Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I - 1796-1835
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I - 1796-1835" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I

1796-1835


Kirj.

M. ROSENDAL



Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1902.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.



SISÄLLYS:

        Lukijalle.
     I. Savon herännäisyyden alku.
    II. Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen
        käyntinsä Jaakko Högmanin luona.
   III. Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.
    IV. Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
     V. Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.
    VI. Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja
        Pohjois-Karjalassa 1815-1820.
   VII. Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
  VIII. Henrik Renqvist 1817-1826.
    IX. Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
     X. Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
    XI. Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen
        Liperissä ollessaan.
   XII. Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.
  XIII. Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa.
        Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.
   XIV. Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
    XV. Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.
   XVI. Renqvist Svartholman linnassa.
  XVII. Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.
 XVIII. Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.
   XIX. Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen
        Savon herännäisyyteen.
    XX. Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla.
        Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.
   XXI. Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja
        ja uusia työvoimia.
  XXII. Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.
 XXIII. Säämingin ensimmäiset heränneet.
  XXIV. Sanomalehtituumia.
   XXV. Heränneitä ylioppilaita.
  XXVI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.



    Kysy entisiltä sukukunnilta ja rupea kysymään heidän isiltänsä.
    Sillä me olemme niinkuin eilen tulleet emmekä mitään tiedä:
    meidän elämämme on niinkuin varjo maan päällä.

    Heidän pitää opettaman sinua ja sanoman sinulle ja tuoman
    puheensa esiin sydämmestänsä.

                                           Job. 8: 8-10.



Lukijalle.


Monta vuotta sitten sain eräältä tuttavalta lahjaksi _Jul.
Imm. Berghin_ kirjoittaman kirjasen _"Hos hvem finnes den hel.
Ande?"_ (Kenessä on Pyhä Henki?). Tekijän nimi ei ollut minulle
tuntematon, vaan tätä hänen kirjastaan en ollut ennen nähnyt. Ei
mikään puhe raamatun päätotuudesta, Jumalan armosta Kristuksessa,
ollut minuun niin koskenut eikä mikään kirja sitä minulle niin
kirkastanut kuin tämä. Joka kerta kuin sittemmin silmäilin tämän
kirjasen kellastuneita lehtiä, säteili niistä uutta valoa Golgatan
halveksittuun ristiin, ja yhä lähtemättömämmin painui jokainen
lause mieleeni. Herännäisyysliike, jonka huomatuimpia edustajia
tekijä aikoinaan oli, oli minulle silloin vielä tuntematon. Olin
siitä kuullut miltei yksinomaan moittivia arvosteluja enkä likemmin
tuntenut siihen kuuluvia henkilöitä. Mainitun kirjan alussa löytyy
viittaus tähän liikkeeseen. Lämmöllä ja innostuksella puhuu tekijä
sen suuresta merkityksestä Suomen Siionin vaiheissa. Vaatimalla
vaativat minua hänen sanansa tutkimaan tuon innostuksen perusteita ja
tutustumaan herännäisyysliikkeen vaiheisiin. Vaan tämä ei suinkaan
ollut helppoa. Suurimpana esteenä olivat jo lapsuudessa minuun
herännäisyyttä vastaan juurtuneet ennakkoluulot sekä liikkeessä
40-luvun lopussa syntynyt erimielisyys, joka, kuten on tunnettu,
v. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti
vastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan
tämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja
itse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan
evankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista
herännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään.
Uskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin
vasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan
astunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme
hengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa.
Olin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman "Historiska
upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland", vaan kirjan
herännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa
suhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan
minua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien
vasituista laatua. Mainittu teos -- miltei ainoa painettu lähde,
joka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä
vaiheista -- leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen
epämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä
edelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni
noiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin,
jolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin
kirjasessa, kysyttiin: "Kenessä on Pyhä Henki?" Jos eivät painetut
lähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia
itselleni tietoja muualta. -- --

Samaan aikaan tutustuin _W. Malmbergiin_. Hän oli silloin
pitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä
tapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi
sitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus
herännäisyydestä: Malmbergin toimittama "Hengellinen Kuukauslehti".
Se käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä
etsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin
ennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä
ja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia
kohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa
näyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun
tahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen
minua kohtelivat.

Seurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata
Suomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen
muodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta
tehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi
seikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa
oli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja
muistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien
muistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi
tärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen
kertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla
tässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta
kertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla
maassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi
herännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni
säilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja.
Kalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten
tämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin
minua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset
_M. Knuutila_ (Ylivieskassa), _P. Niskanen_ ja _M. Palosaari_
(Nivalassa), _A. Lämsä_ (Kiuruvedellä), _J. Malkamäki_ (Ylistarossa)
sekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa
vanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun
puutteessa tuskin olisin voinut päästä.

Samaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain
kokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden
menneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.

Koska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni
velvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija
huomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta.
Huolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella
käyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen
tukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa
jättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen.
Kertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden
antamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi.
Samaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa
säilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan
poikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta
hankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori _J. Väyrynen_,
joka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja
vaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen
perille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja
lisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden
muistojen kokoamisessa auttanut rouva _Lydia Hällfors_.

Kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi
toisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän,
sydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni
monen vanhuksen todistuksen "isien taisteluista" sekä sitä luottavaa
avosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät
ymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. "Pankaa vaan
paperille" sanottiin minulle, "kyllä niitä asioita kannattaa muistaa".

Mitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja
muistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa
ilmaissut.

       *       *       *       *       *

Olen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen,
koska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt
enemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten
esityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika
aikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson,
ettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä.
Liikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat
ryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut
esitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844),
III (1845-1852), IV (1853-1900).

Kansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan
herännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä
edelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että
kertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin
suinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille
antaa.

Oulu, marraskuussa 1901.

M. Rosendal.



I.

Savon herännäisyyden alku.


Se heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17
ja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden,
ilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena,
ettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta
enää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa
on historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu
siitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla
ovat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat
kokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen
uudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme
estelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat
yritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava
siitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla
on niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa
ja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin
suru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä,
elävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen
kristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden
välillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on
kyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta
mitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä
taajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden
puolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen
seurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa
tuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa
herännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät
maallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta
pääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle _kansassa_, että
harvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä
kertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen
herännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on
18 vuosisadan loppuaika.

       *       *       *       *       *

Vanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja
Länsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan.
Samoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet
rannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan
koskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi
herännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa,
josta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista.
Siinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat
syyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta
kirjoitettu on: "tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen
humun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee."

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän
_Savojärven_ kylän _Heikkilän_ ja _Asikkalan_ talojen väki oli
heinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla _Telppäs_-nimisellä
[Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat
henkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin
varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen
voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän
sydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J.
Niskanen, "Hengellisten asiain muistokirja", josta vasta enemmän.].

Arvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta
ei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan
luonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme
empimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia,
jonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään.
Tätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen
vanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein
liioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka
kauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen
kypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään
esitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten
johdosta: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi
niitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on
tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin,
yhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen
kirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja
että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä
lakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt
yhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin
poistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja
kauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa
maissa" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio
1859. Siv. 4-5.9.]

Ihmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja
Asikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän
käytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen
elämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten
puhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä
aikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi
muihinkin, niin että heränneitten "luku jo joulukuussa samana vuonna
oli jotenkin suuri". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen
"erinomaisen iloista juhlaa", joka seikka myöskin todistaa liikkeen
kasvamista.

Miten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin,
mainitsee L. J. Niskanen "Muistokirjassaan", josta ylläolevat otteet
ovat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen
luonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu:
"he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä
mitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen". Kernaasti myönnämme, että
arvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä.
Juuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista,
puuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On
kyllä totta, että noiden "petollisten" ilmaiseminen ja nuhteleminen
monesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta
näiden "kielilläpuhumiset" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä
selväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet
harhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin
eniten huomattu tämänkaltaisista "saarnaajista" herännäisyyden ensi
ajoilta _Juhana Martikainen_. Savojärven esikoisten kera herättyään
julkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä
mies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata,
ilmoittaen "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja
jaetulla sydämmellä". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin
määrin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, "jos jäsen olisi
häneltä poisleikattu", ja vaikka hän oli "lyhyt ymmärrykseltään"
eikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, "saarnasi
hän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen
sopivat". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu
moneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim.
noin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen
tuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa
ystäviensä keskuudessa.

Moni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin
määrin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden
vaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää
tukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat
ostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat
tutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan
keski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa
vaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä
yhteydessä huomauttaa _Juhana Vegelius_ nuoremman herätystyöstä
Oulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin
ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat
kauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan
suurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J.
Niskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei
olisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut
alkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden
mitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan
ihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa
itänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja
oras pääsi nousemaan.

       *       *       *       *       *

Savojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle
pyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä
_Juhana Puustijärvi_ eli _Lustig_, jonka viimemainitun nimen hän
sotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan
Ollikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin
suuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan
ahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin.
Hän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun
hänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden
kanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää
häntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä
aika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin
olisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen
huikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa
eivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa.
Lustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän,
varsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana.
Tavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän
sitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät
voineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska
hän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana
vaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen
ensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri
viimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä
paljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos
saarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin
kuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin,
sillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin
ruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen
ennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan
_Nilsiä_ ja _Maaninka_.

Lustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei
ollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon
salaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen
tarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän
takertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen
yli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä
osaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa
siihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI,
4.].

Näin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle
uralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli
luopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan
taivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa
Lustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui.
Oliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen
herännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia
hänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta
kokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään?
Tarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy
erääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän
kuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa
sisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla
ihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota
yksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa,
kaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä
tarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä
pelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä
heidän korupuheensa petä. Tästä miehestä -- hänen nimensä on _Paavo
Ruotsalainen_ -- valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken,
paimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.

Pian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti,
kuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan
häneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin
siitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen
aikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen
vaikutti.



II.

Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko
Högmanin luona.


_Paavo Henrik Ruotsalainen_ syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden
kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777.
Isänsä oli talonpoika _Vilppu Ruotsalainen_, äitinsä nimi oli _Anna
Helena Svahn_. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan
totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen
toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia
auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa
salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen
lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle
ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen
hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin,
säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon
kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut
kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät
Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen.
Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa,
siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä
sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden
ikäinen -- "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan
vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena
viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa
pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta,
pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo
varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen
käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä
miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin
tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä
lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta
Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus,
jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme
lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä
lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan
erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla
koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia.
Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika
taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä
erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo
tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa
itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa
kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi
vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi
vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle
myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän
sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota
hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua -- se oli 1776
vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun,
ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän
suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt
tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui
rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei
hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi.
Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän
pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen
tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä
miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä
puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä
tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena
oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen
ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään
suureen pakana-apostoliin -- tuo otaksuminen on aivan perusteeton
ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa.
Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei
Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia
tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei
ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt
eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten
voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika
onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa
tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään
puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran
kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät,
mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei
näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon
kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien
siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei
saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas
-- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä
valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse
eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot
häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää.
Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään
löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti
hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille
ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera,
jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen
soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut
niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten
eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat,
Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä
vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti
koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia.
Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa,
pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse
ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena,
alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä
ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa
kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan
auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen
[Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen
(1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen
asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti
sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI.
6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika.
Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus,
jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin
tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti
puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen
vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta
Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa
synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla
helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja
hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan
pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto.
Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen
tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu
ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti
taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan
tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan
armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan
etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa
ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä
kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli
kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä
avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän
hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua,
vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei
ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän
kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin
masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä
Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon
salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä
ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko
Högman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän
matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti
hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten
vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa
se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen
päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei
koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut
uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista
esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä.
Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia
ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka
ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista
oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt
heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle,
mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven,
siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin
elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin
Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin
Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli
heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla.
Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä
hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja
hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain
laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä
Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei
Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon
oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä
tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen
vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin
neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen;
Akiander VI, 2-3.].

Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli
matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen
sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä
perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako
tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt
ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja
ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo
kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes
välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan
tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja
monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän
kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman
työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen
työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen
matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä
tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua.
Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se
erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä
loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin
ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että
Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan
käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu.
Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja
sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta
tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki
tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista
tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään
mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat
olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää
huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin
suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat.
Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten
omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat
kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä
toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin
luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi:
"Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen
tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti",
kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän
kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen
ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin
heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta
joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi
omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen
virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä
töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on
kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen
nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää
vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut
takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka
hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta
epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää,
Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt
säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen
hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli
koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän,
oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman
neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa.
Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen
miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista.
Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä
nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä
totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen
meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä
löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo
ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei
tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden
täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina
edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka
päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes
päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta
saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa
ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan
edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo
hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen
poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen
luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä
kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt
Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin
turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti
hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen
asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja
armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä
taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei
hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli,
todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin
syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen
aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se
maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä
papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen
pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän
vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat
talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä
ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo
pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan
lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta:
"Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää
olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut
raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole
löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto
todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo
isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja
syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen
vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei
ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan
olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani,
enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut
kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä
päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän
parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos
vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti
Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana.
Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei
hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka
halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat
häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita
sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä
heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen
Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa.
Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo
ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista
kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten
pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän,
miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä
puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään.
Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten
seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli
kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille
raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi
oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa
joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan.
Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa
harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä
hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen
kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä
vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden
salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei
voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin
valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja
olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa"
huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo.
Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen
kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen
pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen
seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --"Ei minulle jäänyt
kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään
kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A.
Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta
kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva
henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat
yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon
kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen,
kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.



III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.


Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää,
että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden
vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos
kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan
suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä
joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana,
jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden
suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan
ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni
näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt
kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon
riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi
saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut
sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän
oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa
uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli
aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään
aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli,
saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan
julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä
ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin
liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen
luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen
henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen
näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä
heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras,
heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran
hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi?
Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo
muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää
opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä
astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa.
Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita
opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa
tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan.
Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen
Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli
Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen
luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi
sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen
talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti
oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan
emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli
muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos
joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala
käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta
onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se
rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala
oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.

Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään
puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon
tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle
antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa
kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin
olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti
Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta
nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään
uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen
suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen
Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme
lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen
leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän
asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella.
Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo
Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin
nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.

L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin
muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen
ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen
vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman."
Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin
yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen
lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista
henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä
kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että
"meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle
tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.

Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin
hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt
julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia
ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita
yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden
neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan
ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy
antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa.
Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo
ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta
orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että
joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse
kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on
luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta,
ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja
tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata
tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat
ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan
ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui
Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei
ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi,
vaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa
eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä
salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen
pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä
parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon
uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen
odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi
syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän
Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova
ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta
kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki
kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä
Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa
uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa
Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti
Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]

Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys
tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen
kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset
olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen
maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja
asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan?
Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin,
kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa
lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden
sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea.
Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas
veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet,
lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva
iloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja
tukemaan Lustigin arvoa.

Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö
kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat
harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen
vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista,
että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa
opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen
ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta,
siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus
on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono,
ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta.
Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin
koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää
uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä
v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on
meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman
kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi,
että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät
itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen
luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?

Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä
ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää,
kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on
niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan
tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8
vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima
vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään
Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809,
missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen
henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille:
"Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi
viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo
enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti
voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava:
"Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän
vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun
ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa
meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen,
uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää
siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi.
Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta
turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin
saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus
tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa
lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun
opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."

Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui
horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua",
kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin
saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat
painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen
rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui
heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty"
lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia
hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää
vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o
22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].

"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin
kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat
Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan.
Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä
seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu
vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko
hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa
niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen
ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä
menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen,
jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen
palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle
niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä
vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823.
Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon
ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta
tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille
vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä,
joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää
ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen
puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa
ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa
sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta
"usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat
kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä
syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti
arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden
syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta
jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan
erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä
liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia
otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen
mainitsemastamme kirjeestä:

"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa.
Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme
vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa.
Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun
etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet
nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja
sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan
ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- --
Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut
niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä
johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään.
-- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään
sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä
jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja
toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä,
mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä,
että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta
ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia
teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan
palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä
raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja
apua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille
tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen
rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].

Tämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon
herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä
hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan
tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on
nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja
näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin
Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei
Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.

Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos
selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen
käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen
uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä.
Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei
hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä
koskevissa asiakirjoissa.



IV.

Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.


Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden
unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita
parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä
johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen
leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat
seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan
ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan
valtakuntaa.

V. 1801 ilmestyi Turussa painosta _"Uskon harjoitus autuuteen"_
niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka
tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia;
ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut
tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen.
[Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen
adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule
lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit
vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja
pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä
luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan,
ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä
saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten
kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan
alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan
heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla
ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä
totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu
tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin
autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen
vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein
farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin
luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti,
joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset
työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi".
Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa
sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota
paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää
kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä
ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on
samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta
pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin
Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi,
uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia,
nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia
tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi.
Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus,
ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen
tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko
yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa
välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa
jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja
häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin
kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa
hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan
etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta
vastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä
usein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja
julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus
autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville,
samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat,
taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja
kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä.
Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta
uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä
tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen
raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi
erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden
ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä
8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin
varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena
häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy
hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee
muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen.
Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän
maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin
jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka
ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan
eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta
armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute,
sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen
puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka
ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian
loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa
ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen
kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli
varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja.
-- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan
meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten
seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten
kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa."
Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja
hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan
puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen,
valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!

Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v.
1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _"Pyhä evankeliumillinen
valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä"_ ei vedä "Uskon
harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään
uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen.
Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle
edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana
ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja
evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys,
jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen
omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin
merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on
miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen
esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen,
joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten
vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän
kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan,
jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta
lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä
kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895.
Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu
L. J. Achrén.

Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti
Björkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä
v. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson
-- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa,
päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei
ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti,
vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta
Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist,
ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen.
Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea
mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään
kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen
taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti
hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että
Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765
Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan
ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin
Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti
15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa
ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä
mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu
on sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon
virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v.
1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9
p:nä 1809.

Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa
sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni
tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä
saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot
olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet
tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä
ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin
aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet
eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa
enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa
sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään
saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle
voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa
erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia,
tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi,
kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi
Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.

Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä
tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia
ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan
virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist
viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun
tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen
tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata
taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia
sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun
säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän.
Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan
noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle
kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä
runsaammalla mitalla.

Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli
jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa
mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja
hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin
noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa
näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli
Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli
luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka
oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei
saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta.
Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt
helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli
aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä,
kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti
huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat
ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman
askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen
kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa
kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia
hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja
taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri
osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut,
että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä
tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen
meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään
talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista
kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat
pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään
tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta.
Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.

Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä.
Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti
saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana
pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei
ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi,
Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin
tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä
vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan
siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään
kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet
Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat
seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa
hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut
siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai
Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin
päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä
virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai
valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa
käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta
oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen
postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän
ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa.
"Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut.
Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai
tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia
valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen
vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän
hänen kanssaan.

Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä
hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin
nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän
tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen
säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa
_Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa
oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä
ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan
Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen
erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen
tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä
ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa.
Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona
maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta
ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden
ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti
hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä
lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään
lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän
virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se
löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."

Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti
Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä
loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään
säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan
piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän
seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä
sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun
pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa:
"Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa.
Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen
valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut
laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan,
hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa
huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui:
"Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä
vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan
haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg,
joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".

Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään
kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän
esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa
eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei
sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät
herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä
liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti
loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin
se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa
hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän
herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan
hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman
todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä
hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen
postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen".
[Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja,
Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin
postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha,
huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista
löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien
suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa
J. R. Forsman.)]

       *       *       *       *       *

19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä
suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin
vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_.
Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään,
vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään
seuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].

Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena.
Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita
kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772.
Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen
ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken
sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan
estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen
loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän
kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa
suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään,
joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä
raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden
seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet
pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin.
Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta,
hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena
hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin
kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka
vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän"
hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän
Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein
yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän
oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.

Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina
toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776.
Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k.
1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen
kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen.
Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti
hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia,
voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona
kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta
heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi
siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta
uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa,
Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä,
Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset
heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä
häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset
asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä
ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia
maahan.

Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen
käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan
sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle.
Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta,
kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä
kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan
kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös,
jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme
uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken:
"Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka
minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä.
Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen
kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja
varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt;
näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa
ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja
niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi,
mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan
tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja
ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada
sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa
liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi
kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen
puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa
kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä
jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee
myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista
arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin
vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä,
teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista
erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi
kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis
heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos
semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa,
herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille
ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että
oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin,
kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he
puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään
turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita
käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa
usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää,
että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja
puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä,
karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin
heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa
arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä
syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan.
Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta
ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti
kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana
jäisi entisilleen."

Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa
herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne
ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan
osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän
muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan,
arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja
valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja
kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin
kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä
ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin
kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen
herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo
Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.

Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän
valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa.
Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin
sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä,
että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin
sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa
ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia.
Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen
sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki
vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet,
olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen
aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit
ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen
aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen
herännäisyyden historia, että niin on laita.

Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen
olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista
sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi
vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli
jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin
ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim.
tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka
päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä
mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan.
Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa.
Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat
tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.

Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai
Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789).
Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti
lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta
kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen
hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset
olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman
parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen
sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni
maailman lapsi.

Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää
riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat
tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että
tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi
epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti
toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken
elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka,
levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa,
mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia
niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa
omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä
ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme
evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille
eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _"Se oikia uskon oppi,
ihmisten valheesta puhdistettu"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta
myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä
oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ --
allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen
suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.

Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14
vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi
hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä
uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan
tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset
kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet
hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien
kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa
eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti
tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen
välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka
kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn
nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan.
Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei
ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.

Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan
aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen,
joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä
sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa,
niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden
eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon
totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa
autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden.
Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen
perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä
oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei
häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään
suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi
hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa
v. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta
syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi.
Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden
siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa
saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina
lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän
ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein
ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin
asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta
katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin
valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen
katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä,
että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava
kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina.
Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön
Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat
huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän
raamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten
langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa
armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina,
kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä
mitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon
kiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_
ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä
kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat
näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla
Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä
isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen
hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt
sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen
selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta
pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja
paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä
tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken
yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki,
jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja
puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa"
huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei
tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!"
-- -- "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?"
kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään
kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja
tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu
Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut
päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen
Vapahtajakseen." -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät,
että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi
liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi
pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset,
sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat
eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi
aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti
opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja
käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle
opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia
ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta
Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain
kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".

Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia.
Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja
ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen
kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja
hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä
rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.

Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken
jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen
likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki
hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa
perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa
hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut
Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla
oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista
jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän
oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan
samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä
hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa.
Täten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.

Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua.
Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista,
joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri
hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin
oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa,
sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen
kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16
p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle
tarjona".

Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut
_"Halullisen rippilapsen kaksi virttä"_ (1817) sekä seuraavat
käännökset: _"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge
Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli
evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja
ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;"
"Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille.
Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden
torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa
1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä.
Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa
viivyttävät. Turussa 1822"_ sekä _"Sydämmellinen neuvoja varoitus
nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää
ehtollista nauttia. Turussa 1823"_.

       *       *       *       *       *

Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt
Jaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan
Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli
hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana
vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän
tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin
määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen
vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin
esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän,
oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana,
v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi.
Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius
ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja
totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa
seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi,
julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä
evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen
näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana
oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli,
näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais.
päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan
vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan
luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla
ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin
kuulijain pyynnöstä nimellä _"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver
ett syndigt folk"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla:
"Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta
valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet
ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä
hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt
kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin,
niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko
pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti
ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön
suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen
asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen
koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat
myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat
täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää
kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen
kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme
kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa
meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden
antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia
parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne,
jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien
surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen
kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on
tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta
jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään
voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua
(Luuk. 13: 3)".

"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti
vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps.
90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja
tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan.
Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo
niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan
tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan
kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse
ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr.
9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei
idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä
koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes.
59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan.
Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin
rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin
tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen
hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa
luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan,
niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita
itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme
revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa:
itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi,
isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi
sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus
jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka
jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat
repineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä
kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa
teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen
teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti
on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden
rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä
hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä
Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman
(Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu
sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton
sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin,
turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa
mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden
helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet
halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet
siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion
sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin
varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän
uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa
sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen
korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua
nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan
vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja
onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja
koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä
tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta.
Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle
tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen
helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää
tulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te
rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta
turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä
aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin
toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden
lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa
kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne
saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen
verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa
osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan.
Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi
omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi
ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako
sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja.
Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta,
vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä
parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun
vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa
kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja
ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen
ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta,
alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan
rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."

Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa
suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä
korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat
totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle.
Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden.
Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot,
laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja
valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen
puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta
vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin
etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.

Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v.
1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti
hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa
ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka
edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän
seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista
kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja
Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät,
mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti
voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää
johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.

Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin
tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean
ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna,
jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan
lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä,
saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin
rovastikunnassa (1825).

Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on
hänen saarnoistaan painettu myöskin _"Ruotsin kansan valitus ja
lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta"_ (1792) sekä
_"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta"_
(1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee
mainitsemista etenkin _"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen
tuntomerkit"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa
ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa
kirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut
vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen
toimittamat _"Halullisten sieluin hengelliset laulut"_, jotka vielä
tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä
v. 1824 _"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä"_, joista 47 ovat hänen
sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien
runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin
ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on
raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen
vasta.

Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä
esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen
luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin
Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk
handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift;
Akiander V, 306-307.].

       *       *       *       *       *

Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen
herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet,
joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_
nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika
ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään
ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä
huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham
Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti
yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen
tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa,
kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista
sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta
isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta
harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi
(1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän
isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa
kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy
siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta
hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli
v. 1810.

Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä.
Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi
lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä
rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä
ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen
tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet
suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen
aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä
lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia
ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä
Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä
seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan
sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla
osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän
käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä
jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden
ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille
sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin
lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan
heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan
sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta
tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä,
vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi
tunnetaan.

Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään
ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen
suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä
ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.

Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä
[Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on
hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman
"Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman
sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä
vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.

Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä
Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen
ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän
ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet
ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja
heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan
kappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel
Grönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi
Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771,
kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius,
joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli
pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä
pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen
kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä,
että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa,
joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi.
Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten
keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun
Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti
Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut
seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg,
Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And.
Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv.
Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].

       *       *       *       *       *

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19
vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän
kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä,
jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi
liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _"Siionin
Virret"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra
_Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti
ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia
herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä
uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan
tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa
silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten
sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme,
levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin,
saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.



V.

Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.


V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden
luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä
_Heikki Kukkonen_. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan
kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17
vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa
tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin
tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa
tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan
toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä
totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi.
Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen
aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään
suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä
silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä
kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää,
pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan
kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä
ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon
toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se
oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin
kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä
saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan,
puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen
tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut,
mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi
oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan
tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika.
Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä
harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.

Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa,
kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin
toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut,
isänmaan synkkä tulevaisuus -- kaikki näytti yhtyvän hävittämään
hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi
melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta
sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään,
miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia
itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin
keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta
kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden
Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat
hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti
1,000 taaleria puhdasta rahaa.

Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen
sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet;
hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi.
Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta
alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien
muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin
_"Kääntymisen harjoitus"_ nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia
tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä
ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä
keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä,
ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen:
"Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin
joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena.
Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät
vanhimmat tuttavat oikeaksi.].

Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä _Jaakko Lundströmin_ ja
talonpoika _Pietari Väänäsen_ sekä muutamien muiden heränneiden
kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään
samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron
Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon
vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota
kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa
reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman
tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen
Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä
saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan
jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen
alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden
kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa
epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä
päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän
epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811).
Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan
tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä
aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä
syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat
sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon.
Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli
hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan,
alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa
ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä
tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja,
ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta
varten lähteä Turkuun.

Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen
elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan
herrnhutilaismielisen kirjansitoja _Agreliuksen_ kanssa, joka pyysi
häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja
kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se
ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala
tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet
seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat
neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa
muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla
lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja _J. Lönnmark_
rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti
viimemainittu samaan aikaan nimen _Renqvist_ (= puhdas oksa).

Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä
toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut,
tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä
kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin
olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata
häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä
loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi,
kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä
1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana
saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli
hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen
tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi
lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin
terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista
lepoa.

Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se
Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut,
antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi
keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen
toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli
hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi
hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa
tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein
"veljeskunnan" kirkossa.

Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa.
Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä
sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan
rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän
sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten
kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan
valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811
tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran _Elias
Laguksen_ ja Orihveden kirkkoherran _Juhana Utterin_ kanssa, jotka
olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona
Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen
kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta
katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa
itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi
tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen
henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.

Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa.
Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta
otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle
uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia
palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran
kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia
itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen
alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi
kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.

Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa
tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa
tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on
todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas)
kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä
työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti
sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi,
jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle
tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea
korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen
kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". -- Mutta Renqvist
ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817
vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin
[Akiander VII, 55-60, 92.].

Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat.
Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon
murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän.
Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä,
tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin
rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen
johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon
armoa.



VI.

Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa
1815-1820.


Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787
vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen
kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä
kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa
luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa,
jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä
Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär
Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].

Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa
oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi
kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat
olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei
halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä
olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin
aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra
tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan
ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli,
kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla
päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin
ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä
muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan
eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina
kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli
hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella
huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja
hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen
mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa
metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O
Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä
kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas
naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti
oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K.
Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun
suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin
oikea.].

Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo
hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden
tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti.
Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi
näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt
hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan
kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti
vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut.
Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen
läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin
näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta
Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin
jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä
todistaa seuraava tapahtuma.

Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä
alkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on,
että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta
Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti
väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen
tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin,
vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten
uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin
v. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran
_Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän
vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin
lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä
katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka
hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä
lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui
niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä
"enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille
saarnaamaan.

Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa.
Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja
hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä
enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut
aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä
ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä
todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä
vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi
vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että
hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta
neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat
viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja
Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että
Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä.
Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten
keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja
hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.

Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen
jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs
A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen
mukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran
valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä
olivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille
lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta
ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt,
ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos
Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven
pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka
heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia
suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä
muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa,
ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville
kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt,
ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt.
Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset,
joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä
ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo
tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla
ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo
Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella
käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin
oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä".
Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin
huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme
sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä
olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen
elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään
lukijan huomion muualle.

Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon
hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817
olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä --
niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät --
soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen
omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä
tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen
kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen
sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen
kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli
toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen
hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta
luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle.
Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi
hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä
silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten
ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai
kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi,
kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla
repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma
nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi,
y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten
pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät
ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset
heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin,
mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet.
Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen
rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi
lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi.
Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten
kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen
elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä
monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä
syyllä ovat häntä moittineet.

Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa
löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille
uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista
vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja
muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein
varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan
omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien
kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue
Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia
antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa.
Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa,
siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle
sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän
perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän
sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut
Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli
myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].

Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun
Aholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä
hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä
tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4
vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen
henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin
vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä,
monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei
voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen
maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä
Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa
myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.

Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän
kappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut
maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan
tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten
tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta
liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä
_Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään,
johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut
alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina
oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen
vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike
Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki
toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy
vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin
Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen
jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä
Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina
apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui
oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka
selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia
voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa
viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".

Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti
Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen
saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien
iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten
vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle
herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo
Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten
opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät
olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet
väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa
evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta
Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman
kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi
kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen
heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen
Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin
levenemistään leveni.

Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta
kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli
nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät
aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta,
joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä
henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia
itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän
vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää
kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi
paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti
kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa
määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin
nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä
hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo
järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota
syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja
lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin,
silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet
häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin
koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän
oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei
pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat.
Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan
tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut.
Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa,
joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.

Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras
heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka
silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten
asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti,
ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet
eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen
hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa"
lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti.
Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan
puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla
hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli
Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen,
osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat
sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta
sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja
syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi.
Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen
erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi
herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki,
jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan
heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä
liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat
Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille
nimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien
Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan.
Akiander VI, 187-189.].

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin
olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä
oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka
Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi
vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa
miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja
_Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _"Hengellisten asiain
muistokirjan"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet.
Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon,
lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän
aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.

Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen
herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on
kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa
oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni
olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti
erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta
Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu
tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta
elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 --
hän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi.
Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen
sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän
päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin
ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset
olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset
ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä
hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta
Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta
Suhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo
Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän
perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun
helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa
entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala
ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki
on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt
Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi
Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo
häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin
"Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä
saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei
kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi,
hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon
valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra
hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.

Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella
erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana
Niskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä
huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän
ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen
mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää
ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä
seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea
levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi
heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan
näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään
synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen
kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä
kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta
tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen
kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista.
Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä.
Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat
suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain
raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata
sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig
v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten
keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat
erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja
asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen
sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta
satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos
toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten
matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa,
kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa;
vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on
maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden
keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä
tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät
näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva
käsikirjoitus.]

Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen
vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle
kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään
Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti
Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin
seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus
ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut
asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään.
Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista
muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia
neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että
hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta,
uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua
arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta
ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä
huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan
korkeamman voiman tukemana.

Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta
Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät
nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei
enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti
Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa
lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle
v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin
valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden
heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä
he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen,
jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle
mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen
asumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ --
oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja
kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle
kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat
tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä
käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle
lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon
omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].

Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen
ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k.
1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin
raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla.
Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se
puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt
siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander
VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti
asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen
asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei
päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi
siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän
oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa
asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui
ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän
kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].



VII.

Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.


Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut
olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta.
Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen
y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja
kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen
ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt
vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia
palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia"
lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein
hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka
olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa.
Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä
jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä
seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899)
isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander
VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään
aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan
elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa
väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät
asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike
kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen
ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka
sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan
seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli
osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät
vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo
ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi.
Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4
p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.]
Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli
pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli
saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen
kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi
hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan
asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan
syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella.
Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin
ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä
kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi,
kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa
koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin
kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät
prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta
vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan
selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä
syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi
(1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään
sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta
rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].

Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen
pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö
voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H.
Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin
kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla
seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että
Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli
herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät
heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos
mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa
tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen
Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja
kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella.
Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena
heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa,
miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet.
-- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat.
He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten
taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian
selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut
kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat.
"Cygnaeus" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä
keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui
arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä
vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä
putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen
kristillisyyden suojelukseksi".

Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei
ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen
kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli
joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan
lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa
kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän
kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti
itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin
olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa
sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa.
Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa
rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi,
vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin
ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat
heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua.
Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu
kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen
"tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen
kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa
oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes
tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen
Muistokirja.].

Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti
Porvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen
näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle.
Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan,
vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta
noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa
mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen
piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi
heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat
nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J.
Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen
sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta
julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat
pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin
vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan:
kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät
heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata.
Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen
etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he
näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit,
rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin
kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he
nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet,
siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi
kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä
pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti
saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä
harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta
kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka
vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten
päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän
keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella
rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö
on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle
on". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat
pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen,
miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen,
hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi
Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä
tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli
vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa
tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet
neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään
niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä"
tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari".
"Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut
parannuksesta ja kääntymisestä". -- Piispan kehotuksesta selvitti
Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle
vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun
todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa
synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä
heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen,
huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä
kanssakäymisestä oli.

Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan
Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu
aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän
pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä
vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui --
se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä
selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä
ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten
vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista
Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän
luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja
ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset
heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan
asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta"
lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista
pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin
Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä
kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan,
voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen
esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen
ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu,
saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille
hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen
heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä
heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä,
näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava
kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten
tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan
toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi
kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä,
auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista
uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä
sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin
sovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan
käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä
eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä
ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa
yhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin
taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus
haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella
mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta
ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva
ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat
vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen
ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea
ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet,
toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin
alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun
tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset
matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät
monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön,
sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo
Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja
ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat
kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan,
joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva
sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei
estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon
kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta
hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston
toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä
turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla
sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].

Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana".
[Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa
paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan
järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin
kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta
ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden
perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon
objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan
tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen
luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen
kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja
vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja
kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa
Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta
sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon
uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle
että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa
Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän
levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan,
ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti
liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies -- hänen nimensä oli
_Antti Juhana Brofeldt_ -- oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella
v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin
nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä
olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819
kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen
aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna
eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi.
Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v.
1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen
sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut
(1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten
kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän
oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin
kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet
antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri
I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan
Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa
ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin
heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä
puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä
vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä
mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat,
joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran
tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän
seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 -- 108.].
Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha
sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.

Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi
kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita
vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät
valitsivat viimemainitun noista kahdesta.

Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet
hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä
heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan
maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan
alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa
Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut
tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä
päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä
toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän
huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla
seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun
seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset
siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa,
että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin".
Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä
kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu
eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot
ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat,
jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin
noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. -- Tätä vaikeaa
kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden
kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui
Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa
_Tengström_ ja piispa _Molander_ sekä tuomiorovastit _G. Gadolin_ ja
_M. Alopaeus_. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti
komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä
lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan
siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä,
ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla
uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar
i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta
tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden
perinpohjainen kukistaminen.

Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet.
Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin
hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826
jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun
viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois.
Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta
herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen
näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen _Matti Härköselle_, joka
siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista,
kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika
niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä
keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia
pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky
joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa
ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa
kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään
hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko
uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin
pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät
tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille
ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa
niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että
Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi.
Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on
kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja
markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy
meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen
röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii
vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI,
95-96]



VIII.

Henrik Renqvist 1817-1826.


Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817
saapunut _Liperiin_, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön.
Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan
palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan
ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut.
Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden
hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan
kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä
näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla -- elävää
kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia,
oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman
Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä
ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut
virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista.
Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä,
ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista
[Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.].
Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten
vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi:
Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi
aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli
hänen kanssansa.

Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan
pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa,
lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän
pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ
kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden
omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen
ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi
hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on
saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin
elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen
ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein
riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa
ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä
eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että
tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen
johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei
millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.

Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist
pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen
seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun
hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla,
ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia
terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita,
aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti
hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä
omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun
ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui
hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja
rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä
lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa.
Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä
seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta
ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki
rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia
syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei
ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon
saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä
oli -- sitä vaati Renqvist jyrkästi -- lain mukaan rangaistava
jalkapuulla.

Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot
Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen
siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut.
Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia
ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat
hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna
kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys
yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä
kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?"
Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina
valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa
etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa
paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten
oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia,
ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään
eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen
täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta
tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla
vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti
arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin
ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa
se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien
käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan
tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua
viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita,"
[Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana
oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään
asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis
ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen
tienraivaajan kehotusta.

Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin
jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä
kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja
saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä
mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa
merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle
ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät,
etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei
koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei
kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin
Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja
vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän
koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista.
Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen
seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä
toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin
vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille",
jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen
ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia,
muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät,
niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä
ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi
halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina
ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli
katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee
hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan
katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta,
ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa
syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava
seurakunnasta. Math. 18."

Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja
kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän
Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi
kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista
oli seurakunnan kirkkoherra _N. J. Perander_. Epäilemättä olisi
Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja
kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei
itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut
niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti
erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet,
loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän
kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä
leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä
syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander,
joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita
huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän
lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen
kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut
säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä
vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi
Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä,
monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän
herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti
ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on
päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia
katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen
mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut
mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander
apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran
virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan.
Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat
loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä
toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi,
minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan
ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi
tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran
_S. Kiljanderin_ pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin
maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä
vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa
vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa
voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn
siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän
pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli
joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo
ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti
oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut
lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15
vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan
heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen
sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että
asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten
tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa
sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta
ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei
uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä
kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo
kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että
saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt
herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua
lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa
vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä --
muita rovasti ei voinut esiintuoda -- oli muka Renqvistin sopimaton
saarnatapa todistettu!

Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin
toimeliaana myöskin pitäjän nimismies _I. Stenius_. Hän huomautti
Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä,
väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta
esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan
saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut
huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran
ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan.
Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä
perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka
kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää.
Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän
oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen
poistumaan ehtoollispöydästä.

Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat
selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli
kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat
katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka
turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla
tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena;
Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä,
jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa
Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä
tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti
Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja
Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta
Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton
elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia
tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen
pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi
kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi.
Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli
huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut
Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään
kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei
tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä.
Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja
muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti
Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli
hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus
niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi
talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään
sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän
rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut
tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä
ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia
puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli
köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä
tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa.
Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan
ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän
ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se
todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta
tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on,
ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten
taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä
sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään
Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet
vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin
sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi,
ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä
kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan,
missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan
sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin
valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne
kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti
totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. _Liperin
Kalliosta_ -- tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin
-- ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla
näillä seuduin. _Polvijärven_ ja _Kuusjärven_ erämaista, joissa ei
siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa
hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan
Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia
palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja
tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis,
Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen
Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon
Matrikkeli.].

Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti
tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen
tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin,
että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu
siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa
heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna,
Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan
tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen
saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita
hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14
p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia
tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist
voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän
tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut
ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia
kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään
tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi -- niin lausui Renqvist --
osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei
pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi,
että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut
käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen
edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa
Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet
kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi,
antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata,
miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa,
vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan
lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten
eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan
helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä
syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan
samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa
tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa
näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän
syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin
tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. -- Tässä
kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen
lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen
Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos
kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä
huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista
lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän
Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin
osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään
sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt
ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei
vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin
nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu,
että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti
kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä
yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin
seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä,
ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle.
Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei
Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon
herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta
puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli
vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle
olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt
Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton
maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä.
Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan
viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen
johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.

Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia
kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt
oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan
ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa
tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää,
helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille
tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli
piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja
sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin,
että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin
virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin
piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa
Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään
ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa
talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa
pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin
tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset,
"jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden
jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista",
ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä,
synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta,
vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen
kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat
selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo
mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin
tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen
hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen
lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena,
arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä".
Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun
papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen
kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut
kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän
sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten
ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka
omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].

Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin
tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka
omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian
laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen
Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut
muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas
polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei
kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo
jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja
Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle
matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti
Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa
sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin
määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden
Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden
harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat
henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden
ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta
tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään
seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan
kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna
Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]

Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti
kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa
Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään
Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän
kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan,
koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo
sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin
paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset
todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä
kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka,
että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi
puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä
oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli
kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille.
Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin
Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo
tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta.
Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden
menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen
johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä
selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot
vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys.
Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin
valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana,
jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti
käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava
alaikäinen vai eikö! -- Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan
passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei
hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes
hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi
asian ratkaista.

Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut
kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823
toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri
Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään
toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun
tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa
vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä
vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa
Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut
muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään
jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän
kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi
siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän
katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin
hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei
kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden
päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua.
Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin
suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli
pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.

Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen
papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi
Renqvistin toimintaa -- sama oli Turunkin hiippakunnan papiston
mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa _J. Tengström_
Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa
puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli
aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen
oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu
tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i
anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].

Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä
hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta.
Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän
muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin
kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen
harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka
olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään
ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti
kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan
seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen
ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta
vaimoani ja neljää turvatonta lastani -- -- --" "Lopuksi en saata
olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut
minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän
yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut
kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä
voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin
vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen
sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen
rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien
evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten
vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa
nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen
oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat,
kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta
hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta
olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä
paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana
pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei
ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra
rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista.
Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi
kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa
huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa
suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille
minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja
niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole
aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa -- kaiken
tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani
eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä
rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista
todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin
on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa
saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa
mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä
noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen
siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni
suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä
olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä
onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen
ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset
toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat
odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan,
vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen
tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana.
Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset
kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin
oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan -- hänehen ihmisten vääristä
tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä
tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan
puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet"
(minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).

Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan
hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui
Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän
ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.

Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen,
minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin
hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän
"ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla
oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu
raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta
eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan
pappisviran menettämisen uhalla.

Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan
ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista
tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon
pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti
olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa,
ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan
ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin
kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi
sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa
uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin
lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden
Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa
hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen
toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu
kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet
liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut
asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään,
että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien
väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin
tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa
sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski
heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen,
jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.].

V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli
pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä
matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja
vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion
maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan
viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun
18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen
pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt
rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin
ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen
hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut
siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti
Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta
lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta,
kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset
saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin
sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla
julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim.
heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa
seurakunnissa, muun ohessa majuuri _N. L. Gripenbergin_ kodissa
Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen _L. Tallgren_ tuntuu
olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri
Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli
saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille
hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut
tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin
valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia",
oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15
p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen
opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.

Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen
tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän
toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan
lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen
silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti
esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden
alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän
valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta
1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina
totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet
epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että
tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin
ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen,
sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on
odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi
pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon
rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi".
Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin
asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun
virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin,
joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana,
kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti
selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta
miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme,
oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä
Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena
henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty
keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä
saarnaajaksi _Svartholmaan_, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa,
ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa,
jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821
pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon
häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim.
että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka
olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa,
missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista
hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa
on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon
tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin
aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.

Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon
tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin
kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa
päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen
maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen
anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun
pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo
tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin
jäsen, lehtori _K. E. Alopaeus_, joka siihen aikaan oli v.t.
kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti
loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään.
Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist
pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa
seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä
pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin
tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut
viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin
kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa
kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten
tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin
neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut:
"Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka
kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa
apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja
Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä
ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden
samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota
hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä,
muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta
koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että
lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia
vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist
pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän,
niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei
ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä
pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana
päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen
takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka
rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli
julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi
käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin
tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä
julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti
Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä
vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä
käyttämistään loukkaavista lausetavoista.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826
astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet -- hänen
täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä
mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän
sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole
vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet,
palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa.
Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina
ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti
saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi
joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään
juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot
vaikenemaan? -- Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi
lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja
siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli
hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa
käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].



IX.

Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.


V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi _Suonenjoelle_ _Kaarle Fredrik
Bergh_. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763.
Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa
mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä",
sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä
Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä
ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä
ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka
oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin
kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.].

Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan
Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut --
hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia
tietoja -- aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä
kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan
Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V.
Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo
pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä,
joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti
Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa
maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea
ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet
suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se
oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin
herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia
elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana
Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen
kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].

Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina
Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, _Juhana Fredrik Bergh_,
syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas
mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras
opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti
hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik
myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita
hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria
kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan
vaarat, lausui hän kerran -- hän oli silloin 8 vuoden ikäinen --
lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni
Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14
vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon
nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo
niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.

V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään
matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja
varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien
kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille
päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti
toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja
kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen
ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään -- Bergh kävi
rippikoulua Porvoossa v. 1813 -- muutosta hänen elämässään. Mutta
kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan
miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista
lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin
(1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä;
hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten
keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän
ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia
eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle."
Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle
ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina,
tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi
helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan
eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei
löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista,
kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta
kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin
harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja,
aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan
mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin
sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut,
ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan
kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin
turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit
ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin,
niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa,
kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana.
Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän
opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä
velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten
tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro
exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin
päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään
sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä
lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan
joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim.
eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan
kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista
kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa
sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt
ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen.
Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen
silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten
henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän
tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen
tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee
heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän
totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen
matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen
aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.

Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan
papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26
p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen
Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli
hänet kappalaisensijaiseksi _Hartolaan_. Jonkunlainen muutos
oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä
syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan
valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen
huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan
välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli
näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen
mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta
luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle
mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan
sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden
"lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta
olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä
heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä
hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä
hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika
Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan
häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut
naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen
Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt
hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka -- hänen
vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.], oli samassa pitäjässä -- olivat hänen lapsuutensa tuttavia.
Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti
hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin
tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat
taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen
häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän
säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka
hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että
hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen,
uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan
kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä
suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui.
Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut
sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä
niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan
seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka
koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.

Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana
kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa
todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen.
Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan,
alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja
seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä
kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan,
vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut
maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa
ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan
annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt
jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis
silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh
otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin
vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen
tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh,
joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi _Sysmään_, kävi
Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli
saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista
pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera
Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen
Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut
häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten
Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa
viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei
tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen
maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan
nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä
tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin
turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan
ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika
edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli
painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin,
vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen
kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne
sydämmeeni".

Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti
sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava
vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle
vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä
päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan
valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän
kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä
vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä
katuessaan -- hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä
armoa.

Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille
kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa
hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva
päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä
ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli
Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä
puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja
ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi
välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja
pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä
vastaan -- mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma,
sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto --
toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh
valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle
sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun
virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen
ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä
vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist
oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti
näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja
pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti
toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä
ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä
keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran
armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin
mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa
kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt.
Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä
armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään
sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven
heränneitten luku.

Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen,
ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän
oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin
opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen
silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi
aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset
tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen
sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun
tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta
kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin
eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen
aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi
odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin
ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei
juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut,
liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän
esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden
ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä
ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi,
ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän
ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei
kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon
käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija
omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan
armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä
vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa
taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä
oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki
lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin
vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja
voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui
usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle
uhraamaan.

Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat
tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa
sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet
kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu
ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä
sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822
ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa
lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä
papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on
kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu:
"Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden
alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä
lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen
tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi
minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi,
niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko
minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan
ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa.
-- -- -- Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra
Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen
tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden
häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon
itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien
lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi
kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala,
Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa,
käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni,
niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä!
Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun
käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse
rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä
kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani.
Ota ne -- puhdista ne, uudista ne -- hoida niitä oman tahtosi mukaan.
Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti
niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi
oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka
Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia
sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni
tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani,
jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun
kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät
voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten
asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun
avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä
veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka
silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani,
ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset.
Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui:
kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee --
sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi
autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään
kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen
tähden!" -- Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä
taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon
sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele,
ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät
nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan
hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä
eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus",
tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin
ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus
suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset
vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja
uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään
toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin
hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä,
lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822
päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta
elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.

Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan.
Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla
monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin
avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli
hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin.
Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan
luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten
tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia
varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen
siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään
näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja
että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon
raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta
uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän
kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti
heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh
vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen
tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja
tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo
lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin
ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina
vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt
erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä
ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja
seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä
syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen
ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille
kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla
sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa
perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja
samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa.
Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka
vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän,
itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja
maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää,
että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen
mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy
seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista
sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo
ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet
johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan
tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä
äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut,
samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda
huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta
onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa
julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan,
niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä
tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään
omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen
käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin.
Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa
kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset
viimeisiksi -- ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin
tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä,
vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se,
joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin
apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla,
rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin,
kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa
nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että
sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin
ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet
itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".

Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi
kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä
hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran
kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan
valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen
turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin
määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus
syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista
ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen
perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen,
miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä
ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan
häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden
sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa
voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen
Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää,
hän kolkuttaa ja hänelle avataan.

Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa
pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta.
Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander
saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut
herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän
Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään,
provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi
ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja,
kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa:
"Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen
lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin
vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin
epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin
sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli,
moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa,
itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään,
miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa
laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt
ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset
haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen,
varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja
aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti
arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta
tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh
siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin
ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat -- niin arveli
hän -- Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta
puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja
hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan
kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh
tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien
varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen
päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon
ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta
löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja
kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni
minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun
on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä
hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle.
Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua
auttaa. -- -- -- Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin
kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa!
Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä.
Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt!
Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät -- enempää en tarvitse.
Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille
kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle
elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan
johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen,
jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on
ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni.
Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen
tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden.
Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi
puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla
aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen
käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo
kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni -- pelasta myöskin, jos
mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan.
Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen -- en
epäile -- tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".

Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen
edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja
suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta
tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee
liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa
tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se
kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä --
siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa
opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa
aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia
täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen
kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli
kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys
kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa
raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran -- niin hän arveli --
ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään
toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus,
ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati
johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski
niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti
kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh
joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut,
jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti
kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei
uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra
heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä -- arveli hän -- niin
ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista
eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä
näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja
hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä
todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta
elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä
lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta
langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy
syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle
tulla.

Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä
ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä
huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella.
Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan
ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen
entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen
mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti
hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina
hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana
Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa
pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan
yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään
mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta
omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut:
"Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi
synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en
poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa,
joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin
huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä
ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. -- -- -- Herran armo tekee
minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani
oma".

Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras
toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen
evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi
perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli
peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet
kirkkoherranapulaiseksi _Kuopioon_. Elokuun 23 p:nä saapui hän
viimemainittuun kaupunkiin.

Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta
virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä
vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä
vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat
henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi,
tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota
etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta
ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia
huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin
kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja
haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden
kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle
viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä,
vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten
esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta
nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan
ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen.
Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän
oli herännyt ja elävä kristitty -- ei kukaan, joka lukee hänen
päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa
toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi
on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden
vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä
tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin
kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh
näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita,
mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua,
vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan
muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski
häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova
kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa
kantamaan".

Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa
Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen
säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien
tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin
asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita
ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen
johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat
noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.].
"Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän
aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan
työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt
hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky
tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän
kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän
sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy
hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä
on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat
liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja
syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan
opettajan muodostamia.

Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä
herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja
leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä
ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki
kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä
hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän
ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut
ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen
isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa,
sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat,
sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan
tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen
sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy
päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa
vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden
edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko,
ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. -- Korkea on se torni,
jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä
oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.



X.

Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.


Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat
aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis"
ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät
yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä
kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi
liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla,
mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa
konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin
hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo
vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa
kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen
sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen
kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä
sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan
hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen
hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää
niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää,
persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja
myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle
jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi
niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen
elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta
samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset
elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja
toiveet -- koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin
kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan
ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata
sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja
kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut
pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon
olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu
kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut
herännäisyyden hartausseurat.

Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä
vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin
kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin
heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin
pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet
täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen
leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä
tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet
asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman
sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat
tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää
avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä,
Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä,
Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin
taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin,
kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin.
Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista
tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit
semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin.
Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan
taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä
sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten
rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä
käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä
ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä
yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.

Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden
pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina
suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi
virsikirjaa yhä yleisemmin _Siionin Virsiä_ ja _Halullisten sieluin
hengellisiä lauluja_ ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat,
kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja
Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja
ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä
ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia
on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen
aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne
eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa
alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan"
y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki
ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja
itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta
sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden
ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin
usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen
ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä
yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu,
sen korvaa sisällyksen eheys. -- Säveleet näihin virsiin heränneet
joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta
tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta
samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti
tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään
keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä
ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat
ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia.
Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen

    "Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu".

Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan
luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin
luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.

Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata.
Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren,
yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän
jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista
virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus
yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun
kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua
lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia
sanottiin _kielilläpuhujiksi_ tahi _hengessäpuhujiksi_. Tämä
ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme
viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.

Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös
Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin
kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen
horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna,
puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan
kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä
sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti
esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu",
"tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen"
kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin
"profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta
pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin
selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten,
etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi
vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa,
puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen
usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä
aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin
"kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.

On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä
ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset,
ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran
myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä
asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen
purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä
aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se
kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on
ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle
tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta.
Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla
olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen,
osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin
voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet
ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet
säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä
ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä
varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi,
jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina,
herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden
väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on
tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa.
Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa
ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua
kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät
monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että
kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin
muiden. He vasta -- niin moni ajatteli -- ovat päässeet jumalallisen
totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä
syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi
vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen
antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja
muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa,
ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä
kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä
ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi
palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta
kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet
löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin,
J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].

Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai
tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä
koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa
oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan.
Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä.
Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun
katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja
sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra
auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen
ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen
väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta,
arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen
vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta
poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän:
"Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten
ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja
niitten tarpeellisuuden. -- -- Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin
ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne
kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".

Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen
kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään
pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä
halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen
monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen
tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen
läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että
toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin
rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä
velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla
vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään.
Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua
yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun
johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset
Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä
oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori
A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan
eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä
"Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa,
mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta
merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen
kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn
ja väsymyksen leimaa.

Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet
syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä,
kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy,
oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu
Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v.
1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli
naisten luku suurempi.

Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä
eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan
pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin
osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä
yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja
lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön
into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä
puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi
hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä
puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat
myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen,
Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen
ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton
semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon
heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon.
Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen.
Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen,
hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle
sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko"
-- tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin -- sijoittui
paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä.
Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät
ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi
uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua,
korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän
taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen.
Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä.
Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa
tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas,
kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle
sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista
vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan
seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan
sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin
hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa,
ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin
kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi
ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta
ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli
veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä
lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa
veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta.
Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan
ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen
seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski
Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G.
Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei
sukua Paavolle), y.m.].

Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä
ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä
hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa
matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama,
joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt
sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.

Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan
pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä
aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan.
Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim.
Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä
järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä,
muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita,
jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten
tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos
kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa
siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne
liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824
löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen
lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli
neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy
epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan
aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän
hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta
syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti
ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan
lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä
huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua,
muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:

_"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin
jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi
olla."_

"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan
ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse
ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon
lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois
helvettiin."

"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää
tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda
oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan
samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta,
eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole
usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon
nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu
minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa,
joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he
kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos
he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis
yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais
holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla
muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa.
Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä
hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä
kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos
pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään
hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman
riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus
tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä
Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän.
Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset
tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. -- Vaikka edelläpäin on
sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää
keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin
talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin
ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä
pitävät joka aamu ja ilta."

"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin
kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen
toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa
neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi
tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta
myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen
yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin
valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat,
joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."

"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin
kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa
mielessä."

"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden
yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä,
puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata
kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."

"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä.
Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."

"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja
kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja
ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan
niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja
ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää
pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti
yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon
alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole
ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman.
Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat,
heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O!
jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"

"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei
sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."

"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä
myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin.
Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen
Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla
taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos
tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin
tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. -- Niin
teki apostolit."

"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle,
niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän
kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä
kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun
tila ensin tutkittaman."



XI.

Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.


Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo
alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei
ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä
totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta,
mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa
kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen
koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava
määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen
erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa
ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt
paikallaan.

Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme,
Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan,
joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa
Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi
yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama,
olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta
Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään
alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin
kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen
elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan
harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat
etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti
tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen
hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään.
Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden
eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti
Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille.
Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.]
"En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen
lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä
evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja
muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten
paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä
on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla
myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä,
myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen
ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme,
jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa.
Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat
uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä,
mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa
ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja
ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä
harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu
Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi
tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen
ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken
rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka
vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys
rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan
oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta
huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta
rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat
uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin
sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon
välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa
johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi
sanankuulijoiltaan rukousta _vaatimaan_, ja, taistellessaan tätä
katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili
Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän
tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta
siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla
ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta.
Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se
sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta
lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan
rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että
hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren
narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa,
ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta
polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako
Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan
olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa
erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden
välinen juopa.

Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan
kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari
kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää
oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee
hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa
kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin
luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui
Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v.
1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä
käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän
välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt.
Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten
rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa,
vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja
hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle,
pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä
kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui
Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon
tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat
heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen
päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään.
Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä
erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka.
"Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään
ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli
syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan,
vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan
rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä".
Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen
evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen
vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen
puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän
niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä
hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä
kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella
kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä
päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän
kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän
saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes
Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi
kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi
kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla
on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa,
suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä
hakea. -- -- -- Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja
torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin
papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten
jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän
huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa
v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä.
Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta
muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen
esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin
mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä
[L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu
elämäkerta.].

Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä
Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina
aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei
kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan,
Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika
suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on
mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on
lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata
ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja
vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan
asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy
muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa
hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon
moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat
ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä
puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne
myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä
siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on
ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että
asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa,
jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän
lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä
ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut.
-- -- -- Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja
houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät
voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander
VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli
lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko
asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän
perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä
koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän
opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan
kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa
kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen
lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi
tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee
Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä
sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile
polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.]
Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise
asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee,
myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon
sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia
lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli
kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia
Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu,
vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä
kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä
ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen
ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen
samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi
elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän
uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja
tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen
syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys
erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen
tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta
mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin
Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin
edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.

Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet,
Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen
pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen
huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin
Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman
omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi
harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on
jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei
piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään
tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä
jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan
nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen
syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä
avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen.
Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä
Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli,
millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua,
jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden
alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista
sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista
armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823
kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin
olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä.
Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin
pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen
tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi
minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin
tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä,
ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat.
Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä
että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään
tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen
puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin
minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa
tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä
lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun
hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen
olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin
viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut,
etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]

Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on
oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta
uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen
ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden
levittämiseksi Suomen kirkossa -- kaikki takasi hänen puoleltaan
ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä.
On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun
alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia,
jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin
silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti
osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset
polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle
pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui
hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista
ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään
totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli
näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti
hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.]
osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi
odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen
suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan
tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa
Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen
itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että
minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia
kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana".
Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa
evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa
pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden
Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta?
Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin
pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla
tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa
teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin
sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä
ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman
itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman
pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä
paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta
Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain
alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua
semmoisesta opista. -- -- -- Ruotsalaisesta y.m. on minulla se
ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin
jääneet löysän kristillisyyden valtaan".

Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist
ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja
huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät
ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä
hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh
kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut,
on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman
tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet
horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin
vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta
olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä
tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta
monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi
yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu
linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi,
tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan
lapsia!"

Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden
myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä
ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan,
niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada
sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina
vielä koetti, mutta hänkin turhaan.



XII.

Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.


Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat _Iisalmi_.
Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja
hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon
tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava
esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä
näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen.
Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli
ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa
ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen
herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen
ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut
heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää
hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja
ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja
sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä
jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen
on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat
jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin
ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja
tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut
niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei
tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa
jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan
myöhemmin sitä enemmän.

Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää
saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut
häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää.
Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä
pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen
käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja
paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen
olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy
olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin
puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä.
Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan.
Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi
_Maaningalle_, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.].
Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana
pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden
tähden". [Poikosen elämäkerta.]

Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia,
joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille
valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi
kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin
hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän
seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m.
perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen
nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin
taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota
se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja
ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan
hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli
tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin
lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin.
Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana
seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän
mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin
oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein
erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei
sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai
hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin
opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla,
heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen
vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi
herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin,
joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J.
Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten
kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta
heränneiltä. -- Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä
sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi
kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio
_R. Kauppisen_ alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2
km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.].
Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle,
missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä
Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat
_Lapinsalon_ kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin
_Niemisjärven_ kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen
vanhat heränneet.].

       *       *       *       *       *

_Maaningan_ heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti
hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta
uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli
koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin
seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi
hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko
tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin
väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti
jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat
ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo
hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia.
Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää.
Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä,
sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen
huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja
mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän
ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli
syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on
kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa,
niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas
Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat
nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta
ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen
työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen
ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä
kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä,
kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin
suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa
muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen
muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta
löytyvät arvostelut.].

       *       *       *       *       *

Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen
etenkin _Kuopion_ heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr.
Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin
siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias
Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat,
oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin
mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa,
hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa.
Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion
vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin
liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen
apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu _A.
J. Malmgren_. Huomattava on niinikään pappi _A. J. Österman_, joka
kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa
1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo
ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa.
L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen
taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä
vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina
Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän
kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka
Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto
Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin
jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka
tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti
uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa
ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa,
joista etenkin _Suonenjoki_ ja _Leppävirta_ ovat huomattavat. Turhat
olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset
liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828
uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on
ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se
on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.

Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme,
syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä
suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän
aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään.
Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten
Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei
kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne
kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita.
Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin
paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui.
Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti
Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin
sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä
nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.

       *       *       *       *       *

Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike
Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan
kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on
yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka
kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään,
missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]
teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi.
Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas,
ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja
opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli
lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan
niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen
jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon
tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi
jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen
kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen
liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä
akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa,
vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja
rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen
kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin
sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa.
Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert.
Paavon tytär Liisa.].

Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä
kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa
poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen
sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä
myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut
poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei
milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut
elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut
niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka
palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan
tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä
talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli
lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia
myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä
Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat
Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten
surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja
Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].

Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden
kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta
toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä
katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen
mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen
saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin
kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä
ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä
tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. -- Juhana Ruotsalaisen
murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari
Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin
epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin,
missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua
kuoli.



XIII.

Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja
Salomon Häkkänen.


Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa
seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista
paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän
ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän
näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä
heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita
toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa
oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä.
Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19
vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä
luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta
sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on
hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.

Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut
eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille,
[Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä
ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on _Joutsan_ kappeli, joka
siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi
vuosina oli näillä tienoin, varsinkin _Kangasniemen_ pitäjässä,
uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä
epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea
varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä
osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin
liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja
joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen
alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten
ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies _A. Tyyskän_ koti
_Vahvaselän_ kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita
ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin
viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut
saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei
Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius,
Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt
liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon
palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on
hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan.
Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa
tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten
kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon
eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli
siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien
Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin
tytär _Margareetta_. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa
nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat
kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli
estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut
muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto
nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni
hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua
kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla
tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin
sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä
elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa
senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä
seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille
ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi
tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä,
näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat
aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään.
Joutsassa tutustui hän heränneen _Antti Hoskon_ kanssa, joka asui
Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi
hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä
uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään
kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa
käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä
vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto
solmittiin v. 1811.

Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti
virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen
heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä
useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta
Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin
kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan
naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole
ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että
Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän
etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota
meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla
tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14:
34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa
puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin
käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan
etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin
saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja
hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla
esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät
lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva
uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin
Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi
hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen
veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa
oli: _Jumala on rakkaus_. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja
suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka
tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi
hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli
hänelle kauhistus -- sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi
ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin
piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta
Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja
hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta
ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään,
joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen
syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä
korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta
vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki
neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä,
kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa
eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten
eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle
hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.

V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään,
asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta
alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana,
sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja
pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti
osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin
kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin
häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän
tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon
ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan
salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen
sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia
tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja
ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen
oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä
hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista
kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.

Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina
myöskin _Hartolaan, Sysmään_ ja _Mäntyharjulle_. Viimemainitun
seurakunnan esikoisista on kuuluisin _Salomon Häkkänen_. Hän syntyi
Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki
ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä
heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän
eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan
8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te
lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan
työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille
pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä
pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas
ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen
heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan
melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät
loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut
heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka
hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin
oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään,
vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista
viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat.
Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu
ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä,
eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä.
Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon
hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia
asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen
elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli
aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa
ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen
harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan,
ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä
elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei
alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin.
Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta
kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla
kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja
heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen
virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä.
Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista
liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa
sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä
ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka
semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan
erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä
työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä
työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa
sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja
Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä
varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää,
pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan
tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa
kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta
Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin
ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan
sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet
heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta
ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä
ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä
kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan
ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä
kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike
voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen
nähtävänä. -- Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne
arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt.
Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä
pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa
seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä
ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta,
Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin.
Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä
vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta
tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia,
kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa
antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta
tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta,
sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä
Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja
rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa
päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].

V. 1830 alkoi _Mikkelin_ pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran
aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen _Adolf
Fredrik Fransén_, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana
oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta
hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat
ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten
vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta
Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje
osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä
likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen
kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli
hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui,
ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus
oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin
kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista
kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään
sanankuulijansa säilyttämä _"Uskon rukouksen esimerkki"_. Se kuuluu:
"Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en
milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä
lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus
on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin
ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! -- Niin teetkin, rakas Isä,
sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi.
Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas
poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna
se kelvata minun edestäni! -- Jaa, niin teetkin, rakas Isä". --
Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa
lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra
tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä
uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla,
rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet
sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä
uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan
kappalaisenapulainen _A. J. Hoffrén_, joka lainsaarnaajana herätti
monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832
huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa
kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan
samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä
Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä
varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.

Pitkä ei kuitenkaan _"Fransénin aika"_ ollut. Hoffrén kuoli v.
1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon.
Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja
huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä
pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä
korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän
aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin
säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet.
Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat
Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833
pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus,
haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että
Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia
lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä
tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset,
jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa
kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin,
lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon
Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat.
Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen
edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen
sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander
VII, 29-31.].



XIV.

Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.


Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt
lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki
kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan
rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta
liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala
(Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I,
172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että
näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen
elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu
näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta
saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun
rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on
sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa
uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan
seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli
"vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa
syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät,
olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä.
Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän
edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan
säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin,
esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut
ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden
uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa
monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut
kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen
alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten
"Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888",
vertaamalla omiin tutkimuksiin.].

Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia
elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan
heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten
kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan
vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien
heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle.
Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin _Matti Paavola, Matti
Pukanhaava, Juhana Dahlberg_ ja _Mikael Rostedt_.

_Matti Paavola_ syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki
oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli
vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa
omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta
vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset
ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään
Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan
armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi
"vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä,
saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta,
joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka,
paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti
niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi.
Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä,
oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä,
kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden.
Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen
mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut
niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan
appensa omistamaan _Paavolan_ taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli
huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo
hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola -- tämän nimen otti
Matti Nakkilaan muutettuaan -- ruveta merimieheksi, kun Jumalan
siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä
tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten
1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa
asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää
kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä
jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta.
V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli
pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen
seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan
valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto
tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä
Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat
roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle.
Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin
ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään
tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen
"Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen
ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin
läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu
monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä
Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta
usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen
v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:

    "O Jumala, kuinka vaikean
    Nyt mielikarvauden
    Mun syntin' julmat tuovat,
    Kuin teht' on ja vielä tehdään!
    Ne surettaa ja vaivuttaa,
    All' Herran vihan vieden,
    Kans' vaivaapi ja karmiipi
    Mun omatunton' surkiast';
    Ne surettaa ja sekoittaa
    Mult' kaikki luonnonvoimat".

Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien
ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen
mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti
hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään
armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.

Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi
kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi
koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen
pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion".
Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää
uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä
ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim.
Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä
raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän
erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä
sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän
muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi
Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat
vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa
ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren
ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan
muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja
ystävällisesti neuvoa nuorempia.

Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset
katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö,
masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän
takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen
sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän
kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan
herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä
huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen
talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä
lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten
liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40
vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].

Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817
oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän
oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti
ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla
kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä.
Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen
luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa _Matti Pukanhaava_ Kankaanpäästä.
Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten
elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja
tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella
liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään
muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava.
Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi
pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä
entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet"
niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että
pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike
lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen
eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain
sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä
tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä
suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin,
että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden
kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta
tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo
tässä sivumennen koskemaan.

Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta
herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen
kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt _Ikalisten_
seurakuntaan kuuluvan _Kankaanpään_ kappelin Alahonkojoen kylässä
v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen.
Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti
Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket
raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden
opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin.
Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta
kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle
hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki
kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja,
levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin,
tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".

Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän
tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan,
vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui,
nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen
kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta
tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain
ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta
tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos
hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli
Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen
ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä
puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä
suruttomienkin keskuudessa.

Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen
kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä
olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä
tilaa -- sen nimi oli Pukanhaava -- hoiti hän isäntänä noin vuoteen
1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen.
Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi
veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien
kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä
huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta
isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka
edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä
ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja
ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin
pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan
sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin
seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei
myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa
ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut,
vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet
piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä
kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän
semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan,
joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten
nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen
Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin
yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava
kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan
ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II,
299-301.].

Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin
hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista
henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä
Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä
_Juhana Uusikartanon_ kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli
kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten
kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen
(1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta,
intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon
häiriötä ja hämmennystä sai tämä _Auvaisten seppä_ eli _Auvaisten
paavi_, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan.
Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen
erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta
hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti
herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari
_Juhana Dahlberg_. Lapsuudesta asti -- hän oli syntynyt v. 1771 --
oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen
aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, _Eurajoen Sydänmaan_ kylässä,
kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden
opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen
perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen
herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa.
Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi"
eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se
muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä _Honkilahden
hyppyseura_ [Akiander III, 277-278; V, 351.].

       *       *       *       *       *

Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä.
Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan
huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät
hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat
tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden
syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden
kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi.
Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa.
Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen
kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia
ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti
vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa
sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden
historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus
taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä
pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan
oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys
ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden
edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat
mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin
Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä.
Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden
aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän
uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin
voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja
mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin
heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen
tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat
kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi
kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan
ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala
näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan
herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä,
joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää
hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin
ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet
hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun
olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan
särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa
yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen
väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä
tuntunut vaikealta -- kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää
miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman
seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi,
hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä
neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat
hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui
heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin
vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa
kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa,
joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä
kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa
suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti
vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin
vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan
oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi,
jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja
omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan
saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta.
Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4
kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä
kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä
väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta
nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa
kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].

Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin
Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo
jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan
herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista
uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä
päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi,
että _jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi_ sekä
että se, _joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan
ainoan Pojan päälle_; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä
tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit
totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin
löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen
valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät
vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät
haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion
ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen
viallisena kaikkiin synteihin ja _katui tomussa ja tuhassa_.
-- -- -- Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna,
niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat
sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan.
Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana _minä uskon_ merkitsee."
-- Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto
on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen
lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen
turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä.
Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820
kirjoittamastaan aamuvirrestä:

    "O Herra avaja
    Mull' uskon tie se kaita,
    Ja valais' sieluan'
    Nyt tänä aamuaikan',
    Ett' taidan uskossa
    Sun päälles' turvata,
    Ja suuret puutteeni
    Sull' nöyräst' valittaa".

    "Sä uskon alkaja
    Ja päättäjä its' olet,
    Jonk' tykön' etsiä
    Mä sitä mahdan todest'.
    Ah Jesu! sytytä
    Mull' usko elävä,
    Ja turva kiinnitä
    Sun päälles' selkiä".

    "Mun paha luontoni
    on epäilyksill' täytett',
    Ja synnin siemenet
    On kaikk' sen alle kätkett',
    Jost' sota, meteli
    Sitt' nousee surkiast'
    Ja sielun hukuttaa
    Juur' kokee haikiast'".

    "Tule, o Jesuinen,
    Sä uskon alku todest',
    Täll' aamun hetkellä
    Ja päästä sielun' monest'
    Nyt siteest' vallallens',
    Ja valais' armollas,
    Ja synnin pimeys
    Pois poista valollas".

Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja
alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen
kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen
uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa.
Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen
ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja
synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä
alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran
valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä
lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen
tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat
häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen
verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan
sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen
sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja
suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista
minä näen joka kulmalta autettavan".

Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä
sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.

Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa
jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko
lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat
viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu
B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana
vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä
hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä
muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies
Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten
pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius
Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan
pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla
paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää.
Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös
vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan
kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo
pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin
siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä
siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn
kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja
tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää
kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös
oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita,
joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys
syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että
Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan
tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan
luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa
harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen,
vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi
kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää
hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta
[Akiander VII, 482-488.].

Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan
papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme
maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan
elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa
lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme
vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen
ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka,
syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi
sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa
järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi,
jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen
seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta,
suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle
hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä
joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia,
vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat
aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia
häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista
valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten
liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti
sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että
tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet
rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen
kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i
anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]

Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät
rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen
pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin
Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa
siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo
siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan
suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia
samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan,
samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä
ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi
sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota,
jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei
näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano
oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen
omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä
vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka
etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin
saanut -- elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei
ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten
perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.

Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa
vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana
johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan
kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta
ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista
Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään,
ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J.
Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät
murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat
naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli
esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu _Maria Levander_ (k.
1836) _Lestilän_ kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein
ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja,
joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin
yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta
tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä
neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin
puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin _Akiander II, 296._.

_Porissa_ ja _Raumalla_ kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta.
Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin
elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista
henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota _Isak Lemberg_.
Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788
vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan
saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä
ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta
1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen
lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä.
Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta
tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä,
vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä
suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg
tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan
hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa
kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan
valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti
(1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka
jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen,
jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella.
Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet.
Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa
näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän,
papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa
parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].

Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias _Juhana
Mikael Ilvan_. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin
Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan
esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä
rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori
K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin
tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän
runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä,
todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin
työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo
(Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän
hengenheimolaisensa _Kustaa Ilvan_, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla
vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon
herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori
K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs
sokea tyttö _Leena_, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen
kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin _Irjanteen Leenaksi_,
myöhemmin myöskin _Lapin Leenaksi_. Nuorena kotiseudultaan
muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten
seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo
lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa
ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin,
joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli
hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin
Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].

Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat
Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota
myöskin _Maria Matintytär_, tunnettu nimellä _Jokelan muori_ [Tiedot
"Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän
oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä _"Kukkolan muorin"_ kanssa
hartausseuroja _Luviassa_. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita
ja herättäviä. Ei syntien paljous -- niin neuvoivat vanhukset -- vaan
epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni
Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut,
eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki
todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin
kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä,
kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies.
Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan
vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli
kellonvalaja _Mikko Rostedt_. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi
häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle
ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin
Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä
tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä
eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].

Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli
herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat
paitsi mainittuja, _Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila_ ja _Yläne_.
Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli
huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki
voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg
monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen
opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat
olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla
innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa
tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia.
Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli
sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta,
vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa
paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti
levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat
hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle,
huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät
seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla,
melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin
olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi
muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat
Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli
johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin
pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä
heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta
muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä
huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita
sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset
silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin
eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden
olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera
ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka
sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa
täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti
vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä
hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa
Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon
hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa
seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli,
antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta
sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin
käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa,
jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän
Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta --
sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" --
itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin
paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa
eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin
koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan
kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden
hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä
tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää,
kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä
yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas
hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan
saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä
heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää
tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston
puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen
liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty
johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon
mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra _K. Nestén_,
joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti
heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut
lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin
tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826
kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen
heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat -- kaikki paljasta tuhkaa".
Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli
tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai
hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut
hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli
alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä
polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä
ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti
häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei
ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos
olkoon". "Mitä? -- kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi:
"Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut
Kustaa Malo (1896).]

Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä
hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen
eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia
aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut
Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen
Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin
johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin
heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien
myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli
Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään
aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi
Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja
uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin
kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos
kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että
hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan
ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset,
painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen
suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola
olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut.
Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen
monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden
suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin
nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista,
ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa,
niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä
minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on
suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison
hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa
kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran
oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko
kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta.
Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen
pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä
otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea
pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni
parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin
myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta,
voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö
meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen
taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä
hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä
sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä
niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan
herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.

Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa,
ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain
ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren
herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen
ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa
paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta
kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä
yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä
vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi
oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys
lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin
se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi
uuteen eloon. Niin kävi esim. _Laitilassa_. Heränneitten johtajana
siellä oli näihin aikoihin _Antti Heinikkala_, lahjakas mies, mutta
väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan
levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria
herätyksiä -- Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen
uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika _Kustaa
Heinikkala_ Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa
tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja
piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi
kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä
ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin
Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja
vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt
eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille
heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin,
vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi
Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti
hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg,
joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton,
varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä
ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi
kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin
armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys,
ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa.
Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen
heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän
kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen
ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä
olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas
veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta
sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen
ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen,
lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin
seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette
suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin
niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi.
Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa
näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista
Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin
täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä
hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti
kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota
harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet,
kuinka perisynti kasvaa". -- Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei
kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut
sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät
järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran,
jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä
riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä
olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja
Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].

Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme
silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen
paljon alaa myöskin _Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa,
Säkylässä, Yläneellä_ ja _Kokemäellä_. Eräs viimemainitun seurakunnan
pappikin, pitäjänapulainen _M. Blomberg_, joutui epäluulon alaiseksi
"luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan
lääninrovasti _K. Renvall_ sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia
asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä
kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi
hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin
arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun
hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit
ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".

Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin _Poomarkun_
saarnaajan _J. Pomlinin_ elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen
esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille
syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi
saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.

_Juhana Pomlin_ syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin
kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun
1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa
huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen,
jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta
Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa
kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus
yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus,
liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa
oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten
saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden
heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja
Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui
hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat
seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin
epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä
sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen.
Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat
niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle
sarkaa uuteen pukuun.

Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän
saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka
vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten
oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen
sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin
suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa
ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia",
vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista
perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka
tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä.
Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen
erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa
ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen
kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että
Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää
vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan
siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän
lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai
hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne;
Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V.
Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97,
169-177.]



XV.

Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.


Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten
hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain
tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa
sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku
200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli
levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo
tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät
tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista
syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin
huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä
välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat
sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa
ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto
yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin
heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra _H. Solin_
asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies _G. A.
Olander_ Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja
Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista
luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi
rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle
miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus
ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa
kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille
talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg,
Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn
lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan
väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä
luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli
silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina
oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet
emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12
p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn
mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista
Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa
sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille
säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee,
kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä
antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme
katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä
pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia
heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa
luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet
heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa.
Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja,
jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat
antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan
pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja
käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja
esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata
voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että
olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat
myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi
selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet
suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden
johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta
eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v.
1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan
kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten.
Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi
kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä
verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät
joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin
ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut
häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa
asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka
sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen
kristityt ovat olleet.

Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen
saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään
käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille,
piti tuomiorovasti Gadolin lehtori _J. A. Edmanin_ avustamana
piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen
olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana
siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin
jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten
huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan
tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti
myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni
juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä
ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja
ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan
olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan,
mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu.
Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista"
tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli
tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen,
heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille
tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli
niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa
ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa,
että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli
muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin
huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta
menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran
ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin
rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja
aikaansaivat muutakin häiriötä.

Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten
seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja
että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä
jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat
syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman
vaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka
vakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät
rukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin
poiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat
velvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä
kuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti,
mutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan
osoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen
että syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut
ylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista _I. Nordlundia_
vastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti
tämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos
huoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen
luokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen
seurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä
hyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt
mielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa
yhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin
suvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia
huvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään.
Näistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten
luottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan
kiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja.
Kiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia
mielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia
syytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan.
Asioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin
esille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata
laajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa
kahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli
huostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan
kasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita
henkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, _Isak Pykälä_, hänkin liikkeen
johtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä
saapua pappilaan vielä tutkittaviksi.

Silminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi
siitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein,
vaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten
syyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi
hän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun
sitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander
ei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein
kavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä
monen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin,
puhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen
heitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta
heitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät
olleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt
huomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he
lupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin
määrin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä
vain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu,
tuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska
sen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon
muitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata;
hän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa
ilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat
myöntäneet ja luvanneet.

Puolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja
heidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta
ja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja
ahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.

Heinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä.
Rostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien
kokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut
syytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan
rikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin
oikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu
oikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat
asiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].

Jo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli
Satakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin
luku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat
sitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin
piilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä
kaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät
mitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna
säilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni
vilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti
kääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on
heikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi,
syntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri
pitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim.
Laitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen
maksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].

"Auvaisten paavi", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin
oli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden
tutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän
heränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää
kokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835
[Akiander III, 227.].



XVI.

Renqvist Svartholman linnassa.


Runsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden
edustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen
kärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy
taivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan,
jolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä
kirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin
häntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista
vastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä
olivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden
ankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä
kyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan.
Sitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin
kuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa
Renqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh.
Jo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita
vastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin
millään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa,
ei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa
rakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist
koetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin
henkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin
syytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä
oli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B.
Nilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä
seurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten
perusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat.
Muun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt
palkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta
kuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta
kokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan
tämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan,
jotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä
sekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen
muillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen
tuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien
Renqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa
tunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän
tutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist
kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut
häneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön
ystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä.
Täysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin
puolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden
tuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän
kirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä
toimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta
syystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"-- -- -- Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin
hyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan
heidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja
elämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa
on lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä,
haaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja
konsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa,
joita he -- ainoastaan he -- ovat kutsuneet luvattomiksi. -- -- --
Ykspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan
Hänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt
Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni
R. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist
papillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen
konsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän
toimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin,
tottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta.
Tämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826,
määräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin
virkatoimiin. -- -- -- Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona
aikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan
1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä
jalkaansa linnan ulkopuolelle. -- -- -- Missä löytyy se Suomen laki
tahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä
rukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen
kirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa
rukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun
piispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää
Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin
toivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä
pidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen
toimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi
ole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi
määrätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille?
Eikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden
ihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen
sielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan,
ettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä
hallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen
onnettomuuteen". [Akiander VII, 79, 179-181.]

Mutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä
oli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä
muuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse
tahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman
kovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä
sai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille
osoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta
vankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän,
käyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli
uskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi
hänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt,
sanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi
kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista
yrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan
aikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan
kirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin
jäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää
muun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä,
joiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu.
Yllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän
valituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut
tottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että
hän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen
selvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun
kuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon,
että Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen
kirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama
on tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista
kirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan,
haittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.

Joulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä.
Kihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin
rangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän
muutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen
suoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset
hovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII,
175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä
katsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä
riippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat
antaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli
rikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja
oppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin
luonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen
tuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina
olemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.

Jo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista
tointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää
niin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen,
H. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius,
Suomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla
ruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa
"Pro fide et christianismo"-seuran ensimmäisen kirjan _"Ystävällinen
varoitus huolimattomille syntisille"_. Tämän mukaelman nimenä
on _"Varoitussana suruttomille syntisille"_. Hänen seuraavana
vuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon
tuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] "koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli
sangen virheellinen", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan
painattaa kääntämänsä Spangenbergin _"Syntein anteeksiantamisesta"_,
joka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse.
Ihmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin
alalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä
Terstegenin _"Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys"_,
1822, J. Janewayn _"Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen"_, 1825, E.
Vallströmin saarna _"Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona"_
sekä Hagerupin _"Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden
esimerkit"_.

Yhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan
siirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti
hän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan
niitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän
kansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä
ovat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin _"Selitys uskosta ja
vanhurskaaksi tekemisestä"_, painettu Turussa 1826; _"Pieni Kempi
eli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille,
Viipurissa 1829"_; A. Fritschin _"Kristuksen rakkauden hartaat
tutkistelemiset, Turussa 1829"_; Sturmin _"Aamu- ja ehtoohartauden
harjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830"_; R. Lucaksen
_"Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa,
Porvoossa 1830"_; _"Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833"_ sekä
Bernières-Louvignyn _"Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa,
Viipurissa 1834"_. Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta
Renqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten
mieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin
[Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.].
Eikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen
mies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan
hänen teostaan _"Totisesta kristillisyydestä"_. Käännös valmistui
talvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun,
ja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut
suuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu
osa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien
uhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon
vaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi,
ellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia
kirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä
tuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut "Totisen
kristillisyyden" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen
Turun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä
suomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä
kehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist
samalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa
palaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen
rahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle
juuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä
talollinen _I. Sohlman_ 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät
olleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta
puhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan.
Myöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta
odottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti
saada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän
sitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden
ostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy
siitäkin, että esim. "Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden
esimerkit" painettiin uudestaan 1829, "Seitsemän lapsen kääntyminen"
ja "Pieni Kempi" 1833, "Herran kostonaika" ja "Ystävällinen varoitus
huolimattomille syntisille" sekä "Huutavan ääni korvessa" 1835.

Paitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan
alkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta
_"Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo"_, alkuansa saarna, jonka
hän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827
Turkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien
uhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden
kappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen
kera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista
varten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa
ollessaan Renqvist myöskin kirjoitti _"Lyhykäinen tutkinto rukouksen
tarpeellisuudesta"_ nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti
sai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen
käynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa
vuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet
ollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta
kuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh.
Hellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde
toisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden,
varsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa
heidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja
luottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti
Renqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti
tämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: "Joka
niin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi
näkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa
ainoatakaan kovaa sanaa". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo
hänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen
harjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta
siitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä
lepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa
kokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista,
kirjoittaa hän: "Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet
milloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät
rukousharjoitusta". Tässä hengessä on Renqvistin "Lyhykäinen tutkinto
rukouksen tarpeellisuudesta" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista
ja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen
itseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista
alituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen
harjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän
voinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle
elämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen
välittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta
muille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten
kera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että
rukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on
monenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen
monenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti
noudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen
kysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta.
Mutta vastustajain tuomiot Renqvistin "tekopyhyydestä" eivät silti
olleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin
katsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja
arvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan "Lyhykäinen
tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" anna aihetta epäilemään sen
tekijää tekopyhyydestä.

Sielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin
ennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut
(1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä
palvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli
juuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli
Renqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan
taistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän
jatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien
turmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä _"Viinan
kauhistus"_. Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen
vaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa.
Vastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista,
vetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen,
pyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan.
Arvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut,
varsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa
kannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen
suomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.

Ei ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan
siirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä
suuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka
"tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on", ryhtyi hän
kuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa
hoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo
alkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille,
moni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen
elää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli
Vähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä
levitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien
tuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät
Svartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat
hänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat
heränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu
Renqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään
häntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan
tunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan
Liperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta
Högmanin opetuslapset.

Yhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien
mitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä
sanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä "Patmoksestaan",
joksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille
nimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa
saavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä.
Ei tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist
pyytänytkään.

V. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan.
Pääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina
saapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä
olevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti.
Sisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville
henkilöille: "Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme
rukoillen Jumalan eteen", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen
rukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän
Sortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa
saapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin
kerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan.
Ei luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään,
jos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan,
sai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli
ilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen "luvattomia
kokouksia", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä
selityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta
antoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä
syytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen
arvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla
siinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin
olisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille
tuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli "ei katsonut syytetyn
menetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä
syypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä
vaalisijallaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä
1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli
silloin 46 vuoden ikäinen.



XVII.

Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.


Helmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan
14 vuotiaan _Jonas Laguksen_ nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23
p:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, _Niilo Lagus_, siihen aikaan
oli kappalaisena. Äitinsä nimi oli _Saara Elisabet Forsman_. Hänen
harvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin
taipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja
kehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän
ihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien
runoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan
sepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla,
joita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus
tutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta,
perehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin,
vieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli
toivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut
eikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka
hänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä
varjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen
aikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei
ymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta,
eikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin,
kun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa
hartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei
hänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa
Tengströmin välityksestä -- hän oli ollut hänen isänsä läheinen
tuttava -- vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei
hän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.].
Tästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen
syntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta
myöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo
erkestift.]

Tiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän
tulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä
Lagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli
saanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen
1836, n:o 42: "En ung lärares återblick på sina första presteår."]
"Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini
enkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä
sitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä
synninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden
saavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla
nimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin
yliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä
hyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni
olin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata
opetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla".
-- Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus _Vöyrin_ v.t. kirkkoherran
ja kappalaisen _H. Vegeliuksen_ apulaiseksi [Chydenius, Matrikel
öfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut
papit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit
ahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan
Lagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat
käytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin
tavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä
opettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista,
niin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin
nuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa
kirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin,
sydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla
käytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan
kiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga
ämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes
Jumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä.
Laguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar
i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] "Eräänä kesäpäivänä, kun useain
pappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli
ajanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo
hakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä
sopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja,
lähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun
matka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata
ystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni
seuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan
allapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli
saattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies.
Emme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui
keskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä
kovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi
hän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan
tämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea
neuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon
ensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin,
mikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on
terveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan,
hourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen
ymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa,
sillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa
ijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen
kyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan
lohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri,
joka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän
on joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan
tuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä
eroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun
välillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen
tilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse
luulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani
oli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani,
arvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei
minulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta
luulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä
löysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä
milloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka
ilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät
olleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se
vakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten
uskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi,
sitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta
kirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista.
Lausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että
tosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika
sävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena
ja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt,
ajattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs
ihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua
ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat
hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä
semmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi
talonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä
loukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan
yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat
tulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset,
jotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla
ja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla,
pelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei
kuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut
kerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'.
Sitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa
totuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen,
jolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle
saavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan
vuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen
ja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän
henkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot,
ja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään.
'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän
sitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole
minä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut
tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen
kiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka
seisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen,
kuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti
tekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin
kadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin
itseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en
ollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut
vainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt
velvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun
omatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä
lepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani
lisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni
kaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei
saattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen
teimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja
kyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi
lempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta
tilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten
muuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa.
Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie
elämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki
tyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden,
joka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä
ystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina
vakuutettu -- oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka
puheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta.
-- Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä
unohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva
silmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni
rauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että
se tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli
ollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni,
ei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni
ne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei -- vaan ne esiintyivät nyt
ankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi
johdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni
leikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin
koskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät
saarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta
olin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana
laskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta.
Rukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus
näki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota
Jesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä
ijankaikkisesti!"

Se mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli
nimeltään _Simona Kannus_ [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos,
jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä
tapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi
syvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa
syntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet
turmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut
aivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan
keskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe
ei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä
rakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän
myöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin
heränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä
sai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista
suoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
"Vöyriläiset" lausui hän vielä vanhoilla päivillään "ovat rehellistä
kansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen
sanovat". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856
kertonut tästä tapahtumasta.]

V. 1823 tuli _K. F. Stenbäck_ Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius,
Matrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli
tapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään
seurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen
seudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi
seuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan
arvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia
selkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan
hänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa
perheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti,
samoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen
kodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli
nimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora
von Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään
kannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden
levittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän
oli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin
monesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta
vastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä
monestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät
oma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen
siteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan
palvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä
täällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa
kristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten
kappalainen _Jaakko Vegelius_, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi
Solvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten
piireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun "kolmikertaisen tohtorin"
huomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

_Jaakko Vegelius_ syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan
ylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten
vaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti
filosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara
rokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen
talousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä
matkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen
hellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä
jo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka
alaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen
kandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805.
Lääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan
suoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808
huhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä
Suomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t.
pappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten
kappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna
[Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].

Vegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut
näköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta
liittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän
välillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi,
mitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan
pituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti
sukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen
ensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin
sisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan
tehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi,
ei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän
muussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten
joukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi,
tarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä
täydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen
Vöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä
enemmän.

Laguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä
ajoilta mainitaan myöskin hänen setänsä _Elias Lagus_ (k.
Vähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena
Lapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä.
Ainakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan
kirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu
sanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen
hänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti
aiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä
liioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä
oleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät
herännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka
antaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas
Lagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään
pienimmistäkin enteistä.

V. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi _Ylivieskaan_, joka siihen aikaan
oli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat
olot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina
toiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen
sitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat
kalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin
ykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen
puuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo
silmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat
talot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän
näköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset
pienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan
nähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen
käynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen
ystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen
paljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi
kaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö
oli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja
kernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden
puolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin
Ylivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen
taitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa
ajoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan
kouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä
ollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä
mielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne
uudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat,
näkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828
kirjoittamistaan sanoista: "Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta
kirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste
kukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi
takaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja
minusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla,
josta olen muuttanut pois. -- -- -- Työni täällä oli varsinkin ensi
pyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden,
että olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja
ymmärtääkö sitä kukaan". [Yllämainittu Laguksen "Väktarenissa"
painettu kirje J. Vegeliukselle.]

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta
työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa
huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt".
[Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen
mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka
saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs
herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa
Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne
tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä,
että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa
kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo
eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana
vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä
v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei
tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa,
jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot.
Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä.
Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden
sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti
että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin,
kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla,
heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän
työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän
ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia
eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea,
mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike
eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä
aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona
oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla
tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt,
miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen
innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi
oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin
puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän
heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti
heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus
tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka
alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen
aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen
tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon
saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä
heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi
pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella
ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden
sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan
Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa
sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon
osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä
asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun
kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka
näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon:
Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat,
Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä
tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille
[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko
(Laguksen renki) Ylivieskassa.].

Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa
sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma
estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä
häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa
vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät
tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä
yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten
että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut
taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut
kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun
"lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan,
joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo
hänen peruuttamaton joko -- tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi
auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän
uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa
pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä
säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen
kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan
[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan
tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi,
jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä
he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät
eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja
ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen
julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa
ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa
maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän
keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen
sydämmen Herralle. -- Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä
herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten
luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan
herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa
1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna
"Väktarenissa" 1893 n:o 2.].

Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli _Juhana Frosterus_. Hän oli
noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin
apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan.
Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen
Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä
Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla
kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi
kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila
tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä
tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen
ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta
julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia,
vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt
hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden
opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä
jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius,
Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen
Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon,
vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä,
joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan.
Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei
suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan
kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään
sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta
hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen
omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen
suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt
sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko
Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan.
Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa
Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i
andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första
presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan
virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua
vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi
haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien
edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista
totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin
tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten
periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja
siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella
saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti
vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä
puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten
noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään
olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut
huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään
rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista
tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut
vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä
oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun
kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen
siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään
tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada
aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja
kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua
pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää.
Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta
eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä
sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka
tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit
olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän
ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa,
niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden
aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. -- Jos kohta
asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi
kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi
mahdoton, muuttumattomana".

Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski
häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä
levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen
keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja
toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään
joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen:
[J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten
helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti
kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet,
hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään,
nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. -- -- En ole unohtanut
rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja
tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl.
ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").]
hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin
armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana
rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä
lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani.
Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja
sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla -- tuota pidettiin
vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että
ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat
yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin
säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti
ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen
nöyryyttämänä, pidän _ainoana_ ilonani saada koota sieluja
Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka
on tie, totuus ja elämä".

Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten
liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat
heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja --
miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka
tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee
tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa
vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä
liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin
tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan
saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin
Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on _Niilo Kustaa Malmbergin_ ääni.
Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain
sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän
silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.



XVIII.

Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.


Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä
1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen _Herman Malmberg_
ja _Elisabet Margareetta Aejmelaeus_, Ylistaron kappalaisen
N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina
ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin
_J. Simeliuksen_ kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina
Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä
tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.

Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin
antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä
nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820
Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai
kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän
Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824
(yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla).
Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan
trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja
neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä
1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana
vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi
lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin
kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka
löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk.
kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.

Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan
pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa
ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi
hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka
oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa
seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli
saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista
siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi
olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa.
Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa
pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen
herätyssaarnaaja _J. Gossner_. Varsinkin Pietarin saksalaisissa
asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi
joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset
seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo
Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon
alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua
kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa.
Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori
helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset
olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu
taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen
ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä,
voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän
julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä
kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään
hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella
ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti
hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli
muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua
saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä
puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui
hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat
hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki
häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja
hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän
ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli
Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä
jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa
maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili
silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla
voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt
rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle.
Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä
eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa,
kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta
ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään
niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen
pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin,
puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille.
Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein
mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia
perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa
ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen
kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville
kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille
sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta
kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka
särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja
ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän
äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".

Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja
ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä
hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä
kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa
harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten
protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus,
kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli,
vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi
yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta
oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin
sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli
tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu
kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon,
jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut
Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä,
että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat
hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.

Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä
Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei
hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu
se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä
taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän
omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain
Jumalan tahto tapahtui".

Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun
11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle.
Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä
hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän
määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä
oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta
näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet.
Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän,
Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin,
joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista.
Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos
vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava
liekiksi, joka oli näkyvä kauas.

Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen
suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg
tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati
häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne
ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään
yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen
lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai
aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa
hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa
kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus
koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja
hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja
voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän
sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin.
Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän
seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista
ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa
vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla.
Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v.
1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan
kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle
hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden
perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja
ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren
alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä
tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin
sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".

Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä
luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman
heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta
ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut
niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin
se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle.
Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin
lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen
lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt
[Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen
nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes
Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3,
johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä
siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat
silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen
luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista
sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen
ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].



XIX.

Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.


Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa
pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman
vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus
Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden
on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin
19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus
olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme
etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen
erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen
jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää
kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja
heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota
ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata
tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin,
jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan
vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet:
Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei
koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen
viisautensa sen hyväksi näkee.

Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen
varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin
jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa.
Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin
moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita
säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha.
"Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin
talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].

Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, _Benjamin_ ja _Robert
Valentin Frosterus_, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja
jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä.
He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon
muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat
kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien
intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille
Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle
nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa
seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas _Herman Malmberg_,
joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta
oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen
tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se
professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui
Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi
käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä
kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka
lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa
uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette
vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä,
ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa
ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin
papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan
kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A.
Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon
edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan.
Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon
totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti
sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin
te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään
seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja,
jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä
toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys
Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun
edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä
tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C.
J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena
[Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset,
jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät
herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa
Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella
tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa
meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on
paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. -- -- -- Saarnojani, joita
olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on
siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat
papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua
kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan.
Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et
voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan".
[Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä
edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne
saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli _Antti
Niilo Holmström_, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832
alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd,
Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään:
"Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja
oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta.
Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä
opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja".
[Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]

Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen
herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, _Kaarle Kustaa
von Essen_. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti
O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin
vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä
kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä
juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen
vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K.
F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto
siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa
luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä
tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno
sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä
käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa
v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on
täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä
aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille
alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä
Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään,
koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan
pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä
siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli
muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje
isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia
Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon -- 15
vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi -- teki Kalajoen
varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin
kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski
Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita
rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia
pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta
elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen
liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli
elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena
syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut
vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta
pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli
hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan
siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten
häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa;
hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja
hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan.
Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua,
jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku
maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää
tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja
tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän
palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka
kuullen v. Essen on tästä puhunut.].

Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi
Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt
naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda
Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella
asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa
seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin,
ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta,
varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa
sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä
[Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.].
Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin
sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa
ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan
alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen
Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan
Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin
siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä
koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin
aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.

V. 1822 määrättiin _K. J. Åkerman_ kappalaisensijaiseksi
Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä
seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman
oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta
hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut
heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa.
Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä
heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja
alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille.
Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja
valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista
ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus
oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään
puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä
ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J.
Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun
hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen
katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään
pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla
haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen
kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät
hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan
antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui
ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut
estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan
kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän
aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian
sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi
oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa
tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja
luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin
Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein
Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä
neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai
hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma
kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin
luotettava [Niskanen, Muistokirja.].

Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä _Pyhäjärvelle_
[Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan
mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä
elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin
_Salomon Lyytikäinen_ muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan,
kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä
suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v.
1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä
puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle
opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti
antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä
epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista,
syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden
heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän
ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV,
81-83.].

Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin
usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus
ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski,
Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven
vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen
ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta
herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista
se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat
pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli
suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen
markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo _Haapajärvellä_ ja
Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen
ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät
sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän
kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö
sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa,
"minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". -- Ylivieskassa
ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä
lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää.
Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen
kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan
Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho
Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli
Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän
monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja
215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.

Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei
ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa
määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle
liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta.
Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun
heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava.
Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä,
että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin
liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt
jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin
noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen
kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat
hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui
nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti
ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä
ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista
kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja
kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty
ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli
herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että
kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'.
Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut,
olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan
kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä
hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä
vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan,
ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät
Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli
hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka
oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa.
Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja
katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa
kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta
kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa
vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä
menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen
jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä
ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta
sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota
minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en
ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse
sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi,
että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä
oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi
olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. -- Määrätuntina
oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin
kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen
tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli
sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten
muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua
autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen
kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin
kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti,
sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin
äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus,
jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua,
kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi,
miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on,
sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin
ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä
syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt.
Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan
täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea,
että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne.
Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta,
vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä
tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden
tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani
vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään
niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun
vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista;
jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti
joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa
valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä
tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti
vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut
sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa
mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti
eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita
väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa,
että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin
sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa,
että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua
ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi.
Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun
vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä
rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan
ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät
lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta
saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan.
Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti
hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili;
kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista,
lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat.
-- Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En
ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani
toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin
rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli
sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut
kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen
ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla.
Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta
kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin.
Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut
ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen
muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen
pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso,
silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä,
että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka
Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on
rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa,
alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta
on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän
Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten
siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan
Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että
he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi
yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän
seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen
tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti,
mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä
toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan.
Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä
vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen
rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului
useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin
samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli
perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".

Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon
monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi
hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan
hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834
kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä
Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen
Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan
"kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen".
Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin
"uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset
eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän
totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa.
"Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti,
oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille
virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja
hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan
ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee
nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan
monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan
tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä
juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on
miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan
heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi
tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen
kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin
nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä
luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä
kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa
kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai
kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen.
Malmbergia -- niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät
milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä
siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen
"elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri
oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee
hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota
erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta
vahvistettu".

Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä
syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan
tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille",
jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet
luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J.
Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa
kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus
Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti
hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia
loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet
alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o.
liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei
ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon
alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen
ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen
suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen
nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho
Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein
kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.

Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle.
Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria
herätyksiä. Pappina siellä oli _I. Lescelius_, joka alusta alkaen
osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä
tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli
hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan.
Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista
vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen
matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L,
Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].

Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä
seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä,
sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat,
varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä
elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina
käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja,
joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen
kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän
salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä
Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui
heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon,
jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert.
(1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.].
Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä
seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä,
vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi
sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman
herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.



XX.

Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.


Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin
vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja
rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei
ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi
tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun
historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan
rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet
viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat
näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima
ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien
taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan
rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu
onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole
sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä
mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli,
joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä
Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on
hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä
kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut.
Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen
uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.

Jo 19 vuosisadan alussa näkyy _Kiannalla_ (nyk. _Suomussalmi_)
harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa.
Pappina siellä oli siihen aikaan _Kaarlo Saksa_ (k. 1821).
Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi
supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792
oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto
tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis,
hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen
ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava
on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa,
joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa
jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä
taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi
hyvin kummallisesti. Tämä _Kaarlo Saksa_ nuorempi (synt. 1796) oli
lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan
oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat
ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli
kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että
Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta
1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo,
Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu
herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota
haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle.
Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet
muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. --
Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta
taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin
isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna,
sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi
v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo,
Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen
(Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].

Suomussalmelta levisi liike _Hyrynsalmelle_ ja sieltä
_Ristijärvelle_. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin
1827 talollinen _Matti Mikkonen_ viimemainitusta seurakunnasta. Jo
pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L.
J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille
13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä
käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen
suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja
sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi
kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat
horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja,
milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan
tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo,
jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut
autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt
Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi".
Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin.
Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan
lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän
sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään
kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton,
ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä,
joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran
ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].

Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä,
Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus
etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta
levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten
järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin
suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja
saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen
y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne
lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien
piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla
viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa
ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen
täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee
hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan,
siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa
tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin
ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin
saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän
Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan
muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän
heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa
maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen
luottamaan.

Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon
muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan
hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet
hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän
pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla
heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä
hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana.
Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut
Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad
1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven
kirkonkirja.].

Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta
entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen
asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies
nimeltä _Pekka Janson_. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu
ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin
tunnetuksi.

_Pekka Janson_ syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon
kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka
opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden
vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin
Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka
alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi
hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon
Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä
esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin
seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen,
arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui
äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän
jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen
valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän
heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä
kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä
Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon
joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset
luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen
käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota
suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa,
sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen
hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa
synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi
kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi
hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.

Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna
vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan"
kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa.
Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua".
Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä
ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen
poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule
työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet.
Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä
riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua
maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan
autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen
pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin _Sorjola_. Muutto
tapahtui v. 1828.

Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan
hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä
Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa.
Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota.
Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella
asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten
kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi
hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin
vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä
neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä
Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen,
jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen
ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen
mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen
sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia
heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä
uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia
tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan
evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta
ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti
voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän
hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan
Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson
tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa
hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana
seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim.
Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja
vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi
hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti.
Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä
koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin
neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen
paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen
sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897),
niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen,
joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].

       *       *       *       *       *

Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain
Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu
_Antti Juhana Malmgren_. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa
ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain
osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin
muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa
hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja
ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei
julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät
Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän
todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin
näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä
juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole
miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille.
Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut
ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta
lähtenyttä.

Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten
nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän
oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva
paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän
uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin
hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä
alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä
olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä
kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi
vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin
pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun
Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka
nimi oli _Maria Elisabet Vesterlund_, oli kotosin Nilsiästä, missä
hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt.
Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo
Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön,
tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin
tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa
arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten
talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä
oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit,
ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin
niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen,
että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua,
muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut
vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun
tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin
apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.

Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa _Henrik
Trast_. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla
yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin
edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera
oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805.
Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi
sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron
sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren
siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin.
Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli
harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen
ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa
kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan
ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa
asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.

Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden
leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn.
Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa
hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko
riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo
Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain
saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin
syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin
alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä
seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin
varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein
kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä
ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä
huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä
tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut,
mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että
epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut
esimerkkiä noudattaakseen.

Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen
käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin
puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan
ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi
kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa
ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä,
vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana.
Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten
muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson
sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama,
kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita
samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen
heikkous eli voima -- miksi sitä sitten sanottaneekaan -- ilmestyi
monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin
esim. _Kuhmoniemellä_ v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa
saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys
ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä,
varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein
kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy.
Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten
kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse
heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen,
Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K.
Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51;
Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].

       *       *       *       *       *

V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad"
nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin
tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja
on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen,
tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä
puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä.
Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.

Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen
syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä
ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä
kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen.
Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä
Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi
hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita,
kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa
"hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi
kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli,
vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan
ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan,
että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten
erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten
ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen
naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella.
Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan
tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja
ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan
"valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon
vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras.
(Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin
apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän
aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä,
jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko
olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen
täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä".
Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua,
heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan
ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin
tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten
pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan
onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi:
"Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan
päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että
kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen
ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä
hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon
pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja
hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! -- Kirjoituksessa moititaan
sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän
alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät
kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä
laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä,
jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta.
Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee
ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa,
ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön,
tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille
ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella,
joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean
näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän
ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei
näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan
samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä
maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle
eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei
hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava
mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut
kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli
maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut
nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. -- Monta esimerkkiä mainitsee
Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista.
Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä
ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin
joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä
tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa
"Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike
olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo
käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää,
että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa
on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen,
heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.
Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat
epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja
nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin
juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu,
joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden
erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa,
esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet
siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin
kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija
puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina
ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.

Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran
kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle,
missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon
hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein
lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin.
Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin,
kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta
ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä
marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös
syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi
kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet
niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen
yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?
Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat
puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä
kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta
ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja
söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta,
jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit
tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni,
että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla
sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".

Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu.
Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä,
jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain
herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa
nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat
"hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen
elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja
häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen
ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä
ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset
uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan
kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä,
että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki
Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä
tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on
tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat
antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta
herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin
väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset
ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei
ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on
niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen
suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen
lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla
sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa
tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli
murtauminen.

Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa
sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K.
Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen
heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa
käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus
on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen
syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton.
Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli
joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että
"heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka
rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää
hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli
puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu
kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen
opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun
sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan
edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman
Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä
vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän
on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta
asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon
luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei
ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta
päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin
kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja
loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan
vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä,
lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä,
jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä
löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä
esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt
sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä
ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä
uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa
Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien
oppineissakin".

Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa,
että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat
herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo
siihen aikaan oli.

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden
syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa
kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin
oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo,
että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa
(Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen
"päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän
lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset
paavia". -- Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua
herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan.
Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita
edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat
apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".



XXI.

Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.


Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa
ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien
metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin.
Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on
_Suonenjoki_. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista
lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa
Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko
rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä
pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi
siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja
taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti
sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja
yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei
hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen
vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme
maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta
alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen
hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä
suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan
raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät
riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa
kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena,
täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan
toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin
tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen
Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä
Suonenjoen seurakunnan oloissa.

_Niilo Henrik Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä
1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti
isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon
otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin
hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion
oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen
opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään
usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän
papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.].

Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi
kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti
tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja
varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni
seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus
jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne
Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan
[N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr.
Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina
tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo
tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien
käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka
voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla
ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut
ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä
lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta
eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla
hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti
hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa
vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo
v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt,
eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän
kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän
7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on
ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä.
Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa
Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä
välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa
ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen
viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan
ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset
osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset
saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme
oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että
ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen
alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten
johtamisessa oli _Pietari Vehviläinen_. Hän oli rakasluontoinen mies
ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli
Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja.
Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo.
Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin
Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia
vieraita. -- Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista
talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon _Gabriel
Markkanen_ Markkalan kylästä sekä _Pentti Korhonen_. Viimemainittu
oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä
aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli
lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr.
Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä
apua sikäläisten heränneitten hoidossa.

Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys
Kuopiosta levinnyt _Leppävirroille_ ja _Joroisiin_. Sikäläinen
liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen
ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme,
pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä.
Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka
tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä,
heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset
rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin
jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi
teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin
ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla
ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla.
Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa
tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä,
jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän
vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä
hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon
ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta
kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen
aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin
kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten
suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli
seuraava.

Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt
Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina,
jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa
heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen
olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta.
Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti
yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä
sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä
yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat
kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen,
joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin
petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen
ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen
saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään
uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven
kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat
hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon
kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin
heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää
seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt
siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en
joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista
oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa
ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska
hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että
matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh.
Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä
syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten
silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin
koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä
Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät
niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen
on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen
esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän
ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme
perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin
Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt
riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen
rajapitäjä, _Rautalampi_, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin
vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin _Hankasalmelle_
ja _Pieksämäelle_, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen
kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea
oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka
vähän sitä itse teossa koetettiin.

Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden
salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan _Toholahdeksi_,
pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä
aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera
heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet
seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin
papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta
kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan
viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin,
usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan
ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt
eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia,
joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat
heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina
nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän
syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut
suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella,
Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä,
ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä.
"Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta
joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta
laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja,
lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman.
Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli
kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi
minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole
viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon
perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle
ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa,
työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat
nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan
ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin
oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset,
jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään
oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja
väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi.
Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli
mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan
ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen
yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä
sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen
jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut
Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan
yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli
näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko
Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen
miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se
kuvaa asemaa.

Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina
yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia
pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna,
näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina
(1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen
väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti
väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle
P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään
polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me
kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen,
saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus
sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän
kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon
fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he
rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä
on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä
rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen
tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä
voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa
hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja
vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä
järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja
vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei
Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt
meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean
majesteettinsa edessä. -- -- -- Jos me rohkenemme omassa nimessämme
ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta
ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän
ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet
Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet
polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En
minä ole sitä koskaan kieltänyt. -- -- -- Jos mielesi tekee vasta
polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin:
minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen
mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen
halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää.
Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan
kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten
ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan
Herraa rukoilemaan. -- -- -- Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee
itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton.
Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli
Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen
Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"

Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin,
tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli
ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa,
millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat
pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin
ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti
Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä
toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti
heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä
tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä
joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen
mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa
Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen
lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen
rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista
jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen
oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset
harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän
väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi".
Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet
poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh.
Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle
päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät
voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan.
Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen
luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus
sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan
epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.

Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin
oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata
paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella
heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin
lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa
kirkkomajassaan, _Kirkkola_ nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun
Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä
häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6,
väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä
asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset",
jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla
hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat
Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli _Katarina
Pakarinen_ (k. 1868). -- Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi
liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista
keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he
kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa
toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" --
siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.

Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin
kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa
Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko
sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta
Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta".
[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,
205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen
mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen
kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin
todistukset kaikin puolin tukivat.]

Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien
luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki,
jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi
vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat
henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle
[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,
205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen
mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen
kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin
todistukset kaikin puolin tukivat.].

       *       *       *       *       *

V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan
lähelle _Pieksämäen_ rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v.
1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan,
moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset
hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja
hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa
_Pietari Riipinen_. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä
kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon
valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta
levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita
liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien
puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä
kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista,
vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut
Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt
käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan
paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat
ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen
johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen.
Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835).
Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi
vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus
ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen
heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin
taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen
elämäkerta.].

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan, kuin _Korhonen_, Markkanen y.m. kansanmiehet
työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi _Kuopion
maaseurakunnassa Pietari Puustinen_ semmoisena herättää huomiota.
Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän
ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään.
Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan.
Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. -- Kuopion
maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu
myöskin _Pietari Kinnunen_ [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen
Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].

       *       *       *       *       *

_Maaningan_ herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin
vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa
jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin _Olli
Hämäläinen_, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti,
että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua
arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin
vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain
kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt
aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan.
Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin
heränneille oli seurakunnan kappalainen _K. K. Björklund_. V. 1816
määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin,
jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan
aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen,
jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v.
1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin
käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja
itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä
suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä
vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin,
nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden
kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja
loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta
virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin
korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla
kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan
papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei
siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin
henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai
aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen
(1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se,
että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut
kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa.
Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli
siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat
niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin
eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän
langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä
perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä
olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia,
joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä,
viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä
saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet),
lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten
moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton
mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi
pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen.
Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen
alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi
ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin
suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus
ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti,
johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä
ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten
hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat
ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä
keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund
kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.

Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon
pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella.
Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta
tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden
heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne;
Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].

       *       *       *       *       *

_Pohjois-Karjalan_ heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen
erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti
kasvanut ja levinnyt muun muassa _Juuan_ seurakuntaankin. Siitä
alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v.
1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa
erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi
Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin
oli _Matti Härkönen_. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen
ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten
huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä
kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen
taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon
luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään.
Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi
Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään
kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta
antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän
esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera
sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä
kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin
uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut
Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä
hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli
hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa
alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin
nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi
kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän
päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan
tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.

Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen
kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä
"heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien
panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä
epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean
opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän
häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua
Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina
hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu
Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät
neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä
niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.

Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832.
"Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun
hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt
syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä
Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle
eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään
elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert.
Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI,
97-100, 186-130.].

       *       *       *       *       *

V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin
näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla
luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni
hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25
vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla
menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi
kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon
iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän
heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella.
Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui
verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita
muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa
elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta,
joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt
vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää
laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97,
193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär
Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin
kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi
viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä
tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan.
Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan
sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä,
kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka
tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat
nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa
vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää
olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä.
Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833
siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.].
Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta
papiksi vihitty _Henrik Schwartzberg_, hänkin muutamia vuosia
myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi
(Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa
suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen _Antti Helander_.
Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin
papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin
hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa
täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan
elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään
muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi.
Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut
lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä
on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian
saapi, vaan siitä on vaikea päästä. -- Mahdollista kuitenkin,
että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella
liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel;
Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].

_Oulunkin_ tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia.
Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin
viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein
seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina
aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä
kotosin _Utajärveltä_, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti.
Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J.
Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]

Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua
_Nurmijärven_ suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja
vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia
ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista
ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa
ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse
mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan
sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti
siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään
asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu
armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa,
tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan
hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman,
pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten
kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan,
rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja
taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon
muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään
tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan
ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä
ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta".
Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin,
tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen
aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy
esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja
tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä
ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä
siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen
tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä
ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden
vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea
se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa
voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia
vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.

Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä
ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen
edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä
toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka
kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat
sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty
"koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman
sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui
kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan
ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi
Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6,
lisälehti.].

V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan
ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja
ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin
lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni.
Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut
oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut
ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että
vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta
siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta
pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän
tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen
vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi
antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin
kalliolla. Halleluja!--Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi
kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden
annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet"
[Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka
omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. -- Jonkunmoinen epävarmuus
siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt
asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin
tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista,
kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet
vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä -- myöhemminkin antautui hän
monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen
Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen
viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta
"Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin
polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta
oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka,
kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi
siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa
näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V.
1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan
muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä
tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei
Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen
puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä
ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen
petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta,
vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko
ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana
rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän
heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman
jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä
hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen
tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden
tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy
seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta
vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä
rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle
rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen
olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana
rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha
ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin
Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin
markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita
tämä asia koskee".

Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi
ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan,
koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari
vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut
niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän
sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin
Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin
suhteen.

Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat
ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja
tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi
Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan
oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi
seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella _sen_
suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä
tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä
[Akiander VI, 129-131, 200-202.].



XXII.

Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.


Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr.
Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa
voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut
vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä
tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei
Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään
mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa
nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien
heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin
täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin,
missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo
nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia
katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä
outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun
tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen
serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun _Wilhelm
Niskasen_, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta
tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän
epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L.
J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä
1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin,
että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin
keskustelun alaiseksi _Pikkaraisen_ talossa syyskuun 27 p:nä
pidettävissä hautajais-seuroissa.

Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan
puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten
joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen,
N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren
rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan
tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu
eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään
tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita
heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki
vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu
antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa
muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen
saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin
nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä
olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin
teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään
ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä,
kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät
toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan
ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä,
aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se
tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.

Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on
Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen
pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut.
Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi
tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg,
Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset
ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä
heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat
todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten
erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen
heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja
maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana
oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä
huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka
on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä
tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin
rukoilemaan:

    "Yhdist' meit' myös keskenämme,
    Ynnä tykös huutaaksemme".

              [Siionin virret N:o 155.]

Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui
verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien
hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta
eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat
seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla
erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen
muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän
rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui
väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra
polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi
usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole
kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki
kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo.
Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut
muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut
ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia,
joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan
keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin
katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen
hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen
voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen
epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle
ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin
pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten
oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä
riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja;
kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä
sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille
13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen
seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että
tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat
ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä
olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset
alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin
verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen
muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]



XXIII.

Säämingin ensimmäiset heränneet.


Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 _Säämingin_ kirkon
läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi
hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta
sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen,
joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti,
mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla
äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja
siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä
pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla,
lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat.
Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä
veisaten:

    "Jesus ristin päällä riippui,
    veri hänest' ulos tiukkui".

Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana,
milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä
suurinta levottomuutta.

Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona
näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan,
oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika _Olli Juhonpoika
Pesonen_.

Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä
_Olli Mikonpoika Pesosen_ kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja
äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme
auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa
langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina
eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten
noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät
koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä
keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran
totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan
elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi
heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja,
keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja.
Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan".
"Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja
tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän
riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän
pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa
olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja
vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin,
mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin
pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen
luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei
toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden
aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään
sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen
olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä
raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen
vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin
tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään
vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen
vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut
huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi
hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä
oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut
ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun
lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin
tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään
arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen,
vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia
asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä,
ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen
viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän,
että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui
papin huoneesta.

Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut,
kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla.
Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta
semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja
ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla
palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui
Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin
kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua
saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle.
He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui
tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa.
Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet
ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli
huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan
kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna
lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?"
kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen
omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos
kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.

Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä
olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän
ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni
avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan
niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli
mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja
särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena
liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.

Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla
työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään
äkkiä ja omituisella tavalla torppari _Matti Liukko_. Hänkin oli
kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä
sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi
alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta
itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä
synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön
purkausta -- uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään
pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat
paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan.
Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen
kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen
teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä
sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä
rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun
pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän
tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan
seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä
tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja
muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä,
mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli
elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva
tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se
senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus
oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko
sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka
ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt.
Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi,
kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle
kansalle.

Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut,
että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli
Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat
huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena
tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin
tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen
olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen
alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat
nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin
korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta
suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G.
Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896);
Niskasen muistokirja.].



XXIV.

Sanomalehtituumia.


Jo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan
vähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja
järjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen
erämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta
puhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin
Suomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja
nekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää
kansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli
kutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden
aika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet
itsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta
pyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin
herännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää
alkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen
äänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen
välttämättömäksi.

Kenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa.
Hyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin
välisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun
alussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden
väsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta
erimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä
tuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista.
Varmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas
Laguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti
tuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin
kautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai
tietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin
kannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen
mielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen.
Jos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän
ehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan,
näkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan
kirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko
ovat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia
julistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää
Henkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla,
pidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen
leikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme.
Vaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei
Jumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä
ja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden
voimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako
maahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen
kantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa
päivänä. -- -- Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja
minulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin
kanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä
yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä
kotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta.
Niissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se
levittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan
armon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni
on leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en
kuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani
lähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen
minulle annetun armon mukaan". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K.
Malmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan
muutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden
sisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa:
"Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset
julaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä
tulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä.
Rauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä
vaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. -- --
Lehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä
myöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi
nim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen,
ennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa
lehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se
on oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut,
kuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa".

Lokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden
toimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi
luopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin
sitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen
ulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä
piti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli
oppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui
hänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena
hän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin
nimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän
puolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä.
Tämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli
epävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.

Neuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi,
sitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti
hän siitä Berghille: "Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta.
Toivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin
minun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu
mitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy
juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta
neuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja
rukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän
katselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä
suuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni
armonsa ja siunauksensa! -- -- Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että
me (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä
vaikuttaa -- itse emme mitään voi". Olemme maininneet, että Lagus jo
tätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta
ja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten
siihen, lausuu hän samassa kirjeessä: "Jos sinä ja siellä asuvat
kristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi
muutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme
ilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut
paremmat aseet". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg
voineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten
Berghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään
huolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja
Malmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti
hän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset
ensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI,
241-244.].

Bergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille
aikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] _K.
Aspegrenin_ kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä,
pyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi
ajaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin
kokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä
tulisi olemaan _"Tidningar i andliga ämnen"_ ja _"Hengellisiä
sanomia"_. Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään:
"Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina
sekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena,
kuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa;
kertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille
esikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja
myöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä,
sen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi
uskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä
kristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina
aikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja
toimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden
välttämiseksi" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835
päätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä
senaatin vahvistettavaksi.

Syynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen
oli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden
todellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin
viitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja
nimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja
ainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva
uskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat.
Läheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat
erehtyneet.

Jännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä
asiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin
suositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän
myöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin
piispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän
lausuu siitä eräässä kirjeessä: "Pelkkä ajatus, että tulisin
työskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän
kädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä
voimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin
mitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin
Herraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin
asti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en
ole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa
on minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä."
[Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa
1893 n:o 9).].

Heinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen,
velvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan
tiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia
suosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa
kirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat
asianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä
seuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä
tilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]

Pieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja
aikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke,
jos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut
samanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset
ummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan
maailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka
äänenkannattajiksi "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä
ole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä
jumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan.
Missä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista,
joilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr.
Berghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä.
Hän lausuu: "Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja
nöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä
kätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin
tahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan.
Ehkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää
ijankaikkiseen elämään". [Akiander VI, 244.]



XXV.

Heränneitä ylioppilaita.


Niistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä
vuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut
pienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat
opettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin,
joihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin
olivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle
sivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana,
oli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta
ja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti
temmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä
vaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se
kunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut
nuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia
Suomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen
Helsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W.
Snellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno
Cygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen
y.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja
elinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma
tämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan
isänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella
sen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi.
Miten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta
se maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt
tuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa
eikä sen kansan tulevaisuutta, "mi kunnian edestä kaikki koitti".
Näitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka
innostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin
esteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan,
lausui: [Saima 1844 n:o 46.] "Ainoastaan velttous voipi masentua
siitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa
siitä, että niin paljon vielä on tekemättä". Näin ajattelivat ja
tämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan
katsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille,
jotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä
aatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain:
niissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa
itsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään
herättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä
siihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.

Ei ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri
osa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan
sen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan.
Vaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden
puolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta
sivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava,
että he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat
heiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä;
ne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen
totuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa
maailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi
arvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole
lähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta.
Mikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee
kristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen
edustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin
ainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa
herännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä
olemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: "Sijaa aatteille". Niiden
tieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä
oli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä
sai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m.
vanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi
kenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen
ja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua,
se oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan
-- siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi
korotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja
kansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen.
Tämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin
y.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä.
Mutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja
johdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen
oli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä.
Ja samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä
lähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin,
jotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä,
vaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen
sivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti
kansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia.
Runeberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen
ilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen
uskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten
runoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun
esteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius
koettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman
puhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista
silloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä --
muita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen.
Tässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen
sivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta
alkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä
huomattiinkin ja tunnustettiin.

Kuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N.
Holmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana
aikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan
johtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni.
Huomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen
osakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat
vallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin
tulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin
"ylioppilasleipimossa" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut
tuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka
sittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan
yliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme
puoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.

       *       *       *       *       *

_Lauri Jaakko Stenbäck_ syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella,
missä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli
kirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.

Harvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet
niin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien
leikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen.
Enimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli
tarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa
niinikään tunnetun _Juhana Mikael Stenbäckin_ ja muiden samanikäisten
poikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota
hänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota
hänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus,
jota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä
aiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan
heikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa
aikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli
tapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän
sanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan
ajatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä
sitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.

Perheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin
kehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon
nähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että
luonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti
oli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto
olikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri
vahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut
hänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen
vanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua
kieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen
puhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi
mieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää
milloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin
suureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin
likelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.

Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera
nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin
veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten
viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he
kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis
optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun,
mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat
nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan
harjoitti opintoja yliopistossa.

Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta
yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen
eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän
saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus
siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan
etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän
jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan
lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin
yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget
nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden
ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.

Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän
tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin
tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija
tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen
lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi
Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa",
näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten
mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin,
kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin
perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä
jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme
otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana
alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin
oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä
oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla
tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän
kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin
elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827,
jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä
ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä
useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä
siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas,
ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä
tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun
päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään
oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan
runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa
tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen
osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran
ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona
suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes
turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri
Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen
aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia
otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän
silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista
sointua:

        Konsa lauloi riemujansa
        Kurja ääni himojen,
        Kuljin syntitulvan kanssa
        Luottain, oi ja tyytyen!
        Kurjaa! Kuinka huvikseni
        Miellyin riemuun pettävään,
        Joka nuoren sydämmeni
        Saartoi myrkkykynsillään?
        Oi, niin elin pahuudessa,
        Viihdyin synnin huumehessa.
        Isä, anteeks anna mulle!
        Lapsesko mä enää en?
        Tässä jalkais eteen sulle
        Vaivun kanssa tuhanten,
        Öin ja päivin kyynelillä
        Kastelen mä jalkojas,
        Kunnes katsot iloissas
        Poikaas langennutta tätä,
        Kutsut syliis itkevätä.

               -- -- --

        Mä vaivun ristin juurehen
        Oi Jesus, jalkais luo,
        Suo armokatse minullen,
        Mi rintaan rauhan tuo!
        Nyt tässä itken vaan mä
        Ja suita anteeks saan mä.

               -- -- --

    Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
    Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
    Kuin tullut ois, en varmaan toiminut
    Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
    Lempeenä istuimellas istuen
    Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.

    Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
    Jesuksen risti suloinen on taakka!
    Vakaasti tukemanas astun mä,
    Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
    Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo
    Ja lohdun mulle enkelisi tuo.

               -- -- --

        Nyt astun luokse pöytäsi,
        Kuin hyvä oot, saan maistaa sen
        Mä otetaan sun laumaasi,
        Sä hellä, hyvä paimenen'!
        Oi Herra, mua armahda!

        Nyt tulin luo tienristeikon,
        Suo, että oikein valitsen.
        Jos ensi askel harhaan on,
        Kuink' oikein enää löytänen?
        Oi Herra, mua armahda!

               -- -- --

        Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
        Mun valani,
        Kun esiripun repäisit,
        Lähetit henkesi.
        Oon Herran laps'! Oi riemua
        Oi lemmen, onnen suuruutta!

        Kun vaivuin silmäis etehen
        Mä kyynelin,
        Niin tunsin rauhan taivaisen
        Ja löysin armonkin.
        Oon Herran laps'! Oi riemua,
        Oi ilon, onnen suuruutta!

               -- -- --

        Luo Herran paeta mä voin
        Kun loistaa säteet aamukoin.
        Kun ilta saapuu pimeten,
        Niin nukun syliin hänellen
        Kuin äidin luo.

        Oi käänny, käänny syntinen
        Ja riennä luokse Jesuksen,
        Jos tuntisit sä hyvyyttään,
        Ja rauhaansa ja lempeään
        Niin rientäisit!

Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla
ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo
Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo
huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin
juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen
tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia
rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se
maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa.
On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.

Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck
kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen.
Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen
ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen
tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen
maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka
kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren
runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen
v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten
kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja,
sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä,
ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä
mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista
ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta
runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa.
Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia
ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:

"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa
kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta
niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan
siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko
jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. -- Kuinka monta semmoista
nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia
korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! -- Oi, anna käteeni
pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen
ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos
eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata
kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan,
ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta
arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun,
sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra,
ja uskoa henkeni sinun käsiisi. -- Sitten kirkastuvat nuo hämärät
aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. -- Oi
Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse
sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa
kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi,
jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen
rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni,
lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. -- Minä
kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän
ole minua unohtanut. -- -- --"

Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck
näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu
mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen
runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa
hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa
pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta
ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi
vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa.
Mikä suuri tehtävä!

Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne
ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja
johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.

Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään
hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin
kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme
hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita
ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta,
ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky
levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti
nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään
ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, -- vaan semmoisia
epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun
sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin
halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis
etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen
rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan
suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.

Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja
Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt
halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita
varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät
niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen
hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan
muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen
henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos
semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo
kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta
tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.

Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan
vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa
keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän
elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki
Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi
esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi
kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas _J. J.
Östring_. Ei mitään yhteiskuntaa -- niin arveli hän voitaisi lailla
parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina
olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö,
ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin
ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle
raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden
kera juuri Östring esiintyi.

Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck,
tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan
Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen
muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring
tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä
lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden
aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa
ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi
yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä
näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut
tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui
hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama
ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että
hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka
Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu
nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee
innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä -- onko hän
kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka
ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä --
minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra,
joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa.
Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous"
vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä.
Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]

    Mä vaivun sinun ristis juurehen,
    Ja minun silmän' nostan rukoillen.
    Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
    Suo rukouksein luokses kohota.

    Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
    On voiton kruunu kruunus okainen,
    Mua neuvo enin lempimähän sua,
    Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.

    Sä mun oot synnin velast' ostanut;
    Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
    Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
    Ja elon lupaat mulle haudastas.

    Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
    Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
    Sä helmas avajat ja siellä vaan
    Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.

    Jo veres oma minut puhdistaa,
    Mä huulin haavojas saan koskettaa; --
    Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
    Ennenkuin ensin siunannut oot mua.

    Olenko oikein omas, tutki sä;
    Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä!
    Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
    Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!

    Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan,
    Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
    Ja että rakastat mua, tiedän sen,
    Sen lausuu sielun' riemu taivainen.

    Sun maas on kaunis, rikas, suloista
    On elää nuorna, rakastettuna;
    Mutt' paljon suloisempi minullen
    Sinussa eloni on sisäinen.

    Yks olkoon kirkonmeno eloni;
    Suo siihen armo pyhän Henkesi!
    Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa
    Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.

    Eloni siit' on kaunis, autuas,
    Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
    Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös,
    Ett' iloin näet minuss' ikityös.

           -- -- --

    Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
    Maan yli kulki tuuli huoaten;
    Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
    Hän näkee auki Isän asunnon.

Myöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan
aikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin
uskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa
muutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa:
"Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen
hengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota
tunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki
tahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan
kernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan
mikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä
velvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan
valitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin
jonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista
'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä
eiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla
kohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. -- Älkäämme pettäkö
itseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän
lukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä
niin vaikeaa?"

Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" -- tämä on sen kirjelmän
otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut -- sekaantuu
vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin
mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto
ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli
muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän
kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka
vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian
näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia
kyyneleitä.

Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs
tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä
tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta
kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys
mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä
ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen
kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun
alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin
seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat
olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin
illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen
ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon,
jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia
joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä
sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton
kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä
epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli
selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu
kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista
sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä
yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden
joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta
osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.

Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan
lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen
hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin
aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen
järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen
Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä
erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme
tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta
ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän
kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan
minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin
nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa
vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin,
jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin
rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin
parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi
sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän
edestä. -- Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja
kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä
muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka
meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla
Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella,
niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia
palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota
itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja
ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista
elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien
pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien
kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin
apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi
tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus
saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli
meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon,
vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki,
mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi
tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja
elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja
taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"

Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje
huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa,
hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat
myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä
tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja
hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen
miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus
Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua
ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja
puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut
tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen
totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka
ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri
semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan
huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt
hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin.
Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen
kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään
riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan
johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa
uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan
hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä
voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.

Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää
muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän
sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat
naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut
koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee
kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin
mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä,
jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin.
Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä
säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän
tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan
juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden
seutujen silloisille kodeille.

Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden
vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen
kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri
näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään
painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy
maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan
kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen
ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt
suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä
Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut
hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli
seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä
tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi
täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita.
Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä
lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei
kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin
siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti
Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla
tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla
Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen
silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä
sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.

Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli
paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta
ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä
enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa
Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset
olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä
Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat
yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää
sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen
taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän
ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan
todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä
[Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman
144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J.
H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin
(Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].

       *       *       *       *       *

Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana
vuonna oli päässyt _Maalahden_ kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen
Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle.
Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut _Kaarle Kustaa
von Essen_. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan,
vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla
sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä
tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin
"kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain -- niin
arveltiin -- varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä,
ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli
Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle,
jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa
seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei
tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki
ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella
salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin
hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että
tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin
oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli
palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan
tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan
"ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen
v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston
sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.

Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän
liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia
arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana
herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat
näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta
Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli
"tuli irti" -- ken voisi sen enää sammuttaa?

Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa
arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se
ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan
17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen
alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä
kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla
kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin
esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta
myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo
oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa
1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon
vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja
käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".

Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme
herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään
tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K.
Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa.
Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi
herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella
Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim.
ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä
1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi
jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui
Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan
Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska
hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus
tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi
pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva
Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin
likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja
Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck, 221-222.].

       *       *       *       *       *

Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset
toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja
Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen
kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä
huomiota sittemmin kuuluisa _Fredrik Gabriel Hedberg_. Hän oli
kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811.
Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina
Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin
kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli
Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden
alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten
kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen
ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja
pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä
vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten
saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä.
Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman
rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen
nuoruutensa uskon.

Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin
oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan
yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa
opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet,
joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea,
jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin
koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut
päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä
että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin
varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului
Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua
korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin.
Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä
tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle
ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia
tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään,
että niin oli laita.

Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen
päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena
julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi
tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä
usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan
vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen
kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä
jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran
K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi
hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa
ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22
p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin
oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki
hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä.
Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen:
"Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena
ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi
astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan
niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala
minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää.
Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään
niin vaikeita velvollisuuksia -- itsestämme emme mitään voi. -- Niin,
syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"

Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan.
Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi
paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella
1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan
ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi
yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka
vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä
seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik
Gabriel Hedberg, 12-30.].

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun
tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä _Lauri Josef
Achrén_. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja
tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén
ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi
turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään
kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen
hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi.
Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen
lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen
ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä,
Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä
runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin,
ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä,
etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja
käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin.
Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei
voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas.
Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut
oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat
eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa
kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät,
jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja
minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa
yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin
ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja,
jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon
rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin
herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän
turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi
Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin
tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim.
valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin
tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu
muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.

Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena
Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai
hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo
hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa
kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen
ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle
tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén
tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä
aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin
vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon
hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi".
"Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska
soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi:
"Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun
Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei
voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää
puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin
kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin
herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka
häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli
etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset
(omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219;
Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin
Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta;
Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].

       *       *       *       *       *

Kaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat
ylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät
henkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin
tapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen
aikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle.
Varsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin
poika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden
miehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.

_Julius Immanuel Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30
p:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana
Bergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen
Adam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse
nuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan
vanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi
oli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi
Porvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.

Jo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja
harvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä,
henkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen
kielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen
tutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan
itse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen
kirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana
pyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät
uomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden
yhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin
ajan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina
ahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa.
Vaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia
ominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla,
lukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä
esim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja
tiedemieheksi.

Berghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan.
Hän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään
semmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä
kerskannut. Päinvastoin oli hän jo siihen aikaan, jolloin hän nautti
kotiopetusta isältään, tullut elävään synnintuntoon ja uskoon sekä
vakaasti päättänyt pyhittää elämänsä Jumalalle. Eikä hän joutunut
epäilyksiin kristinuskon totuuden suhteen, kuten esim. vanhin
veljensä J. Fr. Bergh. Näistäkin kiusauksista, joille vihollinen
epäilemättä löysi paljon liittymiskohtia hänen järjenmukaiseen
miettimiseen taipuvassa luonteessaan, varjeli häntä armon Jumala.
Varmaan oli hänellä paljon turvaa varsinkin sanotulta veljeltään,
joka näkyy häntä lämpimästi rakastaneen. Lukiossa ollessaan kävi hän
usein häntä Nurmijärvellä tapaamassa ja vielä useammin ylioppilaaksi
tultuaan. Siellä kuuli hän eläviä saarnoja ja hartauspuheita, ja
hänen aatteellisen elämän ilmauksille altis mielensä innostui
herännäisyysliikkeen ripeästä kasvamisesta sikäläisessä kansassa.
Ja samaa kuuli ja näki hän kotiseudullaan, missä hän loma-aikoina
oleskeli. Vielä vanhoilla päivillään puhui hän lämmöllä näistä
herännäisyyden nuoruuden toiveista, joiden toteuttamiseksi hän
uhrasi miehuutensa paraat voimat. Ne olivat hänen ylioppilasaikansa
kauniimmat muistot.

Tärkeä oli Berghin kehitykselle hänen vanhempien veljiensä
vakaantunut uskonnollinen kanta ja siinä ilmenevä hellä rakkaus.
Ollen itse luonteeltaan ystävällinen sekä taipuvainen vaihtamaan
ajatuksia muiden kanssa, sai hän heränneitten omaistensa kanssa
puhua sydämmensä tärkeimmästä asiasta ja siitä Herrasta, joka oli
hänenkin kutsunut valtakuntansa palvelukseen. Paljon hyötyä oli
hänellä tästä veljellisestä kanssakäymisestä, ja täysi syy on
otaksua, että herännäisyyden edustamat aatteet, joihin hän veljiensä
kautta ensin tutustui, etupäässä hänen vaikutuksestaan pääsivät
leviämään yliopiston nuorisossa. Huomattava on sitäpaitsi, että
Bergh varsinkin kotiseudullaan oli oppinut kansaa tuntemaan, jota
paitsi herännäisyyden käsittäminen ja sen palvelukseen antauminen
oli mahdottomuus. Hänen ei tarvinnut, kuten niin monen muun
kansalliseen sivistystyöhön liittyvän silloisen ylioppilaan, sitoutua
oppimaan Suomen kieltä. Hän osasi sitä hyvästi lapsuudestaan ja
voi siitäkin syystä hyväksensä käyttää monen heränneen kansan oman
kokemuksen muodostaman syvällisen opetuksen, jonka perille moni muu
samanmielinen ylioppilas puuttuvan kielitaidon tähden ei päässyt.

Berghin ulkonaiset elämänsuhteet olivat siis ikäänkuin yhtyneet
kehittämään hänen lahjojaan herännäisyyttä palvelemaan. Mutta
vaikuttimena ja elähyttävänä voimana oli Herran armo, joka häntä
etsi, hänen löysi ja häntä ylioppilasajan kiusauksista ja vaaroista
varjeli [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; neiti Mimmi
Berghin, J. I. Berghin tyttären, y.m. kertomukset; J. Fr. Berghin
kirje J. I. Berghille vuodelta 1826, joka kirje osoittaa, että
viimemainittu jo siihen aikaan oli herännyt. (Kirje löytyy Suomen
muinaismuistoyhdistyksen kokoelmissa.)].

       *       *       *       *       *

Nämä heränneet ylioppilaat eivät suinkaan olleet ainoat, jotka
30-luvun alkupuolella edustivat herännäisyyttä yliopiston nuorisossa.
Monen muun rinnassa kyti, jos kohta ylimalkaan salassa vielä,
Herran tuli. Kun nämä nuorukaiset muutaman vuoden kuluttua pappina
julistivat Kristuksen evankeliumia seurakunnissa, näkyi tämä tuli
yli maan. Suuri oli yliopiston osuus tämän tulen sytyttämisessä,
mutta suurempi Suomen kotien ja Suomen kansan. Sentähden tunsivatkin
useimmat noista heränneistä ylioppilaista seisovansa oikein varmalla
pohjalla vasta silloin, kun kansan syvät rivit heidät siunaten
ottivat vastaan.



XXVI.

Jälkikatsahdus.


Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät
huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein
noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto
pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi
olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän
riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan
yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi
kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista
elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat
ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja,
joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden
lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on
pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden
kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.

Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä
paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin
palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli,
pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan.
Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä
tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän
maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan
siunaus.

Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä
leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia,
että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo
tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä
Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla
vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä
nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee
seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii
itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla
hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä
etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan
valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan
tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos
maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei
aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten
kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".

Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät
heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he
olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen
"Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana,
jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon
mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä
jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa
historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä,
tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen
suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä
syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen
kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen
elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme
ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina
kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista
kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli
kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu,
että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan
itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen
totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että
herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski
pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.

Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet
otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty,
että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän
merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella
ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut
paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen
ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin,
huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan
ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä
asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän
tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei
Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei
uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.

Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan
ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan
vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi
kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa
arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä",
joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi,
kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka,
etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he
kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä
olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta
sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen
olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä
on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa
varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja
puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle
liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista
Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi,
varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan
kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään
ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat.
Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin
säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin
maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia.
Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin
asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan
virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä
epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen
herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä
ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan
ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin
liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa.
Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.

Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä
muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat
todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen
herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo
v. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta
Kiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet
näkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on
tämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.].
Sensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta
jääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää
kirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä
ollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin
vaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän
monen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten
olisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä
omaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti
tiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan
asuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei
vain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti
omistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen
rakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa
toivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita
edellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua.
Myöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan
yhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.

       *       *       *       *       *

Olemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden
erinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin
kummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin
uskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen,
kuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden
tarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka
vaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja
Pohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä
se yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla
seuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin
käyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa -- "maailman
musta seinä". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä
oli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo
Pohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin
kun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan
heidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.

       *       *       *       *       *

Vuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on
liike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka
myöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta
Suupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on
entisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan
herännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä.
Pietismi on koonnut voimansa -- Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh
ovat asettuneet sen riveihin, _Frans Oskar Durchman_ y.m. sittemmin
huomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten
sanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä
vankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen
heränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut
ja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä
auki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan
käänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun
ohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän
aikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan
tienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä
hyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä
olleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että
heränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja
Jumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus
kirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]

"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin
esiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä
valosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen
koulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta
hävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu
Jumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan.
Hän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat
erinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä
viisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen
valon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin
kaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki
peittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan,
jotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus
vallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha
kaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat
toisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja
rakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät
yhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden
päästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea".

Sanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa
ja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin
pitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän
silti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen
vaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:

"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän
maassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna.
Ovatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon?
Onko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En
usko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin
määrin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa.
Varjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos
Kristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään
Vapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa
rakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa
teitä".

Vielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan
näkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle
samojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:

"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti
ruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien
ja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes.
Että maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan,
maailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka
tahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää
ainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että
ne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät,
ettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen
ottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset
paraampana ilonaan etsivät -- sen vertaista kunnianosoitusta en
ole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun
evankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla
korttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti
olla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan
täytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se
selvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala
ei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan
Kristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella
etsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun
he juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita
huvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen
seuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa
maailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon
pilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä --
eikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti
ja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään
sydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä
kantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan
minä annan teille" sanoi hän "en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;'
ja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha
yhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista
oppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa
milloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko
raamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin
opettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko
heitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos
olisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin
ei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla
epäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan
eivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman?
Eksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä
Herralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma
oli heille ristiinnaulittu? -- Kun ei ketään vapaata kansalaista voida
pakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa
Jesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka
ennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? -- -- Hyvin
tuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa
katsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus".

       *       *       *       *       *

Maailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan.
Taistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut
kansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja
hartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa
ylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua.
Kuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo,
[Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K.
A. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus
sen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät
sotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:

    _Kristitty sotilas._

    Vapahasti hän vaan okatietänsä käy,
    Jot' on astunut Herrammeki,
    Opas Jumala on, kera enkelien
    Silmät taivohon kohottavi.

    Älä sielu sä himojen laivahan käy,
    Älä uinua vainojain luo,
    Luona ristin, miss' Jesuksen verikin vuos,
    Sille lepoa joskus sä suo.

    Pahan nuoli on terävä, nopsa ja käy
    Salaa sieluhun taistelijain,
    Ole pelvotta, käy vihamiestäsi päin,
    Uskon kilpi sun suojaavi ain.

    Konsa myrskyvä maailma uhkaelee,
    Ole riemuisa, horjumaton.
    Pelko väistyköhön, hyvä merkki on, kun
    Sulle maailma vihassa on.

    Konsa hekkuma sun petoslepohon veis,
    Kukkapolkujen nautintohon,
    Muista kruunua sä, jot' on kantanut hän,
    Muista ristiä, siin' apus' on.

    Taivas hengellisen ilon sinulle suo,
    Iloviiniä Herralta saat,
    Lepää lehdossa Eelimin, jäljellä on
    Sulla Siinain viel' erämaat.

    Heikkouskosen käyntiä auttele ain'.
    Häntä rohkase kaihotessaan,
    Vahva Jumalan armo, min Herralta sait,
    Käytä heikkojen lohduksi vain.

    Kultaa etsiköhön, pahan orja ken on,
    Sinä tyytyös köyhyytehen,
    Maassa tääll' ole kristityn aartehet ei,
    Ne on kätketyt taivahasen.

    Konsa mustuvi taivas ja vainoojill' on
    Sinun sydämmes saartamanaan,
    Vedä miekkasi, turvau lupauksiin,
    Olet kuollut, jos väistyt sä vaan.

    Konsa voitit sä, riemuitse, Herralle käy
    Ilolauluas kaiuttamaan,
    Varo vainoojatas, sua seuraavi hän,
    Kunnes taivahan käyt satamaan.

    Kotis' taivas se on, sinun rukoukses,
    Ilos, surusi kuullahan siell'!
    Oi, siell' olkohon henkesi, vaikkakin tääll'
    Pelastuksesta taistelet viel'.

    Siten voitosta voittohon alati käyt,
    Kunis hautahan päättyvi ties,
    Siellä väsynyt, kruunattu siunauksin,
    Lasket sauvasi matkaajamies.

    Sulo kaupunki ensiksisyntyneitten,
    Jossa laulavat riemuillen,
    Silloin siintävi sulle, ja asua saat
    Asumuksissa autuasten.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I - 1796-1835" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home