Title: Kolme runokertomusta - Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki.
Author: Byron, George Gordon Byron, Baron
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme runokertomusta - Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki." ***


KOLME RUNOKERTOELMAA

Korinton piiritys. -- Mazeppa. -- Chillonin vanki


Kirj.

GEORGE BYRON


Suomentanut ja johdannolla ynnä selityksillä varustanut O. A. Kallio



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

George Byron

  I. Korinton piiritys

 II. Mazeppa

III. Chillonin vanki



George Byron.


Byron, Shakespearen ohella ja jälkeen kuuluisin englantilainen
runoilija, Napoleonin sotilassortovallan ja "pyhän allianssin"
aikuisen taantumuksen ja vapaudenkammon kiivain ja kaunopuheisin
vihollinen, on suomenkieliselle yleisölle, päinvastoin kuin
Shakespeare, ollut toistaiseksi miltei suljettu kirja. Ja kuitenkin
on Byronin vaikutus maailmankirjallisuuteen ja kokonaisen sukupolven
luonteensävyyn ja katsantokantaan ollut sangen valtavaa laatua
("byronismi"). Niinpä olisikin täysi syy tutustuttaa meikäläistä
yleisöä tuon suuren runoilijaneron runoluomiin, varsinkin hänen
pääteoksiinsa. Siinä toivossa, että joskus niin tapahtuu, tahtovat
seuraavat pienet, vaatimattomat suomennoskokeet kohdaltansa vähän
latua hiihtää ja latvaa taittaa. Vaikkapa ne ovatkin käännöksiä vain
Byronin tilapäisluontoisista pikkuteelmistä, voinevat ne antaa edes
rahtusen käsitystä Byronin runouden luonteesta ja sen sisäisistä ja
ulkonaisista ominaisuuksista. Niiden johdannoksi mainittakoon tässä
aluksi pääpiirteet Byronin elämästä, varsinkin kun hänen elämänsä
ja kokemuksensa -- kuten jokaisen todellisen runoilijan -- hyvin
läheisesti, jopa aivan oleellisesti liittyvät hänen runouteensa --
ennen kaikkea tietysti hänen pääteoksiinsa.

_George Byron_ kuului sekä isän että äidin puolelta ikivanhoihin
ylimyssukuihin, joiden suonissa virtasi sekä normannilaista että
skotlantilaista verta. Hän syntyi Lontoossa (toisten tietojen
mukaan Doverissa) 22 p. tammik. 1788. Isä oli aimo hurjastelija
ja elostelija, kaartinkapteeni John Byron, tunnettu nimellä
"hullu Jack". Hän pakeni velkojiansa Englannista Ranskaan, missä
kuoli jo 1791, jättäen vaimonsa ja poikansa perin niukkoihin
varoihin. Rouva Byron siirtyi poikansa kera Skotlantiin, jonka
raikkaassa vuori-ilmassa heikko poika ruumiillisesti vahvistui,
ollen pian ensimäinen kaikissa poika-iän leikeissä ja urheiluissa.
Onnettomuudekseen oli muodoltaan kaunis poika saanut syntyessään
kämpäjalan, jota hän lievästi ontui. Tämä ruumiinvika, josta hän
sai kärsiä pilkkaa toveriensa puolelta, tietysti antoi hänelle
aihetta tyytymättömään, elämää ja kaitselmusta epäilevään, jopa
vihaavaan mielialaan. Lisäksi äidin kasvatustapa, joka oli milloin
perin hemmottelevaa, milloin taas kovin ankaraa laadultaan, ei ollut
sovelias tasoittamaan ja ohjaamaan pojan levotonta, kapinoitsevaa
luonnetta, jossa esi-isien kiihkeä normannilaisveri näytti jo
aikaisin kuohuvan. Skotlannissa hän kuitenkin oppi ihailemaan ja
rakastamaan luontoa, jolla sittemmin oli niin suuri sija hänen
runoudessaan.

Kun Byronin omituinen isosetä, loordi William Byron, v. 1798 kuoli
jälkeläisittä, peri nuori George Byron suvun sukukartanon Newstead
Abbeyn ja loordin arvon. Äiti muutti nyt takaisin Englantiin, ja
Byron pantiin Harrowin kuuluisaan oppikouluun, josta v. 1805
siirtyi Cambridgen yliopistoon. Täällä häntä viehätti enemmän hurja
ylioppilaselämä kuin säännöllinen opiskelu, ja kolmen vuoden perästä
hän jätti yliopiston. Jo koulupoikana hän oli ennättänyt tulisesti
rakastua, mutta saanut rukkaset, mikä osaltaan katkeroitti hänen
herkkää ja tunteellista mieltään maailmaa ja ihmisiä vierovaan
suuntaan. Ylioppilaana ollessaan hän oli v. 1807 julkaissut ensimmäisen
vaatimattoman runokokoelman _Hours of Idleness_ (Joutohetkiä), jota
aikakauskirjassa "Edinburgh Review" perin ankarasti arvosteltiin.
Byron, jonka turhamaisuuteen ja itsetuntoon arvostelu oli kipeästi
koskenut, vastasi siihen purevalla runosatiirilla _English Bards
and Scotch Reviewers_ (Englantilaiset runoilijat ja skotlantilaiset
arvostelijat), jossa ensi kerran tuntui Byronin runouden
"leijonankynsi".

Englantiin ikävystyneenä nuori loordi v. 1809 lähti matkoille,
kulkien Portugalin, Espanjan, Maltan ja Albanian kautta Turkkiin,
Vähään Aasiaan ja Kreikkaan ja tutustuen läheltä itämaiden
kirjaviin oloihin. Matkalta kotiuduttuaan 1811 hän julkaisi kaksi
ensimäistä laulua omituista runollista matkakirjaa _Childe Harold's
Pilgrimage_ (Ritari Haroldin toivioretki), jotka yhdellä iskulla
kohottivat hänet kirjallisen maineen kukkuloille. Childe Haroldin
muhkeihin ja vaikeihin spenser-stanzeihin, jotka Byronin käsissä
soluvat erinomaisen sujuvina ja komeina, hän on runoillut matkalla
saamiaan vaikutelmia ja luonnonkuvia ja antanut niissä oman
personallisuutensa ja elämänkatsomuksensa voimakkaasti purkautua
esiin. Tämä suuri menestys kiihoitti Byronia jatkamaan runoilua, ja
niinpä ilmestyikin seuraavina vuosina runsaasti uusia tuotteita,
niiden joukossa useita runokertoelmia, mikä kirjallisuudenlaji
siihen aikaan oli Englannissa hyvin suosittu. Sellaisia olivat _The
Giaour_ (Uskoton), _The Bride of Abydos_ (Abydoksen morsian), _The
Corsair_ (Merirosvo), _Lara_, _Parisina_ ja _The Siege of Corinth_
(Korinton piiritys). Niiden aiheet olivat Välimereltä ja itämaista,
päähenkilöt omituisia rikollisia, salaperäisiä, maailman murjomia
olentoja, saman perustyypin toisintoja, niiden kieli ja kuvaustapa
värikästä ja loistoisaa. Ne saavuttivat sellaisen suosion, että
Walter Scott, tämän runolajin entinen mestari, luovutti sijansa siinä
Byronille ja kääntyi historialliseen romaaniin.

Tähän aikaan, v. 1815, Byron meni naimisiin erään rikkaan neidin, Anna
Millbanke-Noelin kanssa, mutta runoilijan levoton ja säännötön luonne
ei ollenkaan sopinut yhteen hänen vaimonsa täsmällisen, turhantarkan
ja käytännöllisen luonteen kanssa. Sopusoinnun puute ja taloudelliset
häiriöt johtivat jo vuoden kuluttua avioeroon. Kun eron vaikuttimet
luettiin yksipuolisesti Byronin syyksi, alettiin Englannin
tekopyhissä, ahdasmielisissä ja parjaushaluisissa seurapiireissä
ankarasti panetella Byronia, hänen elämäänsä ja käytöstänsä. Tästä
runoilija niin kyllästyi Englantiin, että myi sukukartanonsa ja
lähti v. 1816 pois kotimaastansa, sinne enää elävänä palaamatta. Hän
matkusti nyt Belgian ja Reinin kautta Sveitsiin, jossa sepitti Childe
Haroldin kolmannen laulun, jatkaen siinä tuota omituista runollista
matkapäiväkirjaansa ja liittäen tuoreihin matkavaikutelmiinsa
omaperäisiä mietteitä ja vapaamielisiä arvosteluja Euroopan oloista
ja huomattavista henkilöistä (m.m. Rousseausta ja Voltairesta).
Täällä hän runoili m.m. pienen kauniin runokertoelman _The Prisoner
of Chillon_ (Chillonin vanki) ja sepitti syvämielisen, ihmisolemuksen
ongelmoita käsittelevän aatenäytelmän nimeltä _Manfred_, jossa
Faust-tarina esiintyy byronilaisessa muodossa.

Sveitsistä Byron siirtyi Italiaan, asuen aluksi Venetsiassa ja
nauttien täysin siemauksin hurjastelevan "voimaihmisen" elämästä.
Sitten hän oleksi vuorotellen Ferrarassa, Roomassa, Ravennassa,
Pisassa ja Genovassa, rakastui nuoreen kreivitär Guiccioliin ja
sai vastarakkautta. Mutta samalla hän ahkerasti runoili. Italiassa
syntyi Childe Haroldin neljäs laulu, missä hän lennokkain sanoin ja
säkein piirtelee kuvia Italian suuresta entisyydestä ja mitättömästä,
sorronalaisesta silloisuudesta. Täällä hän sepitti pienen leikillisen
runokertoelman nimeltä _Beppo_, samoin _Mazeppa-tarinan_ ja
etelämeriltä ihanan runokuvauksen _The Island_ (Saari). Italiassa
Byron aloitti myös suuren pääteoksensa, puolittain koomillisen
modernin eepoksen tai runoromaanin _Don Juanin_, joka häneltä
jäi kesken. Sen 16 stanzi-mittaista laulua kuvailevat kepeästi
ja pakinoivasti espanjalaisen Don Juanin monenmoisia vaiheita
ja seikkailuja Espanjassa, Välimerellä, Kreikan saaristossa,
Turkinmaalla, Pietarissa ja Lontoossa. Mutta samalla on Byron Don
Juaniin runoillut ihmeteltävällä tavalla koko oman kielteisen
elämän- ja maailmankatsomuksensa, lausuen siinä, samoin kuin Dante
"Jumalaisessa näytelmässään", arvostelunsa ja tuomionsa miltei
kaikesta maan ja taivaan välillä. Don Juanissa Byronin runollinen
luomisvoima ja kielen ja muodon mestarillinen valtius on
saavuttanut huippunsa. Täällä Byron kirjoitti myös historialliset
murhenäytelmät _Sardanapalus, Marino Falieri ja The Two Foscari_
sekä murhenäytelmän _Werner_, jotka kaikki kuitenkin ovat pikemmin
luku- kuin näyttämödraamoja. Italiassa valmistui myös Byronin
syväaatteinen näytelmämysteerio _Cain_, Childe Haroldin ja Don Juanin
ohella runoilijan kolmas pääteos, jossa hän rohkeasti ja omaperäisesti
käsittelee ihmissuvun syntiinlankeemusta seurauksineen ja Kainin
kohtaloa. Erikoisesti on siinä huomattava se aito byronilainen kuva,
jonka Byron antaa saatanasta, Luciferista. Useita muita, vähempiä
runotuotteita Byron sepitti Italiassa ollessaan.

Mutta runoilija, joka ennen muita runoudessaan ajoi vapauden asiaa
ja vihasi kaikenlaatuista sortovaltaa, ei voinut tyynin mielin
nähdä, miten kreikkalaiset, Euroopan suurvaltain kylmästi jättäminä
pulaan, olivat vapaustaistelussaan sortumaisillaan turkkilaisten
ylivoiman alle. Hän päätti uhrata kaikkensa kreikkalaisten hyväksi,
purjehti kesällä 1823 Kreikkaan ja kustansi oman suliootti-rykmentin
sotaan. Liialliset rasitukset, mielen jännitys ja vilustuminen
kaatoivat hänet kuitenkin Missolunghissa tautivuoteelle ja siitä
kuolemaan 19 p. huhtik. 1824. Ruumis haudattiin Englantiin,
Newstead Abbeyn lähikylän Hucknallin kirkkoon, koska Englannin
yleinen mielipide ei sallinut hänelle sijaa Englannin suurmiesten
hautakirkkoon, Westminster Abbeyhin. Byronin arvosta runoilijana
on paljon riidelty, varsinkin Englannissa, jossa Byron ei ole
saavuttanut ansioittensa mukaista tunnustusta, koska siellä hänen
arvoonsa runoilijana on määräävästi vaikuttanut se arvostelu,
jonka tapatarkat ja tekopyhät ovat kohdistaneet häneen ihmisenä,
loordina ja englantilaisena. Muualla Euroopassa sen sijaan Byron on
suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten
slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen
runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä
"byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin
kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.

Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen
suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita
saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa
kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen
henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet
epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin.
Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa
nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta,
ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen
sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja
"maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin
nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras
luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä
elämänkatsomusta.

Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen
tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin
hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja
ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän,
epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen
mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi
huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia
puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen
ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan
jätettyinä, esiintyy.

Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin
tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se
avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen
askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat
häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella
tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa
maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.

Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo
parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on
nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä
korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää
Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin
loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä.
Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa
Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä
antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen
aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.

_Korinton piirityksen_ aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten
historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija
v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan
(Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä
olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä
kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri
signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta
neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini
räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai
surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät
hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan
kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen
puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. -- Historian
tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt
ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän
runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin
runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta
sankarityypistä.

_Mazeppan_ aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII:n historiasta",
jossa Voltaire -- muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka
asian niin esittää -- kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa,
hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa
ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen
selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella
vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan
ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.

_Chillonin vangin_ aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja
vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan
kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa
Kaarle III:tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan
vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi
vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä
vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä
muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin
linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai
virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan,
hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden
ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana
vanhuksena v. 1570. -- Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron
kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen
Bonnivardin tarinaan ja innostui -- parin illan työnä, kuten
kerrotaan -- sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi
esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma,
määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua,
sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen
mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa
ja vapauden sortoa vastaan.

_O. A. K._



KORINTON PIIRITYS


    PROLOGI.

    Vuonna jälkehen Kristuksen
    tuhat kahdeksansataa ja kymmenen
    meit' oli reipas seura kerta,
    mi ratsain maitse, laivoin merta
    vaelsi vapaasti, iloiten.
    Yli virtain ja vuorten riensi retki,
    lyhyt oli ratsujen lepohetki!
    Jos kellari tai vaja yösijan soi,
    ain' oivaa unta se meille toi.
    Me viitassamme taivasalla
    tai purtemme pohjalla nukuttiin,
    tai unien helmaan rantamalla
    satulan päälle uuvuttiin:
    Aamuin norjina nousimme,
    vapaa ain' oli aatos ja kieli,
    terve ruumis, raitis mieli,
    surutta vaaroihin sousimme.
    Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen:
    toiset helminauhaansa luki,
    luotti paaviin ja pappeihin päin,
    toiset Muhamettihin tuki,
    toisten usko ol' niin ja näin.
    Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan,
    vaikk' etsisit kautta kaiken maan.

    Mut toiset kuoli ja toiset haipui,
    toiset unhotuksiin vaipui;
    toiset vuorilla kapinoivat,
    jotk' Epeiron laaksoja ympäröi,
    kun hetkeks vapauden torvet soivat,
    ja kosto sortajat veriin löi.
    Toiset kiertävi mikä missäin,
    toiset on kotona ikävissään.
    Mut ah! emme enää milloinkaan
    me yhdy retkillä Kreikanmaan!

    Niin kultaisna kului ne päivät kovat
    ah, nykyiset kuin synkkiä ovat!
    Siks aatos pääskynä meriä liitää
    ja kantaa henkeni kauas pois;
    se maiden ja ilmojen kautta kiitää
    kuin kotka, pilvien kulkija, ois.
    Se se mun harppuni soimaan saa,
    ja taas, ah, lauluni pyytää hetken
    kuulijoitansa harvoja retkeen
    seuraamaan mua merten taa!

    Vieras -- tahdotko taruni vuoksi
    taas käydä Akro-Korinton[1] luoksi?


    1.

    Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä
    on vimmat sotain, myrskyjen
    Korinton yli, seisoo vielä
    tuo vanha linna vapauden.
    Maanjäristys tai hirmusää
    ei voi sen juurta järkyttää,
    tuon kulmakiven, josta on
    viel' ylväs maansa onneton.
    Se on raja, missä purppurallaan
    kaks merta rantaa huuhtelee;
    ne kohti pyrkii kuohunnallaan,
    mut jalkaa sen vain suutelee.
    Vaan maa jos antais veren sen,
    min niellyt on se jälkehen
    Timoleonin[2] veljen surman
    ja Kserkseen miljoonien turman --
    niin, jos nyt aukeis kita maan
    ja esiin kuohuis virrat veren,
    niin tulvaan moisen hurmemeren
    tuo kannas hukkuis kokonaan.
    Jos kaatuneiden näillä mailla
    luut kaikki kasaan pinottais,
    se pyramiidi vuoren lailla
    ylemmäs ilmaan kohoais
    kuin Akropolis tornipää,
    mi pilvein piirit ylettää.


    2.

    Kakskymmentuhatt' tumma harja
    nyt peistä kantaa Kithairon,
    molemmin puolin telttasarja
    kannasta peittää Korinton.
    Moslemileirin laajan päällä
    tuoll' liehuu lippu puolikuun.
    Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä
    johdolla pashan partasuun.
    Niin kauas kuin vain silmä kantaa
    turbaanit liehuu pitkin rantaa.
    Araabi ajaa juhtaa hiekan,
    tartaari rientää ratsullaan,
    turkmeeni, tullut aroiltaan,
    kupeelleen vyöttää käyrän miekan.
    Siell' ukkosena pauke soi,
    ett' aallot vastaan vaikeroi.
    Ojia luodaan, kuolemaa
    suhisten kuulat julistaa.
    Kun valliin iskee pommi suuri,
    niin pirstoiks murtuu vankka muuri.
    Vihainen vastuu saapuu sieltä
    halk' öisen sauhun, mustan maan,
    ja pyyhkii tulisiivin tieltä
    mont' uskotonta uhrinaan.


    3.

    Lähinnä nähtiin muurin harmaan,
    jot' uhkas mahti moslemein,
    mies mustaan sotataitoon varmaan
    parahin parhaist' osmannein.
    Niin uljas ja niin peloton,
    kuin koskaan voitonsankar' on.
    Hän vaaran teille vaahtoovaa
    hevostaan kääntää, kannustaa;
    miss' ulos ryntää uljaimmat,
    ja parhaat moslemit jo horjuu,
    tai patterien kanuunat
    tulellaan turkkilaiset torjuu,
    hän uuteen liekkiin puhaltaa
    soturin vimmaa sammuvaa.
    Sulttaanin suuren kehutuiden
    urosten joukost' uljain mies,
    mi kuoloon ensi eellä muiden
    ja pyssyn, keihään käytön ties,
    ja säilää salamoittaa saatti,
    ol' _Alp,_ tuo Adrian renegaatti.[4]


    4.

    Ol' hällä Venetsiassa koti,
    hän kuului vanhaan aateliin,
    mut pakolaisna täällä niin
    hän synnyinmaataan vastaan soti,
    jolt' opin sai -- sen uskon heitti
    ja päänsä turbaanilla peitti.
    Korintto, koko Kreikan ranta
    nyt tottel' "Adrian morsianta".
    Hän vihollisna Korinton
    ja isänmaansa vihollisten
    parissa seisoi; kostohon
    hän paloi lailla rikollisten
    ja nuoren uskonluopion,
    tuhannet muka muistaissansa
    vääryydet vaivoin kantamansa.
    Hän kerskaamasta oli laannut
    "vapaasta" Venetsiastaan,
    siell' oli tuomion hän saanut
    "kidasta leijonan", minne maan
    salaiset syyttäjät sen sulki
    rikoksen tuodaksensa julki.
    Paolla säästäin elämän
    hän riensi koston taisteluun --
    sai maansa kyllin surra, huolla,
    kun ristin maahan tallas hän,
    lipukseen nosti puolikuun
    ja vannoi kostaa taikka kuolla.


    5.

    Kumurdshi[5] -- joka kuolollansa
    soi Eugenille[6] kunniansa,
    kun Karlowitzin tanterelle
    uroona uupui hurmeiselle --
    hän kuolemaans' ei surrut lain,
    hän kiros kristityitä vain --
    Kumurdshi, jolle maineen toi
    tuo Kreikan viime valloitus --
    Eurooppa, miss' on vapaus,
    min sille Venetsia soi?
    Vuossata siit' on vierinyt,
    kun Hellaan orjuuteen hän sulki. --
    Hän moslemeitaan johti nyt,
    Alp etujoukon kanssa kulki.
    Tää täysin luottamuksen maksoi
    hävittäin kaupungit ja maan
    ja näytti, murhaten min jaksoi,
    lujuuttaan uudess' uskossaan.


    6.

    Jo muurit murtuu -- hirmuinen
    ne kuulatuisku tuhoaa,
    mi pattereista paukkuen
    Korinton tornit kumoaa.
    Tuhannet tulikidat soi,
    jylisten surmaa salamoi.
    Ja moni holvi horjuu, raukee,
    kun pommi siihen pirstoiks laukee;
    kuin tulivuoren purkaus
    lyö ilmaan sauhu, leimahdus;
    punaiset liekkipatsahat
    ne raunioista leiskuvat.
    Ne tulitähdin tuhansin
    hajoovat avaruuksiin taivaan,
    ja päivän kehrä pimeihin
    on usviin upotettu aivan,
    kun sauhu vierren verkalleen,
    käy pilveen rikinkarvaiseen.


    7.

    Alp-luopiota kuolon teille
    ei kiihoittanut kosto, vaan
    osoittamahan osmanneille
    kuin' aukko muuriin ammutaan.
    Nuo muurit sulottaren salas,
    sen väkisin hän voittaa halas
    isältä leppymättömältä,
    mi muinoin vimmass' ylpeyden
    sen kielsi kristittynä hältä,
    kun kosi kättä neitosen.
    Paremmall' ajall', auvomiellä,
    rikoksen tahraamatta vielä,
    kun karkeloss' ol' karnevalin
    hän sankar' gondolin ja salin,
    ja serenaadin somimman
    kun lauloi, mik' on koskaan voinut
    helähtää yössä Adrian
    ja italiattarelle soinut.


    8.

    Hän Alpin omaks luultiin yhä;
    hänt' anonut ol' moni, mut
    Franseskan kättä kahle pyhä
    kehenkään viel' ei sitonut.
    Mut kun Lanciotto Adrian merta
    pakeni pakanain luo kerta,
    niin huulilt' armas hymy haipui,
    hän kalpeni ja kaihoon vaipui,
    ripille riensi hartaammin
    kuin naamioihin, tansseihin;
    jos tulikin -- hän silmäns' sulki,
    jotk' ennen hurmas hehkullaan,
    ja kuvan lailla vaiti kulki,
    koreilematta puvuissaan.
    Hiljemmin laulu helähteli
    ja askel karkelossa eli
    kuin toisten, jotka huomenkoi
    tavata tanssimasta voi.


    9.

    Lähetettynä turvaks maan,
    min Venetsia Patran suulta
    Euboian salmeen puolikuulta
    pois temmannut ol' voitoillaan,
    kun Sobieski[7] Budan alla
    löi Turkin mahdin Tonavalla --
    _Minotti_ dogen miesnä johti
    Korinton linnaa voittomaass',
    kun Rauhan kirkas silmä tohti
    hymyillä Hellaallekin taas,
    ja viekas aselepo vielä
    ikeeltä suojas pakanan.
    Ol' hällä kanssaan tytär siellä,
    ei jälkeen kauniin Helenan,
    mi miehen heittäin, paheen tiellä
    tuns' turmat lemmen laittoman,
    tuon vieraan vertaa Hellaan ranta
    oo saanut kaunotarta kantaa.


    10.

    Jo muuriss' aukko ammottaapi,
    ja hämyss' ensi huomenkoin
    valiojoukko uljas saapi
    tien luoda yli raunioin.
    Parahin parvi tartaarien
    on valmis ynnä moslemien.
    "Kadotettu" -- se nim' on väärä,
    sill' uhkamielin kuolemaan
    se tiensä murtaa miekallaan
    ja kylvää kuolleill' ilman määrää.
    Mies lähin astinlaudakseen
    saa aina -- viimeks sortuneen.


    11.

    On sydänyö -- ja vuorten yli
    kuun kehrä kylmän kalvas ui;
    sinisnä vieri vetten syli,
    sinisnä taivas kaareutui
    kuin valtameri korkeuden,
    miss' säihkyi tulisaarien
    niin outo, ylimainen palo.
    Ken, jolle tuttu on tuo valo,
    ei pyrkis sinne maasta pois,
    eik' enkel'siivin entää sois
    ikuiseen iloon tähtitalon?
    Molemmin puolin aavan väike
    hopeisna, tyynnä hohtelee,
    ei kiviin kuohu, vaan sen läike
    kuin puron soitto solisee.
    Nyt tuulet nukkuu lainehilla,
    ja lippu tankoon kietoutuu,
    kun tangot peittyy laskoksilla,
    niin päältä paistaa puolikuu.
    Vain silloin katkes hiljaisuus,
    kun vahti tunnussanan huus,
    tai ratsun hirnaus yöhön raikui,
    ja kummut kaukaa vastaan kaikui.
    Kuin metsä leiri huminoi,
    merestä mereen kohu kulki,
    kun muezziinin käsky julki
    yösydän-rukoukseen soi.
    Valittaen tuo laulu nousi,
    kuin henkihuuto yössä sousi,
    kajahtain surusoinnuin vienoin,
    kuin tuuli harppuun koskeissaan
    sävelin soittaa pitkin, hienoin,
    jot' ei saa soittoniekat maan.
    Tuo huuto kuului Korinttoon
    kuin enne kolkko turmioon;
    myös korvaan piirittäjän kunki
    se kuolonkaameana tunki.
    Äkillinen ja outo tunne,
    mi sydämen niin hervaa, kunne
    se sykkii kahta kiivaampaan,
    häveten hetken heikkouttaan --
    sen kuolinkello nostaa voipi,
    vaikk' aivan vieraalle se soipi.


    12.

    Ol' Alpin teltta rannan puolla,
    rukous, melu häipyi pois,
    yökäynti tehty, vahdit tuolla,
    ei mitään, mistä huolta ois.
    Viel' yks yö polttavainen vaan --
    nuo tuskat huomen maksaa mahtoi
    ah, vihdoinkin! -- kuink' itse tahtoi
    sulolla lemmen, kostollaan!
    Karaistuakseen työhön veren
    kuink' ois nuo hetket suotuisat!
    Mut aatokset kuin aallot meren
    povessaan polttain kuohuivat.
    Hän yksin seisoi seuraa vailla;
    vuoks puolikuun ei eloaan
    hän uskonkiihkolaisen lailla
    noin alttiiks pannut kuolemaan,
    jott' ikilempi Hourein[8] vaan
    ois palkka paratiisin mailla.
    Povessa polttanut häll' ei
    tuo tuli isänmaisin innoin,
    mi eestä maansa riemurinnoin
    veren ja hengen uhriks vei.
    Hän yksin seisoi -- renegaatti,
    petetyn vihollisna maan;
    kenenkä sydämeen hän saatti
    tai käteen luottaa joukossaan?
    Tuo joukko häntä kunnioitti
    vain siks kun runsaat saaliit voitti;
    se totteli, kun vallita
    sen tahdon tais ja hallita.
    Mut Alpin synty kristillinen
    heist' oli kovin rikollinen,
    se maine heistä maahan painui,
    min voitti moslemina hän,
    sill' alla puolikuun he vainui
    hänessä ristin piilevän.
    He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu,
    kun turtuu tunteet jalommat;
    he tienneet ei, kuin sydän paatuu,
    kun vihan liekit polttavat;
    kuin koston kiihko -- kurja, väärä,
    tien oudon luopiolle määrää.
    Hän johti heitä -- johdon vuoksi
    käy moni lurjustenkin luoksi.
    Shakaalit kuulee jalopeuraa,
    ne saaliin vainuu, se sen lyö;
    mut lopuks ahnas murhaseura
    ilosta ulvoin tähteet syö.


    13.

    Pää poltti, tuless' suonet tykki
    ja sydän rauhatonna sykki.
    Hän vuoteellansa vääntelehti,
    unetta kauan kääntelehti,
    jos uinahti, niin melu, ään'
    sai hänet heti säikkymään.
    Turbaani poltti otsan pintaa,
    kuin lyijy painoi pantsar' rintaa,
    vaikk' ennen helpost' uni kyllä
    ol' silmiin tullut pantsar' yllä,
    vaikk' usein vuodett' oli vailla,
    ja kolkomp' ilma, kenttäkin,
    kuin taivas tumma näillä mailla
    ja tanner suojaks soturin.
    Hän unt' ei saanut, eikä aamuun
    odottaa tainnut teltassaan;
    hän rannall' astui lailla haamun,
    tuhanten uni tuttunaan.
    Mist' uni heille? Miks hän sai
    unetta keskell' olla noiden?
    Heit' isomp' uhkas vaara kai --
    he nukkui saaliist' unelmoiden?
    Hän yksin -- missä unta vietti
    tuhannet kenties viimeistään --
    kuin kuumehourein kulki, mietti,
    kateisna muita nähdessään.


    14.

    Mut öinen viive tyynin rauhoin
    kevensi hänen sieluaan,
    ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin
    puhalsi otsaan polttavaan.
    Takana leiri -- edustalla
    tuhansin mutkin, poukamin
    Lepanton lahti; korkealla
    kuvasti Delfin kukkulalla
    ikuinen lumi ilmoihin,
    vaikk' onkin tuhat kesää nuorta
    jo lämmittänyt merta, vuorta.
    Sit' ei kuin meitä aika syö,
    jok' orjan sekä tyrannin
    tomuksi tuokiossa lyö.
    Mut hieno valkovaippa tuo,
    mi verhoo vuoren jylhän rinnan,
    siell' yhä loistettansa luo,
    kun soraan sortuu tornit linnan.
    Tasalla pilvien se päilyy,
    kuin kumma käärinliina häilyy,
    min Vapaus, kun jätti Hellaan,
    vei sinne surren, viipyissään
    pyhällä templitanterellaan,
    miss' ennen lauloi enteitään.
    Hän hiljaa hiipii raunioilla,
    ahoja matkaa auhdon maan,
    ja koittaa sankarmuisteloilla
    herättää kurjaa heimoaan.
    Mut turhaan, kunnes kunniansa
    nuo päivät koittais, jolloin ties
    myös Hellas suistaa sortajansa
    ja jolloin Spartan uljas mies
    hymyili vielä kuollessansa.


    15.

    Tuon sankar'-ajan ylevyyden
    Alp tunsi tuomitsijanaan.
    Hän mietti menneen, nykyisyyden
    kuvia yössä kulkeissaan
    ja urhoin altist' uhrausta
    pyrinnön eestä pyhemmän:
    hän tunsi miten kehno, musta
    ol' maine, min vois voittaa hän,
    turbaanijoukon päämies halpa,
    kädessä kavaltajan kalpa,
    kun voittoon johti, joka ijäks
    lois hänet templin häväisijäks.
    Se muinaissuku sankarten,
    mi täällä povess' uinui maan,
    ei tehnyt niin -- falangit sen
    vapauttaan puolsi, kotiaan.
    Siks kuolo sille elon antoi,
    sen maineen tuulet kauas kantoi.
    Se vetten solinassa soi,
    sit' tammein humu tarinoi.
    On kedon kivi, mykkä, harmaa,
    sen pyhäin luitten lanko varmaan.
    Sen henget vuorten yllä häilyy,
    sen muisto lähtehissä päilyy.
    Ja purot, virrat vuolahat
    iäti heistä laulavat.
    Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan,
    se heidän maa ja kunnian!
    Maailman viel' on tunnus tuo:
    Ken aikoo työn, jot' aika muistaa,
    hän ensin Kreikkaan katseen luo,
    niin vihittynä sitten koittaa
    hän tyrannit ja sorron suistaa,
    ja vapauden tai kuolon voittaa.


    16.

    Alp astui rannall' aatteissaan,
    ja nautti rauhast' yön ja maan.
    Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä,
    vaan meri vyöryy paikallaan,
    siks huuhtoo aallot myrskysäällä
    vain rahtusen verran rantaa maan.
    Kuu voimaton niiden vierrä antaa
    myötä taikka vasten rantaa. --
    Myrsky, tyyni, aava, lahti --
    niihin kuun ei pysty mahti.
    Ja paasi se jalkansa paljastaa,
    mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa.
    Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa
    vuossatoja vanhassa juovassaan,
    vyö kaita keltahiekkaa saartaa
    merestä vihreän nurmimaan.

    Alp astuskeli pitkin rantaa,
    karbiini saattoi sinne kantaa,
    mut vartijat hänt' ei huomanneet,
    kai muuten ois he laukaisseet.
    Vai oisko vahteina pettureita
    tai lurjuksia ja pelkureita?
    En tiedä, mut ei salamoinut
    tuo valli, siltä ei kuulaa soinut,
    vaikk' alla sen vallinsarven kulki,
    mi meriporttia vartioi,
    vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki
    hän vahtisoturin kuulla voi,
    kuink' askelet kivillä kajahteli,
    kun ees-taas se tahdissa astuskeli.
    Hän laihain koirien muurin alla
    näki juhlivan julmalla aterialla.
    Muristen repi ne rustoja, luita --
    ei haukkumaan ollut joutosuita!
    Kas, tartaarikallo se nahkaton
    kuin kuorittu kypsä viikuna on!
    Ja tylsyen valkea kärki hampaan
    nakersi kalloa valkeampaa,
    mi soljui suuhun ammottavaan.
    He luita imivät innoissaan
    ja tuskin pääsivät paikaltaan.
    Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi,
    yön anteja ahmien, minkä jaksoi.
    Turbaanit ne hiekalla viruivat,
    niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat.
    Puku niiden ol' vihreän punainen,
    hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9]
    mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen.
    Ja kallot hurttain kitaan juuttui,
    ja hiukset leukapieliin puuttui.

    Veen rajalla lahden perällä sutta
    suur' kotka pieksi siivillään.
    Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta
    pois hurtat sen häätivät kesteistään.
    Nyt ratsuhun rannalla viruvaan
    se iski -- lintujen likaamaan.


    17.

    Alp kääntyi kauhun näöstä pois:
    Ei taistelussa kalvennut hän,
    mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois
    verensä virroissa vierivän,
    janoon ja tuskihin menehtymässä
    kuin raatojen mullaksi mätänemässä.
    Näet vaarass' on jotakin ylevää,
    min muodon kuolo saapikin milloin,
    sillä haavoja Maine ylistää,
    ja kuolleille Kunnia koittaa silloin.
    Mut taistelun jälkeen lohtua vailla
    käyt noilla kuolon ja saastan mailla,
    miss' eläjät ilman ja matajat maan
    ja metsien pedot ne pitojaan
    kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa,
    iloisna ahmien ihmislihaa.


    18.

    Ol' templi, muisto muinaisajan,
    tuoss' sortuneena pirstoihin;
    pari patsasta, paasia maassa hajan,
    ja sammal verhona marmorin!
    Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu,
    ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu!
    Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden
    suo menneestä kaiken katkeruuden,
    min tunnemme olleesta, tulevasta,
    mi painaa isää ja painaa lasta:
    jättehet, rauniot, jotka kerran
    ihminen loi, tuo tomutyö Herran!


    19.

    Alp istui katkelmalle pylvään
    kätehen päänsä nojaten,
    ja köyryyn vaipui varsi ylvään,
    kuin miehen raskasmielisen.
    Pää painui, riippui vasten rintaa,
    miss' sydän kuohui, sylkytti;
    kumaran otsan kuumaa pintaa
    levotta sormet liikehti,
    juurkuin sun sormes soittimilla
    ja norsunluilla karkeloi,
    siks kunnes soinnuill' ihanilla
    niist' äänet täysin puhtaat soi.
    Hän istui allapäin ja kuuli,
    kun huokas hiljaa öinen tuuli.
    Mut tuuliko luolissa kiertäissään
    niin vienon hellästi huoata voi?
    Hän merelle katsoo nostaen pään:
    se peilityynenä unelmoi.
    Hän nurmea katsoo -- ei heilu heinä,
    mist' alkunsa vieno sai ääni tuo?
    Hän lippuja katsoo -- ei liehu nuo,
    on vaiti Kithairon tumma seinä.
    Ei tuntenut tuulta polttava poski;
    mitä siis tuo outo ääni koski?
    Hän katsahti syrjään -- oi taivahainen!
    siin' istui nuori ja kaunis nainen!


    20.

    Hän pystyyn kimpos nuolen lailla
    kuin vihamies ois ollut mailla.
    "Kautt' taivasten! mit' ompi tuo?
    Ken olet, miks ja mitä vailla
    sa tohdit vihollisten luo?"
    Hän aikoi tehdä ristinmerkin
    hädissään, mihin enää ei
    hän uskonut, mut äänin herkin
    hält' omatunto voiman vei.
    Hän katsoi -- muodon taivahaisen
    hän tunsi, varren hurmaavaisen:
    Franseskan kuva siin' ol' varmaan,
    tuon muinaismorsionsa armaan.

    Nuo posket vielä rusotteli,
    mut värit ehtyneemmin eli.
    Kadonnut hurma ol' huulien
    ja hymy puhdas ja purppurainen;
    ol' katse tyynen meren lainen,
    mut silmä ei niin sininen.
    Kuin aalto jäätynyt ol' silmä,
    sen loiste kirkas, mut niin kylmä.
    Ja varren ohut vaippa peitti,
    mi poven paistamahan heitti.
    Ja yöstä mustain kutrien,
    jotk' alas aaltos hulmuten,
    käs'varsi paistoi valkoinen. --
    Kätensä sanatonna hän
    kohotti korkeutta kohti,
    niin kuulakan, niin kelmeän,
    ett' öinen kuu sen läpi hohti.


    21.

    "Ma levoltain luo rakkahimpain
    oman onneni vuoks ja sun sielusi sain.
    Läpi vahtien, porttien, muurien hain
    sua rohkeesti leiristä pakanain.
    On sanottu: leijona rauhaan jättää
    sen immen, ken puhtoisna vaeltaa.
    Ja korkeuden valta, mi hyville kättään
    ojentaa vaaroista varjelevaa,
    soi mullekin armonsa avarimman,
    mua suojeli keskellä vihollisvimman.
    Ma saavuin -- mut jos saavuin turhaan,
    me emme yhdy, ah, milloinkaan!
    Sa siin' olet tehnyt sielus murhan,
    kun hylkäsit isies uskon ja maan!
    Mut päästäs pois turbaani raasta,
    tee ristinmerkki ja mulle jää;
    luo sydämestäsi musta saasta --
    ja huomenna iäks on sun käsi tää!"

    "Ja minne sais häävuotehemme,
    vai kuolleiden joukkohon veriseen?
    Näet huomenna tulelle, miekallemme
    kaikk' uhraamme kristityt temppelineen.
    En ketään tahdo elossa päästää;
    sun vain ja omasi vannoin säästää.
    Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan,
    miss' surumme lempi vie ikuinen;
    sun morsionain siell' loistaa annan,
    kun vain Venetsian ylpeyden
    saan kukistaa ja koston täyttää;
    kun käteni halveksittu saa
    vain skorpiooniruoskaa käyttää
    ja tuomarinsa kurittaa."

    Hän hiljaa Alpin käteen koski --
    se tunki luihin, ytimiin,
    ja sydän hyytyi, värisi poski,
    Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'.
    Tuo käsi hento kahlehtiipi,
    siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi.
    Ei konsaan lemmitty koskemallaan
    niin jäistä kauhua mieleen luo,
    kuin hienot, valkeat sormet nuo
    nyt veren hyydytti jääksi vallan.
    Pois kuumeen polte otsalta häätyi,
    ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi,
    kun Alp näki kasvot kalvakat,
    niin riutuneet ja raukeat.
    Ol' niiden sulo jo himmennyt,
    hävinnyt leikkivä sielunelo,
    mi niinkuin laineilla päivän helo
    ol' kaikkialla säteillyt.
    Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi,
    ei hengittänyt hän puhuissaan;
    ei aalloten noussut kaareva povi,
    ei tuntunut sykkivän suonetkaan.
    Viel' loisti silmät, mut kankeasti,
    ne paloi niin oudon kamalasti,
    kuin unissa-kävijän katse on,
    jot' ahdistaa näky rauhaton,
    kuin seinäverholla kuvat kummat
    tuulen käydessä tuijottaa,
    kuin hämyssä himmeän lampun tummat
    aavehet elon ja muodon saa;
    ne juur' kuin seiniltä irti saisi
    ja valoon varjosta vaeltaisi,
    ees-taas häilyen haamun lailla,
    oudoin ilmein ääntä vailla!

    "Jollei _mun_ lempeni sua voita,
    niin _taivaan_ ääntä kunnioita!
    Ma pyydän taas -- turbaani heitä
    uskottomalta otsaltas,
    ja vanno säästäväsi meitä --
    omia kansalaisias,
    tai joudut jo täällä iäks vaivaan,
    kadotat minut ja riemut taivaan!
    Jos teetkin sen, niin yhä on
    sun ylläs miekka tuomion,
    vaan syystäs tuomar' puolet varjoo,
    taas sulle taivas armon tarjoo.
    Mut hetken jos viel' emmit yhä,
    niin Herran kirous sun lyö,
    pois kääntyy sinust' iäks pyhä
    sen rakkaus ja armotyö.
    Kas pilvi tuolla peittää kuuta,
    sen kehrän poikki lennättää;
    mut jollet siihen mieltäs muuta,
    kuin sumuharso ennättää
    ohitse kuun ja taas se hohtaa,
    niin Herran kosto sua kohtaa,
    ja kova tääll' on tuomios,
    mut kovemp' ikikohtalos."

    Alp katsoi, näki taivahalla
    tuon pilvimerkin siivekkään,
    mut uhkamiellä ankaralla
    hän paadutti vain sydäntään.
    Ens' intohimo kiihkollansa
    muun kaiken riisti mukanansa.
    _Hän_ kerjäis armoa -- _hän_ ois arka,
    kun houraili tuo tyttöparka!
    _Hän_ taipuis väärään tuomioon
    ja pyhän koston sikseen heittäis!
    Ei niin! -- vaikk' ukkospilvi peittäis
    ja murskais hänet -- murskatkoon!

    Hän katsoi kuuhun vakavasti,
    mut äänetönnä, vaieten;
    nyt ohi kiiti verho sen,
    täys kuu taas paistoi kirkkahasti.
    "Mik' onkin mulla kohtalo,
    en horju -- myöhäist' ois se jo!
    Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu,
    mut tammi taittuu, maahan vaipuu.
    Ma Venetsiaa vihaan, kun
    se tahtoi niin, mut lempi sun
    pelastaa vaaroist' -- ei ole mun!" --
    Alp kääntyi -- hänt' ei nähnytkään,
    hän näki vain pylvään sammalpään.
    Hänet maako nieli vai ilma vei,
    sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.


    22.

    Yö väistyy, säteet auringon,
    kuin tahtois päivän surut poistaa,
    hymyilee, aamu valohon
    hämystä astuu ja rauhaa loistaa,
    vaikk' keskipäivällä sota on.
    Kas, torvet soi ja rummut raikuu,
    niin synkästi sodan soittimet kaikuu!
    Ja liput ne korkealle liehuu,
    hevoset hirnuu ja joukot kiehuu.
    "Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan.
    Hevoshäntä[10] se maasta temmataan,
    tupesta miekka. Kaikki nuo
    nyt rientävät johtajainsa luo.
    Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa
    alas teltat ja riveihin tulkaa!
    Ratsahille, kannustakaa,
    armotta maahan hakatkaa,
    ken pakoon pyrkii, ei elämään
    saa jäädä kristitty yksikään,
    kun jalkajoukot muurin ruhtoo
    ja verellä voitontiensä huhtoo!
    Ratsut ne riuhtovi suitsiaan
    leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat;
    suupielet ne vaahtoo valkosenaan.
    Tanass' on keihäät, tulessa taulat,
    kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan
    ja muruiksi lyömään muurien voiman.
    Alp kokoo janitshaarejaan,
    käs'vartensa oikea paljasna hohtaa
    kuin scimitarinsa terä. Kohta
    on khaanit ja pashat paikoillaan,
    ja visiiri itse joukkoja johtaa.
    "Kun merkki soi, päin syöskää rinnan,
    Korinton kansa kaatakaa,
    kirkkohon papit, päälliköt linnaan,
    ei liettä, ei kiveä jättää saa!
    Allah ja Muhamed! Allahu!
    huutakoon hurjasti joka suu!
    Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte
    päin sapeli kourassa rynnätkäätte!
    Ken ristin ensiksi riistää, saa
    mitä mielensä kalleinta halajaa!" --
    Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui,
    ja aseet vastahan kalskahtaa;
    tuhanten raivo se ilmoille raikui
    Mut vait -- soi merkki jo -- ampukaa!


    23.

    Niinkuin sudet kiihkolla kiin'
    töytää suureen puhveliin,
    mi kiukusta mylvien sarvia puistaa
    ja tannerta leiskuvin silmin kyntää
    ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa
    sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää;
    niin karkasi muurille raivopäiset,
    niin lyötiin takaisin ensimäiset.
    Ja moni pantsari vaskinen
    kuin lasi särkyi ja maahan hajos,
    kun kuula vinkuva mursi sen
    ja verisnä tantereesen vajos.
    Rivissä kaatui he kuolemaan,
    kuin heinä niittäjän raudan tiellä,
    kun illoin hän katsovi luokoaan:
    niin sortui ensimäiset siellä.


    24.

    Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt
    kovertaa paadet paikoiltaan,
    ja jyrinällä hurjat hyrskyt
    ne vimmoin tempaa virrassaan,
    tai kuin vyöryy lumimyrskyt
    Alpeilt' yli laaksomaan:
    Niin Korinton uljas parvi
    sortui vihdoin verissään,
    kun yhä uudet kutsui torvi
    moslemilaumat ryntäämään.
    He seinänä seisoi ja muurina murtui
    ja laumojen painon alle sortui,
    rinnatusten kylväin maan,
    vaieten vasta kuollessaan.
    Iskut, pistot säkenöivät,
    armo-, voittohuudot soi,
    ukkosna tykit salamoi.
    Kaukana ihmiset epäröivät,
    ystävätkö siellä vai
    viholliset voiton sai;
    riemun vaiko murheen tuo
    julma melske heille suo,
    mi kaikui kautta kukkuloiden
    kauheasti korviin soiden,
    kuuluen kauas kautta maan
    Salamiiseen ja Megaraan;
    sanotaanpa sen saapuneen
    Piraioslahteen kaukaiseen.


    25.

    Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti
    veressä vaahtosi kamalasti;
    mut aukko on tiellä ja saalis on siellä,
    vain verisauna on jäljellä vielä.
    Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan,
    soi niistä huudot surkeat;
    ja pakoon pyrkijät rientää turhaan --
    he veressä katuja kahlaavat.
    Mut missä vastustaa voi vielä,
    niin kohta kymmenkunta siellä
    pysähtyi epätoivoissaan
    ja miekoin kääntyi vainoojaan.
    Päin muuria selkä kuin leijonat
    he sotivat, kunnes sortuivat.

    Näit siinä vanhuksen valkopään,
    mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin
    ja vainolaisia iskuin varmoin
    hän niitteli puoliympyrään.
    Hän peräytyi, mut haavatonna,
    ei tohtinut kimppuun ykskään konna.
    Kyll' alla kantoi haarniskan
    satakin arpea urhon rinta,
    mut haavat nuo oli kunnian
    ja vanhain voittojen verihinta.
    Ol' ukolla runko rautainen,
    ei riittäis hälle nykykansa;
    isompi luku ol' kaatamansa
    kuin hapsiensa hopeisten.
    Hän miekkaa heilutti ympäri pään,
    ja moni moslemi-äiti surra
    sai poikaa, jost' ei tiennytkään,
    kun ensi kerran jo ehti purra
    tuo miekka maksaa pakanain,
    kun hän kakskymment' oli vain.
    Sopinut kaikkien isäks ois,
    joit' ympärille hän yhä kaati;
    mut itse pojatonna, hän vaati
    myös muilta isiltä pojat pois.
    Niin, siitä alkain, kun kuolemansa
    merellä poikans' ainoa sai,
    hän uhras sen muistoks murheissansa
    mont' ihmishekatombia kai.
    Jos haamut verta uhriks huolii,
    niin sai Patroklos niukemmin,
    kuin tuo Minottin laps, mi kuoli
    Dardanellien aaltoihin.
    Hän hautahan pääsi samaan rantaan,
    jok' unta Troian urhoille antaa.
    Mut mit' on heistä jäänyt muuta,
    mi kertois heidän vaiheistaan? --
    Ei kiveä kummulle, hautahan luuta,
    mut iäti elää he lauluissa vaan.


    26.

    Tuoss' Allah-huudoin taistelohon
    Osmannien uljas valio karkaa.
    Käs'varsi johtajan paljas on,
    niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa.
    Se olkaan paistoi paljasna niin,
    siit' uljas kantaja tunnettiin.
    Toiset kullassa kulkea saa,
    vain vihollista se kiihoittaa;
    monell' on kalpa kaunoisampi,
    mut Alpin on ruusunpunaisin;
    monell' on kypäri korkeampi,
    mut tuo käsi paljas on paistavampi,
    miss' soi sodan melske murhaavin.
    Ei lippua ollut taiston tiellä,
    mi rinnalla sen nyt liehua vois,
    ei viiriä voiton, mi puoliks vielä
    niin kauas delhejä vienyt ois;
    kuin tähdenlento se tuikki siellä.
    Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa,
    siin' uljaimmat pian maassa makaa;
    siin' armoa turhaan pelkur' anoo,
    kun tartaari hänen vertaan janoo.
    Mut sankari kaatunut mykin kielin
    hymyilee kuololle uhkamielin
    ja viime iskunsa vaikutusta
    vain tarkkaa mieheen lähimpään,
    vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa
    jo tempoo heikosti verissään.


    27.

    Mut vanhus pystyss' seisoi vielä
    kuin rautamuuri Alpin tiellä.
    "Antau, Minotti, miekkoines,
    pelasta itses ja tyttäres!"

    "En koskaan, renegaatti, sulle,
    vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"

    "Franseska! -- Morsioni kallis!
    Hänetkö uhmas kuolla sallis?"

    "Hän turvass' on." --

                       "Hän, missä, milloin?" --

    "Hän taivaass' on nyt tahratonna,
    miss' sielulles ei sijaa, konna." --
    Niin julmast' ukko nauroi silloin,
    kun näki Alpin horjuvan
    kuin huumaamana salaman.

    "Oi, milloin kuol' hän?" --

                             "Yöllä kuoli,
    mut surra eroaan en huoli;
    ei ykskään heimost' olla mun
    saa orja puolikuun ja sun. --
    Käy päälle!" --

                 Käsky tuo ol' turha,
    sill' Alp jo suistui kuolemaan!
    Juur' kun Minottin sanain murha
    kovemmin kosti uhkallaan,
    kuin miekka hyvityst' ois taannut,
    jos aikaa iskemään ois saanut,
    niin lähi-kirkon holvistosta,
    miss' epätoivoin yhtynyt
    pien' oli parvi taistelosta
    ja vastarintaan ryhtynyt,
    lens' kuula, Alpin maahan syöksi.
    Ei haavaa nähnyt yksikään,
    mi halkas uskottoman pään,
    kun elonsa jo muuttui yöksi.
    Säkenen jonkun silmä heitti,
    kun nousematta nukkui hän,
    mut kohta kuolonpimeys peitti
    tuon ruumiin nytkähtelevän.
    Eloa viel' ol' värinä,
    jäsenten kevyt tärinä.
    Hän käännettiin, ja hurme, multa
    poloisen kattoi poven, pään,
    ja suusta sydänverten kulta
    vuos' syvist' elinlähteistään.
    Ei nähty sykkimistä suonen,
    ei huokausta huulillaan;
    ei sana, hengenvetokaan
    hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. --
    Rukoilla hän ei kerinnyt,
    vaan ripitt' on hän erinnyt,
    sieluss' synnin raskas taakka --
    luopiona loppuun saakka!


    28.

    Hirmuisesti huudot soi
    kumpaisenkin joukon puolla:
    tääll' on riemu, raivo tuolla.
    Vimma miehet villiks loi,
    kalvat, keihäät salamoi,
    iskut, pistot vuoroin sataa
    katkaisten mont' elonrataa.
    Antain tuuma tuumalt' alaa
    rautaisella kädellään
    Minotti suojas viime palaa
    maasta isännöimästään.
    Viimeiset hänt' urhot vielä
    auttoi miekalla ja miellä.
    Viel' on kirkko vapaa, josta
    kuolon kuula äsken ties
    Korinton tuhon puoliks kostaa,
    kun sortui uljain vihamies.
    Sinne väistyy urhot nuo
    verivirroin kadun kastain,
    kasvot vainolaista vastaan
    miekoin turvatien he luo.
    Lähell' uhkaa heitä saarros,
    mut he ehtii temppeliin,
    missä kiviseinäin kaarros
    suojaa heitä hetken niin.


    29.

    Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan
    turbaanit kintereillä kulki;
    niin tunki eespäin tulvanaan,
    ett' oman paluutiensä sulki.
    Se tie oli ahdas, mi Minottin
    vei viime turvapaikkaan tuolla:
    Jos pelkuri pakoon kääntyikin,
    hän sortui laumojen jalkoihin,
    sen voittaa täytyi taikka kuolla.
    He kuoli, mut heidän ruumiilleen
    nous kostajat kohta kalpoineen.
    Tapettuin aukot heti täyttää
    verekset joukot, raivokkaat;
    niin uupuu templin sotilaat,
    kun saavat yhä kalpaa käyttää.
    Osmannit ovelle jo entää,
    sen kestää vankka raudoitus;
    ja kuolon kuula, leimaus
    sen joka raost' ulos lentää.
    Ja akkunoista ruhjotuista
    niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. --
    Jo huojuu portti pielipuista,
    sen laudat lonsuu, raudat ryskää --
    se taipuu -- vaipuu -- luhistuu --
    Korinton turva kukistuu!


    30.

    Minotti eessä alttarin
    niin synkin mielin seisoi yksin.
    Madonna sieltä suloisin
    hänehen katsoi säteilyksin
    ja auvosilmin armahin.
    Pyhältä paikaltaan hän sieltä
    luo meihin hurskaampata mieltä.
    Kuvassa rukoillen hän hohtaa
    Jumalan poika polvillaan,
    hymyillen huokauksiin maan,
    kuin tahtois taivaaseen ne johtaa;
    säteillen vielä pyhää rauhaa,
    vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa.
    Minotti häneen loi katsehensa
    ja ristihe syvään huoahtain;
    nyt tempas hän palavan soihdun vain
    ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa
    päin myrskysi paljous pakanain.


    31.

    Mosaikin all' on hautaholvi,
    miss' uinui moni sukupolvi.
    Nimensä, kiviin piirretyt,
    on hurmeen hyhmä peittänyt.
    Ja veistokilvet, kuvat kummat
    ja kirjokarva marmorein
    verest' on niljakat ja tummat,
    katetut miekan pirstalein
    ja kaatuneitten kypärein.
    On kuolleit' yllä -- ja alla myös
    siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'!
    Näit kolkot kirstusarjat noiden
    raoista synkkäin ristikoiden.
    Mut sota oli astunut
    myös mustiin kalman kammioihin
    ja ruutiaarteens' ahtanut
    luumiesten lujiin asuntoihin.
    Tää sodan aikaan kaupungin
    ol' aseaitta salaisin;
    vei sinne lanka, pantu juuri --
    tuo viime turva Minottin,
    kun saartoi joukko julma, suuri.


    32.

    Viholliset jo voittaa alaa,
    on vastarinta toivoton.
    Kun kostonvimma paisuin palaa,
    mut elävistä puute on,
    he ruumiit silpoo, rikki ratkoo,
    päät kuollehilta kalvoin katkoo.
    Pois syöstään kuvat komeroista
    ja alttar'-aarteet temmataan;
    pyhistä hopea-astioista
    kiroillen kauan tapellaan.
    He kimppuun käy pääalttarin --
    on sillä näky loistavin!
    Sen säteilevi pöydäll' yhä
    vihitty kultakalkki pyhä,
    niin raskas, suuri, kimaltain
    kuin päivä silmiin pakanain.
    Viel' aamulla vaahtosi viini siellä
    verenä pyhänä Kristuksen;
    sit' uskovat joivat hurskaalla miellä
    syntinsä anteheks anoen;
    pisara joku siin' on vielä.
    Kakstoista kynttilätä palaa
    komeina kehäll' alttarin,
    ken kultaa puhtoisinta halaa --
    se saalis parhain -- viimeisin!


    33.

    He kooss' on -- lähin kurkoittaa jo,
    vain hetki -- niin hän saaliin saa jo,
    kun lankaan Minottin
    käy käsi soihdullansa --
    sen syttyy pää!
    Ja torni, aartehet, holvitkin,
    ja puolikuun sekä ristin kansa,
    kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa
    ja kirkko ryskehin hirmuisin
    niin ilmaan räjähtää.
    Ja holvit hajonneet -- vallit vajonneet --
    meri, mi taappäin kuohueli,
    vuori, mi vapis ja horjahteli
    kuin ois maanjäristys --
    tuhannet pirstat, joita kylvi
    taivaalle liekki ja sauhupilvi
    ja tuima täristys --
    julisti vihdoin vimmatun
    noin tauonneeksi taistelun.

    Kaikk' kappaleet rakettein lailla
    lens' ilmaan, matkas pilvein mailla.
    Mon' urho kookas, parhaillaan,
    nyt vaaksaks kärventyi ja suli;
    pudoten maahan matkaltaan
    hän kekäleinä kenttään tuli,
    ja tuhkasade peitti maan.
    Ken putos lahteen, tuhansilla
    sen saartoi vesi renkahilla.
    Ken rantaan ruhjottuna vajos,
    se kauas kannakselle hajos.
    Kristitty vaiko turkkilainen?
    Sen tietkööt äiti-raukat vainen!
    Ken heistä silloin unelmoi,
    kun kehdoss' uinui pienokainen
    ja unta äiti autuainen
    sen suojas, että koittais koi,
    mi pienen ruumiin pilstaroisi.
    Täält' ykskään äit' ei koota voisi
    nyt lastaan, heelmää murheiden,
    kun merkkejä ei ollut muita
    jälellä hahmost' ihmisen
    kuin kallon siruja ja luita.
    Putoovat hirret suitsui, paloi,
    ja kivisateen taivas valoi;
    ne saveen syvät kuopat löi,
    kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.

    Kaikk' elo katos rantamalla
    tuon pamauksen kuullessaan.
    Pois lensi korppi, ulinalla
    pakeni koira raadoiltaan.
    Kameli karkas hoitajalta.
    pois härkä ponnahti ikeen alta.
    Hevonen laukkas herratonna.
    vöin, valjain rikki riuhdotuin.
    Syvällä suossa rupikonna
    kurnutti kuuluvammin suin.
    Sudet ne ulvoi luolissaan,
    joiss' ukkosena kaiku paukkui;
    shakaalit kaukaa vastaan haukkui;
    se soi niin kurjan surkeaan
    kuin yhteen parkuis lapsi paha
    ja ulvois hurtta hoikkamaha.
    Ja kotka jätti kallion
    ja pörrörinnoin piiriin nousi
    hän nopein siivin auringon.
    Kun sauhu sankka tielle sousi,
    hän kirkuin ylös ilmaa ui
    vapaaseen päivän valohon. --
    Ja niin Korintto kukistui!



    MAZEPPA


    1.

    Niin päättyi päivä Pultavan,
    miss' onni Ruotsin urhon kääntyi
    ja kukkuloilta kunnian
    sen sankarjoukko veriin nääntyi.
    Kavala sodan maine kai
    jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui
    ja onneks ylvään tsaarin muuttui,
    ja Moskova taas rauhan sai,
    siks kunnes kauhun päivä kerta
    enemmän häpeää ja verta
    toi turmaks joukon mahtavamman
    ja nimen kaatoi korkeamman --
    syvempi tuho johtajalle,
    salaman isku maailmalle.[11]


    2.

    Niin Sallimus sen päivän sääti
    ja Kaarlen, kauan voittaneen,
    haavoittuneena pakoon hääti
    öin, päivin kautta maan ja veen.
    Pakoa tuota auttaakseen
    tuhanten veri vuoti tiellä,
    mut ykskään ään' ei moittimaan
    kohonnut kuningasta vielä,
    kun valtans' ol' jo varjo vaan.
    Sen ratsu kaatui -- Gierta antoi
    omansa -- palkaks kuolon kantoi.
    Tää kesti kauan, kunnes kaatui
    ja aroon korpin ruoaks maatui.
    Syvälle metsään synkimpään --
    kun vahtitulet vainolaisen
    etempää loisti uhkaavaisen --
    kuningas kulki yöpymään.
    Kas sekö kunnia, min vuoksi
    niin usein kansain veri juoksi?

    He tammen alle pysähtyivät,
    hän siihen voipuu, väsähtää;
    jäsenet jäykät, haavat syvät
    ja tunti synkkä, tuima sää
    hält' unen, levon kaiken esti,
    ja kuume kiehui suonissaan,
    mut silti kuninkaallisesti,
    valittamatta vaivojaan,
    hän kärsi -- tuskat tuimimpansa
    ne rautatahtons' alle taipui,
    ja vaivat kuuliaisiks vaipui
    kuin ennen nöyrtyi moni kansa.


    3.

    Urosten joukko! Ah, kuin vähän!
    Yks päivä harventi ne tähän,
    mut polossaankin jäännös sen
    ol' uljas, ritarillinen.
    He istui vaiti, allapäin,
    kuningas, ratsu kumppaleina:
    eläimet, ihmiset ne näin
    on vaaran tullen tovereina.

    Mazeppa myös maan kamaralle
    asettui vanhan tammen alle.
    Hän itse, tuo Ukrainan pylväs,
    ol' yhtä vanha, yhtä ylväs.
    Hän ensin suki ratsuaan,
    mi höyrys, vaahtos vaivoistaan;
    hän sille lehvävuoteen loi,
    sen harjan oikoi, karvan siisti,
    silt' yöks pois suitset, valjaat riisti
    iloisna, kun se söi ja joi,
    vaikk' ensin hälle hätää toi,
    ett' orhi parka nälkään kuolis,
    jollei yön kasteheinää huolis.
    Mut karaistuna herran lailla
    se kesti -- unta, ruokaa vailla.
    Se nöyrä ol' ja tulinen,
    ja täysin tehtävänsä täytti,
    nopea, vahva, iloinen
    ja taiten tartarilta[12] näytti.
    Se tottel' ääntä, kutsun kuuli,
    tuns' tuhansista Mazeppan,
    ja öin, kun ulvoi myrskytuuli
    ja pilvet peitti taivahan,
    se häntä illast' aamuun seuraa
    kuin noutajaansa nuori peura.


    4.

    Mazeppa maahan viittans' suuren
    ja keihään laski tammen juureen.
    Aseitaan sitten tutki vielä,
    ne kestäneetkö surmantiellä,
    ja tokko ruuti sankin täytti
    ja tulta iski terä piin;
    hän säilää sormissansa käytti
    ja huotraa, vyötä koitti niin.
    Ja nyt tuo kuulu kunnon mies
    eväänsä, pullons' esiin kaivoi
    ja illallisen laati vaivoin,
    mi herkullinen ei kenties.
    Nyt Kaarlelle ja sotilaille
    kursailematta vähääkään
    hän jakoi, leikkas eväistään,
    ettei vain kukaan jäisi vaille.
    Hymyillen Kaarle leikkas palan
    ja osamiesnä atrioi,
    iloisen ottain mielialan,
    vaikk' kovaa tuskaa haavat toi.
    Hän sanoi: "Meit' on tässä monta
    urosta oivaa, väkevää,
    mut yhtään ei niin sanatonta
    ja surman suussa ripeää
    kuin sa, Mazeppa! Päällä maan
    paria toist' en tunne minä --
    paits' Aleksander Suurta vaan --
    kuin sun Bukefalos ja sinä.
    Sa skyyttain maineen eelle ennät,
    kun ratsus kanssa kenttää lennät."
    Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan
    ma ratsaskoulun käydä sain!" --
    "Kuin, vanha päämies! taitos hurjan
    näyt oppineen sa hyvin vain."
    Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu,
    ja meill' on eessä tiukka tie,
    ja kintereillä tuima tuttu,
    meit' yks vain kymmenelle lie.
    Me saamme rientää lemmon lailla,
    ett' oltais Borystheneen mailla.
    Ei, herra! käykää lepäämään,
    ma urostenne unta jään
    yöks vartioimaan." -- "Kerro pois",
    kuningas virkkoi, "tarinas,
    ma tahdon kuulla kokemas,
    kenties ne mulle unta tois,
    mik' ei viel' aio silmiin tulla,
    vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."

    "No, jos se teille unta tuottaa,
    niin muistoihini palaan, Sire!
    Kakskymment' taisin olla vuotta --
    ol' kuninkaana Kasimir --
    Jan Kasimir -- ma paashi olin,
    kuus kesää hovin pihaa polin.
    Se herra tuiki oppinut
    ei teidän majesteetin lailla
    sotia käynyt, voittanut
    ja kadottanut kaukomailla.
    Hän eduskunnan riidat kesti
    ja eli sangen hiljaisesti.
    Mut harmia hän kyllin sai
    vuoks naisten lemmen, runotarten,
    ja tuskissaan hän joskus kai
    jo sonnustihe sotaa varten.
    Mut pian hältä harmi haihtui
    ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui.
    Hän Varsovassa juhli julki,
    ja kilvan kunnioittamaan
    huveja uljaan hovin kulki
    ritarit, naiset riemuissaan.
    Hän oli Puolan Salomo,
    niin runoniekat lauloi jo,
    paits' yhtä, vailla vuosirahaa,
    mi senvuoks kantoi silmää pahaa
    sepittäin pilkkarunon kostoks,
    kosk'ei hän muka ollut ostoks.
    Se oli laulun, tanssin hovi,
    runoihin puhkes herrain povi,
    ma myös tein jonkun laulelon
    nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.

    Siell' eräs kreivi palatiini
    myös nähtiin, upporikas mies
    ja mahtava kun mandariini,
    hän arvons' aina näyttää ties,
    kuin taivas häll' ois kotilies.
    Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs
    ja Puolan vallan vankka pylväs;
    hän aarteit' aarteihinsa liitti
    ja suurta sukupuutaan kiitti,
    siks kunnes päähänsä sai pikaa --
    kai siinä oli vanhaa vikaa --
    ett' ansiot nuo vanhempain
    hän otti omiksensa vain.
    Niin vaimonsa ei miettinyt,
    min ikä nuoremp' oli puolta;
    hän loistoonsa ol' väsynyt
    ja toivoi, katui, kantoi huolta:
    hän hiukan itki hyveen tähden,
    unelmoi, kärsi mailman nähden,
    sydämet monet silmin pauloi,
    lumosi, tanssi, leikki, lauloi,
    mut vartoi tyynnä tilaisuutta --
    tuot' onnen oikkua, mi niin
    tylyimmän naisen helläks muuttaa
    ja kääntää kaihon kyyneliin --
    kun kreivilleen hän nimet antais,
    sen jotka paratiisiin kantais --
    vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä
    sen ansainneetkaan kilvan kiistä."


    5.

    "Voin harmaapäänä virkkaa vielä
    ett' olin miestä, missä muut;
    mua kukkanansa kerskui siellä
    pojat ja urhot partasuut;
    ma seikkailuja paljon koitin
    ja niissä hovin herrat voitin.
    Ma olin reipas, uljas, nuori,
    ja ryhti toinen, toinen pää;
    mi nyt on ryhmyistä kuin vuori,
    se silloin seestä, sileää.
    Mut aika, huolet, sodan vaivat
    näköni tuiki toiseks saivat,
    nyt tuskin vanhat tututkaan
    mua tuntis, oma sukukaan.
    Tuo muutos tapahtui jo ennen
    kuin ikä orjakseen mun sai,
    ja näättehän: ei aikain mennen
    oo mennyt miehuus, tarmo kai.
    En muuten tässä tammen alla
    näin yöllä istuis, tarinois,
    kun tähteä ei taivahalla,
    mi vuoteelleni valon lois.
    Mut asiaan: On juurkuin väilyis
    Theresan kuva silmissäni
    tuoll' alla kastanjain ja päilyis
    niin elävänä minuun päin.
    En voi, ah, kertoella kielin
    suloa armaan, miten mielin.
    Häll' oli silmä itämainen,
    niin tumma kuin on taivas tuo,
    siks veri puhdas puolalainen
    ja tuli Turkinmaan sen luo.
    Mut siitä säihkyi vieno valo
    kuin kultaisesta kuusta yön,
    ja syväss' ui sen synkkä palo,
    ja suli virtaan sädevyön.
    Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa,
    kuin marttyyrin, mi maasta pois
    luo silmäns' innoin valoon taivaan,
    kuin kuolo hälle riemu ois.
    Ja otsa ol' kuin järvi kesän,
    johon on päivä tehnyt pesän,
    kun illan laine hiljaa läikkyy,
    ja taivaan kansi veessä väikkyy.
    Ja posket, suu! mut vaiti vain!
    hänt' ennen lemmin, lemmin vielä.
    Haa! meikäläiset lempii ain' --
    hyvää tai pahaa -- kiihkomiellä.
    Me raivossakin rakastamme,
    ja kuva menneen kuoloton
    meit' ajaa takaa hautahamme --
    niin Mazeppankin käynyt on!"


    6.

    "Kun milloin hänet nähdä voin,
    ma huokailin ja jumaloin;
    hän lausunut ei sanaakaan,
    vaan vastas vaiti katseillaan.
    Tuhansin äänin, mykin merkin
    me silloin kuullaan, nähdähän,
    ja aatos säihkyy sätein herkin
    levottomana lempijän;
    ne tuovat oudon tuttavuuden
    ja tunteen tulisen ja uuden,
    mi syyttömätkin sydämet
    palavin pauloin sitoo siten
    ja johtaa tuskat tuliset
    kuin sähkölanka, hiis ties miten!
    Ma näin ja itkin, vaikeroin
    ja pyrin turhaan etäämmälle,
    siks kunnes tutuks tulin hälle
    ja julki jutellakin voin.
    Ah, kuinka hälle haastaa mielin,
    mut suuni juurkuin sulkeutui,
    ja vienot kuiskeet hellin kielin
    väristen huulillani ui,
    siks kunnes...

                   On näet muudan peli
    mitätön, joskin hupainen,
    se päiviämme lyhenteli,
    en muista nimeäkään sen.
    Mut kerran -- kun jo kauan koitin --
    satuimme siinä rinnakkain,
    viis huolin, tappasin tai voitin,
    kun vierellä vain olla sain
    ja lempimääni nähdä, kuulla,
    kun hymyili hän sulosuulla.
    Kuin vahtimies ma vartioin --
    niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! --
    siks kunnes todeks taata voin,
    ettei hän toimella ja työllä
    peliä seurannut, vaan mietti,
    välittämättä voitoistaan
    tai tappioistaan; niin hän vietti
    pelissä aikaa aatteissaan
    kuin kahlittuna, vaikkei juuri
    häll' ollut pelionni suuri.
    Ajuuni silloin aatos kulki
    ja selvän selon mulle soi,
    ett' olentonsa jotain sulki,
    mi mulle toivon tulen toi.
    Nyt multa kirpos kieli suusta
    ja sanat tunki tulvanaan,
    sekaisin sotkin maasta, kuusta --
    viis siitä -- kun hän kuuli vaan.
    Ken kuulee kerran, kuulee toisen,
    sen sydän ei oo hyytä jään,
    eik' yksi kielto immen moisen
    voi murtaa mieltä kenenkään."


    7.

    "Ma lemmin, mua lempi hän --
    te, Sire, viel' ette mailman nähden
    lie huollut hurmahuulten tähden --
    siks juttuni ma lyhennän
    ja teiltä säästän ikävän.
    Mut kaikk' ei taida synnyltänsä
    haluinsa tulta hallita
    tai teidän lailla itseänsä
    ja kansain voimaa vallita.
    Ma oon -- tai _olin_ ruhtinas,
    mi tuhannet voi tuleen laittaa
    ja surman suuhun, mutta kas,
    en omaa tahtoain voi taittaa.
    No niin -- ma tarun täydennän:
    Ma lemmin, mua lempi hän;
    kyll' lemmen leikki onnen luo,
    mut lopuks lemmon tuskat tuo.
    Me salaa yhdyimme ja kun
    ma illoin lensin lehtimajaan,
    hän toiveet tulisimmat mun
    toteutti, raukes rakastajaan.
    Yöt, päivät yhtä oli mullen,
    nuo hetket taivaani ol' nyt,
    en ole harmaapääksi tullen
    ma niiden vertaa viettänyt.
    Ukrainan mielin mennä soisin,
    jos kerran ne viel' elää voisin,
    ja paashiks päästä taas, ah, jolla
    ol' hellin sydän omanaan,
    ja siks voi onnellinen olla,
    kun maailmans' ol' miekassaan;
    muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa,
    kuin nuoruutta ja rinnan tulta.
    Me salaa yhdyimme -- se lempi,
    sanotaan, puolt' on suloisempi.
    Sit' en ma tiennyt -- antanut
    eloni oisin uhriks aivan,
    jos hänet oisin rohjennut
    omistaa eessä maan ja taivaan.
    Ma sadattelin sata valaa,
    kun täytyi yhtyä noin salaa."


    8.

    "On moni silmä lemmen tiellä,
    niin kävi meidänkin -- kenties
    vois paholaista sietää vielä,
    jos käyttäytyis kuin herrasmies.
    Niin, paholainen! -- tuskin, ei!
    Lie ollut pyhimys tai pappi,
    jolt' onnemme jo unen vei,
    ja hälle kasvoi kateen sappi.
    Niin, kerran yöllä tuli pulma
    vakoojat meidät kiinni sai;
    ol' kreivi vimmainen ja julma,
    ma aseeton; min tein ma kai,
    vaikk' ois mull' ollut teräspuku,
    kun heitä ol' niin suuri luku.
    Likellä kreivin linnaa, minne
    apua mistään saanut en,
    vain päivän koitto kuulti sinne,
    jo viimeiseksen' luulin sen.
    Luin Maarialle rukouksen,
    apua pyhäin anoin niin
    ja tyydyin työhön sallimuksen,
    kun portille mua potkittiin.
    Niin meidät eroitettiin; kunne
    Theresa joutui, sit' en tunne.
    Ja kreivi palatiini suuttui,
    sen ylväs hahmo harmaaks muuttui
    eik' aivan suotta, syyttäkään.
    Hän raivos, koska tästä yöstä
    vois seuraukset häpeään
    tuon suuren sukupuunsa syöstä
    ja tahran ylhään kilpeens' antaa,
    jot' ei sen kirkkaus vois kantaa.
    Kosk' itseään hän ihmislasten
    ylimmäks luuli, kenpä vaan
    ois voinut siihen väittää vasten,
    vähimmin minä, mato maan.
    Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan
    kuningas kelvannut ehk' ois --
    mut paashi pahainen! -- en koskaan
    kuvata kreivin vimmaa vois."


    9.

    "Hevonen tänne!" -- Huovit toivat
    Ukrainan orhin uljaimman,
    arojen varsan vapahan.
    Näkyi ett' aatteen siivin voivat
    sen jalat lentää; luonnonlaatu
    sill' oli hurja, hirven lailla,
    kosk' oli valjait' ollut vailla
    ja eilen vasta kiinni saatu.
    Se korskui, potki, harjaa heitti
    ja pystyyn karkas turhaan niin;
    vihan ja pelon vaahto peitti
    sen, kun se luoksen' saatettiin.
    Nuo roistot selkään sen mun kantoi
    ja kiinni köytti; ruoskaa antoi
    he ratsulle, mi ryntäs pois
    kuin tuima tulvavirta ois."


    10.

    "Eespäini! eespäin! -- Mä hetkeks näännyin,
    en nähnyt tietä, mille käännyin;
    jo aamun hämy kattoi maan,
    mut ratsu kiiti eespäin vaan.
    Ja viime ääni, min sain kuulla,
    kun syöksyin surman saalihiks,
    ol' pilkkanauru, ilkisuulla
    min huus nuo konnat hyvästiks
    ja tuuli kantoi kuultaviks.
    Ma kiukustuin ja pääni käänsin,
    ma purin nuoraa, joka sitoi
    ja kaulani sen harjaan nitoi;
    niin itsein puoliks pystyyn väänsin
    ja kirouksen karkean
    taa ulvoin konnain korvahan.
    Mut tuskin he sit' enää kuuli,
    kun ratsu lens' kuin myrskytuuli,
    ikävä kyllä -- koska mielin
    sen maksaa heille samoin kielin.
    Sen kostanut oon sittemmin:
    on poissa portit, ristiraudat,
    ja laskusillat, valiihaudat,
    ja paalutukset, kivetkin.
    Pihoilla noill' ei kukat puhkee,
    kanervaa kasvaa vallit vain,
    miss' ennen seisoi sali uhkee,
    sa kiertää voisit tunnittain,
    uneksimatta että kerran
    siin' oli linna suuren herran.
    Näin riemuiten kuin tornit paloi
    ja vallisarvet vaipui sen,
    ja katto hehkui, hiiltyi, valoi
    sulavan lyijysatehen,
    mi kostolleni teitä loi.
    He tuskin silloin luulla voi,
    kun mun he, jotta surman saisin,
    salaman selkään sitoi sen,
    ett' eloss' sinne palajaisin
    kanss' orhin kymmentuhannen,
    ja multa kiitokset niin kuumat
    sais kreivi ja sen turman tuumat.
    He mulle teki tempun nurjan,
    kun niin mun vangiks vaahtoiseen
    sitoivat selkään ratsun hurjan --
    mut ma sen maksoin korkoineen.
    Näet aika kaikki tasoittaa --
    ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii,
    ei koskaan vältä ihmismahti
    leppymätöntä kostajaa,
    mi kärsimäänsä kauan sietää
    ja kostaa koron kanssa tietää."


    11.

    "Ees, eespäin! raisu ratsu liiti
    kuin tuulen siivet sillä ois;
    kaikk' ihmismajat ohi kiiti,
    me riensimme kuin myrsky pois
    tai meteorin virvavalo,
    kun öinen revontulten palo
    tuhansin soitsuin säihkyää.
    Ei kylää, kaupunkia, majaa,
    vaan kenttää aavaa, pimeää,
    ja mustaa metsää vailla rajaa.
    Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan
    hajonnut torni harmaa meille,
    rakettu teljeks tartareille,
    vilahti ohi vuoreltaan.
    Vuos sitten täällä raivo riehui
    ja Turkin julma lippu liehui,
    ja mihin spahein ratsut polki,
    siin' nurmest' uus ei noussut olki.
    Ol' taivas synkkä, sumuinen,
    ja tuuli lauloi valitellen,
    sit' aioin säestää huokaellen,
    mut ratsuni kun lens' kuin nuoli,
    ma rukoella voinut en,
    ja huuliin huokauskin kuoli.
    Kuin sade kylmä hiki multa
    vuos ratsun harjaan leiskuvaan,
    mut korskuin, silmät säihkyin tulta
    se riensi eespäin raivoissaan.
    Ma toivoin, että vauhti sen
    väsyisi vihdoin -- mut se kantoi
    mun ruumiini kuin höyhenen;
    sen paino varsan vimmallen
    vain uutta kannustusta antoi.
    Rampautuneita raajojain
    jos koitin vaivoin suoristella
    ja irroittaa, niin korskuella
    se alkoi ankarammin vain.
    Ma kiljahdin -- vaikk' ääni
    se säikkyi, karkas tieltään pois,
    heristi korviaan ja suuttui,
    kuin sotatorven kuullut ois.
    Jäsenieni veri valoi
    nuo lihaa syövät sitehet,
    ja kielelläin jo jano paloi
    kuin hornan tuskat tuliset."


    12.

    "Sai vastaan metsä -- laaja, synkkä,
    miss' ikihongat huminoi;
    ol' niiden rivi jylhän jynkkä,
    sit' tuimin tuul' ei taittaa voi,
    jok' aroilt' ulvoo Siperian
    ja pyyhkii tieltään metsät pian.
    Ne harvass' ol' ja välimaan
    tiheä pensasviita tukki;
    se komeana lehvi, kukki,
    siks kunnes syys taas viimallaan
    saloihin harmaan hallan kantaa
    ja puille kuolinpunan antaa,
    mi on kuin hurme hyytynyt
    sodassa sortuneitten päällä,
    kun talviyö on kylmännyt
    päät haudattomat hallanjäällä
    niin lujaan, että korppi lakkaa,
    kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa.
    Se oli pikkumetsä sankka,
    miss' seisoi joku kastanjai
    ja kuusi kookas, tammi vankka,
    mut erillään -- ma muuten kai
    en oiskaan päässyt ehein nahoin.
    Tiet' antoi pensaat eikä pahoin
    mua leikelleet, ja haavat sai
    kipua kestää, kohmettua,
    siteeni piti kiinni mua.
    Me kiidimme kuin myrskytuuli,
    jäi jälkeen sudet, pensaat, puut,
    mut kintereiltä kohta kuulin,
    kuin ulvoi taas nuo verisuut;
    ei kilpaan pysty niiden tiehen
    ees koiran vimma, kiihko miehen.
    Ne seuras aivan jäijissämme,
    vaikk' alkoi aamu sarastaa,
    ne sylen päässä vierellämme
    samosi metsää sakeaa,
    samoin kuin salaa kaiken yötä
    ne laukanneet ol' meidän myötä.
    Oh, ett' ois ollut miekka mulla
    ja voimat tappeluhun tulla,
    kyll' oisin voinut kuolla -- mutta
    niin tehnyt ois myös monta sutta.

    Kun tielle lähti ratsu raisu
    ma toivoin määrää näkyviin,
    mut nyt mun valtas pelko vaisu,
    ett' uupuis sutten suuhun niin.
    Vaan turha pelko! Peuran lailla
    se polki väsymystä vailla.
    Niin lujasti ei lumi lankee
    ja peitä köyhää kulkijaa,
    min tuisku tuima soentaa,
    juur' oven eteen hyiseen hankeen,
    kuin ratsun' ehti metsän taa.
    Se villi ol' ja vauhko, hurja
    ja vimmainen kuin lapsi nurja,
    jolt' estyi toiveet -- tai kuin nainen,
    mi kiukuissaan on kissan lainen."


    13.

    "Jäi metsä, päivä iltaan kieri,
    mut kylmä ol' sää kesäkuun;
    tai kylmyys veressäin jo vieri,
    näet tuska sulki uhkan suun.
    En ollut silloin se kuin täällä,
    olin kuin virta tulvasäällä;
    niin pikaan tuntemuksein vaihtui,
    ett' itse syykin multa haihtui.
    Kun vimma, pelko mielen vie
    ja tuskat polttaa, eessä vaivan,
    häpeän, kylmän, hädän tie,
    siteissä alastonna aivan,
    suvusta kuumaverisestä,
    mik' ärsytyst' ei kauan kestä
    tai poljentaa, vaan karkaa kuin
    kähyinen käärme myrkkysuin --
    ei ihme siis, jos tarmo taipui
    ja ruumis vaivan alla vaipui.
    Maa väistyi alta matkallain
    ja pilvet kieppui, pyöri yllä;
    ma luulin tielle putoovain --
    erehdys -- köydet kesti kyllä.
    Sydäntä poltti, päätä vaivas,
    tuless' ol' lihani ja luut,
    kuin myllynratas kieppui taivas,
    kuin juopot ohi horjui puut.
    Salama säihkyi silmissäin,
    mut sitten pimeään mä jäin,
    ei kuolevakaan koskaan kuolla
    paremmin voi kuin minä tuolla.
    Ma koito ajoin lailla aaveen,
    ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö,
    ma voittaa koin tuon horroshaaveen,
    mut ponnistus se turha työ.
    Ol' juurkuin oisin laudall' uinut
    ja aalto aaltoon mua puinut,
    kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain,
    kons' singoten luo outoin rantain.
    Eloni häilyi, heilui kuin
    öin kummittelee virvavalo
    edessä silmäin suljettuin,
    kun otsaa polttaa kuumeen palo;
    se haihtui pois, tuo hurja huume,
    mut kurjemp' alkoi hourekuume.
    Ois kauheaa, jos kuollessaan
    sais kestää moista tuskan tulta,
    mut ah! siks kunnes oomme multa,
    me kovemmatkin koetaan.
    Haa! kuolon silmiin uhkamiellä
    niin usein katsoin -- miks en vielä!"


    14.

    "Ma toinnuin -- missä olinkaan?
    Ol' kylmä, kohme, houre mulla,
    mut suonet sykki taajempaan,
    taas alkoi elo niihin tulla.
    Sen ensin painajaiseks luuli,
    niin kouristi mua tunne tuo,
    mut verkkaan virkos verten vuo
    ja korva oudot äänet kuuli
    ja veri täytti sydäntäin.
    Ma sumeasti kaikki näin
    kuin lasi ois mun silmissäin.
    Ol' juurkuin oisin veteen tullut,
    jonk' yllä taivas kaareutui
    ja tähtivyö -- se unt' ei ollut,
    tuo ratsu villi virrass' ui;
    leveä kymi mahtavalla
    vilisten vieri pauhinalla.
    Me kuohupäiden keskell' uimme
    ja outoon rantaan ohjauduimme.
    Vedessä haihtui horros multa,
    sen kylmä kaste jäseniin
    toi voimaa, tyynsi tuskain tulta,
    kun ratsu levein rinnoin niin
    kuin aura kynti aavat hyrskyt
    ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.

    Sileä ranta aukes eteen,
    paremp' ois ollut kuolla veteen,
    näät takanain ol' kaikki synkkää,
    kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää.
    Yö taikka päivä! tuskissain
    kuin kauan riipuin ratsullain,
    en tiennyt -- harhaks luulin senki
    ett' enää minuss' eli henki."


    15.

    "Sen harja vuoti, karva kiilsi,
    se horjui, värjyi vaahdoten,
    se viime voimin vettä viilsi
    ja karkas vastarannallen.
    Niin tultiin ylös: tanner taaja
    levitti yöhön varjojaan,
    niin kauas, kauas, kauas -- laaja
    kuin rotko, johon unissaan
    voi nähdä loppumattomiin.
    Vain siellä täällä silmiin niin
    vilahti joku valkopilkku,
    tai mustantumma juomu vilkkui
    valossa kuun, ja varjot sousi,
    kun oikealtani se nousi.
    Kaikk' erämaata ilman rajaa,
    ei tietä eikä ihmismajaa,
    ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla
    kuin tähti hellän herttainen,
    ei edes virvatulta suolla
    palanut pilkaks poloisen.
    Tää harha tervetullut mulle
    ois ilon tuonut ivallaan,
    kun muistuttanut murretulle
    se majoista ois maan."


    16.

    "Niin mentiin ees -- mut vihdoin voipui
    oriini tarmo tulinen;
    se hiljaa enää eelleen hoippui
    ja vaahtos vapisten.
    Ois voinut käsi lapsen vaisun
    nyt taltuttaa tuon ratsun raisun,
    mut min' en voinut vain.
    Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui,
    siteissä, sillä voimat puuttui,
    vaikk' oisin vallassain.
    Ma viime voimin, minkä mahdoin,
    nuo tuimat siteet murtaa tahdoin,
    mut turhaan senkin tein;
    ne syvempään vain haavat veti,
    siks heitin sen, kun uutta heti
    sain tulta tuskillein.
    Jo retkens' oli ratsu tehnyt,
    mut määrää sen en vielä nähnyt.
    Ja rusko, päivän airut, nousi --
    ah, verkkaan vieri koi!
    Sen tiellä öiset usvat sousi
    ja raskas auer aamuhäivän,
    min läp' ei päässyt säde päivän
    siks kunnes purppuroi
    idässä aurinko ja poisti
    yön tähdet tieltään, itse loisti
    ja täytti taivahat ja maan
    vapaalla ikivalollaan."


    17.

    "Nous aurinko ja usvat
    yöst' esiin sai taas erämaa,
    mi ympär' ääretönnä aukes.
    Mit' auttoi mua ratsastaa
    halk' aron, veen ja metsän, missä
    ei jälkeäkään näkyvissä
    eläinten eikä ihmisten,
    vain maisema niin jylhän jynkkä
    ja tietön, suunnaton ja synkkä,
    vait' ilmakin ol' sen.
    Ei linnun aamuliverrystä,
    ei sirkan soinut siritystä
    sen viidakoissa. Virstaa monta
    pakahtumassa, huohottain
    viel' orhi horjui onnetonta,
    mut yhä yksin -- yksin vain!
    Ma vihdoin viereltäin -- niin luulin
    hevosen hirnahduksen kuulin
    humajavassa hongikossa --
    vai oisko tuuli pensastossa?
    Ei, ei! vaan jymisevä joukko
    metsästä samos meihin päin,
    kamala lauma! etten houkko
    ma ääneen päässyt hädältäin.
    Ne tuulispäänä päälle tunki,
    mutt miss' ol' niiden ohjamies?
    Tuhannen hevosta kenties,
    mut satulatta selkä kunki.
    Haa! hännät hulmus, harjat liehui,
    tulisna pärskyi sieraimet,
    vapaissa suissa vaahto kiehui,
    kaikk' kannuksitta kupehet,
    kaviot teräskenkää vailla;
    tuhanten ratsuin töminä
    kuin ukkospilven jyminä
    läheni hyökyaallon lailla.
    Ne turvaamalla tunki luoksi,
    heist' uutta voimaa ratsu sai,
    kons' ees se horjui, hetken juoksi,
    kons' iloissansa hirnui kai
    siks kunnes kaatui -- silmät sen
    lasitti, sammui -- värinällä
    sen oikes koivet -- retki hällä
    tää ensi ol' ja viimeinen!
    Nyt lauma tuo -- käy kuolleen luo,
    sen selkään näkivät he mun
    verisin köysin kahlitun:
    ne säikähtää -- ne hätkähtää,
    ne korskuin kirmaa lähimailla
    ja tulee, menee tuulen lailla
    ja ees ja taas ne nelistää.
    Niit' orhi johti, oiva, tarkka,
    kuin parven ylväs patriarkka,
    ei kantanut sen karva musta
    ees pientä valkopilkahdusta.
    Ne korskui -- pärskyi -- hirnui meille,
    ja kirmaten ja kimmoten
    ne karkas kauas metsänteille
    kuin ihmissilmää kammoten.
    Ma tuimiin tuskiin siihen jäin
    tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa,
    min koivet tempoi vieressäin,
    vapaina oudost' taakastansa.
    Mut min' en voinut irroittaa
    siit' itseäin -- ja siinä noin
    syleili kuollut kuolevaa!
    Ma luulin etten huomenkoin
    valoa varmaan nähdä saa.

    Niin vietin aamust' iltaan saakka,
    mua poltti tunnit, tuskan taakka.
    Eloni riitti näkemään,
    kuin viime päivän' yöhön vaipui,
    ja varmaan tiesin tieni pään,
    siks tahto tyynnä siihen taipui,
    mit' ennen hirmuisimmaks luuli
    ja kammos, kun vain nimen kuuli;
    mut jos sit' ei voi välttää milloin,
    niin armoks muuttuukin se silloin.
    Niin moni karttaa sitä huolla
    ja pelkää kuin se paula ois,
    min viisaus vain välttää vois.
    Mut joskus tahdomme taas kuolla
    sit' etsii moni miekastaan,
    vaan synkkä, julma on se aina,
    jos kuinka tuskat polttaa, painaa,
    ei tervetullut milloinkaan.
    Mut usein nuo, jotk' ilman määrää
    hekumoi, lempii, mässää, häärää
    ja nauttii, kooten kultaa väärää --
    levollisemmin kuolevat
    kuin kerjäläiset kehnoimmat.
    Näet sille, ken kaikk' ilot koitti
    ja nautinnot ja naiset voitti,
    ei tarjou mitään enempää --
    hän tuntia ei tuomionsa
    asiaks katso ansionsa,
    vaan henkensä ja hermostonsa --
    siks huoltakaan ei mistään jää.
    Mut köyhä toivoo kerran vielä
    tapaavans' onnen elon tiellä,
    siks kuoloon -- luultuun auttajaansa --
    hän katsovi kuin kammottuun,
    mi hältä kesken unelmaansa
    veis uuden onnelansa puun.
    Kenties jo huomen kaikk' ois suonut,
    ois tuskat vienyt, toiveet tuonut;
    ens päivä huomen olla vois,
    mi kirottu ei enää ois,
    vaan kirkas, pitkä, riemuinen,
    kun kyynelyöstä vihdoin koittais,
    ja palkka tuskain tuhanten. --
    Niin -- huomenna hän vallan voittais
    ja laatis hallinnon ja lain --
    nyt tuo se hälle haudan vain!"


    18.

    "Jo laski päivä -- ja ma vielä
    sidottu kylmään hevoseen,
    niin mätänemään yhdess' siellä --
    pois heitin toivon vapauteen
    ja varroin kuolla miehen miellä.
    Ma katsoin pilviin viime kerran
    ja siellä korpin valmiin näin
    nälissään meihin kurjiin päin
    jo lentävän, kuin ei sen verran
    ois voinut malttaa, että henki
    ois heittänyt ees kumpaisenki.
    Se lentää, leijaella alkoi
    likemmäks yhä riidellen,
    sen siivet hämärätä halkoi
    mua kerran niin jo kiertäen,
    ett' oisin voinut iskun antaa,
    jos voiman' ois sen voinut kantaa.
    Mut pelkkä kädenliike rento,
    rapina hiekan hiljainen,
    korina kurkun kuiva, vento,
    jot' ääneks tuskin luullut ois,
    sen vihdoin peljästytti pois.
    Ma tainnuin -- viime uneks näin,
    ett' tähti kirkas kimallellen
    säteili kaukaa silmissäin
    ja tuli, meni tuikahdellen.
    Kons' outo, tumma tunne elon
    ja tajun viime väläys,
    kons' ilmihoure kuolinpelon
    tai hetkellinen hengähdys,
    korahdus lyhyt, loppu selon,
    sydän jo jääksi jähmettyvä,
    pää saartamana salamain,
    värähdys, viime voihke syvä
    ja huokaus -- ja loppu vain!"


    19.

    "Ma herään -- missä? -- kenen syli
    kumartui tuossa kurjan yli?
    Kas! onko katto pääni päällä,
    levonko vuode mulle suo,
    ma ihmismajassako täällä,
    ja kuolemanko katse tuo,
    mi vartioi kuin äiti parhain?
    Ma suljen silmän' uudestaan,
    epäillen että horrosharhain
    mua vielä piti pilkkanaan.
    Solakka tyttö, tummatukka,
    tuvassa mua vartioi,
    sen posket kuulsi niinkuin kukka,
    sen silmät säihkyi, salamoi,
    ja lakkaamatta minuun loi
    hän öisten silmäins' oudon palon,
    niin vapaan, hellän, huolekkaan.
    Ma katsoin, katsoin, saaden valon,
    ettei se ollut harha vaan;
    ma eloss' olin -- en siis ollut
    viel' inhan korpin herkuks tullut.
    Kun näki aron impi tuo,
    ett' avosilmin maata mahdoin,
    hän hymyili -- ma haastaa tahdoin,
    mut turhaan, ja hän hiipi luo
    mua suin ja sormin varoittain,
    ett' oisin vielä vaiti vain,
    siks kunnes voimiin palajaisin
    ja haluni taas haastaa saisin.
    Käteni käteensä hän sulki,
    silitti pääni alusen
    ja varpaillaan hän vaiti kulki
    ovelle, puhui kuiskaten --
    oi, kuin sen ääni suloinen,
    sen astunta kuin soiton armaan!
    Mut kutsumans' ei kuullut varmaan
    siks katos hän ja mennessään
    hän mulle näytti merkeillään,
    ett' yksin aivan huolett' oisin
    kosk' ystäviä kaikki nuo,
    jos tarvis ois, niin huutaa voisin,
    koht' itsekin hän tulis luo;
    ah, tuskin hänen menneen näin,
    kun ikävään ja kaihoon jäin."


    20.

    "Vanhempineen hän saapui sisään
    mut kenties väsytän, jos lisään
    sen kaiken, minkä elää sain,
    kun vieraaks jouduin kasakkain.
    Mun tajutonna löys he tiellä,
    ja kantoi ensi kojuhun,
    siell' eloon virvoitti he mun --
    mi valtiaaks sai heille vielä.
    Niin kostaakseen tuo hullu konna
    mun rajuimmassa raivossaan
    verisnä, kahleiss', alastonna
    ajatti yöhön erämaan --
    ei tiennyt kai, ett' aron tie
    mun valtaistuimelle vie.
    Kenell' ois kohtalostaan selko? --
    siks pois kaikk' epäilys ja pelko!
    Kai huomen Borystheneen luo
    vie meidät turvaan Turkin rantaan,
    mi ratsuillemme rauhan antaa.
    Siks tervetullein virta tuo
    on mulle virroist' yli maan.
    Toverit, hyvää yötä vaan!"
    Nyt vanha päämies tammen alle
    jäsenens' oikas jäykenneet
    vain lehville ja kanervalle --
    ne tuollaiseen ol' tottuneet;
    hän nukkui miten sopi milloin,
    väliä vuoteella ei silloin.
    Kysytte kai, miks kiitostaan
    ei Kaarle hälle suonut heti --
    hän ties sen, sillä parhaillaan
    kuningas syvint' unta veti.



    CHILLONIN VANKI


    Sonetti Chillonille.

    Ikuinen henki sielun kahleettoman!
    Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
    On sydän siellä sulle lemmenlies,
    se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.

    Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
    ja häntä painaa sorron synkkä ies,
    niin kansalleen on kunniaks se mies --
    vapauden maine kiertää mailman rantaa.

    Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
    sun martaan maas niin alttariksi loi
    hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,

    ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan.
    Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi,
    ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!


    1.

    Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt
    eik' aika yön,
    mink' ihmetyön
    on moni kauhun tähden nähnyt.
    Ei varten' työstä köyryks saanut,
    se ruostui kurjaan lepoon niin,
    kun kahleissa on kauan maannut;
    ma kuuluin noihin poloisiin,
    joit' ilma, maa ja päivä vapaa
    ei vankiluolan yöhön tapaa.
    Isäni usko syy ol', jolla
    he vankityrmään minut vei;
    isäni kuoli roviolla,
    kun kieltää tahtonut sit' ei.
    Samasta syystä suku pian
    sai tyrmän yössä asuinsijan.

    Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo,
    kuus nuorta ol', yks vanhus jo,
    vapaasti syöksyivät he vainoon,
    min tunnettu ol' tuomio.
    Yks tuleen kuoli, kaksi turman
    löys tanterella taistelun,
    isänsä lailla sai he surman
    vuoks Jumalansa vainotun.
    Mut kolme kolkko tyrmä peitti,
    täss' oon se jäännös, min se heitti.


    2.

    Pylväitä synkkä seitsenluku
    Chillonin vankityrmäss' on;
    on paksu, harmaa niillä puku
    ja goottilainen, koruton.
    Samea valo vaivoin sinne
    niin tiettömänä tunkeutuu
    raoista raskaan muurin, minne
    ei pääse päivä eikä kuu.
    Se häilyy hiljaa täällä, tuolla,
    kuin kumma virvatuli suolla.
    Jokainen patsas renkaan sulkee,
    min kautta raskas kahle kulkee.
    Niin raatelevat on nuo raudat,
    ei haihdu hammastensa haudat
    jäsenistäni ennen tarkkaan,
    kuin tää uus päivä lopuss' on,
    mi nyt niin koskee silmään arkaan,
    jok' ei oo nähnyt auringon
    vuoskausiin pitkiin nousevan.
    Luvust' en niiden enää huollut,
    kun viime veljeni ol' kuollut
    ja yksin jäin mä tuskahan.


    3.

    He köytti meidät pylvääseen,
    kaikk' kolme -- kunkin erilleen.
    Me tuskin askelt' ottaa voimme,
    jos toisiamme nähdä koimme,
    niin vieraaks muutti kasvot veljen
    tuo valju valo takaa teljen.
    Niin yhdess' oltiin -- erikseen,
    siks kahleet koski -- sydämeen.
    Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo,
    kun puuttui puhdas, vapaa valo:
    voi veljen äänen kuulla veli
    ja vuoroin toistaan lohduttaa,
    virittää toivoa, mi eli,
    tai laulaa, haastaa tarinaa;
    mut sekin vihdoin uuvuttaa.
    Käheäks ääni kirkas tuli
    ja kiviseinäin kaikuun suli.
    Vapaana, täyteläisn' ei soinut
    se lailla entisaikojen;
    kenties se harha ol' -- mut en
    niist' omaa ääntä löytää voinut.


    4.

    Ma vanhin olin vangituista,
    min murhett' tuli pitää muista;
    sen teinkin -- minkä taisin vaan,
    ja kukin koitti parastaan.
    Mut nuorin -- isän ilo, lempi,
    joll' oli otsa äidiltään
    ja taivaan sini silmissään,
    ol' sielulleni hellin hempi.
    Kyll' oli nähdä tuskalloinen
    pesässä moisess' sirkku moinen.
    Hän kaunis oli päivän lailla --
    kun päiv' ol' mulle kaunis vielä
    kuin kotkalle on ilmain tiellä --
    kuin Pohjan päivä, yötä vailla,
    siks kunnes kesä mennyt on,
    uneton kesän valpas valo,
    laps' lumivaippa auringon:
    Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo,
    häll' ilo kuului luontohon.
    Hän itki vain vuoks muiden vaivan
    ja kylpi kyyneltulvin aivan,
    jollei hän saanut tuskaa estää,
    mi hänen mahdoton ol' kestää.


    5.

    Ol' yhtä puhdas, jalo toinen,
    mut lailla sodanjumalan
    ol' hällä voima, uljuus moinen,
    mi kiistaan kera maailman
    ois käynyt, kuollut ensi riviin
    ilolla -- mut ei kahleissaan;
    kalina niiden kylmiin kiviin
    masensi hänen miehuuttaan.
    Ma näin kuin hiljalleen se hiutui,
    siit' oma rohkeuteni riutui,
    mut silti koitin kohottaa
    nimemme kalliin kantajaa.
    Hän ennen kukkuloilla kulki,
    petoja vainos, oli valpas,
    nyt hänet hornan luola sulki,
    kirottu kahle jalan salpas.


    6.

    Lemannus[13] aaltoo linnan alla,
    sen vedet vyöryy kohinalla;
    ne tuhat jalkaa syvät on,
    jos luotirihman käydä antaa
    ken valkovalleilt' aaltohon,
    mi muuriin kuohujansa kantaa.
    Ves' pohjaton ja muurit nuo
    eläväks haudaks luolan luo.
    Syvälle sulki järven syli
    majamme synkän, sumuisen,
    öin, päivin pärskyi päämme yli
    sen kovat aallot kohisten.
    Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt
    raoista rautain murtautui,
    kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt,
    pimeät pilvet ilmass' ui.
    Ja vuori silloin vaappui alla.
    sen tunsin, vaan en vavissut;
    hymyillyt oisin kuolemalla,
    mi mun ois vapauttanut.


    7.

    Niin, siten riutui lähin veli
    ja sammui suuri sydän pois;
    hän inhoi ruokaa, syömätt' eli --
    ei siks ett' äitelää se ois --
    näet metsämiehen ravinto
    ol' meille tuttu kauan jo.
    Sijasta vuohen maidon meillä
    ol' musta haudan vesi vain
    ja leipä -- vangin kyyneleillä
    kasteltu vuosisadoittain,
    siit' alkaen kuin veli veljen
    löi pedon tavoin taakse teljen.
    Mut mit' ois moinen hälle, meille?
    hän siit' ei lainkaan laihtunut;
    ois veljeni -- sen takaan teille --
    palatsissakin kuihtunut,
    jollei hän ilmaa vuorimailla
    hengittää saanut kauriin lailla.
    Miks salaan totuutta? Hän kuoli --
    sen näin -- mit auttoi tuska, huoli?
    En päätään voinut kannattaa,
    en painaa kättä kuolevaa,
    vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin
    ja turhaan kahleitani katkoin.
    Hän kuoli -- pois he otti raudan
    ja matalan loi hälle haudan
    komeron kylmään multahan.
    Ma pyysin että päivän valoon
    he hautaan lois tuon ruumiin jalon,
    niin suoden sille kunnian.
    Se oli turha houre vain,
    mut tunsin silloin tunnossain,
    ettei sen valohenki vapaa
    lepoa moisess' yössä tapaa.
    Tuon pyynnön oisin voinut heittää,
    he nauroi vain ja alkoi peittää;
    ja musta multa veljen rakkaan
    syliinsä sulki synkeään;
    he tyhjät kahleet päälle nakkaa --
    sopivaks muistoks murhan tään!



    8.

    Mut hän, tuo suosikki ja hempi
    ja synnyltään jo rakkahin
    ja äidin kuva herttaisin,
    sukunsa kalleus ja lempi,
    isänsä aarre kärsineen,
    mun viime huolen', mille elin,
    min kärsimystä lieventelin
    niin säästääksein sen vapauteen,
    hän, ken viel' ehtymättä kesti --
    kai häntä nuori luonto esti --
    myös hänkin hiljalleen jo hiutui
    ja oljillaan pois raukka riutui.
    Oi taivas! kuink' on kamalaa,
    kun sielu ruumiist' eroaa,
    kuink' kulloinkin sen nähdä voi:
    sen nähnyt virrass' olen veren,
    sen nähnyt myrskyss' oon ma meren,
    kun tuskissaan se kiemuroi;
    oon synnin kuolinvuoteen nähnyt,
    kuin hirmu sen on hulluks tehnyt --
    oon kauhistunut -- mutta tää
    ol' kivutonta kipeää.
    Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka,
    kuin kuihtuu kesän viime kukka;
    jos joku vieno kyynel juoksi,
    se vieri jälkeenjäävän vuoksi.
    Ah, poskill' yhä ruusut päilyi
    kuin ilkkujana kuoleman,
    niin vienosti nuo värit väilyi
    kuin sateenkaaren katoovan.
    Niin kirkas viel' ol' silmän palo,
    ett' yömme valkaisi sen valo.
    Ei napinaa, ei nurkumista,
    ett' elo kesken katkeais,
    hän puhui päivist' iloisista,
    jott' uuden toivon toinen sais,
    kun vaiti, murtuneena aivan,
    ma näin tään vaikeimman vaivan.
    Ja huokaukset, joita koitti
    hän masentaa, kun tuska voitti,
    ne vaikenivat vähittäin,
    ma yksin hiljaisuuteen jäin.

    Ma kuuntelin -- en mitään kuullut --
    ma kutsuin häntä kauhuissain,
    se tunsin turhaks -- mut en luullut
    noin todeks epätoivoain.
    Ma huudan -- tunnen hiljaist' ääntä
    reväisten kahleet rikki lyön --
    ma syöksyn päin -- en löydä häntä
    ma yksin liikun usvass' yön.
    Ma yksin elin -- yksin vaan
    tuon inhan loukon ilmaa imin.
    Hän viime -- ainoo -- kallein nimi,
    mi mua sitoi maailmaan
    ja surmaan suistuneeseen sukuun --
    hän myös ol' mennyt muiden lukuun!
    Niin kumpikin he kuoli täällä --
    maan alla toinen -- toinen päällä!
    Kätensä tartuin kylmettyvään,
    ah! sydäntäin se viilti syvään;
    ei voimaa nousta, ei, vaan tietää
    ett' elo jatkui toivoton --
    kamala tunne silloin sietää,
    kun kallein kadotettu on!
    En tiennyt lain,
    miks elää sain;
    pois toivo ol' -- mut usko kesti,
    ja se mun itsemurhast' esti.


    9.

    Kuin mulle kävi nyt, mä vielä
    sit' tiedä en -- se turh' on työ.
    Mult' ilma, valo katos siellä
    ja sitten itse yö.
    Pois meni tieto, tunto -- muutuin
    kiveksi keskeen kivien;
    tajua tahdon, tarmon puutuin
    kuin vuori usvavaippainen.
    Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää,
    se yötä ei -- ei päivää lain,
    ei hämärää ees luolan synkkää,
    mi ennen kalvoi katsettain.
    Se tyhjyytt' oli rajatonta,
    ja autiota, ajatonta.
    Kadotin ajan, maan ja taivaan,
    hyvän ja pahan, työn ja vaivan.
    Vait'olo, heikko hengitys
    ol' elon, kuolon yhtymys;
    se tylsyyden ol' lampi syvä,
    sokea, mykkä, jähmettyvä!


    10.

    Välähti silloin valo mulle:
    se oli linnun liverrys;
    se soi tuo vieno viserrys
    kuin vapauslaulu vangitulle.
    Ja silmistäni riemun veet
    vuos kuumaa kyynelettä monta,
    ne hetkeks nähneet, tunteneet
    ei poloani ponnetonta.
    Mut sameasti aistit palas
    rataansa vanhaan, järjen valas;
    ma tornin muurit, holvit näin
    taas yhtä synkkin' edessäin.
    Näin aran säteen aurinkoisen
    taas luolaan hiljaa hiipivän,
    mut sama rako linnun toi sen,
    niin kesyn ja niin kepeän.
    Niin kesy ollut oksallansa
    ei silkkisiipi lintu tuo,
    tuhannet lahjat laulussansa
    kuin mulle kantais kaikki nuo!
    En milloinkaan oo nähnyt moista,
    en konsaan nähne vertaa toista.
    Ol' yksin lailla mun sen olo,
    mut puolikskaan ei yhtä polo.
    Se rakkautta mulle antoi,
    kun mull' ei rakkautta maass',
    se laulussansa mulle kantoi
    kadonneen tunnon, tahdon taas.
    En tiennyt, vapaudestaan miksi
    tai häkistään hän pyrki pois,
    mut vankeuden ma tiesin, siksi
    laps' ilmain! sulle sit' en sois!
    Kenties se siivellisnä tullen
    ol' paratiisin vieras mullen;
    anteeksi, taivas! aatos arka,
    mist' itki, nauroi sydän parka.
    Ma mietin myös, ett' olla vois
    se veljen sielu, siivet yllä;
    mut kun se vihdoin lensi pois,
    sen kuolevaksi tunsin kyllä.
    Ei veli kons' ois tehnyt näin,
    mun jättäin orvoks yksinäin --
    yksin -- kuin ruumis kirstussaan,
    yksin -- kuin pilvi seuraa vailla,
    pimeä pilvi taivaan laella,
    mi kirkkaudessa kiertää vaan
    kuin otsall' ilmain ryppy musta,
    joll' ei oo mitään tarkoitusta,
    kun sees on ilma, ilo mailla.


    11.

    Nyt muuttui kova kohtaloni
    ja sääli valtas vartioni.
    En tiedä, miks nyt heltyi juuri
    nuo tuskain näköön tottuneet,
    yks kaikki: kahleet katkenneet
    jäi liittämättä -- lahja suuri!
    Vapaasti sain nyt vaellella
    majaani edes takaisin
    ja pitkin, poikin poljeskella
    kuin tahdoin, ristiin, rastihin,
    tai joka patsaan kiertäen
    ja lähtöpaikkaan palaten.
    Mut vaeltaissa veljieni
    ma vältin majaa matalaa;
    kun aattelin, ett' askeleni
    vois haudat halvat saastuttaa,
    niin kurkkuun juuttui hengen kulku,
    sydämen salpas veren sulku.


    12.

    Ma jalkaportaat seinään tein,
    en pakotieksi vangitulle;
    kosk' aikoja jo hautaan vein,
    mi kallist' elämässä mulle.
    Nyt koko mailma mulle ois
    vain tyrmä ollut hirmuinen,
    mult' isä, lapset, suku pois,
    ei kumppania kurjuuden.
    Tuo tieto tuki, joskin särki,
    kai muuten mult' ois mennyt järki.
    Ei! ikkunan ma ristikon
    tavoittaa tahdoin, kerran vielä
    niin nähdä vapaan vuoriston
    levoksi silmäin kaihomiellä.


    13.

    Mä näin sen -- muoto sen ol' sama,
    ei kuin mun ajan kuluttama;
    ol' ikilumi kukkulalla,
    ja järvi aava läikkyi alla,
    ja Rhonen virta verratoin,
    ja kosket tanssi kohinalla
    koverain kautta kallioin.
    Näin kaukaa valkokaupungin
    ja veden valkopurjehin.
    Myös pienen saaren tuolla näin,
    mi hymy eli edessäin,
    en muita nähnytkään;
    niin pikku saari, tuskin muuta
    kuin vankilani laajuinen,
    mut sillä kasvoi kolme puuta
    ja väikkyi tuulet vuorien,
    ja vedet välkkyi ympärillä,
    ja kukkatarhat taimi sillä
    ja tuoksui väreissään.
    Ja kalat uivat alla linnan
    iloisna rientäin kilpaa rinnan,
    mut kotka myrskysiivin kiiti,
    niin vinhaan kons' ei lennä se
    kuin silloin silmissäin se liiti,
    ja kyynelin taas kylpi ne.
    Mua ahdisti -- ma toivoin melkein
    ett' oisin yhä yössä telkein.
    Kun sitten astuin muurilt' alas,
    niin luolan yö mun ympäröi,
    sen pimeys taas päällen' palas
    ja lyijypainoin minut löi.
    Se ol' kuin hauta umpeen luotu
    sen yli, jonk' ois elää suotu;
    mut silmäin, huijenneina yllä,
    tuon levon tarvitsivat kyllä.


    14.

    Kuin vuodet, kuut tai päivät vaihtui,
    sit' tiennyt, laskenut ma en;
    jo aikaa multa toivo haihtui
    valoa nähdä vapauden.
    Kun vihdoin mulle soivat sen,
    niin kysynyt en miks ja minne;
    ah! mulle yhtä oli nyt,
    olinko vapaa vai jäin sinne,
    niin toivon olin hyljännyt.
    Kun sitten luolan lukko aukes
    ja raudat kantamani raukes,
    niin minust' ol' tuo synkkä muuri
    kuin oma maja ois se juuri
    tai toinen koti, josta nuo
    mun riistäis muukalaisten luo.
    Ol' lukki mulle tuttu parhain,
    sen tointa katsoin myöhään, varhain,
    kujeita hiirten kuutamolla --
    kuin voisin nyt heit' ilman olla?
    Tuo maja yhteinen ol' meille,
    ma paikan ruhtinaana soin --
    vaikk' oli valta -- hengen heille
    ja rauhan valtakuntaan loin.
    Ma rakastin, ah! kahleitani --
    niin muuttuu luonnoks tottumus,
    siks vapauteen noustessani
    pääs multa syvä -- huokaus!



Viiteselitykset:


[1] Korinton linnavuori.

[2] Timoleon, korinttolainen sotapäällikkö (411-337 e.Kr.s.),
kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljensä Timophaneen.

[3] Turkkilainen ratsuväki.

[4] Uskonluopio.

[5] Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti
Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin
(Peterwardeinin) taistelussa v. 1716.

[6] Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa itävaltalainen sotapäällikkö,
turkkilaisten voittaja.

[7] Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja
1600-luvun lopulla.

[8] Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat
uskonsotureja.

[9] Tuosta hiustupsusta muka Muhammed vetää uskovaiset paratiisiin.

[10] Keihään kärkeen kiinnitetty hevosenhäntä on pashan sotalippu.

[11] Tarkoittaa Napoleonin Venäjän-retkei.

[12] Tartarien eli tataarien ratsut olivat kuuluisia nopeudestaan
ja kestävyydestään.

[13] Geneven järvi, jonka rannalla Chillonin linna on.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme runokertomusta - Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.