Title: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II - 1836-1844
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II - 1836-1844" ***


SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA II

1836-1844


Kirj.

M. ROSENDAL



Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1905.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.



    Sinä kannoit ja kärsit ja minun
    nimeni tähden sinä työtä teit.

                     Ilm. k. 2: 3.



SISÄLLYS:

      I. "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä Sanomia".
     II. Vanhan puutarhurin kirjeet.
    III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.
     IV. Kalajoen käräjät (1838-1839).
      V. Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.
     VI. Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.
    VII. Turun tuomiokapitulin päätös Östringin ja Kalajoen
         pappien käräjäjutussa.
   VIII. Kalajoen käräjäjutun loppu.
     IX. Östringin oikeusjutun jatkoa.
      X. Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan
         vastaan.
     XI. Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen
         K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
    XII. "Evangeliskt Veckoblad".
   XIII. Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden
         riveissä vuoteen 1840.
    XIV. Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
     XV. Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842.
         Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
    XVI. Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
   XVII. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
  XVIII. Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
    XIX. Herännäisyys Turun pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
     XX. Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
    XXI. Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
   XXII. Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
 XXIIII. Uusia vainoomishankkeita heränneitä vastaan.
   XXIV. Herännäisyyttä arvostelevia kirjoituksia vuosina 1841-1844.
    XXV. Hedbergiläisen riidan alku.
   XXVI. Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
  XXVII. Jälkikatsahdus.



I.

"Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia".


"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä.
Jos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti,
että sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus?
Näemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä,
uneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita
ennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä
joukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria
erehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa,
pyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla
ja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta
pyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen
tapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden
elävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi
vanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja
uudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on,
että kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta
ja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla
kädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja
kevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset
että yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne
ovat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan,
säilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua
mistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää,
siten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet.
Asettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan;
se olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä
tienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin
seuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on
oleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin
heränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni
heistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja
vanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi
ihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta
me emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu
heille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen
kädellä osoita heille häntä" [Akiander VI, 245-246.]

Näin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille
"Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengelliset sanomat" nimisten
aikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen
he muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat
ryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi,
yksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi.
Berghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen.
Ja hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi
silloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.

Vaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät
Lagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet
heidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet
tarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä
suuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja
toimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.

Jo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka
Helsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896)
rovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne
viipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen "Uudenvuoden tervehdys",
[Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle
lyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan "Tidningar i andliga
ämnen" ja "Hengellisten sanomain" kantaa ja tarkoitusta, tullut
julkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia
piirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme
juuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun
8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen "tervehdys" olisi
muotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien
aatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun
pukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta
ilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta.
Tämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden
ilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä
ensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan
tarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin
toisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta,
se kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin
kynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran
alkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus.
Paitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä
numeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja
aikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty
silmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen
kuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon
heränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta
alkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi
moni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden
ensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan
Tukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä "Missions-Tidning"
nimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä
lainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että
"Tidningar i andl. ämnen" ja "Hengellisten sanomain" olisi pitänyt
tässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille,
joiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti
noudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi
toimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään
edusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi
noudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja
sittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten
sielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden
kirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän
ja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan
herännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan
paljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä
tarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat
kertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen
lukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun
melkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät
ventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa
hengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa,
ettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257)
aineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi.
Ja tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä,
ei "Hengellisissä sanomissa". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun
ohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan
kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun mielestäni olisi hyödyllistä
supistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta
kuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten
vain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten
sijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien
kirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei
semmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja
esitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän
tarvinne kaivata". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy,
että Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen
hänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä
kirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely
"Helsingfors Morgonbladet'issa" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896)
past. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: "Kirjoitus Kajaanilaisista
sisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin
väittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä
loukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla
ajattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka.
Kirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti
ilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa
lehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan".
Mutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä,
ehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit
Bergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki
selvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli
tilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset
sisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen
häälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä
jatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen
tarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun.
Jonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin
alkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen
mieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat
esim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta
mainitsemamme kirje päättyy: "Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään
muu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä -- lausuu
Tegnér -- ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on
sanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä.
Siitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa
lehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät.
Älä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme
elävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin
on käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi
puhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa
noudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta". --

Ruotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo
"Katumus". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla
lehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien
silloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta
piirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä
tavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.]
se luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy
se toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava.
Sanomalehdessä "Tidningar i andliga ämnen", jossa se ensin
painettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö
Veijolan käännös.]

    _Katumus._

    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
    Se valon riistää elon taivahalta,
    Se kauheana minuun tuijottaa,
    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

    Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
    Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
    Sai sieluraukka runon haaveihin
    Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

    Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
    Ja elon valo väistyi edestäni,
    Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
    Mut synnist' erota ei tahtonut.

    Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
    Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
    Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
    Ei ystävätä taivahassakaan.

    Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
    Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
    Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
    Pois ajat katalan ja kirotun.

    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
    Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
    Ja paljastettuna mä syntinen
    Nyt Herran tuomiota vapisen.

    Tok' ensipäivinäni mulle loisti
    Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
    Hyv' enkel' silloin ain' oi' lähelläin
    Ja Herra Jeesus oli ystäväin; --

    Jumalan poika, suuri sovittaja,
    Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
    Mi synnit kaikki kantoi maailman
    Ja voitti helvetin ja kuoleman;

    Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
    Mua armahda ja auta hädässäni!
    Voit vihollistas vielä vapahtaa
    Ja vastustajaasi voit armahtaa.

    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
    Oi, kiitos olkoon sulle taivaan, maan!
    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Yhtä kauniita, vaan toivosta rikkaampia ovat Stenbäckin "Gaseleja"
nimiset runot, jotka hän seuraavana vuonna julkasi lehdessä. Nimen
(persialainen sana) on hän lainannut saksalaiselta runoilijalta
Rückertiltä, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 212.] jota hän paljon
ihaili.

Muita Stenbäckin runoja ei näy lehden palstoilla. Ei sovi
kummastella, ettei niitä koetettukaan kääntää "Hengellisten sanomain"
lukijakunnalle. Sensijaan löytyy viimemainitussa lehdessä muita
runoja, joiden perin suomalainen muoto viittaa herännäisyyden monessa
suhteessa likeiseen suhteeseen silloiseen kansalliseen herätykseen.
Tarkoitamme tässä lähinnä Kalevala-runoja, joiden keräilemiseen
Lönnrot vasta oli ryhtynyt. Kernaasti myönnämme osaksi oikeaksi tuon
monesti lausutun arvostelun, että herännäisyys esti kansaa tajuamasta
kansallisepoksemme ihanuuksia tuomitsemalla noita vanhoja, pakanuuden
ajoilta perittyjä runoja perkeleen virittämiksi, taikauskon ja muiden
eksytysten ansoiksi. Mikäli kysymys koskee heränneitten syvien rivien
käsitystä asiasta, oli tämä katsantotapa ainakin alkuaikoina siksi
luonnollinen, ettei se kaipaa mitään selitystä. Vaan että Kalevalan
runollinen henki sai osakseen monen heränneenkin mitä lämpimimmän
myötätuntoisuuden, sitä ei suinkaan saa kieltää. Tämä koskee tietysti
etupäässä sivistyneitä, vaan se tiedetään myöskin, etteivät kaikki
heränneet kansanmiehetkään ehdottomasti vanhoja runoja hyljänneet.
Todistuksena on muun ohessa sanomalehti "Hengellisiä sanomia", jossa
löytyy verraten paljon sekä oppineitten että talonpoikien runomitalla
sepittämiä hengellisiä lauluja. Toiset näistä ovat käännöksiä,
toiset alkuperäisiä runoja. Ensinmainituista ansaitsevat huomiota
varsinkin muutamat tähän muotoon pukeutuneet Davidin psalmit. Kieli
on harvinaisen puhdasta, sisältö oivallisella tavalla säilytetty
muuttumattomana. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä asussaan
1:sen psalmin käännöksen:

    _Jumalisuuden palkka._

    1. Autuus ompi aivan varma
       Tuolla miesi miekkoisella,
       Jok' ei juonissa kävele
       Julki jumalattomien
       Taikka tiellä turmeltuen
       Seiso syntisten, seassa
       Istu pahain pilkkaitten,

    2. Vaan on halu Herran laissa,
       Herran käskyissä hyvissä;
       Yöt ja pitkät päiväkaudet
       Herran lakia lukeepi,
       Mietiskelee mieluisesti.

       Kaunihisti kasvavaisen
       Puisen varsin viherjäisen,
       Ihanaisen, istutetun
       Ojan juoksevan ohessa
       On hän kaltainen alati,
       Joka hyvän hedelmänsä
       Kantaa kauniin, kelvollisen
       Ajallansa antimensa;
       Jonk' ei katoo kannihinen
       Lehti liioin lenneksele
       Tuulen tuiman turmellessa,
       Mitä tehdä tahtoneepi,
       Ottaneepi etehensä
       Mieluisesti menestyypi.

    _Jumalattomuuden palkka._

    4. Toisin käy kelvottomalle
       Rikkojalle röykiälle;
       Sillä kuin tuulessa tuhka,
       Ruumen ilmassa rajussa
       Sinne tänne temmatahan,
       Jätetään myös jumalatoin
       Oman onnensa nojahan.

    5. Ei siis julki jumalatoin
       Pidä paikkaansa pitämän
       Herran istuimen edessä
       Tullessa tuomiohetken;
       Eikä syntinen suruton
       Pysy parissa pyhien.

    _Päätös._

    6. Tien vanhurskaan Herra tietää,
       Väärähän väärin tekijän
       Polut poikkeevat peräti.

[Hengellisiä sanomia 1836 n:o 6.]

Tämän niinkuin muidenkin psalmien käännösten alla on nimimerkki
J(ulius) K(allio). Se johtaa huomiomme J. I. Berghiin, joka
varmuudella tiedetäänkin näiden käännösten tekijäksi. [Aschan, Kuopio
stifts matrikel.] Alkuperäisiäkin runoja on sama mies "Hengell.
sanomissa" julkaissut. Koska Berghin lahja tällä alalla tuskin
ensinkään on tunnettu ja koska hänen runotuotteensa ilmaisevat mitä
syvällisintä uskonnollista valistusta, otamme tähän seuraavan hänen
"Hengellisissä sanomissa" (N:o 27, 1837) julkaisemansa runon:

    _Lahti._

    Istuin kerran itkusilmin,
    Lahden rannalla lepäsin.
    Murhe mieltäni muserti,
    Sydäntäni synti särki,
    Enkä löynnyt lievitystä,
    Huolilleni huojennusta,
    Levottomuudessa lepoa.

    Luonto, kaunis Luojan laitos,
    Oli aivan otollinen
    Ympärillä ihanainen,
    Lahti liikkumattomana,
    Eikä tuuli tuuvitellut,
    Ilman henki heilutellut
    Kalvoansa kaunokaista.
    Lehto kaunis lintuinensa
    Ranta varsin vihantoinen
    Kuvans kaavaili vedessä.
    Linnut lehdossa lokersit
    Vihannossa visertelit,
    Luojalle kiitosta kannoit.

    Tuossa minä turpehella
    Makaisin maan manterella,
    Mietin mielialojani,
    Huolissani huokaelin.

    Tasaisesti taivahalla
    Päivä luoteelle likeni,
    Armas aurinko aleni
    Ehti ehtotienoillensa.
    Minä vilkaisin visusti
    Tähyistin päivän teräistä;
    Kovin koski kuitenkini
    Sätehensä silmihini;
    Pistämällä päivä paistoi,
    Näön hiukais ja hävitti.
    Vesi kasvoille valuupi
    Putoo kyynel poskelleni,
    Katkerasti kangertaapi,
    Suru särkeepi sydäntä,
    Muistuessa mieleheni,
    Kuinka samoin sieluiseni
    Huolellisest' huikeneepi,
    Pahoin kyllä peljästyypi,
    Koska kasvot kirkkahammat,
    Aurinkota ankarammat,
    Näkee julkisen Jumalan.
    Raskas tuosta rinnalleni
    Kuorma lankesi kovempi,
    Sydäntäni synti särki,
    Kipu kangers' ja kivisti.

    Tuossa toki tuskissani,
    Katkerassa kivussani
    Vielä nyt vilkaisin kerran
    Veden kantta kaunukaista,
    Peiliä perin puhasta,
    Lahtea liikkumatointa.
    Tuolta loisti lempiästi
    Lahden puhtahan povesta
    Päivän kuva kaunukainen.
    Kärsi silmät surevatkin
    Sätehensä säästäväiset,
    Hellät veissä heikonnetut.
    Suloisest' ne suutelivat,
    Hellimmästi huvittivat
    Kasvot kyllin kostutellut,
    Kyyneleen kylvämät silmät.

    Tuosta muistu mieleheni
    Aivan iloinen ajatus,
    Miten samoin suloisesti
    Herran valon hurskas helle
    Pojastansa poikkeneepi
    Jesuksesta jakauupi,
    Kuvastuupi Kristuksesta,
    Niinkuin veissä päiväpaiste,
    Että sielu särjettykin
    Valoo Herran voimallista,
    Armoansa avarata
    Kyllin kärsiipi katella.

    Sieltä kautta sievimmästi
    Viriästi virvoittava
    Vuoti sieluuni valistus.
    Ilo alkoi ihanampi
    Riemu runsas rinnassani
    Raittihin rannalla lahden.
    Synnin sumu silmistäni
    Alkoi hiljankin hajoita,
    Katsellessa kaunuisia
    Sätehiä suloisia
    Herran hellästä povesta.

    Usein sitte ehtoisilla
    Tulen, tultua tyvenen,
    Lahti, luoksesi lähenen
    Katselemaan kasvojasi
    Puhtahassa peilissäsi,
    Aurinkota armiasta,
    Josta muistuu mieleheni
    Armas armon aurinkoinen,
    Ylhäält' Isän istuimelta
    Koriasti koittavainen,
    Peiliss' sitä puhtaammassa
    Poikans' pyhässä povessa.

[Ruotsiksi julkaisi hän "Tidn. i andl. ämnen" 18 8 N-o 50 tämän
runon.]

Paitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja
sekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden
viimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin
suomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä,
tapaamme "Hengellisissä sanomissa" muidenkin sepittämiä runoja.
Nimimerkillä --n. --r. -- silminnähtävästi joku suomalainen pappi
Inkerinmaalla -- ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin
alkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan
vastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä,
että se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti
Lyytisen runon "Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä
vuodesta monen hallavuoden jälkeen", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o
36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa
suhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset
saivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille
runoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon
enemmän kehotusta kuin moitetta: "Hyvä olisi, jos halulliset virtten
tekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia
ohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus
mainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen),
luonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin.
Mutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa
ja tottumusta -- ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä
vähällä vaivalla käsitä". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]

Verrattuna "Hengellisiin sanomiin" on "Tidningar i andliga
ämnen" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti
Stenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet,
löytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m.
senkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki
lainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein
oudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja
sepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua.
Muussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin
kohdellut "Hengellisiä sanomia". Niihin näet ei ole otettu kaikkia
ruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia,
vaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä,
"Oulun viikkosanomista", "Mehiläisestä" sekä Ruotsin ja Saksan
aikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia.
J. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta
kristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa
kiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut
oikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä
kirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja
muukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus
kykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset
tarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja
uusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen
tämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt
heränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan,
jotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se
vanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta
etsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä:
"Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen
nimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki
lukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan,
vaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi
lukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon
silmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi
sanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä
minun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä
luopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan
korjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi,
jotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi
asianomaisten silmät". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836
(Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti
Nohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten
suorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä,
joista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana "lähetetty",
jonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin
Lagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään
merkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J.
Fr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa,
vaan sai kieltävän vastauksen. "Emmehän kokoa lehtiä ajallisia
kuolemattomuuden seppeleitä varten" kirjoitti Lagus, "ja jos niitä
pyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden
halvimmat lehdet". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään
kuitenkin, että kirjoitukset "Mikä on oikea kristillisyys?" ja
"Herätys", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun
kynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] "Epäusko ja sen
hedelmät", "Miten voin päästä uskoon Kristukseen?", "Getsemane"
sekä "Kristinuskon ikäluokat", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan,
[Seuraamme tässä "Tidningar i andl. ämnen", koska "Hengellisiä
sanomia" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi
kaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat
siksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä
suurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan
pappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut
otteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut
tekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.

"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko
valmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä
todistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo,
että syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen
saarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon
hänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen
petolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua,
että Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo
johdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta,
joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä
tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta
eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon
ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne,
jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä,
uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun
aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä
erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa,
suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää
epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa,
hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei
ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä,
jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä
Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi
kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin
ja opetettaisiin Jumalan sanaa, -- -- -- niin ei kansaparka -- -- --
sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan
se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois
maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun
ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja
Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]

"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan
osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä,
kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia
neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä
sanomissa).]

"-- -- -- Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme,
että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti
Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako
ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat
ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi,
jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi
eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan
jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet
ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on
ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan
tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu
kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä
taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa
niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti
tarjona. -- -- -- Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja.
Joukko lähenee -- mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet
ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa
ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä?
Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen
seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja
kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen
vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa
on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö,
että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen
seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja
sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä
Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki
vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja
kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille
sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja
Hengellisiä sanomia n:o 22.]

"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon
ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan
totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää
tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista,
lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä
siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. --
Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja
suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä,
josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja
tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka
ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan
seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja
neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata,
että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa,
semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka
siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään
julkisessa opetuksessa. -- -- -- Varma on, että se uskonnollinen
henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa
eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta
on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä
eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella
koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. -- -- --
Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa
saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä
kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan
kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa
vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä
asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja
josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että
kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan
syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen,
joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien
seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia
n:o 25-26.]

Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten
päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen
elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää,
elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja
armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa
hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää
autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän
hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen
niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr.
Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy,
tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää
on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja
raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin
nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille;
uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä
Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta,
nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit
tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi
ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä
Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius,
joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan
valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko,
etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia.
Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä,
jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia,
ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin
paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti
hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä.
Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä,
vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta,
ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset
perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä,
varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan
merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta,
mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna,
kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman
paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin
säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti,
elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja
kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut
kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen
kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy
hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta.
Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko
joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä
räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi?
Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä
on, että tahdotaan sulkea _minut_ pois toimituksesta, ja siihen olen
osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta
hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja
poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen
kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät
materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa
Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin,
Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos
tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään,
mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta
kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada
painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]

Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen
postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun
heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli
kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä
veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka
vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään
sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin
paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan
lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin
kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään
tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr.
Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta,
kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina,
siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä
ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki
Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet -- -- --. Joka
kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia,
hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään
niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. -- -- --
Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa
kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden
hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut
meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se
meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme
valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala
ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään
aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan
kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. -- -- -- Tehkäämme
minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä
tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se
on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen
minne tahansa. -- -- -- Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei
ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin
sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin
suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m.
Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan
alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki
liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]

Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä
heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus,
sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden
suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia,
joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä,
tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista
katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan
valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta",
"Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa
suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä
tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä
käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka
sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä
sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet
tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa
toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia
totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu
Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan
saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin
aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein
arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä
päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin
ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI,
263.]

Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin
entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin
silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta
Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään
varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä
lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri
luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä
sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin.
Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin
kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v.
1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa",
"Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä
profeetoista".

Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse
otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan,
Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin,
J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin
kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana
"lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen
kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian,
eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin
väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä"
[Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J.
Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen
säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus
esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy
jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde
Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on
muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä
esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos
ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei
voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava
on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman
poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki,
mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat
ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat
vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta
itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla
tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon
eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten
vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan
rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. -- -- -- Jos tämä
laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset
vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo
ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme
aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin
olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin
vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä
pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla
vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy.
Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin
valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus
kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan
miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi
eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva
kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? -- -- --
Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä
enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon
papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki,
minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään
onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä
ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan,
huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä
ja hänen onnettomuutensa".

Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia
ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja,
sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin
y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa
huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien
jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia.
Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.

Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän
viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille,
oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan
tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa
paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja
liejupaikat perustamatta -- ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä
sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina
ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa
täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että
sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää
kieltäytyy antamasta sen tekijöille.

       *       *       *       *       *

Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja
"Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja
aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä
tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan
tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi
paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien
lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin
monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen
oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä
ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä
vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen,
missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen
tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika
tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi
vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea.
Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien
tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa
periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin.
Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten
muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin
yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa
saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä _"Evangeliskt
Veckoblad"_. "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus
julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin
riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin
pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta
alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.



II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.


Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten
olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin
oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen
tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja
"synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta
ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys
asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.]
Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin.
Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut
mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä
ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden
puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet,
joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa,
eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja
mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden
leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut
olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin
jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun
ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden
luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar
om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg
suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten
halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen
ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen
runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme,
että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen
arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta
lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko
tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo
runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin
hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden
edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun
hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä
itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava
synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen
ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen
kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut
aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg,
kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa
papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei
koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta
eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen
myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista
kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä
tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati,
oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain
häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista
kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten
koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän
maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen
uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman
pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C.
G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] -- päinvastoin
piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon
kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana -- mutta antiikin runollisen
kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi
kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen
katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti
vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en
kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka
tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle,
levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen
muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle
harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen
todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan
käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on
tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa;
se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken,
mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen
kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi,
kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun
sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan
näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. -- Mutta samassa kun ihminen
huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa
oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä
maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan
sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia
laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin
taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet
-- legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä
ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi
aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä
oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista
ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen
tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden
vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee
tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa
ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja
ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa"
uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin
juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan
panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä
viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät
Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti
tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt
aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan
että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä
ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko
J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita
runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V.
Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi
tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska
åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt
kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen
kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik
af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs
religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että
hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä,
mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin
hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme
hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä
kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen
selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa
kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset
piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo.
Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa,
vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa
käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa,
muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan
valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin
persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan
osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan,
täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja
syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen
raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on
tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo,
kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin
kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa
heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on
selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa,
sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat
monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri
tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli
pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se
teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta"
ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen
innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan
ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta
rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on
kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla
huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden
valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon,
joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen
viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin,
maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa
kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin
on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys,
johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää,
oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka
aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään
olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan
synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa
piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan
polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän
julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta
väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on
saanut mitä huomattavimman sijan.

       *       *       *       *       *

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden
kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä
kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin
kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen
sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset,
ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden
toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä
onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut
toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä,
viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki
tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla
alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa.
Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike
ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat
olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä
poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa",
herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että
Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja
päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta
kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää
vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä.
Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä
lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär
häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että
toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä
-- "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee.
"Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut
sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut
paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa;
nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni,
oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt"
-- niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä -- "sieluni pimittyi, viha
valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen"
lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja
karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana
päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa
tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan
samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen
oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli
taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa,
vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt,
kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet
menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi
synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja
peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta --
epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa,
hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä
on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa
ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki
tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla
minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää,
elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys,
missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana
riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa".
He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha
puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti
sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa.
Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan
paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet
auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka
matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan
tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän
taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun
nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut
itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt,
ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut
maasta ja kohonnut auringon tuleen -- silloinko sitä rakastaisin?
Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!"
"Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat
vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää
kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen
valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni
minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen
lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä
hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. -- -- --
He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi:
Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo
siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että
maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden
odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on
niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on
sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella
koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi
näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne,
hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta",
kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen,
maailman, maailmojen takaa -- mitä on hän löytävä muuta kuin minkä
hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta
Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan
puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat
tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä
heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää
välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä".
Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan
hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen
ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät
tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan
puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi.
Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi
hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri
oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös,
kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko
Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten
kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin
siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa",
sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä
arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan
antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan"
pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus,
ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa
mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle,
sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois
ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut
kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä
Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet
Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien
sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin
kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän
ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli
hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien
tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut
Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa
viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa
lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla:
[Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

    "Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
    Viet matkamiehen kirkkautehen,
    Oi kiitos! -- haudass' synkäs' ei hän uinu;
    Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
    Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
    Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan
lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja.
Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden
vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin
hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa
ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut,
kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden
hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi,
niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä
iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun
odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin
on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua,
että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä
sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin.
Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin
ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin.
Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat
ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty
Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on
tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors
Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia
otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin
tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä
suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa
se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä
huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen
taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen
maireempi se on". -- -- -- "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä
ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan
runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja
kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" -- -- --
"Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena
kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään
saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä
muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta,
niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja
hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä
ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän
kruunusta?" -- -- -- "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä
ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei
ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,
ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen
luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä
ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". -- -- --
"Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella,
kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää -- -- jumalallinen, syvä
ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän
alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun
vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat
sielun silmistä ja se saa näkönsä!" -- -- -- "Ystäväni, koko teidän
kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin
Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, -- -- -- Että te ette
sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen
ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te
katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne
pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala
alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti
aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva
todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole
Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta,
jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa
ja rauhassa maailman kanssa. -- -- -- Oi, kyllä käy päinsä elää
hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta
kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa,
laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa
sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä
Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen
tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän
maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon
haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. -- -- -- Kristityksi
ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma
silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin
elossa oleva katsoo ruumista". -- -- -- "Te näytte pitävän varmana,
että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen
ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen
ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä
rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan
valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan
lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa
Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta,
että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta',
että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole
myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan
valtakuntaan sisälle tulla?' -- Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja
iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi
teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'.
Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee
kurjuutensa -- -- -- voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi
leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?"
-- -- -- "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut
teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan
ja levittää ruttoaan, minne vain tulee -- niin huudetaan, ja kaikki
kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin
voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa
kussa hän tahtoo'."

Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä
olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä
ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida,
niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä
ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan
nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen".
Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen
käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan
puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella,
että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä
miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan
välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle,
itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että
moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon
ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta
kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea
arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri
ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta,
kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin
toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin
vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee,
lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että
kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai
kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" -- "mutta" lisää hän
heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen,
löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä
etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se
ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan
sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu
huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen,
mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus
alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan
mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg
puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu
Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee
kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn
suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck
ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä -- hänen tapansa ei
ollut kierrellä -- mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen,
sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia
hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen
mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa
Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi
kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan,
vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko
ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen
kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden
mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan
tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan
ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista
suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua
paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras,
vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei
suinkaan vähennä sen arvoa.

Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors
Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa,
samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin
kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän
tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan
tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan
ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein
arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä
ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden
vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen
halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen
perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa
oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck
ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla
hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin
vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko
kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän
lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä".
Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että
heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan,
jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen
perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli
on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen
tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi
ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös
monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta
puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät
tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä
vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä,
missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi.
Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella,
että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla
maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin
kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta
kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan
immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin
vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen
sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä
yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan
perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen
ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan
kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna,
raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin
muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden
alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni,
ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin
sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä,
jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti
liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää
ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja
elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan,
taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin
ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin
tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka
ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee
Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin
sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,
ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti
rakastaminen, oikein toimiminen -- siinä se ijankaikkinen autuus,
jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia
ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne
olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen
on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman
alttarille".

Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin
kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta
ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä
perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien
väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten
heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa.
Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen
pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti
oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa
taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset
raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.

Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä
sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä
olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään
jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa
hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä
vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän
uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan.
Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.

Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen
pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja
Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja
Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että
kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan
luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen
alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut
askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin
yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin
kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg
IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun
äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.

Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin
kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä
lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors
Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä
(Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun
perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan
tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin
johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se
taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä
tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat
hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla
sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa,
osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn,
vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä
on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen
iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä
verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan
muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä
autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua
Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten
käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella
Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. -- Odottamatonta on,
että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh
oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen.
Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama
sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius,
joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä
antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors
Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä
koskevan riidan uudistaminen -- riidan, joka on käynyt katkeraksi
ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle
Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Runeberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan
puutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen
kuuluvaksi lueta "Helsingfors Morgonbladissa" n:o 80 (lisälehti)
s.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen
johdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck
245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen
toisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.



III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.


Joulukuun 12 p:nä 1835 vihittiin Turussa papeiksi kaksi
herännäisyyden vaiheissa sittemmin tunnettua miestä: _Frans
Oskar Durchman_ ja _Lauri Herman Laurin_. Molemmat määrättiin
kirkkoherranapulaisiksi Kalajoelle.

Durchman oli syntynyt Kuivaniemellä helmikuun 13 p:nä 1813.
Vanhempansa olivat Iin kappalainen Kustaa Durchman ja Briitta Maria
Sarelius. Saatuaan päästötodistuksen Oulun koulusta, oli hän tullut
ylioppilaaksi 1831. Laurin, joka oli syntynyt Pyhäjoella v. 1812,
oli suorittanut ylioppilastutkinnon v. 1832. [Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja.]

Hupaista elämää tarjosi Kalajoen pappila varsinkin nuorille. Tuossa
vieraanvaraisessa kodissa kävi paljon vieraita, ja usein oli nuoriso
siellä tilaisuudessa tanssimaan ja muulla tavoin huvittelemaan.
Laguksen, Malmbergin ja Holmströmin jyrkkä jumalisuus oli kyllä
hieman häirinnyt iloa, mutta Frosteruksen uudet apulaiset näyttivät
sitä innokkaammin aikovan ottaa osaa seuraelämään sekä pystyvän
johtamaan huvituksia. Etenkin Durchmanista toivottiin paljon. Hän
oli iloinen, harvinaisen vilkasluontoinen, puhelias ja kaikin puolin
miellyttävä mies. Tavattoman kauniilla lauluäänellään lumosi hän
kaikki. Sitäpaitsi osasi hän soittaa viulua ja oli hyvin altis
pitämään huolta siitä, ettei tanssittaessa musiikkia puuttunut.
Iloinen mies oli Laurinkin. Jos joku loukkaantuikin hänen terävistä
sukkeluuksistaan, nauroivat niitä muut sitä makeammin.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua "pilasi lahkolaisuus" kerrassaan
nämäkin apulaiset. Durchman ei enää tahtonut soittaa tanssimusiikkia,
ja kun häntä kärttämällä siihen vaadittiin, särki hän kaikkien
hämmästykseksi viulunsa pirstaleiksi. Hän, samoin kuin Laurin,
vetäytyi kokonaan pois seuraelämästä, liittyen heränneisiin ja
käyttäen aikaansa lukemiseen ja saarnojensa valmistukseen. Yhä
useammin nähtiin apulaisten huoneessa sielunsa tilasta huolehtivia
ihmisiä, jotka, huolimatta siitä että Frosterus ei tuosta pitänyt,
olivat tulleet kysymään neuvoa nuorilta "heränneiltä" papeilta.
[Kert. (1896) J. Hemming sekä F. O. Durchmanin tytär Vendla Östring,
joka isältään oli kuullut samaa.]

Tämän perinpohjaisen muutoksen olivat Laguksen ja Malmbergin
esimerkki ja heidän valtaavat sekä julkiset että yksityiset puheensa
saaneet aikaan. Varsinkin näkyy viimemainitun vaikutus Durchmaniin
ja Lauriniin alusta alkaen olleen suuri. Kun maailman pilkka ja
vihamielisyys tuntui tukalalta, ja epäilys valtasi noiden nuorten
totuuden tunnustajain mielet, virkistyi toivo uudelleen, kun
tapasivat Laguksen tai Malmbergin, ja kun posti heille toi "Tidningar
i andliga ämnen". Turhaan koetti Frosterus leimata lahkolaisiksi ja
hurmahenkisiksi Kalajoen herännäisyyden johtavia miehiä, ja turhaan
purki hän vihaansa heränneitten sanomalehteä vastaan: [Laguksen
kirje J. Vegeliukselle 5/10 3 (Väktaren 1893 n:o 11).] totuus oli
voimallisempi.

Vakavasti ja hellästi johdattivat Lagus ja Malmberg näitä nuoria
ystäviään totuuden taistelua käymään. Varsinkin kehottivat he heitä
rukoillen kilvoittelemaan, jotta ei luonnollinen kiivaus pääsisi
heissä sammuttamaan Hengen tulta. [Kert. (1896) J. Hemming.] Niinpä
esim. kirjoitti Malmberg Laurinille, joka leikillisessä muodossa
kirjoitetussa kirjeessä [Kirjeen omistaa lääninagronoomi K. O,
Laurin.] oli hänelle kertonut omista ja Durchmanin väittelyistä
Kalajoen pappilassa: "Kiitos nuijasodasta antamistasi tiedoista.
Ne olivat ilahuttavia ja rakentavia. Jumala olkoon ylistetty, että
hän näinä pimeyden aikoina hengellisesti kuolleessa Suomessamme saa
muutamissakaan herättää intoa puolustamaan Herran asiaa. Viholliset
ovat hyökänneet teidän kristillisyytenne kimppuun, joka on suitsevan
kynttilänsydämmen kaltainen, vaan te olette uskaltaneet rynnätä
heidän vanhaa Aatamiansa vastaan, joka on raivoavan tulipalon
kaltainen. -- -- -- Iloitsen voitostanne. Mutta kavahtakaa voiton
tavallisia petollisia hedelmiä: ylpeyttä ja kevytmielisyyttä.
Lienetkö puolustanut kristinuskoa pään tiedolla vaiko sydämmen
vakaumuksella? Edellistä voidaan suuressa määrässä saavuttaa oman
toiminnan kautta ja sitä on teeskentelijälläkin, vaan viimemainittua
ei koskaan saavuteta muuten kuin perinpohjaisen kääntymisen kautta
saatanan vallasta Jumalan tykö, pimeydestä valkeuteen. Perustuksessa
on muutos tapahtuva. Miten on sen laita? Oletko saanut aikaan yhtä
kauhean hävityksen itsessäsi kuin muissa? Oletko tuntenut murhetta
hirveästä tilastasi? Älä suinkaan mene tuon kohdan sivu. Jos sen
teet, tulee sinusta teeskentelijä eikä kristitty. Sinä silloin
hetken aikaa loistat niinkuin virvatuli ja sammut ennenpitkää
koko filistealaisen sotajoukon iloksi. Kaiva esille Aatami
piilopaikoistaan. Jos hän huutaa, lyö sitä vihaisemmin. Olemme kyllin
kauan varovasti tallettaneet käärmettä povessamme. Olisi kyllä aika
ruveta etsimään sen päätä, meidän omaa tahtoamme, koska jo seisomme
kauheasti haavoitetun armeijan eturivissä. Jos hän pärskyttää myrkkyä
silmiin, niin että on vaikea nähdä, niin anna parannuksen kyynelten
vuotaa; kyllä ne huuhtovat puhtaaksi kaikki. Ellei vihollinen tahdo
väistyä, niin lyö kaksiteräisellä miekalla, Jumalan sanalla, kunnes
hän on kokonaan teloittunut". [Kirje, joka on päivätty 14/4 36,
löytyy suomennettuna Hengellisessä Kuukauslehdessä 1896, 11-12.]

Muiden kiusausten kera näkyy varsinkin epäilys Jumalan sanan
totuudesta näihin aikoihin painaneen Laurinia. Tämän johdosta
kirjoitti hänelle Malmberg: "Puhut kirjeessäsi talonpojan
onnellisuudesta, hän kun uskoo evankeliumin puhtaasti. Joka
puhtaasti uskoo, hän onkin todella ylistettävä. Älkäämme kuitenkaan
romantillisten luulojemme mukaan pitäkö talonpoikaa onnellisempana,
kuin hän on. Epäuskolla on kyllä sijansa hänenkin sydämmessään.
Hän ei suinkaan hymyillen vaaraa sivuuta. Totta on, että meissä
on tuhatkertaisesti enemmän kuonaa kuin hänessä. Me olemme kaiken
elämämme ajan etsineet rikkautta, jollei rahoista, niin ainakin
viisaudesta ja tiedosta. Meidän pyrintömme on käynyt ylöspäin, eikä
alaspäin. Me olemme pyrkineet kasvamaan, vaan ei vähentymään. Me
olemme rakentaneet väärälle pohjalle, jotta pääsisimme rakennuksemme
huipulta hyppäämään taivaaseen. -- -- -- Ja kun tuota, jota niin
suurella vaivalla on rakennettu, pitäisi repiä alas ja ruveta
pitämään vahinkona ja raiskana -- onko ihme, että vanha Aatami
valittaa? Mutta koskekoon kuinka kipeästi tahansa, niin anna mennä.
-- -- -- Pitkittäkäämme totuudessa, niin mekin Jumalan armolla
pääsemme oikeaan". [Kirje päivätty 25/4 36 (Hengell. Kuukauslehti
1896, 15-16).]

Usein saivat Durchman ja Laurin isäntäväeltään ja muilta,
säätyläisiltä niinkuin talonpojilta, kuulla "ylpeydestään" ja
"tuomitsemishalustaan". Jos kohta he ehkä monestikin taitamattomalla
esiintymisellä antoivatkin aihetta siihen, oli syytöksen varsinainen
vaikutin tuota samaan totuuden sitkeää vastustamista, jota
herännäisyyden kaikkialla täytyi kokea. Siitä kirjoittaa Malmberg
samassa kirjeessä: "Mainitset kirjeessäsi, että synnin sokaisemat
ihmiset väärinkäyttävät Jumalan pyhää sanaa vanhan Aataminsa
puolustukseksi ja kuinka he varsinkin silloin, kun heille tahdotaan
huomauttaa heidän sielunsa tilaa, useimmin väärinkäyttävät tuota:
älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi". Viitaten raamattuun ja
Nohrborgin saarnaan 4 sunn. kolm. ja arvellen, että viimemainitun
sanat luultavasti tehdään turhiksi tuolla tavallisella "hän oli
ihminen ja voi erehtyä", jatkaa hän: "Kyllä meitä sanotaan ylpeiksi,
mutta kuitenkin on varmaa, ettei meidän n.s. puolueessa ole yhtäkään,
joka pitäisi ymmärrystään ja kokemustaan kirkkomme etevimpäin
opettajain valistusta korkeampana. Vastapuolue, joka väittää olevansa
puhdasoppinen kirkko, tekee niin ja tahtoo kuitenkin kantaa nöyrän
nimeä. -- -- -- Meitä kielletään muita tuomitsemasta, mutta meitä
saa jokainen tuomita. -- -- -- Älkäämme vaietko lausumasta totuutta
rakkaudessa, sillä jos me vaikenemme, pitää kivien huutaman. Meidän
tulee rakkauden pakoittamina julistaa joka ihmiselle hänen syntinsä,
ja voi meitä, ellemme sitä tee".

Varsinkin Malmbergiä koetti Frosterus sekä muut säätyhenkilöt
Kalajoella tehdä epäluulon alaiseksi Laurinin ja Durchmanin silmissä.
Se oli turhaa. Heidän ja hänen välillään syntynyt ystävyys kävi päivä
päivältä yhä lujemmaksi. Saatuansa kuulla, että nimenomaan häntä
Kalajoella pidettiin Laurinin ja Durchmanin viettelijänä ja miten
häntä siellä kaikin tavoin koetettiin saattaa huonoon maineeseen,
kirjoitti Malmberg viimemainitulle: "Älä piittaa, ystäväni, siitä
mitä oppineet ja oppimattomat minusta tekevät. Eivät he kumminkaan
koskaan arvaa minua kuvata niin kauheaksi, kuin itse tunnen olevani".
[Tämäkin, 18/4 36 päivätty kirje löytyy suomennettuna Heng.
Kuukauslehdessä 1896, 12-15.]

Vuosi 1836 oli Lagukselle raskas vuosi. Toukokuussa täytyi hänen
saattaa hautaan vaimonsa, ja muutamia viikkoja myöhemmin kuoli
häneltä kaksi lasta. Näiden tapahtumien sekä muiden kärsimysten
johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: [J. Vegeliukselle 1/8 36
(Väktaren 1893, n:o 11)] "En voi kuvata sieluni tilaa näinä aikoina,
kärsimyksiäni ja taistelujani. Ja mitä apua tämän kertomisesta
olisikaan? Myötätuntoisinkin ystävä saisi siitä ainoastaan hämärän
aavistuksen minua kohdanneista koetuksista. Ystävien ystävä on
antanut minulle lohdutusta, ja antaa sitä joka päivä niin usein
kuin sisälliset ja ulkonaiset sattumat repivät auki huonosti
parantuneen haavan ja uudelleen vaativat esille kaipuutani.
Jokapäiväisessä elämässä tapahtuu tuon tuostakin semmoista,
joka on omiaan muistuttamaan entisyydestä ja särkevällä tavalla
todistamaan, että nyt olen yksinäni maailmassa. Ne kyllä eivät saa
minua hallita, sillä Jumalan armo estää sen, mutta sitä useammin ne
käyvät minua tervehtimässä". Kirje päättyy seuraavilla sanoilla:
"Monet unohtuneet tehtävät vaativat minua nyt kauvan laiminlyötyyn
työhön. Jumala antakoon minulle armonsa ja henkensä, jotta voisin
jotakin toimittaa Hänen kunniakseen ja hänen seurakuntansa hyväksi.
Tämä olkoon jokapäiväinen, harras aamu- ja iltarukouksemme". Herra
kuuli tämän rukouksen. Voimalla ja urhoollisuudella jatkoi Lagus
taisteluaan herännäisyyden eturivissä. Kasvamistaan kasvoi liike
Ylivieskassa, samoin kuin Kalajoella ja Nivalassa, miten kiivaasti
Frosterus ja hänen hengenheimolaisensa koettivatkin sitä vastustaa.
Seudun heränneet papit kävivät usein Laguksen pappilassa, missä
seuroja ahkerasti pidettiin, ja melkein yhtä usein vieraili hän
Malmbergin luona, puhuen tämän johtamissa seuroissa. [Kertonut (1896)
J. Hemming.] Yhä likeisemmäksi kävi heidän suhteensa toisiinsa.
Heidän ystävyytensä vaikuttimena oli rakkaus Herraan ja siihen
suureen yhteiseen työhön, johon hän oli heidät kutsunut. Rakkaudella
kantoivat he toinen toisensa kuormaa, kehottaen tukien toisiaan
vaivoissa ja orjailematta nuhdellen, kun nuhde oli tarpeen. [Laguksen
kirje J. I. Berghille 31/1 1852 (omistaa neiti M. Bergh).]

Kuten ennen (I osa, s. 298) on mainittu, herätti Paavo Ruotsalaisen
maine alussa Laguksessa epäluuloa. Elokuussa 1836 tapasi hän ensi
kerran tuon kuuluisan savolaisen. Paavo oli saapunut Pyhäjärvelle,
minne Laguskin silminnähtävästi Malmbergin kehotuksesta samaan
aikaan matkusti. Oli lauantai-ilta. Seudun heränneet olivat koolla
lähellä kirkkoa sijaitsevassa kirkkomajassaan, missä Paavo asui.
Lesceliuksen ja Schwartzbergin seuraamana lähti Lagus sinne. Vakavan
vaikutuksen teki häneen kokoontunut väkijoukko, ja kauniisti
kaikui heidän veisuunsa. Kun virsi oli loppuun veisattu, astui
Paavo esille, nöyrästi pyytäen pappeja puhumaan kansalle. Lagus
kieltäytyi, kehottaen sensijaan Ruotsalaista esittämään oppiansa.
Yksinkertaisesti ja vakaasti, vaan samalla voimallisesti ja hellästi
selvitti tämä nyt autuuden järjestyksen, kohdistaen kuulijakunnan
huomion varsinkin vanhurskauttamiseen. Sen vertaista puhetta ei
ollut Lagus milloinkaan kuullut. Kaikki hänen epäluulonsa katosivat,
hän tunsi itsensä sangen mitättömäksi tuon Pyhän Hengen koulussa
valistuneen talonpojan rinnalla. Paavo pyysi uudelleen Lagusta
puhumaan, vaan tämä vastasi: "Missä te puhutte, siellä ei sovi minun
esiintyä. Antakaa anteeksi että olen teitä epäillyt". [Kertoneet
(1896) Rouva L. Veisell, J. Hemming, K. A. Malmberg y.m.]

Jälleen oli Lagus elämänsä taipaleella kohdannut oppimattoman
talonpojan, jonka valistuksen rinnalla hänen tietonsa ja kokemuksensa
supistuivat aivan pieniksi. Yhtä nöyrästi ja avosydämmisesti, kuin
ensi kerralla, tunnusti hän sen nytkin, tunnusti elämänsä loppuun.
Mainittu ilta muodostaa käänteen hänen sisällisessä elämässään. Vasta
nyt hän käsitti elävän, hengen köyhyydessä syntyneen uskon luonteen
ja erotuksen siitä kasvaneen pyhityksen ja tekopyhyyden välillä.
[Akiander VI, 216-217.]

Myöskin Laguksen ulkonaiseen asemaan nähden oli tämä tilaisuus
varsin tärkeä. Muutamien viikkojen perästä oli nim. piispantarkastus
pidettävä Raahen rovastikunnassa, ja asianomaiset kirkkoherrat,
etenkin Frosterus, joka oli lääninrovastina ja jonka pappilassa
päätarkastus oli toimitettava, olivat selvin sanoin ilmoittaneet,
etteivät siinä tilaisuudessa aikoneet lahkolaisia säästää [Laguksen
ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Syyskuussa saapui
arkkipiispa _E. G. Melartin_ lehtori J. A. Edmanin kera Kalajoelle.
Alusta alkaen kiinnittivät tarkastajat päähuomionsa heränneisiin
pappeihin. Edman, joka oli kuunnellut Laguksen kuulustelua
kirkossa, alkoi heidän pappilaan tultuaan hyvin ystävällisesti
tiedustella hänen menettelytapaansa sielujen hoitamisessa. Tämä
keskustelu kuitenkin keskeytyi, eikä sillä kertaa syntynyt mitään
puhetta "lahkolaisuudesta", niinkuin Lagus oli toivonut. Vasta
kolmantena tarkastuspäivänä otti arkkipiispa tämän kysymyksen
esille rovastikunnan kirkkoherrojen kanssa pitämässään kokouksessa.
Tämmöisissä tilaisuuksissa ei kappalaisilla ollut oikeutta esiintyä,
ja siitäkin syystä olisi heränneitten pappien ollut vaikea puuttua
keskusteluun, että Frosterus esitti syytöksensä Lagusta ja
Malmbergiä vastaan salaperäisesti ja nimiä mainitsematta. Kaikki
kuitenkin ymmärsivät, keitä hän nimenomaan tarkoitti. Myöskin
"Tidningar i andl. ämnen" sai samassa kokouksessa ärtyneen rovastin
suusta kuulla kunniansa. Mutta Frosteruksen hyökkäykset ja hänen
kavalat salaviittauksensa, joita muut kirkkoherrat katseellaan
ja käytöksellään kannattivat, [Kert. J. Hemming.] eivät voineet
heränneitä pappeja lannistaa. Tuo päinvastoin herätti heissä
innostusta ja rohkeutta. Iltapäivällä astui Lagus arkkipiispan
huoneeseen, minne hetken kuluttua myöskin Malmberg saapui.
[Laguksen yllämainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Melartin
oli lempeä ja ystävällinen mies. Kyyneleet silmissä kuunteli hän
Laguksen innostunutta ja suoraa tunnustusta ja hänen selvitystään
lahkolaisuudesta syytettyjen pappien asemasta, heidän mielipiteistään
ja opetustavastaan. Keskustelua kesti kauan. Kaksi kertaa tuli
Frosterus huoneeseen sitä keskeyttääkseen, vaan hänen täytyi tyytyä
siihen, että Melartin kummallakin kerralla kohteliaasti saattoi hänet
ulos huoneesta. Muun ohessa kysyi Lagus, miten papin tulisi kohdella
heränneitten pitämiä hartausseuroja. Empimättä kehotti arkkipiispa
häntä ja Malmbergiä käymään näissä kokouksissa sanankuulijoitaan
opettamassa. Herännyttä kansaa ei saisi -- niin hän lausui --
vainota eikä vihata, vaan neuvoa ja rakkaudella kohdella. Hän
kehotti noita innostuneita pappeja jatkamaan työtään, jos heidän
täytyisi sitä tehdä vaikka kunniansa ja hyvän maineensa menettämisen
uhalla. Tämmöistä myötätuntoisuutta ei Lagus eikä Malmberg olleet
voineet aavistaakaan saavansa kokea kirkon korkeimmalta edustajalta,
varsinkin kun tiesivät, että tarkastus suurimmaksi osaksi aiheutui
heitä vastaan tehdyistä syytöksistä. Miten vapaata keskustelu oli,
näkyy siitäkin, että Lagus lopuksi pyysi Melartinia kirjallisesti
hänelle ilmoittamaan, jos häntä tahi hänen ystäviään vastaan
uusia syytöksiä tehtäisiin. Tämänkin pyynnön lupasi suosiollinen
esimies täyttää. Yhtä myötätuntoisesti esiintyi Edman. Hänenkin
kanssaan keskusteli Lagus yksityisesti, saaden häneltäkin mitä
lämpimimpiä kehotuksia pelkäämättä jatkamaan työtään. [Laguksen
kirje Vegeliukselle 5/10 36.] Tyhjään raukesivat siis sillä kertaa
vastustajain tuumat. Sydän täynnä toivoa ja luottamusta, kirjoitti
Lagus [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] J. Vegeliukselle, jonka
rovastikunnassa samankaltainen tarkastus pian oli pidettävä: "Nyt on
sinun vuorosi Lapväärtissä. Sinulla on oikeus esiintyä kokouksessa.
Puolusta elävää kristillisyyttä, ja vastaukseksi kysymykseen
lahkolaisuuden ehkäisemisestä ja kukistamisesta huomauta ainoastaan,
että jokaisen papin tulee kääntyä ja tulla kristityksi".

Pian saivat Kalajoen heränneet papit kuitenkin kokea, etteivät
heidän vihamiehensä olleet lannistuneet tappiostaan. Mitä
kummallisimpia huhuja levitettiin heistä, yltymistään yltyi viha.
Sukulaiset ja entiset ystävät alkoivat yhä äänekkäämmin syyttää
heitä harhaoppisuudesta ja jos kummoisista erehdyksistä. Niinpä
sai esim. Malmbergin vaimo (1836) eräältä heidän vanhempainsa
kodissa Ruovedellä oleskelevalta veljeltään kirjeen, joka yllin
kyllin todistaa, miten huonossa maineessa Kalajoen herännäisyys
muuallakin oli. Mitä siellä puhuttiin liikettä johtavista papeista,
näkyy seuraavista Malmbergin vastauksesta [Konsepti löydetty N.
K. Malmbergin papereista. Päivämäärä puuttuu, vaan hänen 6/6 37
päivätystä kirjeestään kälylleen Evelina Bergrothille (Heng.
Kuukauslehti 1896, 31-32) käy selville, että se on kirjoitettu
talvella 1836-37.] lainaamistamme otteista: "Lahkolaisiksi
saattaa ainoastaan niitä sanoa, jotka eivät hyväksy Lutherin
raamatunselityksiä ja hylkäävät tunnustuskirjat. Juuri niihin olen
perustanut oppini, enkä raamatun jälkeen rakasta mitään muita kirjoja
niin paljon kuin Lutherin kirjoituksia, sillä niissä on henkeä ja
elämää. Niiden mukaan olen tutkinut oppiani ja elämääni, enkä ole
huomannut tahallani poikenneeni niistä. Kuitenkin sinä ja moni muu,
joka tuskin on nähnyt tunnustuskirjojemme kansiakaan, soimaa minua
lahkolaiseksi. Mikä on syynä siihen? Se että väitän, että kristinopin
vielä tänään tulisi olla yhtä voimallisen ja osoittaa vaikutustaan
ihmisten sieluissa nyt, niinkuin menneinäkin aikoina. Kun ajanhenki
vaatii, että pääasiallisesti terotetaan viisaustieteellistä
moraalia ja kuolleita siveysopillisia sääntöjä, tahi kun saarnataan
kristinuskoa, vaan niin varovasti, että vain ulkonaisen elämän
pinta saataisiin vähän kiillotetuksi; kun kansaa kehotetaan
parannukseen, vaan niin löyhällä tavalla, että farisealainen saa
olla häiritsemättömässä rauhassa jokaisessa sydämmessä, ilman että
näytetään, mistä parannuksen voima saadaan: onko ihme, että niitä
sanotaan lahkolaisiksi, jotka eivät saata veisata samaa virttä.
Voitko raamatusta tahi kirkkohistoriasta näyttää aikakautta, joka
olisi hyväksynyt siinä ilmestyvää käytännöllistä kristillisyyttä?"
-- -- -- "Sanot meidän esittävän tunnettua totuutta väärässä muodossa.
Sitä emme tee. Julistamme totuutta raamatun tavoin, emmekä pue sitä
romanttiseen muotoon, johon nykyajan ihmiset ovat tottuneet ja
joka kutkuttaa heidän korviaan". -- -- -- "Sanot meidän kieltävän
naisia kampaamasta hiuksiaan nutturalle. Tämäkin on väärä syytös.
Toiset naisistamme pitävät hiuksiaan sillä tavoin, toiset antavat
palmikkonsa vapaina riippua niskassa. Me emme määrää sitä emmekä
tätä, varomme vain, etteivät heikot pahenisi. Jolla on herännyt
omatunto, hän ei ole niin väkevä, kuin nuo nukkuvat henget,
jotka suruttomuudessaan eivät pelkää taivasta eivätkä helvettiä,
vaan hän pelkää joskus peikkojakin, ja semmoista tulee kohdella
varovaisuudella". -- -- -- "Tiedustelet, onko Evelina [Malmbergin
käly, joka kesällä 1836 oleskeli Nivalassa.] körttiröijyyn ja
mustilaishameeseen puettuna kuljeskellut meidän kanssamme Pidisjärven
karjakujilla, sanoen että hänen maallinen onnensa on mennyttä kalua.
Täällä ollessaan käytti hän semmoista pukua, kuin säätyhenkilöt
ylimalkaan käyttävät. Mitä täkäläisten talonpoikien vaatteisiin
tulee, olivat ne ennen aivan samanlaiset, kuin säätyläisten. Ne,
jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään turmeluksensa, -- -- --
käyttävät nyt tavallista talonpoikaispukua". -- -- "Sanot meidän
opettavan, ettei Jumalan armo ole kaikille syntisille altis. Niin
ei ole kukaan meistä puhunut, vaan sitä kyllä olemme terottaneet,
ettei järjestyksen Jumala anna syntejä anteeksi suruttomille ja
uudestisyntymättömille". -- -- -- "Kyllä meistä valehdellaan paljon
enemmän, kuin sinä kirjeessäsi mainitset, vaikka kaikki ei vielä ole
ehtinyt kuultavillesi". -- -- "Valheiden paraat ansarit ovat niiden
pappien kodit, jotka saarnaavat kunniansa, aittansa ja kukkaronsa
eduksi".

Samaan aikaan kuin Durchman ja Laurin liittyi Kalajoen heränneisiin
pappeihin _Jaakko Hemming_, joka v. 1835 määrättiin Laguksen
apulaiseksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Hänen aikuisemmista
elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän syntyi Oulussa 1809,
tuli ylioppilaaksi 1827 ja vihittiin papiksi helmikuussa 1834.
[Hengellinen Kuukauslehti 1896, 42.] Ensimmäisen vuotensa palveli
hän Sievissä. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Ollen luonteeltaan
tunnollinen ja vilkas, kehittyi hän Laguksen luona hyväksi
saarnaajaksi ja seudun heränneitten pappien uskolliseksi asetoveriksi.

Haapajärvelläkin, missä heränneitten luku Nivalan ja Pyhäjärven
läheisyydestä huolimatta vielä v. 1836 oli varsin pieni, alkoi
seuraavan vuoden alussa vilkas seuraelämä, johon yhä lukuisammat
liittyivät. Sikäläisen kappalaisen vaimo Margareetta Janson ja hänen
sisarensa Laura Cajanus pitivät seuroja pappilassa, kooten niihin yhä
enemmän ihmisiä "oikeauskoisten" vihan uhallakin. [Malmbergin kirje
Evelina Bergrothille. 6/6 1837.] -- Samaan aikaan syntyi vilkas liike
myöskin _Sievissä_. Se kantoi samaa leimaa kuin Ylivieskan ja Nivalan
herännäisyys, jonka vaikutuksesta se oli syntynyt.

Talvella 1837 ei Kalajoenvarren herännäisyys sanottavasti edistynyt,
mutta sitä huomattavammin keväällä s.v. Silloin taipui muun ohessa
Kotilan suuri kylä Nivalassa, joka niihin asti kiivaasti oli
vastustanut liikettä, elävää kristillisyyttä suosimaan. Varsinkin
nuorisossa oli muutos nähtävänä. Kilvan ylistivät pojat ja tytöt
Jumalan suurta armoa. [Malmbergin vasta mainittu kirje Evelina
Bergrothille.] Yhä voimallisempana kaikui Nivalan kirkossa Malmbergin
ääni, kehottaen ihmisiä parannukseen ja julistaen evankeliumia
kaikille synneistään murheellisille. Väsymättömällä ahkeruudella
hoiti hän laumaansa. Jotta Nivalankin heränneet oppisivat veisaamaan
Siionin virsiä, toimitti hän _Kaisa Liisa Ojan_, jolla oli
erinomaisen kaunis lauluääni, Pyhäjärvelle veisuuta harjoittelemaan.
[Kertonut (1896) Kaisa L. Oja.] Kun tyttö muutamien viikkojen
perästä palasi kotia, huomattiin väleen, ei ainoastaan Nivalassa,
vaan myöskin Ylivieskassa ja Kalajoella, ettei hän turhaan ollut
opintomatkallaan käynyt. Näidenkin seutujen heränneitten veisuu soi
näistä ajoista alkaen kauniisti, jos kohta ei niin tunteellisen
hienosti kuin savolaisten. Hyvin luultavaa on myöskin, että ne
Siionin virsien nuotit, jotka Durchman samana vuonna kirjoitti,
[Tämän nuottivihon, joka on löydetty Laguksen papereista, omistaa
rouva Leontine Malmberg.] ovat yhteydessä Kaisa Ojan Pyhäjärvellä
käynnin kanssa. Samoin kuin Lagus, piti Malmberg huolta siitä, että
heränneet kodeissaankin saivat hengellistä ravintoa. Kummallakin
oli varastossa Renqvistin toimittamia kirjoja, joita he sekä möivät
että lahjoittivat sanankuulijoilleen. Seuraavat numerot osoittavat,
miten suuri menekki oli. Vuosina 1836-1837 ostettiin yksin Nivalassa:
68 kpl. "Arndtin totinen kristillisyys II", 24 "Seitsemän lapsen
kääntyminen", 28 "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo", 3 Lutherin
"Epist. postilla", 55 "Huutavan ääni korvessa", 8 "Salattu elämä", 10
"Ystävällinen varoitus", 22 "Varoitussana suruttomille syntisille",
24 "Päiväkirja" sekä joku määrä ruotsinkielisiä kirjoja. Samaan
luetteloon [Malmbergin tili Renqvistille 1/3 38, joka on löydetty
edellisen papereista.] kuuluu vielä kirjoja 120 riksin arvosta, joita
ei erikseen mainita. Kirjat oli Renqvist toimittanut Malmbergille A.
J. Malmgrenin ja ennenmainitun Jaakko Evelin kautta.

Kesäkuussa 1837 meni Lagus naimisiin kauppias H. W. Widmarkin
lesken Albertina Charlotta Gananderin kanssa. [Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja.] Täten sai hän jonkunmoisen omaisuuden ja
vapautui taloudellisista huolistaan, jotka sitä ennen olivat häntä
painaneet. [Kert. K. A. Malmberg.] Nautittuaan virkavapautta kaksi
kuukautta, [Turun tuomiokapitulin arkisto.] jolloin hän matkusti
Suupohjaan sekä Tukholmaan, missä kaupungissa hän persoonallisesti
tutustui muutamiin sikäläisen herrnhutilaisen veljeskunnan jäseniin,
[Akiander VI, 267.] ryhtyi hän elokuussa innolla ja voimalla jälleen
virkaansa hoitamaan. Ollen hyvin mieltynyt lukemiseen, seurasi
hän tarkkaan Jumalan valtakunnan vaiheita myöskin ulkomaalla,
semminkin Ruotsissa. Varsinkin oli hän innostunut lähetystoimen
virkistymisestä, ja jo siihen aikaan mietti hän usein keinoja
asian edistämiseksi Suomessa. Hän kirjoitti siitä heränneitten
sanomalehdessä ja puhui siitä tuon tuostakin ystävilleen. [Kert. J.
Hemming.] Samaa todistamassa oli myöskin hänen etehisensä seinään
kiinnitetty säästölaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Hamasta
auringon koitosta sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi
tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth". [Kalajoen käräjien
pöytäkirjat.] Tämä kehotus rahojen keräykseen tarkoitti kuitenkin
miltei yksinomaan Laguksen omaa huonekuntaa. Samankaltaisen laatikon
oli myöskin Malmberg samaa tarkoitusta varten hankkinut Nivalan
pappilan etehisen seinään. Se oli varustettu kirjoituksella; "Kukin
sydämmensä ehdon jälkeen, ei ylönmielten eikä vaatien, sillä iloista
antajaa Jumala rakastaa". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.]

Leviämistään levisi liike myöskin Kalajoen emäseurakunnassa.
Kummallista kyllä, salli Frosterus apulaistensa pitää seuroja
pappilassa. Syynä tähän näennäiseen myötätuntoisuuteen oli
luultavasti Melartinin vasta pidetyssä tarkastuksessa lausumat
mielipiteet. Paitsi pappilassa, pidettiin seuroja muutamissa
talonpoikaistaloissa sekä tervahovinhoitaja D. J. Roosin ja hänen
vaimonsa Elisabetin, o. s. Sovelius, kodissa. Muun ohessa todisti
viimemainitun talon etehisessä oleva säästölaatikko, jonka laitaan
oli kirjoitettu: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä
senkaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle". -- -- --. "Mutta kun sinä
almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi
tekee" sikäläisen liikkeen likeistä suhdetta Nivalan ja Ylivieskan
pappeihin.

Samoinkuin Laguksen ja Malmbergin saarnat alkuaikoina olivat
kantaneet laillisuuden leimaa, olivat Laurin ja Durchmankin
Kalajoella ollessaan ankaria lainsaarnaajia. Niinpä esim.
viimemainittu pääsiäispäivänä Kalajoen kirkossa pitämässään
aamusaarnassa lausui: "Minkäkaltainen olet, ihminen? Olet syntynyt
synnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt
autuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet
ylenkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä
julistavat, olet seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia,
olet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä -- Jumala tietää mitä
kaikkea oletkaan tehnyt. Mutta useimmat teistä vastaavat: jos
johonkuhun olenkin vikapää, niin en suinkaan kaikkeen. Jumala
auttakoon sinua tätä ajattelemaan! -- -- -- Ja minkäkaltainen sinä
olet, joka sanot itseäsi kristityksi, millainen seurakunnan jäsen,
millainen kristitty? Sinä vastaat: ei minua ole vielä mistään
pahasta hätyytetty. Minä käyn usein kirkossa, veisaan ja rukoilen
niinkuin muutkin, kuuntelen tarkasti pappia, käyn oikein Herran
ehtoollisella, maksan ulostekoni, elän hiljaisesti ja siivosti,
teen jokaiselle oikein, autan köyhiä ja rakastan ystäviäni. Tuo on
oikein tehty, ystäväni, vaan ajatteletko myös, miten tätä teet.
En, vastaan minä sinun puolestasi. Tavan ja näön vuoksi kuljet
kirkossa, veisaat ja rukoilet niinkuin muutkin, ilman hartautta,
ilman kiivautta, kuuntelet pappia, mutta vähän siitä, ymmärrätkö
mitään, kun vain jaksat odottaa, kunnes odotettu amen tulee.
Kirkosta riennät kotia, mutta vielä pistäyt tiesi varrella olevaan
kapakkaan. Siellä tapaat ystäväsi ja naapurisi ja siellä pidät
iltarukouksesi juomisella, kiroilemisella ja tappelemisella".
[Kuuluu F. O. Durchmanin saarnakonsepteihin, jotka rouva Vendla
Östring on tekijän käytettäväksi antanut.] Muuten on huomattava,
että Durchmanin alkuaikoina pitämät saarnat monesti ovat otteita
Nohrborgin postillasta sekä muista samanhenkisistä saarnakirjoista.
Senkääntähden konsepteissa ylimalkaan ei tavata niin kiivaita sanoja,
kuin hän seurapuheissa käytti. Luultavasti menetteli Laurinkin
saarnojaan valmistaessaan samaan tapaan, miten hyvät saarnalahjat
hänelläkin oli. Kummallakin, etenkin Durchmanilla, oli sointuva ääni
ja jo heidän elävä esitystapansa ja voimallinen paatoksensa vaativat
välinpitämättömimmätkin sanankuulijat saarnaa tarkasti seuraamaan.
Viikko viikolta kehittyivät nämä miehet yhä etevämmiksi saarnaajiksi,
joiden puhetta yhä suuremmat kansanjoukot riensivät kuulemaan. Kun
he eksyivät ykspuoliseen saarnatapaan, nuhtelivat ja neuvoivat heitä
rakkaudella Lagus ja Malmberg. [Akiander VI, 276.]

Kunnioituksella ja hellällä rakkaudella liittyi Kalajoenvarren
herännyt kansa niihin paimeniin, joiden suusta he olivat
kuulleet herätyksen ja evankelisen lohdutuksen voimallista
sanaa. Seurat, joita tähän aikaan säännöllisesti pidettiin ei
ainoastaan sunnuntaina, vaan myöskin lauantai-iltoina, kävivät yhä
elävähenkisemmiksi ja niihin kokoontui yhä enemmän väkeä. Usein
ruokki Lagus pappilassaan näitä vieraitaan [Kalajoen käräjien
pöytäkirjat.] ja suurta vieraanvaraisuutta osoitti heille myöskin
Malmberg, [Kertoneet (1896) Nivalan vanhimmat heränneet.] vaikka
hänen varansa olivat paljon pienemmät. Pääasiana oli kuitenkin
hengellinen ravinto. Sitä ei milloinkaan puuttunut, jos muut
varastot joskus loppuivatkin. Yhtä vähän kuin Ylivieskan kansa
oli Nivalan seurakunta menneinä aikoina oppinut suuria papiltaan
vaatimaan. Sikäläinen kappalainen Kl. F. Alan oli niin juoppo, että
hän erotettiin virastaan 1835. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Miten rakastettu Malmberg Nivalassa oli, nähdään siitäkin,
että Matti ja Erkki Sorvala y.m. talonpojat v. 1837, jolloin
seurakunnan kappalaisenvirka oli täytettävä, pyysivät häntä
neljännelle vaalisijalle. Tätä pyyntöä ei tuomiokapituli voinut
ottaa huomioon, vaan määräsi hänen sensijaan kappalaisenapulaiseksi
_Lapualle_ toukokuun 1 p:stä 1838. Jo viime mainitun vuoden alusta
siirtyivät myöskin Laurin ja Durchman uusille työaloille. Edellinen
määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Ylitornioon, viimemainittu
armonvuodensaarnaajaksi Ylihärmään. [Sukukirja, Suomen aatelittomia
sukuja.] Pian nähtiin kuitenkin nuo kaivatut opettajat jälleen
Kalajoella. Yhtyen Lagukseen he silloinkin tulivat Herrastaan
todistamaan, vaikka heidän saarnatuolinsa tällä kertaa oli
syytettyjen penkki käräjähuoneessa.



IV.

Kalajoen käräjät (1838-1839).


Helmikuun 6 p:nä 1838 päivätyssä virkakirjeessä ilmoitti Salon
kihlakunnan kruununvouti _K. A. Hårdh_ Oulun läänin kuvernöörille
Kalajoen pitäjässä syntyneistä "yhteiskunnan rauhaa sekä yleistä
viihtymistä häiritsevistä seikoista", jättäen hänen päätettäväkseen,
mihin toimenpiteisiin asian johdosta olisi ryhdyttävä. Kirjelmä
johtui Kalajoen pitäjän alaosan nimismiehen _Niilo Sandmanin_
ilmiannosta. Viimemainittu oli nim. Hårdhille ilmoittanut, että:
säästölaatikoita varojen keräämistä varten pakanalähetyksen hyväksi
löytyi Ylivieskan pappilassa, tervahovinhoitaja Roosin asunnossa
Kalajoen markkinapaikalla ja apulaisten huoneessa Kalajoen pappilassa
sekä Sandmanin hankkiman tiedon mukaan myöskin Pidisjärven
pappilassa. "Näihin säästölaatikkoihin oli suuri osa köyhimmistä
talonpojista, varsinkin naiset, uhranneet arvokkaimman omaisuutensa,
niinkuin kultaa, hopeaa, silkkivaatteita, päähineitä y.m.;"
[Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Satoihin nousevia kansanjoukkoja
kokoontui, milloin missäkin talossa pitäjässä veisaamaan Siionin
virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja, joista etenkin Huutavan
ääni korvessa on mainittava. "Ne, jotka ovat ottaneet osaa näihin
kokouksiin, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi,
ylönkatsovat kanssakristittyjään, laiminlyövät työnsä y.m.s." --
Myöntäen, että seurojen ja säästölaatikkojen "tarkoitus kyllä voi
olla hyvä", huomauttaa Hårdh virkakirjeensä lopussa edellisten
laittomuudesta sekä siitä, että "moni perin köyhä väärän
innostuksen valtaamana on uhrannut ainoan arvokkaan omaisuutensa",
vaatimatta asianomaisilta mitään tiliä. Kuvernööri ilmoitti asiasta
prokuraattorille, joka maaliskuun 23 p:nä päivätyssä kirjelmässä
määräsi, että "kanne oli nostettava niitä henkilöitä vastaan, jotka
Kalajoen pitäjässä olivat panneet toimeen luvattomia hartauskokouksia
tahi näissä kokouksissa olleet saapuvilla". Kantajaksi määrättiin
maafiskaali _Erkki Julius Berg_, sekä tuomiokapitulin asiamieheksi
Lohtajan kirkkoherra _K. K. Elfving_.

Asia oli ensi kerran tutkittavana heinäkuun 6-9 p:nä 1838.
Tuomariksi oli hovioikeus määrännyt _K. F. Grönbergin_. Käräjät
pidettiin Pahikkalan talossa Kalajoella. Tilaisuuteen oli haastettu
Malmberg, Lagus, Hemming, Laurin, tervahovin hoitaja Roos vaimoineen
sekä 22 talonpoikaa eri osista pitäjää. Sitäpaitsi kantaja vaati
edesvastausta myöskin maanmittari _K. H. Hårdhille_ ja tämän
vaimolle _Amanda Sofia Hårdhille_ sekä kauppiaan leskelle _Katarina
Soveliukselle_ siitä, että olivat käyneet Roosin kodissa pidetyissä
seuroissa. Ensin kuulusteltiin syytettyjä pappeja. Nämä myönsivät
kaikki pitäneensä kodeissaan hartausseuroja, joihin ihmisiä
lauantai- ja sunnuntai-iltoina kirkkomatkoillaan oli kokoontunut, sekä
häissä, ristiäisissä y.m. juhlatilaisuuksissa seurakuntalaistensa
luona, väittäen voimassa olevien asetusten ei ainoastaan myöntävän,
vaan käskevänkin pappia kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa
opettamaan ja neuvomaan sanankuulijoitaan autuuden asiassa. Jyrkästi
vastustaen syyttäjän väitettä, että hartauskokoukset olisivat
aikaansaaneet häiriöitä seurakunnassa, huomauttivat he että ne
päinvastoin olivat vaikuttaneet paljon hyvää, ne kun silminnähtävästi
olivat edistäneet raittiutta, siveyttä, ahkeruutta ja muita hyviä
tapoja kaikissa kodeissa, joissa joutohetkiä käytettiin Jumalan sanan
viljelemiseen, veisuun ja rukoukseen. Mitä säästölaatikkoihin tuli,
myönsivät Malmberg, Lagus ja Laurin kodeissaan niillä etupäässä
kotiväeltään koonneensa varoja lähetystoimen edistämiseksi Vaikkei
heillä siihen ollutkaan suoranaista lupaa esivallalta, eivät voineet
he käsittää siinäkään menetelleensä väärin, koska englantilaiset
lähetyssaarnaajatkin olivat saaneet Suomessa koota varoja samaan
tarkoitukseen ja maassa hyväksytyt sanomalehdet olivat kehottaneet
kansalaisia siten edistämään pakanalähetyksen kallista asiaa. Jyrkästi
kielsivät he _vaatineensa_ ketään laatikkoihin rahoja tahi muuta
omaisuutta panemaan.

Ainoastaan yksi niistä lukuisista todistajista, jotka kantaja oli
haastattanut näihin käräjiin, Daniel Kuona, todisti seurojen pitäjiä
ja niissä kävijöitä vastaan. Hän väitti heränneitten halveksien
kohtelevan muita. Muuta moitittavaa ei kuitenkaan hänkään pystynyt
heitä vastaan esiintuomaan. Useat muut sitävastoin todistivat, että
seurat olivat vaikuttaneet paljon hyvää seurakunnassa. Varsinkin
Malmbergin, Laurinin ja Durchmanin nimet mainittiin usein. Suurinta
huomiota näkyvät herättäneen muutamien todistajain kertomukset
_Matti Niemen_ talossa Nivalassa joulukuun 22-23 päivinä pidetyistä
seuroista. Paitsi paljon oman pitäjän kansaa sekä vieraita Iisalmelta
ja Pyhäjärveltä oli tässä tilaisuudessa ollut saapuvilla Durchman
ja Paavo Ruotsalainen, jotka Malmbergin kera olivat puhuneet
kokoontuneelle kansanjoukolle. Niinikään todistettiin, että
Ruotsalainen myöskin kesällä 1837 oli käynyt Nivalassa, silloinkin
esiintyen puhujana seuroissa. Tämän johdosta määräsi oikeus, että
Durchman ja Paavo Ruotsalainen olivat haastettavat niihin käräjiin,
joissa juttu uudelleen tulisi käsiteltäväksi.

Tähän päättyivät ensimmäiset käräjät. Paljon oli syytettyjen pappien
näinä päivinä täytynyt kärsiä. Pilkaten kohtelivat heitä liikkeen
ulkopuolella olevat talonpojat eivätkä säätyläisetkään voineet salata
iloaan siitä, että vihdoinkin oli ryhdytty lahkolaisuudelle salpoja
rakentamaan. [Kert. J. Hemming.] Ei saata kummastella, että heidän,
samoinkuin syytteenalaisten talonpoikien esiintyminen oli hyvin
varovaista, eikä sitä, etteivät he sanallakaan iskeneet kaikin puolin
ala-arvoisen syyttäjänsä menettelyyn, vaikkei tilaisuutta siihen
suinkaan puuttunut. Asia oli uusi vielä ja siksi tavatonta laatua,
etteivät he näy ehtineen asemaansa täysin perehtyä.

       *       *       *       *       *

Tulisella kiireellä jouduttivat asianomaiset jutun jatkumista.
Vaikka Durchman asui Vaasan ja Paavo Ruotsalainen Kuopion läänissä,
määrättiin seuraavat käräjät alkaviksi elokuun 6 p:nä. Seurauksena
siitä olikin, ettei viimemainittu ehtinyt saada haastetta. Durchman
sitävastoin saapui tilaisuuteen, samoinkuin 35 talonpoikaa, miehiä ja
naisia, Kalajoen pitäjästä, jotka uuttera syyttäjä ennen haastettujen
lisäksi oli oikeuteen vetänyt.

Ennenkuin varsinainen kuulustelu alkoi, tiedusteli Elfving, oliko
tutkimuksen alaisissa seuroissa kuulusteltu katkismusta ja olivatko
nämä kuulustelut kantaneet toista leimaa, kuin siihen asti tavalliset
ja asetuksissa määrätyt. Kysymykseen vastasi Lagus. Hän myönsi, että
seuroissa oli pidetty katkismuskuulusteluja, vaan lausui sen varman
vakuutuksen, ettei asianomaisten pappien menettelytapa tässäkään
kohden, niinkuin myöskin edelliset pöytäkirjat osoittivat, ollut
ristiriidassa voimassa olevien määräysten kanssa.

Tämän jälkeen esitti Berg kanteensa Durchmania vastaan: hän oli
esiintynyt hartausseuroissa, ja hänenkin asunnossaan oli nähty
säästölaatikko rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi.
Puolustuksessaan esitti Durchman samoja näkökohtia, kuin Malmberg,
Lagus ja Laurin ennen olivat julki lausuneet, lisäten ainoastaan,
että hänen säästölaatikossaan, jonka hankkimisella hänkin oli
toivonut saavansa pienillä varoillaan edistää pakanalähetystä, hänen
muuttaessaan pois Kalajoelta oli löytynyt: 20 kp. ass., 1: 44 Ruotsin
riksirahaa, messinkinen tahi kultainen korvarenkaan osa, terässolkia,
huuliharppuja sekä muita esineitä, joita hän ei muistanut. Sitäpaitsi
olivat muutamat lahjoittaneet vaatteita samaan tarkoitukseen
käytettäviksi. Rahat, samoinkuin nuo muut pienet lahjoitukset, oli
Durchman muuttaessaan pois paikkakunnalta jättänyt tervahovinhoitaja
Roosille.

Parastansa oli Berg koettanut, saadakseen niin raskauttavia
todistuksia kuin suinkin syytettyjä vastaan. Varsinkin näkyy
Laurinin ja Durchmanin syyllisyyden toteennäyttäminen olleen
hänen fiskaalitoimensa silmämääränä. Tietysti olivat nuo nuoret,
innostuneet papit, koettaessaan taivuttaa Kalajoen raakaa ja
jumalatonta kansaa Jumalan sanan kuuliaisuuteen, joskus esiintyneet
taitamattomastikin ja kiivailla sanoilla kiihoittaneet vastustajansa
vihaan ja kostonhimoon. Ei ollut vaikea löytää todistajia siihen,
varsinkin kun nimismies Sandman, jonka tahtoa talonpojat olivat
tottuneet kaikissa noudattamaan, haikailematta toimi Bergin apuna.
Niinpä todistivat muutamat todistajat, että Durchman eräissä
ristiäisten johdosta pidetyissä seuroissa olisi moittinut vanhempia
siitä, että nämä kummeiksi useimmiten kutsuivat jumalattomia
henkilöitä sekä kastetta toimittamaan suruttomia pappeja. Muuan
toinen väitti, että hän toisessa tilaisuudessa olisi halveksien
puhunut "meidän rovastista" sekä lausunut: "Lohtajan rovastilla on
kyllä hyvät lahjat, mutta hän on kiroilija ja hänen elämänsä on
moitittavaa". Kerran Alavieskassa käydessään -- niin todisti kolmas
-- olisi hän lausunut: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut
huonoja pappeja. Nyt on teillä hyvä tarjona, jos vain ymmärrätte
valita". Kuvaava on talollisen Olli Helanderin todistus, jonka mukaan
Durchman eräissä joulukuun 10 p:nä 1836 Antti Isokäännän talossa
pitämissään seuroissa olisi puhunut seuraavaan tapaan: "Kristinuskon
valo on nykyaikana niin suureen pimeyteen kätkettynä, ettei se
miespolviin ehtine valistustaan levittää. Muinoin oli kansa puettuna
vuohennahkoihin ja asui vuorten rotkoissa, mutta se etsi hengellistä
valoa. Nyt se korskailee silkissä ja kattuunissa, jotka vaatteet
perkele levittää purjeiksi ja, itse asettuen peräsimeen, ohjaa niiden
omistajat helvettiin. Nykyajan ihmiset tahtovat olla jumalisia niin
salaisella tavalla, ettei itse Jumalakaan mahtane tietää, koska
ja josko he pääsevät taivaaseen". Sama todistaja kertoi Laurinin
sanotussa tilaisuudessa puhuneen seurojen laillisuudesta, puolustaen
niitä muun ohessa myöskin sillä että arkkipiispa Kalajoella vasta
pitämässään tarkastuksessa olisi kehottanut pappeja niihin saapumaan
ja niitä johtamaan. Tämän yhteydessä olisi Laurin niinikään lausunut:
"Toista on nimismies sanonut, mutta aivan sokea on perkele ollut, kun
hän semmoista valetta on ruvennut levittämään". Hyvin raskauttavalta
kuului asianomaisten korvissa myöskin seuraava, todistajaksi kutsutun
Lauri Karjalan kertomus. Durchmanin kera oli Laurin marraskuun 12
p:nä 1837 pitänyt seuroja S. K. Niskalan Kalajoella omistamassa
talossa. Molemmat olivat ankarasti moittineet seudun asukasten
jumalattomuutta. Etenkin oli Laurin hyökännyt niitä vanhempia
vastaan, jotka olivat kieltäneet lapsiaan seuroissa käymästä,
verraten heitä "kähiseviin käärmeisiin". Niinikään oli hän muka
lausunut, etteivät ne 50 vuoden ikäiset ihmiset, jotka eivät siunaa
itseään aamulla noustessaan eivätkä levolle mennessään rukoile, enää
ole pelastettavissa. Kärjälä kertoi Laurinilta turhaan kysyneensä,
missä paikassa raamattua niin sanotaan. Tämän kertomuksen vakuuttivat
muutamat muut todistajat aivan oikeaksi. Yksi heistä todisti
sitäpaitsi, että Laurin kiivaasti oli vaatinut Kärjälää poistumaan,
kehottaen häntä menemään krouviin. -- Samat todistajat sekä heidän
lisäksi muutamat muutkin, joilta Berg asiaa tiedusteli, sanoivat
seuroja vahingollisiksi, "koska ne olivat synnyttäneet eripuraisuutta
kodeissa". Samaa mielipidettä kannatti Elfvingkin, joka Durchmanin
hänestä lausumien, yllämainittujen sanojen johdosta jätti oikeuden
harkittavaksi, voitaisiinko pitää noita muka kristillisen tiedon
edistämiseksi toimeenpantuja kokouksia hartautta synnyttävinä ja
hyödyllisinä, niissä kun ihmisten kunniaa ja hyvää mainetta tuolla
tavoin oli solvattu.

Näitä ja muita heitä vastaan lausuttuja syyttäviä todistuksia
torjui varsinkin Laurin sattuvasti ja asiallisesti. Ei sovi
kummastella, että hän sitä tehdessään joskus eksyi käyttämään
ivallisiakin sanoja. Kun esim. eräs todistaja kertoi pappilan
palvelijan "siivotessa Durchmanin huonetta, vetäneen auki tämän
piironkilaatikon ja näyttäneen todistajalle siinä löytyviä vanhoja
naisten myssyjä, pieniä kenkiä, solkia y.m. esineitä", kysyi
Laurin, "milloin todistaja siten oli tyydyttänyt sopimatonta
uteliaisuuttaan". Kärjälää myönsi hän kyllä vaatineensa poistumaan
Niskalassa pidetyistä seuroista sekä kehottaneensa häntä menemään
"luvalliseen kokoukseen krouviin", vaan sen hän sanoi tehneensä
siitä syystä, että asianomainen sanotussa tilaisuudessa, niinkuin
myöskin toiset todistajat todistivat, oli päissään. Sekä Laurin että
Durchman kielsivät milloinkaan nuhdelleensa ja neuvoneensa seuroihin
saapuneita niin, kuin heistä oli todistettu. Vastustajien kantaa
kuvaa muun ohessa sekin, että Laurin piti tarpeellisena pyytää saada
sanasta sanaan pöytäkirjaan otetuksi, mitä hän oli tarkoittanut
puheessaan "kääntymättömien 50 vuoden ikäisten" hengellisen tilan
vaarasta. Jyrkästi kielsi Durchman seurapuheissa arvostelleensa
Elfvingiä tahi muita pappeja. Mitä hän yksityisesti mahdollisesti
oli tuohon tapaan joskus lausunut, sitä ei hän sanonut muistavansa.
Tämän johdosta ja koska useat todistajat olivat vetäneet esiin paljon
semmoistakin, jota syytetyt papit olivat yksityisissä keskusteluissa
saattaneet lausua, huomautti Laurin, että prokuraattori oli jättänyt
oikeuden tutkittavaksi, mitä seuroissa oli tapahtunut, vaan ei
vaatinut sitä tutkimaan Durchmanin eikä muiden yksityisiä puheita ja
keskusteluja.

Ei yksikään pystynyt muuta todistamaan kuin että heränneet
seuroissaan aina olivat noudattaneet siivoa ja hiljaista käytöstä.
Varsinkin Malmbergin johtamissa seuroissa oli järjestys ollut
erinomainen. Viimemainittua vastaan näissä käräjissä tähdätty syytös
kohdistuikin miltei yksinomaan hänen vaimonsa lähetystoimen hyväksi
vastaanottamiin lahjoituksiin ja lahjoittajille antamiin neuvoihin
tavarain rahaksi muuttamiseksi. Myöntäen todistukset oikeiksi,
puolusti Malmberg toimenpiteitään tässä kohden pääasiassa samoilla
perusteilla, kuin hän Laguksen ja muiden kera jo ensi käräjissä oli
esiintuonut.

Paljon huolta tuottivat Bergille useimpain todistajain
hartausseuroista ja heränneistä esiintuomat myötätuntoiset ja
kiittävät lausunnot. Tuon tuostakin vaati hän edesvastausta monelle
heistäkin. Täten joutui muiden samanmielisten todistajain kera näissä
käräjissä syytteen alaiseksi maanmittari Hårdhin apulainen _J. V.
Högman_, joka, vaikkei hän ymmärtänyt suomea, oli ollut saapuvilla
monissa seuroissa, ruotsinkielisestä kirjasta seuraten veisuuta.
Huomattavan tunnustuksen hartausseurojen tuottamasta siunauksesta
julki lausui talollinen _Matti Stenbäck_, joka, vaikka hän
ainoastaan yhden kerran oli käynyt seuroissa Ylivieskan pappilassa,
todisti, että "kaikki Laguksen sekä yksityiset että julkiset
opetukset olivat olleet tosi hyödyksi seurakuntalaisille niin
hengellisessä kuin maallisessa suhteessa". Vielä merkillisempi on _E.
Kaarlenkasken_ todistus Nivalassa pidetyistä seuroista. Kyläkuntansa
järjestysmiehenä oli hän tarkoin huomannut, että kaikenkaltaiset
paheet ja rikokset seurojen kautta huomattavassa määrässä olivat
vähentyneet ja melkein kerrassaan lakanneet. Peittelemättä lausui hän
sen mielipiteen, että perheissä mahdollisesti syntynyt eripuraisuus
johtui siitä, että "toiset pelkäävät Jumalaa, toiset ovat siitä
pahoillaan". Vastaukseksi syytöksiin heränneitten muita kohtaan
osoittamasta ynseydestä ja ylpeydestä kertoi hän, miten eräälle
sillalle kokoontuneet poikaset hänen käräjiin matkustaessaan olivat
pilkanneet hänen vaatteitaan sekä pelikortit kirjoinaan veisanneet
muutamaa Siionin virttä, jonka sanat he osasivat ulkoa.

Kantaansa salaamatta esiintyi heränneitten vastustajana myöskin
rovasti Elfving. Muun ohessa kysyi hän, olivatko syytteen alaiset
papit, niinkuin säädetty on, joka vuonna kirkoissaan julistaneet
tammikuun 12 p:nä 1726 päivättyä kun. plakaattia. Muitten
myönnytykseen, etteivät sitä olleet tehneet, lisäsi Malmberg: "Koska
kirkkoherra Tohtori Frosterus-vainaja, jota yleisesti kunnioitettiin
ja arvossa pidettiin, ei kuuluttanut mainittua plakaattia, vaikka hän
kyllä tiesi, että kysymyksessä olevia seuroja pidettiin, niin hän
silminnähtävästi ei pitänyt näitä laittomina eikä moitittavina".

Selvään näkyy pöytäkirjoista, miten heränneitten vastustajien
viha päivä päivältä kasvoi. Heitä vastaan näissä käräjissä tehdyt
syytökset ja niitä kannattavien todistajain lausunnot ovat
rohkeammat, kuin edellisellä kerralla. Mutta samassa määrässä kasvoi
myöskin syytettyjen luottamus totuuden voimaan ja sen lopulliseen
voittoon. Suruttomat hämmästyivät ja syyttäjät puivat voimattomina
nyrkkiään, kun käräjienkin aikana Siionin virsien säveleet iltasin
kaikuivat läheisistä asunnoista, vieläpä käräjätalon pihaltakin.
[Kertoneet seudun vanhimmat heränneet.] Ehkä joku heistä ymmärsi,
mitä Lagus tarkoitti, kun hän eräänä iltana käräjätalosta asuntoonsa
kävellessään lausui: "Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
[Kertonut (1896) J. Hemming y.m.]

       *       *       *       *       *

Seuraavat käräjät alkoivat syyskuun 25 p:nä Kärjän talossa. Niistä ei
kuitenkaan sen enempää tullut, kun tuomariksi määrätty _A. J. Roos_
tervahovinhoitaja Roosin sukulaisena ilmoitti olevansa jäävillinen
juttua käsittelemään.

       *       *       *       *       *

Eräänä helmikuun päivänä 1839 saapui Nivalan pappilaan muutamia
vieraita Savosta, niiden joukossa Paavo Ruotsalainen. Nilsiän
nimismies oli kahdesti etsinyt häntä, haastaaksensa hänet Kalajoen
käräjiin, vaan Paavo oli kummankin kerran matkoilla eikä vielä
nytkään tiennyt, että hänkin oli joutunut maafiskaali Bergin huomion
esineeksi. Saatuaan Malmbergilta kuulla asiasta, lähti hän tämän
seurassa Kalajoelle, missä juttu helmikuun 19 p:nä uudelleen oli
otettava esille Anttilan talossa pidettävissä käräjissä. Tilaisuuteen
saapuivat kaikki edellisissä käräjissä saapuvilla olleet paitsi
Laurin, joka asiaansa ajamaan oli valtuuttanut tervahovinhoitaja
Roosin, sekä uusia syytettyjä ja uusia todistajia. Pormestari _G.
Gummeruksen_ sijaan, joka oli pyytänyt vapautusta tästä tehtävästä,
oli hovioikeus tuomariksi määrännyt _K. Kihlgrénin_.

Pöytäkirjoihin otettavaksi jätti Roos oikeudelle Laurinin
puolesta pitkän, varsinkin 1726 vuoden konventikkeliplakaatin
määräyksiä perusteellisesti käsittelevän selvityksen, jonka nojalla
viimemainittu pyysi päästä vapaaksi kaikesta edesvastauksesta.
Etenkin Bergiä hän siinä pahasti pitelee, eikä jää Sandmankaan
osattomaksi hänen asianomaisille antamistaan sutkauksista.
Kuvatkoot muutamat otteet, miten Laurin arvosteli tehtäviään
pappina sekä syyttäjiensä kantaa ja toimenpiteitä: "Olen aivan
aiheettomasti vedetty oikeuteen ja syytetty luvattomista kokouksista
hartautta toimittaessa (olagliga sammankomster vid förrättande af
andaktsöfningar), niinkuin haaste sanasta sanaan kuului". -- -- --
"Samankaltaisia uskonnollisia kokouksia kuin nämä syytteenalaiset
ovat, pidettiin monen vuoden kuluessa Tohtori Frosterus-vainajan
eläessä. Siitä eivät paikkakunnan kruununpalvelijat voineet olla
tietämättömiä, mutta ilmoitus asiasta tehtiin vasta muutama päivä
T:ri Frosteruksen kuoleman jälkeen". -- -- -- "Joskin syyttäjä
silminnähtävästi ei ole koettanut selvittää itselleen 1726 vuoden
asetuksen sisältöä, vaan on kohdistanut huomionsa ainoastaan
tuohon 200 hopeataalerin helisevään uhkasakkoon, ja joskin jutun
käsittelyssä pitkäksi venynyt aika on tarjonnut hänelle tilaisuutta
vakavammin miettimään asiaa -- miten on hän sittenkään saattanut
uskoa, että lainsäätäjä olisi määrännyt ankaran rangaistuksen
kaikista uskonnollisista seuroista ilman poikkeuksetta, kun miltei
kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja". -- -- -- "Yhtä järjetöntä
ja vastoin kaikkia voimassa olevia asetuksia kuin se on, että
yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty
kutsumasta luoksensa muutamia ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä
sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä
seuraavan sunnuntain tekstiin, tahi että muutamat ystävät saman
sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta p. ehtoollisen
oikeaan nauttimiseen pitämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä
veisaamalla ehkä samaan aikaan, kuin verrattomasti lukuisammat
ihmisjoukot muistutuksetta pitävät 'seuroja' Venuksen ja Bakkuksen
kunniaksi ravintolassa tahi yksityisen kodissa, ääneen laulaen ja
usein tyhjentäen lasinsa ja maljansa -- yhtä paljon järkeä vailla
on syyttäjän hanke paikkakunnan kihlakunnanoikeuteen haastaa
seurakunnassa toimivia pappeja vastaamaan 'luvattomista kokouksista
hartautta toimitettaessa' ja vastoin kaikkea järjellisyyttä koettaa
näihin virkamiehiin sovelluttaa rangaistus-määräyksiä, jotka
yksinomaan tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajatoimeen
sekaantumasta". -- Tähän lausuntoon yhtyivät, mikäli se heitä koski,
Lagus, Malmberg, Durchman ja Hemming. Suullisesti he sitäpaitsi
selittivät, etteivät yhtyneet Laurinin Bergiä vastaan tekemään
hyvitys-vaatimukseen, "koska he olivat vakuutetut siitä, ettei
viimemainittu ollut syypää tähän oikeudenkäyntiin eikä siihen
uskonnon vainoon, jonka alaisiksi he olivat joutuneet".

Paavo Ruotsalaista ahdistettiin varsinkin hänen esiintymisestään
ennen mainituissa Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä
pidetyissä seuroissa. Oli todistettu, että hän oli lukenut, vieläpä
puhunutkin sinne kokoontuneelle lukuisalle kansanjoukolle. Sen hän
myönsikin, sanoen tahtoneensa antaa isännälle, jonka luona hän oli
nauttinut paljon hyvää, mitä hänellä oli antaa. Matkansa Nivalaan
kesällä 1837 sanoi Ruotsalainen aiheutuneen hänen ja Malmbergin
vanhasta tuttavuudesta, lisäten että heillä oli paljon yhteisiä
asioita, "joita ei jokaiselle vieraalle ihmiselle voi kertoa ja
selvittää".

Jo edellisissä käräjissä olivat sekä Lagus että Malmberg todistajilta
oikeuden edessä kysyneet, oliko heidän opetuksensa milloinkaan
ollut ristiriidassa evankelisen tunnustuksen kanssa. Syynä tähän
tiedusteluun oli se, että Berg Malmbergiä vastaan jo jutun
alussa esiintuomassaan kanteessa muun ohessa oli syyttänyt häntä
harhaoppisuudesta. Nyt kysymyksessä olevissa käräjissä veti Malmberg
esiin tämän pöytäkirjoihin otetun syytöksen, vaatien oikeutta
velvoittamaan Bergiä tarkemmin ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta
hän olisi levittänyt. Vaikkei yksikään todistaja ollut viitannutkaan
siihen, että Malmbergin oppi olisi poikennut kirkon tunnustuksesta,
ja vaikka Elfvingkin antoi sen lausunnon, että hän, mikäli
todistajain lausunnoista voitaisiin päättää, tässä suhteessa
oli syytön, ei Berg peruuttanut syytöstään. Eikä pitänyt tuo
puhdasoppisuutta harrastava syyttäjä itseään velvollisena "tarkkaan
ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta Malmberg oli koettanut levittää".
Miehen kantaa kuvaa niinikään seuraava tähän kieltäytymiseen liittyvä
perustelu: "Koska kanne sisältää, että Malmberg on pitänyt luvattomia
kokouksia hartauden harjoittamista varten sekä että hän näissä
tilaisuuksissa saarnaamisella ja lukemisella on koettanut houkutella
ja vietellä niihin kokoontuneita vääräoppiseen ja nurjaan käsitykseen
oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin
uskonnosta, niin pidätän itselleni oikeuden jutun lopussa, kun
tutkimus kaikissa kohden on suoritettu loppuun, saada tässä suhteessa
esiintuoda ne kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta". Malmberg
uudisti vaatimuksensa, johon oikeus, asiaa harkittuaan, antoi
sen päätöksen, "ettei se, asian silloiseen tilaan nähden, voinut
velvoittaa syyttäjää antamaan tarkempia tietoja". Tätä päätöstä
vastaan ilmoitti Malmberg tyytymättömyyttä.

On helppo käsittää, minkä vaikutuksen tämä kohtaus teki Malmbergiin
ja hänen sorretuihin virkaveljensä. Jos Laurin olisi ollut
tilaisuudessa saapuvilla, olisi hän tuskin voinut äänetönnä
kuunnella Bergin selitystä ja oikeuden sen johdosta julistamaa
päätöstä. Saatuansa tietää asiasta, kirjoitti hän eräälle Ruotsissa
oleskelevalle tuttavalle, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa:
[Tähän kirjeenvaihtoon kuuluvista Laurinin kirjeistä on Nordisk
Kyrkotidning kirjoitukseensa "Huru ser det ut i Finland?" (1840,
n:o 1 -- 2) lainannut pitkiä otteita.] "Joka persoonallisesti
tuntee sekä syyttäjän että Malmbergin, joka viimemainittu Jumalalta
on saanut sen lahjan, jota jokapäiväisessä puheessa nimitetään
hyväksi tajuksi, sekä paljon hengellistä viisautta, mutta toinen
ulkonaisessakin suhteessa on sortunut juoppouteen ja muihin
siitä johtuviin paheisiin, jota paitsi hänellä ei ole rahtuakaan
sivistystä, jonka avulla olisi voinut oppia edes katkismuksen, niin
ei voi pitää syyttäjän toimenpiteitä Malmbergiä vastaan kummempina,
kuin jos hän olisi ruvennut sotaan kuun asukkaita vastaan. Herra,
jonka tiet ovat ihmeelliset ja käsittämättömät, vaan samalla hyvyys
ja totuus, on johtanut asiat niin, että vainoojamme hurjassa
vihassaan ovat hyökänneet sotatantereelle, jolla heidän voimansa
osoittautuvat heikommiksi kuin millään muulla". Samankaltaiseen
vertailuun, mikäli kysymys koskee syyttäjäin sivistyskantaa ja
heidän käsitystään hengellisistä asioista, vaatii varsinkin Kalajoen
yläpiirin nimismiehen _V. Sundströmin_ virkakumppanilleen Sandmanille
helmikuun 10 p:nä lähettämä kertomus Nivalan herännäisyysliikkeestä.
Se luettiin syytettyjen pappien vaatimuksesta helmikuun 19 p:nä 1839
oikeudessa ja otettiin pöytäkirjoihin. Sekä kieli että lauserakennus
on niihin määrin ala-arvoista, että kirjoitusta on mahdoton
suomentaa. [Alkuperäisessä muodossaan kuuluu kirjoitus: "Utan det mig
vetterligen höga öfverhetliga författningar sådant tillåta; äro till
beskaffenheten följande. 1:o att en sektisk andaktsöfning utspritt
sig häri Pidisjärvi kapell Församling bestående af sig såkallade
upplyste eller nyfödde Biografer -- som äro skilde från annat Folk,
så man som qvinkön uti kläder med en långskörtig hvardmans eller ylle
Tröija liknande mera en Karakavjacka för männerne, men en kofta för
qvinfolket; ingen hufvudbonad hafva qvinfolket, än att kring hufvudet
bindes en svart eller hvit dålig halsduk; och männerna bruka gråa
vardmansmössa utan skjärm, som mera liknar en kalott, hvilken drägt
gifvit anledning mot dem som ej åtföljt deras antagne mode, till
förvitelse och stridigheter dem emellan. 2) Deras andakts-öfning
består uti ett flitigt läsande i andeliga böcker, deribland i
synnerhet, en ropandes röst i öknen, och sjungande ur en bok Sijons
sånger, utom andre dertill lämpade visor m.m. och från hvilken andakt
ej någon får dem afbryta, till något annat angeläget förrättande, ja
fast elden vore löst på taket öfver dem än mindre annat förefallande
sysslomål. 3) Dertill sammanskockas gemenligen, hvarje Lördags
eftermiddag å Prestgården till gemensamt samqväm från alla tracter i
Kapellet, utom de som äro från längre orter, här sig inställa hvilka
och sedan deras vägkost blifvit förtärd eller förskingrad fallit på
tiggeri hos andra till en misslynt last och mén. 4) Dessutom pläga
de 4 ombyteliga ställen i Byalaget i andeligt afseende församla
sig att sin Guda andakt använda, på söcknedagar i veckan -- men om
andakten af eller tilltagit därigenom i sitt rätta förhållande, har
jag ej någon pålitlig kännedom än att å den dagen en ansenlig tid
gåt förlorat för dem sig af slike flemmatici folk betjenat; måst sig
därmed åtnöija. 5) Uti karaktärs Byggningen i Farstuvan framför sidan
af dörren till salen är af Herr Interims Predikanten N. G. Malmberg
inrättad, med grön oljofärg sirligen målad så kallad sparbössa af
träd; och dera tecknade ofvanskrift i afseende, att tjena Hedningar
till omvändelse i Christna Läran, dit de lätt tänkande qvinnokönet,
en framför det andra hasta att uppoffra sin reelaste egendom.
Såsom silkes dukar -- Bindmössor, stycken -- Kattuns klädningar,
Guldringar m.m. som i sparbössan upptages, hvilket derefter till
penningar förvandlas, är efter den underrättelse och kännedom jag
äger ett sådant förhållande dermed härstädes: ock anser jag nödigt
härom göra Herr Krono Befallningsmannen underrättad i afseende å
sakens nuvarande skick vidtagande vidare åtgärd som dertill kan
föranleda".] Myönnettävä on kuitenkin, että Sundström oli siksi
typerä mies, ettei hän näihin puuhiin olisi ryhtynyt, ellei hänen
virkaveljensä Kalajoella olisi häntä siihen yllyttänyt. Niinkuin
myöhemmin huomattiin, oli Sandman vainon varsinainen alkuunpanija.
Hän oli tottunut talonpoikia komentamaan eikä mitenkään voinut kärsiä
herännäisyyden synnyttämää uutta katsantotapaa, joka uhkasi hävittää
hänen parhaat tulolähteensä ja riistää häneltä sen virkamiesarvon,
jonka turvissa hän niihin asti niin vapaasti oli kansaa sortanut.
[Kert. J. Hemming y.m.]

Muutamien pappien näitä käräjiä varten antamista
papintodistuksistakin näkyy, miten vähän heränneitten pitämien
kokouksien arvoa tunnettiin. Niinpä todistaa esim. Kalajoen v.t.
kirkkoherra E. R. Alcenius Laguksesta, Hemmingistä, Roosista
y.m., että "heidän suhteensa yleensä ei mitenkään ole muuta
muistutettavaa kuin jonkunlainen uskonnollinen suvaitsemattomuus,
joka on vaikuttanut, että ovat sulkeutuneet itseensä ja siihen
piiriin joissa on samanmielisiä, josta minun ajatukseni mukaan nuo
isommat kansankokoukset sunnuntaisin, joista he ovat syytetyt,
aiheutuvat". Sitävastoin todistaa Ylitornion v.t. kirkkoherra K.
A. Castren Laurinista, että hän "sekä opissa että elämässään on
esiintynyt niin, kuin arvokkaan ja uutteran uskonnonopettajan
sopii", sekä Lapuan kirkkoherra I. D. Alcenius, että Malmberg
"tarkan, perusteellisiin opintoihin perustuvan jumaluusopillisen
sivistyksen ohessa aina on osoittanut vakaata kristillistä käytöstä".
Mitä viimemainittuun todistukseen tulee, on huomattava, että
Malmberg luultavasti oli senlaatuista pyytänyt, häntä kun Berg oli
syyttänyt harhaoppisuudesta. Näissäkään käräjissä ei kuitenkaan
syntynyt kysymystä tästä asiasta. Ainoa oppia koskeva todistus oli
ennen esiintyneen Yrjö Vasankarin väite, että Durchman eräässä
ristiäistilaisuudessa muka olisi lausunut: "Kutsutaan jumalattomia
kummeja ja annetaan jumalattomien pappien kastaa lapset, joiden
sielut siten syöstään kadotukseen". Durchman vastasi: "Semmoisia
hullutuksia en koskaan ole voinut lausua". Renki K. Borgman
todistikin hänen sanoneen: "Kun on suruttomat vanhemmat, suruttomat
opettajat ja suruttomat kummit, niin ei kaste tuosta voimaansa
menetä, mutta kun lapsi sitten kasvaa suruttomien vanhempien luona,
niin se itse pilaa kasteensa liiton".

Mitä tarkimpia tietoja säästölaatikoista oli Berg koettanut hankkia.
Kiusallisen pieniin seikkoihin iski hän huomionsa, tehden mitä
loukkaavimpia salaviittauksia. Kantokirjuri J. D. Molander vaati
edesvastausta Durchmanille siitä, että tämä muka olisi eräältä hänen
holhotiltaan pakoittamalla houkutellut silkkihuivin; Laguksesta ja
Malmbergista oli huhuttu, että he laatikoillaan olivat koonneet
rahoja omaan kukkaroonsa, palvelustytöt kertoivat mitä tavaroita
olivat nähneet Durchmanin vaatelaatikossa y.m. y.m. Vaikka kaikki
syytökset todistettiin vääriksi, ja vaikka Lagus ilmoitti omasta
ja muiden säästölaatikkojen omistajien puolesta paitsi Laurinin
Tukholmaan Kokkolan postikonttorin kautta lähettäneensä kaikki
Kalajoella lähetystoimen hyväksi kootut rahat, joista tarkat tilit
oikeudelle jätettiin, ei otettu huomioon syytettyjen esitystä, että
tämä kysymys hartausseuroihin kuulumattomana heti ratkaistaisiin.
Senkin pyynnön hylkäsi oikeus, että lähetystoimen hyväksi lahjoitetut
vaatteet y.m. vähäpätöiset esineet, jotka kaikki olivat Laguksen
ja Roosin hallussa ja joista kukin asianomainen oli antanut mitä
täydellisimmät luettelot, saataisiin myydä huutokaupalla, "jotta
ne eivät pilaantuisi". Lagus ja Roos määrättiin niitä hoitamaan
"korvaamisen uhalla, jos mitään pilaantuisi". Tämän päätöksen alle
he tyytymättömyyttä ilmoittamatta alistuivat. Toista mieltä oli
Laurin, joka, saatuaan asiasta kuulla, ruotsalaiselle tuttavalleen
kirjoitti: "Suurella mielipahalla olen kuullut, että virkaveljeni
toistaiseksi ovat tehneet säästölaatikkonsa hyödyttömiksi. Semmoinen
oli minunkin mielipiteeni, kunnes huomasin, että sen vaikuttimena
oli ihmispelko. Nyt kun Herra on valaissut minua oikein käsittämään
asiaa, olen kehottanut tunnettuja ja tuntemattomia panemaan roponsa
säästölaatikkooni, siten edistääkseni pakanain pelastusta. Näiden
toimenpiteiden kautta, joita kertomusten mukaan on yhteiskunnan
ylimmissä piireissä rumilla väreillä kuvattu, toivon pian voivani
lähettää muutamia riksejä Tukholman lähetysseuralle". [Nordisk
Kyrkotidning 1840, n:o 2.]

Miltei kaikille syytettyjen kutsumille todistajille, jotka
todistivat heidän edukseen, vaati syyttäjä edesvastausta, "koska
he silminnähtävästi olivat ottaneet osaa seuroihin". Turhaan
huomauttivat papit, vetoamalla O. K. 17 luv. 15 §:ään, tästä Bergin
häikäilemättömästä menettelytavasta, turhaan siitäkin, että tämä
oikeudessa oli tiedustellut niitäkin hartauskokouksia, joita oli
pidetty prokuraattorin kirjoituksessa mainitun ajan jälkeen.

Jota useampia todistajia kuulusteltiin, sitä täydellisemmin tulivat
näkyviin herännäisyysliikkeen siunausta tuottavat vaikutukset.
Täytyy kummastella, ettei ainoatakaan todella raskauttavaa, todeksi
näytettyä syytöstä voitu tuoda esille ketään liikkeeseen kuuluvaa
vastaan. Muiden kera koetti kyllä esim. Evijärven todistajaksi
haastettu lukkari E. Rivander saada heränneitä pappeja epäluulon
alaisiksi moittimalla sitä, että Evijärveläisiäkin, usein joukottain,
oli käynyt Nivalan kirkossa. Hän kertoi koettaneensa sitä estää,
vaan saaneensa vastaukseksi: "Siellä on oikea hengellinen pappi,
mitä meidän papeista, nehän ovat kuin kuolleet pölkyt". Berg teki
parastansa auttaaksensa todistajaa, vaan Durchman ja Malmberg
ahdistivat häntä kysymyksillään, niin ettei todistus ottanut
oikein sujuakseen. Paljon puhui hän herännäisyyden perheissä muka
synnyttämistä riidoista, kunnes hän ei voinut mitään vastata
Malmbergin selitykseen: "Kun Jumalan armo löytää syntisen, niin tämä
ei enää saata elää entiseen jumalattomaan tapaansa, vaan hänen täytyy
varoa myöskin tilaisuutta syntiin, kun sitävastoin se, johon Jumalan
sana ei ole koskenut, tuosta suuttuu ja luulee toisen halveksivan,
vaikkei tuota ylönkatsetta ole olemassa muualla kuin epäilevän
omassa mielikuvituksessa". -- Ei pystynyt syyttäjä oikein iskemään
siihenkään, että muuan todistaja kertoi kuulleensa erään Frosteruksen
pappilassa oleskelevan rouvan monesti säälineen "vanhaa ukkoriepua",
jonka apulaisensa, aina sunnuntaisin seuroihin kiirehtien, jättivät
avutta. Ei näet voitu todistaa, että apulaiset millään tavoin
olisivat laiminlyöneet virkatehtäviänsä. Puheet syytettyjen pappien
lahkolaisuudesta aiheuttivat tiedusteluja jumalanpalveluksesta heidän
kirkoissaan, josta muun ohessa todistettiin, että harvat, niinkuin
entisinä aikoina oli ollut tapana, virsikirjatta tulivat kirkkoon.
Samankaltaisiin johtopäätöksiin johtivat syyttäjän muutkin näissä
käräjissä heränneitten syyllisyyden toteennäyttämiseksi tekemät
yritykset. Mutta yleinen mielipide kannatti häntä, ja sen turvissa
oli hänen helppo jatkaa. Paavo Ruotsalainen pyysi saada asiamiehen
kautta ajaa asiaansa seuraavissa käräjissä, "hänen kotiseudultaan
kun oli niin pitkä matka Kalajoelle". Tähän pyyntöön antoi oikeus
kieltävän vastauksen, "koska Ruotsalaista oli syytetty rikosasiasta".
Samasta syystä määrättiin, että Laurin ja maanmittarinapulainen
Högman sekä muutamat muut ennen haastetut tuomisen uhalla olivat
velvolliset saapumaan niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen oli
otettava käsiteltäväksi. Tämän johdosta lausuu Laurin eräässä
kirjeessä: "Olen siis jätetty kruununpalvelijain valtaan, joiden
mielivallasta kai riippuu, saanko matkustaa käräjiin muuten kuin
vangittuna". [Nordisk kyrkotidning, 1840, n:o 2.]

       *       *       *       *       *

Seuraavat käräjät alkoivat huhtikuun 9 p:nä saman tuomarin johdolla.
Lagus oli silloin niin sairaana, ettei hän, kuten lääkärinsä oli
todistanut, "hengenvaaratta saattanut poistua huoneestaan", eikä
Malmbergkaan voinut tilaisuuteen saapua, "kun hänen vaimonsa
terveydentila ei sitä myöntänyt". Pyytäen ettei jutun ratkaisua tämän
tähden viivytettäisi, ilmoitti kumpikin valtuuttaneensa Laurinin
asiaansa oikeudessa valvomaan. Ehkä saivat täten alkaneet käräjät
juuri näiden valtakirjojen takia kiivaamman leiman kuin edelliset,
joissa Malmberg ja Lagus johtivat syytettyjen puolustusta.

Ennen syytettyjen ja todistajiksi vaadittujen lukua lisäämään oli
Berg haastattanut uusia. Matti Niemen talossa joulukuun 22-23
päivinä sekä muualla pidetyistä seuroista, joista jo edellisissä
käräjissä oli kuulusteltu useita todistajia, oli saatava tarkempia
tietoja. Laurin, Durchman, Hemming, Hårdh sekä Roos jättivät
oikeuteen kirjoituksen, jossa he vaativat asian lykkäystä, koska
he turhaan olivat pyytäneet saada lunastaa edellisten käräjien
pöytäkirjat eivätkä näiden puutteessa voineet oikaista todistajien
erehdyttäviä lausuntoja eikä syyttäjän niihin perustuvia hyökkäyksiä.
Ensinmainittu huomautti sitäpaitsi, ettei se tuomari, joka alussa
käsitteli juttua, osannut suomea ja tulkkinsa kautta sai väärän
käsityksen monesta lausunnosta. Tätä pyyntöä ei oikeus kuitenkaan
ottanut huomioon. Bergin selitys, että syytetyt papit kaikki osasivat
kumpaakin kieltä ja saapuvilla olleina olivat olleet tilaisuudessa
kulloinkin tekemään muistutuksensa, jos semmoisiin syytä oli, painoi
enemmän.

Bergin hankkimista uusista todistajista herätti huomiota varsinkin
Haapajärven kappalainen _J. Janson_. Hän oli ollut saapuvilla Matti
Niemen talossa helmikuun 24 p:nä 1837 pidetyissä seuroissa, joista
hän siis tiesi tarkkoja tietoja antaa. Tilaisuudessa oli ollut
koolla noin 200 henkeä. Heidän käytöstään vastaan hänellä ei ollut
muuta muistutettavaa, kuin että he kilpailivat veisuussa siten nim.
että, kun jonkun aloittama virsi oli veisattu loppuun, toinen heti
siitä muille ilmoittamatta aloitti uutta. Malmberg oli puhunut
tämänkaltaisten seurojen hyödystä, kehottanut tilaisuuteen saapuneita
kärsivällisesti kestämään maailman vainoa sekä päättänyt kokouksen
rukouksella. Janson, joka kertoi silloin olleensa Durchmanin kanssa
kinkerimatkoilla ja tämän kehotuksesta oli Niemeen poikennut, ei
ollut muissa tämmöisissä seuroissa käynyt, vaan sanoi pitävänsä
velvollisuutenaan ilmoittaa, että papit "sortamalla virkaveljiään
olivat niitä edistäneet". Elfvingin kehottamana ilmoitti hän
niinikään tällä tarkoittaneensa Malmbergiä ja Durchmania. Myöskin
kertoi hän kirkkoherralleen ilmoittaneensa, että Haapajärven kappelin
"hurmahenkisyyden" eksyttämä kansa oli alkanut laiminlyödä kirkossa
käyntiä ja sensijaan oli ottanut tavakseen sunnuntaisin kokoontua
talollisen Antti Tuomalan luo sekä että Frosterus tämän johdosta
oli kirjoittanut kansalle kinkereissä luettavan varoituksen, jota
Durchman, laiminlyöden velvollisuutensa, ei ollut lukenut. Kanteen
tapaisen todistuksensa päätti hän mainitsemalla, että Malmberg ja
Durchman, katkismusta kinkereillä selittäessään, olivat kieltäneet
kansaa luottamasta kääntymättömiin opettajiin, koska nämä julistivat
ihmisille perkeleen evankeliumia.

Laurin ei hämmästynyt tätäkään, silloisen katsantotavan mukaan
hyvinkin raskauttavaa todistusta. Hän päinvastoin Malmbergin
puolesta huomautti, että viimemainitun, Jansonin kertoma lausunto
kääntymättömistä papeista oli sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa,
jossa sanotaan; "kun sokea sokeaa taluttaa, niin molemmat lankeavat
kuoppaan". Saatuaan Jansonilta myöntävän vastauksen kysymykseensä,
oliko Frosterus kirjoituksessa kieltänyt seurainpidon, pyysi
Laurin vasta saada oikeudelle jättää sanotun todistuskappaleen.
Durchman kielsi Niemeen kokoontuneen seuraväen millään tavoin
kilpailleen veisuussa ja antoi, kun sekä Berg että Elfving vaativat
häneltä selitystä kääntymättömistä papeista lausumistaan sanoista,
seuraavana päivänä oikeudelle näin kuuluvan kirjallisen lausunnon:
"On horjumaton totuus, että kääntymättömät papit, jotka lihallisessa
mielessään eivät ymmärrä sitä, mikä Jumalan hengen omaa on, ovat
raatelevia susia lammasvaatteissa, ryöväriä ja murhaajia, joiksi
Vapahtaja itse Joh. 10: 1 heitä nimittää ja joita jokaisen kristityn
tulee karttaa. Jos sentähden tuo kappalaisen Jansonin todistuksena
esiintuoma kinkereissä käyttämäni lausunto verrataan Jumalan sanaan,
niin käy selväksi, että, jos tuo epäluottamus kääntymättömiin
opettajiin nähden sisältää jotakin heille halventavaa, niin en
minä heitä halvenna, vaan itse Jumala, joka tuomitsee tuommoiset
palkkapaimenet, niinkuin jokainen selvään ymmärtää, jos hän Jumalan
puoleen kääntyneellä mielellä lukee esim. Jes. 56: 10, Jer. 23: 1,
Hes. 34: 2, Sakar. 11: 16, Math. 7: 15, Mark. 8: 15, Luuk. 12: 1-2,
Timot. 3: 15 ja monta muuta paikkaa Jumalan pyhässä sanassa". Tähän
lausuntoonsa oli Durchman liittänyt Frosteruksen kirjoituksen, jonka
Laurin "Jumalan sallimasta sattumuksesta" oli säilyttänyt. 1) Jos
kohta siitä näkyikin, että kirjoittaja oli ollut altis uskomaan
Jansonin heränneistä hänelle antamia epäedullisia tietoja, ei puhuta
siinä sanallakaan heidän pitämistään seuroista, niinkuin Janson
valallaan oli todistanut. "Tämä tappio" kirjoitti Laurin tuttavalleen
Ruotsissa "masensi asianomaisten rohkeutta melkoisesti". [Nordisk
kyrkotidning 1840, n:o 2.] Kuitenkin todisti Janson, Bergin häneltä
sitä tiedusteltua, että seurat olivat aikaansaaneet eripuraisuutta
perheissä, vieroittaneet kansan kirkosta sekä synnyttäneet laiskuutta
ja huolimattomuutta. Niinikään väitti hän heränneitten halveksivan
muita ihmisiä.

Suoraa puhetta sai varsinkin Berg Laurinilta kuulla: "Näitä asioita
ei syyttäjä kääntymättömässä tilassaan ymmärrä", "tuommoinen
menettelytapa on inkvisitoorinen" y.m.s. Mutta kyllä syytäkin
löytyi. Syytettyjen pappien yksityiset puheet, heidän opetuksensa ja
elämänsä, heidän vaatekaappiensa sisältö -- kaikki oli tiedusteltava
ja julkisuuteen vedettävä. Todistajilta kysyttiin, olivatko papit
olleet rasitukseksi seurakuntalaisilleen aineellisessa suhteessa,
miten he kohtelivat edustamansa uskonnollisen liikkeen ulkopuolella
olevia henkilöitä, olivatko he suvaitsemattomia, köyhille
auttamattomia j.n.e. Eräässä kirjeessä kuvaa Laurin seuraavin sanoin
omaa ja kanteen alaisten virkaveljiensä asemaa: "Jotta valistunut
tuomari saisi yhä tarkempia tietoja siitä, onko oppimme raamatun ja
tunnustuskirjojen mukainen ja eroaako elämämme missään suhteessa
muiden elämästä, vedetään esille piikoja navetoista, palvelijattaria
kyökeistä, renkejä talleista, juomareita krouveista. Saattaako kukaan
väittää, että todistajat eivät ole päteviä? Voidaanko sanoa, että
meille tapahtuisi vääryys, jos maallisen vallan edustajat pitäisivät
meitä hurmahenkisinä haaveilijoina, kun niin monen palkollisen
todistus antaa siihen aihetta? -- -- Moni noista jumaluusopillisista
sankareista, joiden tulee antaa lausunto puhdasoppisuudestamme, ei,
niinkuin varmaan tiedän, osaa lukea selvästi sisältä". [Nordisk
kyrkotidning 1840, n:o 2.] Varsinkin kun tiedetään Laurinin
kirjoittaneen nämä sanat heti nyt kysymyksessä olevien käräjien
päätyttyä, on helposti selitettävissä, että kirje paikottain ilmaisee
katkeraa mieltä. Että kuvaus olisi liioiteltu, sitä eivät ainakaan
pöytäkirjat todista.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun 4 p:nä alkaviin käräjiin oli Berg haastattanut paljon
uusia todistajia, niiden joukossa pitäjänapulaisen N. P. Cajanerin
Reisjärveltä [Törnudd, Matrikel.] sekä Alavieskan [Törnudd,
Matrikel.] armovuodensaarnaajan J. F. Silviuksen ja muita
säätyläisiä. Nämä käräjät eivät kuitenkaan asian lopullista ratkaisua
paljon jouduttaneet. Muutamat todistajat eivät olleet haastetta
noudattaneet, ja syytetyistä eivät Laurin ja Paavo Ruotsalainen
olleet saapuvilla. Näistä syistä lykättiin tutkimuksen jatkaminen
elokuun 27 p:ään. Oikeuden kesäkuun 5 p:nä julistama päätös sisältää
muun ohessa, että Laurin ja Paavo Ruotsalainen, jotka laillista
estettä esiintuomatta eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, "omalla
kustannuksellaan ovat hankittavat oikeuteen". Saman tuomion alaisiksi
joutuivat myöskin 6 muuta syytettyä sekä monta todistajaa.

       *       *       *       *       *

Jo ennenkuin viimeiset käräjät alkoivat, olivat syytetyt täysin
vakuutetut ei vain ilmiantajainsa, Kalajoen nimismiesten, sekä
syyttäjän vihamielisistä tarkoituksista, vaan myöskin monen
todistajan huonoista vaikuttimista. Tyytymättömät olivat he myöskin
asianomaisten tuomarien menettelytapaan. Kun tuo syytetyille
niin loukkaava todistajain kuulusteleminen jälleen oli alkava,
esitti Laurin omasta sekä Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin
puolesta oikeudelle kirjallisesti muutamia, jutun käsittelyä
edellisissä käräjissä koskevia muistutuksia. Valittaen että syyttäjä
"kokonaan unohtaen toiminta-alansa rajat, yhtä hämmästyttävällä
kuin laittomalla rohkeudella oli johtanut syytöksensä asioihin,
jotka eivät ensinkään häntä koskeneet", väittää kirjoitus noiden
"inkvisitooristen, tietämättömyyttä todistavien toimenpiteiden"
tarkoituksena olevan ainoastaan syytettyjen häväiseminen yleisön
silmissä. Suurta tyytymättömyyttä näkyy varsinkin ensimmäisen
tuomarin menettely syytetyissä herättäneen. "Emme ota päättääksemme",
lausuvat he kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan, "riippuvatko
pöytäkirjoissa löytyvät virheet siitä, että hovioikeudenauskultantti
Grönbergiltä on puuttunut tahtoa käsittelemään tätä arkaluontoista
juttua miehen tyyneydellä ja maltilla, vai siitäkö laittomasta
menettelystä, että hän, ollen miltei kerrassaan perehtymätön
Suomen kieleen, tulkkina käytti kahta todistajaa." Kirjoituksessa
huomautetaan niinikään, ettei pöytäkirjoissa "varovaisesti kyllä"
tästä asiasta mitään mainita.

Eniten muistutuksia todistajain lausuntoja vastaan teki Laurin.
Ei ole kummallista, että varsinkin Kärjälän juttu oli häntä
syvään loukannut. Huomauttaen todistajain siveellisestä kannasta
ja heidän sivistymättömyydestään, kertoo hän olleensa pakoitetun
ankarasti kohtelemaan Kärjälää, jonka esiintyminen kysymyksessä
olevassa tilaisuudessa selvään osoitti, että hän vasta oli käynyt
"fiskaalien ja nimismiesten suosimissa kokouksissa salakapakoissa".
Muistutuksensa sanotun kohtauksen käsittelystä oikeudessa päättää
Laurin seuraavin sanoin: "Todistajain halu saada minut maailman
silmissä leimatuksi kerettiläiseksi ja hurjaksi haaveilijaksi
on päivän selvä. Samaa mieltä on syyttäjä, jos kohta hän ei
uskalla antautua julkiseen taisteluun jumaluusopillisella
taistelutantereella". Täydellä syyllä huomauttaa Laurin siitäkin,
että oli kehotettu lukkari Rivanderia sekä muita todistajia,
jotka omasta kokemuksestaan eivät tietäneet mitään heränneitten
seuroista, niistä lausumaan "yleisiä mietteitä". Ja paikallaan sekä
asemaa kuvaava on sekin hänen tekemänsä muistutus, että pahaahenkeä
ainoastaan kapakoissa ja maailman ihmisten seuroissa nimitetään
nimellä "fan", jolla sanalla syytettyjen pappien seuroissa käyttämä
nimi perkele on pöytäkirjoissa käännetty.

Paljon sanottavaa oli myöskin Durchmanilla hänen suuhunsa pantujen
vääristettyjen sanojen ja lauseparsien johdosta. Useimmat niistä ovat
sitä laatua, että ainoastaan kuolleeseen saarnakaavaan sukupolvesta
toiseen tottunut, uskonnollisessa suhteessa aivan kehittymätön aika
saattaa semmoisiin muistutuksiin ketään pakoittaa. Mutta Bergin,
Sandmanin ja Sundströmin hankkimat todistajat pysyivät väitteissään,
sillä "niin he olivat kuulleet ja käsittäneet".

Heikoin kohta pappien puolustuksessa on se, joka koskee Frosteruksen
suhdetta hartausseuroihin. Vaikkei ole vähintäkään syytä epäillä
heidän lausuntoansa, jonka mukaan Frosterus ei milloinkaan ollut
kieltänyt heitä seuroja pitämästä, käy todistajain kertomuksista
selväksi, että hän karsain silmin oli seurannut tätä heidän tointaan
seurakunnassa. Sitäpaitsi tiesivät syytetyt tämän aivan hyvin. Näin
ollen tuntuu oudolta, että he antautuivat niin pitkiin selityksiin
tässä kohden, sekä miltei kiittäen puhuivat Frosteruksesta ja hänen
heitä kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä. Vai oliko hänessäkin
loppuaikoina mielenmuutos tapahtunut? Kuolinvuoteellaan -- niin
kertoi eräs todistaja -- oli hän kutsunut Laurinin luoksensa,
kiittänyt häntä hellästi sekä antanut hänelle pienemmän rahasumman
lahjaksi.

Bergin näihin käräjiin haastattamista todistajista puhuivat varsinkin
maanmittari J. J. Garvoli ja Alavieskan ennen mainittu v.t. pappi
Silvius hänelle mieliksi. Edellinen todisti rohkeasti Malmbergin,
Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen vahingollisuudesta, ne kun
muka olivat synnyttäneet paljon eripuraisuutta ja riitoja kansassa,
sekä syytti Lagusta siitä, että hän, "joka on hyvä ja antelias
ihminen, seurusteli semmoisten kanssa, jotka olivat eronneet muista
ihmisistä, ja tuhlasi heille omaisuuttaan". Silvius ei sanonut
omasta kokemuksestaan tietävänsä mitään heränneitten seuroista. Hän
oli kieltäytynyt käymästä näissä tilaisuuksissa, vaikka häntä oli
niihin kutsuttu, "kun tiesi niiden olevan laittomia ja raamatussakin
kiellettyjä". Viimemainitun väitteensä tuki hurskas sielunpaimen
Vapahtajan sanoilla: "Missä kaksi tahi kolme ovat koossa minun
nimessäni, siinä olen minä heidän keskellänsä" sekä "Kun tahdot
rukoilla, niin mene kammioosi ja sulje ovi". Hän piti seuroja
siihenkin nähden vahingollisina, että "kansaa nyt käy vähemmin
kirkossa, kuin ennen".

Vastustajain alituiset tiedustelut vaativat syytettyjäkin kysymyksiä
tekemään. Usein kuultiin oikeuden edessä kiivaitakin väittelyjä. Kun
esim. Berg koetti tyhjäksi tehdä erään todistajan kansan kertomisiin
perustuvan todistuksen, että Kärjälä tuossa ennen mainitussa
tilaisuudessa oli ollut päissään, syntyi hänen ja Laurinin välillä
seuraava sananvaihto:

Laurin: "On kummallista, että syyttäjä tahtoo esiintyä juoppojen
puolustajana, kun hänen virkansa puolesta pitäisi kaikin tavoin
koettaa saada selkoa tästä asiasta, koska todistajan kertomuksen
mukaan paljon puhutaan siitä, että Kärjälä tuossa tilaisuudessa olisi
ollut juovuksissa".

Berg: "Velvollisuuteni on kyllä syyttää rikoksellisia, vaan kun
vasta kuulusteltu todistaja oman todistuksensa mukaan ei itse ole
nähnyt, vaan kuullut muiden tästä puhuvan, ja kun sitäpaitsi useat
todistajat, joita ennen on kuulusteltu, ovat todistaneet, ettei
Kärjälä mainitussa tilaisuudessa ollut päissään, niin en pidä itseäni
velvollisena tästä kannetta nostamaan".

Laurin: "Saan huomauttaa, ettei minulla tämän syyttäjän juoppoja
kohtaan osoittaman armahtavaisuuden johdosta ole mitään
muistuttamista".

Pahasti pitelivät myöskin Roos ja Hårdh eräässä oikeudelle
jättämässään kirjoituksessa syyttäjää ja varsinkin Alceniusta.
Muun ohessa tarkastivat he ankarin sanoin viimemainitun
Lagukselle, Hemmingille y.m. haastetuille antamaa, ennen mainittua
mainetodistusta, varsinkin siinä löytyvää lausetta "he ovat
sulkeutuneet itseensä ja samanmielisten seuraan". "Tämä lause" --
niin kuuluvat heidän sanansa -- "sisältää sen syytöksen, ettei Lagus,
Hemming y.m. yksityisessä elämässään ole valinneet seurapiiriänsä
Alceniuksen maun ja mielen mukaan -- -- --, kun hänessä on huomattu
sisällinen vastenmielisyys nykyaikana vaikuttavaa hartaampaa
kristillisyyttä vastaan, vaikka emme ole aavistaneet, että hänessä
tapaisimme syyttäjän ja vainojen toimeenpanemiseen osallisen. Se
lämmin harrastus, joka Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen
kautta on alkanut levitä pitäjässä, on varmaankin varapastorissa
vaikuttanut taudinkohtauksen, jota jokapäiväisessä elämässä sanotaan
virkakateudeksi, joka tauti kuuluu olevan parantumaton. Vaikka
myöhään huomaamme nyt varsinaisen lähteen, josta mahdollisesti koko
tämä oikeusjuttu on saanut alkunsa". Kirjoitus päättyy seuraavilla
sanoilla: "Tulee päivä, joka on näyttävä, että Jumala tuomitsee
toisin kuin lihalliset ihmiset".

Syytettyjen paraat todistajat olivat A. N. Holmström ja H.
Schwartzberg. Yhtä pelkäämättömästi kuin asiallisesti kumosivat he
syyttäjien ja näiden hankkimain todistajain perättömät väitteet,
todistaen että herännäisyys päinvastoin oli tuottanut määräämättömän
suurta siunausta ei ainoastaan hengellisessä, vaan maallisessakin
suhteessa. Edellinen huomautti muun ohessa siitä, että jumalattomuus
viime aikoina oli kasvanut niiden huhujen kautta, että jumalanpelko
nyttemmin olisi kielletty, jota käsitystä myöskin tämä oikeusjuttu
tukee. Lämpimästi puolusti hän Malmbergin opetusta, "jossa hän ei
koskaan ollut huomannut mitään lutherilaisesta uskontunnustuksesta
poikkeavaa", sekä lausui Garvolin todistuksen johdosta, että Lagus
oli ollut antelias myöskin herännäisyysliikkeen ulkopuolella
oleville henkilöille sekä ystävällisesti kohdellut kaikkia ihmisiä.
-- Viimemainitun muistutuksen johdosta piti Elfvingkin itsensä
velvoitettuna huomauttamaan, että Lagus vapaasti saisi hallita
omaisuuttaan, sanoen sekä yksityisesti että kuulon kautta tietävänsä
hänen olleen auttavaisen ja anteliaan.

Schwartzbergin todistus oli samanlaatuinen kuin Holmströmin. Erittäin
huomautti hän heränneitten talonpoikien käyttämien yksinkertaisten
vaatteiden hyödystä.

Kun ei syyttäjällä enää ollut muita todistajia ja hän sitäpaitsi
arveli tarpeeksi selvästi näyttäneensä toteen syytettyjen
rikoksellisuuden, esitti hän loppuvaatimuksensa. Tammikuun 12 p:nä
1726 päivätyn kun. plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn
kun. kirjeen nojalla vaati hän 200 taalerin (96 h. ruplan) sakkoa
Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille sekä Hemmingille,
"jotka pappeina olivat kahdenkertaisesi syyllisiä", sekä että
he tuomiokapitulin harkinnan mukaan joksikin ajaksi olisivat
estettävät virkaansa toimittamasta. Koska sitäpaitsi Malmberg,
Durchman ja Laurin olivat syypäät "eksyttäviin lausuntoihin
uskonnon opinkappaleista" olisi heihin sovellettava R. K. 3: 1,
[Pykälä kuuluu: "Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja
antautuu väärään eikä anna itseään ojentaa on hän valtakunnasta
karkotettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia
Ruotsin valtakunnassa, ellei saa kuninkaan armoa ja palaja".]
"jos pahan alkua tulevaisuudessa tahdotaan välttää". Samaa sakkoa
vaati hän itselliselle _Matti Kalmarille_ ja talolliselle _Pietari
Kiurulle_ sekä Paavo Ruotsalaiselle, koska he olivat toimittaneet
"papillisia tehtäviä kokouksissa", sekä tervahovinhoitaja Roosille
ja 38 talonpojalle, joiden kodissa seuroja oli pidetty. Näiden
lisäksi tulisi niiden 29 henkilön, joista kuulustelun kautta oli
selvinnyt, että he olivat käyneet kokouksissa, vetää sakkoa kunkin
10 taaleria. Kaikille, jotka sunnuntaisin olivat olleet seuroissa
saapuvilla, vaati syyttäjä sitäpaitsi sakkoja "sapatin rikkomisesta".
Säästölaatikkojen omistajien tulisi luovuttaa mitä heidän hallussaan
vielä löytyi pakanalähetykselle kootusta omaisuudesta. Myöskin
vaati hän edesvastausta papeille heidän häntä "loukkaavasta",
oikeudelle jättämästään kirjoituksesta, varsinkin Laurinille, joka
"sekä suullisesti että kirjallisesti oli häntä solvannut". Kun
viimemainittu ilmoitti kirjoittaneensa sanotun kirjoituksen sekä
yksin siitä vastaavansa, tyytyi hän kuitenkin siihen, että muut tästä
edesvastauksen vaatimuksesta vapautettaisiin.
**
Pöytäkirjaan merkittiin tämän jälkeen seuraava Malmbergin lausunto:
"Monen todistuksen kautta on näytetty toteen, ettemme me papit ole
tutkimuksen alaisina olleiden kokousten alkuunpanijat, vaan että
kansan halu kuulla Jumalan sanaa on saanut ne aikaan. Me olemme
niitä pitäneet tahi, jollemme aina ole olleet tilaisuudessa niihin
saapumaan, olemme tarkasti valvoneet, ettei niissä eikä niiden
kautta ole pahennusta syntynyt. Pyydämme siis nyt, että nämä
entiset, syytteen alaiset sanankuulijamme, jotka ovat luovuttaneet
meille huoneensa ja vastaanottaneet opetuksemme autuuden tiestä,
vapautettaisiin kaikesta edesvastauksesta, sekä että, jos
luvallinen kihlakunnanoikeus, juttua harkitessaan, tässä huomaisi
jotakin rikoksellista, josta sen tulisi langettaa tuomio, me papit
tuomittaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra Kristus uskoi
meille kalliin opettajavirkamme, niin velvoitti hän meidät tyytymään
kaikkeen, sekä katkeraan että suloiseen, joka meitä tässä virassa
tulisi kohtaamaan". Tähän lausuntoon yhtyivät Lagus, Durchman, Laurin
ja Hemming. Omasta ja syytettyjen virkaveljiensä puolesta jätti
Malmberg tämän lausuttuaan oikeuteen heidän, Laguksen kirjoittaman,
[Konsepti löydetty Laguksen papereista.] loppulausuntonsa. Kirjoitus
on pitkä, mutta ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:
"Harvoin, jos milloinkaan -- niin todistaa kristillisen kirkon
historia -- on kulunut umpeen vuosisata, jonka kestäessä ei olisi
tapahtunut joko ahtaammissa piireissä ilmeneviä tahi laajemmalle
ulottuvia uskonnollisia liikkeitä, jotka, niinkuin asianlaatu vaatii,
ovat synnyttäneet levottomuutta ja tyytymättömyyttä niissä, jotka
_ulkopuolella ovat_, mutta sitävastoin määräämätöntä ja suurimmaksi
osaksi salattua siunausta kaikissa, jotka ovat vastaanottaneet
totuuden ja sen kautta tulleet vapautetuiksi. Tuo uskonnollinen
liike, tuo heräävä hengellinen elämä on tavallisesti seurannut
pitempää tahi lyhempää, Jumalan ilmoitettua sanaa kevytmielisesti
halveksivaa, epäuskoista väliaikaa. Näyttää kuin ihmiskunta,
elettyään epäuskon aikakautta, elävämmin ja voimallisemmin olisi
tuntenut kaivanneensa lujempaa pohjaa pyrinnöilleen, toivolleen
ja uskolleen sekä halukkaasti jälleen omistaneen taivaallisen
totuuden, mikä ainoana on voinut vastata kuolemattoman hengen
vaatimuksia, joka syvimpienkin eksytysten valtaan sortuneena
tuntee itsensä tyytymättömäksi kaikkeen, joka ei tule Jumalasta
ja häneen johdata. Ainoastaan tietämättömyys ihmisten kohtalojen
vaiheista saattaa yksityisistä henkilöistä ja tapahtumista johtaa
sitä, jonka varsinainen syy on etsittävä syvemmältä, nim. ihmisen
tarpeesta ja halusta, joka ajaa häntä hakemaan pysyvää perustusta
onnellisuudelleen. Ei yhteiskunnallisessa eikä hengellisessä
elämässä tapahdu hyppäyksiä -- kaikki valmistuu vähitellen, jos
kohta huomaamatta ja suurelta joukolta salassa. Kun muutos ilmenee
elävänä, ihmiskunnan vaiheisiin vaikuttavana toimintana, niin on
sen siemenellä ollut tarpeellinen kehitysaikansa, ennenkuin se
iti ja kantoi hedelmää. Hätäilemällä tehty työ katoo ja kukistuu,
se ei koskaan kanna kypsynyttä hedelmää, eikä tunnu sen vaikutus
tulevaisuuteen."

Kun tämän sovellutamme päivän historiaan, niin huomaamme, etteivät
meidän maassa ja muussa Euroopassa nykyään ilmaantuneet uskonnolliset
liikkeet ole satunnaisia, sekä ettei niitä voi johtaa muutamien
yksityisten henkilöiden toiminnasta eikä muista satunnaisista syistä.
Historia on tässä näyttävä meille menneen ajan, jonka kuluessa tosi
ja elävä kristillisyys on ollut pilkan ja ylönkatseen esineenä:
ajan, jolloin n.s. vapaat henget vapaasti pilkkasivat kaikkea,
jota edelliset sukupolvet pitivät korkeimpana ja kalleimpana, ja
tuo suuri, heitä ympäröivän loiston häikäisemä joukko sokeasti
seurasi heidän koettelematonta vakuutustaan, vuosikymmenestä
vuosikymmeneen vaipuen yhä syvempään turmelukseen ja siveettömyyteen,
josta tuomioistuimet ja vankilat kyllä todistavat. Ijankaikkisen
viisauden kylvämä siemen, Jumalan sana, piileili kuitenkin kuni
hehkuva kipinä väärän ihmisviisauden tuhan alla: Herran ihmeellinen
tuuli puhalsi yli maan, hajoittaen totuutta salaavat akanat ja
korret; monet sydämmet havahtivat, katsellessaan kansoja peittävää
hengellistä pimeää: raamatunseuroja syntyi ja runsas Jumalan sanan
kylvö kylvettiin läheisissä ja etäisissä maissa. Pohjolan työmies
ja etelämaan pakana sai käteensä pyhän raamatun, ja heränneistä
omistatunnoista nousi entistä useammin kysymys: _mitä minun pitää
tekemän, että tulisin autuaaksi?_ Tämä kaikki ei ollut yhden
päivän työtä, ei ihmistekoa, vaan hänen työtään, _jolta kaikki
hyvä ja täydellinen lahja tulee_. Vastaanottamansa sana kädessään
ja levottomuus omassatunnossaan kokoontui muutamia tahi useampia
opettajainsa ympärille, saadaksensa selitystä siihen, jota olivat
lukeneet raamatusta, ja neuvoa heissä tapahtuneihin kokemuksiin.
Joka muiden perusteiden avulla tahtoo selittää näiden aikojen
tapahtumia, jotka ovat ihme silmiemme edessä, hän on epäilemättä
lausuva erehtyvän ja väärän arvostelun. Tuo valkeuden ja pimeyden
välinen taistelu, jota syntiinlankeemuksesta asti on kestänyt
kautta vuosisatojen, ei ole meidänkään keskuudessamme saattanut
joutua olemattomiin. Koko kansa napisi Moosesta vastaan, kun hän
Jumalan käskystä johdatti sen pois Egyptin orjuudesta, eivätkä
ymmärtäneet, että hänen tiensä vei luvattuun maahan. Ei käynyt
Herran profeettojenkaan paremmin; ja Jumalan ainoa Poika, Jesus
Kristus, julistettiin kansan viettelijäksi, vaikka hän oli tullut
vapahtamaan ihmisten sieluja. Apostolien ja useimpain Kristuksen ajan
jälkeisten evankeliumin julistajain on täytynyt kokea vastustusta
ja vainoa totuuden tähden. Mitä? Tahtoisimmeko sitten me, jotka
enemmän kuin vuoden ajan olemme olleet kanteen alaisina toimistamme
uskonnonopettajina, asettua sanottujen erinomaisten esikuvien
rinnalle? Emme mitenkään. Mutta meitä vastaan nostamallaan vainollaan
ovat vastustajamme asettaneet meidät siihen asemaan, jossa hekin
olivat.

Lempeän ja isällisen hallituksen edessä on meitä syytetty kahdesta
rikoksesta: luvattomien kokousten pitämisestä ja rahan keräyksistä
pakanalähetyksen hyväksi. Ensinmainittuihin nähden on meitä syytetty
1:ksi siitä, että niihin tulvailee ihmisiä vieraista seurakunnista;
2:ksi että ne, jotka ovat käyneet hartauskokouksissamme, luulevat
itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ainoastaan sentähden
että ovat olleet saapuvilla näissä tilaisuuksissa; 3:ksi että
he ylönkatsovat kanssakristittyjään, sekä 4:ksi laiminlyövät
tehtävänsä. Näitä ikivanhoja, kaikkina aikoina esiintuotuja
syytöksiä on jälleen käytetty Jumalan sanan elävien vaikutusten
häväisemiseksi, joita vaikutuksia on pidetty paljon vaarallisempina,
kuin että 1:ksi kristityt kristikunnan keskuudessa eivät huoli
käydä omassa kirkossaankaan ja julkisesti ylönkatsovat Jumalan
sanan; 2:ksi että kaikki kastetut pitävät itsensä Jumalan lapsina
sillä perustuksella, että joskus käyvät kirkossa ja noudattavat
ulkonaisia sääntöjä; 3:ksi että n.s. kristittyjen keskuudessa, kuten
jokapäiväinen elämä lukemattomilla esimerkeillä todistaa, ylönkatse,
viha ja vääryys vallitsevat; 4:ksi että useat n.s. kristikunnassa
niissä määrin laiminlyövät työnsä, että juopumisen ja laiskuuden
takia ovat pakoitetut luopumaan talostaan ja kodistaan, vaikka
maamme oikeudenkäynnin historia ei ainoallakaan esimerkillä pysty
todistamaan, että ketään olisi vedetty oikeuteen laiskuudesta,
vaikka joskus kymmeniä vero- ja kruununtaloja niiden asukkaiden
huolimattomuuden tähden on myyty julkisella huutokaupalla. -- Tästä
ei ole pelätty mitään vahinkoa valtiolle. Kun ei mitään tämmöistä
nyt kysymyksessä olevan asian suhteen ole tapahtunut -- mistä sitten
tämä huolehtiva maallisen työn valvominen, sitä kun ei muissa
tapauksissa ensinkään huomaa? Jokainen, joka puolueettomasti vertaa
nämä kuvaukset toisiinsa, on huomaava, että tässä piileilee jotakin
muuta, josta ilmiantajamme eivät itsekään voi tehdä selkoa. Vaikka
me jo jutun alussa, niinkuin pöytäkirjat osoittavat, peittelemättä
asetimme kaikki toimemme päivän valkeuteen, on kuitenkin
tarpeellista, laveammin kuin pöytäkirjoissa olemme voineet, selvittää
menettelytapamme perusteet.

Jumalan sanan herättämät ja sen vaikutuksesta valvovat omattuntomme
ovat todistaneet meille omien sielujemme vaarasta, jos Herran työtä
laiskasti teemme. Emme ole luulleet voivamme kestää hänen edessään,
joka on meidät palvelijoikseen kutsunut, jollemme sanankuulijoillemme
julistaisi "kaikkea Jumalan neuvoa autuudeksemme". Tämä vaikutti,
että moni sanankuulijoistamme heräsi vakavasti huolehtimaan
autuuttaan. He oppivat näkemään sekä hienommat että törkeät synnit,
joissa ennen olivat eläneet, ja Jumalan sanan nälkä sekä halu
saada opetusta sielun pelastumisen asiassa oli välttämättömänä
seurauksena siitä. Lukea oppikirjoista synnistä, tuomiosta,
kadotuksesta, armosta ja vanhurskaudesta kuolleessa ja kylmässä
mielessä ei toki ole samaa, kuin tuon kokeminen omassatunnossa
ja sydämmessä. Eroitus on suuri, ääretön. Nämä Jumalan sanan
liikuttamat kuulijat käsittivät nyt kaiken tämän maailman hyvän
turhuuden, jolleivät pääsisi Jesuksen sovinnon tarjooman rauhan
ja armon osallisuuteen. He alkoivat ensin etsiä Jumalan armoa ja
Hänen vanhurskauttaan eivätkä enään voineet käsitellä autuutensa
asiaa kylmäkiskoisuudella, niinkuin ennen olivat tehneet. Kokien
eläväksi tekevän sanan voimaa ja suloisuutta, tutkivat he sitä
Berealaisten tavoin ahkeraan, ei ainoastaan kodeissaan, vaan niissä
tilaisuuksissa, joissa ennen olivat tottuneet kuluttamaan aikaansa
juopumisella, korttipelillä, tappeluilla, kuten häissä, ristiäisissä,
hautajaisissa ja muissa kotijuhlissa. Näin ovat kaikki tosi kristityt
kristinuskon alkuajoista asti menetelleet, ja tämmöiset juhlat ovat
olleet heidän rakkaimmat ajanviettonsa. Valtio, joka määrää ja on
täysin oikeutettu vaatimaan, että jokainen kansalainen täyttää
velvollisuutensa, on ketään pakoittamatta myöntänyt jokaiselle
oikeuden itse valita ajanviettonsa, kun vaan ei yhteinen eikä
yksityisen etu siitä kärsi. Niinpä kokoontuu arkipäivinä ihmisiä
sadottain ja tuhansittain näytelmiä katsomaan, soittajaisia kuulemaan
sekä muihin senkaltaisiin huvituksiin, ilman että tätä ajanhukkaa
pidetään valtiolle tahi yksityiselle vaarallisena. Ilahuttavaa oli
nähdä sanankuulijamme hengellistä nälkää ja heidän haluaan sanan
kuulemiseen. Emme kauemmin voineet tätä toimettomina katsella.
Menneiden aikojen kokemuksista kyllä tiesimme, että moni opettaja
tämmöisessä asemassa on karttanut niitä sanankuulijoitaan, jotka
elävällä rakkaudella ovat omistaneet Jumalan sanan sekä huolehtineet
autuutensa asiaa, että nämä opettajat eivät ole olleet tietävinään
mistään eroituksesta katumattomien ja katuvaisten sanankuulijoitten
välillä, vaan jättäneet kumpasetkin oman onnensa varaan -- taikka
asettuneet jyrkästi vastustamaan armoa etsiviä sieluja, mitä
säädyttömimmällä tavalla väärinkäyttäen virkaansa ja saarnatuoliaan
hyökätäksensä heitä vastaan, kuin olisivat he villihenkiä, vääriä
profeettoja y.m. joita "puhdasoppisten" sanankuulijain s.o.
katumattomien mitä huolellisemmin tulisi karttaa. Maamme historia
tietää kertoa monesta semmoisesta esimerkistä, vieläpä todistaa
vainon hengen menneen niinkin pitkälle, että heitä on ilmoitettu
hallitukselle rangaistaviksi ja sakotettaviksi. Näitä kauheita
esimerkkejä, jotka mitä jyrkimmästi sotivat evankeliumin käskyä
vastaan, emme ole voineet emmekä tahtoneet seurata. Tiedämme
kylliksi, miten todellista hurmahenkisyyttä ja mitä surkeimpia
eksytyksiä on syntynyt siitä, että autuuttaan huolehtiva ihmisjoukko
kokeneen hengellisen neuvonantajan puutteessa on jäänyt oman
onnensa varaan. Rupesimme sentähden käyttämään Jumalan sanan ja
esivallan korkeitten asetusten, niiden joukossa tammik. 12 p:nä 1726
päivätyn plakaatin myöntämää oikeutta, jonka moni tänä penseänä ja
nukkuvana aikakautena arveli joutuneen hukkaan, sanankuulijoittemme
opettamiseksi kirkon ulkopuolellakin, kun oli tarjona siihen
sopivia tilaisuuksia. Kun siis sanankuulijamme kokoontuivat,
saavuimme heitä opettamaan, jotta heissä alkanut hyvä ei sammuisi
eikä eksyisi hurmahenkisyyteen, vaan kasvaisi ja vakaantuisi.
Joko lauantai-iltoina, jolloin kaukana asuvat tulivat pappilaan
kirkkomajaan, puolisen jälkeen sunnuntaina tahi perhejuhlissa olemme
käyttäneet tilaisuutta sanankuulijoittamme opettamiseen. Mitä leimaa
nämä tilaisuudet ovat kantaneet, on kuulustelu selvään todistanut.
Tämmöiset hartaushetket eivät kristillisessä kirkossa ole uusia eikä
tavattomia. Kuten olemme maininneet, perustuvat ne Jumalan sanaan,
monen perusteellisen ja puhdasoppisuudesta tunnetun kirkon opettajan
lausuntoon ja esimerkkiin, joista mainittakoon piispa Pontoppidanin
"Collegium pastorale practicum", ja piispa Franzénin paimenkirjaan
Hernösandin hiippakunnalle v. 1832. Viimemainitun sanat kannattanevat
saada sijaa tässä: "Yhteisiä hartaudenharjoituksia, jotka eivät
eroita niihin kokoontuvia muusta seurakunnasta eikä yhteisestä
jumalanpalveluksesta, tulee kernaammin edistää kuin oikeudessa
syyttää, etenkin niissä seuduissa, joissa kirkon etäisyys tekee
kirkonkäynnin vaikeaksi".

Sekä toisessa paikassa: "Jos tässä tarkoituksessa" nim. opetusta
antamaan "rehellinen opettaja saapuisi heränneitten kokouksiin ja
itse ottaisi osaa heidän hartausharjoituksiin, niin olisi tämä
epäilemättä oikea keino heidän johdattamiseksi tosi hartauteen sekä
eksytysten ja väärinkäytösten ehkäisemiseksi".

Mainittuamme syyt näiden kokousten pitämiseen, on aika näyttää, minkä
laatuisia vainoojamme ilmiannot ovat. Pöytäkirjat eivät todista,
että ihmisiä muista pitäjistä ja seurakunnista seurojen tähden
olisi käynyt meidän luonamme; ja hyvin vaivaloista olisi tutkia
todellista syytä siihen, miksi ihmiset lähtevät muihin seurakuntiin.
Jos vaikuttimena on ollut halu saada kuulla opetustamme, niin olemme
syyttömät siihen, kun emme ole kutsuneet ketään, ja me toivomme,
että jokainen opettaja niin julistaisi Kristuksen evankeliumia,
että hänen sanankuulijansa omassa kirkossaan saisivat riittävää
ravintoa sieluilleen, tarvitsematta hakea sitä pitkien matkojen
takaa. Tämän lisäksi väittävät vainoojamme, että seuroissa kävijät
luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi. Pitkän
kuulustelun kestäessä ei ole lausuttu mitään, joka tukisi tätä
väitettä, jonka tähden se vain on lisännyt niiden monien valheiden
lukua, joita on koetettu, vaan ei ole voitu todistaa. Jos joku
sanan ja armon käsittämä sielu on puhunut jotakin heräämisestään
ja uudestisyntymisestään, niin ei hän koskaan ole sanonut minkään
muun kuin Jumalan armon sitä vaikuttaneen. Tässä sopii mainita,
miten surkea kristikunnan tila on, kun sanat herätys, kääntyminen
y.m., jotka kuuluvat Jumalan armonjärjestykseen, herättävät mitä
kiivainta vihaa, eikä tahdota kuulla puhuttavankaan siitä syntisessä
tapahtuvasta muutoksesta, jota paitsi hän ei voi tulla autuaaksi.
Syytös "kanssakristittyjen ylönkatsomisesta" on hyvin rohkea,
ja useimmassa tapauksessa surkuttelisimme sitä, joka valallaan
vahvistaisi tämän väitteen. Ylönkatse on nim. sisällinen vakuutus
toisen häpeällisestä tilasta, ja se joka tahtoo arvostella,
ylönkatsooko joku henkilö toista ihmistä, voi hyvin helposti
tuomiossaan erehtyä. Kuinka moni voi nöyrällä ja ystävällisellä
esiintymisellä kohdella henkilöä, jota hän sydämmensä sisimmässä
halveksii? Kuinka moni saattaa käyttäytyä tylysti toista kohtaan
ja kuitenkin syvästi kunnioittaa hänen persoonaansa? Jos sentähden
armoa etsivät sielut eivät aina ole kohdelleet jotakuta turhamaista
ja kunnianhimoista henkilöä niin syvällä kunnioituksella, kuin
hänen itserakkautensa olisi vaatinut, niin ei sen kautta vielä
mitään ylönkatsetta ole näytetty toteen. Sillä ei ole aavistustakaan
herätyksestä ja synninsurusta, joka luulee, että tuohon tilaan
joutuneet voivat korottaa itsensä muiden yli. Lisäksi väittävät
vainoojamme seurojen vaikuttaneen, että niissä kävijät laiminlyövät
työnsä. Tätä ei ole voitu todistaa, mutta se kyllä on näytetty
toteen, että kristinusko on tehnyt laiskoista ahkeria työntekijöitä.

Kun ilmiantajamme eivät pystyneet näyttämään toteen ainoatakaan
levitetyistä valheista, täytyi heidän jättää seurat sikseen ja
hyökätä alalle, joka ei ensinkään ollut määrätty tutkittavaksi.
Yksityiset, yhteydestään irroitetut lauseet olivat nyt käännettävät
ja väärin selitettävät, jotta asianomaiset siten saisivat nauttia sen
asian häväisemisestä, jota eivät voineet maahan tallata. Yksityisestä
elämästä etsittiin tapahtumia ja lauseita, joita todistajain väitteen
mukaan oli heille kahdenkesken puhuttu, ilman että kuitenkaan on
voitu saada kokoon mitään asiallista. Missä löytyy yhteiskunnan
jäsen, jonka julkinen ja yksityinen elämä niin laittomasti kuin
meidän on asetettu kaikkien nähtäväksi? Ja missä löytyy se, joka
semmoisessa asemassa eheänä voisi poistua tutkinnosta, kun yli
sata huolellisesti valittua todistajaa on kuulusteltu? Tämmöistä
menettelytapaa ei ole valistunut ja lempeä hallitus määrännyt, vaan
se aiheutuu syyttäjän miltei käsittämättömästä rohkeudesta.

Tahdomme nyt kiinnittää huomiomme kokousten ja niissä antamamme
opetuksen todellisiin seurauksiin. Tässä astuu näkyviin se omituinen
seikka, että vihollisemme vastoin tarkoitustaan ovat olleet
pakoitetut palvelemaan Jumalan asiaa, kun näet heidän esiintuomiensa
todistajien kautta on selvään näytetty toteen, että kokoukset ovat
saaneet aikaan suuren ja huomattavan tapojen parannuksen sekä
niin voimallisesti ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliseen elämään,
että törkeisiin paheisiin sortunut kansa on luopunut koti- ja
yhteiskuntaelämää hävittävistä häpeällisistä tavoista ja alkanut
elää Jumalan sanan ja tahdon mukaan. Ja jos tutkimuksen kestäessä
jotkut todistajat katkeruuden ja persoonallisen koston vaikutuksen
alaisina muutamissa kohden ovatkin esittäneet kertomuksia, joita voi
tulkita eri tavalla, niin ovat nämäkin totuuden voittamina olleet
pakoitetut myöntämään, että syytettyjen ulkonainen elämä on ollut
puhdasta, hiljaista ja nuhteetonta. Itse vastustajien toimesta
on siis näytetty toteen, että hartaushetkemme ovat tuottaneet
siunauksesta rikkaita seurauksia, jos kohta näistä seurauksista eivät
aina muut olekaan tietäneet, kuin Jumalan enkelit, jotka iloitsevat
syntisen kääntymisestä. Kuinka moni, jonka elämä on ollut kurjaa
juopumista, kiroilemista, varastelemista, tappelua, yönjuoksua
y.m. onkaan, saatuaan enemmän valoa Jumalan sanasta, muuttunut
aivan toiseksi ihmiseksi. Paheisiin sortuneesta ja jumalattomasta
on tullut jumalinen ja kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Moni, joka
ennen juopumisella on tuhlannut oman, vaimonsa ja lapsensa ajallisen
onnen ja päihtyneenä on piessyt kotiväkeään, ei enää käy kapakassa,
vaan kirkossa ja niissä paikoissa, joissa opetetaan Jumalan sanaa
ja joista hän, hyvän tukemana, palajaa omaistensa luo, joiden ei
enään tarvitse hämmästyneinä ja tuskan valtaamina pelätä hänen
kotiin tuloaan, vaan iloisina ja tyytyväisinä saavat vastaanottaa
rakkaan puolison ja isän. Miten oudolta tuo näyttäneekin tulevan
ajan silmissä, on kuitenkin todistettu ja tunnustettu totuus, että
moni näistä kirkkaamman evankeliumin valon parantamista yhteiskunnan
jäsenistä yli vuoden ajan oikeuden edessä ovat olleet kanteen
alaisina heissä tapahtuneesta parannuksesta, niinkuin sekin, että
meitä on pidetty rikoksellisina siitä syystä, että olemme olleet
välikappaleina Jumalan kädessä johtamaan syntiin eksynyttä kansaa
malttiin ja parannukseen. Jos tätä, jota kumminkaan emme voi uskoa,
maan päällä pidetään rikoksena, niin emme pelkää hänen tuomiotaan,
joka on antanut meille evankeliumin opin syntisille julistettavaksi.
Kun pahantekijät täyttävät vankilat, niin lienee jo aika, että
maan papisto uskollisesti ja vakaasti käyttää evankeliumin oppia
syntisten parannukseksi ja autuudeksi. Eikö se evankeliumi, joka
nyt asettaa itse kannibaalin raivon, voisi olla voimallinen meidän
isänmaassamme? Tämän evankeliumin julistamisesta tahdotaan nyt
rangaista sen sanansaattajia, sentähden että se on kantanut hedelmää.
Kun kristillisen kirkon historia, joka on tottunut näkemään verta ja
kyyneleitä vuotavan Kristuksen nimen tunnustamisen tähden, kerran
tarkkuudella kertoo näistä tapahtumista, on se niistä löytävä
sisaruksia niille aikuisemmille tapahtumille, joita aikakirjat
sisältävät. Se on huomaava, että valkeus ja pimeys nyt, niinkuin
aina ennenkin, taistelevat herruudesta, sekä että missä jumalallinen
totuus alkaa esiintyä, siellä hengellisen valon viholliset vastustaen
ja vainoten asettuvat vastarintaan.

Mitä säästölaatikkoihin tulee, ilmaantuu itse kanteessa
ristiriitaisuus, joka tässäkin kohden ilmaisee, miten perusteeton
ja ajattelematon syytös on. Siinä sanotaan nim. että "köyhimmät
talonpojista meidän säästölaatikkoihimme ovat antaneet kultaa,
hopeaa ja silkkitavaraa". Tuo yhdistys "köyhimmät talonpojat"
ja "kultaa, hopeaa y.m." pistää jokaisen silmään. Olisi syytä
onnitella Pohjois-Pohjanmaan köyhyydestään tunnettuja asukkaita,
jos köyhimmät heistä omistaisivat kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa.
Vaikka tuhansiin kysymyksiin on vaadittu vastausta tarkkaan
kuulustetuilta todistajilta, ei ole voitu näyttää toteen, että kukaan
köyhä säästölaatikkoihin olisi pannut ainoankaan rahasen, vielä
vähemmin, että "köyhimmät" talonpojista tässä kohden olisivat tehneet
minkäänlaisia uhrauksia. Tämä ilmiantajamme väärä ja liioiteltu
kuvaus on valmistettu siinä tarkoituksessa, että lempeä ja isällinen
hallitus sen kautta saisi aihetta pitämään tointamme rikoksellisena
sekä yleiselle menestykselle ja vaurastumiselle vaarallisena.
Ilmiantajamme eivät ahkerimmillakaan toimillaan ole voineet todistaa,
että olisi syntynyt eripuraisuutta ja muuta semmoista.

Säästölaatikkojemme laita on, jos asiaa todenmukaisesti arvostellaan,
seuraava: Useimmissa Euroopan maissa on pakanalähetyksen edistäminen
tullut jokseenkin yleiseksi. Kristitty maailma on luonut huomionsa
pakanamaailman kääntämiseen. Joko ovat hallitukset alamaistensa
kanssa ryhtyneet yhteistoimintaan tämän ajatuksen toteuttamiseksi
tahi ovat yksityiset henkilöt ja perheet tehneet säästöönpanoja ja
perhejuhlissa tahi sitävarten hankituilla laatikoilla valmistaneet
perheen jäsenille tilaisuutta vapaasti ja muiden tietämättä
muutamalla roposella edistämään tarkoitusta, jota koko Eurooppa ja
muu sivistynyt maailma hartaasti kannattaa. Ruotsin lähetyssanomain
tili tämän vuosisatamme tärkeimmän työn hyväksi tehdyistä
lahjoituksista osoittaa, että Suomessakin on koottu varoja tähän
tarkoitukseen, säästölaatikoilla ja perhejuhlissa pääkaupungissa ja
muualla sekä talonpoikaispiireissä sopivissa tilaisuuksissa. Jos on
väärin, että Suomessa kootaan varoja pakanamaailman hyväksi, niin
tämä on hyvää tarkoittava erehdys, kun monessa paikoin on käsitetty
Tukholman lähetysseuran toimittamia kirjasia siten, että niitä on
luettu saarnatuolista kirkossa, kehotettu kansaa rahankeräyksiin
sekä Tukholmaan lähetetty sillä tavoin hankitut varat. Tämän
olemme maininneet ainoastaan näyttääksemme, miten vähän meidän
maassamme on aavistettukaan, että näissä toimenpiteissä olisi mitään
rikoksellista, ennenkuin nykyinen uskonnonvaino syntyi. Moititut
säästölaatikkomme eivät ole olleet julkisia laitoksia, vielä vähemmin
paavillisia uhriarkkuja, joihin kateellinen viha on tahtonut niitä
verrata, vaan pieniä säiliöitä lukituissa porstuissamme perheen
lahjoituksia varten. Ruotsin lähetyssanomat ovat tämän vuoden
helmikuun lisälehdessä tehneet selkoa siitä, miten pieni täten koottu
summa kaikkiaan oli. Olemme luetteloihin merkinneet sanankuulijamme
lahjoitukset, ja pöytäkirjoista selvinnee, että koko keräyksen
tulos on vähäpätöinen sekä ettei se sinnepäinkään vastaa syyttäjän
fiskaalisia toivomuksia.

Selitystä kaipaa vielä yksi seikka, joka on herättänyt yleistä
huomiota, paljon katkeruutta ja vihaa Jumalan täällä vaikuttamaa
uskonnollista liikettä vastaan. Valitetaan sitä eripuraisuutta,
joka on syntynyt yksityisissä perheissä, kun joku eli jotkut
perheenjäsenet ovat eronneet muista eivätkä enää ole tahtoneet
ottaa osaa niihin turhamaisiin ja syntisiin ajanviettoihin, joissa
ennen ovat löytäneet ilonsa. Asianlaita on ollut seuraava. Kun joku
perheenjäsen Jumalan armon kautta on alkanut vakavasti huolehtia
sielunsa pelastusta, ruvennut rakkaudella tutkimaan Jumalan sanaa,
pitäen sitä turhamaista ajanviettoa parempana, niin ovat jumalattomat
vanhemmat, jotka aivan vastoin Kristuksen käskyä ovat vaatineet, että
lapsen tulisi rakastaa heitä enemmän kuin Kristusta, sekä hyvällä
että pahalla koettaneet estää tätä rakkautta sanaan kasvamasta heidän
sydämmissään, ja ne perheenisät, jotka eivät ole kieltäneet lapsiaan
lukemasta romaaneja ja muita nuorisolle vahingollisia kirjoja, ovat
monesti suoraan kieltäneet heitä uutta testamenttia viljelemästä.
Kun nyt lapset kyyneleet silmissä monesti ovat vakuuttaneet, että
he tässä ainoassa tapauksessa eivät voi noudattaa vanhempiensa
toivomusta, niin huudetaan koko maassa lasten suvaitsemattomuudesta,
eripuraisuudesta, ykspuolisuudesta y.m. ja syytetään kristinuskoa
riitojen syntymisestä. Huudetaan meidän suvaitsemattomuudestamme
juuri nyt, kun vastustajamme suvaitsevaisuus on vetänyt oikeuteen
noin 80 henkilöä siitä syystä, että ovat lukeneet Jumalan sanaa ja
veisanneet! Tämä on hämmästyttävää sokeutta ja tietämättömyyttä,
joka hurjuudessaan ei tiedä, mitä sanookaan. Ei olisi kummallista,
jos niin kävisi Juutalaisten ja Turkkilaisten keskellä, mutta että
semmoista tapahtuu kristikunnassa, kansan keskuudessa, joka tunnustaa
raamatun Jumalan omaksi sanaksi, kasteessa on vastaanottanut uskon
maailman Vapahtajaan ja julkisesti luvannut rakastaa häntä enemmän,
kuin mitään muuta maailmassa, tuo varmaankin herättäisi evankeliumin
valaisemassa pakanassa mitä suurinta kummastusta. Ei tarvita parempaa
todistusta siihen, miten hämmästyttävällä tavalla meidän aikamme
menneitten sukupolvien epäuskon vaikutuksesta on unohtanut kaikki,
joka maailmassa on pyhintä ja tärkeintä. Täytyykö pitää meidän
aikamme kristillisyyttä kauniina laululintuna, jonka ääntä kaukaa
ihaillaan Grönlannissa ja Etelämeren saarilla, vaan jota tahdotaan
vangita ja sulkea häkkiin, kun se lähestyy kaupunkeja ja asuttuja
seutuja. Tietääkö syyttäjä, tietävätkö varsinaiset ilmiantajamme
ja vainoojamme, Kalajoen pitäjän nimismiehet, että ovat ryhtyneet
asiaan, jonka ajaminen ilmaisee miltei kuulumatonta rohkeutta.
Ruotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa,
siunatun keisari Aleksanterin, vahvistaman ja nykyisen armollisen
keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa
sanankuulijoitaan, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja
kyyneleillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa -- tämän
oikeuden tahtovat nyt yksi maafiskaali ja kaksi nimismiestä
jaloillaan tallata, sekoittaen sitä mitä väkivaltaisimmalla tavalla
hurjiin hurmahenkisiin vehkeisiin. Koko evankelis-lutherilaisen
kirkon nimessä lausumme jyrkän vastalauseen tämmöistä väkivaltaa
vastaan, emmekä tahdo kuulua niiden joukkoon, jotka, pelkurein tavoin
myöntyen, antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet.

"Pyydämme siis nöyrimmästi loukkaamatta saada nauttia näitä oikeuksia
sekä vapautusta kaikesta edesvastauksesta virkatoimistamme, joihin
selvä laki meitä velvoittaa".

Kirjallisesti esittivät myöskin maanmittari Hårdh ja
tervahovinhoitaja Roos ne perusteet, joiden nojalla he pyysivät
vapautusta kaikesta edesvastauksesta. Edellinen huomautti muun ohessa
kirjoituksessaan, miten paljon pahaa tämä oikeudenkäynti siihenkin
nähden oli vaikuttanut, että "suruttomien ihmisten" viha Jumalan
sanaa ja elävää kristillisyyttä vastaan sen kautta silminnähtävästi
oli kasvanut, sekä pyysi oikeutta kieltämään syyttäjää "valheellisten
huhujen ja väärien ilmiantojen nojalla vasta sekaantumasta
uskonnonasioihin". Roos puhui pääasiallisesti säästölaatikostaan.
Täydellä syyllä huomautti hän Sandmanin "hävyttömästä ja halvasta
kertomuksesta", jossa oli viitattu siihenkin, että säästölaatikkojen
omistajat niillä olisivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa.
"Surkeata on" -- niin lausuu hän kirjoituksensa lopussa -- "että
virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa maassa, ovat
kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan sekä eksyttämään armollista
ja alamaistensa parasta tarkoittavaa esivaltaa vainoomaan niitä,
jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat".

Myöskin syytetyt talonpojat antoivat oikeudelle kirjallisen
loppulausunnon. Sen kirjoittajaksi ilmoitti itsensä ennen mainittu
Matti Niemi. Tiedetään kyllä että papit, varsinkin Laurin, olivat
häntä auttaneet, mutta miltei kaikki kirjoituksessa julkilausutut
mietteet olivat allekirjoittajien omia ajatuksia. [Kert.
(1896) J. Hemming.] Koska tämäkin kirjoitus sisältää Kalajoen
herännäisyysliikkeen historiaa, lainaamme siitä pääkohdat:

"Nimismies Sundströmin valituskirja on niin kirjoitettu, että luulisi
häneltä puuttuvan enemmän kuin toinen puoli tavallisen ihmisen
järjestä, mutta vaikka sen kokoonpano on aivan järjetön, niin
näkyy siitä kuitenkin selvästi kirjoittajan perin ilkeä tarkoitus
häväistä Jumalan asiaa ja syyttömien kunniaa". -- -- -- "Jos
nimismiestemme ja monen muun senkaltaisen henkilön oppi ja elämä
olisi se ohje, jonka mukaan tulisi opettaa ja elää, niin olisimme
kyllä harhaoppisia ja lahkolaisia, mutta jos Jumalan sana on se
ojennusnuora, jonka mukaan tulee ja vielä nytkin saa elää, niin ei
meissä ole pienintäkään tahallista erehdystä oppiin nähden". -- -- --
"Ei pitäisi kruununmiesten puhua semmoista. Jos jumalisuus heille
tuottaakin sen vahingon, että juoppous ja sakot vähenevät, niin
pitäisi heidän koettaa tuota kärsiä". -- -- -- "Sitä pukua, josta
kirjoituksessa puhutaan, on nimismies joko ymmärtämättömyydestä
taikka ilkeydestä kuvannut niin naurettavaksi, että se lukija, joka
ei asiaa likemmin tunne, voisi pitää meitä harakanpelottimiksi
sopivina kummituksina. Jos nimismiehellä olisi ollut totuuden tuntoa
ja hän olisi tahtonut asiaa korkealle esivallalle oikein esittää,
niin hän olisi sanonut, että, olemme luopuneet silkki- ja muista
talonpojan säädylle sopimattomista vaatteista sekä alkaneet käyttää
sitä pukua, joka vanhoista ajoista on ollut maassa tavallinen ja
jota isämme vieläkin käyttävät sekä melkein yleisesti myöskin Savon,
Hämeen ja Karjalan kansa, ne nim. joilla vielä on vähän järkeä
eivätkä tässäkään suhteessa ole ehtineet niissä määrin vieraantua
yksinkertaisuudelle, kuin rantamaan asukkaat. Nykyisen pukumme voimme
hankkia itsellemme halvasta hinnasta kotona kasvaneista aineksista
ja se on sitäpaitsi työmiehille paljon sopivampi, kuin tuo toinen.
Ei se semmoisenaan kuulu kristinuskoon, vaikka vihollisemme tahtovat
asian siksi kääntää". -- -- -- "Emme myöskään vaadi ketään, jolla
on halu koreilla yli varojensa ja säätynsä, sitä käyttämään, emmekä
pilkkaa niitä, jotka käyttävät toisenlaisia vaatteita. Jos muut
tahtovat meitä pilkata, niin eihän se ole meidän syy. Oikea nimismies
moittisi pikemmin niitä, jotka koreilevat ulkomaalta hankituilla
vaatteilla ja siten köyhdyttävät maata, kuin niitä, jotka käyttävät
talonpojan vaatimatonta pukua". -- -- -- "Jos me luemme 'Huutavan
ääntä' ja veisaamme Siionin virsiä, niin ei siinäkään pitäisi
olla mitään pahaa, koska nämä kirjat ovat painetut konsistoriumin
suostumuksella." -- -- -- "Jos nimismies jättäisi rauhaan ne, jotka
näidenkin kirjojen kautta ovat heränneet autuuttaan huolehtimaan,
eikä alituisesti korkean esivallan edessä heitä häväisisi, sanoen
heitä valtakunnan vaarallisimmiksi alamaisiksi, ja jos papit
oikein neuvoisivat niitä, jotka ovat päässeet autuuden tielle,
niin olisivat nämä kirjat niin hyviä talonpojille, ettei parempia
tarvittaisi". -- -- -- "Kolmannessa kohdassa sanoo nimismies,
että me lauvantai-iltana kokoonnumme pappilaan ja siellä viivymme
niin kauan, että eväämme loppuvat ja sitten kerjuullamme olemme
rasitukseksi muille. Mikä kurja vale! Ja sen on nimismies rohjennut
toimittaa korkean esivallan tietoon! On kyllä totta, että ne, joilla
on pitkä matka kirkolle, jo lauantaina jälkeen puolisen ovat tulleet
kirkkomajaan pappilaan, missä ovat lukeneet ja veisanneet Jumalan
sanaa, kunnes ovat panneet levolle. Ennen sitä aikaa, josta meitä
nyt on syytetty, majailimme kirkkomatkoillamme muissa paikoissa,
joissa joimme, tanssimme, tappelimme, löimme korttia ja harjoitimme
muuta jumalattomuutta, valmistuen tietämättömyydessämme sillä tavoin
juhlaa vastaanottamaan, mutta vaikka syytä kyllä olisi ollut, ei
nimismies siitä milloinkaan esivallalle valittanut", -- "Se syytös
että olisimme viipyneet pappilassa niin kauan, että olisimme olleet
pakoitetut kerjäämään, on hävittömin vale, mikä tällä vuosisadalla
vielä on laskettu liikkeelle. Ja ketä sitten olisimme rasittaneet?
Ei yksikään todistaja ole todistanut, että olisimme kerjänneet. Ei
ainakaan nimismieheltä kukaan ole mitään kerjännyt. Hänen luoksensa
ei uskaltaisi muutkaan kerjäläiset mennä, vielä vähemmin kukaan
meistä". -- -- -- "Me kummastelemme, että nimismiehet ovat syyttäneet
pappeja heidän säästölaatikoistaan, joilla eivät ole vahingoittaneet
eivätkä rasittaneet ketään, sekä haastattaneet heidän sanankuulijansa
oikeuteen ja vaatineet tuomaria näiltä kysymään: 'oletko sinä pannut
mitään säästölaatikkoihin?' Eivät papit säästölaatikoillaan ole meitä
rasittaneet, vaan yllinkyllin nimismiehet, sillä nämä ovat itse
säästölaatikkoja, joihin monen usein täytyy uhrata. Me takaamme,
että jos nimismiehiä niin kohdeltaisiin, kuin nyt pappejamme, niin
täytyisi hyvin monen valallaan todistaa niille kantaneensa yhtä ja
toista". -- -- -- "Niinkuin moni muu nimismiesten kirjoituksissa
löytyvä syytös, on sekin törkeä vale, että kukaan meistä olisi
pitänyt itseään heränneenä ja uudestisyntyneenä sentähden, että hän
on käynyt seuroissa". -- -- -- "Meitä vastaan on todistettu, että
olemme antaneet pappimme itseämme neuvoa jumalisuuteen, kätkeneet
heidän opetuksensa ja parantaneet elämäämme. Ei kai tässäkään mitään
pahaa ole?" -- -- "Jos olemme niin ymmärtämättömät, ettemme tyydy
heidän kirkossa meille antamiin opetuksiin, onko väärin että he
muuallakin opettavat meitä? Mitä me papeilla teemme ja miksi tulee
meidän palkata heitä, jolleivät saa meitä opettaa". -- -- -- "Onhan
kummallista, jos pappi, joka aamupäivällä saa kirkossa opettaa,
sanankuulijainsa kera vedetään oikeuteen ja tuomitaan kauheisiin
sakkoihin, jos hän iltapäivällä uskaltaa kodissaan heitä neuvoa. Kun
me Pidisjärveläiset entisten pappiemme kera viinapäissä ja parannusta
tekemättä veisasimme esim. hautajaisissa ja kuuntelimme heidän tyhjiä
lorujaan, ei meitä silloin veisaamisesta oikeuteen vedetty, vaan
kun selväpäisinä, syntejämme surevalla ja Jumalan sanaa ikävöivällä
sydämmellä kuuntelemme pappimme opetuksia ja yksissä hänen kanssaan
veisaamme, niin meidät vedetään oikeuteen ja meitä koetetaan kaikin
tavoin saada sakoitetuiksi. Tämä on varsin kummallista!"

Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Kuten toivomme, on hyvin
luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme
kavaluuden ja meidän syyttömyytemme, jonka vuoksi toivomme pääsevämme
vapaiksi kaikesta edesvastauksesta. Mutta jos kuitenkin niin kävisi,
että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme
muistaa Lutherin sanat virsikirjan 56 virren 4:ssä värsyssä:

    "Rauhan he meille pitää suoman,
    Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
    Sillä Kristus on meidän voimam'
    Hän on meitä auttamaan tullut.
    Jos he meilt' pois tempaavat
    Hengen ja tavarat,
    Olkoon ne heillä,
    Jää kuitenkin meille
    Jumalan valtakunta."

Oli lauantai-ilta. Oikeus oli julistava päätöksensä maanantaina,
syyskuun 2 p:nä. Paljon heränneitä, vaan vielä suurempi joukko
pilkkaajia ja uteliaita oli kokoontunut käräjätalon pihalle. Oli
satanut vettä koko päivän; vasta illalla selkeni taivas. Hiljaa ja
mitään keskenään puhumatta astuivat syytetyt ulos käräjätuvasta. He
otaksuivat varmuudella, että kihlakunnanoikeus ainakin pääasiassa
oli julistava tuomionsa vastustajain ja vainoojain toivomusten
mukaan. Tämä ei kuitenkaan heitä eikä heidän ystäviään masentanut.
Lujempi kuin milloinkaan ennen oli Kalajoen heränneitten usko, ja
entistä voimallisempana kaikui nyt käräjätalon pihalla syysillan
hämärässä heidän huuliltaan Lutherin virsi "Meidän linnamm' on Jumala
taivaast'". Ei kukaan heitä sinä hetkenä rohjennut häiritä. Ja kun
virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laski polvilleen ja alkoi Jumalan
armoa ääneen ylistää, polvistui heränneitten joukon kanssa siellä
täällä joku syrjäinenkin. [Kert. (1896) J. Hemming sekä muutamat muut
tilaisuudessa saapuvilla olleet vanhat heränneet.]

Myöskin maanantaina oli käräjätalon piha tungokseen asti täynnä
ihmisiä. Etenkin tahdottiin tietää, miten pappien tuomio tulisi
kuulumaan. [Kert. J. Hemming y.m.] Näistä ei oikeus kuitenkaan muuta
päätöstä antanut, kuin että rangaistus heitä vastaan tehdyistä
syytöksistä tulisi lykättäväksi tuomiokapitulin harkittavaksi ja
päätettäväksi. Bergin oikeuteen jättämä lasku, joka teki 162 rupl. 60
kop., määrättiin pappien sekä Roosin, Hårdhin ja maanmittausoppilas
Högmanin maksettavaksi. Tämän lisäksi tuomittiin Laurin syyttäjää
vastaan käyttämästään "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa
9 rupl. 60 kop. Pakanalähetyksen hyväksi koottu, Laguksen hallussa
vielä oleva omaisuus määrättiin luovutettavaksi Bergille, jonka
julkisella huutokaupalla tulisi se myydä Kalajoen pitäjän köyhien
hyväksi.

Seurainpidosta ja seuroissa käymisestä tuomittiin 64 henkilöä.
Edellisestä rikoksesta määräsi oikeus 96 rupl., viimemainitusta 4
rupl. 80 kop. sakon. Jos seurat olivat pidetyt sunnuntaina, tuli
tämän lisäksi kullekin osanottajalle sapatin rikkomisesta 4 rupl.
80 kop. Sitäpaitsi tuomittiin Roos, Hårdh sekä kaikki, jotka olivat
kirjoittaneet nimensä Matti Niemen ennen mainitun loppulausunnon
alle, "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop.
Eri henkilöille määrätyt sakot nousivat seuraaviin summiin: _Matti
Takalo_ ja _Pietari Ahola_, kumpikin 124 rupl. 80 kop., _Jaafet
Mustola, Antti Isokääntä, Juho Rahkola_ ja _Israel Haapala_, kukin
120 rupl., _D. J. Roos, Pietari Kiuru, Paavo Ruotsalainen, Matti
Pirttiperä, Erkki Keskikotila, Juho Malila, Kaarle Nikula, Heikki
Kivijaakkola, Erkki Niskala, Antti Salmenius_ ja _Greeta Stiina
Haggren_, kukin 115 rupl. 20 kop., _Matti Kolmare, Juho Juusola, Juho
Nauha, Kustaa Kourijärvi, Matti Kääntä_ ja _Matti Maliniemi_, kukin
no rupl. 40 kop., _Matti Karvola, Heikki Ylikotila, Erkki Alakotila_
ja _Matti Niemi_, kukin 108 rupl. 60 kop., _Jaakko Marttila, Saara
Greeta Puskala, Pietari Poukula_ ja _Aaron Juola_, kukin 100 rupl.
80 kp., _Matti Hauru_ 28 rupl. 80 kop., _K. H. Hårdh_ ja _Simona
Alakotila_, kumpikin 24 rupl., _Amanda Sofia Hårdh, V. Högman, Antti
Niemi, Antti Ylikotila, Matti Alakotila, Maija Liisa Vihelä, Juho
Kuhlman_ ja _Matti Lyly_, kukin 19 rupl. 20 kop., _Maria Niskala_
ja _Beata Niskala_, kumpikin 14 rupl. 40 kop., sekä _Elisabet Roos,
Katarina Sovelius, Eskil Sorvari, Heikki Keskikotila, Mikko Vahtola,
Jaakko Kantola, Emanuel Perhe, Anna Radin, Maria Saastamoinen, Joosef
Koivistoaho, Anna Koivisto, Liisa Ylikotila, Stiina Sofia Achrenius,
Antti Poukula, Antti Karvosenoja, Liisa Juola, Jaakko Juola, Susanna
Puskala, Kaisa Puskala_ ja _Jaakko Kääntä_, kukin 9 rupl. 60 kop.

Yhteensä nousivat tuomitut sakot, syyttäjän ja tuomarien laskut
niihin luettuina, 4546 rupl. 60 kop. Silloisiin oloihin nähden oli
summa suuri. Seitsemissä käräjissä oli asiaa tutkittu, yhteensä 25
päivää. Puhumattakaan Laurinin, Malmbergin, Durchmanin ja Paavo
Ruotsalaisen pitkistä matkoista, kysyivät matkat käräjiin useimmilta
tuntuvaa ajanhukkaa ja suuria lisämenoja. Eivät huomauttaneet
talonpojat syyttä oikeudelle jättämässään loppulausunnossa, miten
paljon kallista työaikaa heiltä tämän oikeudenkäynnin takia
oli mennyt hukkaan. Muistettava on sitäpaitsi, että kaikkiaan
kuulusteltiin 144 todistajaa, joista suurin osa oli kotoisin Kalajoen
emäseurakunnan ulkopuolelta. Maanmittari Hårdhin loppulausunnossa
löytyvää väitettä, että näiden käräjien tähden 2500 työpäivää oli
mennyt hukkaan, ei kukaan voi sanoa liioitetuksi. Päinvastoin
on luku liika pieni. Jos hovioikeus, kuten vasta saamme nähdä,
tuntuvasti laskikin kihlakunnanoikeuden tuomitsemia sakkoja, edustaa
syytettyjen rahallinen tappio sittenkin suurta pääomaa. Ja ken laskee
kaikki huolet, kiusaukset ja kärsimykset, joiden alaisina Kalajoen
käräjissä syytetyt ja tuomitut huokailivat oikeusjutun kestäessä
ja vielä monta vuotta myöhemmin. Se pääoma oli paljon suurempi.
Mutta se ei mennyt hukkaan, se kasvoi suurta korkoa ei ainoastaan
Kalajoen varren heränneille, jotka sen murheella kokosivat, vaan koko
Suomen Siionille. [Kalajoen käräjien pöytäkirjat sekä; kaikki tähän
oikeusjuttuun kuuluvat myöhemmät asiakirjat on Frans Oskar Durchman
koonnut. Tämän kokoelman, jota tässä ja muissa paikoissa olen
lähteenä käyttänyt, omistaa arkkiaatteri Otto Hjelt.]



V.

Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.


Herännäisyyden ensimmäinen varsinainen edustaja Suupohjassa
oli Jaakko Wegelius. Hän ei ollut noita liikkeen voimallisia
tienraivaajia, joiden saarnojen kaiku kuului kauas heidän omien
seurakuntiensa rajojen ulkopuolelle ja joiden jyrkkä kristillisyys
alusta alkaen herätti levottomuutta vallitsevan uskonnollisen
katsantotavan edustajissa. Hiljaa, kovempia sisällisiä murroksia
kokematta, hän kehittyi synnin ja armon tuntemisessa, ja tätä
leimaa kantoi myöskin hänen opettajatoimensa. Vasta niihin
aikoihin, jolloin hän pääsi Maalahden kirkkoherraksi (I osa 384),
alkoi hän herättää huomiota. Ei ryhtynyt hän nytkään suoranaiseen
taisteluun vallitsevia oloja vastaan, ja sentähden hänen ei
tarvinnutkaan niihin määrin, kuin monen muun silloisen herännäisyyden
edustajan, kokea maailman ja suruttoman papiston vihaa, mutta
hänen saarnojansa ja muita papillisia toimiansa elähyttivät samat
aatteet, joiden innostuttamina hänen nuoremmat ystävänsä yhä
voimallisemmin ryntäsivät kaavakristillisyyden varustuksia vastaan.
Ollen luonteeltaan hiljainen ja esiintymisessään hyvin sävyisä,
sopi hän paremmin tekemään Herran työtä ahtaammissa piireissä,
kuin kuuluisan herätyssaarnaajan kovaa sotaa käymään. Wegelius
ymmärsi kutsumuksensa, sillä hän "ei etsinyt omaansa". Vaan ei
hän silti jäänyt kasvavan herännäisyysliikkeen ulkopuolelle, eikä
kukaan hänen kantaansa epäillyt. Päinvastoin kehittyivät juuri
tuossa verraten syrjäisessä asemassa ne ominaisuudet, joilla hän
oli kutsuttu liikettä palvelemaan, ja likeltä sekä kaukaa kävi
hänen luonansa heränneitä pappeja rakkauden ja rauhan, taistelun
helteessä niin helposti unohtuvaa kieltä oppimassa. Kaikki tiesivät
he Maalahden rauhallisessa pappilassa tapaavansa yhtä luotettavan
kuin helläsydämmisen ystävän, jonka isällisistä neuvoista jokaisella
oli paljon hyötyä ja siunausta. Ei epäillyt maailmakaan eivätkä
kuolleen puhdasoppisuuden edustajat, minkä hengen lapsia Wegelius
oli, vaikka miehen arvokas käytös ja hänen monipuoliset tietonsa
estivät heitä hänelle tyytymättömyyttään aivan jyrkästi ilmaisemasta.
[Kert. (1896) Wegeliuksen vanhimmat tuttavat ja sukulaiset. Samaa
todistavat hänen kirjeensä, joista vasta enemmän.] Karsain silmin
seurasivat he Maalahden kirkkoherran vallitsevasta kaavasta
poikkeavaa menettelyä seurakunnan hoidossa. Niinpä oli hänellä tapana
sunnuntaina iltapäivälläkin pitää jumalanpalvelusta kirkossaan. Tuo
oli siihen aikaan hyvin harvinaista, ja vielä oudommalta tuntui
vanhaan kaavaan piintyneistä, ettei Wegelius edes käyttänyt päivän
epistolantekstiä esityksensä pohjana, vaan luki jonkun toisen
raamatunluvun, jonka hän sitten yksinkertaisesti ja hartaasti
selitti sekä sovitti sanankuulijoihinsa. Kaikilla oli oma Uusi
testamenttinsa, josta seurasivat esitystä. Varmuudella tiedetään,
että Wegelius piti tämmöisiä raamatunselityksiä jo v. 1836. [Kert.
(1896) A. O. Törnudd; Wennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 32-33.]
Kun Melartin paluumatkallaan Kalajoelta piti piispantarkastuksia
Suupohjassa, sai hän Wegeliuksen suusta kuulla peittelemätöntä
totuutta herännäisyysliikkeen merkityksestä ja siihen kuuluvien
pappien siunauksesta rikkaasta työstä. [Kert. (1896) Charlotte
Achrén.]

       *       *       *       *       *

Vielä vireämmäksi kehittyi hengellinen elämä Maalahdella niiltä
ajoilta alkaen, jolloin _Edvard Svahnin_ herätyshuuto alkoi siellä
kaikua. Hän syntyi 1809, tuli ylioppilaaksi 1825, maisteriksi ja
papiksi 1832. V. 1837 määrättiin hän Maalahden pitäjänapulaiseksi,
johon virkaan hän kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin astui.
Jo niihin aikoihin nautti hän suuressa määrässä herännäisyyden
johtomiesten luottamusta. Jos hänen kantansa oppiin nähden
alkuaikoina lie ollutkin ykspuolisesti laillinen, vaikutti hän jo
silloin vakaalla elämällään ja herättävillä saarnoillaan paljon
hyvää. [Törnudd, Matrikel; Akiander VII, 285.] Hän oli suora,
totuutta rakastava mies, itsenäinen ja lahjakas. [Kert. Tuomiorovasti
Schwartzberg, Charlotte Achrén y.m]

       *       *       *       *       *

Herättyään elävään synnintuntoon, julisti L. J. Achrén _Oravaisissa_
totuuden voimalla Jumalan sanaa. Vaan pimeältä näytti hänestä siihen
aikaan vielä tulevaisuus. Hän oli noita syvällisiä luonteita, jotka
eivät tyydy pintapuoliseen, muiden neuvomaan kantaan, ja joiden
kääntyminen juuri sentähden usein kysyy kovaa taistelua. Niin jyrkkä
oli hänen kristillisyytensä, että hän epäili Lagustakin ja Malmbergiä
löyhästä opista, sanoen kadottaneensa kaiken luottamuksen heihin.
Mikäli tiedetään, aiheutui tuo epäilys muutamista viimemainitun
eräässä kirjeessä käyttämistä jokapäiväisistä ja varomattomista
sanoista armon omistamisesta. Siionin virsiäkin piti Achrén siihen
aikaan liiaksi evankeelisina. [N. K. Malmbergin eräälle ystävälle
kirjoittama kirje, jonka konsepti on löydetty hänen papereistaan.
(Konseptin omistaa kirkkoh. Wilh. Malmberg).] Lain ijes painoi vielä
pari vuotta Achrénin sisällisen muutoksen jälkeen monesti hyvinkin
raskaasti hänen hartioitaan. Vasta v. 1837, jolloin hän määrättiin
kappalaisen apulaiseksi Vähäänkyröön, sai hän tuntuvammin kokea
Jumalan armoa Kristuksessa. Marraskuussa viimemainittuna vuonna
kirjoitti hän tilastaan ystävälleen Fr. G. Hedbergille: "Tämän
kuun 14 p:nä putosivat suomukset silmistäni. -- -- -- Ääretön on
se armon meri, joka Kristuksessa löytyy; tuntuu etten koskaan
voi täysin mitata sen avaruutta ja syvyyttä. Ääretön on myöskin
synnin meri sydämmessäni. Sentähden 'huutaa toinen syvyys toista',
niinkuin jossakin on kirjoitettu. -- Jesuksen veren voima on paljon
suurempi, kuin milloinkaan olen saattanut aavistaa. -- -- Nyt on
kuin olisi kaikki aivan toisin kuin ennen; katso, kaikki on uudeksi
tullut! Olen nyt kuin linturaukka, joka on istunut häkissä ja
koko pitkän talven syönyt kuivia hampunsiemeniä, mutta sitten on
niin iloinen, kun se kevään tultua saa koetella siipiään Jumalan
iloisessa luonnossa. Niin tuntuu minustakin, kuin olisivat kaikki
pimeyden kahleet särkyneet ja olisin vapaa Kristuksessa Jesuksessa".
[Wennerström, Fr. Gabr, Hedberg, 35.] Paitsi Hedbergin kanssa, oli
Achrén ahkerassa kirjevaihdossa Lauri Stenbäckin kanssa. Näille hän
avosydämmisesti uskoi taistelunsa ja voittonsa, ilolla seuraten
heidän edistymistään autuuden tiellä. Vielä likeisemmäksi tuli
hänen suhteensa herännäisyyden johtomiehiin, kun hän maaliskuussa
v. 1838 meni naimisiin viimemainitun sisaren _Charlotte Fredrika
Stenbäckin_ kanssa. Jos kukaan oli juuri tämä nainen omiaan auttamaan
ja tukemaan häntä taistelussa herännäisyyden puolesta. Hän oli
lahjakas, sivistynyt, lujatahtoinen henkilö ja ennen kaikkea elävä
kristitty, joka tahtoi ja uskalsi tunnustaa Herraansa missä seurassa
tahansa. Miten itsenäiselle ja jyrkälle kannalle hän maailmaan nähden
jo siihen aikaan oli asettunut, näkyy siitäkin, että Achrénkin
piti morsiamensa hääpäivänä käyttämää pukua liika yksinkertaisena
ja halpana. [Aspelin, Lars Stenbäck, 249.] Tämä liitto oli kaunis
lupaus herännäisyydelle. Sentähden kirjoittikin Lauri Stenbäck,
joka ei ollut tilaisuudessa saapumaan häihin, sisarelleen seuraavan
tervehdyksen: "Rakas Charlotte! Kummastelin että niin pian vietät
häitäsi. Pidin varmana, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin,
että minäkin silloin saisin olla mukana. Mutta parasta se, joka
tapahtuu -- sen sijaan, että kesällä olisin tullut häihinne, saavun
teidän luoksenne, te olette isäntänä ja emäntänä, ja minä saan muka
olla vieraana. Se on oleva hauskaa. Jos tulen Jumalan siunauksella ja
näen Jumalan siunauksen lepäävän kotinne yli, niin saamme yhteisesti
kiittää häntä ja kokea, että vaikka sinä olet rouva ja minä sama
ylioppilas kuin ennen, kuitenkin olemme samoja raukkoja kuin ennenkin
ja pyrimme eteenpäin minkä voimme, vapisevin käsin ja sydämmin
riippuen Herrassamme Kristuksessa, eikä silloin mitään pääasiassa
ole muuttunut. Saat kokea, millaisia rouvan hengelliset pyrinnöt
ovat, tuletko siinä asemassa reippaammaksi, ahkerammaksi rientämään
eteenpäin ja rohkeammaksi, vai laiskemmaksi, saamattomammaksi ja
hajanaisemmaksi, tahdotko kuni Maria istua Jesuksen jalkojen juuressa
vai Martan tavoin liikkua kaikenkaltaisissa toimissa, seuraatko
muinaisten pyhien naisten esimerkkiä, jotka turvasivat Jumalaan ja
olivat miehilleen alamaiset, vai uuvutko nykyajan naisten tavoin
maallisiin huoliin, maailman turhuuden voittamana, rehellisenä,
kunniakkaana ja jumalattomana. Millaiseksi sinä aiot tulla? Mieti
sitä. Vaan etkö jo ole sitä miettinyt? Oi, olet; eihän sinusta
tule maailman nainen, ei eloton, lihava papinrouva, hiljainen,
kiltti taloudenhoitajatar, vaan hän, joka sinussa on hyvän työn
alkanut, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi,
piirisi palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi, hän on tekevä sinut
omaksensa, niin että hänen silmänsä lepää ylitsesi, että Kristuksen
rakkaus sinua pakoittaa, Pyhän Hengen voima varjoo sinua, hän on
tekevä sinut voimalliseksi, vakavaksi, nuhteettomaksi, ja jos
sydämmen salattu ihminen on nuhteeton, hengessä tyyni ja hiljainen
-- niin tuo on Jumalalle kallista. Niin, kallis Jumalan edessä olet
oleva, ja kun palajan kotia tästä pyörteestä, ehkä hajaantuneena,
väsyneenä ja puutuneena, olen minä teidän luonanne löytävä elämää,
virvotusta ja kehotusta, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan
ylös ja alas rauhallisessa majassanne. Tervehdi Achrénia; kaikki
lähetämme hänelle veljellisen tervehdyksemme. Toivotamme hänelle
onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää
elämää. Hän tietää, että uskonelämä on arkaluontoista elämää, että
Jumalan armo on kallis, taivaallinen helmi, jota täytyy käsillään
kantaa, jotta emme sitä pudottaisi, joka on sydämmeen kätkettävä ja
vartioittava, niinkuin lohikäärme vartioi aarrettaan. Mahtaa olla
suloista, kun maalliset kuherruskuukaudet sattuvat samaan aikaan,
kuin sielu viettää taivaallisia kuherruskuukausiaan, kun Jumalan
rakkaus on vuodatettu sydämmeen, varjoen ja pyhittäen maallista,
kun kuljetaan sen kirkkaan ja avonaisen taivaan alla, jonka nimi
on Jumalan armo ja syntein anteeksiantaminen, iloiten kukasta,
jonka Herra on antanut kasvaa elämämme tiellä, kun sielu viettää
ijankaikkista vihkimisjuhlaansa, maallisen vihkimisjuhlan tukiessa
meitä, kuni maja taipaleella, kuni lepopaikka matkalla. Rientäkää
yhdessä eteenpäin, eteenpäin käsi kädessä, uudella ja kiihtyneellä
kiireellä kotiin, isänmaahamme, elävän Jumalan kaupunkiin, Jesuksen
sydämmelle, karitsan häihin. Niitä häitä me kaikki tahdomme yhdessä
viettää, ei kukaan saa olla poissa, ei ystävistämme ainoakaan. Sinne
matka, esiripun taakse, jonne ennen meitä tienraivaaja, Jesus, on
mennyt. Kunnes pääsemme, lähtekäämme ulos leiriin kantamaan hänen
pilkkaansa. Tie johtaa siihen lepoon, joka on tarjona Jumalan
kansalle. Kulkekaamme outoina ja muukalaisina läpi elämän. Emme tahdo
asettua lepoon täällä, emme sälyttää kuormaa päällemme matkalla,
emme nauttia hyviä päiviä elämässä, emme jäädä viipyen katselemaan
ympärillemme, jos Jumala antaisikin meidän matkustaessamme löytää
täällä jonkun kukan, emme nojata väsynyttä päätämme kenenkään muun
kuin Jesuksen rintaan. Eihän meillä ole aikaa muuta ajatella, meillä,
jotka juoksemme, kuin samoten tavotellaksemme sitä, mikä edessä on,
seuraten mestariamme ja kantaen hänen ijestään, joka on suloinen,
ja hänen kuormaansa, joka on keviä. Ei ole vaikeata eikä raskasta
palvella tätä Herraa, hän ei ole häijy, ei meille vihainen, ei
loukkaava, ei tyly. Oi, Jumala ei ole kova, ei hän meitä nuijalla
uhkaa, vaan hän johdattaa meitä kädellään, kantaa meitä sylissään.
Hän ei ole meidän vihollisemme, joksi perkele ja uskoton sydämmemme
alituisesti tahtovat hänet tehdä, vaan hän on paras ystävämme, ja
jos vain elävän Jumalan käsiin joudumme, niin saamme nähdä, ettei
meille mitään pahaa tapahdu, ettemme harhaan kulkeneet. Astukaa te,
rakkaat ystäväni, saman Jumalan kasvojen eteen, vannokaa siellä
liittonne vala, aloittakaa sieltä matkanne -- hän on lukeva ylitsenne
siunauksen. Mutta ottakaa vastaan hänen siunauksensa, kätkekää se
syvään sydämmeenne koko elämäksi, evääksi, ravinnoksi, iloksi, ja
kaikki kansa -- minä joukossa viimeisenä -- on sulkeva kätensä
ristiin ja sanova: amen!" [Kirjeen sain Charlotte Achrén vainajalta.]
-- On syytetty herännäisyyttä siitä, että säätyhenkilötkin valitsivat
aviokumppaninsa paljon enemmän vanhempien tahi johtavien henkilöiden
lausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä
että heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea
runollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J.
Achrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.

Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon
evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen
runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja
rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen
kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet
papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis
tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen
häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa
syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli
seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B.
Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen
herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten
kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä.
Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras
ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän
seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta,
rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen
ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti
asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen:
"Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä
on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä,
vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan
välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi
suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla
kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi
saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta
Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut,
korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta
tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä,
huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä
ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana
ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen
päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J.
Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan,
joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli
ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen
mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta
ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli
'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut
heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään
tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi
kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V.
Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille
lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä
ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet.
[Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896)
Charlotte Achrén.]

       *       *       *       *       *

Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa
kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään
seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on
kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän,
kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten
kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa
kappalaisvaalissa äänestämään oli _Vilhelm Österbladh_. Hänkin oli
Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita.
Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana.
Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia
kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän
papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m.,
määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834),
jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä.
Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen
muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja
häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli
vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa
eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen
ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti
puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä
uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen,
opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa
ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi,
niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän
v. 1835 määrättiin saarnaajaksi _Töysään_. Jo täällä ollessaan
alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä
tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa
ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän
Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa
määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat
hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa
saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan
kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840
pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte
Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]

       *       *       *       *       *

Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin
tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka
Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli _Juhana Mikael Stenbäck_ piti
Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista.
Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä
eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista
totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten
kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava,
ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä
tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin
kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.]
Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia,
niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon.
Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi
Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä
hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä
isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta
apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat
avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia
pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja;
Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli
Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa
kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin
olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina
Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen,
J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun
heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa
kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan
tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo
siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä,
ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan
juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset
niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten
joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä
lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla.
He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin
lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä
Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]

Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä
kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat
hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon.
Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme
nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää
järjestysmiesten huomiota liikkui _Munsalassa_ ja _Uuskaarlepyyssä_
voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa
oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä
etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J.
Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä
P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius.
V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi
ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin
Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana
oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring
toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin _Kruununkylän_ kirkkoherran
K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin
hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan
elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen"
1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut
voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava
luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää
sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan
tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen
kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet".
Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen
niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen
tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa
alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius
tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada
poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille
vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei
hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan
paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti
korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada
jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi,
muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra
komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja
jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä".
Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät
sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut.
-- -- -- Tässäkin pitävät sanat, _hedelmistään te heidät tunnette_,
paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä
ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi,
lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan
maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee
teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien)
toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä
ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka
ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin
huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet.
Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä
tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on
myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella
niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1
1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai
hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä
tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin
ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen
hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi
velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen,
vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä
ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen
ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan,
varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä
huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" -- niin jatkuu kirje -- "ole
turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä,
ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen
velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle
alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa
heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy.
Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee,
niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta
lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä
varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille,
8/2 1838.]

Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi
Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala,
oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja
"heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä
ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään
varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring
saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että
hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan
tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa.
Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se
olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut.
Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja
voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla:
_"Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman
ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu"_. Ja kun hän sitten
kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun
sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei
löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei
olisi koskenut.

Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin
Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi
tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi
tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana
kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin
hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan
uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana
vuonna. Talonpojat _Matti Bro, Matti Pehkos y.m._ avasivat ovensa
Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin
pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn
uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin
hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin,
mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi
hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä
kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra
I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha,
piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti
hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin
vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui
Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo
syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen
ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen
uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet,
IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af
A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien
pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen
elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä
kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan
suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän,
Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista
asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt
ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman
suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää
ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla.
Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa
kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden
ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos
onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut
A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit.
Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin
kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas,
ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada
syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty
paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia
"todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä
tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin
oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin
heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen
näille tienoille _Jalasjärveltä_. Miltei varmaan voikin otaksua,
että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten
rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet,
vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan
pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä
suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää
kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki
surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan,
joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja
joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta
kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku
synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan"
tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta
vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan
kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan.
Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä,
ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään
syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja".
Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän
monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä
sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä
täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki
Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n,
"Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin
Suupohjan armonaika oli tullut.

Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman _Ylihärmään_, jonka
seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli
määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen
ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan.
Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja
voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä.
Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit _lukeneet_
nuo tutut sanat; "uusi pappi _tunnusti syntinsä_" sanoivat ihmiset
kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin
Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen
saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan
levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838,
alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies
lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi
sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen
tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi
autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt
rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää
kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan:
ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi
hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä
paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla
kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään
salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä
unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen:
"Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti
vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän
kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän
tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin
laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa
pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen
hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä
siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis,
yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino,
jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan,
oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa.
Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä
muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin.
Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa
6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä,
että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden,
uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa
uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa
rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään
lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te
ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen -- amen".

Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän
niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä
kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä
hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka
olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta;
kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen
maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat
_Alahärmäläiset_ saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse
vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen,
rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin
omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se
todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää
saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi
Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin _Ullavaan_.
Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa,
siirrettiin hän _Isoonkyröön_, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut
levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin,
joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi
kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut
perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin _Lapuan_ kappalaisen B. K.
Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen
toukokuun 1 p:nä 1838.

Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa,
_Kauhavan_, Ylihärmän, Alahärmän sekä _Nurmon_ kappelit. Kaikissa
näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa
myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos
parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan
kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton,
hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta
ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta
itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja
lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä
auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti
hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri
ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan
alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt
häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen
kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden
turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan
särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa
ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä
aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot,
joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan
kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä
on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden
avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa.
Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi
hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista.
Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja
ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla,
milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin
taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa
todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]

Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä.
Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran
astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja.
Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään
kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota
se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana".
Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi
tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki
kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti,
vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen
ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan
heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa
kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen.
Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle
Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja,
lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän
kertonut, y.m.]

Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista
saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi,
kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät
murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun
tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli
sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli
häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut
ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä
löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen
sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren
kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä
muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei
tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille
kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin
kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi
sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon -- hänen
saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit
kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden
askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja
hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg
kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen
sydämmiä kaikkialla.

Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin,
muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian
tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli
koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin
hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli
saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä
jatkaa.

Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat
Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän
se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla
nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta"
y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan
terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin
vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin"
heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi
heistä, _Maria Saksi_, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon,
vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen
tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui:
"Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä
niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan
eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi
varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy
Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli _Jaakko
Ahl_. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni
Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä
rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan
elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti
lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin.
He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää
sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]

Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan
kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava
suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä
kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on
levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen
ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä
tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia
huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan
voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon
vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet,
juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget
pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja
panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert.
Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]

Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia
päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden
pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin
kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta
sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo
Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen
aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden
pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja
tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun
hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan
hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen.
Hän jäi taloon.

Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei
ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan
pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan
kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin
etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä
runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun
alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa
niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".

Malmberg asui vuokralla _Kauppilan_ talossa, joka sijaitsee 1 1/2
km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa
huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön
pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8
m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan
oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset
yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa
liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on
urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus
totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista
sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen
tunnussanana olisi "sijaa aatteille". -- Rakennus vihittiin eräänä
sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin,
että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs
talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan
heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä.
(Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä,
kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä
tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi,
että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.
Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi
saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin
jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli
hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli
Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. --
"Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun -- minäkin olen
kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi,
jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän
aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin
arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän
kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839
(omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa
kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme,
kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan _Isossakyrössä_. Hänen ja
Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat
he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin
ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät
muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan.
Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja.
Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen
henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen
voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen,
kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.

       *       *       *       *       *

Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin _Nurmon_ kappalainen
J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta.
Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan
seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: _Kuortaneenkin_ puolelta uhkasi
häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström,
oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana _Haapavedellä_ eli
"Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan
nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät
saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi
herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin
nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja
yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan
lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan.
Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan
vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen.
Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit,
yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja
ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli
Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen
peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien
puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu.
[Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna
Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien
pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]

       *       *       *       *       *

_Vaasaankin_ levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin
kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja
toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.]
Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti
Helanderin poika _Olli Heikki Helander_, joka, päästyään papiksi v.
1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden
vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B.
Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton
mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti
esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä,
tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert.
(1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli
jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi,
eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas
verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen
sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen
kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi
ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän
myöskin oikein seurustelemaan _Mustasaaren_ heränneitten kanssa ja
heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat
heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän
otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen
kirjoittamasta kirjeestä:

"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa.
Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa
sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi,
todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä
seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii
sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda,
että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä
kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja
hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin
Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. -- -- -- Älkööt myöskään
sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat.
Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten
seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä
koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin
olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke
itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole
lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et
tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely
ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin,
tarjoten sinulle ihania aarteitaan. -- -- -- Yhteinen etsiminen
se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit
likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan
heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa
hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat
ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa
sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta
kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan
sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]

Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret
papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin,
kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta
terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne
eivät milloinkaan neuvoneet.



VI.

Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.


Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin
kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn
toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa
Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien
hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri
ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä
seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko
Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat
olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa
synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä
olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet
olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä",
jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten
sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon,
määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti
_J. Höckertin_ jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun
tuomiokapitulin arkisto.]

Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa
marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12
sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies _M. K.
Nordqvist_. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200
henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä
että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa
"kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin
Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan
asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului:
"-- -- Östring -- -- on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista
sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole
hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä
luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut
nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia,
etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin
eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa
menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan
kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin
epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä
kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista
virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan
säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin
hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus
hänen syyllisyydestään.

Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä
käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E.
Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat
asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen
pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä
oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa
käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen
on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin.
Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta
hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta
häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista
katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän
olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle
kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan
seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan
kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä
maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta
papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että
hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin
voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta
sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa
piti suurelle kansanjoukolle. -- Sitä vähemmin olen saattanut tuota
kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa
esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä
ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että
lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan
ja seurustelemaan hänen kanssaan".

Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä
J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E.
Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina
Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti.
Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään
voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään
hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan
jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty
pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää,
kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä
sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan
käskyjä ja määräyksiä".

Kesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä.
Ainoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät
olleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi.
Todistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui
jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen
samaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä
käräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon,
että viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia.
Tunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon
taitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään
ja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. -- Östring
tuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä
96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33
rupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp.
eli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen
vuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja
"loukkaavasta kirjoitustavasta", kuitenkin puolta vähemmän kuin
Östring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin
sitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen _Matti Bro_,
apteekkarintytär _Anna Sofia Svahn_, Uuskaarlepyyn kappalaisen E.
J. Fonseliuksen tyttäret _Sofia, Augusta_ ja _Katarina Fonselius_,
maafiskaalin vaimo _Klara Sofia Herpman_, kappalaisen tyttäret
_Sofia_ ja _Maria Wegelius_, fiskaalinvaimo _Anna Katarina Forssén_
sekä ennen mainittu _Maria Kristina Sinius_. Ne, joiden kodeissa
seuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin
muut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia
pidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut
sakot 1520 rupl. 60 kop. -- Kappalainen E. Wegelius vapautettiin
kaikesta edesvastauksesta, "koska ei ollut todistettu, että kokous
hänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan
eikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi
kokous pidettiin talon ulkopuolella". [Turun tuomiokapitulin arkisto;
"Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g"; Senaatin
päätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]

Östring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät
yläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä
arveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen
omassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien
häntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin
toimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän
oli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei
pelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut
häneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti
päätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin
virsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin
sakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät
hekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Östring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha,
he tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan,
vaan kasvamistaan kasvoi liike.



VII.

Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien
käräjäjutussa.


Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa
Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja
hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin
professori _Erik Gabriel Melartin_. Tämä monipuolisesti oppinut ja
hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen
paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin
oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa
käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta
ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän,
näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen
tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten
kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen
piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan
johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin
lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin
jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi
odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä
niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan
eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon,
vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin
antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen
niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin
kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä
silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se
käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti,
ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli
esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus
verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä
syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin
paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen
tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena,
Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana
y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen
perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta,
ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi,
kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa
runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva
korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset
olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia
tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä,
vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa.
Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi.
Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan
siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa
hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen
kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat,
ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut
tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä,
joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui
raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan
noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa
piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike
oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä
vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata
heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä
työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan
vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin,
ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut
asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski
kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin,
kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä.
[Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4);
Biografinen Nimikirja.]

Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa
huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten
suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä
huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen,
vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden
painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset
ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa.
Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin,
jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi
joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu
kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen
kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa
rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin,
siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina
monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja
häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa
kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä,
jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta,
kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti
synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien
luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen
määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen
ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] -- Seuraavana
vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat
uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan
pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta
painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan
miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen
parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet
niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli
sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei
pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen"
ei laskettu julkisuuteen (1838). -- -- Herännäisyyden leviäminen
ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun
tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin
Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa
seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning
till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys
autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst
i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga
nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille),
"Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia
tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser
till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman
kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset
hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin
sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". -- --

Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia",
samoinkuin Pöytyän kirkkoherran _K. Heleniuksen_ vastaus "Åbo
Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä
ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina"
pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli
herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839)
viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään
otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin,
vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien"
perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen
katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

       *       *       *       *       *

Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836
toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli
sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä
suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta
liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla
tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari
vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain
ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille
kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike
joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä
selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan
eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla
säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon
piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin
muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä
viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien
oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.

Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä
kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten
kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion,
mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia,
Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden
päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään
yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka
jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi
muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen
virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu
asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa
tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu
virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä
1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina
eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus
on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon
käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat
pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-,
rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien
iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja
koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin
osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa
hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu
seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden
kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin
tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille
samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja
varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja
10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen
Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville
kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti
kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten
pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole
totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan
seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja
halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan
kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden
kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka
on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto,
täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV
luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan
eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi
vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan
hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. --
Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. --
Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan
alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.

Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen
pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin
jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen
pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa
mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'

"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut,
syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin
eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan
eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet
tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä
ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella
tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta
sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat
käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi
on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä,
Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan
kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti
valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän
virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi
tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin
kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä
syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa
kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta
edesvastauksesta".

"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista
N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän
uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä
hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H.
Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että
hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä
uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea
monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla,
niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen
ja eroavaisuuteen nähden -- -- -- löydä syytä langettaa ketään heistä
edesvastaukseen tässä kohden".

Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin
heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä
vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti
todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja
siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".

Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty
"varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä
seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten
ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän
kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat,
ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia,
ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin
ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat
nuhteet".

Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien
pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa
velvoitettu ottamaan harkittavakseen.

Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun
tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen
käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]



VIII.

Kalajoen käräjäjutun loppu.


Paljon kehotusta saivat Kalajoen käräjissä syytetyt papit
tuomiokapitulin heidän oikeusjutussaan antamasta päätöksestä.
Malmberg, Durchman ja Laurin eivät kuitenkaan tyytyneet
tuomiokapitulin heille "varomattomien sanojen ja sellaisten
lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavalla
tulkita", määräämiin nuhteiden saamisiin, vaan valittivat siitä
kukin erikseen hovioikeuteen. Ainakin Malmbergilla näkyy siihen
olleen täysi syy, häntä vastaan kun tässä suhteessa ei oikeudessa
oltu muuta todistettu, kuin että hän kerran olisi lausunut: "Paavo
Ruotsalainen on parempi mies kuin minä" sekä eräässä toisessa
tilaisuudessa: "Perkele on sitonut paksun peitteen ihmisten silmille,
kun vanhemmat kieltävät lapsiaan olemasta jumalisia ja käymästä
seuroissa sekä itkevät ja parkuvat siitä, että tämä on tapahtunut
-- vaan antaa perkeleen huutaa; mahtaa olla erinomainen oppi,
koska se häntä niin kipeästi loukkaa". Paitsi kysymyksessä oleviin
valituksiin kirjoittivat Malmberg, Durchman ja Laurin nimensä sen
yhteisen valituksen alle, jonka heidän Kalajoen käräjissä tuomitut
sanankuulijansa tekivät hovioikeuteen. Niin myöskin Lagus ja Hemming.
Perustelu on pääpiirteissään sama kuin pappien kihlakunnanoikeuteen
jättämässä loppulausunnossa. Niinkuin muistamme, oli kihlak.-oikeus
sakottanut Laurinia, Roosia, Hårdhia sekä talonpoikia heidän
oikeudessa käyttämästään koukkaavasta kirjoitustavasta. Kysymyksessä
oleva valitus hovioikeuteen sisältää muunohessa seuraavan
Laurinin tämän johdosta tekemän huomautuksen: "Koska ylimääräinen
kihlakunnanoikeus syyttäjän vaatimuksen mukaan on sakottanut minua
siitä, että koko oikeusjutun aikana muka olisin sekä suullisesti
että kirjallisesti loukannut syyttäjää sekä kirjoituksiini
sekoittanut asiaan kuulumattomia, saan nöyrimmästi huomauttaa, etten
minä, kun syyttäjä ei ole maininnut eikä likemmin määrännyt, mikä
siinä on ollut loukkaavaa, ole ollut tilaisuudessa tyydyttävästi
selittämään käyttämiäni sanoja ja lauseita, sekä että syyttäjän
oma, yli hänelle annetun määräyksen rajojen luisunut, ärsyttävä
menettelytapa mahdollisesti joskus on saattanut minua käyttämään
lauseita ja sanoja, jotka, vaikka ne eivät minun mielestäni ole
olleet loukkaavia, muussa tapauksessa olisin valinnut paremmin ja
suuremmalla hienotuntoisuudella, kuin olen tehnyt". -- Matti Niemi
tunnustaa yksin kirjoittaneensa talonpoikien kihlakunnanoikeuteen
jättämän loppulausunnon, pyytäen saavansa siitä yksin vastata, jos
hovioikeus siinä mitään loukkaavaa huomaisi. Lausunnon muodosta
hän sanoo: "Meidän talonpoikien käsityksen mukaan olen minä sen
kirjoittanut niin yksinkertaisesti, kuin olen voinut, käyttäen
siinä säädyssämme tavallisia lausetapoja, jotka, mikäli ne koskevat
nimismiehiä, eivät ole ankarampia kuin ne, joita nimismiehet sakkoa
saamatta ovat meistä käyttäneet. Kun he meistä ovat lausuneet mitä
loukkaavimpia sanoja, luulin meidän heistä saavan puhua sitä, mikä on
totta ja minkä siksi todistaa voimme".

Myöskin Berg oli tyytymätön kihlakunnanoikeuden tuomioon. Kuvaavia
ovat varsinkin seuraavat hänen valituksessa hovioikeuteen käyttämänsä
sanat: "Apulaisten Schwartzbergin ja Holmströmin, insinööri Hårdhin
sekä monen talonpojan todistuksesta näkyy selvästi, niinkuin
myöskin yleisesti on tunnettu, että kerettiläisyys siinä määrässä
on vallinnut näitä todistajia, että he, pitäen silmällä ainoastaan
esiintuomaansa luultua vainoa, ovat puhuneet mitä eksyttävät
opettajat ovat heille neuvoneet, ilman että mikään totuuden ohje
on ollut tukemassa heidän omaatuntoansa". -- -- -- "Selvittääkseni
säästölaatikkojen käyttämisen ja varojen keräilemisen oikeaa
laatua, olen pitänyt itseni velvollisena siitä pyytämään korkean
oikeuden ja hallituksen arvostelua, koska, puoluettomasti seuraten
kuulustelua, vaan siitä johtuviin tuloksiin viitaten, saan niistä
ilmoittaa: että tämän pahan alkuna on vain näiden keräysten
tarkoitus; sillä köyhien pappien voitonpyyntö on aiheuttanut
'Huutavan äänen korvessa', ja heidän tarkoituksensa on ollut itse
anastaa, mitä he tuolla tavoin kadotuksella uhatuilta syntisiltä
ovat houkutelleet. Jos nuo oppimattomat ja eksytetyt ihmisraukat,
jotka ovat joutuneet semmoisten pahaa tarkoittavien käsiin, jotka
'sanalla' ovat tahtoneet pakoittaa heitä luopumaan, jollei ainoasta,
niin ainakin puolesta omaisuudestaan, ymmärtäisivät vaatia tiliä
noista n.s. lähetysrahoista, niin semmoinen kontrolli tekisi lopun
hurmahenkisyydestä ja sen vahingollisista seurauksista, mutta nyt
'uhrataan' yleisön sokean innostuksen turvissa 'leipä työtä tekevän
suusta'."

Jos mahdollista vielä selvemmin tulee Bergin virkainto näkyviin
hänen tuomiokapitulin päätöksen johdosta hovioikeuteen tekemässään
valituksessa. "Hyvin kauniisti ja syytetyille sangen suureksi
lohdutukseksi" lausuu hän siinä "on konsistoriumi päätöksessään
(vahinko vain ettei sitä ole käsketty painattaa yleisölle
jaettavaksi) kaikissa kohden, missä kanteenalaiset papit ovat
rikkoneet, kukilla koristellut heidän tekoansa, kiittänyt heidän
käytöstään ja niissä määrin ylistänyt heidän tointansa, että heitä
vastaan nostettu kanne jääpi ainoaksi ja mitä loukkaavimmaksi
ilkeydeksi koko riitajutussa -- -- --".

Vaasan hovioikeuden päätös on päivätty kesäk. 17 p:nä 1840. Vaikka
siinä hyväksytään ne perusteet, joiden mukaan tuomiokapituli ei ollut
katsonut oikeaksi sovelluttaa 1726 vuoden konventikkeliplakaattia
eikä kun. kirjettä toukok. 3 p:ltä 1751 syytettyjen pappien
pitämiin hartauskokouksiin, saa tätä käsittelevän lauseen loppuosa
seuraavan sisällyksen: "mutta koska ei voi sopia yhteen hyvän
yhteiskuntajärjestyksen kanssa eikä ole sopusoinnussa tuomiokapitulin
perusteina käyttämien asetusten hengen ja tarkoituksen kanssa,
että, paitsi tavallisia jumalanpalveluksia, seuroja ennenmainitussa
tarkoituksessa niin julkisesti, kuin Lagus, Malmberg, Durchman,
Hemming ja Laurin niitä ovat pitäneet, toimeenpannaan, ilman
että tuntemattomilta yhtä vähän kuin tunnetuilta pääsy niihin
on kielletty, ja jonka menettelytavan, niinkuin myöskin nyt on
ollut laita, täytyy herättää yleistä huomiota, se kun sotii
säädettyä järjestystä ja vanhaa tapaa vastaan; jota paitsi häiriötä
seurakunnassa ja eripuraisuutta sen jäsenten välillä siitä
ajanpitkään on peljättävissä ja, sen vakuutuksen mukaan, minkä osa
jutussa kuulusteltuja todistajia on lausunut, jo on ilmaantunutkin;
sentähden ja koska mainitut pappismiehet eivät ole voineet näyttää
toteen, että he seurojen pitämiseen olisivat saaneet asianomaista
lupaa, vaan valallaan kuulustellut todistajat leski Ervast ja
maanmittari Garvoli sitävastoin ovat todistaneet, että Kalajoen
silloinen pastori, nyttemmin kuollut tohtori Frosterus, näille
todistajille on lausunut sanoja, joista näkyy, että Durchmanin ja
Laurinin toimeenpanemat seurat ovat pidetyt vastoin tohtorin käskyä
ja kieltoa, sentähden katsoo keis. hovioikeus, että Lagus, Malmberg,
Durchman, Hemming ja Laurin kysymyksessä olevalla menettelytavallaan
virkatoimessaan ovat virheellisesti käyttäytyneet".

Samaan tapaan arvosteli hovioikeus pappeja vastaan pakanalähetyksen
hyväksi käyttämien säästölaatikkojen johdosta tehtyä syytöstä.
Se kyllä hylkäsi Bergin R. K:n 44 luv. 2 §:n mukaan vaatiman
edesvastauksen, mutta katsoi kuitenkin tämänkin pappien toimenpiteen
raskauttavaksi, koska sen kautta "monenkaltaista väärinkäytöstä voisi
syntyä". -- Ei myöskään Durchmania, Malmbergiä ja Laurinia vastaan
tehty syytös "monien varomattomien lauseiden käyttämisestä, joita
voitaisiin monella tavalla tulkita", hovioikeudelta jäänyt huomioon
ottamatta.

Näillä perusteilla tuomitsi hovioikeus Laguksen, Malmbergin,
Durchmanin ja Laurinin puoleksi vuodeksi erotettaviksi pappisviran
toimittamisesta. Hemmingille määräsi se sopivat nuhteet
tuomiokapitulin edessä niihin liittyvine vakavine muistutuksineen,
että "hänen pappisvirkaa toimittaessa vastedes tarkoin tulisi varoa
senkaltaisia virkavirheitä, jos hän tahtoi välttää ankarampaa
rangaistusta". Muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöksen määräsi
hovioikeus Bergille tuomitun, 162 rupl. 60 kop. suuruisen palkkion
yksin syytettyjen pappien maksettavaksi.

Vahvistaen kihlakunnanoikeuden päätöksen Laurinille, Hårdhille ja
Roosille "loukkaavasta kirjoitustavasta" tuomituista sakoista,
hyväksyi se sitävastoin talonpoikien yhdenkaltaisen tuomion johdosta
tekemän, ennen mainitun valituksen, määräten että yksin Matti Niemi,
joka oli kirjoittanut tuon loukkaavaksi katsotun kirjoituksen, oli
siitä vetävä sakkoa. -- Asian valaisemiseksi mainittakoon, että
hovioikeus sakotti myöskin Bergiä "loukkaavasta kirjoitustavasta".

Talonpojille y.m. sanankuulijoille kihlakunnanoikeudessa tuomitut
sakot, jotka yhteensä nousivat 4,546 rupl. 60 kopeekkaan, laski
hovioikeus 998 rupl. 32 kopeekkaan, tuomarinpalkkio siihen luettuna.
Tuo tuntuva vähennys riippui siitä, että hovioikeus vapautti sakoista
ne henkilöt, joiden kodeissa papit olivat seuroja pitäneet, sekä
kaikki näissä seuroissa käyneet. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat
pöytäkirjat.]

Millä mielellä syytteen alaiset papit vastaanottivat hovioikeuden
tuomion, ei ole vaikea päättää. Tuomiokapitulin heidän riitajutussaan
antama päätös oli vahvistanut heitä siinä luulossa, että asia
tulisi päättymään heidän edukseen. [Kert. Jaakko Hemming.] Nyt
sitävastoin näytti heistä kaikki pimeämmältä, kuin milloinkaan. He
kuitenkin vetosivat senaattiin. Valitus perustuu tuomiokapitulin
heille edulliseen lausuntoon sekä heidän aikuisempiin, asiassa
esiintuomiinsa näkökohtiin. Niinikään vetosivat muut tuomitut
hovioikeuden päätöksestä senaattiin. Vaan "kun valittajat eivät
olleet lääninrahastoon jättäneet heille tuomittua sakkomäärää eivätkä
hankkineet asianomaista todistusta siitä, että olivat kykenemättömät
sitä tekemään", ei senaatti ottanut valituksia tutkiakseenkaan.
[Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat asiakirjat.] Tuomitut olivat
kyllä valituskirjoihin liittäneet köyhyyden todistuksen sekä
takuut sakkojen suorittamisesta, vaan näitä ei pidetty pätevinä.
[Samat asiakirjat sekä F. O. Durchmanin veljelleen N. Durchmanille
kirjoittama, 1/10 41 päivätty kirje, jonka olen saanut rouva Vendla
Östringiltä.] -- Senaatin päätös on päivätty heinäkuun 23 p:nä 1841.

Uudenvuoden aikana 1841 olivat Lagus ja Malmberg tehneet matkan
Helsinkiin [Turun tuomiokapitulin arkisto.] koettaaksensa senaatin
jäsenille suullisestikin selittää, miten syyttömästi heitä ja heidän
kanteen alaisia virkaveljiään oli vedetty oikeuteen sekä tuomittu.
He kävivät myöskin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin puheilla, vaan
tämä tiuskasi heille: "Ennen teidät viedään Siperiaan, kuin tuomionne
muuttuu". [Kert. (1896) Jaakko Hemming ja tuomiorovasti Dahlberg.]
Puoli vuotta myöhemmin saivat Kalajoen käräjäjuttuun vedetyt papit,
niinkuin tiedämme, senaatin päätöksestä nähdä, miten turha tämä matka
oli ollut. Sitä ennen olivat he kuulleet huhuna kerrottavan, että
heidän virkaeroaikaansa aiottiin pidentää vuodeksi. Paljo muitakin
huhuja oli liikkeellä. Muun muassa puhuttiin siitäkin, että senaatti
Turun tuomiokapitulilta olisi kysynyt, mihin toimenpiteisiin oli
ryhdyttävä pietismin ehkäisemiseksi Suomessa, ja että viimemainittu
virkakunta olisi vastannut: älköön yhdellekään sen mieliselle
papille annettako vakinaista paikkaa. [F. O. Durchmanin kirjeet N.
Durchmanille 14/6 41 ja 6/10 41.] Silminnähtävästi olivat ainakin
nämä huhut perättömiä, vaan selvä on, etteivät ne olleet omiaan
vähentämään sitä ahdinkoa, jossa heränneet papit siihen aikaan
olivat. Miehuullisesti he kuitenkin koetuksen kestivät. Viimemainitun
huhun johdosta kirjoittaa F. O. Durchman: "Mitä meihin tulee,
olisi tuo suuri hyvänteko meille, koska Jumala senkautta 1:ksi
opettaisi meitä ahkerammin lukemaan ensimmäistä uskonkappaletta ja
sitä uskomaan, 2:ksi kääntäisimme sydämmemme ajallisesta voitosta
kokonaan taivaallisiin, 3:ksi puhdistaisi se kansamme hekumallisista
palkkapaimenista, 4:ksi vaatisi se heränneitä pappiskokelaita, heidän
virkaan astuessaan ajattelemaan, että heidän tehtävänään on valvoa
yksinomaan Jumalan valtakunnan etua. Sanalla sanoen: Jumalan tahto
on, että saarnaamme hänen evankeliumiaan kansalle, sekä että uskomme
toimeentulomme hänen käsiinsä, olemme jumaliset ja tyydymme onneemme,
jota apostoli sanoo suureksi voitoksi". [Durchmanin vasta mainittu
kirje veljelleen 6/10 41.] -- -- --

Saatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut
virkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion
välttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät
armonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: "Hänen
Majesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen
eikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa
vaivataan". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille
tuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.

Joulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut
nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän
ensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona.
Melartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi,
että oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle
matkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin
muutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin
kiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki
kunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella.
Kun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta
hillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen
seinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli
Hemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle
ärjäsi: "noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan -- ei semmoinen
ajaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle". [Kert.
Jaakko Hemming.]

Lagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien
aikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan
Ylivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat
muutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen
luku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat
ainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen
maksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen _Maria Liisa
Vihelän_, joka seuroissa käymisestä ja "sapatin rikkomisesta"
oli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne
sovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä
Oulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli
sokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten
heränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma.
Kun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa
odotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan,
pilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs
poika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: "meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen ruumis". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren
vanhat heränneet.]

Lopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa
tuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat
Malmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan
jatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa,
vaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään
tietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka
liittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli
matkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi
aisakellojen kilinästä ja lähti portaille. "Hyvää iltaa" kuului
reestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. "Mitä mustalaisia te
olette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä"
kysyi hän. "Virkaheitto-pappeja" vastasi Lagus. "No vielä pahempia
kuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa" kuului
ukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet
vietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan
ihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille
kristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut,
vaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut
viipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti
hän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa
puoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille:
"Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi,
vaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte
hänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne
ihmisiä". Durchman alkoi veisata "Jumala ompi linnamme", johon muut
sydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita
eivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet,
kokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa
suusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan
puolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin,
missä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna
lähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten
jatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman
Suupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko,
joka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä
matkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen:
"Se oli virkistävä matka -- ihmeellinen valo sillä ukolla on."
Myöhemminkin puhui hän monesti "kalanpyynnistään Paavon luona".
[Kert. (1896) Jaakko Hemming.]



IX.

Östringin oikeusjutun jatkoa.


Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring,
vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää
toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin
tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka
koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa
uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut
kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin
muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot
kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit
olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä
1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen
pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän
virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa.
Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se
niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli
oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille _ainoastaan_ hänen
Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus
katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa
valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut
kovemmaksi.

Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut
sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin
tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat,
jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta
edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli
toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".

Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat
vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se
vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta,
"koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen
antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä
voitaisiin edesvastausta vaatia". -- Tuomiokapituli määräsi Östringin
virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin
oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla
Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät
kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta
vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu
Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet
nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että
Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja
talonpoika _Kaarle Viitin_ Munsalan kappelissa omistamassa talossa,
joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan
viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist
oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan,
"varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä
muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä
suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua
kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa
ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä
ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka
eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri
oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli
antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä
edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia
otteita sanotusta lausunnosta: "-- -- -- ainakin se on varma, että
tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset,
joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa
niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että
sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin,
suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia
aatteita". -- -- -- "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin
yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin
suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka
eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin
kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt
prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin,
Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt,
sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä
toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä
ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat
säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen
ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina
osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi
Nordqvist.

Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin
kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten
armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä"
oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit,
päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa
asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä
ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut
saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa
kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen
tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään
Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista
ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia
virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä
saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät
seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.

Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä
silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että
seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa
kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen
käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa
määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä
kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta
ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien
pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa.
Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden
syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn
kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi
seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus
siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat
kuuluvat:

"-- -- -- Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin
olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi
tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja
mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi
ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä
kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa
opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta,
jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään
tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille,
kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna
niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on
sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset
ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi
kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä,
maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli
rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä
toivon, että elätte kristillisesti -- en ole teistä muuta kuullut'.
Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta
kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena
kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella
jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan
kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan
sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia,
joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään
julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan
sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu,
täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on
esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen
takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti
pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa
ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin
h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan
kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti
saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan
valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat
ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin
kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme
semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa
ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja
miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme
kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt
hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille
oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia
tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden
tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän
syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi
on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä
suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä
h:ra rovastin käytöstä vastaan".

Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja
hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat
syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille
antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman
syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat
nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi
seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.

Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista
tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään
asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän
syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta
edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan
pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen
tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2
p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä,
jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät
asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin
valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille
julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava
tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla"
oli velvollinen saapumaan.

Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn
kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo
talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa,
ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena.
Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä
tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin,
että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin
häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta
kirjoitustavasta.

Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen
oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta
kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta
seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut
voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa
kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli
tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin.
Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan
osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä,
koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin
seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa
syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi,
huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin.
Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden
päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin
lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus
katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin,
hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään,
kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen
tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään
arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa
pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä
tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa,
niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".

Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista
kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin,
olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski
tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin
oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin
tuomitut eivät vedonneet.

Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta
vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun
24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että
hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän
nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun
tuomiokapitulin arkisto.]



X.

Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.


Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään
kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään
erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli
puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen;
hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän
hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli _Juhani
Juhaninpoika Loukko_. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut
osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki
Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin
seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut
helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin
hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies _J. A.
Kellander_ muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään,
kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin
heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei
kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt
kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin
päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat
pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa
sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia,
antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi.
Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei
estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko
ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään
saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies
jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin
oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen
tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset
(1896).]

Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin
kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille
muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen
sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille,
joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.

Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840.
Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä,
niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa _Ulrika Kristina
Wegeliuksen_ (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä
_Eva Maria Stenbäckin_ sekä hänen sisarensa, pastorinleski _Maria
Ottelinin_; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.

Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti
Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt
virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan
vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan
vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa
kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä,
vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin
siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä
oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka
pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan
usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta
loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä
vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan.
Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että
Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan
sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta
sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen
johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".

Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander
vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen
vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain
töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat
vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja
niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin
eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa
ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada
aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain
summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen
täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä,
yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä
Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo
ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat
sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin
erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että
turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen
kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se
usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen
jättää Stenbäck selvittämättä".

Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista
kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän
kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen
saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset
ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan
tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli
saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan
ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta
perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin
se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa
siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin,
hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri
ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä
harjoitetaan".

Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt
"luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen
papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän
oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä
alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia
hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä
oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut
sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia
kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.

Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa
oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa
pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme
olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan
jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati
häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin
Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen
enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin
tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa
Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään
tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää
synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään
törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle
näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia
syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa,
niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli
hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin
pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti
arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli
vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli
Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi
varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista.
Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö
olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta,
silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta
neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.

Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee
Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu
kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi,
jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen
laatikon.

Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin
ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa
voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään
Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin
tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman
sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja
pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti
hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän
keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun
hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta
selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt
hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi
kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin
mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla
olleiden käytöstä vastaan.

Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin
kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen
isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille
kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä
senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan
lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa
sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa
kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa.
Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat
kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.

Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi
viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt
häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut
oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia
kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva
edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi
Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.

Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus,
jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä.
Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen
hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen
julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei
riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen".
Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan
kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin
Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut
huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta.
Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että
viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa.
Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä
epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä
oikeus juttua käsitteli.

Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä
muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus
harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin
seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti
itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä
muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen.
Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki
ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva
katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin
vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää
kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka
häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4
rupl. 90 kop.

_Henrik Juvas_, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin
ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli
esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei
tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta
"luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin
hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa
lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin
osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi
hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille
siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.

Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin
seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl.
60 kop.

Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta,
jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut
tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.

       *       *       *       *       *

Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen.
Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden
konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä
koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi
sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti,
ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt
huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia
kokouksia".

Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että
siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty
ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet
hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän
kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:

"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat
sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa
vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä
ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi
jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen
ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. -- -- -- Emme siis ole voineet
aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme
olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista
velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä
henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia
Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän
elämäänsä ja käytöstään".

Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert.
(1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan
muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa
Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin.
Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista
tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia
päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon
niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen
jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan.
Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin
pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää
vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa
vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että
herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä
Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa:
"Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa
tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä
vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan
levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on
nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen
kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä,
joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan
estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa,
lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa
aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen
tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa
perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen
koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot',
ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän
vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin
Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman
rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten
halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän
armon kautta siihen _parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen
uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen_, siellähän
vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien
vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".

Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää
Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja
empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän
sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin
hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä
siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä,
vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän
oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet.
Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin
sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on
arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin
ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on
toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli
Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä
ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa
myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua,
vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden
rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja
mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla
suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi
myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten
suuntien tehtäväksi.

Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille
lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen
yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään
saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä
raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset
pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen
kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä
mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta,
tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä
keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä
nimillä.

Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään
oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta
Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta
Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut
siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut
synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä
Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen
kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin
koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin
suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa
näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei
tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten
arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta
pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit
koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon
alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin
halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee
Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit
kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta.
Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen
Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh
y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin
herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen
sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon,
etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä,
saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat
ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti
pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta,
vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon,
jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät
eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin
kirkollinen. -- --

Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia
niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät
syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä
käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät
tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita
vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa,
tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva
tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink.
kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään
pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa.
Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin
tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä
syyskuun 18 p:nä -- viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli
juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun
29 p:nä.

Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä
käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen
nimismies _K. J. Solfvin_, jonka virkaa varanimismies Kellander
edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli
saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.

Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun
ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa
Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien
Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan
käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän
toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka
Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut.
Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen
sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä
ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui
pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein
aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa
oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän
kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti
myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin
edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan
hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta
tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi
syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä
itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta
antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim.
nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin
alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia
hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei
tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia,
olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja,
mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän
teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä
viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi"
Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat.
Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien
lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään.
-- Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia
saarnaajia!

Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun
juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati
mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana.
Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana
turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä
Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään
kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan
aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi
ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo,
joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen
järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck
haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä
oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla
kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän
apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä
kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut
paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään
noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa
käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain
kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin
saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja
suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset
todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka"
ja "raato".

Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden
Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet
loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta",
jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä
huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut
tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen
pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan".
Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän
tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa
erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien
veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä
silmällä.

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely
kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin
harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä
käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten
edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa
kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia
vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat
hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä
riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:

"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin
seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun
niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin
myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään
kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut
pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän
(arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon
alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen
kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja
millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi,
jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten
ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita
Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten
parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia
tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä
kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon
ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja
toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut
seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei
ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan
asia".

Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun
12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että
he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia
ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan
sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton
suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut
ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen
ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä.
Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä
uskonpuhdistuksen periaatteille.

Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin
jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin
kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä
pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina
lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään
sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi
tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli
langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona.
Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt.
Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin
oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja
lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi
tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt
"useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä
siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut
tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta".
Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi
tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet"
konsistoriumin edessä.

Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa.
Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §),
jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet
noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista
lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun
ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli
oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa
saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä.
Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy
tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden
pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli
vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.

Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa
oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski
ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin
päätöksen kanssa. -- Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut
sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi
Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa
v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta
määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen
toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.

Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen,
lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua
vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on
esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista
hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun
omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen,
rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen
harkinnan alaiseksi". -- Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen
pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen
halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja
hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä
tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".

Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se,
silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten
johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi
valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti
eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin
selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli
joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli.
Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä
en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan
pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna
elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja
kuolleet". -- -- -- "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua,
samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä
kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen
sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta,
vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset
siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä
sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä
todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä
hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja
vainoamishalusta". -- -- -- "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen
harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa
sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi
saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".

Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti
hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.

       *       *       *       *       *

Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka
hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille,
pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia
aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys
on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut
omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella.
Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen
katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan
kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä
sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut
papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen
katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella.
"Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja
sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän
sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea.
Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa
jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta
yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja
hänen sanankuulijansa asiassa.

Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin
puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen
saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja
sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen
häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää
ankarampaa edesvastausta".

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt
yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua
käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]



XI.

Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin
piispana-olon alkuaikoina.


Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden
epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin
koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen
huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen
täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla
kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan
kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy
odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi
kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä
tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin
vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut
asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu
Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui
heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin
luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli _Kaarle Kustaa Ottelin_. Hän
oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt
ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän
vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi
(1838).

Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa
Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K.
Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan
opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin
paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä
pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen
kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle
herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin
toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän
häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä
vastaan.

Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi
kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa
(lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo
lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten
Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei
viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi
tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin,
Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko
Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten
"kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.]

Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin
tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän
Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta.
Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta
pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan
seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt
hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896)
Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] -- Mechelin
piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille
antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on
pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut
sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan
ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin
ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin.
Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt
sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on
luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat
noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist
virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon
puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".

Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan
ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin
hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen
enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v.
1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että
herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin
vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan
tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen
oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa
tilaisuudessa.

       *       *       *       *       *

Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä
30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys.
Jo alkuvuosina levisi se täältä _Kerimäelle_. [Akianderin
otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo
Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo
kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen,
kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin
yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa
Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert.
N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti
harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander,
Herdaminne.] jolloin _J. N. Stråhlman_ tuli Säämingin kirkkoherraksi,
kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta,
ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä
täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman
oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin
kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi
ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä
että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan
viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen
herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten
olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja
useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa
käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).

Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi
ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia
talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä.
Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella
anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen
seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: _Elias Makkonen, Anton
Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen_ sekä
viimemainitun vaimo _Eeva Tenhonen_. Kirjoituksessaan, jonka tekijä
on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta
ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja
tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen
saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka
opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei
kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3:
13) -- -- --, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti
hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla
koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun
kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet
ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä
nukkuvat ihmiset -- sitä unta mekin ennen nukuimme -- niissä määrin
väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen
esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme
rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat
seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme
jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty
kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus,
kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja
niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että
tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan
tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo
näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan"
oikeusjutun seurauksia.

Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: _Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti_ ja _Aatami Aataminpoika Juntti_.

Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi
lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi
määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he
tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään,
sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]

Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa
tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille
toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat
selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla.
Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja
Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se
ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi.
Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa
ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain
tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi
kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat
kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa
ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan
nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia
kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla:
"Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille
(piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin
heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein
kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon
tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan
kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana.
Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon
perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän
hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.

Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet
seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon
ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys,
oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien
talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä
niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se
näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken
tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa
virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät
tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.

       *       *       *       *       *

Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden
leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin
vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota.
K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille
kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi
tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat
vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät
suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä
silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa
kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat
olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle
jyrkälle joko -- tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja
tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten
luontainen taipumus.

Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä,
ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli
ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista
hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi
sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa
tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse.
Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra
enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien
matka taivaaseen on suora ja lyhyt. -- -- -- Miten minun kävisi,
jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni,
jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään
ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".

Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli
Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen
Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von
Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä
(katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan
suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi,
jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä
pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa
sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli
ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F.
Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa
hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on
että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta
Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin,
pudistaen nukkuvia ihmisiä. -- -- -- Sanoit kerran pelkääväsi, että
itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen
haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin,
itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka
on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa
ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa
vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen
hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja
uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja
aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. -- -- -- Tehköön hän
minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi;
sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck.]

Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja
muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli,
eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän
lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana.
Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla
pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa
uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon
tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen
lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin
toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi
muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet
ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään
välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä
jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua
epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.

Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui
von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi.
Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan,
vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa
tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa
tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen
saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä
tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat
äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen
menettelyyn oli seuraava:

Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada
tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä
asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät
asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden
esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä,
neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin
koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei
saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus
toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin
se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von
Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa
Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui
kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka
kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla
oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh
sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä
mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen
kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle
ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui
samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin
lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen
"saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli
todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli
oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään
moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von
Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia
isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan
itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä
virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa
nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan
vanhoille traditsiooneille.

Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä
päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy
olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän
tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli
paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd,
jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo
hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen
ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta
syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53).
Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta
menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut.
Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin
ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta
julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä
kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä
vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu
kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen
lähettämistä".]

Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta
Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun
ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa
ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki
tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin,
päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi
vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää
enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi
asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt'
näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis
suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne
ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen
sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin
nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta
näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin
olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella
niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen
suorittamaan".

Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen
hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli
menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen,
"vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman
päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]

       *       *       *       *       *

Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä
seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään
yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti
seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat
kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se
kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta,
olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan
herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli
voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille,
vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä,
vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava,
erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus,
[Nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella
"Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi
kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen
heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin
arvostelijoihin.

"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut
valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko
vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut.
Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä.
Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät
astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua
annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan
virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa
ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.

"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien
sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi
kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat
tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin
kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä
kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille
raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt.
Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa
luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan
mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli
maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi
vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen.
Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan
myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän
sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin
omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja
vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että
ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa
toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta
sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua
elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon
he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin
siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan
opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista
lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin
postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan
poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle
omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja
ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin.
Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä
säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme
edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista
aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus
tomulta vain ja kurjuudelta.

"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka
avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme
ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen
ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka
täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden
tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! -- -- -- Mutta maailman
lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen
tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen
tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon,
missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden
vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin
kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme,
painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että
meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta,
'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla
lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään
nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina
että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli
kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin
itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta
mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla
ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva
joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme
kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".

"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen
oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli
ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä
rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh
kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin
jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli
hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos,
kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia
lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot,
että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että
Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun
veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet
ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen
kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja
hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]

Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista
suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin
luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin
olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa.
Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta
suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät
voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse
hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä
orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta
annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella,
että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa.
Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä
nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet
kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa
ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei
suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten
orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen
yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä,
joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja
sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on
ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat
tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä
maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden
turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä,
uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.

Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli
K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa
Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli
piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan
toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa
suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos,
jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut
tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan
opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka
oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta
uskonnonopettajana. -- Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi
käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle
ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat
ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän
_monen vaivan kautta_ täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle,
eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat
Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja
ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A.
Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius
Immanuel Bergh.]

Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin
"Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana
tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä
virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen
ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät
Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet
kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti
saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi
hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia
eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän
"esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä
erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3
1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien
tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja
Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää,
että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa
Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.]
Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja
maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona,
alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman
1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars
Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän
seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K.
K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]

"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti
huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella
ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella
ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin
kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha
liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli
pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin
kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti
Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v.
1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä
kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin -- ei ainoastaan
pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla
kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun
henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista
ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan
kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin
huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon
vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri
Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti
meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä
Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme
Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset,
päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä,
että olimme 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi ja vaarallisempi
myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä
Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta
Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä,
että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa,
jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian
ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla
minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle
kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä
matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä
hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat
asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi
maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli,
sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan
ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä
Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta
saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin
matkustanut pois kaupungista".

Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)

Oli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla
toimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei
pietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten
herättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.

Ottelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen
kuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä
sekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään,
että Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa
naapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä
ja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen
työlleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti
häntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana
usein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta
ihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein
luoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän
pyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä
tuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui
tuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin
sydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin
luoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi
seuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. "Te heränneet
tuotatte meille paljon vaivaa", hän ärjäsi. "Kaikkialla valitetaan
teidän aikaansaamianne häiriöitä -- -- mitä teillä siihen on
sanottavaa?" Bergh vastasi: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat
ja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan,
valhetellen minun tähteni". "Missä niin seisoo?" kysäsi Ottelin.
[Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]

Se kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan
yleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin
suorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja
ystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi
olosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän
silloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin
sanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] "Oi,
Kristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä
syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma
raivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt.
Käyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka
voi meitä vastaan olla?" -- Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin
ja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.



XII.

"Evangeliskt Veckoblad".


Niinkuin olemme nähneet (II, 31), oli "Tidningar i andliga
ämnen" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että
herännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi
tarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon.
Sentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta
lupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää
_"Evangeliskt Veckoblad"_ nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli
Stenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K.
von Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden
kautta, joiden nimessä "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi
ollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin
kun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille
18/9 38.]

"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä
1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: "Nostakaa silmänne
ylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi".
Toivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin
kaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo "Aamu",
jolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]

    "Taas rannalt' aamutaivahan
    Käy valon välähdys,
    Mutt' alla pilven kaamean
    On vanha pimeys.
    Kanss' auringon
    Yön varjot ryhtyi taistohon".

    "Mutt' lintu pieni oksallaan
    Tuoll' laaksoss' uneksui,
    Ja näki kautta öisen maan,
    Kuin aamu murtautui.
    Tuo kirkas koi,
    Yön valta sit' ei voittaa voi".

    "Ja lintu lentää, ihastuu
    Ja laulaa ilmassa:
    'Oi kaikki kerran kirkastuu
    Viel' taivaan rannalla'!
    Ja lintunen
    Se lauloi aamuss' iloiten".

Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja",
sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi
raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin
myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja
kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa
alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli
vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan
yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan.
"Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti
ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli
valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja
hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta.
Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä
ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan
tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia
yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta
valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen
johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja
virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi,
niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma
henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten
mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta
voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen
kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat
koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat,
paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona
ja vastenmielisenä" -- -- -- "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi
Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui
ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä
kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat
todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin
ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään
ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan
maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme
kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista
ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja
kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. -- -- -- Kuulemme puhuttavan
voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla;
Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä
ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää
elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".

Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen
kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin
kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta,
näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet
ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja
tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen
järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck
toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä
vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään
ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen
miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten
runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen.
Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan
sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin,
sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja
varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten
kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen
oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan
sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut
kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt
kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella
ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin
uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko
pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä
luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt
täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on,
ettei se aseta järkeä Jumalan sanan _yläpuolelle_ eikä samalle
asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina _korkeimpana_ tätä
Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden
ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja
järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan
evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa
tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten
omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä
uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa
heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa.
Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen
käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien
läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja
Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he
tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä
eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."

Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden
Stenbäck verraten laajasti -- hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan
lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin -- käsittelee
tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän
edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät
päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa
ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin
yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli
siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja
hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.

Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain
tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan
vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä
muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä
kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten
väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7
39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan
yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän
elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden
alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista
aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische
Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland"
sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista
teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen
aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden
suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän
elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen
aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen
kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon
tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat
Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin"
muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat,
tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin,
että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot
usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä
usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä
ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia
ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita
kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia
tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei
se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen,
kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.

Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad"
mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä
ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin
ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden
ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin.
Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana
tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v.
1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus"
nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun
kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat
hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen
kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan
pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen
uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi,
surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi
sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan
ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman
itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita
elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin
muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen
tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot
nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia
taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja
tuskastuttavasta ennakkoluulosta."

Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee
herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen
aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen
vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan
mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska
valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä,
etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi,
vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja
täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa
asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja
herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle,
niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan
menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen
säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee
ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin
vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien
kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin
valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä
Suomen oloihin.

Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei
kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden
vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman
eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo
ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten
Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät
kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa,
viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan
sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan
profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra
elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin",
jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä
puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen
vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan
asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun
profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa
kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle.
Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan
muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen
orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme
teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia
pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus
on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan
esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien
mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: _"meidän tulee"_,
_"me"_ tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa?
Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi
lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi
olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä
on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta
ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J.
L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi
käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.

Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi
maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla
aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa
"Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin
seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty
eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet
ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja,
jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman
lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että
te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut,
vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa
ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan,
alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran.
Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään
muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen,
hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi
eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos
suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy
niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen
maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä
pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin
törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan
valkeuden pukuun. -- -- Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman
saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta
kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä
varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka
suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen
kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos
kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki
ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja
heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin
että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin
tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle
esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla
riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten
ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman
ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan
ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa,
ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota
helvetin tuleen heitettäväksi."

Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman
ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi -- Herran
todistus kuuluu toisin ja se pysyy. -- Oikein käsittelee kirjoittaja
siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin
tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä,
vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on
velvollinen etupäässä uhraamaan.

"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin
kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan
pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta
Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa
laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei
voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin
vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin."] kristittyjä palajamaan
isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen
pääkohdat ovat seuraavat:

"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun
ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan
nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle
rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi
siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista;
mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen
tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko
tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän
loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki
tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan
ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut
ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä,
ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän
silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun
taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin.
Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä
Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä,
missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy.
Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu
yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti
kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone,
jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin
aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme
lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme.
-- -- -- Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja
pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen
maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja
valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja
lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon
tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta
sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien
nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja
sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin
yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta
luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten
käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin
turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut
pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa.
-- -- Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä
vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa
alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta
kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite
kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme
asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä
lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät.
Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä,
tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei
yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen
ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän
pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin
vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen,
meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut
syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä
se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle
ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän
nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa,
sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi
ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi
kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään
vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun
eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on
niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis
siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot,
rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin --
sillä kuolema sovittaa kaikki -- avautui kaikille taivas. Sillä
tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden
tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella
kadotusta kohti."

"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen;
helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain
perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus
Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten
tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi
kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin,
kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle
ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja
kuoleman varjossa. -- Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu.
Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen
muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja
seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin
siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset
eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne
joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt
kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain
ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman
ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita
vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin
inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä!
ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle
nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat,
ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden
edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä
tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. -- Mikä voi
seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä
jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta,
joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee
sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset
kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain
tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja
ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja
muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun
enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät
ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan
henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat
voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan,
joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan
sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin
täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus
ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden
puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden
ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä
keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se
meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua,
valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja
vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin
pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta,
pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut,
uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa
muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat
viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. -- -- --
Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan
ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi
epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen
käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat
valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet
elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa.
Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen
kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon
pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi
maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon
kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon
ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja
näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä.
Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen
nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän
kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi,
on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat
eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme
kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko
täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että
nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä
ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä,
siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa,
epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska
pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei
häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' -- --
Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä
kukaan muu! -- -- -- Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen
labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen
huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava
herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan,
takasin elämän ja valkeuden lähteelle -- -- --"

Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden
teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien
perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden
eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä
ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin
kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan
repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli
alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia
esimerkkiä.

Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa
kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta"
oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja
ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin
tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön
persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta
Jumalaan, -- juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva
uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8
p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia
huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän
aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin
oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä,
hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen
syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m.
ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen,
että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan
ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä
syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa
varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen,
mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että
koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla
pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta
siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt
Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia
muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata,
mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin
puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan
hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh,
joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi
tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi
olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli
huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä
ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa,
ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän
kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei
siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. --
Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun
"Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen,
sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran
esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan
istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia
kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen
todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19
p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat
viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden
äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet
kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin
Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä.
Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh
painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]

"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat
paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen
toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa,
millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa
tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet
luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten
suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja
tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka
vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He
pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon
valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin
Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä
runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan
hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen,
joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v.
1839:

    "Oi Jesus helläsilmä,
    Mä paljastan näin kurjuutein,
    Ma kannan velkain, köyhyytein
    Sun etees, helläsilmä."

    "Sun etees helläsilmä
    Mä vaivun maahan synnissäin,
    Mä kaihoin katson hädässäin
    Sua, Jesus helläsilmä."

    "Sun nähtes, helläsilmä,
    Oon rikkonut lait Jumalan;
    Sun tuomiotas odotan
    Nyt, Jesus helläsilmä."

    "Sua, Jesus helläsilmä,
    Mä katson; jos mun hylkäätkin,
    Niin nöyrtyin katson kuitenkin
    Sua, Jesus helläsilmä."

[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin
taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se
kuuluu ruotsiksi:

    "För Jesu milda ögon
    Jag ställer mig så arm jag är,
    Min skuld och fattigdom jag bär
    För Jesu milda ögon."

    "För Jesu milda ögon
    Betryckt af synd jag faller ner
    Med längtan i min nöd jag ser
    I Jesu milda ögon."

    "För Jesu milda ögon
    Jag syndat har mot Herrans lag;
    Min dom däröfver väntar jag
    För Jesu milda ögon."

    "I Jesu milda ögon
    Jag ser; förskjuter han mig, så
    Nedsjunkande jag ser ändå
    I Jesu milda ögon."]

Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin
tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä
yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8
p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt
Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä
uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."

       *       *       *       *       *

"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa
Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä
"Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin
kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä
vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja
heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän:
[Yrjö Veijolan käännös.]

    "Vaikka aika rientää kurjan maan,
    Kristus sentään elää ainiaan;
    Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
    Aikain vaihettelussa."

    "Sydän, jos vain sulla Kristus on,
    Elon aamutähti tahraton,
    Sulla kyllin, sulla kaikki on
    Aikain vaihettelussa."

    "Tulkoon pimeys ja maailma,
    Tulkoon kuolema ja saatana;
    Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
    Aikain vaihettelussa."

    "Ylös Herraamme siis seuraamaan!
    Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
    Ristin mies ei lepää konsanaan
    Aikain vaihettelussa."

    "Herran tuomiot käy yli maan,
    Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
    Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
    Aikain vaihettelussa."

    "Kristus tulen tahtoo syttyvän,
    Tulta lähetettiin tuomaan hän,
    Jot' ei tunne sokeus elämän
    Aikain vaihettelussa."

    "Mut _hän_ tuntee heikon laumansa,
    Sitä suojaa ikivoimalla;
    Jospa vois _se_ hänet tuntea
    Aikain vaihettelussa".

Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin,
joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin
"Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain
vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia
vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita
lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen
onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin
hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa
vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin
muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.

Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan
esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors
Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta
Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä
vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka
vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin
hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena
herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että
herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin
eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät
ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään
yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad"
vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että
kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja
mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia
eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty
kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta
täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella
ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa
lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä,
samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan
singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä
vanhat kuin kristinusko -- --". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad"
"Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja
poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä
huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa
näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa
edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen.
-- Tähän väittely sillä kertaa loppui.

Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5
40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty
"lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on
pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske,
vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän
tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei
heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa
Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet
muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he
eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei
siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista
he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut
ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon
paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".

Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa"
(N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta,
jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi
puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat
joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi,
moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa
esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan
katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40)
lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet,
niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät
ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme
totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa
kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi
meissä. -- -- --" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan
kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä
häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain -- miten
pieni kykymme sitten onkin -- tahtoneet julistaa ja puolustaa
sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut,
mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja
meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku
jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se
hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi.
Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen
totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin
kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen
suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen
vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme
ystäviä ja tilaajia."

Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat
suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa
paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta
valtiolle ja kirkolle vaarallisena -- sanomalehdetkin asettuivat
sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt
Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy
arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.

Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin
kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää,
vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut
lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja.
Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja
tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina
kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada
ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt
Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko",
todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan
sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset
lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja
kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen.
Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten
on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840):
"Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen
kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa,
surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.'
Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen
kirkkoa! -- -- -- Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme
Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo
meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin,
kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta
Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin,
ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat
alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas
ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville;
mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän
sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin
nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja
maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."

Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on
nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän
vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että
papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut
tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten
synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan
jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta
niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan,
yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen
tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti
kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen
voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen,
jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa
oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin
valvoo Herran asiaa."

Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39
numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana
jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus
käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa
opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti
vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin.
Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin
kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen
heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt
Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko
Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen
on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840),
jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun
alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja
muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia
varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia,
että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista,
herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään
semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden
tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen.
Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti
taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä
olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää
hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän
ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista
syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä
kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä
huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden
joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta
siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin
asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi.
Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien
palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen
puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella
"Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840)
Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan
vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin
Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan
nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja
elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea
papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta.
Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa
selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina
aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole
Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat
koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä
seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen
todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät
vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina."
Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden
vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin
liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut
meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet
kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja
vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia
on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut.
-- Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje
yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee
Ruotsin "Lukijain" vainoomista.

Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen
runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee
ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä
arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen
suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu
kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck,
"tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään
että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on
muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei
tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan
sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin
luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella
ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia
ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä
puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla
tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan
hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen
ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole
mitään yhteyttä sen kanssa. -- -- -- Niinkuin saatana valkeuden
enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on
myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi
ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan
ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan
hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin
vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän -- miten
ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä,
Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki
sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä
tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee
kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman
mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja
esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän -- aina esteettisen
mielenlaatunsa mukaan -- epäjumalanpalvelija, joka hartaassa
hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota
maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä
hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden
runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu,
sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella,
ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti
kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa
riettautta".

Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei
sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän
näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän
oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa
ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään,
joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen.
Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan
vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli
edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan.
Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle
katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala
ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa
kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen
ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta
syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin
arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan
mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta
tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin
kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat
täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden
julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon
katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on
itsestään selvä.

Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6
ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa
tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa
tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän
on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa
kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä
Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille
mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli
hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja
nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että
kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi
riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon
kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen
hänen oppineiltakin ystäviltään. -- Kenen kirjoittama "Kristinusko ja
tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän
jälkiä siinä ei huomaa.

Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt
Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin
lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten
uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin
löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein
poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein
taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:

"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa,
jollemme aina odota häneltä suuria."

"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja
kiittämällä."

"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen
ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."

"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme
ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään
kuolisimme."

"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."

"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."

"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; -- minun
sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin
putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä
pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan?
-- Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti,
on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja
asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. -- Sentähden
käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä
olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna
minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja
perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".

Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten
runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin
seuraavat.

V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin
saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä
oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa"
osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli
tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä
sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert.
N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden
niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia,
ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin"
huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista
arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden
lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä
otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin
oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista
ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua
heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen
näistä kirjoituksista -- sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista
ja uudemmista virsikirjoista" -- arvostelee ankarasti varsinkin
Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin
turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy
kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja
ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä
sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään
ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin
virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan
asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen
miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina.
Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi
onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt
tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että,
niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen
hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden
menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään
voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."

Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad"
samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia",
jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu
komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka
täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei
yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan,
mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman
kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan
virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret
mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen
vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut
liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä
tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija
"harhaoppisuutta". -- Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun
huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen
ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta
loppuun liikkuvat.

Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta
sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon
arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle,
koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun
totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin"
sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta,
evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda
tuloksiin -- kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu
"Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista
kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta
röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan
mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin
he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä
tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja
turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä
koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita
vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei
aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi
vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan
kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa
kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan
samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko
taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten
mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy
uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua
elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi
tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen
totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei
muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun
kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä
viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä,
hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."

Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt
Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja
1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet.
Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen
kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden
tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun
opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi.
Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta
lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö
tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee
seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä
köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista
ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen
sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky
totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa
sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi;
siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin,
ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja
veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla
inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä
ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä
ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että
tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys,
hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava
penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä
jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät
mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata
ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät
sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy
sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu
päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan
koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen
kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja
elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen
ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan
mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra
R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä,
noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'.
Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä
ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."

Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt
Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta
täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa
pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt,
nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä -- Stenbäck
sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään
leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä
tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän
ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä
ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin
suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin"
sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta
vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä.
Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs
toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä
"Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t.
kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä
luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä,
sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on
toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse
avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi
pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä
toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä
yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet
osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti -- niin vakuutti
suuttunut arkkipiispa -- luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta
ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis.
Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.

Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen
edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan
herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen
hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa
kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua
hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria
itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien
pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu
kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]

Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti
esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää
järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa
riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen
kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo
Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti
myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon
johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.]
lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen
puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että
tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin
puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi
eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt
sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun
virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka
otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten
piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä
kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m.
vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin
"kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta
sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin
tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan,
että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa
arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten
pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi
sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä
myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti
olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi
selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden
turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä.
Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon
tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston
ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli
nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15
p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt
selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän
ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti
'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin
ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti
noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla
heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset
vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".

Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen
ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä
vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus
milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään
määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut.
Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä
Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus
oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana
siitä luopui:

"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan,
joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut
myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon
konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on
ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle
lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa,
ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on,
miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut
sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista
syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä
suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei
Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi
asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt
päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck:
"Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on -- sitä
toivomme -- vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä
Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja
juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen
tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja
siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen
ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme,
kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat
he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta
katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä
he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme.
Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa.
Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä -- saamme
siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme
me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja
masennettakoon meitä -- jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme
äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina
käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään
joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti.
Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka
on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme
aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt
repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on
sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen
ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa
laaksoissamme".

Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä
"Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut,
joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut,
todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka
siunauksiin ne katoavat".

       *       *       *       *       *

Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen
lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena
oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus
"Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296)
kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä
Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka
on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu
kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa
jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen
mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli
Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä
koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä
koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa
siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn.
Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J.
V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa
sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski
aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui
kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai
vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt
Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen
sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin -- vilpistelemisestä ja
kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.



XIII.

Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden riveissä vuoteen
1840.


Vakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli
Fredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen.
Jumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon,
oli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja
niiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä.
Hänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H.
Forssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies.
Vielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella
ja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien
suorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle,
jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty.
Muutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea
amanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta
kirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta
noudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: "Tulen
aina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja
kun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella
edullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää
varten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen
tähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle
isälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut
toimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen
armoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan
virkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa
eikä menestystä ammatissani". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg
tämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa
itsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen
kanssaan _Lohjalle_.

Huono oli näiden seutujen asukasten siveellinen tila, huono
heidän lukutaitonsa ja alhainen henkinen tilansa. Hedberg ei
hämmästynyt vaikeuksia, hän ryhtyi työhön innostuksella ja tarmolla.
Julkisten paheiden poistamiseksi käytti hän lain vasaraa ja
lukutaidon korottamiseksi ryhtyi hän tehokkaisiin toimenpiteisiin.
Rippikoulussa, jonka vaatimuksia uusi kirkkoherra korotti, sai
Hedberg tehtäväkseen huonolukuisten opettamisen. Sitäpaitsi toimi
hän rippikoulun päätyttyä uutterasti opettajana sunnuntaikoulussa.
Hän käytti tässä sitä menettelytapaa, että edistyneemmät oppilaat
opettivat heikompia. Tähän eli n.s. Lancasterin opetusohjelmaan oli
hän tutustunut Turussa olevassa sennimisessä koulussa, missä hän,
Forssmanin neuvoa seuraten, muutamia kuukausia kevättalvella 1834 oli
opetusta kuunnellut.

Nämä kasvatusopilliset toimet eivät suinkaan olleet Hedbergin ainoat
tämänlaatuiset virkatehtävät hänen Lohjalla ollessaan. Joulukuussa
1834 tapaamme hänet Leppäkosken kylässä, tuossa silloisen _Nummen_
kappeliseurakunnan pimeimmässä perukassa, tiedon ensimmäisiä
alkeita lapsille jakamassa, ja koko seuraavan vuoden hoiti hän
Lohjan emäseurakunnassa entistä rippi- ja sunnuntaikoulutointaan.
Joulukuussa v. 1835 oli Hedbergin kansan sivistystä harrastavan
kirkkoherran alotteesta Lohjalla päätetty perustaa kansakoulu. Kun
Forssman eräänä iltana lausui Hedbergille huolensa siitä, ettei oltu
saatu opettajaa kouluun, tarjoutui viimemainittu tähän tehtävään.
Nuoren sielunpaimenen luonnetta ja hänen alttiuttaan kieltämään
itsensä ja palvelemaan Herraa, kuvaavat seuraavat hänen tämän asian
johdosta eräässä kirjeessä kirjoittamansa sanat: "-- -- minusta
tuntui, että kävisi vaivaloiseksi joka päivä opettaa yksinkertaisia
lapsia ja että siten tulisin laiminlyömään omat opintoni. Silloin
johtuivat ajatukseni Jesukseen, muistin miten syvään hän alensi
itsensä, halvaksi palvelijaksi meidän tähtemme, miten hän uhrasi
kalliin elämänsä sielujen pelastamiseksi sekä miten opetuslapsensa,
kuultuaan hänen kehotuksensa: 'seuraa minua', heti empimättä
luopuivat kaikesta seuratakseen häntä kaikissa itsensäkieltämisen
vaivoissa. Häpesin epäilystäni, joka oli minua estänyt uhraamasta
aikaani ja työtäni Jumalan sanan opettamiseen köyhille lapsille
sekä neuvomasta heitä varhain Jesuksen tykö, joka on terveytemme ja
autuutemme. Päätin sentähden Jumalan nimessä tarjoutua opettajaksi ja
teinkin sen jo samana iltana".

Vaikka Hedberg työskenteli koulussaan kuusi tuntia päivässä,
eivät jääneet häneltä vasituiset papilliset toimet unohduksiin.
Päinvastoin kiinnitti hän päähuomionsa niihin. Useat hänen näinä
aikoina kirjoittamansa, jälkimaailmalle säilyneet kirjeet todistavat,
miten vakaa tämä hänen päätöksensä oli. Jumalan sanasta hän tiesi,
ettei kukaan kääntymättömässä tilassa kelpaa muita ohjaamaan elämän
tielle, ja samaa todisti herännyt omatuntonsa. Miten ankarasti hän
itseään tuomitsi, näkyy esim. seuraavista hänen ystävälleen L. J.
Achrénille 10/11 36 kirjoittamistaan sanoista: "Huolimattomasti etsin
omaa autuuttani. Altis olen jakamaan sydäntäni Jumalan ja maailman
välillä. Tyydyn usein lihalliseen rauhaan -- enkä vakavasti etsi
rauhaa Kristuksessa; kernaasti tuomitsen ankarasti muita. Niin,
pahan sydämen syvyyksien luetteleminen kävisi tässä liika pitkäksi
ja surkeaksi, ja tuo olisi varmaankin mahdotonta; sillä enin ja
pahin osa on epäilemättä vielä minulta salassa. Jos hän antaa
minulle armonlahjan, niinkuin hän usein onkin antanut, niin putoo
se uskottomasta sydämestäni, kuni seulasta. Mutta ylpeyden ja lihan
himot viihtyvät siinä hyvästi, ne kyllä versovat tuossa suruttomassa
sydämessä, joka sitten ulkokullaisuuden vaipalla niin kernaasti ja
kavalasti salaa ilkeytensä."

Tämä, samoinkuin, muut Hedbergin näinä aikoina kirjoittamat kirjeet
ilmaisevat selvästi, että hänen herätyksensä oli todellinen ja
syvä. Siinä on paljon tuota katkeraa synninsurua ja ankaraa
itsensätuomitsemista, josta varsinkin sen ajan heränneet tunnetaan.
Mutta siinä on muutakin. Tämmöinen tila tuntuu Hedbergistä
ylenmäärin tuskalliselta, hän halajaa uskon varmuutta Kristuksessa,
häiritsemätöntä vakuutusta siitä, että hän on Jumalan lapsi. Täysin
itsetietoinen tämä pyrkiminen ei vielä ole, mutta se ilmenee jo tähän
aikaan siksi vastustamattomana ikävöimisenä, että täydellä syyllä
voipi sanoa: jo tässä Hedbergin uskonnollisen elämän vaistomaisessa
eroamisessa muiden heränneiden katsantotavasta näkyy sen
erimielisyyden enteitä, joka muutamia vuosia myöhemmin on synnyttävä
niin katkeraa taistelua hänen ja heidän välillään.

Turhaan oli Hedberg entisiltä ylioppilastovereiltaan K. K. von
Esseniltä ja Lauri Stenbäckiltä, jotka hän silloin tällöin tapasi ja
joiden kanssa hän oli kirjevaihdossa, etsinyt ohjausta hengellisissä
pyrinnöissään. Stenbäckin tulinen, suruvoittoinen ja äärimmäisyyksiin
taipuva luonne ei ollut omiaan häntä puoleensa vetämään, eikä näy
von Essenkään, vaikka tämä kyllä oli taipuvainen evankeliseen
katsantotapaan, saavuttaneen hänen täyttä luottamustaan. Lähiseudulla
oli kyllä muutamia heränneitä pappeja -- _Samuel Hellgren_ Vihdin
pitäjässä, _F. Elers_ Lopella y.m. -- mutta ei hän näiltäkään saanut
sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Viestit Pohjanmaalla alkaneesta
valtavasta herätyksestä olivat ehtineet Lounais-Suomeenkin.
Sitäpaitsi kuului Hedbergin kotikaupunki, missä A. Helander oli
pappina, tämän herätyksen piiriin, ja usein sai hän vanhemmiltaan
tietoja näiden seutujen heränneistä. Etenkin veti Jonas Laguksen
maine häntä puoleensa. Käytyään elokuussa 1836 Raahessa, viipyi hän
paluumatkalla muutamia päiviä Ylivieskassa. Ystävällisesti otti
Lagus hänet vastaan ja hellästi neuvoen puhui hän murheelliselle
vieraalleen uskonelämän taisteluista ja voitoista. Kotia palattuaan,
kirjoitti Hedberg vanhemmilleen Laguksesta: "Täydellisesti toteutui
harras toivoni, että hänessä saisin tavata miehen, joka oli saanut
kokea maailman pilkkaa ainoastaan sentähden, että hän vilpittömästi
oli harrastanut oman ja muiden sielujen parasta. Hänessä tapasin,
mitä olin etsinyt ja toivonut, rehellisen Jesuksen Kristuksen
palvelijan, jonka Jumalan henki oli saanut johdattaa totuuden
elävään tuntemiseen ja joka sentähden on altis muillekin todistamaan
totuudesta, maksoi tämä todistaminen sitten minkä maksoi, kun vain
Jesuksen asia sen kautta edistyisi, miehen joka itse on perehtynyt
Kristuksen kouluun eikä haparoi sinne tänne muita johdattaessaan.
Käyttäen hyväkseni tätä Herran minulle suomaa hyvää tilaisuutta,
ilmaisin hänelle sisälliset murheeni, kerroin miten Jumala jo kauan
sitten oli herättänyt minut suruttomuuden unesta, miten hän pitkät
ajat oli sekä kurittanut minua lain uhkauksilla että evankeliumin
suloisilla lupauksilla houkutellut minua uskossa tulemaan Vapahtajan
Jesuksen tykö, mutta miten minä puolestani aina olin ollut
taipuvainen omalla vanhurskaudellani, ulkonaisella siveydellä,
rukouksilla, Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä y.m. peittelemään
alastomuuttani, kulkemaan omilla teilläni ja pysymään erilläni
Jesuksesta, jonka tähden kristillisyyteni oli ollut todellista
elämää vailla enkä ollut voinut saada lapseuden rohkaisevaa vapaata
henkeä. Näitä sisällisiä puutteita auttoi tuo Jumalan mies Lagus
minua yhä selvemmin käsittämään, kehoittaen minua usein katsomaan
Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin, sekä Jumalalta
rukoilemaan hengen valistusta, jotta pääsisin Jesuksen Kristuksen
elävään tuntemiseen. Hellästi ja isällisesti lohdutti hän minua,
suloisesti vakuuttaen, että minullekin kurjalle se hetki väleen oli
joutuva, jolloin Jesus tulisi luokseni, tuoden sieluuni sen rauhan,
jota niin kauan olin kaihoten etsinyt. Siellä ollessani sain monesti
Jumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta
sielunlääkäriltä".

Näin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista
kantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia
vuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen
silloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista.
Niinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän
Laguksen seurassa kävi tapaamassa: "Mitä Malmbergiin tulee, niin
uskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on
jokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan
armosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi."

Matkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J.
Vegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta
taistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin.
Nämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät
olleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin.
Ne katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä,
mutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden
heränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei
meidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden
riveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse
hänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.

Kotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen
sanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen
puhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää
riittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran
tosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin "kohtuullisen
kristillisyyden" kannattajien silmissä outo, levottomuutta
herättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui
herätyksiä _Nummen_ kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi.
Näillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen
hartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin
vanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin
_Suomusjärven_ ja _Kiskon_ heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen
Nummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin.
Varsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta
siihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38
kirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:

"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä
tuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään
tosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa
valoaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi
mieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä
estivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa
keskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen
rakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä
sillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset
hyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut
tuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan
päällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä,
joka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen
elämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen,
on tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän
lapsensa kodista pois. -- Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä
sunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän
kotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän
luonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat
näet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin
jokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan."

Huolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja
uskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä
periaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan
kristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni
hän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he
tavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja
sanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin
harrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin
Achrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin
ennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä
hengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma
elämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut
Kristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin
juuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta
herännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä
totta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä,
jossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta,
selvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset
johtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta
uskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa
vielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä
Pohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että
A. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli
hyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä
epäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme
näet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: "Pastori Helander
Raahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä
evankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja
Lagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti
Helander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta
sukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada,
mutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi."

Yhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä
kärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat
ne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat
samaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin
alas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen
jaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja
Hedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.

Huolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja
sen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt
Hedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin
suhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta
levottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan.
"Ikävyyksien välttämiseksi" ehdotti hän tuomiokapitulille, että
Hedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen
hoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa.
Tavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli
sitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka
Forssmaninkin mielipidettä asiasta.

Haikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka
kaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja
Forssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta
1838.

Jo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna
sai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli
voimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu.
Pari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: "Yhä selvemmin
huomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä
on minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen
järjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla
kannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän
armoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät
mitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin
rakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui
ainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä
olen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo
tämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä
ijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä
elämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen
häntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua
vahvistanut." Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia
siihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan
suhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: "Herra on
runsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä,
siunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa
on herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla.
Täällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka
päivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo
ovat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua
väsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää."

Varsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät
Hedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi
viranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä.
Kun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää
hartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin
yhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi
joutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä
ja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä
aavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas
kaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä,
jossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää
heitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia
pitämästä, hän kirjoittaa: "Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani
Jumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat.
En tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän,
ettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman
panettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja
verta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan
tulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin
pilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä
sekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä
kulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni."

Paimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen
kunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa
kohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t.
konrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin
esimiehensä, äreästi. Puhuen "salaperäisistä juoruseurusteluista"
ja "puoluejohtajista", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg
tuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg
jälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään
hartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten
hänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi
sen tunnustuksen, että "Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken
tuon." Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että
korkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä.
Eräänä päivänä -- niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39
kirjoittamassaan kirjeessä -- astui Turun ja Porin läänin kuvernööri
paraikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien,
että Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, "koska muussa
tapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia
eksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla". Tähän vaatimukseen
tuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa
kutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia
pitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K.
Sanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti
kotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät
kirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua
"huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi
vanhemmille ihmisille". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen
auttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli "jollei
itse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa
arkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että
siitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat
hartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen". Ei tiedetä, ottiko
Sanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan
tarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke
kuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.

Oudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi,
ehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa.
Kun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus
käymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla
kehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin
arkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt,
että "hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo
ei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen,
ainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin
hartausharjoituksiin", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan
perheen luona.

Sopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus
esimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan
Hedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen
näinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se
toiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista
tehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään
muka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin
toimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää
kristillisyyttä vastaan.

Melartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen
ehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut.
Nuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon
kansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn
asti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää
näitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen
harkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten
lukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin
tämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli
kaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää
kirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista,
löytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta
voimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se
ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva,
Melartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:

"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä
minulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin
i.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten
opettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja
hartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin
k:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten
että: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla
on ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista
sekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä
kulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen
on jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi
hartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut,
yksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun,
josta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen
rukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta
määrättynä hetkenä on hajaantunut. -- Järjestys, hiljaisuus ja
harras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa
ja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on
useimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita,
ei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. -- Siinä
suloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on
vuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja
armonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka
omaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos
vastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu,
niin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus,
että monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet
seurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä
rakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja
arkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden
harjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. --
Mutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää
kirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin
ja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi
ehdottaa seuraavaa:

"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen,
että kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana
toimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että
oppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina
i.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä
siihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan
kuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka
ohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa
kyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten
kuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja
selittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla
ja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka
jälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa.
Niissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä
voisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun
Uudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja
käytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä,
sekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla;
ja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä
näissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa.
Tämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa
etevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on
minulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia
sunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa
ovat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa
kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. -- Jos T. K. suostuisi antamaan
suosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen
toivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän
taidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään
yleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36
rippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren
tietämättömyytensä takia.

"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja
kokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että
katkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle
sekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin
että piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan
siitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi
rohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae
sine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio
non habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter
vult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat,
barbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki
saarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua
ei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä
kansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa
opetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.]
ja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja
uskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta
kuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut
valitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin
mahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja,
joiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä
näihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut
itseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 -- 10 §§
säätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna.
Mutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme
eivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat
aihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan
nöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa
saada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta
klo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain
määräysten mukaan".

Näihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli
katsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin
toimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli
Turun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää
kirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10
p:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon
silloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että
opettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja
varjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen
heitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja
rauhassa sekä lain mukaan "huvituksissaankin". Jos opettaja ja
sanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa:
Herra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä
käskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä
tiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori
Edman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko
Hedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan
talonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän
moitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa
opetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu
Hedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä
ehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos
joku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska
-- niin arveli puhuja -- nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua
hartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg
oli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p.
antamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä,
mikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä.
Turhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa
hartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa
ja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan
sanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä
asetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut
hän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan
paitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina
tapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen
tuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi
kuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää,
että pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut
näitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg
kummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan
yhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta,
valeista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että
hartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle,
mutta säätyläiset olivat toista mieltä.

Rohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti
häntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman
elävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta,
pyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti
hänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua
hartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui
tarkastaja.

Joulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai
pitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan
noudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin
ei tuomiokapituli "esiintulleista syistä" antanut hänelle lupaa pitää
katkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai
kehoituksen "mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja
valvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä
ilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan."

Mutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten
toimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä
yleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti
naapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan
kansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan
päästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja
taivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä
tilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin
oleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin
asiasta tieto Turkuun.

Toukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg
tuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten
muun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli
ottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J.
Grönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti
niinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä
lapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa.
Samassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat
koulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän
ajan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän
pyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen.
Tästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut
tuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta,
samana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin
itse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat
osoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille
yksityisen kirjeen, jossa hän "uusien valitusten" johdosta kutsui
hänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti,
että hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle
uskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin
metodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui
Melartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja
niistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan,
ellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan
vallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio
olisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.

Silminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta
viranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä
selvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin
leviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien
säätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä
tuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että
arkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin
alussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy
siitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää
koulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon
johtomiesten maailmanmukainen kristillisyys ja heidän orjallinen
nöyryytensä valtiomahdin tahdolle anastivat itselleen ennenpitkää
tässäkin vallan. Melartin matkusti Paimioon itse tutkiakseen,
mitä huhuissa ja kertomuksissa ehkä oli liikaa. Matkansa tulos
oli se, että Hedberg määrättiin vankilansaarnaajaksi Ouluun.
Tähän määräykseen liittyi seuraava kielto: hän ei saisi toimittaa
minkäänlaista papillista tehtävää vankilan muurien ulkopuolella.
Oulun kirkkoherranviran hoitajalle, K. M. Ståhlelle, kirjoitti
arkkipiispa näin kuuluvan kirjeen: "Kun tuomiokapituli on ollut
pakotettu siirtämään Paimion v.t. kirkkoherran, varapastori,
maist. Hedbergin tästä paikasta hänen lahkolaisuutensa ja sen
aikaansaamien kokousten tähden, joihin on keräytynyt ihmisiä monesta
naapuripitäjästä, ja määrännyt hänet v.t. vankilansaarnaajaksi
Ouluun, jossa toimessa hänen esittämistaitonsa voinee olla
hyödyllinen, saan ennakolta ilmoittaa hra varapastorille, jolle
kirkkoherranviran hoito väliaikaisesti on uskottu, ettei teillä
ole lupa missään tapauksessa sallia Hedbergin toimittaa mitään
tehtäviä seurakunnassa, ei saarnoja, sairaiden luona käyntiä eikä
minkäänlaisia muita toimituksia, koska hra varapastori muussa
tapauksessa joutuisi syytteenalaiseksi tuomiokapitulissa ja tuottaisi
itselleen monenkaltaisia vaikeuksia seurakunnan hoidossa. Jos Hedberg
tahtoisi saarnata tai pitää hartaushetkiä naapuripitäjissä, pyydän
h:ra varapastoria hyväntahtoisesti ilmoittamaan asianomaisille
kirkkoherranvirastoille tämän tuomiokapitulin vakavan tahdon." [Tässä
luvussa F. G. Hedbergistä käytetyt tiedot ovat lainatut Vaenerströmin
kirjasta "Fredrik Gabriel Hedberg".]



XIV.

Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.


Matkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä
papeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi
Pohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu
näkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen
heränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen
vaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä
kautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen.
Ylivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen "Muistokirjan
hengellisistä asioista", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy
tehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän
siitä J. F. Berghille: "Se on", niinkuin Lagus lausui, "Apostolein
Tekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin."
[Akiander VII, 295.]

K. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa
ollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja
maailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin
heidän jyrkät tuomionsa "viattomimmistakin" huvituksista oli hänestä
hullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.]
Paitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut
myöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden
kautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat
alkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi
hänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan
edustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan
kehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin
luona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi
arkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] "Siis
on toimintapiirini", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa
kirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, "rajoitettu Oulun
vankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä
monesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus
olen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti
saisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa.
-- -- -- Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti.
Kuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko
luopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä
ystäviäni." Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran
koulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen
helteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon.
Jo samassa kirjeessä hän lausuu: "Ei ole muuta neuvoa kuin että
otan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus
on voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita
kärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella
luottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava
minut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan
sekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin
tuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa
Jesuksessa Kristuksessa. -- -- -- Suljettakoon minut vaikka kuinka
ahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin
pääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa
kaikessa hädässä."

Hedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten
vuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä,
ettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle
apua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta,
jota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen
Berghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4
41): "Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että
nyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen
pakotettu oleskelemaan täällä." [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström,
F. G. Hedberg s. 78.]

Oulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin
sanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta
ja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea
kehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan
muutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista
mielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla
-- tavallisin oli: "esivalta vainoo" -- väistää hänen synnin
tuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään,
ei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan.
Muutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat
kolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa.
Miten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin,
että määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin
oli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen
näitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen
linnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta
vallanpitäjien puolelta -- epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on
sitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota
oli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa
yksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset
toimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi
hänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin
sunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt
kulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten
kokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle
kansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg
vielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa:
"Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta,
joka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa." [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi
löytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä --
sen hän itse monesti oli heiltä kuullut -- kaipasivat kipeästi
parempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan
saivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana
Vegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut
herätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet
Pohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo
vuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I,
339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti
ainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään
neuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen
Oulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys.
Niinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt
Kajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun
heränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen
huomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka
ensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338)
olivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti
lain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa.
Vaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla
veisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan
kirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua "lujauskoiseksi". [Vaenerström
s. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin
haaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän
saaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän
muutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä
laajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell
ja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun
heränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista:
kaikesta näkyi, että maaperä -- täällä olisi ollut kiitollista
elävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä
toimittaa. Hän oli julistettu "kerettiläiseksi" eikä kelvannut kuin
vankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten
seuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841
muutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi
hän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström
s. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun
häntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia
juhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä
raskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera
lukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä
sallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto,
että hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti
itseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi
Hedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä
saarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava:
Oulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä
vanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä
V. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden
aattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan
seuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan
jumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön,
mutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli
saarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden
kera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on
heränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja
tuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli
enemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon
ja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan
tavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin,
että hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa "ei voitaisi
lukea hänelle viaksi". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä,
kieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun
vankilassa. "Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa", kuuluu
hänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät
niinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: "Kernaasti soisin Teille
mieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan
kokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan
vakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset
mielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen
saattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa
teille virkistystä murheissanne." [Akiander VII, 300.]

Niin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen
evankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun
jyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa
korkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841
kirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu:
"Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta
toimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt
se toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne
suosiollisella myönnytyksellä, -- kuten edeltäjäni tässä virassa,
pyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin
ainoastaan saarnaamalla. -- -- -- Sanankuulijaini luku vankilassa
on tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti
pitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen
kutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta
he kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä;
mutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa
tukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle
vielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä
kivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän
Kunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana
toivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin
vähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille,
ihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni
kera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän
varoituksistani ja neuvoistani." Odottaen "armollista vastausta"
sanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten
kuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa "korkeimman maallisen esimiehensä
päätöksessä." Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun
11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy
hän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan
tahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta
vähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa
kirjeessä löytyvät sanat: "En uskalla h:ra varapastorille myöntää
lupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten
ja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta.
Hartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja
semmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta,
herätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että
tässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti
saavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten
määräyksiä". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t.
kirkkoherralle, pastori Ståhlelle: "En uskalla myöntää varapastori
Hedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin
siirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua
ilman häiriötä. -- Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim.
Perhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin
saaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia
täytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin."
[Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41
päivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen
pitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
kerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin
ilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.

Selvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä
ja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän "ei
uskaltanut", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet
heränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet
pietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos
kukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on
kiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen
pyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt
Suomen kirkossa.

-- Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt
lupauksensa ja siirtänyt Hedbergin "mieluisampaan toimeen",
ellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa
pastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842
lähti Hedberg pois "Vartburgistaan", joksi hän Oulua nimitti.
Matkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta
matkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon
heränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta
kirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: "En
koskaan kadu tätä matkaa. -- -- -- Paljon kehotusta sekä monta
tärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa". Muun ohessa
kertoo hän tämän neuvoneen, "miten meidän ahkeraan tulee asettua
Jesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on
suurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta
käymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta
älkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan
alistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan
tuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan
armolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen".

Turkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä
väliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut
pastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa
tähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi
aika koittamassa.

Vaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen
alkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta
katsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja
Savon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä.
Yhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille
epäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin
Hedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi
tekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana
solmimasta liitosta.



XV.

Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän
suhteensa muuhun herännäisyyteen.


Päästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist
entistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen
ahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin,
että Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan
silmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta -- Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen
vastustamaan hänen "liiallista hengellisyyttään". Seurakunnan
vasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa
1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.]
ei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli
kansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa,
oppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet,
vaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista
sielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti
saarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin
oli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan
oli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä
taistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui
siitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän
ohessa vasta (1,251) painettua "Viinan kauhistus" nimistä kirjaansa.
Jolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen
ulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle.
Paitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen
kirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin,
teroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi
levittämällä "viinan kauhistuksen" poistamisen välttämättömyyttä.
Niinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa
hän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä
levittämään seurakunnassaan "Viinan kauhistusta" sekä muutamia muita
kirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta
kirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän
ohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen
sanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia
ahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi:
"Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin
olen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan
puustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan
valtakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä
olen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana
juomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he
eivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät
milloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa
eivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden
rakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten
tavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään
maassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin
heissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa
siitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän
tuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut
saman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen
Jumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio
omatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo
minun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen
sen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea
pyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään
se luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus.
Eikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan
ihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä,
niinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille,
kun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se
ei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen
tarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka
eivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa
vastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää
raittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen
mitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja
tekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä
maailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta
on meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät
heränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua
perkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä.
Miten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti
vaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan
kerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. -- -- -- On
kauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli,
kuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna
kunnia Kristukselle". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38,
omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]

Eräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan
kirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä
hänelle huomauttaneen apostolin sanoja: "pitäisikö meidän vielä
synnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi". Hän puhuu tästä
huomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa
kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]

Malmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä
tavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista
katsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus
samaan aikaan J. F. Berghille: "-- -- -- H. Renqvist tahtoo ensin
tehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä
(Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä
löydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään
jokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi,
että koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin
ja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme
hyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä". [Akiander VI,
s. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin
J. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille,
kuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä
kannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä -- enemmän Ruotsissa
syntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen,
kuin Renqvistin vaikutuksesta -- alkoi kannattaa vastakkaista
katsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin
muiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen
varsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin
meneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38
kirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: "Meidän täytyy saada kaikki
Kristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä,
jota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu,
synti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme
toimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin
kirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän
kysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella
vanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme
kaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan
sitä paljoakaan ajattele". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä
kirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: "Kirjoitat
että Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa.
Ehkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun
kokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä
ja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta
marhaminnasta. -- Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten
ystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa".

Vaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin
raittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä
väsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan "viinan kauhistusta"
vastaan. Jos täytyykin myöntää, että -- Laguksen viimemainittu
kirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää
monta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että
Renqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma
aikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta
on hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa
jälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen
ansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on
päivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet
paremmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas
tulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin
oikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja
onnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.

Varsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I,
325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan
jälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia
myöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut
omiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837
[Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) "v. 1836 eli
1837". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.]
lukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään
Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille,
päätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo,
niinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle
miehelle, kehottaen tätä "vaivaiseksi syntiseksi" teeskentelemään
ja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen
otti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä
Margareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä:
"Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?" "Ei tarvitse minun
sinulle sitä sanoa", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti
jatkoi: "Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?"
lähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sanoppas
sinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt."
"Mene helvettiin", ärjäsi Paavo, "oletko sinä minun rippi-isäni tai
kuluuko se sinun kukkarostasi?" "Kuluu kyllä", vastasi Margareetta
ivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka
oli tarjonnut hänelle viinaa: "Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena
syntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!"

Tätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen
ystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä
liikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse
myöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta
Margareetan "kavalasta petoksesta". [Kert. V. L. Helander, K. A.
Malmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä
Renqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme
nähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa
neuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa
väkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa
otettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta
sekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa
lempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein
loukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia
kannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät
häntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen
vastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä
saapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän
tilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan.
Ilmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: "Lahkoja ja puolueita
täytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä
hävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii
oikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus
ja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta
sieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä
valtaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella
niiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä
veljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta.
Älä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis
kernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei
hän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa
hänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää." [Akiander VI, 272.]

Renqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta
sensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän
hengenheimolaisista _Antti Ahvenainen_ (Mäntyharjusta) sekä _Paavo
Närvinen_ ja _Antti Lokka_ (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.]
Helsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista
saapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri
Stenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli
viimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi
myös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä.
Kernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa
L. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä
kun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut
koti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K.
Malmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh
Malmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin
ja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä
ja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä
Paavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh,
J. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä
joukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely
koski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan
rukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia
kristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa
pitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi
pääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät
alusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti
pohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka
mielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta
maaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander
VII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata,
hän kun "ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli". Hän ei
tuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt,
että hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut
ja "raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut", ennenkuin Ruotsalainen
kiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä
"ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi".
Saatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan
muu kuin Paavo Ruotsalainen, "Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän
tunnon kuolettaja", hämmästyi hän ja vaikeni, "tietäen etteivät
heidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen". Hän
vain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta,
jossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko
keskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan.
Valtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet.
Melkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen
arvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos
kohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet
Paavoon, "jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt." Lopputulos
oli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa
liittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.

Tämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu
pääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta
täytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole
syytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä
perusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme
tähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: "Kristus
sanoo: _jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä
ikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte._ Jos minä Kristusta
rakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa
tuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä
hän sanoo: _joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei
minua rakasta, ei se minun sanojani kätke_. Ja David on pitkän psalmin
(119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta.
Jaakop sanoo: _mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo
itsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako
usko hänen autuaaksi saattaa._ Nämä on sanottu, ei niin, että minä
tahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon
niillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus
on omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana
seuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen
elämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta
synnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja
köyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen
tähden". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin
sanoin: "Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo
Ruotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa
ja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut
evankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän,
nimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja
synnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä
ulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri
tieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla
akatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään
koetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen
tilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein
anteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja
hänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin
armottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä
nytkään tahdo häntä tuntea. -- -- -- Kyllä niitä on Suomenkin maassa,
jotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan
enkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten
sydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys _eikä Jumalan
valtakunta ole puheessa, vaan voimassa_."

Täydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta
lainaamme tähän otteen eräästä hänen _E. J. Eklundille_, joka oli
kokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut
helsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan
kirjeestä: [Akiander VII, 20.] "Ollessamme Essenin ja Stenbäckin
tykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee
Kristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä
tunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren
voimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja
vaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo
kasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen
puhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa
uuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko
ei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin
sanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin
kanssa".

Jo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa "synnin
kuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta" Pohjolan talossa
Hartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää.
Jos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen
suhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan
tähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä
ei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen
hiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että
viimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi
teroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja
etenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta,
raittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita
hän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita
tärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja
Kristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja
hänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi
oudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa
tekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä
on toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen
ihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta
osallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan
täydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden
vakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan
soimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta
tajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se
tuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen
tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen
raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset
eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan
silloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään
suhteessa oikaista.

       *       *       *       *       *

Aivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat
tästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet.
Ainoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo
ja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli
Mikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta
varomattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen
heränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka
rehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä
neuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä
kannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122;
VII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I,
191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä,
Pieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja
Rautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike
_Laukaan_ ja _Petäjäveden_ pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia
_Juvalla_ ja _Kristiinan_ pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia
hairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain
piirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava
esimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen,
johon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin
kehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon
Häkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan
neuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä:
"Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen.
Herra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää
kanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman
rakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö
pimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi
teitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä
hetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa
ja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut." [Akiander VII, 10.]
Samaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana
asuville ystävilleen. "Ole, uskollinen" varoittaa hän eräässä samaan
aikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa
veljeään, "Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy
olemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi
elävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi
vapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda
mihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin
jos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta
ymmärrystä." [Akiander VII, 22.]

Fransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan
miltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön
sielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen
kirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin
ja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he,
vaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti
sovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan
tukemaan. Niinpä kirjoittaa hän _Paavali Närväläiselle_, joka oli
Mikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: "On hyvä, jos ihminen
eli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus
itsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä,
sentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. -- -- --
Mutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin
Jesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen,
niin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka
kerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David,
joka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi
rukoilemaan". [Akiander VII, 44.] -- Mutta rikkaita hedelmiä tuotti
kaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ
varsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta
aivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan
toista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja
Sortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan
kokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen.
Renqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin
hyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa
vakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla
hän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan
valtakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa
"viinan kauhistuksesta", tupakasta, "tuosta perkeleen myrkystä",
taikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin
kirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen
kaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen,
mutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti
vilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus,
joka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.

Vielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan.
Kun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa
ääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä
edestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää
alkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan
seurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä
seurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään
polvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin
hartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään
puheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten
seuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä
uudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä
samaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta,
"Siionin virsistä" ja "Halullisten sielujen laulukirjasta".
[Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]

Ehkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään
kirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse
sanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat
heränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen
saarnojensa kautta. "Mutta", lisää hän, "opettaja on kuin työnjohtaja
suuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että
työmiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien:
teidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta
ja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan
niskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan
viinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja,
mutta siitä ei tule mitään." Paraina herätyskirjoina piti Renqvist
"Huutavan ääntä" ja "Kääntymisen harjoitusta". [Renqvistin kirje G.
Monellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä
teoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär,
neiti Hanna Monell.]

Omaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan,
tiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille
1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti
hän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.

Jo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen.
Viimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: "Täällä on hyvä
alku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa
tilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei
olisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on
melkein puoleksi hätääntyneitä". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P.
Närväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan
todistuksen: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin
unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden
joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt
ja päivät tekemistä." Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa
kuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat
Hakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden,
Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik
Renqvist siv. 7.]

Kirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja
pääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän
tuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja
varsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi
hän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään
"jouda kaikkia hätääntyneitä" neuvoa, toivoi hän "kelvollista"
apua tähän työhön. "Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän
vain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta
en ottaisi, vaikka palkatta tulisi". Sanat ovat lainatut eräästä
Renqvistin _Gregorius Monellille_ v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä.
Tämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin
kotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin
hänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista
huolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin,
ja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell
määrättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä
lausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen
ettei hän "tekisi kontrahtia" kenenkään kanssa, siitä hänelle
ilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta
Monell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti
vaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel;
Renqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät
eivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he
toisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin
suureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen.
Sitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja.
[Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]

Ennen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui
vastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä
ansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta
Kiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen
miehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius,
nimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää
piispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton
virkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa,
jotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat
Kiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä
tai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna
Saukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet
Sortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan
aikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan
kirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat,
joita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi "kappalaisen hevosella"
ja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan,
toimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja
ajoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja.
Pilkkaa sai tuo "hullu pappi" runsaassa määrässä osakseen, papit
puhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m.
[Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] "Taas on", kirjoittaa hän
24/7 41 Närväselle, "virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia
minua vastaan". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi
työtään.

       *       *       *       *       *

Niiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen
rukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän
uskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen
aika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike
sulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen
varsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon
rukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen
katsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa
olemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista
papeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat,
oli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista
vertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan.
Etenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat
arvossa. "Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin
vähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen", oli hänen tapansa
sanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään
tavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert.
rehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]

Muista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen
rukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään
tuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran
kirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti
hän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen
(I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut
rahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden
rahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan,
oli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että
Renqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa
vielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka
tämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan,
kävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl
Raumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V.
E. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena
tuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että
hänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin
muualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein
kokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa.
Seurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty
siihen, että rukoilija laskeutui polvilleen -- hänen tuli painaa
otsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]

Lounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella
olivat huomattavimmat: ennen mainittu _Kustaa Heinikkala_, joka
isänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.]
ahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat
_Daniel_ ja _Atanasius Dahlberg_, joista edellinen asui _Euran_
pitäjän Panelian kylässä, viimemainittu _Eurajokeen_ kuuluvassa
Sydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat;
Aug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist.
Seuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin
näistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa
tähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen
kantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta
tämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa.
Niinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka,
ettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli
verraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa
piirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän "ulkokullattuin
syntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja
siteistä" ja samana vuonna "näöistä". Näissä, samoinkuin Paavolan
muissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän
valvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan
johdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät
hänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen
muistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. -- Haaveileviin
mietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä
hän esim. ei sano pitävänsä "näköjä" suuressa arvossa, huomauttaen,
että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840
kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta".
Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään
vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten
huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava,
viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on
löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden
tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen
rukoilijaan kertomukset.]

Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan
rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen
katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin
toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan
kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät
huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa
mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata
kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K.
Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa
puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan
nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan
sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat
kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka
pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin
vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä
tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli
saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9
42 (Akiander VII, 233)].



XVI

Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.


Sitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja
1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon
Häkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin
vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J.
Spjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies,
_K. K. Brofeldt_, suutari _Erkki Tuomaanpoika Tevalinin_ mainitusta
kappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24
p:nä 1842 ja "monta kertaa sittemmin" oli pitänyt rukous- ja
hartauskokouksia.

Juttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4
p:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi
haastetut -- viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies -- olleet
tilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin
"sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan" oli toimitettava.
Näissä käräjissä -- asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä -- olivat
asianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa.
Tevalin kieltäytyi vastaamasta, "koska prokuraattorilta ei oltu
hankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen."
Turhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon
uhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte "ei
koskenut uskontoa". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että
Tevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli
pitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä
lauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut
paitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä.
Myöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat
seuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut
nähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän
kun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä,
että hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria
Aatamintytär oli lähellä olevasta "kaivosta" kuunnellut Tevalinin
asunnossa pidettyjä hartauskokouksia.

Erään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena
Kompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin
kera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden
henkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen
Tevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.

Uudet todistajat todistivat, että veisuu Tevalinin kodissa
pidetyistä kokouksista oli kuulunut kauas; mutta juttu ei vielä
talvikäräjissäkään 1843 päättynyt, syystä ettei Margareetta Högmania,
Leena Kompulaa ja Antti Väisäistä oltu tavattu kotona, kun heitä oli
haettu oikeuteen haastamista varten. Syyskuun 18 p:nä, kun juttu
uudelleen oli esillä, esiintyi muutamia uusia todistajia, joista
toisia oli tuotu oikeuteen. Saapuvilla oli myöskin Antti Väisäinen.
Hän kielsi jyrkästi käyneensä Tevalinin seuroissa. Margareetta
Högmania ja Leena Kompulaa eivät lautamiehet nytkään olleet tavanneet
kotona. Nämä ja muutamat muut todistajat tuomittiin "tuomisen uhalla"
saapumaan talvikäräjiin.

Tammikuun 11 p:nä 1844 esiintyi Margareetta Högman oikeudessa. Hän
todisti edellisinä vuosina niinä aikoina, joina hän oli saapunut
kirkolle Herran ehtoollisella käyntiä varten, matkan pituuden tähden
tulleensa jo edellisenä lauvantaina Tevalinin kotiin, joka oli hänen
kirkkokortteerinsa. Hän tunnusti niinikään siellä tavanneensa paljon
ihmisiä, joita hän ei ollut tuntenutkaan, sekä sunnuntaina aamuin ja
illoin heidän kanssaan rukoilleensa ja veisanneensa. Tämä avomielinen
tunnustus on sitä huomattavampi, kuin Margareetta Högmania, niinkuin
hänen tilaisuudessa luettu papintodistuksensa osoittaa, v. 1837
oli Kangasniemellä sakotettu "osanotosta luvattomiin kokouksiin".
Samankaltainen oli Leena Kompulan todistus. Tevalin anoi vapautusta
"sakoista ja muusta edesvastauksesta", koskei hänen kodissaan
pidetyissä, hyvää tarkoittavissa seuroissa ollut tapahtunut
epäjärjestyksiä eikä muuta moitittavaa, sekä että Spjut, joka oli
toimeenpannut tämän oikeusjutun, velvoitettaisiin korvaamaan hänen
käräjämatkansa ja hukkaan menneet monet työpäivänsä. Samaa vaativat
Väisäinen, Margareetta Högman ja Leena Kompula. Lopuksi antoivat
Margareetta Högman ja Väisäinen oikeuteen näin kuuluvan, Hirvensalmen
kappalaisen _Ferdinand Sireliuksen_ kirjoittaman todistuksen:

"Loisen vaimo Margareetta Högman, asuva torppari Antti Väisäisen
luona Joutsan kappelin Vahvaselän kylässä, ollen viimemainittu
vaimonsa kera syytteenalaisena luvattomien kokousten eli rukousten
pitämisestä, sekä nämä henkilöt, jotka minä hyvin tunnen, pyytävät
yksityistä todistustani käytöksestään. - Vahvaselän kylän
asukkaat ovat matkan lyhyyden ja muun mukavuuden tähden aina
käyneet Hirvensalmen kirkossa paitsi niinä juhlapyhinä, joina
ovat käyneet p. ehtoollisella Joutsan kirkossa. Tästä syystä ovat
yllämainitut henkilöt usein olleet kirkkokortteerissa minun luonani
ja lauvantai-iltoina sekä aamulla sunnuntaisin, niinkuin myöskin
kahtena peräkkäin sattuvana juhlapäivänä, pitäneet rukoushetkensä
muun tämmöisissä tilaisuuksissa saapuvilla olleen kirkkoväen kera
virsikirjassamme löytyvien rukouskaavojen mukaan. -- Nämä henkilöt
ovat myöskin ahkerammin, kuin useimmat muut, saapuneet yhteiseen
jumalanpalvelukseen sekä julkisessa elämässään esiintyneet siivosti
ja kristillisesti. He ovat osoittaneet mitä suurinta taitoa
kanssakäymisessään synkkämielisten ja mielisairasten kanssa, joista
moni tämän seurustelun kautta on parantunut ja saanut rauhan.
Kiitettävällä alttiudella ovat he omista pienistä varoistaan tahi
muiden heille antamilla lahjoilla avustaneet köyhiä, papeiksi
pyrkiviä ylioppilaita. -- Margareetta Högmanista on sitäpaitsi
huomattava, että hänellä on parempi kristinopin taito, kuin
talonpojilla ylimalkaan, ja että hän kirjeissä hyvässä järjestyksessä
ja johdonmukaisesti pystyy selvittämään uskonnollisia kysymyksiä".

Tammikuun 12 p:nä julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Perustuen
kuninkaalliseen plakaattiin vuodelta 1726 ja toukokuun 2 p:nä 1751
päivättyyn kun. kirjeeseen, tuomitsi se Erkki Tevalinin 96 ruplan,
Antti Väisäisen, Margareetta Högmanin ja Leena Kompulan 4 rupl.
80 kopeekan sakkoihin. Tevalin määrättiin sitäpaitsi muutamille
todistajille, jotka sitä olivat vaatineet (useimmat eivät pyytäneet
mitään korvausta), suorittamaan yhteensä 1 rupl. 25 kopeekkaa.

Tuomitut vetosivat Viipurin hovioikeuteen. Asiakirjoihin liittivät
he Mikkelin kirkkoherran, rovasti A. G. Nordqvistin ja Hirvensalmen
apulaispapin, J. N. Sireliuksen todistukset. Edellinen todisti,
että nämä henkilöt olivat käyttäytyneet siivosti, hurskaasti ja
mallikelpoisesti sekä harjoittaneet kotihartauttaan tavalla,
joka ei ollut maallista lakia vastaan eikä tuottanut häiriötä
yleisessä yhteiskuntajärjestyksessä. J. N. Sireliuksen todistus
kuului: "Torppari Antti Hoskan vaimo Margareetta Högman ja sorvari
Antti Väisäinen, joita on syytetty niin sanotusta luvattomasta
rukouksen pidosta, ovat ahkerasti käyneet Hirvensalmen kirkossa,
joka on heille lähin kirkko, sekä sitä tehdessään osoittaneet
kristillistä hartautta; ja on allekirjoittanut yksityisesti
kokenut, etteivät he ole ilmaisseet liiallista innostusta, vaan
mitä herttainta hyväntahtoisuutta, jonka ohessa he paljon ovat
hoitaneet köyhiä, sairaita ja mielivikaisia, joista viimemainituista
kaksi Hirvensalmelta kotoisin olevaa ihmistä yllämainittujen
henkilöiden lempeän hoidon kautta, josta nämä eivät ole mitään
korvausta pyytäneet, parantui, ennenkuin heitä ehdittiin toimittaa
mielivikaisten sairaalaan."

Asianomaisten pappien toimenpiteestä ei siis kysymyksessä olevaa
oikeusjuttua pantu vireille. Asiakirjoista näkyy niinikään, ettei
nimismies Brofeldt eikä kihlakunnanoikeus tahtonut käsitellä sitä
uskontoa koskevana asiana, vaan luvattomien kokousten pitämisen
kiellon kannalta. Mutta että kanne itse teossa aiheutui uskon vainon
halusta, on päivän selvää. Näyttää kuin olisi yllämainittu Spjut
ollut siihen enemmän syyllinen kuin Brofeldt.

Hovioikeuden Brofeldtilta valitusten johdosta vaatimassa selityksessä
huomautti tämä Spjutin ilmoituksen tähden olleensa velvollinen
oikeudessa syyttämään Tevalinia ja hänen kotiinsa luvattomasti
kokoontuneita henkilöitä. Sitä valittajien muistutusta vastaan,
että juttua ei oltu käsitelty kiellettyjä uskonharjoituksia
koskevien kun. kirjeiden mukaan, huomautti hän, ettei kanne eikä
kihlakunnanoikeuden tuomio tarkoittanutkaan semmoisia kokouksia,
vaan luvattomia kokouksia yleensä, jommoisia kysymyksessä olevat
Tevalinin kodissa pidetyt kokoukset hänen mielestään olivat. Paitsi
muita itse asiaa koskevia kohtia, joiden perustelu ylimalkaan on
hyvin heikko, sisältää Brofeldtin selitys sen muistutuksen, että
muutamat niistä henkilöistä, jotka olivat todistaneet valituskirjain
allekirjoittajain nimikirjoitukset, olivat hänelle tuntemattomat.
Vielä aiheettomampi on seuraava, selityksen lopussa oleva vaatimus:
"Mitä tulee valituskirjan lausetapaan, niin ja vaikka jutun
käsittelystä näkyy, että Tevalin on unohtanut sananlaskun 'suutari
pysy lestasi ääressä', ei hänen eikä varsinkaan valituskirjan
kirjoittajan olisi pitänyt unhottaa säädyllisyyden vaatimuksia ja
niitä vastoin käyttää salaviittauksia ja kohtelemattomuuksia, jonka
tähden sopiva rangaistus olisi hyvin ansaittu". Huomattava on näet,
ettei Tevalinin eikä muiden valituksissa löydy ensinkään sopimattomia
hyökkäyksiä, ei syyttäjää eikä kihlakunnanoikeutta vastaan.

Hovioikeuden päätös, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844, kuuluu:
"Keisarillinen hovioikeus on antanut itselleen esittää valitukset
niihin kuuluvine asiakirjoineen, ja koska kihlakunnanoikeus ei ole
ollut oikeutettu ryhtymään juttua harkitsemaan, ennenkuin, siinä
järjestyksessä kuin 5 p:nä joulukuuta 1762 päivätty kun. kirje
säätää, syyttäjä Brofeldt on siitä ilmoittanut keis. senaatin
prokuraattorinvirastolle, ja asianomainen määräys kysymyksessä olevan
kanteen nostamisesta annettu; sentähden on keisarillinen hovioikeus
hyljännyt ja kumonnut sekä sanotun oikeuden toimenpiteet tässä
suhteessa, että sen yllämainitun päätöksen." [Viipurin hovioikeuden
arkisto.]

Muihin toimenpiteisiin ei Brofeldt enää ryhtynyt tässä asiassa.
Epäilemättä oli hänkin huomannut, että viranomaiset miltei kaikkialla
olivat kyllästyneet tämänkaltaisiin pakkokeinoihin herännäisyyden
kukistamiseksi sekä että yleinen mielipide yhä yleisemmin jo oli
alkanut niitä vastustaa.



XVII.

Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.


Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi
Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike
Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet
tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei
kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840
N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet
sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon
olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan
että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli
esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten
asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen
ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen
pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja
"Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka,
ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi
jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti
Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen -- myöhempinä
aikoina useat muut -- semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että
tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään.
Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin
herättävä vaikutus huomattava. -- Ainoa herännäisyyden johtomiehistä,
joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista",
oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki
muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli
"muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle
julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen
kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän
ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta
hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut
kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen
"pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi
hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta
mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon
kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta,
mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I
Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi,
lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle
mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka
viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]

Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin
Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen
opetusta _"Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen
jälkeen"_. Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.

Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella
kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi
seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa
tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle.
Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien
takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen
oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti
selvittämään oppiansa. Paavo lausui:

"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat,
ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun
he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran
syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara.
Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt
lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille
sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset
kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän
pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä
tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat
heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta,
niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu
tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa
tilassa etsiä _sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon
liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen
Kristuksen_. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt
seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska
he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea
kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin
joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin
petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee:
missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä
kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen
puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon
siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä
itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä
kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy,
ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on
tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka
ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän
Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä
vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle _kokonansa toiset läksyt
kuin ennen_, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan
kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että
kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen
luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä
luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä
tietämättömän puoleen juosta."

Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen
neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä
kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka
painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten
tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII,
306-310.]

Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien
voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen
kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona.
Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo
1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui
"kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen
tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta.
Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja
usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään,
lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka
heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli
Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle
uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan
ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin
jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on
syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.

V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies
nimeltä _Salomon Lyytikäinen_. Hän kuului heränneisiin, jotka
pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta
lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että
hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli
kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan
mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti
jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain
kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että
tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja
kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa
oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa
vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi
ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin
perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin
kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen
päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia
keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen
sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain
oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan
oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä
tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin
naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi,
että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan -- silminnähtävästi
täydellä syyllä -- epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan
valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta
neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen
asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa,
muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä.
[Akiander IV, 83 -- 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen
hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden
valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen
ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat
näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle
ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N.
K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat
matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin
häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut.
Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten
eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi
sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset
hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä
kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka
syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen
ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai
liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan
rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin.
Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen
jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi
tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet
eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa
"parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi
puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa
hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on
sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten
hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt,
että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen
tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän
on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle,
murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen
yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan
oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina,
sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen
köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän
välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan
sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi
rakkaudeksi".

Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa,
mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen
tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui
villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen:
"Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa,
ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet
kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa
_Olli Olkkonen_ ja _Heikki Pikkarainen_ heti tämän jälkeen luopuivat
hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen
jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää
uskaltanut seurapaikkaan tulla.

Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt
levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin
heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä
seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen
sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen,
joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta
Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten
ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee
tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja
siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja
tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon
totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa".
Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun
sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden
ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää
jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä.
Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla
saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin
paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan,
että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L.
J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje
N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten
kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten
julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä.
Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta
ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J.
Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen
mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]

Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman,
joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen.
Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J.
Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg.
Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi
ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä
hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän
ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin.
Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa
ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä
lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan
oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli
saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta
sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa
ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä
sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte
Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden
rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla
usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät
päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.

Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien
ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen
apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin _Kustaa Johansson_. Tämä monesta
syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän
oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän
ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet
1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli
Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin
hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies,
ei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin
Herran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli
hänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta
myöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin
valmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin
lasten kasvattamista "kurituksessa ja Herran nuhteessa" teroitti
hän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin
osaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen
esiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon.
[Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat
heränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]

Keski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa
on muistettava myöskin _K. J. Engelberg_. Hän tuli ylioppilaaksi ja
papiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan
viettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan
hyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti
Schwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa
pappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan
ja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa
herätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F.
H. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti
siihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon
seurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II,
69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä
saarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi
kansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön
suoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä
joukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva
herännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan,
Matrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.]
Pelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri
Lagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä
läänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan.
Schwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa
seuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien
kirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy
esim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi
tätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N.
K. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K.
Malmbergille 30/12 39.]

Schwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin _Rautiossa_, johon
seurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä _Perhossa_,
missä hän toimi 1/10 41--3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman
jälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä.
[Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]

Keski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen
Kalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä
liike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää
suurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi,
niinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta
suuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin
aikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan
heräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies
ja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla
käytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että "Jumalan valtakunnan
asia oli hänelle kallis". Ei estellyt tuota "vilkasta pappia" kankeus
ja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille
virkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi
vastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että "Estenplaati" oli
liikkeellä. "Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään", jos mieli välttää
hänen monesti lausumaansa varoitusta: "muista, että aika on lyhyt".
Österbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein
ihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa,
samoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat
pidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika,
ennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan
y.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko
Hemming y.m.]

Savolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen
usein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat
päivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia
heränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan
asti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla
viipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli
saapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä
"talonpoikaista kansaa useampia". Yhdessä matkustettiin sitten
Kiuruvedelle, missä "paljon Herraa pelkääväisiä" oli koolla.
Palmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän
Pyhäjärvellä seuroja "kolmissa talonpoikaisissa häissä", ollen
täällä "monien sisällisten vaivojen painon alla", kun ei Paavo
Ruotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan.
Iloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet
kiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa
kävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän
seuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui
hän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan.
[L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa
Arkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen
19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen
heränneitten kertomukset (1896).]

Paavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot
säilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana
päivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin
häitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin
saarnaajan _Josef Grönbergin_, jälkimäinen J. I. Berghin kanssa.
Pitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän
pääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä
pyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä
tuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän
kutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin
häihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita
heränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin,
missä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan
savolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita
Uuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut
ratkaistu (katso II, 190 -- 198), heitä vieraita odottamasta ja
suuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät
mielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan.
N. H. Berghin lahjakas morsian _Katarina Charlotta Fonselius_
oli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen
häissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista
kotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa
Maalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa
kautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä
pidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona
Uuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta
vierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet
ja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla
herttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset
oudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat
siitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo
oli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin
monesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen
ympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa
asiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta.
Paavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän
ankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen
lempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti
kuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät
Jumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin
ja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. -- Toisena
hääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla
Paavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O.
Durchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli
suuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158)
mahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa
painavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja
Durchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille.
Elävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat
keskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja;
F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia
Hällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille
17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m.
kertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä
Niskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen
mainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he
jälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne
oli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi
talonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty
tulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta
lupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään
sukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt,
varsinkin koska hän oli kuullut, että "savolaisten kokoukset olivat
paljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten", mutta tämä aikomus jäi
sikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta.
[Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] -- Ruotsalaisen luonnetta ja
esiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa
säilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.

Matkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia
Kiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä
mielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla
ankaroita sanoja. "Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin
tonkinut kuin sika", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät
valitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs
määräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui
alas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului
seuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta
vetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä
hakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. "Mitä te täällä
teette", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin
seuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen
katseensa, kuiskasivat toisilleen: "nyt se puhuu kovat sanat".
Porstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme
katseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun
hän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien
vaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama
mieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama
virsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat,
hän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi
kätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; "Lohduttakaa,
lohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra". Sitten asettui hän
istumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan,
monesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja
ylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]

       *       *       *       *       *

Kalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla
veltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui
1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, _Vilhelm
Niskanen_ (katso 1, 344) ja _Taneli Rauhala_, jotka kumpikin
ennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi.
-- Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen
kanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi
Paavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm
Niskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva
mieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta
mitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän
hyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten
että muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut.
Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän
Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti.
Pohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen.
Kun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen
varrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka
samaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi
hänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842).
Noin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän _Niskakosken_ talon Nivalassa.
Tähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut
ja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen
Maistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo
Niskanen y.m.]

_Taneli Rauhala_ syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana
"hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin
hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen
elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia.
Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti
Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen,
lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja
luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän
Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä",
josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]

Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren
herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään
aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti
tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän
mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.

Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia
piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon
herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä
eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen
erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa
jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin
asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen
muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä
yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen
eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen
elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä
tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta;
uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin
tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä
viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun,
niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä,
että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin.
Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit.
Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen
ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin
oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet,
alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle
ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman
Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin
hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä
tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon,
Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta.
Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä
seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset
purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin
yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten
tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella,
näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin
muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty.
Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.

Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan
kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli
muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo
Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja
pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli
kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja
paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi.
Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä
iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin
pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan
rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se
oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär _Maria Lescelius_.
Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen
tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka
toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan
armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin
tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra."
Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle
saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui
huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä
hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta
savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista,
eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F.
Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] -- Joulupyhinä 1843
suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon
vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä
pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä,
Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä.
Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet
Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm
Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa.
Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman
tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen
kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori,
en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat
ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan
kirjurin tytär _Leontine Reuter_. Paitsi lukuisia vieraita saapui
iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet
pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan
kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin
virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset
alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni.
Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan
päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa
katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä,
pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen,
missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä
hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo
"kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden
suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset
saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti
Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista
ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus
oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen
uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]

       *       *       *       *       *

Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa
vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta
se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset
ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin
vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän
suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan.
Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla
äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön
kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin,
näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa,
sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut
tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska
kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt
paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset
ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten
ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä
maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina
pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät
asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726,
verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä
ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä
tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei
ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa
asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta
ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä
ja Jumalalle otollista -- kuitenkin ilman että siihen kansaa
kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia
kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K.
E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen.
Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät
uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole
joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt
olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä
kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä
saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet.
Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi
yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet.
Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike
veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina
vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli
liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa,
Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella,
Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa,
Vöyrissä ja Mustasaaressa. _Vaasassakin_ alkoivat ihmiset tulla
levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon
pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä,
mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle
ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja
eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa
y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta
tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi
loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin".
Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J.
J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja
Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä
niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli
Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt
häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko
kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää
toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla
ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä
esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin
kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua
uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan
hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin.
Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut
meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä.
Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää."
[F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus
viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin
kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet
omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6
41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken
Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun
vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]

Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat
Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella
he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat
matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon
virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin
ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä
oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen
esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso
II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes
joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa
olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden
todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin
ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella
sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä.
[Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui
heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön
pantavaksi.

Virkalomansa aikana asui Malmberg _Ruovedellä, Peskan_ talossa,
jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen
kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin
esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän
Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia
tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa
Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg
oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä
määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon
toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen
ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata
entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien
kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta,
että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen
suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa
rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi
50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa
suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille
vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja
teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan
oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen,
mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje
veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin
asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan
eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua
palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen
suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa,
lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan
pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän
yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi
vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi
opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi
pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään"
toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan
toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla
11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N.
K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi
tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.

Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen
ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön
pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei
yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta
mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]

Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön
keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella
siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli
herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen
huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin
tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan
hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä
seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita
kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville
nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6
41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.



XVIII.

Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.


Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä
Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo
se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie
kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on
myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa,
Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin
aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen
alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien
pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa.
Huomattavimmat näistä ovat: veljekset _Kaarle Edvard_ ja _Frans
Henrik Bergroth_ sekä _Niklas Durchman_.

_Kaarle Edvard Bergroth_ oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi
hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä
lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa
noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K.
E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle
(omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet
papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun
K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841)
armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.

Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen
halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi
tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen
ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän,
heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen
raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9
ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).]
Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei
Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H.
J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa
estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim.
Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa,
joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan,
arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan
hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen
joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella
kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita
paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen
kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]

V. 1841 määrättiin Bergroth _Ätsärin_ kappalaiseksi. Tässä virassa,
johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa
asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys
1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa,
maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa,
se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]

Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja
samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844
pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H.
Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän
rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä
ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää
varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan
kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin
taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä
olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala
otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on
olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten
he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne,
missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon
rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan
sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon,
ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä
palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että
tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän,
miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on
minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä
isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L--n, H--n, ja A--n myöskin
tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän
heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota.
Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan
istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on
ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius
Bergroth.]

Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi
myöskin hänen nuorempi veljensä _Frans Henrik Bergroth_ heränneen
sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli
ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan
lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja _Längelmäellä_,
määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi _Pihlajavedelle_,
jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän
papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä
vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään
kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle,
kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät
hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki.
Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8
1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus
tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa,
silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun
on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut
paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu
-- sen tiedän -- minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi
morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; --
ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".

Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja
seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka
kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen
myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot
osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth
saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän
paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl.
Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6
Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla.
Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanoja.]

Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin
kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi
Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä
vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä
hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein
tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään
peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään
pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa
Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H.
Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa
(kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä
löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä
nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut
herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K.
Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843
ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa.
Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg
saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von
Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]

Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda
Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta
otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä:
"Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta
seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie
on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella
antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista,
joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se
vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka
koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea
on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen
sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo
ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen
/10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat
silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen
kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain
19 vuoden vanha.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H.
Bergroth Pihlajavedellä, kaikui _Keuruulla_ voimallinen herätyshuuto.
Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta.
Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti
ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli
_Niklas Durchman_, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran
K. G. Calamniuksen apulaiseksi.

Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta,
pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden
useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän
ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että
hänen aikansa on lyhyt.

Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli
ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan
lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena
Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.

Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa
hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen
oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin
tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin
röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen
seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä
hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka
hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään
ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät
silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin
suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena
sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi
saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että
hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä
ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin
joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja
mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin
oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla
ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla
puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä
useammat heräsivät hänen saarnoistaan.

Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä,
hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä
toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän
vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä
puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään
seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli
olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin
oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta
kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt
näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset
hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole
syytä epäillä.

Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun
soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli
puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta
yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan.
Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän
sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä
kertaa sikseen. -- -- -- Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara
niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa
tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin
ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja
tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle
vihanen ollut". -- -- -- Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka
kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä
jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on
pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä
pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. -- Kun
minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin
suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman
portto". -- -- -- Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien
synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita.
Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa"
tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita
kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä
tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden
kirjaa." -- -- -- Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä.
Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä
vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä,
tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan
eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein
katselette," -- -- -- Sairastenkin luona käydessä oli Durchman
hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen
talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä
menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene,
vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä
siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen
akkojen kanssa vessuttelemaan". -- -- -- Kiivaasti taisteli Durchman
väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli
hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä
enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.

Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti
ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri
senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän
vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta
sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan,
usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa
syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö
ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin
koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua;
minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"

Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy
antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään,
vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet
yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset
häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä.
Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä
hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti
hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan
vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman
pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia,
toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä
pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki
huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä."
Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman
esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa
minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti
lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.

Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä
murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku
olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa
ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ
semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet -- Herran
huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin
nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. -- Jo vuoden 1844
loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti
runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän
saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään
hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän
Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen.
Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen
mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli
auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin
hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot
häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että
hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut:
"ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden
kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen
_N. J. Juselius_, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle
lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan.
Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa.
Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan
pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän
edestänsä joka päivä Jumalan luona." -- Kirkkaana koitti toukokuun
25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä
sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on
Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut
luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata
itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus
toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.

Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan
ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin
sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä
ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen
kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti
Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.)
kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896);
Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin
kertomukset (1896).]



XIX.

Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.


Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia
heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti
K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N.
K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth,
pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius
ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus
ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla
Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä
kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen
pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T.
Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet.
Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen _E.
M. Rosengren_, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa),
Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G.
Hedberg, _F. P. Kemell_ (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen
kirkkoherra _K. F. Stenbäck_.

Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy
seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille
kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme
kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko
pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla
Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon
paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä,
kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on
totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla
heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen
perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen
asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri
nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun
Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme
ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta
odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme
heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä
kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta
päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon
asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa
suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan
ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme.
Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa
joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin
kaikkien perkeleitten uhallakin -- mutta mekö pysyisimme siivosti
piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin
kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän
asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja
ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen
kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille
kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle.
Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää
itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa,
kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja
matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin -- täällä
on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv.
343.]

Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä.
Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää
eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut
muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla
kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa
esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria
pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:

"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa
ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen
mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien
tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen
tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki
jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost.
T. 6), _'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa
pysyväiset olla'_. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo
tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan.
Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän
helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana
kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on
nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan
valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja
raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein
anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa
ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos
Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin
semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän
kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja
palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä
alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan
päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten
ja alhaisten kodeissa. -- Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon
isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän
näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa
syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään,
muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat
voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta
nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan
tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla
vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi
muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian
asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme
Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme
ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile,
emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan,
erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo,
mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka
on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on
meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille
lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme
neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme
mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme,
on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma
sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen
muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa
ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu
itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon
totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin
levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin
niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu.
Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla
seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita,
uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän
ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea
niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat
lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta
Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu
minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka
on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee
siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan
tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi
Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin
ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain
kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa
on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja
asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima
ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka
kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa
poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen
käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa
ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa,
niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko,
jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys
ovat eriämättömät -- niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria
todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti,
miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja
toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä,
minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit,
kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää
peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin
elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne?
Millaista on teidän menettelytapanne ollut?

"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:

"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä
opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus
estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin
saapumasta:

"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa
autuuden asiassa:

"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja
tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada
omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".

Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin
leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja
jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen
esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat
(muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan
perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli
kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni
kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun
15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään
ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin
tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui
hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:

"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan
asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on
koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja
hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa
jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla
muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat
muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät
säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen
kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin,
siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet -- niin on ainakin väitetty
-- häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla
laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja
rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää
kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja
joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut
sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia.
Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen
säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina
tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään
tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja
lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin
johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua
ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä
rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan
ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina
usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä
pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta
koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa
helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää
katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin
toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät
nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat
ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka
itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä
niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja
tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen
julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä
tilaisuuksissa. -- Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä
nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja
luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja
olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle
esitettävä".

Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra _K. J.
Frosterus_, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5:
38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin
tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet
liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat
sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata
nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen
johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra _A. J.
Hipping_, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se
muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen
oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut
neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin
lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka
ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet
heränneisiin.

Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi
puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella
v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä
tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten
vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää,
ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen.
Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut
eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä,
joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta
heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen
jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että
hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon
hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat
aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen
ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on
ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka
näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta,
ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii".
Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset
papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille,
jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat
sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä
toisinajattelevien tuomitsemisesta.

Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli
niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin",
lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden
uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin
pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän
näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:

"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden
käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat,
väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä
nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä,
että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat
saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista.
Semmoiset soimaukset -- siitä olen vakuutettu -- ovat lähteneet
siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset
vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa -- vihasta, jonka
Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen
välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran
profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa
vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä
ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja
että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa
Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi
ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka
sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja
se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä
vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja
väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha
ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien
saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta
ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään,
niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän
hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".

Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra _N. M.
Tolpo_. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän,
kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret
opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa
kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä,
paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty
kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois
autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi -- niin hän
arveli -- aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston
saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan,
hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen.
Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain
saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus
kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että
heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa
vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On
syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan
kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin,
vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä,
hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten
ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä
herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa,
-- joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja
isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi.
Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko
yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen
hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia
valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti
valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että
hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".

Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui:
"Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu
pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja
eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa,
etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta
aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman
henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun
Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin
julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi,
vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun
saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä
kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja
minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta
y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat
yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja
parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja
Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta
ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden
että Jesuksen sanojen _'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen
minun tähteni"_ täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin
saarnaajiin nähden'. -- Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota
kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan
tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti
Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät
unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: _mitä minun pitää
tekemän, tullakseni autuaaksi_, niin on varma, että jota suurempi
noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he
etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan
valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan
rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä
Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta
Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa
ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan
riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä
oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja
pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän
ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: _jos
nämä vaikenevat, niin huutavat kivet_".

Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti
esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja
vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas
Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden
edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu
luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa
ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki
hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen
puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne
ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän
paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset
ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei
valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat
sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan.
Se kuuluu:

"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle
henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka
sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti
tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset
johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me
saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty
kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla
on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan
miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä
tahdo itseämme heihin verrata -- --" Tässä keskeytti äskenmainittu
Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä
kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan
tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee
kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee
eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan,
niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän
kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa
ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana
tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut
sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä
ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä
valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos
muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en
sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ,
josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme
tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten
autuudeksi."

Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä
saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat
kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P.
Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti
Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu
herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen
huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja
soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat
käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä
seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä
kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten
revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala
kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku
kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein
tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut
yllämainittu F. P. Kemell.

Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori _E. Bergenheim_.
Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit
ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka
hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti
lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä
puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta
vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli,
käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut
viimemainittua mihinkään rangaistukseen.

Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti
yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro.
Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:

Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi
paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla
koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä
kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi
asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa
eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava
maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää
hallitukselta tämänkaltaista asetusta.

Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden
puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut
huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti
hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä
loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita
ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan
opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina"
saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä
muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja
häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä
mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli
määrätty.

Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten
riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa
piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten
taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen
katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että
vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä
vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon
johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden
leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä.
Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä
seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin
heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin
malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä
käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä
heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat.
Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J.
Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti
neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti
moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa.
Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta
suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon
Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta
vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842;
Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla
Pettersonin y.m. kertomukset.]



XX.

Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.


Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen
kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena
vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan
palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan
Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet
ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös
Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui
Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.

Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin
"Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain
määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia
tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin
kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt,
Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu _Kaarle Olov
Rosenius_. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi
päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike
silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta
liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka,
että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen
huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen
"omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa
tilaisuudessa kutsua noudattaa.

Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta
perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen
häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen,
o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita
vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja
heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu,
sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin
kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin
lukkarin _P. Venellin_ aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty
heinäkuun 3 p.

Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi
paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle
tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan.
Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck
ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon
Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen
huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä
pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon
talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat
kaksi ylioppilasta, _Niilo Gabriel Arppe_ ja _Otto Edvard August
Hjelt_, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman
herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä
1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli.
Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä
kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut.
Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin
nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä
seuroissa.

Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen.
Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin
oli matkalla Nygårdiin.

Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä
ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa
vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen
alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi.
Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius
oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin
loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen.
Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään
näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli.
Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen
elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin,
lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai
alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen
uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin
monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko
käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin.
Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa
tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään
kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin
kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi
myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa.
Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti
kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää,
koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä
mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti
heti alussa.

Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista
ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet
savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille
selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan
nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen
kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon
oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen,
lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan
sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä
mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden
jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua,
että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja.
Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin
raamatun sana."

Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa
hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja
ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta
tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään
syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta,
niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä,
epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia
otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa
hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat
Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta
auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja
elämää seuraavin sanoin:

"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä
hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen,
puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman
lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee
olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä,
luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä
vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla,
meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei
kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä
hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua;
mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa -- --"

"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi.
Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet
karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän
olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja
rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa
käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten
farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein
opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen,
kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös
ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta
ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."

Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset
heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille
mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää
"yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä
yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että
hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin
ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen
niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä",
saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan,
"pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa
kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius
epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo
kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen
poissa koko tilaisuudesta.

Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen
käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa
Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli
viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä,
kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck
pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken
ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma
tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu
Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään
semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu',
kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä
kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin:
Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle
sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen,
ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön
kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut -- enkä kuitenkaan
milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin
tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole
päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni
niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että
hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja
kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla,
päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa
Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa
Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea
on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole
sepitetty".

Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen
kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu
väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin
Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja
perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan.
Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella
ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli
vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä
syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin
tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa
oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin
olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo
siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa
vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena
hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine
Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä
seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun
herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja
entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä
kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja
vastustamishalussaan.

Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten
jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei
asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän
vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin
ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut
tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä,
ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan
moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on
pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan
heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi,
sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista -- mutta siinä
tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän
elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy
ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet.
Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa.
Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo
tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai
sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään
oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes
syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta,
ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa
kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän
Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut
tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia
tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka
oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden
mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin
hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan
tunnusta nähneensä.

Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä
Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä
nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun
hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa.
Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla
tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen
katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti,
että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen,
kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan
ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta --
niin tarkoitti hän -- on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin
ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun
kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen
luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan,
järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan.
Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän
Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu
Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui.
Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei
ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä
miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa
sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin
että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan
objektiivisesta puolesta.

Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän
mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii
omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa,
että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen,
eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole
ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta,
työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen
Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun
minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten
kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat
puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet,
ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse
koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti
täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean
rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät
omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana,
jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä.
Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat
apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on
Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius
ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan
sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa
tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään
tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut.
Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen
häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän
sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin
Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle
käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän
yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa
arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin
suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä
tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen
heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.

Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut
oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään
mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut
jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen
kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut,
ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa
Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän
katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä
auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa
niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.

       *       *       *       *       *

Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin
"Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja
muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit
mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä,
olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti
ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys
ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein
puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin
almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C.
O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita
mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt,
Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä
professori Norrby y.m. Upsalassa.]



XXI.

Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.


Harva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen
herännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen
juurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä
leviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden
johdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot
ja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen
sielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen
liittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden
maine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui
liikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri
vainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.

Etevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh.
Hänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän
jo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh,
niinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita
kaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa
muualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän
seurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut
sanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin
hän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti
paimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti
hän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi
seurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja
paljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa
eräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.]
vaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan.
Etenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon
hyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla.
Näissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja
moniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi
vanhoillekin ihmisille.

Usein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä
neuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä,
J. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs
nuori pappi, _Juhana Jaakko Rahm_, vaikuttanut herännäisyyden
levittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä
1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia
kuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo
silloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin
ilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin
vankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen
särkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja
heidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten
luku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana
tosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin
naisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje
sisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]

Näiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna
oppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän
heitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa,
missä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi
hän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista
mainittakoon _Askulan_ välisaarnaaja _K. K. Bergstad_ (k. 1841),
jonka "pietismistä" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille.
Muuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi
ei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan
kansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa,
mutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei _Tenholassa_
eikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina
(1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä
paitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina
erinomaisen elävähenkinen nuori mies _G. B. Hildeen_. Sitävastoin
syntyi herätyksiä _Inkoossa_, missä _Josef Reinhold Hedberg_,
sittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli
ylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin
_Karja_, missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin,
Stenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen
näillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843,
[Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11
41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy
näillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten
pappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista,
jossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana
liikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina
kasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä
sieluja. "Vierastulvan" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä
muuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu
Berghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka
seurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.

Turun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen
johtaja _F. G. Hedberg_ siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella,
Vihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa,
Sauvossa, _Marttilassa, Euraisissa, Perniössä_ sekä muissakin
Varsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden
henki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas
pois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet
heränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi
Hedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun
alkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen _K. I.
Nordlund_. Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M.
J. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina _Taivassalossa, E.
M. Rosengren_ samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O.
Reuter ja _A. H. Sundell_, jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota
pietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen
pitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä
alkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui
tämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin
näille tienoille.

Rauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike,
jonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran,
Nakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen
kansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan
yhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin
väliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet
väittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat
rukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa
palvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä
vähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä
syvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla
liikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä
suurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka
miltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman
onnensa varaan.

Vaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva
herätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla,
oikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu
[Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama
kirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät
vakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A.
Meurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava
on myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia,
herännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit
Tampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin
tienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva
herätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin
oloihin, on hyvin luultavaa.

Ranckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys
(I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen
Länsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin _Sahalahdella_ hartausseuroja,
joissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat
mainitsemista itsellinen _Mikko Mikonpoika_ (k. 1836), tunnettu
_Töykänän Mikon_ nimellä, sekä talollinen _Erkki Erkinpoika Räihä_
(k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa;
hänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen
papinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836
tuli _K. Villenius_, joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan
täällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa
oli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei
lukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.

Pohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää
Länsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg
kaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä
vuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin
pappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v.
1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin,
K. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.

Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa
eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin
sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin
liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan,
jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin
vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren
herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. _Kangasalla_, missä
muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret
isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä,
samoinkuin muutamat säätyhenkilöt _Pälkäneeltä_, v. 1825 täällä
kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien
talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit
Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua,
ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.

V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena
_Längelmäellä_. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin
ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä
olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina
yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden
toisella puolella olevassa _Oriveden_ seurakunnassa samaan aikaan
syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle
matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi.
Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa _Simo Lindström_,
joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän
_Kuhmalahdella_, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut
sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan
kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa
liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä
kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas
pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin
hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan
Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.

Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä
Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen
herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä,
semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa
ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen
salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä
Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta.
Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä
sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan,
mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään
sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet
selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet
yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet
juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman
herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa
huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt,
jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra
entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään
hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme
sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.

V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa
Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa.
Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v.
1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli
_Emanuel Ekholm_. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu
"Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän
olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä
seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti
hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella,
ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja _Luopioisiin_.
Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää
pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat
viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta
seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin,
kun ei jaksanut sakkoja maksaa.

Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja _Tuomas
Heikinpoika Katila_ ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja
Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas
hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän
hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten
eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi
Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä
ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut
muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja
rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa
suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi
sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä
sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.

Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman
herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään.
Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen
kristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt
mihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti,
riippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän
ei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja
tuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen
katsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun
heränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi
toisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä
herännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo
tietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.

Katilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari _Simo Hautala_,
hänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin
hengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän
sitävastoin ei pitänyt.

Tarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi _Erkki
Erkinpoika Humaloja_ herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli
kotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden
vanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin
ja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä
eripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo
Nurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei
tiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja
myöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi.
Tietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus
tuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen
vaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa
hän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan
kautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä
varttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin
Itä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle,
näillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten
herättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.

Jyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin
olemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden
ja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen
lapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä
kehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen
sukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa.
Varsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä
kokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan
ristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan
herännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä
sekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.

Minkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet.
Mutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla
v. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti
arkkipiispa Melartin "sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta
siitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita
kirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia". Kolme vuotta
myöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään
tarkastuksessa papistolle "miten välttämätöntä olisi, että
joka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista
seurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä
uskonnonopettajiksi". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs
arkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje,
jossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä
hänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä
vastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin
ehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen
herännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta
julkaisusta "Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain
uskonnollis-siveellisistä oloista IV", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat
IX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A.
Meurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]

Jos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo
Päijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen
liike. _Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa,
Kangasniemellä_ löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen
herännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla
on, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja
järjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä
1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle
ja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin
seurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin
seurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden
pääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden
todistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin
v. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa
rahvaan olevan "hurjan pietististä". [J. F. Berghin kirje Fredrique
Bergstadille 5/11 1841.]

Paluumatkallaan "Venellin häistä" kävi Paavo Ruotsalainen ensi
kerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli
1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon
kasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen
A. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen
että Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa "luvattomien
seurojen pitämisestä", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon
opetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo
ei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon
hyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut
Suonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne
Savon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa
saamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat
ulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi.
Lukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.

Säämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla
edelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353).
Seurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he
vaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä.
Seuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin "Siionin Virsiä" ja
"Hengellisiä Lauluja" monesti "läpi yön" sekä luettiin Arndtia,
Freseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta
lausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut,
joihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko.
Hänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi
herätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja
Kerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin:
"älkää sovittako itseänne maailman mukaan". Kaikki heränneet
eivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä
soimannut, kun eivät vain "maailman kaltaisia" olleet. Kotikuri
oli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että
Savonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin
useimmiten lukkari Venellin kodissa. -- Kauas levisi tieto Säämingin
ja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen
matkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla
esiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä
kunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen,
kuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet
N. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.;
Paimenmuisto.]

_Kesälahdella_ oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta
1840, jolloin _P. J. F. Brofeldt_ tuli seurakunnan kappalaiseksi,
levisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli -- kielillä
puhujia esim. löytyi paljon -- mutta se tasaantui vähitellen uuden
pappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan
ja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan.
-- Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä
_Rantasalmella_, missä herätyksen tuli niinikään voimallisena
liikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan
yleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima),
rovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]

Näidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin
jalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan _Jaakkiman_ seurakunnan
kirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen
silmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä
toisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa
hoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen
tuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen
kirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen
mainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet
kehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään "vanhaa
ystäväänsä" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli
sairastunut, tämän virkatehtävissä.

Jaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja
tavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä
ja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen
kaikkia rakkautta, joka "kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki
kärsii". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa
määrässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin
hämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen
kannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman
herännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä
kuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh
heti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi
tuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi
vielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta,
sievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon
asettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin
v. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla
talosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot
kristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia
kirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet
tarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden
toteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus,
sen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa
ja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset.
Seurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä
valkeuteen. -- Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen
_K. Veisell_, joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina
seurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti
Tapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
Jaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan _Parikkalaan_, missä jo
aikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun
seurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin
toimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut
"puolien Parikkalan asukkaista" saapua muutamiin seurakuntansa
luoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F.
Bergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen
sikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin
Berghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik
Renqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme,
millä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist
ei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa
"uutta kauhistuskirjaa", jolle hän oli antanut nimen _"Väärän opin
kauhistus"_. Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan "väärä
oppi", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin
kirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty
Paavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan
vääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist
taisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että
hän "kiireesti" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa,
oli "Berghin tulo rajaseurakuntaan". Käsikirjoitus valmistui
syksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois
ainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka "ei
ole moitittava, koska Davitkin tanssi" sekä "väärien profeettain"
kovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, "semmoiset
huomautukset kun voivat herättää pahennusta." [Renqvistin kirjeet G.
Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844.
Näistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä
sanoo Renqvist tietävänsä "Väärän opin kauhistuksen" tähden saavansa
vastaansa "saatanan koko joukon".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten
ankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen
tarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen
varjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa
uhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina
1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; _Impilahdelle,
Ruskealaan_ ja _Uukuniemelle_ levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa
seurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin
Sortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat
heräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet.
[Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]

_Ilomantsissa_ levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell,
joka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä
usein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan
seurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje
Monellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin
ennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo
Ruotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin
suunnan edustajia löytyi niinikään _Kaavilla_ ja _Polvijärvellä_,
Renqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta
kävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että
Renqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin
sai se jalansijaa _Kiihtelysvaaralla_, minne se oli levinnyt
Liperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin
mökinmies _Heikki Raitikainen_ paljon liikkeen hyväksi. Hän oli
"niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta".
_Tohmajärvelläkin_ oli Renqvistillä ystäviä, samoin _Joensuun_
kaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat
heränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]

Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä
Ruotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä
seurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut
matkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin
esim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla
kasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista
on viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin
ja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista
paitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin _Elias Tiihonen_,
nuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus
hänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset
tuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen
sanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja
erinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli _Katarina
Pakarinen_ (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen
nimensä kohdalle erittäin merkitty "kielillä puhuja". Niin jyrkkä
oli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja
milloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku
muussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein
Suonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen
eheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen
heränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka
lienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen,
eikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin
nuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet;
Suonenjoen kirkonkirja.]

Melkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin _Karttulassa_
oli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä
edelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.

Ehkä tärkein paikka Paavon opin juurruttamiseksi Savon kansaan
oli näinäkin aikoina Kuopion kaupunki. Varsinkin täällä pidetyt
markkinat tarjosivat kaukaistenkin seurakuntien heränneille
tilaisuutta ajatusten vaihtoon ja toistensa kanssa tutustumiseen.
Paavo saapui silloin usein kaupunkiin, kuunteli kertomuksia kaukana
asuvien ystäviensä oloista ja heidän hengellisestä tilastaan, tutki
valituksia, nuhteli, oikasi, järjesti. Heränneitten tavallisimpana
käyntipaikkana Kuopiossa oli näihin aikoihin raatimies _K. A.
Malmbergin_ koti. Tämä oli Paavo Ruotsalaisen mitä uskollisin
opetuslapsi ja ihailija, vaikka hän tähän aikaan vielä oli nuori
(hän oli syntynyt 1819). -- Kuopion herännäisyys elpyi entistä
virkeämpään eloon, kun J. I. Bergh v. 1845 määrättiin sikäläisen
lukion jumaluusopin ja hepreankielen lehtoriksi. Jo edellisenä
vuonna, jolloin hän sijaisena hoiti tätä virkaa, huomattiin että
hän läheisimmässä tulevaisuudessa enemmän kuin yhdestä syystä yhä
yleisemmin oli luettava Savon herännäisyyden johtomiesten joukkoon.
[Kert. K. A. Malmberg y.m. vanhat heränneet Kuopiossa (1896);
Sukukirja.]

Maaningan herännäisyyden vaiheissa ei 1840-luvun alkupuoliskolla
sanottavia muutoksia tapahtunut. Kaikesta päättäen oli liike siellä
edelleen elävää. Sitävastoin on merkille pantava, ettei liike
Nilsiässä vieläkään päässyt niin suureksi kasvamaan, kuin monessa
muussa Pohjois-Savon seurakunnassa. Pitäjällä ei Paavo juuri
liikkunut; seurat pidettiin melkein yksinomaan hänen kodissaan.
Niinkuin ennen on kerrottu, sijaitsi tämä koti eräällä Syvärijärven
saarella. Näköala sieltä on jylhä ja suuremmoisen kaunista.
Ikäänkuin paremmin nähdäkseen Jumalan ihmeitä luonnossakin, rakensi
Paavo 1840-luvun alkuvuosina talonsa uuden rakennuksen saaren
korkeimmalle paikalle. Ison ja pihallepäin avonaisen porstuan
oikeanpuolisesta päästä johti ovi pirttiin. Tämä oli korkea,
neljällä akkunalla varustettu 8,30 metrin pituinen ja melkein yhtä
leveä huone. Porstuan peräseinällä vastapäätä sisäänkäytävää oli
vierekkäin kaksi huonetta, joiden välillä ei ollut ovea. Toinen oli
vieraita varten, toisessa asui Paavo. Tämä rakennus -- sen muoto on
myöhempinä aikoina muuttunut -- kätkee rappeutuvissa huoneissaan
monta muistoa. Varsinkin 1840-luvulla kävi siellä vieraita läheltä
ja kaukaa. Ani harva pappi, joka herännäisyyden historiassa on
jonkunkaan nimen saanut, on ollut siellä käymättä, jollei muulloin,
niin ainakin epäilysten ja muiden sisällisten taistelujen aikoina
oli kaikilla asiaa sinne. [Kert. Paavon tytär Liisa. K. A. Malmberg,
Stina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) y.m. näiden seutujen vanhat
heränneet.]

Virkeää ja kasvamassa oli Iisalmen ja Lapinlahden liike. Sen
johtajaksi sopii täydellä syyllä sanoa L. J. Niskasta, joka kuitenkin
tärkeimmissä kysymyksissä aina tiedusteli Paavon mielipidettä.
Niinkuin tiedämme, piti hän tarkkaan silmällä myöskin Kiuruveden
oloja. Vuodesta 1837 oli näiden seurakuntien kirkkoherrana
herännäisyydelle vihamielinen, ennen mainittu R. V. Frosterus.
Ankarampiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ei kuitenkaan
ryhtynyt. [Paimenmuisto; kertonut Kusti Niskanen.]

Kalajoen-varren herännäisyys kasvamistaan kasvoi. Pyhäjärvellä
toimi, niinkuin tiedämme, Lesceliuksen kuoleman jälkeen H.
Schwartzberg. Paljon kansaa hänen aikanaan heräsi. Haapajärven,
Nivalan, Ylivieskan, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Raution ja
Kalajoen heränneet alkoivat näinä aikoina yhä ahkerammin seurustella
keskenään, muodostuen yhä valtaavammaksi liikkeeksi. Paitsi
harvinaisen eteviä pappeja (Schwartzberg, Lagus, Österbladh) olivat
heitä johtamassa Vilhelm Niskanen ja Taneli Rauhala. Jonkunmoista
häiriötä näkyy Haapajärvelläkin koettaneen aikaansaada ennen
mainittu Lyytikäinen. V. 1844 osti hän siellä Tiiton talon, jossa
hän s.v. piti suuret tuliaisseurat. Tähän tilaisuuteen oli hän
vieraiksi pyytänyt myöskin Rauhalan ja Niskasen. Mutta kun nämä häntä
seurapuheissaan nuhtelivat, suuttui hän heille katkerasti. Hän olisi
itse tahtonut olla johtajana ja huomasi nyt selvästi, ettei häntä
minään muuna kuin julkisten syntien orjana pidetty. Tosi tapahtumana
kerrotaan, että Lyytikäinen, kun emäntä tarjosi kahvia Niskaselle
ja Rauhalalle ennenkuin hänelle, löi tarjottimen kumoon, ärjästen
vaimolleen: "sinä et tiedä, kenelle ensin tarjoot". Tämän jälkeen
hän ei enää saanut seuroissa esiintyä. Se tehtävä jäi yhä enemmän
Niskasen ja Rauhalan osaksi. -- Nousemassa olevien sisällisten
riitojen valkea kyti jo siellä täällä heränneitten sydämissä, mutta
v. 1844 ei savuakaan vielä näy. Eheältä näyttää vielä kaikki Kalajoen
varrella. [Kert. Antti Kaakko, Jaakko Hirvelä y.m. Kalajoen-varren
vanhat heränneet.]

Jos täältä lähdemme silmäilemään etelämpänä olevia seurakuntia,
kohtaamme miltei kaikkialla herännyttä kansaa. Jo _Lohtajalla,
Kälviällä_ ja _Kannuksessa_ löytyi näinä aikoina heränneitä, jos
kohta paljon vähemmässä määrässä, kuin Kalajoen varrella, ja
Toholammellekin levisi liike. Viimemainitussa seurakunnassa oli
1839-46 kappalaisena herännäismielinen _J. J. Ingman_. Uutta voimaa
sai siellä alkanut herännäisyys erään nuoren, vasta heränneen
maisterin kautta, joka näinä aikoina siellä usein kävi. Tämä mies oli
mainitun Ingmanin veli, myöhemmin yleisesti tunnettu _Antero Vilho
Ingman_. [Kert. A. O. Törnudd; Sukukirja.]

Rannikolla astuu meitä vastaan monessa paikoin hyvin elävä
ruotsinkielinen herännäisyys. Kokkolan ja Kruununkylän heränneet
olivat vilkkaassa yhteydessä Pietarsaaren ja Uuskaarlepyyn vainoissa
karastuneiden heränneitten kanssa ja saivat heiltä paljon tuetta.
Oravaisissa olivat hengen voimalla L. J. Achrén (1834-36) ja K.
Johansson (1838-41) työtä tehneet. Ollen naapuriseurakunnissa
liikkuvan suuren herätyksen vaikutuksen alaisena, elpyi sikäläinenkin
herännäisyys lähinnä seuraavina vuosina yhä elävämmäksi. Vöyristä
oli pietismi levinnyt _Maksamaan_ kappeliin, jonka kappalainen
_P. V. Sandelin_ (1838-1847) uskollisesti edusti liikettä, Vaasan
ja Mustasaaren kirkoissa kaikui O. H. Helanderin peloton todistus
ristin Herran tiestä, Maalahden liike, jota tuo heränneitten vanha
pylväs J. Vegelius innostuksella, taidolla ja Herran pelvossa johti,
kasvoi. Viimemainitun pappila kokosi läheltä ja kaukaa heränneitä
pappeja ja heidän ystäviään vieraanvaraisiin suojiinsa. Se oli heidän
hellän isänsä koti, jossa oli hyvä mieltään tyynnyttää taistelun
myrskyissä. -- Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli Vegeliuksella
ennen (II, s. 133) mainittu E. Svahn, joka siunaukseksi teki työtä
pitäjänapulaisena Maalahdella (1839-1844). Kun hän (1844) muutti
_Purmoon_ sielläkin alkanutta herätystä johtamaan, koski muutto
kipeästi vanhukseen. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Charlotte
Achrénin y.m. kert.; J. Vegeliuksen kirje E. Svahnille 11/5 44.]

Ehkä voimallisempi kuin missään ruotsinkielisessä seurakunnassa oli
liike Munsalassa. Koko seurakunnassa tuskin löytyi ketään, joka ei
ainakin ulkonaisesti olisi ollut liikkeeseen kuuluva. Varsinkin
vuosina 1841-42, jolloin L. J. Achrén oli ylimääräisenä pappina
siellä, oli liike erinomaisen elävää. Niin voimallisesti liikkui
siellä Jumalan henki, että tuo nuori, innostunut pappi päätti jäädä
sinne ainaiseksi. Tästä syystä ei hän noudattanut vanhan ystävänsä
F. G. Hedbergin kehoitusta suorittamaan pastoraalitutkintoa
siten hankkiakseen itselleen parempaa toimeentuloa. Achrén eli
korkeampaa elämää varten, arvostellen maallisetkin olosuhteet sen
mukaan. Taivaallisesta kirkkaudesta puhui hän usein, pyhä innostus
katseessaan. Hänellä oli ikävä sinne. Eikä tarvinnut hänen kauan
odottaa. Vielä heinäkuussa 1842 saivat sanankuulijansa kuulla hänen
saarnatuolista puhuvan uuden Jerusalemin ihanuudesta ja miten meidän
tulisi pyrkiä sinne. "Koko kirkko itki". Heti tämän jälkeen sairastui
Achrén. Hän tahtoi puhutella Malmbergiä. Tämä tuli heti Avattuaan
hänelle sydämensä, kysyi Achrén: "uskallatko nyt antaa minulle Herran
ehtoollista?" Malmberg vastasi: "uskallan, rakas veli, ja teen sen
kiitoksella". Malmbergin poistuttua alkoi Achrén hourailla. Hän oli
saarnaavinaan ja puhui ihmeen kauniisti taivaan kirkkaudesta Kun
Malmberg muutamia päiviä myöhemmin tuli häntä katsomaan, houraili hän
niinikään, lausuen muun ohessa: "Muistatko, kuinka vihasesti rovastit
Turussa (pappeinkokouksessa) katsoivat meihin? Kernaasti olisin
laskenut pääni mestauskirveen alle Kristuksen tähden". Kyyneleet
silmissä kääntyi Malmberg Achrénin vaimon puoleen, sanoen: "Nyt tulee
ilmi, mitä hän Turussa ajatteli ja mitä hän on ajatellut jo monta
vuotta; Herra on sen hänelle pian maksava". -- Achrén kuoli elokuun
13 p:nä 1842. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon ihmisiä läheltä
ja kaukaa. Malmberg piti ruumissaarnan. [Wennerströmin ("Fredr. Gabr.
Hedbergs liv och verksamhet") tieto että F. G. Hedberg olisi pitänyt
ruumissaarnan ei ole oikea.] Erinomaista etsimisen aikaa oli tämä
Munsalan seurakunnalle. Ja sitä jatkui yhä edelleen. [Kert. Charlotte
Achrén.] Vuosina 1843-1845 jatkoi siellä Herran työtä Fredrik Östring.

Palattuaan Oulusta, oli F. G. Hedberg toivonut pääsevänsä
välisaarnaajaksi Lumijoelle. Tässä toivossa hän kuitenkin pettyi,
hän kun määrättiinkin _Raippaluodolle_ (1842), missä hän oli
vuoden ajan. Siten tuli hänkin lisäämään Pohjanmaan lahjakkaitten
heränneitten pappien suurta lukua. Tuolla syrjäisellä saarellakin
tapahtui siihen aikaan herätyksiä, jos kohta vähemmässä määrässä kuin
mannermaalla. [Ylläolevat tiedot Pohjanmaan ruotsinkielisestä osasta
ovat minulle antaneet: rouva Gustava Laurell (Oulussa), Charlotte
Achrén, V. L. Helander, J. Hedberg, Ebba Hedberg y.m.; Paimenmuisto.]
Ruotsinkielisistä seuduista huomautamme vielä Petalahdesta, missä
herätyksiä jo Österbladhinkin aikana (II, s. 141) oli tapahtunut,
sekä _Pirttikylästä_, jossa 1840-luvulla löytyi heränneitä.
Viimemainitussa seurakunnassa saarnasi voimallisesti _Oskar Wilhelm
Forsman_, synt. 1815, vihitty papiksi 1832.

Vaasan seudun suomenkielisistä seurakunnista on jo monesti ennen
puhuttu. Tiedämme, että niissä liikkui vielä voimallisempi
herätys kuin missään muualla. Liikkeen pääpaikat olivat: Lapua,
Kauhava, Nurmo, Ylihärmä, Alahärmä, Isokyrö, Ylistaro. Mainittava
on myöskin _Veteli_, jonka seurakunnan kappalaisenvirkaa _B. H.
R. Aspelin_ v. 1843 ryhtyi hoitamaan. Tämäkin mekaanillisista
taipumuksistaan ja niihin perustuvista harrastuksistaan tunnettu
mies oli herännäisyyteen ja sen edustajiin aikaisemmin mieltynyt,
vaikka hän näiden ystävänä vasta Vimpeliin muutettuaan on tunnettu.
Aspelin oli syntynyt y. 1806. Myöskin Vähässäkyrössä, Laihialla,
Seinäjoella sekä _Ilmajoella_ löytyi paljon heränneitä. Viimemainitun
seurakunnan kappelien hoitoa varten toimi täällä ylimääräisenä
pappina tunnollisuudestaan ja tosi heränneestä mielestään tunnettu
_J. W. Nybergh_, syntynyt 1818. Kuortaneella taisteli A. N. Holmström
voittorikasta taisteluaan pimeyden valtoja vastaan, Lapualla kaikui
Malmbergin ja Isossakyrössä F. O. Durchmanin ääni. [Paimenmuisto;
Sukukirja.]

Pääpaikoistaan levisi liike voimallisesti, mutta vähän myöhemmin,
_Närpiöön, Kaskisiin, Ristiinaan, Lapväärttiin_, ja Ilmajoen
etelänpuolisista kappeliseurakunnista lienee sitä vähän levinnyt aina
Parkanoon ja Ikalisiin asti. Huomattava on kuitenkin, että myöskin
Ahlaisissa ja Poomarkussa vallinneen aikuisemman herännäisyyden
vaikutusta on täällä huomattu.

Jos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin
melkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi
liike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli
heillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9).
Varsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun
keskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin
liikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se
herättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo
aikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana
muista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi
heitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset
näistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun
alkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää.
Kansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään
kokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin
odottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F.
Lönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]

Merkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta
pohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka
seurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa
seurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla
alalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät
suuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa.
Ei niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan
siementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä
kuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan
rannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen
yhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti
A. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika
_Vihtori Lauri Helander_, hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden
historiassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään
liikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin
Iissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin
kaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin
on moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen
herännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia
kertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on
liike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä
kristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V.
Helander, F. F. Lönnrot y.m.]

Olemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa
1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata
kysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi
vastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua,
missä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan
seurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut
heränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli
mahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä
on tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä
elävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta
useimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin
ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen
Siionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi
henkilö, luutnantti K. A. Colliander.

_Kustaa Adolf Colliander_ syntyi isänsä omistamassa Kolhon
Furugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan
jonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle,
tuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai
luutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825.
Myytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman
Anjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden
tehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat
myytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa _Valkealan_
tilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän
myöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli
lähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja
harjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta
tämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana
J. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten
nuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä
vaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa
etsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842
esiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten
ylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa
kehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista
hän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko
vilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän
elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella,
joka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään
ihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo
Ruotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]



XXII

Ajan saarnatapa ja heränneet papit.


Samana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui
Porvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä
uskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa
tilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe
silloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme
siitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa
katsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun
oli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:

"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella
tarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa
kaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään
mielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon
valtakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa
sitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni
pidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on
antanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen
niitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet
tätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran
viinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa
ainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana,
ilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi
ihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä
epäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin,
kun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita
näkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus,
joka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä,
kaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se,
minkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt,
että tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista
ja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa
turvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä
pohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna
ja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan,
mutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa,
vieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut,
kun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet
niitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö
käsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin
kun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin
unesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa
juoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat
tarvitsevansa. Te olette -- sen olen kokenut -- tyyneesti tarttuneet
heidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on
sytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä
ja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet
selvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille,
te olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa
lämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette
neuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja
kykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa
surua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä
ja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä
hankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain
Herran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia
ja hyväntekeväisyyden hedelmiä. -- Tämä teidän luonanne saamani
kokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat
horjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä
ja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa
Jumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te
kartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme
sen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja
Roomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa
tulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon
lääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut,
se kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa
innostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen,
luulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen
elämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen
alaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen
ja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä
taistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä
taisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan
sitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin
kolmesataa vuotta ravinnut -- sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa
versomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset
lumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen
että tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi
hävittää eivätkä sameaksi tehdä." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843
n:o 1.]

Kun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa,
missä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja,
huudahti F. O. Durchman: "oletteko koskaan kuulleet kauniimbata,
suloisembata ja ihanambata evankeliumia!" [Kert. N. G. Arppe.]
Jos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin
perehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa
virka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli
pakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa
kuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä
suosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys
oli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin
pintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita
armotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin
vastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi.
Ihmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin
sanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän "ei saanut surra itseään
sairaaksi", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin
ettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa
Jumalaa "yli kaiken", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä
kotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen
piti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa,
että hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla
autuudestaan varma. "Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin
vallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan
otettu puheeksi" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut.
[Otto Hjelt.]

Saarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto
oli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla
salata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista
tunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen
saarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet,
miten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa
siihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti "Ecclesiastikt
Litteraturblad", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun
puheen, lausuu: "Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä
miettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan
kunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan.
Suosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni
meidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on
painettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa." [Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen
pöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin
Tukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin
toisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä.
Ottelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.

Herännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa.
Sen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka
heillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat
miettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan
harkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat
saarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei
tiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten
entisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen
ja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet
heränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen
sanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista
lukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he
todistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja
armosta, jonka lähettiläitä he olivat. "Mistä sydän oli täynnä, siitä
puhui suu." Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten
pappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti
herätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä
sydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa
Kristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman
saarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin
ne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.

On säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja.
Mutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi
hyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit
varhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä
olivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon
lainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy:
näinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: "Ehkä siihen aikaan, kun hän
kartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui." Näin ollen
olisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata
heidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas
Durchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee
Math. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat
kysymykset "mistä tulet" ja "kuhunka menet". Loppusanat kuuluvat:

"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin
tee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys,
kaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja
noudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten
saatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin
totta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää
sinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi
täydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen,
jonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi,
varoen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala
mielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy
ainiaan itseltäsi; _mistä tulet ja kuhunkas menet_. Ajattele alussa
aina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella.
_Kuhunkas menet?_ Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle
niitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. _Se
portti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen_, ijankaikkiseen
tuleen, ja _niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät_, vaikka
kyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka
on taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä
kuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut!
Mutta _se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat
ovat, jotka sen löytävät_. Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne,
jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan
kanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle
kelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän
näkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat
ihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja
mikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä.
Varjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta,
jotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on:
'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy
jokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas
menet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra,
mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että
hän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä
puina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi
tuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä,
ennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme
maata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran,
ja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme
eksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä
helvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran
kopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan
ja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen
kuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden,
Jesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako
ijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme?
Voi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: _Minä
olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden
lähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle
annan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle
annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen
elämään._ Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja
valkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa
meitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis
joutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla
terveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa
Jesuksen Kristuksen tähden! Amen."

Jos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei
varmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin
varmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia
ja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja "Jumalan armosta". Ja vapaasti hän
melkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa -- niiden kärkeä oli
vaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin
tuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa
synnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä
jäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei
rukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis
äänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä,
joissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, --
kaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen.
Armonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän
ei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen
saarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin
sovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman
usein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä
henki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja
oivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin.
-- Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä
tulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton
puolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan.
[Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia
Hällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin
kertomukset.]

Samaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi
veljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja
vielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän
jo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä
papeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa
välinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti
ahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä
ilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina
muistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi
Kalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin
vilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi
saarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä
innostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa
liiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua
alkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja
äänettömyydellä painaen liikutukset alas. -- Durchmanin aikuisimmilta
pappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista
voi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa.
Niin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana.
Miehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen
saarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine
on säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe;
Hedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet.
Durchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista
heränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja
J. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin
oikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät.
Stenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta
lohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja
armoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen
esitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin
puheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa
ja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring
monipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi
vaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän
jaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä
paremmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa,
ylipaimenen sanat "ruoki minun lampaani". [Kert. Charlotte Achrén
y.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]

Niinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta
lyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä
herätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan
kirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan
Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei
ollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos
kohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä.
Suurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä
harrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä
suhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F.
G. Hedberg, y.m.]

Ihmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala
milloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan
puutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten
ja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää.
Toinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja
useimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla,
jonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty,
kuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta
etevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei
mahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita,
ennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta,
jotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.

Luultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi
saanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa.
Myöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen
suurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas
ääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja
ennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa
Herran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä
esim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei
ihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden
vaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut
rakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt
sanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui
Herra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa
korpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään
ja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt
valmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien
saarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin,
pyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea.
[Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]

Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein
herätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä
nimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin
edusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut
vanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne
kaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole
tuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä
ketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on "sinä". Kaikki
toimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin
luvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli
herännäisyyden jyrkkä joko -- tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli
tämän ohessa Helanderin saarna usein.

Paljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella
tämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin
saarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut
myöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa,
että hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä
saada häntä käyttämään kieltä, joka ei "loukkaisi sivistyneitten
ihmisten häveliäisyyden tuntoa". Jos moite ei joka suhteessa
ollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi
tullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä
häneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan
puolustukseksi lausumat sanat: "Kuka moittii sotamiehiä, jotka
valloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan",
-- Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, _Kustaa Vilhelm
Lybeck_, joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman
mielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä
vielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan
kirkossa seuraavilla sanoilla: "te juoksette kaikki helvettiin,
amen." -- Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi.
Semmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön
muistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden
voimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti
sydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva
Betty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat;
Församlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]

Herännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella
oli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin
ollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme,
Alavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs
hänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.]
viimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan
todistuksen: "Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh
saarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi
erinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin
enkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa
kirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh
löi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja
sitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara". Tuon
poikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä
ilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen
saarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon -- se oli usein kuullut
Malmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan.
Kirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä
ja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä,
voi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä.
Uskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole
poikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin
valmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää
sanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin
luonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo
tämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta
hänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi
heränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä
oli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä
armosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja
synnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat,
että hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh
huononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat
vertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt.
Etenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. "Niillä hän
kerrassaan särki seurakunnan". [Kert. Kalajoen-varren vanhat
heränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]

Useimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä
suhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan
päivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen
kehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat
muissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni
heistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista
malleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen
papin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä
kulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Niklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia
hengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli
jo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti
valitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen
Ilmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että
muodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan
oli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin,
se eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja
evankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset,
erosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja
esitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa
voi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit
noudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään.
Todistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti
Espoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä
saarnan: "Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin
sisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta,
josta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin
kerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua
saarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon
jokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä,
kuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä
tapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä
aineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa,
värsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se
etu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä
käsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä."
Tämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa
palava, verraten pitkä rukous.

Nämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan
-- kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan
raamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan,
väittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein,
jollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin
uskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin
moni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin.
Saarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio
kiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai
evankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten
erinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa
ainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin,
on tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää
mainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä
suhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt _ainoana_
ehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena
siitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy
raamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja
hartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen
lempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana "alimmalle
portaalle asettumisesta".

Pietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös,
ainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta
etteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan
monesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on
myöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v.
1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:

"_Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni
ei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois._
Näin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa,
jonka hän sille oli luvannut. -- Ijankaikkisista ajoista on Jumala
tehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen
Kristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja
onnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien.
_Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka
pantu on, Jesus Kristus._ Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen
opin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon
heidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan,
joka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja
kuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat
julkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka
palvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat
uudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät
elämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa,
kuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet
sen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka
he ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella
nostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat:
_Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse
ja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet!_
Heidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan
_'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli'_ ja he ovat vakuutetut siitä,
että _kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän
voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä_. Nyt
tahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa:
_Minä nousen ja menen Isäni tykö._ Ja he sanovat hänelle: _Isä minä
olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole
mahdollinen kutsuttaa lapseksesi_, mutta minä tiedän, että sinä
Jesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: _Vuorten
pitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole
sinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois_. -- Te
vanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän
edestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän
Herramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta
ja menestystä näiden heikkojen toimitukseen." [Holmströmin verraten
lukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] --
Vaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään
kunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa
vaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden
edusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva
Amanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa
kuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.

Ylimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa
siinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa
kestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut
mikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä,
lauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään
hyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta
Renqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon
siunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat
joukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa
valvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra,
y.m.]

Kansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin
pyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa
antoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat
hänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi
kuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. "Sillä ei ole
mitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä
sitten tulee", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin
suruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin
näille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin.
Siellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin.
Semmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä
sunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut
kerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia
heidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja,
keskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla,
jonka takkinsa alta oli vetänyt esille.

Heränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla
Bergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan
täydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia
piirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa.
J. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut
tämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin.
Ja hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset
sanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen
pitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin
moneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut.
Ja kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan.
Kun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät
useat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät
uskaltaneet sinne mennä. "Perkelekö teitä itkettää", huusi Bergh
kerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja
turhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli
kiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden
puutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan.
Täydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme
siihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä
papeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh
puhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri
kykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen
vapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima),
K. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin
säilyneitä saarnakonseptia.]

Kuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I.
Bergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä.
Ilman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi
heikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut
rakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä
saarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät
hänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla --
ainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä
suhteessa etevämmät -- mutta rakkauden apostolina on hän asetettava
ensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän
kehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään,
eikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota
suurta sanaa "Jumala on rakkaus". Kun Bergh puhui parannuksesta
ja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa,
liikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen "jos voisin, niin jokaisen
kaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa",
[Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson
y.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan
tunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen
rakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi
Jumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen
saarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta
lähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt
ensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran
koulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille
uskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla
se kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä
kuullessaan ei kukaan väsynyt. "Pitkät saarnat tylsyttävät", oli
hänen tapansa sanoa, "amen on sanottava juuri silloin, kun kansa
odottaa kuulla enemmän." [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G.
Pesonen y.m.]

Bergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin
noustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska,
johon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on
hänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden
muistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta,
mutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen
asuunsa. -- Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin
nähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset
saarnakonseptit.]

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle
kokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren
heränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat
tulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran
virasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa
kirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista
ikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos
viranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän
näyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien
päätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. -- "Tuossa se jo
tulee", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia,
niinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat
soimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein
noustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren
"Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan." Lyhyen johdatuksen
jälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat -- niiden
joukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet
heränneitä vastaan -- istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin:
"Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle,
vieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja
kaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi
kutsutaan -- elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen
hyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä
teidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää". Valtava oli hetki,
vaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri
silloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista',
syvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus
sen tapansa mukaan "amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä
vielä kotia tultuakin".

Sadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja
paljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään
saarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton
täydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä
suhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat
kaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla
selviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden
miehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei
vahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa
lausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka
muuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista
hänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen
hankkivat. -- Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja
runollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman
mitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta
niin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että
hänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa
että julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä
väittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että
Lagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän
esteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän,
niin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen
saarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli,
luotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä
asetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin
rinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden
etevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun
nimi on mainittava ensimäisenä.

Mitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä
sanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat:
"Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin." Tämän
kehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä,
siitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain
oman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää
kristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia
ihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin
voittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota
kehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut
tai luulousko tuetta -- Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja
semmoisenakin ensimäisiä --, vaan hänen tarkoituksensa oli, että
semmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta
silloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka
tahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä
vastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet,
kehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän
sydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen
kuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden
oppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme
sentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen
saarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat
olivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen
papin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi "amen"
juuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet
kuulla enemmän, vastasi hän: "eihän heillä sitten olisi kodeissaan
mitään kysyttävää". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen
luotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat
minulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat
Ylivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias
Tavasti y.m.]

Olemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa
Malmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen
katkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat
hänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä
luopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme
tietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee -- mutta näidenkin
luku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan
arvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei
kukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä
ihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku
kuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse
on vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen
aikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään
heidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä
ja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien
keskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan
tasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla,
vieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei
kaikkialla Suomessa.

Mutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata
kysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa
lyhyesti tähän kysymykseen vastata.

Malmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi.
Hänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa
päivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa,
miehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen
esiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen
puhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri
ne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä
oli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja
hyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa
huomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja
kuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä
oli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli
hän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään
hengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen
sana: "minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä
minä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi" semmoista miestä
ihmisjoukoille huutamaan: "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta
on lähestynyt!"

Malmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä
esipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman
särkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja
ivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn
tarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan
uutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina,
mutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti
ja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku
Jesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti,
että sanankuulijat "ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana"
muutaman sanan tähän tapaan: "niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen
kanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään", täten saaden päivän
evankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin
eksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta
ylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin
harvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa,
jossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä
totuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme
paimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin
saarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi
katsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki
saivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli
monesti: "miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa."

Usein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä
itkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten
valtaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti
tai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän
tuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä
puheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: "hiljaa, Herran
pyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa". Todistuksena, miten
valtava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi
tapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa
kerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän
sanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren
heränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G.
Arppe, L. V. Helander y.m. y.m.]

Monta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin
Malmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli
esim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin
hän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan.
Vapahtajan sanat "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat,
jotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua
koota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette
tahtoneet" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta
ei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden
vaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa
ja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta
värähtävällä äänellä: "Saan seurakunnalle ilmoittaa, että
tuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun,
on kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana."
[Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]

Eräs Malmbergin sanojen kautta herännyt mies vastasi "Suomen
kirkko" nimisen teoksen kirjoittajalle, joka häneltä kysyi: "oliko
Niilo Kustaa Malmberg todellakin niin hyvä pappi, kuin jotkut
sanovat?": "oli hän sellainen, jota ei ole ennen tullut eikä vasta
tule". ["Hengellinen kuukauslehti" 1910 s. 164.] Samoin ajatteli
vielä vanhuuden päivinään Lauri Stenbäckin lahjakas sisar, ennen
mainittu Charlotte Achrén, joka jaon aikana erosi Malmbergista. Hän
näet lausui elämänsä iltana: "niin ei ole vielä kukaan Suomessa,
ei ennemmin eikä myöhemmin, puhunut." Eräs vanhoihin heränneisiin
kuulunut sielunpaimen, [N. G. Arppe.] joka v. 1844 kotiopettajana
oleskeli Malmbergin kodissa, on lausunut: "Malmbergin saarna oli
tavattoman voimallista, koskevaa ja rikasta. En ole sen vertaista
vielä milloinkaan kuullut. Joku hänen vastustajistaan on sanonut,
että hän lainasi saarnansa Tollesonin ja muitten postilloista.
Se väite on naurettava. Ei hänen lainata tarvinnut." Sattuva on
seuraava, erään Malmbergista eronneen toisen kokeneen sielunpaimenen
[A. O. Törnudd.] pari vuotta ennen kuolemaansa Malmbergin saarnasta
antama todistus: "Miten kuvaisin hänen saarnansa? Koetan verrata
häntä Jonas Lagukseen. Joka kuuli Laguksen saarnaavan, sai sen
tunnelman, jonka syvällä, kirkkaalla ja valtavalla joella kulkeva
saa: se veti vastustamattomalla voimalla mukanaan. Kun Malmberg
saarnasi, tuntui kuin olisi ollut kuohuvassa koskessa. Jo ensi
lauseita kuullessaan kastui kokonaan."



XXIII.

Uusia vainoomishankkeita heränneitä pappeja vastaan.


Tuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa,
ennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi.
Saavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui
pastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan
sikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen
asuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia
hartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin
herättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti
Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille
näinkuuluvan kirjeen: "Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti
palvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja
tämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain
ja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti
pyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä
että tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne
pastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon,
josta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla,
että te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille
alttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos
velvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta
se korjaantuisi".

Niinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa
toimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että
hänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin
oli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän
tuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista,
määrättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä
siinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa
ollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi
kotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän
heränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin
suostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei
ensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä
tilaisuudessa Hedbergille: "Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään
paikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin
lähettää teidät, mihin paraiten sopii". Viranomaisten mielentilaa
heränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan
eräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus
Pöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: "minun
tekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta".
Näin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän
senjälkeen virankin (1843). -- Samaa viranomaisten epäluuloa ja
vainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg
virkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen
vanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa
Pöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut.
Syyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille
kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Arkkipiispa ei tahdo
antaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita
ja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän
mukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet
aavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta
tarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä
korkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin
valmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei
jätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran
tarkastuksen alaisia". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]

Vähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.
Ehkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.

       *       *       *       *       *

Marraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan
kirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M.
Rosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia
syytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa,
mutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan
käsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu
apulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut
kuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt
tuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä
päättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että
Lindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi.
Rosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne
entistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin
pitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan,
joka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin
he olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset
alkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti
rauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi
Lindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli
ehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist
varoittaneensa "johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa
apulaistaan" ja vaatineensa häntä "välttämään kaikkea, joka voisi
häiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä
jumalisuudesta seurakunnassa", mutta turhaan. Niinikään turhaan
sanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa
ja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta
eikä vaikuttaisi "pelkoa ja hämmästystä". Huolimatta esimiehensä
neuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin,
Spenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä
Hagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin,
että hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut
naisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa
häiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.

Käsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin
tekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt
häntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua
edellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7
p. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa
mihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon
tunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla
tavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan
ollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan
muita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä
suhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon
esimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan.
Siihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on
puhdas omatunto.

Tuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin
siirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi
esimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17
p.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa
toimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon
Rosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen
kiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä
tuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä
kehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle
sopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa
kunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun
tuomiokapitulin arkisto.]

       *       *       *       *       *

V. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta
Turun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin
armonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen
A. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm
maalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet
hartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä
polttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi
hyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin
Kumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että
kanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille
esittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut
seurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden
vetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin
ja Nyholmin edesvastaukseen "Jumalan sanan pilkkaamisesta". Nyholm,
jolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona
ottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille:
"katsotaan, palaako se" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan.
Sundel sitävastoin vapautettiin.

Käsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä
siksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista
papin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman
rangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen
pitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista -- niin
arveli tuomiokapituli -- koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei
voitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin,
antoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan
varoituksen tuomiokapitulilta, "koska Wallinin virsikirja ei ole
meillä kirkkokirjaksi määrätty". -- Tähän juttu päättyi.

Verratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen
herännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen.
Yllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä.
Siinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta,
jota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset
eivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut
lahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun
tuomiokapitulin arkisto.]

       *       *       *       *       *

Toista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista _A. F. Almbergiä_
ja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri _M. J. Hydéniä_ vastaan v.
1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.

Vehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa
Melartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg,
niinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina
Taivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä
1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät
olleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta.
Sitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään
saarnassa "monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja
toivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita" sekä
Storgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa "ei tarpeeksi
laveasti ollut puhunut vainajan ansioista".

Ilmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan
kristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui
noin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin
suhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla
tavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista.
Ja hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian
esille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä
hänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista,
lykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua
varten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé
aiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta,
jotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään
loukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin
arkisto.]

       *       *       *       *       *

Maaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin
kuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:

"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan
hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan,
[Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti,
kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat
pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden
seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä
asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin
ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua
koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu
tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden
kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan
kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia
tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt
niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada
mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka
siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on
kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika
Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui
saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta
sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai
Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet
häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin
ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho
Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan
sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut
ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori
Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin
komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa
eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei
näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan
muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. -- Maalahdelle ja
Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä
heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin
noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että
kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta
kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta,
antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät
Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi
hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli
jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26
vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa:
5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2:
8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin
puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. -- Mutta
koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv.
4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli
noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim.
asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi
oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen
valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä
tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni
vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa
henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan
miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat
käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin
he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät.
Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä,
Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja,
jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain
kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi,
mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä
raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".

Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut
täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä
kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että
tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.

Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan
syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se
antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten
Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan,
mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan
hyökättiin.

       *       *       *       *       *

Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat
herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä
vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.

Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön
suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta
tunnustaessaan. Vakaumuksesta -- kaikki muut vaikuttimet olivat
hänelle vieraat -- oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella
innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet
sielut -- niitä tavataan kyllä heränneissäkin -- ujostellen
välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin
esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin
ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja
tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa
ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä
ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä
yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli
hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden
halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin
paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään
seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa
suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti
näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa
siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi
saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä
väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur
ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin
kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä
muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina
ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä
dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt
ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden
perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään
näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.

Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa.
Virallisena opponenttina esiintyi professori _A. A. Laurell_,
joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen
puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen
tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun
tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori _N. A. Ursin_
saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän
piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin
kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli
päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:

"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun
hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi,
suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti
pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin,
papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla
toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä,
riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti
melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina
talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä,
itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät
todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että
muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka
harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa
joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat
pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle
levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa
erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja
hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon
vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa,
sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja
hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia
luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan
tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten
kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän
aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen
uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne
ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä
jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden
vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin
toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja
jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi
yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle
tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että
he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti
määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja
ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää
opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".

Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin
heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa
tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla
olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään
herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy
hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin,
kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa
valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin
ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin
aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen
edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston
konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa.
Asian kulku oli seuraava.

Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä
olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta,
niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan
arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin
pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö
sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi
hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli
virkamiesten valmistaminen valtiolle.

Professorit _A. G. Borg_ ja _J. M. av Tengström_ ehdottivat, että
Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt
hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi
estää tätä nimittämistä. Kun professori _J. Groot_, jonka heidän
jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin
asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä
esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota.
Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin
uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle
oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa
siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa
raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään
jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut
hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen
liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti
siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan,
puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi
oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui
siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen
uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi
uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään
hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla
kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi
sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan
yksipuolisuuteen.

Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori _B. O. Lille_.
Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa
kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä
yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu
ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen
kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista
teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista
luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä
sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana
yliopistossa.

Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. _A. Blomqvistin_ lausunto. Hän
esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut
mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori
Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän:
"Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck
siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon
opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on
moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista
Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden
puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on
tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän
tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos
tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän,
kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on
opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on
pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden
evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle
ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut
vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän
seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa
kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä
häikäilemättömästi hyökkäsi professori _I. Ilmoni_ herännäisyyttä
vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon
raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti
kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja
arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä".
Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta
y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa
kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa
esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi
sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja
kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei
voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.

Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori _A.
G. Sjöström_ kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka
tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin
puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen
virkaveljensä _V. G. Lagus_ Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin
yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun
lainoppineen, professori _J. J. Nordströmin_ sanoja. Hän lausui:

"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen
opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä.
Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt
etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan
kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa
opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten
lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja
jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen
siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille
ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset:
mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa
hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa
järjestyksessä on ansainnut?

"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja
sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan
opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt
velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi
tätä hakukysymystä ratkaistaessa.

"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se
hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut,
tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten
hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota
intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on
aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun
ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin.
Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse
pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten
astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta
eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin
ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä,
joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta
etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei
vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä,
selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja
se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän
kautta tule kärsimään, totuus -- niin lausuu Tertullianus -- punastuu
ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.

"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä
erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian
opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras
hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä
on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita
vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on
yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin
hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut
hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen
äärimmäisyyksiä.

"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin
oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle,
sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa
kenenkään muun hallita, kuin itsensä.

"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta
niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta
innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että
maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla,
olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne
ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi
riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla
tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus
voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?

"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää
maisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista
viisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi
viisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän
selvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin
vaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille
annetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä
muut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan
sekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä.
Sen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt,
yhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja
inkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut
tuomionsa. -- Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille
hakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki
tässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä
hänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain
yläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa".

Se puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun
kannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen
aikaan olisi _voitu_ arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko
Nordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten
vaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee
selvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut
tunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä
oleva tilaisuus niin tärkeä. -- Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä
kannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth,
Laurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle
kannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka
viimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan
kirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten
papeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck
siis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja
hän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen
edukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin
arvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä
suunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti
v.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä
lausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa
opettajapaikkaa yliopistossa.

Jo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa
vasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä
suorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli
Turun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa
suosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei
hänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi
aikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan
samankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy
halua olleen. "Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti"
-- kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. "Hänen kirjeensä
tähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka
veti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät
kehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu
antaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka
on vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä,
kuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa,
mutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala
suojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen
vaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa".

Ystäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun
tuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin
jumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät
olleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun
7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa
sanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin
dosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.

Kaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat
estää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun
tuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde
herännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä.
Pietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin
kääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto
saavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä
hänen sisarelleen lainatut sanat:

"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala
on kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt
hänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä
tahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko
maailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että
saan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset
niin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He
kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. -- mutta
kristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi
tarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen
edessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut
minua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri
on ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia,
turhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta
ja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun,
kuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja
sen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että
minussa itsessä". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin,
Lars Stenbäck, s. 357 -- 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets
i Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja
Helsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]



XXIV.

Herännäisyyttä arvostelevia Kirjoituksia vuosina 1841-1844.


V. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella
kirjanen, jonka otsakkeena on: _"Varoitussanoja Suomen pietismin
johdosta"_. On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama.
Tekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä
kannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä
puolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun
pappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi
kummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä -- hän käyttää vaan
nimeä "Suomalainen" -- mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen
tarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni
asia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä
puolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta
maailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa
käsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi
paitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen,
Lutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on
kaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä
heränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä
vastaan. ["Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav
föranledda söndringar"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun
pappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]

Jos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen
sopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, "Evangeliskt
Veckoblad'in" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen
ystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut
toivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä
semmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin
"Nordisk Kyrkotidningkään" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt,
jonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta
hengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke
jäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen,
nimellä _"Muutama sana Pietismistä"_, jossa hän innolla, mutta
samalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden
puolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen
teologin Reuterdahlin "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä
aikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus,
jossa muun ohessa sanotaan: "Pietismi pitää kiini raamatun opista
ja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika
ahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se
puollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä
se eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden
vetäytyvät siitä pois." Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja
puolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy
tehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla,
miten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten
apostolien todistukseen "kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa
Kristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä", puolustaa hän
heränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen
on lyhyt -- se sisältää ainoastaan 31 sivua -- mutta sisältörikas
ja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen,
tahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen
aikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta
mielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan
ja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä,
jonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita
kirjasen lopusta: "Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan
ole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä
suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän
aatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa,
siellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä,
niinkuin Jesus Kristus sen käsittää, -- ja Jumalan armoa, joka on sen
herättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää,
siitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa,
myötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä
vastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja
kuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä
salatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja
sumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen
painon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä
neuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se
on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo
Jumalaa vastaan sotia'."

Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin
kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka
se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti
kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai.
Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan
pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu
"nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin
sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine
kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin
puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan
jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen
elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen
siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään
arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin
arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava,
puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus
vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå
Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle
nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti
kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä
kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin
"Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen
mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa
tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" -- "Pietismi tahtoo
välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen
alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen
vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen
vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se
kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan
kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään
siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella
itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata."
["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347;
Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91;
"Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]

Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa,
painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus
Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja
mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä
kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman
uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen
Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja
kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa
merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta
totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän
perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa
kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä
kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille
täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä
koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää
hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja
ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen
himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään.
Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet,
varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi
pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta
myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän
maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät
hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä,
millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä
salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että
maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa,
saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka
että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön
sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista
vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen
jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan,
lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat _maan suola_." ["Hvilka äro
och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]

Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin
aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä
tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen
nimenä on: _"Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen"_.
Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V.
Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842.
Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat
muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå
Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille
että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee
suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät,
ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä
vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin
"erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.

Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin
rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä
miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan
"Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh
tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte
rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa
luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin
kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet,
vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa
vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään
pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon
kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut
pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin
elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja
hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn
helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan
asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä
myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että --s --gh
väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut
vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".

Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri,
jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli
syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi
1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen
kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen
tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi,
kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli
kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään
Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52
sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa
ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla
kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että
suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet
ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt
enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä
horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta
levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen,
että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä
sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä,
näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus
juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen
Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo
kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman
ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani,
itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua
pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin
ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja
kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä
koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin
sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä
taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen
elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt
Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti
valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi,
mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä
sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi,
amen'. -- Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi
muuta kuin itkeä -- ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan
päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen
kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani,
tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa
ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen
maailmanlapsen rauhaan".

Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon
pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo
siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian
käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun
todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan
yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden
katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi
maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa
ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa,
ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä
kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En
tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta
kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos
Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan
päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua
häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan
pelipöytään?"

Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin
paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei
eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä.
Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan
arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin
oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen
arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843.
Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä,
mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä
tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri
merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on
langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus
yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi
tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja
hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan,
siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa
sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne -- sen
tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt -- selittää, miksi
pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta
sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." --
Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen
lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei
se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä
"vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista
vaikuttimista.

"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti
herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut
sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä
käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin
herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla
antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti
joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa
selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844
ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen
Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan
oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta
esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää
kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä
väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen
"alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan
Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia
siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan
seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta
y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin
rikoksiin.

Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon
tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt
lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta,
jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he
eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi
viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan
tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa
lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors
Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen
perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista
sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei
herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa.
Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen:
"Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina
elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".

Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin
kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi.
Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen
kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta.
Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten
aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin
toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki
ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän,
"oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää
kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi,
kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan
käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä
hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden,
ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".

Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle
pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja
painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut
katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista
sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli
herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin
arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta
lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus.
Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli,
jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui
taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään
ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin
tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja
periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta
tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen
silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään
hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta
puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut
välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin
tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin
hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta
sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää
mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi
ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.

Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin,
kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J.
Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn
puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin
painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä
likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan
sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja
sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä
se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta
samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos
ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin
asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen
sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon
hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja
pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan
suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja
ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut.
Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors
Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten
Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin
runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä,
milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen
toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee,
kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä
Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan
jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä
kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa.
Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla
ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä,
vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea,
ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä
ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa;
että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen
suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen
elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen
päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä
tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja
jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen
hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen
kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului
vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman,
sillä minä olen pyhä -- -- --. Nyt oli kirves pantu puun juurelle,
kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus,
muutoin sinut kaadan. Tämä on _herätystä_, eikä kukaan, joka ei ole
sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa
elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden
maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring
enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.'
Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää
saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja
pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja
ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten
ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen
kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat,
että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".

Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors
Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä
lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa,
väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos
hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä
vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. --
Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä
Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen
hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi
muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen
salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors
Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä
seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning
1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27;
Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27;
Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o
1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin,
Lars Stenbäck.]

"Ei ollut vähän melua siitä tiestä".



XXV.

Hedbergiläisen riidan alku.


Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan
pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko
Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin
heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli
raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg
katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut,
ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä
Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin
todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa
Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä
Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen
tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin
saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui
se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa
hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin
sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta.
Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan
yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni
luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset.
Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla
tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta,
jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja
ylistää." [Akiander VII, s. 322.]

Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi
moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat
tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään
kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet
Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen
hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia
sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan
armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin
sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen,
että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha.
Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden
muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää.
Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä
ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.

Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon
kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä
yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti,
niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta
kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen
maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut,
ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan
sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen
sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta
ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena
taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut
Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten
vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta
vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen
ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon
vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän
sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme,
onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun
alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta
syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu
Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa
kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista
ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme
luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa
ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. --
Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin
tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni
mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten
opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty
siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme,
me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan
kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme
pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä
suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä
'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: _'mitä meidän pitää
tekemän?'_ Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet,
koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan
Karitsan tykö. -- Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin --
niin arvelen minä -- on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin
kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että
sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi
tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta?
Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä
me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat?
Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen
ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas,
uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän
'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole
saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä.
Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja)
Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika
ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä
vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei
ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen
uuteen syntymiseen." -- Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin
kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan
Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin
lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo
Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus
on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä".
[Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]

Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se
kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön
niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta
katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä
liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan
tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri
näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla
herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon
omistamisesta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen
kirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle
_K. Enebäckille_, joka oli pyytänyt häntä vieraakseen
virkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän
tilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi
kuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden.
Hedberg kirjoittaa siinä: "Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että
se lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää
mikään armo olisikaan. -- Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin
avaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan,
mitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa!
Oi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin
aina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi,
tai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä!
-- Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt
merkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna?
Vähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me
tosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun
nyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen
vanhurskautensa! -- Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän
joka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa
kääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja
hän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän
myös rukoilee meidän edestämme." Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg:
"Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika
meidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän
vanhurskauttamisemme tähden herätetty. -- -- -- Hänen armonsiipiensä
suojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon
syytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen
pelotusta vastaan." [Hedbergin kirje Enebäckille ("Fredrik Gabriel
Hedbergin muistolle juhlajulkaisu", siv. 26-29).]

Samana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän
saanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta
kirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas
Laguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti
L. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän
pannut nimeksi _"Uskon oppi autuuteen"_. Esitys liikkuu alusta
loppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus
empimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi.
Hän näet kirjoitti Hedbergille 1843: "Jos kirjasi kokonaisuutena
arvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen
minä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja
kokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa,
etten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään
joka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta
puolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut
araksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani
astuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja
pitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut".
Saatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus
moniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään
jälkilauseessa: "Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien
kautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee
päästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana
tarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita
se painoon." Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan,
kirjoittaen: "Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut
minun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän
saarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle
sukukunnalle." -- Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy
siitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin "Venellin häissä"
ensimäisenä sananaan hänelle lausui: "Onko kirjasi jo präntissä?"
[Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että
Hedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa
tilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg
varmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta,
minkä viimemainittu siellä sai osakseen.

Tällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg
virkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme
puheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin
heränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä
otaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin
veljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu:
"Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi
kaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii
meitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan
ja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti:
'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä,
miten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on
totta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas
synnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on
kyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina
uskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina,
pahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo?
Miksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran
järjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen
hänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan
on kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon
tämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien,
olla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien
jokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö
johtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta
Jumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee
jumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti
Herralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme
jo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta
Kristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat.
Tähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia,
niin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja
kuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme
epäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme
Kristuksesta". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa
Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.]

Mutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä
enemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin
siihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa
herännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin
suuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan.
Vastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy
epäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä
kuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään
aivan väärästä katsantotavasta -- tuo on hänen tarkoitusperänsä
ja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä
suhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion
kirkkoherranapulaiselle _J. F. Cajanille_ lainatut sanat: "_Vanhan
pietismin pääerehdys_ oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui
taisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa
ollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan
töitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä
laatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä
huomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla
piiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi
pitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen,
nuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa
Kristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen
laatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä." [Akiander
VII, 327.]

Jo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen,
oli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan
nopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.

Syyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin _K. Hacklin_ kappalaisenvirkaan
Raumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti
hänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä
tilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen
"miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi
salaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin
kokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?"
_K. H. Lindfeldt_, joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena
Vampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta,
että nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa
yksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille
joutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg
on itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin
sanoin: "Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut.
Toinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas
ystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen
tämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia!
Kolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma
kelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja
sentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt
hänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja
tästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen". [Akiander
VII, 333 -- 34; Paimenmuisto.]

Hacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne
syysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund.
Tämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt,
mikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa
katsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä
selville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla.
-- Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg
kävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi
hän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui
sydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen
pyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: "vaikken minä tänään esim.
ole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni,
vaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin
olen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen
Kristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos
kohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin
aivan toista". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon
perästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 -- 36.]

Nopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä
varsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin
leviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin
sai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka
esiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä
karaktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall,
y.m.] neiti _Gustaava Cairenius_. Kun esim. Hedberg marraskuun 10
p:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu
hartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa,
puhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti
lausui Hedberg: "taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa",
ja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän
sanoilla: "oi, tuo on rikkaläjälle asettumista". Lounais-Suomen
papeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka
edelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun
kappalainen, vakavamielinen _M. Nordqvist_, mutta tämä oli jo vanha
eikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt;
Paimenmuisto.]

Jota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan
kannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin
ymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi
kerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun
alaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät
Marttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli
Hedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista
henkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen)
tulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan
mukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että
herännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen
aika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois
"ainoasta tarpeellisesta", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa
oppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään
tyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä,
oliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä
olisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää
täytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten
pappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat?
Jos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat
julistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen
Herralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen
evankeliumin suloisuutta ilmoittamaan -- seuraisiko siitä, että henki
ei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana
se, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää
Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat
häneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan
täydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan
kirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen
koko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen
evankeliumia ennen vuotta 1843?

Jokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä
kokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut
nimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin
tunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden
opillisista yksipuolisuuksista -- siitä etenkin, että katumusta,
synninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon
omistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan
kysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli
syntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut
paljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään:
eikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta
perustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut,
mihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että
hän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle
sananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin
myönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat
siksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin
hänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt
ovat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi
monen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän
kirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee,
ei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä
asioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän
v. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin
menossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: "Nyt
tiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi.
Hänellä on, mitä minulla ei ole: _vanhurskautta, pyhyyttä, armoa,
viisautta,_ ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: _syntiä,
hulluutta, kadotusta y.m._ Emmekö sinustakin ole hyvin mukava
aviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse
häntä _etsiä_". -- Eräs nuori pappi _K. Hackstedt_, joka oli ollut
saapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti
Hedbergille vähän myöhemmin: "Kun vihastun tahi teen syntiä, niin
koetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on
senkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani.
-- -- -- Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa,
mutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä
muuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä". Jos
jo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota
Hedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan
eksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin
kirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: "Vaikka me (v. Essen ja
hänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä,
niin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen
oman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja
vankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme
riistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen
salaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin,
joka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin
taistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle,
että olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä
hirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää
valoamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin,
kun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme
aikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy
auki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia
kävelläksemme." [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]

Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän
luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä
kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta
täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin
siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta,
koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että
v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies,
niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt
päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin
hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia
sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon
eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta
uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen
kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut,
menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.

Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä
milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän
oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen
hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään
pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa
siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia
tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja
muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen
puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät.
Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta
houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä
Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että
tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina
uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin
muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt
pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi
kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.



XXVI.

Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.


Oli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja
oli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen _F.
H. Velleniuksen_ virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen
kuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut
pois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa,
jos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi
vedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja
raamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi
iloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä
häntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta,
johon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy
otaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt
senkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan
niin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa
sopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta
näet kuuluu: "Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin)
uskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta
niille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin
evankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja
autuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät,
saatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei
yli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä,
alkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan
hengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja,
kuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava,
etteivät kaikki läsnäolevat _uskoneet_, vaan että moniaita löytyi,
jotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin
juotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään.
Uskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen
polska." [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]

Pari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle.
Oltiin koolla henkikirjuri _Y. E. Bonsdorffin_ luona, joka oli
mitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F.
Bergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa
Peskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian
kanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg;
Sukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas _K. Dahlbergin_
välillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä
niin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui
seurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin
kodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin.
Dahlberg vaati Berghiä "uskomaan", julistaen vastustajansa puheet
suruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä,
etsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan
tarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos
Hedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi
myöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko
hän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa "uutta lahkoa Suomen
yksimielisessä kristillisyydessä". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka
tietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn
kestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin
sanoin: "Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet
perkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan,
ja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." [Akiander VII, 357-358.]

Ei ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka
yllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat "vapaan
evankeliumin" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille.
Moni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin
pohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa
Helsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän
viimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli
hänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K.
K. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut
Berghin olleen "epäuskon pulassa Peskan talossa". [Akiander VII,
s. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh
ensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan
heränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet
Suoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että
vanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä
hän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää
tunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843
Paavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja
sentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan.
Ennenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin
vasta mainitsemaamme kirjettä "Savon kuuluisalle profeetalle",
jolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä
nytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla
huomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa
Ruotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää
mitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä
heidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan
uusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä
semmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on
oikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä
vaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään
vanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille
on pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi
muuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama,
kuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa,
missä kirjoittaja lausuu: "Tätä oppia olen minä myös ystävilleni
teroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin
vähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa
harjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen,
järjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi,
jossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa
elämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta.
Nyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa
kelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten
kasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla
Jumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki
vielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja
saatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä
ahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta
että kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle
kirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan,
onko tämä oikein vai lieneekö väärin." [Akiander VII, s. 347.]

Palajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo
Ruotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille,
kehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä
tiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä
sekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen
tulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä
keskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg
uskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22
vuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen
vaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko
innolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti
luotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan,
on sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni
_B. V. Birkstedtin_ seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat
tammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia
vasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin
kahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti.
Mutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta
jaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään
tahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta
lainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: "Keskustelun
jälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun
olimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät
kynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua
Jumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi
hän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti
meidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan
epäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan
kurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin
tahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me
toivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä
toivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä
enemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska,
joita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen
sitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin
olisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin
olla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä." Miten katkeralla
ivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon
Paavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti
hän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista,
tunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan "suuria puutteita ja halkeamia"
hengenheimolaistensa uskossa, "etenkin mikäli asia koski uskon
anastamista omin voimin." Tähän tunnustukseen lisää hän: "Mietimme
jo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa".
Vasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään
neuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen
johtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. -- Monessa paikoin
ilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli
perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin
heidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän
esim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä,
ihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti
heitä saattamaan omalla hevosellaan sekä "maksutta kyytitsi
heitä viisi pitkää virstaa." [Akiander VII, s. 359 -- 362 sekä
tuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]

Mitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin
kehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin
ei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä
siinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman
muuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei
paraallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä
Paavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa
keskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896
tuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan
ukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä
on kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä
vastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.

Niinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen
kanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin
opettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa
omaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala
Kristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin
turvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten
helteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi
on hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä
sovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki
nuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin
piileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa
"uskon ryöstämisestä", "sanan päälle korskaamisesta" y.m. Tuo
armonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli
hänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan
oli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii
uskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin.
Yhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: "Älä antau
perkeleen kanssa kamppailemaan". Dahlberg oli näet kertonut, miten
hänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä
riistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen
evankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja
pilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo
Ruotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: "Eeva lankesi sentähden, että
hän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala
vieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene." Tätä hänen Dahlbergille
lausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut
varmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.

Kernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä
tässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut,
teroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten
tärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja
keskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista
puolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät
Jumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana,
ehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi
mainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan
uhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui
yksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme
eroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan
kysymyksessä olevaa väittelyä.

Dahlbergin sanoihin: "minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa,
kuinka suruttomille tulee saarnata", vastasi Paavo: "Jumalattoman
tuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on
vakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa
autuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun
sanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden
epäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä
Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja
vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin". Eivät
nämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä
jatko: "missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja
itseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle
saattajanansa". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat
muka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole
paikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa
turvamme, mutta "vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön
kukaan sitä omistako". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt,
että katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin
hän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain
tarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin
hänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus
Ruotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]

Niinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan
heränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä
Suonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän
sikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen
kuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän
kertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on
niinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa
ankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman
tärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin
ajatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843
ilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin
tullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli "unohtanut sydämensä
turmeluksen." Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen
kirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet
"uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta" "hengen köyhyyteen".
Mitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista:
"Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska
tiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin,
kuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim.
Tampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta
ja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä,
omatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka
selvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään
jälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää
eksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta
tosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi
ja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa
sinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?" -- Pari päivää
myöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: "Hyvästi muistan kyllä,
että minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt
itseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo
verisillä kirjaimilla kirjoitettuna: _sinä olet pettynyt_. Voi,
veljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot
ovat minulle kuin Herra Jumalan sanat."

Samaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman
kirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin
Pohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien
esiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin
kertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat
kasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän
käytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa:
"Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat
4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet,
laulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin
kerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu
suurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on
kantanut". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta,
millä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita
tuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää
epäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen
tarkoituksensa. On seulomisen aika. "Viskin on Herran kädessä, hän
perkaa riihtänsä".

Jota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta
ansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin
koettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen
on yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää
tärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä
otteen: "Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten
näihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt,
että pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät
tätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä
etsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen
leikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat
hyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja
nimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti
omistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin
voimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. -- -- -- Voi,
rakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan
evankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme!
Tämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman
suuret. -- Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että
sinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna
tässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan
seuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat
miehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä,
koettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä,
suuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella,
perisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja
sisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi
vastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. -- -- -- Sinä
säälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi
hyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia
vanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa
vauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit
alituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan
evankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat
Aataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin
alla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa,
muuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä
tiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla
itselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset
sydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä
lankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti
tulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä,
jossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin
voittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken
parannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken
itsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään
omantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn
kieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin
jo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae". [Tästä
johtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]

Hedberg vastasi, kiittäen Svahnin "hyvää tarkoittavasta ja
veljellisestä kirjoituksesta". Mutta ei hän sanallakaan myönnä
missään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin
johtamansa joukon uskosta, lausuen: "Herra on käsittämättömästä
laupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin
asuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta
Kristuksessa Jesuksessa". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan
kaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten "Antikristuksen
ristinkoulusta", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen
vain hän tunnustaa "muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa
eksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta", syyttäen "vihan ja
katkeruuden täyttämää kertojaa" "liioitelluista kertomuksista" ja
luvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä
"evankeliumin tosi valoa" joutumasta pahaan huutoon. "Kumpiko
osoittaa Jumalalle suuremman kunnian", kysyy Hedberg, "sekö, joka
ainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla
syntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin
sanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo
aikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on
sovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?" -- Ja E. M.
Rosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: "Nouse, usko ja
elä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja
maa sortuisivatkin". [Akiander VII, siv. 373-385.]

Hellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä,
joka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: "Voi, veljeni, mitä
sanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt
ryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin
Tampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä,
ystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut,
jos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä
tapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken
keskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa
Berghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa
oli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik
Gabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti
levitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa -- lihallisesti vapaata uskoa.
Malmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille:
kävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa,
mihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia
kerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää
sikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut
johtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on
valmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. --
Sekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen,
että sinä itse _tietämättäsi_ olet ollut tämän onnettomuuden syynä.
Voi, jos niin olisi!"

Hedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta.
Se pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. "Jos tahdot välttää
kerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista", kirjoittaa
hän, "niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko
Jesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi
ja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja
luopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele
sen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan
alla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja
kärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa
ja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät
sinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa
kerettiläistä evankeliumia." [Akiander VII, s. 387-391.]

Enemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen
hengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös
toivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli
hänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen
"oppi-isänsä evankeliumissa" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti:
"Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen
ystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi,
vilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia
sekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin
liioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat.
Mitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että
sen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan
vapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa
tahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään,
taistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren
vaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy
Jumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt
sinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut
sinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut
sitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän
apostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani.
Kuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon
versominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä,
Jumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta
surusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai
lapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa
johdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen
valtakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat
välikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen.
Lentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän
olet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä
olet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut
sinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla
olet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut
pettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet
kaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu
on täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä,
jollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se
valkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys
hukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon
eksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele
valinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa
hyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa
monta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden
olisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen
pahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut
samasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt
surkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon
hätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen
valkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän
kurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!"

Hedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja
asiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja
hyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: "Rakkain
ystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia
pannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä
uskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri
sentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta
ja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä
myöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt
ja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä
kerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen,
pyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt
jo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni,
vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen
kuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin
valo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut
siihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina
uudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut,
ainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois
kaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut
pasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei
sokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten
olen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta,
vieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että
sydän on särkyä ja ydin luissani kuivua".

"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä
uskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa,
minun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois.
Nyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja
ymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos
synagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista,
kuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan
kauan surra. _Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa?
Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on
minun kasvoini apu ja minun Jumalani._ Tuolla majesteetin oikealla
puolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani
ja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen
puolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä,
ijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se,
joka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus
on kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan
tiedän. Amen."

Vedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja
niiden "puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin", koettaa
Hedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta
ollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus
kirjeessään oli viitannut -- hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla,
Turun markkinoilla, Tampereella -- evankelisen suunnan edustajain
erehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän
kirjoittaa: "Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh
taisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden
puolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan
viisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja
sitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan,
nimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi." Täydellä
syyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa
Paavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan
pöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän
johdosta hän kysyy: "Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden
tulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät
ja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja
omaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä
odottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?" --
Suoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein
sydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan.
"Mutta", kysyy hän, "onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä
tehnyt?" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä
että hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat
hänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander
VII, s. 398-408.]

Vasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle
kirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik.
20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä
huomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut
huomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta
muutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa
kävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne
J. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä
kannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli
kuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: "nyt se meni" sekä
nimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän.
Ehkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon
oppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti
pätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille
Lounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: "Kuka on niin
sokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja
nurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri
tämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä
pidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana,
ennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus
myöskin vanhurskautesi?" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta
ei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti
hän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat
mitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee
kuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden
kautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin
huomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset
ajatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen
käsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti
väärin tulkittiin.

Helsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan
henkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas _V.
Roslinin_ sanoja, "ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia." [V.
Roslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.]
Niin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan
tänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan,
etteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta
sitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei
kaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan
Pohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita,
hämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi
Hedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea
ja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä
kiivaammaksi.

Vastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin
henkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta
Jumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta.
Todistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä
on rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu
täsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty
huhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: "Kuinka sankarit ovat kaatuneet
sodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti
sinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun
rakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat
sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25
-- 27). -- Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut
valmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille,
kehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja
kärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen
synnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa
sisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään
saatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa
tunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin
päärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille
= vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo,
ja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' --
niin selittää ja kääntää saatana raamattua. -- Eikö hyvää siementä
kylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala
tahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1
Kun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois
lapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan
mielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden
menettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua
-- tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka
nyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa
nyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan
ja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg
ottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa.
(Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa
nauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen
Paavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman
sokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää
voi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen
sielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan
joutuneet!), hän sanoo nyt _löytäneensä totuuden_: hän on rikas,
hän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään
ihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret
suomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo:
voi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton,
eksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen
vatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen
henkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle
sanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton,
ja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä
voiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa,
surmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään
ne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki
inhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran
edessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa
aivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse,
jos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m.,
mutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi
käsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele
tehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. -- No
niin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana -- kyllä
tuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan
eteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen,
mikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua
rakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei
ennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin
olet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut
pettänyt. -- -- -- Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit
minulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan
joutuneet".

Muutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla
puhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa "Lähetyskirjeessään
herkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä". Kirje
alkaa seuraavilla sanoilla: "No niin, aika on siis tullut, jolloin
me, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä
ystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan,
jotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja
muodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja
vedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva
kuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa
kasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän
Gotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua
suureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille." Selvitettyään
kirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen,
pusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat:
"Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen
saatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on
enemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä.
Niin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä
oikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa
valossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät
heinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte
käsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te
olette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte
niin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin
voisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne
avaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta
perkeleen nimessä".

Valitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla
vaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon.
Tunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen
hyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi,
kuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena.
Sitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä
"Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille
Pohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät
Kristuksen laumaa", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen
hengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin
pitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa
lausuu: "Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin
päänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä,
niinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien
Jumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi
häpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne
lammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet
peittää todellisen pedonluontonne". Vaikka katkeruus tylsyttää
hänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen
huomautuksensa "Uskon opista autuuteen", jota Lagus, niinkuin
tiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten
nimittänyt "Gotta-kirjaksi", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli
myöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut
kirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä
kirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen
ei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui
silmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä
olevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset,
semmoiset kuin esim. "Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat
heittiöt ja antikristuksen hullut?" selitystä kaipaa. Ja semmoisista
vilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII,
s. 398-428, 439-458.] -- Asiallisempi ja vähän maltillisempi on
Hedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus.
Sekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se
millään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se
kilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain
syvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta
juopaa.

Dahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli
hänen hengellistä tilaansa, vastannut: "Minä olen syntisenä
rohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein
anteeksiannon". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: "Ei kelpaa
pukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen". Miten omituisilta
nämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen
väärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan
oikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama
näkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa
koskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä
1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten
on yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: "Sinun
tulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita
niitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos
he sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä
tulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän
uskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman
lasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi,
mutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi". [Akiander
VII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista
riitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin
persoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä
voinut pelastua siitä "summakaupasta", joka oli sen heikoin puoli.
-- Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: "Ottakoot muut
itselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina
täytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta." [Kert.
K. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti
"summakauppana" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.

       *       *       *       *       *

Syyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä
ylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he
ottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi
muutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: "Turun markkinoilla
tapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme
konsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli
kutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia
sekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta
varten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin.
Yleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus
ja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä.
Koko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita
ja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että
herrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme". Laivassa
oli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: "Hän
huomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä
huokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan
lausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan
suruttomiksi". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri
oli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen
nuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää
surua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten
nuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan
kuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii
Hjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen
rinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta
muuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen,
joka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina
Espoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan
ja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä
oleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää
tarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti,
joka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan,
siirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen
koskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I.
Berghille: "Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet
tarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet.
Kontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että
Hedbergistä on tullut kunnon mies." [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto;
G. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]

Vielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten
suru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin
asti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia
sen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään
osattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan
synnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät
ikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli
joutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä
siemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille
itselleen sekä nouseville sukupolville.



XXVII.

Jälkikatsahdus.


Oltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi
herännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta
sijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä
puhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki
ajattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat
raivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike
tarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot,
joihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna,
olivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja
heräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.

Missä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään
itsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia
ja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien
turvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä
näyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin
tukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä
huolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen
elämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin,
että taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin
Suomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä
suhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa
olemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut
ja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin
rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan
elävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset
kuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja
kyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee
valta-asemaan kirkossa.

Taistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan
syntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden
historia on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike
maassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin
tämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik
Östring, Fredrik Gabriel Hedberg -- ken heidät kaikki voi luetella?
Eikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa
olleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä
karaktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora,
lujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä
nähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä
niinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: "Minä pidän
pietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo". [Kert. A. Meurman.]
-- Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin
Niilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri
Stenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on
noussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli?
Tosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!

Aatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä
historiassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä.
Omantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa
kansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik
Bergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen
raittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin
säästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän
tärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu
vapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan.
Mutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat
voimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta,
johon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma
vastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen
hyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset
noista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli
kuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että
hän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden,
osti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella
kerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia
pakanalähetyksen palvelukseen. -- Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh
ja K. Aspegren "Evangeliskt Veckobladin" ja "Hengellisten Sanomain"
puolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen
hyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi.
Tunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839
Hänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa "eikö olisi enemmän
syytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan,
Englannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä
eikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta
tuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä
valtuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen
yrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat
voivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka
semmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita,
joita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota". [Kert.
Laguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan
vanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta
vastustamaan. "Helsingfors Tidningissä" ja "Borgå Tidningissä"
ilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi,
vieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon
tuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista.
Asiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä "Helsingfors Tidningissä"
vähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on
"kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen
lähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen.
Kaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä
kieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön."
[Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840,
nro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka
senaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko
kysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin
yrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville
sukupolville.

Niinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla
ollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin
herännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen.
Tämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen
riidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa
erimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän,
niinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä.
Täydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena
voittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. "Herran suuri armo meitä kohtaan
on näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita
syntymästä keskuudessamme", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa
muuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään
"Pietisten"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään
kertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat
vainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä
siitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen
aika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan
kärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen
suuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi
hedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä
selvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä
hengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.

Kuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta
sitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he
kirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat.
Varsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella
puhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi
vastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan
eivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän
katsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi
huomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä
tuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän
johtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli
kirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. "Evangeliskt Veckoblad" puhuu
"valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta", jota "emämaastaan
eroitettua ja hyljättyä lasta" Venäjän hallitus oli hoitanut
"verrattomalla hellyydellä". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.]
Kirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon
myöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman
vallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas
Helsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen
pantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja
arvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä
milloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät
heränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos
kohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje
ystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]

Olemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän
kirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden
historian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa,
kun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä
löytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota
tällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu
tunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin
kanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan
lakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin
heränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim.
Malmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja,
lausui Stenbäckille: "runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää
roskaa." [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut
saapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei
sitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan
tunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka
itsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen.
Eikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka
paraiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin,
aivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli
tämän

    _"Heränneen huokaus":_

    "Mun sydämeni raunio on suitsuava,
    Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
    Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava".

    "Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
    Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.
    Se sentään aina raunio on suitsuava".

    "Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
    Mun sydämeni raunioissa suitsuava
    On armon auringosta säde kirkastava".

    "Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
    Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
    On mulle rakas raunio vain suitsuava".

Olemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä
aikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä
turmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä
tilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa
oli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit
kävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään
tervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona
Lapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin
viimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä
seurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat,
paitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert.
inspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin.
Kansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina
vielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi
koko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista
liikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa.
Säätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku
morsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa.
Tuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin
"maailmankaltaisuutta" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse
muutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle
ystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista:
"Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä
pitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä
auta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta
Kalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä
yksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen
tultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä
yksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat
ihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat
väärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa,
mutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy
käydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten
muutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat
kaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti
eroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat
käyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat
menneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole
heränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy,
jos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee
puhdasta tietä". [Akiander VI, s. 93.]

Samassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen
kristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota
muotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden
peitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä,
sitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä
uskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun
oli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret
voitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi
seurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin
herännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin
suuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu,
mutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. "Sinä huomasit
useimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan
tilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m", kirjoitti Malmberg
Hedbergille 24/2 1844, lisäten: "Syynä heränneittemme huonoon tilaan
ei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan
teillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa." [Akiander
VII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun,
eksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja
"oikeitten" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen
kristillisyys hukkuu kaavan "summakauppaan", mutta useat ahdistuvat
likemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.

Elävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä
aikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei
taistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni
heistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan
ja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki
Hedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen,
joka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat
kuuluvat: "Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä
kerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis,
asemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin
onnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan
armonvaltakuntaan Suomessa -- mikä apu tuosta olisi? Turhaa --
tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet
kaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa
kauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut;
aika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. -- -- -- Säilyttäkää
minun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden
perästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja
maailma liittyy hänen riemuunsa". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu,
löytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä
olevan kirjeen kopiossa.] -- Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen
Hedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: "Mennään
vuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa
vai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän
palveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja
sitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo". [Akiander VII,
s. 428.]

Millainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle
asettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II - 1836-1844" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.