Title: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852" ***


SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III

1845-1852


Kirj.

M. ROSENDAL



Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.
Sanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.



    -- minulla on sinua vastaan, että olet
    hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.

                            Ilm. k. 2: 4.



SISÄLLYS:

     I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
    II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
   III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
    IV. Herännäisyyden oppi.
     V. Heränneitten sielunhoito.
    VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
        loppupuolella.
   VII. Savon herännäisyys 1845-50.
  VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
    IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
     X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia
        1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
    XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren
        jaon enteitä.
   XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista
        johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
  XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.
        Laguksen suhde heihin.
   XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä
        ja herännäisyydestä.
    XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo
        Ruotsalaisen kuoleman aikana.
   XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.
  XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista
        vuosina 1850-52.
 XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen
        herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
   XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun
        alkuvuosina.
    XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun
        alkuvuosina.
   XXI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.



I.

Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.


Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava
aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia
käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän
seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana
kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia
hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta,
häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän
uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on
päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei
kaikkialla.

Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä
oli _"Nya Morgonväkter, till de bildade"_ (Uusia Aamuvartioita,
sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot
syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on
myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan
puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen
aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa
väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut
"Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa
vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin
pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J.
V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen
osaa.

Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin
kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän
kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että
sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien
mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta
raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja
kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja
kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän
tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa
mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin
siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa
tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy
paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä
viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet
esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään
parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi
päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa
taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta
itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle".
Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei
sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen
evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta
Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat
uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että
Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan
välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse
turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen
avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta
luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi
sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän,
kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista
ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää
on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki.
Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa
lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa
pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän
uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin
työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee
kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä
sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat
herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman
ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.

Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin,
arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista
vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja
katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad"
kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin
auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean
pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän
paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä
"vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo
kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin
heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten
sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä
suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan
kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum
est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä
loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta
raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä -- niin hän arvelee -- oli
järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria
kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa
raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten:
"puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi
ihmiseksi". -- Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi,
syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien
herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen
luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter";
Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]

Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä
herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa
evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan
kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen
näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII,
373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä
selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit
auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta
heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän
kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän
Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen
"Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.]
Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä
vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos
ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka
kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa
ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]

Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna
(1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen
otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän
tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja
Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi
vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta
totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä
arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu
paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen
syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism
och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi
ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun
siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi
tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin
kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista.
Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning"
kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa,
kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.]
Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan
heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista.
Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin
uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti
heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin
itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun
Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin
antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita.
[Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä
seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg
itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän
kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan
kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina
vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen
vuodesta 1845 toimittamansa _"Allmän evangelisk tidning"_
(Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli
kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi
kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä
vastaan.

Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan
herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen
ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja
tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi.
Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta
"Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin
hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole
lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen
opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa
synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin
luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan
kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole
syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan
'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko
parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen
harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin
oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten
tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he
ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad)
kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan
näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui
viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko
niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on
tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon
kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan
käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa
leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt
luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa
niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi
sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän
kautta on hän _herraudenkin_ eli korkean esivallan armollisine
asetuksineen _ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata_ (2
Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut
korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret
sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 -- 33.]

Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin
kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta
loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin
syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut
hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui
viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin
väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken
puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan
turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento
vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen,
samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä
pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä
ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet,
mutta ei raitis hengellinen elämä.

Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä
eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran
seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen
huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle
lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja
kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen.
Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu
hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä
vastaan on kirjan kärki tähdätty, _sen_ "väärän opin kauhistus" on
Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen
kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin
milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon
opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon
Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin
paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin
ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan
ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. -- Joka vähänkään
tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa
Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista
viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus
meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei
tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin
Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan
kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja
piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä",
kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja
"visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta
omissa ja vieraissa seurakunnissa.

Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä
löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön
katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin
aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.

Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist
kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther
myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti
evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe
parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan
syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi,
ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti
seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä
jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja
pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä
siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon
Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan
tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi.
Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä
eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota
niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti
loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen
"Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei
ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin
ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin
kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden
oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti,
että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä
"sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa".
Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan
Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä
miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan
tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa",
huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan
tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä
Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen,
eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä
vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan
kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän
Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän
kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen
koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta,
jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".]
Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee
tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien
oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.

Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V.
Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana.
"Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella
"Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen
lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli
kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan"
(J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin
"Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että
kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla
tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo
aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi
väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista
huomiota".

Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa
puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja
kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena
kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen
lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua
julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli".
Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää,
että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme
nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän
kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta".
Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin
ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä
kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään
lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa
suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli
kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.

Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin
yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja
parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen
ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin
määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona,
josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin
arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu:
"Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta
uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen,
raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta".
"Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että
moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden
johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen
esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään
antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta
hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin
sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät
häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja
hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan
siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista
elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten,
että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä
hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima",
nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin
juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän
opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi
kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin
kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista
oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo
pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta,
vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä",
väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta
lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman
tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa
"kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä
rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät
parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan
luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän
vanhurskautta".

"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen
Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä
suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen
tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera
uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista
sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit
olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista
laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä.
Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia
siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin
"Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J.
V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J.
F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta
"Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että
Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta,
kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen
kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi
kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen
kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan
kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää
siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman'
toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist.
seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] -- Jonkunlainen kyllästyminen
alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä
piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin
kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten
vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen
vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä
yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen.
Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden
lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus
otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden
käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan
kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin
ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään
tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin
kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta
korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen
perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa
seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät
työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa
heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään
ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön
velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän
laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on
koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]

Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen"
johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman"
arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta
saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä
kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän
lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen
sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä
työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta
Jumalan armoon. -- Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja
järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity
erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi
tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin
ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä
vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja
epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä,
että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu
ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon
sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan
tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa
yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä,
vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on
tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta
tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä,
ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin
menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole
ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta
kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen
taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen
sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s.
264.]

Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos
kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen
pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä
ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi
kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi,
mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän
kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan
"Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut
tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta
heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin
syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin
oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka
tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo
siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon
vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin
myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden
huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen,
kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo,
todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan
mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä
vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän
päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota
taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".

Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle
oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin
Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään
käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja
stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim.
kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin
yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka
nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista
niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman
Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä
ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin
Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".



II.

Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.


Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä
Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita.
Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa,
joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään
heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan.
Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan
herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen
kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.

Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille.
Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen
ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja
elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän
sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä
oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli
hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan
tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja
näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi
laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on
myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta,
niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin
että hän eli niinkuin hän opetti.

Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh
heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti
jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin
kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi
Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana
hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta
perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa
1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat
kaikki jo siitäkin, että paitsi _K. Hämäläisen_ ja ennen (II, 439)
mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän
huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin
kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät
Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa.
Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo
Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki
matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina
kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina
tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo
oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus
Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana
seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen
(Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen
välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi.
Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen
arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä
suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen
miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon
nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja
viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän,
jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan
tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen
ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin
kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli
tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.

Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti
huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta
"kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli
viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin
virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi
loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän
uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka
iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka
taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä
tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden
vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.]
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin"
palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin
Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan
tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon
ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin.
Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena
oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin
ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä
uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka
yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna
on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta
yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä
mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna
uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo
riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko
laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan
uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa
tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt
voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin
osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen
ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa
välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen,
että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen
kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä,
etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja
maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta,
yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan
jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten
papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan
valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi
Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä
tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden
päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano
ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa
maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat
tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet
naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi
ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml.
arbeten IV s. 240-241.]

Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo
Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä
puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta
kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole
säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan
saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa
saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan
herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla
ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli
varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt
sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta
niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut
syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen
tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä
merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään
pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä
pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta.
Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen
se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän
kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.

Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän
kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa
suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen
ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että
"Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä
vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi
kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut
niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi
herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus,
joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme,
meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."

Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta
Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa.
Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi
puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka
painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan".
Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran
ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen
silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin
tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä,
minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme
varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen
lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa,
voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta
esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi
tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."

Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä
pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota
vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo
esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan
selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä
yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja
vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä
seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh:
"Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki,
jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus
suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi
kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta,
jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin
varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja
heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille
ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat
kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen,
niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan
sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä
vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella,
näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä
suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla
tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi
kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh,
"esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin
hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi
huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja
hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt
kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista
ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan
äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta
onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen
sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä
kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan
aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi
aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista
vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana
kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä,
jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla
tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden
aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. --
Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin
jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin
joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä
raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se
on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." -- -- Väitteensä todistaa Bergh
esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin
puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta
toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa
tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä,
näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on
kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja
olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi.
Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto
lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi
muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule
täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä
uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla
aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen
tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut
maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa
vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava
vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa
on täydellisesti voitettu. -- Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko
jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman
korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun
pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen
sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja
muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui
perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi
niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja
maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti
itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies
oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma
murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis
mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton
kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut
kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan
vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan
ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli
ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään
pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu
vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa
hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille
määräämän paikan."

Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä
vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi
vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy
Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä
vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan
leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme
myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin
viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden
voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon
maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että
jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin
on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää
ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä.
Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä.
Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus,
tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus
ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."

Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä
olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri
siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen
tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen
herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän
tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä
on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen
korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen
ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria
myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle
katsantotavalle.

Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki
näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat
luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he
hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa
mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän
piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella
heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä
oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei
kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan.
Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.

Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin
vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta.
Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle,
tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin
ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne
semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha
tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa
tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä
katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan
ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas,
kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin
tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää".
Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä,
vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa
kirkollekin.

"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee
kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein
sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten
voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että
hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen
tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut.
Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa
samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla,
että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli
muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että
kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja
hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt.
Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli
puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,
mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on
syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen
suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen
liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta
tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa
saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen
uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana,
joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin
itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa:
tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu
tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu
korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan
henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti
laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua!
Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki,
jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä
(Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon
työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja
vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin
paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on
anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat
Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton
henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me
salaisesti kammoksuen pelkäämme."

Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen
johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion
se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se
itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen
kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää
sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta
valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma
maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden
aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden
joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus
historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa
vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen
joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan
viisauteensa?"

Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja
myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta
merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista
päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina
siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea
halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se
seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian
ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se
myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän
tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.

Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan
toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen
elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja
täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja
tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten
haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten
koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei
koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta",
vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen
että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle
hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh
niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin
uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta
helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme.
Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys
olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen
esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut
selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta
siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat
tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden
täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten
synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä
muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä
toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei
Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa,
sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että
kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. -- Miksi
siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato
Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain
suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin
'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen
opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin
hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen
voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja
kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä
heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on
nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä
päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi
täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme
tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli
nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui
valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli
heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; -- ja mekö
arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi
johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi
lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme
tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää
nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä
kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me
palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle,
joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä
uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri
sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen
menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on
vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se
langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja
ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä
voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää,
minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja
kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko
kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka
hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen
välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen
kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja
kunnialla."

Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin
esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa
tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut
ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän
tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja
ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa
mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina
ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan
kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä
kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan
lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet
ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka
uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei
Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä
on nöyrä, rukoileva henki.

Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on
herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä
Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan
seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden
puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen
sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen
mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui
meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa
niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä
aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone
kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt,
että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista
murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan
entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta
sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin,
jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa
matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan
tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna
tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon
yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus
-- kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja
muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan
seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta
lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja
kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti
uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin
löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa
ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh
"Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i
närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]

Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat
suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa
arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä
muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon
suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin
tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan
herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v.
1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta,
jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet:
"Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen
huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi
ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta
kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan,
mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans
Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta
herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta
vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä
paljon vaa'assa.

       *       *       *       *       *

Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan
paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja
joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään.
Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla,
samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje
J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista
seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä
Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat
heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen
että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa
puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat
näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa.
Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella.
Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli
todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J.
I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen
tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti
paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin
selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon
herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. -- Kiivaasti
taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan.
Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert
V. Suhonen y.m.]

V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320)
on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa
hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka
ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu
(I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät
veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai
pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä
korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä
kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne
tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä
tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille
juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan
pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä
puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua
pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten
kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan
kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi
paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään,
muistaen tilinteon suurta päivää.

Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik
Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi
papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin
ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus
tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä
Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin
uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten
välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin
vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V.
Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A.
Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti
Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan
siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen
niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli
saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen
runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja
että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]

Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin
matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden
joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana
ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje
J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten
talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin
tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet:
Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen
Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari
Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F.
Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei
ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana
ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja
elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen
esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja
kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea
muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin
vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina
saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset
heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin
y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan
kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä,
siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon
tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden
ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan.
Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa
hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa
ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]

Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman
veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia
tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin
Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän
sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin
Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän
välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.

Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon
siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät
saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän
hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi
hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään
selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään
tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin
koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin
vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja
Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on
oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen
riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet
sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin,
tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin
näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei
hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon
herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako
on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.



III.

Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.


Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina
kehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia
myöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään,
herännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen
ryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan
johtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys.
Hedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta;
päinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan
heränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja
elämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta
ei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina
juurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä
järjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja
yhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille
saapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen
laski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja
väsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä
Herran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä
perustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin
ylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat
Suupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja
suomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä
oli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän
valvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja
pääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg
toimitti kirjasensa "Röster från Zion" (Ääniä Siionista) muutamille
Vaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään
kirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, "etteivät
semmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta
ravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä." [N. K.
Malmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]

Uusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan
herännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista
oppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II,
s. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan
ja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja
määrättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja
hänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna
herännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin
olemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat
harvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä
häneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien
neuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään
tullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina
vuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki
tunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O.
Durchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen
ystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet
tuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin
jo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.]
Tähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt
herännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen,
Suupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi
Ylihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden
vaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta
uskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän
ryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä
ennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista,
joita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409)
mainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845
kirjoittanut isälleen: "Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua
sotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi
Nygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet
minut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan
Pohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi". [K. K. von. Essenin
kirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy
epäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla
kotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan,
koska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri
Stenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi
voimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, "ettei maisteri v.
Essenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana". [K. K.
von. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]

A. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen
kanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia
sukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N.
K. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita
pidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja
tämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten
pappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja
katsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet
säätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa
perhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet,
lisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten
perhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan
sanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton
vieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on
nähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien,
kanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu.
Läheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa
neuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen
juhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia.
Kaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä
viipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka
väen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin
ravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno
nainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui
isäntä: "niele vain, ei se myrkkyä ole".

Noin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä
olevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli
hän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan
kansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa
ja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin
asioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli
ehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli
mennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte
Achrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa
lainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: "Tulkaa
tänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka
kenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi
jotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi
turhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8
piikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä
kielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai
jokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia
kirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli
palkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät.
Nämä kaikki isännän vaikutuksesta. -- Sunnuntaina palkkaväki innolla
riensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi
kumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja
hevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä
ihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka
eivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana
antaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika
ruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla
kappelikirkoille". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]

Olemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni
tämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. "Venellin häät" Espoossa (II, s.
410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa
vietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta
vihityn papin, _Alfred Kihlmanin_ ja _Reinhold Helanderin_ häät
heinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja
liikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston
nuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin
puoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen
luvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet
papiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän
kirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen,
miettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen
mieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta
mainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli
syntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon
oleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka
vuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin
siellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän
O. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli
kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa,
jonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa.
[Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli
muuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä
asuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin
kodissa. [Kert. Sofia Helander.]

Jo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin
häihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H.
Bergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla
liittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli
_K. F. Stenbäck_, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren
kanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I.
Bergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen,
Pyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck
y.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri
joukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet
ahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä
iltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka
lattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla
virttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa
virttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät.
Virren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan
rukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja
alkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat
lattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.

Malmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset
vieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti
hartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka
viihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti
monta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin
jonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön
neuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli
hänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. -- Joskus kuului
vinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä,
joka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan
suomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat.
Luettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla
ankaria muistutuksia "uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa
ymmärtäisi". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa
pari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut
paljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman
"puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa
kirjallisuudessa". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka
useimmat olivat tyytymättömät "Durchmanin uutuuksiin". Ainoa seikka,
joka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden
mielestä "ylimielinen varmuus" ja "komentava mahtavuus", millä
Malmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat
henkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti
mukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa.
Niinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka,
samoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen
käsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta
minkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat
kumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä
Malmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.

Marielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin
puolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan
viljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat
heränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa,
ilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin
matkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa
nytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä
lähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he
viipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman
palavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista
vierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert.
Karolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia
Helander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma
(nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]

Lyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin
1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten
pappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa
leviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä:
_J. H. Roos_, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa
(1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N.
Holmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä
v. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, _Vilhelm Ingman_, synt.
1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla,
J. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja
hänen apulaisensa _Jaakko Esaias Vegelius_, synt. 1817 ja vihitty
papiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, _E. J.
Snellman_ kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845
pitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K.
Malmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja
armovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463)
kirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), _Jaakko
Simelius_, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena
Raippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman
Alahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa,
_Juhana Julius Häggman_, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846,
kappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, _Heikki Moliis_
kappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä,
Alfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena
1846-50, _Otto Isak Appelberg_, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843,
välisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, _Frans Petter Kemell_,
(josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina _Lappajärvellä, Kaarle
Adolf Lilius_ kappalaisena _Kortesjärvellä_, K. Johansson kappalaisena
Vimpelissä ja _Aleksanteri Jaakko Gummerus_, joka, oltuaan
ylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna
pääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies,
joka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista
Suupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä,
sillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet
nimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa
1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran.
[Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI,
319.]

Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa
leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten
suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat
koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla
matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden
kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja
lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja
kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä
herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet
pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa.
Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta
huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat
olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät
neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on
seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J.
Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon
pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s.
heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät
matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän
luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä,
vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa".
Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä
tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta
missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan."
[Kert. J. V. Nybergh y.m.]

Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin
ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman,
toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä
vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter
Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä
isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin
ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt.
Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta
hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi
sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa
herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin
saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell
naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin
tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä
heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka
oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori
"eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan".
Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan,
solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen
taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin
kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä
pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota
seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli
katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä.
Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi
ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että
herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi
hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin
toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani
hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän
nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän
vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä
tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu.
Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien
nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen
veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta.
Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen
ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta
ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille
kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan
oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä,
nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert
Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää
viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä
eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja
selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin
ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden
syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä
luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert
ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn
suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä
tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana
vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei
hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut
osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten
ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana
kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi
muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin
muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan
esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen
kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta
rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin
ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin
mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin
koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän
kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana
oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä."
Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen
eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen,
niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa
tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet
sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja
synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin
esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä
kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa,
mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman,
"joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa
Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa.
-- Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti
Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja
heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan
varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään
uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina
hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina,
jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726
14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina
konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman
suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut
päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen.
Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä
auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan.
Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä
asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina
Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä,
jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]

Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet
herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t
pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta
vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin
tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti
Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta
pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä
tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi",
"vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta,
yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän
valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja
joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren,
että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin
Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti
puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä',
'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen
pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei
tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin
toiseen seurakuntaan.

Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä
muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois
siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'.
Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun
viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja
yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa
huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja
omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä
synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän
vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin
turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet
yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii.
Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden
takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin
syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin
nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan,
löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet
käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua,
jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet,
ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin
ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua.
Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan
vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut
olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua
sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä
maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista
vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan
on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville
ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa
kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun
puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'.
Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti
Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien
lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. -- -- Rovasti Appelgren
sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä
tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla
saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti
dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi.
Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle
ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti
dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren
kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä
syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin
tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan
seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa,
etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti
dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa.
Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen
julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä
häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on
omistanut". -- Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt
moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin:
"Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu
sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en
kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut
oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä
käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä
vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten
sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan
toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa
enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla
sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa
yksinkertaisuudessa. -- -- Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan
'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni
sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'.
Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on
täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet
tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli
olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on
ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden
herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää,
filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo
tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan
semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt
sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta,
'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään
kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja
saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en
voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä
kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman
matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä
Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä
autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan
tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m.,
niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin
puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri
rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista
lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia
moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä
Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.

Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin
epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan
vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä
todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä
muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En
tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen
minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus
ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin
ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi
rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti
Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua
Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty
ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat
seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten
törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos
joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten
sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä
varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen
väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti
Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni
päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius
Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät
käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia
salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen
tarkoituksensa".

Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä
tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän
toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v.
1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat
oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]

Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat
ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N.
Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle
Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä,
ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan
kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu
sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D.
Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt
minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on
tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän
oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin
kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen
julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen -- -- -- teemme tiettäväksi, että
armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti
ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä
laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa
ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En
tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan,
paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä
pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan
kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka
tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa
kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen
kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti
vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan
kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi
jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]

Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli
tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja
surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin:
"---- -- Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri
nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme
kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja
ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen
muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen
vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs
Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti
Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut
mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa
on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä
vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli
saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen
omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa
hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen
kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja
myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi
nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen
ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella,
niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on
kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta
Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että
täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä,
(Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin
oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von
Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46,
(kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]

Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan
täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati
lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi,
vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi,
mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa,
niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen
uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista
ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli
isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan
vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta
salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä
varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R.
Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin
kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen
toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja
rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli
hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti
ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti
vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen
jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä
voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni
pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.

Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan
seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut
Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13
ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan.
Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella
kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä
nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava
hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849
tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa
Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina
enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat
myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa
näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon
maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä
suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk
Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka
terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren
työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän
työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849
kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut
kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. -- -- Saa
nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa
minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei
enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä
kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille
14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin
Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat
kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja
virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten
juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä
vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja
mielipaha yleinen -- juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä
asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat,
vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin
muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen
tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi.
Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken
määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa
asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja
yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta
iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä,
sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että
avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat
toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi -- sekin joskus tapahtui
-- jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän
perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia
lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä
sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet
todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin
suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina
Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]

Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta
tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat,
miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle
semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu
-- häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta.
Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H.
Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan
ihmisten kertomukset -- niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä
kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta
voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä
itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada --
rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja
rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja
elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja
neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset
tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän
oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen
vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut.
Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan,
oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi
kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä
hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko,
syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että
sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki,
väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet
kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin
vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä
itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri
voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on
suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät
löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä,
joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla
näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset
aina voittajana luotaan luonut -- hän joka "itki kaupunkia", kun sen
kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.

Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän
puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät
vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin
purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus,
vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se
suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä
-- kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän
puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä
rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän
puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta,
vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka
liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla
näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan
herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet
osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika.
Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita
vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten
virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa
luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä
pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet,
saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki
tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on
itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa,
arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa,
siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard
Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on
semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina
matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät;
mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä
vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina
erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä
sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen
tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa
nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun
pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi
kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]

Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme
toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa
tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset
vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja
kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten
tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat
hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa
tarkempaa selvitystä.

Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo
Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän
kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä
tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli
hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä
nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui
rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te
aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen
renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin
virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden
joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa
Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen
Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen.
Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan
tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on
kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava
oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi
Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä
hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko
lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka...?" [Kertoneet
tilaisuudessa saapuvilla olleet.] -- Monta tilaisuutta voisi mainita,
joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli
kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on
varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli
leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei
kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi
seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä
tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan,
katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina
Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta
tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin
paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja
määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa.
Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset
tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies,
josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli,
otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut
pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei
"farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä
menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon
esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai
pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa.
Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan
asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin
herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä
oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan
heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin
Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli
väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi.
Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi,
arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia,
lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule."
[Kert. A. O. Törnudd.]

Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara
arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot
kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus
eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä
tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä
vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja
muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta,
kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen
muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen
ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä
nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin
on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä
monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim.
seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan
kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on
kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen
neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri
i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille --44.] Ja
samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla
tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista
määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi
neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja
nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa
ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti
epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa,
huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa
oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte
Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten
tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs
papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen
menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana.
Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä
lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois
hartaustilaisuudesta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus.
"Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat,
joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä,
huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat.
Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden
käyttäminen oli moitittavaa -- joko kerrassaan ilman käsineitä tahi
n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa,
leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva
G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski
rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli
murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä
seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]

Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta,
vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen
kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta
näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä
tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai
aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen
sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät
ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet
niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen
aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin
Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon
jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan
talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen
itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä
päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa
saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut.
Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa
neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo
päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle,
kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck
haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin
oikeus tapahtunut.

Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava.
Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti
voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta.
Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa
hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon
harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana.
Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä
kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon,
että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun
rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa
herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli
vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän
kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä
jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään
kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan
uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck
olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua
tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän
eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan
puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen
tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]

Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä
1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin
konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä
kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen
ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja
jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä
tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä
ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain -- voimattomia sanoja, niin
taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos,
niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän
valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi
esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa
tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama
kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen
elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän
vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella
innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen
ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli
taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan
muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja
seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen
pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin
hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen
luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin
soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin
kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut
niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä
miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa,
joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä
maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan
lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden
tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja
ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa
sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä
kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita,
joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä
Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja
suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut
tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut
vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg,
F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin
saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki
Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden
herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella.
Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan
heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä
puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena
puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja
pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui
seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä.
Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen
tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui
tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden
johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja
innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä
ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä
ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen
runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän,
tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan
heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja
sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa
Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 -- 389 ja L. H. Sandelin, Lauri
Stenbäck s. 75 -- 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin
luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo
siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia
vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.

Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin
uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa
määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja
mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa
uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli
alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä
kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin
kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III
s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi
sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän
"Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa
toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään.
Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert.
(1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10
47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän
välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa _"Theologisk
Tidskrift för lutheraner"_ (Jumaluusopillinen aikakauslehti
lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä
joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä
silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi
suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt,
näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti.
Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan
aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh,
jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut
ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota
lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo
Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän
ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck
Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon
mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden
suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo
ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän
asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani
hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun
päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin
koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on
hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von
Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua
estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on
mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin
sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään.
Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo
sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta
hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja
jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi
nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. --
Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti
vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I.
Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]

Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan
vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä
ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja
hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos
Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän
hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt
sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto
Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan
miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta.
"Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään
tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain
tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta
kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin,
Lars Stenbäck s. 240.]

Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää
uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin
palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen
vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian
aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre
kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan
runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina
miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä
myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina
vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi
runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli
säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta
jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen
oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä
viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin
näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa
uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois
kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka
vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin
jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei
ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on
kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän
esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää
uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen.
Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni"
tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa
vaikenemaan. Runo kuuluu:

    "Oi, halveksien eroa
    Ei runoilija lyyrystään,
    Sen luopuin suloriemuista
    Ja rientäin laulukeväästään
    Vait' loistovaltaa vailla
    Pois varjoin kanssa lepäämään."

    "Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
    Hän laulun mait' ei tuntenut,
    Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
    Hän konsaan ole ihaillut.
    Jos lyyrynsä on vaiti,
    Ei mitään siinä hukkunut."

    "Ei konsaan rikost' olla voi,
    Kun runo kaunis, tos' on vaan!
    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
    Hän käyttäköhön omanaan;
    Hän saa ja hänen täytyy
    Vapaasti laulaa tunteitaan."

    "Mut' yhden paljon suuremman,
    Kuin runo, tiedän päällä maan,
    Se suur' on totuus Jumalan,
    Mi kulkee pyhää kulkuaan
    Ja tempaa ihmissielut
    Ja päästää heidät kuolostaan."

    "Maan päällä sen, mi kauneint' on
    Ja rinnat voittaa sulollaan,
    Luo runoilija muotohon;
    Mut' totuus tää jos häll' on vaan,
    On hänen aatteens', sanans'
    Sen luomat, suomat kauttaaltaan."

    "Ja jos se pohjaa myötenkin
    Saa tunkeuda sydämeen,
    Ei silloin aikaa haaveihin,
    Todellisuus jää yksikseen,
    Ja tappio on hälle,
    Min ennen luuli voitokseen."

    "Jos vihdoin hän saa elämän,
    Mi kuolossa ei kuolekkaan,
    Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
    Mi liikkuu suurta sielussaan,
    Hän vaipuu rukoukseen,
    Mut' sanoja ei löydä vaan."

    "Ei runo puhdas siihen, maan
    Ei käy se muotoon, määrähän!
    Viel' sanoiss' soinut konsanaan
    Ei laulu uuden elämän.
    Mutt' Herran ystävänä
    Sen taivaass' saapi laulaa hän."

       *       *       *       *       *

Herännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen
Kalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten
oloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle,
jonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta
aikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi
rakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi
vuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin,
nähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään
puhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit,
yhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta
ja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne
oli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli
tulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova
aika.

Jo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa
Laguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin,
etteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen
lienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli
huomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta
siitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen
tarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty
väittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet
ottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen
hurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi
vaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon
suuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin
uskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan
Nivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten
seuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein
neuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi
liikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää
oppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen
uskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei
löytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei
ollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat "kiiltopyhyydeksi"
rehellisimmätkin puheet "Kristuksen sisällisestä tuntemisesta" ja
vakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli
monessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden
seutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet "yksi sydän ja yksi
sielu". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista
väsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä
seurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen
ystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä
kummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä
eksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan,
mitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä
vähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli.
Laguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille
vierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat
väärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia
lempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan.
Eikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin
mitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän
hengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri
suuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: _"Vilhelmiläiset"_ eli
_"Niskaslaiset"_, joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja
_"Toistupalaiset"_, Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin
nimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista
eräässä _Pulkkilan_ heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846
pitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden
ulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa
Schwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä
Wilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus
lausui: "Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät
kai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin". Niskanen puolusti itseään,
väittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja
omantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat
Lagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä
joulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan.
Vilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä
syntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet
näkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli
Kajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä.
Matkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten
silloisen johtomiehen _Olli Kärkkäisen_ tykö. Kuvaava on seuraava,
erään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten
kohtauksesta. Olli: "Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä,
pysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo
sanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli
Niskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka
sinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän.
Tuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa
vaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo
niin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista
ei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän
jatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli
talo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat,
savella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin
saviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä
opetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät
seinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni
ulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa -- mistä saan murkinaa? Kun
astuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani.
Selitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli
puu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka
seisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit,
vaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit
että oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta
astuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit
astuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele
toi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin
12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin." [Kert. Wilhelm
Niskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla,
sekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on
kertonut.] -- Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen.
Pidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu
oli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin
Niskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin
harhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna
Pikkarainen y.m.]

Näinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa
asuva _Heikki Sarja_ niminen mies, joka alussa oli ollut hänen
likeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän
panettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti
tehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein
Kalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi
kallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian
näkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847
Niemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin
oli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät
välit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, _Pekka
Lankinen_ y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien
kuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta
y.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka
kyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta,
liittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie
ollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään
aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: "Tämä Kalajoki menee pian
aivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle." [Kert. (1896)
Maija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]

Niinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä
"lähetyskirjastakin" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat
hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei
Ruotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki
matkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen
pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut.
Suupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48),
viimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä.
Niinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla,
kirjoittaa: "Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen
syvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi
pitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta
tuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli
pintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin
harvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi,
oli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli
minulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin,
kun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta
toiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin
hengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin
suinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa
huomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta
'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin
myöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja
kohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta
jumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun
hänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin
dogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän
opetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut." [Akiander VI, s.
319-320.]

Huomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse,
herännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä
liikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään
antanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä
levittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli
nuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin
synnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että
Niskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli
yksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden
alkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä
ajoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen
johtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään
taistelevia suuntia ja lahkoja.

Herännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä
aikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä
Österbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa
takia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän
poismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa
Alavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon
saatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua,
vastasi hän: "Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane".
Sitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää
käynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat
heränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon
suoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat.
Jonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin
seuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia
kertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti;
paraimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt
sitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman
sattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan
hänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen
silloinen renki.] -- Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli
Schwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä
mieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien
usein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi.
[Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J.
Schwartzberg.]

Alavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään.
Sikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät;
joskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa
kielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia
ilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet
kannettiin Österbladhin käskystä ulos. -- Vuosi vuodelta huomattiin
yhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan
Alavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset
Alavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa
oli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.

Kalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit
elivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä
nuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja
Durchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset
sanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H.
Laurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo
käräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842
_Alakiiminkiin_, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen
saarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei
kuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään _Alatorniolla_, missä
hän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa.
Kylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin,
niin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy
omistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus
pääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan
Kalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti
herännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien
muistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon
liikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell;
Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] -- Likempänä entisiä työmaitaan
jatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa.
Lappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle,
jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa
hoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä
suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen,
ehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin
hyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään
pitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin
niissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään,
lausuen: "minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän
takana." [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]

Suurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera
pohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun
keski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena _Iissä_. Jo v. 1843 oli
hän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä
muutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta
huomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja
hänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen
kalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina
hellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu
ja kiusausten kanssa taisteleva -- ja semmoisia kyllä hänen aikanaan
Iissäkin löytyi -- sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan
unohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena,
jotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata.
Sentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä
taipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus
huomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja
silloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja
särkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck
kirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä,
esim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]

V. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli
ollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti
tämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa.
Kaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut,
kylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.

Suuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja
uusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia
herännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa
muiden kera _Mikael Reinhold Montin_, joka oli syntynyt 1817 ja
vihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä
varomattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin
tähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen
kehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja
hänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan
ylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845
Alakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.

Maan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten
pappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan
työtä nuori herännyt pappi nimeltä _Sakari Castrén_, hänkin
myöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi
Säräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli
nuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen
avioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin
papiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina
syntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin
Torniossa ja sitten _Tervolassa_, saaden viimemainitussa seurakunnassa
aikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois
muutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. -- 1847 vuoden lopussa
tapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.

Kovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa
_Kaarle Ferdinand Pfaler_, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842.
Hänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan
kuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi
pelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan
aikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa.
Oltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa _Perhossa_, toimi hän
kappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana _Turtolassa_ vuosina
1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi.
[Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]

Muidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä
herätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut
aikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei
Pohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt.
Rajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita
suuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on
tunnettu.

       *       *       *       *       *

Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli
jo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin
markkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen
matkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita
myöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia
käyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä _A.
Pikkaraisen_ koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen
opinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli
tutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä
evankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän
alussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II,
447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut
paikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies -- hän oli syntynyt 1822
toukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 -- oli kyllä
isältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti
papiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin
suhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti
mieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva
Malmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta
evankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan
alkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri,
Kajaanin koulun toinen opettaja _Johana Krank_, joka samaan aikaan oli
paikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan
suosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista
häiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat
aikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin
painostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan
lähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli
Pikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä
asioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana
saapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat,
keitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että
Krank ja Helander sen kuulivat: "Kajaanin fiskaali ja Kajaanin
epäuskon linnan komentantti". Jo tästä huomasivat murheelliset
nuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja
seuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän
sydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia,
ryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden
palveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä
ahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo
näinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo
tähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike
Kajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein
nauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander
y.m.; Kajaanin kirkonkirja.]

Kainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta
huomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v.
papiksi vihitty nuori mies _Kustaa Reinhold Petterson_. Hän toimi
täällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä.
Eräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti,
että "koko seurakunta tuli lyödyksi". Maaperää kylvölleen oli Herra
kauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt
suuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin
Kainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat
Kajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin
kuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten
puhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa,
että Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa
matkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita
Karjalaan asti.

Vielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan
herännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin
heistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli
nim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli
Laakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin
Laanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti
Uusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo
Ruotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei
hän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km.
Laakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän
heränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät
he Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät
yhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja
eripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan
vieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan
silloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen
heränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin
Uudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa.
Varsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja
Janson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä
sielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi.
Minkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia
seuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei
löytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan
altis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut
-- päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti
paljon Jansonista, sanoen häntä joskus "paraaksi ystäväkseen", mutta
tuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui.
Sitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi
kieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä
Jansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F.
Lönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria
Partanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille
9/1 47.]

Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella
syntymään ennen (III, 51) mainittu _Kaarle Adolf Lilius_, jonka muisto
vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811,
tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi
sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai
hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja
kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen.
Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että
sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies;
orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista.
Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin
vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan
väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli
heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius
ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander,
vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut
maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet
eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa
luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien
ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin
saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka
hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti.
Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä
joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa
kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa
noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka
vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia
sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin
kertomukset.]



IV.

Herännäisyyden oppi.


Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä
tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi
yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin
ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi
otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla
ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti
esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten
johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen
järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys
niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat
vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka
oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta
tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei
Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen
kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että
sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä
uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa.
Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia,
joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden
ensimmäisenä edustajana.

Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton
luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän
puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa
katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa
vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin
suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu
on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon
lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset
olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.]
Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia
hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on
ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän
hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja
Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on
tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin
opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei
vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla
opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa
ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen
opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä
teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät
raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.

Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa
kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota
yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja
tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti
herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi
elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka,
miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille
dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille,
asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan.
Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka
liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän
tunnustuksensa ja uskonsa -- koko heidän jumalanpelkonsa ja
jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu
turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi
uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa,
julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista
ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme
heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle.
Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi,
miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen
mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, _herätys_, joka
tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä
armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän,
herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt
tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä
syvemmin perehtyi hän _katumuksen_ ja _synninsurun_ salaisuuteen ja
niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se
totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin
hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus
ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana
ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä.
"Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee
Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä
pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon
nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän
sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei
tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä",
teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa
todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei
armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana
heränneille talonpojan säädystä."] Minkälaista tuo "ahtaasta portista
sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se
johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei
kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja
syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan
_"Kenessä on Pyhä henki?"_ puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä,
seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko
maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa
häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä
maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä
tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen
tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa
on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän
riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia
ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on
menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä,
antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää
ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän
onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'.
Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään
synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään
ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle
Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee
ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus
on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen
ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten
tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja
ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä
katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain,
vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja
nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja
kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä
osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos
hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]

Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi
ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät
elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat.
Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua
askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja
uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä
eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä
varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on
päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme
kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin
usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa,
voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla
tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta
suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta
aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem
finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]

Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa
Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän
opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin
surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa
ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on
Ruotsalaisen _vanhurskauttamisoppi_ kirkkaan puhdas. Sattuvasti on
joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta
itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin
tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan
alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi
luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri
kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa,
synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin
heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan
kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois
kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että,
käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin
työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen,
s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri
itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä.
Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa
Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole
altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi
jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin
on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla
kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn
kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.

Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä,
jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa
voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan
vielä -- siitä oli Paavo elävästi vakuutettu -- ollut armon ovea
kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän
hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä
jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä,
kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea
katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen
sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa.
"Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota
Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. _Lymytä itsesi vähäseksi
silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee_" [Akiander VI, 81.]
(Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa
oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon
pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui
Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet
suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan
kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen
sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta
kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota _Jumala rupesi heissä
alottamaan_." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla
"syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa
määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti
penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien
kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko -- niin
Paavo opetti -- elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan
löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea,
kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin
mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin
Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana
heränneille talonpojan säädystä.]

Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia
riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä
jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota
tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka,
saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta",
yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen
Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on
Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K.
A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa
luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa
herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun
otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen
käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella,
että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta
tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että
heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi
käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne
(känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että
kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta
jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu
ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin
näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto
ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää
niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen
armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi
pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana
asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan
lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin
sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja
vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta
talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei
edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä,
joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä.
Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen
pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten
totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa
punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut
murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla".
Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus
tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä,
ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta
vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että
Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja
ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena.
Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa
murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen
tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä
epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.

Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan
portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat
herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he
ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin
liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' -- -- -- Mutta
kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he,
niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt
pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän
vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin
osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon;
toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja
nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset
ja suruttomat. -- He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin
harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä
välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat
kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota
Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.]
Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s.
354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä
kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian
käsitti: "-- -- Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran
syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara.
-- -- -- Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden
tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten
leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, -- -- -- niin he omistavat
uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti
jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, -- -- -- he eivät enää osaa
kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen
tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä
on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde
tietämätöntä tietä kulkemaan -- --. Kun Herra häneltä on lasten leivän
ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on
Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea
yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa".
Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka
osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa
tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa
armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen,
jos Herra viipyy -- -- --, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä
pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään
oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko
suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi,
ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn
armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta
näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän
syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi.
"Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten
ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden
odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota
suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on
se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli
uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.

Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin
mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se
uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus
näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden
ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. _Kääntymisen_
vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka
juuri sentähden, että sitä noudatti, ja _uusi syntyminen_, joka
Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen
synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy
vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.

Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin
syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi
yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että
todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan
lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä
syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä
johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa
"luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista
parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman
tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan.
Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä
synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan
ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille:
"Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan",
puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän
yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut
aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on
Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja
itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään",
ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja
tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin
suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen
käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin.
Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa
armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta
millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä
selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa
väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien
kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa
yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän
näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he
raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista
kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen
vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan
kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin
epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät
ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista
rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he
tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita
jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken
muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra,
herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen
isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]

Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy
sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin
ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain
kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole
oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja
viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja
kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta
selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen
merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu
tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla
kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän
teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta,
mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen
kirkon opista tässä ei ole.

Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain
kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne,
että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti
näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta
tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen
valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui
vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii
huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin
noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota
he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt
sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle
Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo
Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos
kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.

Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä
kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että
sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä
katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan
päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen
opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti
kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä
kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka
Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman
ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen
käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka
hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun
todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin
kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan
palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa
sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja
muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia
mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä
johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on
sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta
uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen
lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti
osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin
raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa
erinomaisen raitista.

Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien
kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun
asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä
siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen
kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli
jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja
evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman
suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa
eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa
Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan
pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä
syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman
suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen
käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon
syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim.,
jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti
säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla
evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan
henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen
itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä
johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja
Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]

Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista
seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin
tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä
vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä
rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta,
[Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka
on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit
räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja
eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan."
[Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja
koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän
käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä
ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen
opetuslapsensa kantaa.

Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on
Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan _kutsumisen_ tajuamisen
ensimmäisenä edellytyksenä on _herätys_, jota käsitettä heränneet
papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet,
näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu
siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin
sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan
vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää."
[Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja
kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin?
saa -- niin opetti Lagus -- omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen.
Tämä vastaus ajaa apua etsimään, _parannusta_ tekemään. Jo tällä
ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan
portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään
lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan
Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran
välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon,
farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan
Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta
pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että
Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä
olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja;
sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman
neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä
Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei
ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi
omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu
"Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta
saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä
muodossa löydy. -- Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa
kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä
Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää
kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu
kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta.
Tässä _autuudenjärjestyksessä_ saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä
Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta
jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos
teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen
autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa
"järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen
oppinsa _vanhurskauttamisesta_, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin:
"Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja
kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen
tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille,
niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä
hänen sielunsa on murheellinen', -- jollei hänellä ole mitään hyvää
eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on
masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua
avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa
vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus
sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi
syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin
kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota
vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä.
Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä
totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta
armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee
toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää
joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista
parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista.
Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän
lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy
pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on
herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia
muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina
syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä
pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä.
Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan,
emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta
kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei
löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman
läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen
tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää.
Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä
pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat
harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella
pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä,
että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva
Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v.
1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52
(Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa
Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava
aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle _pääsemistä_ hän alituisesti
rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen
oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut
niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista",
tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin
merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta
herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa
puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan
Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta
Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 -- 54; vert. Laguksen kirjeeseen
Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö
parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö,
rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne
ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita
teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa"
kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja
Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa
silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen
käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä
Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain
sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja
harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä
alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos
elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme
kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan
pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta
mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että,
harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi,
annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan,
Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä
tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä
kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota
hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen
sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän
johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä,
sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella".
[Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti
kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän
pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen,
lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle
portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]

Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä
johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa.
Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan
kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen.
"Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden,
johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr.
11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja
luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy.
Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun
Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin
jäljennyskokoelma.]

Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä
ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa
soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle
vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä",
mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois
autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista.
Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan
ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan
kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa
usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo
painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus
merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden
ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus
ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta
useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka
syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen,
"katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta
vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin,
armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja
itsevanhurskaat -- niin hän neuvoi -- katsokoot Jumalan karitsaa,
kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä
armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana
Kristuksen tykö".

Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää,
että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla"
pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia
uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka
vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi
kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä
usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa
Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko
aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen
vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan
puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut
huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista
rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen
ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen
huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun
hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.]
Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin
elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F.
Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin"
aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa,
lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A.
Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän
opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät
"aivouskon petosta".

Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan
heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä,
erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi
elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että
Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä.
Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu
Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa
oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan,
että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää,
kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta,
Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on
sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri
tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin
vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia
monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä
suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin
hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa
olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys
koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan
nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin
kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä
olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu
Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että
hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala:
täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin
korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa
maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja
nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani
olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja
autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen
kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän
suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta
vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A.
Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]

Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta
ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne
eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin
ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin
välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli
heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla
nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän
ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran
edessä.

Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja
sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on
paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden
johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen
elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa
koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita
henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta
harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden _opissa_.
Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa
koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi
kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa
suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen
edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja _E. L. Levón_.
Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin
hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta
ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan
kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen,
puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta
käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta
Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m.
samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita
lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin
etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa
kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä.
Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause
"Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia
lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas
armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa
armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä
tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta,
jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen
kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi
lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä."
[Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja
Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]

Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava
Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin,
varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa
he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen
uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet
hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä
ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta
herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen
papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh -- veljekset pysyivät
herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden
hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat
tässä liikkeessä.

Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että
etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi
herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin
useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti
niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten
suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä
kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi
herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen
aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset
eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne
tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo
Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A.
Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että
ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa
vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä.
Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi
näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa,
jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että
hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi,
jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen
uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän
uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen"
välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen
itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee
ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen
hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle
outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen
teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi
Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet
kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme
muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan
kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole
kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa
järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen,
katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei
lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä
Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa
jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen
teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä
potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi
voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja,
mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä
tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä,
että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon
tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi
muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä
puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla
omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on
Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme
saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta
katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys
-- ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme
kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme,
huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen
halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta
-- saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme
anteeksi. Sanon _saa_, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen
vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää,
mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin
syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä,
kuin jokapäiväinen leipä. Sana _ja_ yhdistää neljännen ja viidennen
rukouksen". -- "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä
ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti
jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru
ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]

Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja
hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin
Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme
huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä
löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän
eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on
Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista
vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä
vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän,
niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä
saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa
ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa
asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille,
kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että
siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850
vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]

Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun
auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja
kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin
teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh
kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä
huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja
rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä
vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9
1844.]

Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys",
selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona.
Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys",
"autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain
puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein,
samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä
useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain
annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa
mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan
kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan
kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä
"autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden,
esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen
selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa
heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät
heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun
Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää,
kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän
opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin
oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei
kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen
riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja
väärästä _opista_, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton
kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat
Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos.
Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat.
Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen
oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus
tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista.
Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma
peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin,
ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi
kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin
pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin
kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille
29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49
ja 26/3 50.]

Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille
osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme
käännöstäsi jännityksellä. -- -- -- Et voi uskoa, kuinka
suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. -- -- -- Kaikin
tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa
esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on
tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli
huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa
Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki
lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa,
käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet
olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut
kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin,
sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta
jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys.
Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus",
"Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan,
kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki
lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se
arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi
joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit
alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät
niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata
huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin
kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän
katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain
määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen
muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän
harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että
ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten
ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman,
Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat
herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A.
Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.

Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen
herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R.
Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden
järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi
perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri
asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan
kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen
mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen:
"Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert.
vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin
nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen:
"Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin
vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua
filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? -- -- -- Lue nyt,
rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin
kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi
tulisi. -- -- -- Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan
varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I.
Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin
kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien
ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä
aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli
asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa
herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa
oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa
Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen,
tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta
yhtä asiaa hän ei oivaltanut -- sitä että herännäisyyden tuli
täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä,
niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa
kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä
varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin
kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan
yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme
luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin
herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I.
Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin
selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon"
ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt
hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin
syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen
opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde
hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän
kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen
että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen
elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden
korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka
hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei
mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä,
jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan
päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.]
Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota
käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena,
[Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo
Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.]
hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa
pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä
painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen
tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset
mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen
kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus,
millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim.
vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän
kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta,
kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut
ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra
Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän
kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa
kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut
luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi
sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse
tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus,
jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään
välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa
osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi
täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen
saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten
syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella
luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit
armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen
murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin
ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen
armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla
vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta
loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua
harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin
uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] --
Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin
kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä
kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim.
vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla
yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän
vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu
herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen
tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle
vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla
raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim.
seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on,
että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä
usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja
maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta
ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän
kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne
olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan
noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo
'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin
sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle
ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia
kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle
rouvalle 22/8 1858.]

Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle
katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja
opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin
jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki
Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei
liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten
ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä
estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin
Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa
oppinsa.

Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä
katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella
Wilhelm Niskasen oppi eli _niskaslaisuus_, jolla nimellä vastustajat
sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli
tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt
henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista
oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen
herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä
myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä
papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä
vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se
suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo
Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton
jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä
yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat
lyhyesti seuraavat:

"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä
luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä
ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami
lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä
peitteen, kun kuuli Jumalan äänen -- -- ja lymysi emäntinensä Jumalan
kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen
tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö
1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden
ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka
ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä
käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja
langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi
toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2:
28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan"
päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja
koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja
niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja
ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan
määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti,
pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen,
"Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta";
painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista
näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että
ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät
pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin
tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski
hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin"
sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että
se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen
kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja
hengellisistä asioista (Akiander VI 299 -- 318.)] Me emme voi käsittää
Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän
käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan
"tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon
sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa
oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää
tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon
tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin
epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että
niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi
kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion
y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen
tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite,
niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman
käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta,
jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista
kirjoituksistaan. Nämä ovat _"Muistokirja Hengellisistä asioista"_,
joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on
painettu Akianderin teoksessa, sekä _"Herätetyn ja langenneen ihmisen
tilasta ja sen armoituksesta"_, jonka J. Heittiö toimitti painoon
(1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä
lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan:
en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä
käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen
sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan
päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi
ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: _totuuden henki johdattaa kaikkeen
totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee_,
nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, _sitä hänkin puhuu ihmisten
sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava,
hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille._ (Joh 16: 13-14).
Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja
teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: _en minä
anna kunniatani toisille_. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki
ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä
Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät
kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja
autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa
Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä
meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä
ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se
synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, _joka on
vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka
Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä
Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi._ (2
Thess. 2:4)."

Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta
ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin
ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa
niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä
kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä:
"Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään
Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan
(pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen
puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet
tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa
Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu
tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet
järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen
tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon
nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka
ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole
astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa
murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella
Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut
tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa
öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä
vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. -- -- -- Autuas on se,
joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka
saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja
vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa
tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon
tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä,
hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä
elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen
ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 -- 11.] Niskasen omituista
oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa
kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi
ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai
lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen
petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit
puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, -- -- -- kirottu olkoon maa
sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä
seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille
kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta
Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla
elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi
uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja
taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä
kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien
neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."

Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta,
ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan
neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan,
esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen
kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa.
Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa"
tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi --
kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin
Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen
kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman
itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin
ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus
Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala
voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten
aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti
vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.

Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin
mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt
riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia
asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä
tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.

Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin
uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet
niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui,
kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli
suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä
tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu
hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta
Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin
suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy
kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä
ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.

Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin _herätystä_, teroittaen
ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä _vaaraa_,
[Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja
luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen
rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist
Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän
kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja
jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu
jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei
jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan
siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa
seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan
tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä
sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä
välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi.
Varsinkin _penseyden_ ja _rakastamattomuuden_ sanoo Renqvist
todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan
syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus
muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä
penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta,
joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki
ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää
kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen
kirkossa -- ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim.
uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että
annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden
tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen;
sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani,
lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla
harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu
ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä
tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen
vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle
anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna
anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä
(rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt.
Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää,
sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä
muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana.
-- -- -- Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin
siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata
heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus,
rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! -- -- -- Uskon
minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun
ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan
tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy
toteen Herran sana _niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä,
jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat_, nim. antaa palavan
rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa,
koska hän sanoo: _jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä
yltäkyllä olisi_." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen:
"Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet
ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa
Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon
rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja
sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.

Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta
vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa
Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja
ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän
itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja
kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan
voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist
sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin
katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se
luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä
minkään muun tähden".

Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko,
tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei
niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden
kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka
tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon
eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja
syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein',
niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit,
armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!"
[Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.]
Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein,
että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät
pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin
kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin
armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa
siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri
sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän
armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä
ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa
varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava
hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa
pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit,
marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa
ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin
ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis
heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa
pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että
jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät
heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus,
itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen
ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden
töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä
meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden
välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin
uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]

Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa
Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia
pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta
täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu
alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista
tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi.
Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä
Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista
vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo
heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli
sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut
mahdollinen.

Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä
opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei
tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti
tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi
syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä
hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa
armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen,
millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä
ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.

Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä
suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien
edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa
uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy
toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei
vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan
raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei
siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille,
miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin.
Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan
vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä
Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin.
Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni
kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani,
sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen
ja uskon. -- -- Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka
hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan
auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther
enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi
hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani
koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje
Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei
Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta
tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan
suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei
enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin
tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina
Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka
paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta
oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin
viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu
tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren
oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti
Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin
tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen,
katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen,
pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä
tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin
kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin
tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että
herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan
uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin,
ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt
syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan
muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen
kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista
harvinaisen vapaa kantansa.

V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden
opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu
dogmaatikko _A. F. Granfelt_. Verrattuna muihin näihin aikoihin
Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja
kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten
pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu -- sen otsakkeena on _"Det
kristliga lifvets vilkor och väsende"_ (Kristillisen elämän ehdot ja
olemus) -- erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja
maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen
edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa
parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat
toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on
sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja
Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten
armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta
ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi
antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun
sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia
kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen
tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän
kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien
töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan,
pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään
yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan
osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden
ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen
uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen
sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää
parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta
vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on
osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen
kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin
asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka
epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen
oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien
pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat
syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä
tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä
penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta
y.m. -- on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat,
kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset".
[Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende,
senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] -- Sitävastoin Granfeltin
väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat
suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan
tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut
toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä
niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja
näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen
alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta
tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin
vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti
muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin
Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta
tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen
olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän
opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä
ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme
rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan
eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi
armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä
muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet.
Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan
sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain
katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.



V.

Heränneitten sielunhoito.


Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus
saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta
itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on
maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan
tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. -- Aivan
väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien
saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä
lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä
pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että
pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut
syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden
lipun alle.

Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy
todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta.
Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla
lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka
vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri
oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen
kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei
kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain
merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja
Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä
pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua
tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan",
puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra
yksin on laskenut.

Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä
suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat.
Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on
Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio,
tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.

Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja
muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä
neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli
Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin
kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla
väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen
huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään
joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut
niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista
vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun
johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin
sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin
Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän
oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää
jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen
luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut
kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa
joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta
koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo
eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin
huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi
turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja
Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin
postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki
nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä
pidettiin seuroja -- aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi
puhua -- ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren
tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan,
mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa
määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä
päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan,
eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin
silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon
ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun
tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei
kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus
yksin sen voi.

Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän
oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen
tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen
sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei
yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka
todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan
herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon.
Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta
tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha
yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki
hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä
lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko
oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen,
miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään
tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut
hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta
ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi
eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän
pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin
kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä
hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen
petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen
itse.] -- Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi
silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi
Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän
löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä
siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo
sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan
herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä
Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä,
rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta
evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan
osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän
ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli
saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen
vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko
elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen
kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen
-- N. G. Arppe oli hänen nimensä -- jonka katse ja ruumiinliikkeet
osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen
puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina
Jumalaa _hiljaisella_ mielellä, muista se, _hiljaisella_ mielellä".
Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne
tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään
koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei
mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin
elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G.
Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo
Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran
Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa
armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta
puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu
se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.]
Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli
lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli
maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja
kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen:
"Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] --
"Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle
uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla
tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä.
Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne
"ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti
kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein
onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta
etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?"
kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin
keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua
körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J.
F. Cajan.] -- Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä
sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla,
jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna
pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä."
[Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui
Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa
heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten
helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert.
kirkkoh. F. V. Durchman.]

Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen
alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan
puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka
sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille
piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran
epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen
unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle.
Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun
hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en
enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran
tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon
sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän
ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen
sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.

Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli
sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä
lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin
kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan
tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun.
Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä
säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä
muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain
mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut
arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa
sydämissä.

Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän
seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen
neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan
ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se
tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen
samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää
uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen
hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella
kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti
kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että
Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus
turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä
syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat
pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan
esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt
ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten
vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi
asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A.
Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan
kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden
alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin
paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta
ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O.
I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei
päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi
Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä
asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi
kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan
ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui
tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä
ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]

Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat
arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan
alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta,
joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin
kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa
herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön
talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa
Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut
sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden
lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta
noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu
salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua
semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää
mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei
ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla
tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan
kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään
semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään
aineeseemme.

Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla
ystävänsä _L. A. Landgrenin_, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen
kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut.
Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut
kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä
ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän
päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän
kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa
kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko,
lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista.
Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli
tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A.
Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin
lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie
rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita
niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen
seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja
Paavon tytär Liisa.]

Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen
joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän
sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että
teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta
saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen
puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän
sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo
Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan
valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina
kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti.
Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta.
Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse
ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos
hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää,
käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli
saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen
mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin
vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin
tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota
hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat
särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L.
Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla
Petterson y.m.]

Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin
henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden
johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas
Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon.
Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti
hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä
toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka
aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman
sielunhoitotapansakin.

Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka
sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä
voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä
erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän
uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin
kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu
köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä
sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet
papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä
olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi
moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä
ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä
ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan
virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa
joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta".
Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin
muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä
haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin
että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon
kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä
syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä
ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja
jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja
viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa
viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa
oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että
puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen
muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen
hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin
osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön
tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat
puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka
vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea
sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä
päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa
voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon
itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen
sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan
niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet
papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän,
puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut
omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin
etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli,
joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne
kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät
ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden
ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.

Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein
valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle
muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken
varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää
tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin
herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika
levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset
tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten,
Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka
lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat
muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta
muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan
lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia,
miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät
kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken
kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin
sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi
viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava
ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat
itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä
piireissä tunnetun _Sven Topparin_ tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe,
Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] -- Pohjanmaan
heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja
keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli
tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita
kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten.
Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen,
hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys
synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee
synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan
tutkimiseksi.

Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä
näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä,
sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin.
Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa
edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin
kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien
kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan
ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin,
että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden
horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun
kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen
pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka
vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka
päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu
kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit
noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen
hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit
niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi.
Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden
avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi
herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin
nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun
tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta
nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys
jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin
se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne
synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten
sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy
myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut
tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja
toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään.
Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa,
sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O.
Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan
liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan
perusteeton syytös ei ole.

Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä
nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä
kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat
väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät
kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa
puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta
semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus,
kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he
tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä
oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä
maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa
ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti
ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt
ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh
eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään.
"Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä
vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo
hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi
armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle.
"Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta.
Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi
onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut
tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen
tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.]
Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen
lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa
uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa
kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei
sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä.
[Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten
sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän
huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa
tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia
tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa,
niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä
hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden
puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin
myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla
päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä
kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten
takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla
tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen
ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan
Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut
estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä
tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5
1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla
päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme
nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin
hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen
sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin
heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen
varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.

Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta
siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin
Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta
kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen
kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että
kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan
auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden
kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet
ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja
tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa
aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka
Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti,
kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella _alatietä_." [Laguksen
kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin
papereissa.]

Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille
kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut
kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa
"vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt",
pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti
harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin.
Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä
on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka
ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa
vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen
tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja
nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat
kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät
ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa,
liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy.
On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja
heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea
rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan
kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä,
että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa
sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa
synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa
eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja
jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa,
parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."
[Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V.
Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] -- Ylpeyden ja
luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito
tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista
vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että
puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle,
"mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä."
[Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]

Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit
rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista
neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä
itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi
J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi
itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen
esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka
tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen,
B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään
tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä
opetussuunnitelmastaan. -- Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut
varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki
Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo
seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi
elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat
vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi,
pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on
kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus
oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä
vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset
vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää
uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on
mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan
tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta
harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla
ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä,
toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka
pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa
pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset?
Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan
uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran
ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa
kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist
puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo:
_taita isoovalle leipäsi j.n.e._ (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja
Korneliuksen esimerkistä näkyy" -- niin kertoo Renqvist opettaneensa
-- "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se,
joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan
kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin
jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden
vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman
elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta
jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan
anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme
Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen
selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä
väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä
riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana
aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen
"pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen
tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja
varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun
ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta
verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta,
joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä.
Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille
rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon
teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on
tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa
uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain
heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin
suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja
tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli
nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli
synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä;
niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta
ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään,
vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän
ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos
opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän
puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita.
Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli
pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä
lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan
tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi
vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa
kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa
olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja
huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V.
Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]

Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan
muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä
tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin
esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin
taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa
oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia
palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat
kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään
synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on
heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat
heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset
sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että
viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta
lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät
lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät
sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi
talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa
mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten
katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä
säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen
huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa
eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä
säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä
liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen
sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin,
että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan
oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat
ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten
jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet
maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen
niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin,
puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä,
jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä
olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä
1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti,
muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko --
tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa
"Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut
arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin
nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että
miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava
kasvatusopillinen periaate huomiota.

Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän
tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän
kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on
joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme
näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla
ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa.
Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito
ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen
huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden
kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa.
Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G.
Hedberg ja J. F. Bergh.

Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen
kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä
saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota.
"Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä,
kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä
laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle
ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole
kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita
ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi
Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä
täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama
neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.

Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin
heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän
hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja.
Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui:
"Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme
ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen
vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin,
tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin
käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on
korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat.
Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta."] Mitä
muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot
"Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan
raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa
Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä
tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen
pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka
tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen,
oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut
seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet
maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja
paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] -- Maailmankaltaisuutta
nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan
muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m.
nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat
kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa
sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun
sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut
vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan
syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten
kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat
talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin
säätyläiset. -- Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta
tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty.
Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka
otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä
huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä
totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia
aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä
1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei
heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman
kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria
maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt
käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä
kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi
hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa
alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den
Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan
neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita
koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin
heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan
mukainen.

Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa,
kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi
pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko
Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli
mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen
hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa.
Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän
työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan
vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen
elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä
toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä
päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on
säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän
yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin
neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus
isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist
meille polvillaan rukoili" -- tuollaisia lauseita kuulee usein
heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia
opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus
vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa
ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden
säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan
armon todistuksena nouseville sukupolville.



VI.

Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
loppupuolella.


Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi
herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa,
elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta
vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun
loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden
suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten,
uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten
seutujen hyväksi.

Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli
hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan
suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä
usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä
hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka
eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat
papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys
suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan
päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla
hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla
valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja
taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan
voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an
kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että
olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja
taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat
Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta
vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä
riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä
selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin
suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella
väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin
rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä
päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista
henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh
kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä
ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan
kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät
auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei
hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen
velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta
Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista,
varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että
tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti
heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin
ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä,
rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki
työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää
kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti
asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito
hyväksi.

Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin
järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan
muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut
opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ
oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat
lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä
pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi,
joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina
Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan
pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä.
Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh
ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä
kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa.
Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät
heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään,
rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli
kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone.
Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh
useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät
olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni
heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa
seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike _Reuskulan, Kortelan, Huhtervon_
ja varsinkin _Tervajärven_ kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden
pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan
milloinkaan kasvanut.

Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on
merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen
sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme
sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat
Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten
tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2)
Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5)
Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9)
Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10)
Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän
ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut;
13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka
nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan
asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten
rääkkääminen.

Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin
paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä
pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan
tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen
sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla
Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ,
että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina
aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä
Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen
luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan
huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari
Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä,
papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen
vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei
liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa
lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä.
Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että
häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa
täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää
rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa
nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A.
Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. --
Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa
siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri
Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa
enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."

Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa
olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen
mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen
(II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45
kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle
kannalle. Senmielinen oli myöskin _Matti Putkonen_, joka vuodesta 1848
oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin
Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A.
Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin
uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin
ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta
herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen
sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti
tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa
raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi
kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista
kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia
synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten
kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen
lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan
leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä
apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin
äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen
esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan.
Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa
eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa
valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen
että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan.
Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen
puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian
korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei
kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin
sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta
rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän
vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut
apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti
hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon
alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa
lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt
noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra
rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean
jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin
omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan
hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman
menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa
lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt
peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet
syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on
saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on
opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten
pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli
kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä
tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja
esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä
valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka
ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin
vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten
välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee
autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa
Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa
Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen
käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne
saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on
päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.

Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä
riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan
Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut
viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän
toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei
kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista
että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli",
lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella
painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta,
perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon
väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh
seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan:
Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän
silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko
ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin?
Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme
söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin
langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten
ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä
ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä
olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten
olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet
vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e.
aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan
sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin
on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja
tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa
Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että
pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta
ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he,
että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja
ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin
"käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla
isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" -- "perkele
on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla
myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen,
Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä
siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin
omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin
synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen
opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin
huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen
sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin
sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä
näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä
toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa
siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä
suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan
lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa
elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää
sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon,
joka kaikki johtaa samaan."

Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua
sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun
vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun
ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa
seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi
"pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin
kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin
vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä
sisällä.

Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori _G. M.
Vaenerberg_, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta
useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä,
että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi
mielipidettä. Toisen esitti lehtori _A. Lindfors_, toisen lehtori _S.
J. K. Smalén_. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt
valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään
Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian
pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä
riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita,
jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat
menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa
läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille
vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä
vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä
mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja
puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta
esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta
tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos
niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat
tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus
opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat
piispa ja Runeberg. -- Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit
Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt
epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon
välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja
osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja
tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että
tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin
toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä
muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä
lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen
hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."

Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava
"papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten
käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta
hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä
sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa
rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti
tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä
Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian
kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia
koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin
nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.

Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka
kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti
vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.

Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä
pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta
kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin
kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden,
jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt
repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden
väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan
Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja
hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan
tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä,
koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten
ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä,
ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä
uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa
hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa
tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan
farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt
"vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet
Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä
kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut
esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä
tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä
ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa
paimentehtävässään.

Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä,
että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun
tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista
todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon
syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten
puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut
väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli
syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia
todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään
häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin
toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon
väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä
tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen
heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime
sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden,
että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui
kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla
eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja
etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista
tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän
olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli
laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina
olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa
tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He
tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."

Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja
kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa.
Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja
hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä
kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat
minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi,
ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko
turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän
valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat
päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". -- -- -- "Minun
täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan
tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin
rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä
käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon
tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja
rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra
y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12
1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848
(ilman päivämäärää).]

       *       *       *       *       *

Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan
valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä
vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla.
Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän
tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei
saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei
sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan
jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä
kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen
Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän
tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille
kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin
luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten
terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin
tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi
hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa
sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen
hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo
Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta
ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän
saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan
alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä
sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin
seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu
katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä
katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on
pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään
näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava
huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä
_semmoisena_ voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä
kristitty kuin hän olikin.

Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä
selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin
julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden"
neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G.
Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli
tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta
niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen
opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla
viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he
hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut
sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen
joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin
mitään muuta uskonnollista kirjaa.

Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta
uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän
salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa
kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa
paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli
"Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän
ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen
tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon
vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan
_"Raamatun ydin eli sisu"_ nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia
kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi
"Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta
jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan
hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen
uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.

Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja
Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden
maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa
kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja
kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan,
sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun
välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran
vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän
asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen
sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla
ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia
Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä
seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille
ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko
taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin,
joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. -- Ei taida
olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä
ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee
pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla
juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi
ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet
-- -- --". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja
väkijuomien valmistajia. -- Vielä samana vuonna perusti Renqvist
Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä.
Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään
toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos
ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä
olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten
poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten
muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa
Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset
luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin
pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman
pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta
alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan
alkaa itse. -- -- -- Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset
olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta
on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. -- --" Kirje osoittaa, miten
väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä
perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut
lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin
raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta
raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist
ensimmäinen.

Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät
huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli
Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut
mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti
ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin
pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka
pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei
myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja
lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan
ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse
halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja
tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä
uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että
harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.

Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee
mainitsemista varsinkin hänen poikansa _Henrik Renqvist_, joka oli
tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä,
Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa
tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto.
Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846
entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies,
joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia,
ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä
takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist
olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri
toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan
asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G.
Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa
selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia,
syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja
väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen
sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten
pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. -- Nuoremman Renqvistin
paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista
hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei
kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä:
Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46,
21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

       *       *       *       *       *

Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi
vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi
mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen
kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa
monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike
säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli
ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja
Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä
Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa.
Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten
heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme
nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella
Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa
ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään
parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa,
samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen,
tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan
vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan
rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän
suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi
1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset
heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä,
oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti;
luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi
äitiään hautaamassa.

       *       *       *       *       *

Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike.
Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää
jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä
siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat
johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan
keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön
kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä
Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme
tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli
kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä
1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin
ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä.
Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo
"hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui.
Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies,
mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla
päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen
tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.

Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta
talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen
alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla
olevissa seurakunnissa: _Tuomas Piironen_ ja _Peti Tolvanen_.
Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa -- suku
oli kotoisin Kuhmoniemeltä -- omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan
aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen
rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun
vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä
mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa,
palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta
Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä
Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa,
muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli
Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut
seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän
puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri.
Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon
oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se
tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon
ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen
Nurmeksen nimismiehelle _J. F. Malmbergille_, joka oli herännyt,
pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä.
Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi
hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi
siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä
liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli
etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. -- Peti
Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo
lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen.
Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli
Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa
hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta
lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan
pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi
Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei
setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle,
sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen
tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten
heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja
ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä
puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä
ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten
yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa,
ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla
seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon
aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä,
että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä
ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli
polvirukousta.

Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä
vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi
Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m.
seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla
kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja
vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen
seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys
rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan
heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas
Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan
ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha
oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F.
Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat
Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J.
F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne
v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella.
Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava,
niinkuin vasta saamme nähdä. -- Pielisjärven papeista ovat
herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell,
jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka
siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä _Erkki Saurén_.
Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on
tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä
pappina Pielisjärvellä 1850 -- 52. Paljon vaikeutti kuitenkin
heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa
seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten
heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi
hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla
heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.

Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan
keskivaiheilla tapaamme _Juuassa_. Tänne oli se jo aikaisemmin
levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen
luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina
Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849,
jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi
seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja
sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä
pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko
seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän
itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta
aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä
tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin.
Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina.
Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten
rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851,
jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet
ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.

Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos
kohta harvassa. Semmoinen oli esim. _Eno_. Muutamia Renqvistin
suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli
Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen,
etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa.
_Kontiolahden_ herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa.
Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin
Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja
viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria
Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj.
V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen):
"Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori
Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti
hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot,
Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P.
J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]

Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei
kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin
Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut
ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina.
Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist
"epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli
puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen
salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven
rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.



VII.

Savon herännäisyys 1845-50.


Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli
Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi
Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo
Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli
liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen
lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta
syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa.
Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan
pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s.
410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän
yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla
vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja
määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin
apulaiseksi.

Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen
heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka
paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin
virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen
apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan
kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja
opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan
herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää
uskoko häntä -- hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen
hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin
raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta,
joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin
toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut
kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa
virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä
lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa.
Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen
kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä
päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta,
heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa
ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän
tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa
uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta,
pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi
Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et
saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei
Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin
vihamielinen kuin hän heille olikin.

Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja
Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin
yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien
heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen
opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi
heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa
kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat
he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina.
Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle,
todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli
kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta,
etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi
komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen
päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi:
"mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa",
kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa
ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan,
jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa
loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta,
joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä
lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun
hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan
rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut
vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi,
veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä
kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen
valmiimpaa tullut".

Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli _Antti
Mikonpoika Pesonen_. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo
Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta,
minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää
julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua
hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän
ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan
Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä
piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin
pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys
ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet
palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei
kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen
kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.

Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin
heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he
enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848
tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä
ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen
johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän
sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.

Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti
Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies
kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän
sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa
olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman
määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua,
kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte,
kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos
oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut
suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut
perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli
hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti
nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen
toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä
varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko
esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston,
kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat
hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä
tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis
kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen
itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä
kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa
sanoilla "ukko Liukko sanoi". -- Jokaisessa heränneessä kodissa
Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa.
Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista
kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita".
Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.

Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli
Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla
syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi
yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja
johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa
määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin
läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on
sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan
Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja
etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana
vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei
kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan
löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta,
sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon
väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."

Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo
vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi _Luumäelle_ ja
sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi _Lemiin_, missä hän toimi
vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana,
eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy
olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä
Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä
heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten
vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.

Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka
luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan
ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin
papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu
kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut,
että hänen poikansa _Aleksanteri Vahlberg_, joka oli koulunopettajana
Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän
siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut
herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika,
vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan
harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä
papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen.
Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin
esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat
pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa
ohi.

Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin
yksi nimi mainittava: _Otto Henrik Cleve_. Hän oli syntynyt 3 p:nä
syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan
Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850,
määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa
toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi
veljensä _Fredrik Adolf Cleve_, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844,
oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta
mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa
kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon,
että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi
palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä
piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären
kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde
oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G.
Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin
kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert.
rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]

Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin
tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849,
jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai
kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli
päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet
alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki
nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin
joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia
viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä
syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan
joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa,
että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin,
oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua
tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen
alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. -- Tuonkaltaiset
liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin
vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin
tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo
uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa
kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt
sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista,
on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman
että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi,
maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden,
jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä.
Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa,
ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". --
Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet
saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta
esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille
otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä
tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän
asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen
ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ
Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän
siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon
auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä
viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa
viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena
Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär),
N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849;
Paimenmuisto.]

Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun
loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon
Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin
Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava
on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä
Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta
he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta,
auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista
toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän
kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin
vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä
esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen
kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.

V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava
muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa
siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä
saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t.
kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen
kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon
rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:

    "Sun hautas päälle istutamm'
    Kuolon muistopatsahan,
    Jonka päällekirjoitus
    Ystävill' on muistutus,
    Että olla valmiina
    Kalliina armonaikana,
    Lamput olla loistavat
    Yljän häihin tullessa.
    -- Ystävämme, jonka nyt
    Tässä hautaan laskemme,
    Jätti meille muistutust',
    Kuin edes seuraa kirjoitus:
    Aina hän täällä ollessaan,
    Kuin myös täältä lähteissään,
    Sulki silmäns' Jesukseen,
    Nyt jo pääsi taivaiseen;
    Palkan hän on saanunna,
    Se oli talteen pantuna,
    Jesukselt', jota rakasti,
    Ja muita siihen kehoitti,
    Teki työtä myös sen pääll',
    Kuinka aina tulis sääll',
    Tuossa työss' ei väsynyt,
    Päivii eik' öitä säästänyt,
    Suloisesti puheli,
    Jonka veren voimaksens'
    Tunsi oikein elääksens'."

Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien
kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä.
Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita
hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin
eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että
hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.

Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon
puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike
edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin
verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä
omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun
Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä
talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin
seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli.
Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-,
pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita
vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein
päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin
sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin
Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin
tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että
niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin
hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin
vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä
hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen
koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita
pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän,
joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle
erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli
kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja
Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen
että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden
keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin
heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä
kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä
aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä
kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä
ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin
kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen,
ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin
vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi
siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi
yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina
pysyi pienenä.

Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen
palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia
ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen
asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä
näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman
seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran
A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49)
kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII
s. 9 -- 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset,
jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s.
Hoppman.]

Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin
puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta
oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin
ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri.
Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään,
joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen
ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle.
Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut
Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle
Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee
saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon
tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F.
Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen,
raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä".
Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän
lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti
toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui
uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin
vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen
mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat
vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on
häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä
Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:
"Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki
saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki
hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta
orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin
ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja
puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo
hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä
v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen
tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi
"ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat
kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua
noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan
sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa
hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään
enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa
mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi
läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten
katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra
kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee
määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti
puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli
niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja
pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta
armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta
armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit.
Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa
varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset
aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun
ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on
liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri
1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme
hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. --
Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita
seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.

Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta
siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen
tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan
Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli
_Heikki Asikainen_ Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä
mainitaan lautamiehet _Juhana Ukkonen_ ja _K. Liukkonen_. V. 1845 kävi
J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä
päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä
matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut
Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella
vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat
kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas _V. J.
Majander_. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän
rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden
edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa
semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan
toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta
hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli
vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen
kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen
elämäkerta; kert. Helene Tavast.]

Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen
yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta
täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin
kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri
näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa
rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava
_Albert Ingman_. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi
1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän
apulaispappina _Heinävedellä_, joka siihen aikaan oli Rantasalmen
kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä
pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja
Heinävedellä.

Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli
N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä
heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin
joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään,
ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel
Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle.
Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P.
Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike
edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen
mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta
mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert.
G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja.]

Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta
Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen
viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien
keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti
myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta
heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin
aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina
Kuopiossa vuosina 1848 -- 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843
-- 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli
voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin
säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista
sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt.
Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin
esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt
kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin
virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A.
Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka
mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä,
samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden
vaiheita. Asia oli seuraava.

Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä,
sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti,
päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset
vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan
kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa
noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa
tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa
Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei
rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut
pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan.
Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen
uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen,
päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan
oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin
haastettiin todistajaksi.

Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K.
Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa
Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän
Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa
Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan
ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali
Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo
Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki
Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa
Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville,
vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn
toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli
omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen
uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion
kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet
heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina
saapuvilla.

Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa
päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen
jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli
tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".

Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén,
Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu
kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti
olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.

Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän
jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo
siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se
kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime
vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän
Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen
myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli
saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen
korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja
otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen
mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa
sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain
muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä
velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen
vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän
parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että
hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun
osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta
ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni
mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite
päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta
ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn
takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui
Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein
kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on
kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa
tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä
sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen
tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä
isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden
takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka
kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat
alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden
aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin
määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei
ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen
ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en
voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin
Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät
ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen
mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." --
Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä
siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä
"väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.

Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli
kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli
mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori
Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä
Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen,
raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka
ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen
tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään
vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden
huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän
todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti
oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena
esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa
huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita
viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla
tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa,
jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt
viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen
tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja,
kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi,
Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla,
tiputtaen siihen vähän rohtoja".

Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden
heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut
kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen
ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän
ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena
yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."

Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta
vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös
niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista,
että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien
todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin
välikäräjiin.

Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri
käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä
1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan
kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti
ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta
Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut
päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon
suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä
todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies
K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä
pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä
alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä
nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja
huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä
hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi
ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava,
että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.

Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla
siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista
vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat.
Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim.
ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta
syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen
juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti
olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut
sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli
kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian.
Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta
henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa
häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli
odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan
valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden
kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko
tarkastaa.

Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan
todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo
Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle
antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka
pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin
mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä,
nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana
siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni,
tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa
eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt
olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo
Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan
talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko
tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin
huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta
herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi
Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot
ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun
ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä,
mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin
ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua
hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut
siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon
siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin
järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin
askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka
viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan
kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä
oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut
hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä
kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo
kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin
viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista,
nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen.
Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli
juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä.
Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti
Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi
piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen,
hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden
voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty
Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan"
kirjoittanut Kaarle Relander.

Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta
Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin
oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki
Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että
Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän
kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista
juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen
vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen
vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen.
Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.

Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22
p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen
asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin
todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä
käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa
matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä
tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla"
saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä
että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden
aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin,
kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön
todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi.
Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa
asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus
viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin
esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian
riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut,
että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua".
Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo
oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen
ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä
tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin
sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään
huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä
ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen
vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille
Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg
varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös
jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka
vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei
ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään
pannut".

Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan
todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän
aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän
ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut
ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä
vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada
Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A.
Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan
otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun
kirjoituksen:

"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella
päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun
juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että
ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. -- Koska
sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt,
pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin
hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa
kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana
kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain
päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos
olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden
lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas
vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään
lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella.
Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen
haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei
tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta
tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä
suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä
heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut
välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä
pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton
noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä -- ei suinkaan, vaan päinvastoin
auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää
(kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen
rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään
tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen
kuvernöörinvirastolle. -- Olen kyllä kiitollisuudenvelassa
kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä
rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään
antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi
oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon,
ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen
sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun
todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen
varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa
oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin,
salaisi alkuperäisen todistuksen. -- Ei voi kummastella, että
syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä
puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen
on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen
juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus
Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen
kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon
minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa
toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta
henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. -- -- --. Jos minä,
niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut
lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä --
semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa
aihetta -- luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan
ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta.
Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen
sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska
syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää
viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat
mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."

Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi,
että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua".
Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti
pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli.
Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu.
Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan
kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa
Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi,
puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän
todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa.
Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun
toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen
liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät
Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat
alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen
silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi
ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen
vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on
niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa.
Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin
vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään
valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa
muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen
muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä.
Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot
ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme
katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin
jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa
esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin
arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A.
Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]

       *       *       *       *       *

Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin
vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että
hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut
tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että
piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä
kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu
häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta
huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu
raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee
ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat
loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan.
Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama
lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo
Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala,
että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään
Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt
täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän
panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut
johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden.
Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla
veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos
perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin
sanovatkaan hänen perheenväkeään!"

Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta
huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin.
Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta _Maria Elisabet Berghiä_. Hän oli
syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin
oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F.
Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja;
Akiander VI, s. 23 -- 24.]

Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin
voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat
Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva _Tuusniemen_ kappeli,
Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan
heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän
huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen
ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30
vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla
mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen
nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia
vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu
heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole
öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa
seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli
ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo
aikuisemmin, v. 1840 -- 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina
Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 -- 45 Rautavaaralla, ollen jo
siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen,
Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan
Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä
likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina,
jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä.
Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään
kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden
vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään
Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen
asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli
Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia
vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman
hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun
viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana
soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa",
mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen
luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla
sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa
esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin
papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni
hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana
palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa.
"Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi
Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun
pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi."
Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen
kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen
terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä,
ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee
paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija _Adolf
Möykkynen_, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia
tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi
mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin
semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut
ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut
liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut
herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja
nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat
häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset,
tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat
niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa
ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v.
1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa
kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti
taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan
puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi
raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut
elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen
katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen
eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan
herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa
herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä
isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat
säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen.
Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että
heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei
kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo
väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo
Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä
ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona".
Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen".
Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä,
pahassa maineessa ja hyvässä."

On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut
seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää
ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa
päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto
edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin
itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi
todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen
mainitsemaamme kirjoitusta: _"Muuan sana heränneille talonpojan
säädystä"_. Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja"
muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä
joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa
syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi
[K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet
kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin
kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla
lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:

"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle:
mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi?
Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa,
minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen,
niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa
heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain
huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä
yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä
muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. -- Ja nyt tällä
välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset
rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa
anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää
pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö
teidät paatumisen tuomion alle. -- Jää nyt hyvästi, rakastettu
seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on
täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman
syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä
muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.

"Rakkaat Ystävät!

"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä
kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule
autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat
heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on
kohta alkupäässä elämän tietä. -- Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he
eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt?
Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu,
niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa
rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta.
Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka
mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun
he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin
he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa:
'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat
katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi
omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän
vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua
uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon
jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka
synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat
surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä
ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden,
etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin,
on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse
sanoo: _Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä
eivätkä taida_ (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu,
että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin
harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä
välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he
ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan
nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan.
Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi
heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat
papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He
vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias
sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan
evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He
eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. -- -- --
Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin
paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan
vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä
mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän
sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät
heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on
filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri
työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii.
Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti
oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai
väärä. -- -- Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille
enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin
erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen
jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra
todistaa itse: _jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä,
ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman_. Vapahtaja itse näytti
lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille
pelkureille rohkaistukseksi. -- -- -- Nyt sinä tahdot tietää
yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä
vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan
sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala
tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia
tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit
saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua
yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada,
täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: _jona
päivänä sinä syöt_ kielletyn puun hedelmästä, _pitää sinun kuolemalla
kuoleman_. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan
vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun
kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa
Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla,
rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt
luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin
vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä
ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten
oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja
kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka
oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja
vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä:
koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei
kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän
tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata
pauhaavat. -- -- -- Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on?
Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin
tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en
minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan
kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä,
joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta
Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne
häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin
sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun
puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta
saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat
sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni,
vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa
sanotaan _lapsen oikeudeksi_. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa
sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista,
että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä
murheesta sanoo Vapahtaja: _autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset_ (Math. 5: 3, 4). -- Mutta miksi olet niin
kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin
lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa
epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä
yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet
alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi
kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi
heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin
kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te
olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne
itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä
ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos
siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä,
niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami
paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin
Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä
Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja
syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen,
teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa
sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin
kirjoitettu: _että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin
katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut_ (2 Kor.
7: 11). -- -- -- Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa
heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset,
joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten
kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä,
joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat
harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet
tämänkaltaisen todistuksen: _vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä
vielä sittenkin toivoisi_ (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa.
Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte
maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole
tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi
kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja
kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on
meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin
Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee
tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan
voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin
hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran
haltuun, joka teidät on herättänyt".

Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut
kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti
puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto
siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä
totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa.
Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri,
että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla
kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten
tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin
ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana,
peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim.
vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden
aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa:
"-- -- -- Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on
Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut
vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista
tietä. -- -- -- Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua,
jossa sanat kuuluvat: _joka_ opin kautta _on viisas, tulkoon ensin
tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi_. -- Ja nyt, rakas ystävä,
Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu
viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei
teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".

Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri.
Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita
ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi
hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut
tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet
ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja
nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä
voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa
säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä
milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut
läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä
Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen
kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän
lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista
ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden
johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa.
Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa
uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin,
kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina
Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään
erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä
Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat
Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet
viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei
mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan
vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä
sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki
heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo
eli". -- Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J.
I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat
silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin
käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se
kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen
poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie
kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä.
Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen
rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion
tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 -- 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K.
Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R.
Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje
J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin
kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]

Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet,
kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin
tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut
Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta
verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi
hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä
hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät
opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta
samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että
hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan
heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen
pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua
saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa,
missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina
luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän
osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut
heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja
hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen
aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle
muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa
arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä
suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen
jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei
vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. -- Muitakin
Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina
Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin
ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla
käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert.
Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L.
J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]



VIII.

Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.


Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa
kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta
olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta
siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy.
Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä
kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen
ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin
kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet
pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen
leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä
pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu
"ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä
saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä
heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan
etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen
pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat
sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen
matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä
löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja
renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin
esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin
kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan
kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän
välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy
kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen
suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu
talollinen _Emanuel Juhonpoika Saarikko_, jonka kodissa seuroja usein
pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset
koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat
pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.

Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II,
430) mainitun Humalojan _Humaloja_-niminen metsätorppa Pälkäneellä
lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne
kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja
pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa
torppari _Paavali Urkko_ sekä myöhempinä aikoina _Jeremias Ahtiainen_.
Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin
kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä
katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti
Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia
renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti _Katariina Ekblom_
1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim.
Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän,
samoinkuin tehtaanjohtaja _Ferd. Uhde_ y.m. heidän ystävänsä olivat
niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista
Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin
ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin
suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein
kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden
vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo
varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti
herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on
huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa
alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin,
joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että
Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa
näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että
herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.

Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään.
_Hämeenlinnassa_ löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta
nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he
matkoja _Kalvolaan_, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin
Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli _Lauri
Kustaa Vilhelm Törnvall_, joka oli kirkkoherransijaisena
viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin
vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden
vaiheissa tunnettu _Antti Oskar Törnudd_. Mitään suurempaa ja
pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut.
Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon _Lammilla_ ja
_Koskella_.

Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan
herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan
päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden
seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä
eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi
eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi
tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia
huomattavia yhtymäpaikkoja -- Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio,
Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki -- täällä ei.
Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin
muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä
ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava
toimenpide.

Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla,
Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa
Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m.
viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan
perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat
sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten
luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi
pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua
herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun
vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin
viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto
näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen
asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä
Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä
olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen
(II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin
läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén.
Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi
Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus
kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "-- -- -- Useimmat
niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta
tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J.
Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät
lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen
palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat
sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa
osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan
jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa,
jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan
seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan
eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä
jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan,
kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen
palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen
ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin
tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus
seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa
järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin
velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään
papiksi seurakuntaan."

Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden
ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka
apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle
kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia
myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella
koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän
uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli
vasta mainittu _A. O. Törnudd_, joka heti papiksivihkimisensä (1847)
jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka
oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies
sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi.
Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi
_Multiassa_, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851.
Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja
Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen
liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen
julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä
kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.

Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen
herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena.
Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä,
tapahtui siksi paljon herätyksiä, että _Saarijärveltä_ asti saapui
sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim.
elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen.
Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä.
Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten
muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien
käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti
rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain
saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin,
että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut
kovassa myrskyssä Keuruunselällä. -- Oltuaan lähes vuoden ajan
tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth
ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän
astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä
tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät
Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että
tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta
Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan
tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään
sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden
kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin
muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse,
niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja
kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan
turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin
tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden
esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien
näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina
saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus
ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli
arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle
heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa
hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan
kuuluvan _Kuoreveden_ kappelin heränneistä: "-- -- -- En tahdo olla
filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee
minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni
seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä
ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää?
Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen
pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita,
jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä
toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään,
irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella
edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään,
pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä
katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja
vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi
tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä
ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he
muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo,
Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä
oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina
Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin
almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A.
Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos.
Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I.
Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen
rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin
järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen,
jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat
herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi
ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien
vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti
luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä
riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin
ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on
myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä
yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli
näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle,
kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.

Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka
verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala.
Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä
johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas
esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta
alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin
jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli
kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m.
arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava
henkilö Laitilassa oli talollinen _Mikko Kauppi_, joka asui Kodisjoen
kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari
kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja
kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken
(Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa);
Laitilan kirkonarkisto.]

Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä
Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten
luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius
Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän
vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman
seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä
hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus
seurojakin. -- Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II,
343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian
kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain
liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies
sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä
oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan,
minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat
häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin
suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti
seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena
tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin.
Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella,
mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä
ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen
ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin
hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma
raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen -- nämä näkökohdat
olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja
soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon
teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona
pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat
muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun
ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin
kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain
merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella
kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä
Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 -- 50-luvun
jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen
heränneitten keskuudessa.

Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan
kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon.
Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja
sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen
puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen
kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia
tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta,
joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin
pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista
puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E.
Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] -- Paljon kiihkoisampaa
leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen
_Kustaa Sjöros_ 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen
puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia.
Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto
veisuun lisääntyivät.

Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli _E. G. Ilvan_
Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan
J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan
tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän
Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja
Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli
hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät
taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun
sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan
rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä
jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi
hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää
Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle
isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten
suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset
ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen
sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille
liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille
alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä
tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole
tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä
paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien
haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie."
Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan
antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "-- -- -- Kun
tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen,
niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä
helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja
sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen
oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja
koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita
kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt
vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa
tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa
valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa
suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja
tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä
niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa
vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin,
syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä
pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän
pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."

Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan
välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät
kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja
täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin
riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen
herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin
esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen
hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia
eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m.
kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII,
236)].

Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella
siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin,
lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen
hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin
olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina
kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan
heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme
antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla
vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta
löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden
ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet
Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:

    "En tuot' toivoo voinut
    Enkä myös olettaa tainnut,
    Vaikk' juur' halusin
    Lutheruksen saarnoi
    Aivan kalleit', jaloi
    Sielulleni
    Virvoitukseks'
    Uskon kiistoss', työss'."

    "Suomen lapset,
    Suomen lapset,
    Herrall' kiitosta
    Veisatkaa nyt hartaast'
    Sydämestänn' tarkast',
    Ett' on suotu
    Meille tuotu
    Uusi valo juur'."

    "Lutherus nyt saarnaa
    Suomen kansan maassa
    Lunastuksen kalliist' valost'
    Sieluin autuudeks'."

Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei
ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista
elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski
tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin
rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä
loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän
vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden
ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta
vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän
kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka
hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin
piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat
käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat;
eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet
sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten
kesken voi mainitakaan. -- -- -- Suruttoman kansan pahennukset eivät
koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei
ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä
puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä
Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa
rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa
seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi
väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen
pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta
hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt
vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä
yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847,
jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin
hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes
niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä
hänellä enää oli. -- V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana
vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen:
"Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän
rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella
hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä
pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin
tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko
elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta
ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion
pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen
kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 -- 510; kert. K. V. E.
Rancken y.m.]

Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä
Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa
sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa
seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja _J. R. A.
Jägerhorn_, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle
lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253
-- 254.]



IX.

Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.


Olemme nähneet, miten suuressa määrässä herännäisyys herätti kansamme
lukuhalua ja kehitti sen lukutaitoa. Missä vanhempi herännäisyys oli
päässyt vaikuttamaan kansaan, siellä löytyi 19 vuosisadan alussa
"vanhojen kristittyjen" kodeissa jonkun verran uskonnollista
kirjallisuutta. Mutta kaikkialla muualla näkivät myöhemmän
herännäisyyden tienraivaajat tässäkin suhteessa vain erämaan köyhyyttä
ja erämaan raakuutta edessään. Vähän löytyi vanhemmilta ajoilta
suomenkielistä hartauskirjallisuutta kipeimmän tarpeen poistamiseksi.
Uusia painoksia vanhoista kirjoista täytyi saada, uusia käännöksiä ja,
mikäli mahdollista, uusia alkuteoksia toimittaa, jos maassa alkanut
herätys oli jatkuva ja pääsevä syventymään kansaan. Tämän oivalsivat
heränneet papit ja ryhtyivät hankkimaan sekä levittämään hyvää
uskonnollista kirjallisuutta heräjäville ja heränneille
sanankuulijoilleen. Moni heistä on tässäkin suhteessa tehnyt paljon,
mutta tätä heidän työtään arvosteltaessa on kunniasija annettava
Renqvistille. On todella suuremmoinen se ahkeruus, jota tämä
uskollinen Herran palvelija tälläkin alalla on osoittanut.

Renqvistin kirjailijatoimesta hänen herätyksensä alkuaikoina sekä
hänen Svartholman linnansaarnaajana ollessaan on ennen (I, 246-251)
kerrottu. Hänen näinä aikoina painoon toimittamiaan kirjoja ei
kuitenkaan vuosisadan keskivälissä läheskään kaikkia enää yleisemmin
viljelty. Rukoilijain piireissä olivat vieläkin käytännössä "Viinan
kauhistus", josta uusi painos ilmestyi Sortavalassa 1848, "Lyhykäinen
tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" sekä "Itsekoettelemus ja
parannuksen neuvo". Miten yleisesti varsinkin viimemainittua kirjaa
rukoilijain mailla luettiin, näkyy siitä, että siitä lyhyen ajan
kuluessa ilmestyi neljä uutta painosta: Kuopiossa 1845 ja 1855,
Sortavalassa 1848 sekä Vaasassa 1852. Miltei ainoa Renqvistin
vanhemmista kirjoista, jota Savon ja Pohjanmaan heränneetkin
yleisemmin viljelivät, oli "Pieni Kempi". Kahden aikuisemman painoksen
lisäksi ilmestyi siitä uusia: Sortavalassa 1849 ja Helsingissä 1851.

Tärkein kaikista Renqvistin painoon toimittamista kirjoista oli Juhana
Arndtin "Totisesta kristillisyydestä" nimisen kuuluisan kirjan
suomennos. Tämän suomennoksen oli hän jo v. 1827 saanut valmiiksi,
mutta Turun palossa oli käsikirjoituskin, niinkuin ennen (I, 248) on
kerrottu, joutunut liekkien uhriksi, jonka vuoksi tuo väsymätön
työntekijä ryhtyi uutta käännöstä toimittamaan. Itse käänsi hän
uudestaan teoksen kolme ensimmäistä kirjaa, joista ensimmäinen
painettiin Porvoossa 1832, Turussa 1834, Helsingissä 1837 ja
Hämeenlinnassa 1849, toinen Helsingissä 1835 ja 1843, kolmas Kuopiossa
1843. Neljännen kirjan käännöksen suoritti, niinkuin tiedämme,
Renqvistin ystävä G. Monell. Se valmistui v. 1846 ja painettiin
Sortavalassa 1847 sekä uudestaan 1850. Suurella ilolla otettiin tämä
kirja vastaan eri osissa maata. Lukuunottamatta muutamia seurakuntia
Kuopion tienoilla, joissa Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin
opetuslapset aikuisemmin olivat kiivaimmin törmänneet yhteen ja joissa
ensinmainitun suunnan edustajat eivät sentähden tahtoneet näitä
kirjoja lukea, että Renqvist oli ne suomentanut, viljelivät heränneet
sitä paljon. Myöntää kuitenkin täytyy, ettei kirja Pohjanmaalla ollut
läheskään niin levinnyt kuin monessa Savon seurakunnassa,
puhumattakaan niistä seuduista, joissa Renqvistin edustama suunta oli
vallalla. Arndtin verrattomat rukoukset olisivat varsinkin ansainneet
tulla yleisemmin tunnetuiksi Pohjanmaallakin.

Siihen aikaan, jolloin Renqvist kehoitti Monellia kirjoittamaan
"Epäjumalisuuden kauhistuksesta", oli hän itse ryhtynyt valmistamaan
kirjaa, jolle hän aikoi antaa nimeksi "Pyhän raamatun ydin eli sisu".
Tästä aikomuksestaan kirjoitti hän Monellille: "Aion ottaa sen
(mainitun kirjan) sanasta sanaan raamatun ensimmäisestä rekisteristä
paitsi muistutuksia (viivan) alla, siten kumotakseni kaikenlaiset
harhaopit, mitä laatua nämä sitten ovatkin. Semmoinen kirja olisi
kumoamaton, niinkauan kuin itse raamattu olisi semmoinen, niin että
semmoisen kirjan jättäminen toimittamatta olisi syntiä". Kirja
ilmestyi Viipurissa v. 1852 nimellä _"Ilmoitus, minkälainen pyhän
raamatun ydinkirja on, joka sanasta sanaan on otettu piplian
rekisteristä"_ sekä seuraavana vuonna vähän muutetulla nimellä. Jo
ennenkuin tämä kirja ilmestyi, odotettiin sitä hartaasti
rukoilijoitten piireissä, sillä Renqvist oli jo pari vuotta
aikaisemmin ystävilleen ilmoittanut aikovansa toimittaa tämmöisen
kirjan. Ruotsalaisen hengenheimolaisista se ei lukijoita saanut.

V 1851 ilmestyi niinikään Viipurissa Renqvistin kirjoittama
_"Tutkistelemus, jossa osoitetaan pyhän raamatun olevan Jumalan sana
eikä ihmisten sana, niinkuin pilkkaajat ja toimettomat ihmiset
sanovat"_. Se oli rukoilijainkin piireissä vähemmin levinnyt kuin
useimmat muut Renqvistin kirjoista; ani harva muista heränneistä
lienee siitä kuullut puhuttavankaan.

Kaikkiaan toimitti Renqvist painoon noin 60 kirjaa. Suuri osa hänen
toimestaan julaistuista käännöksistä on kuitenkin kokonaan muiden
valmistamia, Renqvistillä kun näiden suhteen ei ole muuta tointa ollut
kuin uusien painosten toimittaminen. Niin esim. Murrayn ja J. Ph.
Freseniuksen kirjat, jonka viimemainitun kirjailijan suomeksi
ilmestyneistä kirjoista ainoastaan _"Neuvojille ja neuvottaville"_ on
hänen suomentamansa. Toisia muiden toimittamia käännöksiä, joita hän
ei hyväksynyt, hän korjasi usein aivan perinpohjin. Semmoinen oli
esim. Jean de Bernières Louvignyn "Salattu elämä Kristuksen kanssa
Jumalassa", jonka hän jo v. 1834 itse oli kääntänyt ja täten v. 1851
toimitti parempaan kieliasuun. Parannetussa suomenkielisessä asussa
ilmestyivät näinä aikoina myöskin Gerhard Terstegenin "Monen hurskaan
sielun puuttuvainen kristillisyys" (1844 ja 1855) ja "Kristuksen
rakkaus vaatii meitä" (1849). Kun muistamme, miten vaikeissa
olosuhteissa Renqvist työskenteli, on hänen kirjailijatoimensa tulos
todella hämmästyttävä. Ja jos moni hänen kirjoittamistaan tahi
kääntämistään hartauskirjoista saikin vain pienemmän lukijakunnan tahi
jo aikuisin joutui aivan unohduksiinkin, pääsivät toiset sitä
laajemmissa piireissä ja sitä pitemmäksi ajaksi puhumaan vakavaa ja
korutonta totuuttaan kansallemme.

Kirjansa painatti Renqvist omalla kustannuksellaan. Jos hän monien
ystäviensä kautta Karjalassa, Etelä-Savossa ja Lounais-Suomessa y.m.
ylimalkaan näkyykin saaneen niitä hyvin leviämään, on selvä, että
tämäkin toimi tuotti hänelle ylenmäärin suurta huolta ja vaivaa.
Elleivät ystävänsä kovimpina aikoina olisi koonneet hänelle apua,
olisi hän monesti joutunut kovin ahtaalle. -- Renqvist aikoi
Sortavalassa perustaa ja ylläpitää oman kirjapainon, mutta tämän
tehtävän hän kuitenkin luovutti K. V. Holmströmille, joka vuosina
1846-1850 viimemainitussa kaupungissa painoi hänen kirjojaan ja
senjälkeen Viipurissa jatkoi samaa tointaan.

Heränneitten ehkä yleisimmin käyttämät kirjat olivat vanhastaan Antti
Achréniuksen "Halullisten sieluin hengelliset laulut" sekä Elias
Laguksen v. 1790 ensin suomentamat "Siionin virret". Nämä
herännäisyyden alkuaikoina lehtisinä painetut laulut esiintyivät jo
kysymyksessä olevina aikoina sidottuina kirjoina. Kummastakin
virsikokoelmasta ilmestyi tuon tuostakin uusia painoksia. Seuraavat
eri painoksia ilmaisevat numerot kysymyksessä olevalta ajalta
osoittavat, kuinka paljon niitä viljeltiin: Hengelliset laulut: 14
painosta Turussa 1790 -- 1854, 2 Vaasassa 1801 -- 1828, 3 Oulussa 1832
-- 1849; Siionin virret: (paitsi vanhempia) 3 painosta Turussa 1822 --
1841, 2 Helsingissä 1829 -- 1849, 5 Oulussa 1829 -- 1848.

Kaksi arvokasta suomenkielistä postillaa oli 19 vuosisadan
herännäisyys saanut perinnöksi edelliseltä ajalta: Juhana Vegeliuksen
"Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä
elämässä" sekä Antti Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen". Vaikka
verraten harvat voivat itselleen hankkia ensinmainittua kirjaa, se kun
käsittää yli 2,000 sivua, tuli se jo verraten aikaisin tutuksi
heränneille, sillä opettajat ja muut johtajat lukivat sitä seuroissa.
Paavo Ruotsalainen piti sitä erinomaisen hyvänä kirjana, ja tuskin
löytyi sitä herännyttä pappia, joka ei olisi sitä omaksi
hartaudekseenkin viljellyt. Vähimmin tunnustusta näkyy se saaneen
osakseen Renqvistiltä, mutta hänkin sanoi sitä "jokseenkin hyväksi".
Syynä siihen, ettei hän kirjaa ystävilleen suositellut, oli sen
laajuus. Mutta paljon siitä Renqvistin ystävät eri osissa maata
pitivät. Niinkuin olemme nähneet, käyttivät Mikkelin puolen heränneet
sitä yleisesti seurakirjana. Samoin myöskin heidän hengenheimolaisensa
Lounais-Suomessa. "Vegeliuksen postilla on kristinuskon tuki
Suomessa", lausui Kustaa Ilvan vielä kuolinvuoteellaan. Koko
Pohjanmaalla pidettiin kirjaa erittäin suuressa arvossa. Sen toinen
painos oli ilmestynyt Turussa v. 1836 -- 1838 ja kolmas Suupohjan
heränneitten pappien toimesta N. K. Malmbergin kustannuksella Vaasassa
1848, jolloin se ilmoitettiin tilattavaksi "vahvoissa kansissa" 2
ruplasta molemmat osat. -- Vielä suuremman merkityksen kuin
Vegeliuksen postilla sai Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen".
Varsinkin Pohjanmaan heränneet sitä rakastivat. L. J. Achrén käänsi
sen ruotsiksi, ja v. 1841 ja 1849 ilmestyi se uusina suomenkielisinä
painoksina Vaasassa, viimemainittuna vuonna N. K. Malmbergin
kustannuksella.

Paljon rikastuttivat Suupohjan heränneet papit
postillakirjallisuuttamme, kääntämällä Lutherin saarnoja suomeksi. Jo
v. 1846 oli K. I. Nordlund ruvennut kääntämään Lutherin
_Kirkkopostillan_ evankeliumi-osaa, mutta hän luopui hankkeestaan,
julkaistuaan painosta ainoastaan pienen osan. Luultavasti oli hän
saanut tietää, että F. O. Durchman ja A. V. Ingman, joiden
suomenkielentaito oli laajalti tunnettu, olivat ryhtyneet tähän
työhön. V. 1848 oli heidän toimittamansa käännös käsikirjoituksena
valmiina ja jo samana vuonna alkoi painattaminen. Tilaajat, joita
ilmestyi kaikkialta koko maassa, tietysti verrattomasti suurin osa
heränneitten piireistä, saivat kirjan vihottain, kunnes se v. 1851
kokonaisuudessaan valmistui. Postillan "Talvipuoli" painettiin
Turussa, "Suvipuoli" Helsingissä C. J. Frenckell ja Pojan
kirjapainossa, A. V. Ingmanin kustannuksella.

Epäilemättä paras kaikista Pohjoismaissa käytetyistä postilloista
oli ruotsalaisen _Antti Nohrborgin_ "Den fallna menniskans
salighetsordning" (Langenneen ihmisen autuudenjärjestys). Sekin
ilmestyi näinä aikoina suomenkielisessä asussa. Tämänkin käännöksen
toimitti herännyt pappi, F. O. Durchmanin vanhempi veli _Josef
Vilhelm Durchman_, joka, toimittuaan pappina eri seurakunnissa
Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa, v. 1847 oli nimitetty Ylistaron
kappalaiseksi. Jo sitä ennen oli hän sanotun veljensä y.m. ystävien
kehoituksesta ryhtynyt tätä suurta käännöstyötä toimittamaan ja saanut
sen valmiiksi. Se ilmestyi painosta v. 1848 eli samana vuonna, jolloin
kääntäjä muutti Ylistaroon. Painattamisesta, jonka toimitti
heränneisiin lukeutuva kirjakauppias _P. F. M. Lundberg_ Vaasassa, oli
F. O. Durchman pitänyt huolta.

Siis neljä postillaa, joiden sivumäärä yhteenlaskettuna teki yli 5,000
sivua, neljän vuoden kuluessa! Painosten suuruutta ei tarkkaan voitane
arvioida, mutta päättäen Suupohjan heränneitten pappien
kirjeenvaihdosta näiltä ajoilta, saattaa erehtymättä väittää, etteivät
ne olleet pieniä. Ja kun tämän lisäksi muistamme, että Björkqvistin,
Vegeliuksen ja Nohrborgin postilloja luettiin yksinomaan heränneissä
piireissä, täytyy todella ihmetellä sitä lukuhalua, jonka herännäisyys
oli kansassa herättänyt. Tuskin koskaan muulloin, ei aikaisemmin eikä
myöhemmin, olisi kannattanut koettaakaan yhtaikaa toimittaa
kirjamarkkinoille neljää näin suurta postillaa. Kuinka tuo silloin
onnistui, se on 1840-luvun herännäisyyden salaisuus.

Eikä siinä kyllin, että postillat näin tavattoman suuressa määrässä
saivat lukijoita. Paljon muuta samaan aikaan heränneitten pappien
toimesta ilmestynyttä hartauskirjallisuutta levisi, niinkuin tiedämme,
yhtä helposti heränneessä kansassa. Varsinkin muutamien pienempien
lempikirjojen menekki oli hämmästyttävän suuri. Kun esim. Vilcocksin
"Hunajan pisarat", jota kirjaa sitä ennen oli suomeksi ilmestynyt
seitsemän eri painosta, v. 1849 painettiin uudestaan (Oulussa), loppui
painos jo parin vuoden perästä, vaikka sitä sitäennen, niinkuin
Malmberg v. 1848 J. I. Berghille kirjoittamassaan kirjeessä lausuu,
"aikaisemmin oli myyty tavattomat määrät". Viimemainitun toimesta ja
hänen kustannuksellaan ilmestyi tämä Paavo Ruotsalaisen lempikirja
uudelleen Kuopiossa v. 1852. Eikä sekään riittänyt. Kolme vuotta
myöhemmin painettiin viimemainitussa kaupungissa vieläkin yksi painos.
Esimerkin vuoksi mainittakoon niinikään, että yksin Malmberg tilasi
J.I. Berghin v. 1847 kääntämää O. J. Hoofin saarnaa "Kymmenestä
neitseestä" 800 kappaletta ja 300 kappaletta Arndtin "Totisen
kristillisyyden" kolmatta osaa. Berghille lähetti hän seuraavana
vuonna 300 kpl. Björkqvistin postillaa, jota määrää hän piti
kohtuullisena Kuopion seudun heränneille. -- Muista heränneissä
piireissä yleisemmin luetuista kirjoista ansaitsee mainitsemista
etenkin Lutherin "Isä meidän selitys", jonka N. K. Malmberg v. 1841
toimitti entistä parempaan kieliasuun. Tämä käännös painettiin
uudestaan Oulussa, missä edellinenkin oli ilmestynyt, v. 1854. --
Huomattava on myöskin, että heränneetkin ostivat niitä Lutherin muiden
kirjojen suomennoksia, joita evankelisen suunnan miehet samaan aikaan
toimittivat kirjamarkkinoille.

Heränneitten käyttämään hartauskirjallisuuteen sopii tavallaan lukea
myöskin kirkkomme Tunnustuskirjat, jotka, niinkuin ennen on mainittu,
Jos. Grönberg alkukielestä käänsi suomeksi. Käännökseen liitettiin,
niinkuin niinikään ennen on mainittu, J. I. Berghin kirjoittama
"Lyhykäinen johdatus tunnustuskirjoihin" sekä "Upsalan kokouksen
päätös". Teos ilmestyi Vaasassa P. F. M. Lundbergin kirjapainossa.
Kustantajana oli Jos. Grönberg. Emme tässä yhteydessä olisi puhuneet
"Tunnustuskirjoista", ellei herännäisyyden oppiriitoihin eksynyt henki
olisi saanut aikaan, että niistä siellä täällä ruvettiin etsimään
tyydytystä sielun puhtaasti uskonnollisillekin tarpeille. Niinpä esim.
Wilhelm Niskanen hyvin ahkerasti luki näitä kirjoja. Samoin jotkut
muutkin liikkeen johtomiehistä. Suurten joukkojen kirjaksi teos
tietysti ei päässyt.

Yhtä rikas kuin tämän ajan suomenkielinen hartauskirjallisuus on
käännöksistä, yhtä köyhä on se alkuperäisistä teoksista. Renqvistiä
lukuunottamatta, eivät heränneet papit kysymyksessä olevalla
aikakaudella mitään omaa julkaisseet, jota sopisi lukea
hartauskirjallisuuteen kuuluvaksi. Tämä on puute, jota emme saa jättää
mainitsematta. Kynämiehiä, vieläpä eteviäkin, heränneitten joukossa
kyllä löytyi, mutta he käyttivät kykyään riitakirjoitusten
kirjoittamiseen.

Raamattua, varsinkin Uutta Testamenttia levitettiin kaikissa
heränneissä piireissä. Että kirjojen kirja on ainoa ehdottomasti oikea
autuudenohje, sen kaikki tiesivät ja tunnustivat. Mutta myöntää
täytyy, ettei se käytännössä aina päässyt yksin semmoisena
esiintymään. Sitä ei viljelty niin ahkerasti, kuin muita
hartauskirjoja. Niinpä sitä ei missään seurakirjana käytetty;
tämän oikeuden olivat postillat ja jotkut muut hartauskirjat
itselleen anastaneet. Samoin oli kotihartaudenkin, vieläpä sanan
yksinäisyydessäkin viljelemisen laita. Useimmin nähtiin moni herännyt
pappikin postillansa, kuin raamatun ääressä. Kansassa oli tämä
tietysti paljon yleisempää. Kun tämän lisäksi muistamme, että toisilla
paikkakunnilla yksi, toisilla toinen postilla tahi muu hartauskirja
oli eniten käytännössä, syntyi helposti yksipuolisuutta
uskonnollisessa katsantotavassa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme,
että herännäisyydessä ilmenevät hajoittavat riidat ainakin jossain
määrin johtuivat juuri tästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä,
että juuri hartauskirjat ovat tuottaneet tälle liikkeelle niin paljon
siunausta, että niiden merkitystä sen synnyttämisessä ja
kehittämisessä tuskin voitaneen liika suureksi sanoa. [K. Hallio,
Katsaus hengelliseen kirjallisuuteemme; Valfrid Vasenius, Suomalainen
kirjallisuus 1544 -- 1877; Renqvistin kirje Monellille 29/6 1848;
Jonas Laguksen kirje N. K. Malmbergille 12/10 1849; A. Kihlmanin kirje
R. Helanderille 2/11 1846; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3
1848, 21/11 1849, 11/2 1850; K. V. E. Ranckenin, Kustaa Malon, J.
Vallenbergin, Paavo Niskasen, J. Hirvelän, A. O. Törnuddin y.m.
vanhojen heränneitten kertomukset; A. V. Ingmanin kirjekonsepti J.
Ternströmille.] Merkille on myöskin pantava, etteivät heränneet papit
niin yksipuolisesti arvostelleet-kansan tarvetta hengelliseen
kirjallisuuteen nähden ja tätä kirjallisuutta semmoisenaan, että
olisivat pitäneet mitään hartauskirjaa riittävänä yksin ohjaamaan
ketään autuuden tielle ja sillä tiellä johtamaan. Suruttomalle
annettiin hänen tilaansa sopiva kirja, vasta heränneelle toinen,
hengellisesti kokeneempia neuvottiin syvempiä uskonelämän salaisuuksia
käsitteleviä kirjoja itselleen hankkimaan. Asiaa valaiseva on seuraava
ote A. V. Ingmanin J. Ternströmille v. 1849 kirjoittamasta kirjeestä:

"Jolleivät heränneet heti huomaa lukea oppi-isäsi Schartaun hyvin
arvokkaita kirjoja, vaan ensi hädässään turvautuvat esim. täällä
vanhastaan tavallisiin 'Huutavan ääneen', 'Autuuden järjestykseen',
'Sanaan syntisille', 'Siionin virsiin' y.m., niin syytät heitä
huolimattoman hengellisen opin sekoittamisesta Jumalan puhtaaseen ja
väärentämättömään sanaan y.m. Vieläpä näyt teräväpäisen Schartaun
esimerkkiä noudattaen arvelevan, etteivät mainitut kirjat voi
tyydyttää muita kuin lahkolaismielisiä sieluja. Myönnän kyllä,
etteivät nämä kirjat ajanpitkään voi ylläpitää hengellistä elämää,
mutta sen tiedän kokemuksesta myöskin, että ne ovat kantaneet
siunauksesta rikkaita hedelmiä synnin unesta herättämiseksi. Tuolla
sinun halveksimallasi roskalla on Kristus meidänkin maassamme avannut
monen tuhannen silmät, varsinkin 'Huutavan äänellä', 'Sanalla
syntisille' ja 'Autuuden järjestyksellä'. Raamattu, Luther,
Björkqvist, Vegelius, Freseniuksen rippikirja sisältävät liika
voimallista ravintoa vastaheränneille: he tarvitsevat vielä maitoa.
Mutta anna heidän Jumalan oman johdatuksen alaisina päästä syvempään
hengellisen ravinnon tarpeeseen, niin he jättävät lapsenruuan, ja
raamattu, Luther, Björkqvist, Fresenius y.m. tulevat heidän ainoiksi
opettajikseen. Niin ainakin on aivan asianhaarojen pakosta täällä
Suomessa käynyt. 'Siionin virsiä', tahi oikeammin muutamia siinä
löytyviä virsiä veisasi alussa vastaherännyt kansa syvällä lämmöllä,
heidän vielä hekumoidessaan tuntuvamman armon helmassa s.o.
tuntuvammassa synninsurussa ja tuntuvammissa evankeliumin
virvoituksissa, jota Jumala alussa antaa kaikille heränneille
sieluille, mutta nyttemmin on syvästi hengellinen vanha virsikirjamme
ainakin vanhempien heränneitten rakkain lukukirja".



X.

Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun
loppupuolella ja 1850-luvun alussa.


"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja.
Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan
kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan
kynään. V. 1848 julkaisi hän _"Vastauskirjan sille kirjalle, joka
Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846,
jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin
puolustuksesta."_ Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin
noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja
villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi",
puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin
kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja
vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja
oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan.
Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli
varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja
oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R.
v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut
pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä
syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on
luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten
kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan
tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut:
nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä
huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi.
Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa,
sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia
ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman
kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja
ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."

Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista
petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa
vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen
itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän
toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja
muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa
täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla
ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan
kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka
yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain
kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on
Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin
kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty
hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän
Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin
kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun
sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla
(Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan,
että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan:
minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen,
niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte
ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan
nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota
vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin
viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan
ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka
vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen
hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin
uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni
minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin
valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja
opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät
olisivat."

Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund
oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin,
kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja
pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen
asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa
niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys
jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan
sano _"uskossani"_, vaan "_hädässäni_ huudan Herraa", sekä
näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten
hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan
muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen
saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan
ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen
osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa
voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa,
ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan
enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan
rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin
hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin
rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se
mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen
menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä
sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin
onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä
vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen
eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän
opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää
Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen
hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän
teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää
paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton
kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen
vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan
otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa
sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia
ja sielujen autuus olisi kysymyksessä -- -- --, niin en kaiketi olisi
ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta
kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään
rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas
taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin,
että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota
sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut,
nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan
kukistamista".

Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina
"Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset
aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo
Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi
kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu
meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua
karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen
äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei
edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta
saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole
ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon
kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta
1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä,
oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.

Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische
Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä
hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä,
kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän
kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa:
"Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä
tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän
edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk
Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä
kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista:
"Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien
anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: _saako
ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan
armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten,
uskoa hänen armoonsa_, vai niinkö on, _ettei hän tässä tilassa,
niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen
täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen
armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä_. Koko sisällisen
elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista
kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan
vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni
avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän
opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä
jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka
minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien
esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman
hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."

"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata,
kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt.
Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli
ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848
tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa
"Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan
julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu:
"-- -- -- Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi
tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa
kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta.
Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L.
Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme
ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt
kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet
lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut
suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo
ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis
myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme
Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa
postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi
kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja
Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän
syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa
maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme
vastaan -- tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa
jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa
sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin
lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta.
Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se
meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut
huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen
väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta.
Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos
sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun
kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä
kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen
hän on -- puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun
jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko
lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä
kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden
punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli
esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa
Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen
tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen
tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä
luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin
Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka
monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin
raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat
hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään
arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14:
22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä
hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja,
etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m.
Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä
Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja
luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan,
joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten
vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin
syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä
kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on
talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista
puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli
säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat
itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita,
ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen
aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat
vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin
hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia
vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m
turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja
Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan.
1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut
Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan
lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen
nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen
avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa
ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa
hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta
kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät
ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta
pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja.
Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera
täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi
farisealaisuudeksi".

Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk
Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia
arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli
Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut
hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta,
teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy
varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään
heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja
tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän
tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki
tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys
hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä'
vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa
Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain
kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka
omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi
kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain,
paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen
ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää
ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää
hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. _Valhetta_,
että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen
tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me
päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan
toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä
suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole
todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua
itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan
enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja
aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus,
jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan
vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi
taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran
luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen,
josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan,
armahtamiseksi ja siunaukseksi. _Pimeyttä_ jälleen on se, ettet
ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä
armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka,
tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista
lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta,
hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa
ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan
lapsekseen. -- Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on
pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin
määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin
opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan
turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä
on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu."
Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme,
Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille
erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen
tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja
monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan
Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään:
"Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että
muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja
itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos
kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa)
niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan
hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten
uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen
opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja
tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana
runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja
opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta
yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin
lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän
tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi
opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että
te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."

Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat,
ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi
Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön
häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn
ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V.
Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848,
johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa
J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään
tulleen.

Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko"
oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka
tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina
olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta
aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden
taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin
julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta,
antaen niille nimeksi _Verklärans vederläggning och evankelii försvar_
(Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään
evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun
farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia
ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin
historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen
kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin
aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä
lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m.
evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista.
Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen
edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin
enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen
sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä,
joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen
uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. --
Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen
opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla
kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa
vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja
Ruotsissa aina taustana.

Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon
kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä
arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa
kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän
viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä
hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana,
jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet
muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee
toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus:
"Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin
alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset,
jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät
ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät
Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei
kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on
ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja.
-- -- -- Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin
eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista,
joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."

Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen
elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä
puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin
evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin,
niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja
muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa
yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin
kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen,
kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi
voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin
sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen
Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut
eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja
(jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä,
saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän
puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden
ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli
mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet
papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee
Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin
kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin
suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.

Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat
Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V.
1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä _Hedbergska verklärans
vederläggning och evangelii försvar_ (Hedbergin teko-opin kumoaminen
ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon
herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä
tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän
esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille
runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän
heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin
yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja
luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen
niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita
olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori,
toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä
sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta
pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä
luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on
kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka
koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G.
Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän
Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä
hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain
ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena
vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun
ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan."
Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä
kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä
alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he
olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan
totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo
esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet
tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.

Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta _meidän
edestämme_, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka
kautta Kristus elää _meissä_, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia
puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus
oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen _ansaitun_
ja _sovelletun_ armon." -- Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin
hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia
julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin
kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin
sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin
rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa
heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään
oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi -- -- -- hän on ympärileikkauksen
sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä
epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. -- -- -- Tämä autuas uskon
mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien
omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja
Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä
Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen
sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin,
semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää
lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse
meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien".
"Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee
kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä
Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa
silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää
uskon luottamusta. -- -- -- Hän ei tiedä rukouksestaan, ei
astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan
lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen
rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä
syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä,
pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä
pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä.
Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin
Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän
hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. -- Näin
synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä
meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja
horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi.
Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin
sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän
ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille
semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen
että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä
joka itsensä alentaa se ylennetään."

Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta.
Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut
siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman
mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon
enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden
järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa,
varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri
"asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä
syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei
tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa
muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin
on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta
vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään
sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että
tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää
sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee
minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin.
Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu:
"Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan
ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää
isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen
yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi
mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella
teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä
armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys
autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten
tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion
mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se
vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan
autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".

Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin,
kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan
seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin
tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta,
ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka
on sen seurauksena. -- -- -- Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä
ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi
kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. -- -- -- Sentähden ei niissä
ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta
ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä
vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on
niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja
muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman
Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko
suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua,
synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän
väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka
kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat
armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei
lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten
esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan
huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus
saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi
hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) _valmistaa_
hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan
valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti,
eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy
h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja.
Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi
valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia
aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te
kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut
pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän
uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen
autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt",
"tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa
kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna
puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan
pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut
kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on
ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta,
etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan
tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat"
olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan
itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman
Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka
pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"

Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta
käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon
ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi,
platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen
itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi
ja naurettavaksi".

Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan
totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän
hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin
ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan
käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään,
niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän
yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk
tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä
v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä
julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä,
että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri
paavilaisuuden oppia -- sakramentti muka vaikuttaa myöskin
(hengellisesti) kuolleitten hyväksi".

Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä
kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää
on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan,
valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen
käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä,
etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden
opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin
puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta
ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän
edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä
asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa
näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen
kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden
lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on
muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin
kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua
polemiikkaa.

Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia,
osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta.
Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten
voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo
sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen
väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä
parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen,
niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman
puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä,
nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen
kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja
pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin
sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi
syntyä _ainoastaan_ ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon
itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän
todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei
tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin
viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat
harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää
luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy
niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään
ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää
hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä
unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa
pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa,
kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä
mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri
sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat
ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti
omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki
todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen
nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman
armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa,
joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".

Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan
parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen
vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten
tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla.
Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä
kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen
ihmisen elämässä.

Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta
häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä
tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy
epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi
vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä
puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle
tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan
tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.

Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja
evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi
kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat
evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat
tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden
nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja
"Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään,
oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa
Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin
tuntuvasti.

A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen
aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan.
Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä
kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan
eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes
jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle
esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä
siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.

Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851
julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin
puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka
otsakkeena oli: _"Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin
puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan"_. Edellisissä
vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa
selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä,
jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille
vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan
herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.

Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg,
"ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu,
milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä
kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan
ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja
herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee
oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849
kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan"
saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä,
mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin
synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin
syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa
Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista
todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että
pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin
lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti
taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg:
"Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä
kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä
etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja
hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja
kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että
evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman
Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut
ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja
ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi
jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa
murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei
semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan
hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen
itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään
Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin
kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi
sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen
oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä,
varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella
nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy
siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on
Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen
uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen,
jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon
varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on
kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon
puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen
perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman
suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän
kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa
kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin
seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun
syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä -- -- -- eikö hänen pitäisi
mielellänsä seisoa Herran edessä -- -- -- kunnes hän saapi
sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi,
että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä
hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää
hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa
saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla,
jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan
armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on
luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan
vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat
tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi.
Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta
'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan
horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi
havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla
saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa.
Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua,
tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että
heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja
että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa
vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä,
joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi
heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon
petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen
myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja
opetuksessa."

Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin
ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä
siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin
molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat.
Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä,
samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin
toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä
sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden
merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön
suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti
karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten
jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä
suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy
toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin
kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin
aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain.
Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun
ohessa lausunut: "-- pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin
saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi,
vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu
Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään
ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus _auttajaksi_,
huomaa! ei edes _vapahtajaksi_." Semmoinen on sanansaivartelua,
varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin
Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.

Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen,
sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille
lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia
vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan
voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja
totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat
kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka
yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa
loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen
herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen,
kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei
mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu
jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa:
"Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän
kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan
samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei
meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman
maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten
autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki
kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme
ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa,
vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja
rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne
käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa
salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja
sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman
uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko
tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on
saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) -- ottakoon se, joka
ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan
synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä
samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä
perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää
Kristuksen".

Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja
evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja
ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä,
vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja
päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden
edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka
jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten
ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G.
Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja
yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei
ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän
muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista
on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista,
kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen
hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen
alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus
on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee
herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu
oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta
kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä
moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut.
Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden
riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta
kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin
olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden
edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan
kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään
ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja
1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).

Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen
viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen.
Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat
näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen
nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on
huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä
kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti
kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista.
Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä
edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos
kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin
selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin
raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja
luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja
evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa,
kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin
kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa
kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen
koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi
lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.

Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa
meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu:
"Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa
historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies
oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin,
koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla
aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen
historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset,
sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. -- --
Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti
antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei
kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten
kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle:
sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti
tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."

Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa
todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan
ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä
todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä
kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon
selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää
kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen
kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on,
miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia
liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa
koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea
on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen
kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa,
että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta
yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä
ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen.
Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti
vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään,
varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja
johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin
itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen
kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja
paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä,
että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa
oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän
ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on
Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin
ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista
hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin
paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee
tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja
seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja
sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi
selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista
ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat
saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui
tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen
todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt,
miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise
yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran
läsnäoloa.

Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka
ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa
herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon
tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys
tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa
Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen
nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän
ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m.
kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa,
huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon
ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä,
jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan
valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon
kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat
vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien
anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä
parannusta."

Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen
opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän
mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu:
"Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista
teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan
mukaan käydä uskon edellä -- -- -- sekä uskon kera olla uskon
todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa
Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin
löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia
kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato
luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."

Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä
Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa
Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään
ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja".
Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista
pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja
jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon
suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat,
anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin
syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta
esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä,
ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus
hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin
esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg
'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän
ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset
elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä
Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei
selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi
tähän puolueellisuuteen -- sillä kertovathan lyhyimmätkin
kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme?
Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella
niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut
viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava
oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo
ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit.
Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei
hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."

Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien
opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen
epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn
elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja
semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi
lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on
Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan
on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän
predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi
kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää
näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan
heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme
nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen
kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus
ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli
valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle
ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani
historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa.
Tarkoitukseni on julaista tämä _samaan aikaan_, kuin Hedbergin
vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi
niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen
pukeutumaan surupukuun, niin -- jotta uskovaiset (niinkuin eräässä
lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet
Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä
olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin
vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo
ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan."
Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan
kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan
tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka
oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat
saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään
syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle
hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä
hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin
kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä
ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi
Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen
nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä
oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää
tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan
papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella
herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle
mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee
ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö
olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian
sinun ratkaistavaksesi." -- Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi,
että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa,
eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka
hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan
kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme
nähdä, Jonas Laguskin. -- Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti
hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät
käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan
sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan
Ruotsissakin.

       *       *       *       *       *

Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää
sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme
Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä
tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla
Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta
Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita
sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin
kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun
sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.

Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta
herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan
"heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen,
maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849
ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia.
Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus
"Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli
kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee
lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen,
että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat
inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien
kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä
tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti
Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa
muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin
siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se
ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan,
verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat
että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että
kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on
virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä
mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen
ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran
joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska
hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran
asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin
virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan
ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran
päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos
niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy
kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon
onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä,
julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin
suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa
selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä
antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen,
sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää
kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä
pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan
kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin
suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän
omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä
monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden
puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja
ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta
itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat
olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä
löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja
tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että
se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on
herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa.
Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa
kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän
kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden
lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi,
kiittää hän -- muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy
seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja
saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset,
niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko,
eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". -- "Suometar" kiittää
kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan
lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän
Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka
mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja
toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu
kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin
kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni
tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin
ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea
muuta, vaan ei petosta."

Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen
herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia
uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja
yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja:
"Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen
leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus,
yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä
liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas
niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä,
missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja
auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten
tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt
tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä
hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja
harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä,
jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata
seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla
vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa
tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on
ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee
herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja
muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja
raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on
kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on
kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia'
ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä
(heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat
vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan,
alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja
valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen
vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun
kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia
kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään
kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".

Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina
kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on
nimimerkki S--l--s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä,
arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa,
lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä
johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin
seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin
epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä
toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa,
jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja
joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian
eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää
nimimerkki E--s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua
"Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää
arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa
sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta
yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo
kerrassaan puolueelliseksi. E--s arvelee, että noiden kolmen suurten
uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama
lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää
jonkunlaista erinomaista jumalista _makua_ mielessään säilyttää",
tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan,
koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat
Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä
yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä
tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo
sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen
perustamista. -- -- -- Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet
saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin:
'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa
luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään
alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen
päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua
leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".

Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen
perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta
sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle
vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja
heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan
ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan
kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin
monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran
joutuva.

"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia,
joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa
ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti
pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä
päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme
tähän muutamia säkeitä:

    "Nämät tarkoin tunnetahan
    Kereteiksi kutsuttavat
    Varsin vuoksi vaattehensa:
    Niill' on pitkät körttiröijyt,
    Körtin liepehet leveät,
    Lerkut körtin liepehessä.
    Se on puku poikasilla
    Mikä uljailla ukoilla,
    Sama tyyli tyttärillä,
    Mikä muoreilla mokoma.
    Tämä on _Paavolta_ pakotus,
    Varoitus ukon vakainen,
    Että puku pitää olla
    Ennen muuta muutettuna:
    Hame nauhoilla nivottu
    Tahi vyöllä vyötettynä."

    "Vaikka ovat olevinansa
    Muita paljoa paremmat,
    Puhtahammat ja pyhemmät,
    Ovat kuitenkin samassa
    Pahemmat Phariseukset.
    Julki temppelissä Jumalan
    Vielä muita mullisten
    Karsahasti katselevat."

Kirjoitus, joka on "lähetetty", päättyy kuuteen suorasanaisesti
esitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi,
vieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot.
Kysymykset kuuluvat: 1) "Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin
seitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa
häihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen
tähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla
esivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?" 2)
"Minkätähden on _pyhä raamattu_ harvoin, jos milloinkaan,
kerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko _'Siionin virren',
'Armon järjestyksen'_ ja vanhain postillain tekijöiden taitavan
paremmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on
tehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten
kirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille
harhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?" 3)
"Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että
he ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö
itse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin,
kutsumuksestansa tässä asiassa antaa?" 4) "Ymmärretäänkö Jumalan
sanassa _maailmalla_ kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai
kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?" 5)
"Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja
huvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä
ihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa
niissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta
juosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa
panettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin
muita ihmisiä paremmaksi?" 6) "Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia
ihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun
eriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti
muuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin
omaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä
välikappaleina?"

Senkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan
heränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki
tietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan
hengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen
kansaan. "Semmoinen on maailma", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin
ulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin,
missä heränneitten luku oli suuri.

Hedbergin vuodesta 1850 toimittamassa "Kristillisiä Sanomia"-nimisessä
lehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä
arvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa,
sisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä
nimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin
edustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi
"Suomettaressa" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen
johdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin
leväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä
asemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei
näistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32):
"Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten,
publikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. -- -- -- --
Kuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee,
sitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi
ainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt."
Miten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy
siitäkin, että hän on vihoissaan "Kristillisten sanomain" hylkäävästä
arvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830.
Pari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan "Suomettaren ystävä" samassa
lehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä
tähden he välttävät "koreita vaatteita", kertoo hän saaneensa sen
vastauksen, että "koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja
virheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s."
Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Tähän eivät vaatteet voi olla
syypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset,
joita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja
niityillä."

Olemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin
kaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä
näinä aikoina ilmestyneet "En finnes fantasier" (Suomalaisen
mielikuvituksia) ja "Pietisterne" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun
johdosta, jota Snellmanin "Litteraturblad" heränneille verrattain
myötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai "Åbo
Underrättelser'issä" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka
on "lähetetty", sanotaan muun ohessa: "Se joka ryhtyy kuvaamaan
pietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin
tutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen
tulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä".
Huomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä,
kuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta,
sekä tunnustaen muutamia pietismin "varjopuolia", ("muiden
tuomitseminen", "riippuvaisuus toisistaan", "tieteen ja taiteen
halveksiminen", "tiheät matkustukset", "omituiset vaatteet" y.m.),
jatkaa lähettäjä: "Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään
heitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä
koetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain
naamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että
pietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa,
minkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda." Kirjoitus, joka
on harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi
lähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. -- Myös
"Pietisterne" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella
vahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin.
Niinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: "Tekijä on käyttänyt
suuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen
väärinkäytöksiä".

Näemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei
poikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko
katsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta
merkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle.
Mutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia
kirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen
edustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä
hurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850
Jaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta,
postimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen
"Pietisterne"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.

Vuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen
_"Satans raseri i den kristna verlden"_ (Saatanan vimma kristityssä
maailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan
ja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä
maailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi
hän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu:
"Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta
ja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan,
totuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden
järjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme,
vaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi". Itse näytelmän sisältö
ja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas,
palvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja,
odottaen, itsekseen puhuu:

"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä.
Minä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista
ja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani
täytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle
suurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin
kukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen
Kristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja
sakramenttien kautta -- -- -- mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä
tahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni,
väärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat
paraikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja
tottele raamattua. -- -- -- Kapina; minä tiedän että se, joka ei
tottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele
kaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen
ohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan
siipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä
olevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta:
'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja
minun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan
heitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen
helvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette
tuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun
vihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin
pitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena,
sivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja
runouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta.
Hyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä
petokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin
minä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän
varjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on
kelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten
sydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt,
saavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään
toistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan".

Näytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen
tietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan
Tuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun
pappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen
vaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen
tuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän
uneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista
tuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia
silloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta
kokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta
syystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa
aloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä
opastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa
ne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat
tuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole
tekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin
selvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin
syystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua
tekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja
herännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin
jo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.

       *       *       *       *       *

Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa,
taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden
vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen
perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus",
tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista
siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin
inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä
ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi,
vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja
tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen
tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi
esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin
pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten"
(Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja
Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan,
että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä
samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny
Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä.
Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka
siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea
ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin
oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan
juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista
tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny
Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa
herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton,
kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi
vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat
ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan
voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja
epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan
vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa
kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och
verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja
1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J.
Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström,
Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets
vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och
evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V.
Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J.
Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29,
1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o
4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin
y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus
1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J.
F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna
verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]



XI.

Pohjanmaan herännäisyydessä y. 1852 tapahtuneen suuren jaon enteitä.


Ennen (III, 83-93) olemme viitanneet niihin erimielisyyden
synnyttämiin häiriöihin, joita Jonas Laguksen muuton jälkeen
Ylivieskasta Pyhäjärvelle oli alkanut ilmaantua Kalajoen heränneitten
keskuudessa. Miten vähäpätöiseltä tämä erimielisyys, jonka arveltiin
koskevan vain muutamia kohtia Wilhelm Niskasen opissa, alussa
näyttikin, piileili siinä vaara, jonka kauas ulottuvia seurauksia ei
kukaan siihen aikaan voinut aavistaakaan. Eikä siinä kyllin. Sama
vaara uhkasi Suupohjankin herännäisyyttä, ennustaen sillekin kovaa
koetuksen aikaa. Pohjanmaan herännäisyysliikkeen lupaavia
viljavainioita lähestyy jälkitalvi, jonka hyiset tuulet juuria myöten
koettelevat kasvua, paljaiksi hävittäen laajat alat.

Eripuraisuuden ensimmäiset oireet tulivat näkyviin Kalajoen-varrella.
Alkusyynä oli kylmentyneen rakkauden yhä kasvava taipumus etsimään
vikoja veljissä ja siihen liittyvä liiallinen riippuvaisuus
johtomiehistä sekä näiden välillä siitä syystä syntyvä kateellisuus.
Wilhelm Niskasen ympärille kokoontuivat yhä suuremmat kansanjoukot,
jotka tunnustivat hänet johtajakseen ja semmoisena häntä
kunnioittivat. On huomattava, että Kalajoen-varren heränneisiin juuri
näinä aikoina liittyi paljon "maailmalta heränneitä", joten sikäläinen
herännäisyysliike saavutti yhä valtavamman ulkomuodon. Toiselta puolen
on myönnettävä, että parannus hyvin monen kohdalta jäi puolitekoiseksi
ja että moni vanhoista heränneistä unohti jokapäiväisen kilvoituksen
välttämättömyyden, siten antaen moittijille tilaa. Ja näitä
vikoilijoita löytyi kaikkialla, alussa salassa, ennenpitkää
julkisuudessakin. Moni heistä huolehti rehellisestä sydämestä
kasvavien seurajoukkojen usein huolimatonta parannusta, vielä useammat
lankesivat ilmeisesti "vanhemman veljen" syntiin, joka esti heitä
näkemästä, että juuri noissa vasta heränneissä oli paljon
vilpittömiäkin. Heränneitten seudusta toiseen suurissa joukoissa
tekemät matkat, joilla Niskaselle ja tämän arvokkaimmille ystäville
valmistettiin vieraanvaraisia pitoja, lisäsivät loitommalla pysyvien,
katsomisessa olevien heränneitten tyytymättömyyttä. Samassa määrässä
kuin tuon uuden johtomiehen maine kasvoi, lisääntyi vikoilemishalukin.
Varsinkin kun huomattiin hänen tiheät matkansa Suupohjaan ja saatiin
tietää, että hän siellä vuosi vuodelta sai yhä enemmän tunnustusta ei
vain heränneeltä kansalta, vaan sikäläisen liikkeen kuuluisalta
johtajalta, N. K. Malmbergiltakin, ruvettiin häntä moittien
tuomitsemaan. Että Hedbergin riidan aikana syntynyt, opillisiin
riitakysymyksiin taipuisa mieli, joka oli päässyt leviämään
Kalajoen-varren heränneeseen kansaankin, väleen oli kohdistuva
Niskasta ja hänen puoluettaan vastaan, ei ole kummallista, varsinkin
kun otamme huomioon, ettei hänen oppinsa, kuten ennen (III, 138-142)
olemme nähneet, ollut vapaa yksipuolisuudesta. Samoinkuin
Ruotsalainen, oli Lagus Ylivieskassa ollessaan teroittanut
jokapäiväisen kilvoituksen tarpeellisuutta, sanoen suruttomaksi
jokaista, jolta tämä kilvoitus, Kristusta ikävöiminen, lakkaa. Tuo oli
hänen pyhitysoppinsa ydinkohta, mutta juuri sitä hänen uskollisimmat
ystävänsä Kalajoen-varrella kaipasivat Niskasen esityksestä. He
alkoivat nyt paljon puhua Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta ja
lailliseen tapaan vaatia sitä itseltään ja muilta. Niskanen taas sanoi
tuota tunnekristillisyydeksi ja tekopyhyydeksi, eksyen siten
halventamaan kristillisen elämän ulkonaisiakin tunnusmerkkejä. Kun
Paavo Ruotsalaisen kiivas taistelu tekopyhyyden ilmauksia vastaan
vanhoista ajoista oli Kalajoen heränneille tuttu, sai tuo katsantotapa
helposti kannatusta heidän keskuudessaan. Muuttonsa jälkeen
Pyhäjärvelle ei Lagus enää liikkunut näillä seuduin, eikä Paavo
Ruotsalainen, jonka auktoriteetti täällä, samoinkuin herännäisyyden
mailla yleensä, loppuun asti oli muuttumaton, sairautensa takia
saattanut käydä heränneitten sotkuisia asioita itse tarkastamassa ja
järjestämässä. Lauri Juhana Niskanen kyllä joskus tuli katsomaan
serkkunsa Wilhelm Niskasen työmaita, mutta hänellä ei ollut kykyä
estää yhä kasvavan eripuraisuuden tuhoja. Päinvastoin näyttävät hänen
käyntinsä lisänneen, häiriötä ja vuosi vuodelta vähentäneen sitä
luottamusta, jota hän menneinä aikoina oli saanut osakseen Kalajoen
heränneiltä. Tyytymättömänä hän aina palasi näiltä matkoiltaan, tuoden
Lagukselle ja Paavo Ruotsalaiselle tietoja Wilhelm Niskasen
toiminnasta. Eikä ollut L. J. Niskanen ainoa, joka näinä aikoina
Lagukselle ja Ruotsalaiselle moittien puhui Kalajoen-varren
heränneistä ja heidän johtajastaan. Joukottain ilmestyi ennenpitkää
tuommoisten viestien viejiä, mikä vikoillen yhtä, mikä toista.

Tällä kannalla olivat asiat jo v. 1848, vaikka Kalajoenvarren
heränneet siihen aikaan vielä ulkonaisesti muodostivat suuren
jakamattoman joukon, jonka korvissa sana jako olisi kuulunut ylitä
uskomattomalta kuin rumaltakin. Kuitenkin näkyy Paavo Ruotsalainen jo
siihen aikaan alkaneen epäillä Wilhelm Niskasen menettelytapaa ja
opetusta, vaikka hän vielä pitikin häntä ystävällään. Todistuksena
ovat seuraavat hänen viimemainitulle kesäkuussa v. 1848 kirjoittamansa
sanat: -- "Sen minä, hyvä ystävä, muistutan sinulle: älä käy
herännyttä kansaa vastaan. Sinä olet jo kauvan tietänyt salaisen
viisauden Kristuksessa, niin katso nyt tarkasti eteesi, että (sitä)
taidolla harjoitat vastaheränneelle kansalle yhteiseksi hyväksi, äläkä
etsi omaa parastasi, vaan katso tarkasti surulla ja murheella, mitä
yhteiseksi hyväksi heikkojen holhoomisessa tarvitaan. Pysy Kristuksen
opissa liikkumattomana, ei kaunistetuissa sanoissa ihmisten mielen
jälkeen, niinkuin lihallinen viisaus tahtoisi aina opettaa. Kun
heikoille jotakin puhut, niin tiedä tarkasti, kenen edessä puhut, ja
jos pelkäät heikkouttasi, niin muista, mitä apostoli sanoo: Hänen
voimansa on heikossa väkevä. Tämä puhe ei salli keveämielisyyttä
vähääkään. -- Valvo, rakas ystävä, sisällistä elämääsi, että olisit
sovelias heikoille kanssaveljille yksinkertaista tietä ilmoittamaan.
Älä loukkaa itseäsi ulkokultaisiin, joita olet nähnyt kaiken
elinaikanasi". [Paavo Ruotsalaisen kirje Wilhelm Niskaselle 29/6 48
(Akiander VI, 111).]

Vielä samana vuonna rikkoontui kokonaan Ruotsalaisen luottamus Wilhelm
Niskaseen. Samaan aikaan alkoi hän epäillä Malmbergiakin. Kuka tai
ketkä tästä Suupohjan herännäisyyden kuuluisasta johtajasta, jonka
suhde sikäläisen liikkeen pappeihin ja kansaan ainakin ulkonaisesti
vielä oli yhtä rikkoontumaton, kuin ennenkin, oli toimittanut
epäluuloa herättäviä tietoja Nilsiään, siitä eivät näiltä ajoilta
säilyneet kirjalliset todistukset tiedä kertoa. Oli miten oli,
Ruotsalainen kirjoitti Malmbergille kirjeen, joka selvään ilmaisee
hänen tulleen siilien käsitykseen, että Suupohjan liike, jonka
yhteyteen Kalajoen heränneet W. Niskasen kautta paraikaa yhä
likeisemmin liittyivät, oli eksymässä väärälle uralle. Kirje kuuluu:

"-- -- Teidän omatuntonne todistaa, että niinkauvan kuin olette
Suomessa olleet, olen minä ollut rakkaimpia ystäviänne, enkä nytkään
ole vielä unhottanut keskinäistä ystävyyttämme. Mutta, rakas ystävä,
se on minulla teitä vastaan, että rakastatte Nikolaittain teitä ja
töitä. No, te mahdatte minulta kysyä: kuinka tämä on tapahtunut? Se on
tapahtunut juuri niin, kuin Paavalin aikana Galatalaisille: maallisen
myötäkäymisen alla ette muista jokapäiväisessä parannuksessa mennä
ristiinnaulitun Kristuksen eteen koettelemaan uskoanne. Ja nyt tässä
tilassa, hyvä ystävä, paljon eksyitte ja valitsitte itsellenne väärän
profeetan, joka teille saarnasi perustamatonta rauhaa. Ja vielä
annoitte sille profeetalle vapaan passin saarnata virkaveljillenne, ja
kaikki virkaveljesi ovat sen profeetan vastaanottaneet, ja sen
profeetan nimi on Wilhelm Niskanen. Mikä oli syy, rakas ystävä,
ettette pysyneet Pyhän raamatun ja Kristuksen sanoissa: _kavahtakaa
teitänne vääristä profeetoista, jotka teidän tykönne tulevat lammasten
vaatteissa?_ Miksi kadotit salaisen viisauden sisällisen tunnon, jonka
Herra antoi sinulle monta kertaa? Tässä nyt on tuntomerkki, että
kadotit sisällisen Jumalan tunnon: kun et joutanut maallisilta
himoiltasi jokapäiväisessä parannuksessa tarkasti pysymään etkä
alentanut itseäsi Herran edessä, niin tässä oli sinulle tarpeellinen
väärän rauhan saarnaaja. Ja sinun nimessäsi ottivat hänen kaikki papit
vastaan niinkuin Jumalan enkelin. Teille näkyi hyvin kovaksi
jokapäiväinen lihan ristiinnaulitseminen, jota pitää uskon
säilyttämiseksi joka päivä tehdä. Ja siinä kovin paljon eksyitte, että
hänelle annoitte vapaan passin muissakin seurakunnissa sitä väärää
valkeutta levittää. En minä tahdo kenenkään tuomari olla, mutta kaiken
entisen rakkauden tähden näitä muistutan teille. Koetelkaa nyt oikein
Pyhän raamatun ojennusnuoran jälkeen: jos minä olen sattunut väärin
puhumaan, niin tunnustakaa se vääräksi, mutta jos puhe on oikia, niin
tehkää pikainen parannus. Ole, rakas ystävä, niin hyvä ja anna minulle
tieto, onko tämä kirjoitus sinulle sovelias vai ei. Pyydä niin paljo
kuin mahdollista on ne ihmiset, jotka tämä profeetta on pettänyt,
suuresti nöyryyttämisellä takaisin palajamaan. Sillä petos ei ole
hänen yksinänsä, vaan sinunkin". [Paavo Ruotsalaisen lähetyskirja N.
K. Malmbergille (Akiander VI, 112-113) ilman päivämäärää.]

Niinkuin ennen (III, 47-50) on kerrottu, kävi Ruotsalainen heinäkuussa
v. 1846 viimeisen kerran Lapualla. Miten kehoittava tämä hänen
matkansa monessa suhteessa olikin ei vain Suupohjan heränneille, vaan
hänelle itselleenkin, näkyy se jättäneen häneen jonkunlaista
tyytymättömyyttä ja pelkoakin sikäläisen liikkeen tulevaisuuteen
nähden. Hänen epäluulojaan lisäämään saapui Nilsiään lähinnä
seuraavina vuosina kaikenkaltaisten juorujen tuojia, jotka kilvan
soimasivat sekä Malmbergiä että W. Niskasta väärästä opista,
maailmanmielisyydestä, hekumallisesta elämästä y.m. Muistokirjassaan
"Hengellisistä asioista" (III, 139) kertoo viimemainittu tästä
seuraavin sanoin:

"Herännyt kansa rakasti Malmbergiä ja Niskasta ja pitivät heitä kuin
Jumalan enkeleinä ja niinkuin Jesuksen Kristuksen, ei persoonainsa
puolesta, vaan sen puhtaan Kristuksen opin tähden, kuin he kuulivat;
sillä he kaikessa lihan heikkoudessa ja suuressa kärsivällisyydessä
ilmoittivat Kristuksen evankeliumia kaikille kiusatuille ja
vaivatuille. Tätäpä nyt ei kateuden henki sietänyt, jolla on aina
kiukku totuutta vastaan näissä tekopyhyyden ja kiiltomenon
opettajissa, jotka perustavat uskon lihalliseen mieleen ja ajatuksen
voimiin Kristuksen elävän tuntemisen ja käsittämisen. Niin nämä nyt,
kun eivät voineet sitä viisautta vastaan olla, jota Malmberg ja
Niskanen puhuivat, kokosivat tuumansa yhteen kaikilla kavalilla
valheen petoksilla. Näistä Lagus oli paras ja niinkuin päämies. He
menivät Nilsiään kuuluisan, uskossa harjaantuneen ja heränneiltä
uskotun Ruotsalaisen luokse, kun hän ei jaksanut enää liikkua
kotoansa, ja sanoivat: nyt ovat heränneet suuressa vaarassa sekä
pohjan että etelän seurakunnissa."

Kuinka väritetty tämä Niskasen kertomus onkin, ilmaisee se syyn, minkä
tähden Ruotsalainen juuri näinä aikoina kirjoitti yllämainitun
kirjeensä Malmbergille ja miksi hän ei kauemmin tahtonut salata niitä
epäilyksiä, jotka Suupohjassa käyntinsä aikana v. 1846 olivat
syntyneet hänen mielessään. V. 1848 kirjoitti hän tunnetun
lähetyskirjansa Lapuan heränneille, joka monesta syystä on varsin
tärkeä. Kirje kuuluu:

"Paljon terveisiä teille, rakastetut ystävät Lapuan seurakunnassa ja
teidän hengelliselle isällenne Malmbergille ensimäiseksi ja
erinomattain. Nuhdellen teiltä kysyn: miksi hän sallii teidän
jumalisuuden nimellä pitää jumalisia kokouksia? Toissa kesänä
reisutessani teidän seassanne näin minä teillä silloin olleen
kiivauden Jumalan puoleen, vaan se ei ollut taidon jälkeen. Syy
siihen, ettei se ollut taidon jälkeen, oli se, että te panitte
suuremman arvon huvitteluun ystäväin kanssakäymisessä ja
läsnäolemisessa sillä palavuudella, jonka Herra teille herätyksessä
antoi, mutta näissä huvituksissa menitte ohi Kristuksen. Te kysytte:
millä tavalla menimme sivu? Teillä oli aivoissa ja ymmärryksessä
Kristuksen tunto, mutta ette osanneetkaan Vapahtajaamme omistaa
ainoaksi auttajaksi itse kukin erittäin; vaan Kristus yksinänsä pitää
teidän oppia omistamaan auttajaksenne, joka ei tapahdu muutoin kuin
ristin koulussa. Mutta hengellisissä huvituksissa tämä asia teiltä
jääpi kaikki tuntemattomuuteen sen syyn tähden, että te aivojen eli
järjen uskolla, jonka te Hengen kautta olette saaneet, omistatte
Kristuksen auttajaksenne ja siitä syystä nyt ette saa Hengen
todistusta uskollenne. Nyt alatte itsekin nähdä tämän heikon uskonne
hedelmät, tahi oikein sanoen, väärän uskonne. Te nyt kysytte: missä
tilassa ja kuinka se nyt olisi mahtanut tapahtua? Se tapahtuu tällä
tavoin: kun te vanhan tavan jälkeen tulette yhteen hengellisten
kokousten nimellä, niin teillä nyt ei enää ole kristillistä rakkautta
toinen toistenne kärsimisessä; te alatte punnita toistenne lahjoja,
kuinka suuret ne ovat, ja niin teillä ei ole valoa eikä voimaa
auttamaan Kristuksen hengellisen ruumiin katkenneita jäseniä
evankeliumin armolla sijalleen jälleen, niinkuin apostoli käskee; vaan
te olette mielessänne kiivenneet ylemmäksi kuin uskonne luonto myöntää
ettekä ole totelleet apostoli Jaakopin neuvoa, joka sanoo: älkää,
rakkaat veljet, pyytäkö jokainen opettajana olla. No, te tahtoisitte
taas minulta kysyä: mikä tässä nyt on tehtävä, koska ei entinen auta?
Minä vastaan, hyvät ystävät, suuressa rakkaudessa lyhykäisesti, mitä
apostoli kirjottaa muutamalle seurakunnalle: koetelkaa itseänne,
oletteko uskossa, kokekaa itseänne: taikka ettekö tunne itseänne, että
Jesus Kristus on teissä? Jos nyt teistä joku luulisi itseänsä toisia
oppineemmaksi, niin koetelkoon itseänsä kaikkinäkevän Vapahtajan
edessä: onko minulla lapsen oikeutta vai ei sen Herran tykönä? Ja jos
joku koetellessaan sen luulisi olevan itsellänsä ymmärryksen uskon
kautta, niin tietäköön, että Jumalan järjestys vaatii tässä kohdassa
Pyhän hengen todistusta, että tuo nyt on tosi; josta apostoli sanoo:
jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei se ole hänen omansa. Jos nyt
tahdotte vaaraa välttää, niin jättäkää pois pikaisesti suuret
kokoukset tällä vaarallisella ajalla. Siinä on kyllä kokousten sijaan,
jos menette likimmäisen lähimmäisen tykö itsekukin, joka on kiusattu.
Ja jos silloin sattuisi useampikin tulemaan yhteen, niin ei se olisi
niin vahingollista. --. Jos tämä neuvo ei teille kelpaa, niin
näyttäkää hyvällä suosiolla erehdykseni. Ja se erehdys pitää teidän
Pyhän raamatun sanoilla vahvistaman, muutoin en minä tottele".

Persoonallista kristillisyyttä oli herännäisyys kutsuttu Suomen
Siionissa julistamaan, joukkojen ylimalkaiseen jumalisuuteen se ei
saanut tyytyä. Jos kukaan, oli Paavo Ruotsalainen asettunut tälle
kannalle. Sille katsantotavalle pysyi hän uskollisena loppuun asti.
Sitä hän tässäkin kirjeessä painostamalla painostaa. Herännäisyys
olisi poikkeuksena kaikista elävähenkisistä uskonnollisista
liikkeistä, jollei penseyden vaara olisi ollut sitä väijymässä
myötäkäymisen päivinä. Nämä päivät olivat nyt sille joutuneet. Moni
unohti Pyhän hengen sisällisen todistuksen etsimistä omalle
kohdalleen, tyytyen ennen saamiinsa armonlahjoihin ja siihen, että hän
kuului heränneitten joukkoon ja sai sen kera ihailla etevien
johtomiesten voimallisia seurapuheita. Iloittiin veljesrakkaudesta,
joka varsinkin suurissa, tiheään uudistuvissa pidoissa esiintyi niin
nähtävässä, maailmankin huomiota herättävässä muodossa, eikä
käytännössä aina muistettu, että veljesrakkauden säilymisen ja
lisääntymisen ehtona on elämänyhteys Kristuksen kanssa. Kaipuulla
muisteli moni vakava herännyt menneiden aikojen elävää synnintuntoa ja
sitä Herran pelvon henkeä, joka silloin oli nähtävänä heränneitten
sekä julkisessa että yksityisessä elämässä, mutta oman sydämen
kylmentynyt rakkaus esti korjaamasta Josefin vahinkoa. Vallalle pääsi
vikoilemisen ja tuomitsemisen henki. Ei ryhdytä korjaamaan ja
rakentamaan, vaan repimään ja hävittämään. Seisomme herännäisyyden
historian kovimman murrosajan kynnyksellä, hämmästyen kysyen: onko
mahdollista, että muutama vuosi vain on voinut kaikki muuttaa?

Heinäkuun 6 p:nä v. 1849 kokoontui Nivalan Niskakosken taloon paljon
heränneitä. Vietettiin talon vanhimman pojan häitä, [Nivalan
kirkonarkisto.] ja tähän tilaisuuteen oli Wilhelm Niskanen kutsunut
vieraita ei vain lähiseuduilta, vaan Suupohjastakin ja Savosta.
Saapuneista merkkivieraista mainittakoon Kimon tehtaan omistaja Otto
v. Essen, Antti Helander Munsalasta, N. K. Malmberg, W. Österbladh, F.
P. Kemell Lappajärveltä. Niin kauas oli Wilhelm Niskasen maine
pohjoiseenkin levinnyt, että vieraita tuli Oulusta, Torniosta vieläpä
Lapistakin. Sitä suurempaa huomiota herättää se, ettei Lagus, L. J.
Niskanen eikä kukaan muukaan Savon puolen heränneistä ollut kutsua
noudattanut. Merkille on niinikään pantava, etteivät esim. K. J.
Engelberg lähelläolevasta Pulkkilasta eikä H. Schwartzberg, jota ei
oltu totuttu kaipaamaan heränneitten merkkikokouksista ja joka vielä
pari vuotta aikasemmin oli näiden seutujen heränneitten ehkä eniten
suosittu pappi, ollut tässä tilaisuudessa saapuvilla. Viimemainittu
oli kyllä v. 1847 [Paimenmuisto.] muuttanut Säräisniemelle, mutta
matkan pituus ei estänyt häntä tulemasta, vaan aivan toiset syyt.
Samoinkuin Engelberg ja Lagus, oli Schwartzbergkin niihin määrin
loukkaantunut Niskaseen, että hänkin pysytteli kotona. Samasta syystä
ei L. J. Niskanenkaan eivätkä muut savolaiset saapuneet tilaisuuteen.
Jaon hengen tuhotöitä näkyy jo selvästi, vaikkei asiasta vielä
yleisemmin puhuta. Mitä Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen
herännäisyyteen tulee, oli kysymyksessä oleva perhejuhla W. Niskasen
kodissa viimeinen tilaisuus, jossa heränneet jakamattomana joukkona
olivat koossa. Ei tiedetä, että etäämmältä saapuneet vieraatkaan
olisivat olleet tyytymättömiä Niskasen sanankuulijoihin. Juhlaa kesti
pari päivää. Seurat pidettiin taivasalla. Puhujina esiintyivät
useimmin Malmberg ja A. Helander. Tilaisuudessa vallitsi hyvä sopu,
jos kohta raskas mieliala muutamissa seurapuheissa ilmaisi ainakin
pappien tunteneen, ettei kaikki ollut, niinkuin ennen. [Kert. Wilh.
Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.]

Jos Lagus, samoinkuin Schwartzbergkin, olikin loukkaantunut Niskaseen,
ajatteli hän ystävyydellä Malmbergiä. Turhaan odotettuaan tätä vanhaa
asetoveriaan luoksensa Niskakosken häistä, kirjoitti hän hänelle kaksi
kirjettä saamatta niihin vastausta. Näihin aikoihin, elok. 6 p:nä,
kuoli Laguksen toinen vaimo, sairastettuaan kovaa ja tuskallista
tautia. Malmbergin vaitiolo koski häneen sentähden sitä raskaammin.
Lokakuussa 1849 kirjoitti Lagus kolmannen kirjeen, jossa hän,
kerrottuaan vaimonsa kuolemasta, muun ohessa lausuu:

"Olen sairas, sairaina ovat lapseni ja sitäpaitsi painavat minua
monivuotiset, sotkuset raha-asiani, niin että voit ymmärtää, millainen
asemani on. Koska olet tosi ystäväni, joka kaukaisista ajoista asti
olet kokenut kanssani yhteistä iloa ja surua, et voi muuta kuin iloita
siitä ristin runsaudesta, minkä minun kohdallani huomaat, ja
varmaankin toivot sydämestäsi näiden kärsimysten pakottavan minua
suurempaan huolellisuuteen alituisessa taistelussa Jumalan
ijankaikkisen valtakunnan puolesta. Olen kuitenkin jo aikoja sitten
itseeni nähden huomannut, että kaikki välikappaleet, jotka Armahtaja
on käyttänyt pitääkseen minut elämän kaltaisella tiellä
kevytmielisyyteni ja ulkonaisten, hyvinkin vähäpätöisten tapahtumain
kautta, käyvät turhiksi eivätkä auta, jollen harjoita koko
parannusasiani alituista uudistamista enkä polje aatamiani jalkojeni
alle, tarkkaan huomaten penseyden ruosteen, joka tahtoo imeä kaiken
elämän sielustani. Olen kokenut, että puuttuva uskollisuus tässä
suhteessa huomaamatta johtaa tuohon hienoon suruttomuuteen, joka
häpeemättä toimii hengellisissä asioissa, vaikka todellinen elämä
onkin sammunut. Tämä sivumennen. Et voi uskoa, kuinka suurella
kaipuulla odotin sinua tänne, saatuani kuulla, että olit Nivalassa.
Usein istuin porstuassani, katsellen tiellepäin ja lapsen tavoin
odottaen saavani nähdä sinun tulevan. Kallis olisi tulosi tänne
silloisissa kärsimyksissäni ollut, ja hyvin kipeästi koski minuun, kun
en enää voinut sinua odottaakaan. -- Kaikissa ulkonaisissa ja
sisällisissä kärsimyksissäni olen iloinnut sitä, ettei perkele ole
saanut sydämeeni istutetuksi mitään karvasta juurta niitä vastaan,
jotka vilpittömästi rakastavat Herraa, vaikka paljon hajoittamisen
henkeä näinä aikoina on liikkeellä. Toivon päinvastoin, että minulle
suotaisiin tilaisuutta tulla sinua ja muita ystäviä tervehtimään,
mutta terveyteni kun on niin vaihteleva, en vielä voi tässä asiassa
mitään varmuudella luvata. Jos voit, niin tule sinä tänne. Siinä
tapauksessa saattaisin sinut takaisin ja tekisin hyvästijättömatkan
noille rakkaille seuduille. Jos kirjevaihtomme jälleen pääsisi alkuun,
saattaisimme tästä kirjallisesti sopia. Mutta kylläpä on sinun kynäsi
tarttunut mustepulloon, jos minunkin. Mutta elävä veljenrakkaus
sydämissämme todistakoon Jumalan, ihmisten ja perkeleitten edessä,
että janoomme Herran Kristuksen verta ja että olemme _hänen_
opetuslapsensa, joka on antanut meille rakkauden käskyn. -- -- Muista,
että tämä on kolmas kirje, jonka olen sinulle kirjoittanut vastausta
saamatta. Älä sentähden anna perkeleen kauan minua lyödä (sillä hän
elää), vaan kirjoita edes muutama rivi".

Laguksen kirje on päivätty lokakuun 12 p:nä. Malmberg vastasi siihen
heti. Tehtyään lyhyesti selkoa muutamasta kirjalähetyksestä, hän
kirjoittaa: "Mikä on syynä tähän kestävään salamurhaan meidän
välillämme? Toinen tieto toisensa perästä saapuu sieltä sinulta ja
Schwartzbergilta järjellisyydestämme, maailmankaltaisuudestamme,
hekumallisuudestamme, maailmanrakkaudestamme, itsevanhurskaudestamme,
jokapäiväisen parannuksen puutteesta y.m., y.m. Hyvä olisi saada
tietää, oletteko ulkoa- vai sisältäpäin saaneet tämän tiedon meistä.
Ettehän ole vaivanneet itseänne tulemalla tänne meitä puhuttelemaan ja
tutkimaan oppiamme ja elämäämme. Olette vain tavanneet muutamia maita
kiertäviä juoruakkoja täältä, joita olette pitäneet koko seutumme
edustajina. He ovat täällä saaneet nimensä niinkuin teiltäkin; mutta
miksei saa se, joka tekee syntiä, yksin kuolla? Täytyykö koko seudun
kansan, jonka Herra on kutsunut parannukseen ja uskoon,
kaikenkaltaisten syytösten kautta, joita tehdään vaitiolon
lupauksella, sortua epäilyksiin, orjuuteen ja epäuskoon? Rakkaat
ystävät! Oletteko jo niin voimallisia kristittyjä, että vuosikausia
saatatte huutaa eksyneestä veljestä kuuntelematta, mitä hän itse sanoo
viastansa? Ja jos me olemme ohdakkeita, niin antakaa rikkaruohon
kasvaa elonpäivään. Kernaasti olisin aikoja sitten käynyt luonasi,
mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen. Kuitenkin voin sinulle
nyt tunnustaa, että meillä yltäkyllin on kaikkia niitä tavaroita,
joista meitä syytätte. Tämän tunnemme ja tiedämme kyllä kokemuksesta,
vaikkemme pääsuuntaan nähden vielä ole ruvenneet niiden orjiksi emmekä
ilolla ja mieltymyksellä, emme vastenmielisyydelläkään tahallamme
antaneet niiden estää meitä käymästä armonistuimella. Emme ole
koonneet itsellemme suuria varastoja, emme sieltä emmekä täältä, niin
että kyllä jaksamme suoda kenelle hyvänsä etuoikeutta Jumalan
valtakuntaan. Mutta älkää kuitenkaan maailman tavoin tuomitko
tutkimatta älkääkä yksityisten asiain tähden arvostelko kokonaisuutta.
Veli Lagus, jos saatte armon, tulette pelastetuiksi, jos ette saa,
joudutte hukkaan. Niin mekin. Lakatkaamme sentähden ajoissa
riitelemästä matkalla. Sinä ja minä olemme olleet ystäviä, likeisiä ja
todellisia ystäviä. Olemme sitä vieläkin, jos kohta emme tunne
toisiamme. Tiedän, että ystävyytemme näinä aikoina on kuin
huorintekijän ja porton, jotka kauvan ovat tehneet parannusta ja
epäilleet toinen toistaan niistä näistä, ollessaan erillään
toisistaan, mutta jotka tavatessaan toisensa, jälleen lankeevat
entisiin synteihinsä. Niin mekin, jos tavattaisiin, olisimme samat
ystävät kuin ennenkin. Sinuakin haitannee epäusko tässä kohden, joka
ei ole kummallista. Mutta synnyttäkööt ennakkoluulot ukkosta
tavatessamme. Tiedämmehän ukkosen aina tuottavan enemmän hyötyä kuin
vahinkoa; se tavallisesti puhdistaa ilman. Toivon, ettei ukkonen minun
puoleltani kauan kestä, sillä minä en jaksa tahtoa selvittää järkeni
kaikkea roskaa. Jääköön kaikki, mikä ollut on, Jumalan väkevän käden
alle. Hän nöyryyttää meitä ja on meitä aikanansa ylentävä".
[Yllämainitut Laguksen ja Malmbergin kirjeet, 12/10 49 ja 17/10 49,
omistaa Wilh. Malmivaara.]

Ilmeistä on, että Malmberg samaan aikaan, kuin hän sai Laguksen
kirjeen ja siihen vastasi, oli saanut uusia todistuksia niistä
"salamurhayrityksistä", joiden esineenä heidän ystävyytensä ja
heränneitten veljesrakkaus yleensä oli. Juorujen ja panettelujen
viejien luku lisääntymistään lisääntyi, epäluulon siemeniä
kylvämistään kylvettiin. Ja hämmästyttävän nopeasti itivät nämä
siemenet kaikkialla. Ei kukaan estänyt, tahi oikeammin: ei kukaan
näytä sitä yrittäneenkään. Valitettavasti jäivät Laguksen ja
Malmbergin tuumat tavata toisensa sikseen, ja vielä vähemmän näkyvät
muut ajatelleen veljellistä neuvottelua uhkaavan eripuraisuuden
ehkäisemiseksi. Sensijaan tapahtui siellä täällä yksityisiä
väittelyjä, joiden kautta välit Niskasen suunnan edustajain ja muiden
heränneitten välillä vain pahenivat. Niinpä esim. Schwartzberg, joka
näihin aikoihin Säräisniemeltä kävi entisiä työmaitaan tervehtimässä,
kiivaasti kävi Niskasen kimppuun Sievin Kiviniemessä pidetyissä
suurissa ristiäisissä, jossa tilaisuudessa paljon herännyttä kansaa
oli koolla. Huomatuimmat vieraat sekä kummit söivät eri huoneessa.
Täällä lausui Schwartzberg Niskaselle: "Sinulla ei ole puhdas oppi,
sinä kiellät kolmannen uskonkappaleen. Vedät ihmisiä puoleesi. Ei
Johannes niin tehnyt, vaan hän veti heitä Kristuksen tykö. Saarnaa
sinäkin ihmiset pois luotasi Kristuksen tykö". Sitäpaitsi nuhteli hän
Niskasta tämän "komeasta ajamisesta maalatuissa kärryissä", sanoen
hänen kansalta vaativan "kunnioittavaa palvelusta sekä pitopaikoissa
herkullista ruokaa". Varsinkin Sievissä oli Schwartzbergin maine
suuri. Sikäläinen herännyt kansa, jota hän oli ollut erinomaisen
likellä, rakasti häntä ja piti häntä suuressa arvossa. Niskanen tiesi
sen eikä siitä syystä ruvennut väittelemään. Hän vain lausui: "Et
vohlaakaan antanut minulle iloitakseni ystävieni kanssa". Nämä sanat
tekivät etenkin vastaheränneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Selitys
on seuraava.

Niinkuin ennen on huomautettu, olivat Lagus, Schwartzberg y.m.
loukkaantuneet siitä huolimattomasta, kansan silloisen alhaisen
sivistyksen tähden monesti raaoissa tavoissa ilmenevästä
esiintymisestä, joka heränneitten suurissa joukoissa siellä täällä
tuli näkyviin. Vainojen aikoina olivat maailman viha ja siitä johtuvat
ahdingot painaneet heihin ulkonaisenkin nöyryyden ja hiljaisen
kärsivällisyyden leiman. Ulkonaiset olosuhteet eivät enää olleet
pakottamassa tuohon varovaiseen arkuuteen, jonka alituisena huolena
oli, ollut, ettei laittajille moitteen syytä annettaisi. Heränneitten
käytös tuli vapaammaksi, rohkeammaksi samassa määrässä, kuin heidän
joukkonsa kasvoivat. Että tuon rakkauden takana usein piileili
ylimielisyyttä ja suruttomuuttakin, on siksi inhimillistä, ettei se
selitystä kaipaa. Mutta varma on toiselta puolen myöskin, että juuri
noissa vasta heränneissä löytyi paljon Herran työtä, jota ei kukaan
karkean ulkomuodon takia ollut oikeutettu halveksien arvostelemaan. Ei
puutteellinen uskonnollinen tieto eikä vaillinainen hengellinen
kokemus saaneet sulkea heitä pois sen Herran opetuslapsista, joka
käskee "heikkouskoista korjaamaan". He olivat kasvatettavat
"kurituksessa ja Herran nuhteessa", se on totta, mutta samalla sillä
"rakkaudella, joka kaikki uskoo, kaikki toivoo, kaikki kärsii". Jos
Niskanen ei tarpeeksi teroittanut tuon Jumalan sanan ensimainittua
kohtaa, niin salautui veljesrakkauden kylmetessä hänen vastustajiltaan
saman Jumalan sanan viimemainittu vaatimus. "Vanhemman veljen"
sanoilla "et antanut minulle vohlaakaan iloitakseni ystävieni kanssa"
tarkoitti Niskanen monessa vallalle päässyttä taipumusta ylimielisesti
arvostella heikkojen ja vikoihin sortuneitten tilaa. Hänen sanansa
merkitsevät: se oli teidän tunnuslauseenne. Toiselta puolen sisälsivät
Schwartzbergin Niskaselle lausumat sanat paljon oikeutettua ja tärkeää
varoitusta ja varteenotettavaa neuvoa. Mutta kummankin huomautukset
kärjistyivät moitteeksi, joka ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan,
vaan päinvastoin. Erimielisyys vain lisääntyi ja kävi vuosi vuodelta
yhä katkerammaksi. [Kert. Kaisa Liisa Ruuttila v. m. Sievissä.]

Missä määrässä Malmberg jo 1840-luvun viime vuosina oli Niskasen
vastustajien epäluulon esineenä, on vaikea sanoa. Hänen maineensa oli
siksi suuri ja henkinen voimansa siksi valtaava, ettei kukaan
uskaltanut hänestä moittien puhua kuin kuiskaten vain, vielä vähemmän
asettua häntä vastustamaan. Mutta varma on, että ainakin muutamat
hänen virkaveljistään jo tähän aikaan keskenään häntä salaa
moittienkin arvostelivat. Eikä käy kieltäminen, että Malmberg
varsinkin yhdessä suhteessa itse antoi siihen syytä. Tarkoitamme hänen
yhä rohkeammaksi käynyttä väkijuomien käyttöä. Olemme monesti ennen
huomauttaneet Paavo Ruotsalaisen katsantotavasta sekä heränneitten
hänen tavattoman auktoriteettinsa vaikuttamasta leväperäisyydestä
tähän syntiin nähden. Teroitamme sitä vieläkin, huomauttamalla että
Malmbergin niskoille on laskettu milt'ei kaikki, mitä herännäisyys
tässä suhteessa on rikkonut. Puolueettomaan arvosteluun kuuluu
niinikään, että tuo kaikkien miltei jumaloima johtaja edellä muiden
oli kiusattu ylimielisyyteen ja siihen varomattomaan varmuuteen, johon
sielunvihollinen aina tulisimmat nuolensa tähtää. Asian valaisemiseksi
lainaamme tähän seuraavat erään sen ajan heränneen papin [J. J. Rahm
(kert. J. Schwartzberg).] sanat: "Suurista seuroista tultuani, missä
harras kuulijakunta tuhansin silmin riippui huulissani, tunsin monesti
halua aika ryypyllä rauhoittaa hermostoani. Mitä kiusauksia mahtoikaan
Malmberg tässä suhteessa tuntea, hän kun oli kuin riihessä aamusta
iltaan?" Suuren miehen viat näkyvät kauvemmas kuin tavallisten
ihmisten. Historia ei saa niitä salata eikä lieventäen vähentää. Mutta
jos esityksestä puuttuu se ymmärtämys ja myötätuntoisuus, jota
semmoisen miehen muisto on oikeutettu osakseen saamaan, ei se ole
historiaa, vaan halpaa vikoilemista. Tätä on Malmberg niin suuressa
määrässä osakseen saanut, että on aika historian valossa tarkastaa
sitäkin puolta hänen elämästään. On synkkiä varjoja tuossa hänen
elämänsä varhain joutuneessa syysajassa, mutta näiden varjojenkin läpi
kuultaa sen Herran armo, jonka julistamiselle tuo saarnaaja suuri
voimansa ja lahjansa uhrasi.

Tammikuussa 1849 saapuivat Malmberg, F. O. Durchman, Lauri Stenbäck,
A. O. Törnudd, Alfr. Kihlman, Jos. Grönberg, K. K. von Essen y.m.
perheineen F. H. Bergrothin luo Keuruulle, sieltä jatkaaksensa matkaa
Kuopion markkinoille. Tavallisuuden mukaan tarjottiin vieraille totia.
Syntyi väittelyä, joka lasien ääressä kiihtyi kiivaaksi. Malmberg joi
liiaksi ja kiivastui. Seurauksena oli, ettei hän seurannutkaan
matkakumppaniaan Kuopioon, vaan jäi Keuruulle, vaikka hänen
vaimonsakin jatkoi matkaa määräpaikkaan. Paavon luona Nilsiässä
matkustajat silminnähtävästi eivät käyneet, sillä he viipyivät
matkallaan kaikkiaan vain 9 päivää. Varma on myöskin, etteivät he
häntä Kuopiossakaan tavanneet, ukko kun oli sairaana eikä siihen
aikaan enää kotoa mihinkään matkustanut. J. I. Berghin kanssa
neuvottelivat matkustajat sen sijaan Wilhelm Niskasen vaikutuksesta,
eikä Malmbergkaan jäänyt moitteesta osattomaksi. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd y.m.] Ettei tämä matka
kuitenkaan saanut aikaan suurempaa häiriötä herännäisyyden vaiheissa,
sen huomaamme Malmbergin vastauksesta Berghin hänelle pari kuukautta
myöhemmin kirjoittamaan kirjeeseen, jonka mukana viimemainittu oli
lähettänyt ystävällisen kirjeen Ruotsalaiseltakin. Malmberg kirjoitti:
"Viime kirjeesi, jonka mukana oli ukon kirje sekä tieto hänen
sairaudestaan, sain viime postissa. Kipeästi koski meihin täällä tieto
siitä, että tuo enemmän kuin paljon rakastamamme ukko pian jättää
meidät, ehkä jo onkin jättänyt. Hyvä on, että hän on saanut elää näin
kauan. Olemme kuulleet niin monesta Herran ihmeestä hänen kauttansa,
että syy on kokonaan meidän, jollemme tahdo pyrkiä Herran eteen. Aika
on näyttävä, millainen ukon, tuon suuren Jumalan aseen oppilas
itsekukin meistä on ollut. Oppikaamme jokapäiväisen sisällisen ristin
koulussa nöyrtymään, jotta ei Jumalan tarvitsisi kutsumustamme katua.
Siten voimme myöskin veljellisesti aina pestä toistemme jalkoja. Jos
Herra Kristus pysyy meille tuttuna, niin me kyllä joka päivä kannamme
ristiämme ja seuraamme Häntä. Olitte markkinoilla paljon puhuneet
itsevanhurskautemme hommista. Totta kyllä on, että meillä on paljon
sitäkin tavaraa, mutta ei se meille huvitusta tuota emmekä koeta
ketään sinnepäin neuvoa. Siihen kokemukseen olen tullut, etten enää
voi pitää itseäni varmaan turvattuna ainoaltakaan synniltä; mutta sen
orjaksi en kuitenkaan aijo sortua. Niin on myöskin laita
itsevanhurskauteni hommiin nähden. Sentähden uskon myös, että te
siellä ja me täällä aivan hyvästi voimme olla veljiä. Onhan meillä
samat kärsimykset ja sama armo omistettavana. -- Tervehdi sikäläisiä
ystäviä. Jos ukko vielä elää, niin tervehdi häntä minun puolestani
sanomattomasti. Herra armahtakoon meitä tänä levottomana aikana!"
[Malmbergin kirje J. I. Berghille 17/3 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]

Mitään sanottavia häiriöitä Malmbergin ja hänen lankonsa F. H.
Bergrothin välillä ei edellisen yllämainittu käynti Keuruulla
tammikuussa 1849 näy aikaan saaneen. Kaikki Suupohjan heränneet papit
olivat niinikään, ainakin ulkonaisesti, samassa suhteessa Malmbergiin,
kuin ennenkin. Suuria kokouksia pidettiin Suupohjassa yhä edelleen
ja yhtä usein kuin ennenkin saapuivat näihin tilaisuuksiin
F. H. Bergroth ja hänen veljensä B. K. Bergroth sekä muita heränneitä
pappeja etelästä. Semmoinen tilaisuus olivat esim. v. Essenin
virkaanasettajaiset Ylihärmässä heinäkuun 1 p:nä 1849. Malmberg, A. O.
Törnudd, Alfr. Kihlman y.m. kävivät Keuruulla elokuussa; vuoden
lopussa saapui J. I. Bergh perheineen, F. H. Bergrothin y.m. seurassa
Suupohjaan, oleskellen paljon Malmbergin kodissa. Yksi asiakirja tältä
vuodelta kuitenkin löytyy, joka selvästi todistaa, että Suupohjasta
oli Paavo Ruotsalaiselle lähetetty epäedullisia tietoja Malmbergista.
Se seikka, että tämä asiakirjan kopia on löydetty J. F. Berghin
kirjekokoelmasta ja että sen alkuansa on omistanut luutnantti K. A.
Colliander Valkealassa, näkyy viittaavan siihen, että siinä käsitelty
asia oli puheenaineena laajoissa piireissä. Tarkoitamme Ruotsalaisen
Malmbergille kirjoittamaa, joulukuun 9 p:nä päivättyä kirjettä. Se
kuuluu: "Paljon terveisiä rakastettu ystävä Herrassa, kirkkoherra
Lapualla Malmberg! Muistan muinaiset ajat, koska Herran hengestä olit
syntynyt niinkuin lapsi. Silloin Herra teitä nöyryytti voimallisella,
väkevällä käsivarrellaan. Nyt en ole moneen aikaan saanut selvää
tietoa, kuinka nyt voitte sielun ja ruumiin puolesta, vaikken olisi
velkapää halvan säätyni tähden sitä vaatimaankaan. Vaan se entinen
ystävyys sitä vaatii minulta. Nyt tahtoisin minä, rakas ystävä, teiltä
suurimmassa alamaisuudessa kysyä, oletteko jo opin kautta epäuskon
pauloista irti päässyt? Nyt teen minä kohta toisen kysymyksen teidän
omantuntonne päälle. Te olette vanhin kristitty säädyssänne sillä
puolen. Oletko nyt siveyden hengellä koetellut niitä, jotka ovat teitä
heikommat, kuinka he voivat, joiden nimet tiedät itse? Oletko tarkasti
katsonut kanssaveljistäsi raamatun jälkeen, ettei joku karvas juuri
heistä kasvaisi, ettei heistä joku erehtyisi ja eripuraisuus saisi
teidän virkaveljienne välillä sijaa. Muista, rakas ystävä, vapahtajan
sanoja: joka teidän seassanne tahtoo olla suurin, se olkoon niinkuin
nuorin, joka muita palvelee. Älä, rakas ystävä, heikkoutesi tähden
sekoita itseäsi orjuuden ikeeseen, joka epäuskon synnyttää. Ja niin
paljon kuin mahdollista on varoita heikkoa rouvaasi, ettei hän enää
epäuskon pauloihin tulisi kiedotuksi niin kovasti kuin ennen. Ja sitä
pyytäisin minä nyt, rakas ystävä, että heikoilta virkaveljiltäsi
kysyisit rohkeasti evankeliumin vapaudessa, mitä he voivat; sillä
saatanalla on suuri kateus teidän säätyänne vastaan, niin ettei hän
soisi teitä kahta ihmistä yksimielisiksi. -- Heikkouteni nyt käypi
kovasti päälleni; minulla taitaa maailmassa olla kuka tiesi viimeiset
hetket, vaikkei Herra viisaudessaan ole hyväksi nähnyt antaa vuosia ja
hetkiä tietää, koska se tapahtuu. En ole minä, rakas ystävä,
uskonsankari, vaan siitä on minulla vissi tieto, että minun
lunastajani vielä elää. Ole nyt, rakas ystävä, hyvä ja sano paljon
terveisiä heikon vanhuuteni ijän puolesta kaikille ystävilleni joka
säädystä. Jää hyvästi nyt tällä kertaa." [Ruotsalaisen yllämainittu
kirje Malmbergille 9/12 49 (J. F. Berghin kirjekokoelmaan kuuluva
kopia, jonka reunaan tämä on kirjoittanut "omistaa K. A.
Colliander.")]

Varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä kirje ilmeisesti johtui
Ruotsalaiselle Malmbergiä vastaan tuoduista kanteista, näkee selvästi,
kuinka likeiset heidän välinsä olivat olleet. Suurta huomiota
ansaitsee myöskin se, että Ruotsalainen kaikkien tätä hänen ystäväänsä
vastaan tehtyjen syytösten uhalla kaukaakin näki, että nämä syytökset
suureksi osaksi aiheutuivat kateudesta. Mutta ainakin ulkonaisesti
säilyi vielä sopu Malmbergin ja Suupohjan muiden pappien välillä.
Niinpä esim. lokakuussa 1850 vietettiin Keuruulla F. H. Bergrothin
palvelijan häitä, ja tähän tilaisuuteen kutsui viimemainittu hän sanoo
sitä "hyvin hupaiseksi" -- paitsi F. O. Durchmania, A. W. Ingmania
y.m. Myöskin Malmbergin sekä "suuren joukon talonpoikia" Suupohjasta.
[F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.] Wilhelm Niskasen suhde
Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Savon puolen pappeihin, samoinkuin
L. J. Niskaseen ja Paavo Ruotsalaiseen kävi sitävastoin yhä
huonommaksi. Helmikuussa 1850 kirjoittaa Malmberg tämän johdosta J. T.
Berghille:

"Wilhelm Niskasesta kirjoitat kummallisesti. Sanot hänen kieltävän
kuolleitten ylösnousemisen ja viimeisen yleisen tuomion sekä väität
ukko Paavon ja koko Pohjois-Pohjanmaan sentähden pitävän häntä vääränä
profeettana. Mitä tuohon hänen kieltämiseensä tulee, niin tiedän sen
olevan ilmeisen valheen. Olen kyllä kuullut hänen kummalliset tuumansa
näistä asioista, mutta olen ne jättänyt hänen omaksi asiakseen,
etenkin koska ne eivät vähimmässäkään määrässä järkytä uskon
perustusta eivätkä uskoa ja sen harjoitusta. En luullut saavani seuloa
hyttysiä ja aikaansaada häiriötä semmoisesta, joka ei ole oleellisen
tärkeää. Tuo väitteesi, että koko Pohjois-Pohjanmaa pitää häntä
vääränä profeettana, on niinikään kummallinen. Jos Lagus,
Schwartzberg, Engelberg ja joku seppä niillä seuduilla sekä muut
tuonkaltaiset järjelliset kerettiläis-mestarit pitävät häntä
semmoisena, niin tahtoisin tietää, ovatko he sitten Jumalan
seurakunta. Ratkaistakoon tämä kaikki julkisessa kokouksessa eikä
syrjäiskuilla ja miestä kuulematta. Että ukko (Ruotsalainen), joka
tuntee kavalan ihmissydämen syvyydet sekä kuulee toisen kertomuksen
toisensa perästä, epäilee Wilhelmiä, ennenkuin hän jälleen hänet
tapaa, ei ole kummallista. Suureksi osaksi olette te sielläpäin
minusta kolmannen ja neljännen vuosisatojen kristittyjen kaltaisia,
joista elämä poistui ja jotka vain riitelivät opista. Sanalla
'sielläpäin' en tarkoita muita, kuin Lagusta, Schwartzbergia,
Engelbergiä, Juhana Niskasta ja muuatta Arosta Kiuruvedellä, jotka
ovat erinomaisen alttiita toimittamaan tietoja ukolle. Kyllä minusta
meidän jokaisen jo olisi aika alkaa pestä toistemme jalkoja. Jollemme
sitä tee, käy auttamattomasti hullusti". -- Malmbergiä ei Paavo tähän
aikaan näy epäilleen. Sitä todistavat yllämainitun kirjeen loppusanat:
"Ukko Paavon hellä rakkaus tuottaa minulle ylenmäärin suurta iloa. Hän
on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi
toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä
uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Tästä on hän
palkan saava. Jos hänet vielä täällä armonajassa tapaan, pidän sitä
suurimpana juhlanani, mutta jollen häntä tapaa, koetan muistaa häntä,
joka on minulle Jumalan sanaa saarnannut, sekä seurata hänen uskoaan".
[Malmbergin kirje J. I. Berghille 11/2 50 (omistaa Wilh. Malmivaara.)]

Wilhelm Niskasen kiivain vastustaja näinä aikoina oli Lagus. Pysyen
edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla ja terottaen ehkä
vielä useammin kuin tämä kristityn sisällisen elämän tuntomerkkejä,
arveli hän heränneitten vieraantumistaan vieraantuvan tästä
katsantotavasta ja siten syöksyvän mitä suurimpaan vaaraan. Nyt,
samoinkuin hedbergiläisenkin riidan aikana, esiintyi hän
suvaitsemattoman kiivaasti kaikkia toisinajattelevia vastaan, ja tämä
hänen puhdasoppisuuden intonsa tekee hänet kykenemättömäksi estämään
sitä hajoittamistyötä, jota sielunvihollinen oli alottanut Pohjanmaan
herännäisyyden riveissä. Inhimillisesti puhuen ei voi kyllin
surkutella sitä, että Lagus ja Malmberg, jotka loppuun asti pysyivät
herännäisyydelle uskollisina, vieraantumistaan vieraantuivat
toisistansa. Toisiaan täydentämään olivat he kutsutut, ja
herännäisyyden aikaisempi historia sekä kummankin rakkaus menneiden
aikojen muistoihin takaavat, että he vieläkin olisivat saaneet suuria
aikaan, jos olisivat käsi kädessä kulkeneet. Mutta he asettuivat
toisiaan vastaan, Lagus teroittaen yhtä puolta Ruotsalaisen opissa,
kilvoitusta ja sisällistä elämää, Malmberg toista, tekopyhyyden
vaaraa. Todistukseksi ja viimemainitun yllämainittuihin kirjeisiin
verrattavaksi lainaamme tähän otteen muutamasta edellisen näinä
aikoina kirjoittamasta kirjeestä:

"Niin kauan kuin elän en laske teitä uneliaassa ja sumuisessa tilassa
syöksymään helvettiin, vaan huudan tällä kynälläni korviinne, jotta
sekä te että minä joka hetki ottaisimme lihallemme katkeran ristin
päällemme valvoen sekä pelvolla ja vavistuksella laittaen, että
autuaiksi tulisimme. Jos te tämän tiedätte ja jos paremmin kuin minä
tiedätte, miten välttämätöntä tämä on, niin eihän tuo sittenkään ole
teille vahingoksi. Ystävät, vaaramme ja hätämme jatkuvat yhä ja
alituisesti. Jota enemmän huolehdimme sisällistä kristillisyyttä, sitä
paremmin huomaamme, kuinka uskomattoman helposti tuo kallis asia
luiskahtaa käsistämme, kuinka Jumalan mielen mukainen suru
huomaamatta, vastoin parasta tarkoitustamme, muuttuu salaiseksi,
lihalliseksi tylsyydeksi, ja me jälleen olemme liukkaalla pinnalla,
jolla kaikista maan ääristä tulevat tuulet heittelevät meitä sinne
tänne. Jos silloin heti tulemme murheellisiksi sydämissämme,
heittäydymme kohta syntisistä jumalattomimpina, kaikkensa menettäneinä
Armahtajan jalkojen juureen ja silloin taistelemme uskollisesti ja
lakkaamatta, kunnes tuo Jumalan mielen mukainen suru palajaa meihin,
sillä tämä suruhan on se pohja, johon jokahetkinen parannus perustuu.
Mutta tämä suru on Jumalan meille antama lahja, jonka tähden emme
suinkaan saa ristissä käsin odottaa sen satunnaista palajamista, vaan
meidän tulee kilvoitellen etsiä sitä häneltä, jolta kaikki hyvä ja
täydellinen lahja tulee. En paheksu sitä, että jälleen kirjoitan
teille tätä yhtä ja samaa, josta ennenkin olen kirjoittanut, sillä
autuas on se, joka valvoo, varjelee vaatteensa ja joka hetki pesee ne
puhtaiksi Karitsan veressä. Miten hyökkäävätkään myötäsyntynyt hitaus
ja penseys kuin tuliset käärmeet päällemme, tahtoen niellä ja kokonaan
tyhjäksi tehdä Herraa ikävöimisemme, alituisen käyntimme
armonistuimella ja salaiset puheemme hänen kanssaan! Eikö tämä anna
meille aihetta kaukaakin huutamaan toisillemme: heräjä sinä joka
nukut? Hyljätkäämme, kiroten hyljätkäämme tuo petollinen
järkeiskristillisyys, joka elää pinnalla kuni hanhi, veden päällä, ja
joka tyhjää muodollisuutta noudattaen tekee, mitä pään tieto käskee,
tietämättä mitään elävästä vaarasta, jokahetkisestä hädästä ja
syvyydestä huutamisesta. Tämä petollinen kristillisyys on hyvin
yleinen nykyajan heränneissä. Pois se. Kerjätkäämme ja huutakaamme
yötä ja päivää elämän Herraa, rukoillen että hän laupeutensa tähden
katsoisi hätäämme ja pelastaisi meidät sekä asettaisi kurjan tilamme
niin elävästi silmiemme eteen, että kaikki lihallinen ja luultu usko
katoaisi. Antakaa minulle tieto, olemmeko tässä kohden samaa mieltä,
onko lapseuden ikävä todellisen pyrkimyksemme esineenä ja täytyykö
meidän joka päivä pelvolla Herralle valittaa hätäämme ja huutaa kurjan
tilamme tähden. Oi, ken voi tässä asiassa olla kyllin ahkera ja
uskollinen? En ainakaan minä". [Laguksen kirje J. Wegeliuksen
perheelle (jäljennös) 23/2 49.]

Malmbergin ja Laguksen toisistaan vieraantuminen ei ollut ainoa
vahinko, joka herännäisyyden tänä levottomana aikana täytyi kokea.
Varsinkin toinen, ehkä vielä tuntuvampi on merkille pantava tätä aikaa
arvosteltaessa. Tarkoitamme Paavo Ruotsalaisen korkeaa ikää ja hänen
kovaa tautiansa, jotka estivät häntä omin silmin tutkimasta ja omin
korvin kuulemasta, mitä tekeillä oli. Tämä vahinko on sitä
huomattavampi, kun kaikki tunnustivat hänet herännäisyyden isäksi ja
silminnähtävästi olisivat taipuneet hänen johdatettavikseen. Sensijaan
sai hän nyt vain liioiteltujen, puoluehengen värittämien kertomusten
ja halpojen juorujen kautta, joiden puimia sekavia lankoja ei
hänenkään valtava neronsa riittänyt selvittämään, syrjästä kuulla
niistä vaarallisista kareista, joita herännäisyyden laiva
likenemistään likeni ja joilla se ennenpitkää oli särkyvä
pirstaleiksi.

Toukokuussa v. 1850 muutti Antti Helander Munsalasta Haapajärvelle,
jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän pari vuotta aikasemmin oli
valittu. Tunnettu on, että hän opissa edusti evankeelista
herännäisyyttä. On huomattava, että hänen ja Wilhelm Niskasen välit
vielä pari vuotta myöhemminkin olivat hyvät. Merkille on niinikään
pantava, ettei hänen ja Laguksen välillä likempää suhdetta syntynyt,
vaikka he vanhoista ajoista asti olivat tuttuja ja nyt toimivat
pappeina naapuriseurakunnissa. Tämä seikka todistaa huomattavalla
tavalla, että Niskanen oli parempi kuin hänen maineensa, ja hänen
oppinsa käytännössä puhtaampi, kuin hänen vastustajansa ovat
väittäneet ja hänen omista, muodoltaan usein hyvinkin sekavista
kirjoituksistaan saattaa päättää. Helander oli vilpitön vakaumuksen
mies eikä alentunut ulkonaisen rauhan takia rakentamaan sovintoa
siinä, missä sydämensä ei ollut mukana. Ja jos hän tuon yleisesti
liikkuvan vikoilevan hengen kiusaamana joskus olikin taipuvainen
Niskasta monien muiden kera tuomiten arvostelemaan, koetti hän
muodostaa itselleen itsenäisen, oleellisiin syihin perustuvan
vakaumuksen asemasta, siten vapautuen puoluehengen ansoista. Niinpä
hän esim. kesällä v. 1850 ennen (III, 87) mainitun Heikki Sarjan ja
niinikään Nivalan Sarjan kylässä asuvan _Efraim Kaarlenkosken_ kera
matkusti Nilsiään Paavon kanssa asiasta neuvottelemaan. Pari viikkoa
aikasemmin oli sama Heikki Sarja, Niskasen vanha ystävä, tämän kanssa
käynyt Ruotsalaista puhuttelemassa. Näiden matkojen tuloksena oli
Paavon pannakirja, jonka Sarja toi Niskaselle Helanderin kanssa
palatessaan myöhemmältä matkaltaan. Tämä pannakirja, jonka alkuosan
Helanderin ja loppuosan Landgrenin ukon sanelun mukaan kerrotaan
kirjoittaneen, on hukkunut. Niskasen muistokirjan lyhyen kertomuksen
mukaan, sisälsi se muun ohessa seuraavat sanat: "Kun et koskaan ole
salattua viisautta saanut tuta ja olet vääränä profeettana ruvennut
opettamaan, niin sinä olet paatunut ja soennut, että jos heräisit,
niin hirttäisit itsesi kuin Iskariot". Niinikään kertoo Niskanen tämän
pannakirjan sulkeneen hänet heränneitten yhteydestä. Jos siinä
kertomuksessa onkin perää, että Helander oli kirjoittanut osan tästä
kirjoituksesta, tiedetään varmaan, ettei hän näinä aikoina vielä
lopullisesti pahentunut. Niskasen ja Paavon välit sitävastoin
näyttävät tästä alkaen olleen auttamattomasti rikki. [Kert. Wilhelm.
Niskasen pojat; W. Niskasen muistokirja; W. Niskasen kirje
Malmbergille, 5/3 52 (tästä kirjeestä vasta enemmän).] Niskanen sai
Paavon pannakirjan paraikaa seuroja pitäessään. Hän luki sen ääneen
seurakunnalle, senkin paikan siitä, joka syytti häntä komeilevasta
elämästä, sanoi hänen poikansa naineen suruttomien lapsia sekä ennusti
perikatoa hänen talolleen kolmen vuoden perästä. Ainoa lieventävä
lause, mikä pannakirjassa oli, kuului: "jos olet syytön, niin lankee
syytös kantajan päälle". Luettuaan pannakirjan, lausui Niskanen,
asetettuaan seuraväen huutoa "Sarja on ollut posteljoonina:" "Tämä on
Jumalan tuomio, niin käypi, sen saatte nähdä". Sitten kääntyi hän
Sarjan puoleen, sanoen: "Heikki, Heikki, miksi lähdit tätä kirjaa
noutamaan?" Sarja vastasi: "En lähtenyt noutamaan, vaan sinne viemään
Helanderia, jotta hän pysyisi ystävänänne". Niskanen: "Et ymmärrä,
mikä se oli, joka pani sinua sitä hakemaan". Poislähtiessään lausui
Sarja: "En moiti oppianne, mutta olette liika vanha hoitamaan tätä
kansaa, ettekä näe, miten he kahta puolta tietä menevät". Tämän
jälkeen erosi Sarja julkisesti Niskasesta ja hänen ystävistään. [Kert.
Wilh. Niskasen pojat, Kaisa Liisa Oja y.m. Nivalan, vanhat heränneet.]

Syksyllä samana vuonna sai Niskanen toisen pannakirjan Ruotsalaiselta.
Se on kirjoitettu tottumattomalla käsialalla ja tuntuu muistakin
syistä hieman epäiltävältä. Luultavaa on kuitenkin, että joku Niskasen
vihamiehistä on sen Paavon luona tämän sanelun mukaan kirjoittanut.
Kirje kuuluu: "Kuinka sinä rohkenit omasta persoonastasi opettajaksi
ruveta niin suuren Herran seurakunnan ylitse, jonka Herra herätti? Ja
nyt on julkinen Jumalan kirous sinun huoneessasi, koska poikasi sallit
huorilapsia pyytää. Minä vanha ystäväsi rohkenen sanoa passisi. Sinä
et ole lähetetty opetusvirkaan kuin isältä perkeleeltä. Ole nyt niin
hyvä ja kysy kunniasi perään, miksi minä sinua näin puhuttelen. Vaan
asia on sitä luontoa: miksi rupesit omin lupis opetusvirkaaan. Nyt
minä näytän sinun hedelmäsi. Miksi joulun pyhinä veit akkasi itsellesi
lapualaisten viattomia akkoja viettelemään, joilla on semmoisia
pentuja, jotka huoruudella saavat toisia pentuja, kuin sinun poikasi?
Jää nyt hyvästi, ystäväni, ja peijaa ihmisiä niin paljon kuin lystää.
Hyvästi, sen herran haltuun, jonka jälissä olet juoksennellut. Lue
koko seurakunnan edessä passisi". [Kirjeen, joka on päivätty "Saaresta
se 5 p. marraskuuta 1850", omistaa Paavo Niskanen, W. Niskasen poika.]

Millä mielellä Niskanen näinä aikoina oli, näkyy seuraavista hänen
Malmbergille kirjoittamistaan sanoista: "Olen ollut suuresti
ahdistettu näinä aikoina, mutta sinun kiivautesi ja rohkeutesi on
minua ilahuttanut. Jumala, joka nöyriä lohduttaa, lohdutti minua
niiden miesten kautta, jotka lähetit luokseni. Nämä puhuvat, mitä
minulle on tapahtunut ukon luona ja koko reissusta. -- -- Olen
täydellisesti vakuutettu, että Kristus asuu uskon kautta seassanne ja
että tunnet sen hengen, joka on Kristusta vastaan ja joka on
antikristuksen henki. Se on paraallaan meidän seassamme salaisesti
vaikuttamassa ja nyt julki ilmestynyt monilla merkeillä ja ihmeillä.
Monesta seurakunnasta on täällä Pohjan puolella jo sammunut
ensimmäinen rakkaus ja kiivaus".

Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien näihin aikoihin
alkava tyytymättömyys Malmbergiin näkyy saaneen paljon tukea hänen
ystävällisestä suhteestaan Wilhelm Niskaseen, joka usein kävi Lapualla
ja sielläkin sai paljon ystäviä. Mutta ennenpitkää alkoivat he,
samoinkuin muutamat virkaveljensä Suupohjassa, epäillen tarkata hänen
elämäänsä, josta alkoi liikkua moittivia huhuja. Raja-aikana näkyy
olleen 1850 vuoden kesä. Silloin kuoli Isossakyrössä F. O. Durchmanin
vaimo Evelina Bergroth, ja paljon vainajan sukulaisia sekä muita
vieraita saapui hautajaisiin. Viimemainittujen joukossa oli myös Iin
kappalainen J. M. Stenbäck. Vieraat viipyivät pari viikkoa. Suuria
seuroja pidettiin Lapualla, Isossakyrössä, Ala- ja Ylihärmässä y.m.
Stenbäck, jonka sisaren kanssa Schwartzberg oli naimisissa, oli
varmaankin jo aikuisemmin viimemainitun kautta tullut johdatetuksi
vikoilemaan Wilhelm Niskasta ja ehkä Malmbergiakin. Lapualla
käydessään näkyy hän saaneen uutta aihetta näihin epäluuloihin, joko
omista näkemistään tahi muiden puheiden kautta. Malmbergin sukulaiset
sitävastoin tuntuvat olleentäysin tyytyväisiä matkaansa. Todistuksena
on muun ohessa seuraava F. H. Bergrothin vaimon eräälle ystävälleen
seuraavana talvena kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote: "Frans (F.
H, Bergroth) pyytää minua kieltämään sinua sanomasta mitään
Stenbäckille siitä, mitä minulle kesällä puhuit Schwartzbergista.
Sielunvihollinen se on, joka sinua tuommoisilla kiusaa estääksensä
sinua pääasiassa. Meitä kummastuttaa, että Stenbäckin epäluulot vain
lisääntyivät hänen matkallaan, sillä juuri hänen ollessaan
Etelä-Pohjanmaalla oli siellä hyvin hupaista; jokainen sai ikäänkuin
uuden voimallisen kutsumuksen parannukseen. Mutta niin käy, kun ei
tulla yksinkertaisessa tarkoituksessa, vaan arvostelemaan ja
muistutuksia tekemään. Silloin ei voi olla hyötyä voimallisimmastakaan
ja elävimmästä Jumalan sanasta. Malmberg piti monta hartausseuraa
meidän Pohjanmaalla ollessamme. Ne olivat niin ihmeen eläviä. Jos
jokainen huolehtisi omaa autuuttaan, niin ei varmaankaan
ehdittäisi niin paljon pitää muita silmällä". [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin kirje Agnes Calamniukselle
(Iissä) 1851.]

Saman ajan vaiheista on A. W. Ingman antanut seuraavan todistuksen:
"Noin v. 1850 syntyi suuria herätyksiä Alahärmän kappelin Hakolan"
kylässä. Herätyksensä ensimmäisessä innostuksessa pelkäsivät nämä
heränneet kovin syntiä. Usein tulivat he luokseni, minä kun olin
heidän sielunpaimenensa, rukoillen monesti polvillaankin,
yksinkertaisesti puhuen minulle sisällisestä lapsellisesta suhteestaan
Jumalaan. En tietenkään muuta voinut kuin heissä ylläpitää tuota
synnin pelkoa ja siihen liittyvää lapsellista, yksinkertaisen
rukoushengen elähyttämää luottamusta Jumalaan Kristuksessa. Tietäen
miten helposti he eksyneitten vanhempien heränneitten kautta voisivat
joutua pois itse Jumalan heille osoittamalta tieltä, neuvoin heitä
pysyttelemään erillään joukoista. Mutta pian huomasi joku likellä
asuva hengellinen isä näiden nuorempien heränneitten luullun
eksytyksen, 'repien maahan' heidän 'korkean kristillisyytensä'. Nuo
vastaheränneet raukat joutuivat täten epäilyksiin ja pyysivät minulta
neuvoa, miten heidän tulisi käyttäytyä. Toistin ennen heille antamani
neuvot. Myöskin nuhtelin heidän ahdistajaansa, jonka nimi oli
Konstantin Liinamaa, siitä että hän oli pahentanut näitä pieniä, jotka
jo uskoivat Kristukseen. Mutta hän ei tyytynyt tähän, vaan lähti
pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, joka oli samaa mieltä W. Niskasen
kanssa. Liinamaan Lapualla Malmbergin luona käynnin seurauksena oli,
että Malmberg väleen saapui Alahärmään, missä hän julkisessa
kokouksessa kuvasi minua "perkeleen hallitsemaksi laki-opettajaksi".
Tämän kautta nuo vasta-alkavat kerrassaan hämmästyivät kristinuskon
harjoituksessa (sillä Malmbergiä pidettiin näillä seuduin vielä
elävänä kristittynä), heidän sisällinen elämänsä keskeytyi ja he
sortuivat ennenpitkää jälleen todelliseen aatamilaiseen tilaansa, joka
Lapuan pitäjässä monesti on hyvinkin raakaa. Saman kohtalon alaiseksi
joutui myöskin Isonkyrön pitäjänapulainen F. O. Durchman; sillä
julkisessa kokouksessa, missä Malmberg oli saapuvilla, esiintyivät
useimmat Durchmanin heränneistä sanankuulijoista sillä syytöksellä,
että "Durchman heille saarnasi pelkkää pyhyyttä", ja päätöksen julisti
Malmberg, johon Isonkyrön heränneet olivat vedonneet pappiansa
vastaan, siten että Durchmanin opissa olisi "hienon tekopyhyyden
ansa". [A. W. Ingmanin kertomus Wilh. Niskasesta ja Suupohjan
herännäisyyden vaiheista 1850-52 (Akiander VI, 323-24).]

Malmbergin esiintymisestä toisessa tilaisuudessa samana kesänä ovat
siinä läsnäolleet henkilöt kertoneet seuraavasti: "Oli ristiäiset
Luoman talossa Lapualla. Paitsi Malmbergiä olivat siellä F. O.
Durchman ja A. W. Ingman. Seurat pidettiin ensin sisällä, mutta kun
kansaa kokoontui paljon, siirryttiin pihalle. Malmberg puhui, lausuen
muun ohessa: 'Onko täällä niitä, jotka ovat tiellä haavoitettuja ja
joiden ohi papit ja leviitat menivät?' Näiden sanojen johdosta sanoi
Durchman seurapuheen päätyttyä: 'Ei tämä ole kuin vasta ennättävä ja
perkkaava armo'. Malmberg: 'Miksi niin? Joka kerran on haavoitettu ja
makaa tien vieressä -- kuka tulee auttamaan, kun eivät papit ja
leviitat sitä tee, -- Jesus Kristus'. Durchman: 'No sittekö saavat
kaikki vialliset syöneissään elää'? Malmberg: Jos synnit meitä
ahdistavat, niinhän auttaa; ne ahdistavat, kun me itseltämme velomme
synnin tuntoa. Joka tämmöisenä hetkenä tulee elämän Herran eteen,
hänelle tapahtuu laupeus. Te raukat Untamalassa olette kuivaneet
sentähden, että olette velkomassa itseltänne ja toinen toiseltanne'.
Ingman ei puhunut mitään, mutta kun Durchman samassa tilaisuudessa
muutamalle epäuskoaan valittavalle vaimolle kahdesti hyvin jyrkästi
lausui: 'sinun pitää uskoa', sanoi Ingman: 'Kuule Durchman, et saa
uskosta lakia tehdä". [Kert. Maria Hanhikoski, Susanna Peräsarka,
Esaias Untamala y.m.]

Tammikuussa 1851 sattui tapaus, joka ratkaisevalla tavalla järkytti
luottoa Malmbergiin ja ilmituleen puhalsi sen tyytymättömyyden liekin,
jonka sekä hänen varomattoman käytöksensä ja yhä ilmeisemmäksi
käyneiden vikojensa aiheuttama mielipaha että kateus, vikoilemisen
halu ja vieraantuminen herännäisyyden suurelle tehtävälle olivat
sytyttäneet hänen mainettaan hävittämään. Kruununkylään kokoontui
suuri joukko heränneitä pappeja läheltä ja kaukaa saattamaan haudan
lepoon sikäläisen kirkkoherranapulaisen Alfr. Kihlmanin vaimoa
Angelika Fabritiusta. Tilaisuus oli valtaavan juhlallinen.
Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaisen hyväksi, niin että siitä
myöhemminkin heränneitten piireissä usein puhuttiin ja kirjoitettiin,
piti Fredr. Östring, elävähenkisiä seurapuheita Malmberg y.m. Illalla
tarjottiin tavallisuuden mukaan: totia, ja lasien ääressä syntyi
väittelyjä heränneitten pappien keskuudessa jo jonkun aikaa vireellä
olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen
jatkui tätä väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi
totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, von
Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja. Väittelyä
jatkui ja sen kestäessä joi Malmberg sen ajankin käsityksen mukaan
ylenmäärin paljon. Etteivät kertomukset siitä ole liioiteltuja, sen
todistaa se seikka, että hän itsekin muutamassa vuotta myöhemmin
kirjoittamassaan kirjeessä tunnustaa: "Nähdessäni ystävieni alituisen
pyrkimisen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin
rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet
paljastetuiksi". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda
Bergrothin ennen mainittu kirje Agnes Calamniukselle; A. O. Törnuddin
kertomus; Malmbergin kirje Reinhold Helanderille 11/10 52 (omistaa
Suomen Kirkkohist. Seura).]

Että tämä tilaisuus suuressa määrässä lisäsi sitä vikoilemisen tulvaa,
jonka häväistäväksi Malmbergin maine oli joutunut, on sanomattakin
selvää. Kuinka paljon siinä yleisesti tunnetussa väitteessä, että hän
monesti muulloinkin nähtiin päihtyneenä sekä että hän lankesi
haureudenkin syntiin, on perää, sitä on vaikea, tahi oikeammin
mahdoton sanoa. Perättömiä eivät monien luotettavien henkilöiden
vakuutukset tästä sydäntäsärkevästä asiasta voi olla, mutta että
panettelut ja valheet niihin ovat paljon olematontakin lisänneet, se
on toiselta puolen varma, ja sen ovat samat henkilöt miltei
yksimielisesti myöntäneetkin. Näin ollen on selitettävissä, miksi
Malmberg itse on väittänyt useimmat häntä vastaan tässä suhteessa
tehdyt syytökset valeiksi. Kenelle olisi hän sitäpaitsi tämän vaikean
tunnustuksen tehnyt? Niillekö, jotka vielä pari vuotta aikasemmin
epäjumaloiden olivat hänet kunnian huimaavalle kukkulalle nostaneet ja
häntä nöyrästi kumartaneet, mutta nyt keskenään salaa neuvottelivat,
miten tästä riippuvaisuudesta päästäisiin ja heränneelle kansalle
saataisiin selvitetyksi, että hän oli langennut mies? Ei ollut se
hiipivien epäilemisten ja salassa liikkuvien moitteiden lisäämä
tavaton nöyryytys, jonka alaisena Malmberg näinä aikoina oli, omiaan
kehottamaan häntä veljelliseen avomielisyyteen. Taudin murtama oli
hänen ruumiinsa, hermostonsa monesti äärimmäisiin asti jännitetty,
epätoivon ja muiden kovien kiusausten repimä hänen mielensä -- ken
käsittäisi hänen tilansa, ken sitä sääliväisyydellä arvostelisi?
Malmbergin täytyi sitäpaitsi huomata, ettei kysymyksessä ollut vain
hänen persoonansa, vaan sen suuren uskonnollisen liikkeen pirstominen,
johon hän sydänjuuristaan oli kasvanut kiinni. Tämäkin seikka tietysti
suuressa määrässä lisäsi hänen asemansa vaikeutta, estäen häntä
avaamasta sydäntään herännäisyydestä vieraantuville ystävilleen. Ja
ken on mitannut ne kiusaukset ylpeyteen, jonka alaisena Malmberg oli
ollut ja edelleen, kaiken nöyryytyksen uhallakin, vieläkin oli? Tämä
ei ole sanottu miehen vikojen vähentämiseksi, mutta puolueeton
arvostelu ei saa syrjäyttää tätäkään näkökohtaa. Eivät ole tässä
kysymyksessä pikkuihmisten kärsimykset, vaan kiusausten helle, jota ei
saa mitata tavallisella mitalla. Muutamassa v. 1853 kirjoittamassaan
kirjeessä on Malmberg itse asemastaan tänä aikana lausunut: "Olin mitä
kauheimmassa epätoivossa. En luullut koko avarassa maailmassa löytyvän
ainoatakaan ihmistä, joka minua ystävällisesti ajattelisi".
[Malmbergin kirje J. I. Berghille 12/10 53 (omistaa Wilh.
Malmivaara).]

Että Pohjanmaan herännäisyydessä alkanut hajaannus ei ollut tuntematon
Savon heränneitten huomatuimmille kansanmiehillekään, näkyy
seuraavasta, Pentti Korhosen Malmbergille ja hänen ystävilleen
syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä:

"Suurimmalla ikävällä, rakas veljeni, olisin suonut teitä näkeväni,
mutta aika ei myönnä ja esteet ovat niin suuret, etten voi kohdata
teitä tällä kertaa. Mutta hyvin iloinen olen siitä, että teillä,
rakkaat ystävät, on kiusaukset yhteiset minun ja muiden ystävien
kanssa, koska minä olen saanut tietää, että olette ukko Paavolta
nuhdeltu hempeästä mielestä ja maallisesta myötäkäymisestä. Niin,
rakas veljeni, älä pahastu, älä Jumalan tähden, että minä olisin
parempi sinua eli oppineempi missään asiassa enemmän kuin ystävät niin
hyvin Ingman kuin Essenkään, mutta minä, rakkaat ystävät, muistutan
teitä, että etsisitte valkeutta ja salattua viisautta Herralta tällä
vaarallisella ajalla, joka nyt on heränneillä. En minä pyri teitä
opettamaan nyt enkä vasta, vaan ystävyydellä muistutan teitä että,
minä niinkuin tekin, olemme moninaisten kiusausten alle annetut
Herralta lihan kuolettamiseksi, että henki eläväksi tekisi meitä
raukkoja, jonka kyllä ymmärrätte paremmin kuin minä. En minä, hyvät
ystävät, pyri teitä enemmän nuhdella kuin opettaakaan, jonka luulen
kyllä ymmärtävänne näistä sanoistani, jotka minä heikon veljeni ukko
Gabrielin (Markkasen) kanssa viidestä mielestä olemme aikoneet teille
kirjoittaa. -- Jos asiat myöntävät, olen aikonut ukko Gabrielin kanssa
joulun tienoissa olla Lapualla, emme opettaaksemme teitä emmekä
myöskään maallista apua kerjätäksemme, niinkuin luulen arvaavanne,
vaan ainoastaan saadaksemme kohdella ja keskustella kanssanne
niinhyvin ruumiin kuin sielun tarpeista. Voikaa hyvin, niin paljon
kuin mahdollista on, niinkuin Kristuksen lujat sotamiehet, ensin itse
jokapäiväisen elämän alla kuin myös sanankuulijoittenne holhoomisessa,
josta teidän pitää tehdä tili vanhurskaan tuomarin edessä, jonka itse
ymmärrätte paremmin kuin minä, omasta virkanne velvollisuudesta".
["Ukko Gabrielin ja Pentti Korhosen" kirje 17/9 51 (omistaa Wilh.
Malmivaara).]

Tästäkin kirjeestä päättäen, tuntuu kuin olisivat heränneet talonpojat
koettaneet tehdä voitavansa sen hajaannuksen estämiseksi, jonka
enteitä yhä selvemmin alkaa näkyä herännäisyyden riveissä. Useat
Malmbergin läheisyydessä toimivat papit sitävastoin valmistautuvat
eroamaan hänestä ja koko liikkeestä. Samaan aikaan, kuin Malmberg sai
Korhosen yllämainitun kirjeen, kirjoittaa esim. A. W. Ingman Jos.
Grönbergille: "Minäkin olen näinä aikoina ollut lamautunut sielun ja
ruumiin puolesta, pääasiallisesti siitä syystä, että kaikki
inhimilliset oppi-isämme sekä Savossa että täällä ovat minun
silmissäni aivan auttamattomasti langenneita. Asianlaita on se, että
olen tullut huomaamaan heissä mitä kamalinta nikolaittisuutta. Olen
koettanut teeskennellä ja peittää tuota sodomilaista ilkeyttä, mutta
yhä vain se pistää esiin enkä voi sitä itseltäni salata. Seurauksena
onkin ollut, että minä D(urchmanin), E(ssenin), Favorinin, Roosin ja
useimpien muiden täkäläisten nuorten pappien kera olen lakannut
kaikesta auktoriteetteihin katsomisesta turvautuakseni yksin Jumalan
sanaan ja vanhoihin hyviin uskonpuhdistajiin Lutheriin, Arndtiin sekä
Speneriin ja muihin hallelaisiin, ja me olemme huomanneet olevamme
kaukana heidän opistaan, ainakin käytännössä. Olen nyt alkanut
rukoilla ahkerammin ja huutaa Jumalan armoa osakseni, toivoen ettei
hän voi minua jättää. Varsinkin on J. Arndt ollut minua kehoittamassa,
vaikka kirjani [Riitakirjoitus Hedbergiä vastaan.] julkaiseminen
paljon estelee minua. Minkäänlaisiksi puoluejohtajiksi emme pyri
emmekä aio julistaa mielipiteitämme muille kuin lähimmille
ystävillemme. Minulla olisi paljo sinulle sanottavaa, mutta en voi
sitä kirjallisesti tehdä. -- -- -- Luotan täydellisesti veljelliseen
uskollisuuteesi, niin että tämä jää sinun ja minun välille. Niin ovat
asiat. Herra auttakoon meitä. Amanda (Malmbergin vaimo) sairastaa
heikkona kuumetautia. Itse toivoo hän kuolemaa. Minä toivon hänelle
samaa, jos hän vain otollisella hetkellä pääsisi pois tästä murheen
laaksosta. Älä milloinkaan näistä tiedoistani mitään Malmbergille
ilmaise". [A. W. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille 13/10 51 (omistaa
kirkkoh. J. Bergroth.)]

Jo tämä kirje osoittaa, miten salaperäisellä tavalla Malmbergin
heränneet virkaveljet Pohjanmaalla valmistautuivat eroamaan hänestä ja
siitä liikkeestä, jonka yksimielisesti tunnustettuna johtajana hän
näihin asti oli ollut. Silminnähtävästi johtui tuo pelonalainen
salaperäisyys siitä orjamielisestä riippuvaisuudesta, johon he häneen
nähden olivat joutuneet. Syynä oli miehen tavaton henkinen voima ja se
johtaja-asema, johon hän vuosien kuluessa oli kohonnut. Väärin olisi
syyttää yksin häntä tuon aseman saavuttamisesta, sillä he itse olivat
häntä hallitsijaksi kasvattamalla kasvattaneet. Sitä huonomman
vaikutuksen tekee sentähden tuo heidän salassa hiipivä, pimeässä
vähitellen kypsyvä vastarintansa. Se esti kaiken suoran ja miehekkään
esiintymisen ja siihen hukkui kaikki vilpitön veljesrakkaus, joka ehkä
vieläkin olisi voinut asiat korjata. Että tämä oli Malmberginkin
kehitykselle vaarallista, on itsestään selvää.

Rajuilma likenemistään likenee. Ei mikään mahti enää voi sitä estää.



XII.

Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä
jaon lähinnä edellisinä vuosina.


Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen
Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen
kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään
heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen
siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta,
Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään
liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei
yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan
Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka
Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin
ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein
oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa,
viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää
hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista
heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten
etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän
tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan
rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli
kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä
kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän
supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen.
Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä
ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm
Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja
siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden
tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja
esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto
ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä
ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan
talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi
kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä
ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän
aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei
ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä
aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän
herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike
olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei
hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä
uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se,
joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä
siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis
tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.

Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369)
mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen
kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti
tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan
kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten
kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella
mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen
luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan
lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin
väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos
hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea
itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä
harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän
liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin
Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut
helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei
eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin
koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen,
esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja,
sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat
suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta
Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän
evankelisuudellaan estelee.

Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse
Muistokirjassaan seuraavat: _Heikki Kytölän_ Pulkkilasta, _Matti
Nisulan_ Ylivieskasta, _Emanuel Wahtolan_ Sievistä sekä _Erkki
Junttilan_. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti
tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja
viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät
kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin
hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista
huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen
estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo
valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti
koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen
huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen
tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola,
palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta
neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En _sinua_ moiti, mutta et voi
kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et
tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola,
jolle Wahtola itse tästä puhunut.]

Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin
pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A.
Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina
_Kempeleessä_, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja
jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa
esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana
Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä
tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista
sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden
ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei
pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä
päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja
johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle
talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän
nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä
viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa
isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka
siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää,
mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua,
sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen
kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella,
ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman
katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi.
Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm
Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus
Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat,
veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas
Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden,
mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla
häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla
osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos
olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua
surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä
on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen
maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä
meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen
valtakunnan tähden". -- Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg
katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille:
"Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen,
esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä
työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen
synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta.
Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen
kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja
epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto;
A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold
Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia
kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä
veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja
vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella
v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä
käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen
koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä
hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan
ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos
vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana
teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi
ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen
etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme
kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon
saamme. Ilman tätä -- niin hän sanoi -- on kaikki turhaa, sillä lahjat
eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen
opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee
tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä.
[O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]

Yhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä
aikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen
matkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna
kesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain
vahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti
Haapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin
jo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon
kovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H.
Helanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja
veljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan
sekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli
alkanut horjua mielipiteissään.

Jo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm
Niskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen
työtään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset
eivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva
vaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut
ehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck,
joiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi
olettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa
vieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai
vahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan
heränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa.
Herännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua,
mutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin
ennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia
tervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin,
mutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta
herännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut
verraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck
s. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti
työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja
Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä
vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa
käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat
hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta.
Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden
kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja
heränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo
ennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon
saarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa
ja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä
Schwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä
y.m.]

Muutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät
heränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen
katsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he
asettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan
kuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla,
niin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat
olivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän
aikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko
Pohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä
heränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen
että vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy,
"toistupalais"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita
eikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että
Pohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan
olleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin
luultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja
itseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa
niitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja,
joihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla
jaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen
sanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja,
on kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati
jyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden
alusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen
liittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja
itsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet
Herran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että
juuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin
tähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa
työtä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike
lissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli
pappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan
Kempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.

Jota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys,
ja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy
ennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän
laestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan
neuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka,
oltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v.
1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle.
Kesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: "Ei kai Rovaniemikään ole
vapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja
varmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin
tunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista
koiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ
todellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli
tarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele
sitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai
varustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se,
joka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa,
joka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen
kanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon,
itsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat
ravitkoot myöskin itseään evankeliumilla". [Paimenmuisto; Laguksen
kirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]

Niinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista
kirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden
kaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä
lisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen
sairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla
kaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen
kristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen
ja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan
perusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää
elänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä
synnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa
huomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä
yksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin
piintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden
elämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista
vain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri
samaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka
puheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat
hänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä
niille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella
kumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta
kaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli
siksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden
taistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä
siksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa
Ruotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien
luottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus
monen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin
ihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi
ja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään
selitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä
suurimmassa määrässä lisäsi.

Paitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on
Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava
A. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849).
Ensinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan
heränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot
yhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin
poismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen
herännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut
hyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto
Munsalasta _Kortesjärvelle_ (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien
väleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän
tekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja
peläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin
tunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän
ennen muuttoaan: "Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan", ja
muutamia kuukausia myöhemmin: "Tuntuu kuin olisin kutsumattomana
vieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona
kunniallisten ihmisten joukkoon". Että Helander jo tähän aikaan
huomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan
kylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen
Otto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä:
"Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut
saavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne
päästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä
eroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa
sydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä
kanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin
pelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä,
kun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden
siitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan
veljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On
kauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska
siitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä,
mihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa". [O. H.
Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman
kirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist.
Seura).]

Näissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen
ahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen
vastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan,
jotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan
herännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään
onnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö
tuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat
tuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja
itsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon
korjaamiseksi.

Merkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan
herännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua
onnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä
eripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta
isältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla
kannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän
niin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin
luo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari
Castrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että
sikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta
päättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W.
Niskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt
likempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä
puhuttelemasta hänen vaimoaankin. "Palasin kotia, en tyytymättömänä,
mutta en oikein tyytyväisenäkään", kirjoittaa Helander kysymyksessä
olevassa kirjeessään, lisäten: "Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m.
vaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika
kauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa
hajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana
herää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen
aina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse
tietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi
ainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan
olen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine
ominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun
nyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää
kiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen.
Mutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa
oppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä
ja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen
voimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni
sokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään
taistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen
kyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen,
olen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin
tehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani
hämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin
asti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta
huomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja
outoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin
on syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut
suoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä
erosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä
työskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan
Kristukseen!"

Huomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy
olleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa
kirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: "Meidän kesken vallitsee
yksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta
kyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain
emme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi". Tämän, samoinkuin
edellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa,
ettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut
Malmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että
jako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin
kirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen
Kirkkohist. Seura).]

Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun
Purmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti
silmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen
sielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä
piireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander
veljelleen: "Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä.
Viiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys
rakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen
illalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta
tuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois
veljesruumiista". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J.
Wegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: "Olen kyllä kuullut
Svahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta
kaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän
olisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä,
jonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti
odottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät".
Tammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä,
jotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R.
Helanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2
49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä
olevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla,
kuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon
vielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa
Uuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 _A. A. Favorin_, joka sitäennen
oli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J.
Snellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä
Kruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä
Piippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana
sekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin
kappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius
Kortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III,
98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan
herännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa
jälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina
1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina
Luodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta
taisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi
Pyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman
kappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli
kappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna
kappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53
kappalaisena Bergössä; _N. R. Lagus_ oli ylimääräisenä pappina
Vähässäkyrössä; _S. U. Gallenius_, joka vuosina 1848-50 oli ollut
ylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; _E. W.
Snellman_ oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä
hän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O.
W. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän
oli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.

Sopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys
voitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki
pakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon
suuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että
ajanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle
selvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja
herännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon
hallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa
oli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä
liikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun
tuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold
Helanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä,
huomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen
aikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä
kirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen:
"Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin
tupakka-seuroihin", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen
pitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin
aikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti
soti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan.
Suomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean
ehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi
kirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta
semmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten
luottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin
ollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät
määräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan,
semminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi
Vaasassa K. K. von Essenin kirjoittama "Anmärkningar vid
kyrkolagsförslaget", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck
sanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä
seuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä "Teologiska
traktater, II". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja
perusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka
määräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun
ohessa: "Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä --
kaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja
ikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden
puolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä
vastaan -- uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä
suvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten.
-- -- -- Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä
Gangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta
poissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan
pitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'.
Jo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita
vastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee
lisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista
erehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä,
niin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon
halveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran
kirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan,
kun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen _kera_ ja kirkollisessa
hengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä
syillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla
eivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet
saattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa,
miten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa
usein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen
jumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia
todistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin
aikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma
Gangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt
etsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja
kristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa,
kotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät
meluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. -- -- -- Myönnettävä
on myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä
elämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen
julkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa,
jos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien
sisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden
vaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä
neuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai
myöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo
tieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin
paljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka
syttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen,
kuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se
olisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun
mukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja
edistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon
luonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon
kautta, jolla heränneitä ahdistetaan". -- Huomautettuaan, että
konventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt
maallikoita vastaan, joilla, "he kun eivät ole osallisina
papiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua
eivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta
erehdyksiin" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean
ehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan
osaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen
kerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen
toivomuksen, että "Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat
äänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää
teroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä
voi vaikuttaa muuta kuin pahaa". Väitteitään tukemaan lainaa
kirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista
Saksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin
valtiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.

Samoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa,
komitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin
jyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: "Jokainen
historiaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän
kovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut
huippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon
palvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa
esiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa
babylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä
vastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas
Spener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa
itsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle
sille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen
hengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä;
kaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko
heräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen
aikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen
jaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan
asettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään
maallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun
konventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat
loukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen
vihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä
aseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja
nostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä.
-- -- -- Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu
suruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden
ylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä
siellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea
raamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain
rikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä
kohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa
synneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja
kahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän
meidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta,
että sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on
veljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä".

Muutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat
tarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin
lämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta
tämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina,
herännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä
raivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on
ollut Suomen kirkossa.

Paitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan
sisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia
kirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli
käsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet
miltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset
paitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen
päätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: "Olisi odottanut, että näin
perinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta
komitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan:
1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme
pääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan
ole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina
dogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. -- -- -- Kieltää ei
voi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole
ainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat
jatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että
julkilausumisen yhä selvempää ilmaisua". Teroitettuaan kirkkomme eri
tunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: "Jos nyt, halveksien näitä
tunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin
menettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme
ehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen
olisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä
lähteitä?"

Samaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa
menettelyä. Hän muun ohessa lausuu: "Niinkauan kuin kristillinen
kirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata
tunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien
yksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen
vaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei
ole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika
on siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi,
niin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi
oman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei
tahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen
tulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden
pitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme.
Sentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia
niin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset
ihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan
mielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että
kirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että
kirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa,
niinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen
apostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja
perustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden
koekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään
vallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin
paljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen
rauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon
pitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä
Jumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala
palalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään
epäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja
olemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua
raamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain
saisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi".

Pietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin
halveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta
ansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat.
Suuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt
kysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into.
Tätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin
ennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme
tunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan
luettaviksi.

Mitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa
ja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne
postilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin
vastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin
riitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet
selkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä
kirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen
nimellä "Ur det fördolda lifvet" (Salatusta elämästä), joka
viimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun
tapaamme vain hänen "Evangeliskt Veckobladissa" jo ennen julkaistuja
mietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.

Olemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta,
että Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän
heränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia
yleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän
uskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että
elävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri
Stenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja
pedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään
etevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan
persoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan
heränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää
Stenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa
siitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä
kaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta,
josta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on
moitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan
koulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa
sanat: "Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan
määrätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello,
joka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima
vuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja
todeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi
meille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään
nuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan
tuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko
pelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia,
itsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa
persoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän
voiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi
kasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja
taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen.
Sentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin
äärettömän paljon".

Epäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin
merkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he
hänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei
heillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään.
Hepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain
teosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa
määrässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään
luetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen
ja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista
kantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan
ainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan
kouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että
hän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa
oppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen
kansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla
päivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin
silmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin
tarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme
mestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin
Vaasan koulussa Stenbäckin aikana.

Kuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä
pedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä
semmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen
siihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa.
Silloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita
sanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän
oli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät
tiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin
joskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus
vain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät
Jumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten
tärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta
oppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen
todellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa
virkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin
julkilausutut: "Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että
se henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen
tilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi
vaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän
kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun
alituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen
tahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen.
Luultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen
laatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin
opettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen
välittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden
elävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää
huolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä,
vaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että
sen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse
on likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että
opettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät --
juuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi,
mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei
suinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän
tunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa.
Mutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei
hän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä
itsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta
hoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä,
jota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi
saada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen
harjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja
horjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken
inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan
uudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa
langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon
likeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen
sukulaisuus".

Olemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta
oppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen
kulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen
nuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina
vuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin
pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen
harrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan
pitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: "Löytyy kieli, jonka
perusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja
sitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota
koulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on
täysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on
nuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että
muita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä
otakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja
välttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen
herättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa
rikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti
täydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä".
Jos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu
suomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli
synnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille
aatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko
aikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen
katsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän
julkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan
oppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta
liikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko
maassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan
kehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen
enteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on
joutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T.
Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;
L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]

Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat
herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä
papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä
välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan,
löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä
erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden
herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius.
Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään
hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan
vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä
herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka
leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko
viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli
juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko
Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista
sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä
seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin
vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa
tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he
tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat
kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia
sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen
kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]

Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan
eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen
kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja
sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina
vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet
näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina
todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan
turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina
vieraantumistaan vieraantui:

"-- -- -- Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän
kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa,
millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän
tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean,
yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä
kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa
-- siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä
vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa
Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja
kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa
kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja
intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin
tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä
himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin
rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa,
joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita
verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua
Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä
orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti
enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen
altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi,
monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu
turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra
suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja
varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta
muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja
ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".

"-- -- -- Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo
vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa
oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana
saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita
niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä,
jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus,
keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia,
jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali
nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat
olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia,
toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi
Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?



XIII.

Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde
heihin.


Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin
vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa
kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F.
H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona
Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona
hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen
toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin
Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut
ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään.
Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin
Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin
kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita
syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli
hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään
syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi
Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]

Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin,
pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden
kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään
antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu
Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin
useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat
ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla
Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja
muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan,
kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita,
sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt,
unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"?
Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen
arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä
likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä
ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja -- sääliväisyyden ja
myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia
Bergroth y.m.]

Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta
seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli
huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä.
Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan
elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen
onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui
Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti
syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko
edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin
rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa
"kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen
mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin
on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen
epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä
jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin
johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin
selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä
suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v.
1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että
Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä
yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa
kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden
ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että
kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin
mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli
varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin
väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä
oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä
johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O.
Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd,
J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]

Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh
Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista.
Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa
vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se
ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:

"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä
ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani
Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja
miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata
maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla
julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä
peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja
tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa
tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan
käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti
alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen
rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä
välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei
ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä
kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän
ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten
kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa
määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä
nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa,
himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa
siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en
koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin
vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu
tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen
kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä
totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme
astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä
olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että
kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin
voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää
pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani
suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä
kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu,
rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti
lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien
omistamisen tarve. -- -- Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun
en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme
tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme
heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra
Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla
pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]

Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F.
O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että
heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet.
Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana
saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti
valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä
tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken
perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa
oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo
missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen
taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja
vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan
Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä
vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten
huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]

Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan
heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien
henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien
heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi
kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla
missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma,
josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava,
kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä
pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella
kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.

Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu
toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman
[Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O.
Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla
Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa _A. J. Lilius_, joka oli heidän
appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä
ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki
aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin
ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin
kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg
lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita
itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn
saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"?
lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi
Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien
lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg
oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle
vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään".
Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta",
sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi:
"Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä
kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. -- En anna teille
parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa,
pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka
kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi
kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg
suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa
kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo
näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina
poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään
talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin
hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius
pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen
saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta
vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui
huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi,
lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken
aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli.
Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen
joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän
päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä
hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui
Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän
oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä
kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa".
Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti
huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos _sinä_ tahdot
minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi
Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko
elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän
Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden
perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen".
Toinen talonpoika -- -- Iisakki Koskela -- -- kiivastui niin, että löi
nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka
te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman
kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä
kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin
hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". -- Jo
tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt
Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja
tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui
hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän
raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien
pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut
ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan".
Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli
minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert.
(1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]

Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg
Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin
Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä
paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin
lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan
itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen
Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.

Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa,
mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen
palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan
murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli
hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin
vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri
helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä
vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon
julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon
kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen
uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja
raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken
äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra,
sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa,
Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan
mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin
saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin
mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa
ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin,
niin menemme mekin".

Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella
Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä
kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä
aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta
sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista,
kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa
tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen
pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien
samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä
kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan
Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on
osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen
olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä
kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat
papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman,
Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso
viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:

"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö
tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki
yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy
pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on
huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin
näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska
ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta,
vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen
koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän
täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen
papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex
[Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on
vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy
tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä
siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä,
että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu
ehdotonta kuuliaisuutta _kaikelle_ Jumalan sanalle, ettemme yleensä
todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan
päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten
auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä
mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat
pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää.
Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan.
Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena
olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin
välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan
mukaista. Paitsi siitä, että oppi _pyhityksestä_ siten on tullut
kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse
perusoppi, _vanhurskauttamisoppi_ on ollut löysä ja hatara. Uskoa
olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet
Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä
molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan
saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen
ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on
se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana
saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna,
kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla
suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon _perustusta_,
Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole
oikein esitetty ja teroitettu. _Armonlupausten_, joihin uskon tulee
turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska
Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen
ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan
ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus
voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt
tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä.
Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa
kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä
parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon
uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä
parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja
heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme
paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan
teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin
saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla
Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on
myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin
lausunnossanne esiintyy".

"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut
myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet
takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin
verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen
tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä:
tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin,
malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut
kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon,
vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton
yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut
meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua
oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat
köydessä -- ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä _uskoa_ ei
ole kukaan uskaltanut omistaa, ja _rakkautta_ on pidetty miltei
vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on
ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman
edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on
pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen
tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen
maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt
valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla
velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan
johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin
kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu
valheen alttarilla -- ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä,
joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset
tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan
synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan
työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra
suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan
kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä
tulla _ulkoapäin_, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan _sisältäpäin_
täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä
ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta
entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa,
ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa,
sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla
käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään
suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään
laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan
hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä,
kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa
ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".

"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä
kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme
jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni
tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei
uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt,
kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen
vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme
enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".

Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on
mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen
Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan.
Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan
herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan
olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen
jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan
sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten
opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen
Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen
raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja
muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta
uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään
perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy
kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat
omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys
ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä,
katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä
liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta
syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta
syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen
elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti
semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten
kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut
tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan
käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä
teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa
tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee
asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja
tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi
kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen,
itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.

Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä
mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun
on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän
väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn
elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain
vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden
kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen
kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja
herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava,
viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin
antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta
ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa
esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo
jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava
on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin
vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä
levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta
pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]

Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä
lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten
yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin
tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle
moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin
pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä
rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa
yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan
tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen
järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys
henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista
joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun
uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva,
saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen
kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta
katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän,
arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin
heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä
suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet,
"saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa
herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä
itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa
sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten
ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät
heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota
nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville
sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän
sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä
heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää
ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät
välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet
tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan
kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen
ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn
pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä
ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden
entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim.
seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von
Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan
kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä.
Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä
etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja
riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta
etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]

Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg
nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet
papit hänestä tuomiten luopuivat -- etäälläkin asuvat ystävät, nekin
jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle
häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo
Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät
hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa
tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti
kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin:
"Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä
ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa
kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että
toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille
sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F.
O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta
mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan
Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut
herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle
nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt,
mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen
tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden
kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että
juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä
kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi
on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen
neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän
varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.

Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti
seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin
näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H.
Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat
profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla
liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka
olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät
hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden
uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi
vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona
kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien
tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla
Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa
opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän.
He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat
hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran
kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta
vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee
näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä
rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään
toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa
tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa
huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden -- en
heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he
saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että
Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy
ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa,
kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme
uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka
ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista
tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan
alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja
jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri
lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy
kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa
väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä
harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon
vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt
löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet
vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut.
Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas
on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan
ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen
kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen
paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni
ja pilkattu -- niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni,
äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen.
Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on
voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten,
perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua
autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se
ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi".
[Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A.
Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä
jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]

Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut
Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja
luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von
Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen
tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle
lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A.
O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle
säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus
oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi
horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut
sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet
nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi
hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat
herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä
rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän
arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja
samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden
asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet
papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen:
"Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin
puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin
paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen
valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että
nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää
tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä
armoa, elämää, kaikkea -- ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on
kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä
harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. -- -- -- Sentähden
ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa,
jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota
Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'.
Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja
minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä
sydämellä sitä ajatella". -- Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla,
että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli
käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan
pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M.
Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti
Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen
suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että
Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' -- niin alkaa joka
päivä -- mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi -- niin että
voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus
tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme
Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo
olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken
hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti
niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana
nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja
pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H.
Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]

Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä
kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja
asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme
eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset
sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli
maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin
olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko
Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille.
Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu
sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta
Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta
Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin
tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni
sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet
vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti
pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa
tuommoinen pyrkimys on. -- -- -- Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa
muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran
sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen
ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. -- -- Ei saa muka aina pureksia
samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli
ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä,
niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat
käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran
päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa
armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt
Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun
alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin
pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla
Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin
rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta
vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti
nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä
Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien,
estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken
todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo
ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita
petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille
näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa
minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on
kuitenkin totta".

Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin,
jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista
kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy
turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa
vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme
armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja
antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä.
Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja
sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän
on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen
kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille
sieluille", 1907).]

Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta
aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta
herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii.
Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen
nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes
sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai
kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät
näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja
halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa
palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot
virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen
muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden
alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä
lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon
seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa.
Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla
olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella
olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja
heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan
äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki.
Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo
lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi".
[Kert. Kaisa Autio.]

Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat
Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä
oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein
ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä
häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven
Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä
ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut
aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen
tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä
valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä
piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se
ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen
sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on
päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi
olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen
vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut.
Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä
kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi
niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi,
parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja
muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta.
Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä
todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy
myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa
ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko
sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on?
Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa
synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut
Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät
sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä
Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman
tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa
maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt
mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä
olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa
perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin
minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää
niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi
sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea
fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä.
Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin
lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen
minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi,
repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä
oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan
menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei
liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen
nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua
Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se
Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä.
Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin
sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi
armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo,
yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä
armahtakoon!"

Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia
kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he
entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä
uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset
haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä
vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt
sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä
nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät,
että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen
sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin.
Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään
aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan
toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän
on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä
tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan
kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita
minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin
sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka
tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin
puhua kanssani".

Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän
isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti
heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä
vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui,
ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta
pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli
heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen
katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen
jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan
allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H.
Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja
häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän
Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä,
viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän
tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja
likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään.
Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg
yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä
seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko
syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä.
Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla
kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko
puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi
järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin
henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa
kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää
heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa
paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa
lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman
näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä
hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että
saan puhua suuni puhtaaksi".

Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin
näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää
itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin
kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää
näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton,
suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy
minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta.
Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä.
Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta
rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma
heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin
hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa
on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla
lohdutusta ihmisistä -- jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen
jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin
että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi
se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet
sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut
synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään
ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold,
että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin
tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku
käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".

Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty
herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen
sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään
herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut
"uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt
"järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä".
Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha.
Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka,
liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä
ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan,
jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain
mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset
ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen
y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä
lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa
alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat
elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen
olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan
nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut
semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin
teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi
itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se
omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä
Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.

Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä
jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin
voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen
ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen.
Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin
pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet
kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi
minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka
täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun
minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei -- maailma on aikoja sitten ollut
minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai
pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa
jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa
pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa
alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän
kanssaan en tahdo olla".

Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr.
Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin
tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa.
"Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän
Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien
häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron
suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta
lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen
joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen
hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon,
ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että
Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli
kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin
suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten
talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi
kerrottakoon seuraava tapaus.

Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö.
Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen
opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä
sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin
yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä
sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan
kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut
vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen.
"Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui.
Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän
oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä
olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään
jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa
velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota
heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän
pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet?
[Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52
(omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel
Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias
Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O.
Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E.
Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta
raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]

Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana
hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan
taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät
vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä
kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla
on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä,
kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan
väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun
Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle
Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka
sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje
E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin
huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille,
Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa,
niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli.
Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä
asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on
sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen
rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko
maassa.



XIV.

Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja
herännäisyydestä.


Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan,
jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla
seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen
sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta
aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839,
"koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet"
sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä".
Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen
vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle
"palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat
osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845
muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami
Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat
ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin
testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on
sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä
omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa
tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo
ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä
rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on
hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin
vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa.
Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa
aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin
asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä
kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat
tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka
kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.

Yllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo
Ruotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin
puoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan
herännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä
tuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun
viimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen
kiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon
ensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen
liittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin
määrin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä
tervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta
hän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin
puhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin
oikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä
sielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen
puoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On
säilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen
elämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia.
Semmoinen on esim. hänen kirjeensä "Tuntemattomalle, rakkaalle Olov
Helanderin rouvalle", jota hän varoittaa "pyrkimästä lain kautta
vanhurskaaksi" sekä kehoittaa "uskossa harjoittamaan sisällistä
ikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa".

Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset
tuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta,
kärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova
kohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan
tai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein
määräten veisattavaksi lempivirtensä "Oi Herra, ilo suuri".

Kovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan.
Hänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa
määrässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin
ennen on mainittu, turvallisesti "vedonnut korkeampaan oikeuteen".
Sensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein
mitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky
tutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli
hänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä
kiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut
ajatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää
tehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Mitä minä tilinteon
päivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt
nuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa". Niin ahtaalle
joutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo
häneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei
ensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa,
lausui Paavo: "Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan
hukkunut". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli
Herra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän
Jumalan "armolle määriä panemaan", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin
turvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: "Antakaa
Herran toimittaa asiansa; tämä on minun osani". Hän odotti Jumalan
todistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo
Ruotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä
oppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.

Kovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko
Suomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä
jättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui:
"Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte -- teille tulee
suuri eksytyksen henki". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla
alkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen
kuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa
hän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia
"palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia". Huomiota ansaitsee niinikään
Paavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan
uudistama ennustus: "Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen
vuoden perästä".

Niistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä
tervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten
tunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F.
Brofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli
ylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran
ehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa.
Viimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita.
Paavon kysymykseen: "Onko sinulla välikappaleet muassa?" vastasi
Sarlin: "Kyllä ne saadaan", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin
tiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen
viinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa
valmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt --
hän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten
lausuen: "nyt on vihollinen voitettu".

Kului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen
hetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna
paljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi
sairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän
hiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset,
autuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun
lähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli
hänelle "sanottu", milloin hän oli pääsevä pois. "Kyllä Herra aikansa
tietää", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa
todistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti
etsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu.
Tammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin
ruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset
tuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas
tahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain
tiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä
veisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan.
Vasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen
siitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua
ilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: "Saatana sai luvan seuloa,
niinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua
Herra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun
kiitoksena Jumalan edessä." Kello 5 aamulla seuraavana päivänä,
tammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.

Aholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon,
Karjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita
maahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei
uutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se
kaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka
voimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan
herännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä.
Tuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin
personoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi.
"Kuka nyt neuvoo?" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän
sairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu
joku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta -- nyt oli
suuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen
neuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle
hänen poislähtöään valittavalle ystävälle: "Jos teillä on tosi tarve
kuulla, niin kivetkin teille saarnaavat".

Paavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon
ystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8
päivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten
luku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun
puolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y.
Luoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan
heränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia
harvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa
ruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A.
Landgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä
asuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja
K. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia.
Hautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan
kodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti
Syvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat
henkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari
vuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä
juhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä
syntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten
yhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.

Kun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan
taloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että
seurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa
hautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan
pitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä
kieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana
lähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli
tarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta.
Bergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut
valtaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin
sanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän
varmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä
vaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon
väkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan
kirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan
kieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon
avaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille
on pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä
hänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.

Ruumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut
Ilmestyskirjan sanat: "Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se,
joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana,
eikä hänen häpeätänsä nähtäisi". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37:
"Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa
valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät
aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä". Saarnan aiheena oli:
"Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen". Tyytymättömän ja äreän
näköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli
tavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se
ei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut
hänenkin opettajansa.

Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon
alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki
syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon
ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan
niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta
toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet
muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.

Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen.
Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän
Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui:
"miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi
[Ruotsalainen sana _berg_ on suomeksi vuori, sana _hjelm_ merkitsee
kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita
muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen
vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian
jälkeen hän lähti pois. -- Vieraat palasivat Aholansaareen, missä
vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä
luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen
valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä
viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata.
Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III,
237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu
_Kaisa Kajanus_. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet
omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului
tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet,
itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän
tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli
puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen
selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan
kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu
Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta
minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän,
että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat,
vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein
sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei
kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas,
tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko
herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa
kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut
tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia.
Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään,
että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että
"kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä
Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen
kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa
samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista,
ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm
Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo
Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat,
jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria
muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen
rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla
palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät,
asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh.
Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä
löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje
Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen).
Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen
kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P.
Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.;
J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F.
Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K.
Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala,
Paavo Ruotsalainen.]

       *       *       *       *       *

Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja
Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin
saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin
voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut
vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein
käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä
suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin
heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien
uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset
mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän
katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J.
I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14
p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun
tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:

"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten
saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon
hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin
olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka
saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan
sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne
tulostasi? -- Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt
pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen
tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta
voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla
menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme?
Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan
vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus,
jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen
ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko
meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa
ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista
hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen
hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen
joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä
aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on
raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin
voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan
harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa
tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja
kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko
rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään
riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset
ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle
maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia.
Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan
enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja
kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat
viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän
selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää
tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä
kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat
omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden
ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja
siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän
'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut
suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti
pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö
tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta
ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta
-- epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun
vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman
muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa
ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi
ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen
lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja
mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen
syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti
tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa
kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi -- niinkauan kuin
Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi
ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän
ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska
kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille
lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa
meitä _kaikkeen_ totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset
puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden,
rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se
todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen
yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta
hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se
katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän
määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika.
Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli
samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet
hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion
kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun
ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta
rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta
täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut
monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja
suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos
oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on
sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee
olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun
sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään
vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan -- tuo on oppi,
jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on
ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää
samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten
kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa.
Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se -- niinkuin
sanakin opettaa ja sen luonne vaatii -- tuo mukanaan rauhan Jumalan
kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus
sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin
tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun
alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään
rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan:
jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka
hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä
yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta
mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita
minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen
ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla
toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella
toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja
vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen
itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää
saa tapahtua meidän välillämme".

"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset
varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan
erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä
suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan
puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita
sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän,
että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin)
kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia.
Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten
unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella
vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä
hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä
saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."

Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon
myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän
esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä:
"Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan
Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka
eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri
hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on
herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän
Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka
siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin
oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja
hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.

On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden
edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen
herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut
puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta
puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi
vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja
siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä
tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän
yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten
merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on
kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu,
kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden
tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta.
Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos
täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat
luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia,
orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän
opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että
se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta
Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen
alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi
herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja
Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu -- eikä Stenbäck
ole sitä milloinkaan kieltänyt -- niin olihan herännäisyys vieläkin
kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu
koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja
kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo
liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen
elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja
vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on
tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli
erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin
oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki
kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka,
väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen
kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos
Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän
epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa
johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet,
sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen
kuolemaa.

Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että
hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin
säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan
viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu
tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät".
Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja
sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?

Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia
vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja,
että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää
suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on
vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia
löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä
hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä
johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut
evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä
olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille
ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat
henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.

Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei
valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään
kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta
katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin
selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita
lausuntoja. Hän vastasi:

"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua
loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka,
niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja
erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä,
kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää,
että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä
näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä
suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä,
joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki
kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja
ainoaksi. -- -- Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista
Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin
ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes
lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja
se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi
katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään
sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn,
jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi
auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän
puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen
kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".

Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen
elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy,
että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen
kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä
semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme
nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei
hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan
ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen
tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan
mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut
tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa
tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se
henkilö -- F. P. Kemell -- jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v.
Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan
ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin
sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti
Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin,
mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh
näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena
henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit,
etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan
vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta
selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään
tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden
Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden
tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on
varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. -- -- Mitä Stenbäckin
käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi.
Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua
ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä
ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä
hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin
syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja
tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää
varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja
oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä
unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen
elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen
eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin
kärsinyt auttamattoman tappion -- sitä suuremmalla syyllä kuin
muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".

Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin,
eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui
siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn,
yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen
johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina
kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat
ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti)
savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä
ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua
arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita,
etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista
ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten
ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun
nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista,
vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta
ja -- olkoonpa niinkin -- tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta,
että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen
kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin,
2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani
kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista
opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin
viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun
käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on
tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos
tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä
muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on
tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei
ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian
laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni
teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki
asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä
minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a
priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen'
(jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa
vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli
spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on.
Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden
sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen
oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja
laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään
halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en
'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos
siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta
sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun
ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista,
joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo
sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun
täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika _korkea_
matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi _sidottu_ päästäkseni
sinne sinun ja teidän muiden tykö".

Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut
niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu
sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen
herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle
salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa,
kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut
olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat
estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien
merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy
loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon
herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän
viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan
kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty
kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei
kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt,
olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.

Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan
herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä
suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät
sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman
häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852
Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen
Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan
aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man"
(Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden
päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku
aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa
miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo
Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja
harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa
epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa
hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta
kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin"
kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan
herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka
on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen
herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä
[Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä.
Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren
kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat
Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa
etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka
orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä
pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen
arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin
moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin
kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan.
Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta
neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen
suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan,
vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden
takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä
pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen
puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka
sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas
mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä
tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana
lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on
kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka
tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain
oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje
F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille
14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars
Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy
yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.;
Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852;
Litteraturbladet n:o 2, 1852.]



XV.

Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen
kuoleman aikana.


Toukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä
hänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin
kehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin
esiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä
oli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat,
näkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille
lainatusta otteesta: "Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin.
Toiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi
ja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi,
fariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole
tietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin -- se vain
eroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme,
niinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän
saarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin
Lapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka
kauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa
tähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun
mielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä
siinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla
kiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää,
tuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja
innotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun
kovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä
vastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti
ja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan
haihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä
paljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja
Ylistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa
hänellä onkin paras joukko lahkoansa". -- Ei ollut helppo semmoisissa
oloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen
vastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.

Mainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja
keskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy
hän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa,
tehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei
yksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman
kuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: "Kysyin häneltä suoraan,
mitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan
sulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä,
enkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen
vaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan
jälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis
ole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se
totuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni.
Siihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut
heikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa
eksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo
Ruotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn.
Näihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle,
mitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt
pakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka
jo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä
puhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan
heränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän
suuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut?
Erosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin,
että tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen
lahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän
enää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen."

Vaikea on uskoa todeksi sitä Ingmanin samassa kertomuksessa lausumaa
väitettä, että Lagus olisi pitänyt Niskasen oppia Hedbergin opin
kaltaisena. Päinvastoin on se arvostelu paljon lähempänä, että hän,
vastoin edellistä, teroittamalla kirotun tilan tuntemista, pelotti
sanankuulijoitaan Jumalan armoa Kristuksessa omistamasta. Tähän tapaan
arvosteli ainakin Hedberg itse, niinkuin tiedetään, myöhemmin hänen
oppiaan. Mitä muutoin Laguksen suhteeseen Niskaseen tulee, vastusti
hän häntä kiivaasti, ja tämä maksoi, niinkuin olemme nähneet,
samalla mitalla. Juorut ja panettelut, joiden runsaudesta kummankin
ystävät pitivät huolta ja joiden todenmukaisuuteen nähden he eivät
suinkaan olleet arkoja, saivat juovan vielä suuremmaksi.
Naurettavan vaikutuksen tekisi esim. seuraava todistus Niskasen
maailmanmielisyydestä, ellei se samalla osoittaisi, miten suureen
valtaan puoluehenki oli päässyt Kalajoenvarren heränneissä. Niskanen
matkusti kerran Kalajoelle. Hän oli kimröökillä maalannut kärrynsä
mustiksi. "Katsokaa kuinka ylpeäksi ja maailmalliseksi hän on tullut",
sanoivat vastapuolueeseen kuuluvat heränneet, "kun noin komeissa
kärryissä kulkee". Niin pitkälle kehittyi viha, että toistupalaiset
vanhemmat kielsivät lapsiaan Niskasta tervehtimästäkin.

Niskasen siivo ja vakava esiintyminen, hänen melkein ehdoton
raittiutensa sekä hänen kuntonsa talonsa hoidossa estivät vastustajia
syyttämästä häntä niistä vioista, joiden tähden moni hänen ystävänsä
täydellä syyllä oli joutunut huonoon maineeseen. Sensijaan moitittiin
häntä yhä äänekkäämmin karuudesta, vaikka sekin moite ilmeisesti oli
perusteeton. Jos täytyneekin myöntää, ettei Niskanen ollut vapaa
kunnianhimosta ja ylpeydestä sekä että hän mieltyen viihtyi
pitopöytien ääressä, oli hänen luonteessaan siksi paljon puoleensa
vetävää, ettei ole vaikea huomata, mistä lähteestä hänestä levitetyt
alentavat kertomukset ainakin suureksi osaksi olivat kokoisin.

Malmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki
ystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä
uudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin
niillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä
suhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä.
"Muistokirjassaan" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka,
uuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat
luopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät "käsittämään oikean
uskon luonnon ja hedelmät". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat
ennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja
Juhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin
Malmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo
itse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä "tekopyhiä hätyyttämästä
sekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään". Liika
itsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa
pääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa
"tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin", jota tämä, "peläten
eriseuroja", oli yrittänyt. Hän lausuu "Muistokirjassaan": "Niskanen
tunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii,
jos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten
Malmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä
puhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen,
jonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin
hätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja
selitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät". Eikä siinä
kyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan
riippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa
viimemainitun itsetietoisuutta -- siitä kuultaa myöskin se
suvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja
herännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten,
tekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä
mahdottomammiksi.

Niskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä,
että tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli
vanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen
vaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa,
missä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden
kevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella
toiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka
täältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä
vaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli
kehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta
sekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle
lähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa.
Mutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää
asemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä
siinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa.
Puhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa
piireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri
kuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi
tahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi
entisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä,
voimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa
toimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu,
tähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat
myöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg
Pulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä
useimmat muut lähiseutujen heränneet papit.

Paitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista
huomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä _Adam Tuoriniemi_.
Hän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä
talossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas,
nautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä
totta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä
sielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen
sielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti
hän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat
häneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin
hänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta
"sisällisen ikävöimisen" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että
hänen otsakkeella "Smedens ord" (Sepän sanoja) ruotsiksi
käännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu
säätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin
uskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä
"sanoja" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi.
-- Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa
Pyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä
esiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos
kohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen
katsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.

Melkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui
Niskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut
mikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen
määräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on
myöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen
pannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli
viimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen,
ennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan
hankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet
todenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen.
Kerskaten siitä, että "ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun
sai mennä suoraan Jumalan puheille", koetti Sarja harjoittaa
jumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen
jumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää
käyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä
ilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona --
luottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja
Ylivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä "vilhelmiläisiä" --
tätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään -- jo jaon ensi
aikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku.
Sikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava
suruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta
sikäläisestä herrasmiehestä: "J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta
päättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon
maailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin
ettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä.
Pidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on
työskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin
varmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu
johdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on
meitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän
viipymisen aikana tulivat he kaikki -- sekä tyhmät että taitavat --
uneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo
kukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan,
vaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän
ei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on
sortunut". -- Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki
ja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain
määrin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin,
mutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista,
jotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin
muita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä
sovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois
Alavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin
aikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä
kaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän
Alavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: "Se
eripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee
heränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin
pitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen,
että asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä
itseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee
näkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä
julistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin
evankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet,
että liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan
sisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin
horjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että
näyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota
armontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa
ovat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti
saarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja,
jotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä
kilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin
sovintoarmon elävään osallisuuteen".

On säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä.
Niistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa
läheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta
suuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen
hengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään
täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin
he, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan
suurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin "Muistokirjan" yllämainittu
arvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä
näkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa
tekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten
pappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti
häntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin
neuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien
johtajan asemaan, vaani hän "kiiltopyhyyttä" ja "tunnekristillisyyttä"
kaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi
oikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon
täyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi
Niskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin
uskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian "passinsa" saanut.
Se on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja
itsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle
kansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo
hänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli,
missä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa
kysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin
tunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän
saaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot
hyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen
aikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen
herännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.

Kuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille,
näkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto
ehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa
kirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen
kehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan.
Asia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä
jyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä
kirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Tiedät itse
ja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim.
milloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon
niin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime
aikoihin asti". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä,
entisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet
papit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista
tässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea
taloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli
se käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon
herännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei
ainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa
vaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä
olikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen
huomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu,
ylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko
yksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan
ja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa
huomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa
aikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden
nöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja
senkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.

Jota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä
yleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan
kansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut
muita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme
nähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä
suurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander
että hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan
kumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä
hänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä
puhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52
kirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia
kertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa
yhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle
lämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä
suhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille
näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Ystävät
Nivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi
Sarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran
papit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet".

Selvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi
asettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan
esiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli
sen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään
Lapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä
herännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina
syntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten
keskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen
herännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen
pitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä
liikkeestä. Ne seudut -- Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, -- jotka vielä
muutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten
herännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään.
Varsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän
esimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli
vaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua
paljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi
hän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa
tutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen
lamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että "hän oli
väärässä." [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O.
Durchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen
Muistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I.
Levónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11
49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2
52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta
päivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R.
Helanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet,
Kusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]



XVI.

Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.


K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin,
johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina
kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja
sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin
järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava
hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen
noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla
siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä
seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden
luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että
hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä
seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast
ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä
näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin
kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina
(1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina
Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet
ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin
kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä
matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat
osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat
aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta
työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli
helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo
"kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä
ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti
oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten
tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa
arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti
Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast,
käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille
esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä
ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko -- -- sinä ehkä tulisit
ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta
painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui
Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".

Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että
hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen,
entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin
syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III,
97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana
esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että
välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat
Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä
eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana
pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen
Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan
kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi
tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan
omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka
voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut
se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson
voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain
Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I,
301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä
tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli
Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen _K. O. Tenlén_ (1849)
ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson
hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja
Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli
paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui
ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli
noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden
sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen.
Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää
kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti
tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa
merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan
kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa
Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla
täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten
esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen
rakkauden suurta käskyä.

Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin
luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi
kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli
Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se
elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä
seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli
pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana
Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen
kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja
hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä
hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan
julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä
kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan
herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim.
Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle
kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema.
Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin
luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme
sen tähän:

"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on
tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet
joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen
tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein
tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei
tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen,
jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun
eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja
kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada
liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua
viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset
iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä,
mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa
luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä
yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa.
Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja
nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista
Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä?
Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja
antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä
spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus,
tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme
päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa
olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen
katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä
kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen
ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset
kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei
pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu
sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti
myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään,
joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä
vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja
kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla
siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden
toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta
vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia
kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta
kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen
armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä
turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin
kuolemassa. Katso -- -- sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta
ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi
opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan
ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin
ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän,
saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne
kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään
niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät
ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme
meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas
ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos
olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".

Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää
mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä
sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä
olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.

Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli
muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä
ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa.
Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että
ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä
Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin
minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua
tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän,
miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä
rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat
minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden
samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä,
vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä
miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".

Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan
oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin
alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut
sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen
alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys.
Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja
Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille
sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin
monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa
herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen
rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään
aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset
eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset
sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan
heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä
tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka
ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen
väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti
hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen
herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen
opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.

Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti
Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä
useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa
seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan
Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein
voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun
hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia
pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank,
hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle
likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa,
samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.

Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta
ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa
elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta
Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa
Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana
Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja
lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin
piireissä tunnettu _J. G. Lagus_ oli ollut pappina Ristijärvellä,
Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen,
jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin
nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden
joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan,
Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m.
Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu
kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta,
ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden
tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden
ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas
Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin
tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan
unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja
Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin
hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta,
kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.

Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti,
jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan,
lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä
papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei
saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa
vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen
poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen
hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa
apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta
Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu,
N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli
ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti
ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin
seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat
kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään
kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia
häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut
aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se
seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet
järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi
kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa
ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja
antoi aihetta epäilyksiin.

Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin
heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä
neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään
ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville
ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli
ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä
kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet
papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen
hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen
heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin
Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa.
Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän
neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa
noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville
ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli
kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän
monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän
alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan
kirjeistä.

V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain
Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat
ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on
kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää
siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. -- Jos ei ole
luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka
paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika.
Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän
uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen
jälkeen -- eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden
toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois
kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman
toivolla avun aikaa."

"Nyt -- että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi -- niin sinä
valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin
luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on
kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. --
tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden
paljouden tähden -- tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa
tykönäs."

"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan
johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille
sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia
sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan
aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen
ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään
muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei
niin että Herra on hylännyt -- -- sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat
ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka
niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen
vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin
vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän
sammuta. -- Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään,
niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös
tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".

Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin
sinä valitat -- ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun
sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta
että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi
juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty
Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan
meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa
sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä
evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä
ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu
luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun
sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä
pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon
vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta
herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran
kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa
perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa
elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden
käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella.
Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen
armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla
syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen
käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia
lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla
käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".

Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun
alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin
esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan
herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander,
Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström
y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset
tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin
ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen
aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin
kirje Augusta Elfvingille 1849.]



XVII.

Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.


Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun
viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I.
Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui
kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan
pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen
kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen
vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja
hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh
ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan
muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein,
veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden
vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon
liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja
muuhun Suomeen.

Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi
jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut
välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa
löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen
herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa
pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo
Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu
vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin
nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi
olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen
toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty
pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään,
sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea,
ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman
ystävyyttä ja kiitosta.

V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston
rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat,
näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten
tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa
s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa
lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen
rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne
periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa
tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut
kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita,
kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys
säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata,
mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta
ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen
johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä
täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin
eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan
virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on
humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni
mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys
humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta
kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä,
leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen
ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä
harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen
yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin
kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä
katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin
persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse
ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa,
niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys
silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu
todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee
ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun
virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi
siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin
riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin
selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä,
niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä,
että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos,
sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta
juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen
voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa,
pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä
kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta
ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi
nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi
horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa
järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää
Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman
kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä
ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan".
Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä
lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.

Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan
puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja
toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän
uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja
menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin
höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan
kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa
kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi
rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet
lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään
noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä
Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon
lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin
uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu
asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus
vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä
myöhemmin onnettomasti.

Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana
muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu
kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton
suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi
näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen
"ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta
niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi
myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli
kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen
hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin
usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan
puheita ja ottivat osaa veisuuseen.

Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita
kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren
ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan,
siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet
suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa
käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien
toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin
harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa
veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen,
kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin
v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin
suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka
muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle
herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa.
Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut
Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään"
oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen,
jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa,
jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin
näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet,
johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten
neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin
muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.

Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti
Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien
kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein
heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein
Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan
heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut
heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti
neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta
maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä
päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy
matkustaneen.

Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen
kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista.
Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan,
josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus
muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt
eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki
todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää.
Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei
ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja
neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L.
J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin
ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei
enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden
muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo
Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä
tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä
kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten,
johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan
Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun
kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan
aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun
johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri
Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta
surkeaa on hänen elämänsä ilta.

Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat
Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin
paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä
virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo
kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä
suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä
sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta
saamme nähdä, Iisalmen heränneet.

Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako"
lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei
ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita
tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin
seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J.
I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei
tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän
olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo
Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan
seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin,
että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit
kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle.
Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on
mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt
vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.

Vähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle
ystävälleen: "Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä
ei minään pidetä". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä
arvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin
selvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän
syvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin
yksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme
nähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät
estäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta
merkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja
inhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja
toimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei
hänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä
sekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden
estämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen
lahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä
syyttää siitä, että häntä "ei minään pidetty". Mutta hänen elävä
kristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille
muistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä
hajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin
jälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.

Samassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut
sanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: "Berghin pitäisi hakea
toinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika
monenkaltaista työtä". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei
kaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh
samaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä
siihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille
tarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että
tuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on
sanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että "hän
on liika laajalla", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän
vetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä
puhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan
"sisällisestä armon ikävöimisestä". Näyttääpä siltä, ettei
viimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin,
joita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä
alkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen
vuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa
tukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei
mitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät
muiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet
järkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli
suorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät
määrännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin
Kuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen
todistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla,
vielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden
kauneimpia puolia.

Näiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä
ajoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka
vuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén,
joka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä
edelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa
herätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike
kasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin
mikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa
jonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän
ja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä
aikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.

Ainoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen
ahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat
suuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki.
Ensinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä
kylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti
Liukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus
ulottui Kerimäellekin.

Enemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen
heränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen
elpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli
kyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen
heränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja
seurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään
joutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta,
lähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell
näinä aikoina hänelle: "-- -- -- Aion käydä sedän luona. -- -- Aina
tulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa?
Kaikki -- elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön
kuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole
saanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta,
rukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa".

Ihmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä
Herran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä
suullisesti tai kirjallisesti -- semmoisia kirjeitä kirjoitettiin
hänelle lukemattomia -- kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis
vastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin
kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin
ahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet
sielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman
uuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty
hyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän
Helsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m.
hintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan
muutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä
hankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran
saamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m.
y.m.

Paitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön
aiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin
Jaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin
häneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta
kysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina
kokosi aineksia "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i
Finland" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten
paljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen
tuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v.
1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä
tietoja eri tahoilta hankkimaan: "Professori Akianderin historian
oikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset
Paavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on
lankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja
pyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta
viimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä,
valheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista
toisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor),
hätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja
varjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n
nuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan,
kivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta
eli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he
olivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: _Ei auta kumpainenkaan_, mitä P.
sillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä
muuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? -- hyvä, jos löytyisi P:n
omituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus
Renqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana
Kuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi
onko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin
mitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat,
kuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään;
mutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja
(dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä
sanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin
antaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset
osittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten
aikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka
vielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä
niistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet
eri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä
selvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista".

Se seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa
siihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi
talonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin
luultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten
kansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan
suurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa,
on sanomattakin selvää.

Renqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla
sovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli "Raamatun ydin"
kirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista
vastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa.
Renqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa
mielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen
ilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin
sanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin
katsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa "Raamatun ydinkirjan"
esipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin
kiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä
riidanhaluinen "kauhistuskirjojen" väsymätön kirjoittaja ei kyllä
kirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei
sovi kummastella, että hänkin monesti valitti: "Renqvistin kanssa on
mahdoton tulla toimeen".

Voimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa.
Joulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa
ekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. "Jumala kääntäköön kaikki
kunniaksensa", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä.
Muissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa
vihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen
mainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut
pappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna
seurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen
oli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin
voimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan
pilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi
hänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään
hoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa
riippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo
väsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.

Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia,
ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja,
jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen",
kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka
olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta
laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin
muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen
Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka
silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi
ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät _Peti Lind_ ja muuan Björkman
johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa
kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen:
"Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka
ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on
kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva
varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet,
Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut
vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat
syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet.
Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind
ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni
pitävät he hyvin usein kokouksia. -- -- -- Mikäli minä yksityisten
keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten
kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen
saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka
tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja
päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he
laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä
ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin
menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa
päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut
kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin
rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia
renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta.
Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala
vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu
keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä
avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun:
itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko
asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan
syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".

Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa
itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa
noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon
herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen
etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta
ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä
olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui
hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa
Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan
oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei
uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen
kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.

Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851
kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme,
yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen
viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan
Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin
vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon
mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta
mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.

Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin,
niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat
myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v.
1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell
Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä
voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut
ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei
näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin
tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe.
Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa
toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa
Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät
usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti
seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla
matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli
sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään
vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut
kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K.
Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään,
Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää
apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille
kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja
tanssimestarien käsiin".

Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä
ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta,
johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen
Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen,
jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti
hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat
ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa
seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä
lainattu ote:

"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla,
lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu
kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi
8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10
syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia
selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen
sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä
tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on
lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole
sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa
lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat
tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista
taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta,
pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on
Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset
sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden
ajaksi".

Täytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63
vuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että
Wiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että
hän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo
kirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä
saarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin
seuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi
Renqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui
"monta sataa ihmistä". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist
hänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja
horjuva, lisäten kuitenkin: "Opissa hän ei kuitenkaan ole
hedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara
lainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin
julkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa".
Mutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa,
tahtoen "mistä hinnasta tahansa hänestä päästä".

Papillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään.
Aika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin
suhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä
Hedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin
"Raamatun ydin", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v,
1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä
valittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa
suunnittelemaansa "Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi",
yksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta
päätä kirjettään sanoilla: "En saa jouten olla".

Paljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa
yksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä
kirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle
säilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa
kirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä
ajoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen
(Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck
(Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen
(Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn
(Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa),
Aatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo
Närvänen (Mikkelissä).

Renqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia
vuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan
seurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään
huomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän
ahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla
menestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen
sitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. -- Oltuaan
muutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi
Henrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän
huomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita
Renqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan
ketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen
toimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan
kuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja
sitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa.
Ainoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.

Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen
opinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa
seurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata
missään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka
uutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus
koetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan.
Niinpä esiintyi esim. _Heikki Tuovinen_ Liperissä ja _Mikko Hyvärinen_
Tuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen
innokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: "Jos minä jättäisin pois
Jumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä
tehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei
päivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi.
Niin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman
sydämeni sisällisiä koettelemuksia". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko
hänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa,
mutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen,
että Liperin papit olisivat ruvenneet häntä "vainoomaan", jollei
seurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt.
Joku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä
profeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet
mitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi
Tuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan "noin neljäkymmentä, jotka
taipuivat rukoukseen". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy
kallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee
Tuovinen sitä "suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja
yli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten" oli, lisäten: "Kuopion
varakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli
syksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei
suruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta
kieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja
Renqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt
viettelevät koko lääniä". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä
kauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä
"Väärän opin kauhistus"-kirjaa.

Omituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä
1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon
kannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana
löytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain
"pieni joukko rukoilevaisia". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan
voittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä
rukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen,
jolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota
ihmisiä Jumalan sanan ääreen.

Rukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin
seutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin
kuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä
huomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja
rukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa
kaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: "Aina
rukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin
armahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole
valmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää
eikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme
päätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä
ihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja
vähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo
sitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä
virvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten
rakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä
toinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän
asianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet".

Se epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin --
Häkkänen oli verraten huono kynämies -- näissä sanoissa pistää
silmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea.
Kirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole
joka miehen. Renqvist vastasi: "Minä en ole raamatusta löytänyt
sellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen
rukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä
seisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi,
niin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina
rukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati
rukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen
kertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse
sanoo: _minä olen väsynyt huokauksista_ (Ps. 6: 7), _minä väsyin
huutamisesta_ (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta
seisahtuneensa viivytyspaikkoihin. -- En ole muissakaan kirjoissa
nähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi
ihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt
rukouksen laiminlyömisen sen tekevän".

Että Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän
"seisahtumista", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen
seurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut
"rukouksesta minuutin jälkeen". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä
noita sanoja, mutta lisää: "kiivaastikin sanotussa on totuus".

Niinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen
rukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus
ulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus --
erityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata
ja mustaa -- eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin
seurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero
maailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille
vaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin
lautamieheksi, sanoivat ystävät: "nyt mies meni". Seurauksena oli,
ettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia
jäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä
kaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka,
ettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten
huomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen
ja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen
uhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin
syvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan
ja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän
kielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852
kirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:

"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa
ovat, -- -- --. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta
kirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne
nähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka
kutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten
aikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä
niiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein
kallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä
itsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa.
Sillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan
menon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän,
toisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa,
miten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa.
Mutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin
kirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen
näkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat
olleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus
vielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat
eikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään
ja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon
kautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan
Kristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman
tahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken,
mikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. -- Sanotte kirjeessänne, että
olette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että
sydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän
tunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka
sitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on
Pyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö
vetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa
kaikkea pahaa vastaan. -- Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän,
että me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut
Paavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä
tulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden
uskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee
meidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä,
että uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa
Jumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen
käskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta
olisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä
missään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja
laittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän
omantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. -- Lopuksi sanon, että
meidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja
profeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi
kirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen
kautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen
vanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin
siitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan.
-- -- Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt
sekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu.
Heikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on
kaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen
vaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea,
että se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen
ymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja
aivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että
viimeisenä päivänä tuomitaan. -- Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin
Samuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut".

Samoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi
Salomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään
oppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he
viljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan,
eivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen
kirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja
selvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa.
Huomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja
käyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden
heränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin
hartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet,
alkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa
harkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten
tuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin
tehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen
aikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä
he asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I.
Berghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin
yhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:

"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun
tutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun
vakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena
heränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona
jesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein
vaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä
syrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o.
ehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana
opettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja
löytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja
sitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa
tämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä
hengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa
tulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään,
että muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois
pesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet".
[Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion
avajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius
y.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52;
kert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H.
Bergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset;
kert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä
(Kiuruvedellä); "Suometar" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F.
Berghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard
Wegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M.
Akianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin
kirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1
52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti
Oravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot;
"Karjalatar" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje
Monellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43
ja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen
(III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset;
Salomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F.
Berghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12
53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]



XVIII.

Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden
vaiheista vuosina 1850-52.


Pohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu
ja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin
ennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen.
Pohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten
heränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka
tapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli
se, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana,
heidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon
herännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat
tietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä
ja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli
ystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään
ollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä
sydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä
mielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi
kummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui
ja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä
kauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan
mieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja
voimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin
monien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut,
näistä muistoista.

Hyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön
herättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa
oli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin
kirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa
(III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin
menestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi
hän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten
kautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä
ystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä
Törnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin,
ollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset
tulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka
kannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei
kuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja
tapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa
huolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä
alkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi
Ätsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut,
jos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään
tehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa
vastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei
kokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden
Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä
omistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli
viettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan
kautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100
rupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä
muistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon
muutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden
hänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta
Malmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.

Se Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F.
H. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli
syntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin
viimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun
Hedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä
yhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta
takaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa
maailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja
uudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi
herännäisyyden hengessä _Frans Emil Lilius_, joka, tultuaan papiksi v.
1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti
hartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja
hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.

Väsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin
tienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan
ehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista
liikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt,
joiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat
matkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen
kauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä.
Paavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät
enää pelänneet, arvellen sen edustajain "nukkuneen".

Renqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd.
Uhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti
Suomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä
muunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän
Renqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa
muutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa
suuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta
ymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei
tapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m.
käsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja
pyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta
häneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli
vielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin
kirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska
Uhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa
varsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten -- näistä on ehkä
Katariina Ekblom huomattavin -- ja näiden kautta muiden samanmielisten
katsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina
Renqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:

"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi
puhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko
on elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina
Osoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei
Vapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta
opista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä
varma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion
edessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä
sydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan
Jumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy _löysä
usko_ ja _kuollut usko_. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin
yleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa.
Toivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi
kyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa
enkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on
yhdistänyt".

Oli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo
Ruotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan "löysästä
uskosta" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin
tähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli
kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten
leväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on
muuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja
erityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee,
mutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole
vilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin
niitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden
oppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista
heränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että
Renqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. "Ei yksi puu pesässä
pala", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.

Näsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä
rukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen
Lounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten
yhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien
heränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen
alaisina. Ikalisista kotoisin oli _Heikki Heikinpoika Ikalin_, joka
_Walborg Henrikintytär_-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja
sittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848).
Loppuijällään asui "Ikalin faari", joka samoinkuin hänen "Pikku muori"
nimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja
kunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän
maineensa suuri.

Yhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa
Lounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan
yhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä
vanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin
opetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui
melkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja
sortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa
murtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun
muotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi
siihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis
pieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa,
jolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima
niin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden
heränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.

Lounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel
Dahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka
hänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu
seurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan
hillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi
puheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus
tunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan;
toisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän
yksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä
suhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon
silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen
tämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi
arvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka
eri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten
vaarallinen farisealaisuus ompi. "Pelkään, että itsekin olen
itsevanhurskautta opettanut", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon
muutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on
ainakin pääpiirteissään samaa -- ja kuitenkin seisovat nämä suunnat
vielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen
toisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi
tämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa
hänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.

Daniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin
Panelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita
löytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin
Eurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut
niin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin
hänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen
rukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana
Luvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä
tapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta
harvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja
luonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala
johti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli
liike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel
Dahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa
ulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä
kaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius
Dahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. -- Ulvilan
ja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden
kotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.

Silmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme
muiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen
palveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui
Ahlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat.
Niinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä
uskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden
kautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa
vaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo
Ruotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan
Hedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen
luoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet
omiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista
ennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista
yksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan
Ilvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen
herännäisyyden hyväksi.

Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on
naisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä,
Paitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme,
Pohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan
nainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen
hengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain
piireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren
maineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta
esiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin
enemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana.
Kuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan
keskivaiheilla oli _Ämttöön Esteri_. Hän oli syntynyt 1817.
Parinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli
hän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä
ajoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen
valonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka
alaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan
häntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä
syventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi
hänen hengelliset silmänsä näkemään yhä "uusia ihmeitä Jumalan
laissa". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan
Kellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan
asuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin,
Eurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan.
Köyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa
ruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan
väliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m.
mitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että
Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot". Ei tilan ahtauttakaan
valitettu; "tupa venyi", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti
suuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä
elähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis
veisuu.

Toukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari
_Juhana Fagerlundin_ vaimo _Juliana Fagerlund_ riensi kirkkoon,
rukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä
kuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä
oli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut
estetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho,
mutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus
aikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund
oli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu
usein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt
naimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää
Porin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi.
Varsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren
maineen.

Porin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu _Ulrika Lovisa
Ekman_, jonka kodissa vielä hänen miehensä _Kustaa Ekmanin_
kuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen
rukoilijanaisista ansaitsee huomiota _Eeva Viberg_, tavallisesti
tunnettu nimellä _Eeva Takala_ eli _Hyppingin Eeva_. Hän syntyi
Ulvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän
kevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin
unesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi
kristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen
tunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.

Nakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin _Evert Aleksanteri
Mikonpoika Brander Yrjölä_ tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän
oli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän
vasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei
esiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa
oli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa
laajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen
taloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla
äänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin
postilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä
vanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen
heränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään
hiljainen ja siivo.

Etevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden
edustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten
syrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin
kuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina
johtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan,
edustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan
paraita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa
evankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta
ilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän
hänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet "Evankeliumin ja lain
kristittyjen välillä Satakunnassa":

"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa
ja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu
syntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma
rakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja
kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja
päästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla
verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä
hänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin
vahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen
päätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus
Kristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja
lunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi
_kutsumuksen_: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen:
kaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi _armon
lupauksen_: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä
ikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi _käskyn_:
'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen
nimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi _valan_: 'totisesti,
totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on
ijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja
moninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän
kilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä
eksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta,
vaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele
ei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta
kiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka
Jesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään
epäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja
evankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on
_uskon sota_ epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä
synnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja
jumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä
kohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin
kuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on _pyhityksen
sota_. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin
langenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi
Jumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös
lähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja
antaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin
kuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on
_ylösnousemus_ synnistä uskoon".

"_Lain kristitty_ ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja
karvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että
Jesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta
päästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi.
Se voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista.
Hän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa
kadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää
oman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja
kelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen
tykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi
pyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään
Jesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja
epäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä
turvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta
pyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä,
vaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on
eksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja
tuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä
kuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä
niin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei
hän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen.
Niinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa
voi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon
kautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä,
vaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis
pyhityksen käyvän uskon edellä".

"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä
on siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin
saarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä
Jesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa
autuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa
voimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa,
turvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa
tapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja
töittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä
hän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin
epäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii
itsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja
sentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja
sitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin
kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta
lain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja
tottelee niitä."

Paavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan
arvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden
perustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme
ylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti
tarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän
oli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että "evankeliumin
kristityn" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei
Paavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo
Ruotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin
ajatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten
erilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden
on eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja
esim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen
kirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan
ansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin
kuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.

Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden
suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti
herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein
niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin
itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon
hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia
ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä
hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa
pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille
rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä
sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin
nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä
olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut
poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano
rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei
piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista.
Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan
selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan
sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta
kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin
seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen
vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää,
hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi
pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan
näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "-- On
tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin
saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia
tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa
salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua
ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia
maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen
side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä
keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen
kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan
sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei
millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja
löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja
juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina
opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen
jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin
varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös
varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja
karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa.
Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä -- tuota tahtoisin
huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut
lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä
joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja
katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".

Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa
Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus
johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja
raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen
herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman
itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä
syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin
siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville
sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista
rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin
muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi
Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.

Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat
ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi:
_Noormarkku_ sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä
_Kustaava Juhontytär_ oli tunnettu kokeneena ja valistuneena
kristittynä.

Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin"
aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi
vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia
tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti
Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä
hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin
vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta
uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin
kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä
pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja
autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan
aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi
käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka
tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on
Matti Paavola. Kaikki muut -- -- Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala
Laitilassa, Evert Yrjölä -- olivat itse teossa samalla kannalla, kuin
rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja
esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa
enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan
myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain
olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin
ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin
puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui
siitä, että heillä oli paljon kirjoja -- enemmän kuin muilla
heränneillä missään osassa Suomea -- sekä että nämä kirjat ylimalkaan
olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan
näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain,
vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat
riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin
myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.

Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja,
kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät
yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän
kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana
erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa
vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo,
"Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin,
Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan,
Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]



XIX.

Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.


V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen
päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut
lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin
metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin
äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja
ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki
korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä
olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin
saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua
Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että
kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että
kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta
jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin
olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli
merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin
kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa
tärkeää".

Kirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin _Adolf Wilhelm
Wegeliuksen_ ja hänen vaimonsa _Charlotte Mozellin_ poika.
Viimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin
vielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän
tuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli
kuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat,
jotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä
Bergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J.
I. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien.
Myöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa.
Charlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi
hänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne
kokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä
Jumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon
samanmielisen _Sofia Wendellin_ kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta
ja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä,
alkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa.
Wegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen
aikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä
rakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten
suosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin
ystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti
tunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä.
Millaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy
seuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin
kirjoittamasta kertomuksesta:

"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin
siellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä
tarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain
muistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa
virsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti
Björkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin.
Meidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan,
että Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä
hyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen
ajan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty.
Heränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä
ja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että
pitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan
armosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä.
Tämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta.
Heränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun
ajan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä
kuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana
päivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan.
Hän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän,
että setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'."

Olemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat
hyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen
heränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava,
ehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen
loppuosa: "Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme
tuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet.
Veisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui
äänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän
teki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin
hänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla
niin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen
päätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen
huoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan
yksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin,
unohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli
vain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en
jaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta.
Soisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi
varmaankin paljon siunausta -- se elvyttäisi hengellistä elämää'.
Nöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen,
että huomautus oli oikeutettu". Kertomus on siihenkin nähden
huomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan
heränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.

Wegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän
oli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta
nuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä
vielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen
joukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä
kaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on
mainittu, jo "Wenellin häiden" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja
lähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja
Pohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin _Yolanda Aurora
Thunebergin_ kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän
herännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt,
joka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen
herttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin
kodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen
herännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan
seurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän
kirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä,
joskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H.
Helanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin,
Östringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien
kirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä
muistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta
kirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta
varten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen
kalliita opetuksia ja muistoja.

Otto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille
rakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti
kaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin
hartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne
"ainoasta tärkeästä" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat
etenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille
likeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Jos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun
tuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen
raha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa
taloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä
unohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen.
Tämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut
jokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla
alttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin
usein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien
asioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen
tarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.

Suoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen
yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt
lääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa
1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna.
Kesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F.
Berghille: "Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta
yksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli
saisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet -- ainakin muutamat".

Kolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä:
laivanrakennusmestari _L. P. Kjäldströmin_ koti. Sekin vartioksi
herännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta,
osoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut
työkansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se
tosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi
hyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä
pääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin
liikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja
entisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän
johdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin
tämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi,
jotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä
noussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin
silloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut
saada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä
tehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi.
Mutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen
hoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä
tehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän
edeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.

Tieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi
Helsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille:
"Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta", sekä muutamia
kuukausia myöhemmin: "Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden
surullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika
on ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä
tarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä
armahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä
väsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä
vieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret
vaatimukset."

Vanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä
Helsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina
ollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä
pääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein
helsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava
persoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja
liikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen
suuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin
Nurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei
tapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin,
joka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan
tapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden
tulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät
Helsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät
neuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin
johtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että
yksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä
Nurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä
saapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset
palauttaa menneitä aikoja. "Voi kuitenkin", kirjoittaa muutama
nurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, "kun
ei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä.
Kyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen
sanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät
oikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja
epäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän
eteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää
kuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska
valvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään
ja olen havainnut, että sekin on vaarallista". Kirjeen kirjoittaja --
hänen nimensä on Juhana Maula -- valittaa sitäkin, että
nurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä
vapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että "järjestys näyttää
hullulta". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka
sielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä
vilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina
oli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä
sitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen
kirjeessään: "Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin
voimassa ja saattaa ollakin". Näistäkin sanoista voi päättää, miten
pieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu
jo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä
vuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa
maata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai
aikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen
suunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa
paljon alttiimmaksi.

Porvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin
myötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä
aikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa
piireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi
Hedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että
voitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden
heränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta
mielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon
tuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä
viimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa,
että Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta,
että hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä
rohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille
ihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään
tahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh
kesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan,
kirjoitti Alopaeus hänelle: "Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin,
joka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja
nyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin
kaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta
julkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist
loppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä
vastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat
väittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti
tarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle
paljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean
antikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä,
jotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten
olen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa
lain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään,
että hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja
jokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä
monen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti
viittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen,
Kristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua
jokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla
autuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme,
vapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien
sen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen
itseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän
ihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin
sanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen
kuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei
Hedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos
sinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin
saarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän
puheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!"

Alopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy
osaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä
vastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa
sitäkin, että Berghkin oli "allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin
ja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka
esineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg". Jo tästäkin
lauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen
opin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen
kysymyksessä olevissa kirjeissä.

Etelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan
varsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki
etsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin
sanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja
Etelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli
suoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä
heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin
voimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi
ollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku
sielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan
sekä näkemään, ettei "vanhan hyvän ajan" kirkkojumalisuus enää
riittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei
maailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä
saarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä
vaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan
ei voittanut alaa.

Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi
ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa
muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri
K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi
kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki
paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa
ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus
vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden
ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi
hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat
Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä
muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään
paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
Vastoinkäymisten lisääntyessä -- hän oli muunohessa turhaan hakenut
parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille
kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen
suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt
vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin
'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani,
luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja
lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen
huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen
ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on,
kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea,
että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun
hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos
ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän
tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein
tehdä hänen työtään! -- Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat
välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin
tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi
etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa
murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen
toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä,
lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.

Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä,
joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset
riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon
esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka
avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen,
hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä
tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille
kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren,
joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä
hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille
antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa
tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle
heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle
lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt
Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi",
sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja
olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu,
niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan
nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia
lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä
löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden
tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto
kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien
yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa
Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli
häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren
selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli
keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä
valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen
virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran
menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta
ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt
"piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän
"synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja
pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut
osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti
tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia
vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta
sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan
pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä
syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että
pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden
käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853
tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t.
kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.

Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun
alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt,
emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä
kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei
voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi.
1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen
poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi
varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein
esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset,
lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin
tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät
sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä
kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen
suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja
muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin
Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon.
Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi
heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi
matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon
tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J.
I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla
oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä.
Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander
huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie
terveisiä heille".

K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin
kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien
heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä
1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi.
K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä
ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä
kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti
ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m.
siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta
varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme
ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme
kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän,
aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen
meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on
tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on
Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta.
-- -- -- Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että
terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli
suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja
köyhän sieluni helvetin tulelta". -- Neljä vuotta myöhemmin paloi
Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä
puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä
asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista
jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei
silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo
ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua
tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys
vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset
hulluiksi." -- -- Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että
Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun,
samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.

Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä.
Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka
kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa
varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat
taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan
niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli,
jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen
muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U.
Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja
Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille
16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko
Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F.
Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F.
Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto
Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle
ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä
tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N.
Colliander).]



XX.

Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun alkuvuosina.


Niistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat
olleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden
vastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin
olemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään
piispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I.
Bergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella
esiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta
tämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa
muunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta
oikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot.
Viimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka
ankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850
papiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä
pysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: "Paavo Ruotsalainen
on heittiö". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin
arvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen
ajatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen
Etelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan
äärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja
maailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja
esiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä
Etelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi
hiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen
näyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla
aivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä
Ruotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin.
Olihan hän "Väärän opin kauhistus"-kirjassa huomauttanut, että
Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet
tuomiokapitulille paljon huolta.

Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen
kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli
tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan
syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu
todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin
seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta
asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että
suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään".
["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että
K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].

Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman
uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei
kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä
herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen
esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän
tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".

Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen
todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies,
jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen
eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin
niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli
puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan
kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan.
Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun
tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista
asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon
suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä
Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.

Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta
täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli
lukion lehtori _Edvard Bergenheim_. Hän oli aikuisemmin ollut
historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti
siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä
vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies.
Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta,
mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset.
Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja
valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka
toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen
kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja
riennoille oli hän vento vieras.

Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa
toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia,
jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina.
Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan
hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy,
että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen
seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta
viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan.
Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan
käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta
lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse
suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi,
tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden
pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän
Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään
"poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta
ohjelmasta oli seuraava.

Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson
virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä
Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen
kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847)
oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä
käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo
nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä
armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina
seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä
naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen
kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja
rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena
Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän,
Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen
poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen
yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun
seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman
määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja
häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti
vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin
kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada
muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä
enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin.
Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle
arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään
hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön.
Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä
kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli
kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä
tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei
löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan
arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L.
Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa
syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu:
"Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta,
Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen
heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut
heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei
hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi
näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi
nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen
valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän
moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan
herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin
huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään
voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat
alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen
toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan
piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin
mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän
kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä,
koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi
jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan
sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat
kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä,
käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä.
Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi
ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström
ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa
totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä
kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän
liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja
tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän
ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan,
sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan
kauneimmassa merkityksessä -- -- mies jota Jumalan sana ja omatunto
johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä
tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen
ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin
virkatovereihinsa".

Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä
pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja
muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa
heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään
hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia,
Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on
kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa
vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.

Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka
opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä
ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin
maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet
Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista
silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut
jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.

Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä
rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään
huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska
hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen,
täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä
hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi
vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa
viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.

Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana
päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on
mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut
ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä
kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi
kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen
johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta.
Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut
herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck
Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti
tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle,
"tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten
vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä
hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan
herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella
imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa -- siitä esti häntä
hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa.
Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen
herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis
arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä
jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut
ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon
viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä
oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille
kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia
herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo
tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.

Keväällä 1852 lähti Bergenheim tarkastamaan moniaita Lounais-Suomen
seurakuntia ja kouluja, ulottaen matkansa Pohjanmaalle asti. Tällä
matkalla hän muunohessa vihki Ylistaron kirkon (toukok. 20 p:nä),
jossa tilaisuudessa saarnasi F. O. Durchman. Viimemainitun kutsui hän
Isonkyrön pappilassa kahdenkeskiseen keskusteluun. Muutamia päiviä
myöhemmin kirjoittaa Durchman tästä keskustelusta F. H. Bergrothille:
"Arkkipiispa tuntui tietävän kaikki, minkä olemme kuulleet
Malmbergista sekä kaikki, mitä minun ja Malmbergin välillä on
tapahtunut. Olin pitkässä kamarikuulustelussa hänen huoneessaan. Hän
moitti suuresti esiintymistäni Malmbergiä vastaan, kieltäen minua
millään ehdolla perustamasta uusia puolueita y.m. Selitin etten
milloinkaan ole ollut taipuvainen sitä tekemään, vaan päinvastoin,
sekä lausuin, että kaikki mikä saattoi näyttää puolueellisuudelta,
johtui niistä vainoista, joiden alaisiksi jo Kalajoella jouduimme ja
joiden tähden minä ja moni minun kanssani olimme tulleet pakoitetuiksi
pitämään koko muuta joukkoa vihamielisenä kaikelle elävähenkiselle
kristillisyydelle". Samaan tapaan puhuu Durchman samana päivänä Jos.
Grönbergillekin kirjoittamassaan kirjeessä.

Miltei varmuudella saattaa olettaa, että Bergenheimille tämän
tarkastuksen jälkeen toimitettiin lisätietoja Malmhergista. Että suuri
osa näistä tiedoista oli kotoisin uuden suunnan piiristä, näyttää
niinikään jokseenkin varmalta. Seurauksena oli, että Bergenheim
syyskuussa s.v. piti piispantarkastuksen Lapualla. Että tämä tarkastus
miltei yksinomaan koski Malmbergiä, se tuli niinikään pian näkyviin.
Jo ensi päivänä kutsui arkkipiispa hänet kahdenkeskiseen kuulusteluun.
Malmberg on itse Reinhold Helanderille muutamia viikkoja myöhemmin
kirjoittamassaan kirjeessä seikkaperäisesti kertonut tästä
kuulustelusta. Koska kirje on täysin yhtäpitävä tarkastuksessa tehdyn
pöytäkirjan kanssa, lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan, sitä
suuremmalla syyllä kuin se on omiaan muissakin suhteissa valaisemaan
Malmbergin silloista asemaa. Kirje kuuluu:

"Senjälkeen kuin viimeksi tavattiin on täällä ollut piispantarkastus.
Vastustajani olivat piispalle kertoneet kaikki, minkä kertoa voi. Ei
löytynyt niin hullua maailman eikä akkojen juorua, ettei sitä olisi
hänelle kerrottu. Kaikki mitä sinulle on kerrottu ja sata kertaa
enemmän oli hän saanut heiltä kuulla, vaikka vaitiolon lupauksella ja
vakuutuksella, etteivät tahtoneet kantaa päälleni. Täällä-olonsa
ensimmäisenä päivänä kutsui piispa minut kahdenkeskiseen puheluun. Hän
oli hyvin ystävällinen, tahtoi saada minut tunnustukseen, lausuen
ettei hän Suomen arkkipiispana olisi alentunut tämmöiseen
kahdenkeskiseen puheluun minun kanssani, jollen minä olisi se mies,
mikä olen, ja jollen niin suurella tarmolla olisi suorittanut työtäni.
Kysyin mitä syntejä minun pitäisi tunnustaa. Hän sanoi: haureutta ja
juoppoutta. Vastasin: mitä ensinmainittuun syntiin tulee, niin on se
vaimo-vainajani mustasukkaisuuden kiusaus, jota hän kuolinvuoteellaan
katkerasti itki, eikä siis minun, vaan hänen syntinsä, jonka hän
katuvaisena jo kauan sitten on saanut anteeksi. Mitä taasen
viimemainittuun syntiin tulee, niin olen sekä syönyt että juonut ja
aion vastakin niin tehdä. Kun olin nähnyt ystäväin alituisen
pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin
rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salaiset sydämet
julki. Tätä hän ei tahtonut voida ymmärtää. Kun vetosin Kristuksen
käytökseen farisealaisiin nähden, heidän sanoessaan häntä syömäriksi
ja juomariksi, lausui hän: oletteko te sitten Kristus? Vastasin: en,
mutta hänen seuraajansa ja hänen askeleissaan vaeltaja. Hänen
lausuttuaan, että kuitenkin olin tehnyt syntiä, tunnustin tämän
vikani, lausuen että sen takia olin kovasti kärsinyt, mutta että
Jumala oli minut siitä vapauttanut. Hän vaati minua tunnustamaan vielä
enemmän, mutta kun sanoin tämän olevan mahdotonta, lausui hän: asian
täytyy tulla oikeuden eteen. Minä vastasin: tulkoon; jos kaksi vannoo
minua vastaan, niin vannoo kaksikymmentä edukseni, jos kolme minua
vastaan, niin kolmekymmentä puolustuksekseni. Tähän asia päättyi.
Julkisessa tarkastuksessa ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista
papistoa vastaan; vaikka piispa vielä erityisesti kysyi: eikö ketään
vastaan teillä ole mitään muistuttamista, niin ei kuulunut muuta kuin:
ei. Neuvotellessaan sitten pappien kanssa, kysyi piispa, oliko
kirkkoherralla [P. K. Chydenius, joka keväällä s.v. oli astunut
virkaan.] mitään muistutettavaa pappejansa vastaan, vastasi tämä:
pelkäsin pahaa, mutta olenkin saanut kokea hyvää. Sitten kysyi hän,
oliko meillä mitään muistuttamista kirkkoherraa vastaan, johon
vastasimme kieltävästi. Edelleen hän tiedusteli, oliko meillä papeilla
mitään toisiamme vastaan. Silloin rupesi Keckman laulamaan niin
paksusti ja aito puhdasoppisesti minua vastaan, että kielsin kaikki.
Piispa lausui sen toivomuksen, ettei tätä otettaisi pöytäkirjaan.
Minäkin esitin moniaita kanteita Keckmania vastaan, mutta kun tämä
piispan toivomuksen mukaan peruutti kanteensa, tein minäkin sen. Tämän
jälkeen kysyi piispa vielä, eikö muilla papeilla ollut mitään
sanottavaa toisiaan vastaan. Essen lausui: kyllä on totta, ettei
meidän välimme aina ole ollut yhtä likeinen. Arkkipiispa tahtoi sitten
pöytäkirjaan merkittäväksi: 1:ksi että pitäjänapulainen Malmberg
tästälähin huolellisesti valvoisi elämäänsä, jotta ei kukaan Jumalan
seurakunnassa siitä pahenisi, 2:ksi ettei hän tästälähin pitäisi
kokouksia jumalisuuden harjoittamista varten (huomaa, muut saavat
pitää kokouksiaan) sekä 3:ksi ettei pitäjänapulainen Malmberg saa
puuttua vierasten seurakuntien sielunhoitoon. Tämä tietää: ei muissa
kuin Lapuan emäseurakunnassa, missä asun. Tästä asiasta ovat he
varmaankin puhuneet piispan kanssa; mutta niinkauan kuin olen Lapuan
pitäjän pitäjänapulainen, aion varmaan pitää huolta koko pitäjän
sielunhoidosta, syyttäkööt minua sitten, miten tahtovat ja miten
voivat".

Yllämainittujen Malmbergin kirjeessä kerrottujen kohtien lisäksi on
tarkastuksen pöytäkirjaan merkitty, että "tarkastaja piti
velvollisuutenaan huomauttaa kirkkoherraa tarkkaan ja mitä suurimmalla
huolellisuudella valvomaan, että yhdenmukaisuus ja yksimielisyys
vallitsisivat täkäläisen opettajaviran kaikissa toimissa sille uskotun
lauman siveellisessä valaisemisessa ja sen valmistamisessa siihen
parempaan elämään, joka ylhäältä on luvattu kaikille uskollisille
kristityille; ja tahtoi tarkastaja erittäin saada pöytäkirjaan
merkityksi, ettei semmoista valaisemista saavuteta näillä tienoin
toimeenpantujen suurten kansanjoukkojen hartauskokouksilla, joita
maallinen valtakin on pitänyt arveluttavina. Näistä kokouksista ei
näihin asti oltu ketään syytetty, koska niitä on pidetty jonkun
kirkkoherrakunnassa toimivan papin kodissa taikka muualla semmoisen
papin johtajana ollen, mutta niitä ei voinut tarkastaja hyväksyä,
etenkin sentähden että nämä kokoukset väkisinkin muistuttavat
paikkakunnalla tavallisia, katkerasti moitittuja kylä- ja yöjuoksuja
ja siis osaltansa välttämättömästä myötävaikuttavat isän- ja
isäntävallan höllyttämiseksi sekä hiljaisen, rauhallisen ja
kristillisen perhe-elämän turmelemiseksi, joka kuitenkin on koko
kirkollisen ja yhteiskunnallisen yhteiskunnan tilan ja tarkoituksen
mukaisen kehityksen varmin perustus ja vahvin tue. Ja piti tarkastaja
sentähden itsensä velvoitettuna neuvomaan koko papistoa huolellisesti
sekä viisaudella ja varovaisuudella vastustamaan sitä monessa
suhteessa arveluttavaa käsitystä, että nämä kokoukset, itsetekoiset
yhdyssiteet ja tuntomerkit muka välttämättömästi kuuluisivat tosi
kristillisyyteen. Tahtoen tarkastaja, koska on yleisesti tunnettu,
että suuret ihmisjoukot vieraistakin seurakunnista, huolimatta
tarkastajan syksyllä 1850 Pietarsaaren kontrahtikokouksessa lausumasta
tämmöisten kokousten pitämisen kiellosta, edelleenkin viime viikkoihin
asti tuon tuostakin ovat kokoontuneet pitäjänapulaisen Malmbergin
tykö, vakavasti muistuttaa häntä tarkemmin ja tunnollisemmin kuin
näihin asti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja muistutuksia".

Rovastikunnan muutkin heränneet papit olivat pitäneet ja pitivät
edelleenkin hartausseuroja, mutta näistä ei arkkipiispa sanaakaan
puhunut. Näyttää kuin olisi hän aavistanut, ettei niiden aika tulisi
olemaan pitkä. Merkille on niinikään pantava, että uuden suunnan
edustajat näyttävät olleen hyvinkin tyytyväiset Bergenheimin käyntiin
Suupohjassa. F. O. Durchman ei ilmaise minkäänlaista mielipahaa siitä,
että arkkipiispa jo saapuessaan Pohjanmaalle näytti "tietävän kaikki
Malmbergista", eikä A. W. Ingmankaan, joka heti tarkastuksen jälkeen
siitä kirjoitti Jos. Grönbergille, tiedä siitä muuta sanoa, kuin että
se "päättyi varsin hyvin", lisäten: "Alahärmä sai osakseen paljon
kiitosta! Äläpäs mitään!" Vaikka onkin tunnustettava, että Bergenheim
koetti saada aikaan parempaa sopua uuden suunnan edustajain ja
Malmbergin välillä, on toiselta puolen ilmeistä, että tämä sopu hänen
käsityksensä mukaan oli saavutettavissa ainoastaan siten, että
viimemainittu lakkaisi seuroja pitämästä ja, samoinkuin muut
olivat tehneet, luopuisi herännäisyyden ohjelmasta. Hän luuli
voivansa painaa koko liikkeen kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen
korkeakirkollisuuden helmaan, siinä sävyisästi noudattamaan kirkon ja
vakion yksissä säätämiä määräyksiä. Ei kukaan uuden suunnan
edustajista sanallakaan vastusta hänen tarkastuksessa lausumiaan
tuohon suuntaan selvästi tähtääviä sanoja. Päinvastoin näyttää, kuin
olisivat he hyvinkin tyytyväisinä kuunnelleet hänen mielipiteitään
uskonnollisen elämän järjestämisestä näillä Suupohjan herännäisyyden
sydänmailla.

Jätämme lukijan ratkaistavaksi, kuinka Malmbergin yllämainittua
kirjettä Reinhold Helanderille, mikäli se koskee ensinmainitun
kahdenkeskistä puhelua Bergenheimin kanssa, on arvosteltava.
Huomautamme ainoastaan, että jos Malmbergin tunnustuksesta jotakin
puuttuu, niin ei ollut hänen asemansakaan omiaan vapauttamaan häntä
niistä vaikeuksista, jotka estivät häntä täysin avomielisesti näin
arkaluontoisessa asiassa purkamasta koko sydäntään vieraalle
esimiehelle, joka hyvin vähän käsitti, mitä kiusauksia tuolla taudin
murtamalla, kunnian korkealta kukkulalta häpeän rapakkoon syöstyllä
miehellä oli ollut ja edelleenkin oli kestettävinä. Oli miten oli --
herännäisyyden ainoaksi puollustajaksi tässä tilaisuudessa jää
Malmberg. Hän on nytkin syytettyjen penkillä, niinkuin Kalajoen
käräjillä muinoin, ja syytökset ovat tällä kertaa paljon
raskauttavammat, vieläpä suureksi osaksi oikeutetutkin, mutta tuolta
paikalta kutsuu Herra hänet kuitenkin kokoamaan herännäisyyden
pirstotetut rivit ja luomaan niille pysyvää tulevaisuutta Suupohjan
tasangolla. Uuden suunnan ryhmät sitävastoin, joita vastaan ei
arkkipiispalla ole mitään muistutettavaa, heikkenevät sekä kuolevat,
maailmaan hajonneina, ennenpitkää kokonaan sukupuuttoon. Tämä on
historian tuomio. Se painaa vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki ne
alentavat kertomukset, valheelliset niinkuin todenmukaisetkin, joilla
on koetettu halventaa Niilo Kustaa Malmbergin suurta työtä ja häväistä
hänen muistoaan.

Maaliskuun 6 p:nä 1850 ja toukokuun 26 p:nä 1851 annettujen keis.
käskykirjojen nojalla perustettiin Kuopion hiippakunta, joka ryhtyi
toimeensa elokuun 1 p:nä viimemainittuna vuonna. Sen alueeseen tulivat
silloin kuulumaan koko Oulun ja Kajaanin lääni sekä Kuopion lääniin
kuuluvat osat Savon ja Karjalan maakuntia. Uuden hiippakunnan
ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Iisalmen kirkkoherra _Robert
Valentin Frosterus_. Jo Kalajoella oli tämä isänsä, sikäläisen
kirkkoherran J. Frosteruksen kodissa (I, 270) asettunut herännäisyyttä
vastustavalle kannalle ja tällä kannalla oli hän vieläkin.
Tunnustettava on kuitenkin, että hänen julkinen esiintymisensä ei anna
aihetta läheskään niin ankaroihin arvosteluihin, kuin Ottelinin ja
Bergenheimin suhde herännäisyyteen. Hän tunsi tämän liikkeen paljon
paremmin kuin he, ja sitä paitsi vaativat hänen perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsakin häntä puolueettomammin uskonnollisia
ilmiöitä arvostelemaan. Niin paljon tuli kuitenkin jo Frosteruksen
piispana-olon ensi aikoina näkyviin, ettei hän suosinut herännäisyyttä
ja sen edustajia. Todistuksena mainittakoon seuraava, Kuopion
tuomiokapitulin lokakuussa 1851 käsittelemä asia.

Lauri Stenbäck oli H. Keis. Majesteetilta anonut oikeutta hakea
Kuopion lukiossa avonaiseksi julistettua lehtorinvirkaa p. raamatun
alkukielissä, säilyttämällä virkaylennysoikeutensa Turun
hiippakunnassa. Asian ratkaisu riippui hallituksen Kuopion
tuomiokapitulilta vaatimasta lausunnosta. Ainoastaan Bergh puolsi
anomuksen hyväksymistä, tuomiokapitulin kaikki muut jäsenet, joihin
Frosteruskin liittyi, ehdottivat epäävän lausunnon antamista,
vetoamalla vielä voimassa olevaan n.s. indigenaattioikeuteen
sekä huomauttaen että Kuopion hiippakunnan harvalukuiset
koulunopettajavirat olisivat varattavat oman hiippakunnan miehille.
Täydellä syyllä huomautti Bergh, ettei hänen tietääksensä omassa
hiippakunnassa löytynyt ketään, joka pystyisi virkaa hakemaan. Se
seikka, että Frosterus äänestyksessä kannatti vastakkaista, kahden
tuomiokapitulin jäsenen (P. A. Aschan luopui Berghiin lausunnon
jälkeen ensin lausumastaan samasta mielipiteestä), vanhentuneeseen
määräykseen perustuvaa mielipidettä ja siten äänellään ratkaisi asian
Stenbäckin vahingoksi, viittaa jokseenkin selvästi siilien, ettei hän
tahtonut viimemainittua Kuopioon. Ja kuitenkin kaipasi Kuopion
tuomiokapituli, jos mikään, uskonnollisiin kysymyksiin perehtyneitä
miehiä. Niinpä olivat esim. viimemainittua asiaa käsitelleet paitsi
mainittuja henkilöitä, Kuopion koulun rehtori H. G. Perander, joka oli
maallikko, sekä roomalaisen kirjallisuuden lehtori K. A. Bygdén, joka
erikoisvapautuksen nojalla muutamia kuukausia aikaisemmin oli vihitty
papiksi.

Olemme maininneet, että Frosterus uskonnollisten liikkeiden
arvostelussa osoitti paljon suurempaa ymmärtämystä, kuin maamme muut
silloiset piispat. Että niin oli laita, näkyy muunohessa hänen
suhteestaan laestadiolaisuuteen, joka näinä aikoina alkoi ilmestyä
maan pohjoisissa osissa, esiintyen muutamissa seurakunnissa hyvinkin
hurjassa muodossa. Tähän liikkeeseen kuuluvat henkilöt nimittivät
itseään heränneiksi, ja viranomaisetkin näkyvät alussa olleen sitä
mieltä, että nämäkin poikkeukset "tavanmukaisesta kristillisyydestä"
olivat merkittävät herännäisyyden tiliin.

V. 1851 oli Oulun läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille
ilmoittanut Muonioniskan ja Kittilän seurakunnissa ilmaantuneen
uskonnollisen liikkeen aiheuttamista häiriöistä, ja viimemainittu
virasto oli käskenyt Lapin rovastikunnan kontrahtirovastin, Sodankylän
kirkkoherran _K. Heickellin_ pitämään tarkastuksen sanotuissa
seurakunnissa. Syksyllä 1851, jolloin Kuopion tuomiokapituli alkoi
toimensa, ilmoitti Turun tuomiokapituli sille kysymyksessä olevista
häiriöistä. Viimemainittu virasto päätti kehoittaa Heickelliä tarkasti
seuraamaan Lapissa ilmaantunutta uskonnollista liikettä sekä sitä
ohjatessaan "noudattamaan tarpeellista hellyyttä ja varovaisuutta".
Kun yhä uusia valituksia alkoi kuulua maan pohjoisissa seurakunnissa
lisääntyvästä hurmahenkisyydestä, päätti Frosterus ensi tilassa lähteä
niitä tarkastamaan. Oudolta tuntuu, ettei hän apumiehekseen tällä
matkalla ottanut Berghiä, joka oli tuomiokapitulin vanhin pappi ja
ainoa sen jäsenistä, joka pystyi uskonnollista liikettä arvostelemaan.
Sensijaan valitsi hän matkakumppanikseen yllämainitun lehtori
Bygdénin. "Ei sovi panna pukkia puutarhuriksi", kirjoittaa Bergh tämän
johdosta muutamalle ystävälleen.

Ensimmäisen tarkastuksensa piti Frosterus Ylitorniolla, maaliskuun
7-9 p:nä 1852. Jo avauspuheen aikana alkoi kirkossa kuulua outoja,
koiran haukkumisen kaltaisia ääniä, jotka, kuulustelun hetken
kestettyä, yltyivät niin äänekkäiksi, että piispa oli pakoitettu
keskeyttämään toimituksen. Neuvotellessaan seurakuntalaisten kanssa
seurakunnan tilasta, sai tarkastaja tietää, että tuommoisia
häiritseviä tunteenpurkauksia usein oli Ylitornion kirkossa kuultu,
vielä hurjempiakin kuin tässä tarkastustilaisuudessa, sekä ettei
seurakunnan kirkkoherra A. Heikel ollut koettanutkaan niitä estää,
vaan että hän päinvastoin saarnoillaan oli aiheuttanut niitä.
Niinikään valitettiin, että epäjärjestys kinkereillä oli ollut vielä
suurempi. Sitävastoin todistettiin, että kappalainen A. J. Nyman, joka
oli pappina Ylitornioon kuuluvassa Turtolan kappelissa, vakavalla
esiintymisellään oli saanut sielläkin ilmaantuneet samankaltaiset
häiriöt suurimmaksi osaksi asettumaan. Vaikkei Heikel voinut puolustaa
itseään ja vaikka hänen uskonheimolaisensa olivat esiintyneet niin
hurjasti kirkossa, ei Frosterus kertaakaan kiivastunut. Pöytäkirjaan
merkittiin, että "tarkastaja vakavasti muistutti seurakuntaa pysymään
Jumalan puhtaassa ja autuaaksitekevässä sanassa, varoittaen sitä
siirtymästä vii tämän sanan rajojen, sitä väärin selittämästä ja siitä
etsimästä näennäistä tuetta pahan sydämen eksytyksille".

Ylitorniolta matkusti piispa Muonioniskaan, missä hän toimitti
tarkastuksen maaliskuun 13-16 p:nä. Täällä valitettiin, että
"heränneet" rippiväenkirjoituksissa olivat häiriten ahdistaneet
"suruttomia" sekä että Ruotsin alamaisiakin oli saapunut näihin
tilaisuuksiin häiriötä lisäämään. Myöskin ilmoitettiin, että
seurakunnan kirkkoherra _J. F. Liljeblad_ oli pitänyt hartauskokouksia
ja kinkereitä Ruotsin puolellakin. Muutoin on huomattava, että
täkäläinen uskonnollinen liike näkyy kantaneen enemmän herännäisyyden
kuin laestadiolaisuuden leimaa ja että Liljeblad itsekin kuului
ensinmainittuun suuntaan. Myöntäen sielunhoitajana palvelleensa
lähiseudun Ruotsin-puolistakin kansaa, puolusti viimemainittu
heränneitten moitittua esiintymistä suruttomia kohtaan, sanoen heidän
tapanaan olevan keskenään keskustella hengellisistä asioista
rippikirjoituksissa sekä myöskin tiedustella suruttomilta, millainen
näiden sieluntila oli. Täydellä syyllä kielsi Frosterus Liljebladia
vasta antamasta Herran ehtoollista Ruotsin alamaisille. Paikallaan
näkyy niinikään olleen hänen huomautuksensa, että kirkkoherran
muutoinkin tulisi valvoa järjestystä rippikirjoituksissa ja muissa
kirkollisissa toimituksissa.

Maaliskuun 21 ja 22 p:nä tarkasti piispa Sodankylän seurakuntaa, johon
Kittilä siihen aikaan kappelina kuului. Täällä ei löytynyt syytä
muistutuksiin. Päinvastoin kiitti piispa seurakuntalaisten
kristillistä elämää ja heidän keskuudessaan vallitsevaa hyvää
järjestystä. Kemijärvellä, minne hän sieltä suuntasi matkansa,
ilmoitettiin, että jumalanpalvelusta kyllä aikuisemmin "heränneitten"
tunteenpurkaukset joskus olivat häirinneet, mutta että nämä
liikutukset sittemmin suurimmaksi osaksi olivat lakanneet. Muutama
talonpoika kyllä väitti, että heränneet pitivät tällaisia
mielenliikutuksia ansiona ja Jumalan erinomaisen armon ilmauksina,
mutta tutkittuaan asiaa, tuli Frosterus siihen johtopäätökseen, että
syytös oli aiheeton. Saatuansa kuulla, että heränneillä oli tapana
sunnuntai-iltoina kokoontua lukemaan Björkqvistin, Nohrborgin tahi
Wegeliuksen postillaa, lausui Frosterus mielihyvänsä tästä "hurskaasta
ja kristillisestä" tavasta. Tarkastuspöytäkirjaan on kuitenkin
merkitty, vaikka sittemmin yliviivattu seuraava lisäys piispan
lausunnosta "kuitenkin sillä muistutuksella, ettei vieraitten ja
tuntemattomien henkilöitten sallittaisi olla saapuvilla näissä
tilaisuuksissa, jotta ei niitä voitaisi pitää luvattomina kokouksina".

Vielä vähemmän syytä muistutuksiin huomasi Frosterus Rovaniemellä,
jota seurakuntaa hän tarkasti maaliskuun 28-30 p:nä. Tilaisuudessa
saarnasi kirkkoherranapulainen, ennen mainittu voimallinen
herätyssaarnaaja K. F. Pfaler, joka näkyy saavuttaneen tarkastajan
erityisen suosion.

Tähän tämä tarkastusmatka päättyi. Kotia palattuaan, esitti Frosterus
tuomiokapitulissa tarkastusmatkansa tuloksia, huomauttaen varsinkin
Ylitorniolla sattuneista häiriöistä. Asiaa käsiteltiin huhtikuun 14
p:nä, ja pöytäkirjaan merkittiin: "Koska kirkkoherra A. Heikel ei
ollut kyennyt tyydyttävällä tavalla johtamaan seurakunnassa
viimeaikoina syntyneitä voimallisia uskonnollisia liikkeitä, jotka
sentähden olivat saaneet kehittyä arveluttavan häiritseviksi,
päätettiin että kirkkoherranapulainen K. F. Pfaler, jota herra piispa
siihen erinomaisen sopivana ehdotti, olisi määrättävä Ylitorniolle
auttamaan kirkkoherraa sekä varsinaisessa virantoimituksessa että
muissa kirkkoherran tehtäviin kuuluvissa toimissa". Heikel sai käskyn
kykynsä mukaan auttaa Pfaleria, jota hän ei saisi estellä
virantoimituksissa, epäjärjestyksen poistamiseksi ja hiljaisen
kristillisen elämän edistämiseksi.

Syyskuussa s.v. ilmoitti Lapin kruununvouti G. Slottsberg Oulun läänin
kuvernöörille ja tämä Kuopion tuomiokapitulille, että Kittilän
kappalainen J. Nordberg "ei ollut tahtonut eikä kyennyt estämään
herännäisyyttä ('läseriet'), joka Laestadiuksen kirjoitusten kautta
oli saanut uutta vauhtia". Kirjoituksessaan huomautti mainittu
kuvernööri tuomiokapitulille siitä vaarasta, mikä uhkaisi Kittilän
seurakuntaa Norjan Kautokeinon Lapissa valtaan päässeen uskonnollisen
lahkon kautta, "ellei ymmärtävää ja voimakasta pappia määrättäisi
Nordbergin avuksi".

Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä, ilmoitti piispa Frosterus, että
hän myöskin yksityistä tietä oli saanut tietoja Kittilässä leviävästä
hurmahenkisestä liikkeestä, lausuen että "liike siellä voisi käydä
yhtä vaaralliseksi yhteiskunnalliselle järjestykselle kuin tosi
kristillisyydellekin". Tämän johdosta hän ehdotti, että Rantsilan
kappalaisenapulainen J. Simelius heti määrättäisiin avuksi
Nordbergille. Ehdotusta kannattivat kaikki tuomiokapitulin jäsenet,
paitsi Bergh, huomauttamalla ainoastaan, että tämä toimenpide olisi
pidettävä väliaikaisena. Asiaa pidettiin siksi kiireellisenä, ettei
ehdittäisi vaatia Nordbergin selitystäkään. Tämä tulikin
tuomiokapitulin päätökseksi. Berghin poikkeava mielipide on enemmän
kuin yhdessä suhteessa siksi huomattava, että se kannattaa tulla
yleisemmin tunnetuksi. Hän lausui:

"Täysin tunnustaen, että jokainen uskonnollinen liike, varsinkin jos
se on luonteeltaan yksipuolinen ja eksentrinen, vaatii taitavan,
kokeneen ja siihen sopivan opettajan hellää, varovaista, kristillistä
ja voimallista hoitoa ja johtoa, täytyy minun kuitenkin kysymyksessä
olevaan asiaan nähden pitää arvoisan herra piispan ehdottamaa
toimenpidettä, että kappalaiselle Nordbergille heti määrättäisiin
sopiva pappi apumieheksi, ehdotuksena, jonka toimeenpaneminen sekä
voidaan että tuleekin lykätä toistaiseksi. Herra piispan votum
deliberativum perustuu siihen olettamiseen, että Kautokeinosta
Kittilään levinneet liikkeet täällä _mahdollisesti voivat_ käydä yhtä
häiritseviksi _yhteiskuntajärjestykselle_ kuin Norjassa, eikä
tarkempaa selostusta näiden liikkeiden vaarasta yhteiskunnalle
myöskään löytyne Oulun läänin kuvernöörin nyt esitetyssä
kirjoituksessa eikä myöskään herra piispalle yksityisesti annetuissa
tiedoissa. Mutta pelättyjen vaarojen pelkän mahdollisuuden pohjalla,
Nordbergia kuulematta ja antamatta hänelle tilaisuutta lausuntoon,
ryhtyä toimenpiteeseen, joka yhtä paljon loukkaa Nordbergin
virantoimitusta kuin se on hänelle, vähissä varoissa olevalle miehelle
rasittava, sitä uskallan pitää ei vain ennenaikaisena, vaan myöskin
vallitsevia oikeusperusteita loukkaavana, etenkin koska kysymyksessä
olevat liikkeet eivät näihin asti missään Suomen Lapissa ole
näyttäytyneet vaarallisiksi yhteiskuntajärjestykselle, vaan
päinvastoin, jos kohta paikoin ovatkin olleet eksentrisiä, pian
asettuvia. Myöskin on herra piispa vasta toimittamallaan
tarkastusmatkalla huomannut niiden aikaansaaneen kristillisyyden
harjoitusta, estäneen monenkaltaista siveettömyyttä sekä edistäneen
raittiutta ja vakavaa elämää etenkin juuri Kittilässä".

Näillä perusteilla ehdotti Bergh, että Nordbergilta vaadittaisiin
selitys, ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin hänen
virkansa hoitoon nähden. Mutta niinkuin jo mainitsimme, hyväksyi
tuomiokapituli piispan ehdotuksen.

Paitsi Nordbergin oikeuteen kohdisti Bergh päähuomioonsa siihen
uskonnolliseen tarpeeseen, jota Lapissa syntynyt herätysliike ilmaisi.
Että tämä liike varsinkin myöhempinä aikoina ainakin muutamissa kohden
kehittyi herännäisyyden vastakohdaksi ja että se jo siihen aikaan
kantoi tätäkin leimaa, ei estänyt häntä sille tunnustusta antamasta.
Muutoin on huomattava, että Lapin heräävä uskonnollisuus näinä aikoina
häälyy herännäisyyden ja laestadiolaisuuden välillä. Vaikea on ainakin
muutamiin seurakuntiin nähden sanoa, kumpiko suunta oikeastaan on
vallalla. Mutta ilmeistä on, että piispa Frosterus oli selvillä siitä,
että heränneet papit olivat ainoat, jotka kykenisivät estämään maan
pohjoisissa seurakunnissa syntynyttä hurmahenkisyyttä. Paitsi Pfaleria
ja J. Simeliusta tapaamme täällä näinä aikoina myöskin E. L. Levonin,
joka v. 1852 määrättiin ensinmainitun sijalle Rovaniemelle. Tämä on
suuri tunnustus herännäisyydelle, samalla kuin se todistaa, että
Frosterus paremmin kuin Suomen muut silloiset piispat oivalsi tämän
liikkeen arvon. [Lähteitä: Kert. K. B. Sarlin, N. G. Arppe y.m.; J. F.
Berghin kirje Otto Hjeltille 6/4 52; J. I. Berghin ennen mainittu
kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Hornborg, Matrikel; Bergenheimin
matkasuunnitelma syksyllä 1850 toimitettavaa tarkastusmatkaa varten;
Kert. V. L. Helander, F. F. Lönnrot; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;
Bergenheimin matkasuunnitelma keväällä 1852 pidettävää tarkastusmatkaa
varten; F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille -- 52 ja F. H.
Bergrothille 24/r,52'. A. V. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille --52;
Malmbergin kirje R. Helanderille 10/11 52; Lapualla syysk. 1852
pidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (Lapuan kirkonarkisto); Oulun
tuomiokapitulin arkisto.]



XXI.

Jälkikatsahdus.


Hedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi.
Ulkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen
kukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on
siihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi
myöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se
on mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä
joskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin
edellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin
liikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin
alettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan
"Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor" arvosteli A. F. Granfelt sitä
tavallaan myötätuntoisestikin, ja _Frans Ludvig Schauman_, joka v.
1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti
monessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli
viimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin
riitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä
arvellen, että "Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi
ratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa".
Paljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten
"yksipuolista uskonnollisuutta" ja heidän "ahdasmielisyyttään"
edelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen
maailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin
ennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan
kirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.

Mutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin
ilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian,
samoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti
todistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja
vastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat
Herran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee,
antaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä
niidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina
yksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella.
Hedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin
hijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi,
hajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan
vastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten
liikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen
syrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan
vilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa
lahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella
ja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet
täyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden
historiassa.

Mieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja
hänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein
sydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten
isien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin
saapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa
määrässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden,
jonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa
liikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia,
että Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin
sisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä
tapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden
kanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On
monta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt
päättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki,
joka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.

Mutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden
suunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain
liiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa
monen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle.
Oppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin
turvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä
yksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun
absoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen
oikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä
ihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin
olivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä.
Lounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny
eripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken
eloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu,
orjallinen uskollisuus "hengellisten isien" ja "hengellisten äitien"
opetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä
edelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo
Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa
edustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei
kyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen
puoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein
poikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan
heränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja
samalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin
hoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa
Kalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen
liike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan
herännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta,
oltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien
vuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi.
Tässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan
herännäisyyden vaiheissa.

Rukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana
johtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja
Kustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan
suurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään
tunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on
huomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen
hankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä
eripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla,
siellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo
Ruotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin
Lounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja
joita he tunnustavat "hengellisiksi isiksi". Jos useimmat eivät
hyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen
eksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä,
niinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan
painamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä
erimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri
puoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla
kuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta
vikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet,
Renqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen
kirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain
tavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään
poikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän
liikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä
tuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan
vallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään
hyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.

Muiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ
herännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan
kohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja
kaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa
vedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos
kukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske
eikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on
johtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu
hänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin.
Jyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I.
Bergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen
kokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin
vapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys
ylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään
ulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi;
se kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti
pietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista;
paljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen
erilainen luonne.

Verratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden
eroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa
liikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on
edustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä
lukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan
ja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin
Pohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen
sivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten
joukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan
kaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima
viimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä
huomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys
on paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista
luonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin
oli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin
muuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen
herännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi,
kasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt
voimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän
tehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja
Lounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin
liikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin
maakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja
Savossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa.
Tästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys
herännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin
saattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri
sentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä,
Jumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän
tarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän
yhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan
kirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa
pienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin.
Tästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka
sikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin
on heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen,
Kustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen
huomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat
usein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä,
vakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua "niinkauan kuin Isä meidän
rukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan". Ja tätä
katsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin
herännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme
vanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.

Vuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista
ja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli
harvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että
esim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari
kertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla,
hävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän
tienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi
harvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin
luonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat.
Köyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin.
Valtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti
Porin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi
kuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala
maassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla
pitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren
isänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.

Näistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa
yhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan
voimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät
likemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin
kuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua
rukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa
rakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti
Mustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja
särkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli
valtaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä
vuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli
Munsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille:
"Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein
poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta
romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren
ja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella
kokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin
tulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin
raskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan
alusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se
puhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut
kuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on
Jumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva -- suokoon Jumala
hyväksi ja parannukseksi". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis
vastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin
hajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: "Surulla otan
osaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä
arvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten
kaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit
menettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä.
Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos
sitä oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien,
kirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia,
tahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin
se etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun
kirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle
tähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin
kelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet
meille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi
puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat.
Tarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi
parempaa tarjottavana".

Mitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä
jälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi
osaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava
henki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän
suunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon
jälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät
todistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta
joka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se
särkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin
kuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa,
on miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat -- toisen
otsakkeena on "Heräämisestä hengellisestä kuolemasta", toisen "Siitä
teeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä
sielussa" -- kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa
arvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa.
Paljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat
kirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin
viimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin
tarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat
ovat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.

Kysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: "Tahdon kysyä
teiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja
ehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko
todella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne
pettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen.
Älkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos
meitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina
pitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä
sentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto
milloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla
paljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja
henki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen
turmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista
puutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta
synnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina
tahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan
hengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi
pohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja
kadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä,
vaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään
toiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta
meillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen
nuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla
salaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita
yrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään.
Kun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun
opetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata
ainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin
aatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen,
joka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko
sydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka
päästää minut tästä kuoleman ruumiista".

Lagus kirjoittaa: "Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi.
Sinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo
tapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan
kulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää
aikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi
koetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää
kaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja
ainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän
ottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun
valtakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä
kaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi,
häilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain
vuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi
valittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski
Mooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet
kuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin
ajattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä
miettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän
minua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan
olisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle.
Kaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni
lähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän
antaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m.
annan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin
pääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko
asiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta
eivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen
Herraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet
käyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti
puhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella
Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin
käyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia
pyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen
kauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin
myöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et
erehdy, vaan tulet autuaaksi".

Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen
kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden
suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten
luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena
nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena,
mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon
juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset,
pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m.
tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja
suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän
suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti
kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda
eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T.
Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta
dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa
maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan.
Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin
sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä
siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen
loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina
kansan syvissä riveissä.

Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa
hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä
luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa
mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli
pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt
minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta
hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja
raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään
vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja
synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä,
pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä,
yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä,
miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä
maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen
oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä
aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta
liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että
heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.

Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat
heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi
seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta
kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa
Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över
församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck,
Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko
Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm
Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O.
Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I.
Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.