Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Annan nuoruusvuodet
Author: Montgomery, L. M. (Lucy Maud)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Annan nuoruusvuodet" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ANNAN NUORUUSVUODET

Kirj.

L. M. Montgomery


Suomentanut Hilja Vesala



WSOY, Porvoo, 1920.



SISÄLLYS:

       I. Rouva Rakel Lynde hämmästyy.
      II. Matthew Cuthbert hämmästyy.
     III. Marilla Cuthbert hämmästyy.
      IV. Aamu Vihervaaralla.
       V. Annan elämäntarina.
      VI. Marilla tekee päätöksensä.
     VII. Anna lukee iltarukouksensa.
    VIII. Annan kasvatus alkaa.
      IX. Rouva Lynde kauhistuu.
       X. Annan anteeksipyyntö.
      XI. Annan kokemukset pyhäkoulussa.
     XII. Juhlallinen lupaus.
    XIII. Iloisia toiveita.
     XIV. Annan tunnustus.
      XV. Myrsky vesilasissa.
     XVI. Muuan teekutsu ja sen seuraukset.
    XVII. Uusi harrastus.
   XVIII. Anna pelastavana enkelinä.
     XIX. Muuan konsertti, muuan onnettomuus ja muuan tunnustus.
      XX. Mielikuvituksen harhapolkuja.
     XXI. Annan uusi mauste.
    XXII. Anna saa teekutsun.
   XXIII. Anna joutuu tappiolle eräässä kunnia-asiassa.
    XXIV. Neiti Stacyn illanvietto.
     XXV. Matthew tekee erään huomion.
    XXVI. Annan aine.
   XXVII. Turhamaisuuden rangaistus.
  XXVIII. Romanttinen seikkailu.
    XXIX. Josephine täti hyväntekijänä.
     XXX. Uudet seminaarilaiset.
    XXXI. Hiljaista elämää.
   XXXII. Nimiluettelo.
  XXXIII. Suuressa maailmassa.
   XXXIV. Täysverinen seminaarilainen.
    XXXV. Pitkä talvi.
   XXXVI. Suuri päivä.
  XXXVII. Viikatemies, jonka nimi on kuolema.
 XXXVIII. Tien mutkassa.



I.

ROUVA RAKEL LYNDE HÄMMÄSTYY.


Rouva Rakel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean valtatie
kääntyi alas pieneen notkoon, jota lepät ja sanajalat reunustivat.
Notkon läpi virtasi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä
vanhan Cuthbertin talon takana. Alajuoksussaan näiden metsien läpi
väitettiin sen olevan hyvin oikullinen ja vallaton puro tummine
salaperäisine lammikkoineen ja louhikkojen välissä porisevine
putouksineen. Mutta kun se ehti Lynden notkoon saakka, oli se
rauhallinen ja hyväntapainen pikku vesi, sillä ei edes purokaan
voinut kulkea rouva Rakel Lynden oven ohi kiinnittämättä tarpeellista
huomiota säädyllisyyteen ja sopivaisuuteen.

Se luultavasti tiesi, että Rakel rouva istui ikkunassaan ja seurasi
valppain silmin kaikkea, mikä kulki ohitse, vieläpä puroja ja
lapsinulikoitakin, ja että hän, jos hän huomasi jotain merkillistä
tai virheellistä, ei koskaan saisi rauhaa, ennenkuin hän oli urkkinut
sen syyn ja perustuksen.

On paljon ihmisiä sekä Avonleassa että muualla, jotka kykenevät
alinomaa sekaantumaan naapuriensa asioihin juuri siksi, että he
laiminlyövät omansa. Mutta rouva Rakel Lynde oli noita harvinaisen
kyvykkäitä ihmisiä, jotka sekä voivat hoitaa omat toimensa että
samaan aikaan osoittavat mitä suurinta harrastusta lähimmäisensä
asioihin.

Hän oli taitava emäntä, jonka johdon alaisena kaikki kävi kuin kellon
koneisto; hän oli huomattavin käytettävissä oleva kyky, avusti
innokkaasti pyhäkoulussa ja oli "Kirkollisen avustusyhdistyksen" ja
Pakanalähetysliiton tukipylväitä.

Kaikesta tästä huolimatta oli Rakel rouvalla hyvää aikaa istua
keittiönikkunansa ääressä tuntikausia ja kutoa kehtopeitteitä
kynttilänsydänlangasta @@ hän oli kutonut niitä kuusitoista
kappaletta, oli Avonlean perheenäideillä tapana kertoa kauhistuneella
äänellä @@ ja pitää kiinteästi silmällä sitä kohtaa suuresta
maantiestä, jossa se laskeutui alas notkoon ja sitten toisella puolen
kiemurteli ylös jyrkkää punaista töyrää. Koska Avonlea sijaitsi
pienessä S:t Lorenzolahteen pistävässä kolmikulmaisessa niemessä,
vesi kummallakin puolella, niin täytyi jokaisen, joka tuli tai meni,
kulkea mäelle vievää tietä ja siis tietämättään suorittaa kujanjuoksu
Rakel rouvan kaikkinäkeväin silmäin edessä.

Hän istui siinä eräänä iltapäivänä kesäkuun alussa. Aurinko paistoi
lämpimänä ja kirkkaana sisään ikkunasta; hedelmätarha talon
alapuolella olevalla rinteellä oli kuin kauneimpaan morsiuspukuun
pukeutuneena vaaleanpunaisine ja valkoisine kukkineen, ja miljoonat
mehiläiset surisivat sen yläpuolella. Thomas Lynde @@ sävyisä
pieni mies, jota Avonlean asukkailla oli tapana sanoa Rakel Lynden
mieheksi @@ kylvi nauriinsiementä peltoon, joka oli mäen alla ladon
takana, ja Matthew Cuthbertin olisi pitänyt tehdä samoin suurella
uutispellollaan puron rannalla Vihervaaran luona. Rakel rouva tiesi,
että hänen todellakin pitäisi olla siellä, sillä hän oli edellisenä
iltana William Blairin kauppapuodissa kuullut Matthew'n sanovan Peter
Morrisonille, että hän aikoi kylvää nauriinsiementä seuraavana iltana.

Peter oli tietenkin kysynyt, sillä Matthew Cuthbert ei ollut mies
kertomaan mitään omasta aloitteestaan.

Ja onko kummempaa kuultu @@ sen sijaan tulee Matthew Cuthbert
puoli neljän aikaan iltapäivällä keskellä viikkoa ja kirkasta
arkipäivää verkalleen ajaen notkon läpi ja mäkeä ylös. Ja vielä
enemmän: hänellä oli valkoinen kaulus ja paras vaatekertansa, joka
oli selvänä todistuksena siitä, että matka tähtäsi sangen kauaksi.
Minne maailmassa Matthew Cuthbert ajoi ja mitä hänellä voi olla
toimitettavana?

Jos se olisi ollut joku muu Avonlean mies, olisi Rakel rouva
harvinaisella yhteensovittelu- ja laskemiskyvyllään aivan hyvin
voinut keksiä vastauksen kumpaankin kysymykseen. Mutta Matthew lähti
niin harvoin pois kotoa, että asian, joka hänet viekotteli ulos,
täytyi olla sekä tärkeä että tavaton. Hän oli luonteeltaan hyvin
ujo ja arasteleva eikä tiennyt mitään pahempaa kuin lähteä ulos
vieraitten ihmisten joukkoon tai mennä johonkin paikkaan, missä hän
oli pakotettu puhumaan.

Hienossa valkoisessa kauluksessa upeileva, kiesejä ajava Matthew oli
näky, jonka kaltaista ei usein tarjoutunut. Kuinka paljon Rakel rouva
vaivasikin päätään, hänen järkensä juoksu oli pysähtynyt ja hänen
iltapäivärauhansa mennyttä.

@@ Totta tosiaan pistäydyn Vihervaaralle teelle ja tiedustelen
Marillalta, minne Matthew on ajanut ja missä tarkoituksessa,
päätti hän viimein. @@ Hän ei muuten koskaan mene kaupunkiin tähän
aikaan vuodesta eikä hän koskaan mene vierailulle. Jos hänen
nauriinsiemenensä olisivat tyystin lopussa ja hän menisi ostamaan
lisää, ei hän koskaan pukeutuisi tuolla tavoin ja ottaisi kiesejä.
Mutta hän ei ajanut niin kovaa vauhtia, että hän olisi voinut mennä
noutamaan lääkäriä. Kuitenkin on täytynyt tapahtua jotain erikoista
sitten eilisillan. En ymmärrä tätä hitustakaan, se on varmaa, ja
omatuntoni ei rauhoitu, ennenkuin saan tietää, miksi Matthew Cuthbert
on tänään ajanut pois Avonleasta.

Teen juotuaan lähti Rakel rouva siis matkaan. Pitkältä hänen ei
tarvinnut kulkea; tuohon aika suureen, epäsäännöllisesti rakennettuun
ja hedelmäpuiden ympäröimään taloon, jossa Cuthbertin perhe asui,
oli vain muutaman kivenheiton matka maantietä Lynden notkosta. Sen
lisäksi tuli tietysti vielä pitkä, kapea oikotie. Matthew Cuthbertin
isä oli yhtä arka ja niukkasanainen kuin hänen poikansa hänen
jälkeensä ja oli rakentaessaan kotiaan sijoittanut sen niin kauas
muista ihmisistä kuin oli ollut mahdollista kätkemättä sitä kokonaan
metsän sisään. Heidän talonsa oli raivatun alueen äärimmäisellä
rajalla ja siinä se kohosi vielä tänäkin päivänä, nipin napin näkyen
suurelle valtatielle, jonka varrella kaikki muut Avonlean talot
olivat vierivieressä muodostaen pienen tuttavallisen rivin.

Rouva Rakel Lynde arveli, ettei voitaisi puhua asumisesta sellaisessa
paikassa.

@@ Siinä voi saada katon päänsä päälle @@ sen voi saada kieltämättä,
sanoi hän sipsuttaessaan pitkin oikotietä, jossa ruoho versoi ja
johon vaununpyörät olivat kyntäneet syviä vakoja. Orjantappurapensaat
reunustivat sitä molemmin puolin.

-- Ei ihme, että sekä Matthew että Marilla ovat hieman omituisia,
täällä kun he elävät aivan itsekseen. Puut eivät ole hääviä
seuraa, mutta sitä lajia heillä on Herra nähköön täällä kylliksi.
Minä katselisin mieluummin ihmisiä. He näyttävät tietenkin varsin
tyytyväisiltä ja hyväntuulisilta, mutta se johtunee tottumuksesta,
luulisin. Kaikkeen tottuu, sanoi irlantilainen hirteen vietäessä.

Samassa Rakel rouva jätti oikotien ja tuli Vihervaaran pihaan. Tämä
piha oli hyvin viheriä ja siistitty ja hyvinhoidettu, toiselta
puolen korkeitten, kunnianarvoisien piilipuiden, toiselta puolen
somasti leikattujen pyramiidipoppelien reunustama. Ei ainoatakaan
asiaankuulumatonta tikkua tai kiveä siellä näkynyt, sillä jos
jotain sellaista olisi siellä ollut, olisi Rakel rouva sen nähnyt.
Hänen yksityinen mielipiteensä oli, että Marilla Cuthbert lakaisi
pihamaansa yhtä usein kuin hän huoneensa. Olisi voinut syödä
ruoka-aterian suoraan maan päältä ilman pienintäkään pelkoa vähemmän
miellyttävien aineksien sekaantumisesta asiaan.

Rakel rouva koputti lyhyesti ja kuuluvasti keittiönovelle ja astui
sisään kehoituksen saatuaan. Vihervaaran keittiö oli kodikas huone
-- ainakin se olisi ollut sellainen, ellei se olisi ollut niin
kiusallisen puhdas ja siisti, että se teki aivan käyttämättömän
vierashuoneen vaikutuksen. Ikkunat antoivat itään ja länteen;
läntisestä ikkunasta, joka oli pihan puolella, paistoi sisään
lempeä kesäkuun aurinko, mutta itäistä, josta voi nähdä vilahduksen
puutarhan valkeista kirsikankukista ja alhaalla puron notkelmassa
huojuvista, solakoista koivuista, kierteli vihanta metsäviiniköynnös.

Täällä Marilla Cuthbertilla oli tapana istua, silloin harvoin kun
hän istui, aina hieman epäluuloisena auringonpaistetta kohtaan, joka
hänen mielestään oli aivan liian oikullinen ja häilyväinen tähän
vakavaan ja vastuunalaiseen maailmaan, ja siinä hän nytkin paraillaan
istui kutimineen. Hänen takanaan oleva pöytä oli katettu illallista
varten.

Rakel rouva oli tuskin ennättänyt kunnollisesti sulkea oven,
ennenkuin hän aistimillaan ja ajatuksillaan oli ottanut selvän
kaikesta, mitä oli pöydällä. Se oli katettu kolmelle, joten siis
Marilla ilmeisesti odotti, että Matthew toisi mukanaan kotiin jonkun
illalliselle. Mutta kylmät leikkeleet olivat laadultaan aivan
jokapäiväisiä, ja pöydässä oli vain metsäomenahilloketta ja yhtä
lajia voileipiä, niin että mikään erittäin hieno ja arvokas vieras ei
tuo odotettu kaiketi ollut.

Mutta mitä oli ajateltava Matthew'n valkoisesta kauluksesta ja
ruskeasta tammasta? Noin monet ratkaisemattomat arvoitukset
rauhallisen ja kaikkea muuta kuin salaperäisen Vihervaaran yhteydessä
alkoivat vähitellen panna Rakel rouvan pään pyörälle.

-- Hyvää iltaa, Rakel, sanoi Marilla iloisesti. -- Eikö sinunkin
mielestäsi ole ihana ilta? Paina puuta, ole hyvä! Kuinka teillä
jaksetaan?

Jotakin, jota muun nimityksen puutteessa voitaisiin sanoa
ystävyydeksi, oli ja oli aina ollut Marilla Cuthbertin ja Rakel rouvan
välillä, huolimatta -- tai ehkä juuri johtuen -- heidän sisäisestä
erilaisuudestaan.

Marilla oli pitkä ja laiha nainen, kulmikas ja suoraviivainen.
Hänen tummassa tukassaan voi erottaa muutamia harmaita juovia ja se
oli aina kierretty kovaksi pieneksi sykkyräksi, jonka läpi kaksi
metallista hiusneulaa oli murhaavasti pistetty. Hän näytti naiselta,
jolla on ahdas elämänkäsitys ja ankara omatunto, ja sellainen hän
olikin. Mutta hänen suunsa läheisyydessä oli piirre, joka, jos se
olisi ollut pikkuruikkusenkin pitemmälle kehittynyt, olisi voinut
ilmaista huumorin tajua.

-- Me voimme kaikki mainiosti, sanoi Rakel rouva. -- Mutta minulle
tuli ikäänkuin sellainen tunne, että täällä ehkä kaikki ei ollut
aivan kohdallaan -- se pälkähti päähäni silloin kun näin Matthew'n
ajavan pois tänään. Arvelin, että hän ehkä meni lääkäriin.

Marillan suupielet värähtivät merkitsevästi. Hän oli odottanut Rakel
rouvaa; hän käsitti sangen hyvin, että Matthew'n näkeminen, joka
ilman tiettävää syytä ajaa körötti pois kieseissään, olisi liikaa
naapurinrouvan uteliaisuudelle.

-- Ei suinkaan, minä tunnen olevani oikein pirteä, vaikka minulla
eilen oli kova päänsärkyni, sanoi hän. -- Matthew meni asemalle. Me
saamme tänne pienen pojan Nova Scotian lastenkodista, ja hän tulee
tänään iltajunalla.

Jos Marilla olisi sanonut, että Matthew oli mennyt asemalle noutamaan
australialaista kengurua, ei Rakel rouva olisi voinut joutua enemmän
ymmälle. Oli sopimatonta otaksua, että Marilla piti häntä pilkkanaan,
mutta Rakel rouva tuli melkein pakotetuksi luulemaan niin.

-- Tarkoitatko täyttä totta, Marilla? kysyi hän, saatuaan takaisin
puhekykynsä.

-- Tietysti, sanoi Marilla, ikäänkuin pikkupoikien hankkiminen Nova
Scotian lastenkodista kuuluisi jokaisen kunnon talon tavallisiin
kevättöihin Avonleassa, sen sijaan että se oli aivan ennen kuulumaton
uudistuspuuha tällä seudulla.

Rakel rouva tunsi, että hänen henkistä tasapainoaan oli järkytetty.
Hän ajatteli huudahdusmerkeissä. Poika! Ja juuri Marilla ja Matthew
Cuthbert aikeissa ottaa luokseen pojan! Lastenkodista! Ei, nyt oli
totisesti maailmanloppu lähellä! Ei koskaan hän ihmettelisi enää
mitään tämän jäljestä! Ei ikinä mitään!

-- Kuinka maailmassa päähänne on pälkähtänyt sellainen ajatus? hän
kysyi paheksuvalla äänellä.

Tämä oli tapahtunut neuvottelematta hänen kanssaan, ja sitä täytyi
siis paheksua.

-- Oh, me olemme tuumineet sitä jo kauan aikaa -- tai oikeammin
sanottuna koko talven, vastasi Marilla. --

Nämä hieman myöhästyneet varoitukset eivät näyttäneet loukkaavan eikä
säikäyttävän Marillaa. Hän kutoi tyynesti edelleen.

-- En tahdo kieltää, että on paljon totta siinä, mitä sanot, Rakel.
Minä olen itsekin ollut hyvin kahden vaiheella. Mutta Matthew piti
niin kauhean itsepintaisesti kiinni asiasta. Sen minä huomasin,
ja senvuoksi annoin myöten. On niin harvinaista, että Matthew
aivan varmasti haluaa jotain, että kun hän joskus niin tekee,
on minun mielestäni aina minun velvollisuuteni suostua. Ja mitä
tulee yrityksen uhkarohkeuteen -- kultaseni, onnen kauppaahan on
melkein kaikki mitä täällä maailmassa tehdään... Onnenkauppaahan
on omienkin lasten pitäminen, sen puolesta -- vaikka suunnilleen
pitäisikin oltaman selvillä, mitä peruja he ovat saaneet. Eivät he
aina ole niinkään onnistuneita!... Mutta Nova Scotiahan ei ole täältä
kaukana, se ei ole samaa kuin jos saisimme hänet Englannista tai
Yhdysvalloista. Hän ei kai liene niin kokonaan erilainen kuin me itse.

-- No niin, toivon sydämestäni, että kaikki kävisi hyvin, sanoi Rakel
rouva äänellä, joka selvästi ilmaisi mitä vahvimpia epäilyksiä. --
Mutta älä sitten tule sanomaan minulle, etten varoittanut teitä, jos
hän pistää Vihervaaran tuleen tai panee kaivoon strykniiniä -- eräs
lastenkodin vesa teki niin Uudessa Brunswickissä sillä seurauksella,
että koko perhe kuoli mitä hirveimpiin tuskiin... Mutta sillä kertaa
se oli tyttö.

-- Mehän emme otakaan tyttöä, sanoi Marilla, ikäänkuin kaivojen
myrkyttäminen olisi yksinomaan naisellinen avu, josta ei ollut vaaraa
poikien yhteydessä. -- Ei ikinä johtuisi mieleeni ottaa tyttöä
kasvattaakseni. Ihmettelen, että rouva Spencer niin tekee. Mutta hän
ei kylläkään pelkäisi ottaa luokseen vaikka koko lastenkotia, jos se
johtuisi hänen mieleensä.

Rakel rouva olisi mieluimmin jäänyt siksi, kunnes Matthew tuli kotiin
uusine saaliineen. Mutta kun hän havaitsi, että kuluisi vähintäin
runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin häntä voitiin odottaa, päätti hän
lähteä eteenpäin ja pistäytyä Bellin perheessä kertomaan heille
uutisen. Se herättäisi varmasti suurta hämmästystä, ja Rakel rouvalle
oli hyvin mieluista saattaa ihmiset hämmästymään.

Hän poistui sentähden, suureksi helpotukseksi Marillalle, sillä
viimemainittu tunsi epäilyksensä ja pelkonsa saavun muta virikettä
Rakel rouvan synkkien aavistusten vaikutuksesta.

-- Minut saa suomustaa kuin kuoreen, jos koskaan olen kuullut
mokomaa! huudahti Rakel rouva päästyään kaikella kunnialla jälleen
maantielle.

-- Eikö tämä ole aivan kuin hullua unta? Niin, poikaa täytyy sääliä,
se on varmaa. Matthew'lla ja Marillalla ei ole minkäänlaista
käsitystä lapsista ja he tulevat vaatimaan, että hän olisi viisaampi
ja vakavampi omaa isoisäänsä -- jos hänellä koskaan on ollut
sellaista, mikä on epäiltävää. Minun mielestäni tuntuu oikein
kolkolta ajatella lapsukaista Vihervaaralla; siellä ei koskaan
ole ollut ainoatakaan, sillä sekä Matthew että Marilla olivat
täyskasvuisia, kun uusi talo rakennettiin -- ja Herra tiesi muuten,
ovatko he itse koskaan olleet lapsia. Minä en tahtoisi mistään
hinnasta olla tuon köyhän nulikan housuissa. Sääliä häntä täytyy.

Niin purki Rakel rouva sydäntänsä kukkiville orjantappuroille;
mutta jos hän olisi voinut nähdä lapsen, joka juuri tällä hetkellä
kärsivällisesti odotti Bright Riverin rautatieasemalla, olisi hänen
säälinsä ollut vielä syvempi ja lämpimämpi.



II.

MATTHEW CUTHBERT HÄMMÄSTYY.


Matthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät
verkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin.
Tie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse,
silloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin
laaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan.
Ilma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen
kyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja
opaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät
varhaiskeväimen täydellä riemulla.

Matthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä
hetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille
nyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää
itse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai
tuntematon.

Matthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan
tai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että
nuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä
olikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen
näköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine,
raudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja
pehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina
kaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana
ollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka
ei aivan niin harmaa.

Saapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta.
Hän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa
kiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli
melkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka
istui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.

Matthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen
ohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi
katsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota
jännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen
asennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai
jotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa,
mitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä
tarmolla, mihin hän kykeni.

Matthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua
lähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden
juna jo pian saapuisi.

Puolikuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi
kysymyksen saaja. -- Siitä astui ulos matkustaja, jonka piti tulla
teille -- eräs pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin
häntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän sanoi mieluummin
haluavansa olla täällä ulkona. Täällä muka on -- kuinka se taas
olikaan? -- vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle.

-- Minä en odota tyttöä, sanoi Matthew avuttomana.

-- Olen täällä hakemassa poikaa. Hänen pitäisi olla täällä. Rouva
Spencerin piti tuoda hänet minulle Nova Scotiasta.

Asemapäällikkö vihelsi.

-- Tässä on varmaankin tapahtunut joku erehdys, sanoi hän. -- Rouva
Spencer astui junasta ulos tuo tyttö mukanaan ja jätti hänet minulle.
Sanoi, että te ja sisarenne ottaisitte hänet kasvatiksenne eräästä
lastenkodista ja että te olisitte täällä häntä vastassa. Siinä on
kaikki, mitä minä tiedän asiasta -- ja useampia lastenkodin lapsia ei
minulla ole varastossa.

-- Tätä minä en ymmärrä, sanoi Matthew tuskastuneena, toivoen
sydämestään, että Marilla olisi täällä ja selvittäisi tilanteen.

-- Teidän on kai parasta puhua tytön kanssa, sanoi asemapäällikkö. --
Hän kyllä selvittää pulman -- hyvä suuvärkki hänellä on, siitä menen
takuuseen. Heillä ehkä olivat lopussa sellaiset pojat, jommoista te
halusitte.

Hän pyörähti ympäri korollaan ja meni tiehensä, sillä hän oli
nälissään. Ja onneton Matthew jäi yksin suorittamaan sellaista mikä
oli vaikeampaa kuin jalopeuran luolaan astuminen -- hänen piti mennä
tytön luokse -- vieraan tytön -- lastenkodin tytön -- ja kysyä
häneltä, miksi hän ei ollut poika... Matthew huokaili sisällisesti,
kääntyi ympäri ja alkoi hiljalleen lönkyttää asemasiltaa pitkin
tyttöä kohti.

Tytön silmät olivat olleet kiinnitetyt häneen aina siitä asti kuin
Matthew ensi kerran oli kulkenut hänen ohitseen, ja nytkin hänen
katseensa riippui hänessä. Matthew ei katsonut häneen, ja vaikka hän
olisi katsonut, ei hän kuitenkaan olisi saanut mitään käsitystä hänen
olemuksestaan. Mutta tavallinen katselija olisi nähnyt seuraavaa:

Noin yksitoistavuotias tyttö hyvin lyhyessä, hyvin ahtaassa ja hyvin
rumassa harmaankeltaisessa, kotikutoisessa villapuvussa. Hänellä
oli haalistunut, ruskea merimieshattu, ja hatun alla riippui kaksi
hyvin paksua ja ärsyttävän punaista hiuspalmikkoa alas selkään.
Kasvot olivat pienet, kapeat ja laihat ja hyvin kesakkoiset; suu oli
suuri, ja samoin silmät, jotka olivat valaistuksesta ja mielialoista
riippuen, toisinaan vihreät, toisinaan harmaat.

Näin paljon tavallinen katselija. Terävänäköisempi olisi nähnyt, että
leuka oli hyvin suippo ja esiinpistävä, että silmät loistivat älyä
ja vilkkautta, että suu oli ilmehikäs ja huulet kauniit, otsa leveä
ja hyvinmuodostunut. Lyhyesti -- terävänäköisempi havaintojentekijä
olisi tullut siihen johtopäätökseen, ettei mikään tavallinen sielu
asustanut tässä kodittomassa pikku naisolennossa, jota Matthew
Cuthbert niin rajattomasti pelkäsi.

Puheen aloittamisvaivasta Matthew sentään säästyi, niinpian kuin
tyttö ymmärsi, että Matthew aikoi hänen luokseen, nousi hän ylös,
tarttui toisella ruskealla, laihalla kädellään lopenkuluneen,
vanhanaikuisen matkalaukkunsa kannattimeen, ja ojensi toisen
Matthew'lle.

-- Arvaan, että olette herra Matthew Cuthbert VihervaaraIta,
sanoi hän huomattavan kirkkaalla ja miellyttävällä äänellä. Olen
niin iloinen tavatessani teidät. Aloin jo melkein pelätä, ettette
tulisikaan minua hakemaan, ja mietin mitä olisi mahdollisesti
voinut tapahtua. Olin päättänyt itsekseni, että jos te ette tulisi
tänä iltana, menisin pitkin edelleen tienmutkassa olevan suuren
metsäpuun luokse ja kiipeisin ylös ja asettuisin siihen yöksi.
En olisi ollut hituistakaan peloissani, ja olisi ihastuttavaa
nukkua, ylhäällä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia,
kuutamossa. Eikö teidänkin mielestänne, mitä? Voisi luulla istuvansa
marmoripalatsissa, eikö niin?

Ja minä olin aivan varma siitä, että te noutaisitte minut aamulla
varhain, ellette nyt sitä tekisi.

Matthew oli hämillään sulkenut luisevan pikku käden omaansa,
ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle
kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä; hän ottaa
hänet mukaan kotiin ja antaa sen Marillan tehtäväksi. Tänne asemalle
hän ei missään tapauksessa voisi häntä jättää, ja kaikki kysymykset
ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes hän taas oli kotona
Vihervaaralla.

-- Oli ikävää, että tulin niin myöhään, sanoi hän nolona. -- Tulehan
nyt! Hevonen seisoo tuolla pihalla! Anna minulle laukkusi!

-- Oi, sen kannan itse, vastasi tyttö hilpeästi. -- Se ei ole
ensinkään raskas. Kaikki, mitä omistan, on siinä, mutta se ei ole
sittenkään raskas. Ja ellei sitä kanneta erityisellä tavalla,
niin irtautuu sen toisen puolen kädensija -- mutta minä osaan
tempun, minä, ja siksi kannan mieluummin itse. Se on kauhean vanha
matkalaukku. Olen sentään oikein hyvilläni, että tulitte, vaikkakin
olisi ollut hauska nukkua ylhäällä metsäkirsikkapuussa...

-- Meillä on kai pitkä ajomatka, vai kuinka? Rouva Spencer sanoi sitä
olevan lähes neljätoista kilometriä. -- Se ilahuttaa minua, sillä
pidän niin paljon ajamisesta. Oi, kuinka ihmeellistä on, että minä
tulen asumaan teidän luonanne ja kuulumaan teille! En ole koskaan
kuulunut kenellekään ihmiselle... Mutta lastenkoti, nähkääs, se oli
pahinta kaikista. Olen ollut siellä vain neljä kuukautta, mutta se
oli kylliksi. Te ette kai koskaan ole ollut lastenkodin lapsi, arvaan
minä, joten teidän on mahdoton käsittää, miltä se tuntuu. Se on
pahinta mitä voi ajatella... Rouva Spencer sanoi, että oli ilkeätä
sanoa niin, mutta minä en tarkoittanut mitään ilkeätä... On hyvin
helppo olla ilkeä tietämättään.

Lastenkodin ihmiset olivat kilttejä -- kaikella muotoa. Mutta kaikki
on niin kauhean yksitoikkoista ja aina samanlaista lastenkodissa --
paitsi tietysti itse lapset.

Heistä voi ajatuksissa muovailla niin monia asioita ja juttuja --
tyttö tuossa vieressä, esimerkiksi, hänhän voi olla ehkä kreivin
tytär, jonka ilkeä lapsentyttö on jo pienenä lapsena varastanut
vanhemmilta, ja sitten lapsentyttö kuoli, ennenkuin hän ehti
tunnustaa rikoksensa... Minulla oli tapana maata valveilla öisin ja
keksiä tällaisia juttuja, sillä päivällä minulla ei ollut aikaa. Sitä
varten kaiketi minä olen niin hintelä ja laiha -- sillä olenhan koko
lailla laiha, eikö totta? Minulla ei ole juuri ensinkään lihaa luiden
päällä. Minä kuvittelen niin mielelläni, että olen pyylevä ja lihava,
kuopat kyynärpäissä...

Tässä Matthew'n holhokki vaikeni, osaksi hengähtääkseen, osaksi
siksi, että he olivat saapuneet kiesien luo. Sitten hän ei sanonut
sanaakaan, ennenkuin he olivat jättäneet kylän ja ajoivat ylös erästä
pientä jyrkkää mäkeä. Tie oli tässä kaivautunut niin syvälle pehmeään
maahan, että sen reunat, jotka kasvoivat kukkivia metsäkirsikkapuita
ja solakoita koivuja, kohosivat vallien tavoin useita jalkoja ajajien
päitten yläpuolelle.

Tyttö ojensi kätensä ja taittoi villiluumunoksan, joka hipaisi
kiesien kylkeä.

-- Eikö se ole kaunis? Mitä te ajattelette, kun näette tuollaisen
puun kumartuvan ylhäältä ruohovallilta oksat puhtoisten, valkeitten
kukkien verhoamina?

-- Niin, sitäpä minä en osaa sanoa, sanoi Matthew.

-- Morsianta te ajattelette, se on selvää -- valkopukuista morsianta
kevyine valkeine huntuineen. Minä itse en kai koskaan tule olemaan
morsian. Kukaan ei liene halukas menemään minun kanssani naimisiin --
ellei mahdollisesti joku lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja ei kai
saa olla niin turhantarkka... Mutta valkoisen puvun toivon kuitenkin
joskus saavani. Se on minun hartain toivomukseni! Olen niin ihastunut
kauniisiin vaatteisiin. Ja minulla ei ole ikinä ollut kaunista puhua
koko elämässäni, niin pitkälle kuin muistan -- mutta sitä enemmän
haluttaa saada sellainen! Eikö totta? Ja voinhan aina kuvitella
olevani pukeutuneena loistavaan asuun...

Aamulla, kun lähdin lastenkodista, olin niin pahoilla mielin, kun
minun täytyi panna ylleni tämä vanha, ruma villaleninki. Kaikilla
kodin lapsilla oli sellainen. Viime talvena eräs Hopetownin kauppias
lahjoitti kolmesataa metriä tätä kangasta lastenkodille. Muutamat
sanovat hänen tehneen sen siksi, ettei kukaan halunnut ostaa
tuota tavaraa, mutta minä ajattelen mieluummin, että hän teki sen
senvuoksi, että hän soi hyvää kaikille meille lapsille... Mutta
kaunista se ei ole!

Istuin junassa ja kuvittelin mielessäni, että minulla oli ylläni
mitä kaunein vaaleansininen silkkileninki -- voihan saman tien ottaa
jotain oikein hienonhienoa -- ja suuri hattu, joka oli täyteen
sullottu kukkia ja liehuvia töyhtöjä, ja kultakello ja sinipunervat
hansikkaat ja ruskeat nappikengät. Tunsin olevani niin iloinen ja
nautin sanomattomasti matkasta. Enkä ollut ensinkään merikipeä
laivassa. Ei rouva Spencerkään ollut, vaikka hän tavallisesti
sairastuu. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sairastumiseen, hänen
kun täytyi alituiseen pitää huolta minusta, etten putoisi mereen. Hän
sanoi, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin levotonta sielua... Minä
halusin tietenkin kurkistaa kaikkea, mitä laivassa oli nähtävää,
sillä kuka tietää, koska jälleen saisin sellaisen tilaisuuden...

Oi, tässä on vielä enemmän kukkivia kirsikkapuita -- tämäpä vasta
on ihana saari, tämä! Olen niin hirveän iloinen ajatellessani, että
saan jäädä tänne. Olen aina kuullut sanottavan, että prinssi Edvardin
saari on maailman kaunein paikka, ja usein kuvittelin asuvani täällä,
vaikka en koskaan voinut uskoa käyvän niin hyvin... Ajatella, että
onnellisimmat unelmat toteutuvat -- oi!... Mutta nämä punaiset
maantietpä ovat lystikkäitä! Kun me nousimme junaan Charlotte
Town'issa ja punaiset tiet alkoivat kiitää ohi, kysyin rouva
Spenceriltä, mikä ne teki punaisiksi, ja hän sanoi, ettei hän tiennyt
sitä ja että minun pitäisi Herran nimessä säästää häntä enemmiltä
kysymyksiltä... Hän sanoi, että olin kysynyt häneltä jo varmaankin
tuhatta asiaa... No, se on kyllä mahdollista, mutta kuinka voi saada
selvää asioista, ellei kysele. Ja mikä on syynä siihen, että maantiet
ovat punaiset?

-- Sitä en totta tosiaankaan tiedä, sanoi Matthew.

-- Se on eräs niitä asioita, joista minun vielä on otettava
selvää. Eikö ole äärettömän hauskaa ajatella kaikkea, josta
täytyy ottaa lähemmin selkoa? Tuo tuollainen se saa aikaan, että
minä tunnen olevani iloinen saadessani elää -- maailma on niin
mielenkiintoinen... Se ei olisi puoleksikaan niin mielenkiintoinen,
jos tietäisimme kaiken etukäteen, eihän?... Mutta ehkä minä
lörpöttelen liiaksi? Ihmisillä on aina tapana sanoa minulle niin.
Ehkä te mieluummin soisitte minun istuvan hiljaa? Siinä tapauksessa
pyydän teitä vain sanomaan. Minä voin vaieta, kun päätän niin tehdä,
vaikka se on vaikeata...

Matthew oli itse hyvin ihmeissään, mutta hänellä oli todellakin
hauskaa. Kuten useat hiljaiset olennot hän piti puheliaista
ihmisistä, kun he itse huolehtivat pakinoimisestaan eivätkä vaatineet
häntäkin puolestaan ottamaan osaa keskusteluun. Mutta hän ei koskaan
ollut odottanut mitään huvia pienen tytön seurasta. Naiset olivat
kylläkin ikäviä joka suhteessa, mutta pikku tytöt olivat pahempia.
Hän inhosi heidän tapaansa arasti luikkia hänen ohitseen, salavihkaa
vilkuillen häneen, ikäänkuin he odottaisivat hänen nielaisevan heidät
yhtenä suupalana, jos he uskaltaisivat sanoa sanankin.

Sellainen oli hyvinkasvatetun avonlealaistytön tyyppi. Mutta tämä
kesakkoinen, kirkassilmäinen ihmeotus oli jotain aivan muuta, ja
vaikka Matthew'n hitaammalle älylle oli sangen vaikeata seurata
tytön ajatusten rohkeita hyppäyksiä, tunsi hän mielestään "hieman
piristyneensä" hänen lörpöttelystään. Hän sanoi senvuoksi,
yksikantaan kuten ainakin:

-- Puhu sinä vain niin paljon kuin tahdot. Minua se ei haittaa.

-- Kuinka ystävällistä! Minulla on sellainen tunne, että te ja minä
tulemme viihtymään niin hyvin yhdessä. On niin hauskaa kun saa puhua
silloin kun haluttaa, eikä tarvitse alituisesti kuulla, että lapsia
kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Sen he ovat sanoneet minulle
varmaankin miljoonan kertaa. Ja sitten ihmiset nauravat minulle
siksi, että heidän mielestään minä olen niin suurisanainen. Mutta
jos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu
käyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen -- eikö niin?

-- Eiköpä tuo niin liene... sanoi Matthew.

-- Rouva Spencer sanoi, että minun kieleni täytyy olla keskeltä
kiinni -- muuten se ei voisi liikkua niin kerkeästi, sanoi hän.
Mutta niin ei ole asianlaita, se on kiinni toisesta päästä. Rouva
Spencer sanoi, että teidän talonne nimi on Vihervaara. Minä kyselin
häneltä kaikkea mahdollista. Hän sanoi siellä kasvavan puita
yltympäri. Puut -- ne ovat minun elämäni! Lastenkodin ympäristössä
ei ole kerrassaan yhtään puuta, vain muutamia pieniä viheliäisiä
raukkoja suuren sisäänkäytävän ulkopuolella, valkoiseksi maalatut
puuhäkit ympärillään... Ne näyttivät orpolapsilta. Ja minun
mielestäni ne olivat niin säälittäviä. Minulla oli tapana sanoa
niille: "Voi teitä pikku raukkoja! Ajatelkaas, jos kasvaisitte ulkona
suuressa suhisevassa metsässä, joka on täynnä toisia puita teidän
ympärillänne, ja juurianne peittäisi hienot sammal- ja vanamoköynnökset
ja lähellä olisi puro ja linnut laulaisivat oksillanne -- silloin
te vasta kasvaisitte kovaa vauhtia! Mutta täällä te saatte seisoa
nurkassa, ettekä ikinä pääse mihinkään... Tiedän kyllä, miltä teistä
tuntuu, pikku puut." -- Olin ikävissäni, kun lähdin niiden luota
aamulla. Tuollaisiin asioihin kiintyy niin suuresti, eikö totta?
-- Onko Vihervaaran läheisyydessä puroa? Unohdin kysyä sitä rouva
Spenceriltä?

-- Kyllä toki -- heti talon takana.

-- Oi, todellakin!... Olen aina uneksinut saavani asua lähellä puroa.
Ah, kunpa unelmat vain vähän useammin toteutuisivat!... Nyt minä joka
tapauksessa tunnen olevani hirveän tyytyväinen ja hyvillä mielin.
Mutta kas, oikein onnellinen, sitä en koskaan tule olemaan, sillä --
niin, miksi te sanotte tätä väriä?

Hän heilautti toisen pitkän, kiiltävän palmikkonsa laihan olkapään
yli ja piti sitä ylhäällä Matthew'n silmien tasalla. Matthew ei ollut
tottunut lausumaan ajatuksiaan naisten hiustenväristä, mutta tässä
tapauksessa ei voinut olla epäilystä.

-- Se on kai punainen, tiedänmä, sanoi hän.

Tyttö antoi palmikon taas pudota -- huoaten niin syvästi, se tuntui
tulevan aina hänen varpaistaan asti ja sisältävän monien vuosisatojen
surut.

-- Niin, se on punainen, sanoi hän alistuvasti. -- Nyt voitte
ymmärtää, miksi en minä voi olla oikein onnellinen. Ei kukaan,
jolla on punainen tukka, voi olla onnellinen Muusta en minä niin
kovin suuresti välitä -- kesakoista ja vihreistä silmistä ja
laihuudestani. Kaiken tuon voin ajatuksissani jättää pois. Voin
kuvitella mielessäni, että minulla on iho kuin helein ruusunlehti
ja orvokinsiniset silmät, jotka säteilevät kuin tähdet. Mutta tukka
-- kas sitä en voi ajatuksissani poistaa. Se pysyy paikallaan. Teen
kuitenkin parastani. Sanon itselleni: hänen kasvojansa kehystävät
loistavat hiukset, mustat kuin korpinsiipi... Mutta koko ajan tiedän,
että se on inhoittavan punainen, ja se on minun suurin suruni. Se
tulee kestämään läpi koko elämäni. Eräästä kirjasta luin kerran
tytöstä, jolla oli sydänsuru, mutta sen aiheuttajana ei ollut
punainen tukka. Hänellä oli päinvastoin kullanhohtavat kiharat, jotka
valuivat alas alabasteriotsalle. Minkälainen on alabasteriotsa? En
ole koskaan voinut saada sitä selville. Voitteko sanoa sen minulle?

-- Ei, pelkään, että en voi, sanoi Matthew, joka alkoi joutua päästä
pyörälle.

Hänellä oli sama tunne, mikä hänellä oli ollut kerran viheriässä
nuoruudessaan, kun hän oli ollut mukana eräällä huviretkellä ja muuan
toinen poika oli narrannut hänet "jauhamaan suolaa".

-- No niin, jotain hyvää sen on täytynyt joka tapauksessa olla, sillä
hän oli jumalaisen kaunis. Miltähän mahtaisi tuntua olla jumalaisen
kaunis?

-- Älä kysy sitä minulta!... sanoi Matthew.

-- No, mutta jos saisitte valita -- minkälainen olisitte mieluimmin
-- jumalaisen kaunis vai säkenöivän sukkela vaiko enkelimäisen hyvä?

-- Niin, sepä olisi todella vaikea ratkaista...

-- Juuri niinkuin minäkin ajattelen! Olen aina kahden vaiheilla.
Mutta sehän voi olla samantekevä, sillä minä en koskaan tule olemaan
mitään niistä. Kaikkein vähimmin enkelimäisen hyvä... Rouva Spencer,
hän sanoi -- oi, herra Cuthbert! Oi, herra Cuthbert!! Oi, herra
Cuthbert!!!

Rouva Spencer ei liene ilmaissut ajatustaan tällä tavoin; tyttö
ei myöskään ollut tipahtanut vaunuista eikä Matthew tehnyt mitään
yllättävää. Maantie oli yksinkertaisesti tehnyt mutkan, ja ajajat
joutuivat "puistokäytävään".

"Puistokäytävä" oli saanut tämän nimityksen Newbridge'in asukkailta
ja sen muodosti neljä- tai viisisataa metriä pitkä tienpätkä, jonka
yläpuolella kaareutui kaksi riviä suuria ja valkoisia, monihaaraisia
omenapuita, jotka monta vuotta sitten oli istuttanut muuan vanha
"konstikas" maanviljelijä. He ajoivat lumivalkoisten, tuoksuvien
kukkien muodostamaa pitkää holvikäytävää pitkin. Oksien alla vallitsi
lempeä hämärä ja kaukana taustassa näkyi sinipunervan ja purppuran
värinen iltataivas kuin suuri maalattu kirkonikkuna.

Kaunis näky näytti riistäneen tytöltä puhekyvyn. Hän nojautui
taaksepäin kieseissä, laihat kädet ristittyinä polvilla ja
kasvot mykässä hurmiossa kohotettuina heidän päänsä päällä
olevaan valkeaan loistoon. Ei vielä sittenkään, kun he olivat
jättäneet "puistokäytävän" ja ajoivat pitkää mäkeä myöten
Newbridge'iin, hän puhunut tai liikkunut. Melkein kirkastunein
kasvoin hän katseli auringonlaskua, ja hänen silmänsä näkivät ihania
näkyjä, jotka kulkivat ohitse kimmeltävää taustaa kohti.

Newbridgen, pienen väkirikkaan kylän läpi, jossa koirat haukkuivat
heitä, pikku pojat hoilasivat ja uteliaita kasvoja kurkisteli
ikkunoista, ajoivat he yhä hiljaisuuden vallitessa. He jättivät
taakseen vielä kolme kilometriä, eikä tyttö ollut vielä avannut
suutaan. Hän osasi vaieta, se oli selvää, yhtä tarmokkaasti kuin hän
osasi puhuakin.

-- Tunnet kai itsesi aikamoisen nälkäiseksi ja väsyneeksi, sanoi
viimein Matthew -- muuta syytä pitkälliseen vaitioloon ei hän voinut
keksiä. -- Nyt ei meillä liioin ole niin kovin pitkää matkaa enää
ajettavana.

Tyttö havahtui unelmistaan syvään huoahtaen ja loi häneen katseen,
joka kertoi hänen sielunsa liidelleen kaukana tähtien täyttämissä
avaruuksissa.

-- Oi, herra Cuthbert, hän kuiskasi, tuo vihanta holvikäytävä, jonka
läpi ajoimme -- kaikki tuo valkea -- mitä se oli?

-- Tarkoitat kai puistokäytävää, arvaan minä, sanoi Matthew muutaman
silmänräpäyksen kestäneen syvän mietiskelyn jälkeen. -- Niin, se on
oikein sievä tavallaan.

-- Sievä? Oi, se ei varmaankaan ole oikea sana. Ei myöskään kaunis.
Oi, se on ihmeellinen -- ihmeellinen! Ensi kerran elämässäni näin
sellaista, mitä ei voisi ajatella ihastuttavammaksi. Minulle tuli
sellainen outo tunne tänne -- hän laski käden rinnalleen -- aivan
kuin kivun tunne mutta se tuli vain siitä, että nautin. Oletteko te
koskaan tuntenut sellaista kipua, herra Cuthbert?

-- Ei, en voi muistaa mitään sellaista.

-- Minulle se tulee sangen usein -- kun näen jotain tuollaista
hirveän kaunista. Mutta minkätähden sanotaan tuota ihastuttavaa
lehtikujaa puistokäytäväksi Tuo nimihän ei sano paljon mitään. Ei,
sen nimen pitäisi olla -- odottakaahan -- niin, Suloisuuden valkea
tie. Eikö se olekin hieno satunimitys? Kun en pidä jonkun paikan
tai ihmisen nimestä, niin keksin heille aina jonkun uuden. Kodissa
oli tyttö nimeltä Hepzibah Jenkins, mutta minä nimitin häntä aina
ajatuksissani Rosalia de Vere'iksi. Muut ihmisethän voivat sanoa
tuota lehtikujaa puistokäytäväksi, mutta minä tulen aina sanomaan
sitä Suloisuuden valkeaksi tieksi.

Hyvänen aika -- olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että
pahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin
hauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla
jotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla
liian varma siitä... Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta
ah -- kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei
koskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa
taaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa...

He olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän
alapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta,
niin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja
sillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa
keltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta
tummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen
mitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen
ja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei
vielä ole mitään nimiä keksitty.

Sillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja
vaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden
leijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu
ulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan
voidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti
valkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut
vielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.

-- Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.

-- Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen -- odottakaahan --
Tumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni
karmii... Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?

Matthew mietti.

-- Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu... Minun selkäpiitäni
aivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita
matelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita,
mitä tiedän.

-- Se on sitten toisenlaista karmimista, se... Sillä onhan aika suuri
erotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut
ihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?

-- Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä
pienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä
viidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä.
Nyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä
hyvä taival jäljellä.

-- Onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean
pieniä -- suunnilleen minun ikäisiäni?

-- On hänellä yksi, joka on yksitoistavuotias. Hänen nimensä on Diana.

-- Oh! -- Hän veti syvään henkeään. -- Se oli aivan -- aivan hurmaava
nimi!

-- No, enpä tiedä... Minun mielestäni se kuuluu pakanalliselta. Minä
tyydyn Jane'iin ja Maryyn tai muihin sellaisiin kunniallisiin nimiin.
Mutta kun Diana syntyi, asui heidän luonaan eräs opettaja, ja niin he
antoivat hänen valita nimen, ja hän valitsi Dianan.

-- Ah, kunpa toki olisi ollut sellainen koulumestari saatavissa
minunkin syntyessäni!... Tuossa tulee silta, Silloin puristan silmäni
kiinni. Olen aina peloissani kulkiessani siltojen yli. Minulla on
sellainen tunne, että juuri kun olemme tulleet sen keskikohdalle,
taittuu se kokoon kuin linkkuveitsi ja rutistaa meidät. Siksi
ummistan silmäni. Mutta minä tirkistän aina hiukkasen, kun luulen
ennättäneemme lähelle keskikohtaa. Sillä jos se kääntyisi ylös ja
sitten sulkeutuisi meidän ylitsemme, niin tahtoisin tietysti nähdä
sen... Oi, kuinka hauskasti tässä kumisee... Nyt olemme päässeet yli.
Nyt katson taakseni. Hyvää yötä, rakas Tumma, päilyvä aallokko. Nyt
näyttää vesi aivan kuin hymyilevän minulle. Minä sanon aina hyvää
yötä esineille, joista pidän, aivan kuin ihmisille.

Kun he olivat päässeet seuraavalle mäelle ja tie taas kääntyi, sanoi
Matthew:

-- Nyt meillä on enää vähän matkaa jäljellä. Tuolla on Vihervaara --

-- Oi ei, älkää sanoko! keskeytti tyttö henkeään pidättäen,
tarrautuen hänen puoleksi kohotettuun käsivarteensa ja sulki silmänsä
ollakseen näkemättä, mihin hän viittasi. -- Antakaa minun arvata!
Arvaan kyllä oikein.

Hän avasi jälleen silmänsä ja katseli ympärilleen. He olivat erään
pienen kummun huipulla. Aurinko oli hetki sitten laskenut, mutta
maisema oli vielä ihmeellisen kirkkauden valaisema. Lännessä
kohosi muuan tumma kirkontorni keltaisen punaista taivasta vasten.
Alapuolella levisi pieni laakso ja toisella puolen pitkulainen,
hiljalleen kohoava harju, täynnä somia maalaistaloja.

Tytön silmät harhailivat toisesta toiseen, etsivinä ja ikävöivinä.
Lopuksi ne pysähtyivät pieneen valkoiseen taloon, joka oli hiukan
vasemmalle päin, hyvän matkaa maantiestä, keskellä kukkivia
hedelmäpuita, jotka loistivat himmeän valkeina läheisen metsän
siimeksessä. Sen yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi
suuri, loistava tähti, joka välkkyi tietä viittoen ja toivehikkaana.

-- Tuolla se on, sanoi hän osoittaen sormellaan. Matthew sivalsi
ihastuneena tammaa ohjaksillaan.

-- Tosiaankin oikein arvattu! sanoi hän. -- Mutta rouva Spencer on
tietysti antanut hyvin tarkan kuvauksen.

-- Ei toki, sen vakuutan. Se, mitä hän sanoi, olisi yhtä hyvin voinut
sopia mihin paikkaan tahansa. Minulla ei ollut siitä mitään varmaa
kuvaa mielessäni. Mutta niin pian kuin näin vilahduksen tuosta
talosta, tunsin, että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi
pelkkä unelma! Ajatelkaahan, minun käsivarteni täytyy olla sekä
keltainen että sininen, niin monasti olen sitä tänään nipistänyt --
tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta... Mutta
välistä, kun näkee oikein ihanaa unta, ei henno nipistää itseään,
tahtoo vain uneksia edelleen...

Päästäen pienen tyytyväisen huokauksen hän vaipui jälleen
hiljaisuuteen.

Matthew liikahteli levottomasti istuimellaan. Hän oli iloinen siitä,
että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli ilmoittaa tälle kodittomalle
poloiselle, että se koti, josta hän jo iloitsi, ei avaisikaan oveaan
hänelle. He ajoivat Lynden notkon yli, jossa jo oli aivan pimeätä
-- ei kuitenkaan niin pimeätä, ettei Rakel rouva olisi voinut nähdä
heitä ikkunanpielestään heidän ajaessaan töyrää ylös ja kulkiessaan
pitkää sivutietä Vihervaaralle.

Kun he ajoivat taloon, värisi Matthew ajatellessaan lähestyvää
selitystä -- tuntien sääliä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei
ajatellut itseään eikä Marillaa eikä kaikkea hankaluutta, mitä tämä
väärinkäsitys luultavasti heille tuottaisi -- hän ajatteli tytön
pettyneitä toiveita. Kun hän kuvaili mielessään, kuinka hurmaantunut
loiste sammuisi hänen silmistään, tuli hänelle mitä kiusallisin tunne
siitä, että hän oli osallisena jonkun murhaamisessa -- suunnilleen
sama vastahakoisuuden tunne, joka valtasi hänet, kun hänen oli
pistettävä porsas tai vasikka tai joku muu viaton pikku elukka.

Piha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet
värähtelivät oksissaan synnyttäen silkinhienoa suhinaa.

-- Kuulkaa, kuinka puut puhuvat unissaan, kuiskasi tyttö, kun hänen
ajomiehensä nosti hänet maahan. -- Kuinka kauniita unia niillä
lieneekään!

Hän tarttui tanakalla otteella matkalaukkuun, joka sisälsi "kaiken,
mitä hän omisti", ja seurasi häntä sisälle taloon.



III.

MARILLA CUTHBERT HÄMMÄSTYY.


Marilla tuli ulos reippain askelin, kun hänen veljensä avasi oven.
Mutta kun hänen silmänsä osuivat omituiseen pieneen olentoon, joka
seisoi siinä rumassa, ahtaassa hameessaan, pitkine, tulipunaisine
hiuspalmikkoineen ja iloista odotusta säteilevine silmineen, peräytyi
hän ällistyneenä.

-- Suuri Luoja, kuka tämä on! huudahti hän. -- Missä poika on?

-- Siellä ei ollut mitään poikaa, vastasi Matthew syvästi
onnettomana. -- Siellä oli vain hän.

Hän nyökkäsi tyttöön päin ja tuli nyt vasta ajatelleeksi, ettei hän
ollut edes kysynyt hänen nimeään.

-- Eikö mitään poikaa? Mutta siellähän piti olla poika? väitti
Marilla. -- Mehän lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä
hankkimaan pojan.

-- Niinpä niin, sitä hän ei ole tehnyt. Hän on hankkinut hänet.
Kysyin asemapäälliköltä. Ja minun täytyi ottaa tyttö mukaani. Eihän
häntä voinut jättää sinne tyhjälle asemalle, mikä sitten lieneekin
aiheuttanut väärinkäsityksen!

-- No tämäpä on kaunis juttu! huudahti Marilla.

Tämän vuoropuhelun aikana oli tyttö ollut vaiti, kääntäen katseensa
vuorotellen toisesta toiseen, ja eloisa ilme kuoli kokonaan
hänen kasvoiltaan. Äkkiä hän näytti käsittäneen keskustelun koko
sisällyksen. Hän päästi käsistään kallisarvoisen matkalaukkunsa,
astui kiireesti askeleen eteenpäin ja liitti kätensä yhteen -- Te
ette huoli minusta! huusi hän.

-- Te ette huoli minusta senvuoksi, että minä en ole poika. Minun
olisi pitänyt aavistaa se. Ei kukaan ole koskaan halunnut minua.
Minun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo oli liian ihanaa
voidakseen kestää kauan. Oi, mitä minä nyt teen? En voi enää pidättää
itseäni -- nyt minä alan itkeä!

Minkä hän myös teki. Hän vaipui tuolille pöydän ääreen, ojensi
käsivartensa pöydälle ja kätki kasvot käsiinsä, ja sitten hän
puhkesi hillittömään itkuun. Marilla ja Matthew katselivat toisiaan
toivottomin ilmein rautauunin yli. Ei kumpikaan heistä tietänyt, mitä
sanoa tai tehdä. Lopuksi kuului Marillan suusta laimea:

-- No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.

-- Kyllä se maksaa vaivan! -- Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi
näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. -- Tekin
itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka
luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he
eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on
surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!

Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei
ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon
vähän lauhkeammaksi.

-- Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä
iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän
jutun. Mikä sinun nimesi on?

Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.

-- Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi,
sanoi hän innokkaasti.

-- Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?

-- E-ei, ei oikeastaan... Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni,
että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin
ylhäiseltä...

-- Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole
Cordelia, mikä se sitten on?

-- Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. --
Mutta ah -- olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän
teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin
olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään
romanttista...

-- Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen
proosallinen Marilla. -- Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja
järkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.

-- Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman
paljon enemmän Cordeliasta -- ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen,
että se on nimeni... Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa
kuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän
Cordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin
kiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.

-- Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla
samantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti
teekannua.

-- Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon
paremmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin
aina edessään aivan kuin se olisi painettu -- ainakin minä näen.
Ja A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti
melkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla
kirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla
Cordelia.

-- No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä
erehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme
häntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan
poikia?

-- Kyllä toki, laumoittain... Mutta rouva Spencer sanoi aivan
selvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja
johtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi
tietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin
iloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen,
miksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja
jättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata
tietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin
vaikealta.

-- Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti
veljeensä.

Hän -- hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme...
sanoi Matthew kiireesti. -- Minä menen panemaan tamman talliin,
Marilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.

-- Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoi
Marilla Matthew'n poistuttua.

-- Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin
kaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.

Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka,
pitäisittekö silloin minut?

-- Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni
maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu
päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.

Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew
tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei
voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen
metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli
hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata
hänen oli saada alas jokainen suupala.

-- Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän
katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna
huokasi.

-- En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua,
kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?

-- En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi
Marilla.

-- Ah, ettekö ole ollut?... Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut
sitä joskus?

-- Ei, en edes sitäkään.

-- Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu.
Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu... Kun koettaa syödä, niin
nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes
suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja
se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani... Sittemmin
olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen
suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos
tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi
syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää -- mutta kuitenkin -- se ei käy...

-- Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen
jälkeen kuin oli tullut tallista. -- Lienee parasta hänen antaa mennä
nukkumaan, Marilla.

Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän
oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle
pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään
kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan
voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle
olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.

Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna
teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa
eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että
mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin
kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.

Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla
seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.

-- Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.

-- On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne
ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa,
niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni -- ainakin
sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat
yöpaidat ovat niin niin... Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita
unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa
on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä -- se on edes
lohdullista.

-- Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi.
Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En
uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti
sytyttää talon tuleen.

Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen.
Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja
tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa
autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni,
pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen
ollut nähnyt.

Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa
neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta,
jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu
kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny,
kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen.
Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden
ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli
ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet,
ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta
kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei
sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan
värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.

Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui
ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun
Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko
kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä
olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon
joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento
paitsi hän itse.

Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi
kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti
kynttilän ja meni vuoteen ääreen.

-- Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei
epäystävällisesti.

Annan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä
esiin vuodevaatteista.

-- Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se
tulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti.
Senjälkeen hän taas katosi näkyvistä.

Marilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita.
Matthew poltteli -- varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän
poltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen
siivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän
kutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin
läpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku
varaventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.

-- Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. -- Niin
se on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin
palvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset
jotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin
luo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. --
Parasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka
kuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. -- Sinä luulet? Totta kai
ymmärrät sen?

-- Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli
lähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä
tänne.

-- Matthew Cuthbert -- ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun
mielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi
voinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut
mielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.

-- Ei, sitä en kai oikein tarkoita -- en ihan... änkytti Matthew,
joka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. -- Minä otaksun --
eihän voida vaatia meitä pitämään häntä.

-- Se vielä puuttuisi!... Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?

-- Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä
ja odottamatta.

-- Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt
aivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.

-- Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. --
Ei silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän
lisäämään. -- Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui
ajaessamme asemalta.

-- Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan... Sen kuulin heti.
Mutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista,
joitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt
lastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi
tämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän
on tullutkin.

-- Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni,
sanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.

-- En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. --
Ja minä en aio pitää häntä.

-- No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi
Matthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. -- Nyt minä menen
nukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat
ja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta
ylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön,
rakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.



IV.

AAMU VIHERVAARALLA.


Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa,
hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste
virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa
keinui sinistä taivasta vasten.

Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä
värisytti voimakas ilontunne -- mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli
pois... Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne,
koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja -- totta tosiaan!
-- tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella.
Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella
puolen. Hän aukaisi ikkunan -- se aukesi naristen ja vastahakoisesti,
ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten
myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun
kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten
hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella,
että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään,
että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella,
niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä
kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.

Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita,
toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho
niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa
oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden
suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.

Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat
niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja
kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot
kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja
kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella
puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi;
puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki
vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt
Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.

Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita
ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen
viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.

Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti
kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa
elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota
hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.

Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä
kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut
sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.

-- Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.

Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen
pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi,
teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään
tarkoittamatta.

Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.

Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään
hymyilevää maailmaa ulkopuolella.

-- Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti
kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään -- ne ovat pieniä, ja
niissä on matoja.

-- Ah, en tarkoita vain puuta -- vaikka se seisookin juuri nyt
täydessä loistossaan -- tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita
ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta... Eikö
teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna
kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas,
miten hyvällä tuulella purot aina ovat -- aina ne nauravat! Vieläpä
talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla.
Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti
ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan
jää tänne, mutta niin se ei ole... Vaikka en koskaan enää näkisikään
Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan
ole epätoivon kuilussa, en... Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On
hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut
ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja
että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta
tuntuu, kun --

-- Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että
istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin
hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. -- Aamiainen odottaa.
Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja
käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet
tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.

Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei
ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita
vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka
harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä,
että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä
on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen
takaisin patjalta.

-- Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille,
jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia
edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä...
Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut
ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista -- on niin
hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän
mittaan... Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on
helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen
tarpeessa... Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua
onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun
sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin --

-- Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. -- Sinä lörpöttelet niin, että
tässä ihan menehtyy.

Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva
vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi -- se vaikutti niin
luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni -- mikä kuitenkin häneen
nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista -- niin että ateria
nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.

Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti
suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen
sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä
entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä
tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui
ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen
siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka
Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?

Mutta -- ihmeitten ihme -- Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi
selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli
halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se
oli juuri Matthew'n tapaista -- saada päähänsä käsittämätön oikku
ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella
itsepintaisuudella -- itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä
kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja
marissut päivät päästään.

Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui
pesemään kuppeja ja vateja.

-- Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.

-- Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen.
Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei
teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!

-- En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin
minulla jo on sitä lajia... Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on
sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew
on aivan yksinkertaisesti naurettava.

-- Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. -- Hänellä
on sydäntä, hänellä... Hänelle sain laverrella niin paljon kuin
jaksoin -- luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet,
ymmärsin, että hän on sukulaissielu.

-- Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä
sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. -- Niin, sinä voit pestä astiat.
Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin
kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan
puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme
päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat
mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.

Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka
kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden.
Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän
ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein
hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja
päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai
mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.

Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta
keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli
takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli
täydellisesti kadonnut.

-- Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.

-- En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin
marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa
jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta.
Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin
ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä.
Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä
pahemmaksi...

Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos -- on kuin kaikki huutaisi
minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme
leikkitoveria!" -- mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä
maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja
on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta?
Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä.
Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista,
josta pitäisin... Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen,
että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä
tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra... Mikä on tuon Kristuksen
verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?

-- Sitä sanotaan fuksiaksi.

-- Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä... Minä tarkoitan nimeä, jonka
itse olette sille antanut -- lempinimeä. Ettekö ole antanut sille
nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?

Saanko sanoa sitä -- odottakaahan -- Silmieniloksi! Se on hieman
pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä
Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!

-- Kernaasti, kultaseni, minun puolestani... Mitä nyt sitten muka
hyödyttää antaa nimi fuksialle?

-- Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille -- myös kukille.
Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi... Kuinka te voitte
tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti
olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina
sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle
kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla.
Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen.
Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta
kuitenkin...

-- En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla
ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. -- Hänessä on kuitenkin
jotain erikoista -- aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni
tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan...
Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse,
jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti"
eilen illalla... Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen
ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada
hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden,
joka vain katsoo.

Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä
ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi
kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen
täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.

-- Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi
Marilla.

Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi
katseen ja sanoi kuivasti:

-- Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan
mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet
heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun
paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja.
Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.

Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että
hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään
vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata -- ellei se ehkä
ole nainen.

Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla
ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi
pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui
ääneen, tietämättä kenelle:

-- Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin
hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että
hän tulee tänne kesän ajaksi.

Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle
piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava
luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti
laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden
ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä -- siellä seisoi tuo
rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään,
piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.



V.

ANNAN ELÄMÄNTARINA.


-- Tiedättekös, sanoi Anna tuttavallisesti, minä olen päättänyt
pitää hauskaa tällä ajomatkalla. Minun kokemukseni on ollut, että
voi melkein aina pitää hauskaa, kun vain oikein päättää... Koko
ajomatkallamme en aio ajatella lastenkotia enkä sinne palaamista.
Tahdon ajatella vain ajamisen huvia. Oi, katsokaa, tuolla on jo
pieni orjanruusu puhjenneena! Eikö se ole suloinen? Ettekö luule sen
iloitsevan siitä, että se saa olla ruusu? Eikö olisikin hauskaa, jos
ruusut osaisivat puhua? Olen varma siitä, että ne sanoisivat mitä
somimpia asioita. Ja eikö vaaleanpunainen olekin maailman hurmaavin
väri? Minä rakastan sitä, mutta minähän en koskaan voi sitä käyttää.
Punatukkaiset ihmisethän eivät koskaan voi käydä vaaleanpunaisessa...
Oletteko koskaan kuullut puhuttavan, että jollakulla olisi pienenä
ollut punainen tukka, joka olisi muuttunut toisen väriseksi hänen
kasvaessaan isoksi?

-- En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. -- Ja mitä
sinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.

Anna huokasi.

-- Taas sammui eräs toive... Elämäni on haudattujen toiveitten
kirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina
saadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.

-- Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.

-- Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan
kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen
romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai
romanttisinta, mitä ajatella voi... Kuljemmeko Tumman, päilyvän
aallokon ohi tänään?

-- Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla,
päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.

-- Rantatie -- se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. --
Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte
"rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka
pitkältä sinne on?

-- Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti
täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella
jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät
itsestäsi.

-- Oh, sitä mitä tiedän itsestäni -- sitä maksaa tuskin vaivaa
kertoa, sanoi Anna innokkaasti. -- Mutta jospa vain saisin kertoa
teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma
siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.

-- Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään
tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.

Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?

-- Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten
alistuvasti. -- Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona.
Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken
alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha
olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli
kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi
esimerkiksi --

-- Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää,
muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi
Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja
kasvattavan opetuksen.

-- Niin, en tiedä... Anna näytti miettiväiseltä.

-- Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku
muu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan
saanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi
sammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti
ihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut -- Jedediah... -- mutta
varmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta... Niin, äitini,
hän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin
isäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen
hoidettavakseen, se oli kai kylliksi... Rouva Thomas'illa oli tapana
sanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä
kuin kirkonrotat.

He muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole
koskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut
sitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti
kuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja
sinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla... Niinpä niin,
ja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet
vaikuttavat niin varakkaalta...

Siinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin
rumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa
ja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin,
että äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko,
eikö totta?... Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli
minuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen
pettyneen minun suhteeni -- sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän
kuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.

Ah, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin
sanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa
"äiti"... Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen.
Sitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on
sanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut
pistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee
minun kohtaloni... Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä
seuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia
elossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut,
vaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua
pullosta. Onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita
syötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä
aina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: "senkin paatunut
vekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin
seitsemän vaivaa -- ja kuitenkin olet niin häijy!"

Rouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja
minä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin
heitä lasten hoitamisessa -- siellä oli neljä minua nuorempaa -- ja
voitte uskoa, että siinä oli kuhinaa... Sitten kaatua kupsahti ukko
Thomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui
ottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut.
Siinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut
käsittää, miten päästä minusta eroon.

Sitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella,
ja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut
lapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni
heidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää.
Siellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut
elää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani...
Herra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin
hirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme
kertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä,
mutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan
rouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin
äärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.

Siellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta,
mutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa.
Hän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin.
Minut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut
ottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he
sanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta
heidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin
neljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.

Anna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa
helpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa
kokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut "halunnut" häntä.

-- Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman
rantatielle.

-- Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva
Thomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin
kauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä
lapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin.
Mutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen
hyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, "Hohenlindenin
taistelun" ja "Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi", ja "Linna
Rheinillä" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta.
Oi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen
kulkemaan pitkin koko selkärankaa... Kuten esimerkiksi "Viel' ei
Puolan hetki lyönyt" -- siinä värisyttää monessa kohdassa... Se
oli viidennessä lukukirjassa -- minä olin tietysti ehtinyt vasta
neljänteen -- mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle
omansa luettavaksi.

-- Nuo rouvat monine lapsineen -- rouva Hammond ja rouva Thomas
-- olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan
syrjäsilmäyksen.

-- Oh -- kyllä... sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa
lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. --
Se oli kyllä heidän tarkoituksensa -- tiedän, että he tahtoivat olla
niin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä
vain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä,
ettei se -- oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään
hauskaa... Onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti
kysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten
kaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän
tarkoituksensa oli olla minulle.

Marilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien
äänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista,
monenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.

Hän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen
ja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut -- pelkkää
raskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta... Sillä Marilla oli
kyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen
totuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen
kodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää
takaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n
selittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän
oli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen
taipuisalta ja helposti käsiteltävältä.

-- Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi
hänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole
mitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen
omaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.

Rantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi
tiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut
huolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla
kallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan
alas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen
hevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat
kerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli
kivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja
kiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä
piikiviä -- valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri
kimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain
siivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.

-- Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja
tuijottavasta äänettömyydestä. -- Kerran asuessani Marysville'ssä
herra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme
kauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli
niin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää
silmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan... Mutta
tämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit
olekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että
haluaisin olla lokki -- ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin...
Ajatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa
ja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän.
Ja sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin
kuvitella, minkälaista se olisi!

-- Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? -- Se on
Valkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi
ei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti
kesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.

-- Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna
surullisesti. -- Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne -- silloin on
kaikki lopussa...



VI.

MARILLA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ.


He tulivat sinne kuitenkin hetkistä myöhemmin. Rouva Spencer asui
suuressa, keltaisessa talossa vastapäätä hiekkaista lahtea ja
hän tuli ulos rappusille, hyväntahtoisilla kasvoillaan iloisen
hämmästyksen ilme.

-- No mutta hyvää päivää! hän huusi. -- Teitä todellakin vähimmin
olisin osannut odottaa juuri tällä hetkellä, mutta sydämellisesti
tervetuloa joka tapauksessa! Riisutte kai hevosen valjaista? Ja mitä
sinulle kuuluu, Anna?

-- Kiitos, minä voin niin hyvin kuin voi odottaa, vastasi Anna
ilman hymyn häivähdystäkään. Koko hänen iloinen mielialansa oli nyt
poispuhallettu.

-- Jäämme kai hetkiseksi, että tamma saa puhaltaa, sanoi Marilla,
mutta minä lupasin veljelleni olla pian taas kotona. Asianlaita on
niin, rouva Spencer, että on tapahtunut omituinen väärinkäsitys, ja
minä olen tullut juuri ottaakseni selvää, missä vika on. Me lähetimme
terveisiä ja pyysimme, Matthew ja minä, että te toisitte meille
pojan lastenkodista. Pyysimme Robert veljenne sanomaan teille, että
haluaisimme kymmen-, yksitoistavuotiaan pojan.

-- Marilla Cuthbert, mitä sanottekaan? huudahti rouva Spencer hyvin
huolestuneena. -- Hyvänen aika, Roberthan lähetti tänne sanan Nancy
tyttärensä mukana, ja tämä sanoi, että te halusitte saada tytön --
eikö niin, Flora Jane? kysyi hän, kääntyen oman tyttärensä puoleen,
joka oli tullut ulos portaille.

-- Kyllä, juuri niin hän sanoi, neiti Cuthbert, vakuutti Flora Jane
vakavasti.

-- Tämäpä nyt oli kauhea kommellus, sanoi rouva Spencer. -- Olen hyvin
pahoillani, mutta en todellakaan mahda sille mitään, neiti Cuthbert.
Minä tein voitavani ja seurasin teidän ohjeitanne. Mutta Nancy on
usein sekapäinen ja hajamielinen. Olemme niin usein pakotettuja
torumaan häntä siitä, että hän antaa ajatustensa lentää.

-- Se oli meidän oma syymme, sanoi Marilla alistuvasti. Meidän
olisi itse pitänyt tulla teidän luoksenne eikä antaa tärkeätä asiaa
kuljetettavaksi suullisesti toiselta toiselle. Miten tahansa --
erehdys on tehty, ja ainoa, mitä meillä nyt on tehtävänä, on sen
oikaiseminen. Voiko tytön lähettää takaisin lastenkotiin? En kai voi
otaksua muuta kuin että he ottavat hänet jälleen takaisin?

-- Sen kai he kyllä tekevät, sanoi rouva Spencer miettiväisenä, mutta
luulenpa, ettei ole tarpeellista lähettää häntä takaisin. Rouva
Blewett pistäytyi täällä eilen, ja hän sanoi juuri kovasti katuvansa,
ettei hän ollut antanut minun tuoda pientä tyttöä hänelle avuksi.
Rouva Blewett'illa on hyvin suuri perhe, kuten tiedämme, ja hänen
on vaikea saada palvelijoita, jotka pysyvät... Anna tulee sopimaan
hänelle mainiosti. Eikö ole aivan kuin Jumalan sallimus, että te
juuri tänään ajatte tänne tytön kanssa?

Marilla ei näyttänyt siltä, että hän olisi uskonut sallimuksen
erityiseen johdatukseen tässä suhteessa. Tässä oli odottamattoman
suotuisa tilaisuus päästä eroon tuosta epämieluisesta
lastenkodinlapsesta -- ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään
kiitollisuutta.

Rouva Blewett'in hän tunsi ainoastaan ulkonäöltä. Hän oli pieni
äkäpussi, ohut ja laiha kuin tikku. Mutta hän oli kuullut puhuttavan
hänestä. Rouva Blewett'in väitettiin olevan äärimmäisen ankara ja
vaatelias emäntä, ja viralta pannut palvelustytöt kertoivat kauheita
asioita hänen juonikkaisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan sekä hänen
lukuisista nenäkkäistä ja pahanilkisistä lapsistaan. Marilla tunsi
piston omassatunnossaan ajatellessaan Annan jättämistä tämän naisen
lempeän huolenpidon alaiseksi.

-- Kiitos, tulen kai sitten sisään, niin saamme lähemmin keskustella
asiasta, sanoi hän.

-- Kukapa muu kuin itse rouva Blewett tulee tuossa pitkin polkua!
Sepä oli hauska sattuma! huudahti rouva Spencer ja vei vieraansa
eteisestä vierashuoneeseen.

Sisältä tuoksahti heitä vastaan niin ankara kylmyys, kuin olisivat
tummanvihreät, tarkoin alaslasketut sälekaihtimet niin kauan
siivilöineet ilmaa, että se olisi kadottanut jokaisen lämmön
rahtusen, mitä siinä koskaan oli ollut.

-- Tätä voi sanoa hyväksi onneksi; nythän voimme samalla päättää
asian. Istukaa nojatuoliin, neiti Cuthbert! Anna, istu sinä tälle
jakkaralle äläkä hankaa sen päällysverhoa!

... Antakaa minulle hattunne. Flora Jane, mene panemaan teevesi
tulelle ja ota rinkeleitä esiin. Hyvää iltaa, rouva Blewett!
Sanoimme tässä juuri, että oli sellainen onni, kun pistäydyitte
sisään. Saanko esittää -- rouva Blewett, neiti Cuthbert. Suottehan
anteeksi, jos häviän hetkiseksi! Unohdin sanoa Flora Janelle, että
minulla on vehnäleipäpelti uunissa.

Rouva Spencer riensi toimekkaana ulos vedettyään ylös vihreät
sälekaihtimet. Anna istui mykkänä ja liikkumattomana jakkaralla,
kädet lujasti yhteenliitettyinä polvilla, ja tuijotti kuin lumottuna
rouva Blewettiin. Jätettäisiinkö hänet tuon naisen haltuun, jolla oli
noin terävät poskipäät ja tiukka katse. Hän tunsi, kuinka jotakin
takertui hänen kurkkuunsa ja hänen silmiään kirveli. Hän alkoi juuri
pelätä, ettei hän voisi pidättää itkuaan, kun rouva Spencer palasi,
lämpimänä ja säteilevänä, täysin kykenevänä ottamaan punnittavakseen
kaikki vaikeudet, henkiset tai aineelliset, ja sen jälkeen rohkeasti
ratkaisemaan pulmat. Kysymys on tästä pikku tytöstä, rouva Blewett,
sanoi hän, on syntynyt pieni väärinkäsitys... Olin saanut päähäni,
että herra ja neiti Cuthbert halusivat ottaa kasvatikseen pienen
tytön. Niin oli sanottu minulle. Mutta sen sijaan he halusivatkin
poikaa. Niin että jos te edelleen olette samaa mieltä kuin eilen,
niin näyttää siltä kuin voisitte saada toiveenne täytetyksi.

Rouva Blewett mittaili terävin silmin Annaa kiireestä kantapäähän.

-- Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi? hän kysyi.

-- Anna Shirley, sopersi kysymyksen saaja arasti, tällä kertaa
uskaltamatta esittää mitään toivomusta loppuäänteen lausumiseen
nähden. -- Ja olen yksitoistavuotias.

-- Hm; sinä et ole suuri ikäiseksesi... Mutta sinä olet varmaan
sitkeä. Sitkeät voivat roimasti tarttua kiinni... Niin, jos otan
sinut, niin saat käyttäytyä kiltin tytön tavoin -- sinun on oltava
kiltti ja kunnollinen ja työteliäs ja kohtelias. Saat panna parastasi
ansaitaksesi ruuan ja asunnon, niin paljon voin sinulle sanoa. Niin,
otan kai hänet neiti Cuthbert, niin pääsette hänestä. Pienokainen on
kauhean kärtyisä, niin että olen aivan uupunut hänen hoitamisestaan.
Paraillaan on minulla myöskin vuodevaatteiden tuulettaminen, ja
keittiö ja rappuset ovat pestävät...

Marilla katsoi Annaan ja tunsi sydämensä pehmenevän nähdessään tytön
kalpeat kasvot mykkää epätoivoa osoittavine ilmeineen -- sellaisen
pienen olennon mykkää epätoivoa, joka taas huomaa olevansa kiinni
satimessa, josta se kerran on päässyt pujahtamaan pois. Ja Marillalla
oli sellainen epämiellyttävä tunne, että ellei hän myöntyisi
tuossa katseessa ilmenevään rukoukseen, seuraisi se häntä hänen
kuolinpäiväänsä saakka. Sitäpaitsi hän ei pitänyt rouva Blewettista.
Tyttö oli totisesti liian hyvä tuollaisen ihmisen työjuhdaksi... Sitä
hän ei voinut ottaa vastuulleen.

-- Niin, en tiedä... sanoi hän hitaasti. -- Tarkoitukseni ei ollut
sanoa, että veljeni ja minä ehdottomasti olisimme päättäneet olla
häntä ottamatta. Voinpa vielä sanoa, että veljeni mielellään haluaa
pitää hänet. Minä tulin tänne oikeastaan ottamaan selkoa, kuinka
erehdys on syntynyt... Nyt luulen, että teen parhaiten ottaessani
hänet mukanani takaisin kotiin ja harkitessani asiaa Matthew'n
kanssa. En kai voine tehdä ratkaisevaa päätöstä neuvottelematta hänen
kanssaan. Jos päätämme, että emme pidä häntä, lähetämme hänet teille
huomenna. Ellei häntä kuulu, merkitsee se, että hän jää meille.
Oletteko siihen tyytyväinen, rouva Blewett?

-- Täytynee kai olla, vastasi rouva Blewett äreästi.

Marillan puhuessa Annan kasvoissa tapahtui kuin auringonnousu. Ensin
hävisi pyyhkäisemällä toivoton ilme; sitten syttyi heikko toivon
säde, ja silmät tulivat syviksi ja kirkkaiksi kuin tähdet. Tyttö
oli aivan kuin muuttunut ja kun silmänräpäystä myöhemmin molemmat
rouvat menivät ulos hakemaan reseptiä, jota rouva Blewett oli tullut
lainaamaan, hypähti hän ylös ja juoksi suoraapäätä yli huoneen
Marillan luo.

-- Oi, neiti Cuthbert, sanoitteko todellakin, että sallisitte minun
ehkä jäädä Vihervaaralle? kuiskasi hän henkeä pidättäen, ikäänkuin
tuo hurmaava mahdollisuus olisi paennut tipotiehensä, jos hän
olisi puhunut ääneen. -- Sanoitteko todellakin niin? Tai onko vain
mielikuvitukseni tehnyt minulle kepposen?

-- Saat luvan oppia pitämään aisoissa tuota mielikuvitustasi, Anna --
on perin huonoa, kun ei voi eroittaa mikä on todellisuutta ja mikä
_ei_, sanoi Marilla tylysti. -- Kyllä, juuri niin sinä kuulit minun
sanovan eikä mitenkään muuten. Mutta _ratkaistu_ ei ole vielä mitään,
ja ehkä, kun kaikki ympäri käy, rouva Blewett kuitenkin saa sinut
ottaa. Hän tarvitsee tosiaankin sinua paljon enemmän kuin minä.

-- Mieluummin silloin menen takaisin lastenkotiin kuin muutan hänen
luokseen, huudahti Anna kiihkeästi. -- Hän on aivan kuin -- kuin
kärppä.

Marilla pidätti hymyilynsä ja tunsi, että tässä tarvittiin ojennusta.

-- Tuollainen pikku tyttö kuin sinä saisi hävetä puhuessaan tuolla
tavoin vieraasta rouvasta, sanoi hän ankarasti. -- Mene takaisin ja
istu aivan rauhassa ja pidä kielesi kurissa ja käyttäydy kuten kiltin
ja säädyllisen tytön tulee.

-- Minä koetan tehdä ja olla kaikkea, mitä te haluatte, kun vain
annatte minun jäädä, sanoi Anna ja meni aivan sävyisänä takaisin
jakkaralleen.

Kun he samana iltana tulivat ajaen takaisin Vihervaaralle, oli
Matthew heitä vastassa oikotiellä. Marilla oli kaukaa nähnyt
hänen käydä maleksivan siellä ja ymmärsi hänen syynsä. Hän oli
valmistautunut siihen hiljaisen tyytyväisyyden ilmeeseen, jonka hän
luki Matthew'n kasvoista tämän nähdessä, että hänellä kuitenkin oli
Anna mukanaan kotiin tullessa. Mutta hän ei puhunut hänelle mitään
asiasta, ennenkuin he molemmat olivat ulkona karjapihassa navetan
edustalla ja lypsivät lehmiä. Silloin kertoi hän lyhyesti hänelle
Annan elämäntarinan ja mikä oli ollut tuloksena hänen käynnistään
rouva Spencerin luona.

-- En antaisi ikänä koiraakaan, josta välittäisin, tuolle Blewett'in
akalle, sanoi hyväluontoinen Matthew häneen nähden tavattoman
pontevasti.

-- En minäkään voi häntä sietää, tunnusti Marilla, mutta meillä ei
ole muuta valinnan varaa kuin joko jättää tyttö hänelle tai pitää
hänet itse. Ja koska sinä nyt näytät häntä tahtovan, Matthew, niin on
kai minun mukauduttava. Olen nyt harkinnut asiaa niin paljon, että
olen jo melkein tottunut tuohon ajatukseen. Täytynee ottaa koko juttu
velvollisuuden kannalta... En ole koskaan elämässäni kasvattanut
lasta, kaikkein vähimmin tyttöä, ja monta tyhmyyttä tulen varmaan
tekemään... Mutta parastani tahdon panna. Niin että mikäli minusta
riippuu, Matthew, saa hän jäädä.

Matthew'n neuvottomat kasvot aivan loistivat mielihyvästä.

-- Ajattelin kylläkin, että sinä tulisit siihen käsitykseen, Marilla,
sanoi hän. -- Tytössä on niin paljon syvää...

-- Se on kyllä sangen hyvä, vastasi Marilla, mutta kunto ja
käytännöllinen ymmärrys ei myöskään ole vahingoksi... No, minun
asiani on istuttaa häneen niin toista kuin toistakin. Mutta
paina mieleesi, Matthew, sinun ei maksa vaivaa sekaantua minun
opetustapoihini. Tällainen minun kaltaiseni naimaton nainen ei ehkä
paljon ymmärrä lastenkasvatuksesta, mutta luulisin sentään, että hän
tietää siitä enemmän kuin vanhapoika... Niin että olet kai kiltti ja
annat minun pitää ohjia. Kun minä menetän pelin, on sinun vuorosi
tarttua kiinni.

-- No no, Marilla kulta, ota sinä vain hänet rauhassa hoiviisi, sanoi
Matthew tyynnytellen. -- Sinun on vain oltava hänelle niin kiltti
ja ystävällinen kuin voit hemmottelematta häntä. Luulen hänen olevan
sitä lajia, jonka voi saada tekemään mitä tahansa, kun vain kohtelee
häntä rakkaudella.

Marilla päästi kuuluviin hiljaisen äyhkäisyn, jonka tarkoituksena
oli olla halveksumisen ilmaus Matthew'n naiskasvatusta koskeviin
mielipiteisiin nähden, ja sitten hän meni maitokamariin täytettyine
kiuluineen.

-- En sano hänelle tänä iltana, että hän saa jäädä, ajatteli
hän kaataessaan maidon vateihin. -- Silloin hänen aivoparkansa
tulisivat niin kiihtyneiksi, ettei hän nukkuisi tuntiakaan yöllä.
Niin, Marilla Cuthbert, kaikkeen sinuakin kuljetetaan... Olisitko
sinä ikänä uskonut eläväsi sellaista päivää, että ottaisit
orpotytön lastenkodista kasvatiksesi? Tämä jo itsessään on mitä
hämmästyttävintä, mutta ei kuitenkaan niin hämmästyttävää kuin että
Matthew on kaiken takana -- hän, joka aina on niin kauhistunut
pikkutytöistä... Oli miten oli, olemme nyt päättäneet ryhtyä
kokeiluun, ja taivas tietää, mitä siitä koituu.



VII.

ANNA LUKEE ILTARUKOUKSENSA.


Kun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi
hän vakavana opettavaisella äänellä:

-- Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen
vaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata
huolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian
kuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se
huolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten
pikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja
siisteyteen. -- Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla,
etten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. -- Tänään käärin
ne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa.
Mutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli
päästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko
hauskoja asioita...

-- Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään
tänne, varoitti Marilla. -- No kas niin, tuo voi kelvata... Lue nyt
iltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.

-- En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.

Marilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.

-- Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut
lukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin
tekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?

-- Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä
täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja
kaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti
ja takertumatta.

Marilla näytti keventyneeltä.

-- No Jumalan kiitos -- tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan
täydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?

-- Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko
katkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat
niin komeilta! "Ääretön, ikuinen ja muuttumaton." Eikö se kuulu
majesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy --
aivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi
sanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.

-- Anna runouden olla rauhassa, Anna -- me puhumme iltarukouksesi
lukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue
rukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku
tyttö.

-- Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin
kiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, --
Ihmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen
merkitsee... Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt
tukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan
voinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian
väsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy
pitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän -- heiltä ei totisesti
voi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia... Vai voiko
tosiaankin teidän mielestänne?

Marilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen
kasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata
aikaa.

-- Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni
alla, Anna.

-- Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna
hilpeästi. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen.
Mutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava.
Kun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen,
jonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun
kerran olen tullut sitä ajatelleeksi...

-- Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.

Anna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.

-- En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein
haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin
aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään,
syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen -- ylös tuohon
kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan...
Ja silloin tuntisin rukouksen... No niin, nyt olen valmis. Mitä minä
sanon?

Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän
oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen
"Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen
maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta
näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä
arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku
rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin
polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle
olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska
ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden
välittämänä.

-- Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän
viimein. -- Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet
saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.

-- Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa
Marillan polvelle. -- Rakas taivaallinen isä -- niin sanovat
papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa,
mitä? -- pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään.
-- Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta
tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja
Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen.
Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä
olevani velvollinen kiittämään... Mitä tulee niihin asioihin,
joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa
luetella niitä... Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole
niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee
minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella
Anna Shirley. -- Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän
innokkaasti kohottautuen. -- Olisin tietenkin voinut valita joitakin
kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän
miettimisaikaa.

Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle
tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin
sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen
puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä.
Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että
Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri
aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.

-- Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa
"amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella"
-- niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta
ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja
sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä
kirjekaaviossa... Luuletteko sen haittaavan mitään?

-- Ei, en luulisi, sanoi Marilla. -- Nuku nyt kuten kiltti lapsi
ainakin. Hyvää yötä.

-- Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi
Anna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.

Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan
pöydälle ja katsahti Matthew'hin.

-- Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö
hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein
täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole
lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan
huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä --
niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin
pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita.
Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin... Niin,
kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa
osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin
tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai
kestettävä koetus nöyryydellä...



VIII.

ANNAN KASVATUS ALKAA.


Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle
ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle.
Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja
piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan
hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen,
työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti
olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki
mitä siihen kuului -- kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä
palautti hänet takaisin maan päälle.

Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin
ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on
valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä
jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että
ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja
sanoi rukoilevalla äänellä:

-- Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa
minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen
koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa
kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti
ja sanokaa!

-- Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin
käskin, vastasi tunteeton Marilla. -- Mene tekemään se, Anna,
ennenkuin tulet kysymyksinesi.

Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi
Marillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.

-- No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään
tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta
puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut
-- luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja
osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?

-- Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi...
Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole
lainkaan oikea sana... Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja
kirsikankukista -- mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän...
Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi... Siinä saan kyllä
hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin
parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En
voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!

-- Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät
mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla
äänellä. -- Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään,
että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä
saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme
mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon
kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin
lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.

-- Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. -- Pitääkö minun aina
sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?

-- Ei toki -- sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.
En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.

-- Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla,
väitti tyttö.

-- Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua
kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat
minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert -- kun vain
muistaa.

-- Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi
Anna alakuloisesti. -- Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä
eikä mitään muuta sukulaista -- ei edes isoäitiä. Silloin minulla
olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin... Enkö saisi sanoa
teitä Marilla tädiksi?

-- Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole
mitään tarkoitusta.

-- Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.

-- Sinä ehkä kylläkin -- mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.

-- Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne
ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.

-- En.

-- Oi! -- Anna veti syvään henkeänsä. -- Oi, neiti -- ei, Marilla,
kuinka paljon te jäätte vaille!

-- Enpä juuri tiedä... Mitä hyödyttää kuvitella asioita
toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. --
Kun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä
maan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me "kuvittelemme" ne
olemattomiksi... Ja lorun lopuksi -- mene vierashuoneeseen, Anna,
mutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä -- ja anna
minulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko
Isämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä
lukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista
kuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.

-- Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna
puolustellen. -- Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään
harjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä!
Kun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen --
juuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun
papin ja niin runollinen... Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin
aamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei
minun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä,
mistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos
on täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä
merkille?

-- Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun
pyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä
jää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee
kuten sanoin!

Anna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei
tullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti
kutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän
tapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui
seinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä
selän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja
viheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden
villiviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle
hohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.

-- Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.

Anna säpsähti kovasti.

-- Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua -- muuatta jokseenkin korean
väristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus "Kristus siunaamassa
pikku lapsia".

-- Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä -- että olin tuo
sinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin
hän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä... Hän näyttää yksinäiseltä
ja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan
ole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja
siksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi,
ettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota -- paitsi Hän. Olen varma
siitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä
varmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun,
kun kysyin teiltä, saisinko jäädä... Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi
häntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella
kaiken -- kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes
seisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja
laski kätensä hänen hiuksilleen -- oi sitä ilontunnetta, joka silloin
varmaan hänet valtasi!... Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija
olisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi!
Sen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä
huomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin
surullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.

-- Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt
jo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista
-- ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta...

Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.

-- Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava... Vakuutan, etten
tarkoittanut mitään muuta.

-- Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista
asioista... Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan
jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä
seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi!
Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja
opettele tuo rukous ulkoa.

Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut
sisään koristaakseen sillä päivällispöydän -- Marilla oli salavihkaa
katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään -- nojasi leukaansa
käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin
sanoihin.

-- Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. -- Se on kaunista. Olen
kuullut sen ennen -- kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran
lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului
niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen
oli jotain hyvin ikävää. -- "Isä meidän, joka olet taivaassa,
pyhitettäköön sinun nimesi." -- Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka
iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia
tämän, neiti -- ei, Marilla.

-- Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.

Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa
hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea
pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.

-- Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan
sydänystävää täällä Avonleassa.

-- Saat mitä?

-- Sydänystävää -- oikein läheistä ystävää -- sukulaissielua, jolle
voin vuodattaa tunteeni... Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni
ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on
jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy
samoin. Luuletteko ehkä niin?

-- Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun
ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun
leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä
tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi,
kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei
tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole
kiltti ja hyvä.

Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin
silmin.

-- Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On
tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että
sydänystävänikin olisi sellainen.

-- Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta
tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen,
ja se on parempaa kuin kauneus.

Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän
piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen
kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.

Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti
kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat
hänelle.

-- On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis --
ja minun laitanihan on niin -- niin tuottaa kuitenkin suurta iloa
saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä
lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut
kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja
hilloastiansa -- kun hänellä oli hilloa, tietenkin... Toinen ovi oli
lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä
ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja
minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen
pikku tyttö, joka asui siellä.

Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä.
Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin
sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja
lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli
lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja
astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui -- sen sijaan että
joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon.
Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei
minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta
ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken
elinaikamme.

Muuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun
täytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään,
sen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan
minua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli
pitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se
toisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin
mahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö
nimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin
hänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta -- vaikka en
aivan niin paljon... Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin
hyvästi Violetalle, ja ah, -- hänen hyvästinsä kuului myöskin niin
surulliselta ja äänessä oli kyyneliä... Olin häneen niin kiintynyt,
ettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa
-- ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.

-- Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti.
Minä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan
mielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän,
jotta tulisi loppu tuolle siunatulle "kuvittelemiselle"... Mutta älä
koskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai
Violetastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.

-- Ah ei, en varmistikaan... En muuten voikaan puhua heistä kenen
kanssa tahansa -- heidän muistonsa on minulle liian kallis... Mutta
arvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh,
katsokaahan -- tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan
omenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua
siinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että
haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!

-- Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. -- Minun
mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun
pitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula
mahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka
sinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.

-- Ah, osaan sen jo melkein kokonaan -- minulla on vain viimeinen
rivi jäljellä.

-- Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene
kiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää
sinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.

-- Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.

-- Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja
kukkinesi... Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.

-- Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna.
-- Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää
niiden suloista pikku elämää poimimalla ne -- minä en tahtoisi
joutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka... Mutta kiusaus oli
vastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton
kiusaus?

-- Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?

Anna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui
tuolille ikkunan ääreen.

-- Kas niin -- nyt osaan rukouksen... Opettelin viimeisen rivin
rappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen
kauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä... Lattiaa peittää
pehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat,
ja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat
kulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole
koskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on
leposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä
ja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti
nojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä,
joka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan
valkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa.
Tukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu...
Nimeni on lady Cordelia Fitzgerald... Ei, se ei kuulu oikein
luonnolliselta...

Hän harppasi pienen peilin luo ja katseli kuvaansa. Hänen omat
laihat, kesakkoiset kasvonsa ja vakavat harmaat silmänsä katsoivat
sieltä takaisin häneen.

-- Sinä olet vain Vihervaaran Anna, sanoi hän vakavasti, ja sinut
minä näen, juuri sellaisena kuin nyt olet, niin usein kuin koetan
kuvitella, että olen lady Cordelia. Mutta on miljonan kertaa
hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin Ei-minkään Anna -- vai mitä
arvelet?

Hän kumartui eteenpäin, suuteli lempeästi kuvaansa kuvastimessa ja
meni avoimen ikkunan ääreen.

-- Hyvää iltaa, rakkahin Lumikuningatar! Ja hyvää iltaa, rakkaat
koivut alhaalla notkossa! Ja hyvää iltaa, sinä kelpo tupa ylhäällä
mäellä! Saa nähdä, tokko Dianasta tulee paras ystäväni? Toivon sitä
ja tulen pitämään hänestä niin paljon. Mutta en silti koskaan unohda
Katie Mauricea ja Violettaa. He loukkaantuisivat kovin, jos tekisin
niin, ja minä en tahdo loukata kenenkään tunteita, olipa sitten
kysymyksessä vaikka vain pieni lasioven tyttö tai pieni kaikutyttö.
Ajattelen heitä hiukkasen joka ainoa päivä ja lähetän heille
lentosuutelon.

Anna lähetti sormenpäillään pari lentosuuteloa kirsikankukkien ohi,
nojasi leukaansa käsiin ja vajosi miellyttäviin unelmiin silmät auki.



IX.

ROUVA LYNDE KAUHISTUU.


Anna oli viettänyt kaksi viikkoa Vihervaaralla, ennenkuin rouva Lynde
ilmestyi ottaakseen hänet tarkastelunsa alaiseksi. Täytyy kuitenkin
oikeudenmukaisuuden nimessä mainita, että vika ei ollut Rakel-rouvan.

Vaikea ja vuodenaikaan nähden selittämätön influensakohtaus oli
pakottanut tuon kelpo naisen pysyttelemään neljän seinän sisällä
aina hänen viimeisestä Vihervaaralla käynnistään saakka. Rakel
rouva oli perin harvoin sairaana ja tunsi jyrkkää halveksumista
ihmisiä kohtaan, jotka olivat sairaita, mutta influensa, täytyi
hänen myöntää, ei ollut minkään muun taudin kaltainen maailmassa
ja se voitiin selittää vain Herramme erityiseksi rangaistukseksi.
Niin pian kuin hänen lääkärinsä salli hänen pistää nenänsä ulos
ovesta, kiiruhti hän kuitenkin Vihervaaralle, pakahtumaisillaan
uteliaisuudesta nähdä Matthew'n ja Marillan uutta lastenkodin lasta,
jota koskevia arvailuja ja juttuja oli jo koko joukko liikkeellä
Avonleassa.

Anna oli parhaansa mukaan käyttänyt jokaisen hetken näistä
neljästätoista päivästä. Hän tunsi jo seudun jokaisen puun
ja pensaan. Hän oli tehnyt sen keksinnön, että polku lähti
keittiökasvitarhasta ja jatkui tuuhealehväisiin lehtoihin, ja hän oli
tutkinut koko sen kiemurtelevan kulun pitkin puron reunaa ja portaan
yli, hongikkojen ja yhteenpunoutuneitten metsäkirsikkapuunoksien
muodostamien holvikatosten läpi, yli pyöreitten mätästen, joita
sanajalat peittivät, Vaahteroiden ja saarnien keinuvien kruunujen
alitse.

Hän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa
-- tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä
kehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus
suurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen
takaa vei puuporras yli puron.

Tämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle,
jossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien
mäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat
lukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan
metsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat,
läpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien
haamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden
välissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti
supisseet ja sipisseet keskenään.

Kaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin
hän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi
Matthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän
oli "löytänyt". Matthew ei suinkaan valittanut -- kaukana siitä; hän
kuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily.
Marilla antoi "lorujen" luistaa -- kunnes hän huomasi, että hän oli
tulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti
sulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa
kiinni.

Anna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän
kävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän
ruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa.
Kelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia
asteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön
vaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli
vakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun
kaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä
todellisen tarkoituksen.

-- Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.

-- Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse,
sanoi Marilla. -- Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi
hämmästyksestäni.

-- Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel
rouva osaaottavasti. -- Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?

-- Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä.
Matthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa,
että pidän hänestä oikein paljon, minä myös -- vaikka hänellä
luonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä -- hän
on terhakka ja rehti pikku tyttö.

Marilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa
alkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen
ilmeistä.

-- Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi
mainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut
mitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon
hänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen
aavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu.
Mutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku
Marilla.

-- En tunnekaan itseäni masentuneeksi, vastasi Marilla kuivasti. --
Kun olen tehnyt päätöksen, pysyn siinä lujana. Mutta ehkä haluat
nähdä Annan. Minä kutsun hänet.

Hetkisen kuluttua Anna tuli juosten sisään kasvot ihastuksesta
säteilevinä puutarhassa tekemiensä uusien mainioitten löytöjen
johdosta. Mutta hämmästyksissään huomatessaan aivan odottamatta
seisovansa vieraan edessä pysähtyi hän hämillään heti oven suuhun.
On varmaa, että hän näytti jonkun verran omituiselta lyhyessä
ja ahtaassa kotikutoisessa hameessaan, jonka hän oli tuonut
mukanaan lastenkodista ja jonka alta kapeat sääret pistivät esiin
ja näyttivät luonnottoman pitkiltä. Kesakot olivat lukuisammat
ja silmäänpistävämmät kuin konsanaan; tuuli oli pörröttänyt
peittämätöntä tukkaa, niin että se törrötti kaikkiin ilmansuuntiin,
ja se ei ollut koskaan loistanut koreamman punaisena kuin tällä
hetkellä.

-- No, kauniin ulkomuotosi vuoksi he eivät ole sinua ottaneet, se on
totinen tosi, lausui Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. Hän oli
noita miellyttäviä ja usein tavattavia ihmisiä, joitten ylpeytenä
on ilman pelkoa ja häikäilemättä lausua julki mielipiteensä. --
Sinäpä vasta olet laiha vekara! Tulehan tänne, että saan katsoa
sinua! Suuri luoja, onko koskaan nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka
niin punainen, että silmiä huikaisee siihen katsoessa! Etkö kuule,
nulikka, tule tänne!

Anna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rakel rouva oli
odottanut. Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli toisella puolen
keittiönlattiaa ja seisoi Rakel rouvan edessä vihasta hehkuvin
kasvoin ja vapisevin huulin. Koko tuo hento pieni olento vapisi
kiireestä kantapäähän.

-- Vihaan teitä -- te olette häijy ja ilkeä! huusi hän puoliksi
tukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. -- Kuinka
uskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Enhän minä mahda sille
mitään. Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani?
Te olette epäkohtelias ja vailla kaikkia hienompia tunteita!

-- Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä.

Mutta Anna seisoi paikoillaan pää pystyssä ja leimuavat silmät
kiinnitettyinä Rakel rouvaan. Hänen kätensä olivat nyrkkiin
puristetut, ja hänestä säteili ikäänkuin intohimoisen katkeruuden
ilmakehä.

-- Kuinka uskallatte tulla sanomaan sellaisia asioita minulle? toisti
hän. -- Miltä teistä tuntuisi, jos sanottaisiin teistä itsestänne
sellaista? Mitä te ajattelisitte, jos teille sanottaisiin suoraan
vasten kasvoja, että te olette paksu ja kömpelö ja luultavasti
vailla mielikuvituksen rahtuakaan? Niin, en välitä ensinkään,
vaikka loukkaankin tunteitanne. Päinvastoin toivon sitä. Ei kukaan
ole koskaan ollut minua kohtaan niin raaka paitsi rouva Thomasin
miespahanen, ja, minä en koskaan anna teille anteeksi!

Kaksi polkaisua lisää!

-- Onko kukaan ihminen voinut kuvitella tuollaista mielenlaatua!
huudahti kauhistunut Rakel rouva.

-- Anna, mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes tulen jälestä,
sanoi Marilla vaivoin saatuaan takaisin puhekykynsä.

Anna puhkesi itkuun, hyökkäsi eteisen ovelle, jonka hän paiskasi
kiinni jälkeensä, niin että padankannet rämisisivät, ja lensi kuin
tuulispää eteisen läpi ja portaita ylös. Yläilmoista kuuluva jysähdys
ilmaisi, että itäisen vinttikamarin ovi läimäytettiin kiinni yhtä
rajusti.

-- Jaa-a, tuon lapsen kasvattamistyötä en sinulta kadehdi, sanoi
Rakel rouva purevan ivallisesti.

Marilla avasi suunsa lausuakseen joitakin anteeksipyytäviä ja
huolestuneita sanoja -- saman tekevä mitä... Mutta se, mitä hän
todella sanoi, oli täydellisesti yllättävää hänelle sekä silloin että
sittemmin.

-- Sinun ei olisi pitänyt kosketella hänen ulkomuotoaan, Rakel.

-- No mutta nyt minä luulen... Marilla Cuthbert, onko tarkoituksesi
todellakin puolustaa tätä kamalaa mielenpurkausta, jonka todistajina
juuri olimme? kysyi Rakel rouva ylen loukkaantuneena.

-- Ei, sanoi Marilla hitaasti, en koeta häntä puolustaa. Hän
on käyttäytynyt hyvin huonosti, ja minä annan hänelle kelpo
nuhdesaarnan. Mutta meidän on sentään otettava huomioon muutamia
seikkoja ja asianhaaroja. Hän ei ole koskaan saanut oppia, mikä on
oikein. Ja sinä lausuit ajatuksesi hänestä jokseenkin tylysti, Rakel.

Marilla ei voinut olla lisäämättä viimeistä lausetta, vaikka
hän jälleen hämmästyi itseään. Rakel rouva ojensihe ilmeessä
loukkaantunutta arvokkuutta.

-- Niin, minä huomaan, että minun tästä lähtien täytyy olla hyvin
varovainen puheissani, Marilla, koska ennen kaikkea täytyy ottaa
huomioon kasvattilapsen herkät tunteet, jotka ovat Jumala ties' mistä
peräisin... Ei varjelkoon, en ole suutuksissani, sinun ei tarvitse
olla huolissasi. Olen todellakin liian vilpittömästi pahoillani sinun
vuoksesi tunteakseni suuttumusta. Saat kun saatkin monta vastusta
vielä tuosta tytöstä, muista minun sanoneeni. Mutta jos tahdot
noudattaa minun neuvoani -- jota otaksuttavasti et tahdo, vaikka minä
olen kasvattanut kymmenen lasta ja saattanut hautaan kaksi -- niin
annat sinä tuon "kelpo nuhdesaarnan", josta puhuit, koivunvitsan
avustuksella. Sellainen voitelu on tarpeen senkaltaiselle nahalle.
Arvaan hänen luonteensa olevan yhtä tulisen kuin hänen tukkansa.
Niin, jää hyvästi, Marilla. Toivon sinun tulevan välistä tervehtimään
minua, kuten tavallisesti. Mutta sinä et voi odottaa, että minä kovin
pitäisin kiirettä pistäytymään uudelleen luoksesi, jos täytyy joutua
tämän tapaisten hyökkäysten ja loukkausten alaiseksi... Sellainen on
todellakin kokonaan minun kokemuspiirini ulkopuolella.

Senjälkeen Rakel rouva suoristi hyvin itsetietoisesti pienen pyylevän
vartalonsa ja käydä lylleröi ulos. Mutta Marilla lähti hyvin vakavin
ilmein itäiseen vinttikamariin.

Portaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma
siitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan
ja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus,
että Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas
luonteensa!... Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen
nolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä
tosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin
hän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan -- jonka
oivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat
voineet nousta ylös todistamaan -- ei miellyttänyt Marillaa.
Hän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu
rangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka
raskaan rikoksen hän oli tehnyt.

Marilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien
ja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä
puhtaan valkoiselle peitteelle.

-- Anna, sanoi hän, ei tylysti.

Ei vastausta.

-- Anna -- ankarammin -- nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä
minulla on sinulle sanottavaa.

Anna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä
olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa
tuijotti kiinteästi lattiaan.

-- Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö
häpeä itsesi vuoksi?

-- Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja
punatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.

-- Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle
sillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi -- niin, oikein
häpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva
Lyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä
hämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti
panit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja
punatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.

-- Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai
kuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. --
Voihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei
voi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi
niin paljon huomiota siihen... Teidän mielestänne minulla tietenkin
on hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi
tuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin
jokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut.
Minun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.

-- Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin
vakuuttaa... Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta
joka ikisessä talossa, jonne hän menee -- ja hän tulee kertomaan
sen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken
itsehillintäkykysi, Anna.

-- Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi
teille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili
Anna itkien.

Muuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli
ollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä
sanovan toiselle: "Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea
pieni rumilas!" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta -- ja
pistos tuntui yhä.

-- En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein
sanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä
äänellä. -- Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista
esiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi
ihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja
nenäkäs ja -- tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus
-- sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin
pahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja
sitten saat pyytää häneltä anteeksi.

-- Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä
äänellä. -- Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte,
Marilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa
sisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää
ruuaksi, ja minä en valita... Mutta en voi pyytää anteeksi rouva
Lyndeltä.

-- Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin
vankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on
Avonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä
anteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes
sanot minulle, että olet siihen halukas.

-- Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin
huulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä,
että sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole
pahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa,
mutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla
kunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani
pahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.

Marilla nousi ylös lähteäkseen.

-- Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi
käytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla
hyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen
asian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.

Ammuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten
vallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä
kuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen,
pyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi
hän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin
halu purskahtaa nauruun.



X.

ANNAN ANTEEKSIPYYNTÖ.


Marilla ei puhunut Matthew'lle mitään tapahtumasta sinä iltana,
mutta kun Anna osoittautui itsepintaiseksi ja uppiniskaiseksi vielä
seuraavanakin aamuna, täytyi antaa selitys hänen poissaolostaan
aamiaispöydästä. Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle ja ponnisteli
parhaansa mukaan antaakseen hänelle oikean käsityksen Annan
ennenkuulumattomasta esiintymisestä.

-- Ei vahingoita hitustakaan, että Rakel Lynde sai vähän nenälleen --
mokoma juorueukko, joka alituiseen sekaantuu asioihin, jotka eivät
häntä liikuta, oli Matthew'n lohdullinen vastaus.

-- Matthew Cuthbert, minä todellakin hämmästyn... Sinä tiedät, että
Annan käytös oli hirveä, ja kuitenkin puolustat häntä. Tämän jälkeen
kai sanot, että häntä ei ensinkään pitäisi rangaista.

-- Oh e-ei... ei juuri niinkään, sanoi Matthew vaivautuneella
äänellä. -- Vähän häntä kai täytynee rangaista, luulisin... Mutta älä
ole liian kova hänelle, Marilla. Muista, ettei hänellä ole koskaan
ollut ketään, joka olisi opettanut hänelle, mikä on oikein. Sinä --
sinä annat kai hänelle joka tapauksessa jotain syötävää, mitä?

-- Oletko koskaan kuullut, että minulla on tapana kiusata
ihmisiä nälällä, jotta heistä tulisi hyvätapaisia? kysyi Marilla
loukkaantuneena. -- Hän saa säännölliset ateriansa, Ja minä itse
kannan ne ylös hänelle. Mutta hän saa istua siellä, kunnes hän
on taipuvainen pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi: se on minun
päätökseni, ja siinä pysyn, Matthew.

Aamiainen, päivällinen ja illallinen nautittiin hiljaisuuden
vallitessa, sillä se, jolla tavallisesti oli ruokarauha vallassaan,
kieltäytyi yhä taipumasta.

Jokaisen aterian jälkeen Marilla kantoi hyvin varustetun tarjottimen
itäiseen vinttikamariin ja haki sen myöhemmin, ilman että sen sisältö
huomattavasti olisi vähentynyt. Matthew loi huolestuneen katseen
molemmille vadeille, kun ne tulivat viimeisen kerran alas. Oliko Anna
koskenutkaan ruokaan?

Kun Marilla samana iltana meni ulos hakeakseen lehmät kotiin haasta,
hiipi Matthew, joka oli käydä maleksinut tallirakennusten vaiheilla
ja pitänyt häntä silmällä, sisään taloon murtovarkaan ilmein ja
tassutti ylös rappusia. Yleensä liikuskeli Matthew ahtaalla ja
tarkoin rajoitetulla alueella keittiön ja toisella puolen eteistä
olevan pienen kamarin välillä, jossa hän nukkui. Jonkun ainokaisen
kerran hän uskalsi vastahakoisesti arkihuoneeseen tai oikein saliin,
kun pastori pistäytyi teelle. Mutta hän ei ollut koskaan ollut oman
talonsa yläkerrassa siitä keväästä asti, kun hän auttoi Marillaa
paperoimaan vierashuoneen, ja siitä oli nyt neljä vuotta.

Hän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita
minutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai
kylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven
kurkistaakseen sisään.

Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli
surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja
onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa
oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.

-- Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on
laitasi, typykkäiseni?

Anna hymyili laimeasti.

-- Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa
aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä.
Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.

Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia
pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen
koppiin.

Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa
viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman
aikaisin lehmien hausta.

-- Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä
tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. -- Sinun on kuitenkin pakko
tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa,
ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut... Tee pois se,
niin se on tehty.

-- Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?

-- Niin -- pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew.
-- Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin -- sitähän täytyy
kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.

-- Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna
miettiväisesti. -- Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani
pahoillani, sillä pahoillani _olen_. Mutta en ollut sitä eilen
illalla. Olin niin vihoissani... ja sitä kesti koko yön. Mutta
aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut -- minulla
oli vain sellainen ilkeä tunne, että _olin ollut_ vihainen... Häpesin
itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle.
Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua
täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin... Mutta kuitenkin --
_teidän_ vuoksenne teen mitä hyvänsä -- jos kovin sitä haluatte...

-- Voit hyvin käsittää, että haluan... On niin kauhean yksinäistä
tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja
pyydä anteeksi.

-- Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. -- Niin pian kuin Marilla
tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.

-- Se on hyvä -- tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle,
että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle...

-- Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon,
lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset
menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?

Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan.
Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar
ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin
tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen
huutavan "Marilla" kaidepuun yli.

-- No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.

-- Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja
haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.

-- Sitä kelpaa kuulla. -- Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi
sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin
maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. -- Haen sinut mukaani,
kun olen lypsänyt.

Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä
kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena,
jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua
Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja
sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna
auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen
hillityn iloisuuden vahassa.

Marilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut
se katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi
loukkaantuneen rouva Lynden eteen.

-- Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti

-- Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.

Tämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta
Marilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen
rangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon... Annan ei todellakaan
tarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.

Ja ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti,
kunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi
kynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi
iloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin
sanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen
ällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.

-- Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän
vapisevalla äänellä. -- En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen --
ei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan... Voitte kuvitella
mielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten
menettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka
ovat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika.
Olen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua
rangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten
joukosta... Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te
sanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka
sanoitte, oli totta... Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen
ja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta
minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde,
suokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan
surua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa
sellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän -- vaikkakin
hänellä on kauhean vaikea luonne... Ah ei, sitä te ette varmaankaan
tahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle
anteeksi, rouva Lynde!

Anna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.

Ei voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä -- se ilmaisihe
hänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde
oivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin
-- ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä -- että Anna
todenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja
hekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat
antaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla
oli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi
nautinnoksi.

Pohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen
terävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että
Anna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja
kaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja
puutteineen -- pitkävihainen hän ei ollut.

-- Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan
ystävällisesti. -- Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai
myöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä
olen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne -- ei maksa
vaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon... Ei voi kieltää, että
tukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön -- olin
muuten hänen koulutoverinsa -- jonka tukka oli aivan yhtä punainen
kuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän
kasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua
ei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin -- ei,
ei hitustakaan!

-- Oi, rouva Lynde! -- Anna veti syvän henkäyksen noustessaan.
-- Te olette herättänyt minussa toivoa -- olen aina pitävä teitä
hyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin
uskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan
isoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi
kauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?... Saanko nyt mennä
ulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä
välin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on
niin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.

-- Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat
poimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.

Kun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti
sytyttämään lamppua.

-- Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä
on mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa
varten... Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin
jotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä
ja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa -- enkä ole liioin
enää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne... Tytöstähän voi
sukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen
tapa lausua ajatuksensa -- kuinka sanoisin? -- hän käyttää niin
voimakkaita sanoja... Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän
tulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne
hänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on
kiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on
ohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu.
Herra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken
kaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.

Kun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta
hämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.

-- Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän
kulkiessaan pitkin polkua. -- Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin
piti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.

-- Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.

Hän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin
olisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi
epämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle
pieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa
liiankin hyvin -- mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti
omaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:

-- Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia
anteeksipyyntökohtauksia... Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi,
Anna.

-- Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät
ärsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. -- Muut
asiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti
nielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun...
Luuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi,
kun olen ehtinyt kasvaa suureksi?

-- Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet
varmaankin turhamainen?

-- Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti
Anna. -- Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin
ja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta
tuntuu ikävältä -- aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani
mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole
kaunista, on säälittävää.

-- Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla.
-- Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän
enemmän.

Tämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin
huomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.

-- Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva
Lynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna
kaunaa rouva Lyndeä kohtaan... Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada
anteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos
saisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin
tuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen
yläpuolella --

-- Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena
yrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.

Anna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen.
Pieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä
kasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana
ylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä -- se
loisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja
pisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.

-- Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin,
sanoi hän. -- Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole
rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut
minusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla
tässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!

Jotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun
hän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan -- ehkäpä se oli
sen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut
maistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet
aivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden
tavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen
opetuksen:

-- Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun
ei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.

-- Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi
Anna miettivästi. -- Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa
tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa
sananjalkojen parissa -- sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja
annan hänen kukkiensa tanssia -- hiljaa ja somasti, niin etteivät
lehdet putoile niistä... Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja
sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä
pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi
keksiä!... Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.

No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.



XI.

ANNAN KOKEMUKSET PYHÄKOULUSSA.


-- No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.

Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena
kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli
nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut
kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se
näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista
satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä
"pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta
puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla
viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.

Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin
mukaan -- suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään
puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari
hihoja voi olla.

-- Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.

-- Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. --
Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?
Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?

-- Kyllä.

-- No, miksi et sitten pidä niistä?

-- Ne -- ne eivät -- ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.

-- Kauniita! -- Marilla ähkäisi halveksivasti. -- Tiedätkö mitä,
en lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita
pukuja... Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut
ovat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja
muita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä.
Ruskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti
kouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon
ja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden
suhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi
olla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta,
jossa tähän asti olet käynyt.

-- Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. -- Mutta olisin ollut
kuitenkin paljon kiitollisempi, jos -- jos olisitte yhteen ainoaankin
niistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet... Rypytetyt
puhvihihat ovat nyt niin muodissa... Oi, olisi synnyttänyt sellaisen
tunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on
rypytetyt puhvihihat...

-- Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa... Minulla ei ollut
kangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä
naurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.

-- Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki
ihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö
yksinäni, kivesti Anna surullisena.

-- Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen... Ripusta nyt
varovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan
pyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille "Johtotähden"
ja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi
loukkaantuneena portaita alas.

Anna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.

-- Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja
puhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.

Olen rukoillut sellaista -- vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut
silti... En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia
pienen orpotytön vaatteista... Tiesin, että Marillasta kaikki
riippui. Onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista
muslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via
kummassakin hihassa.

Seuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli
tulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan
kanssa.

-- Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. -- Hän laittaa
kyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti
ja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä
rouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti
kolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi
penkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.

Anna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan
ja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin
riittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta
joka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon
kulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu,
jonka täydellinen "hetaleitten" puute samaten oli murskannut useita
Annan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista
ja nauhoista.

Kukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas
maantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä
osui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia,
solmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa.
Mielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse
oli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä
pää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja
keltaisen kukkaisprameuden alla.

Kun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna
jatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa
hän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän
pyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa,
ja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen
muukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt
olivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi,
että hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran
renkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että
puiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat
toistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään
lähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa
sisällä neiti Rogersonin luokalla.

Neiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt
sunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli
sellainen, että hän esitti painetut kysymykset "Johtotähdestä" ja
katsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka
hän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein
Annaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi.
Voi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan
kysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.

Hän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan
onnettomalla mielellä -- joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli
puhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen
ilman puhvihihoja -- niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet
alhaalla.

-- No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.

Koska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle,
joten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta -- ennenkuin
myöhemmin viikon varrella.

-- En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.

-- Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.

Anna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä
Silmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan
pelargoniaan.

-- Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani,
selitti hän. -- Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin
hyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo
mennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon
monien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan
ikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja
raamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin
väsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi
istunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle
aallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon
hauskuuksia.

-- Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herra
Belliä.

-- Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. -- Hän puhui
Jumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä
huvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana,
jotta se maksaisi vaivan... Mutta minä luin pienen rukouksen
itsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka
riippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja
välkehti vedessä... Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä
sanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.

-- Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.

-- En, en, niin aivan hiljaa... Niin, sitten herra Bell vihdoin
tuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä
luokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen
muuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin
kuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se
ei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla
oli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli
kerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat
puhvit...

-- Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun
olisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?

-- Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin.
Neiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän
tehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon
sellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt
sillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun...
Sitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät
selitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä
vastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua "Koira herransa
haudalla", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on
hyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen... Mutta hän sanoi, ettei se
kelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi
sunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen
komea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:

    "Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat,
    Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään -- -- --"

-- En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se
kuuluu niin hyvältä... Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi
pyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin
-- sillä rouva Lynde oli liian kaukana -- näyttämään minulle
teidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja
tekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy.
Se oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin
pieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen
piti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän
ei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan
mielikuvitusta... En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni
lentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä...

Marillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää
Annaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia,
että koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin
saarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli
sydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui
siltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat
ajatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä
laiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti
syytöksiään.



XII.

JUHLALLINEN LUPAUS.


Vasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta.
Hän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.

-- Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime
sunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna
orjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa
tuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.

-- Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua...
alkoi Anna.

-- Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne
ne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet
ylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.

-- En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa
kuin puvussa, huomautti Anna. -- Niin monella pikku tytöllä siellä
oli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa
siinä on?

Marilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten
vertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.

-- Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka
tapauksessa hyvin tyhmästi -- älä enää koskaan tee mitään sellaista!
Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun
tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä
niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne
pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät
siitä hirveätä ääntä... He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen
enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.

-- Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. -- En
ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne... Ruusut ja voikukat
olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta
hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. --
Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä
teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se
olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin
keuhkotaudin, niin laiha kun olen... Mutta no olisi kuitenkin parempi
kuin olla alituiseksi kiusaksi teille...

-- Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli
saattanut tytön itkemään. -- En todellakaan tahdo lähettää sinua
takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt
kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää
itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään
kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen
kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.

Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa
poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi
lattialle hänen sitä huomaamattaan.

-- Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella
lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään
minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.

-- No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät
sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta
kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on
samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on
kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun
ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä
hän sinusta ajattelee... Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja
kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä
tavallasi... Voi minun päiviäni -- luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!

Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja
jännittyneet.

-- Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen
tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne -- ja sitten
hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti
rientäessään hattuaan hakemaan.

He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä
metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla
oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja
mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen
sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.

-- Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. -- Käy sisään!
Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?

-- Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.

-- A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja
kiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään
väärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.

Rouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain
kädestä ja sanoi ystävällisesti:

-- Kuinka voit?

-- Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty --
kiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän
lisäsi kuuluvasti kuiskaten: -- Tämähän ei liene ollut mitään
vaarallista, Marilla?

Diana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden
astuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin
mustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme,
jonka hän oli perinyt isältään.

Tämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. -- Diana, sinä
voit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se
on sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän
lukee aivan liian paljon -- tämä sanottiin Marillalle, kun pikku
tyttö oli poistunut -- enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä
on hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen
iloinen, jos hän saa leikkitoverin -- ehkä hän sitten viihtyy enemmän
ulkona.

Ulkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui
puutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien
välitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä
koreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.

Barryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä
kukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi
lumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut
ja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka
rakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä
sievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat,
ja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia
villissä uhkeudessaan.

Siellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean
karmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä
kellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia,
sinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia
mättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja,
tuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa,
tulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten
miellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita
vasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset
surisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken
vehreyden ja kukkaisloiston keskellä.

-- Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein
kuiskaukseksi, luuletko -- luuletko, että voit pitää minusta pikku
hiukkasen -- siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?

Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.

-- Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. -- Olen hirveän iloinen,
että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista,
kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä
lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin
suuria.

-- Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna
innokkaasti.

Diana näytti kauhistuneelta.

-- Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.

-- Äh, ei -- ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista
voi olla kahta lajia, kuten tiedät.

-- Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä
epäluuloinen Diana.

-- Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä.
Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole
vaarallista.

-- No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.
-- Kuinka se tapahtuu?

-- Ojennamme toisillemme kätemme -- kas näin, sanoi Anna vakavasti.
-- Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli.
Kuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä
sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen
parhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu
kiertävät rataansa... Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi
tilalle.

Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:

-- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että
sinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta
oikein paljon.

Kun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle
asti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa
ympäri.

Puron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta
kertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.

-- No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän
kulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.

-- Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan
kysymyksen ivallisuudesta. -- Oi, Marilla, olen tällä hetkellä
Prinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.

Vakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä
vilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan
koivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset,
jotka ovat ulkona halkopihalla?

Dianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole
hyvin ihmeellinen yhteensattuma?

Diana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska
ja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä
paikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole
hyvin sielukkaat silmät... Diana opettaa minua laulamaan laulun,
jonka nimi on "Nelly kori kainalossa". Hän antaa minulle taulun
ripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma
-- kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut
sen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain
antamista Dianalle!...Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on
minua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi
laihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen
sen vain, jotta minä en olisi pahoillani... Joka ainoa päivä menemme
meren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä
olemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno
nimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi
on kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin...

-- Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi
Marilla. -- Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et
saa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on
askareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.

Annan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli
laitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja
hän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle,
katsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.

-- Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas
tässä saat muutamia, sanoi hän.

-- Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. -- Nyt hän pilaa sekä
hampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta.
Saat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen
olisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne
ovat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne
kaikki yhdellä kertaa.

-- Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. -- Syön vain yhden
ainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä
puolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa
muutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on
jotain annettavaa hänelle!

-- On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan
mentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen
iloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni... Hyvänen
aika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu
jo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman
häntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä "mitäs minä sanoin?", Matthew.
Se on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan
sietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä,
että suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä
päivä päivältä -- mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi,
Matthew kulta.



XIII.

ILOISIA TOIVEITA.


-- Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi
Marilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon
paisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.

-- Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa
kuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle
istumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin
myllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla
täällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee
tyttöä kuin toinen hupakko -- mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä
kummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä
näkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun
huudan.

Joukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan -- ja Anna tuli
lentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja
valtoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.

-- Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on
sunnuntaikoulun huvimatka -- se tehdään herra Andrew'n niitylle,
aivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja
rouva Lynde laittavat jäätelöä -- ajatelkaahan vain, Marilla --
jäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?

-- Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun
tulemaan sisään?

-- Kello kaksi -- ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan
huviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan
mukana millään huviretkellä -- olen vain uneksinut sellaisista,
mutta --

-- Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on
neljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele
minua, Anna?

-- Ah, kyllä se oli tarkoitukseni... Mutta meillä oli niin
suunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi
kertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin
mielellään, hän... Voi, saanhan mennä mukaan?

-- Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä
nyt sanoit... Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin,
et saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa --
myös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat...
Mitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana.
Olethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki
muut pikku tytöt saavat mennä mukaan.

-- Mutta -- mutta -- sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa
mukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla,
ja -- niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman
puhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla
olisi eväskoria... Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun
Diana puhui siitä minulle.

-- Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin
kuntoon sinulle.

-- Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet
minulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!

Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan
ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa
koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti
hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo
ja suloinen tunne... Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä
hyväilynpuuskasta -- mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän
sanoi sangen yrmeästi:

-- Kas niin, nyt se saa riittää... Näen mieluummin sinun tekevän,
mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion
opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin
ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa
nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on
pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy
päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt
tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.

-- Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille
työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan
kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa,
mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun,
mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään.
Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa
kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on
hauskaa päivisin!... Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme,
mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti
ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen
toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten
välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on
valkeitten koivujen muodostama pieni piiri -- romanttisin paikka,
mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa.
Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi?
Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten,
juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana
hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua
puissa yltympäriinsä.

Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla.
Teidän pitää tulla katsomaan sitä -- eikö niin? Meillä on suuria
mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka
on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän
koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja
posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden
olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka
on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen
kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin
keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa
takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria -- loistaa ja välkehtii niin
kauniisti -- ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun,
joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset
kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme
sitä keijukaisten kuvastimeksi.

Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea
herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut
ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin
jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat
hänen kädestään -- sankarittaren... Minä olisin iloinen, kun minulla
olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria
koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän
pyörtyi... Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi
niin mielenkiintoista... Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen
niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka
ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö
sinne ilmesty kuoppia.

Diana saa piakkoin uuden puvun -- siihen laitetaan puolilyhyet
hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis
ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä
surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan
huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin -- mutta surisin
hirveästi... Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä
aallokolla, ja siellä on jäätelöä -- siitähän olen jo puhunut. En ole
koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se
on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes
mielikuvaa...

-- Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen
minuttia, sanoi Marilla. -- Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä,
osaatko vaieta yhtä kauan.

Anna vaikeni -- melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon
päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi
huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin
järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon
asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun
tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.

Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko
hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori
kuulutti huviretken saarnastuolista.

-- Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en
todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin
niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun
pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se
uskoa.

-- Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa
mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. -- Pelkään, että saat
nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.

-- Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain
asiasta etukäteen! huudahti Anna. -- Voihan sattua ettei saakaan itse
asiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä!
Rouva Lyndellä on tapana sanoa: "Autuaita ovat ne, jotka eivät odota
mitään, sillä he eivät pety." Mutta minun mielestäni olisi pahempi
olla odottamatta mitään kuin pettyä.

Marillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa.
Hän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena
pyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä -- yhtä anteeksiantamattomana
kuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.

Tämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs
merimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka
vuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen,
pitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien
kehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän
jalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse
asiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi
varsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui
kaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan
nähdä itse neulaa.

Annan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen
ensi kerran.

-- Oi, Marilla, sepä oli oikein hienonhieno rintaneula... En käsitä,
kuinka voitte seurata saarnaa ja rukouksia, kun teillä on se
rinnassanne. Minä en voisi -- se on varmaa. Ah, kuinka ihastuttavia
ametistit ovat -- juuri sellaisiksi olen kuvitellut timantteja.
Kauan sitten, ennenkuin koskaan olin nähnyt timanttia, luin niistä
ja koetin kuvitella niitä ajatuksissani. Luulin, että ne olivat
purppuranpunaisia ja loistivat katonrajassa jossain pimeässä
huoneessa... Eräänä päivänä sain nähdä oikean timantin sormuksessa --
mutta nolostuin niin, että itkin... Tietysti se oli sievä, mutta se
ei ollut lähimainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Saanko pitää
neulaa kädessäni pikku, pikkuruikkusen, Marilla? Eivätköhän ametistit
voisi olla hyvien orvokkien sieluja...



XIV.

ANNAN TUNNUSTUS.


Huviretken edellisenä maanantai-iltana Marilla tuli alas huoneestaan
ylen huolestuneen näköisenä.

-- Anna, sanoi hän nuorelle keittiöapulaiselleen, joka silpoi
herneitä puhtaaksi pestyllä pöydällä ja lauloi "Nelly kori
käsivarrellaan" sellaisella ponnella ja ilmehikkyydellä, että Dianan
opetus pääsi täyteen kunniaan -- oletko nähnyt ametistineulaani?
Luulin pistäneeni sen neulatyynyyni tullessani eilen kotiin kirkosta,
mutta en voi löytää sitä mistään.

-- Minä -- minä näin sen nyt iltapäivällä, kun te olitte
Suojelusyhdistyksessä, sanoi Anna, hieman venyttäen. -- Kuljin teidän
ovenne ohi, ja silloin näin neulatyynyn ja menin sisään ja katselin
sitä hiukkasen.

-- Koskitko siihen? sanoi Marilla ankarasti.

-- Ky-yllä, myönsi Anna, otin sen irti ja kiinnitin rintaani,
nähdäkseni, miltä se näyttäisi.

-- Se sinun olisi pitänyt jättää tekemättä -- pienet tytöt eivät
saa koskea toisten tavaroihin. Ensinnäkään sinulla ei ollut mitään
tekemistä minun huoneessani, ja edelleen sinun ei koskaan olisi
pitänyt koskea neulaan, joka ei ollut omasi. Mitä sinä sillä teit?

-- Ah, panin sen takaisin piirongille! Se ei ollut puoltakaan
minuttia rinnassani. Ei ikimaailmassa ollut tarkoitukseni tehdä
mitään pahaa. En ajatellut voivan olla mitään pahaa siinä, että menin
sisään ja koettelin neulaa, mutta näen nyt, että oli niin, enkä
enää koskaan tee sillä tavoin. Niin paljon toki osaan pitää vaaria
itsestäni, etten koskaan tee kahta kertaa samaa pahaa.

-- Et pannut sitä takaisin, sanoi Marilla. -- Neulaa ei ole missään
piirongilla. Olet kaiketi ottanut sen ulos mukaasi, Anna?

-- Ei, kyllä panin sen takaisin, sanoi Anna nopeasti -- vähän
nenäkkäästi Marillan mielestä. -- En muista tarkalleen, kiinnitinkö
sen neulatyynyyn vai paninko sen posliinivatiin. Mutta varmaa on,
etten vienyt sitä pois.

-- Menen vielä kerran katsomaan, sanoi Marilla, päättäen olla
oikeudenmukainen. -- Jos panit neulan takaisin, on se kai siinä
vielä. Jos se ei ole siellä, niin tiedän, ettet tehnyt niin -- senhän
jokainen voi ymmärtää.

Marilla meni huoneeseensa ja etsi perinpohjin, ei ainoastaan
piirongilta, vaan jokaisesta muustakin paikasta, jonne hän voi
otaksua neulan mahdollisesti voineen eksyä. Se oli ja pysyi hukassa,
ja hän palasi keittiöön.

-- Anna, neula on poissa. Sinä olet itse myöntänyt, että sinulla
on se viimeksi ollut käsissäsi. Mitä olet tehnyt sillä? Sano heti
minulle totuus! Oletko vienyt sen ulos ja kadottanut sen?

-- Ei, en ole sitä tehnyt, sanoi Anna juhlallisesti ja kohtasi
avoimesti Marillan vihastuneen katseen. -- En koskaan vienyt neulaa
ulos huoneestanne, ja se on totuus vaikkapa minut vietäisiin
mestauslavalle -- vaikka en oikein tiedä, mikä mestauslava on. Siinä
kuulette, Marilla.

Annan "siinä kuulette" oli tarkoitettu vain korostamaan hänen
vakuutustaan, mutta Marilla piti sanoja uhman ilmaisuna.

-- Luulenpa, että pidät minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän terävästi.
-- Olen varma siitä. Älä sano enää mitään, ennenkuin olet valmis
sanomaan minulle koko totuuden. Mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä,
kunnes olet halukas tunnustamaan.

-- Otanko herneet mukaani? kysyi Anna nöyrästi.

-- Ei, siivin ne itse. Tee kuten sanoin!

Kun Anna oli poistunut, kulki Marilla ympäri ja toimitti
ilta-askareitaan sangen huolestuneessa mielentilassa. Hän oli
pahoillaan kallisarvoisesta neulastaan. Mitähän, jos tyttö olisi
hukannut sen?... Ja kuinka ilkeä hän oli kieltäessään ottaneensa
sen, koska oli kerran selvää, että hänen oli täytynyt se tehdä. Ja
valehdella niin viattoman näköisenä!

-- En tiedä, mutta olisin antanut tapahtua mitä tahansa ennemmin
kuin juuri tämän, ajatteli Marilla ja silpi hermostuneena
herneenpalkojaan. -- Tietenkään hän ei ole ottanut sitä varastaakseen
tavallisessa mielessä. Mutta hän on ottanut sen leikkiäkseen sillä
tai "kuvitellakseen" jotain, kuten hänellä aina on tapana... Hänen on
täytynyt se ottaa, se on päivänselvää, sillä huoneessa ei ole ollut
yhtään elävää sielua paitsi hän, kunnes minä menin sinne illalla.
Neula on poissa, siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kai kadottanut
sen jollain tavoin eikä uskalla nyt tunnustaa sitä rangaistuksen
pelosta. On kauheata ajatella, että hän valehtelee. Se on paljon
pahempaa kuin kiivas luonne. Tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että
omassa talossa on henkilö, johon ei voi luottaa... Teeskennellä ja
valehdella -- sitä hän näyttää osaavan. Vakuutan, että olen enemmän
pahoillani siitä kuin koko, rintaneulasta. Jos hän vain olisi sanonut
minulle totuuden, ei koko juttu surettaisi minua niin suuresti.

Marilla meni illan kuluessa aina tuon tuostakin huoneeseensa
ja etsiskeli neulaa, mutta tuloksetta. Iltakäynti itäisessä
vinttikamarissa hyödytti yhtä vähän. Anna kielsi yhä edelleen, että
hän tiesi mitään neulasta, mutta Marilla tuli vain sitä enemmän
vakuutetuksi siitä, että hän tiesi.

Seuraavana aamuna hän kertoi asian Matthew'lle. Tämä pahastui ja
hämmästyi; hän ei heti voinut kadottaa luottoaan Anna, mutta hän
myönsi, että ulkonaiset seikat näyttivät olevan häntä vastaan.

-- Oletko Varma siitä, ettei se ole pudonnut piirongin taakse? oli
ainoa, mitä huomautettavaa hän keksi.

-- Olen siirtänyt piirongin pois seinän vierestä ja vetänyt laatikot
ulos ja katsonut jokaikiseen soppeen, vastasi Marilla suurella
varmuudella. -- Rintaneula on poissa, ja tyttö on ottanut sen ja
valehdellut kaupan päälle. Se on totuus, Matthew, ja alaston ja
ruma se on, mutta teemme kai viisaimmin katsoessamme sitä suoraan
kasvoihin.

-- No, miten nyt aiot menetellä? kysyi Matthew avuttomasti.

Salaa oli hän kiitollinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen,
oli selvittää tämä sotkuinen vyyhti. Hän ei tuntenut pienintäkään
halua tarjota apuaan.

-- Hän saa istua huoneessaan, kunnes hän tunnustaa, sanoi Marilla
yrmeästi, ajatellessaan sitä suotuisaa tulosta, mikä tällä
menetelmällä oli ollut eräässä edellisessä tapauksessa. -- Sittenhän
saamme nähdä. Voisimme ehkä löytää neulan, jos hän vain tahtoisi
sanoa, minne hän on sen hukannut. Joka tapauksessa meidän täytyy
rangaista häntä ankarasti, Matthew?

-- Niin, sen saat sinä ottaa huoleksesi, sanoi Matthew ja kurkotti
ottaakseen hattunsa. -- Muista, että minä olen ulkopuolella. Olet
itse kieltäytynyt kaikesta avusta minun puoleltani.

Marilla tunsi olevansa kaikkien hylkäämä. Hän ei voinut mennä edes
rouva Lynden luo kysymään hänen neuvoaan.

Hän kapusi ylös vinttikamariin kasvot hyvin vakavina ja tuli alas
kasvot vielä vakavampina. Anna oli yhä yhtä paatunut. Hän väitti
kuten ennenkin, ettei hän ollut ottanut neulaa. Tyttö oli ilmeisesti
itkenyt, ja Marilla tunsi säälin pistoksen, jonka hän kuitenkin heti
tukahutti.

-- Saat istua huoneessa, kunnes tunnustat -- tiedä se, sanoi hän.

-- Mutta huviretki on huomenna, Marilla, huudahti Anna. -- Ettehän
toki estäne minua pääsemästä sinne mukaan, vai mitä? Laskettehan
minut ulos vain siksi iltapäiväksi? Sitten istun ilolla täällä
ylhäällä niin kauan kuin haluatte. Mutta ah -- huviretkelle minun
täytyy päästä mukaan.

-- Et mene millekään huviretkelle tai mihinkään muuallekaan ennenkuin
olet tunnustanut, Anna.

-- Oi, Marilla, läähätti Anna.

Mutta Marilla meni tiehensä ja sulki oven.

Keskiviikkoaamu koitti niin aurinkoisena ja kirkkaana, ikäänkuin
se olisi nimenomaan tilattu huviretkeä varten. Linnut lauloivat
Vihervaaran ympärillä; korkeat valkoiset liljat ulkona puutarhassa
henkivät ilmaan tuoksuaan, joka leyhki sisään ovista ja ikkunoista.
Alhaalla notkelmassa koivut viittoivat ja huojuivat, ikäänkuin
odottaen Annan tavallista aamutervehdystä itäisen vinttikamarin
ikkunasta.

Mutta Anna ei ollut ikkunan ääressä. Kun Marilla kantoi
aamiaistarjottimen hänelle, tapasi hän tytön istumassa
aivan juhlallisena vuoteessaan, kalpeana ja päättäväisenä,
kokoonpuristetuin huulin ja kuumeenhohtoisin silmin.

-- Marilla, nyt minä tunnustan.

-- No, viimeinkin! -- Hänen menettelytapansa oli taaskin onnistunut,
mutta kuinka olikaan, ei tämä tosiasia tuottanut hänelle mitään iloa.
-- No, annapas kuulua, mitä sinulla on tunnustettavaa, Anna?

-- Otin ametistineulan, sanoi Anna sellaisella äänellä, kuin olisi
hän kertonut ulkoläksyä. -- Otin sen juuri kuten sanoitte...
Tarkoitukseni ei ollut ottaa sitä mennessäni sisään. Mutta se näytti
niin kauniilta, Marilla, kun kiinnitin sen rintaani, että minut
valtasi vastustamaton kiusaus. Ajattelin, kuinka ihastuttavan hauskaa
olisi viedä se Satakielenpesään ja kuvitella, että olisin lady
Cordelia Fitzgerald. Minun olisi niin paljon helpompi kuvitella olevani
lady Cordelia, jos minulla olisi oikea ametistineula rinnassani...
Diana ja minä olemme laittaneet kaulanauhan pihlajanmarjoista, mutta
mitä pihlajanmarjat ovat ametisteihin verrattuina?... Sentähden otin
rintaneulan. Luulin ehtiväni panemaan sen takaisin, ennenkuin te
tulitte kotiin. Sitten menin ulos. Kun menin porrasta pitkin Tumman,
päilyvän aallokon yli, otin neulan rinnastani vilkaistakseni taas
siihen hieman. Oi, kuinka se säkenöi auringonpaisteessa! Sitten
kumarruin eteenpäin käsipuun yli ja silloin -- silloin se luiskahti
kädestäni ja putosi alas ja vaipui ainaiseksi Tummaan, päilyvään
aallokkoon... Kas niin, nyt olen tunnustanut parhaani mukaan, Marilla.

Marilla tunsi jälleen vihan kuohahtavan sisässään. Tyttöletukka
oli luvattomasti ottanut ja kaupanpäälliseksi vielä hukannut hänen
kallisarvoisen ametistineulansa, ja siinä hän nyt istui ja kertoi,
kuinka kaikki kävi sen joutuessa hukkaan -- osoittamatta pienintäkään
murheen tai katumuksen merkkiä.

-- Anna, tämä on kauheata, sanoi hän koettaen puhua tyynesti. --
Sinä olet ilkein tyttö, josta koskaan olen kuullut puhuttavan.

-- Niin, varmaankin olen sellainen, myönsi Anna tyynesti. -- Ja
tiedän saavani rangaistuksen. Siihenhän Marilla on pakotettu... Mutta
emmekö voi tehdä sitä nyt heti, niin se on suoritettu, ennenkuin
lähden huviretkelle?

-- Huviretkelle, kiitän kauniisti! Älä luulekaan, että lähdet
millekään huviretkelle. Se saa olla rangaistuksesi, mutta se ei ole
puoleksikaan niin ankara kuin oikeudenmukaisesti olisit ansainnut.

-- Enkö saa mennä mukaan huviretkelle? -- Anna ryntäsi ylös ja
tarttui kiivaasti Marillan käteen. -- Mutta senhän lupasitte minulle.
Oi, Marilla, minun täytyy päästä mukaan huviretkelle! Juuri siksihän
tunnustin! Rangaiskaa minua millä muulla tavoin tahansa, mutta
ei näin! Oi, kiltti, kulta Marilla, antakaa minun päästä mukaan
huviretkelle! Ajatelkaa jäätelöä! Kuka tietää, tokko minulle enää
milloinkaan tarjotaan maistettavaksi jäätelöä?

Marilla irroittautui kivikovalla päättäväisyydellä rukoilevista
käsistä.

-- Rukoileminen ei maksa vaivaa, Anna. Sinä jäät pois huviretkeltä ja
siinä piste. Ei, ei sanaakaan!

Anna ymmärsi, että Marilla oli taipumaton. Hän löi kätensä yhteen,
päästi läpitunkevan parkaisun ja heittäytyi päätäpahkaa vuoteelle,
itkien ja vääntelehtien hurjassa epätoivon puuskassa.

-- Luulen, että tyttö menettää järkensä! huudahti Marilla ja kiiruhti
ulos huoneesta. -- Hänhän käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Ellei
hän ole hullu, niin on hän perin ilkeä ja turmeltunut. Hohoi-jaa --
mitähän, jos Rakel sittenkin olisi oikeassa?

Se oli mitä murheellisin aamupäivä. Marilla raatoi seitsemän edestä
ja pesi eteisenlattian ja maitokamarin hyllyt, kun hän ei voinut
keksiä mitään muuta tekemistä. Eivät hyllyt eivätkä lattiat olleet
sen tarpeessa -- mutta Marilla teki sen. Sitten hän meni ulos ja
haravoi pihan.

Kun päivällinen oli valmis, meni hän portaille ja huusi Annaa.
Kyynelistä märät kasvot katsoivat murheellisina alas käsipuun yli.

-- Tule alas syömään päivällistä, Anna!

-- En halua mitään päivällistä, Marilla, sanoi Anna nyyhkyttäen. --
En kuitenkaan voisi syödä mitään. Sydämeni on murtunut. Marilla on
sen murtanut, ja kerran vielä tulette kärsimään omantunnonvaivoja
siitä, mutta minä annan teille anteeksi. Sen teen... Mutta syödä
en voi, kaikkein vähiten keitettyä kinkkua ja vihreitä herneitä...
Sellainen vahva ruoka on niin vasten luontoa, kun on niin
murheellinen kuin minä.

Marilla meni neuvottomana takaisin keittiöön ja purki harminsa ja
suuttumuksensa Matthew veljelleen, jota raateli ristiriita hänen
oikeudentuntonsa ja Annaa kohtaan tuntemansa osanoton välillä, ja
joka siksi juuri nyt oli ylen onneton.

-- Niin, kultaseni, on selvää, ettei hänen koskaan olisi pitänyt
ottaa rintaneulaa ja sitten viime hetkeen saakka kieltää sitä, myönsi
hän synkästi tuijottaen lautaseensa, jolla oli keitettyä, savustettua
kinkkua ja hernemuhennosta. Hän, kuten Annakin, tuntui pitävän tätä
ruokaa vähän sopivana voimakkaille mielenliikutuksille. -- Mutta
hänhän on vielä lapsi, jos oikein asiaa ajatellaan... Etkö sentään
ajattele, että on sydämetöntä pidättää häntä huviretkeltä, kun hän
nyt on niin iloinnut siitä?

-- Saanenpa sanoa, että sinä haastelet perin merkillisesti. Minun
mielestäni olen antanut hänen päästä aivan liian helpolla. Ja hän ei
näytä itse käsittävän, kuinka suunnattoman huonosti hän on menetellyt
-- se se juuri minua eniten suututtaa. Hän itkee huviretken vuoksi,
mutta ei siksi, että hän on hukannut hienon neulani. Ja sinulta hän
saa kannatusta, sinä puolustat häntä kaiken aikaa -- sen näen aivan
hyvin.

-- Hänhän on vain lapsi, toisti Matthew matalalla äänellä. -- Ja
muista -- hänhän ei ole koskaan saanut mitään kasvatusta.

-- Ei, se kyllä näkyy, mutta sitä hän on nyt saava, vastasi Marilla.

Vastaus saattoi Matthew'n vaikenemaan, vaikkakaan se ei saanut
häntä vakuutetuksi. Päivällinen kului apean mielialan vallitessa.
Ainoa, joka oli hyvällä tuulella, oli Jerry Buote, renkipoika, ja
Marilla katsoi hänen leveätä virnistelyään ja iloista ilmettään
personalliseksi loukkaukseksi.

Kun astiat oli pesty, taikina pantu suureen savivatiin seisomaan
seuraavaksi päiväksi ja kanat olivat saaneet ruokaa tuli Marilla
ajatelleeksi, että hän oli huomannut pienen repeämän parhaassa
mustassa silkkihuivissaan, kun hän otti sen hartioiltaan
maanantai-iltana tultuaan kotiin Suojelusyhdistyksestä. Senpä hän nyt
tosiaankin istuutuisi laittamaan.

Huivi oli pahvirasiassa hänen suuressa tammiarkussaan. Kun Marilla
otti sen ulos, lankesivat auringonsäteet, jotka pujahtivat sisään
ikkunan ympärillä kiertelevien villiviiniköynnösten välitse,
jollekin, joka oli kiinni huivissa -- jollekin, joka kimalteli ja
heijasti valon takaisin useista pienistä hiotuista sinipunervista
pinnoista. Marilla kävi kiinni esineeseen petolinnun liikkeellä. Se
oli ametistineula, joka oli takertunut kiinni pitsihuivin kudottuihin
kukkiin pienestä hakasesta, johon neula tavallisesti kiinnitettiin.

-- No, suuri pyhä Antonius, näitä tämä merkitsee? huudahti
Marilla äärimmäisen hämmästyneenä. -- Tässä on rintaneula, aivan
vahingoittumattomana, ja minä kun luulin sen lepäävän Barryn lammikon
pohjalla. Mitä maailmassa tyttö tarkoittaa sanoessaan, että hän on
sen ottanut ja hukannut? Luulenpa totta tosiaan, että Vihervaara on
lumottu. Nyt muistan, että tullessani maanantai-iltana kokouksesta
laskin huivini hetkeksi piirongille. Rintaneula on kaiketi silloin
tarttunut siihen jollakin tavoin. Niin, sen minä sanon!...

Marilla lähti itäiseen vinttikamariin rintaneula kädessä. Anna oli
itkenyt kyllikseen ja istui surullisena ikkunan ääressä.

-- Anna Shirley, sanoi Marilla juhlallisesti, juuri nyt löysin
rintaneulani, joka oli kiinni mustassa pitsihuivissani. Nyt haluan
tietää, mitä tarkoitit tuolia kauniilla jutuilla, jonka minulle
syötit aamulla?

-- Ah, tehän sanoitte, että saisin istua täällä, kunnes tunnustaisin,
sanoi Anna väsyneesti. -- Silloin ajattelin, että tunnustaisin
jotain, jotta saisin olla mukana huviretkellä. Ja yöllä vuoteessa
sepitin tunnustuksen ja tein sen niin hyvin kuin taisin. Luin sen
moneen kertaan, etten unohtaisi sitä. Mutta te ette antanut minun
kuitenkaan päästä huviretkelle, niin että koko vaivasta ei ollut
mitään hyötyä.

Marillan täytyi vasten tahtoaan nauraa. Mutta omassatunnossaan hän
tunsi pistoksen.

-- Anna, sinä olet verraton!... Mutta minä olin väärässä, sen
ymmärrän nyt. Tyttöseni -- minun ei olisi pitänyt epäillä sanojasi,
kun en koskaan ollut saanut sinua kiinni valheesta... Luonnollisesti
ei ollut sinun puoleltasi oikein tehty sepittää juttu rikoksesta,
jota et lainkaan ollut tehnyt, mutta... Hm!... Niin, Anna, jos annat
minulle anteeksi, niin suon minä anteeksi sinulle, ja niin olemme
taas yhtä hyviä ystäviä. Laita nyt itsesi kuntoon huviretkelle!

Anna lensi ylös kuin raketti.

-- Oi, Marilla, eikö ole jo liian myöhäistä?

-- Ei toki, kello on vasta kaksi. He ovat nipinnapin ehtineet
kokoontua, ja kuluu vielä tunti, ennenkuin he juovat teetä. Pese
kasvosi ja siisti tukkasi ja pue yllesi pumpulipukusi. Minä laitan
eväskorisi kuntoon. Täällä on sekä sokerikakkua että kermahyytelöä ja
vohveleja... Ja Jerry saa hakea tamman ja kyyditä sinut hakaan, jossa
teidän huviretkenne piti olla.

-- Oi, Marilla, huudahti Anna ja syöksyi päistikkaa pesuvatiin.
Muutaman sekunnin kuluttua: -- Viisi minuuttia sitten olin -- m-m-m,
kas nyt sain saippuata silmiini, uh -- olin niin suunnattoman
onneton, että toivoin, etten koskaan olisi syntynyt, ja nyt en
haluaisi vaihtaa enkelin kanssa.

Sinä iltana palasi lopenuupunut, mutta sanomattoman onnellinen Anna
Vihervaaralle.

-- Oi, Marilla, saatte uskoa, että olemme pelmunneet!

Pelmuta on uusi sana, jonka opin tänään -- kuulin Alice Bellin
käyttävän sitä. Eikö se ilmaise äärettömän paljon? Kaikki tyyni
oli ihastuttavaa. Tee maistui niin ihanalta vihreässä metsässä
kaikkine mainioine leivoksineen, joita tarjosimme toisillemme
eväslaukuistamme, ja sitten herra Andrews antoi meidän mennä
soutelemaan Tummassa, päilyvässä aallokossa -- kuusi kappaletta
kerralla. Ja Jane Andrews oli vähällä keikahtaa järveen. Hän kumartui
poimimaan lumpeenkukkia, ja ellei hänen isänsä olisi juuri viime
hetkessä saanut kiinni hänen vyöstään, niin olisi hän varmasti
keikahtanut veteen ja ehkä hukkunut, kunpa se olisin ollut minä! Mikä
seikkailu kerrottavaksi jälestäpäin! Olla melkein hukkumaisillaan! Ja
jäätelöä me saimme. Niin, kas jäätelö -- sitä en voi millään sanoilla
kuvata... Se aivan suli suussa...

Samana iltana Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle istuessaan
parsimakorinsa ääressä ja parsiessaan sukkia.

-- Olen täysin halukas myöntämään, että tein erehdyksen, lopetti
hän aivan vilpittömästi. -- Mutta otan tämän opikseni. Minun täytyy
kuitenkin kaikitenkin nauraa Annan "tunnustukselle", vaikkei minun
kai pitäisi... Sehän oli myöskin valhe, mutta omalaatuisensa valhe,
ja kuinka lieneekään, saan kai minä ottaa vastuun siitä niskoilleni.
Niin, tyttöhäiläkkää on totta tosiaan välistä oikein vaikea
ymmärtää... Mutta luulen sentään, että siitä selvitään. Ja hän tuo
vaihtelua taloon -- se ainakin on varmaa.



XV.

MYRSKY VESILASISSA.


-- Oi, mikä ihana ilma! sanoi Anna, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti
täysin siemauksin.

-- Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä, vai mitä? Minun käy
sääliksi ne, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia
siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta
juuri tätä heillä ei ole... Ja ajatteles vielä, miten hauskaa on,
että meillä on niin kaunis koulutie!

-- Niin, tätä on paljon hupaisempi kulkea kuin suurta maantietä, joka
on niin pölyinen ja kuuma, sanoi käytännöllisillä avuilla varustettu
Diana, joka paraillaan tirkisteli eväslaukkuunsa ja itsekseen teki
laskelmia. Jos nuo kolme herkullista ja mehevää viinimarjatorttua,
jotka siellä olivat, jaettaisiin kymmenelle tytölle, kuinka monta
palasta saisi silloin kukin tyttö?

Avonlean pienet koulutytöt panivat aina "yhteen" tuomansa aamiaiset,
ja jos joku olisi rohjennut yksinään tai vain yhdessä parhaan
ystävänsä kanssa nauttia kolme viinimarjatorttua, olisi hän
ainaiseksi saanut sen maineen, että hän oli "kauhean saita". Mutta
ah -- kolme pientä torttua kymmenelle tytölle -- sehän olisi vain
suupala kullekin...

Tie, jota Anna ja Diana kulkivat kouluun, oli todellakin kaunis.
Ei edes mielikuvituksessaan Anna voinut luoda mitään kauniimpaa,
ja silloin voi käsittää!... Isoa maantietä kulkeminen olisi ollut
ylen epäromanttista, mutta käydä pitkin Rakastavaisten polkua ja ohi
"Kuiski, kuiski paju!"'n tai Orvokkien laakson tai Koivukäytävän oli
kai romanttista jos mikään.

Rakastavaisten polku alkoi Vihervaaran keittiökasvitarhasta ja painui
syvälle metsään niin pitkälle kuin Cuthbertin tilukset ulottuivat.
Lehmät kulkivat tavallisesti sitä tietä eräille laidunmaille, ja
talvisin ajettiin halkokuormia kotiin sitä pitkin. Anna oli keksinyt
nimen oltuaan kuukauden Vihervaaralla.

-- Tiedän kyllä, ettei siellä kulje mitään rakastavaisia selitti hän
Marillalle, mutta Diana ja minä luimme paraillaan erästä hirveän
hauskaa kirjaa, ja siinä on muuan Rakastavaisten polku. Siksi
meilläkin piti olla sellainen, arvelimme me. Nimi on suloinen, eikö
totta? Ja minä pidän erikoisesti tästä polusta, siksi että siellä
voin nauraa ja huutaa niin paljon kuin tahdon, ilman että ihmiset
kysyvät, olenko oikein viisas...

Anna meni aamulla yksin ulos ja seurasi Rakastavaisten polkua aina
purolle asti. Täällä oli Diana häntä vastassa ja molemmat pikku tytöt
kulkivat sitten yhdessä vaahteroiden tuuheitten latvojen alla, kunnes
he tulivat pienelle portaalle. Siinä he jättivät polun, kulkivat
herra Barryn haan läpi ja "Kuiski, kuiski, paju!"'n ohi. Toisella
puolen "Kuiski, kuiski, pajua" oli Orvokkien laakso -- pieni vihanta
aukeama herra Bellin suuren metsän siimeksessä.

-- Tietenkään siellä ei ole orvokkeja nyt, kertoi Anna Marillalle,
mutta Diana sanoo, että keväisin siellä on niität tuhansittain --
siksi olemme nimittäneet sen Orvokkien laaksoksi. Dianan mielestä
minä olen niin kätevä keksimään hyviä nimiä tuossa paikassa. On toki
hauskaa olla kätevä jossakin... Mutta Diana keksi Koivukäytävän.
Annoin hänen pitää sen, sillä hän halusi sitä niin kovin, mutta
olisin kylläkin voinut keksiä jotain runollisempaa kuin pelkkä
Koivukäytävä... Eihän ole mikään taito keksiä sellaista nimeä! Mutta
Koivukäytävä on joka tapauksessa kauneimpia paikkoja koko maailmassa,
sen saatte uskoa, Marilla!

Niin se olikin. Muutkin ihmiset, jotka olivat nähneet enemmän kuin
Anna, ajattelivat samoin, kun he joskus sattuivat eksymään sille.

Se oli pieni, kapea, polveileva polku, joka kiemurteli ylös loivaa
rinnettä suoraan herra Bellin metsän läpi, jonne valo pujottelihe
heleänvihreitten lehvien lomitse sitä reunustivat pitkin pituuttaan
hoikat nuoret koivut, valkorunkoiset ja notkeaoksaiset. Sanajalkoja
ja tähtikukkia, kieloja ja mustakoison tulipunaisia vesoja kasvoi
siellä tiheissä rykelmissä ja ilma oli alati täynnä hienoa ryydin
tuoksua ja lintujen maanittelusäveliä ja metsätuulten huminaa
puunlatvoissa. Jos kulki hiljaa -- Annalle ja Dianalle se sattui ehkä
kerran kuukaudessa -- voi sattua, että näki kaniinin loikkivan tien
poikki.

Alhaalla laaksossa yhtyi polku suureen valtatiehen, ja sitten oli
koulumatkasta jälellä enää kuusia kasvava mäki.

Avonlean koulutalo oli valkoiseksi kalkittu rakennus, matalakattoinen
ja leveäikkunainen. Se oli sisustettu lujilla vanhanaikuisilla
pulpeteilla, joita voi avata ja sulkea, ja joitten kannet olivat
täyteen riipustellut koululasten nimikirjaimia ja hieroglyfisiä
kirjoituksia kolmen sukupolven ajalta. Koulutalo sijaitsi kappaleen
matkan päässä tiestä, ja sen takana oli hämärä hongikko ja puro,
jonne kaikki lapset aamuisin asettivat maitopullonsa, jotta ne
pysyisivät viileinä ja tuoreina varhaiseen päivällistuntiin saakka.

Monta salaista pelon syytä mielessään Marilla syyskuun ensimäisenä
päivänä katseli Annan kouluun menemistä. Anna oli sellainen omituinen
tyttö. Kuinka hän sopisi toisten lasten kanssa? Ja kuinka maailmassa
hän voisi pitää suunsa kiinni koulutunneilla?

Mutta kaikki kävi paremmin kuin Marilla oli uskaltanut toivoa. Anna
tuli illalla kotiin loistavalla tuulella.

-- Luulen kyllä, että tulen viihtymään koulussa, ilmoitti hän. --
Vaikka opettajan laita onkin vähän niin ja näin... Koko ajan hän
kiertelee viiksiään ja tuijottaa Prissy Andrews'iin. Hänhän on
mukamas täysikasvuinen... Hän on kuusitoistavuotias ja aikoo pyrkiä
Charlottentowniin seminaariin ensi vuonna. Tillie Boulter sanoo,
että opettaja on korviaan myöten rakastunut häneen. Hänellä on
hyvin kaunis hipiä ja kihara, ruskea tukka, jonka hän pöyhöttää
niin hienosti korkealle... Hän istuu takimmaisena pitkässä rivissä,
ja opettaja istuu myöskin enimmäkseen siellä -- käydäkseen hänen
kanssaan läpi läksyt, kuten hän sanoo. Mutta Ruby Gillis sanoo
nähneensä, kuinka hän kirjoitti jotain Prissyn kivitaululle, ja kun
tämä luki sen, niin tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi ja hän
huokasi -- Ruby Gillis sanoo luulevansa, ettei sillä ollut kerrassaan
mitään tekemistä läksyjen kanssa...

-- Anna, älä koskaan vastedes rohkene puhua opettajastasi siinä
äänilajissa, sanoi Marilla terävästi. -- Sinä et käy koulua
vilkuillaksesi uteliaana ympärillesi ja kuunnellaksesi tuhmia loruja.
Sinulle hän voi aina jotain opettaa, ja sinä menet sinne oppimaan. Et
koskaan enää saa tulla kotiin ja tuoda tarjolle sellaisia juttuja. --
No, sinä esiinnyt kaiketi taitavasti ja kiltisti.

-- Tottahan toki, sanoi Anna tyytyväisellä äänellä. -- Se ei muuten
ollut niin vaikeata kuin olin luullut. Istun Dianan vieressä.
Paikkamme on aivan ikkunan ääressä, ja voin katsella ulos Tummalle,
päilyvälle aallokolle. Koulu on täynnä hauskoja tyttöjä, ja meillä
oli kauhean hupaista päivällistunnilla. On niin hauskaa, kun saa
leikkiä niin monen kiltin tytön kanssa. Mutta Dianasta pidän tietysti
eniten, ja tulen aina pitämään. Minä jumaloin Dianaa.

Olen kauhean paljon jälessä toisista. He ovat kaikki viidennellä
luokalla, ja minä olen vasta neljännellä, ja se on minun mielestäni
niin harmittavaa... Tänään meillä oli lukemista ja maantietoa ja
Kanadan historiaa ja lausuntoa. Herra Phillips sanoi, että minun
oikeinkirjoitukseni oli hirveätä, ja hän nosti kivitauluni ylös, niin
että kaikki voivat sen nähdä -- reuna täynnä pukkeja... Häpesin niin,
Marilla, se ei ollut kiltisti tehty sitä kohtaan, joka oli siellä
ensi kertaa... Ruby Gillis antoi minulle omenan, ja Sophie Sloane
lainasi minulle sievän heleänpunaisen kortin, jossa oli kirjoitus:
"Saanko saattaa teitä kotiin?" Hän saa sen takaisin huomenna. Ja
Tillie Boulter antoi minun lainata helmisormustaan koko iltapäiväksi.
Saanko ottaa muutamia vahahelmiä vintinsäiliössä olevasta vanhasta
neulatyynystä tehdäkseni niistä sormukseni? ja oi Marilla -- Jane
Andrews sanoi minulle, että Minnie Mac Pherson sanoi hänelle, että
hän kuuli Prissy Andrewsin sanovan Sarah Gillis'ille, että minulla
oli hyvin kaunis nenä... Marilla, se on ensimäinen kohteliaisuus,
mitä olen saanut koskaan elämässäni, ettekä voi uskoa, miten
ihmeelliseltä se tuntui! Marilla, onko minulla todellakin kaunis
nenä? Tiedän, että te aina sanotte; totuuden.

Nenäsi on kyllä hyvin mukiinmenevä, vastasi Marilla lyhyesti.

Salaa hän arveli, että Annan nenä oli tavattoman hyvinmuodostunut,
mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut sanoa sitä.

Tämä oli kolme viikkoa sitten, ja tähän asti oli kaikki käynyt hyvin.
Ja nyt, tänä raikkaana syyskuun aamuna sipsuttelivat Anna ja Diana
sangen hilpein mielin Koivukäytävää pitkin, kaksi onnellisinta pikku
tyttöä Avonleassa.

-- Luulisin, että Gilbert Blythe tulee tänään kouluun, sanoi Diana.
-- Hän on ollut serkkujensa luona vieraana New Brunswickissa koko
kesän, ja hän tuli kotiin vasta lauantai-iltana. Ja hän tekee ihan
kauheasti kiusaa tytöille. Hän voi piinata toisen ihan hengiltä...

Dianan äänenpaino ilmaisi, että hän piti parempana antaa piinata
itsensä hengiltä kuin säilyttää sen.

-- Gilbert Blythe? sanoi Anna. -- Eikö juuri hänen nimensä ole
kirjoitettuna seinälle heti sisäänkäytävän viereen ja Julia Bellin
nimi sen yläpuolelle?

-- On, sanoi Diana ja keikahutti päätään. -- Mutta en luule hänen
olevan hiventäkään ihastunut Julia Belliin. Olen kuullut hänen
sanovan, että hän on oppinut kertomataulun hänen kesakoistaan.

-- Älä puhu minulle kesakoista, sanoi Anna. -- Se ei ole
hienotunteista, kun minulla on niitä niin paljon. Mutta minun
mielestäni on hyvin tuhmaa töhriä poikien ja tyttöjen nimiä yhteen
seinille. Tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaisi panna minun nimeni
yhteen jonkun pojan nimen kanssa. Eipä silti, että kukaan tekisi
sitä, tietenkään, kiiruhti hän lisäämään.

Anna huokasi. Hän ei tahtonut nimeänsä kirjoitettavan seinälle. Mutta
oli kuitenkin hieman nöyryyttävää tietää, ettei olisi mitään vaaraa
siitä, että se tapahtuisi.

-- Pyh, sehän on vain leikkiä, sanoi Diana, jonka mustat silmät
ja kiiltävät hiuspalmikot olivat niin julmasti käyneet Avonlean
poikien sydämille, että hänen nimensä kummitteli holvikattoisen
eteisen seinällä varmaankin puolen tusinan muun nimen yhteydessä.
-- Äläkä luulekaan, että sinä itse pääset vapaaksi! Charlie Sloane
on suorastaan ihastunet sinuun. Hän sanoi äidilleen -- äidilleen,
kuuletko että sinä olet koulun terhakin tyttö. Se lienee toki
parempaa kuin olla hauskan näköinen.

Ei, sitä se ei ole, vastasi Anna kuten ainakin todellinen pikku
nainen, mikä hän oli -- Tahdon olla mieluummin kaunis kuin sukkela.
Enkä voi sietää Charlie Sloanea. En kärsi poikia, jotka mulkoilevat
silmillään kuten hän. Jos joku kirjoittaisi minun nimeni yhteen
hänen kanssaan, niin en tiedä, mitä tekisin, mutta on hauskaa istua
ylimmällä paikalla luokassa.

Nyt saat Gilbertin luokallesi, sanoi Diana, ja hän istuu tavallisesti
aina ylimpänä. Mutta hän on vasta neljännellä luokalla, vaikka hän
pian täyttää neljätoista. Neljä vuotta sitten oli hänen isänsä
sairaana ja hänen täytyi mennä Albertaan hoitamaan terveyttään, ja
Gilbert sai seurata mukana. Siellä he olivat melkein kolme vuotta, ja
Gil ei käynyt juuri lainkaan koulua, ennenkuin he tulivat takaisin.
Tästä lähtien sinulla varmaan tulee olemaan vaikeata pitää ylin
paikkasi, Anna.

-- Se ei tee mitään, vastasi Anna kiireesti. -- Ei todellakaan
voi ylpeillä istuessaan yhdeksän- ja kymmenvuotisten pikkulasten
etunenässä. Minut muutettiin sinne eilen, kun osasin kirjoittaa
"Ranskan vallankumous". Josie Pye istui ylinnä, ja voiko ajatella --
hän katsoi kirjaan! Herra Phillips ei sitä nähnyt, mutta minä näin.
Ja minä loin häneen sellaisen katseen, saat uskoa, että hän tuli
punaiseksi kuin pioni ja kirjoitti väärin kuitenkin.

-- Nuo Pye'n tytöt ovat oikeita marakatteja, sanoi Diana suuttuneena,
heidän kavutessaan porrasta pitkin suurelle maantielle. Voitko
ajatella, eilen Gertie pani maitopullonsa minun paikalleni puroon. En
puhu hänelle sanaakaan sen jälestä.

Herra Phillipsin ollessa huoneen toisessa päässä ja auttaessa Prissy
Andrews'ia vaikean laskuesimerkin katkaisussa, kuiskasi Diana Annalle:

-- Tuolla istuu Gilbert Blythe oikealla keskikäytävän toisella
puolen, Anna. Kurkistappas häneen ja katso, eikö hän sinun mielestäsi
ole hauskan näköinen?

Anna kurkisti määrättyyn suuntaan. Hänellä oli siihen mainio
tilaisuus, sillä Gilbert Blythe oli kokonaan vajonnut kiinnittämään
nuppineulalla Ruby Gillis'in pitkää keltaista palmikkoa -- tyttö
istui hänen edessään olevalla penkillä -- tämän penkin selkänojaan.
Hän oli pitkä poika, jolla oli ruskea, kiharainen tukka,
veitikkamaiset ruskeat silmät ja kiusottava myhäily suun ympärillä.

Hetkisen kuluttua nousi Ruby Gillis kiireesti mennäkseen luokan
eteen näyttämään yhteenlaskua opettajalle. Hän töksähti takaisin
penkille päästäen pienen huudahduksen ja luuli, että hänen hiuksensa
lähtisivät juurineen päästä. Kaikki katsoivat häneen ja herra Phillips
tuijotti häneen niin ankarasti, että Ruby alkoi itkeä. Gilbert oli
kaivanut nuppineulan jälleen ulos ja tutki maantiedettään maailman
vakavimmin kasvoin. Mutta kun hämmennys oli hieman asettunut, katsoi
hän Annaan ja iski hänelle silmää, kasvoissa kuvaamattoman kujeileva
ilme.

-- Minun mielestäni Gilbert Blythe on kyllä hauskan näköinen, uskoi
Anna Dianalle. -- Mutta hän on kauhean tunkeilevainen. Ei ole hienoa
iskeä silmää tytölle, jota ei ensinkään tunne.

Mutta vasta iltapäivällä alkoi tapahtua suurempia tapahtumia.

Herra Phillips istui kaukana eräässä nurkassa ja auttoi Prissy
Andrews'ia eräässä saksalaisessa verbimuodossa, ja muut oppilaat
tekivät jokseenkin mitä halusivat, syödä matustivat omenanraakiloita,
kuiskailivat, piirustelivat ukkoja kivitauluilleen ja ajelivat
heinäsirkkaparkoja, joilla oli oikeat purjelangasta tehdyt valjaat,
edestakaisin pulpetinkansilla. Gilbert Blythe istui ja koetti saada
Anna Shirley'tä katsomaan itseensä, mikä täydellisesti epäonnistui,
sillä Anna Shirley oli tällä hetkellä kokonaan unohtanut ei
ainoastaan Gilbert Blythen läsnäolon, vaan joka ainoan muunkin
Avonlean koulun oppilaan. Hän ei muistanut edes itse koulua, vaan
istui leukaansa käteen nojaten ja katse kiinnitettynä pieneen
siniseen pilkahdukseen Tummasta, päilyvästä aallokosta, jonka voi
nähdä hänen ikkunastaan. Hän oli kaukana poissa väriloistoisilla
haavemailla, eikä kuullut eikä nähnyt mitään paitsi omia ihmeellisiä
näkyjään.

Gilbert Blythe ei ollut tottunut näkemään vaivaa, jotta hän saisi
tytön katsomaan itseensä, saamatta sitten mitään vaivannäön palkaksi.
Hänen pitäisi katsoa häneen, tuon punatukkaisen Shirleyn tytön, jolla
oli tuollainen pieni terävä leuka ja suuret silmät, joiden kaltaisia
ei ollut kellään muulla tytöllä koko Avonleassa.

Gilbert kurottautui suoraan pulpettien välitse kulkevan käytävän yli,
sieppasi Annan pitkän, punaisen palmikon päästä kiinni, piti sitä
käsivarren mitan päässä itsestään ja suhahti kuuluvasti:

-- Tuli on irti! Tuli on irti!

Silloin Anna loi häneen katseen, ja sellaisen että se tuntui.

Hän teki vielä muutakin. Hän syöksyi ylös, ja kaikki hänen ihanat
tuulentupansa menivät murskaksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta,
mutta hehku sammui pian ja sijalle kohosivat harmin ja nöyryytyksen
kyyneleet.

-- Sinä häijy, ilkeä poika! huudahti hän kiihkeästi. -- Kuinka
uskallat?

Ja -- räiskis --! ... Anna paiskasi kivitaulunsa Gilbertin päähän,
niin että se -- taulu, ei pää -- pirstoutui tuhansiksi palasiksi.

Avonlean koulu nautti aina yllättävistä kohtauksista. Ja tämähän oli
aivan tavattoman huvittava sitä lajia. Jokaikinen lapsi sanoi "oh!"
sekä kauhistuneena että ihastuksissaan. Diana oli tukehtumaisillaan.
Ruby Gillis, jolla oli herkät hermot, alkoi itkeä. Tommy Sloane
päästi heinäsirkkanelivaljakkonsa karkuun saamatta sitä enää sen
koommin käsiinsä, tuijottaessaan suu selällään Annaan ja rikkinäiseen
kivitauluun.

Herra Phillips harppasi pitkin askelin ylös käytävää ja laski kätensä
raskaasti Annan olalle.

-- Anna Shirley, mitä tämä merkitsee? hän kysyi vihastuneena.

Anna ei vastannut. Oli liian paljon vaadittu heikolta inhimilliseltä
olennolta pyytää häntä koko koulun edessä kertomaan, että joku
poika oli sanonut "tuli on irti!" hänelle. Mutta Gilbert puuttui
pelkäämättä puheeseen.

-- Syy oli minun, herra Phillips. Minä tein hänelle kiusaa.

Herra Phillips ei välittänyt Gilbertistä.

-- Mieltäni pahoittaa nähdä jonkun oppilaistani osoittavan sellaista
kiivasta luonteenlaatua ja sellaista ilkeämielisyyttä, sanoi hän
juhlallisella äänellä, ikäänkuin pelkästään se etu, että sai olla
hänen oppilaansa, olisi omiaan poisjuurruttamaan kaikki pahat
intohimot pienten epätäydellisten kuolevaisten olentojen sydämistä.
-- Anna, mene mustan taulun eteen ja seiso siellä iltapäivä loppuun.

Anna olisi äärettömän paljon mieluummin tullut ulos ajetuksi
luokkahuoneesta; tämän kaltainen rangaistus oli hänen tuntehikkaalle
luonteelleen julmaa. Hän totteli, jäykin, valkein kasvoin. Herra
Phillips otti liidun ja kirjoitti taululle hänen päänsä yläpuolelle:

"Anni Shirley'llä on hyvin paha luonne. Anni Shirleyn täytyy oppia
hillitsemään luonnettaan."

Ja sitten hän luki sen ääneen, niin että ensimäisellä valmistavalla
luokalla olevatkin, jotka eivät osanneet lukea kirjoitusta,
ymmärtäisivät kaiken.

Sitten sai Anna seisoa siellä jälellä olevan kouluajan tämä kirjoitus
päänsä yläpuolella. Mutta hän ei itkenyt eikä seisonut alasluoduin
silmin. Kiukku kuohui hänessä vielä liian voimakkaana, ja se piti
häntä pystyssä, huolimatta kaikesta häpeästä ja mieliharmista.
Suuttunein katsein ja posket tulipunaisina hän kohtasi sekä Dianan
säälivän katseen että Charlie Sloanen harmistuneet päänpudistukset
ja Josie Pyen pilkallisen hymyn. Mitä tulee Gilbert Blythe'iin, ei
hän halunnut edes katsahtaakaan häneen. Ei koskaan hän tahtonut puhua
hänen kanssaan.

Kun koulu oli loppunut, meni Anna ulos pää pystyssä. Gilbert Blythe
seisoi ja odotti häntä portilla.

-- Olen niin kauheasti pahoillani, kun tein pilkkaa tukastasi, Anna,
kuiskasi hän murtuneella ja katuvaisella äänellä. -- Olen todellakin
pahoillani. Älä nyt kanna kaunaa!

Anna suhahti hänen ohitseen osoittamatta ainoallakaan katseella tai
merkillä kuulleensa.

-- Oi Anna, kuinka sinä saatoit!... huokasi Diana puolittain
moittivasti, puolittain ihaillen, heidän kiivetessään mäkeä ylös.

-- En koskaan anna anteeksi Gilbert Blythelle, sanoi Anna suurella
varmuudella. -- Ja herra Phillips kirjoitti nimeni i-llä päälle
päätteeksi. Sieluni kärsi marttyyrin tuskia, Diana.

Dianalla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä marttyyri oli,
mutta hän ymmärsi, että sen täytyi olla jotain hirveätä.

-- Sinun ei pidä ottaa niin vakavasti sitä, että Gilbert laski
leikkiä tukastasi, sanoi hän lohdutellen. -- Hänhän ärsyttää
ja pilkkaa kaikkia tyttöjä. Minua hän kiusottelee sillä, että
tukkani on liian musta. Hän on sanonut minua "varikseksi" ainakin
parikymmentä kertaa, mutta en vielä koskaan ole kuullut hänen sanovan
anteeksipyynnön sanaakaan.

-- On myöskin hirveän suuri ero siinä, sanotaanko varikseksi tai
saako kuulla, että "tuli on irti", sanoi Anna arvokkaasti. -- Gilbert
Blythe on loukannut tunteitani äärimmäisen kiusallisella tavalla,
Diana.

On mahdollista, että myrsky olisi voinut asettua ilman enempiä
kuohahteluja, ellei mitään muuta olisi tapahtunut. Mutta onnettomuus
tulee harvoin yksin.

Avonlean koululapset viettivät usein päivällisloman poimimalla
pihkaa herra Bellin kuusikosta, joka oli ylhäällä mäenrinteellä
suuren laidunmaan toisella puolen. Sieltä he voivat pitää silmällä
Eben Wrightin taloa, jossa opettaja asui täysihoidossa. Heti kun he
näkivät herra Phillipsin astuvan sieltä ulos, pinkasivat he minkä
kintuista pääsivät koulutaloa kohti, mutta kun välimatka sinne oli
noin kolme kertaa pitempi kuin herra Wrightin talosta tuleva polku,
tulivat he, säännöllisesti hengästyneinä ja läähättäen, noin kymmenen
minuttia liian myöhään.

Seuraavana päivänä herra Phillips sai tuon hänet silloin tällöin
valtaavan "puuskansa", jolloin hän tahtoi kitkeä pois vanhoja pahoja
tapoja. Hän julisti ennen päivälliselle lähtöänsä, että hän odotti
palatessaan tapaavansa kaikki oppilaat istumassa paikoillaan kuin
kynttilät. Se, joka tulisi liian myöhään, saisi kärsiä rangaistuksen.

Kaikki pojat ja muutamat tytöt menivät kuten tavallisesti Herra
Bellin kuusikkoon vakaasti aikoen jäädä sinne vain niin kauaksi, että
he ehtisivät koota kylliksi pihkaa saadakseen "purun". Mutta oli
ihanaa kuusten alla, ja pitkät keltaiset pihkasuikaleet loistivat
puunrungoilla niin lumoavina kuin kaunein meripihka -- he valikoivat
ja kaivoivat irti ja pureskelivat ja samoilivat sinne tänne. Ja
ensimäinen seikka, joka palautti heidät tietoisuuteen ajan kulusta,
oli Jimmy Gloverin kimakka huuto; tämä oli kavunnut istumaan erään
kunnianarvoisan vanhan kuusen latvaan.

-- Opettaja tulee!

Tytöt, jotka olivat alhaalla tasaisella maalla, syöksyivät
ensiksi tielle ja onnistuivat ennättämään kouluhuoneeseen viime
sekunnilla. Pojat, joiden piti ehättää suorimaan itsensä alas
puista, myöhästyivät, ja kaikista viimeksi tuli Anna -- Anna, joka ei
ensinkään ollut välittänyt poimia pihkaa, vaan oli aivan onnellisena
vaeltanut yksinään kuusikon äärimmäiseen kolkkaan, jossa sanajalat
ulottuivat hänen vyötäisiinsä, hiljalleen hyräillen itsekseen,
sinikelloseppele hiuksilla, ikäänkuin hän olisi tämän yksinäisen,
varjoisan paikan hengetär. Mutta Anna voi juosta kuin villipeto, ja
nyt hän käytti pitkiä sääriään niin erinomaisella menestyksellä, että
hän saavutti pojat ovella ja tuli kouluhuoneeseen yhdessä heidän
kanssaan, juuri kun herra Phillips oli ripustamassa hattuaan naulaan.

Herra Phillipsin kiihkeä intoilu saada aikaan hyödyllisiä uudistuksia
oli kärsinyt tappion, ja häntä ei todellakaan haluttanut vaivautua
rankaisemaan tusinaa oppilasta. Mutta hänenhän täytyi toki jollain
tavoin pitää kiinni sanoistaan, jotka tässä tapauksessa olivat
sisältäneet uhkauksen. Hän katseli ympärilleen löytääkseen syntipukin
ja tapasi heti sellaisen Annassa, joka oli vaipunut paikalleen,
hengästyneenä ja huohottaen ja unohtunut sinikelloseppele riippuen
toiselle korvalle, joka hänet ankarien silmien edessä saattoi
näyttämään tavattoman pörröiseltä ja ryppyiseltä.

-- Anna Shirley, koska näytät olevan niin ihastunut poikien seuraan,
niin saat noudattaa haluasi koulutuntien loppuun, sanoi opettaja
pisteliäästi.

-- Ota kukat hiuksistasi ja mene istumaan Gilbert Blythen rinnalle!

Toiset pojat virnistelivät. Diana kalpeni osanotosta, poisti
seppeleen Annan tukasta ja painoi kovasti hänen kättään. Anna
tuijotti opettajaan kuin kivipatsaaksi muuttuneena.

-- Kuulitko mitä sanoin, Anna? kysyi herra Philips ankarasti.

-- Kuulin kyllä, vastasi Anna hitaasti, mutta en voinut uskoa, että
tarkoititte totta.

-- Voin vakuuttaa, että tarkoitin, sanoi opettaja tuolla ivallisella
äänenpainolla, jota kaikki lapset, Anna eniten, inhosivat sydämen
pohjasta. Se ei koskaan ollut saavuttamatta tarkoitustaan. -- Tottele
heti.

Silmänräpäyksen ajan Anna näytti siltä, kuin hän aikoisi ehdottomasti
kieltäytyä. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei ollut muuta neuvoa, nousi
ylpeästi, kulki yli keskikäytävin, istuutui Gilbert Blythen rinnalle,
laski käsivartensa pulpetinkannelle ja hautasi kasvonsa niihin. Ruby
Gillis, joka näki vilauksen niistä, ennenkuin ne painuivat alas,
kertoi toisille koulusta palatessa, ettei hän koskaan ollut nähnyt
mitään niin kauheata -- ne olivat aivan kuin kalkittu seinä, rumia
punaisia pikku täpliä siellä täällä.

Annalle tämä oli hirveintä, mitä ajatella voi. Olihan ikävää, että
hänet yksin valittiin parinkymmenen lapsen joukosta, jotka olivat
yhtä syyllisiä; vielä pahempi oli, että hänet määrättiin istumaan
pojan rinnalle, mutta että tämä poika oli juuri Gilbert Blythe, oli
loukkauksen ja nöyryytyksen huippu, joka täydellisesti mursi hänet,
koko hänen sielunsa kuohui häpeästä ja voimattomasta kiukusta.

Aluksi toiset lapset katselivat häneen päin, vilkuilivat ja
virnistelivät ja tyrkkivät toisiaan. Mutta kun Anna ei kertaakaan
nostanut päätään ja Gilbert ahersi jakolaskunsa kimpussa sellaisella
innolla, kuin olisi hän koko sielullaan siihen syventynyt, palasivat
he pian omiin tehtäviinsä, ja Anna unohtui.

Kun herra Phillips kokosi ympärilleen historian lukijat, olisi Annan
pitänyt mennä mukaan, mutta hän ei liikahtanut ja herra Phillips,
joka juuri oli kirjoittanut muutamia riutuvia säkeitä "Priscillalle",
ennenkuin hän oli koonnut oppilaat, mietti yhä erästä juonikasta
loppusointua eikä huomannut, että Anna oli poissa.

Kun kukaan ei katsonut heihin päin, otti Gilbert pulpetistaan
pienen helakanpunaisen sokerisydämen, jossa oli kultainen kirjoitus
"Sinä olet suloinen", ja antoi sen liukua Annan toisen kyynärpään
taipeeseen. Minkä jälkeen Anna kohottausi, otti punaisen sydämen
varovasti sormenpäittensä väliin, pujahutti sen alas lattialle,
jauhoi sen tomuksi korkonsa alla ja palasi jälleen kumaraan
asentoonsa suvaitsematta luoda katsettakaan Gilbertiin.

Kun opetus oli lopussa, meni Anna takaisin pulpetilleen, kokoili
tärkein ilmein kaiken, mitä hänellä siellä oli, kirjat ja
kirjoitusvihot, kynän ja musteen, laskuvihon ja testamentin ja pinosi
ne komeaksi kasaksi särkyneelle kivitaululleen.

Miksi otat kotiin kaiken tuon, Anna? ihmetteli Diana, heti kun
he olivat tulleet maantielle. Hän ei ollut tohtinut ennen tehdä
kysymystä.

-- En tule enää takaisin kouluun, sanoi Anna.

Diana oli vähällä tukehtua hämmästyksestä ja tuijotti Annaan
nähdäkseen, tarkoittiko hän todellakin, mitä hän sanoi.

-- Antaako Marilla sinun jäädä kotiin? kysyi hän.

-- Hänen on antaminen, sanoi Anna. -- En koskaan mene kouluun -- tuon
miehen luo.

-- Oi, Anna! -- Diana oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinä olet
sentään oikein ilkeä! Mihin minä ryhdyn? Nyt panee herra Phillips
minut istumaan Gertie Pye'n viereen, senkin apinan -- tiedän hänen
tekevän niin, sillä Gertie Pye istuu yksin. Tule takaisin, pyydän
sinua, kiltti, kulta Anna!

-- Tekisin melkein mitä tahansa maailmassa sinun tähtesi, Diana,
sanoi Anna surullisesti. -- Antaisin silpoa itseni jäsen jäseneltä,
jos voisin sinulle sillä tehdä palveluksen. Mutta tätä en voi tehdä,
sitä älä minulta pyydä. Sinä vain kiihdytät mieltäni.

-- Mutta ajattele kaikkea sitä hauskaa, minkä menetät, valitti
Diana. -- Rakennamme sellaisen hirvittävän hauskan uuden talon
puron rannalle, ja ensi viikolla heitämme palloa. Et ole koskaan
ollut mukana leikkimässä pallosilla, Anna -- se on niin kamalan
jännittävää! Ja me saamme oppia uuden laulun, Jone Andrews
harjoittelee sitä jo paraillaan. Ja Alice Andrews on luvannut lainata
meille uuden hauskan kirjan ääneen luettavaksi, kun istumme ulkona
luonnon helmassa -- sinähän olet niin ihastunut ääneenlukemiseen,
Anna.

Mutta mikään ei voinut taivuttaa Annaa. Hänen päätöksensä oli tehty.
Hän ei tahtonut palata kouluun eikä herra Phillipsin luo, ja sen hän
sanoi Marillalle kotiin tultuaan.

-- Tyhmyyksiä, sanoi Marilla.

-- Tämä ei ole lainkaan mitään tyhmyyksiä, sanoi Anna ja katseli
Marillaa juhlallisin ja moittivin silmin. -- Eikö Marilla ymmärrä,
että minua on loukattu?

-- En totta tosiaan jaksa kuulla tuota! Sinä menet kouluin huomenna
aivan kuten tavallisesti.

-- E-en toki. -- Anna pudisti päätään. -- En mene sinne takaisin,
Marilla. Luen läksyjäni kotona ja olen niin kiltti kuin minulle
ikinä on mahdollista ja istun hiljaa koko ajan jos se käy päinsä,
tietenkin... Mutta kouluun en palaa, sen voin vakuuttaa.

Marilla näki jotain taipumattoman itsepintaista pilkistävän esiin
Annan pikku kasvoista. Hän ymmärsi, että tulisi olemaan sangen
vaikeata saada se taivutetuksi ja päätti viisaasti kylläkin
toistaiseksi antaa asian olla sillään.

-- Käväsenpä Rakelin luona keskustelemassa tästä hiukan, ajatteli
hän. -- Ei maksa vaivaa puhua Annan kanssa juuri nyt. Hän on
pahoillamielin ja kiihdyksissä, ja aavistan, että hän voi olla
pelottavan itsepintainen, jos hän kääntää sen puolensa... Mutta
mikäli voin ymmärtää, on herra Phillips käyttäytynyt sangen
arvostelukyvyttömästi. Vaikka sitä ei ikinä käy päinsä sanoa
tytölle... Nyt juttelen asiasta tovin Rakelin kanssa. Hänellä on
ollut kymmenen lasta koulussa, niin että hänellä kai pitäisi olla
kokemusta. Hän muuten on ehkä jo onkinut tietoonsa koko tämän jutun.

Marilla tapasi rouva Lynden istumassa kehtopeitteensä ääressä yhtä
hilpeänä ja ahkerana kuin tavallisestikin.

-- Luulen, että aavistat asiani, sanoi hän hieman hämillään. Rakel
rouva nyökkäsi.

-- Se koskee kai hämminkiä, jonka Anna on saanut aikaan koulussa,
voin arvata, sanoi hän. -- Tillie Boulter oli kotiin menossa ja
kertoi kaikki tyyni minulle.

-- En lainkaan tiedä, mikä neuvoksi, sanoi Marilla.

-- Hän sanoo, ettei hän mene takaisin kouluun. En ole ikänä nähnyt
nulikkaa, jolla olisi sellainen itsetunto. Mutta olen odottanut
ikävyyksiä aina siitä pitäen, kun hän alotti koulun. Ymmärsin, ettei
tämä tyyni rauhallisuus voisi kestää kauan. Hänellä on tavattoman
herkkätunteinen ja liioitteleva luonne. Mitä minun sinun mielestäsi
pitäisi tehdä, Rakel?

-- Niin, koska pyydät minulta neuvoa, Marilla, sanoi rouva Lynde
rakastettavasti -- rouva Lynde ei tiennyt mitään parempaa kuin olla
neuvonantajana -- niin antaisin minä sinun sijassasi hänen tämän
kerran saada tahtonsa perille; niin tekisin. Minun käsitykseni
mukaan Phillips menetteli huonosti. Mutta olisi ylen ymmärtämätöntä
linnustaa se lapselle, kuten käsität. Ja eilen hänellä tietysti oli
täysi oikeus rangaista häntä vihanpurkauksesta. Mutta tänään -- se
oli toinen asia. Toisia, jotka tulivat liian myöhään samoin kuin
Anna, olisi myöskin pitänyt rangaista, se on selvää. Ja minä en pidä
siitä tavasta, että annetaan tyttöjen rangaistukseksi istua poikien
vieressä. Mitä tuhmuuksia se nyt on olevinaan? Tillie Boulter oli
niin sydämistynyt, että hän kähisi. Hän oli täydellisesti Annan
puolella ja sanoi, että kaikki muut toverit olivat samoin. Anna
näyttää joka tapauksessa voittaneen heidän suosionsa. En koskaan
olisi uskonut, että hän niin hyvin tulisi toimeen heidän kanssaan.

-- Sinun mielestäsi minun siis todellakin pitäisi antaa hänen jäädä
kotiin? sanoi Marilla hämmästyneenä.

-- Niin kyllä. Se tahtoo sanoa, antaisin hänen pysyä kotona niin
kauan kuin hän itse haluaa, jos olisin sinun sijassasi. Sano minun
sanoneeni, Marilla, viikon kuluttua hän on taas tyyntynyt ja menee
mielellään omasta halustaan takaisin; mutta jos sinä pakoittaisit
häntä, niin Herra tietää, mihin hän ryhtyisi, niin että viimeinen
villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimäinen. Mitä vähemmän hälinää
nostamme tästä, sitä parempi, arvelen minä. Vaikka hän nyt
laiskotteleekin viikkokauden, ei hän siinä paljon menetä. Herra
Phillips ei ole lainkaan kykenevä opettaja. Hehän saavat telmiä
ja elämöidä aivan niinkuin tahtovat; nuoremmat saavat pitää itse
huolta itsestään, ja hän puuhailee vain suurten oppilasten kanssa,
joita hänen on valmistettava seminaariin. Hän ei ikipäivinä olisi
saanut virkamääräystään uudistetuksi, ellei hänen enonsa olisi
istunut kouluneuvostossa ja osannut puhua puolestaan. Vakuutan,
että kouluopetus tällä saarella -- siitä en maksaisi pilaantunutta
puolukkaakaan.

Rakel rouva ravisti päätään ikäänkuin ilmoittaakseen, että jos hän
vain saisi paikan ja äänestysoikeuden kouluneuvostossa, saataisiin
pian nähdä asioiden kulkevan toisessa järjestyksessä...

Marilla noudatti Rakel rouvan neuvoa, eikä puhuttu enää sanaakaan
siitä, että Annan pitäisi palata kouluun. Hän luki läksynsä
kotona, hoiti pikkuaskareensa ja leikki Dianan kanssa kylmässä,
purppuranpunaisessa syyshämärässä. Mutta kohdatessaan Gilbert
Blythen maantiellä tai tavatessaan hänet pyhäkoulussa, hän meni
hänen ohitseen jääkylmää halveksumista osoittavin ilmein, jota
ei rahtustakaan sulattanut Gilbertin ilmeinen pyrkimys hyvittää
rikkomuksensa. Ei edes Diana onnistunut yrittäessään välittää rauhaa.
Anna oli nähtävästi päättänyt vihata Gilbertiä elämänsä loppuun asti.

Mutta yhtä paljon kuin hän vihasi Gilbertiä, yhtä paljon hän rakasti
Dianaa kaikella sillä rakkaudella, joka asui hänen lämpimässä
pikku sydämessään -- joka oli niin intohimoinen, olipa sitten
kysymyksessä joko pitäminen jostain ihmisestä tai mitä voimakkain
vastenmielisyyden tunteminen häntä kohtaan.

Eräänä iltana, kun Marilla tuli keittiökasvitarhasta sisään mukanaan
kori vastapoimittuja omenia, tapasi hän Annan istumassa yksinään
ikkunakomerossa, katkerasti itkien.

-- Mikä nyt on hätänä, Anna? kysyi hän.

-- Ah, siihen on syynä Diana, nyyhkytti Anna, -- pidän niin
äärettömästi Dianasta, Marilla. En voi elää ilman häntä. Mutta tiedän
hyvin hyvästi, että kun olemme tulleet täysikasvuisiksi, Diana menee
naimisiin ja lähtee tiehensä ja jättää minut yksin. Oi, mihin silloin
ryhdyn? Vihaan hänen miestään -- vihaan häntä niin... Olen kuvitellut
mieliessäni kaiken -- häät ja kaiken muun -- Dianan pukeutuneena
lumivalkeaan pukuun, huntu päässä, niin kauniina ja upeana kuin
kuningatar... Ja minä olen myöskin morsiusneito, ylläni ihastuttava
leninki puhvihihoineen, mutta murtunut sydän hymyilevien kasvojeni
takana. Ja sitten sanon Dianalle jäähyväiset a-a-ainaiseksi...

Siinä Annan ääni petti, ja hän puhkesi mitä katkerimpiin
nyyhkytyksiin.

Marilla kääntyi kiireesti pois salatakseen, kuinka hänen suupielensä
nytkähtelivät. Mutta se oli liian myöhäistä -- hän vaipui alas
lähimmälle tuolille ja puhkesi niin sydämelliseen ja hänelle
harvinaiseen nauruun, että Matthew, joka kulki ohi pihalla,
hämmästyneenä pysähtyi. Oliko hän kukaan kuullut Marillan nauravan
noin?

-- Lapsi kulta, huohotti Marilla niin pian kuin hän sai ääneen; niin
sinä istut ja kuvittelet puuta heinää!... Mutta ehkä sinun kuitenkin
varmuuden vuoksi olisi syytä ulottaa koulusi uudelleen, niin ennätät
hiukan aikaa olla hänen kanssaan yhdessä, ennenkuin hän menee
naimisiin ja sinä alat vihata hänen miesparkaansa. Mitä sinä sanot
ehdotuksestani?



XVI.

MUUAN TEEKUTSU JA SEN SEURAUKSET.


Lokakuu oli ihana kuukausi Vihervaaralla. Koivut alhaalla laaksossa
tulivat kullankeltaisiksi kuin itse auringonpaiste, ja vaahterat
hedelmäpuutarhan takana vivahtivat kirkkaimpaan purppuranpunaan;
metsäkirsikkapuut oikotien varrella pukeutuivat mitä kauneimpiin
tummanpunaisiin ja pronssinvihreihin värisointuihin, kun taas vehmas,
uusi vihreys peitti pellot ja niityt.

Anna hekumoi ympärillään olevassa väri-ilossa.

-- Oi, Marilla, huudahti hän eräänä lauantai-iltana, tullessaan
tanssien sisään syli täynnä upeita oksia; kuinka iloinen olen
saadessani elää maa ilmassa, jossa on lokakuu! Ajatelkaahan, jos
syyskuusta harpattaisiin suoraa päätä marraskuuhun, sehän olisi
hirveätä! Katsokaahan näitä vaahteranoksia! Eivätkö ne olekin niin
kauniita, että ihan karmii... Nyt koristan huoneeni niillä.

-- Roskaksi minä niitä sanon, sanoi Marilla, jonka kauneusaisti
ei ollut mainittavassa määrässä kehittynyt. -- Sinä laahaat aivan
liiaksi tilaa ottavaa tavaraa metsästä ja kedoilta huoneeseesi, Anna.
Makuuhuoneessa on tarkoitus nukkua.

-- Niin kyllä, -- ja uneksia, Marilla. Mutta voi uneksia paljon
helpommin huoneessa, jossa on kauniita esineitä. Nämä oksat minä
asetan siniseen mukiin ja panen ne pöydälleni.

-- Älä vain sirottele lehtiä jälkeesi koko rappusille! Minä menen
Suojelusyhdistyksen kokoukseen Carmody'yn tänä iltana, Anna, enkä
ennätä kaiketi kotiin ennen pimeää. Sinä saat kattaa illallispöydän
Matthew'lle ja Jerrylle ja muistakin, ettet unohda panna teetä
kannuun, ennenkuin kaadat kuumaa vettä, kuten teit tässä taannoin.

-- Niin, oli hirveätä, että voin sen unohtaa, sanoi Anna
anteeksipyytävällä äänellä. -- Mutta sehän sattui juuri samana
iltana, kun koetin keksiä nimeä Orvokkien laaksolle, ja se esti
minun ajattelemasta muuta. Matthew oli niin kauhean kiltti. Hän
ei ensinkään torunut. Hän pani itse teen kannuun ja sanoi, ettei
minun tarvinnut keittää uutta vettä... Kerroin hänelle kauniin
haltiatarsadun, sillä välin kuin se hautui, ja hänen mielestään
ei ensinkään tuntunut pitkältä odottaa. Se oli tavattoman kaunis
haltiatar satu, Marilla. Olin unohtanut sen lopun, niin että keksin
lopun itse, ja Matthew sanoi, ettei hän ensinkään huomannut, missä
liitekohta oli.

-- Matthew'n mielestä kaikki olisi aivan kuin ollakin pitää, jos
sinulle pälkähtäisi päähän nousta ylös ja pyytää päivällistä
keskellä yötä. Mutta pidä nyt ajatuksesi kurissa, niin olet kiltti!
Ja -- niin, en todellakaan tiedä, teenkö oikein, tulet kai vielä
huimapäisemmäksi kuin tavallisesti -- mutta sinä saisit pyytää Dianan
tulemaan tänne luoksesi kanssasi.

-- Oi, Marilla! -- Anna risti kätensä. -- Niin äärettömän hauskaa!
Kuinka omituista, että te olette osannut lukea ajatukseni, niin että
olette ymmärtänyt, kuinka olen halannut juuri tätä... Hän tulee
juomaan teetä luokseni -- aivan kuin aikaihmiset! En varmastikaan
unohda panna kannuun teelehtiä, kun minulla on vieraita... Sanokaa,
Marilla, saanko ottaa teekaluston, jota koristavat ruusunnuput?

-- Oletko pähkähullu? Ruusunnuppukaluston? Ei, kiitoksia! Tiedäthän,
etten koskaan käytä sitä muulloin paitsi kun pastori tai Suojelus
yhdistys on täällä. Teille kelpaavat vallan hyvin vanhat ruskeat
kupit. Mutta saat aukaista pienen keltaisen kirsikkahilloastian. On
parasta syödä se pois -- luulen sen alkavan käydä... Sitten saat
leikata vähän sokerikaakkua ja ottaa muutamia piparkakkuja ja ässiä.

-- Näen aivan silmieni edessä, kuinka istuudun pöydän päähän ja
tarjoilen teetä, sanoi Anna ja ummisti silmänsä ihastuksesta. -- Ja
sitten kysyn Dianalta, ottaako hän kermaa teehensä... Tiedän, että
hän ottaa, mutta en ole tietävinäni siitä. Ja sitten tyrkytän hänelle
vielä palan sokerikakkua ja vähän enemmän hilloa lautaselle... Oi,
Marilla, miten ihmeelliseltä tuntuu ajatella sitä! Saanko ottaa hänet
mukaani vierashuoneeseen ja antaa hänen jättää hattunsa sinne, kun
hän tulee? Ja saanko pyytää häntä saliin?

-- Oh ei, sitä ei tarvita... Arkihuone kelpaa kyllä sinulle ja
vieraallesi. Mutta minulla on puolitäysi pullo vadelmamehua, joka jäi
jälelle Uskonnollisen seuran kokouksesta täällä viime viikolla. Se on
toisella hyllyllä arkihuoneen nurkkakaapissa, ja siitä voitte sinä
ja Diana ottaa tilkkasen, jos haluatte, ja pari pursoleivosta panen
teille, että saatte syödä iltapäivällä, sillä luulisin, että Matthew
tulee myöhään kotiin illalliselle, koska hän ajaa perunoita laivalle.

Anna lensi alas laakson notkelmaan, ohi Metsänymfin lähteen ja ylös
pihkantuoksuista polkua Mäntymäelle kutsumaan Dianaa teelle.

Niinmuodoin siis, heti kun Marilla oli lähtenyt ajamaan Carmody'yn,
ilmestyi Diana, sunnuntaiesiliinansa edessään, ja kasvoilla juuri
sellainen ilme, joka kuuluu asiaan, kun on saanut kutsun teelle.
Muulloin hänellä oli tapana juosta koputtamatta keittiöön, mutta
nyt hän koputti oikein sievästi suurelle eteisenovelle. Ja sitten
kun Anna, joka hänkin oli muuttanut pukua, hyvin kohteliaasti oli
avannut oven, ottivat molemmat pikku tytöt toisiaan kädestä niin
vakavasti ja sievistelevästi, ikäänkuin he eivät koskaan ennen
olisi tavanneet toisiaan. Tätä luonnottoman juhlallista mielialaa
kesti edelleen, kun Diana saatettiin idänpuoliseen vinttikamariin
riisumaan hattunsa ja heidän istuessaan ja keskustellessaan
kymmenen minutin ajan arkihuoneen tuoleilla, varpaat säädyllisesti
ulospäinkäännettyinä.

-- Kuinka äitisi voi? kysyi Anna kohteliaasti -- ikäänkuin hän ei
samana aamuna olisi nähnyt rouva Barryn juhlallisen hyvinvoivana ja
mitä parhaimmalla tuulella poimimassa omenia.

-- Kiitos, hän voi hyvin hyvästi. Herra Cuthbert

on kai parhaillaan ajamassa perunoita "Lily Sands'iin" nyt
iltapäivällä? sanoi Diana, joka muutama tunti sitten oli tavannut
ajajan maantiellä ja saanut ajaa kappaleen matkaa hänen kanssaan.

-- Niinpä niin, siellä hän on. Meidän perunasatomme on sangen runsas
tänä vuonna. Toivottavasti sinunkin isäsi on saanut runsaasti
perunoita?

-- On toki, kiitos kysymästä. Oletteko poiminut jo paljon omenianne
alas?

-- Oh, kauhean paljon, sanoi Anna, unohti arvokkuutensa ja hypähti
ylös kuin kissanpoika. -- Mennäänpä puutarhaan ja poimitaan vähän
punaisia syysomenia, Diana; Marilla on sanonut, että saamme kaikki
ne, jotka ovat jääneet puuhun. Marillalla on hyvin hyvä sydän. Hän
sanoi, että me saisimme sokerikakkua ja kirsikkahilloa. Mutta ei
ole hienoa kertoa vierailleen, mitä aikoo tarjota, jonka vuoksi en
sanokaan, mitä hän lupasi meille juotavaksi. Saat vain tietää, että
se alkaa m:llä ja loppuu u:hun ja keskellä on _h_ ja että sillä on
hyvin kaunis punainen väri. Minä juon mielelläni sellaista, joka
on kauniin punaista -- etkö siinäkin? Sellainen maistuu puolta
paremmalta kuin minkään muun värinen.

Hedelmäpuutarha omenien ja päärynien painosta notkuvine oksineen oli
niin ihana olinpaikka, että pikku tytöt jäivät sinne melkein koko
iltapäiväksi. He heittäytyivät maahan erääseen nurmikon peittämään
kolkkaan, jossa pakkanen vielä oli säästänyt vihantaa ja haalea
syysaurinko viivähti, ja täällä he syödä matustelivat reippaasti
omenia ja lörpöttelivät minkä kerkisivät.

Dianalla oli Annalle paljon kerrottavaa siitä, minkälaista oli
koulussa. Hänen täytyi istua Gertie Pye'n vieressä ja siitä hän
oli niin harmissaan -- Gertie antoi rihvelinsä "vinkua" taululla,
ja se aivan pöyristytti koko ruumista... Ruby Gillis oli loihtinut
pois kaikki käsnänsä (niinpä niin, ihan todella!) ihmeitätekevällä
piikivellä, jonka hän oli saanut vanhalta Mare Joelta. Pitää vain
hieroa käsniä kivellä ja sitten viskata se pois vasemman olkapään
yli illalla uudenkuun aikana, niin katoavat käsnät tuossa tuokiossa...

Charlie Sloanen nimi oli kirjoitettu eteisen seinälle yhdessä Emily
Whiten kanssa, ja Emily oli niin suutuksissa. Sam Boulter oli tehnyt
herra Phillipsille ukon luokassa, ja herra Phillips antoi hänelle
korvapuustin, ja Samin isä tuli kouluun ja sanoi: _uskaltakaapas
vain_ koskea minun lapsiini toiste... Ja Mattie Andrewsilla oli uusi
punainen myssy ja sininen, tupsuilla koristettu villaliivi ja hän
kulki ympäri ja keikaili, niin että siitä voi tulla ihan sairaaksi.
Ja Lizzie Wright ei puhunut Mamie Wilsonille, sillä Mamie Wilsonin
iso sisar oli tunkeutunut Lizzie Wrightin ison sisaren ja sen herran
väliin, joka hakkaili häntä... Ja kaikki kaipasivat Annaa _niin_ ja
toivoivat, että hän tulisi takaisin kouluun, ja Gilbert Blythe --

Mutta Anna ei halunnut kuulla puhuttavan Gilbert Blytheistä. Hän
hypähti ylös ruohomättäältään ja sanoi, että heidän täytyi mennä
sisään maistamaan vattuhilloa.

Anna kurkisti arkihuoneen seinäkaapin toiselle hyllylle, mutta siellä
ei ollut mitään mehupulloa. Kun hän haeskeli tarkemmin, löysi hän
pullon kaikkein ylimmältä hyllyltä. Hän pani sen tarjottimelle pöydälle
ja otti esiin suuren lasin.

-- Ole nyt niin hyvä ja käy käsiksi, Diana, sanoi hän kohteliaasti. --
En luule, että välitän itse ottaa juuri tällä hetkellä -- en jaksa
syödä mitään puutarhan monien omenien jälkeen.

Diana kaatoi itselleen suuren lasin, katseli ihaillen sen kirkasta
punaista väriä ja alkoi sitten tyytyväisenä särpiä juomaa.

-- Tämähän on kauhean hyvää vattumehua, Anna, hän Sanoi. -- En ole
koskaan luullut vattumehun voivan maistua niin hyvältä.

On hauskaa, että pidät siitä. Ota niin paljon kuin haluat. Minä
pistäydyn hetkiseksi katsomaan keittiötakan tulta. On hirveän paljon
huolta, kun johtaa taloutta, sen sanon sinulle...

Kun Anna tuli takaisin keittiöstä, istui Diana juomassa toista
mehulasiaan, ja kun Anna hetkisen kuluttua uudelleen "persvedeerasi"
hänelle, ei hän tarvinnut monta käskyä, ennenkuin hän kaatoi
itselleen kolmannen lasin. Lasit olivat kunnollisesti täytetyt, ja
vattumehu oli todellakin erinomaisen hyvää.

-- Parasta mitä koskaan olen juonut, sanoi Diana. -- Se on koko joukon
parempaa kuin rouva Lynden mehu, vaikka hän niin paljon kerskailee
siitä. Se ei maistu rahtustakaan samanlaiselta kuin hänen.

-- Voin kyllä arvata, että Marillan mehu on parempaa kuin rouva
Lynden, sanoi Anna hyvin vakuuttavasti. -- Marilla on potra emäntä,
sen saat uskoa. Nyt hän koettaa opettaa minua laittamaan ruokaa,
mutta siitä tulee hänelle kyllä paljon vaivaa, pelkään minä. Ruuan
laittamisessa on niin sidottu, täytyy tarkoin noudattaa keittokirjan
sääntöjä, ja minulle on mieluisinta kuvitella omin päin... Viime
kerralla kun laitoin vanukasta, unohdin panna jauhoja. Mutta se
johtui siitä, että juuri panin kokoon mitä kauneinta juttua sinusta
ja itsestäni Diana.

Kuvittelin, että sinä olit kauhean huonona sairaana isossarokossa,
ja kaikki hylkäsivät sinut, mutta minä en pelännyt, vaan olin
menevinäni sinun luoksesi sairashuoneeseesi ja hoidin sinua, niin
että virkistyit taas eloon. Mutta sitten sain itse isonrokon ja
kuolin ja minut haudattiin poppelien alle hautausmaahan, ja sinä
istutit ruusupensaan haudalleni ja kastelit sitä kyynelilläsi, etkä
koskaan, koskaan unohtanut nuoruudenystävääsi, joka uhrasi henkensä
puolestasi... Oi, se oli niin liikuttavaa ja kaunista, Diana!
Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani hämmentäessäni sokeria ja
munankeltuaisia vanukkaaseen. Mutta unohdin jauhot, ja vanukkaasta
tuli hieman omituista. Jauhot ovat tärkeä seikka vanukkaassa, sen
saat uskoa. Marilla suuttui niin kovin, enkä sitä ihmettelekään.
Hänellä on minusta kauheasti harmia.

Tiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen
vuoksi... Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli
kakkua jäi jälelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla
sanoi, että se riittäisi vielä kerran päivälliseksi ja pyysi minua
panemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti
peittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani
kuvittelin olevani nunna -- katolilainen nunna, joka oli pukeutunut
huntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä --
ja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.

Seuraavana aamuna muistin asian ja juoksin säiliöön. Diana,
kuvittelehan, jos voit, minun kamalaa kauhuani, kun löysin
hiiren, pienen harmaan hiiren, joka oli hukkunut vanukkaan
kastikkeeseen!... Otin sen ylös lusikalla ja viskasin aidan yli,
ja sitten pesin lusikan kolmessa vedessä. Marilla oli ulkona
lypsämässä, ja tarkoitukseni oli kysyä häneltä, saisivatko
porsaat vaniljakastikkeen, mutta kun hän tuli sisään, niin leikin
mielikuvituksessani, että olin pakkasen hengetär, joka syksyllä
leijaili läpi metsien ja teki puut punaisiksi ja keltaisiksi,
kummaksi he vain itse halusivat, ja niin unohdin kokonaan
vaniljakastikkeen, ja Marilla lähetti minut ulos poimimaan omenia.

Sitten samana päivänä tulivat herra ja rouva Ross Spencervalesta
meitä tervehtimään. He ovat kauhean hienoa väkeä, varsinkin rouva.
Kun Marilla huusi minua päivälliselle, oli kaikki valmiina, ja he
istuivat jo pöydässä. Koetin olla niin kohtelias ja hienokäytöksinen
kuin mahdollista, sillä tahdoin näyttää rouva Rossille, että
seurustelutaitoa voi kyllä olla sellaisellakin, joka ei ole
minkään näköinen... No niin, kaikki luisti mainiosti, kunnes
näin Marillan tulevan kantaen toisessa kädessä omenakakkua ja
toisessa vaniljakastikevatia, lämmitettynä... Diana, se oli kauhea
silmänräpäys. Kaikki tyyni selvisi minulle taas yhtäkkiä, ja minä
nousin ylös paikaltani ja huusin: "Marilla, tuo vaniljakastike ei
kelpaa! Hiiri on hukkunut siihen, vaikka olen unohtanut puhua siitä."
Oi, Diana, tuota kamalaa hetkeä en unohda ikänä, vaikka tulisin
sadan vuoden vanhaksi. Rouva Ross katsoi vain minuun, ja luulin
vajoavani lattian alle, niin kovasti häpesin. Hänellä itsellään
on kaikki niin erinomaista ja täydellistä, ja mitä hän ajattelisi
meistä! Marilla tuli punaiseksi kuin piooni, mutta ei sanonut mitään
-- silloin. Hän kantoi kakun ja kastikkeen pois ja tuli takaisin
mukanaan mantelileivoksia ja mansikkahilloa sen sijasta. Vieläpä
hän tarjosi minullekin, mutta en voinut saada alas palastakaan.
Olihan pääparkani päällä ikäänkuin hehkuvia hiiliä. Mutta kun Rossin
herrasväki oli mennyt tiehensä, torui hän minua hirveästi. Hyvänen
aika, Diana, mikä sinua vaivaa?

Diana oli noussut ylös hyvin epävarmoin jaloin. Sitten hän istuutui
taas ja vei kädet päähänsä.

-- Minä -- minä voin niin kauhean huonosti, sanoi hän itkuisella
äänellä. -- Minun -- minun täytyy varmaankin lähteä kotiin nyt heti.

-- Oi, kuinka voit ajatella, että saisit mennä kotiin ilman teetä,
huudahti Anna hyvin alakuloisena. -- Sen laitan kuntoon tuossa
tuokiossa -- menen panemaan veden kuumenemaan heti paikalla.

-- Minun täytyy mennä koviin, sanoi Diana raukeasti, mutta hyvin
varmalla äänellä.

-- Vähän ruokaa sinun täytyy ottaa, rukoili Anna. -- Enkö saa antaa
sinulle palan sokerikakkua ja hiukan kirsikkahilloa? Mene sohvalle
pitkäksesi hetkiseksi, niin tulet kyllä paremmaksi. Mistä siinä olet
sairas?

-- Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Diana, ja se oli kaikki, minkä
hänestä sai irti.

Turhaan Anna pyysi ja rukoili.

-- En koskaan ole kuullut puhuttavan, että vieraat lähtevät
tiehensä juomatta teetä, valitti hän. -- Oi, Diana, luuletko olevan
mahdollista, että todellakin olet saanut isonrokon? Jos tämä on
sitä, niin seuraan minä sinua ja hoidan sinua, siihen voit luottaa.
En koskaan hylkää sinua, Jospa sinä sentään jäisit tänne ja joisit
teetä! Missä tienoin sinusta tuntuu pahalta?

-- Päätäni huimaa niin kauheasti, sanoi Diana. -- Ja sitten minua
ylenannattaa.

Hän käveli todellakin hyvin epävarmoin liikkein.

Pettymyksen kyyneleet silmissään Anna haki Dianan hatun ja
saartoi häntä aina häntä omalle piha-aidalleen asti. Sitten hän
itki koko tien Vihervaaralle asti, jossa hän apein mielin pani
vattumehujäännöksen seinäkaappiin ja laittoi teen kuntoon Matthew'lle
ja Jerrylle. Mutta kaikki ilo, jota hän oli toivonut sen yhteydessä,
oli poissa.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kun sade valui virtanaan aamusta
iltaan, ei Anna astunut jalallaan Vihervaaran ulkopuolelle.
Maanantain iltapäivällä Marilla lähetti hänet rouva Lynden luo
asialle. Aivan lyhyen ajan kuluttua Anna hyökkäsi takaisin pitkin
oikotietä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän syöksyi sisään
keittiöön ja heittäytyi epätoivon valtaamana sohvalle.

-- Mikä nyt on hullusti, Anna kulta? kysyi Marilla ihmettelen ja
pahoilla mielin. -- Toivottavasti et ole taas ollut nenäkäs rouva
Lyndelle?

Ei muuta vastausta kuin uusi kyyneltulva ja vielä kiihkeämmät
nyyhkytykset.

-- Anna, kun teen sinulle kysymyksen, niin haluan saada vastauksen.
Nouse istumaan kuten ainakin oikea ihminen ja sano minulle,
minkätähden itket.

Anna nousi istumaan lohduttoman tuskan kuvana.

-- Rouva Lynde oli rouva Barrya tervehtimässä tänään, ja rouva Barry
oli ollut niin kauhean vihainen, uikutti hän. -- Hän sanoo, että
juotin Dianan humalaan lauantaina, niin että hän kotiin tultuaan
käyttäytyi niin huonosti... Ja hän sanoo, että minun täytyy olla
perinpohjin turmeltunut ja paha tyttö, eikä koskaan, koskaan hän
anna enää Dianan leikkiä minun kanssani. Oh, Marilla, olen niin
pahoillani, että luulen menehtyväni...

Marilla tuijotti, mitä suurimmassa määrin ällistyneenä.

-- Juottanut Dianan humalaan? sanoi hän, saatuaan takaisin
puhekykynsä. -- Anna, oletko sinä vai rouva Barry päästä pyörällä?
Mitä ihmeessä sinä hänelle tarjosit?

-- En tilkkaakaan muuta kuin vattumehua, nyyhkytti Anna. Enhän
luullut vattumehusta voivan tulla humalaan, Marilla, -- en edes
sittenkään, vaikka joisi kolme suurta lasin täyttä, kuten Diana.
Oi, se tuntuu niin kauhealta -- tulen ajatelleeksi rouva Thomasin
miesrenttua... Mutta ei ikipäivinä ollut tarkoitukseni saada aikaan
mitään sellaista.

-- Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa
päätä arkihuoneen seinäkaapille.

Siellä hyllyllä oli aivan oikein pullo -- jonka hän heti havaitsi
sisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään,
josta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla
oli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti
paheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli
pannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut
Annalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta
huolimatta, vaikea pidättää nauruaan.

-- Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin!
Sinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse
tuntenut eroa?

-- En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen
omenista... Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein...
hienokäytöksiseksi -- ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja
uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli
pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle,
että hän oli humalainen kuin -- kuin naakka... Hän vain nauroi
tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten
hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi
hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia... Ja koko
eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on
niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä
tein sen tahallani.

-- Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo
nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista,
oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. -- Kolme
tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka
se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit
vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä,
että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen,
aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon
pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän
vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata,
että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin
ikävästi.

-- Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. -- Sydämeni on murtunut. Kohtaloni
tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi... Diana ja minä
olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun
silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset...

-- Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa
valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään.
Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi
huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja
selittää, kuinka asian laita on.

-- Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. --
Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta
kuin minulla... Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.

-- Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli
tuuminut hetkisen. -- Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.

Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä
menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna
oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.

-- Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän
surullisena. -- Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?

-- Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla.
-- Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä
voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain
hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin
sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään
ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli
tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta
suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii
niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.

Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen
jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin
ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo
kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean
pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella
lännessä.

Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi
häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa
kalpein huulin ja silmät suurina.

Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla
oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa
oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa.
Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi
todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä
ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään
kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.

-- Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.

Anna risti kätensä.

-- Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei
ollut tarkoitukseni saattaa -- saattaa -- Dianaa humalaan!...
Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte
pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen,
ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa?
Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja
tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua -- olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä
rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos
sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!

Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva
Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän
ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja
omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan.
Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:

-- En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani
sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.

Annan huulet vapisivat.

-- Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni
hänelle jäähyväiset? rukoili hän.

-- Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni
sisään ja sulki ovein jälkeensä.

Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.

-- Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. -- Olen itse
ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti.
Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen... Nyt
minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole
suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko
itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen
ihmiseen kuin rouva Barryyn.

-- Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen
pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan
pääsemäisillään valloilleen.

Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle,
nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.

Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti
itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä
nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.

-- Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön
vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli
päänalusella olevaa kuumaa poskea.



XVII

UUSI HARRASTUS.


Seuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena
keittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos
ja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja
viittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla
ja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista
hämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän
huomasi Dianan alakuloisen ilmeen.

-- Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.

Diana pudisti surullisena päätään.

-- Ah ei, Anna -- tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä
sinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät
päästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta
siitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä
niin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle
hyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän
istuu kello edessään.

-- Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä
jäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. -- Oi,
Diana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua,
nuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin
elämässäsi?

-- Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota
muuta ystävätärtä -- en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään
niinkuin pidän sinusta.

-- Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?

-- Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?

-- En! -- Anna veti syvään henkeään. -- Luulin kyllä, että sinä
välitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta.
Ah, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!...
Ei kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa
taaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus,
joka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun
tiestäsi, Diana... Oi, sano se vielä kerran!

-- Pidän sinusta sydämellisesti, toisti Diana kärsivällisesti, ja
tulen aina pitämään, siihen voit luottaa.

-- Ja minä tulen aina pitämään sinusta, Diana, sanoi Anna,
juhlallisesti ojentaen kätensä. -- Tulevina vuosina on sinun
muistosi tähtenä loistava yksinäisen elämäni yllä, kuten oli
viimeisessä kertomuksessa, jonka yhdessä luimme. Diana, tahdotko
antaa minulle sysimustasta tukastasi kiharan, jonka säilytän
ainaisesti kalleimpana aarteenani?

-- Onko sinulla mitään, millä sen voisi leikata? kysyi Diana,
kuivaten kyyneleet, jotka Annan liikuttava puhe oli Uudelleen
saattanut valumaan, ja saaden takaisin käytännöllisen älynsä.

-- Kyllä, onneksi minulla on pienet käsityösakseni
esiliinantaskussani, sanoi Anna. Hiljaa ja juhlallisesti leikkasi
hän yhden Dianan kiharan. -- Hyvästi rakas ystäväni! Tästä lähtien
meidän täytyy olla vieraita toisillemme, vaikka asumme aivan
vierivieressä... Mutta sydämeni pysyy aina sinulle uskollisena.

Anna seisoi ja katsoi Dianan jälkeen, kunnes hän katosi näkyvistä
surumielisesti huiskuttaen kättään, niin usein kuin ystävätär
käänsi päätään. Sen jälkeen hän palasi kotiin, toistaiseksi sangen
lohdullisin mielin, minkä juuri itse hyvästijätön romanttisuus oli
saanut aikaan.

-- Nyt se on ohi, ilmoitti hän Marillalle. -- En koskaan enää saa
uutta ystävää. Ja nyt se on minulle raskaampaa kuin konsanaan, sillä
minulla ei ole Katie Mauricea eikä Violettaa. Ja vaikka minulla
olisikin heidät, niin ei se kuitenkaan olisi samaa. Tuollaisiin
kuvittelu-tyttöihin ei sitten enää tyydy, kun on omannut oikean,
elävän ystävän. Diana ja minä sanoimme näin liikuttavat jäähyväiset
toisillemme lähteen luona -- sen säilytän aina muistossani. Puhuimme
aivan kuin kirjasta... Diana antoi minulle kiharan hiuksistaan ja sen
minä neulon pieneen pussiin ja kannan sitä kaulassani niin kauan kuin
elän. Olkaa niin kiltti ja pitäkää huolta, että se haudataan minun
mukanani, sillä en luule, että tulen elämään kovinkaan kauan. Ehkä
rouva Barry, nähdessään minun makaavan kylmänä ja kuolleena, katuu,
mitä hän on tehnyt, ja antaa Dianan tulla hautajaisiini.

-- Niin kauan kuin lörpöttelysi näin luistaa, en luule meillä olevan
siitä pelkoa, että sinä kuolet surusta, sanoi sydämetön. Marilla.

Seuraavana maanantaina hämmästytti Anna Marillaa mitä suurimmassa
määrässä tulemalla alas huoneestaan koululaukku käsivarrella ja
huulet supussa mitä päättäväisimmän näköisenä.

-- Nyt aion mennä jälleen kouluun, ilmoitti hän. -- Se on ainoa,
mikä minulla on jälellä elämässä, sen jälkeen kuin ystäväni on
armottomasti riistetty minulta. Koulussa voin saada nähdä häntä ja
miettiä menneitä päiviä.

-- On parempi, että mietit läksyjäsi ja laskujasi, arvelen minä,
sanoi Marilla, salaten tyytyväisyytensä tästä asioitten kehityksestä.
-- Jos nyt taas alotat koulusi, niin toivottavasti ei ole enää tarvis
kuulla puhuttavan kivitauluista, joita paiskataan ihmisten päähän,
tai muuta sen suuntaista. Käyttäydy nyt siivosti ja kiltisti ja tee
juuri niinkuin opettaja sanoo sinulle.

-- Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.

-- Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa...
Herra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja
hänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja
saamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta
nykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on
aivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin.
Koivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni
pilalle.

Anna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen
vilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen
draamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.

Ruby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun
lukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman
suuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun
vuosikertomuksen kannesta -- eräänlainen pulpettikoriste,
jota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia
Sloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia --
ihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter
antoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä
kivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla
kaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka
reunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:

    "Annalle.
    Kun ilta varjot maille luopi
    Kun tähdet yössä tuikkailee,
    Se syömmellesi tiedon tuopi:
    Sua ystäväsi muistelee."

-- On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna
ihastuneena Marillalle samana iltana.

Tytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai "tunnustusta"
osakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen
-- herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie
Andrewsin viereen -- löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän,
valkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä
siihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä
kasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha
toisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan,
ikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin
innokkaasti sormiaan nenäliinaansa.

Omena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun,
jolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin,
anasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.

Charlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat
hänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman
vastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja
punareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset
kivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää
sen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen
nuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet
tekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa,
että herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi
hänen kirjoittaa sen toistamiseen.

-- Mutta -- "sano minulle, mikä onni on kestävää!" Tuo pienimmänkin
ystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta,
joka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan
onnenmaljaan.

-- Minun mielestäni Diana olisi sentään voinut hymyillä yhden ainoan
kerran, valitti hän Marillalle samana iltana.

Mutta seuraavana aamuna Annalle jätettiin pieni kirjelippu, mitä
taidokkaimmin kokoontaitettuna, sekä pieni paketti. Kirjelippu
sisälsi seuraavaa:

    "Rakas Anna! Äiti sanoo, että en edes koulussakaan saa leikkiä
    tai jutella kanssasi. En voi sille mitään, äläkä ole minulle
    vihainen, sillä pidän sinusta yhtä paljon kuin konsanaan. Suren
    niin sitä, etten saa sinulle uskoa kaikkia salaisuuksiani, ja
    Gertie Pyestä en pidä hiventäkään. Olen tehnyt sinulle tuollaisen
    uudenaikaisen kirjanmerkin punaisesta silkkipaperista. Ne ovat
    nyt kamalan muodikkaita, ja vain kolme tyttöä koulussa osaa tehdä
    sellaisia. Kun katselet sitä, niin muista uskollista ystävääsi

                                             Diana Barryä."

Anna luki kirjeen, suuteli kirjanmerkkiä ja lähetti ensi tilassa
vastauksen kouluhuoneen toiselle puolen.

    "Oma rakas Dianani!

    Voit hyvin arvata, etten ole sinulle vihanen siksi, että sinun
    täytyy totella Äitiäsi. Sielumme voivat kuitenkin olla yhteydessä
    toistensa kanssa. Kauniin Lahjasi olen aina säilyttävä. Minnie
    Andrews on oikein kiltti tyttö, vaikka hänellä ei ole lainkaan
    mielikuvitusta, mutta senjälkeen kuin kerran olen ollut Dianan
    paras Ystävä, en voi tulla Minnien ystävättäreksi. Suo anteeksi
    virheet, sillä minä en kirjota vielä ihan puhtaasti, vaikka olen
    paljon edistyny. Sinun, kunnes kuolema meidät erottaa

                                      Anna eli Cordelia Shirley.

    J.k. Nukun sinun kirjeesi päänaluseni alla ensi yön.

                                             A. eli C.S."

Pessimistisyyteen taipuvainen Marilla valmistautui uusiin
ikävyyksiin, kun Anna taas alotti koulunsa. Mutta hänen pahat
aavistuksensa eivät toteutuneet. On mahdollista, että Annaan
hieman vaikutti hänen vierustoverinsa, mallityttö Minnie Andrews;
hänellä ja herra Phillipsillä ei missään tapauksessa ollut enää
muita yhteenottoja toistensa kanssa. Hän syventyi koko sieluineen
opintoihinsa, lujasti päättäen, ettei hän millään alalla päästäisi
Gilbert Blytheä edelleen.

Heidän kilpailunsa ensimäisestä sijasta luokalla tuli pian ilmeiseksi.

Gilbert otti asian sangen hyvälaatuisesti, mutta on pelättävissä,
ettei samaa arvostelua voida sovelluttaa Annaan, jolla oli onneton
taipumus pitkävihaisuuteen. Hän oli yhtä kiihkoisa vihassaan kuin
rakkaudessaankin. Hänen sisunsa ei sallinut hänen myöntää, että
hän aikoi ehättää Gilbertin edelle, sillä sehän olisi ollut samaa
kuin tunnustaa hänen olemassaolonsa, josta Anna itsepintaisesti
oli olevinaan tietämätön, mutta he lukea pänttäsivät kilvan, ja
ahkeruuden palkinnot tulivat heidän kummankin osaksi.

Milloin istui Gilbert ylimpänä heidän luokallaan milloin nytkäytti
Anna pitkiä punaisia palmikkojaan ja selvitti kysymyksen, joka
Gilbertin oli jättänyt vastausta vaille. Jonakin aamuna Gilbertin
kaikki laskut olivat oikein ja palkinnoksi kirjoitettiin hänen
nimensä luokan taululle; seuraa vana aamuna oli Anna -- ikävä
kyllä, ei Cordelia -- siellä, senjälkeen kuin hän koko edellisen
illan oli taistellut desimaaliensa kanssa. Eräänä kauheana päivänä
olivat molemmat kilpailijat samanveroisia, ja heidän molempien nimet
kirjoitettiin taululle yhdessä. Se oli melkein yhtä vihaksipistävää,
kuin jos joku häijynkurinen toveri olisi kirjoittanut heidän nimensä
alatusten eteisen seinälle, ja Annan närkästys oli yhtä silminnähtävä
kuin Gilbertin tyytyväisyys.

Kirjallisten kokeitten kestäessä joka kuukauden lopussa oli jännitys
pelottava. Ensimäisenä kuukautena pääsi Gilbert hänestä edelle kolme
pistettä. Seuraavana löi Anna hänet laudalta viidellä pisteellä.
Mutta hänen voitonriemuaan samensi hieman se tosiasia, että Gilbert
sydämellisesti onnitteli häntä koko koulun kuullen. Hän olisi
nauttinut enemmän, jos Gilbert olisi tuntenut tappion katkeruutta.

Herra Phillips ei ollut mikään etevä opettaja, mutta oppilas, joka
niin hellittämättömästi kuin Anna oli päättänyt pyrkiä tietojen
omistamiseen, voi tuskin olla tekemättä edistysaskelia, vaikka opetus
olisi ollut vieläkin ala-arvoisempaa. Lukukauden lopussa sekä Anna
että Gilbert muutettiin viidennelle luokalle, josta oli seurauksena
useitten uusien aineitten mukaan tulo koulun lukujärjestykseen,
niiden joukossa ranska, geometria ja algebra. Geometriasta tuli
Annalle koetuskivi.

-- Se on jotain niin hirveätä, Marilla, ähkyi hän. -- En koskaan
siitä viisastu... Alituisesti tuntee olevansa tyhmien sääntöjen
sitoma, ja mielikuvituksella ei ole mitään toiminta-alaa... Herra
Phillips sanoo, että minä olen pahin pölkkypää, kun geometriasta on
kysymys, mitä hän koskaan on nähnyt. Ja Gil -- tarkoitan muutamat muut
ovat siinä niin varmoja. Häpeän niin kauheasti, tietäkääs, Marilla.
Yksinpä Dianakin tulee siinä paremmin toimeen kuin minä. Mutta se,
että Diana on minua taitavampi, voi kyllä käydä laatuun... Vaikka
emme koskaan puhele, rakastan häntä sanomattomalla rakkaudella.
Kaikissa tapauksissa, Marilla, ei voi kauan olla pahoillaan niin
hauskassa maailmassa kuin tämä on, eikö totta?



XVIII.

ANNA PELASTAVANA ENKELINÄ.


Kaikki suuret asiat ovat läheisesti liittyneet pikku seikkoihin. Ensi
silmäyksellä voi näyttää siltä kuin erään kanadalaisen pääministerin
päätöksellä ulottaa poliittinen kiertokulkunsa myöskin prinssi
Edvardin saarelle olisi vähän tekemistä Vihervaaran pikku Anna
Shirleyn tulevaisuudenkohtalojen kanssa. Niin oli kuitenkin asia.

Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia
kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen
joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat
kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä
iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt
kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.

Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen
innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä
jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi
siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa -- voihan Thomas ainakin
hoitaa hevosen -- sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen
innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa
tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri,
otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan
vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.

Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa
täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja
Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan.
Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset
jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla
ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi
päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän
silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane
Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.

Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se
todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla
sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija
seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä
hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan
olisikaan siellä.

-- Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?

-- En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen
torkahduksestaan.

-- Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin
olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä
lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria
synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää,
Matthew.

-- Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew
lohduttaen. -- Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra
Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä
olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia.
"Nopeita edistysaskelia" -- ne ovat hänen omat sanansa. On tosin
ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on
kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.

Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli
"erinomainen".

-- Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos
hän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. --
Opettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa,
mutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset
kirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta...
Minun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän
kerran tietää... Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen
viimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia.
Se tuntuu hyvin hauskalta... Olisipa hauska tietää, minkälaista
Marillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa.
Rouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti
kun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi
tietää, mikä on kysymyksessä... Hän sanoo, että jos vain me naiset
saisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew
äänestää?

-- Olen konservatiivinen, vastasi Matthew arvelematta. Hänen
vanhoillinen katsantokantansa oli osa hänen uskontoaan.

-- Silloin olen minäkin samoin, julisti Anna varmalla äänellä. -- Se
oli hauska kuulla, sillä Gilb-- tarkoitan muutamat koulun pojista
ovat radikaaleja. Herra Phillips on varmaankin myös radikaali, sillä
Prissy Andrewsin isä kuuluu heihin, ja Ruby Gillis on sanonut, että
kun nuori mies tavoittelee tyttöä, niin on hänen aina mukauduttava
tytön äidin kantaan uskonnossa ja isän politiikassa. Onko se totta,
Matthew?

-- Niinpä niin, kunhan sen vain tietäisi, sanoi Matthew.

-- Onko Matthew koskaan pitänyt mistään tytöstä?

-- Hm -- en, enpä luule pitäneeni, sanoi Matthew, jonka harrastukset
eivät koskaan olleet suuntautuneet eroottiselle taholle.

Anna mietti leuka käden nojassa.

-- Se lienee sentään aika metkaa -- rakkaus ja tuo tuollainen. Vai
mitä, Matthew? Ruby Gillis sanoo, että kun hän tulee suureksi, niin
hän kokoaa ympärilleen oikein monta kosijaa ja antaa heidän liehua,
sanoo hän... Mutta sitä minä en ymmärrä, olisi kai parempi, että
olisi vain yksi ainoa, josta pitäisi enemmän kuin kaikista muista
yhteensä, ja jonka kanssa olisi kihloissa ja vaihtaisi sormuksia.
Ruby Gillis on tietenkin hyvin selvillä sellaisista asioista, sillä
hänellä on niin monta isoa sisarta, ja rouva Lynde sanoo, että
Gillis'in tytöt ovat menneet kaupan kuin lämmin leipä... Herra
Phillips menee sinne ja istuu Prissyn luona melkein joka ilta. Hän
sanoo auttavansa häntä läksyissä, mutta Miranda Sloane aikoo myös
pyrkiä seminaariin, ja hänhän tarvitsisi apua paljon kipeämmin
kuin Prissy, sellainen pöhköpää kun hän on. Mutta koskaan ei Herra
Phillips mene häntä auttamaan iltasin -- ei, johan nyt! Tässä
maailmassa on niin paljon sellaista, jota en lainkaan ymmärrä,
Matthew.

-- Niin, enpä ole minäkään sinua paljon nokkelampi, Jumala paratkoon,
sanoi Matthew.

-- Nyt on minun sentään lopetettava läksyni. En anna itselleni lupaa
koskeakaan uuteen kirjaan, jonka Jane minulle lainasi, ennenkuin saan
ne valmiiksi. Mutta se on hirveä kiusaus, Matthew. Vaikka käännyn
selinkin kirjaan, näen sen edessäni aivan selvästi. Jane sanoi,
että hän itki niin lukiessaan sitä, että hän tuli sairaaksi. Olen
hullaantunut kirjoihin, jotka ovat niin liikuttavia, että täytyy
itkeä... Nyt luulen kuitenkin, että minun täytyy viedä se saliin
ja lukita se hillokaappiin ja antaa teille avain. Ja muistakaakin,
Matthew, te ette saa antaa minulle takaisin avainta, ennenkuin
olen lukenut läksyni loppuun -- ei edes vaikka pyydän ja rukoilen
teitä polvillani... Käy kyllä päinsä sanoa, että on vastustettava
kiusausta, mutta on paljon helpompi vastustaa sitä, jos ei pääse
avaimeen käsiksi. Juoksenko sitten alas kellariin noutamaan meille
muutamia paleltuneita omenia -- niitä, joista Marilla sanoi, ettei
maksa vaivaa säilyttää niitä kauempaa? Eikö Matthew haluaisi paria
paleltunutta omenaa?

-- Niin, se ei ehkä olisi hullumpaa, sanoi Matthew, joka ei koskaan
maistanut paleltunutta omenaa, mutta tunsi Annan heikkouden niihin
nähden.

Annan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen
täynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten
askelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi
Diana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä
pään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että
lautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas
kellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti
peittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti
kaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.

-- Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. -- Onko äitisi viimeinkin
ottanut taipuakseen?

-- Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. --
Minnie May on niin kauhean sairas -- hänen kaulansa on niin kipeä ja
on kuin hän olisi tukehtumaisillaan... Mary Joe sanoo, että se on
kuristustautia -- ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole
ketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary
Joe ei tiedä, mitä on tehtävä -- oi, Anna, pelkään niin kauheasti!

Matthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa,
livahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.

-- Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan
lääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja
turkislakkiin. -- Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi
sen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia
sukulaissieluja... Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta
virkkaa halaistua sanaa.

-- En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.
-- Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtori
Spencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!

-- Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. -- Tiedän
tarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat,
että rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin
lapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta... Heillä
oli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan
oksetusjuuripullon mukaan -- teillä ei ehkä ole sellaista pulveria
kotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla.
Tule nyt, niin alamme luikkia!

Molemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin
Rakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli
liian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien.
Anna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi,
mutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän
kiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon
tautivuoteelle... Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus
sukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.

Ilta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja
välkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat
äänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat,
suippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat
tuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä
synkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku
ystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.

Pikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän
makasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen
käheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe,
hyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva
Barry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan,
oli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi
voinut jotain keksiä.

Anna osoitti heti sekä neuvokkuutta että ripeyttä.

-- Niinhän toki, Minnie Maylla on kun onkin kuristustauti, hän on
hyvin huono, mutta olen nähnyt sellaisia, joitten asiat ovat olleet
vieläkin hullummin... Ennen kaikkea meidän täytyy saada runsaasti
kuumaa vettä. Mikä tilkkanen tuo on, jonka hän on pannut tulelle
kamarissa? Kas niin, nyt olen täyttänyt sen reunojaan myöten, ja
sinä, Mary Joe, voit työntää vähän enemmän halkoja uuniin. En tahdo
loukata tunteitasi, mutta arvelen kuitenkin, että tällaiset asiat
olisit voinut huomata itsestäsikin.

Nyt riisun pikku Minnie Mayn ja panen hänet vuoteeseen, ja sinä,
Diana, koetat haalia kaikki pehmeät ja lämpimät huopapeitteet,
mitä teillä on. Nyt hänen on kaikkein ensiksi otettava annos
oksennusjuurikasta.

Minnie May näytti happamelta nähdessään teelusikan pulvereineen,
mutta Anna ei ollut suotta aikojaan kasvattanut kolmea kaksoisparia.
Minnie May sai luvan kauniisti niellä, ei ainoastaan yhtä teelusikan
täyttä, vaan kaksi, kolme lisäksi, pitkän, levottoman yön kuluessa,
kun molemmat pikku tytöt kärsivällisesti hoitivat pientä potilasta
ja hyväätarkoittava ja uuttera Mary Joe työnsi niin paljon halkoja
uuniin, että oikein kohisi, ja lämmitti niin paljon vettä, että se
olisi riittänyt vaikka sairashuoneelliselle kuristustautipotilaita.

Kello oli kolme, kun Matthew saapui lääkärin kanssa, sillä hänen oli
täytynyt kulkea koko matka Spencervale'en saakka saadakseen hänet
käsiinsä. Mutta käänne oli jo tapahtunut. Minnie May oli paljon
parempi ja nukkui levollisesti.

-- Erään kerran jouduin kauhean tuskan valtaan, kertoi Anna. -- Hän
tuli huonommaksi ja huonommaksi, kunnes hän oli paljon sairaampi
kuin Hammondin kaksoiset konsanaan olivat -- ei edes viimeinen
pari. Luulin todellakin, että hän tukehtuisi. Annoin hänelle joka
ainoan pulverimurusen, mitä minulla oli pullossa, ja kun hän nieli
viimeisen, sanoin itselleni -- en Dianalle tai Mary Joelle, sillä en
tahtonut tarpeettomasti säikäyttää heitä, mutta minun täytyi sanoa
se itselleni keventääkseni tunteitani: "tämä on viimeinen, heikko
toivo, ja pelkään sen olevan turhaa." Mutta jonkun minutin kuluttua
hän sai yskityksi ylös aika paljon limaa, ja silloin hän tuli heti
paremmaksi. Tohtori voi kuvitella, kuinka keveältä ja iloiselta
minusta tuntui, sillä sitä ei voi sanoin ilmaista... Tiedättehän,
että on muutamia asioita, joita ei voi sanoin ilmaista.

-- Ymmärrän, nyökäytti tohtori.

Hän katsoi Annaan, ikäänkuin hän juuri hänen yhteydessään olisi
ajatellut yhtä ja toista, jota ei voinut sanoin ilmaista. Mutta
myöhemmin hän puhui suunsa puhtaaksi Minnie Mayn isälle ja äidille.

-- Tuo pieni punatukkainen tyttö, jonka Cuthbertit ovat ottaneet, on
verrattoman terhakka otus. Hän on pelastanut teidän pienokaisenne
hengen, niin paljon voin teille sanoa; ellei häntä olisi ollut,
niin en olisi mitään voinut saada aikaan, kun vihdoinkin ennätin
perille. Hänellä näyttää olevan arvostelukykyä ja mielenmalttia aivan
hämmästyttävässä määrässä hänen ikäisekseen lapseksi. En ole koskaan
nähnyt mitään sellaista kuin hänen silmänsä, kun hän kertoi minulle,
missä tilassa hän löysi sairaan pienokaisen ja mihin hän sitten
ryhtyi.

Anna kulki kotiin jäätävässä talviaamussa, silmäluomet raskaina
unettoman yön jälkeen, mutta pakinoiden uupumatta Matthew'n kanssa,
heidän käydessään yli leveän, lumipeittoisen kentän ja vaahteroiden
huurteesta kimaltelevan katoksen alitse.

-- Oi, Matthew, eikö tämä ole ihmeellinen aamu! Maailma on aivan
sen näköinen, kuin olisi Jumala sen keksinyt ihan omaksi silmiensä
iloksi... Puut seisovat tuolla, niin että luulisi voivansa puhaltaa
ne pois -- puh! Kuinka iloinen olen, että elän maailmassa, jossa on
huurretta ja valkeata lunta!... Nyt olen iloinen myöskin siitä, että
rouva Hammond sai kolme paria kaksoisia. Ellei hän olisi niitä saanut,
niin että olisin voinut saada harjoitusta heissä, niin en olisi tiennyt,
miten minun olisi ollut meneteltävä Minnie May n suhteen. Nyt kadun,
että olin välistä huonolla tuulella rouva Hammondin luona kaksoisten
tähden... Mutta oi, Matthew, kuinka minua nukuttaa! En voi mennä kouluun.
En voisi pitää silmiäni auki, ja vastaisin aivan päin mäntyä... Mutta
hyvin vastenmielisesti jään kotiin, sillä silloin tulee Gil-- joku
muu luokan ensimäiseksi ja onpa kiperää työtä kimpuroida jälleen
yläpäähän... Multa mitä kiperämpi paikka, sitä tyytyväisempi on
mieli, kun vihdoinkin onnistuu, vai mitä?

-- Niinpä niin, sinä kyllä selviät, sanoi Matthew ja katsoi Annan
pieniin kalpoihin kasvoihin, joissa oli mustat varjot silmien alla.
-- Sinun on todellakin mentävä vuoteeseen ja nukuttava kylliksesi.
Minä huolehdin kaikista askareistasi.

Anna meni hyvällä omallatunnolla vuoteeseen ja nukkui niin sikeästi
ja niin kauan, että aika oli vierähtänyt pitkälle valkeaan ja
ruusunhohteiseen talvi-iltapäivään, kun hän lopulta heräsi ja
laskeutui keittiöön, jossa Marilla, joka sillä aikaa oli tullut
kotiin, istui ja kutoi.

-- Saitteko nähdä pääministerin? huudahti Anna heti. -- Minkä
näköinen hän oli, Marilla?

-- Niin, ei häntä valittu pääministeriksi suinkaan kauneutensa
perusteella, sanoi Marilla. -- Minkälainen nenä tuolla miehellä
olikaan!... Mutta puhua hän osasi. Olin ylpeä siitä, että olen
konservatiivinen. Mutta Rakel Lynden mielestä, joka on liberaali, hän
ei tietenkään kelvannut mihinkään. Päivällisesi on uunissa, Anna,
ja voit ottaa itsellesi hiukan luumuhilloa kaapista. Voin arvata,
että olet nälkäinen. Matthew on puhunut minulle, mitä on tapahtunut
yöllä. Sanonpa, että oli suuri onni, että tiesit miten menetellä.
Itse olisin ollut neuvoton, sillä en ole milloinkaan ollut läsnä
kuristustautikohtauksessa. Kas niin, hillitse jutteluhaluasi siksi
kunnes olet saanut vähän ruokaa nielaistuksi...

Näen kasvoistasi, että sinulla on joukottain uutisia kerrottavana,
muitta rauhoitu, ne kestävät kyllä vielä neljännestunnin viivytyksen.

Marillalla oli jotain kerrottavaa Annalle, mutta hän ei sanonut sitä
juuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että jos hän niin tekisi,
kohoisi Annan hämmästys ja ihastus sellaiseen asteeseen, ettei hän
enää omistaisi ajatustakaan niin ala-arvoiselle asialle kuin nälälle
tai päivällisruualle. Vasta sitten kuin Anna oli kaapinut pienen
luumuhillolautasensa pohjan, sanoi Marilla:

-- Rouva Barry on ollut täällä iltapäivällä, Anna. Hän tahtoi tavata
sinua, mutta en viitsinyt sinua herättää. Hän sanoi sinun pelastaneen
Minnie Mayn hengen ja että hän oli hyvin pahoillaan käytöksestään
rypäleviinin yhteydessä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, ettei sinun
tarkoituksesi suinkaan ollut juottaa Dianaa -- niin, emme viitsi
mainita tuota rumaa sanaa -- ja hän toivoo, että sinä suot hänelle
anteeksi ja tulet Dianan kanssa yhtä hyväksi ystäväksi kuin ennenkin.
Saat mennä sinne häntä tervehtimään nyt tänä iltana, jos haluat,
sillä Diana ei saa mennä ulos ovesta, niin pahoin hän vilustui yöllä.
Anna kulta, pyydän sinua -- älä nyt lennä suoraan ilmaan!

Tämä varotus oli tuskin tarpeeton -- sellaisella vauhdilla ponnahti
Anna ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja kasvoja valaisi
melkein kirkastunut ilme.

-- Oi, Marilla, saanko juosta nyt heti -- pesemättä astioita? Pesen
astiat takaisin tultuani, mutta minun on mahdotonta tuhertaa
jossain niin epäromanttisessa työssä kuin astioiden pesussa tällä
jännittävällä hetkellä.

-- No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. --
Mutta Anna -- oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain
yllesi!... Hm -- yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman
sekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan
hiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän
ei hanki kuolemantautia vilustumisesta.

Anna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä.
yli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava
iltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän
punervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien
notkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä
lumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin
keijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin
laulu Annan sydämessä ja huulilla.

-- Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla,
ilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen -- huolimatta
punaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen
tukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja
sanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein
palkita minulle sitä mitä olin tehnyt... Tunsin itseni kauhean
noloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: "En
kanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt
viimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa
humalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli." Minun
mieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai
mitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva
Barryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan
hauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa,
jonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen
Avonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla
koskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.

Siinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä
pylväistä... Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri
kiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:

    "Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soi
    Ei muu kuin kuolo meit' erottaa voi."

Ja se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan
meidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä
Minnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen.
Rouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan
kuin minä olisin ollut oikea vieras... Minua oikein hytkäytti
nähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille
parasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta
anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta
kahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta,
halusinko teetä ja sanoi: "isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?"
On varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea
noin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä...

-- Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.

-- Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna,
puhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia,
enkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja... Se loukkaa
niin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani... Teen
jälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein
hyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt
sellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa
paperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa
pohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja
kissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan
sen pois... Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten
pois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein
kuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni
koko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle,
että olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös
sepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni
Jumalaa.



XIX.

MUUAN KONSERTTI, MUUAN ONNETTOMUUS JA MUUAN TUNNUSTUS.


-- Marilla, saanko käväistä Dianan luona pikimältään? kysyi Anna ja
tuli kiireesti alas vinttikamaristaan eräänä helmikuun iltana.

-- En käsitä, mitä sinulla on tekemistä ulkona pimeässä tähän aikaan
päivästä, sanoi Marilla ynseästi. -- Sinä ja Dianahan tulitte yhdessä
koulusta kotiin ja seisoitte sitten vielä lisäksi puoli tuntia
lumessa pelkästään lörpöttelemässä. Sinulla ei voine olla niin
erinomaisen tärkeätä puhuttavaa hänen kanssaan.

-- On toki, hänhän tahtoo tavata minua, sanoi Anna rukoilevalla
äänellä. -- Hänellä on jotain hyvin tärkeätä sanottavaa minulle.

-- Kuinka sen tiedät?

-- Hän antoi minulle juuri merkin ikkunastaan. Olemme sopineet
tavasta antaa merkkejä kynttilöillämme ja suurilla pahvipalasilla.
Panemme kynttilän ikkunalaudalle ja vilkutamme -- aivan kuin majakka!
-- kuljettamalla pahvilevyä edestakaisin sen edessä. Valonväläykset
merkitsevät eri asioita sen mukaan, miten monta niitä on. Se oli
minun keksintöni, Marilla.

-- Sen voin helposti arvata, sanoi Marilla. -- Ja jonakin kauniina
päivänä te annatte merkkejä palavilla ikkunaverhoilla.

-- O-oh! Emme toki, olemme niin varovaisia, Marilla. Ja se on niin
huvittavaa. Kaksi välähdystä merkitsee: "oletko siellä?" Kolme
merkitsee "kyllä", ja neljä "ei". Viisi välähdystä merkitsee:
"tule tänne niin pian kuin suinkin, sillä minulla on jotain
tärkeätä sanottavaa sinulle." Diana on juuri äsken lähettänyt viisi
välähdystä, ja minua kiduttaa halu saada tietää, mitä se merkitsee.

-- No niinpä sinun ei ole tarvis kauempaa kestää kidutusta, sanoi
Marilla ivallisen näköisenä. -- Saat mennä, mutta sinun on oltava
täällä kymmenen minutin kuluttua, muista se.

Anna muisti ja palasi takaisin määrätyn ajan kuluttua, vaikkakaan
ei luultavasti kukaan kuolevainen koskaan tule saamaan tietää, mitä
hänelle maksoi suorittaa tuo tärkeä keskustelu Dianan tähdellisten
tiedonantojen ohella lyhyessä kymmenen minutin ajassa. Nuoret neidit
käyttivät sen ainakin mahdollisimman tarkoin.

-- Oi Marilla, voitteko ajatella! Tiedättehän, että huomenna on
Dianan syntymäpäivä. Ja nyt hänen äitinsä on sanonut hänelle, että
hän saisi pyytää minut mukaansa kotiin suoraan koulusta, ja sitten
saisin olla siellä yötä! Ja hänen serkkunsa tulevat Newbridgestä
suurella heinähäkillä, jonka alle he ovat asettaneet jalakset,
mennäkseen keskusteluklubille ja raittiustalolla pidettävään
konserttiin huomenillalla. Ja he ottaisivat Dianan ja minut mukaansa
konserttiin -- jos Marilla antaa minun mennä, tietenkin. Ja saanhan
kai mennä? Oi, olen niin hirveän jännityksessä!

-- Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin
kotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin
on se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä
sellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.

-- Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun
purskahtamaisillaan. -- Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä
vuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia,
Marilla. Prissy Andrews lausuu "Iltakellon ääni helää" -- se on
sellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä,
että minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä... Ja kuoro laulaa neljä
niin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla
melkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana -- niin niin,
ihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi... Sehän on
melkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?

-- Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja
mene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.

-- On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten
sellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. --
Dianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa.
Ajatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua
vierashuoneen vuoteessa!

-- Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna,
ja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.

Kun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut
rappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut
torkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi
varmalla äänellä:

-- Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.

-- Sitä en tee, vastasi Marilla. -- Kenen asia on kasvattaa lasta,
sinun vai minun?

-- Sinun, myönsi Matthew.

-- No miksi sitten sekaannut asiaan?

-- En sekaannu -- mutta minulla voi kai silti olla oma mielipiteeni.
Ja mielipiteeni on, että sinun pitäisi antaa Annan mennä.

-- Niin, sinun mielestäsi minun kylläkin pitäisi antaa Annan mennä
vaikka kuuhun, jos se pälkähtäisi hänen päähänsä, vastasi hänen
sisarensa. -- Jos olisi kysymyksessä vain nukkua yö Dianan luona,
niin voisin kai antaa myöten. Mutta tuo iltahuvittelu ei ole minun
makuni mukaista. Hän vilustuu varmasti, jos hän menee sinne, ja
sitten hän saa päänsä täyteen joutavuuksia, niin että hän joutuu pois
tasapainosta koko viikoksi. Minä tiedän parhaiten mitä ainesta hän on
ja kuinka paljon hän kestää, Matthew.

-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, toisti Matthew
samalla varmalla äänellä.

Mielipiteittensä perustelujen esittäminen ei ollut hänen vahvoja
puoliaan, mutta kylläkin itsepintaisesti kiinni pitäminen. Marilla
huokasi toivottoman näköisenä ja vaipui äänettömyyteen.

Seuraavana aamuna, kun Anna parhaillaan pesi aamiaislautasia,
pysähtyi Matthew latoon mennessään sanoakseen taas sisarelleen:

-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, Marilla.

Hänen sisarensa kasvot puhuivat parin sekunnin ajan asioita, joita
ei ehkä pidä pukea sanoiksi. Sitten hän taipui välttämättömyyteen ja
lausui tuikealla äänellä:

-- Menköön sitten, koska sinä et nähtävästi muuten saa rauhaa.

Anna syöksyi ulos pienestä pesuhuoneesta vettävaluva pesuriepu
kädessä.

-- Oi, Marilla, Marilla, sano se vielä kerran!

-- Enkä sano, yksi kerta on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä on
Matthew'n työtä, ja minä pesen käteni. Jos saat keuhkokuumeen, kun
nukut vieraassa vuoteessa, ja kömmit ulos tuosta kuumasta salista
keskiyöllä, niin älä syytä minua, syytä Matthew'ta! Mutta oletko
aivan päästäsi sekaisin, Anna, kun seisot siinä ja annat pesuveden
valua virtanaan lattialle? En ikinä ole nähnyt tuollaista hutilusta!

-- Ah, tiedän kyllä, että usein käyttäydyn hirveän huonosti,
sanoi Anna katuvaisena. -- Minä kuhnin ja kähnin ja teen kaikki
hullusti... Tuon sisään vähän hiekkaa ja hankaan likapilkut pois
ennen kouluun menoani. Oi, Marilla, olin niin sydämestäni kiintynyt
tuohon konserttiin... En ole koskaan koko elämässäni ollut missään
konsertissa, ja kun muut tytöt puhuvat sellaisesta koulussa, tunnen
olevani niin ymmällä. Te ette voinut tietää, miltä se minusta tuntui,
Marilla, mutta Matthew, hän tiesi... Matthew ymmärtää minua, ja on
niin hauskaa saada ymmärtämystä, Marilla.

Anna oli liiaksi innoissaan ja kiihtynyt ajatellessaan kaikkea
sitä hauskaa, joka häntä odotti, ollakseen oikein oma itsensä
koulussa. Hän antoi Gilbert Blythen vastata koko luokalle tehtyihin
kysymyksiin, ja laskennossa hän oli sekapäisempi kuin konsanaan.
Nämä vastoinkäymiset olisivat kuitenkin harmittaneet Annaa koko
joukon enemmän, ellei hänellä olisi ollut lohdutuksenaan konsertti ja
vierashuoneen vuode. Hän ja Diana pakisivat siitä lakkaamatta koko
päivän, niin että jos opettaja olisi ollut tarkempi vaatimuksissaan
kuin herra Phillips, ei heille varmastikaan olisi käynyt hyvin.

Anna tunsi, että hän ei olisi voinut kestää sitä, ettei hänkin olisi
päässyt konserttiin, sillä koulussa aivan yksinkertaisesti ei muusta
puhuttukaan.

Avonlean keskusteluklubi, joka kokoontui joka toinen viikko
kaiken talvea, oli järjestänyt useita pienempiä maksuttomia
huvitilaisuuksia, mutta tästä piti tulla jotain paljon
suurenmoisempaa; sisäänpääsymaksu oli kymmenen senttiä, ja näiden
rahojen piti tulla kirjaston hyväksi. Avonlean nuoriso oli
harjoitellut useita viikkoja, ja erikoisen innostuneita olivat
koululapset, joilla kaikilla oli vanhempia veljiä tai sisaria, joiden
piti olla avustamassa. Joka ainoa koulun oppilas, joka oli täyttänyt
yhdeksän vuotta, toivoi saavansa mennä, paitsi Carrie Sloane, jonka
kovasydäminen isä oli samoin ennakkoluuloinen kuin Marilla Cuthbert
konsertteihin ja "yökuhnailuihin" nähden, kuten hän sanoi. Carrie
itki raamatunhistoriansa ääressä koko iltapäivän ja piti elämää
taakkana.

Annan ilonpito alkoi heti kun koulutunnit olivat päättyneet, ja se
kohosi sitten lakkaamatta, kunnes se saavutti aivan aavistamattoman
huippukohtansa itse konsertin aikana.

Pikku tytöt pyydettiin teelle Dianan kotiin -- "aivan kuin
aikaihmiset" -- ja sitten seurasi mieluisa pukeutumispuuha Dianan
pienessä suojassa yläkerrassa. Diana pörrötti Annan otsatukan, niin
että olisi voinut luulla, että sen alla oli täytetukkaa, ja Anna
solmi Dianan korvaruusukkeen sellaisella hienostuneella maulla,
mikä oli vain hänen sormilleen mahdollista. Sitten he koettelivat
varmaankin puolta tusinaa eri tapaa järjestää niskatukkaa, että se
näyttäisi mahdollisimman "fiksulta". Viimein he olivat valmiit,
poskilla heleä puna ja silmät loistaen iloista odotusta.

Täytyy myöntää, että Anna tunsi vähäisen pistoksen sydämessään
verratessaan sileätä mustaa puuvillasatiinihamettaan ja jokseenkin
kömpelötekoista harmaata päällysnuttuaan Dianan sievään turkislakkiin
ja siroon pikku nuttuun. Mutta hän muisti ajoissa, että hänellä oli
mielikuvitusta ja ymmärsi heti käyttää sitä hyväkseen.

Sitten saapuivat Dianan serkut, Murrayn tytöt Newbridgestä, ja he
sulloutuivat kaikki yhdessä suureen häkkiin, joka kulki jalaksilla,
syvään hautautuneina pehmeisiin vällyihin ja olkiin. Anna nautti
ajomatkasta raittiustalolle; reki liukui niin kevyesti kotia,
tasaisia teitä myöten, ja lumi narisi hevosen kavioitten alla. Oli
komea auringonlasku ja lumipeittoiset kummut ja S:t Lorenzolahden
sinisenmusta vesi kimaltelivat ja hohtivat kuin valtava helmiäis- ja
safiirimalja, ääriään myöten täynnä viiniä ja tulta. Kulkusten
kilinää ja etäältä kuuluvaa naurua, jonka olisi melkein voinut luulla
metsän keijujen aiheuttamaksi, kuului kaikilta tahoilta.

-- Oi, Diana, kuiskasi Anna, painaen Dianan puolihansikkaan peittämää
kättä rekivällyn alla, eikö kaikki tyyni ole kuin ihanaa unta?
Olenko todellakin saman näköinen kuin tavallisesti? Tunnen itseni
niin toisenlaiseksi, että sen mielestäni pitäisi ehdottomasti näkyä
ulkomuodostani.

-- Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli
saanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen
pitäisi antaa sen mennä eteenpäin. -- Sinulla on mitä kaunein väri.

Illan ohjelman muodosti sarja pelkkiä "karmivia" ihanuuksia --
ainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta
autuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna
heleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa
ympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa -- huhu kertoi, että
opettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan
kaupungista saakka häntä varten -- nousi korokkeelle ja lausui, mitä
tapahtui yössä, "min tummuuteen ei ykskään tähti tuika", vapisi
Anna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi "Yli niityn
kukkasarjain", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen
maalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein
esitti "Tuhman Jussin markkinaretken", nauroi Anna niin, että hän
houkutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi,
että oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että
olisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.

Ja kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin
ruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn
-- katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin -- tunsi Anna,
että hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain
yksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä...

Vain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen
mielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui "Linna Reinillä", otti
Anna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän
oli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan
taputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.

Kello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä,
mutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli
jäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet
ja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja
äänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja
kapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli
miellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein
loppuunpalaneen takkatulen hohde.

-- Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. -- Täällä on niin lämmintä ja
suloista.

-- Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. --
Ajatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko,
että meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?

-- Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja
poikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi
vuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla
olevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin "On
toinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle..." niin katsoi hän suoraan
alas sinuun.

-- Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni,
mutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta... henkilöstä.
Onko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka
tulee ensin vuoteeseen!

Ehdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset
olennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta,
jonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein
samaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin
-- liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului
puhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella,
kiukkuisella äänellä:

-- Mitä maailmassa tämä merkitsee?

Anna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he
tulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että
uuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja
varpaillaan hiipien yläkerrassa.

-- Oi, kuka se oli, -- mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten
kylmästä ja säikähdyksestä.

-- Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta.
-- Oi, Anna, se oli Josephine täti -- miten hän nyt sitten lieneekin
tullut sinne. Se oli hirveätä -- se oli todellakin hirveätä -- mutta
oletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?

-- Kuka on Josephine täti?

-- Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha
-- varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias -- enkä luule, että hän on
koskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme
näin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan
hirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan
Minnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii...

Neiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.
Rouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.

-- No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä,
kunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine
täti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa.
Toivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.

Diana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain
syyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin
aamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä
kotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten
yläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva
Lynden luo.

-- Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan
neiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä,
mutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.

-- Rouva Barry pistäytyi täällä äsken Carmodyyn mennessään. Hän
oli pahoillaan ja suuttunut. Vanha neiti Barry oli kauhean pahalla
päällä, kun hän nousi ylös aamulla, ja silloin on leikki kaukana,
niin paljon tiedän minä. Ja Dianan kanssa hän ei tahtonut puhuakaan.

-- Se ei ollut Dianan syy, sanoi Anna katuvaisena.

-- Syy oli minun. Minä sen keksin, että juoksisimme kilpaa eteisen
päästä päähän nähdäksemme, kuka voisi olla ensiksi vuoteessa.

-- Sen tiesin! sanoi rouva Lynde tyytyväisin ilmein, kuten ainakin
profeetalla, jonka ennustus on käynyt toteen.

-- Tiesin, että tuo ajatus oli sinun aivoistasi kotoisin. Niin niin
-- pienet syyt, suuret seuraukset! Vanha neiti Barry tuli viipyäkseen
koko kuukauden, ja nyt hän sanoo, että hän ei viivy päivääkään
kauemmin, vaan lähtee takaisin kaupunkiin huomenna, huolimatta
sunnuntaista ja kaikesta... Hän olisi lähtenyt tänään, jos hevonen
olisi ollut vapaa. Nii-in, Anna! Ja hän oli luvannut kustantaa
Dianalle neljännesvuoden pianotunnit, mutta nyt kai se kaikki
raukenee tyhjiin... Ei hän halua tehdä mitään tuollaisen villikissan
hyväksi!... Barrylla on kai tänään ollut kuumat paikat, arvaan minä.
Vanhatäti on rikas, ja he tahtovat mistä hinnasta tahansa pysyä hänen
suosiossaan. Tätä ei rouva Barry tietystikään sanonut minulle, mutta
minä ymmärrän kokolailla ihmisluontoa, sanon minä.

-- Minulla sitten on surkean huono onni, valitti Anna.

-- Aina minä satun tuottamaan ikävyyksiä itselleni ja parhaille
ystävilleni -- niille, joiden puolesta muuten tahtoisin vuodattaa
sydänvereni... Voitteko sanoa minulle, mitä minun on tehtävä, rouva
Lynde?

-- Se johtuu siitä, että sinä olet niin huimapäinen etkä ajattele
nenääsi pitemmälle, lapsi... Jos saat päähänpiston, niin se on heti
toteutettava päätäpahkaa, kuinka mieletön se sitten lieneekin.

-- Niin, mutta juuri siinähän onkin suurin hauskuus, väitti Anna.
-- Jokin ajatus syntyy aivoissa -- niin hauskana ja nokkelana -- se
on toteutettava heti verekseltään... Jos tuhlaa aikaa arveluihin,
livahtaa koko juttu käsistä. Ettekö itse ole koskaan huomannut sitä,
rouva Lynde?

Ei, rouva Lynde ei ollut huomannut. Ja hän ravisti viisasta päätään.

-- Sinun täytyy oppia ajattelemaan hiukan, Anna, siinä koko juttu.
Sinä voit totta tosiaan tietämättäsi syöksyä suurempiinkin vaaroihin
kuin siististi laitettuun vierashuoneen vuoteeseen.

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti pienelle sukkelalle
kokkapuheelleen, mutta Anna istui miettiväisenä. Kun hän oli
sanonut rouva Lyndelle jäähyväiset, suuntasi hän kulkunsa suoraan
sänkipeltojen poikki Mäntymäelle. Diana tuli häntä vastaan keittiön
ovessa.

-- Oliko hän kauheasti suuttunut, teidän Josephine tätinne? kuiskasi
Anna.

-- Kyllä, sen saat uskoa, vastasi Diana hihitystään hilliten ja
luoden pelokkaan katseen olkansa yli lukittuun salinoveen. -- Hän oli
niin vihainen, että hän ihan hyppi. Ja kuinka hän torui, Anna! Hän
sanoi, ettei hän ikinä ole nähnyt näin huonosti kasvatettua tyttöä ja
että vanhempieni pitäisi hävetä minun vuokseni... Hän aikoo lähteä
huomenna, sanoo hän. Ja minulle se on aivan samantekevää -- mutta ei
isälle ja äidille.

-- Miksi et sanonut heille, että minä olin saanut aikaan koko
kommelluksen? kysyi Anna.

-- Voitko uskoa minusta jotain sellaista? sanoi Diana
loukkaantuneena. -- Minä en ole mikään juorukello minäkään, ja minä
olin aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin.

-- No niin, silloin puhun itse siitä hänelle, sanoi Anna
päättäväisesti.

Diana tuijotti.

-- Anna Shirley, sitä et tarkoita!... Sinä olet mieletön -- hän syö
sinut elävältä.

-- Älä nyt tee minua pelokkaammaksi kuin jo olen! pyysi Anna.
-- Niin, minä tiedän nyt, miltä tuntuu astua leijonanhäkkiin...
Mutta minun täytyy tehdä se. Syy oli minun, ja se täytyy minun
nyt tunnustaa. Onneksi minulla on ollut aika paljon harjoitusta
tunnustamistyössä...

-- Niin, hän istuu salissa, sanoi Diana. -- Voit mennä sisään, jos
sinua se huvittaa. Minä en uskaltaisi. Enkä luule sinun saavan aikaan
niin hituistakaan.

Tämän rohkaisun jälkeen Anna kokosi kaiken rohkeutensa, meni
päättäväisesti salin ovelle ja naputti varovasti. Terävä "sisään!"
oli seurauksena.

Neiti Josephine Barry, laihana, jäykkänä ja pyntättynä istui kutoen
tarmonsa takaa tulen ääressä. Hänen kiukkunsa ei suinkaan ollut vielä
jäähtynyt, ja hänen silmänsä katsoivat tiukasti kultasankaisten
silmälasien läpi. Hän kääntyi ympäri tuolissaan, odottaen näkevänsä
Dianan. Sen sijaan hänen katseensa kohtasi kalpeaposkisen tytön,
jonka suuret silmät ilmaisivat omituista epätoivon ja aran kauhun
sekotusta.

-- Mikä kapine sinä olet? kysyi Josephine Barry ilman muita
muodollisuuksia.

-- Olen Vihervaaran Anna, sanoi pieni vieras vapisevalla äänellä,
pannen kätensä ristiin hänelle ominaisella eleellä. -- Ja hyvä neiti,
tulen tunnustamaan.

-- Tunnustamaan mitä?

-- Että oli yksinomaan minun syyni, että me hyppäsimme teidän
vuoteeseenne eilen illalla. Minä juuri sen keksin. Diana ei koskaan
olisi ajatellut mitään sellaista, siitä olen varma. Diana on hyvin
siivo ja hieno tyttö, neiti Barry. Niin että sen vuoksi on hyvin
väärin syyttää häntä, sitä te ette saa tehdä.

-- En saa? Hm!... Parhaan temppunsa Anna todellakin teki hypätessään!
Ja kaiken huippu on, että sellaista voi tapahtua kunniallisessa ja
säädyllisessä talossa!

-- Mutta mehän vain leikimme, puhkesi Anna taas puhumaan. -- Minun
mielestäni teidän pitäisi antaa meille anteeksi, neiti Barry, nyt
kun olemme pyytäneet sitä. Suokaa anteeksi ainakin Dianalle, olkaa
niin kiltti, ja antakaa hänen saada pianotunteja. Diana on iloinnut
niin kovin saadessaan oppia soittamaan, ja minä tiedän parhaiten,
miltä tuntuu iloita jostain asiasta etukäteen ja sitten jäädä ilman
sitä. Jos teidän täytyy olla jollekin loukkaantunut, niin olkaa
loukkaantunut minulle! Ennen maailmassa olin tottunut siihen, että
ihmiset olivat minulle epäystävällisiä, joten voin sietää sitä paljon
paremmin kuin Diana.

Vanhan neidin silmät olivat kadottaneet paljon terävästä ilmeestään,
ja ne olivat sen sijaan alkaneet tuikkia, ikäänkuin hän olisi
tuntenut olevansa huvitettu. Mutta hän sanoi kuitenkin sangen
ankarasti:

-- Minun mielestäni ette voi puolustautua sillä, että vain leikitte.
Kun minä olin nuori, saivat totta tosiaan pikku tytöt välttää
sellaista leikkiä. Sinä et tiedä, mitä merkitsee, kun pitkän ja
vaivalloisen matkan jälkeen herää suloisesta unestaan siihen, että
kaksi suurta tytönköntystä tulla romahtaa niskaan.

-- En tiedä sitä, mutta voin kuvitella, sanoi Anna innokkaasti. --
Olen varma siitä, että sen on täytynyt olla hyvin häiritsevää...
Mutta asettukaahan meidän tilallemme, neiti Barry. Onko teillä
mielikuvitusta? Sillä silloin se käy päinsä helpommin. Me emme
tienneet, että vuoteessa nukkui ketään ihmistä, ja te säikäytitte
meidät miltei kuoliaaksi. Se on kauheimpia tapauksia, mitä koskaan
olen kokenut... Emmekä me saaneetkaan nukkua vierashuoneen vuoteessa,
kuten meille oli luvattu... Te olette varmaankin tottunut nukkumaan
vierashuoneessa. Mutta koettakaahan kuvitella, miltä teistä tuntuisi,
jos olisitte pieni orpo tyttönen, jonka osalle ei koskaan olisi
tullut sellaista kunniaa...

Terävä katse oli tällä haavaa kokonaan kadonnut. Neiti Barry päästi
kun päästikin kuuluville naurahduksen -- äänen, joka saattoi Dianan,
siinä kun hän seisoi keittiön oven ulkopuolella odottaen mykän tuskan
vallassa, huoahtamaan syvään helpotuksesta.

-- Pelkään, että minun mielikuvitukseni on hieman hidas -- on niin
pitkä aika siitä kun olen sitä käyttänyt, sanoi täti. Kaikki riippuu
katsantotavasta... Istuppas nyt ja kerro vähän, mikä sinä oikein olet
miehiäsi.

-- Anteeksi, mutta en voi sitä tehdä, vastasi Anna suurella
varmuudella. -- Tekisin sen mielelläni, sillä te näytätte
mielenkiintoiselta naiselta ja te ehkä voisitte olla vieläpä
sukulaissielukin, vaikka se ei olekaan luultavaa... Mutta minun
on mentävä kotiin neiti Marilla Cuthbertin luo. Hän on hyvin hyvä
neiti, joka on ottanut minut luokseen kasvattaakseen minut. Hän panee
parastaan, mutta kehnoa jälkeä siitä sittenkin tulee. Te ette saa
panna syytä hänen niskoilleen siitä, että minä hyppäsin vuoteeseen.
Mutta ennenkuin lähden, tahtoisin vain mielelläni tietää, annatteko
anteeksi Dianalle ja jäättekö Avonlea'hin niin kauaksi aikaa kuin
aioitte alunpitäin.

-- Ehkä jään, jos sinä tulet välistä tänne minua tervehtimään.

Samana iltana Josephine täti antoi Dianalle hopeisen rannerenkaan
riippuvine hopeasydämineen ja kertoi perheen vanhemmille jäsenille,
että hän oli purkanut matkalaukkunsa.

-- Olen päättänyt viipyä vain tullakseni lähemmin tuntemaan tuon
Vihervaaran tyttöletukan, sanoi hän aivan suorasukaisesti. -- Hän
huvittaa minua, ja minun iälläni tapaa harvoin huvittavaa ihmistä.

Marihan ainoa ajatus, kun hän kuuli jutun, oli: "Mitäs minä sanoin!"
-- Mutta ei kenenkään muun kuin Matthew'n korva kuullut sitä.

Josephine täti viipyi kuukautensa päähän ja vielä pitemmältäkin. Hän
oli miellyttävämpi vieras kuin tavallisesti, sillä Anna piti häntä
hyvällä tuulella. Heistä tuli maailman parhaat ystävät.

Kun neiti Barry meni kotiinsa, sanoi hän:

-- Muistakin, Anna, että kaupunkiin tullessasi tulet minua
tervehtimään, ja sinä saat maata ja nukkua minun kaikkein parhaassa
vierasvuoteessani, sen lupaan.

-- Josephine täti oli kuitenkin sukulaissielu, kun kaikki käy ympäri,
uskoi Anna Marillalle. -- Sitä en voinut uskoa ensi näkemältä, mutta
se hän on. Siitä ei pääse perille heti paikalla, kuten Matthew'ssa,
mutta tovin kiiluttua sen huomaa. Sukulaissielut eivät sentään ole
niin harvinaisia, kuin ensin luulin...



XX.

MIELIKUVITUKSEN HARHAPOLKUJA.


Kevät oli vielä kerran palannut Vihervaaralle -- kaunis, vaikka
oikullinen ja epäröivä kanadalainen kevät. Se viipyi koko huhtikuun
ja toukokuun ja tarjosi sarjan suloisia, lauhkeita päiviä,
ruusunhohteisia auringonlaskuja, jälleenheräämisen ihmeitä ja
versovaa kasvullisuutta. Vaahterat Rakastavaisten polun varrella
olivat täynnä punaisenruskeita nuppuja, ja pienet poimuiset sanajalat
putkahtelivat esiin Metsänymfin lähteen ympärillä.

Ylhäällä metsikössä herra Sloanen talon takana puhkesivat kielot
kukkaan, keinutellen hennoissa varsissaan pikku kellosia ja levittäen
mitä ihaninta tuoksua. Kaikki koulun pojat ja tytöt olivat olleet
ulkona niitä poimimassa eräänä aurinkoisena iltapäivänä, ja nyt he
kulkivat kotiin kuulaassa iltahämyssä, jossa kaikki äänet kuuluvat
niin selvästi, kädet ja korit täynnä kukkavihkoja.

Käy sääliksi ihmiset, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole
kieloja, sanoi Anna. -- Diana sanoo, että heillä on ehkä jotain vielä
parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? Ja sitten Diana sanoo, että
elleivät he tunne niitä, niin eivät he voi kaivatakaan niitä. Mutta
se on minun mielestäni kaikkein surullisinta. Ajatteles Marilla --
olla tietämättä, minkälaisia kielot ovat, ja kaipaamatta niitä!...

Meillä oli tänään hurjan hauskaa, Marilla! Söimme voileipiämme
sammalenpeittämässä laaksossa erään vanhan kaivon luona -- sellainen
romanttinen paikka! Charlie Sloane sanoi, että Arty Gillis ei
uskaltaisi hypätä sen yli, ja silloin Artyn tietysti oli pakko
hypätä, vaikka hän kasteli toisen housunlahkeensa. Herra Phillips
antoi kaikki löytämänsä kielot Prissy Andrewsille, ja minä kuulin
hänen sanovan: "suloista suloiselle." Sen hän on lainannut eräästä
kirjasta, sen tiedän, mutta tarvitaan kuitenkin jonkun verran
mielikuvitusta käyttääkseen sitä oikeassa paikassa... Oli myöskin
eräs, joka tuli tarjoamaan minulle kieloja, mutta minä sanoin: ei,
kiitoksia... En voi sanoa teille tuon henkilön nimeä, sillä olen
luvannut pyhästi, ettei se koskaan tule huulilleni.

Teimme kieloista seppeleitä ja kiedoimme ne hattujemme ympäri, ja
kun tuli kotiin lähdön aika, niin kuljimme parittain pitkin tietä
käsissämme suuret kukkavihkomme, ja laulelimme. Oi, miten hauskaa
meillä oli, Marilla! Koko herra Sloanen talon väki tuli ulos meitä
katsomaan, ja kaikki, jotka kohtasimme maantiellä, pysähtyivät ja
katsoivat jälkeemme. Me herätimme oikein huomiota...

-- Ei tarvita paljoakaan saadakseen houkat töllistelemään, arveli
Marilla.

Kielojen jälkeen tuli orvokkien vuoro, ja koko Orvokkien laakso hohti
niitä. Anna kulki sen kautta kouluun varovaisin askelin ja hellivin
katsein, aivan kuin hän olisi polkenut pyhää maata.

-- On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson
läpi, en välitä, vaikka Gil-- vaikka joku muu pääsisi luokalla
edelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä
välitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä
ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon
sotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa...
Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa.

Eräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat
pukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro
helkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman,
päilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja
pihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan.
Hän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä,
ettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät.
auki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä
välkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.

Pääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana.
Seinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset
tuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse
huoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti
sykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja
olevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja
nauhoista -- vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli
pöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki
unelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet
näkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman
huoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.

Vihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan
vastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui
huoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja
vaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa "kerrassaan
kuitti", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä
osanottoa.

-- Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän
sijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.

-- Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu
tekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. -- Sinä
näytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä
kuin tavallisesti. Tietysti -- sinun ei olisi tarvinnut tärkätä
Matthew'n nenäliinoja.

Ja useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen
sen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on
lämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle
karrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.

Marillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman "pippuriselle"
tuulelle.

-- Oh, se oli kovin ikävää, sanoi Anna katuvaisesti.

-- En lainkaan ajatellut tuota paistosta siitä silmänräpäyksestä
asti kuin pistin sen uuniin tähän hetkeen asti -- vaikkakin minusta
tuntui, että päivällispöydästä puuttui jotain...

Kun Marilla jätti taloushommat minun haltuuni aamulla, niin päätin
oikein vakavasti pitää ajatukseni koossa ja olla "kuvittelematta"
mitään... Ja kaikki kävi hyvin, kunnes panin paistoksen uuniin;
silloin tulin ajatelleeksi piparkakkutaloa ja noita-akkaa ja lapsia,
jotka työnsivät hänet syvälle uuniin... Silloin unohdin paistoksen.

En tiedä tärkänneeni Matthew'n nenäliinoja! Koko ajan silittäessäni
koetin keksiä nimeä uudelle saarelle, jonka Diana ja minä löysimme
kauempaa puron yläjuoksun varrelta. Se on mitä hurmaavin paikka,
Marilla. Siinä kasvaa kaksi vaahteraa, ja puro juoksee sen ympäri.
Olemme vähän ajatelleet Victoria-saarta, vaikka se ei ole vielä
päätetty... Mutta paistoksen ja nenäliinojen laita oli ikävästi.
Olisin tahtonut olla oikein erikoisen kiltti ja kelvollinen tänään,
koska nyt on eräs vuosipäivä. Muistaako Marilla, mitä tapahtui tänä
päivänä täsmälleen vuosi takaperin?

-- En, en mitään erityistä.

-- Oi, Marilla, juuri tänä päivänä tulin tänne Vihervaaralle. Sitä
en koskaan unohda! Se oli käännekohta elämässäni... Mutta teidän
mielestänne se ei luonnollisestikaan ollut mitään niin merkillistä.
Nyt olen ollut täällä kokonaisen vuoden, ja olen ollut niin
onnellinen!... Onhan selvää, että minulla on ollut huoleni, mutta
ne voi koettaa unohtaa... Kadutteko te, että annoitte minun jäädä,
Marilla?

-- Johan nyt, katunut en ole, sanoi Marilla, joka joskus ihmetteli,
kuinka hän oli voinut elää ennen Annan tuloa Vihervaaralle. -- Sitä
en ole tehnyt... Jos olet lopettanut läksysi, Anna, niin soisin
mielelläni, että sinä käväisisit rouva Barryn luona ja pyytäisit
häneltä lainaksi Dianan esiliinankaavoja.

-- Ah -- on -- on niin pimeä... sanoi Anna.

-- Pimeä? Vastahan hämärtää. Ja muuten -- etkö ole usein juossut
sinne pimeän tultuakin?

-- Menen varhain huomenaamulla, sanoi Anna innokkaasti. -- Nousen
ylös auringon noustessa ja livistän sinne heti, Marilla.

-- Mitä uusia metkuja nämä ovat, Anna? Tahdon saada kaavat
leikatakseni uuden esiliinasi nyt tänä iltana. Mene heti paikalla ja
liiku liukkaasti.

-- Silloin on minun mentävä suurta valtatietä... sanoi Anna ja otti
vastahakoisesti hattunsa.

-- Suurta valtatietä -- ja tuhlaisit kokonaisia puoli tuntia! Juokse
nyt, muuten totta tosiaan saat nähdä toista!

-- En voi mennä kummitusmetsän läpi, Marilla! huusi Anna aivan
epätoivon vallassa.

Marilla tuijotti.

-- Kummitusmetsän? Hourailetko sinä? Missä ihmeessä on kummitusmetsä?

-- Puron takana oleva kuusikko, sanoi Anna kuiskaten kauhistuneena.

-- Loruja! Täällä ei ole missään mitään kummitusmetsää! Kuka on
pannut sellaisia typeryyksiä päähänne?

-- Ei kukaan, vastasi Anna. -- Diana ja minä olemme päätelleet, että
metsässä kummittelee. Kaikki paikat näillä seuduin ovat niin -- niin
-- tavallisin. Me keksimme tämän saadaksemme hauskaa. Aloimme tämän
kuvittelun huhtikuussa. Kummitusmetsässä on jotain niin romanttista,
Marilla. Valitsimme kuusikon, koska sen sisällä on niin pimeätä. Oh,
olemme kuvitelleet sellaisia kammottavia asioita, että hiukset voivat
nousta pystyyn pääparassa... Siellä kulkee eräs valkopukuinen nainen
edestakaisin puron rannalla juuri tähän aikaan ja vääntelee käsiään
ja kirkaisee kimakalla äänellä... Hän näyttäytyy, kun perheessä on
odotettavissa joku kuolemantapaus. Ja erään pienen murhatun lapsen
haamu harhailee viidakossa Satakielenpesän vaiheilla -- se hiipii
taaksesi ja laskee kylmät sormensa käteesi -- näin! Oi, Marilla,
minua värisyttää, kun vain ajattelenkin sitä... Ja päätön mies horjuu
edestakaisin polkua pitkin, ja valkeat luurangot kahistelevat oksien
lomissa... Oi, Marilla, en mistään hinnasta maailmassa haluaisi mennä
kummitusmetsän läpi pimeän tultua. Olen varma siitä että valkoiset
olennot kurkottautuisivat puitten takaa ja ottaisivat minut...

-- En koskaan ole kuullut mokomaa, huudahti Marilla, joka oli
kuunnellut hämmästyksestä mykkänä. -- Anna Shirley, eihän toki liene
tarkoituksesi sanoa minulle, että uskot kaikkiin noihin typeryyksiin,
jotka itse olet sepittänyt.

-- En aivan... änkytti Anna. -- En usko ainakaan päiväsaikaan. Mutta
pimeän tultua, Marilla, silloin on toista. Juuri silloin kummitukset
ovat liikkeellä -- mieluimmin torstai-iltoina...

-- Ei ole olemassa kummituksia, Anna.

-- On toki, varmasti on, Marilla, huusi Anna innokkaasti. -- Tiedän
monta, oikein luotettavaa ihmistä, jotka ovat sellaisia nähneet.
Charlie Sloane sanoo, että hänen isoäitinsä näki hänen isoisänsä
ajavan lehmiä kotiin eräänä iltana, kun hän oli ollut haudattuna
jo enemmän kuin vuoden. Ja Charlie Sloanen isoäiti, hän nyt ei
tosiaankaan pane omiansa... Hän on uskonnollinen. Ja rouva Thomasin
isää seurasi eräänä iltana koira, jolla oli hehkuvat silmät ja
riippuva kieli, ja hän ymmärsi sen olleen veljensä hengen, joka
tahtoi sanoa, että hän kuolisi yhdeksän päivän kuluttua. Hän ei
kuollut, mutta hän kuoli kahden vuoden kuluttua, niin että sehän kävi
kyllä yhteen, joka tapauksessa... Ja Ruby Gillis on kertonut --

-- En halua kuulla sanaakaan enempää, keskeytti Marilla terävästi.
-- Olen kauan ollut sitä mieltä, että sinä annat mielikuvituksillesi
liian valtoimet ohjat, ja jos se nyt sepustelee tuollaisia
sairaalloisia asioita, niin en voi enää kauempaa sitä suosia. Mene
nyt tuossa paikassa Barrylle, kuten sanoin, ja rangaistukseksi sinun
on mentävä juuri kuusikon läpi. Äläkä huoli tulla sitten minun
luokseni puhumaan sanaakaan kummitusmetsästä.

Ei auttanut, vaikka Anna kuinka itki ja pyysi -- ja itki ja pyysi
hän täydellä todella, sillä hänen kauhunsa oli todellista. Hänen
mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen ja kuusikko
herätti hänessä pimeän tultua mitä suurinta kammoa. Mutta Marilla oli
taipumaton. Hän saattoi vapisevaa henkiennäkijää lähteelle saakka ja
käski hänen mennä suoraa päätä portaan yli kirkuvien valkopukuisten
naisten ja päättömien ukkelien hämärille tyyssijoille.

-- Oi, Marilla, kuinka voitte olla niin julma! nyyhkytti Anna. --
Miltä teistä tuntuisi, jos valkoinen olento tempaisi minut luokseen
ja kantaisi minut pois?

-- Minä otan sen vastuulleni, vastasi Marilla silmää räpäyttämättä.
-- Tiedät, että aina tarkoitan sitä mitä sanon. Parannan sinut
totisesti siitä taudista, että kansoitat kunniallisen kuusikkomme
kummituksilla. Kas niin, mars matkaan!

Anna lähti marssimaan -- toisin sanoen, hän hoiperteli portaan yli
ja jatkoi kulkuaan pitkin kammottavaa, hämärää polkua toisella
puolen. Anna ei koskaan unohtanut tuota kulkua. Katkerasti hän sai
katua, että hän leikillä oli säikyttänyt itseään turhanpäiten. Hänen
mielikuvituksensa aaveolennot tirkistelivät jokaisesta pimeästä
varjosta hänen tiellään, ja ne ojensivat kylmiä, käpertyneitä
kouriaan tarttuakseen kauhistuneeseen pikku tyttöön, joka oli ne
manannut esiin.

Valkoinen tuohenpalanen, jonka tuulenpuuska lennätti ylös eräästä
kuopasta ja edelleen yli kahisevien, kuihtuneitten lehtien,
pysähdytti melkein hänen sydämensä sykkimästä. Kahden vanhan puun
oksan pitkäveteinen natina, joka aiheutui niiden kihnutuksesta
toisiaan vastaan, pusersi tuskan hien suurina helminä hänen
otsalleen. Pimeässä räpyttelevät yölepakot olivat hänestä mustien
kummitusten siipiä.

Tultuaan herra Bellin pellolle, hän lensi sen yli, ikäänkuin häntä
olisi seurannut kokonainen sotajoukko ruumiittomia olentoja, ja hän
saapui Barryn keittiön ovelle niin hengästyneenä ja uupuneena, että
hän tuskin kykeni kuiskaten pyytämään esiliinan kaavaa. Diana ei ollut
kotona, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä viipyä kauemmin. Ja
jälellä oli siis kauhea paluumatka. Anna kulki sen silmät ummessa --
mieluummin hän tahtoi kolhia itsensä kuuroksi ja sokeaksi oksia vasten
kuin antautua vaaraan nähdä joku valkoinen olento... Kun hän viimein
vapisevin polvin astui portaan palkeille, päästi hän pitkän helpotuksen
huokauksen.

-- Vai niin, kukaan ei vienyt sinua? sanoi tunteeton Marilla.

-- Oi, Marilla, sanoi Anna hampaat kalisten, tästä lähtien olen
a-aivan t-tyytyväinen tavallisiin m-metsiin...



XXI.

ANNAN UUSI MAUSTE.


-- Meidän on varmaan pian kutsuttava tänne uusi pastorimme ja
hänen nuori rouvansa teelle, sanoi Marilla miettiväisesti. -- He
ovat olleet melkein kaikkialla muualla paitsi täällä. Annahan kun
ajattelen! Ensi keskiviikkona sopisi hyvin. Mutta kuulehan, Anna,
älä virka sanaakaan Matthew'lle siitä, sillä jos hän tietää, että
vieraita on tulossa, niin hän keksii jonkun verukkeen pysyäkseen
poissa sinä päivänä. Hän on niin tottunut siihen, ettei meidän vanha
pastorimme koskaan välittänyt hänestä, että hänen mielestään tulee
olemaan hyvin työlästä tutustella herra ja rouva Allanin kanssa --
varsinkin rouvan, luonnollisesti.

-- Minä vaikenen kuin muuri, vakuutti Anna. -- Oh, Marilla, enkö
saa leipoa kaakun siksi kuin he tulevat? Haluaisin niin mielelläni
laittaa jotain hyvää herttaiselle papin rouvalle, ja nykyäänhän olen
jo oikein kätevä leipomiseen.

Uusi pastori ja hänen rouvansa olivat nuori ystävällinen pari,
vastavihittyjä ja koko sielustaan innostuneita valitsemaansa
elämänkutsumukseen. Avonlea oli heti ottanut heidät avosylin vastaan.
Sekä vanhat että nuoret pitivät hilpeästä ja ujostelemattomasta
nuoresta pastorista, jolla oli niin palava työinto, ja lempeästä
pikku rouvasta, josta nyt tuli pappilan valtiatar. Anna rakastui heti
rouva Allaniin. Hän oli hänessä löytänyt uuden "sukulaissielun".

-- Oi, kuinka mainio rouva Allan on, huudahti hän eräänä
sunnuntai-iltapäivänä. -- Hän on ottanut meidän pyhäkoululuokkamme,
ja hän opettaa erinomaisesti. Hän sanoi heti paikalla, että hänen
mielestään ei ollut oikein, että opettaja yksin tekee kysymyksiä, ja
Marillahan tietää, että juuri niin minäkin aina olen ajatellut... Hän
sanoi, että saisimme kysyä häneltä mitä tahdoimme, ja minä tein koko
joukon kysymyksiä. Kas kysymysten tekeminen -- sehän on juuri minun
makuni mukaista...

-- Tiedän sen, sanoi Marilla.

-- Ei kukaan muu kysynyt mitään paitsi Ruby Gillis, ja hän kysyi,
saisimmeko tehdä pyhäkouluhuviretken kesällä. Minun mielestäni se
ei ollut juuri sopiva kysymys, se ei ollut lainkaan yhteydessä
sen kanssa, mitä luimme -- meillä oli läksynä Daniel jalopeurain
luolassa. Mutta rouva Allan, hän hymyili ja sanoi, että hän kyllä
luuli. Kun rouva Allan hymyilee, saa hän mitä herttaisimmat kuopat
poskiinsa. Jospa minullakin olisi kuopat poskissa, Marilla! En ole
nyt puoleksikaan niin laiha kuin tullessani, mutta mitään kuopp--

-- Mielestäni sanoit äsken, että halusit leipoa. Saat tehdä
piikkisikakaakun.

-- Oi, kiitos, Marilla hyvä! Ja runsaasti manteleilla maustettuna!

Maanantaina ja tiistaina tehtiin suuria varustuksia Vihervaaralla.
Oli sangen vastuunalaista ottaa arvokkaasti vastaan ja kestitä
uutta pastorinherrasväkeä, ja Marilla oli päättänyt kestää
kilpailun jokaisen Avonlean perheenemännän kanssa. Anna oli hurjana
ihastuksesta ja jännityksestä. Tiistai-iltana hän kertoi kaiken
Dianalle heidän istuessaan suurilla punaisilla kivillä Metsänymfin
lähteen reunalla ja tekivät "sateenkaaria" veteen pienillä
kuusenpihkaan kastetuilla oksilla.

-- Kaikki on valmiina, Diana, paitsi minun piikkisikakakkuni, jonka
laitan aamupäivällä, ja eräänlaiset pienet herkulliset kermamunkit,
jotka Marilla panee uuniin viime hetkellä... Saat uskoa, Diana, että
minulla ja Marillalla on ollut pari hirveän touhukasta päivää. Ei
ole leikin paikka kutsua pastorinherrasväkeä teelle... Näkisitpä
meidän ruokasäiliömme, sinulle varmaan tulisi vesi suuhun. Meillä
tulee olemaan kananpoikaa hyytelön kera sekä kylmää kieltä. Saamme
kahta lajia hilloketta, punaista ja keltaista, ja vatkattua kermaa ja
pehmeätä piparkakkua ja minun piikkisikakaakkuni kera saamme Marillan
hienoa keltaista luumuhilloa, jota hän säästää yksinomaan pappeja
varten... Ja vastaleivottua leipää meillä on, mutta myöskin vanhaa,
jos hänellä sattuisi olemaan huono ruuansulatus. Rouva Lynde sanoo,
että useimmilla pastoreilla on huono ruuansulatus, mutta en luule
herra Allanin olleen niin kauan pastorina, että hän olisi ehtinyt
saada sellaisen. Olen sentään oikein huolissani piikkisikakaakkuni
vuoksi. Oi, Diana, ajatteles, jos ei siitä tulisi hyvää! Näin yöllä
unta, että minun jälessäni juoksi ilkeä tonttu, jolla oli suuri
piikkisikakaakku pään sijasta.

-- Oh, siitä tulee kyllä hyvää, rauhoitti Diana, joka ei koskaan
tahtonut pelotella ystäviään. -- Vakuutan, että se palanen, joka
meillä hiljakkoin oli mukanamme Satakielenpesässä ja jonka sinä itse
olit laittanut, oli aivan suurenmoista. Ja suurenmoinen maistuu minun
mielestäni vain hyvältä...

-- Niin, mutta kaakuilla on sellainen erikoinen kyky epäonnistua,
juuri kun toivoo niistä kaikkein herkullisimpia, huokasi Anna ja
pisti veteen pihkalla huolellisesti sivellyn oksan. -- Mutta minun
on kai luotettava kaitselmukseen ja muistettava jauhot. Oi, katso,
Diana, mikä ihastuttava sateenkaari! Etkö luule, että sinipiika tulee
esiin, kun olemme menneet tiehemme, ja ottaa sen itselleen hunnuksi?

-- Tiedät varsin hyvin, ettei ole olemassa mitään sinipiikoja, sanoi
Diana nuhtelevalla äänellä.

Myöskin Dianan äiti oli saanut osansa kummitusmetsästä ja ollut
hyvin suutuksissaan. Diana oli saanut ankaran määräyksen pitää
mielikuvituksensa sopivien rajojen sisällä, ja hän katsoi nyt
edullisimmaksi luopua vieläpä viattoman sinipiiankin tuttavuudesta.

-- Niin, mutta onhan hyvin helppoa kuvitella, että hän on olemassa,
väitti Anna. -- Joka ilta ennen maata menoani kurkistan ulos
ikkunastani ja mietin mielessäni, eikö sinipiika istu siellä ja
kampaa kiharoitaan pitäen lähdettä peilinään. Joskus aamuisin
haeskelen hänen jälkiään kasteesta. Oi, Diana, säilytä toki edes
uskosi sinipiikaan!

Keskiviikkoaamu tuli. Anna nousi ylös auringon noustessa, sillä hän
oli sellaisen kiihkon ja levottomuuden tilassa, ettei hän voinut
nukkua uudelleen. Hän oli saanut kelpo nuhan itselleen, siksi että
hän edellisenä iltana oli kastellut jalkansa lähteen luona, mutta ei
mikään muu kuin pitkälle kehittynyt keuhkokuume olisi tänä aamuna
voinut hillitä hänen haluaan kilpailla sokerileipurin kanssa.
Aamiaisen jälkeen hän sekotti kaakkutaikinan, ja kun hän viimeinkin
sulki uuninsuupellin mestarinäytteensä jälkeen, päästi hän syvän
helpotuksen huokauksen.

-- Tällä kertaa olen varma siitä, etten ole mitään unohtanut,
Marilla. Mutta luuletteko, että se nousee? Ajatelkaas, jos
leivinpulveri ei olisi ollut hyvää? Otin sen uudesta pöntöstä. Ja
rouva Lynde sanoo, ettei koskaan voi olla varma siitä, että saa hyvää
leivinpulveria, nyt kun kaikkea väärennetään... Rouva Lynde sanoo,
että hallituksen pitäisi puuttua asiaan, mutta ettei hän varmaankaan
koskaan tule näkemään sitä päivää, jolloin konservatiivinen hallit...

-- No niin, meillä on yllin kyllin muuta hyvää tarjottavana, sanoi
Marilla suurella tyyneydellä.

Mutta kaakku nousi mainiosti ja tuli kauniin kullanruskeana ulos
uunista. Anna oli punainen kasvoiltaan ihastuksesta, halkaisi
sen varovasti, levitti kerroksen purppuranpunaista hyytelöä
väliin, kuorrutti sen, pisteli siihen kaikki mantelit, joista
piikkisikakaakku oli saanut kauniilta kaikuvan nimensä, ja näki
hengessä rouva Allanin syövän sitä ja mahdollisesti pyytävän "pienen
palan lisää", sillä niin erinomaisen hyvältä se muka maistui...

-- Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla, sanoi hän. -- Ja
saanko koristaa pöydän sanajaloilla ja metsäruusuilla?

-- Mitäpä se hyödyttäisi? sanoi Marilla. -- Ruokahan on pääasia ja
kukanoksat ja lehvät eivät koskaan ole olleet minun heikko puoleni.

-- Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka
huolimatta viattomuudestaan välistä voi osoittaa käärmeen viekkautta.
-- Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän
sanoi, että se oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.

-- Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli lujasti päättänyt
lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. -- Muista
vain, että jätät tilaa ruualle ja lautasille.

Anna alkoi silloin koristaa pöytää sellaisella mielikuvituksen
rikkaudella ja taiteellisuudella, jonka vertaa on harvoin nähty.
Ja kun hänellä oli yllin kyllin käytettävänään metsäruusuja ja
sanajalkoja, laittoi hän teepöydän niin viehättävän kauniiksi, että
sekä pastorin että pastorinrouvan täytyi lausua julki sydämensä
vilpitön ajatus siitä.

-- Niin, Anna sen on tehnyt, sanoi totuutta rakastava Marilla.

Ja Annasta tuntui, että rouva Allanin hyväksyvä hymy oli melkein
liian suuri onni tähän maailmaan...

Myöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä
houkuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut
sellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa,
että hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli
mairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt
istui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan
kovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä
että politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle,
mutta ei pidä pyytääkään liikoja.

Kaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin
tarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan
kaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan
kasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:

-- Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on
sen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.

-- Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan
ja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät
pastori ja Marilla.

Rouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään
saivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut
sanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti
maistamaan kaakkua.

-- Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.

-- Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna
tuskaisin ilmein. -- Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?

-- Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne
pois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?

-- Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli
maistanut kaakkua. -- Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla
leivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni --

-- Leivinpulverissa? Oh -- ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja,
jota käytit.

Anna lensi ruokasäiliöön ja palasi mukanaan pieni pullo, osittain
täytetty ruskealla nesteellä ja varustettu keltaisella nimilapulla,
jossa oli kirjoitettuna: "Parasta vaniljamehua".

Marilla otti sen, aukaisi korkin ja haisteli.

-- Voi minun päiviäni, Anna, sinä olet pannut tuskia lieventäviä
tippoja kaakkutaikinaan... Satuin lyömään rikki voidepullon viime
viikolla ja kaadoin jälellä olevan tilkkasen vanhaan tyhjään
vaniljapulloon. Se on tietysti osittain minun syyni. -- Minun olisi
pitänyt varoittaa sinua -- mutta lapsi kulta, etkö sitten tuntenut
hajua? Sehän tuoksuu kamfertille jo pitkän matkan päähän!

Anna ui kyynelissä tämän kaksinkertaisen onnettomuuden taakan alla.

-- Minähän en voinut -- minulla oli niin kova nuha!

Samassa hän pakeni vinttikamariinsa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen
ja kostutti päänalusensa kyynelvirroilla.

Hetkisen kuluttua kuului keveitä askelia portaissa, ja joku astui
sisään huoneeseen.

-- Oi, Marilla, nyyhkytti Anna katsomatta ylös, olen häpäissyt
itseni ikuisiksi ajoiksi! Tätä en koskaan voi kestää. Se tulee
tunnetuksi -- kaikkihan leviää Avonleassa. Diana kysyy minulta,
minkälainen kaakusta tuli, ja minun täytyy sanoa hänelle totuus.
Minua osoitellaan aina tyttönä, joka pani tuskia lieventäviä tippoja
piikkisikakaakkuun... Pojat koulussa nauravat minulle. Oi, jos
teillä on kipinäkään sääliä, niin sallikaa minun olla menemättä
alas astioita pesemään juuri tällä hetkellä. Minä pesen astiat, kun
pastori ja rouva ovat menneet, mutta en koskaan enää voi katsoa rouva
Allania silmiin. Hän ehkä luulee, että tarkoitukseni oli myrkyttää
hänet. Rouva Lynde sanoo, että hän tietää erään lastenkodintytön,
joka koetti myrkyttää sen rouvan, joka oli ottanut hänet luokseen.
Mutta tuo lääke ei ole myrkyllistä. Vaikka sitä on käytettävä
ulkonaisesti -- ei millään muotoa sisällisesti. Eikä kaakkuihin...
Eikö Marilla tahdo sanoa tätä kaikkea rouva Allanille?

-- Etkö voisi nousta ylös ja sanoa itse sitä hänelle? sanoi hilpeä
ääni.

Anna ponnahti ylös -- hänen vuoteensa vieressä seisoi papinrouva ja
katseli häntä kujeilevin silmin.

-- Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin,
sanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet
kasvot. -- Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut
sattua kenelle tahansa.

-- Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen
erehdyksen, sanoi Anna avuttomana. -- Ja tarkoitukseni oli laittaa
kaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.

-- Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän
sinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa
arvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää
itkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi.
Neiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi.
Haluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.

Anna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja
oli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti
ja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja
vieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi
iltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean
tapauksen.

Hän huoahti kuitenkin syvään.

-- On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi
päivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.

-- Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle,
kun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. -- En ole koskaan
nähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.

-- Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. -- Mutta oletteko
pannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En
tee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.

-- En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä
kuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.

-- On toki -- eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille
niille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt
ne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin
lohdullinen ajatus.

-- Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle
sialle, sanoi Marilla. -- Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle
olennolle -- ei edes Jerry Buotelle.



XXII.

ANNA SAA TEEKUTSUN.


-- No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun
Anna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. -- Oletko tavannut
jonkun uuden sukulaissielun?

Iloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili
hänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut
tanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär
elokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.

-- En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle
pappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän
kirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! "Neiti Anna
Shirley, Vihervaara". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan
on sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!...
Tämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.

-- Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman
pyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka
otti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. -- Älä nyt
ole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat
tyynemmin!

Mutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi
hänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine
luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot
kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti
hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat
vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä
täysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja
iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.

Marilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa
Annaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta -- mielentila, joka oli
yhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle
auringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se
hänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku
toive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna
"epätoivon kuiluun". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten
asuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että
hän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen
pikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina
moitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili
mielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän
sydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena
kuin hän oli.

Sinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että
Matthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että
hän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina
talon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia
sadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän
tavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti
nousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt
ennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti
toivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä
koskaan koittaisi.

Mutta kaikella on loppunsa, vieläpä sen päivän edellisellä yölläkin,
jolloin on saanut teekutsun pappilaan. Aamu oli säteilevä ja
kaunis huolimatta Matthew'n epäsuotuisista ennustuksista, ja Annan
elinvoimat kohosivat tähän asti aavistamattomalle asteelle.

-- Oi, Marilla, minussa on tänään jotain, joka panee minut
rakastamaan kaikkea mitä näen, huudahti hän, pestessään
aamiaisastioita. -- Ette voi ajatella, kuinka hyvä tunnen olevani!
Eikö olisi hauskaa, jos tämä kestäisi? Luulen, että minusta voisi
tulla mallityttö, jos minut pyydettäisiin teelle joka päivä. Mutta
ah, Marilla, sehän onkin kauhean juhlallinen tilaisuus... Tunnen
oloni niin tuskalliseksi. Ajatelkaas, jos en käyttäydy aivan niinkuin
pitäisi? Tiedättehän, etten koskaan ennen ole juonut teetä missään
pappilassa enkä varmaankaan ole selvillä kaikista säännöistä, mikä
on sopivaa ja mikä ei, vaikka aina siitä pitäin kun tulin tänne olen
ehtimiseen lukenut, mitä "Kodin lehti" on sanonut osastossaan "Hyviä
neuvoja seuraelämää varten". Pelkään tekeväni jotain tuhmuuksia tai
unohtavani tehdä sellaista, mitä minun pitäisi tehdä. Käykö päinsä
ottaa vähän lisää jotakin, jota hirveän mielellään haluaa enemmän?

-- Sinun vikasi, Anna, on se, että ajattelet aivan liian paljon
itseäsi. Sinun pitäisi ajatella vain rouva Allania ja sitä, mikä
mielestäsi olisi hänelle parasta ja hauskinta, sanoi Marilla ja osui
tällä kertaa saamaan kiinni kaikessa yksinkertaisuudessaan terveestä
ja järkevästä elämänohjeesta.

Anna ymmärsi tämän heti.

-- Marilla on oikeassa. Koetan olla kokonaan ajattelematta itseäni.

Anna suoritti ilmeisesti vierailunsa ilman vaikeampia rikkomuksia
seuraelämän sääntöjä vastaan, sillä hämärissä, kun iltataivas
loisti kullankeltaisena ja ruusunpunaisena, tuli hän kotiin,
ylen onnellisena ja tyytyväisenä. Hän istui suurelle punaiselle
hiekkakivipaadelle keittiön oven ulkopuolelle ja laski väsyneen
kiharapäänsä Marillan kotikutoiseen siniruutuiseen helmaan. Sitten
hän alkoi hyvillä mielin kertoa.

Viileä tuulenhenki tuli leyhkien avarien peltojen yli männikön
reunasta, joka kasvoi harjujen rinteillä lännessä, ja kulki suhisten
poppelien läpi. Kirkas tähti loisti hedelmäpuutarhan yllä ja
tulikärpäset leijailivat edestakaisin sanajalkojen ja kahisevien
oksien lomissa. Anna seurasi niitä silmillään puhuessaan, ja hänestä
sulivat vähitellen tuuli ja tähdet ja tulikärpäset yhteen joksikin
sanomattoman suloiseksi ja lumoavaksi.

-- Oi, Marilla, minulla on ollut niin hurmaavan hauskaa! Sitä voi
tuskin sanoin kuvailla... Kun tulin pappilaan, astui rouva Allan ulos
ja otti minut vastaan rappusilla. Hänellä oli yllään mitä sievin
vaaleanpunainen musliinipuku, jossa oli puolilyhyet hihat ja monta
rimsua, ja hän oli aivan enkelin näköinen. Luulen melkein, että
haluaisin tulla papinrouvaksi suureksi tultuani, Marilla. Pappi ei
mahtaisi moittia punaista tukkaani, sillä hän ei ajattelisi sellaisia
maailmallisia asioita. Mutta silloin pitäisi omata kiltti ja hyvä
luonne, ja sellaista en saa koskaan, joten ei maksa vaivaa ajatella
sitä asiaa. Muutamille on niin helppoa ja luonnollista olla kilttejä
ja hyviä, mutta minä en kuulu niihin. Rouva Lynde sanoo, että olen
täynnä perisyntiä. Mutta tiedän kyllä, että koetan tehdä parhaani, ja
se pitäisi myöskin laskea joksikin, eikö totta?

On omituista -- muutamista ihmisistä, kuten Matthew'sta ja rouva
Allanista, voi pitää heti ensi hetkestä heidät nähtyään, mutta
toisiin nähden, kuten esimerkiksi rouva Lyndeen, täytyy todellakin
saada aikaa oppiakseen heistä pitämään... Tietää, että heistä on
pidettävä, koska he tietävät niin paljon ja -- ja tarkoittavat niin
hyvää, mutta täytyy muistuttaa sitä itselleen koko ajan, muuten
unohtaa sen...

Eräs toinenkin pikku tyttö oli kutsuttu, Valkorannan pyhäkoulusta.
Hänen nimensä oli Lauretta Bradley, ja hän oli hyvin hauska pikku
tyttö. Ei kylläkään juuri sukulaissielu, mutta sovin tavattoman hyvin
hänen kanssaan. Teetarjoilu oli kamalan hienoa, enkä luule tehneeni
mitään tuhmuuksia. Teen jälkeen lauloi ja soitti rouva Allan, ja
hän pyysi myöskin Laurettaa ja minua laulamaan. Rouva Allan sanoo,
että minulla on hyvä ääni ja että minä, kun hän nyt on kuullut sen,
saisin olla mukana pyhäkoulukuorossa. Saan oikein sydämentykytystä,
kun vain ajattelen sitä! Olen niin hartaasti halunnut saada laulaa
sunnuntaikoulukuorossa, kuten Dianakin, mutta en luullut sen kunnian
koskaan tulevan minun osalleni...

Lauretta'n piti mennä kotiin aikaisemmin, sillä illalla on
hyväntekeväisyysiltama Valkorannan hotellissa, ja hänen iso siskonsa
lausuu siellä runon, niin että Lauretta meni sitä kuulemaan. Sitten
rouva Allanilla ja minulla oli oikein herttainen ja tuttavallinen
pakinoimishetki. Kerroin kaikki hänelle -- rouva Thomasista ja
kaksoisista ja Katie Mauricesta ja Violetasta ja koska tulin tänne
Vihervaaralle ja mitä vaikeutta minulle tuottaa geometria koulussa...
Ja voiko Marilla ajatella? Rouva Allan sanoi, että hänkin on ollut
tyhmä geometriassa! Ette voi uskoa, miten se minua lohdutti.
Ennenkuin lähdin pappilasta, tuli rouva Lynde sinne, ja onko Marilla
kuullut mokomaa! Kouluneuvosto on ottanut uuden opettajan herra
Phillipsin sijalle ja se on nainen. Hänen nimensä on Muriel Stacy.
Eikö se olekin romanttinen nimi?

Rouva Lynde sanoo, että Avonleassa ei koskaan ennen ole ollut
opettajatarta, ja hän ei ole mikään uusien päähänpistojen ystävä,
sanoo hän... Mutta minä arvelen, että tulee olemaan hirveän hauskaa
lukea opettajattaren johdolla, enkä käsitä, kuinka voin elää nämä
kaksi viikkoa, ennenkuin koulu alkaa, niin kärsimättömästi odotan
saada nähdä hänet.



XXIII.

ANNA KÄRSII TAPPION ERÄÄSSÄ KUNNIA-ASIASSA.


Anna sai kuitenkin elää kauemminkin kuin kolme viikkoa. Ja kun nyt
oli vierähtänyt kokonainen kuukausi piikkisikakaakun ja tuskia
lieventävien tippojen aiheuttamasta hämmingistä, oli jo hyvinkin
aika hänen joutua johonkin muuhun onnettomuustapaukseen. Pienempiä
erehdyksiä, kuten esimerkiksi, kun hän hajamielisyydessään tyhjensi
vadillisen kuorittua maitoa seinäkaapissa olevaan villalankakoriin
sen sijaan, että olisi kaatanut sen sianruokakiuluun, tai kun hän
vaipuneena unelmoimaan silmät auki astui portaalta suoraa päätä
puroon, maksaa tuskin vaivaa mainita.

Viikon päästä pappilan teekutsun jälkeen piti Dianalle tulla vieraita.

-- Pieni, mutta valittu seura, kertoi Anna Marillalle. -- Vain meidän
luokan tyttöjä.

Heillä oli ihastuttavan hauskaa, eikä mitään merkillisempää
tapahtunut ennenkuin illallisen jälkeen, kun he olivat ulkona
Barryn puutarhassa, hieman väsyneinä kaikista leikeistä ja valmiina
jokaiseen houkuttelevampaan vallattomuuden muotoon, joka vain olisi
tarjona. Ei viipynyt kauan, ennenkuin alettiin "yllyttää" toisiaan
sinkauttamalla toisilleen loukkaavan "etkö uskalla".

"Uskaltamisleikki" oli juuri tähän aikaan hyvin muodissa eräässä
Avonlean koulunuorisoryhmässä. Se oli saanut alkunsa poikien
keskuudessa, mutta tarttui pian tyttöihin, ja kaikki ne uhkarohkeat
teot, joita sinä kesänä suoritettiin Avonleassa, siksi että toinen
poika väitti toiselle, ettei tämä "uskaltaisi", täyttäisivät
kokonaisen ja omalla tavallaan sangen opettavaisen kirjan.

Kaikkein ensiksi sanoi Carrie Sloane, että Ruby Gillis ei uskaltaisi
kiivetä eräälle oksankänttyrälle valtavan suureen vanhaan
piilipuuhun, joka oli pääsisäänkäytävän ulkopuolella. Minkä Ruby
Gillis luonnollisesti teki, vaikka hän oli kuolemaisillaan pelosta,
osittain paksujen vihreitten matojen vuoksi, jotka asustivat
sanotuissa puissa, osittain koska hän suututtaisi äitinsä repiessään
rikki uuden musliinipukunsa. Mutta urotyö onnistui, ja Carrie Sloanen
nenä tuli melkoista pitemmäksi.

Sitten Josie Pye sanoi, että Jone Andrews ei varmastikaan voisi
hyppiä vasemmalla jalallaan koko puutarhan ympäri pysähtymättä
kertaakaan tai laskematta oikeata jalkaansa maahan. Jane Andrews
ryhtyi yritykseen suurella itseluottamuksella, mutta menetti
pelin kolmannessa kulmassa ja oli pakotettu tunnustamaan
kykenemättömyytensä.

Kun Josien vahingonilo ilmaiseikse kaikkien käsityksen mukaan
vähemmän tahdikkaalla tavalla, sanoi Anna Shirley, että hän ei
uskaltaisi kävellä pitkin puutarhaa ympäröivää puisen säleaidan
yläreunaa. Säleaidalla kävelemistä voidaan lähinnä verrata
nuoralla käyntiin, ja se vaatii suurempaa taitoa ja tasapainon
pysyttämiskykyä, kuin sellainen luulee, joka ei koskaan ole sitä
yrittänyt. Mutta jos Josie Pyeltä puuttuikin eräitä ominaisuuksia,
jotka tekevät ihmiset miellyttäviksi, niin omasi hän sen sijaan aivan
ihmeellisiä luontaisia taipumuksia, asianomaisesti harjoiteltuja,
tasapainokäyntiin puutarhanaidalla. Josie käveli ympäri koko Barryn
säleaidan niin sulavan joustavasti, että hän ikäänkuin näytti
sanovan, että se yksinkertainen olento, joka oli luullut, ettei
Josie Pye uskaltaisi tuollaista "pikku asiaa", oli iskenyt pahasti
kirveensä kiveen.

Vastahakoinen ihailu tervehti tätä taidonnäytettä, jota useimmat
tytöistä todellakin pitivät suuressa arvossa, koska he itse
harjoitellessaan säleaidalla kävelemistä olivat joutuneet kärsimään
vaikeita vahinkoja. Josie loikkasi alas viimeiseltä pylväältä, kasvot
punaisina voitonriemusta, ja loi vahingoniloisen katseen Annaan.

Anna nytkäytti punaisia palmikkojaan.

-- Ei liene mitään niin ylen merkillistä voida kävellä pienellä
matalalla säleaidalla, sanoi hän. -- Marysvillessä tunsin tytön, joka
voi kävellä katolla pitkin katonharjalautaa.

-- Sitä en usko, sanoi Josie paikalla. -- En usko, että kukaan
ihminen voi kävellä katonharjaa pitkin. Sinä ainakaan et voi.

-- Enkö voi? huusi Anna.

-- Näytä sitten, että uskallat, sanoi Josie kehottavalla äänellä.
-- Mutta minä väitän, että sinä et uskalla kiivetä ylös ja kävellä
katonharjaa pitkin rouva Barryn keittiön päällä.

Anna kalpeni, mutta tässä ei ilmeisestikään ollut valinnan varaa.
Hän meni taloa kohti, jossa tikapuut oli asetettu keittiönkattoa
vasten. Kaikki viidennen luokan tytöt huudahtivat "oh"! -- osittain
jännityksestä, osittain pelosta.

-- Älä tee sitä, Anna! rukoili Diana. -- Putoat alas ja ruhjoudut
kuoliaaksi. Älä välitä Josie Pyestä. Ei ole oikein kehoittaa ketään
tekemään mitään noin vaarallista.

-- Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna
juhlallisesti. -- Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän
henkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä
helmisormukseni.

Anna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden
vallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain
tukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä,
että hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla
kävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen
onnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus
tapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui
ja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä
alas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman
vyhdin -- kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti
päästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.

Jos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli
noussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut
helmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen,
jossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei
sieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana
ja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri
-- kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna
ja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun -- niin löysivät he
joka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna
alasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.

-- Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen
ystävänsä viereen. -- Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi
ainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.

Kaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen,
joka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin
hengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä
siksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja
traagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja
vastasi epävarmalla äänellä:

-- En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.

-- Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. -- Oi mistä, rakas pikku
Anna?

Ennenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle.
Nähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen
takaisin päästäen pienen surkean valituksen.

-- Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.

-- Nilkkaani, voivotti Anna. -- Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi
käsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi
kulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään
niin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut
hyppiä edes puutarhan ympäri.

Marilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon
kesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös
mäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue
pikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää
velttona lepäsi hänen olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri
nyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna
vähitellen oli alkanut hänelle merkitä.

Hän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan
kiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi
mäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.

-- Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana
ja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut
moneen maailman aikaan.

Anna itse nosti päätään ja vastasi:

-- Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin
alas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan
voinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.

-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen
tapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka
huolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä
äänestään. -- Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet
sohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.

Se oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli
vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.

Matthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti
lääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että
vahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.

Kun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat
tytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä
valittava ääni:

-- Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?

-- Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja
sytyttäen lampun.

-- Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna;
juuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin
kauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin
olisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse
olisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja
sanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?

-- Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja
itse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.

Anna huokasi.

-- Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!... Mutta sitä
ei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen
sanovan "äh -- sinä et uskalla!" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti,
jos hän olisi ollut oikeassa... Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan
rangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen
minulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean
kipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä
kuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan
nähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää
uusi. Ja Gil-- kaikki luokalla ehtivät minusta edelle... Oi, olen
sentään kovien koettelemusten alainen olento... Mutta koetan kestää
kaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.

-- En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla.
-- Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten
sanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä
vähän illallista.

-- Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna.
-- Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita... Mitä tekevät
ihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat
jalkansa, Marilla?

Annalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta
kertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana,
jotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen
varaan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä
ainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä
pistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle
"tapahtumista", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.

-- Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla,
huokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran
voi nilkuttaa lattian yli. -- Ei ole kovinkaan hauskaa olla
vuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla.
Huomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun
johtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno
ja ystävällinen... Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten
lukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka
hänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi.
Siitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi
vaivaa...

Hän kertoi minulle, minkälaista oli, kun hän itse pikku
poikana taittoi jalkansa. Kuinka ihmeellistä on ajatella, että
sunnuntaikoulun johtaja koskaan on ollut pikku poika... Niin pitkälle
ei riitä edes minunkaan mielikuvitukseni. Kun koetan ajatella häntä
poikasena, näen hänet edessäni harmaapartaisena ja silmälasit
nenällä, juuri sen näköisenä kuin hän on pyhäkoulussa, vain hyvin
pienikokoisena... Mutta rouva Allania voi hyvin helposti kuvitella
pikku tytöksi. Rouva Allan on käynyt minua katsomassa neljätoista
kertaa. Eikö siitä kannata ylpeillä, mitä?... Papinrouva, jonka aika
on niin täpärällä! Ja hän on hyvin hauska vieras. Hän ei koskaan
sano, että se oli oma syyni, ja että hän toivoo tämän olevan minulle
opetukseksi ja varotukseksi koko elämäni ajaksi... Niin sanoo aina
rouva Lynde. Myöskin Josie Pye on ollut täällä. Otin hänet vastaan
niin kohteliaasti kuin taisin, sillä luulen todellakin hänen olleen
pahoillaan siksi, että hän houkutteli minut ulos katonharjalle. Jos
olisin ruhjoutunut kuoliaaksi, olisi hänen täytynyt kärsiä kauheita
omantunnontuskia koko elämänsä ajan...

Diana on ollut uskollinen ystävä. Hän on ollut täällä joka ainoa
päivä lohduttaakseen minua yksinäisyydessäni. Mutta oi -- kuinka
iloiseksi tulen, kun saan mennä kouluun, sillä olen kuullut
kerrottavan niin paljon huvittavaa uudesta opettajattaresta. Kaikkien
tyttöjen mielestä hän on kamalan herttainen. Diana sanoo, että
hänellä on kaunis, vaalea kiharainen tukka ja sellaiset lempeät,
ilmehikkäät silmät. Hänellä on hyvin hienoja pukuja ja suuremmat
puhvihihat kuin kellään muulla Avonleassa. Joka toinen perjantai
hänellä on lausuntoa, jolloin jokainen saa lausua jotain tai ottaa
osaa vuorokeskusteluun. Oi, on ihastuttavaa ajatella, että saa olla
sellaisessa mukana!...

Ja joka perjantai-iltapäivä, kun heillä ei ole lausuntoa, ottaa neiti
Stacy heidät kaikki mukaansa ulos metsään ja siellä he saavat tutkia
luontoa -- tarkastella kukkia ja sanajalkoja ja lintuja. Ja joka
toinen aamu heillä on puoli tuntia voimistelua ja juoksuleikkejä.
Rouva Lynde sanoo, ettei hän ole koskaan nähnyt mokomia vehkeitä, ja
että se on seurauksena opettajattaren virkaan ottamisesta. Mutta minä
luulen, että sen täytyy olla suunnattoman hauskaa, ja luulen myöskin,
että tulen tapaamaan sukulaissielun neiti Stacyssa.

-- Yksi asia on varmaa, Anna, sanoi Marilla, ja se on se, että sinun
kielesi ei kärsinyt pienintäkään vahinkoa sinun vieriessäsi alas
rouva Barryn katolta.



XXIV.

NEITI STACYN ILLANVIETTO.


Lokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun -- komea
kullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti
läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä,
ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa.
Kastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen
kangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin
kokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen
alla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen
alla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.

Itse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä
elähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina
sipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen
ruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa,
joka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä
kirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta
lakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan
kivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli
todellakin hyvin mielenkiintoista.

Uudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan
ystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla
oli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä
houkutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui
kuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja
hän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen
taipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään
tapahtui koulussa.

-- Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin
lempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän
lausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla
lopussa... Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että
olisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan "Lady Macbeth'in".
Panin koko sieluni siihen... Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby
Gillis minulle, että lausuessani säkeet:

    -- "Suureks mielit,
    Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus,
    Sen kätyri, sulta puuttuu" --

silloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.

-- Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveli
Matthew.

-- Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule
tekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona
ladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä
pidättäen joka sanaa. -- Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.

-- Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki
poikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä
noutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. -- Minua ihmetyttää, että
neiti Stacy antaa heille siihen luvan.

-- Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. --
Se oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin
luonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy
selittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita
retkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.

-- Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa
opettajattaresi sanoa.

-- Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile
siitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa?
Mutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti
Stacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en
siinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma...
Mutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen
neiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla
meidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa
huomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita
kuoleman jälkeen!... Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja
huomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen
ristin sisarena... Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta
siihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta,
joita minulla ei ole... Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme
solakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.

-- Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin -- sanoi
Marilla halveksivaa moitetta äänessä.

Mutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki
voimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna
siihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille
oppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien
Avonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto
jonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin
lipun ostamiseen koulutaloon.

Aikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa
ohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan
ollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen
pohjasta antautui puuhaan.

Mutta kotona Marilla nurisi.

-- Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä
joutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy
sitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain
turhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.

-- Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. -- Lippu tulee yhä
enemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.

-- No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on
ajatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.

-- Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden
ja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee!
Meillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme
yksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja
"Keijukaiskuningattaressa". Oh, olen niin peloissani, että
sotkeudun... Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma "Usko, Toivo ja
Rakkaus". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin
puettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin
käsin -- näin -- ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani
vintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan
ja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan
sydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti,
Marilla.

Josie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta
keijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä
kukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi
niin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita.
Jane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen
neidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä
hullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen
yläpuolelle... Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby
Gillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei
ole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän
voi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten
kärkisuojuksilla varustetuissa.

Koristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme
punaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet,
marssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia
uruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan
niin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän
pikku Annanne kunnostautuu?

-- Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni
pohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja
sinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet
kelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä?
Ja mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu
loppuun.

Anna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan
vihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse
ja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja
alkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän
ainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.

-- Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno
illanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja
hymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.

Anna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat
ystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei
hänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan
Marillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen
suhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa
ja velvollisuudentunteessa välillä.

Niinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet "hemmottelemaan
piloille" Anna -- sanamuoto oli Marillan -- mikäli häntä miellytti.
Mutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen
edullinen tasapaino -- vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin "kiitos"
tekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.



XXV.

MATTHEW TEKEE ERÄÄN HUOMION.


Matthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean
joulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon
viereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä,
että Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat
"Keijukaiskuningatarta" salissa.

Hetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten
keittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet
Matthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse
toisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä
salaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen
ylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen
tulevasta illanvietosta.

Anna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten
ainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa
oli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä
pahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä
kuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli
älykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat
piirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut
tämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli
havainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?

Matthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi
kädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin
ja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää
sitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi
pilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja
muiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna
sitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi,
tulisi hän hyvin toimeen.

Sinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin
syventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia
savupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen
polttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt
arvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla
tytöillä!

Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi
siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt
-- ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle.
Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki
saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli
epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai
epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta
hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman
näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen
pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä
iltana -- kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin
tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, -- ja hän
ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia
puvunmalleja.

Tietysti se oli parasta... Marillahan oli tytön kasvattaja, ja
Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä
hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla
siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku -- jotain
siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?...

Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut
leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä
liikuttaneet?... Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku
sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten
piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen,
Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.

Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei
niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan
tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei
voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä,
että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi
koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä
ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta
Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva
Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen
hartioiltaan.

-- Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna
menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko
teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden?
Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että
joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on
juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä.
Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle?
Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen
aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei
toki -- ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan
sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille,
sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.

-- Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. -- Mutta nyt
on asianlaita siten -- niin, en oikein tiedä -- mutta olisi hauskaa,
jos... Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin
ennen maailmassa... Ellei olisi liian paljon pyydetty -- voisiko
käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?

-- Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla
huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan,
lupasi hyvä rouva Lynde.

Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:

-- On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä
puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän
kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on
varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle.
Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei
tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän
lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut
miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa
Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen
mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero
omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus
on pannut sen merkille!... Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan
kuusikymmentä vuotta.

Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi
Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se
oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin
rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan
juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella
epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän
oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan
vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.

-- Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen
näköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana,
sanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. -- Tiesin
kyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto... Niin, minun mielestäni
Anna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle
kolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt
syksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta.
Nuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut
riittää kokonaiseksi miehustaksi... Sinä vain annat virikettä Annan
turhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen
kuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen --
tiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä
asti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut.
Puhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen -- ihmisethän ovat
hulluja... Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat
ne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain...

Jouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli
ollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja "räntäistä" joulua.
Mutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi
paljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.

Anna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan.
Hongat tuolla "kummitusmetsässä" olivat ihmeellisesti välkkyilevän
huurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan
valkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin
jäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin
kevyttä ja virkistävää hengittää.

Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui
läpi koko talon:

-- Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme
lopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen!
Valkoinen joulun täytyy olla -- ei viheriä! Se ei muuten olekaan
viheriä -- se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa... Miksi
ihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei -- mutta -- Matthew, saanko minä
tuon? Oi!...

Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti
sitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli
olevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta
silmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla,
mitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan
hiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma -- pehmeätä,
sammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa
mitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä
herttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni
tuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat -- ne olivat parasta kaikista
ja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat
ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa
puhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä
silkkinauhasta tehdyt ruusukkeet...

-- Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew
hämillään. -- Mutta -- mutta -- mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?

Sillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.

-- Pidänkö siitä! Oi, Matthew! -- Anna ripusti puvun tuolille ja
risti kätensä. -- Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi
teitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan
siltä kuin tämä olisi onnellista unta!...

-- No -- syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. -- Sanon
suoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun
tarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle,
niin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella.
Tässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on
viheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!...
Tule nyt, niin istuudumme pöytään.

-- En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta
säteilevä Anna. -- Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena
jännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden
pukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä
edelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten
koskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista,
ennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun... En olisi koskaan
voinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde
teki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan.
Tunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja
hyvä tyttö.

Se ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän
enemmän kuin ennen...

Kun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana
portaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana
loisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin
polkua häntä vastaan.

-- Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana!
Ja minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on
antanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En
koskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!

-- Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan
hengästyneenä. -- Katsoppas -- tämän laatikon sinä saat! Josephine
täti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on
sinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla,
mutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan
päivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän
läpi...

Anna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti,
jossa oli kirjoitus: "Anna tytölle. Hauskaa joulua!" ja sitten
näkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat
silkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.

-- Oi!... sanoi Anna. -- Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla
unta...

-- Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. -- Nyt
pääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne
ovat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla
keijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye
riemuitsisi...

Kaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa
jännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri
kenraaliharjoitus pidettämään.

Niin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä.
Pieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat
osansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja
pienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut
edes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.

-- Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli
ohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.

-- Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinen
Diana. -- Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenen
dollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksen
Charlottetownin sanomalehtiin.

-- Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua
ihan vihlaisee, kun ajattelen sitä... Yksinlaulunumerosi esitit
mainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he
taputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin
itsekseni: "minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan."

-- Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat
niin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan
yksinkertaisesti valtava.

-- Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle,
kun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää
olisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin
ääneni aivan tukahtuisi... Mutta sitten ajattelin kauniita uusia
puhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että
minun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi... Ja
niin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä
kuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni,
että olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten
olisi käynyt ihan hullusti... Ähkyinkö hyvin?

-- Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.

-- Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani
paikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!...

-- Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. --
Gilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni
sinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat
kuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman
jälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi.
Näin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä
kuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.

-- Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna
kopeasti. -- En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain
tahdon sinulle sanoa.

Sinä iltana istuivat Marilla ja Matthew -- viimemainittu ei ollut
ottanut osaa mihinkään "illanviettoon" kahteenkymmeneen vuoteen -- ja
pakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa
levolle.

-- No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa,
luulisin, sanoi Matthew ylpeänä.

-- Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. -- Hän on lahjakas tyttö,
Matthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat
sentään osaltaan nekin... Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko
tästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään
pahaakaan... Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella... Niin, Annasta
olen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio
hiiskua hänelle sanaakaan siitä.

-- Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle
suoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. --
Meidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin
tai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain
enemmän kuin Avonlean koulua.

-- Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää
vasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän
alkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen
tuuman verran liian pitkän -- siksi tyttökin näyttää pitemmältä.
Hänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme
tehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei
vielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.

-- Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli
Matthew. -- Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä
enemmän niitä pohtii.



XXVI.

ANNAN AINE.


Talvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin
vähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea
koivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat
sitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina
loruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin
pitäisi kirjoittaa aine "Talvella metsässä", ja sen vuoksi heidän
luonnollisesti piti "koota vaikutelmia" ja tehdä havaintoja itse
paikalla.

-- Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi
Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni,
että olen toisella tusinalla... Herätessäni aamulla arvelin,
että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin... Sinähän olet ollut
kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta
ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta... Ajatteles, kahden vuoden
kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää,
että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että
ihmiset nauravat.

-- Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana.
-- Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä,
mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän
seitsemäntoista.

-- Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin... Ai, nyt olin
sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään
herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää
omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon
nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein
laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon
kesakkoja... Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana,
katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa.
Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin
kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät
nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.

-- Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi
Diana. -- Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on
jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä
itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?

-- Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.

-- Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana --
Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on
kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?

Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian
tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.

-- Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen
kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle,
ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle,
ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava... Sellaisesta
arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen
kertomus -- itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta
kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine
Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä
toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi
sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine
oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja
sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.

-- En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät,
sanoi Diana epäillen.

-- En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain -- ikäänkuin
vähän tavatonta... Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen
päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki.
Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan
kaksitoistavuotias.

-- No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi
olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.

-- Niin, näetkös -- he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes
täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän
kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti
Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä
hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja
hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan -- sillä vaunut,
näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata
kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.

Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat
menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa
olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena
heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen
Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän
ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että
hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän
sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja
Susan vastasi: "Niin -- ei -- en tiedä -- ehkä", ja niin he olivat
kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.

Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan
romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin
päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram
laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole
tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin
vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa -- se onkin
kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt
se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle
timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän
saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman
rikas.

Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään...
Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine
kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta --
varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen.
Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi
vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi
naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa
ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat
sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he
olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean
pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi
heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."

Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida,
ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian
senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle.
Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui
mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa
kertomus hautajaisiin -- ja tässähän oli kaksoishautajaiset
-- kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi
omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se
oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.

-- Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka
kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. -- En voi käsittää, kuinka
voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin,
että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.

-- Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä,
sanoi Anna lohdutellen. -- Ja minä olen juuri saanut erään tuuman,
Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme
kertomuksia -- vain harjoitukseksi -- ja sen nimi on tietysti
kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme -- neiti Stacy
on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä
harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän
sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille -- tuollaisille
-- niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille... Mitä sinä arvelet?

Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain
Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja
Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän
mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut
sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä,
että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää
kertomus viikossa.

-- Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi
Anna kotona keittiössä. -- Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa
ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen
ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla
meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla
tytöillä on myöskin aika nokkelia... Ruby Gillisin kertomuksissa
on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota
minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi... Janella ei
ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin
idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean
järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo,
että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja
siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä
saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä
minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen...

-- Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun
mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. --
Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se
vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.

-- Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. -- Me olemme
muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä
joku opetus -- siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat
palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan
on pääasia, kuten Marilla ymmärtää... Luin hiljakkoin erään
kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat,
että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä
kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt...



XXVII.

TURHAMAISUUDEN RANGAISTUS.


Eräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran
kokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti
hänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät
ei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että
nuorissa ja hilpeissä.

Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan
minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä
uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja
sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli
miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät
kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon
alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat
niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista
tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven
ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja
voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään
väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja
vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman
vaikutuksesta.

Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa,
joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden
kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan
askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska
oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti
katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa
ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.

Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä
ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään,
niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän
oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello
viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi
paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin
Matthew tulisi takaisin peltotöistä.

-- Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee
kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja
tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli
tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa
odotellen teetään.

-- Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää
juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan
kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla
loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on
älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän
on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin
täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat
seuraavalla kerralla... Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä
en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä
ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten,
mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän
asuisi täällä Avonleassa.

Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa
puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet
yhteen kaikkien läsnäollessa... Mutta Annalla ei missään tapauksessa
ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen
olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi
ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän
saakka, niin että tämä oli oikein ikävää...

-- Niin, sellaistahan se on... sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen
ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi
antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja
kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan
työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista.
-- Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano
häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän
voi hyvin selittää...

-- Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi
Marilla. -- Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.
Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi
tietysti arvata etukäteen.

Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja
vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli
ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen
velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman
näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän
meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti
oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja -- huomasi
Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.

-- Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,
Anna?

-- En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.

-- Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen
ääreen.

Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi
tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.

-- Ah en... Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko
minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi,
ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai
kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän
jälkeen... Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle
mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään... Urani
on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!

-- En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. --
Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?
Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki
merkitsee?

Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.

-- Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli,
kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina
kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen
omituisen näköinen.

-- Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on
viheriä!

Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri
olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä -- merkillinen, samea
pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia
alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät
kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt
mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka
tällä hetkellä.

-- Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. -- Luulin, ettei mikään voisi
olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä
tukka on kymmenen kertaa pahempi... Oi, Marilla, teillä ei ole
aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen...

-- Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän
kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi
Marilla. -- Tule heti alas keittiöön -- täällä ylhäällä on liian
kylmä -- ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime
aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen
kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet
tehnyt tukallesi?

-- Olen värjännyt sen.

-- Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna -- etkö ymmärtänyt,
että se oli pahoin tehty?

-- Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. --
Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n
punaisesta tukastani... Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän
kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista...

-- Vai niin, sanoi Marilla. -- Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin
katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin
valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.

-- Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti
Anna kyynelsilmin. -- Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain
hyötyä siitä... Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi
-- hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut
epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota
sanoihin... Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä
kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä,
että hän ei puhu totta... Nyt minulla on todistus -- viheriä tukka on
kai kylliksi, uhuu!... Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin
sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui...

-- Kuka hän? Kenestä sinä puhut?

-- Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin
häneltä värin.

-- Anna, Anna -- kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet
koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia.
Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.

-- Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla
on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven
jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei
muuten ollutkaan italialainen -- hän oli Saksan juutalainen. Hänellä
oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän
kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon
niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa
Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti
sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain
ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa...

Kuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo.
Kaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset
kauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin
itselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton...
Mutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli
jälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen,
että kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska
ostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä,
ja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja
niinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon
ja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin
painetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi,
Marilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta,
kaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin
tehnyt niin pahasti... Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen...

-- Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla
ankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin,
taivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme... Aluksi on kai parasta
pestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.

Anna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi
tukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta
vaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen
alainen -- yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä
olivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä
lähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.

-- Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. -- Tätä
en kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt
tuhmuuksia muissa tilaisuuksissa -- kun panin tuskialieventäviä
tippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja
hyökkäsin rouva Lynden kimppuun... Mutta tätä he eivät tule koskaan
unohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan
uskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö
Prinssi Edvardin saarella.

Annan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa
hän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka
päivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin,
mutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja
tämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla
varmalla äänellä:

-- Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää... Meidän
on leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä
ihmisille tuon näköisenä.

Annan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.
Tuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.

-- Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty.
Ah, minä tunnen, että sydämeni on murtunut... Tämä oli niin
proosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa
tai romantiikkaa... Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa
kuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin
jaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä
tavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon... Mutta eihän
ole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on
pakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen
hirvittävällä värillä... Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.

Anna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös
huoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon
tyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli
ollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei
ollut pukeva -- lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää
vasten.

-- En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut,
sanoi hän kiihkeästi.

Mutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.

-- Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä,
että olen ollut niin ilkeä... Katselen itseäni joka kerta, kun tulen
ylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan
luullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän,
että kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli
pitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain
nenälleni.

Annan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa
seuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei
kukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan
ollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen
näköinen.

-- En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi
Anna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean
päänsärkykohtauksen jälkeen. -- Sillä minä arvelin, että se olisi
osa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti.
On ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli
kieleni päässä jotain vastaukseksi... Mutta minä pidätin sen --
annoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle
anteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä
välitä ensinkään kauneudesta... Diana sanoi, että kun tukkani alkaa
kasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan
ruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva...
Puhelen ehkä liiaksi, Marilla? Onko päänne hyvin kipeä?

-- Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä.
Nämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin -- pelkään,
että minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun
pakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.

Marillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.



XXVIII.

ROMANTTINEN SEIKKAILU.


-- Sinun täytyy luonnollisesti olla Elaine, Anna, sanoi Diana. -- En
koskaan uskaltaisi antautua virran ajelehdittavaksi veneessä.

-- En minäkään, sanoi Ruby Gillis väristen. -- Minun mielestäni
on aika metkaa istua kaksin tai kolmisin veneessä ja antaa sen
ajelehtia. Mutta maata pitkällään pohjalla ja olla olevinaan
kuollut -- ei koskaan saataisi minua siihen. Kuolisin todellisesti
säikähdyksestä.

-- Ja minä, sanoi Jane Andrews, minä kurkistelisin alituisesti ylös
nähdäkseni, missä olen ja ajautuisinko liian kauas. Ja se tietysti
pilaisi vaikutuksen.

-- Niin, minä puolestani en pelkää, ja haluaisin äärettömän
mielelläni olla Elaine, sanoi Anna. -- Mutta oikeastaan Rubyn
pitäisi olla se, koska hän on vaalea ja hänellä on niin pitkä ja
kaunis kullankeltainen tukka. Elainestahan sanotaan, että hänellä
"kultakutrit lainehtivat"...

-- Sinun ihosi on aivan yhtä vaalea kuin Rubyn, jos siitä on kysymys,
sanoi hyväntahtoinen Diana, ja sinun tukkasi on tullut koko joukon
tummemmaksi senjälkeen kuin se leikattiin.

-- Ajatteletko todella niin? sanoi Anna ja punastui ilosta. -- Olen
välistä arvellut sitä itse -- mutta en ole koskaan uskaltanut kysyä
keneltäkään muulta, niin kovin pelkäsin saavani kuulla, että olin
erehtynyt. Luuletko, että sitä voisi nyt sanoa kastanjanruskeaksi,
Diana?

-- Kyllä toki! Minun mielestäni se on oikein kaunis, sanoi Diana ja
katseli ihaillen lyhyitä, silkinhienoja kiharoita, jotka peittivät
Annan pään ja joita piti kurissa ruusukkeelle solmittu musta
samettinauha.

He seisoivat pienen järven rannalla, Mäntymäen alapuolella,
siinä missä kapea, koivujen reunustama niemi pisti järveen. Sen
nenässä oli pieni silta, joka oli rakennettu veteen kalastajien
ja sorsanpyytäjien mukavuudeksi. Rubya ja Jane'a oli kutsuttu
juhannukseksi Dianan luo, ja Anna oli tullut sinne leikkimään heidän
kanssaan.

Tänä kesänä Anna ja Diana olivat viettäneet melkein kaikki
vapaahetkensä joko järvellä tai sen rannalla. Satakielenpesä oli
mennyt menojaan -- herra Bell oli keväällä aivan armotta hakannut
maahan tuon pienen metsikön haan toisessa päässä. Anna oli istunut
kannoilla ja itkenyt.

Hän lohduttautui kuitenkin pian, ja kun kaikki kävi ympäri, kuten hän
sanoi, olivat hän ja Diana suuria kolmetoistavuotiaita tyttöjä, ja
olivat siis liian vanhoja sellaisiin lapsellisiin huvitteluihin kuin
leikkituvat olivat. Ja oli paljon muuta hauskuutta, jota voi keksiä
järven tienoilla. Oli ihastuttavaa kalastaa forelleja sillalta, ja
molemmat tytöt olivat myöskin saaneet luvan soudella ympäri pienessä
tasapohjaisessa ruuhessa, jota herra Barrylla oli tapana käyttää
metsästäessään sorsia.

Anna oli saanut sen ajatuksen, että he muodostaisivat näytelmäksi
Tennysonin kauniin ja liikuttavan runon "Elaine", jonka he edellisenä
talvena olivat lukeneet koulussa. He olivat "hyväksyneet" sen ja
eritelleet sen ja pirstoneet sen pieniin palasiin, kunnes oli aivan
ihme, että he vielä siinä löysivät jotain järkeä, mutta kaunis
"liljaneito" ja Lancelot, Guinevere kuningatar ja Arthur kuningas
olivat kuitenkin saaneet elävän hahmon, ja Anna harmitteli salaa,
ettei hän ollut syntynyt ritariaikana. Silloin elämällä toki oli
jotain romantiikkaa tarjottavana.

Annan ehdotusta tervehdittiin ihastuksella. Tytöt olivat tehneet sen
huomion, että jos ruuhi työnnettäisiin niemessä olevalta sillalta
vesille, se kulkisi virran mukana sillan alitse ja ajautuisi viimein
kauempana, alapuolella olevaan toiseen niemeen, joka samaten pisti
pieneen järveen. He olivat usein antaneet veneen omin päin kulkea
tätä tietä, ja sellainen kulkuhan olisi mitä sopivin Elaine neidolle.

-- Niin, minä rupean kai sitten Elaineksi, sanoi Anna hieman
vastahakoisesti, sillä vaikka hänelle olisi tuottanut suurta huvia
näytellä runon päähenkilöä, sanoi hänen taiteellinen vaistonsa
kuitenkin, että siihen vaadittiin eräitä puhtaasti ulkonaisia
edellytyksiä, joita häneltä puuttui. -- Ruby saa olla Arthur
kuningas, Jane on kuningatar Guinevere, ja Diana saa olla Lancelot
ritari. Sitten meidän täytyy puettaa vene ylt'yleensä sysimustalla
sametilla... Sinun äitisi vanha musta huivi on erinomainen siihen
tarkoitukseen, Diana.

Kun musta huivi oli hankittu, levitti Anna sen ruuheen ja laskeutui
sitten pitkälleen pohjalle suljetuin silmin ja kädet ristissä
rinnalla.

-- Oi, hän näyttää ihan kuolleelta, kuiskasi Ruby Gillis
tuskallisesti ja katsoi hiljaisia, kalpeita pikku kasvoja koivujen
kisailevien varjojen alla.

-- Minä melkein pelkään, tytöt... Luuletteko, että on aivan oikein
näytellä tällaista? Rouva Lynde sanoo, että kaikki teatteri on
pahasta...

-- Ruby, sinä et saa puhua rouva Lyndestä, sanoi Anna ankarasti. --
Se turmelee vaikutuksen -- siihenhän on satoja vuosia, kun rouva
Lynde syntyy. Jane, aseta huivi vähän hauskemmin! Teidän ei muuten
pidä houkutella minua puhumaan, kun olen kuollut.

Jane tiesi täydellisesti, minkälaista kaiken piti olla.
Kullallakirjailtua pukua Elainen verhoksi ei heillä ollut, mutta
vanha pianonpeite keltaista japanilaista taftia korvasi sitä
erinomaisesti. Ei ollut saatavissa tällä hetkellä myöskään mitään
valkeata liljaa, mutta pitkä, sininen kurjenmiekka, joka pantiin
Annan ristittyjen käsien väliin, teki täydellisen vaikutuksen.

-- Nyt hän on valmis, sanoi Jane. -- Nyt suutelemme hänen puhdasta
otsaansa, ja sinä Diana, sanot: "hyvästi, sisko, ainiaaksi!" ja sinä,
Ruby, sanot: "hyvästi, oi sisko armas!" molemmat niin surullisesti
kuin voitte. Anna, sinun täytyy hymyillä hieman. Muistathan, että
Elaine makasi "hymyhuulin kalvakkain". Se on hyvä! Työntäkää nyt
ruuhi vesille!

Ruuhi työnnettiin siis vesille ja se raapaisi ohi kulkiessaan
kovasti liejusta esiinpistävää vanhaa paalua vasten. Kolme pikku
tyttöä odottivat vain siksi kunnes he näkivät, kuinka virta
otti sen valtoihinsa ja kuljetti sitä siltaa kohti. Sitten he
juosta viilettivät metsän läpi, suoraan yli maantien ja kauempana
olevaan niemeen, jossa he Lancelot'na, kuningatar Guineverena ja
tämän iäkkäänä puolisona valmistuivat ottamaan vastaan odotettua
"liljaneitoa".

Muutamien minuuttien ajan kulki Anna hitaasti virran mukana ja nautti
täysin siemauksin tilanteesta. Sitten tapahtui jotain, joka ei ollut
lainkaan romanttista. Ruuhi alkoi vuotaa. Hetkisen kuluttua pakotti
kova välttämättömyys Elainen kiireesti nousemaan ylös ja kahmaisemaan
käsiinsä kullalla kirjaillun vaippansa ja sysimustan samettiverhonsa
ja kauhulla tuijottamaan ruuhen pohjassa olevaan suureen reikään,
josta vesi kirjaimellisesti virtasi sisään. Sillan vieressä oleva
terävä paalu oli irroittanut yhden niistä poikkirimoista, jotka
pitivät koossa veneen ravistuneita pohjalautoja.

Anna ei tiennyt tätä, mutta hän ei tarvinnut pitkiä aikoja
ymmärtääkseen, että hän oli suuressa vaarassa. Vauhti, jolla vesi
syöksi sisään, täyttäisi ja upottaisi ruuhen, ennenkuin se ehti
ajautua niemen kainalossa olevaan pieneen lahdelmaan. Missä olivat
airot? Tietystikin ne olivat jääneet sillalle.

Anna päästi ilmoille pienen tukahtuneen huudon, jota ei kukaan
ihminen kuullut; hän oli kalpea aina huulia myöten, mutta ei
kadottanut mielenmalttiaan. Yksi pelastuksen mahdollisuus oli -- yksi
ainoa.

-- Olin niin suunnattomasti peloissani, kertoi hän rouva Allanille
seuraavana päivänä, ja oli kuin olisi kulunut kokonainen vuosi
sillä välin, kun ruuhi ajautui siltaa kohti ja vesi siinä kohosi
joka silmänräpäys. Rukoilin, rouva Allan, rukoilin niin hartaasti,
mutta en sulkenut silmiäni, sillä tiesin, että ainoa tapa, millä
Jumala voisi minut pelastaa, oli se että hän antoi veneen ajautua
niin lähelle sillan tukipylväitä, että saisin siepatuksi jostain
niistä kiinni ja kiivetyksi sitä pitkin ylös. Nuo pylvääthän ovat
vain vanhoja puunrunkoja, mutta niissä on yllin kyllin koloja ja
esiinpistävien oksien tynkiä. Minun täytyi pitää silmäni valppaina,
eikä minulla ollut malttia rukoilla mitään oikein kaunista ja hienoa
rukousta -- mutta ajatelkaas, Jumala kuuli minua kuitenkin, sillä
vene puski suoraan erääseen keskellä olevaan pylvääseen ja takertui
siihen niin kauaksi, että minä nipin napin ennätin heittää huivin
ja pianonpeitteen olalleni ja kiivetä ylös puunrungossa olevalle
suurelle oksantyngälle. Ja siinä sitten istuin; liukas ja epämukava
se oli, enkä voinut päästä ylös enkä alas -- oli vain koetettava
kaikin voimin pysytellä kiinni ja odottaa, että joku näkisi minut
maalta.

Ruuhi ajautui sitten edelleen sillan ohi ja vajosi pian keskelle
jokea. Ruby, Jane ja Diana, jotka jo seisoivat ja odottivat sitä
niemen nenässä, näkivät sen katoavan silmistään eivätkä epäilleet
sekuntiakaan, että Anna oli vaipunut yhdessä veneen kanssa.
Silmänräpäyksen ajan he seisoivat hiljaa, valkeina kuin palttina
ja kauhusta kalpeina -- sitten he päästivät kimakan kirkaisun
ja syöksyivät kuin mielettömät metsään, luomatta valtatien ohi
kulkiessaan katsettakaan sillalle. Anna, joka epätoivoisena tarrautui
liukkaaseen puuntynkäänsä, näki heidän juoksevan ja kuuli heidän
huutonsa. Apua tulisi tosin pian, mutta hänen tilansa oli todellakin
mahdollisimman epämukava ja epämiellyttävä.

Minutit kuluivat, ja jokainen niistä tuntui onnettomasta
liljaneidosta tunnin pituiselta. Miksi ei nyt tullut ketään ihmistä?
Minne tytöt olivat menneet? Mitä, jos he olisivat pyörtyneet kaikki
kolme? Mitähän, jos ei koskaan tulisi ketään? Entäpä hän väsyisi
ja saisi sellaisen suonenvetokohtauksen ranteeseensa, ettei hän
enää voisi pysytellä kiinni? Anna katsoi alas petolliseen vihreään
syvyyteen alapuolellaan, missä pitkät varjot verkalleen liukuivat
edes takaisin, ja värisi. Hänen mielikuvituksensa alkoi maalata
toinen toistaan kaameampia mahdollisuuksia.

Silloin, juuri kun hän luuli, ettei hän silmänräpäystäkään kauempaa
voisi sietää käsivarsiensa ja ranteittensa pakotusta, tuli Gilbert
Blythe soutaen sillan alitse Harmon Andrews'in ruuhessa.

Gilbert katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen pienet kalpeat ja
uhmailevat kasvot, jotka katselivat alas häneen suurin ja pelokkain,
mutta myöskin sangen uhmailevin harmain silmin.

-- Anna Shirley! Kuinka maailmassa olet sinne joutunut? huudahti hän.

Vastausta odottamatta hän souti aivan sillan tukipylvään viereen
ja ojensi kätensä. Ei ollut muuta neuvoa -- Annan täytyi tarrautua
Gilbert Blythen käteen ja kavuta alas hänen ruuheensa, jossa hän,
läpimärkänä ja poissa suunniltaan, istuutui keulaan, sylissä
vettä valuva huivi ja samanlainen keltainen pianonpeite. Näiden
koettelevien olosuhteiden vallitessa oli ylen vaikea esiintyä
arvokkaasti.

-- Mitä on tapahtunut, Anna? kysyi Gilbert ja tarttui airoihin.

-- Näyttelimme Elainea, vastasi Anna kylmästi, katsahtamattakaan
pelastajaansa, ja minun oli määrä ajautua Camelot'iin purressa --
tarkoitan ruuhessa... Ruuhi alkoi vuotaa, ja minä kiipesin ylös
siltapylvääseen. Tytöt juoksivat hakemaan apua. Tahdotko olla niin
hyvä ja soutaa minut sillalle?

Gilbert souti hänet mitä suurimmalla mielihyvällä sillan luo, ja Anna
hyppäsi ketterästi maihin, halveksien Gilbertin tarjoamaa apua.

-- Paljon kiitoksia, sanoi hän ylimielisesti ja käänsi hänelle
selkänsä.

Mutta Gilbert oli myöskin hypännyt pois ruuhesta ja laski nyt kätensä
Annan käsivarsille pidättääkseen häntä.

-- Anna, sanoi hän kiireisesti, kuulehan, mitä sanon! Emmekö voi olla
hyviä ystäviä? Olen hyvin pahoillani, että pilkkasin sinun tukkaasi
taannoin. Tahdoin vain laskea leikkiä enkä koskaan luullut, että sinä
panisit sen niin pahaksesi. Ja siitähän on muuten niin pitkä aika...
Minun mielestäni tukkasi on kamalan kaunis nyt -- oikein todella!...
Olkaamme ystäviä!

Anna epäröi silmänräpäyksen ajan. Huolimatta kaikesta loukatusta
arvokkuudestaan oli hänellä omituinen, vasta herännyt tietoisuus
siitä, että Gilbertin ruskeitten silmien samalla kertaa ujo ja
hyväsydäminen ilme teki hänelle hyvää... Hänen sydämensä alkoi sykkiä
hyvin nopeasti ja levottomasti.

Mutta koulusalissa tapahtuneen loukkauksen katkera muisto terästi
hänen horjuvaa päätöstään. Tapahtuma, joka oli sattunut enemmän kuin
kaksi vuotta sitten, palautui hänen mieleensä yhtä elävänä kuin jos
se olisi tapahtunut eilispäivänä. Gilbert oli huutanut "tuli on
irti!" hänen tukastaan ja oli syypää siihen, että hän oli saanut
hävetä koko koulun edessä. Hänen harminsa, joka olisi voinut tuntua
vanhemmista ihmisistä yhtä naurettavalta ja mitättömältä kuin sen
syykin, ei suinkaan näyttänyt ajan mukana talttuneen ja lieventyneen.
Hän vihasi Gilbert Blytheä. Hän ei koskaan tahtonut suoda hänelle
anteeksi.

-- Ei, sanoi hän, en koskaan tule ystäväksesi, Gilbert Blythe, enkä
haluakaan sitä.

-- Kuten tahdot! -- Gilbert hyppäsi veneeseensä vihan puna
poskillaan. -- En aio koskaan enää ehdottaa sinulle, Anna Shirley,
että tulisimme ystäviksi. Ja minulle se on aivan samantekevää.

Hän souti tiehensä nopein, harmistunein airon vedoin, ja Anna kulki
ylös jyrkkää, sananjalkojen reunustamaa polkua vaahterien alla. Hän
kantoi päätään hyvin korkealla, mutta sisimmässään hän tunsi jotain
katumuksen tapaista. Hän melkein toivoi, että hän olisi antanut
Gilbertille toisenlaisen vastauksen. Gilbert oli tietysti loukannut
häntä hirveästi, mutta kuitenkin...

Kuinka olikaan, tuntui Annasta siltä kuin olisi ollut oikein
suloista istuutua maahan ja itkeä oikein sydämensä pohjasta. Hän
oli aivan menettänyt tasapainonsa; puhtaasti fyysillinen väsymys
sekä mielenliikutus epämiellyttävän seikkailun jälkeen ottivat nyt
oikeutensa sangen huomattavalla tavalla.

Puolivälissä polkua tapasi hän Janen ja Dianan, jotka tulla
töytäsivät takaisin järvelle tilassa, joka oli mielipuolisuuden
rajoilla. He eivät olleet tavanneet ketään ihmistä Mäntymäellä,
koska eivät herra ja rouva Barry olleet kotona. Silloin oli Ruby
saanut kauhean itkunpuuskan, niin että heidän täytyi jättää hänet
oman onnensa nojaan, sillä välin kuin Jane ja Diana lensivät
kummitusmetsän läpi ja portaan yli Vihervaaralle. Täälläkään he
eivät olleet tavanneet ketään kotona, sillä Marilla oli mennyt
kauppapuotiin ja Matthew oli haravoimassa heiniä saraniityllä.

-- Oi, Anna, läähätti Diana, hyökäten Annan kaulaan ja itkien
hämmästyksestä ja ilosta, oi, Anna -- luulimme -- että sinä olit --
hukkunut -- ja me -- tunsimme olevamme -- murhaajia -- siksi että
olimme houkutelleet sinua rupeamaan -- Elaineksi... Ja Ruby itkee
silmät päästään tuolla ylhäällä... Mutta Anna, kuinka sinä pelastuit?

-- Kiipesin eräälle sillan tukipylväälle, sanoi Anna
välinpitämättömästi, ja sitten tuli Gilbert Blythe soutaen herra
Andrewsin ruuhessa ja laski minut maihin.

-- Oi Anna, mikä kelpo teko hänen puoleltaan! Ja miten romanttista!
huudahti Jane, joka viimeinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. --
Nyt te tietysti teette sovinnon tämän jälkeen.

-- Ei, sitäpä emme teekään, sähisi Anna, joka silmänräpäykseksi
heräsi lamaannuksestaan. -- Enkä tahdo enää koskaan kuulla sanaa
"romanttinen", nyt sen kuulet, Jane Andrews... Oli kauhean ikävää,
että te niin säikähditte, tytöt. Se oli kokonaan minun syyni. Olen
varma siitä, että olen syntynyt onnettoman tähden alla. Kaikki, mitä
teen, kääntyy harmiksi itselleni tai rakkaimmille ystävilleni. Sinun
isäsi ruuhi on järven pohjassa, ja minulla on sellainen aavistus,
ettemme enää saa olla ulkona ja soudella järvellä.

Annan aavistus näyttäytyi tässä tapauksessa luotettavammaksi kuin
sellaiset tavallisesti ovat. Barryn ja Cuthbertin hämmästys oli
suuri, kun iltapäivän tapahtumat tulivat tunnetuiksi.

-- Tuleeko sinusta koskaan järkevää? huokasi Marilla.

-- Tottahan toki, siitä olen varma, Marilla, vastasi Anna
toivehikkaana. Itäisen vinttikamarin yksinäisyydessä hän oli istunut
itkemässä perin pohjin, ja tämä oli rauhoittanut hänen hermojaan
ja palauttanut hänelle hänen tavallisen valoisan katsantotapansa.
Luulen, että toiveet minun ymmärtäväiseksi tulemisestani ovat nyt
suotuisammat kuin konsanaan.

-- Sitä en ymmärrä, sanoi Marilla.

-- Kas, sanoi Anna, tänään olen oppinut jotain ihkasen uutta. Aina
siitä pitäen kuin tulin Vihervaaralle, olen tehnyt tyhmyyksiä,
mutta joka kerta olen saanut siitä opetuksen. Ametistineula opetti
minua olemaan koskematta esineihin, jotka eivät ole omiani.
Kummitusmetsä opetti minun olemaan kuvittelematta kammottavia asioita
-- sellaisesta nautin ennen suuresti... Piikkisikatorttu tuskia
lievittävien tippojen höystämänä opetti minun olemaan hutiloimatta
ruokaa laittaessa. Viheriä tukkani paransi minut turhamaisuudesta.
Nyt en enää koskaan ajattele tukkaani tai nenääni -- tai ainakin
hirveän harvoin... Tämänpäiväinen seikkailu on ottanut minusta
kaiken romantiikan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei maksa
vaivaa hakea romantiikkaa Avonleasta. Se kävi kyllä päinsä ihanalla
ritariajalla monta sataa vuotta sitten, mutta nykyään eivät ihmiset
välitä romantiikasta... Olen varma siitä, että Marilla varsin pian
saa nähdä, kuinka kehityn tässä suhteessa...

-- Niin, sehän olisi sangen hauskaa... sanoi Marilla äänellä, joka ei
kuulostanut kovinkaan vakuutetulta.

Mutta Matthew, joka oli mykkänä istunut nurkassaan, laski kätensä
Annan olalle, kun Marilla oli mennyt ulos.

-- Sinun ei pidä muuttua liian paljon toisenlaiseksi kuin olet,
sanoi hän, sillä silloin emme tunne lainkaan tyttöstämme... Säilytä
sinä vain, mitä tapahtuneekin, rahtunen tuota, jota sanot...
romantiikaksi...



XXIX.

JOSEPHINE TÄTI HYVÄNTEKIJÄNÄ.


Anna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta
kotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde
täytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili
vaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli
varjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä
asusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä
maailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy
suhisevista kuusista ja männyistä.

Lehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden
jälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä
kohtaa "Macbeth'istä". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen
koulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli
tehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä
palasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin:

    "Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee
    Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee
    Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! --

sulki hän hurmaantuneena silmänsä voidakseen paremmin kuvitella
eteenpäin rientävää sotajoukkoa vihreät oksat käsissä.

Kun hän jälleen ne avasi, näki hän Dianan, joka tuli Barryn alueen
portista ja näytti niin tärkeältä, että Anna heti arvasi, että
hänellä oli joku hauska uutinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää
liian uteliaalta ja alotti keskustelun huomauttamalla ihanasta
auringonlaskusta.

-- Niin, on sangen kaunista tänä iltana, arveli myöskin Diana. --
Mutta tiedäppäs, minulla on jotain kerrottavaa, Anna! Saat arvata
kolmasti.

-- Charlotte Gillis vihitään kirkossa, ja rouva Allan haluaa meitä
koristamaan sitä, huusi Anna.

-- Väärin arvattu! Charlotten sulhasen mielestä kirkossa vihkiminen
muistuttaa liiaksi hautajaisia eikä halua. Vaikka se olisi ollut
kauhean hauskaa. Koeta uudelleen!

-- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäiväkseen? Hän pelkäsi,
ettei hänen äitinsä antaisi hänelle lupaa.

Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät
veitikkamaisuudesta.

-- En aavista, mitä se voi olla, sanoi Anna hyvin apeilla mielin. --
Ehkä Joe Mac Pherson saattoi sinua kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?

-- Pyh, kaikkea vielä! sanoi Diana. -- Minä tulin kauniisti kotia
yksinäni, minä... Ei, ymmärrän, ettet koskaan voi sitä arvata. Anna
kulta, äiti sai tänään kirjeen Josephine tädiltä, ja hän kutsuu sinua
ja minua kaupunkiin tiistaina ja menemään hänen kanssaan näyttelyyn.
Mitä arvelet?

-- Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin "otetuksi", että hänen
täytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. -- Tarkoitatko todellakin
täyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?... Mutta
ajatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä
taannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan
heidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin
suunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli
parempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja
epätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani
maata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja
luin ne.

-- Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin
kysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä
tulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut
missään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen
kertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti
ja menevät varmaankin taas sinne.

-- En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en,
sanoi Anna päättäväisesti. -- Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin
siitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin
sietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi
päällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut
uuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän
talven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun.
Puku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu.
Marilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi -- hän sanoo,
että Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä...
Se on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät
vaatteet -- ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat
kilttejä, on se kai samantekevää.

Mutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja
silloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo
oikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana,
enkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon
käytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että
on oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen... Mutta se sukeltaa
sittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle
sinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia,
ympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut... Niin, tiedän
kyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita,
mutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta...

Marilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin,
että herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun
Charlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi
mennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin
varhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli
ylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle,
että tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän
mäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä
olevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta
päätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.

Anna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi
Marillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa
jännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä
pienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja
sanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan
yli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry
ja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.

Heillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli
viehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen
punaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen
viljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät
savunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla
ja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie
pujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä
hehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa.
joskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen
pelko siitä, että silta "taittuisi kokoon" kuten linkkuveitsi, ja
silloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki
polvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he
ajoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus
taas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän
vuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat
rikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.

Kello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin
ja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui
komeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja
jota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä
itse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa
silmissään.

-- Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän
sanoi. -- Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin
minua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi.
Mutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.

-- Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin.
-- Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet,
ja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta
parannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa... Oli kamalan
hauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.

Neiti Barryn talo oli sisustettu "hurjan komeasti", kertoi Anna
Marillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein
hämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni
aamiaispuuhiin.

-- Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä?
kuiskasi Diana. -- En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin
kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin
suurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä -- hänen
mielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.

-- Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet!
Minulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta -- mutta
-- tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan...

Vaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.

Tämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana
elivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä
hauskinta vaihtelua täynnä.

Keskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn,
ja siellä he saivat viipyä koko päivän.

-- Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. -- En todellakaan
tiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista
ja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon
virkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en
olisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee,
ja se on sangen hauskaa... Herra Andrews sai toisen palkinnon
gravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon
porsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa,
että sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä
en ole samaa mieltä... Onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on
aina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa
rukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.

Clara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai
ensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta
juustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde
oli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka
paljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut
kasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä
oli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä
tunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen -- vaikka minulla oli uusi
päällysnuttuni.

Niin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka
mielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa -- ajatella, kuinka
suloisesti se karmii selkäpiitä!... Ja siellä oli toinen mies, joka
ennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi
lintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi
Dianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme
tiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin
tumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan
erään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin
kaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka
olisi ollut kovinkaan hauskan näköinen -- voihan olla muuten liian
varhaistakin häntä vielä katsella...

Oh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten
voinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet
vierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli
hurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei
kuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut... Isoksi tulemisessa
on ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota
niin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin
merkillistä sitten kun sen saa.

Torstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti
heidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs
kuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen
maailmaan.

-- Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella... Olin niin
hurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella...
Istuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja
pukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi
laulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta
tuntui... Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua
vaikealta olla hyvä... Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös
tähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah -- ne olivat vain
ilonkyyneliä.

Olin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin
Josephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen
jokapäiväiseen elämään... Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki
ravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se
auttaisi minua tolalle... Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se
auttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa
istua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että
hän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi
hänelle... Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta
minä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin
vastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni -- se on
kaikkein sopivin aika.

Ja tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt
kaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla
hauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä
syömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku
suojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin
aavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee
männyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine
tädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi.
Miksi hän nauroi sille?... Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean
kohtelias meitä kohtaan -- tarjonnut meille kaikkea mahdollista...
Perjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli
vaunuineen hakemaan tyttöjä.

-- No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun
he niiasivat ja sanoivat hyvästi.

-- Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.

-- Ja sinulla, Anna tyttönen?

-- Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä,
sanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja
suuteli hänen kurttuista poskeansa.

Diana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta,
ja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti
tyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä
vaunuja silmillään.

Sitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui
sangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset
eivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha
nainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan
välittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän
välitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä.
Anna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine
tädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli
vähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään,
tuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt
salaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen
silmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.

-- Luulin jonkun ruuvin irtautuneen Marilla Cuthbertin päässä,
kun kuulin, että hän on ottanut luokseen vieraan tytön lasten
kodista, sanoi hän itsekseen, mutta huomaan, että koe on onnistunut
erinomaisesti. Jos minulla aina olisi Annan tapainen tyttö talossani,
olisin sekä parempi että onnellisempi.

Annan ja Dianan mielestä kotimatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin
-- niin, hauskempikin, sillä heillähän oli nyt se iloinen varmuus,
että koti odotti heitä matkan lopussa. Aurinko laski, juuri kun he
ajoivat Valkorannan kautta ja kääntyivät rantatielle. Etäisyydessä
piirtyivät Avonlean tummat metsäharjut kullanpunaista taivasta
vasten. Ajajien takana nousi kuu merestä, joka alkoi välkehtiä ja
säteillä sen valossa. Jokainen pikku lahdelma polveilevan tien
varrella värähteli tuhansissa kisailevissa ja karehtivissa pikku
laineissa. Mainingit pirstoutuivat hillitysti kohisten alapuolella
olevaa kalliorantaa vasten, ja meren suolainen tuoksu täytti väkevän,
raikkaan ilman.

-- Oi, kuinka suloista on elää ja mennä kotiin, kuiskasi Anna aivan
hiljaa itsekseen.

Kun he ajoivat mäen alla olevan portaan yli Vihervaaraa kohti,
viittoi valontuike ikkunasta hänelle ystävällisesti tervetuloa, ja
avoimesta ovesta loisti takkavalkea lähettäen lämmintä viileään
syysiltaan. Anna hypähteli kevyesti polkua pitkin ja keittiöön, jossa
illallinen höyrysi valmiina pöydällä.

-- Vai niin, siinä taas olet, sanoi Marilla ja pani kutimensa kokoon.

-- Niinpä niin, ja oi, miten hauskaa on taas olla kotona, sanoi
Anna iloisesti. -- Voisin taputtaa ja suudella kaikkea -- vieläpä
astiainpesuvatiakin. Marilla, paistettu kananpoika!... Ei kai ikinä
ole tarkoitus, että minä sen saan?...

-- Kyllä kultaseni, se on tarkoitus, sanoi Marilla. -- Ajattelin,
että voisit olla nälissäsi ajomatkan jälkeen ja että joku
pieni harvinaisuus maistuisi sinulle. Kiiruhda nyt riisumaan
päällysvaatteesi, niin syömme heti kun Matthew tulee sisään. On
hauskaa saada sinut jälleen kotiin, pienokainen... Täällä on ollut
kauhean yksinäistä ilman sinua, enkä ole koskaan elänyt neljää
päivää, jotka olisivat vierineet hitaammin.

Illallisen jälkeen istuutui Anna takan ääreen Marillan ja Matthew'n
väliin ja alkoi selonteon koko käynnistään.

-- Ihastuttavan hauskaa minulla on ollut, lopetti hän hyvin
tyytyväisenä, ja tunnen, että olen todellakin kokenut jotain... Mutta
parasta kaikista oli kuitenkin palaaminen jälleen kotiin.



XXX.

UUDET SEMINAARILAISET.


Marilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
Hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti
epämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet
silmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui
usein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.

Oli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt
Vihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista
punaisista liekeistä.

Anna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja
tuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste
nyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli
lukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt
hän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen
leikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat
hohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui
hänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät
mitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin
tilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.

Marilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei
koskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa
valaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä.
Rakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän
kohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli
oppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä
hellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi
ilmi niin niukoissa muodoissa.

Hänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän
olisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne
siitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon
johonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän
alistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla
ankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut
hänelle vähemmän rakas.

Varmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka
lämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein
jonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä
Marillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä
tuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien
piston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä
kaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.

-- Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt
iltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.

Anna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.

-- Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla
huutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä.
Metsässä on nykyisin ihanaa -- kaikki sanajalat ja käenkaalit ja
kallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen
kuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että
siellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine
huntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja
peitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä... Hän ei ole koskaan
unohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme
niin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä...

Diana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista.
Me aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene
naimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina
yhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin
on kissansa, mieluimmin kolmivärinen... Diana ei ole vielä oikein
päättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi
hyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille
joutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet... Diana ja minä
tunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet,
ettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On
jotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla...
Keskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan
puron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista.
Hän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin,
joita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri
tässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän
luonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle
elämällemme... Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja
epävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista...
Mitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?

-- Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit
minulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.

-- Minusta! -- Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja
sanoi hätäisesti:

-- Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä
Marillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa
"Setä Tuomon tupaa" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan
olisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane
Andrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa
pienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja
silloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin
lukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta "Setä Tuomon tuvan"
asetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan
näytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni
toisessa kirjassa.

Enkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää
pitkin pulpettien välitse -- en ennenkuin sattumalta katsahdin
ylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja
moittivin ilmein... En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla --
varsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän... Mutta hän jätti minut
jälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.

Hän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa.
Ensiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää
läksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella
ahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa
hauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut
ajatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta... Mieleni tuli niin
hirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta
anteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin
rangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan "Setä Tuomon tupaan" koko
viikkoon... Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja
niin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että
hän kuitenkin tuli tänne...

-- Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna;
sinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei
todellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja
kirjoja -- luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö,
en saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.

-- Minun mielestäni "Setä Tuomon tupaa" ei voi sanoa romaaniksi --
sehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä... Ja nykyään en lue
koskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä
sopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä
vuotta vanha... Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki,
kun minä olin lukemassa "Kummituslinnan synkkää salaisuutta" -- olin
saanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä
ja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa... Mutta neiti Stacy
sanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi
etten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin
oikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta
oli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi...
Mutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä
luovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään
kykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle...

-- Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla.
-- Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun
vain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.

-- Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna
kauhistuneena. -- En sano enää sanaakaan... Tiedän, että puhun
liikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi,
kuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä,
lukisitte sen todellakin minulle hyväksi... Olkaa kiltti ja kertokaa
se nyt!

-- No niin, neiti Stacy aikoo valita niiden joukosta, jotka ovat
ahkerimpia ja pisimmälle ehtineitä, pienen luokan, jonka pitäisi
alkaa opiskella sisäänpääsyä varten seminaariin. Ja näille oppilaille
hän aikoo antaa ylimääräistä opetusta tunnin joka päivä koulun
loputtua. Nyt hän oli täällä kysyäkseen Matthew'lta ja minulta,
tahtoisimmeko että sinä saisit olla mukana. Mitä sinä arvelet,
Anna? Onko sinulla halua pyrkiä seminaariin ja sitten suorittaa
opettajatartutkinto?

-- Oi, Marilla! -- Anna aivan jäykistyi ja risti kätensä. -- Se on
ollut elämäni unelma -- nimittäin viimeisen puolen vuoden ajan,
aina siitä pitäen kun Ruby ja Jane alkoivat puhua niiden kurssien
lukemisesta, jotka vaaditaan jotta tulee hyväksytyksi... Mutta
en ole sanonut mitään, sillä luulin, että se olisi täydellisesti
toivotonta... Oi, kuinka mielelläni haluaisin tulla opettajattareksi!
Mutta eikö se tule hirveän kalliiksi? Herra Andrews sanoo, että
hänelle on maksanut sataviisikymmentä dollaria hankkiakseen
sisäänpääsyn Prissylle, ja Prissy ei sentään ollut tyhmä geometriassa.

-- Asian siitä puolesta sinun ei tarvitse huolehtia. Kun Matthew
ja minä otimme sinut kasvattaaksemme, päätimme tehdä mitä voimme
puolestasi ja antaa sinulle hyvän kasvatuksen. Minusta on
hyödyllistä, että tyttö valmistautuu kykeneväksi ansaitsemaan oman
elatuksensa joko hän sitten tulee sitä tarvitsemaan tai ei. Sinä
saat aina pitää Vihervaaraa kotinasi, niin kauan kuin Matthew ja
minä olemme täällä, mutta kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua tässä
epävarmassa maailmassa, ja onhan parasta olla valmistautunut kaiken
varalta. Sentähden saat olla mukana niiden joukossa, jotka aikovat
pyrkiä seminaariin, jos sinulla on halua, Anna.

-- Oi, kiitos, Marilla! -- Anna kietoi kätensä Marillan hartioiden
ympäri ja katsoi vakavasti häntä kasvoihin. -- Olen teille ja
Matthew'lle niin suunnattoman kiitollinen! Luen niin ahkerasti kuin
voin ja koetan oikein tuottaa teille kunniaa. Geometriassa on teidän
kyllä parasta olla odottamatta liikoja, mutta muun suhteen kyllä
selviydyn, kun oikein lukea pänttään.

-- Se tulee kyllä sinulta onnistumaan. Neiti Stacy sanoo, että sinun
on helppo oppia ja sitäpaitsi olet ahkera.

Mikään maailmassa ei olisi voinut saada Marillaa sanasta sanaan
kertomaan, mitä neiti Stacy todella oli sanonut -- se olisi vain
ollut omiaan tekemään tytön turhamaiseksi ja pöyhkeileväksi!...

-- Mutta nyt sinun ei pidä lukea itseäsi pilalle, kuuletko. Tässä ei
ole mitään kiirettä. Sinä et tule valmiiksi pyrkimään seminaariin
ennenkuin puolentoista vuoden kuluttua. Mutta on joka tapauksessa
parasta alottaa ajoissa ja laskea hyvä perustus, kuten neiti Stacy
sanoo.

-- Nyt tulen olemaan vielä enemmän huvitettu opinnoistani, sanoi
Anna hyvillä mielin, nyt kun minulla on päämäärä elämässäni. Pastori
sanoo, että jokaisen ihmisen on asetettava elämälleen tarkoitusperä
ja uskollisesti pyrittävä siihen. Mutta hän sanoo, että ensin meidän
täytyy hankkia varmuus siitä, että valitsemamme tarkoitusperä on hyvä
ja jalo. Ja pyrkiminen neiti Stacyn kaltaiseksi opettajattareksi
lienee kai yhtä hyvä kuin mikä tahansa, eikö totta, Marilla?
Opettajattaren kutsumushan on jotain jaloa ja korkeata.

Tulevien seminaarilaisten pieni luokka muodostettiin ennen pitkää
ja siihen kuuluivat Gilbert Blythe, Anna Shirley, Ruby Gillis, Jane
Andrews, Josie Pye ja Moody Spurgeon. Diana Barry ei tullut mukaan,
koska hänen vanhempansa eivät aikoneet antaa hänen käydä seminaaria.

Anna suri tätä kuin onnettomuutta. Siitä yöstä asti, kun Minnie
May oli kuolemaisillaan kuristustautiin, eivät hän ja Diana
milloinkaan olleet eronneet. Sinä iltana, kun vasta muodostettu
luokka ensi kertaa jäi kouluun ylimääräiselle tunnille ja Anna näki
Dianan hitaasti menevän ulos toisten keralla kulkeakseen kotiin
Koivukäytävää pitkin ja Orvokkien laakson läpi, voi Anna hädin
tuskin istua paikallaan ja olla seuraamatta sydämensä halua seurata
ystävätärtään. Jokin kohosi hänen kurkkuunsa, ja hän pakeni kiireesti
avatun luonnontietonsa taakse salatakseen silmiinsä kohonneita
kyyneliä. Ei mistään hinnasta hän olisi suonut Gilbert Blythen tai
Josie Pyen näkevän näitä kyyneliä.

-- En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin
Dianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla.
-- Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut
valmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi
meidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on
rouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään
lohdullista, mutta se on kai hyvin totta...

Muuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja
Ruby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että
hän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän
menee naimisiin.

Jane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan,
koskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta
jos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos
tahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat... Jane puhuu
varmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde
sanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että... Josie Pye
sanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä,
sillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta
hän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun
elävät toisten armeliaisuudesta -- heillä on kovempi pala purtavana,
heillä...

Moody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on
mahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla
nimiensä arvoinen. [_Moody_ ja _Spurgeon_ ovat kahden hyvin tunnetun
amerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole
ilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody
Spurgeonia pappina...

Hän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen,
pienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat
lerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän
näköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt
antautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde
sanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä
kaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat
poliittisen uran vain konnat ja lurjukset --

-- Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna
avasi ranskan kirjansa.

-- Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo

Gilbert Blythellä on elämässä -- jos hänellä on lainkaan mitään,
sanoi Anna pilkallisella äänellä.

Nyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli
oikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää
toista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään
siitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa
ensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota
vastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat
hiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan
koettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.

Tuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt
kuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut,
lukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut
huomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten
tyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan
läksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta
kotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että
se ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen
sanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen
naissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja
että jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin
laskettua hänet maihin "pelastuksen" jälkeen, vastaisi hän hänelle
kokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi,
että se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli
poissa -- poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen
tarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan
hän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta,
jonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti
loihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut
viimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän
oli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään.
Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Ainoa valokohta oli, ettei Gilbert eikä kukaan, ei edes Diana,
milloinkaan saisi aavistusta siitä, kuinka pahoillaan hän oli ja
kuinka hän katui, että hän oli ollut niin itsepäinen ja leppymätön.
Hän päätti "peittää tunteensa tutkimattomuuden verholla", ja hän
onnistui siinä sikäli, ettei Gilbert, joka kukaties ei ollut aivan
niin välinpitämätön kuin näytti, voinut saada lohdutusta mistään
sellaisesta harhaluulosta, että Anna surisi hänen käyttäytymistään
häntä kohtaan. Ainoa niukka lohdutus, minkä Gilbert sai, oli se, että
Anna armottomasti tiuski Charlie Sloanelle, kun tämä teki jonkun
lähentelemisyrityksen.

Muuten talvi kului tasaista menoaan, ja taloustoimien ja uuraan
lukutyön lomassa oli joskus vaihteeksi joku pieni huvitilaisuus.
Annan päivät soluivat kuin hohtavat helmet vuoden kaulaketjussa. Hän
oli ahkera, innostunut ja onnellinen; hänellä oli läksyjä opittavana
ja palkintoja voitettavana, hauskoja kirjoja luettavana, uusia
lauluja harjoitettavana, hupaisia lauantai-iltapäiviä pappilassa
rouva Allanin luona. Ja niin, melkein Annan huomaamatta, kevät
yhtäkkiä oli Vihervaaran kynnyksen ulkopuolella, ja koko maailma
puhkesi uuteen kukkaan.

Silloin opiskelun vauhti ikäänkuin vähän hiljeni... Tulevat
seminaarilaiset, jotka jäivät vielä kouluun, kun toverit kiiruhtivat
ulos vihannoiville poluille ja tuuheisiin metsikköihin ja tutuille
istuinpaikoille järven rantaan, katsoivat kaihomielin ulos ikkunasta
ja havaitsivat, että ranskan kirjoitukset ja algebran problemit
olivat jonkun verran kadottaneet siitä viehätyksestä ja yllykkeestä,
mikä niissä oli piillyt koleina talvikuukausina. Yksinpä Anna ja
Gilbertkin veltostuivat hiukkasen. Sekä opettaja että oppilaat olivat
erittäin tyytyväisiä, kun lukukausi oli lopussa ja ihana kesälupa oli
heidän edessään.

-- Olette tehneet lujasti työtä tänä lukuvuonna, sanoi neiti
Stacy heille viimeisenä iltana, ja ansaitsette iloisen ja hauskan
loma-ajan. Nauttikaa nyt niin paljon kuin voitte raittiissa
ulkoilmassa ja kootkaa kelpo varasto terveyttä ja voimaa ja työhalua,
josta voitte hyötyä ensi vuonna! Sillä silloin on todellakin tosi
kysymyksessä, näettekös!

-- Tuleeko neiti ensi lukukautena takaisin? kysyi Josie Pye.

Josie Pye ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kysymysten tekemiseen,
mutta tässä tapauksessa koko luokka oli hänelle kiitollinen. Ei
kukaan heistä olisi uskaltanut esittää suoraan tätä kysymystä,
mutta kaikki toivoivat siihen vastausta, sillä jonkun aikaa oli
ollut koulussa liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja --
huhuja, jotka tiesivät kertoa, että neiti Stacy ei tulisi takaisin,
koska hänelle oli tarjottu paikka suuremmassa jatkokoulussa hänen
omalla kotiseudullaan ja hän muka aikoi ottaa sen vastaan. Tulevat
seminaarilaiset odottivat henkeäpidättävän äänettömyyden vallitessa
hänen vastaustaan.

-- Niin, luulen kyllä tulevani, sanoi neiti Stacy. -- Ajattelin tovin
aikaa ottaa toisen paikan, mutta olen nyt päättänyt tulla takaisin
Avonlea'hin. Totta puhuakseni olen niin kiintynyt täkäläisiin
oppilaihini, etten voi heitä jättää. Jään senvuoksi tänne ja luen
teidän kanssanne seminaaria varten.

-- Eläköön! sanoi Moody Spurgeon.

Vaativat nimet omaava poika ei vielä koskaan ollut siihen määrin
joutunut tunteittensa valtoihin, ja hän punastui häpeästä joka kerta
sitä ajatellessaan koko viikon ajan.

-- Oi, kuinka iloinen olen, sanoi Anna loistavin silmin.

-- Rakas neiti Stacy, kuinka hirveätä olisi ollut, ellette te olisi
tullut takaisin! Luulen, että olisin kadottanut kaiken työhaluni, jos
olisimme saaneet jonkun muun opettajan.

Kun Anna tuli kotiin tuona iltana, sulloi hän kaikki koulukirjansa
vintinsäiliössä olevaan vanhaan laatikkoon ja pani avaimen toisen
piironginlaatikon kaikkein perimmäiseen sopukkaan.

-- En vilkaisekaan läksykirjoihin kesäloman aikana, ilmoitti hän
Marillalle. -- Olen päntännyt päähäni parhaani mukaan koko lukukauden
ajan, ja olen istua kyyröttänyt tuon hirveän geometrian ääressä,
kunnes olen osannut joka ainoan väittämän ensimäisestä kirjasta
ihkasen ulkoa -- vieläpä silloinkin kun kirjaimet ovat olleet
muutettuja... Nyt olen ikäänkuin hieman väsynyt kaikkeen järkevään,
ja kesällä aion antaa mielikuvitukselleni oikein vapaat ohjat Oh,
Marillan ei tarvitse säikähtää! Pidän luonnollisesti rajani... Mutta
tahdon todellakin pitää oikein hauskaa nyt kesällä, sillä tämä on
kenties viimeinen kesä, kun olen pikku tyttö. Rouva Lynde sanoo, että
jos minä edelleen sitä vauhtia venyn korkeutta kohti, täytyy teidän
pian antaa minulle pitkät hameet... Mutta jos saan pitemmät hameet,
niin tunnen, että täytyy myöskin käyttäytyä toisella tavoin...
Silloin ei ehkä käy päinsä enää uskoa keijukaisiin -- sentähden uskon
heihin sydämen pohjasta nyt kesällä...

Meillä tulee muuten olemaan hyvin hauskaa kesälomalla. Ruby Gillis
pitää pian syntymäpäiväkekkeriään, ja ensi kuussa sunnuntaikoulu
tekee huvimatkan luonnon helmaan. Ja Dianan isä on luvannut, että hän
jonakin iltana ottaa Dianan ja minut mukaansa Valkorannan hotelliin
ja tarjoaa meille siellä päivällistä. Siellä syödään päivällistä
illalla... Jane Andrews oli siellä kerran viime kesänä, ja hän
ei koskaan unohda, kuinka muhkeilta sähkövalo ja kukat ja naiset
hienoissa puvuissaan näyttivät... Nyt hän ymmärtää, minkälaista on
hienoston seuraelämä, sanoo hän...

Rouva Lynde tuli seuraavana iltapäivänä ottaakseen selvää, miksi
Marilla ei ollut ollut ompeluseurassa torstaina. Kun Marilla ei ollut
ompeluseurassa, voitiin arvata, että jokin oli hullusti Vihervaaralla.

-- Matthew sai sellaisen kohtauksen sydämeensä torstaina, kertoi
Marilla, ja minä en tahtonut lähteä hänen luotaan. Kiitos, hän voi
jälleen hyvin, mutta nuo kohtaukset yllättävät hänet useammin kuin
ennen, ja minä olen oikein levoton. Tohtori sanoo, että hänen täytyy
välttää kaikkea mielenliikutusta. Sitä määräystä ei ole vaikea
noudattaa, sillä Matthew ei todellakaan ole koskaan ollut altis
mielenliikutuksille, mutta pahempi on, että hän ei myöskään saa
tehdä mitään raskasta työtä, ja yhtä hyvin voi kieltää Matthew'ta
hengittämästä kuin työtä tekemästä. Riisu yltäsi päällysvaatteesi,
Rakel. Jääthän toki teelle?

-- Koska olet niin itsepäinen, kultaseni, on minun kai jäätävä, sanoi
Rakel rouva, jolla ei koskaan ollut ollut muuta aikomusta.

Rakel rouva ja Marilla istuivat hyvässä rauhassa vierashuoneessa
Annan laittaessa kuntoon teen ja voidellessa kermalla muutamia
pikku pullia, joista tuli niin keveitä ja kuohkeita ja kauniin
vaaleankeltaisia, että ne katkaisivat kärjen yksinpä rouva Lyndenkin
arvostelulta.

-- Uskallanpa sanoa, että Annasta on kehittynyt oikein hauska tyttö,
sanoi Rakel rouva, kun Marilla auringon laskiessa saattoi häntä
oikotietä pitkin. -- Hän on sinulle varmaan erinomaiseksi avuksi.

-- Kyllä hän todellakin on, sanoi Marilla, ja viime aikoina hän on
tullut niin vakavaksi ja luotettavaksi. Pelkäsin aluksi, että hänestä
ei koskaan tulisi muuta kuin ajattelematon rasavilli, mutta nykyään
voin hänelle uskoa jo mitä tahansa.

-- En tosiaankaan uskonut, että hänestä sukeutuisi niin oivallinen,
kun olin täällä ja näin hänet ensi kerran kolme vuotta sitten, sanoi
Rakel rouva. -- Voi minun päiviäni, minkälaisen kohtauksen hän pani
toimeeni Kotiin tultuani sinä iltana sanoin Thomasille: "Usko minua,
Thomas, sanoin, Marilla Cuthbert saa vielä katua tekoaan." -- Mutta
minä erehdyin, ja se oikein ilahuttaa minua Minä en Jumalan kiitos
ole niitä ihmisiä, joita ei koskaan saada tunnustamaan erehtyneensä.
Minä erehdyin Annan suhteen, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä
mutkikkaampaa, ällistyttävämpää häikälettä en ole puolestani koskaan
sattunut tapaamaan... Mutta on merkillistä, kuinka hän on kehittynyt
näinä kolmena vuotena -- eikä vähiten ulkomuotoon nähden Hänestä on
tullut oikein sievä tyttö, vaikkakaan en muuten juuri ole ihastunut
tuohon kalpeaan, suurisilmäiseen tyyppiin... Pidän vähän runsaammasta
rehevyydestä ja voimakkaammista väreistä -- kuten esimerkiksi Diana
Barrylla tai Ruby Gillisillä. Ruby on oikein kaunis tyttö. Mutta
kuinka lieneekään -- en tiedä, mistä se voi johtua -- kun näen Annan
heidän kanssaan yhdessä, niin vaikkei hän ole puoleksikaan niin
kaunis; niin hän saattaa toiset näyttämään hieman yksinkertaisilta
ja pöyhkeileviltä... Jokseenkin niinkuin nuo pitkävartiset valkeat
kukat, joita hän sanoo narsisseiksi, punaisten, koreiden pionien
rinnalla...



XXXI.

HILJAISTA ELÄMÄÄ.


Anna sai mielensä mukaisen kesän ja nautti siitä täysin siemauksin.
Hän ja Diana miltei asuivat ulkoilmassa ja mässäsivät kaikissa niissä
erinomaisissa nautinnoissa, joita Rakastavaisten polku, Metsänymfin
lähde, Orvokkien laakso ja Satakielenpesä tarjosivat. Marilla
antoi Annan samoilla ympäri täydellisessä vapaudessa. Spencervalen
lääkäri, joka oli tullut Minnie Mayn luo sinä iltana, kun hän oli
kuristustaudissa, oli kesäloman alussa eräänä iltana tavannut Annan
erään potilaansa kotona, ja hän oli silloin terävästi katsonut
häneen, mutistanut suutaan ja ravistanut päätään, jota paitsi hän
erään toisen henkilön kautta lähetti Marillalle näin kuuluvat
terveiset:

-- Antakaa kasvattityttönne olla ulkona raittiissa ilmassa koko kesän
älkääkä antako hänen avatakaan mitään kirjaa, ennenkuin hän saa
enemmän joustavuutta liikkeisiinsä.

Tämä tervehdys tuotti Marillalle terveellisen säikähdyksen. Hän näki
hengessä, että Anna auttamattomasti kuolisi lentävään keuhkotautiin,
ellei sitä noudatettaisi. Siitä oli seurauksena, että Anna sai
nauttia huolettomasta kesäelämästään mielin määrin. Hän harhaili
metsiä ja maita, ui, souteli, poimi marjoja ja rakenteli tuulentupia
sydämensä halusta, ja kun syyskuu tuli, oli hän kirkassilmäinen ja
pirteä, ja hänen käynnissään oli joustavuutta, joka olisi täysin
tyydyttänyt Spencervalen lääkäriä, ja mieli oli kukkuroillaan
työhalua ja kunnianhimoisia suunnitelmia.

Hän oli juuri vetänyt koulukirjansa esiin ja kantanut ne alas vintin
säiliöstä.

-- Te rakkaat vanhat ystävät, oli oikein hauskaa nähdä teidän
kunnon kasvojanne -- niin, yksinpä sinunkin, geometria, sanoi hän.
-- Minulla on ollut ihana kesä, ja nyt olen taas valmis iloisin
mielin ottamaan elämän taakan hartioilleni, kuten pastori sanoi
saarnassaan viime sunnuntaina. Eikö hän Marillankin mielestä saarnaa
erinomaisesti? Miksi eivät naiset voi tulla papeiksi? Kysyin sitä
rouva Lyndeltä, ja hän kimmastui hirveästi ja sanoi, että meidän
yhteiskunnassamme on ilman sitäkin kyllin monta hullutusta...
En ymmärrä, kuinka hän voi niin sanoa. Luulisin naisten voivan
olla erinomaisia pappeja. Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi osata
oikein liikuttavasti puhua kuulijoittensa sydämiin! Kun on kysymys
keräyksestä tai hyväntekeväisyysesityksestä, tai kirkko tai
pakanalähetys muuten tarvitsee varoja, niin naiset ne aina saavat
olla työssä. Olen varma siitä, että rouva Lynde osaisi lukea
rukoukset yhtä hyvin kuin pyhäkoulun johtaja, ja saarnata hän myöskin
osaisi, kun hän vain saisi hieman harjaannusta.

-- Sen uskon varmasti, sanoi Marilla kuivasti. -- Hän saarnaa niin
paljon kuin toivoa voi -- vaikka se ei tapahdu kirkossa. Ei kellään
Avonleassa ole vakavaa vaaraa joutua hunningolle, niin kauan kuin
Rakel on olemassa ja pitää häntä silmällä.

-- Marilla, sanoi Anna luottavaisuuden puuskassa. Minä kerron
teille jotakin saadakseni kuulla, mitä te sanotte siitä. Olen siitä
niin pahoillani -- varsinkin sunnuntai-iltapäivisin, kun enemmän
ajattelen sellaisia asioita... Tahdon todella olla hyvä, ja kun olen
yhdessä rouva Allanin tai neiti Stacyn kanssa, niin olen siihen
vielä halukkaampi ja olen valmis tekemään kaikkea, mistä parhaiten
pitäisitte... Mutta melkein aina, kun olen rouva Lynden seurassa,
tunnen olevani hyvin ilkeä, ja minut valtaa halu tehdä jotakin,
joka oikein häntä suututtaisi... Niin, tunnen niin kauhean suurta
kiusausta tehdä sellaista. Voiko Marilla selittää, mistä se johtuu?
Tuleeko se siitä, että minulla pohjimmiltaan on niin huono luonne?

Marilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.

-- Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin
samanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan
paljon enemmän hyvää -- hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten
sinä sanot -- jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon
morkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin:
"sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi..." Mutta tässä minä istun
puhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu
eikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.

-- No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi
Anna keventynein mielin. -- Tästä lähtien ei se tuota minulle
min paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta
olla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi... Kun minulla on
läheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin
rouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö
-- jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni...
Tunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää
koskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en
voi palata takaisin ja alottaa uudelleen...

Olen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi
minut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että
laitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma,
ja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun...
Tietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat
tänä syksynä niin muodissa... Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin
olen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä
sydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi...

-- No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.

Neiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki
oppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin
pieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä
seuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa
edelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä
"sisäänpääsytutkinto" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan
sydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!

Kun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista
niistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi
loistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä -- puuttui.

Niin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan
työn vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa,
kilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten,
tunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia,
tähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville
katseille.

Marilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä
antanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla
mukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari
iloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin
tanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin
oli jäätä.

Eräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla
hämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.

-- Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa
omia silmiään.

Huokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä
alakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta
hän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan
tämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine
otsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä
paljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin
painostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla,
kun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui
Marilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen
ratkesi itkemään.

Matthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi
häneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa
kyyneltensä lomassa.

-- Ajattelin Annaa, sanoi hän. -- Hän on kasvanut ja tullut niin
suureksi -- ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna.
Tulen kaipaamaan häntä kauheasti.

-- Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew,
jolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja
puhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun
iltana neljä vuotta sitten. -- Carmodyn sivurata valmistuu siksi.

-- Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla,
päättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta
ymmärtävät!

Annassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä
kuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon
hiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi
yhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän.
Marilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.

-- Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa,
Anna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua
vaivaa?

Anna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen
uneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat
punaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.

-- En tiedä -- en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli
ajatuksissaan leukaansa etusormella. -- On hauskempaa ajatella
armaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin
aarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai
ihmettelevät niitä... Ja... olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää
suuria sanoja... On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse
olen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä
siitä... On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei
kuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla.
On niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää
lainkaan aikaa suuriin sanoihin... Neiti Stacy sanoo muuten, että
on paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki
aineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista.
Se oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla
mahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä,
ja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut
tuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.

-- Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä
puhuttavan nyt pitkään aikaan.

-- Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen
aikaa -- tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen... Oli niin
haljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja
synkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse
"kirjailemaan", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään
muuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin
ankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia
heikkouksiaan...

-- Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon,
sanoi Marilla. -- Luuletko, että onnistut?

Anna säpsähti.

-- En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee -- ja toisinaan taas
valtaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja
neiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti...
Kaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja
Janen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa
neiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä,
että tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään... Kunpa
se olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa...
Välistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut
reputetaan.

-- Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla
aivan välinpitämättömästi.

-- Ei, sitä en jaksa kestää... Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput,
varsinkin jos Gil -- jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan
sellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.

Anna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella
olevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli
sinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine
vihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan.
Toisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä,
että ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan
voisi niistä oikein iloita.



XXXII.

NIMILUETTELO.


Kesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti
Stacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin
hyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat
olivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn
hyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi
koulutaloon, ja huokasi syvään.

-- Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi
hän synkästi.

-- Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin
minulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. --
Sinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen
varmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi -- jos läpäisen
tutkinnossa, tietenkin...

-- Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä,
ettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä
en voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka
hauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne
ajat ovat menneet.

Kaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.

-- Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi
Anna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen
kuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä
uudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin...

-- Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä
kokeessa neiti Stacylle.

-- Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan
tenttikuumetta... Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin
saakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo
sen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei
se voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi
numero kolmetoista.

-- Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.

-- Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin.
Hän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme
-- meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan
ajateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on
helposti sanottu, se!... Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen
olen usein huomannut... Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän
istui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli
tutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen
päässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan
kuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle
asuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.

-- Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?

-- Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen
päivä on ollut, lupasi Anna.

-- Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain
odottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.

Anna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkona
Diana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:

    "Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine
    tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että
    minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle
    ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä
    olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli
    yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa
    oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.

    Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta
    pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme,
    oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen
    pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä
    oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta
    loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja
    meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin
    hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi... Mutta
    kertomataulu piti kaiken hänen päässään!

    Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn
    lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä
    istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin
    häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen
    ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen
    näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla
    sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.

    Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä
    ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri
    sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.

    Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta
    kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä
    Vihervaaralle -- mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi
    jälleen sykkiä -- olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan
    pysähtynyt... Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain
    saada kokoon.

    Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja
    sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he
    pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että
    sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan
    suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit
    uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta
    geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa,
    lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.

    Pistäysin illalla tuokioksi toisia tyttöjä katsomassa.
    Matkalla tapasin Moody Spurgeonin, joka maleksi ympäri
    aivan epätoivoissaan. Hän sanoi tietävänsä, että häntä ei
    hyväksyttäisi historiassa, ja että hän oli syntynyt tuottamaan
    pettymyksiä vanhempiensa toiveille, ja että hän matkustaisi
    kotiin aamujunalla, ja että oli varmaan paljon helpompaa tulla
    suutariksi kuin papiksi. Koetin rohkaista häntä ja sanoin,
    että neiti Stacyn tähden hänen ei sentään pitäisi keskeyttää
    tutkintojaan ennen aikojaan. Joskus olen toivonut, että olisin
    syntynyt pojaksi, mutta nähdessäni Moody Spurgeonin olen aina
    iloinen siitä että olen tyttö enkä ole hänen sisarensa.

    Ruby istui ja itki pakahtuakseen, kun tulin heidän asuntoonsa;
    hän oli juuri keksinyt hirveän virheen, minkä hän oli tehnyt
    aineeseensa. Kun hän oli hieman rauhoittunut, menimme me
    kaupungille ja söimme jäätelöä. Kuinka toivoimmekaan, että sinä
    olisit ollut mukanamme!

    Oi, Diana, kunpa vain geometria olisi ohi! Rouva Lynde sanoisi,
    että aurinko nousee ja laskee aivan tavalliseen tapaansa,
    läpäisisin tai en. Mutta minun mielestäni olisi sentään ollut
    mielenkiintoista saada jonkinlainen taivaan merkki -- joku enne,
    näetkös! -- jos minut reputetaan.

                          Sinua hellästi rakastava Annasi."

Geometria ja kaikki muut aineet sivuutettiin kukin vuorollaan, ja
Anna tuli kotiin perjantai-iltana, sangen väsyneenä, mutta koko
olemus uhkuen jonkinlaista turvallista tyytyväisyyttä. Diana oli
Vihervaaralla hänen saapuessaan ja he kohtasivat toisensa ikäänkuin
olisivat olleet erossa vuosikausia.

-- Sinä pikku kultaseni, olemmeko todella saaneet sinut takaisin
jälleen! No, kuinka luulet onnistuneesi?

-- Oikein hyvin, luulisin, kaikessa muussa paitsi geometriassa. Saan
vatsan väänteitä, kun vain ajattelenkin sitä... Kuinka suloista on
olla jälleen kotona! Vihervaara on hauskin, kaunein paikka maailmassa.

-- Kuinka toisille kävi?

-- Tytöt sanovat, että he tietävät saaneensa reput, mutta minun
mielestäni he suoriutuivat oikein hyvin. Josie sanoo, että
geometria oli niin helppoa, että kymmenvuotias lapsikin olisi
siitä selviytynyt. Moody Spurgeon voivottelee kuten ennenkin, ja
Charlie sanoo, että hän käänsi aivan ylösalaisin erään algebrallisen
kaavan... Mutta me emme tiedä kerrassaan mitään, emmekä saa liioin
tietää mitään ennenkuin kahden viikon kuluttua. Ajatteles, että
täytyy elää kaksi viikkoa sellaisessa jännityksessä! Toivoisin
voivani paneutua nukkumaan ja olemaan heräämättä ennenkuin Marilla
seisoisi päänaluseni vieressä luettelo kädessä.

Diana tiesi, että olisi turha vaiva kysyä, kuinka Gilbert Blythe oli
suoriutunut, niin että hän sanoi ainoastaan:

-- Älä ole huolissasi! Kyllä sinulle hyvin käy.

-- Niin, mutta tahdon myöskin tulla etupäähän luettelossa -- muuten
se on samantekevää, sanoi Anna hieman kiihtyneellä äänellä.

Tällä hän tarkoitti -- ja sen Diana tiesi -- että menestys olisi
sangen epätäydellinen, ellei hän pääsisi Gilbert Blythen edelle.

Sillä tätä päämäärää silmälläpitäen oli Anna koonnut kaikki
älylliset voimansa sisäänpääsytutkinnoissa. He olivat tulleet
vastakkain ja tavanneet toisensa varmaankin kymmenkunnan kertaa
olematta tuntevinaan toisiaan, ja joka kerta oli Anna oikaissut
niskaansa hieman enemmän, harmitellut ettei hän ollut ottanut
vastaan hänen ojentamaansa sovinnon kättä -- ja päättänyt entistään
lujemmin lopullisessa ratkaisussa päästä Gilbertin edelle. Hän
tiesi, että Avonlean nuoret odottivat äärimmilleen jännitettyinä
kilpailun tulosta; kaksi poikaa oli lyönyt keskenään vetoa, ja aina
rakastettava Josie Pye oli sanonut, ettei voinut olla epäilystäkään
siitä, että Gilbert tulisi olemaan numero yksi. Hän tunsi, että hänen
nöyryytyksensä tulisi olemaan sietämätön, jos hän epäonnistuisi --

Mutta hänen onnistumishaluunsa oli toinenkin, jalompi vaikutin. Hän
tahtoi "päästä etupäähän" Matthew'n ja Marillan vuoksi -- varsinkin
Matthew'n. Tämä oli uskonut hänelle olevansa sisimmässään vakuutettu
siitä, että Anna "löisi laudalta koko saaren". Anna tiesi, että olisi
kerrassaan mieletöntä tähdätä siihen, mutta hän toivoi, että hän
ainakin olisi kymmenen ensimäisen joukossa, niin että hän saisi nähdä
Matthew'n ystävällisten ruskeitten silmien loistavan häntä vastaan
iloisesta ylpeydestä. Sitä hän pitäisi suloisena palkintona kaikista
vaivoistaan jankuttaessaan epäsäännöllisiä ranskalaisia verbejä ja
ekvatsioneja, joissa on sekä kaksi että kolme "tuntematonta".

Kun nuo neljätoista päivää lähestyivät loppuaan, alkoi Anna kuljeksia
ja harhailla postikonttorin läheisyydessä, ja häneen liittyi yhtä
levoton ja huolestunut joukko, jonka muodostivat Jane, Ruby ja Josie.
He avasivat joka aamu Charlottetownin sanomalehden vapisevin käsin.
Myöskin Charlie ja Gilbert ilmestyivät välistä samalle asialle, mutta
Moody Spurgeon raukka pysyttelihe poissa.

-- En tohdi itse avata sanomalehteä, uskoi hän Annalle. -- Joku muu
saa kertoa minulle, että olen saanut loistavat reput.

Kun kolme viikkoa oli kulunut, ilman että tutkinnon tuloksia olisi
ilmaantunut, alkoi Anna kadottaa ruokahalunsa ja välitti vähät siitä,
miten Avonleassa oltiin ja elettiin. Rouva Lynde "vain kysyi", mitä
muuta voitiin odottaakaan vanhoilliselta sivistysministeriltä, ja
Matthew, joka pani merkille Annan kalpeuden ja välinpitämättömyyden
ja haluttomat askeleet, jotka hänet joka päivä toivat kotiin
postikonttorista, alkoi vakavasti tuumailla, eikö hänen ensi
vaaleissa pitäisi äänestää vapaamielisiä...

Mutta eräänä iltana suuri uutinen kuitenkin tuli. Anna istui avoimen
ikkunansa ääressä, sillä hetkellä kokonaan ajattelematta tutkintoja
ja muita maallisia rasituksia, nauttien vain vienosta kesähämärästä,
joka tuntui olevan täynnä kukkasarkojen tuoksuja ja poppelien
kuiskivaa suhinaa. Itäisellä taivaalla mäntyjen yläpuolella oli vielä
kaikki kajastus auringonlaskun heleistä värivivahduksista, ja Anna
tuumaili uneksien, tokko värien hengetär mahtoi verhoutua sellaisiin
vaaleanpunaisiin laskoksiin. Silloin hän näki Dianan tulevan lentäen
Mäntymäkeä alas, portaan yli ja ylös rinnettä sanomalehti liehuen
kädessä.

Anna syöksyi ylös -- hän ymmärsi heti, mitä lehti sisälsi. Niiden
luettelo, jotka olivat hyväksytyt sisäänpääsytutkinnossa, oli
julkaistu. Hänen silmissään musteni, ja hänen sydämensä takoi niin,
että teki kipeätä. Hän ei voinut ottaa askeltakaan. Hänestä tuntui
kuin olisi kestänyt tunnin, ennenkuin Diana ryntäsi rappuja ylös ja
eteisen läpi ja tulla tupsahti huoneeseen kuin ammuttu kanuunankuula
-- koputtamatta edes ovelle, niin innokas hän oli.

-- Anna, sinä olet läpi! huusi hän. -- Läpäissyt ensimäisenä! Sinulla
ja Gilbertillä on sama pistemäärä, mutta sinun nimesi on ensimäisenä.
Oi, kuinka ylpeä olen sinusta!

Diana paiskasi sanomalehden pöydälle ja heittäytyi itse Annan
vuoteelle, hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan enää sanaakaan.
Anna sytytti lampun -- hän kaatoi kumoon tulitikkupitimen ja käytti
varmaankin puoli tusinaa tulitikkuja, ennenkuin hänen vapisevat
kätensä kykenivät saamaan tulta lampun sydämeen. Sitten hän otti
lehden käteensä. Niin, hän oli läpäissyt -- siinä hänen nimensä oli
ylimpänä sarakkeessa, joka sisälsi kaksisataa muuta nimeä. Tämä
silmänräpäys oli elämisen arvoinen!

-- Niin, nyt voit olla iloinen, Anna, läähätti Diana, joka viimeinkin
oli tointunut sen verran, että voi nousta istumaan ja puhua, kun
taas Anna, aivan suunniltaan ja silmät säteillen kuin tähdet, ei
vielä ollut sanonut sanaakaan. -- Isä toi lehden tullessaan Bright
River'ista ei täyttä kymmentä minuttia sitten; sinne se oli tullut
iltajunalla, mutta postissa se ei tule tänne ennenkuin huomen
aamulla, ja heti kun näin nimiluettelon, sieppasin sanomalehden ja
ryntäsin tänne. Olette läpi kaikki tyyni, Moody Spurgeon myös, vaikka
hän on saanut ehdot historiassa. Josie on päässyt nipin napin, mutta
hän kulkee kyllä yhtä hyvin nenä korkealla sen vuoksi. Oi, kuinka
neiti Stacy ihastuu! Anna, miltä tuntuu nähdä nimensä noin painettuna
kaikkein ylimmäksi pitkästä luettelosta? Jos se olisin minä, tulisin
hulluksi ilosta -- mutta sinä, sinähän olet tyyni kuin viilipytty.

-- Voit uskoa, että sisässäni kuohuu, sanoi Anna.

-- Tahtoisin sanoa satoja asioita, mutta en löydä sanoja... En
ole koskaan edes uneksinutkaan tällaista -- niin, kyllä sentään,
yhden ainoan kerran! Yhden ainoan kerran annoin mieleeni livahtaa
ajatuksen: "jos sentään pääsisit ensimäisenä!"

-- mutta karkoitin sen heti jälleen, sillä olisihan ollut kovin
julkeata ajatella, että voisi tulla ensimäiseksi saaren kaikista
pyrkijöistä. Diana, tule mukaan, niin juoksemme apilaniitylle ja
kerromme sen Matthew'lle. Sitten menemme yhdessä ulos ja kerromme
iloisen uutisen toisille.

He kiiruhtivat niitylle ladon taakse, jossa Matthew käänteli heiniä,
ja sattumalta rouva Lynde oli juuri juttelemassa Marillan kanssa
aidan yli.

-- Matthew pienoiseni! huusi Anna. -- Olen läpäissyt, ja olen aivan
ensimäisenä luettelossa. En ole ylpeä, mutta olen kiitollinen!

-- Niin, enkös ole aina sanonut sitä, sanoi Matthew ja tarkasteli
hyvillä mielin luetteloa. -- Tiesin kyllä, että sinä voittaisit heidät
kaikki tyyni!

-- Sinähän olet oikein kunnostautunut, se täytyy minun tunnustaa,
Anna, sanoi Marilla koettaen salata suurta ylpeyttään Annan puolesta
Rakel rouvan arvostelevien katseitten edessä. Mutta tuo kunnon sielu
sanoi aivan sydämellisesti:

-- Käsitän kyllä, että hän on suoriutunut hyvin, ja minä annan
ensimäisenä hänelle siitä tunnustuksen. Ystäväsi ovat kaikki ylpeitä
sinusta, Anna!

Anna lopetti tämän ihanan illan viettämällä pienen vakavasisältöisen
jutteluhetken rouva Allanin luona pappilassa. Tultuaan omaan
huoneeseensa hän laskeutui polvilleen avoimen ikkunan ääreen, josta
hopeankirkas kuutamo virtasi sisään, ja kuiskasi kiitollisuutta
ja kaihoa uhkuvan rukouksen, joka lähti suoraan hänen sydämensä
pohjasta. Se henki kiitollisuutta menneestä ajasta ja nöyrää
toivehikkuutta tulevaisuuteen nähden, ja kun hän oli vaipunut uneen
valkealla päänalusellaan, olivat hänen unensa niin valoisia ja
herkkiä ja kauniita, kuin konsanaan kuusitoistavuotias neito voi
toivoa.



XXXIII.

SUURESSA MAAILMASSA.


-- Pane kaikin mokomin yllesi valkea musliinipukusi, Anna, pyysi
Diana.

He olivat yhdessä idänpuolisessa vinttikamarissa. Ulkopuolella oli
hämärä -- ihana, kuulakan vihreänhohteinen hämärä tummansinisen
pilvettömän taivaan alla. Suuri pyöreä kuu, jonka kalpea loisto
hitaasti muuttui välkkyväksi hopeanhohteeksi, oli kummitusmetsän
yllä, ja ilma oli täynnä kesän suloisia ääniä -- unisten lintujen
liverrystä, kujeilevan tuulenhengen kohinaa, kaukaa helähtelevää
naurua ja puhetta. Mutta Annan huoneessa olivat käärekaihtimet
lasketut alas ja lamppu sytytetty, sillä huoneen asukas oli
paraillaan erinomaisen tärkeässä pukeutumispuuhassa.

Itäinen vinttikamari oli nyt jotain kokonaan toista kuin se oli
ollut tuona iltana neljä vuotta sitten, kun pikku Anna Shirley oli
värissyt luihin ja ytimiin saakka kolkossa ja epävieraanvaraisessa
ympäristössä.

Samettimatto helakan punaisine ruusuineen ja kirkasväriset
silkkiuutimet, jotka alussa olivat häämöttäneet Annan sisäisten
silmien edessä, eivät tosin koskaan olleet saaneet kiinteätä
muotoa. Mutta lattiata peitti kaunis korkkimatto, ja uutimet, jotka
riippuivat korkean ikkunan edessä ja hiljalleen liehuivat tuulessa,
olivat hienointa muslimia, valkealla pohjalla vihreitä ruutuja.
Seiniä eivät peittäneet kullalla ja hopealla kirjaillut verhot, vaan
uudet hauskat tapeetit omenankukkakuvioineen, ja niitä koristivat
muutamat harvat taiteelliset taulut, jotka Anna oli saanut rouva
Allanilta. Neiti Stacyn valokuva oli kunniapaikalla, ja Anna oli
ottanut kunnianasiakseen pitää sen edessä aina maljakon täynnä
tuoreita kukkia. Tänä iltana täytti valkea liljaterttu huoneen
hienolla tuoksullaan.

Mitään "mahonkihuonekaluja" ei huoneessa ollut, mutta siellä oli
valkeaksi maalattu kirjahylly täynnä kirjoja, korituoli tyynyineen,
valkean muslimin verhoama pukupöytä, hauska vanha peili kullatussa
kehyksessä, jonka yläosaa koristivat palleroiset amoriinit ja
täyteläiset rypäletertut, ja joka ennen riippui tavallisesti
vierashuoneessa, ja matala valkoinen vuode.

Anna pukeutui Valkorannan hotellissa pidettävää illanviettoa varten.
Tulot joutuisivat Charlottetownin sairaalalle, ja toimeenpanijat
olivat haalineet seudun kaikki mahdolliset "kyvyt" ja pyytäneet
heidän suosiollista avustustaan. Ohjelmassa oli kaksinlaulua,
yksinlaulua ja viulunumero; Laura Spencerin ja Anna Shirleyn piti
esittää lausuntoa.

Annan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy
veljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi
mukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton
jälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.

-- Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana.
-- Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen
musliinipukuni -- ja se ei ole lainkaan niin muodikas.

-- Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. -- Se on niin
pehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän
"puetulta" -- valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.

Anna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä
maustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa
annettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta
metsäruusun punaisessa puvussaan -- jota Anna rakasti, mutta jota
hänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan
esiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki
hänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle
kunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu
mahdollisimman hyvin.

-- Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon
vyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme
vetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle
paksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella
valkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle,
sinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen
luonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän
toiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja
sen olen säästänyt tintille.

-- Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle
sellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että
hän mielellään näkisi sen minulla.

Diana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli
helmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja
helminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.

-- Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä
ihailulla. -- Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin
pitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä
pelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai
oltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.

-- Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi
kauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen
omiaan. -- Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset... Minun unelmani
kuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani
ovat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?

-- Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui
Marilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti
harmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. -- Tulkaa
sisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole
sievä?

Marilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi
antaa jonkinlaista tunnustusta.

-- No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta
laittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta
pukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa
ilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt
hamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!

Sitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin
ajatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli,
ettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön
lausumista.

-- On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.

-- Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen -- On ihana ilta,
eikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.

-- Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella,
sanoi Anna mennen Dianan luo. -- On niin ihanaa nähdä aamun koittavan
noiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse.
Se on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi
kylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana,
pidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä
ilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa...

-- Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. -- En
tahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja
tahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. -- Mitä sinä lausut,
Anna? Oletko peloissasi?

-- En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan
voittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on
"Neidon vala" -- se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää
koomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään
kuin nauramaan.

-- Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?

-- Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,

että he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään
kuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä
illan voitoista.

-- Nyt Billy ja Jane ovat tulleet -- kuulen vaununpyörien kolinaa.
Tule, niin lähdemme!

Billy Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen
kanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne.
Mutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa
takaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin
määrin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn
seurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias
poika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi
kiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa
suuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan
tuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.

Mutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella
tyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta
sanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada
vastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis
sangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli
täynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas
nauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.

Kun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti
valaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat
toimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli
täynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna
tunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa,
joka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä,
tuntui nyt yksinkertaiselta ja "kotitekoiselta" -- todellakin liian
yksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien
joukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen
halvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan
kookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti
hänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla,
joita kaikilla muilla oli!

Anna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä
nurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan
Vihervaaralla.

Vielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne
hetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen
silmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle.
Hän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen
luona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.

Hänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun
naisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti
nenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa
silmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu
sietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä.
Ja valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän
naapurinsa kanssa "talonpoikaisseudusta" ja pienistä "somista
maalaistylleröistä" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, "mitä
oikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla"... Anna
arveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun
saakka.

Annan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka
sattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla
lausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen,
yllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin
kuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli
harvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka
täydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että
huolensa, ja kuunteli loistavin silmin.

Mutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.
Kuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Oliko
hän koskaan luullut osaavansa lausua?... Ah, jospa hän olisi jälleen
Vihervaaralla!

Tänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan,
onnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle --
hän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti
hämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt... Hän oli niin
kalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat
toistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.

Annan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin
sangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan
seisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti
hänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä --
hienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä
rikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin,
jota hän hengitti... Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä
kaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin,
joilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina
katsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret
vaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä... He, kuten valkea
pitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä
"maalaistyllerö" koettaisi tuhrustella...

Hän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi.
Hänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja
voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa
ulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut
korokkeelta -- huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi
ikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen...

Mutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa
liukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin
kauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin
-- Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että
vahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain
hyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta,
minkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät
vihreitten palmujen taustaa vasten.

Nyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja
päättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun
tavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä -- ei
koskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!... Hänen
piinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa -- kirkas,
sointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka
vapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut
takaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien
kauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän
koskaan elämässään ollut lausunut paremmin.

Kun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna
meni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä
ojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi
hänen kättään sydämellisesti.

-- Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. -- Kas vaan,
kuulkaahan, kuinka he taputtavat -- he tahtovat teitä uudestaan
esille.

-- Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. -- Mutta minun
kai täytyy -- muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut
huudettaisiin esille.

-- Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen
nauraen.

Hymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen
korokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron,
joka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa
muodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.

Kun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen -- joka
oli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa -- hänet
siipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä
uudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen
näyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi,
että hänellä oli kaunis ääni ja että hän "sanoi" esitettävänsä
sangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia
kohteliaisuuksia...

He söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa
ruokasalissa -- hummeria, lintua ja jäätelöä! -- ja myöskin Diana ja
Jane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta
Billy ei ollut missään tavattavissa -- hän oli laittanut itsensä
turvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi
aivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä
tulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.

Anna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen
yllä olevalle kirkkaalle taivaalle.

Oi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä!
Kuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina
kuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin
tuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.

-- Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät
liikkeelle. -- Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä
hotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä
jäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon
hauskempaa kuin opettaa lapsia... Anna, sinä lausuit suurenmoisesti,
vaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä
suoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.

-- Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin...
yksinkertaiselta... Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in
esitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on
vain hieman vihiä asiasta... Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön
mielestä kokonaan pilannut asiaani.

-- Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi
Diana. -- Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi
äänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka
istui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta
sysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo,
että hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku
on Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän
herrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan -- muistatko,
Ruby? -- kas näin: "Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla
on noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua
huvittaisi maalata." Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan
merkitsee Tizian-tukka?

-- Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa
kuin punainen tukka, nauroi Anna. -- Tizian oli hyvin kuuluisa
maalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.

-- Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli
yllään! huokasi Jane. -- Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla
rikkaita, tytöt?

-- Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. -- Me olemme
kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme -- me olemme
onnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta,
enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt -- pelkkää
hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia... Sen
kauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi
miljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä
et sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten
kanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan
pitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei
kykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa
silkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin
lyhyt ja paksu kuin kurkku!... Tai itse rouva Evans, silmissä tuo
surullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean
onneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät
varsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane
Andrews.

-- En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan
vakuutettuna. -- Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin
paljon...

-- Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko
elämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta,
sanoi Anna. -- Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna
kaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja
että siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen
kaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine
timantteineen kantoi.



XXXIV.

TÄYSVERINEN SEMINAARILAINEN.


Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua,
sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa,
joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat
sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja
tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt
mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin -- eräänä iltana hän tuli
itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa
vaaleanviheriää kangasta.

-- Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi
puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan
on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi
haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että
Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat
"iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva
Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla,
ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa
sopivat aina hyvin.

-- Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. -- Kiitos,
kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle -- se tekee
eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.

Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä
ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen
eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui
"Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia,
sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa
takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle,
ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta,
pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka
kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto
houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.

-- Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna
hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman
hänen poskelleen. -- Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu
tahansa!

-- Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan
olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen
johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". --
En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen
maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä
siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa
suhteessa... Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja
näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin... erilaiselta tuossa
puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin... Ja tuntuu niin
surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.

-- Marilla! -- Anna istahti Marillan polvelle -- kotikutoinen
pumpulikangas ei siitä pahentunut, -- otti Marillan ryppyiset kasvot
käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. -- En
ole rahtustakaan muuttunut -- en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu,
joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan... Todellinen
minäni -- se joka on täällä sisällä -- se on kyllä sama. On aivan
saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun
ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää
teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä
yhä enemmän.

Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea
vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle.
Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut
omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus
olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja
painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan
tarvitsisi päästää häntä.

Matthew'n silmät olivat kosteat -- hän nousi ja meni ulos. Sinertävän
kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin
alla.

-- Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen.
-- Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan
seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa... Hän on
suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa
liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille
hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer
teki tuon erehdyksen... _Onnesta_ muuten ei tässä tapauksessa ole
sopiva puhua -- hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän
näki meidän tarvitsevan häntä.

Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.

Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan
liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät --
ainakin Marillan puolelta -- viimemainitulta. Mutta kun Anna oli
poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan
serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla
puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun
ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki
ja kirveli.

Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen
tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja
ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi
hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi,
että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen
verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki,
vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen
valtaan...

Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri
parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin
hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa
-- tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat
ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna
aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy
oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat
hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten
kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon
uuraampaa ja rasittavampaa työtä.

Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään
erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja
käyttää kurssiin kaksi vuotta.

Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan
suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei
tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen
toisessa päässä.

Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä,
arveli hän... Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla
luokalla.

-- En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli
hän. -- Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo
päättänyt voittaa kultamitalin... Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat
tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean
yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan
minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan
seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi
tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa
hankkia... Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on
mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu
ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on
varmaan mielikuvitusta... Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua
ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne
heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä
tutustua minuun... Huh, miten on ikävää!

Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui
yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden
Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka
hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry
olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli
niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine
täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja
Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.

-- Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt
parempia päiviä, kertoi Josephine täti. -- Hänen miehensä oli
brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat.
Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa
alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria,
rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.

Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi,
mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea
koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen
ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat
tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää
kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa
valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla -- suloista hiljaisuutta
ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen
ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla
notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat
yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka
tuikki puun runkojen lomitse...

Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin
hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu;
puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat
jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille,
välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana,
ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.

-- Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista -- ja
tyhmää -- kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni... Ja useampia
tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä.
Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä,
ja silloin käy vain entistä hullummin... Neljä -- viisi! Perjantaina
saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah,
nyt Matthew on pian kotona -- ja Marilla seisoo portilla ja katsoo
oikotietä alas häntä odotellen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan
-- oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!... Niitä tulee
virtanaan... En voi tulla iloiseksi -- en tahdo tulla iloiseksi... On
paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään...

Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi
ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä
tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys
oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana
oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.

-- Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan
vilpittömästi.

-- Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä
sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä -- kas sitä
en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä
kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää,
että olen niin kauan sietänyt olla siellä... Sinun ei pitäisi itkeä
tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja
silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein
liika kosolta... Meillä oli hurjan hauska tunti tänään -- oh, kuinka
ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on... Anna,
onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean
kipeä. Hi hi -- tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin
käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank
Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin
minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä
punaharja tuo on...

Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi
suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja
Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" -- tulipunainen ruusuke
-- sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja
Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet
toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti
piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.

-- Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt
monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua
pänttäämässä Virgiliustani -- voitteko kuvitella mokomaa julmuria,
joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi...
Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni... Anna, mitä
minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä,
minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta
takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli... Jos
ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti
hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums
-- mums -- sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.

Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi
tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.

-- Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.

-- Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa
joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto
tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle -- hänen enonsa istuu
kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.

Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen
kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat.
Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan
rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto
lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla -- ehkä mitali!... Mutta
tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka
oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa,
pääaineina uudet kielet ja taidehistoria -- ja tämän kaiken jo
ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi
annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna
tunsi seisovansa lujalla pohjalla.

Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt
testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä
stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen
korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään
stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia
viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli
parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin
-- kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana
Redmondin korkeakoulussa.

Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja
hehkuvin poskin!

-- Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli
hän. -- Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen
ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja
niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo
toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi
elää!



XXXV.

PITKÄ TALVI.


Annan koti-ikävä talttui pian, ja mainiona lääkkeenä olivat
säännöllisesti tapahtuvat käynnit Vihervaaralla. Niin kauan kuin
kaunista ilmaa kesti, matkustivat Avonlean nuoret joka perjantai-ilta
uutta sivurataa pitkin Carmodyyn. Siellä oli tavallisesti Diana
ja useita muita poikia ja tyttöjä heitä vastassa, ja he jatkoivat
sitten yhdessä iloista kulkuaan Avonlea'hin. Annan mielestä
nämä perjantai-kävelyt raikkaassa iltailmassa, Avonlean valojen
vilkuttaissa toivorikkaasti etäisyydessä, olivat hänelle koko viikon
kallisarvoisimmat hetket.

Gilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi
hänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin
tietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan "melkein" täysikasvuisena;
hänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää
ja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava
se alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään.
Hänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän
nauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä
kaikesta hauskasta.

-- Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö,
josta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.

Anna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut
kielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla
ajattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen
ystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa
ajatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert
oli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea
henkilö sellaisista asioista väittelemään...

Annan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden
jälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli,
tulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet
ystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää
Gilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä
hänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että
myöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun
oli kysymyksessä selvittää hyvän ja "reilun" toveruuden käsitteitä
ja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan
kerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen
ja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä
iloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt
oli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen
liittyivät.

Ruby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt
puoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi -- hän puhui aivan kuin
Anna Shirley, kun hänellä oli "puuskansa", ja Ruby puolestaan ei
käsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista
silloinkin, kun oltiin koulusta vapaita...

Seminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin,
ajattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan
kuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin
kanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi,
että viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen
pursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen,
rusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä
hauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.

Joululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä
perjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä
todella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä,
ja eri luokilla tiedettiin likipitäen "mistä kukin kävi". Myöskin
eräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku,
jotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut
kolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä
stipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen
siihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan
pronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja
iloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.

Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä
voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona
Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä
selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin
voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa
mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä -- häntä
houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli
saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa
oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista
silloinkaan, jos hän ei voittaisi.

Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä
huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta
vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine
tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan.
Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen
mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei
suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta
Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen
silmissä.

-- Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana,
sanoi hän. -- Minä väsyn muihin tyttöihin -- heissä on niin paljon
pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta
vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin
kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän
tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta
hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. --

Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean
seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa
vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä
harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa
oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen
seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.

-- Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa,
sanoi Anna. -- Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli
edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen.
Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta
tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta
nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine
nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä
tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä
ensinkään olisi niin tärkeä...

Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät
olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein --
paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer... Annalta kyllä kävi
laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella
tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes
niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun
raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö
hän vai ei -- tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus -- oli mahdotonta
omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.

-- Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana,
huokasi Jane. -- Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä
huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta -- ajatelkaas, jos
en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja
maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!

-- Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. -- Ellen nyt
pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin.
Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley
sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa
varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.

-- Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna,
mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän
orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran
takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään
Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää,
saanko stipendin vai en... Olen pannut parastani, ja se saa riittää.
Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää
taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää
juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.

-- Mitä sinä panet yllesi -- tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja
jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.

Jane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui
nyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.

Mutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena
ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli
kuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli
iltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten
toiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin
se, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen
ja lupauksineen?



XXXVI.

SUURI PÄIVÄ.


Sinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi
seminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä
katua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi,
ja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen
kunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan
kymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut
mitalin ja kuka oli voittanut stipendin.

-- On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei
voinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa
vääryyttä, että järjestäisi asian toisin.

-- Stipendiä en toivo, sanoi Anna. -- Jokainen sanoo, että Emily Clay
saa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan
kaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei
ole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä
lukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane.
Ja vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian
kuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan
suoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli
minua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!

Jane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli
tarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia,
tapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä
ympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:

-- Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!

Silmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,

minkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt
tappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille
mielin -- hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja...

Mutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:

-- Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanut
Avery-stipendin!

-- Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen
kaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. -- Oi, Anna, kuinka
ylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!

Ja sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja
onnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja
vähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin
ja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden
kuiskata Janelle:

-- Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy
heti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.

Aikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.

Ne pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin
ääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui
yleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.

Matthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä
vain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella -- pitkään tyttöön
vaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät
kuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa
kuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.

-- Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla?
kuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli
ensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa
jälkeen.

-- Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä
iloitsen, vastasi Marilla. -- Sinä olet kun oletkin välistä hieman
hidashuomioinen, Matthew veikko.

Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja
takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.

-- Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.

Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan
kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi,
ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa... Omenankukat olivat
puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa
Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka
ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja,
katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.

-- Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä
hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän
vaaleanpunaista taivasta vasten -- ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja
vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka
hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!

-- Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta,
sanoi Diana moittivasti. -- Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi,
että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.

Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.

-- Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata
lukuunottamatta -- ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. -- Pidän
sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle
kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein
hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän
väsynyt... Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa
omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.

-- Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään
paikkaa, kun olet voittanut stipendin?

-- En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu
melkein satumaiselta?... Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman
jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.

-- Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa
siellä, sanoi Diana. -- Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa.
Se hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen
jatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia
itsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti
Anne luopuu siitä.

Anna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei
voimakasta, mutta kuitenkin... Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli
luullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa.
Eivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan
hyvin tyhjältä... Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!...
Mutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto,
korkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden
lopussa...

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew
ei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime
vuoden aikana!

-- Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onko
Matthew aivan terve?

-- Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo
sydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita
useita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää
itseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta
nyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen
rengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä
hän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on
aina sellainen kyky reipastuttaa häntä.

Anna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.

-- Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla.
Näytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta
työtä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona.
Tämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita
paikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta
sitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.

Marilla hymyili hellästi tytölleen.

-- Se ei johdu työstä -- se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä
tunne nykyään -- silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun
vaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri
mitään hyötyä... Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne
saarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on
puhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa
nykyään sekä lukeminen että ompeleminen. -- Niin, Anna kulta,
on hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin
pitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva
Lynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei
hän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he
laiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän... Hölynpölyä Kuulehan,
Anna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään
Abbey-pankista?

-- Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasi
Anna. -- Mitä sitten?

-- Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi
tuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän
säästömme ovat siinä pankissa -- joka sentti. Tahdoin, että Matthew
mieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey
oli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen
luonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on,
kestää kaikki säät.

-- Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi
Anna. -- Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi
hänen veljenpoikansa.

-- Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä,
että Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna,
ja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle
sitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää...

Annalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa
oleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää;
se oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta
ja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia
hetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle,
Satakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja
vietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi
illalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä
oli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta
harjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää
painuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita
askeliaan hänen tahtiinsa.

-- Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän
moittivalla äänensävyllä. -- Älkää ottako niskoillenne enempää kuin
jaksatte tehdä -- teillähän on renki apuna.

-- Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten
pihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. -- Mutta ukko tulee
vanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu... Mutta olen aina
pitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa...

-- Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista,
sanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne
tuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä...

-- Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi
Matthew ja taputti hänen kättään. -- Kuuletko, mieluummin kuin
tusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei -- se
oli kun olikin tyttö -- minun tyttöni -- minun oma tyttöseni, josta
olen ylpeä.

Hän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä
luo.

Anna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös
huoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen
menneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi
Lumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen
sointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota.
Anna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden
ja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru
kosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin
entisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on
sitä hipaissut.



XXXVII.

VIIKATEMIES, JONKA NIMI ON KUOLEMA.


-- Matthew -- Matthew -- mikä sinun on? Matthew -- oletko sairas?

Marilla se näin lausui -- jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana
tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita
narsisseja -- kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa
valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua -- hän kuuli pelästyneet
äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu
paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti
kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta
molemmat tulivat liian myöhään -- ennenkuin he ehtivät saada hänestä
kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.

-- Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. -- Anna, juokse hakemaan
Marttia -- pian, pian! Hän on tallissa.

Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti
heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen
herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä
asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja
kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.

Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen
valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi
surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä.

-- Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. -- En luule -- että voimme
tehdä mitään hänen hyväkseen.

-- Rouva Lynde -- ette kai tarkoita -- ettehän luule -- että Matthew
on -- on --

Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi
päätään pyörryttävän.

-- Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt
tuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.

Anna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman
painettuna niille.

Kun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut
silmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut
todennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut,
nähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka
Martti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli
tiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.

Tuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän
kulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa
myötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli
arka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman
valkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut
hänen tyynen otsansa.

Kun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo
hiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew
Cuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia
kasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi
ainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli
kukkia -- tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli
istuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne
vastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista,
sanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen
-- se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.

Rouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen
vinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään
ikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:

-- Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?

-- Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! -- Anna katsoi vakavasti
ystävättärensä kasvoihin. -- Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon,
että mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni
ainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui -- ja minä tarvitsen
yksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En
voi käsittää sitä... Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta,
että Matthew on kuollut -- välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan
kuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava
pakotus siitä pitäen.

Diana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka
hillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita
arka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat
kohottaneet -- sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä
tuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi
ja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.

Anna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui
niin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n
vuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut
hänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen
illalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa
alakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä
ei tullut -- ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä
ja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä -- ei kyyneliä,
vain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän
vaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.

Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja
muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa
surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili
hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana -- hän
voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni -- minun oma
tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki
hillittömästi.

Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.

-- Kas niin -- kas niin -- lapsukainen -- älä itke niin katkerasti!
Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei -- ei ole oikein itkeä
tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla
itkemättä... Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli --
mutta Herra tietää parhaiten.

-- Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.

-- Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa
luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni -- niin. En
tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta
tämä ei ole hänen surunsa -- hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla
niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän
surumme -- teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?

-- Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi
täällä -- ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä,
että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan -- mutta sinun ei
pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin
Matthew... Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle
ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa
tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä... Lapsukainen,
pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet
ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.

Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen
vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän
oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten
luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin
tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin
luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja
velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka
kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.

Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein
luonnottomalta, että niin voi olla -- että kaikki voi käydä
tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että
omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana
ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa,
herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin --
että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät
pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan -- että,
lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut
lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja
lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin
äänin.

-- Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun
mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa,
sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä
kävelivät pappilan puutarhassa. -- Kaipaan häntä niin paljon -- aina
ja alituisesti -- ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon
sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään
sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli
tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa... Ja minusta
tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.

-- Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja
hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista
ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.

-- Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja
tunteita... Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme
siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille
tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa
ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme,
ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu
ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme
tuntea mielenkiintoa elämään.

-- Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut
ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. -- Otin vesan siitä
pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen
äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti
aina eniten noista ruusuista -- ne olivat niin pieniä ja herttaisia
okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen
haudalleen -- panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa...
Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien
niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt
niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa... Nyt minun
täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin
alakuloiseksi hämärän tullessa...

-- Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet
tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.

Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti
takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla,
ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri
vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä
hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä
sitä sulkeutumasta.

Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne
tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua
ympärillään liikuskellessaan.

-- Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi
Marilla. -- Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa
huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava
tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene... Olen enemmän kuin
kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja.
Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun
minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä
leivottava ja silitettävä...

-- Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle
seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti -- sinun ei tarvitse pelätä,
että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä
tipoilla...

Marilla nauroi.

-- Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen
siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin
riivattu... Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?

-- Josko muistan?... Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti
raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä
ympäri. -- Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta,
mitä minulle tuo tukka on tuottanut -- mutta paljon en naura, sillä
se oli todellakin suuri sydänsuruni... Tukka ja kesakot. Kesakot
ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen,
että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie
Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään
punaisempi kuin konsanaan -- tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä
näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan
tottuivat siihen... Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset
pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa
olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin
nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.

-- Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista
on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai
tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä
vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä...
Ottaako Josie jonkun paikan?

-- Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie
Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet
viransijaisuuden -- Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.

-- Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?

-- Niin. -- Ääni oli hyvin lyhyt.

-- Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja
katseli mietteissään ulos avaruuteen. -- Näin hänet viime sunnuntaina
kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa
paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo
poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme
salakihloissa.

Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.

-- Oh todellakin -- mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?
Mistä johtui ettei --

-- Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun
hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua --
mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän...
Hän ei tullut enää koskaan takaisin -- kaikki Blythet ovat ylpeitä.
Mutta minä -- minä surin paljon... Ja olen aina sittemmin katunut,
etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta
pyytämään...

-- Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi
Anna hiljaa.

-- Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä
ihmisestä ulkoapäin... Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet
tuon vanhan asian -- olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti
mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan
kirkossa.



XXXVIII.

TIEN MUTKASSA.


Marilla meni kaupunkiin seuraavana päivänä ja palasi illalla. Anna
oli saattanut Dianaa Mäntymäelle, ja kotiin palatessaan hän tapasi
Marillan istumassa keittiöpöydän ääressä pää käsiin nojautuneena.
Koko hänen asentonsa todisti alakuloisuutta, joka vihloi Annan
sydäntä. Koskaan hän ei ollut nähnyt Marillan istuvan noin velttona
ja kokoon lyyhistyneenä.

-- Oletko hyvin väsynyt, Marilla?

-- Olen -- en -- en tiedä... sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti
ylös. -- Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä
ajatelleeksi... Ei se ole sitä.

-- Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.

-- Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos
kokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta
työstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän
niitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee,
etteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni.
Mutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa
vuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!

Anna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan.
Tuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:

-- Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut
sinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et
kadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa
päänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.

-- En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti.
-- Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä
mitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea -- tai kuollut Ja
mitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja
tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä...
Jos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä
tuskin enää pysyn koossa... Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään
ihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset
tulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät...

Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet
vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui
ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen.
Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän
oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä
toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin...

Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta
ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään
rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja
tavannut siinä ystävän -- mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä
karta.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään
pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa --
erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.

-- Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?

Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei
voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:

-- Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa
sen.

-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut
oikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?

-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin
tarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne
ja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin
asiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin
silloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi
elää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini... Mutta
kaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan
ihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme
meni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja
on maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja
vuokraamaan asunnon jostain -- hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en
saa suuria -- se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain
siitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen
elinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi.
Anna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina,
mutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään...

Suru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.

-- Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.

-- Ah, Anna, kunpa pääsisinkin siitä... Mutta sinähän näet itse. En voi
olla täällä yksinäni. Tulisin hulluksi huolista ja yksinäisyydestä.
Ja menettäisin näköni -- sen tiedän aivan varmasti.

-- Sinun ei tarvitse asua täällä yksin, Marilla. Minä jään luoksesi. En
mene Redmondiin.

-- Et mene Redmondiin? -Marilla kohotti punaiset pöhöttyneet
kasvoparkansa käsistään ja katsoi Annaan. -Mitä ihmeessä sinä
tarkoitat?

-- Juuri sitä mitä sanonkin. Pyydän saada jättää stipendin takaisin.
Päätin sen seuraavana iltana, kun sinä tulit takaisin kaupungista.
Marilla, rakkahin Marilla, ethän toki voi uskoa, että minä voisin
jättää sinut yksin kaikkine suruinesi kaiken sen jälkeen, mitä olet
tehnyt minulle? Olen ajatellut ja miettinyt niin paljon... Annahan
kun kerron suunnitelmani sinulle! Herra Barryhan haluaa vuokrata
maanviljelyksen ensi vuodeksi? Niin pääset kaikista huolista sen
suhteen. Ja minä aion ottaa opettajapaikan. Olen hakenut paikkaa
täällä -- mutta sitä en kaiketikaan saa, sillä kouluneuvosto on
luvannut sen Gilbert Blythelle. Mutta Carmodyn koulun voin saada
-herra Blair sanoi minulle niin eilen illalla puodissa. On
luonnollista, ettei se ole yhtä hauskaa ja mukavaa, kuin jos olisin
saanut paikan täällä Avonleassa, mutta voinhan silti asua kotona ja
ajaa itse edestakaisin Carmodyyn, ainakin niin kauan kuin kaunista
ilmaa riittää. Ja talvellakin voin tulla kotiin perjantaisin. Sitä
varten pidätämme itsellemme yhden hevosen. Oh, olen suunnitellut
kaiken, sen voit uskoa! Luen sinulle ääneen ja huolehdin sinusta ja
pidän sinun hyvällä tuulella. Sinun ei tarvitse istua ikävystyneenä
ja tuntea oloasi yksinäiseksi. Meillä tulee olemaan täällä niin
kodikasta ja hauskaa, sinulla ja minulla kahden.

Marilla oli kuunnellut, ikäänkuin hän ei voisi uskoa korviaan.

-- Ah, Anna, kaikki olisi minulle helpompaa, jos sinä olisit täällä,
sen kyllä tiedän. Mutta en voi antaa sinun tehdä sellaista uhrausta
minun tähteni. Se olisi hirveän pahoin tehty.

-- Kaikkea sinä puhutkin! -Anna nauroi iloisesti. -- Tässä ei ole
puhettakaan mistään uhrista... Ei mikään voisi kai olla pahempaa kuin
erota Vihervaarasta -- ei mikään voisi pahoittaa mieltäni enemmän.
Rakas vanha kotimme meidän täytyy pitää. Olen tehnyt päätökseni,
Marilla -minä en mene Redmondiin, jään päinvastoin tänne ja otan
paikan. Älä ole pahoillasi minun tähteni!

-- Mutta tulevaisuudensuunnitelmasi? Kunnianhimosi on kai tähdännyt
aivan toisaalle?...

-- Se voi kyllä olla totta... Mutta tulevaisuuden suunnitelmia
minulla on nyt kuten ennenkin, ne ovat vain hieman muuttuneet...
Tahdon tulla hyväksi opettajaksi -- ja tahdon pelastaa sinun näkösi.
Sitten aion kyllä myöskin vähän harjoittaa omia opintojani, vaikka
olen täällä kotona... Oh, olen suunnitellut ja ajatellut niin
paljon koko tämän viikon... Kun jätin seminaarin, ajattelin, että
tulevaisuuteni oli edessäni niin suorana kuin viitoitettu maantie.
Luulin voivani nähdä sen monen monta kilometripaalua eteenpäin. Nyt
tie tekee mutkan, mutta tahdon koettaa uskoa, että se on parhaaksi...
Vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valonläikkiä ja ihania maisemia
kukkuloineen ja laaksoja, joita en vielä koskaan ole nähnyt...

-- Minusta tuntuu kuitenkin siltä, kuin minun ei pitäisi antaa sinun
luopua siitä, sanoi Marilla stipendiä ajatellen.

-- Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian
seitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti -- sen rouva Lynde
on kerran sanonut minulle, nauroi Anna. -- Mikäpä hätä minulla olisi,
Marilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että
saan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa
niinkuin sinä ja minä -- sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.

-- Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt
vastaväitteitä. -- On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän
takaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi
Redmondiin, mutta en voi... Ei maksa vaivaa koettaa sitä... Saat
tahtosi perille, Anna.

Kun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut
suunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin
ja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi.
Suuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan
silmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei
rouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että
se houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään.
Hän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan
istumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He
istuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset
liitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman
ilman.

Rakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen
oven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja
keltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä
että helpotuksesta.

-- Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko
päivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa
mukanaan ympäri... Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla.
No, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun.
Minua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan
niin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen... Mitä hyötyä siitä
on, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen
kanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?

-- Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin,
rouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. -- Aion perustaa yksityisen
korkeakoulun Vihervaaralle.

Rouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.

-- Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!

-- En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan
aio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa
pitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni...
Rouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?

-- En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä
tulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on
päättänyt.

-- Mitä rouva Lynde sanoo? huusi Anna ja syöksyi ylös, niin
hämmästyneeksi hän tuli. -- Mutta hehän ovat luvanneet paikan Gilbert
Blythelle?

-- Niin, he ovat kyllä luvanneet. Mutta heti kun Gilbert sai kuulla,
että sinä olit hakenut sitä, meni hän kouluneuvostoon -- heillä oli
kokous koululla eilen illalla -- ja sanoi heille, että hän peruutti
hakemuksensa ja pyysi heitä hyväksymään sinut sen sijaan. Hän sanoi
aikovansa ottaa Valkorannan paikan. Hän luopui tietysti täkäläisestä
paikasta tehdäkseen sinulle palveluksen, koska hän tiesi, kuinka
mielelläsi sinä jäisit Marillan luo, ja sen minä sanon, että siinä
hän menetteli sekä hyvin että kiltisti. Ja todellakin hyvin
uhrautuvaisesti myös, sillä hänen on maksettava asunnostaan
Valkorannassa, ja kuka tahansa tietää, että hänen on tästä lähtien
pidettävä itse huolta toimeentulostaan. Sentähden kouluneuvosto
päätti ottaa sinut, enkä minä tietenkään voinut istua kotona, kun
Thomas oli tullut viimeisestä kokouksesta ja kertonut minulle uutisen.

-- Minusta tuntuu, ettei minun pidä ottaa sitä vastaan, sanoi Anna
matalalla äänellä. -- Tarkoitan -- en voi antaa Gilbertin tehdä sellaista
uhrausta -- minun tähteni.

-- Sitä et kaiketikaan voi estää. Hän on jo allekirjoittanut sopimuksen
Valkorannan kouluneuvoston kanssa, niin että hänelle ei sinun
kieltäytymisestäsi ole mitään apua. Mutta luonnollisestikin otat
paikan vastaan -tulet sen kyllä hoitamaan oivallisesti... Mitä
merkillisiä majakkatulia tuolla Barryn päätyikkunassa vilkkuu?

-- Diana siellä vain antaa merkkejä minulle siitä, että minun on
mentävä sinne, nauroi Anna. -- Me pidämme kiinni vanhasta tavastamme.
Minun on juostava sinne kuulemaan, mitä hän tahtoo.

Anna riensi apilaniityn yli kuin metsäkauris ja katosi kummitusmetsän
salaperäiseen helmaan. Rouva Lynde katsoi hänen jälkeensä
ystävällistä suopeutta ilmaisevin silmin.

-- Hänessä on vielä koko joukko lasta jälellä muutamissa suhteissa.

-- Niin, mutta hänessä on paljon enemmän naista muutamissa toisissa
suhteissa, vastasi Marilla äänessä pieni jäännös muinaisesta
tuikeudesta.

Mutta tuikeus ei ollut enää Marillan luonteessa mikään huomattava
piirre. Tultuaan kotiin ukko Thomasin luo sinä iltana sanoi rouva
Lynde:

-- Usko tai ole uskomatta -Marilla Cuthbert on tullut pehmeäksi...

Seuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen
tuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista
ruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan
hiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa,
ystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli.
Kun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti
Tummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen,
ja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen
kuulakassa hohteessa.

Vienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen
kyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten
puunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti
purppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat
ja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä
komeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja
hillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän
luonnon kauneuden edessä.

Rinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä
portista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen
huuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan,
mutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi
pysähtynyt ja ojentanut kättänsä.

-- Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua
siitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin
kiltisti -- ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen
hyvyydellesi.

Gilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.

-- Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna... Olin iloinen
voidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä
hyvät ystävät tämän jälkeen?

Anna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.

-- Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona
päivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja.
Olen käyttäytynyt hyvin tuhmasti... Mutta -- voinhan yhtä hyvin sanoa
sen -- olen katunut sitä kovasti.

-- Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert
iloisesti. -- Olemme syntyneet ystäviksi, Anna -- nyt olet kyllin
kauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella
tavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä.
Tule, niin saatan sinua kotiin.

Marilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.

-- Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?

-- Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen
punastuvansa. -- Tapasin hänet Barryn mäellä.

-- En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä,
että sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan
juttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.

-- Ei, emme ole olleetkaan -- me olemme olleet perin huonoissa
väleissä... Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on
paljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin
seisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman
minutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin
viisivuotinen äänetön murjotus!

Anna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen
tyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa
kirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli
lauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien
kuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.

Annan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän
istui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka
oli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi
hän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla.
Rehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä
ystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut
katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää
haaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän
voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".

-- Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä
maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Annan nuoruusvuodet" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home