Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Anna ystävämme
Author: Montgomery, Lucy M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Anna ystävämme" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ANNA YSTÄVÄMME

Kirj.

Lucy M. MONTGOMERY


Jatkoa kertomukseen "Annan nuoruusvuodet"


Suomentanut Hilja Vesala



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

      I. Suuttunut naapuri.
     II. Anna tekee kauppoja.
    III. Herra Harrisonin kotona.
     IV. Erilaisia mielipiteitä.
      V. Opettajaneidin ensimmäinen päivä.
     VI. Käyntejä perheissä.
    VII. Velvollisuuden tie.
   VIII. Kaksoiset saapuvat.
     IX. Makukysymys.
      X. Davy tarvitsee vaihtelua.
     XI. Koulussa.
    XII. Onnettomuuksien päivä.
   XIII. Kävelyllä metsässä.
    XIV. Vältetty vaara.
     XV. Kesäloma alkaa.
    XVI. Mielenkiintoinen kirje.
   XVII. Luku, jossa tapahtuu paljon.
  XVIII. Uusia seikkailuja.
    XIX. Onnellinen päivä.
     XX. Kun vähimmin odotetaan.
    XXI. Pikku Lavendel neiti.
   XXII. Vähän kustakin.
  XXIII. Lavendel neidin elämäntarina.
   XXIV. Abe sedän rajuilma.
    XXV. Häväistysjuttu Avonleassa.
   XXVI. Tien mutkassa.
  XXVII. Eräs iltapäivä Kaikurannassa.
 XXVIII. Prinssi saapuu lumottuun linnaan.
   XXIX. Runoutta ja proosaa.
    XXX. Häät Kaikurannassa.



I.

SUUTTUNUT NAAPURI.


Pitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat
silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi,
oli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin
edustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun
iltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä
Virgiliusta.

Mutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät
kuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva
tuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat
heleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa,
soveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan
opintoihin. Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi
leukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa,
villanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin
kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian
kaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu
opettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien
valtiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle
tähtäävällä kunnianhimolla...

Pysyäksemme kuivissa tosiasioissa -- mutta totta puhuen Anna ei
koskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu --
oli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa
olisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän
koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää
vaikutusvaltaansa...

Annalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar
kykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän
oli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa
eteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies -- pääministeri tai
vähintäinkin korkeakoulun rehtori -- kumartui syvään hänen kurttuisen
kätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän,
opettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa
ja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin
opetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen
Avonlean koulussa.

Se oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi
erittäin epämiellyttävällä tavalla.

Pieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki
maantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra
Harrison... Niin, "saapua" on kylläkin liian lievä sana, kun on
kuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.

Hän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän
asettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut
ylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän
uusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen
kanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.

Huhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli
herra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin,
myynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut
muuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista,
ja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.

Mutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi
hänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus --
parantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli
tapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat
ne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että
herra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.

Ensinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että
hän halveksi kaikkea "vaimoväen sekaantumista". Naispuolinen Avonlea
kosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja
astiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli
pestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin
kiittää noista jutuista.

Harrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra
itse "otti suupalan", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John
Henry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän
oli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan
uudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi
aikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin
omaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein "mahan täydeltä". Ja
maanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä
makupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon
hän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.

Mitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi,
kunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri
ylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona
vesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.

Edelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen
"kitupiikki". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta
pastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa,
kuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin
saarnoista... Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa
pakanalähetykselle, -- ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan
silmäyksen talon sisäosiin -- niin sanoi herra Harrison hänelle
suoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli
paljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan
paikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin
tekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.

Rakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi,
että oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa
haudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi
nähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin
kiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin...

-- Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä,
päivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen
nyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.

Loppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli
Inkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt
papukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä...

Ja siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa
jumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn
äiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut
varma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille.
Sitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan
paidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut
liian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea,
kun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.

Kaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi,
kun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen
edessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä
ja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli
lyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa
olivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein
pullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä
hän koskaan oli nähnyt.

Tuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.

-- En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää
se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen!
Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin,
älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama
peli -- ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut
ottamaan selkoa.

-- Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna
mitä arvokkaimmalla äänellä.

Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä
esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta
sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra
Harrisoniin.

-- Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin
paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä
kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran,
huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja
kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on
antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada
puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä
ajatuksiani -- J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset...

-- Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun
tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista,
joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana
sanalta. -- Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän
kaurapeltoonne -- se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen
velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän
osti sen herra Selliltä.

-- Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla
mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan
kaurassani -- tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita
teitä...

-- Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos
pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua
peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän
laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen
hataralta.

-- Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä
suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle
alueelleen. -- Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa
noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti
nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi
hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua
siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja...

Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä
yhtäkkiä kuohahti yli laitojen -- huolimatta kaikesta arvokkuudesta.

-- Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman,
pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.

Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että
hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen
puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt
oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa
voittoa.

-- Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra
Harrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella
mielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan
lehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä,
mitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu
teidän peltoonne -- siitä annan teille kunniasanani.

-- Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä,
joka kuulosti hieman lauhtuneelta.

Sitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan
ja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.

Anna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman
lehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.

-- Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa
säpäleiksi, ajatteli hän. -- Niin, nyt se kyllä on hurskaan
ja säyseän näköinen... Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa
kipeäksi... Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun
hän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa
odottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla
kertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka
-- mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.

Anna etsiskeli yhä vielä "sukulaissieluja".

Marilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn
omistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon
keskusteltavaa aterian aikana.

-- Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. -- On liian
vastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo
kunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan
varmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi
päiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan
tiedä, kuinka monta tätiä hänellä on -- tämä on neljäs, joka on
kuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän
kuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa
haltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan,
kunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita
on tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla
on tapana sanoa. Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka
hänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni.
Hänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on
kirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.

-- Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?

-- Juuri täyttäneet kuusi vuotta -- he ovat kaksoiset.

-- Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä
pitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna
innostuneena. -- Ovatko he sieviä?

-- Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he
olivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni
hakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan
leipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja
pyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan
mitään itkettävää... Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen
kullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan
ole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen
ollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.

-- Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan
ole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. -- Muistaako
Marilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä
otit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin
tekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?

-- Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua --
me olimme, näetkös, serkuksia... Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan
poikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan
Maryn vointia.

-- Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.

Marilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde
oli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:

-- Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan
tänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen
näköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?

Anna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia
Avonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli
Anna sanonut:

-- Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit
käärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana
päivänä, miten nuhasi laita on.

-- Hän lienee kylläkin elämöinyt, tunnusti Marilla.

-- Minä en ollut kotona. Hän ilmaisi Annalle muutamia sisimpiä
ajatuksiaan...

-- Minun mielestäni hän on kauhean epämiellyttävä mies, sanoi Anna ja
nytkäytti halveksivasti punaisenruskeata niskaansa.

-- Se on totinen tosi, sanoi Rakel rouva juhlallisesti.

-- Tiesin kyllä, että täällä syntyisi selkkauksia ja sotkua, kun
Robert Bell myi talonsa ventovieraalle Uudesta Brunswickista olevalle
miehelle Kuinka meidän Avonlea-raukkamme käy -- kaikkien noiden
vierasten ihmisten jaloissa? Kohta ei enää tohdi mennä nukkumaan
omaan vuoteeseensa.

-- Mitä vierasta väkeä tänne sitten muuttaa? kysyi Marilla.

-- Hyvänen aika, etkö sitä ole kuullut? Ensinnäkin tulee eräs
Donnellin perhe. He ovat vuokranneet Peter Sloanen vanhan talon.
Peterin täytyy ottaa tuo mies hoitamaan tuulimyllyä. He tulevat
kaukaa idästä, ja kukaan ihminen ei tiedä heistä tuon taivaallista.
Sitten muuttaa tuo parantumaton Cottonin perhe tänne Valkorannasta --
mies on keuhkotautinen, mutta varastaa kuin korppi, kun vain jaksaa,
ja vaimo on veltto ja huolimaton hutilus, joka ei kelpaa mihinkään.
Hän pesee astioita istualtaan. Rouva Pye on ottanut luokseen miehensä
orvon veljenpojan Anthony Pyen. Hän tulee sinun kouluusi, Anna, niin
että varustaudu saamaan ikävyyksiä! Ja sinä saat vielä toisenkin
uuden oppilaan kaukaa. Paul Irving tulee Yhdysvalloista isoäitinsä
luo asumaan. Muistatko hänen isäänsä, Marilla? Stephen Irvingiä,
joka purki kihlauksensa Lavendel Lewisin kanssa Graftonissa?

-- En luule hänen purkaneen. He riitaantuivat... Ei ole yhden syy,
jos kaksi riitelee.

-- No niin, naimisiin he eivät ainakaan menneet, ja tyttö on ollut
omituinen aina siitä pitäen, sanotaan -- hän asuu aivan yksinään
tuossa pienessä kivitalossa, jota hän sanoo Kaikurannaksi. Stephen
laputti Yhdysvaltoihin ja otti paikan setänsä liikkeessä ja meni
naimisiin erään yankee-neitosen [_Yankee_ on leikillinen nimitys,
jota käytetään Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen asukkaista] kanssa.

Hän ei ole ollut kotona sen koommin, vaikka hänen äitinsä on ollut
siellä häntä tervehtimässä kerran tai pari. Vaimo kuoli kaksi vuotta
sitten, ja nyt hän lähettää pojan kotiin äitinsä luo saamaan hieman
säännöllistä opetusta. Poika on kymmenvuotias, ja herra tietää, mikä
hänestä sukeutuu koulussa... Kyllä yankeet ovat semmoista joukkoa...

Kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnettomuudekseen olivat syntyneet tai
kasvaneet muualla kuin Prinssi Edvardin saarella, katseli rouva
Lynde karsain ja epäluuloisin silmin. He voivat luonnollisesti olla
kunniallisia ihmisiä, mutta oli parasta epäillä sitä. Ja erikoisen
ennakkoluuloinen hän oli silloin kun yankeista oli kysymys.

Muuan työnantaja, jolla hänen miehensä kerran oli ollut työssä
Bostonissa, oli petkuttanut tältä kymmenen dollaria, eivätkä enkelit,
ruhtinaat tai vallat olisi voineet saada Rakel rouvan päähän sitä,
etteivät Yhdysvallat kokonaisuudessaan olleet siitä vastuussa.

-- Avonlean koulu ei kärsi vahinkoa siitä, että se saa pari oppilasta
etäisiltä seuduilta, vastasi Marilla, ja jos tämä poika hitustakaan
tulee isäänsä, niin ei hänen suhteensa ole mitään hätää. Steve Irving
oli oikein kunnon poika, vaikka eräät hyvät ihmiset väittivät häntä
ylpeäksi, ja rouva Irving saa olla iloinen saadessaan hänet taloonsa.
Hän on ollutkin hyvin yksin miehensä kuoleman jälkeen.

-- Niinpä niin, kai poika voi olla hyväkin, mutta joka tapauksessa
hän tulee olemaan erilainen kuin Avonlean lapset, sanoi Rakel rouva,
ja niin oli asia ratkaistu.

Rakel rouvan ennakkomielipide jostain ihmisestä, paikasta tai asiasta
järkkyi harvoin. Hän vaihtoi nyt keskustelunaihetta.

-- No, Anna kulta, mitä kuulinkaan? Tehän aiotte muodostaa
yhdistyksen yhteiskunnan parantamiseksi.

-- Me vain vähän puhelimme siitä viime keskusteluklubissa, jotkut
muut tytöt ja pojat ja minä, sanoi Anna punastuen. -- Arvelimme,
että siitä voisi tulla oikein hauskaa -- samaa mieltä olivat pastori
ja rouva Allan. Sellaisia yhdistyksiä on perustettu useissa muissa
kylissä.

-- Jos ryhdytte sellaiseen, niin saatte kuin saattekin kylmää vettä
niskaanne! Jätä tuo touhu, Anna, se on minun neuvoni. Ihmiset eivät
pidä siitä, että heitä parannetaan.

-- Oh, emmehän aiokaan parantaa ihmisiä. Työmme tarkoittaa itse
Avonleata. Täällä on niin paljon sellaista, mikä voitaisiin tehdä
miellyttävämmäksi. Jos voisimme taivuttaa herra Levi Boulterin
repimään alas tuon hirveän vanhan hökkelin, joka on pihalla rinteen
korkeimmalla kohdalla, niin eikö se olisi voitto?

-- Olisi kyllä, varmastikin, myönsi Rakel rouva. -- Tuo vanha
mökinrähjä on ollut koko kylän rumennuksena monta vuotta. Mutta
jos teidän klubinne voi saattaa Levi Boulterin tekemään jotakin
yleiseksi hyväksi ilmaiseksi -- niin, silloin sangen mielelläni tulen
mukaan sitä näkemään. En tahdo masentaa mieltäsi, Anna, ja voihan
sattua, ettei ajatuksesi ole niinkään hullu, vaikka luulenkin, että
olet siepannut sen jostain noista viheliäisistä aikakauskirjoista,
joita nykyään kasvaa kuin sieniä sateella. Mutta sinulla on varmaan
yllin kyllin työtä koulusi hoidossa, jätä sinä sikseen kaikki
parannuspuuhat, sen ystävällisen neuvon annan sinulle. Mutta tiedän
kyllä, että se on samaa kuin puhuisi tuuleen... Jos olet jotain
päättänyt, niin on se saatava menemään läpi, joka tapauksessa...

Eräs pieni piirre Annan suun ympärillä ilmaisi, ettei Rakel rouva
ollut niinkään väärässä tätä väittäessään.

Anna antautui koko sielustaan ja sydämestään aatteelleen, että
"Yhteiskuntaa parantava yhdistys" oli muodostettava. Gilbert Blythe,
joka oli saanut opettajapaikan Valkorannassa, mutta aikoi olla
kotona aina perjantai-illasta maanantai-aamuun, kannatti ihastuneena
suunnitelmaa, ja useimmat muut nuoret olivat ylen halukkaita
liittymään sellaiseen, josta johtui silloin tällöin yhteisiä
kokouksia, joissa luonnollisesti tulisi olemaan hyvin "repäisevää".

Mihin parannukset tähtäsivät, siitä oli tuskin kellään muulla selvää
käsitystä kuin Annalla ja Gilbertillä. He olivat keksineet niitä ja
panneet niitä toimeen, kunnes oli syntynyt kerrassaan ihanteellinen
Avonlea -- heidän mielikuvituksessaan, joskaan ei muualla.

Rakel rouvalla oli vielä eräs uutinen kerrottavana.

-- Carmodyn opettajattaren paikan on saanut Priscilla Grant. Eikö
eräs sen niminen tyttö ollut sinun seminaaritoverisi, Anna?

-- Oli kyllä! Tuleeko Priscilla Carmodyyn opettajaksi? Oi, kuinka
äärettömän hauskaa! huusi Anna, ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
loistaa, kunnes ne olivat aivan kuin iltatähdet.

Ja rouva Lynde sai aihetta varmaankin kahdennenkymmenennen kerran
tuumia, tokko hän konsanaan pääsisi selvyyteen siitä, oliko Anna
Shirley todellakin kaunis tyttö vai ei.



II.

ANNA TEKEE KAUPPOJA.


Anna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia
asioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli
luonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu
jäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla
Carmodyyn ja sieltä takaisin.

-- Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme
alkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat
Avonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka
sijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten
varjostamana.

-- Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy
koettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa
herra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme
hänet tekemään sen, niin -- Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he
lupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi,
sanoi Anna toivehikkaana. -- Meidän on pantava parastamme, emmekä saa
olla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa
yhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä,
näetkös.

Diana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen
kasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli
sangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen
tarkoitusperän.

-- Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna.
Tiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä,
jossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on
kokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon
hauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit
riippakoivut, jotka siellä kasvavat?

-- Mainiota! sanoi Anna iloisesti. -- Ja sitten asetamme puupenkin
koivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja
istutamme siihen krasseja ja pelargonioita.

-- Vai niin -- mutta sitten on meidän keksittävä joku keino
pitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei
se syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. -- Nyt alan saada hieman
aavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella,
Anna. -- Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan
nähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo,
jonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan
kuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.

-- Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin
alakuloista, sanoi Anna haaveillen. -- Kuvittelen, että sen aina
täytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on
haihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa
suuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen
ja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku
lapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain
huokailee ja vinkuu sen läpi... Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi
se tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä
-- nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja
laulut... Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen
nuori ja iloinen.

Diana pudisti päätään.

-- Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.

Etkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme
aaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta
kaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia
juttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään
ohi... Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet
suuriksi ja voivat hyvin -- ja yksi heistä on teurastaja... Ja kukat
ja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!

Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan,
ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan
sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin,
sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes
hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.

Ukonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi,
ja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä,
missä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien
laaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan
ryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle,
huomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman
kauneuden.

Oikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä
kaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina
lihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa
ja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien
välitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.

Anna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein,
joka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän
ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle
vaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli
ehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.

-- Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut
takaisin puhekykynsä. -- Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä
kaurassa -- katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä
ikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun
täytyy tietysti mennä hänelle avuksi.

Anna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti
sukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti
kauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli
ja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin
kuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti
hänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan
saattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai
myöhemmin sai sen nähdä.

-- Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. -- Olen aivan
hengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.

-- Minun täytyy -- saada pois -- lehmä -- ennenkuin -- herra Harrison
-- näkee sen, puhkui Anna. -- En välitä -- vaikka -- vaikka hukkuisin
-- kunhan -- vain -- saamme -- sen tehdyksi.

Mutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään
syytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet
tytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki
täyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.

-- Älä laske sitä! huusi Anna. -- Juokse, Diana pieni, juokse!

Diana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan,
ja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana
arveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti
kokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen
tielle ja ajaa se "hilan" läpi maantielle.

Ei maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta
kuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan
iloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat
seisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra
Shearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä
leveimmässä irvistyksessä.

-- Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun
halusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.

-- Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen
tummanpunainen ja pörröinen omistajatar. -- Saatte ottaa sen heti --
tässä paikassa.

-- Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin
ennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä
kaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed
Brightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.

Viisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan
rauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli
antanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat
naisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä
dollaria kukkarossaan.

-- Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.

-- Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me
emme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä
huutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, -- jos herra Harrison
katsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas
ollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei
sitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen
opetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen,
kun lehmät ovat kysymyksessä... Lehmään, joka voi hypätä yli tai
murtautua meidän karsinamme aidan läpi -- siihen totisesti ei ole
luottamista.

Marilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli
takaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen
poismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman
osan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.

-- Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä
sinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa,
Anna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos
karsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.

-- En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt.
Merkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku
hänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi
kuulua noin _kuolevaiseen_ sukuun...

-- Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on
varmaa, sanoi Marilla kuivasti.

Marilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän
kuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi
Anna keittiöön, väännellen käsiään.

-- Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?

-- Oi, Marilla, _mitä_ minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja
kaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi
ajattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä
minulle kepposia!... Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä
ennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen
sen tehnyt.

-- Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet
tehnyt?

-- Myynyt herra Harrisonin lehmän -- sen, jonka hän osti herra
Belliltä -- sen olen myynyt -- karjakauppiaalle... Dolly seisoo
karsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Anna, sinä näet varmaankin unta!

-- Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin
konsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua.
Ja herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi,
Marilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille,
ja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut
koko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?

-- En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra
Harrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme
korvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan
yhtä kelvollinen kuin hänenkin.

-- Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi
Anna.

-- Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos
haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.

-- Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. -- Kaikki tämä
on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä
kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä
parempi -- oh, se tulee olemaan kauhea hetki...

Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri
ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön
ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut
juuri samana aamuna -- erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella
sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä.
Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous
Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi.
Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet
verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?

Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen
sydän tahansa -- semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi
laittaa itse ruokansa -- ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon.
Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.

-- Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään,
ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan
oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin
kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. --
Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.



III.

HERRA HARRISONIN KOTONA.


Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu
rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.

Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan;
hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan.
Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän
penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa
oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä
annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta.
Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka
oli jäljellä Annan sydämessä.

-- Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun
hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain
epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.

Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi
häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin
hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän
oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin
pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti
miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää
papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä
rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin
Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:

-- Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?

Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra
Harrisonin vai Annan.

-- Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen
silmäyksen Inkivääriin. -- Se -- se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut
sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä
hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.

-- Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti
tuskissaan ajatellessaan asiaansa.

Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei
maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan
miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan,
niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin
vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin
sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.

-- Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän
päättäväisesti. -- Se koskee -- se koskee -- tuota jersey lehmää.

-- Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se
nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh -- eihän ole niin
vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään... Minä -- minä olin kai
hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa... Ei tee mitään, jos se
on tehnyt sen.

-- Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. -- Mutta
tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule -- Varjelkoon -- ei se
toki liene mennyt vehnäpeltooni?

-- Ei, ei -- ei vehnään... Mutta -- Sitten se on mennyt kaalimaahan!
Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan
olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!

-- Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki
tyyni -- juuri sen vuoksi olen tullut tänne -- mutta olkaa hyvä
älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa
minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen
lopettanut -- sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä,
lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.

-- No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti
todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään
vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen
"nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin
hämmentyneeksi ja onnettomaksi.

-- Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana
lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin
vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme
sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli... Olin niin
kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani -- ja
samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän.
Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein
väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella
Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen
hätiköimiseen -- sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut... Herra
Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.

-- Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.

Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi
säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän
Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri
ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli
sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui
juroon äänettömyyteen.

-- Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui
jälleen. -- Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan
käyttäytymään ihmisiksi.

-- Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra
Harrison -- Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen
lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä
katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin
-- oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt
karjakauppiaalle, oli teidän.

-- Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä
aavistamattomasta lopusta. -- Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!

-- Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan
aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna
nöyrästi. -- Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun
olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä -- mutta älkää luulkokaan!...
Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle
anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän
lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta -- tai saatte
ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on
oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen
tästä kaikesta.

-- No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison
ystävällisesti. -- Se ei merkitse mitään -- ei kerrassaan mitään...
Kun onnettomuus on tullakseen, niin -- Minä myöskin hätiköin sangen
usein -- teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en
mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena
kuin olen... Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi
ollut näyttelykaalissani... Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole
tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne
sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.

-- Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole
suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.

-- Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne
kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen
-- eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun
töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki
-- se on minun tunnuslauseeni -- vaikka se hieman sorahtaisikin
toisten ihmisten korvissa.

-- Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli
ehtinyt punnita sanojaan.

-- Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua
tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. -- Hän ja minä
-- meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa
on?

-- Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin
odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti
elpyvän. -- Olen ottanut sen mukaani teille -- arvelin, ettei teillä
ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.

-- Ei, eihän toki, se on kyllä totta... Mutta olen hyvin ihastunut
kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset... Se näyttää hyvältä
päältä katsoen -- toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi,
nyt kelpaa herkutella!

-- Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. --
Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen
voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa.
Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta
voin tehdä sille uuden.

-- Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen
kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?

-- Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.

Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.

-- Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun
teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte... Voin valmistaa niin
hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt
vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin
kyllin puhtaaksi pestyjä astioita...

Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa
vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan
harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä.
Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän
piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi
leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta
poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan
tahrapilkkuja.

Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra
Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja
pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja
tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa
todistusta...

Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi,
että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän
tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille
kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi
loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä
ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti
aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.

-- Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti
nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei
ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.

-- Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin
ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu
ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa... Sillä on
luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen
vuoksi, mutta otan sen tyynesti... Muutamat loukkaantuvat siitä,
että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä
pois. Olen koettanut -- ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on
ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä
pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi
saada minua -- luopumaan tuosta linnusta -- ei mikään maailmassa,
hyvä neiti.

Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin
olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita
kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta
pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä
kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä
ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan
yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.

-- Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan
totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa -- ihmisten
keskuudessa myös.

-- Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.

Itselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän
kyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet
epätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin
helposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle
muuttaneen "ulkoseurakuntalaisen", kuten ukko Harrisonin, istuvan
siinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.

-- Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin
ovat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran
painokkaasti.

-- Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi
herra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin
poskiin ja moittiviin silmiin. -- Se kuuluu kaiketi hiusten väriin!
Kaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi
asettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä
haittaavat muutamat virheet?

-- Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi
uskollinen Anna. -- En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei
ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän
ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä
ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä
sellaisesta -- hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän
mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka
ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?

Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän
mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista
kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.

Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra
Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita
viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista
koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut
kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut
olemassakaan.

-- On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan,
tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.

-- Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä
asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman
mielenkiintoani... Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen
kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?

-- Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen -- aiomme parantaa
vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain
ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän
suunnitelmaansa?

Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen
jälkeensä -- tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin
sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.

-- Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta
jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi
ja nuorentuneeksi -- ja tämä tunne on niin miellyttävä, että
tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.

-- Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri
uhkaavasti.

Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.

-- Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin
vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin... Olet
kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle...

Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa
Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä
poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.

-- Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki
käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. -- Rouva
Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista --
jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään
ole sellaista kuin luulee... Niin, sekin on ehkä totta. Mutta
asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin
vaikeita, kuin kuvitelemme -- ne päättyvät usein paljon paremmin
kuin olemme uskaltaneet toivoa... Nyt juuri iltapäivällä menin
herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli
odotettavissa... Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli
melkein hauskaa hänen luonaan... Luulen, että meistä ajan oloon voi
tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman
anteeksiantavaisia toisillemme... Missään tapauksessa, Marilla,
en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja
papukaijoja en voi sietää!



IV.

ERILAISIA MIELIPITEITÄ.


Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert
Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien
kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen
oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan
luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan
vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat
puhellen tärkeästä huomispäivästä.

Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen
piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.

-- Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna.
-- Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on
opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten
varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole
hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on
oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!

-- Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane
tyynnytellen.

Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi
oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä
väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen
tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa
tähdännyt.

-- Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan
täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun
oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.

-- Mitä aiot tehdä?

-- Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.

-- Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. -- Jane,
sitä et voisi tehdä!

-- Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin
varmalla äänellä.

-- En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella
varmuudella. -- En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan
mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin
istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin,
hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän
silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On
parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan
voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä
pyydän heiltä.

-- Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.

-- No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan
voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä
tahansa!

-- Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. -- Etkö
luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa
silloin tällöin?

-- Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta --
lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot
punaisina mielenliikutuksesta.

-- Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako
todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen
odotukseen, -- asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta... En
luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte.
Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja
käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa -- ruumiillista
rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen
voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin
lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka
siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää.
Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona -- se on oleva minun
sääntöni.

Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle
ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti -- kumpikaan ei
ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.

-- Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on
yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.

Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.

-- En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. -- Olen
vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.

-- Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen
tekemään jotakin, sanoi Jane.

-- Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun
ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. --
Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin.
Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin
sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä
muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän
esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.

-- Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti?
kysyi Gilbert.

-- Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee
olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai
määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.

-- Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien
viereen, sanoi Jane pisteliäästi.

Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.
Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua
Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että
pitkällisiä.

-- Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.

Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi
varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien
laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet
leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla -- kaikki
rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan
sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja
tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia
velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä
alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden
kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.

-- Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja
huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen
irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät
neuvonsa ovat kuin pippuria -- erinomaisia pienissä annoksissa, mutta
epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan
tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia
tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän
oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko
olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin
Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli
hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin
eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella
"nokkahauki"-huudolla.

Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa
tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan
tulevan ja huutamalla:

-- Varjelkoon -- tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! --
tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen
tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää,
kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen
selkänsä takana -- Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina
tietoinaan.

-- Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja
huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.

-- E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli
erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat
niin syvällisen vakavasti. -- Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun
koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin
täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.

-- Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.

-- Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.

-- Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän
hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne
heitä aisoissa?

-- Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra
Harrison.

-- Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna.
"Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin
koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi,
että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin
suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.

-- Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.

-- Mutta ei ihmisluonto. -- Muistakaa minun sanoneeni -- nulikoita ei
koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on
sula mahdottomuus.

-- Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja
tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.

-- Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.

-- No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä

te ihan raivostutte -- ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat
hyvin pikavihaisia -- silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne
ja pieksätte koko joukon järjestään... Te olette muuten aivan liian
nuori osataksenne opettaa -- aivan liian nuori ja lapsellinen.

Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin
apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli
niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että
Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa
seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei
hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa
se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan
hänelle ikää ja viisautta -- silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä
vaikka litran silmää räpäyttämättä.

-- Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!

-- Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta
päivää edessäsi, sanoi Marilla. -- Sinun vikasi on siinä, Anna,
että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla,
ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä
onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.



V.

OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.


Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun -- ensi kertaa hän oli kulkenut
Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta -- oli kaikki
rauhallista ja hiljaista.

Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti
paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin,
tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita,
uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten
oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi
niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja
etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.

Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana
ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi
tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja
parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa.
Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia
molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan
tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan...

Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen -- itse
asiassa se kesti kymmenen sekuntia -- sanoi hän laimealla äänellä:

-- Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! -- jonka jälkeen
hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien
paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään
koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla
silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi
pitkälle vaellusmatkalle.

Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa
olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat
nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen
valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin
olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla
samanlaisia visapäitä kuin muutkin -- mutta toiselta puolen voisi
ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan... Tämä ajatus vaikutti
sanomattoman kannustavasti.

Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat
ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään
vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen
ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.

Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen
kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku
nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine
silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti
Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen
sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.

Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää
hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut
vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet
valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen
tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä
kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke,
suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin
tyytyväinen olemukseensa.

Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka
laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell,
otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa,
niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa
pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä,
olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään
siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat
ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack
Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson,
jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien
kotiin isoäidin luota Graftonista.

Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla
tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi
Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää,
että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan
erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen
huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos
kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen
toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.

Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä
suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen
lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa... Hän tiesi,
että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin
oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut
Avonlean lapset. Vielä enemmänkin -- Anna huomasi heti, että hän
erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman
sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista
sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.

Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt
enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku
kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella -- piirteet
olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea,
kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat
kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.

Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen
sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta
kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle
kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan
ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui
niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton,
ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta.
Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet
ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan
vaihtaneet.

Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä
selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne,
että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli
läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan
koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa
hänen oli pakko "koveta".

Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä"
heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley
sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja --
rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi -- Anna anasti hänen
heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi
ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin
että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne
huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.

Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat
pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn
selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin
vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä
-- siis gentlemannilta -- ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla
ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän
tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.

Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta
valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli
Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän
sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti
itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi
ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse
asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli
lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana,
mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin
voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa
näyttää jurolta ja nyrpeältä.

Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna
väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä
masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea
pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan
ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt
ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään
opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota
kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, -- niin,
vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?...

Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko
odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa
kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä,
kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa
holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa
silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia.
Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa
Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen
pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren
viimeiseksi ajatukseksi".

Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä
leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu
ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa
liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli
suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää,
mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen
harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui
hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen
selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon
koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa
ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.

-- Olen rouva Donnell -- rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava
ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira
kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti
minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.

-- Sehän oli ikävää... sopersi Anna, kykenemättä muistamaan
aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut
Donnellin lapsien yhteydessä.

-- Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme
Donnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on
äännettävä Donnell -- korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti
muistatte sen vastedes.

-- Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään
nauruaan. -- Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista
nähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on
kuulla lausuttavan se väärin.

-- Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte
poikaani Jacobiksi.

-- Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.

-- Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä,
joka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta
nykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. -- Sillä pojalla on niin
hirveän alhainen maku, neiti Shirley. -- Kun hän syntyi, tahdoin
antaa hänelle nimen Saint Clair -- sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä,
eikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen
nimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi,
että Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti
Shirley? Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä
itse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko
koskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä,
jolloin hääkutsukortti tuli taloon -- hänellä oli _otsaa_ lähettää
meille kutsukortti, neiti Shirley -- sanoin minä: "ei kiitos, tästä
lähtien saa Jacob mennä menojaan". Siitä päivästä alkaen olen sanonut
poikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä.
Hänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan
käsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta
Saint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava
kuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen
mieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen
varma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi,
kun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja
_Saint Clair_ -- ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen!
Kiitoksia paljon.

Kun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon
oven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin
Koivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia
villiorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat "niittyliljoiksi".

-- Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän
hämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille... Arvelin,
että ehkä pitäisitte niistä, ja sitten -- hän kohotti suuret, kauniit
silmänsä häneen -- pidän niin paljon neidistä.

-- Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit
vastaan.

Ikäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet
voimakas loitsu -- niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys
hänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas
suihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää
pitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään
siunauksen tavoin.

-- No, kuinkas kävi? uteli Marilla.

-- Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen...
Nyt se on minulle mahdotonta -- en tiedä -- olen vielä liian lähellä
sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki
ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi... Ainoa, mistä
olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on
se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain
on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on
johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.

Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva
oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen
heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.

-- Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,
Anna -- paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.
Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"
Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.

-- En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan
kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin.
Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.

-- Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. -- Mitä
Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa
lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on
suuruudenhullu, juuri se hän on... Hänellä on mopsikoira, jonka nimi
on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta.
Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas
sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies,
mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen
mokoman vaimon?



VI.

KÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.


On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli
puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie
kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan
kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka
juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin
sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja
piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää
loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten
asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien
heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni
ponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä
uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.

-- Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna
huokasi pelkästä autuudesta -- Oli kuin olisi ilmassa asustanut
joku taikavoima... Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa,
Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä
aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut
aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan
ja havun tuoksu -- se on ihan taivaallista... Tätä tuoksua lienee
taivaassa, sehän on havupuiden sielu...

-- Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana.
-- Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen
itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin
ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.

-- Niin, luulenpa tekeväni -- käytän sitä, jos joskus otan pienen
päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito...
Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna
Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä
tällaisena ihanana päivänä.

-- Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa,
ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. -- Kuinka maailmassa voi
päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä
asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset,
ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä.
Tämä on kaikkein pahin tie.

-- Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat
luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä.
Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska
juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on
otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta
sanaakaan karhuille ja riivinraudoille -- minä huolehdin koko
keskustelusta -- siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin
rouva Lynde... Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö
yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän
kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin
järkevänä...

Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis
tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja,
Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat",
kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen
viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä
myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia
parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä,
koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten
Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.

Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja -- mikä koski
"parantajiin" paljon kipeämmin -- sangen runsaasti leikinlaskua
ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti,
että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane
vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki
ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin
tietä riitti... Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla,
että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään
talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka
yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti
sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja
tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille
jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi
koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä
esiintymään hieman siistimpänä.

Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava
navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut
ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi
Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn
meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi
kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin
varustetut lypsyjakkarat...

Huolimatta -- tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto -- johtuen
kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa
ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi
saada aikaan tänä syksynä.

Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa,
ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton
laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja
ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti
merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka
puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn
-- tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli
"muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat;
Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan
tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.

-- Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he
kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella
asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku
heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.

Seuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat
sen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin
kotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat
"Andrewsin tytöt".

-- Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos
Eliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.

Eliza oli kotona -- mitä suurimmassa määrässä -- ja oli tavallista
tuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät
sellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että
hymyileminen -- nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen -- on aivan
tarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt
olivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja
heillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä
loppuun saakka. Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt
kaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei
ollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä
Mark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa,
että kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että
mökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli
ruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan
aivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä
pitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi. Eliza kuunteli otsa
rypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan.
Tosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta,
joka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä
palasi hymy.

-- Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti,
sytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä -- mutta
käräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta
rakennuksesta on -- ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille
kokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi
paljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.

-- Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.

-- Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa
ollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.

-- Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,
Eliza-sisko.

-- Ei ole mitään valoisaa puolta.

-- Onhan toki -- varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä
voinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. -- Täällähän on
päinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana
elää.

-- Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä
yhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä
sinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi,
Diana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän
näyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla
tulee umpisokeaksi, Anna?

-- Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin
huolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.

Eliza ravisti päätään.

-- Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat
pitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken
toivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua
pahimpaan.

-- Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi
Anna rukoilevalla äänellä. -- Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä
suuret kuin toisenkin.

-- Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä
seitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. --
Vai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää
Avonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria
toiveita minulla ei ole.

Anna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat
tiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät
laukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta
mutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli,
innokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli
juossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän
tuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa
Annan käteen.

-- Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti
hän. -- Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla
ottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen
oikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan
aikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on
pakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa
takaisin, ennenkuin hän kaipaa minua -- hän luulee minun olevan
kanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt
ihmiset kukkaronsa nauhoja... Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza
sanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi -- se on
aivan varmaa.

Sitten seurasi Daniel Blairin talo.

-- No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona
vai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä
pitkin. -- Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset
väittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä
häneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin
sanottuna... Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella
voidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä... Mutta rouva Lynde
väittää, ettei tuo "välistä" tule koskaan.

Myöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet
Blairin perheen luona.

-- Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään
ei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan
jonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa
sanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun
joku kiroilee... Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on
aina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen
kiroilla, sillä voiko Marilla ajatella -- kun mies pahanen tuli
meidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin
hänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri
ruskea pellavaesiliina. "En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä",
sanoi hän, "sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene
katkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda
minulle anteeksi."

Sanoimme "oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!" ja astuimme
sisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli
esiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti
sen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun
kävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen
sopimattomaan aikaan. "Ei mitenkään -- kuka sellaista ajattelisi!"
sanoi herra Blair -- hän on nykyisin aina niin kohtelias -- "minulla
on vain hiukan kiire -- olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni
kuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että
hänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt
asemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi
laittaa teekaakku kuntoon... Hän kirjoitti minulle reseptin ja
sanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet
mielestäni... Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se
on helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni
samanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa
ja muskottikukkaa -- panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin
ovat kaikki tyytyväisiä." Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.

Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina
edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan
aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava
esimerkki!... Minulla pyöri kielellä sanoa: "Herra Blair, jos annatte
avustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan." Mutta sitten
minusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa
puukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen
kaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän
tuli iloiseksi! Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa
leipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan
hänelle ylivoimaista... Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että
hänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.

Hän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja
minä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä
tarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan
se liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän
kyllä voisi itsekin huolehtia -- sitä hän oli ennenkin tehnyt -- ja
sitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan
neljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa... Mutta
vaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut,
että olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta
auttaessamme häntä. --

Seuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana
ollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja
rouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta.
Menisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?

Kun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi
rouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän
asetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja
portaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä
vanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten
vieraittensa jalkojen juureen saakka.

-- Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten
kulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen
kiihkeästi. -- Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että
sisään tuodaan mitään likaa... Tie on aika tavalla likainen eilisen
sateen jälkeen.

-- Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti
astelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, -- Ja pyydän ja rukoilen
sinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en
voi pysyä vakavana.

Sanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen,
jossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat
varovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White
kuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti,
toisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella
poimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan
hameesta.

Anna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva
White merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti -- "estääkseen
meitä tulemasta uudelleen", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.

Rouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat
ehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta,
näkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.

-- Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman
puhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen,
sanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.

-- Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna
juhlallisesti. -- Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo
pienet raukat olisivat!

Spencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle
mielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra
Thomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa,
kun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri
sille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli
näköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja
kärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria -- oli
yhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan
hän olisi jo makaava haudassa...

Tylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona.
Kun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat
heihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat
kärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi
hyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta.
Yksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.

Mutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen
suvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta
he onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli
Robert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän
sillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin
lähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva
Dicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.

Kun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.

-- Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. -- Hän on tällä
hetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä
heillä on ennestään -- mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten
tullut vankka pikku poika.

Anna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:

-- Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.

-- Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä,
väitti Diana. -- Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.

-- He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian
myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.

-- Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on
suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon
hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!

Annan toivo ei joutunut häpeään -- kävi ilmi, että hän oli ennustanut
oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin
aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:

-- Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin
on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.

-- Siitä tulee viisi dollaria -- herra Daniel Blair on antanut neljä,
sanoi Anna miltei hätäisenä... Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.

-- Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt
teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista
-- jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet.
Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.

-- Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin
huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.

-- Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää
sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. -- Pikkulapset antavat
aina yllin kyllin puheenaihetta.

Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön
ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista
pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä
dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että
ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään
keräyslistaan.

Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä
iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi
vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka
tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri
vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta
Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja
olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja
rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.

Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa
laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa
voimattomia.

-- Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme,
sanoi hän valittavalla äänellä.

-- Hyväksyn kyllä -- tottahan toki -- mutta silti en avaa kukkaroani
sen vuoksi Anna kulta.

-- Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut
osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua
kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun
hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.



VII.

VELVOLLISUUDEN TIE.


Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena
tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä
oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla
paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut
mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.

-- Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen
keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.

Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan
taakse.

-- Oh, eipä mitään hirveätä, juuri... Istun vain ja koetan kirjoittaa
ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään,
mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon... Ne näyttävät niin
raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi
valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa
mielessä -- se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä
vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat... Mutta ehkä minä
jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla
ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien
oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on
minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.

-- Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät
sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.

-- Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule
pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa
minua kohtaan -- ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan
yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle,
että se harmittaa minua kauheasti... Hän ei ole vähintäkään ilkeä,
ei suinkaan -- hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet
muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua
pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä
kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" --
ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia
mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei
koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni
sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä
on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun
tehdä sen.

-- Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.

-- E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse
mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän
sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä
kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on
hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin
oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin
kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert,
ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran
saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta
ilmaisevalla äänellä.

-- Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.

-- Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö,
Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut
Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina,
joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien
käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen
kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen
allekirjoittaneeseen -- kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer.
Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi
minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra
Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.

-- Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan,
että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua
jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain
epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen
puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta
kuulevat? Rouva Donnell -- korko viimeisellä tavulla -- oli
taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi _hänen_
velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon
Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että
herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin
nopeasti laskennossa... Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen
piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen
varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana,
vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.

-- Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika
omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?

-- On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa.
Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan,
ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun
niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai
Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea...
Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin
ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä
tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä
vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän
-- hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju -- ja sitten hän sanoi,
että _minä_ sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän
"mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä
sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen
ojennus _tämän_ johdosta... Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint
Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti.
Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell
sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.

Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he
puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan -- vakavasti
ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus
on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä
mahdollisuuksia.

Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä -- hän tahtoi, jos
mahdollista, tulla lääkäriksi.

-- Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. -- On
jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää -- tauteja ja
vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan.
Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä
maailmassa, Anna -- tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon
summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta
saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon
minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä
jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni
ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.

-- Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta,
sanoi Anna haaveillen. -- En välitä hankkia ihmisille suurempaa
_tietoa_ -- vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme
pitäisi tähdätä siihen suuntaan -- mutta haluaisin hyvin mielelläni
lisätä heidän viihtymystään -- hankkia heille jonkun pienen onnen tai
riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi
syntynyt maailmaan...

-- Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä,
sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.

Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on
synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen
sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka
ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan
joustavaksi toivehikkuudeksi.

Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.

-- Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään
kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka
olen saanut lainaksi professori Boydilta.

-- Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva
Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa
paikassa.

Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi
iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla
vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua
kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi
huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.

-- Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.

-- Ei, olen vain väsynyt -- ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi.
Mary on kuolemaisillaan -- hän ei voi kestää kauan. Ja mitä
kaksoisiin tulee -- en voi käsittää, mitä heistä tulee...

-- Eikö heidän setänsä ole vastannut?

-- On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja
rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa
lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että
hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen
saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa.
Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta... Hän ei ole juuri koskaan
ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa
on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä
otan pienokaiset -- hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen
näköinen.

-- Oh! -- Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.
-- Ja Marilla tietysti ottaa -- niinhän?

-- En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi.
-- Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla
on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden --
olemme serkuksia -- on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä
mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi
kuusivuotiasta lapsukaista -- kaksoisia, ei kiitoksia!

Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin
niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.

-- Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain
yksi pari, sanoi Anna. -- Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme
paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein
hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.

-- Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi
odotettavissa... Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat
niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan
minulla ei ole niin paljon -- hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä.
Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.

Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia.
Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin
elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko
kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi
velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti
tälle uralle.

-- Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen
saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme
lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten
alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin
lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde
väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa
kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä...
Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa
heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva
Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja
ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi
siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka
ne olisivat vain serkkujakin... Minun mielestäni meidän selvä
velvollisuutemme on ottaa heidät.

-- Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.

-- Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei
tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista
työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni
vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja
myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.

-- Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta
jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta,
niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia
velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä
he eivät pidä -- kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti...



VIII.

KAKSOISET SAAPUVAT.


Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi
tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli
istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli
ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi
"tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä,
jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen
syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät
paljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan
ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean
länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita
veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel
rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.

-- Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen,
joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.

Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä
oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä
kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut
vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.

-- Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. -- Vai niin, siinä
kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen
hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa
hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti
kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet
juuri tärkätty ja silitetty.

Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä
lasten parissa... Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut
olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja
hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko
jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin
käsitellä lapsia. Hyvänen aika -- minusta tuntuu kuin Matthew-parka
vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten
nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on
ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin
täällä vaeltaa...

Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä
ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East
Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä
näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi
ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan
istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista
ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan
ponin kavioiden alle.

Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin
päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä
ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui
häneen kuin karhunpoikanen.

-- Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi
kurttuista poskea. -- Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa
vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut
kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?

-- E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä,
sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä
heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.

-- No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi
Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. -- Ajatella, että sinä
todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!... Dora voi istua hiljaa --
vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!... Tyttönä oleminen mahtaa
olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora -- nyt minä elvytän sinua
hieman!

Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni
Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja
alkoi itkeä.

-- Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu
hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon
vallassa.

-- Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. -- Tiedän
sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt
sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen.
Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän
sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että
minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö
voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa
istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti
siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.

-- Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?

-- Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta --
koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin
ja rypistäen kulmakarvojaan. -- Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän
itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä,
että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla
kaksoinen... Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain:
"Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" -- ja sitten pitää
tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän
ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin,
koska olen mies!

Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle
pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa.
Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen
kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy
vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään
ja ilahuttavalla uutisella:

-- Minä olen herra Davy Keith.

Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta
Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.

-- Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä
hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. -- Dora ei ole
puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko
ajan ajaessamme... Tämä kaakku oli hurjan hyvää -- niin paljon
pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään
aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva
Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän... Ja rouva
Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan
akka! Saisinko palasen lisää?

Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen
viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä,
että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa
korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:

-- Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.

-- Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä,
joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt
mitään vastaväitteitä.

Davy iski silmää Annalle -- sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli,
sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut
vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin
ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä
menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat
vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti
arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:

-- Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies -- gentlemanni -- ei koskaan tee
noin.

-- Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän
kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen -- olen poika.

-- Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.

-- Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.

-- Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan
haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. --
Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei
koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta -- tai unohda kiittää
-- tai vedä ketään tukasta...

-- Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi
Davy vilpittömästi. -- Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni
siksi kunnes olen kasvanut suureksi.

Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun
viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn
kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle --
pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän
katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä,
että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.

Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka
molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat,
jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli
keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät
olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja
kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi
ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa",
Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa
poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen
hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus
ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa
juonteessa.

-- Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi
tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. -- Dora saa nukkua
minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen
vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?

-- Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään
aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.

-- Menet kyllä, sen tiedätkin.

Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen
äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja
lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.

-- Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla
koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.

Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut
ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei
oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se
tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa.
Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain
vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen
ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää
hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna -- oli ihana,
leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.

Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa
Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.

-- Marilla pesi minut eilen -- ja rouva Wiggins hankasi minua
kiilloituspulverilla hautajaispäivänä... Sen pitäisi riittää koko
viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika
paljon hauskemmalta olla likaisena.

-- Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä
tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.

Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä
kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä,
jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa
jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä -- niin,
silloin oli asia ratkaistu... Davy Keith pesisi myöskin, vaikka
henki menisi siinä pelissä... Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet
nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja
hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina.
Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä
Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.

Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli
täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin
ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat
ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään
oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo
ennenkuulumaton tapaus sattui.

Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja
vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse
pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön
ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias
tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina
ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet
sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.

Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon -- karvaisen
pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja
uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas
Laurettan kaulalle.

Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia
kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät
selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti
pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja
kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.

-- Uh -- uh -- ih --! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika -- uhuu
-- päästi sen minun kaulaani! Ih -- ih! Nyt se kierii alemmaksi --
_ih!_...

Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän
Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori
jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä...
Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna
istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin,
pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää.
Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää
ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen
vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla,
johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni
vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.

-- Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi
työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?

-- Ei, eipä suinkaan... virkkoi Anna surullisesti.

-- Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen
tehneeksi, tunnusti Davy, -- Muita se oli niin metka ja julman
suuri mato -- löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme.
Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen... Mutta kuule, olihan
sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?

Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla
oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi
tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja
sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan,
istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi
sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut
hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin.
Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan
lähistöllä.

-- Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. -- Silloin hän
ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä... Nyt hän edes vain ry
vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa
juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn
istua pöytään koko ompeluseuran kanssa...

Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut
vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut
eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa
ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat
juoda teensä yhdessä myöhemmin.

Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton
ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun
vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä
olla Dora -- tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine
vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista
vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.

-- Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin
häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan
ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".

-- Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. --
En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi... Ja
minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja
sika juoksi suoraan ylitseni... Leninkini oli niin hirveän näköinen,
mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi
sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun
yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis
esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla -- uh!

Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan,
sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä
hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin
vuoteeseen ilman illallista.

Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui
vakavasti hänen kanssaan -- menettelytapa, johon hänellä oli suuri
luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle
olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin
huonosti.

-- Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy,
mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne
ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa,
sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin
silmittömästi... Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan
sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota
kupsahtaisi sinne?

-- Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä... Paul
käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.

Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen
mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään,
kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen
olkapäätään vasten.

-- Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en
olekaan yhtä kiltti kuin Paul?

-- Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka
olikaan -- oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. -- Mutta pitäisin
sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.

-- Minä -- minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi
tukahtuneella äänellä. -- Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka
tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän
puhu siitä Marillalle, mitä?

-- En tiedä, Davy. -- Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle...
Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat
minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.

-- Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.
Tämän löysin kellarinrappusilta.

-- Davy, mitä olet tehnyt?

-- Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan
sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko -- olisi sentään aika
metkaa antaa sen olla siellä.

-- Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!

Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan
eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman
rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että
peitteen -- niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili
häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen
alle.

-- Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna
väristen.

Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas
sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla
oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä
se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan
ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi
kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.

-- Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa
koko elämänsä aikana... Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki
katui ajoissa. -- Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan.
Sepä hauskaa... Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä,
sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä
minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.



IX.

MAKUKYSYMYS.


-- Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi
minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston
mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. -- Tuota naista en voi
kuolemakseni sietää... Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin
että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen
lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.

Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja
nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen
peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista
säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi
miettiväisiä kasvojaan.

-- Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä
toisianne, sanoi hän. -- Se on melkein aina syynä siihen, etteivät
ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään
pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä,
opin pitämäänkin hänestä.

-- Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten
makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi,
että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan
kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. -- Mitä
tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle
on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä
asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.

-- Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti,
sanoi Anna nuhtelevasti. -- Kuinka voitte sanoa mitään sellaista?
Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita
rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani
ja kiivastuin -- en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja
hillitysti.

-- Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.

-- Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna.
-- Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette
esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani
on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että
minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.

-- Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.

-- Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se
tummeneekin vuosi vuodelta -- eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa
minulle.

-- No no -- koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin
herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa
ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.

-- Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka,
että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä
te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi
nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi,
älkää välittäkö siitä -- minulla on sellainen tapa"... Te arvelette
hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee,
että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin
sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on
hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän
ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen
maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!

Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi
maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää,
ettei se ollut oikein onnistunutta...

-- Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra
nähköön, jupisi herra Harrison. -- Useimmillahan on. Minulla
itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt.
Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset
juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti... Sinullahan
oli myöskin muuan "tarkoitus" -- miten käräjätalo edistyy?

-- Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana,
ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien
maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet
oikein auliiksi, herra Harrison.

Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla
sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.

-- Minkä värisen te siitä laitatte?

-- Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti
tulee punainen -- jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii
värit tänään kaupungista.

-- Kuka suorittaa työn?

-- Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein
valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen
Pye-niminen -- täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä
-- sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä.
He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän
mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat
nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään
Pyelle... Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.

-- Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. -- Jos hän
vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä
Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]

-- Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla
omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.

-- Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra
Harrison. -- Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä
tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan
puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman
etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin
kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa,
jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?

-- Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana.
Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla
raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä
menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon
toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin
petkuttanut häntä -- se meni alas kaivoon... Ja tänään on Marilla
tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän
makaa ja tähystelee pimeätä.

-- Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. --
Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä,
ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut
alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla
kamalia kiusankappaleita teille...

-- Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin
palkintonsakin... sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi
Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän
hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.

Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro
ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.

Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n.
s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä
ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat
säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten
niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan,
ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja
riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin
mieluista.

Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn.
Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän
oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä
käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen
männikön ympäri, näki hän.

Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset,
löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" -- Hän tuijotti
ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän
puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.

-- Tässä on tapahtunut joku erehdys -- muu ei ole ajateltavissa.
Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa
tekisi mitään kunnollista...

Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla
ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen
levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan
syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä
renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin
seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn,
Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten
lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.

-- Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.

-- Se _on_ totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta.
-- Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen
siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti _hirveätä!_ Mitä
hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?

-- Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä
hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista
Marillalle.

-- Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. -- Kas tällainen
on asia -- Joshua Pye on maalannut käräjätalon _siniseksi viheriän
asemasta_ -- korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin,
mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä... Ja rouva Lynde sanoo,
että se on inhoittavin talon väri -- lisäksi vielä yhdessä kirkkaan
punaisen katon kanssa --, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut
uneksia... Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää
minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän
haljeta -- kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.

-- Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli
Diana puolittain itkien.

Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun
niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt
käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit
olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä
luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty
värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi,
oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan
parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset,
että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät
Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan
numeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin
niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti,
että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä
tänä päivänä.

Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa,
jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla
oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki
eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.

-- Minun _täytyy_ itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista
vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. -- Se on niin nöyryyttävää, niin
hirvittävän ilkeätä... Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme...
Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.

Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean
ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. _Heidän_
rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat
siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku
purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat
idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja
mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja
irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi
läkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi
Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä,
olipa sitten _hänen_ yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli
pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi
saada rahansa.

Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa.
He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli
lautamies.

-- Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. -- Ei käy päinsä,
että annatte hänen kärsiä erehdyksestä -- hän väittää, ettei hän
ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan
väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja
käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.

Onnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän
jälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta
sen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen.
Ihmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti
sellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.

Rouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan
näyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat
tehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti
sellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki
puunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan
kylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi.
Ja rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi
salaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos "yhdistys"
aikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle
kolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut
pelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka
pysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella...

Herra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja
Annalle.

-- Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja
haalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen
niin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi
aikaa myöten... Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset
voivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä.
Sekin on jo sangen paljon.

-- Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan
joka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.

Ja tunnustaa täytyy, että niin kävikin.



X.

DAVY TARVITSEE VAIHTELUA.


Kun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin
Koivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu
siitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli
ollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku
kuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään
poikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä
suhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset
ja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut
ainoatakaan kertaa "antaa silmäyksiä" lähellä oleville pojille.
Barbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus -- hän
oli kaatanut sangollisen vettä lattialle -- ja Anthony Pye ei ollut
lainkaan ollut koulussa.

-- Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka
ei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella
ääneen itsekseen. -- Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi --
on ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha
eikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee
hienosti ja arvokkaasti -- aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää,
että hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin...
Meillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat
viimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä
Davykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi... Luulen todellakin,
että poika tulee paremmaksi... Kuinka hiljainen metsä tänään on --
ei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka
suhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella
rannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan
jokaista teitä kuin ystävää.

Anna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun
ympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka
juuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.

-- Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen,
että yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet
ollut.

-- Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja,
sanoi Anna hilpeästi. -- Sinunhan on muistettava, että minä olen
ollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme.
Olen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi.
Nämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin
minulla on tilaisuutta haaveiluun... paitsi tuo puolituntinen
ennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa
opiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten
suorastaan ennätä mitään.

Et voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen
senjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä
vinttikamarissa... Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja
komea ja ylhäinen henkilö -- suuri teatteriprimadonna tai Punaisen
ristin sisar tai kuningatar... Eilen illalla olin kuningatar. On
kauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon,
mutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar
milloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä.
Mutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita...
Olen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea
keiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu,
jota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on,
että hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä
menet, Diana?

-- Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden
hameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa
minua kotiin?

-- Voisinhan tulla -- koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin,
sanoi Anna viattoman näköisenä.

Diana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei
ollut loukkaantuneen näköinen.

Annan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta
menosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän
sen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset...
Pihalla hän tapasi Marillan -- Marillan, jonka katse ilmaisi
epätoivoa.

-- Anna, Dora on poissa!

-- Dora! Poissa! -- Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin
veräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen
silmänurkissaan.

-- Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?

-- Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. -- En ole nähnyt tyttöä
sitten päivällisen -- siitä voit olla varma.

-- Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.

-- Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan
ja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa
kanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin
kotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa.
Davy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin
tieheni.

-- Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.

-- Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. -- Hän ei
koskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen
hän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?

Marilla pudisti päätään.

-- Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain
ulkohuonerakennuksessa.

Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa
etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen.
Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan,
huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy
seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista,
ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja,
missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa
jälleen pihalla.

-- Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.

-- Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.

-- Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.

-- Sitä -- sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.

Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa
kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä
paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi
liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean
kaivoista. Entäpä jos Dora... Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta
loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.

-- Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli
käsiään.

-- Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa -- he matkustivat
kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.

Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä
nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka
ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat
vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn
haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä,
katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana
hän piti koko näytelmää.

Viimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.

-- Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole... Mutta onhan merkillistä, minne
tyttö on livistänyt?... Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma
siitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?

-- Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi
Davy loukkaantuneen näköisenä. -- Ehkä joku maankiertäjä on ollut
täällä ja varastanut hänet.

-- Loruja, sanoi Marilla tuikeasti -- hän tunsi nyt mielensä
keventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. -- Anna,
luuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko
ajan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi
kerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.

-- En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi,
mutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.

Ei kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa
olisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos.
Sanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä
paksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.

Anna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen
löytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut
kiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja
huusi kovalla äänellä Doraa.

Inkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja
kiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna
valittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota
herra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti
säpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä
istui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli
ollut nauloja.

-- Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä
sinä istut täällä?

-- Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora,
mutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen
ja pani sen kiroamaan... Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos
ennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja
huusin -- olin niin peloissani!... Oi, olen niin nälissäni, ja
värisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.

-- Davy!...

Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain
sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä
ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli
käyttäytynyt niin huonosti.

Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa
anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta -- hän oli valhetellut
tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli
asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi...
Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän
oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta -- kuinka paljon, sen
käsitti hän oikeastaan vasta nyt -- ja hänen sydäntänsä vihloi, kun
hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti
valehdella.

Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa,
joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi,
että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein
kovakouraisesti... Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja
haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa,
antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten
hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin
Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten
mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän
vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja
silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.

Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten
istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja
hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi
rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän,
alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin
käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä
kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi,
että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä
rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli
sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan
kanssa.

Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä,
mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys
vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja
tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.

-- Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.

Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. -- Tahdoin vain hieman
laskea leikkiä... Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän
hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää
säikäyttää teitä suuria taas kerran... Ja niin olikin.

Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi
Davyn virnistää tuolle muistolleen.

-- Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna,
vielä surullisempana kuin ennen.

Davy näytti ällistyneeltä.

-- Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän
oli? Puijasin vähän?

-- Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja
vieläpä useita kertoja?

-- Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. --
Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun
oli pakko iskeä se päähänne...

Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja
levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti
mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. -- Etkö
tiedä, kuinka väärin sellainen on?

Davy kauhistui. Anna itki -- hän oli saattanut Annan itkemään...
Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä
ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi
kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.

-- En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti
hän. -- Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin?
Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain,
toinen toistaan pahemmin... Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa,
luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin
hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta... Olisithan voinut
sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä,
että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.

Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian
äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja
katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.

-- Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että
annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan
enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.

-- Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti
Davy nyyhkyttäen. -- Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin
saat nylkeä minut elävältä, Anna.

-- Älä sano "puijata", Davy -- sano narrata, sanoi opettajaneiti.

-- Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen
polvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin.
-- Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää
sen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.

-- Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana
kuuluu niin rumalta ja huolimattomalta -- siitä sinun on kokonaan
luovuttava.

-- On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on
luovuttava, sanoi Davy huokaisten. -- En ikimaailmassa luullut
sellaista olevan niin paljon... On ikävää, että puij -- että
narraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä,
mutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te
teette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni
tietää.

Anna katsoi rukoillen Marillaan.

-- En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. -- Voin
kyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että
valehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan
sopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen
kasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias
poikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan
lähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin
saamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on
saava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä
mitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen
olemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta? Siihen
sinun pitäisi kyetä -- sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on
mielikuvitusta...

-- Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen
asioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. -- On
niin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, -- miksi istuttaisiin
keksimässä vielä useampia?

Loppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten
tavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista
seuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä
kun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen
hiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet
istumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin
nojautuneena.

-- Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij -- tarkoitan narraaminen
väärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.

-- On, kultaseni.

-- Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?

-- Tietysti.

-- Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä
_hän_ narraa... Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä
en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.

-- Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut
sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.

-- On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata
tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä
tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain
nähdäkseni, mitä tapahtuisi... Ja _mitään_ ei ole tapahtunut, lopetti
Davy itkunsekaisella äänellä.

Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä
olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.

-- Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi
hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään
en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta
kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä
te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön
kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.

-- En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta
tänään. Ja Davy -- Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti
etusormellaan synnintekijää -- pojalle on valehteleminen melkein
kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle -- niin, Davy, usko se!
Tästä näet, että Marilla puhui totta.

-- Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku
_tapaus_ -- jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä
äänellä.

-- Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi --
kaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten
asioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain
kehnoja ja mitättömiä.

-- Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan
makaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja
kihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.

Anna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos.
Sitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että
hänen täytyi pidellä kylkiään.

-- Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi
Marilla ärtyisästi. -- Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko
päivänä.

-- Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.

Ja Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen
kasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan
taloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.

-- Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin,
vaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle
pahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni
siihen määrin... Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa
Carmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän
ymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli
niin suureksi, että Jumala välitti hänestä... Anna, minä en tiedä,
kuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan
nähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.

-- Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava
minä olin tänne tultuani.

-- Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä -- _et koskaan_. Näen sen nyt,
kun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän,
että sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse
pulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä
ilkeyden halusta.

-- Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla
äänellä. -- Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on
kylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään
toisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä
aikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän
kelpaa leikkitoveriksi pojalle.

Luulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.

-- Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta
pitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt
seitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan
voivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta
kouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.

-- No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona,
sanoi Anna hilpeästi. -- Kaikkine virheineenkin hän on kultainen
pikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä
hyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta
kuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.

-- Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei
ole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi
ei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.

-- Dora on _liian_ erinomainen, sanoi Anna. -- Ja hän käyttäytyisi
yhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi
hänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi
kasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen,
lopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla -- että me aina pidämme
eniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa
määrässä.

-- Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. -- Rakel
Lynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.



XI.

KOULUSSA.


"Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista", kirjoitti Anna
eräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se
hänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä.
Melkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin
hullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan,
kun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista
yksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata
"kesakkoinen", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi:
"Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä
tarkoitetaan."

"Mitä sitten?" kysyin minä.

"Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti."

Saint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan
estää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule,
että Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi
Jimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut
häntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en
_virallisesti_, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla
sillään.

Eilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: "Jos
sinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa,
kuinka monta sinulla on silloin yhteensä?" -- "Suun täysi", sanoi
Lottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle,
miksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec
Sloane syvällä vakaumuksella: "Sillä silloin saadaan sadetta
seuraavana päivänä."

On niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki
hauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että
häntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia
naurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän
sanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi
juuri sillä tavalla.

Luulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin
kiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista.
Eräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni
päivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein
tuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he
kaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat
tietenkin sangen jokapäiväisiä -- nukkeja, kelkkoja ja luistimia.
Mutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi
'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'.
Hannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa
sen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi.
Kun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole
naimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa,
niin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa
kummastakaan.

Ihmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada
'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli,
ja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen
hienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai
kuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa
itselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.

Eräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle
kaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan,
mutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli
tuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt
sen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun
sen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko
komeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen... Emerson Gillis oli ostanut
'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja
manteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut
kirkon kolehtia varten.

Annetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita,
jotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua
sikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään.
'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa
housuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse
katua', selitti Willie.

Toivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään --
lähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla
sanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle
kirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa
minulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain
huomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän
piti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen,
jonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki
tyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.

Perjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein
uudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa
palkan. Nämä "aineet" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn
sepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet
ovat uskollisesti säilytetyt:

    'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,
              viher Vaara
               _Canada_.

    Linnuista.

    Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut
    on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja.
    Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on
    Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena.
    Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut
    itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä
    tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa
    sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä,
    hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että
    hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan. Se ei ole oikeen.
    Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille
    vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä
    kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä
    kertaa edward Clayltä.'

Saint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä.
Saint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on "kiusalla"
valinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen
keksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.

    'Rakas Neiti Shirley!

    Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka
    olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi
    ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi
    ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi
    päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se
    sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean
    huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa.
    He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.

                                  Teidän uskollinen Jacob Donnell.

    P.S. Käräjätalo on hyvin vaalean sininen.'

Annetta Bellin kirje oli erittäin pitkä, mikä hämmästytti minua,
sillä ainekirjoitus ei ole Annettan vahva puoli, ja hän kirjoittaa
tavallisesti yhtä lyhyesti kuin Saint Clairkin. Annetta on hiljainen
pikku typykkä ja mallityttö, mitä tulee hyvään käytökseen, mutta
hänellä ei ole kipinääkään omaperäisyyttä. Kas tässä hänen
epistolansa:

    'Rakkahin neiti!

    Nyt kirjoitan teille kirjeen sanoakseni teille, kuinka paljon
    pidän teistä. Rakastan teitä koko sydämestäni, koko sielustani ja
    mielestäni, kaikella, mikä minussa kykenee rakastamaan, ja tahdon
    aina palvella teitä. Se olisi korkein toivomukseni. Juuri sen
    vuoksi koitan niin kovasti olla kiltti koulusa ja osata läksyni.

    Te olette niin kaunis, hyvä opettajaneiti. Teidän äänenne on kuin
    musiikkia ja teidän silmänne kuin orvokit, kun kastehelmet ovat
    laskeutuneet niille. Te käyttäydytte kuin korkea ja komea
    kuningatar. Teidän hiuksenne ovat kuin kehrättyä kultaa. Anthony
    Pye sanoo, että ne on punaset, mutta älkää välittäkö siitä, mitä
    Anthony sanoo.

    Olen tuntenut teidät vain pari kuukautta, mutta minun on vaikea
    käsittää, että koskaan on ollut aikaa, jolloin en ole teitä tuntenut
    -- jolloin ette vielä ole astunut elämääni siunaamaan ja pyhittämään
    sitä. Katson aina taaksepäin tähän vuoteen elämäni ihanimpana, siksi
    että se on vienyt minut yhteen teidän kanssanne. Tänä vuonnahan me
    muutimme Avonleaniin meidän entisestä paikasta. Rakkauteni teihin
    on tehnyt elämäni hyvin rikkaaksi ja on puhdistanut minua paljosta
    sellaisesta, joka on pahasta. Kaikesta tästä minun on kiittäminen
    teitä, hyvä opettajaneiti.

    En koskaan unohda kuinka suloisen näköinen olitte, kun viimeisen
    kerran näin teidät, mustassa puvussanne ja kukkia hiuksissa.
    Sellaisena olen näkevä teidät edessäni kaikkina aikoina, vielä
    sittenkin kun molemmat olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi.
    Te olette aina oleva nuori ja viehkeä minun silmissäni, hyvä
    opettajaneiti. Ajattelen teitä aina ja alituisesti, aamulla ja
    keskipäivällä ja hämäränhetkinä. Rakastan teitä nauraessanne ja
    huokaillessanne, vieläpä silloinkin kun näytätte pilkalliselta ja
    halveksivalta. En ole koskaan nähnyt teitä epäystävällisen
    näköisenä, vaikka Anthony Pye sanoo, että teillä on aina ankara
    ilme, mutta se ei kaiketi ole mitään ihmeellistä, sillä hän
    ansaitsee sen. Rakastan teitä jokaisessa uudessa leningissä, te
    esiinnytte vielä jumalallisempana jokaisessa uudessa leningissä
    kuin sitä edellisessä.

    Kiltti opettajaneiti, hyvää yötä. Aurinko on mennyt mailleen ja
    tähdet tuikkivat taivaan kannella -- tähdet jotka ovat yhtä
    kirkkaita ja kauniita kuin sinun silmäsi. Suutelen käsiäsi ja
    kasvojasi, sinä suloisin. Jumala varjelkoon sinua ja suojelkoon
    sinua kaikesta pahasta.

                         Neidin uskollinen oppilas Annetta Bell.'

Tämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että
Annetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi
valehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa,
otin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin
häntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita...
Annetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän
sanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä
tiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä
piironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle
oli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.

'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki
papiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä,
mutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän
oleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä... Mutta minun
mielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan
sieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli
'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen
sopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin "leninki" "vivahdus"-sanan
asemesta. En tiennyt, mitä "vivahdus" oli, mutta luulin sen olevan
jotain, jota pannaan ylle. En ymmärrä, kuinka neiti voi saada
selville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin
kauhean hyvä pää'.

Sanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön
kirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa
seikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku
kepposensa oli tullut ilmi.

'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on
tosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän
teistä koko sydämestäni.'

Sellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia
toiselle oikein niinkuin tulisi.

Tässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en
voi jäljentää.

    'Hyvä neiti!

    Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä
    käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli
    viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen
    ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin
    siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon
    teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli
    ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä
    kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme
    pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät
    irti vyötäröstä takaa. Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin
    pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja
    aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria
    tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se
    särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin
    nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria
    tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä
    muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli
    paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole
    ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään. Mieluummin toki menen
    kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.

                                             Kunnioituksella
                                             _Barbara Shaw_.

Willie Whiten kirje alkoi:

    'Korkeasti kunnioitettava Neiti!

    Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa,
    ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran.
    Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja
    sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen
    sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa -- ei, kun
    menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin
    huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini
    oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se
    syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea. Emerson Gillis
    sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut
    rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson
    on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata
    Tätiä, hänellä on vain enoja.

    Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun
    luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen
    kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin
    harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa
    isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita -- ketään
    _oikeita_ leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori
    sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja'
    oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän
    Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani. En luule sen tuottavan
    mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä,
    yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi
    voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen
    sydämensä... Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei
    ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin
    kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti
    puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair
    Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin
    lippu oli parempi kuin tähtilippu. He törmäsivät yhteen, mutta
    sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa
    isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin,
    mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän...

Paulin kirje.

    'Hyvä Opettajaneitini!

    Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä
    ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat
    ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt
    teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi
    isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te
    saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita
    ja oloja.

    On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota
    mitään iloa kertoa heille tällaista.

    Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä
    heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä
    sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä
    silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu --
    sepä juuri heissä onkin hauskaa.

    Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen
    pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä
    on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista
    Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi
    kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on
    Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina,
    mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat
    kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman
    asiat -- ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran
    tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?

    No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan
    kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu
    muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs
    neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän
    purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka,
    ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän
    astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä
    seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin
    niistä teille.

    Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren
    luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen
    kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka,
    joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa
    kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä
    on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät -- soiton voi kuulla
    milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta
    useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu
    kallioitten välissä.

    Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.
    Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen
    Merimieskaksoisten kanssa.

    Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona.
    Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta
    vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on
    omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla
    merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin
    salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että
    jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse
    tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut
    isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka
    kiroilevat. Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti,
    ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi
    hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.

    Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi
    Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin
    siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista,
    se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet
    olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme
    aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut
    auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten?
    Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri
    puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja. Me purjehdimme suureen
    satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia,
    suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni
    siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen
    vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että
    auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.

                         Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.

    P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?

                                               Sama.



XII.

ONNETTOMUUKSIEN PÄIVÄ.


Oikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja
levottomat tunnit, mitkä aiheutuivat "jomottavasta" hammastaudista.
Kun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa,
tunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.

Hän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen
poskensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut.
Koulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa,
ja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä.
Anna käski heidän mennä sisään istumaan -- tuimemmalla äänellä kuin
mitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti
paikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna
näki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan
häneen kiusoittavasti virnistäen.

Ei koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta "kirkuvaa"
kivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen
pulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan,
kompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat
seuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla,
kivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli
onnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat
kasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.

Anna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.

-- Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi
liikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät
istumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin
kömpelösti.

Barbara raukka tepsutti takaisin paikalleen, ja esiinpyrkivät
kyyneleet yhdessä noen kanssa tekivät hänen kasvonsa sekä
säälittäviksi että naurettaviksi katsella. Koskaan ennen ei ollut
hänen rakastettu, hyväsydäminen opettajansa puhutellut häntä niin
ankarasti ja tylysti ja Barbara tuli syvästi murheelliseksi. Anna
itse tunsi pienen omantunnon pistoksen, mutta se teki vain osaltaan
hänen mielialansa vielä ärtyisemmäksi, ja toinen valmistava luokka
muistaa vielä tänä päivänä tunnin, joka silloin oli kulumassa, sekä
sen armottoman "typertymisen" laskentotunnilla, joka sitten seurasi.

Kun Anna lyhyellä ja tuimalla äänellä saneli erästä lukua, saapui
Saint Clair Donnell henki kurkussa.

-- Sinä tulet puoli tuntia liian myöhään, Saint Clair, sanoi Anna
ankarasti. -- Kuinka ihmeessä se on voinut tapahtua?

-- Hyvä neiti, minun täytyi auttaa äitiä vanukkaan sekottamisessa
päivälliseksi, sillä me odotamme vieraita ja Clarice Almira on
sairas, kuului Saint Clairin vastaus.

Se lausuttiin täysin kunnioittavalla äänellä, mutta kuinka olikaan,
synnytti sekin suurta iloisuutta tovereissa.

-- Istu paikallesi ja laske rangaistukseksi sivulla kahdeksankymmentä
neljä olevat kuusi probleemaa, sanoi Anna.

Saint Clair näytti hämmästyvän tuosta äänensävystä, mutta hän meni
aivan kiltisti pulpetilleen ja otti kivitaulunsa esille. Sitten
hän livahutti salaa pienen paketin Joe Sloanelle toiselle puolen
käytävää. Anna tavoitti hänet itse teosta ja teki jonkun verran
hätiköidyn johtopäätöksen paketin sisällyksestä.

Vanha rouva Hiram Sloane oli viime aikoina alkanut leipoa ja myydä
eräänlaisia "pähkinäkakkuja" eli nekkuja, tällä tavoin lisätäkseen
jokseenkin niukkoja tulojaan. Nekut olivat erikoisen viekoittelevia
pikkupojille, ja useiden viikkojen aikana Annalla ei ollut ollut
niinkään vähän harmia niiden vuoksi. Kouluun mennessä oli poikien
tapana jättää pienet säästörahansa Hiram rouvalle ja ottaa nekut
mukaansa luokalle, jossa he koettivat syödä niitä ja kestitä
tovereita niillä tunnin aikana.

Anna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan
kouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui
siitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä
tuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen
paperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää -- aivan hänen
silmiensä edessä.

-- Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.

Joe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen
pieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti.
Koskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka
tällä hetkellä.

-- Viskaa se heti tuleen! käski Anna.

Joe oli mitä surkeimman näköinen.

-- Hy... hy... hyv... hyvä n... n... neiti, alkoi hän.

-- Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.

-- M... mutta hy... hy... hyvä neiti, s... s... se... se... on...
änkytti Joe epätoivon vallassa.

-- Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.

Topakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja
pahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota
ei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.

Joe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi
suuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja
valkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt
ylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään -- juuri
viime hetkessä.

Muutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun
kauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai
tulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian
ajattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja,
sisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä.
Herra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä
päivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli
juhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman
ennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät
ulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri
huonetta.

Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat
kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla
keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut
eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie
Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja
ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.

Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut
vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui
lepoon... Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan
ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka
täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman
Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua
hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien
kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.

Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi -- ja kuitenkin tunsivat
kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä
ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata
sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski
pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia
avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä,
hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he
menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia,
kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien
vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane,
joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen
ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.

Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että
jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana,
mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän.
Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle
-- joskin ehkä hieman väkinäisesti -- mutta nyt se oli mahdotonta.
Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän
halveksivan ilmeensä.

Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki
lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat
hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi
suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat
uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki
ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen
pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen
yli ja hyppäsi alas lattialle.

Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme,
ja Anthony Pye nauroi ääneen.

Sitten syntyi hiljaisuus -- hyvin painostava ja epämiellyttävä
hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako
suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein
tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla
välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että
hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin
henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät
kuin Annalla juuri tällä hetkellä.

-- Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.

Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen
kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen
katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja
sopersi innokkaasti:

-- E... e... ei, n... n... neiti, e... e... en minä!

Anna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän
katsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen,
röyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.

-- Anthony, sinäkö sen teit?

-- Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.

Anna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas
karttakeppi jotain kovaa puulajia.

-- Tule tänne, Anthony.

Tämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli
saanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin
Anna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla
tavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla,
ja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti,
kasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Anna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja
käski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja
katuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli
lauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä
kevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit
aikomukset, joita hän aina oli toitottanut -- hän oli todenteolla
lyönyt oppilastaan!... Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan!
Ja kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja
vielä pahempi, katkerin ajatus kaikista -- hän oli kadottanut
viimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän
luonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.

Jättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli
kotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja
itki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa
-- itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle,
pakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä
vaivasi.

-- Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa,
nyyhkytti Anna. -- Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään,
Marilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken
itsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.

-- No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla
päättävällä äänellä. -- Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.

-- Ah ei -- ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan
enää voin katsoa lapsia silmiin... Tunnen, että olen nöyryyttänyt
itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja
hirveä minä olin... En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä --
hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen
nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni
Anthonyn sydämen -- ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan
miksikään hyödyksi.

Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin
ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun
Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin
lempeällä äänellä:

-- Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,
Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä -- mutta ne joutuvat unohduksiin.
Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle... Mitä tulee
Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän
pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.

-- En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen
niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee
Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti
käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.

Marilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli
eräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää
mitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:

-- Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna
tulee uusi -- ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli
tapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi!
Saatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla
täytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.

-- Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä,
sanoi Anna synkästi.

Mutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä
määrin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.

Rattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan
voittamattomat luumuleivokset -- joista Davy pisti poskeensa neljä
-- virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui
sinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että
maailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja
taukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus,
joka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa,
joka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.

    "Nousevan päivän kultainen kutsu on näin:
    Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!"

lauloi Anna pukeutuessaan.

Lumen vuoksi hänen täytyi mennä kouluun suurta valtatietä myöten, ja
hänen mielestään hänellä oli suunnattoman huono onni, kun Anthony
Pyen piti tulla taapertaa tietä pitkin juuri kun hän ennätti alas
Vihervaaran oikotieltä. Hän tunsi olevansa niin pahoilla mielin,
kuin jos osat olisivat vaihtuneet -- mutta hänen sanomattomaksi
hämmästyksekseen Anthony ei ainoastaan nostanut lakkiaan -- mitä hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt -- vaan sanoi aivan luontevasti:

-- Tie on tänään vähän vaivaisessa kunnossa, eikö totta? Saanko
kantaa neidin kirjoja?

Anna luovutti kirjansa ja tuumi itsekseen, oliko hän oikein
hereillä... Anthony kulki edelleen äänettömyyden vallitessa kouluun,
mutta kun Anna otti takaisin kirjansa, hymyili hän pojalle -- ei
tuota hieman jäykkää opettajatarhymyä, jota hän ei koskaan ollut
katsonut voivansa kieltää edes häneltä, vaan täysin luonnollista
ja oikein sydämellistä hymyä. Anthony hymyili -- ei, jos totuus
on sanottava julki, Anthony irvisti takaisin. Irvistyksenhän ei
tavallisesti katsota ilmaisevan erikoisen suurta kunnioitusta, mutta
Annalle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että vaikkakaan hän ei olisi
voittanut Anthonyn sympatiaa, oli hän kuitenkin tavalla tai toisella
saavuttanut hänen kunnioituksensa.

Rouva Rakel Lynde pistäytyi talossa seuraavana lauantaina ja vahvisti
tämän luulon.

-- Voitko ajatella, Anna, että olet nyt saanut ystävän Anthony
Pyestä. Hän sanoo, että sinä "sivalsit häntä yhtä navakasti kuin jos
olisit ollut mies."

-- En olisi luullut, että voittaisin hänen ystävyytensä antamalla
hänelle selkään, sanoi Anna hieman surumielisesti, tietäen hyvin,
että se aatteellinen pohja, jolle hän oli rakentanut, oli järkkynyt.
-- Koko juttu tuntuu minusta niin käsittämättömän nurinkuriselta...
Ja olen varma siitä, että se sääntö, jota olen noudattanut, pitäen
ystävällisyyttä lähtökohtanani, ei voi olla väärin.

-- Ei, mutta ne, joitten nimi on Pye, ovat poikkeuksena jokaisesta
tunnetusta säännöstä. Niin on asia, päätti Rakel rouva suurella
varmuudella.

Herra Harrison sanoi: -- Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin näin
kävisi! -- kun hän sai kuulla jutun, ja Jane ei pitänyt itseään liian
hyvänä ollakseen kelpo lailla pisteliäs vanhalle Anna ystävälleen.



XIII.

KÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.


Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa
Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista
vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän
alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa
hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet
viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.

-- Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan
syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.

-- Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!

-- Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. -- Jos vanhempani olisivat
neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella
tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta
vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon
kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on
viheriä. -- Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane
tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme
ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne
vielä metsää oikein, arvelen minä... On niin monta yksinäistä ja
kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että
on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä
olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin
tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa
koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.

-- Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka
mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta
kuin Annan. -- Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo
lailla kosteata maassa?

-- Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus
syrjäytetty. -- Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni
varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon
panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat
uskoa -- sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen -- hyytelöllä
täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja
keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia... Vähän
voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin
sangen proosallisia... Mutta voihan ainakin panna niiden päälle
jotain hyvää.

Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi --
aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva
tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista
aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus,
josta kukkaset loistivat kuin tähdet.

Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman
kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa
veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan
sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan
vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.

-- On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi
Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. -- Koettakaamme tehdä
tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa
taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme
silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane,
sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.

-- Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.

-- Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä... Juuri tuota samaa olen usein
huomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet
kiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka -- ja ellei kestä, niin
sitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää
orvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen
kahdeksankymmenvuotiaaksi -- jos koskaan pääsen niin pitkälle --
suljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen
ne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille
lahjoittanut.

-- Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen,
sanoi Priscilla.

Anna punastui hiusmartoa myöten.

-- Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan
että olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma
olisi melkoista mielenkiintoisempi paikka -- vaikka se tietenkin on
kelpo lailla huvittava muutenkin -- jos ihmiset aina toisivat ilmi
sisimmät ajatuksensa.

-- Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä,
sanoi Jane sangen järkevästi.

-- Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää
itseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme
joka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee
olemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä,
mikä hänen mieleensä juolahtaa.

Se on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan
ennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.

Polku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että
tyttöjen piti kulkea "kuin köyhän talon porsaat", ja silloinkin
männynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli
sametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat
matalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.

-- Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. -- Minä poimin
kokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.

-- Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet
saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.

-- Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli
joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi
sitä, sanoi Anna. -- Oi, tytöt, katsokaa tätä!

"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen
päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut
ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja
sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä
kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien
koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat
vedenreunamilla.

-- Kuinka sievä! sanoi Jane.

-- Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski
maahan korinsa ja ojensi kätensä.

Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane
pudotti kalossinsa.

-- Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa,
selitti hän.

-- Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme
täältä, virkkoi Anna. -- Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten
vedämme arpaa. Diana!

-- Koivulampi, ehdotti Diana heti.

-- Kristallijärvi, arveli Jane.

Anna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa
esittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi
tähän luottamukseen ehdottamalla nimeä "Välkkyvesi". Anna äänesti
"Keijukaisten kuvastinta".

Nimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka
opettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet
pantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja "veti".
"Kristallijärvi" -- luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä.
Kristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma
oli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän
ajatuksen omanaan.

Tytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja
tulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle
apilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka
kiemurteli ylös metsään, ja he päättivät "tutkia" senkin. Ensiksi,
laidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka
muodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat
hattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla,
höyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja
sukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä,
joka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan
auringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.

-- Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna.
-- Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa
meitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta
tirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja
ettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä
sienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina
auringonpaisteisilla paikoilla.

-- Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane.
-- Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta -- niin,
vaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos
tietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että
olisin rikas ja kaunis ja sukkela.

-- Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.

-- Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.

Anna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen
mitättömänä ja arvottomana.

-- Minä toivoisin, että olisi aina kevät -- kaikkien sydämissä, ja
koko elämässämme, virkkoi hän.

-- Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma
olisi taivaan kaltainen.

-- Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy
-- niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä
kimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa...
Etkö sinäkin, Jane?

-- Minä -- minä en oikein tiedä... sanoi Jane hieman vaivaantuneena.

Jane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti
koetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle
oli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin
suorastaan pakko vaati.

-- Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka
päivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.

-- Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?

-- Oh, varjelkoon -- en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan
ajattelisi vaatteitamme.

-- Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme -- pikku
hiukkasen, sanoi Anna vakavasti. -- Me ennätämme siihen kyllä
koko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on
pakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki
tulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa -- tai asuissa olisi
kai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista
muutamia vuosisatoja -- niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni
siihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut
vaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa.
Teillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee
olemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.

Polku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea
pölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen
pyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä,
lehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä
päivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä
useita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita
kuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät
kiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät
vapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.

Heidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat
Carmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään,
koivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti,
oli pieni aidattu alue ja siinä puutarha -- tai entinen puutarha.
Luhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät
sammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi
istutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten
kukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä
ja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten
koko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja,
jotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan
mehevän nurmikon yläpuolella.

-- Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.

Anna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.

-- Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut
puutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.

-- Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. -- Olen kuullut
äidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi
uskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan,
Anna?

-- En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.

-- Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon
kauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen
kiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: "Pyhitetty
kaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle". Jordan Gray
on haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä.
Ajatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna!
Luonnollisestikin -- siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki
ovat unohtaneet...

-- Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna.
-- Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh,
tytöt, niitähän kasvaa sadoittain -- ne ovat levinneet sekä ruoho
valleille että muinaisille kukkapengermille... Näyttää siltä kuin
olisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta
ja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella,
että olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole
aavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!

-- Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra
David Gray. Mutta hän ei asunut täällä -- hän asui siellä missä
Silas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja
hän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä
ollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli
apulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan.
Hän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.

Kun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi
tulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin
hiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja
silloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli
hyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo,
että hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi
maata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille
tämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä
Jordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona,
ja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva
Lynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän
oli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti.
Taloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti
käsitellä kukkia.

Sitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli
keuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut
vuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut
ottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja
äiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen.
Joka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos
puutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja
sanoi, että hänellä oli niin hyvä... Ihmiset sanovat, että hänellä
oli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja
rukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli
tullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli
kuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi
sitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne
hänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle -- ja painoi silmänsä
kiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.

-- Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.

-- Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.

-- Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin.
Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien
viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet
vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.

-- En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana
kaikesta, sanoi Jane.

-- Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. --
Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni,
sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin
hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti
asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin
hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät
eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä
erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään
ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi
juuri sitä, mitä hän kaipasi -- ja se on sellaista, mikä varmaankin
tapahtuu hyvin harvoille ihmisille... Hänellä oli neljä ihanaa vuotta
ennen kuolemaansa -- neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä
hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä... Ja sitten -- saada
sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se,
josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi -- oi, minun
mielestäni se oli niin kaunista!

-- Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. -- Hän
sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä
niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin,
jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa,
sitten kun hän itse oli kuollut.

-- Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan,
sanoi Anna loistavin silmin. -- Mehän vietämme tänään minun omaa
valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras
syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan
sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?

-- Ei -- ainoastaan, että hän oli sievä.

-- Sepä oli hauskaa -- sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan
siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja
tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että
hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat,
ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.

Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin
puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta
hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli
nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein
kauneimmalla paikalla -- solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa
valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.

Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea
kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät
nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten
puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka
raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja
vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän
nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari
vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin,
mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin
limonaadia lasista.

-- Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen
sormellaan.

-- Missä niin? -- Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat
odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.

-- Tuolla -- alhaalla purossa -- tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen
pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina,
jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu --
ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille,
kauas alas kirkkaaseen syvyyteen... Oi, se on kaunein runo, minkä
konsanaan olen nähnyt.

-- Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. -- Runossa on
säkeitä ja säkeistöjä.

-- Ah ei -- ei toki! -- Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan
valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. -- Säkeet ja
säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse
runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane.
Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu -- ja tuo kaunis
pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei
olla tilaisuudessa näkemään sielua -- ei edes runon sielua.

-- Olisipa hauska tietää miltä sielu -- ihmisen sielu -- näyttäisi,
sanoi Priscilla haaveillen.

-- Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää
auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien
lomitse. -- Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet.
Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat
väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa -- ja toiset kimaltelevat kuin
kuutamovälke merellä -- ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia
kuin auer aamun valjetessa...

-- Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia,
sanoi Priscilla.

-- Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna,
ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka,
vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas...

-- Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä
metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.

Jane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei
kerrassaan voinut enää seurata mukana... Ymmärsikö Diana rahtuakaan?

Tytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa,
korit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi
Anna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle.
Punarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro
kaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä
kylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.

-- Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten
ilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.

-- Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.

-- Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.

Anna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse
aurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.



XIV.

VÄLTETTY VAARA.


Kun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai
hän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko
yksityisiä ja yleisiä huolia.

-- Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä,
voisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän.
Hän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja
kömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on
sairas, jumala paratkoon, ja on estetty... Ja hänen isäukkonsa istuu
siinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt
loppua, ja muistakaa minun sanoneeni -- näin hän tulee istumaan vielä
toiset kymmenen vuotta... Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää
kuolla -- niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä
ei ole sen enempää sanottavaa... Sellaiset ihmiset ne vasta ovat
minun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät... Voiko tuo ukkopahanen
saada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen
taudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja
epäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä
heistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että
sallimus tietää sen.

Rouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä
sallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.

-- Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri
sanoi hänen silmistään?

-- Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. -- Hän
sanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että
hänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta
hän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä
hän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset
edistyvät?

Naisten ompeluseura valmisteli "markkinoita" sitä seuraavine
illallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.

-- Kiitos, hyvin!... Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva
Allan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen
keittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua
ja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja
muuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia
tarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja
mattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja
täti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa.
Toivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa?
Ja niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme
me hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin,
jossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme
löytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada
sellaisen vadin?

-- Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko
hän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.

-- Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin
viikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri
siksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että
ilma tulee olemaan säteilevän kaunis.

Mainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen
kanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan.
Häntä pidettiin päin vastoin suurena -- vaikkakin itsetiedottomana
-- leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa
toteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että
hän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen
Avonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei,
kysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi
seuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe
setä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.

-- Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva
Lynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he
ovat kyllä sangen anteliaita... Konservatiiviset lahjovat oikealle ja
vasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään
tarkoitukseen.

Anna oli koko sydämestään ja sielustaan "yhteiskuntaa säilyttävä" --
kunnioittaakseen Matthewn muistoa -- mutta hän ei sanonut mitään. Hän
varoi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.

Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa
Brittiläisessä Kolumbiassa.

-- Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti
kotiin tultuaan. -- Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän
sanoo heistä.

-- Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla
lyhyesti.

Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen,
että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin
antanut huomata mitään sellaista.

Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja
jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.

-- Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä -- hän
on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty.
Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän
koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö
totta, Marilla?

-- En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman
ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. -- He eivät ainakaan
ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa -- tai sitten
olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.

-- Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna
varovasti -- hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen
moraalinsa arvostelemiseen.

Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin
koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran
kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin
seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan
kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä --
"vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli
ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna
kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.

-- Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi
siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta
mihinkään siellä seinäkaapissa?

-- Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman
hämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin
sitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin,
että maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen... Pistin siihen
sormeni -- Anna uikahti -- ja nuolin sen puhtaaksi... Mutta se oli
paljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun
täytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä...

Anna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli
näpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja
katuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.

-- Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta?
kysyi hän äkkiä.

Anna pidätti hymyilynsä.

-- Onhan se mahdollista -- jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa,
vastasi hän.

-- Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa
on vain "pyhäpäivä loputon", kuten virressä sanotaan? En tiedä,
välitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?

-- On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen
päivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen,
Davy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla
ollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.

On melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia
vanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan
antautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora
saivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen
kuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea
pänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone --
osoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin
jos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu
väsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka
herättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.

-- Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta
kuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua,
mutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen,
ja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja,
Anna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester
Sloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi,
hänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken,
mitä siihen tarvitaan... Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon
mieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit
ovat aina paljon suuremmassa arvossa... Vaikka minä en tahdo silti
tulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja
pitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin
voisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua -- etkö luule, että
se kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?

-- Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.

Nuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon
Andrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti
saapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.

Nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja
olivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli
herra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja
kylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat
muutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia,
olivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se
silmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä,
missä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet
talon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät
sentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden
omistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.

Myöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli
raivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota
vielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä
keskellä.

Avonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä,
että he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi
Boulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti
tiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen,
oli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin
häntä eikä ketään muuta.

Tässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle
kirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue
ympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden
koristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen
varat antaisivat myöten... Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa
kuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo
seisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.

Yhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin
vierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa
toimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut
koristepuut tulisivat maksamaan -- kun Gertie Pye tulla keikotti
sisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään
-- tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan,
sanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa
määrässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle
lattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:

-- Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra
Judson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa
kokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen
ilmoituksia.

Kerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen,
mitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään
aavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin
voinut saada enempää aikaan.

-- Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.

-- Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui
taas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. -- Sanoin: siihen
Judson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä... Mutta kuitenkin
kaikitenkin -- isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi
aikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja
siihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.

Yhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu
kovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä
näyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin
värein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset
puidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran
ilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin
palttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat
tuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea
melu.

-- Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista
kiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.

-- En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane
katkerasti. -- Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on.
Rahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa
yhteistunnetta tai kauneusaistia.

Koko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen
sisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu
harjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha
Parker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei
pitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista.
Judson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin
välttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää,
kuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli
ollut liian monissa kaupoissa mukana -- sellaisesta saa harvoin
kansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin "sliipattuna", ja yleinen
mielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin
kärsimyksiä.

-- Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei
vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.

-- Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa,
ilmoitti Carrie Sloane. -- Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä
olemaan vuokraamatta aitaa.

-- Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. -- Tunnen
kyllä Louisa Spencerin. Hän ei "usko" yhteiskuntaa parantaviin
yhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin.
Hän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.

-- En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa
mennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell,
ja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii...
Mutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse
kenenkään ehdottaa.

-- On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. --
Hän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.

Anna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä
"johtamaan puhetta", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä
"moraaliseksi tueksi". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan
hänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat,
suristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.

Anna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen,
ja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt
aidan koulun ympärille ja maalannut: "Koetelkaa meidän uutta
kalanmaksaöljyämme!" niin pitkältä kuin aitaa riitti.

Toimikunta "asettui väijymään" Judson Parkeria seuraavana
iltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa
sopimattomuuden -- käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli
niin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen -- vertasi heitä
kauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin
miellyttäville nuorille naisille... Mutta afääri on afääriä, ja jos
näinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin...

-- Mutta _yhden_ asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän
viekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja
karviaismarjoja. -- Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa
käyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä -- punaista ja keltaista
ja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.

Voimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat
liiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.

-- Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun
sallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva
Lynden ääntä ja tapaa.

-- Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.

Anna pudisti päätään.

-- Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin
kun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi
kyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka
hän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti.
Se johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston
puheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.

-- Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut
pälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. -- Eivät edes
Levi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin,
kuinka tuottavia ne lienevätkin... He ottaisivat liian paljon
huomioon yleistä mielipidettä.

Yleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän
imartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä
autettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja
Avonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan
välttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät
yhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.

Silloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna
Shirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli
valtuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut
alkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin
pillereistä ja laastareista.

Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa
korviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin
tarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille
uteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu,
rukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.

Annalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli
tavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle,
että hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain
taittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo
apteekki-ilmoituksia vastaan... Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi
sanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.

Mutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman
vakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen
takana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.

Anna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona,
hänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin
oikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten
pyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi
aallokoksi -- erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn
lammikko.

Juuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä,
kumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa.
Toinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra
Newbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut
ajatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään... Hän oli erään
maanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut
politiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen
sormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä
missä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.

Juuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin
sanovan:

-- Jos te äänestätte Amesburya, Parker -- niin, minulla on vielä
jäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime
keväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon
laskun kuitattuna, vai mitä?

-- No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti
leveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka... Täytyy kuin
täytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.

Molemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu
pysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa,
nenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua
saavutti Judson Parker hänet kärryineen.

-- Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti
hän hyväntahtoisesti.

-- Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli
halveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin
sangen kovaksi parkittuun nahkaan.

Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena
ohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli
varovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan
eteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko
hän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja
halukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla
ei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!... Eihän saa olla
tuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!... Ja sitten
pitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien
putkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa...

Judson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että
jos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua.
Olemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen
mielipiteen yläpuolelle -- ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin
-- mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa
itseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin... Ja jos
juttu tuli Spencerin ukon korviin -- hyvästi silloin ikuisesti
toivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien
hyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker
tiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä -- ei
mitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.

-- Hm, hm -- Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni
kanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen
lopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille... Hän
saa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla
on sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy
todellakin tukea.

Anna suli vähäsen.

-- Kiitoksia paljon, sanoi hän.

-- Ja -- ja -- teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä
keskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa -- mitä?

-- Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna
jääkylmästi.

Hän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen
maalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan
kauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.

-- Ei tietystikään -- eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa,
että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. -- En ajatellutkaan,
että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa
-- hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle
mitään... Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya -- äänestän
Grantia, kuten olen aina tehnyt... Tahdoin vain nähdä, kuinka
pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä... Ja mitä tulee
aitaan, niin voitte olla rauhallinen -- sanokaa se yhdistyksellenne.

-- Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi
täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat
kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä
vinttikamarissa samana iltana. -- Minä en aio lörpötellä siitä
yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on
kiitettävä menestyksestä... Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan
saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä
käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry
Corcoran...



XV.

KESÄLOMA ALKAA.


Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun
tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot
levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.

Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi
oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi,
saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa -- vain herra Harmon
Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa -- ja kaksi
ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen
edessään.

Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan
itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina
siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan
laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki
muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen,
syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna
säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina
säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka
ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota
hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.

Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa -- poika, jolla oli
suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi
alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi
kyynelten jälkiä.

-- Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte
kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä -- Minä
menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko
laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti,
tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku
äidilleni -- koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä
sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja
iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?

-- Varmasti hän iloitsee, Paul.

-- Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin
äitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren
sitä yhtä paljon kuin ennenkin -- ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon
kuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin
suruissani olen...

Paulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas
ruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä
hänen silmissään.

-- Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret
ja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa
äitiäsi, vaikka voisitkin.

-- Ah en, enhän toki -- juuri niin minusta tuntuu... Neidin on
niin helppo ymmärtää... Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes
isoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin,
mutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan
äidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi... Kun hän pani
käden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä
raukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti,
hänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään
ei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin
kun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä
vuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin
jälkeen... Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi,
muutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan
eroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että
hänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut
sen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan
oli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän
kuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi,
jolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi
maailmalta.

-- Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut.
-- Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin
äidin kuoleman jälkeen... Mutta oi -- kuinka hänestä pitääkään, kun
on oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten
neidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni
olisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon
minun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää... Mutta toivon
sentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut.
Hän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän
sanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka... Minä en ole pimeän
arka, mutta on hauskempi, kun on valoa... Pikku äidilläni oli aina
tapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän
kylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan,
kuten neiti tietää...

Ei, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä...
Hän ajatteli surumielin omaa "pikku äitiään" -- sitä äitiä, joka
oli pitänyt häntä "niin kauniina" ja joka oli kuollut niin kauan
sitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin
nuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen
käynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän
melkein kadehti Paulia.

-- Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän
kavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon
hohteessa. -- Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle
jotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta,
mitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti
on lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten
tee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen
näköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita...

On hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä?
Täytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että
olen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö
kylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin
hirveän suuria annoksia -- kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän...
Aina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina
pyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta -- neiti sanoi, että meidän
pitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan -- olen
joka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä
joka hitusen puuroa aamulla... Mutta se ei sittenkään tahdo käydä...
Isoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin
hurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka
leveät olkapäät hänellä on... Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul
huokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee
lopun minusta...

Anna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi,
että vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan
näkökohtia noudattaen -- sekä ruokajärjestelmään että moraaliin
nähden.

-- Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän
hilpeästi. -- No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö
vanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?

-- Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. -- Hän tietää, että
minä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan
luulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä...

-- Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?

-- Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä,
että hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin
luolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille -- vain
hänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi
hänen tunteitaan... Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen
tunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.

-- Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko,
että minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?

Paul pudisti vakavasti päätään.

-- Ei, en luule -- minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät.
Mutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia,
joka voi... Me olemme molemmat sellaisia... Neiti ymmärtää, lisäsi
hän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. -- Eikö olekin
ihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?

-- Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari
katsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna
että Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa,
ja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä
kukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen
äärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot
helähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin...
Tieto tuon maan sijaitsemispaikasta -- "itään päivästä ja länteen
kuusta" -- on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa
rahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja,
ja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi
omistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla
sitä vailla.

Avonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä
se aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet
huomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman
hautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli
tehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa
aikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan
puuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn
aidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin
pystyyn.

Anna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä
varten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan,
jossa Hester Gray nukkui. Aina "itse valitsemanaan" syntymäpäivänä
tehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia
Hesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana
hän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut
sieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.

-- Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista,
kultaseni, kuiskasi hän hiljaa.

Anna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun
hän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä
kotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja
tyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut
kotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi
kukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä
oli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri
tällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia,
uusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin
nyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa
ilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän
nauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet
nuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys
ja voima.

-- Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he
jättivät hautuumaan.

Anna nyökkäsi.

-- Iloitsenhan toki!... Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin
karamellia. Ke-sä-lo-ma!

-- Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet
ahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut
kauniita hedelmiä.

-- Ah, enpä juuri tiedä... olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa.
En ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa... En
ole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.

-- Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen.
-- Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa -- ylöspäin
meidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on
koetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan.
Elämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas
ja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!

-- Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt
tinkiä, sanoi Anna naurahtaen. -- Minulla oli hienoin kokoelma
periaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan
toimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai
tässä suhteessa kelvottomiksi?

-- Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.

Mutta Anna punastui kovasti.

-- En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.

-- Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle
erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä
sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut
suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain
oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät
kelpaa mihinkään"!

-- Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä... Jos
tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi
että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta
tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita
on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä
kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei -- vaikka se
olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin.
Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan
pettymystä oman itseni vuoksi.

-- Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa
harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä
opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti... Tuolla ajaa
Gilbert Blythe polkupyörällään -- hän on kai myöskin tullut kotiin
kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?

-- Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana -- meillä
on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään
ennenkuin syyskuussa.

-- Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?

-- Ah, en tiedä. -- Anna katsoi uneksien opaalin väriselle
taivaanrannalle. -- Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi
kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia
tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.

Ja sitten meillä on kaksoiset -- kuinka lieneekään, minulla on
sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen.
Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä
ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en
tulisi apeille mielin.

-- Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna,
mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme
itse elämämme, missä lienemmekin -- korkeakoulu ei voi tehdä muuta
kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen
sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme
avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen,
ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta...
Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni...
Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se
sulostuttaa elämää niin paljon.

-- Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva
Allan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä
koskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella.
Pelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi
tunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä
todellisen ystävyyden kanssa.

-- Niinpä niin -- aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He
ovat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta
Gertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana,
ja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina
niin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa
vastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi.
Jos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta,
mikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö
totta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi
tarjota?

-- Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta
jonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin --

Siinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa
tuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä
ja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin
naista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden
ja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan
häiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän
jätti tulevien vuosien päätettäväksi.



XVI.

MIELENKIINTOINEN KIRJE.


-- Anna, sanoi Davy rukoilevalla äänellä kiivetessään kiiltävälle,
nahkapäällysteiselle sohvalle Vihervaaran keittiössä, jossa Anna
istui kirjettä lukemassa. -- Anna, minä olen kamalan nälkäinen. Et
aavista, kuinka nälkäinen olen.

-- Haen sinulle voileivän tuossa tuokiossa, sanoi Anna hajamielisellä
äänellä.

Hänen kirjeessään oli nähtävästi mielenkiintoisia uutisia, sillä
hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin ruusut ulkopuolella olevassa
suuressa pensaassa, ja hänen silmänsä säteilivät niinkuin vain Annan
tähtisilmät voivat säteillä.

-- Mutta minä en halua voileipää, sanoi Davy ja nyrpisti pientä
nenäänsä, haluan luumutorttua.

-- Oho, nauroi Anna, laski kirjeensä pois ja kietoi kätensä Davyn
ympärille rutistaakseen häntä, -- sitä lajia nälkää on aivan helppo
sietää. Tiedäthän, että Marilla noudattaa ankarasti sääntöä: ei
mitään muuta kuin voileipää aterioiden välillä.

-- Laita sitten voileipä -- ole hyvä!

Davy oli viimeinkin saatu oppimaan sanomaan "ole hyvä" -- mutta tuo
pieni kohteliaisuus sattui aina tulemaan jäljestäpäin. Hän katsoi
hyväksyvin ilmein mahtavaa voileipää, jonka Anna hetkisen kuluttua
antoi hänelle.

-- Sinä levität aina niin paksulti voita, Anna. Marilla levittää
hyvin ohuelti. Se luistaa paljon helpommin alas, kun siinä on
paksulti voita.

Tämä väite oli, tullakseen Davyn suusta, tavattoman yhtäpitävä
totuuden kanssa, sillä voileipä oli uskomattoman nopeasti
kadonnut. Davy laskeutui alas sohvalta pää ja kädet edellä, heitti
kaksinkertaisen kuperkeikan matolla ja julisti hyvin varmalla äänellä:

-- Anna, nyt olen tehnyt päätökseni. En välitä päästä taivaaseen.

-- Mikset välitä? kysyi Anna vakavasti.

-- En halua, sillä taivas on Simon Fletcherin vintillä, ja minä en
pidä Simon Fletcheristä.

-- Mitä ihmettä sinä nyt olet punonut kokoon, Davy? sanoi Anna, joka
oli liian hämmästynyt voidakseen edes nauraa.

-- Kas, Milty Boulter sanoi niin. Se tapahtui viime sunnuntaina
pyhäkoulussa. Meillä oli läksy Eliaasta, joka meni taivaaseen
tulisissa vaunuissa, ja sitten minä nousin ylös ja kysyin, missä
taivas oli. Neiti Rogerson näytti niin vihaiselta. Hän oli jo
ennestään suutuksissaan, sillä kun hän oli kysynyt meiltä: mitä Elia
jätti jälkeensä Elisalle, niin vastasi Milty: "Vanhat vaatteensa"
-- sillä hän ei muistanut, että sen nimi oli vaippa. Milty ei
todellakaan tarkoittanut mitään epäkohteliasta, Mutta hän ei voinut
siinä silmänräpäyksessä keksiä nimeä... Niin, silloin neiti Rogerson
vastasi, että taivas oli siellä, missä Jumala oli, ja minä en saisi
tehdä tuollaisia kysymyksiä... Milty nykäisi minua ja sanoi: "Taivas
on Simon enon vintillä, ja minä selitän sen sinulle kotimatkalla".

Milty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta
tuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä
tavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi... Hänen äitinsä on rouva
Fletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen
serkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt
taivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi
siinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen
äitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet,
kysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli,
ja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: "Tuolla ylhäällä."
Milty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten
hän ymmärsi, miten asian laita oli... Ja siitä saakka hän on aina
kamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.

Anna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin
teologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin
Marilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi
vaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat
pienokaiset välistä saavat päähänsä.

Hän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei
taivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään
puutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli
työteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan
"olla apuna" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen
palleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja,
pyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli
kätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa
hänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan
unohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.

Davy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli
synnynäinen kyky "lumota ihmisiä". Hänellä oli käsittämätön
miellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat
hyvin heikkoja hänen suhteensa.

Doran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja
Davyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja
paperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista,
joita hän luki kirjeestään.

-- Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja
hän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on
kaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan.
Iltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät
Valkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin
hyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin
tuskin uskoa olevani hereillä!

-- Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan
ihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla
kuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan
oli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin
jokapäiväinen tapahtuma. -- Syövätkö he siis täällä päivällistä?

-- Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa
joka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin
"Ruusutarhan" tekijättärelle -- vaikkapa vain valmistaa hänen
ruokansa. Saanhan sen tehdä?

-- Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan
ääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole
hyvä vain!

-- Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt
hänelle erittäin suuren hyväntyön. -- Laitan ruokalistan jo tänä
iltana.

-- Kultaseni, älä nyt ryhdy mihinkään ylen suurelliseen, pyysi
Marilla, joka säikähti tuota harvinaista sanaa "ruokalista". --
Silloin varmaan epäonnistut.

-- Ei, en aio laittaa mitään ylellistä, jos sillä tarkoitat ruokia ja
valmisteita, joita meillä ei tavallisesti ole, kun meillä muuten on
vieraita, vakuutti Anna. -- Se näyttäisi teennäiseltä... Ja vaikkakin
tiedän, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä ja arvostelukykyä,
kuin seitsentoistavuotiaalla tytöllä ja opettajattarella pitäisi olla,
en ole niin tyhmä, että teen itseni syypääksi mihinkään sellaiseen...
Mutta aion laittaa kaiken niin somaksi ja miellyttäväksi kuin
mahdollista. Davy pieni, älä jätä herneenpalkoja portaille --
silloin voi joku kompastua niihin ja kaatua ja loukata itseään...
Ensiksi meillä tulee olemaan jotain keveätä lientä -- sinähän
tiedät, että osaan valmistaa hienoa juuriartisokkakeittoa -- ja
sitten lintupaistia. Otan nuo molemmat valkoiset kukko-poikaset.
Kukkopoikasiin olen hirveästi kiintynyt -- ne ovat olleet pikku
lemmikkejäni aina siitä pitäen kun harmaa kana hautoi ne munista
ja ne olivat kaksi pientä höyhenpalloa... Mutta tiedänhän, että ne
kerran täytyy uhrata, ja arvokkaampaa tilaisuutta kuin tämä voi
tuskin kuvitella. Mutta ah, Marilla -- minä en voi katkaista niiltä
kaulaa, en edes rouva Morganinkaan tähden. Minun täytyy pyytää John
Henryä tulemaan tänne tekemään sen.

-- _Minä_ teen sen, tarjoutui Davy, jos Marilla pitelee niitä
jaloista, sillä minun pitää varmaankin pidellä kirvestä molemmin
käsin. Siitä tulee hurjan metkaa --

-- Sch!... Sitten meillä tulee olemaan herneitä ja perunamuhennosta
ja kurkkua ja lehtisallaattia tomaattien kera vihannesruokana,
jatkoi Anna -- Jälkiruuaksi saamme sitruunakiisseliä kermavaahdon
kera ja sitten kahvia pehmeitten piparkakkujen ja mantelivuorten
kera. Piparkakut ja mantelivuoret leivon huomenna, ja sitten pesen
valkean musliinipukuni. Rouva Morganin sankarittaret käyvät melkein
aina puettuina valkeaan musliiniin, ja Diana ja minä olemme aina
ajatelleet, että juuri siten pukeutuisimme, jos meitä koskaan
kohtaisi se onni, että tapaisimme hänet... Se olisi hyvin hieno
kohteliaisuus, niinhän, Marilla?... Davy pieni, et saa pistellä
herneenpalkoja lattianrakoihin. Meidän täytyy pyytää myöskin pastori
ja rouva Allan ja neiti Stacy päivälliselle, sillä he kaikki
tahtovat hirveän mielellään tutustua rouva Morganiin. Mikä onni,
että hän tulee neiti Stacyn täällä ollessa. Davy pieni, älä uittele
herneenpalkoveneitäsi vesisangossa -- mene kaivolle suuren ammeen
luo. Ah, kunpa vain tulisi kaunis ilma torstaiksi! Ja luulen kyllä
tulevan, sillä Abe setä sanoi eilen illalla pistäytyessään herra
Harrisonin luona, että nyt saadaan sadetta miltei koko viikoksi...

-- Niin, se tietää ainakin hyvää, sanoi Marilla.

Anna juoksi myöhemmin illalla Mäntymäelle kertomaan uutisen Dianalle,
joka samaten joutui ihastuksen valtaan. He puhelivat sitten asiasta
riippumatossa, joka oli kiinnitetty suurien piilipuitten alle Barryn
puutarhassa.

-- Oi, Anna, enkö minä saa auttaa sinua päivällisen valmistamisessa!
rukoili Diana. -- Tiedäthän, että minä osaan oivallisesti laittaa
sallaattia.

-- Saat kyllä, vastasi epäitsekäs Anna. -- Ja sinä saat auttaa
minua myöskin huoneitten koristelemisessa... Tahtoisin laittaa
vierashuoneen aivan lehtimajaksi -- ja päivällispöytä koristetaan
metsäruusuilla. Niin, kunpa vain kaikki kävisi hyvin! Rouva Morganin
sankarittaret eivät koskaan tee tyhmyyksiä eivätkä koskaan joudu
mihinkään pulaan; aina he ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä ja
osaavat niin hyvin hoitaa taloutta. Heillä on varmaankin synnynnäiset
lahjat siihen... Muistatko, että Gertrud kirjassa "Herraskartanossa"
piti taloutta isälleen, kun hän oli vain kahdeksanvuotias... Kuin
minä olin kahdeksanvuotias, osasin tuskin mitään muilta kuin
kasvattaa lapsia... Parhaiten kaksoisia. Nyt tahdon, että rouva
Morgan, joka näyttää erityisesti ymmärtävän nuoria tyttöjä, saa
oikein hyvän käsityksen meistä... Oi, olen istunut ja kuvitellut
niin paljon itsekseni -- minkä näköinen hän on ja mitä hän sanoo ja
mitä minä silloin vastaan... Ja minä olen niin huolissani nenästäni.
Näetkös -- siihen on ilmestynyt seitsemän kesakkoa. Ne tulivat,
kun A.N.Y:llä oli huvimatka ja minä kuljeskelin hatutta päin
auringossa. Olen hyvin kiittämätön, luullakseni, harmitellessani
niiden vuoksi, kun minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei
niitä ole sadottain ympäri kasvojani kuten ennen maailmassa, mutta
toivoisin sentään, ettei niitä olisi tullut... Kaikilla rouva
Morganin sankarittarilla on ihana iho. En muista ainoatakaan
kesakkoista heidän joukossaan.

-- Niitä ei huomaa juuri lainkaan, lohdutti Diana. -- Sivele niille
hieman sitruunamehua yöksi!

Seuraavana päivänä Anna laittoi kiisselin ja leipoi pikkuleivät,
pesi musliinipukunsa ja lakaisi ja pyyhki pölyt talon joka
sopesta -- oikeastaan tarpeeton puuha, sillä Vihervaara oli yhtä
mallikelpoisesti siistitty ja kiilloitettu kuin Marilla aina halusi
sen olevan. Mutta Anna tunsi, että yksi ainoa tomuhiukkanen saattoi
huonoon valoon sen talon, jota mainehikas kirjailijatar, rouva
Morgan, oli kunnioittava käynnillään.

-- Mutta minä tahdon tietää, että kaikki on oikein siistiä ja
kunnollista, vaikkei hän saisikaan sitä nähdä, sanoi Anna Marillalle.
-- Kirjassa "Kulta-avaimet" hän kertoo sankarittarista Alicesta ja
Louisasta, että he aina pesivät kellarinrappuset eivätkä koskaan
unohtaneet lakaista vuoteitten aluksia... Minulla olisi niin paha
omatunto, jos tietäisin, että romuvajassa on sotkuisen näköistä, kun
rouva Morgan on talossa. Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta
niistä oppia?

Samana iltana onnistui renkipojan John Henryn ja Davyn yhteisin
voimin ottaa hengiltä molemmat valkeat kukkopojat, ja Anna kyni
ja puhdisti ne. Tämä sangen epämiellyttävä työ tuntui hänestä
tänään oikein mieluisalta, kun hän ajatteli lihavien kelpo lintujen
lopullista tarkoitusta.

-- En pidä lintujen kynimisestä, uskoi hän Marillalle, mutta eikö
olekin onni, ettei meidän tarvitse panna sieluamme siihen, mitä
kätemme tekevät? Kynin kananpoikia käsilläni, mutta ajatukseni
harhailivat ylhäällä korkeudessa Linnunradan tähtien parissa.

-- Niin, enkös ajatellutkin, että sinä sirottelit lattialle
tavallista enemmän höyheniä, sanoi Marilla.

Sitten huolehti Anna Davyn vuoteeseen ja vaati häneltä lupauksen,
että hän käyttäytyisi erinomaisesti koko seuraavan päivän.

-- Jos olen niin kiltti kuin ajatella voi koko huomispäivän, annatko
minun sitten seuraavana päivänä olla niin paha kuin tahdon, kysyi
Davy.

-- Tiedät kyllä, etten voi antaa, Davy pieni, sanoi Anna varovasti,
mutta minä otan sinut ja Doran mukaani ruuheen ja soudamme
aina järven toiselle puolelle saakka. Sitten nousemme maihin
hiekkarannalle ja otamme evästä mukaan.

-- Vai niin, siihen kyllä suostun, sanoi Davy. -- Ja minä tulen
olemaan kiltti, kissa vieköön. Olin aikonut mennä herra Harrisonin
luo ja ampua herneitä uudella ilmapyssylläni Inkivääriin, mutta voin
hyvin antaa sen jäädä toiseen päivään. Huomisesta päivästä tulee kai
aivan kuin sunnuntai, mutta jos sitten saamme soudella sinun kanssasi
ja ottaa eväslaukun mukaan, niin voin kai mukautua...



XVII.

LUKU, JOSSA TAPAHTUU PALJON.


Anna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen
varmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin
aamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla
kimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli
tullut.

Diana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma
valkea musliinipukunsa riippuen toisella -- eihän millään muotoa
käynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset
oli tehty... Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen
pumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja
poimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja
kauniilta ja rusoposkiselta.

Kuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.

Diana huokasi.

-- Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista
hamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa... Anna,
kuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat
pitkiä ja solakoita!

-- Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna
hilpeästi. -- Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme
jotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain
hauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran
liian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat
poskissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan
mitään muistuttamista sen muotoon nähden... Luuletko, että
sitruunanmehusta oli mitään hyötyä?

-- Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.

Ja ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita
varjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.

-- Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä
Priscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai
viimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.

Onhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja
toivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen
sitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja
sinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka:
"Tänään tulee rouva Morgan!" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison
voi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä
niityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi
odotettavissa.

Vihervaaran vierashuone oli jokseenkin jäykkä ja kolkko huone kovine
täytettyine sohvineen ja tuoleineen, kankeine ikkuna verhoineen
ja valkeine virkattuine päällyksineen, jotka aina muodostivat
määrätyn kulman selkänojaa vasten, paitsi silloin kun ne takertuivat
onnettomien ihmisten nappeihin. Ei edes Anna ollut koskaan voinut
elähyttää tuota huone parkaa hiukkaakaan, sillä Marilla ei suvainnut
mitään muutoksia. Mutta on ihmeellistä, mitä kukat saavat aikaan, kun
niille oikein antaa tilaisuuden -- kun Anna ja Diana olivat saaneet
huoneen valmiiksi, ei sitä voinut tuntea entiseksi.

Suuri, kukkuroillaan oleva vati kukkivia lumipalloja oli keskellä
kiiltäväksi kiilloitettua pöytää. Pitkin mustaa kamiininreunaa
kiertelivät ruusut ja sanajalat. Jokaisella koristetelineen
hyllyllä nurkassa oli maljakko täynnä korkeita sinikelloja; avoimen
takan molemmin puolin olevia pimeitä nurkkia elähyttivät hehkuvan
punaisilla pioneilla täytetyt kukkaruukut, ja itse liedeltä loistivat
keltaiset unikot, joita tuuheat sanajalat ympäröivät. Kaikki tämä
värikäs kukkaisloisto yhdessä auringonpaisteen kanssa, joka valui
sisään ikkunoiden ulkopuolella olevien kuusaman oksien lomitse ja
muodosti kisailevia väri vivahteita seinille ja lattialle, muutti
tosiaankin tuon arkioloissa oikein ikävän pikku huoneen siksi
"lehtimajaksi", jonka Anna oli nähnyt mielikuvituksessaan, ja se
sai osakseen ihailun ilmauksia yksinpä Marillankin puolelta, joka
oli tullut sisään tehdäkseen arvostelevia huomautuksia, mutta jäi
seisomaan ylistääkseen sitä.

-- Nyt järjestämme pöydän, sanoi Anna sellaisella äänellä kuin
papitar, joka on aikeessa suorittaa juhlallisia jumalanpalvelusmenoja
jonkun jumaluusolennon kunniaksi. -- Asetamme suuren maljakon
metsäruusuja keskelle ja yhden ainoan ruusun jokaisen lautasen eteen
-- ja kokonaisen kukkavihon puoleksipuhjenneita ruusuja vain rouva
Morganin kohdalle -- se tarkoittaa hänen "Ruusutarhaansa", näetkös
Marilla.

Pöytä oli katettuna arkihuoneessa ja sillä oli Marillan hienoin
pöytäliina, parhaimmat posliinit ja hopeat ja parhaat lasit. Lukija
voi olla vakuutettu siitä, että jokainen esine, joka siinä oli, oli
kiilloittamisen ja hankaamisen kautta saavuttanut mahdollisimman
suuren täydellisyyden loistossa ja väikkeessä.

Sitten tytöt menivät keittiöön, joka oli täynnä ruokahalua yllyttäviä
höyryjä, jotka virtasivat hellalta, jossa kukkopoikaset porisivat
tulella. Anna laittoi perunamuhennosta, ja Diana pani kuntoon
herneitä ja vihreitä papuja. Lopuksi Diana sulkeutui ruokasäiliöön
valmistamaan lehtisallaattia. Anna, jonka posket alkoivat hehkua jo
purppuranpunaisina, yhtä paljon innosta kuin keittiötulen paahteesta,
laittoi leipävelliä kananpojille, sekoitti kasvissosetta ja vatkasi
kermaa sitruunakiisseliin.

Mitä teki Davy koko tänä aikana? Pitikö hän kiltteyslupauksensa?
Tähän täytyy ehdottomasti vastata myöntävästi.

Hän pysyttelihe tosin itsepintaisesti keittiössä, jossa hänen
uteliaisuudellaan oli paljon tutkimista. Mutta kun hän istui
aivan hiljakseen ja siivosti nurkassa, uutterasti purkaen solmuja
kalaverkon palasesta, jonka hän oli tuonut mukanaan kotiin
viimeiseltä merenrantakäynniltään, ei kellään ollut juuri mitään
muistuttamista sitä vastaan.

Kello puoli kaksitoista oli sallaatti valmista, sitruuna-kiisseli
koristettu kauniilla kermavaahtokiekuroilla, ja kaikki pihisi ja
porisi, minkä pitikin pihistä ja porista.

Nyt lienee parasta meidän mennä pukeutumaan, sanoi Anna, sillä kello
kaksitoista voivat he olla täällä... Meidän on syötävä päivällistä
kello yksi, ja soppa on tarjottava heti, kun se on valmista.

Pukeutumistoimitus ylhäällä idänpuolisessa vinttikamarissa
suoritettiin miltei hartaudella. Anna katsoi huolestuneena nenäänsä
ja iloitsi siitä, etteivät kesakot olleet niin ylen näkyviä, johtuipa
tuo nyt sitten sitruunamehusta tai hänen poskiensa tavattomasta
punaisuudesta. Kun molemmat ystävättäret olivat valmiit, näyttivät he
yhtä herttaisilta ja hyvinpuetuilta ja nuorekkaan tyttömäisiltä kuin
ketkä tahansa "rouva Morganin sankarittarista".

-- Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä
vain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. -- Kaikki rouva
Morganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa... Mutta
minä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan... Ja kunpa
vain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli
kamalan koomillista! -- ja sen sijaan sanoin koomillista!... Jos
jotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin
kuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa
suustaan.

-- Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna,
mutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.

Anna oli oikeassa -- mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä
todellakaan ollut.

Hän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni
keittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset
ja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi
pitänyt mahdollisena.

Kello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki
tuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta.
Olihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!... Hän
teki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena
maantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa
tähysti tornista.

-- Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.

-- Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla
kuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.

-- Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti
Stacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on
itkuraita-aiheinen koriste.

Anna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten
hän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle
Charlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten
tiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä
kirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti,
koska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli
täyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu
Vihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan
muu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.

Hän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien
viileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja
ihailtiin -- sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin
käsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla,
Diana ja Anna lensivät huoneesta -- viimemainittu vain viivähdettyään
sen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen
vadin portaitten toiselle astimelle.

Kun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan
pöyristyttävä näytelmä -- pieni poika, joka oli ylen syyllisen
näköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero
ylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat
surulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja,
täynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.

Davy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan
pyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen
tarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli
säilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin
ymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan
kokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta
varpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle -- asia,
jonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen
kun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan
koettaessaan samaa temppua.

Tällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti
tasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan.
Puhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi
valuessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole
mitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn
kömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.

-- Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole
kieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?

-- Unohdin sen, ulisi Davy. -- On niin kauhean paljon sellaista,
jota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan
mahdotonta muistaa kaikkea...

-- No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut
olemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä
hieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen
puolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun
sitruunakiisselisi -- se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä
tottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!

-- Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.

-- Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä
päivällisesi keittiössä.

-- Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. -- Tiedän,
että Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle
nakerrettavaksi -- teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä
tahallani -- tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun
se nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle
itselleni ja ottaa mukaani ylös?

-- Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet
eteiseen.

-- Mitä me nyt saamme jälkiruuaksi? kysyi Anna katsellen huolestunein
ilmein hävitystä.

-- Saamme aukaista mansikkahillopurkin, rauhoitti Marilla. -- Ja
meillä on vielä yllin kyllin vatkattua kermaa maljassa.

Kello löi yksi -- ei tullut Priscillaa, ei rouva Morgania. Anna
oli hädässä ja ahdistuksessa. Kaikki oli minuutilleen laskettu,
ja liemikeitto oli tällä hetkellä ihanteellista, mutta ei voinut
kohtuudella pyytää, että se pysyisi sellaisena pitempää aikaa.

-- Nyt en luule heidän enää tulevan, sanoi Marilla harmistuneena.

Anna ja Diana etsivät lohdutusta toistensa silmistä.

Kello puoli kaksi tuli Marilla taas vierashuoneesta.

-- Tytöt, meidän täytyy saada päivällistä. Joka ikinen on nälissään,
ja mitä hyödyttää odottaa kauemmin? Priscilla ja rouva Morgan eivät
tule, se on päivän selvää, ja ruoka tulee pahemmaksi seisomisesta.

Anna ja Diana alkoivat nyt panna pöytään ja tarjoilla, mutta ah -- se
ei suinkaan tapahtunut oikean tunnelman vallitessa...

-- En saa niellyksi palaakaan, sanoi Diana valittavalla äänellä.

-- En minäkään. Mutta toivottavasti ruoka on hyvää ja maistuu neiti
Stacylle ja pastorille ja rouva Allanille, vastasi Anna masentuneena.

Pannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla,
jolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.

-- Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?

-- Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille
sellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä
velvollisuutensa. -- Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme
aina. Etkö pidä siitä?

-- Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen,
sanoi Diana.

Anna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten
hän irvisti.

-- Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit
pannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta
yhtäkkiä muistin sen itse -- muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan --
ja kaadoin sinne lusikallisen.

-- Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa,
pelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli
kuunnellut tätä keskustelua. -- En voinut uskoa, että sinä muistaisit
sokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet
vielä koskaan elämässäsi ole muistanut -- niin että minä panin sinne
lusikallisen!

Vierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän
naurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet
tietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä
päivänä lainkaan vihreitä herneitä.

-- No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun
todellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja
pavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa... Kantakaamme
ruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!

Ei voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, "onnistunut
tilaisuus", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori
rouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen
tilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut
huomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli
pettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt
sellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.

Anna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa
keskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen
pursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon
kuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut
olla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki
olivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä
vinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja "kyllästymisensä
kaikkeen"...

On kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus
tulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten
mitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin
kohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta
herättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine
olisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt
kaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun
huudon.

Yläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen
puutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti
Barryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi
säikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi
hävitystä.

-- Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää,
viskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?

-- En, en todellakaan, piipitti Davy. -- Makasin täällä vain
polvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita
käsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa
näkinkenkää, niin että se lensi tiehensä... Ja olen kamalasti
nälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen
tehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte
minut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan
ajankulua...

-- Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin
sormin. -- Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen... Nyt
olen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani -- mutta oi -- mitä
neiti Barry sanoo?

-- Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa
kuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.

Pian sen jälkeen vieraat lähtivät -- he tunsivat sen olevan
hienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä
kärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa.
Siellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli
kotiin postitoimistosta -- mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu
edellisenä päivänä.

Rouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän
kyennyt lähtemään huoneestaan.

"Ja rakkahin Anna" -- kirjoitti Priscilla -- "olen niin pahoillani,
mutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun
hänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin
Torontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä."

-- No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle
kivipaadelle viereensä.

Hän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa
harmaan taivaan alle.

-- Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin
käynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän
osaksemme... Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille
-- oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en
totta tosiaankaan tahdo olla... Täällähän tapahtuu sentään niin
paljon hauskaa... Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä
naurettava puolensakin, luiden minä... Ehkä sitten kun Diana ja minä
olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille... Mutta
sitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä
vastoinkäyminen.

-- Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin
tämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön
vakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. -- Minusta tuntuu,
Anna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin
kiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa
niitä.

-- Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi.
-- Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä
kuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän...
Siinä samassa käy kulku alaspäin taas -- ja läiskisi -- siinä sitä
ollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan
kuin sitä kestää -- se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista!
Saa ikäänkuin jo etukäteen -- mitä sitten ei saakaan...

-- No niin -- sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. --

Mutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä
että alas romahtamatta... Mutta kullakin on oma makunsa ja oma
tapansa järjestää olonsa -- ennen luulin olevan vain yhden oikean
tavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni,
olen alkanut epäröidä... Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?

-- Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä
dollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut
mikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi
voineet korvata sitä.

-- Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?

-- Ah, enpä luule... Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia.
Rouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä
myyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin,
sillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään
kuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä.
Marilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin
vaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan!
Se herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen... Ah -- kun saa
nähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku
harmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?

-- Missä on Davy? sanoi Marilla välinpitämättömästi katsahtaen
tähteen.

-- Vuoteessaan. Olen luvannut mennä soutelemaan hänen ja Doran kanssa
ja ottaa eväslaukun mukaan. Luonnollisestikin -- alkuperäinen ehtohan
oli, että hän olisi kiltti. Mutta hänhän koetti olla kiltti -- ja
minulla ei ole sydäntä peruuttaa lupaustani.

-- Sinä tulet hukuttamaan itsesi tai kaksoiset, jos lojutte ja
reuhdotte siellä järvellä ruuhessa, jupisi Marilla. -- Olen elänyt
täällä jo kuusikymmentä vuotta enkä ole vielä koskaan astunut
jalallani mihinkään veneeseen.

-- No, silloin on totta tosiaan aika tehdä se, sanoi Anna kujeillen.
-- Tule mukaamme aamulla! Lukitsemme talon ja vietämme koko päivän
järvellä ja hiekkarannalla ja annamme muun maailman huolehtia
itsestään.

-- Ei kiitoksia, vastasi Marilla harmistuneen painokkaasti. -- Sepä
olisi kaunis katseltava, eikö totta? -- Minä istumassa ristissä käsin
ruuhessa! Olen kuulevinani Rakel Lynden päivittelevän... Tuolla ajaa
herra Harrison pois. Luuletko olevan mitään totta siinä huhussa, että
herra Harrison etsisi Isabella Andrewsin seuraa?

-- En tosiaankaan luule. Hän oli siellä eräänä iltana siksi, että
hänen piti puhua liikeasioista herra Harmon Andrewsin kanssa,
mutta silloin rouva Lynde sattui näkemään hänet ja sanoi, että
hän varmaankin kulki kosimisaikeissa, koska hänellä oli kaulus
kaulassaan... En luule herra Harrisonin koskaan menevän naimisiin.
Hänellä tuntuu olevan hyvin piintyneet ennakkoluulot avioliitosta...

-- Oh, tuollaisista vanhoistapojista ei tiedä koskaan, mistä tuuli
käy... Ja jos hänellä oli kaulukset kaulassaan, niin yhdyn melkein
Rakel Lyndeen siinä, että se näytti epäiltävältä, sillä en koskaan
ennen ole nähnyt kauluksia tuolla miehellä...

-- Ne hän pani kaulaansa varmaankin vain siksi että hänellä oli
liikeasioita Harmon Andrewsin kanssa, sanoi Anna. -- Olen kuullut
hänen sanovan, että vain sellaisissa tilaisuuksissa miehen on
huolehdittava ulkoasustaan, sillä jos hän näyttää varakkaalta, niin
ei toinen tohdi yrittää vetää häntä nenästä... Minun käy oikein
sääliksi herra Harrisonia -- hän ei voi mitenkään olla tyytyväinen
elämäänsä! Täytyy tuntua sangen kolkolta, kun ei ole ketään muuta,
joka välittäisi, paitsi papukaija, eikö niin? Mutta minä olen pannut
merkille, ettei herra Harrison pidä siitä, että häntä säälitään...
Siitä ei kai kukaan ihminen pidä, luulen minä.

-- Tuossa tulee Gilbert tietä pitkin, sanoi Marilla. -- Jos menet
hänen kanssaan soutelemaan järvelle, niin ota yllesi päällysnuttusi
ja kalossisi. Tänä iltana laskeutuu runsaasti kastetta.



XVIII.

UUSIA SEIKKAILUJA.


-- Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten
leukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun
vuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan,
jossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja
kuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään -- ja
kaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan... Missä se sijaitsee?

Anna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse
kiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa
helakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät
ikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn
kysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:

"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat
selviää." Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen
vastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu
Davy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut
kipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.

-- Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä...

-- Niin, kultaseni, suo anteeksi!... Etkö tiedä, että vain hyvin
tyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?

-- Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy
loukkaantuneella äänellä.

-- Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi
Anna.

Mutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki,
elävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset,
joita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen
lupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian
pieni ymmärtääkseen... Kuitenkin hän teki nyt siten -- niin suuri on
juopa teorian ja käytännön välillä.

-- Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin
asia, jota on vaikea itse kiirehtiä... Ellei Marilla olisi niin
kitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.

-- Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. -- Olet hyvin
kiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.

-- On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta
kuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi
Davy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. -- Kuulin
taannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.

-- Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin
kitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen
-- säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän
ikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli.
Olisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?

-- Oh, mene metsään!... -- Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. --
En tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin
olla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana
pannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna...
Kuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö
niin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista
ja muista sellaisista... Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan
jotain jännittävää -- niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi
toisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua
mielenkiintoisia asioita, näetkös...

Kaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.

-- Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat
selvää, mitä hän haluaa.

Anna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi
valovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne
toistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman
merkkijärjestelmän mukaan merkitsi: "Tule tänne heti, -- minulla on
tärkeätä puhuttavaa sinulle."

Anna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra
Bellin karjahaan poikki Mäntymäelle.

-- Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. -- Äiti ja minä
olemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin
Mary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella
asuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja
hän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole
vielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin,
josta hän voi päästä eroon... Mutta jos nyt niin olisi, etteivät
he haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla
Spencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole
varma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.

-- Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna
päättäväisesti. -- Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri
taakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä
kaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman
itkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin
tuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme
hypänneet hänen vuoteeseensa.

Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle -- sen suhteen
täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja
uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.

Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa
itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista
kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin
kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä
siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan
jälkeen.

-- Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. -- Kaikki on niin
kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole
ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta!
Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei
luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten
laiho kärsii näin... Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa
ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä
siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee
itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden
katseen.

Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen
ja poikkesivat Kuusikäytävälle -- viheriä yksinäinen maantie, jossa
pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä
harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä
kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin
jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle,
josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat
tulikukat ja kultapiiskut.

Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon -- paikkaan, joka oli
merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta,
ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli
hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli
ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman
sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset
olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan
rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa,
jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.

-- Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella
äänellä. -- Ketään ei ole varmaankaan kotona.

Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina
toisiinsa.

-- En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. -- Jos olisin varma siitä,
että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes
he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian
myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.

Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen
yläpuolella.

-- Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä
tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä,
ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty
eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme
katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä
jotakin pahaa?

-- Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. -- Mehän emme
katso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista...

Kun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui
Anna astumaan mainittuun "pikku taloon" -- se oli jyrkkäkattoinen
lautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta
Coppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja -- ne olivat niin
"siivottomia lintuja" -- ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen
muuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille.
Vaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman
rappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan
kiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri
lähtökohtanaan.

-- Herra tietää, kantaako se minun painoni... sanoi hän kiivetessään
varovasti katolle.

-- Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.

Sitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen
huomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen,
hyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin
onnettomuus tuli.

Iloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi,
lakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan,
hypähti sen sijaan ihastuksesta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä
katto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi
kainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään
keinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui
ystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä
alas.

-- Ai ai -- älä vedä! kirkui Anna raukka. -- Minuun on takertunut
joitakin pitkiä rimoja... Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni
alle, niin ehkä voin kohottautua ylös -- oi voi!

Diana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi
onneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti
roikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti
hän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.

-- Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi
Diana.

-- Ah ei -- rimat työntyvät suoraan sisääni... Jospa voisit löytää
kirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi -- nyt alan
todellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.

Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut
löydettävissä.

-- Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.

-- Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. -- Jos sen teet,
leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni...
Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja
sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti
tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä.
Minun ei ole niinkään paha olla -- tarkoitan ruumiin suhteen -- niin
kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä
hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin... Tästä tulee
kallis juttu... Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä
en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä
tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään... Ainoa
lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja
jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan
tyytyä kohtalooni.

-- Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään
illalla -- ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.

-- Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun
kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. -- Mutta
sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä... Voi minun
päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en
ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi
jotakin romanttista hohdetta -- sellaista on aina rouva Morganin
sankarittarien onnettomuuksien yllä -- mutta kaikki, mitä tapahtuu
minulle, on vain surkeata ja naurettavaa... Ajattelehan vain, minkä
vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät
vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät...
Sh -- onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen...

Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean
tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta
pilvi nopeasti nousi luoteesta.

-- Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.
-- Anna, mitä me teemme?

-- Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli
pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. -- On parasta, että
viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun
päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä -- ota minun hattuni mukaasi.
Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun
päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.

Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun
ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän
hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin
rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui
siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän
varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi
tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.

Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä
rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla
kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa.
Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi
varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.

-- Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.

-- Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. -- Pääni ja hartiani ovat aivan
kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi
valui sisään rimojen välitse... Älä surkuttele minua, Diana, sillä
tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata... Olen seissyt ja ajatellut,
kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja
sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten
alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun
asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien
villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä.
Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin.
Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt
saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin
ehdimme kotiin.

Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia
kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä
valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin
kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa,
joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle
luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli
hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.

-- Oi, Anna, kuinka sievää -- kuinka ihastuttavan sievää... Lupaa,
että lähetät sen "Kanadan naiseen"!

Anna pudisti päätään.

-- Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva... Siinähän ei ole
lainkaan juonia... Se on vain ikäänkuin kuvitelma... Minusta on
hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan
painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin
itsepintaisesti juonta -- sen on Priscilla minulle sanonut. Oi,
katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!... Kulta rakas Diana -- mene
selittämään hänelle!

Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi
kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä
pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin
sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin
ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen
näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli
pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi
kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla.
Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi
vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja
esteettömään liikuntoon.

-- Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin
ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville,
olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta
en nähnyt -- en katsonut mitään muuta.

-- Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti
herttaisesti. -- Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne --
eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos -- me Coppit
pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa
emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan
ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä
nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan.
Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina
ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt
maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua
seinälle kuin Marthalle... Hän meni tänään kaupunkiin -- kyyditsin
hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te
tahdotte tarjota siitä?

-- Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti
paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden -- muuten hän ei
heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.

-- Hm, saammehan nähdä... sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. --
Tuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä
sitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin
elämä... Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja.
Olen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa...
Mutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä
että nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen
tapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää
ja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule... Siskoseni pani lukon
taakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin
hän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika
tuhlaavaisesti, jos tulee vieraita...

Tytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta
yksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin
oivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti.
Illallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:

-- En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia... Mutta se on kyllä
hyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha
vati...

Diana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä:
-- Älä anna myöten -- hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain
pidät puolesi! -- Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että
itkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän
suostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti
näytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt
kolmeakymmentä.

-- No, saatte kai sen sitten ottaa... Tahdon juuri nyt saada niin
paljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin -- Sarah
neiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus
laihoilla poskillaan -- että minä aion mennä naimisiin Luther
Wallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin
hänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi
hänelle matkapassin... Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä
niin nolosti -- mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää... Sitä paitsi
en tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla...

Kun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen
kallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän
ympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä
tytönnauru.

-- Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä,
mitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen
kaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt
Jumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn
mitä ihanimmalla tavalla. Siis -- kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

-- Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä
kukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet
sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.

-- Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen
lankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. -- Se on ikäänkuin
jonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole...



XIX.

ONNELLINEN PÄIVÄ.


-- Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut
Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei
tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan
vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja
somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.

Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä
Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa
laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan
olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia,
onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.

Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat
Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle,
jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen
tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli
oppinut silloin kun maailma oli nuori.

Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia.
Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä
hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa
pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul
hypähti ilosta säteillen pystyyn.

-- Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. --
Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani,
niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään -- senhän
neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan
kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi
siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla...
On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa
ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en
minä tarkoita keskustelulla.

-- Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. --
Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua... Aina siitä pitäen, kun
viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada
hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.

Paul oli hyvin vakavan näköinen.

-- Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden
seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla
pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua... Mutta
sen määrää Mary Joe... Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen
sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua,
sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni... Mutta
ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä
sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.

-- Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia
erittäin suuresti miellytti. -- Ja jos Mary Joe osoittautuu
kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun
tarvitse olla siitä levoton.

-- Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.

-- Aivan varma, rakas pikku pojuni.

-- Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän
helpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti
taivutettavissa... Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on
saanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin
käskyjä... Isoäiti on kelpo ihminen -- mutta hänen määräyksiään on
pakko noudattaa... Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi,
että todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa...
Se otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin... Isoäiti luulee,
että hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen... Mutta nyt
tekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän
vastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?

-- Koetan vastata, vastasi Anna.

-- Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi

Paul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen
vastauksestaan.

-- Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna
hämmästyneenä. -- Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen
mieletön ajatus?

-- Mary Joehan se -- mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa.
Rouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen
illalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen
läpi. Kuulin Mary Joen sanovan: "Tuo Paul, se sitten on merkillisin
poikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia
asioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla"... En voinut nukkua
ennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin,
tokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään
isoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen
siitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.

-- Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!... Mary Joe on oikea
houkkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän
sanoo, sanoi Anna harmistuneena.

Kaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille
pienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta
puhumasta sivu suunsa.

-- Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi
Paul. -- Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on
kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla,
eihän, neiti?... Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se,
että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.

-- Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi
Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.

-- Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että
saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. --
Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan
niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole
käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen... Mutta tästä
lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen
nupista vialla... Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.

-- Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja
uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten
ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten
rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan
vakavalta kannalta.

-- Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole
sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä
siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja
minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun
ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti...
Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan
sileiksi... Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella
Jumalan sanaa... Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä,
vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May
Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi
tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta
vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä -- enkö
ole neidinkin mielestä?

Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.

-- Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen
pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. -- Rouva Lynde oli täällä eräänä
päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti
pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa -- sitä, jonka
isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen
innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä
hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle
haluaisi näyttää äitinsä kuvan... Neitihän kyllä ymmärtää...

Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän
oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista,
sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää.
Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan
naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" --
Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut,
että rouva Lynde näkisi sen... Katsoin häntä suoraan silmiin -- näin
-- ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan
valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että
hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin
luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että
jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun
kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä... Tuolla tulee Mary Joe
pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan
hieman vierrelimpusta.

"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi
vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta
"juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja
Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä
vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen
leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary
Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että
"opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"...

Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen
hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen
syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin
laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan
mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella
seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan
paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla
kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset
tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen
yläpuolella.

-- Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.

-- Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä
hänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä,
ettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on
ikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä
tiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt
minulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?

-- Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet
hieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat
tummemmat kuin sinun.

-- Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten
ympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan
ääressä olevalle pienelle penkille.

-- Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se
on harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta.
Sitä minä pidän melkein vanhuutena... Mutta hän on vanha vain
ulkonaisesti... Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa.
Neiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän
jalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten?
Näin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin
suloista minun mielestäni.

-- Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe
pitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa
pientä kiharapäätä.

Paul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa -- ei
ainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.

-- Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän
uneksivalla äänellä. -- Tietystikään en uskonut niitä, mutta
ajattelin niitä... Neitihän kyllä ymmärtää... Ja sitten tahdoin
uskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe.
Mary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin
tuolille hänen viereensä ja sanoin: "Mary Joe, tiedätkö, mitä minä
luulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä
haltiattaret asuvat." Ja Mary Joe sanoi: "Mitä hullutuksia hän nyt on
sepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria."
Silloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole
todellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että
minä kuvittelen mielessäni niitä olevan... Neitihän kyllä ymmärtää...

Sitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: "No,
Mary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen,
että enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen -- suuri,
ihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet -- ja hän
laulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen
laulunsa, jos he osaavat kuunnella." Silloin Mary Joe löi yhteen
kätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: "Uh huh --
mitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi." Ja hän oli
ihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput
ajatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on
kuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen
vihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli
mieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten
enää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin,
että se suri itsensä kuoliaaksi.

-- Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja
vihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä
kuoliaaksi, sanoi Anna.

-- Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi,
niin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin,
huomautti Paul vakavasti. -- Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta
kuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.

-- Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja
putoavat alas sinun uneesi.

-- Ah niin -- neiti ymmärtää täydellisesti... Ja minä luulen, että
orvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit
leikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä
ajatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?

-- Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia... Ne ovat
harvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan
tuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi
kuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät
niitä "kummallisina". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä,
Paul -- kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä
muistiin runoina...

Kotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että
hänet pantaisiin vuoteeseen. Davy "murjotti", ja kun Anna oli
riisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi
kasvonsa päänaluseen.

-- Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna
moittivalla äänellä.

-- Enkä ole -- en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta
en välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata
koettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä
kuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä
ja pitää joskus hauskaa.

-- Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti.
-- Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.

-- Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi
Davy ja nyrpisti nenäänsä.

-- Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän
pidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?

Davy nousi istumaan ja mietti.

-- E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on
sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.

-- Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja
Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.

-- Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi
Davy, tämän logiikan taivuttamana. -- Mutta nyt on liian vaivalloista
ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen
aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?

-- Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!

Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun
hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin
pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.

-- Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.

-- Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka
ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin
ansaittua.

-- Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt
saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle
kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle
ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä
Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman
viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti -- enkö sinunkin mielestäsi?

-- Teit kyllä, hyvin kiltisti -- niin olisi mies tehnyt, Davy.

-- Aivan niin, sanoi Davy. -- Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin
että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta
enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin
kiltti siitä huolimatta, Anna.

Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen
tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän
huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja
kuinka miehekkäältä hän näytti -- tuo kookas nuorukainen avoimine
kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.

Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän
näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa"
kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä,
minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti
olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä
ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset,
tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa
ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys
pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?

Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen
ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu
kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi
hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan -- aina niihin
seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli
Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin
poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla,
ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla
oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin
hienot ja hennot kuin kukanlehti.

Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen
tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä
rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan
nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja
Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan
ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa
hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että
ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan
kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.

Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella
tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä
-- vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen
näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos
hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan
kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut
niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin
monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi -- pikkumaiseen
kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä
toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon
muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella,
ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi,
että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle
luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja
läpikuultavia kuin kristalli.

Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi,
sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi
jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita -- tai myöskin
nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.

-- Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän
kiusotellakseen häntä.

-- Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon
kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla,
hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.

-- Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt
istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille
talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia,
sanoi Gilbert. -- Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on
Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä
hyvää... Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman
valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy
erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis
tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan
ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä
Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin
hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle.
He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei
mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä
kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.

-- Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja
toivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei
maksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä
oli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura
ei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme
olisi herättänyt siinä tuota ajatusta... Nuo puut, jotka istutimme
kirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on
luvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he
tekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas
saa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen
laitamme puutarhan.

-- Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi
Boulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen
olen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan
kiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.

-- Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen,
mutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi
ymmärtäväinen Anna.

-- Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert.
-- Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me
ryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää -- tarkoitan
yleistä mielipidettä -- jo talvella... Tässä minulla on kirjanen,
joka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä
sommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on
kesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby
Gillis saanut Carmodyn koulun?

-- On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan
omalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen
sijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on
estetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee
kotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan
kuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä
meillä kaikki kolme.

Marilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen
rappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.

-- Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme
kaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. -- Thomas Lynde tuntee itsensä
hieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän
saa uuden kohtauksen.

-- Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla
on hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. -- Ensinnäkin
aion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi
pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt
-- se on niin epämiellyttävä tehtävä... On hyvin paheksittava tapa
lykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en
enää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla
varottaa oppilaitani tekemästä sitä... Täytyy elää opetustensa
mukaan... Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle
kirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja
pesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan...

-- Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä,
sanoi Marilla pudistaen päätään. -- En ole vielä koskaan päättänyt
tehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle
estämään minua.



XX.

KUN VÄHIMMIN ODOTETAAN.


Anna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti
uutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten
helmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa
ja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot.
Oikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto,
pitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat
panivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti
kokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja
hengittäen sisäänsä sen suloisuutta.

Aamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla
mukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.

-- Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi
Annalle, kehoitti hän. -- Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle
kaupungista muutamia piparkakkuporsaita.

Ah niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa
tapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä...

-- En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha
sattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.

-- Sinun on varottava tuota "sattumaa", varoitti Marilla. -- Anna,
jos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän
rintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi
päivälliseksi.

Anna nyökkäsi.

-- En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja
itseäni varten tänään, sanoi hän. -- Leikkaamme vähän kinkkua, ja
ruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin
illalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.

-- Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti
Davy. -- Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua
päivälliselle... Herra Harrison on hurjan kiltti... Ja niin kohtelias
kun hän on sitten... Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen
suureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni -- en tahdo tulla hänen
näköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva
Lynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi... Luuleeko Anna,
että se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.

-- Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. -- Sinä olet sangen kaunis
poikanen, Davy -- Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista
-- mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja
hyvin ulkomuotosi mukaisesti.

-- Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli
sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun
hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen
ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. -- Jos on kaunis, niin täytyy
olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti... Onko
sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?

-- Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut
yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten
hyödyttömyyttä.

-- No, kuinkas muuten -- mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti.
-- Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun
johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.

-- Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.

-- Nii-in -- hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. -- Hän sanoi
niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että
hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri
pahantekijä... Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän
lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen
hyvin halusta tietää.

Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla
kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta
viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell
kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään
puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin
täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.

Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat
lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku
pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.

Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta
toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen,
mikä hänen käsiinsä sattui -- merensinisen villapuvun, jota hän oli
käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt
ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka
hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla,
mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä.
Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja
valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta.
Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen
kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan
höyhenpatjan.

Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana
hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa
hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan -- ainakin ne hänen
mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi
sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.

-- Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli
hän. -- Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.

Anna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja.
Erään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt -- mutta kesakot
olivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä
kuvalehdestä löytänyt reseptin "kesakkoja vastaan", ja kun sen
aineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen,
mikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että
jos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen
velvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.

Anna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä
että suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi
sisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan
eteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja
hieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka
oli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt
tämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. --

Se, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta
patjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään,
että kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman
omituisen näköinen -- lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä
ja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin
nenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama
sädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön
ovelta.

-- Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. -- Niin, kauhean
näköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä
hänellä on aina niin kiire.

Anna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on
avautunut nielläkseen "untuvaisen" nuoren olentoparan, olisi
Vihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut
Annan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant,
kullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja
paksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen,
pitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine
kasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat
silmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla,
kuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa
kirjailijatar rouva Charlotta Morgan...

Tässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi
voinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus
Annalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan
oljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja
siitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä
vastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin -- aina he olivat
"tilanteen herroja" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa
olosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna
tunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea
sitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin
tavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän
ollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.

Mitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään -- hän
ei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi
hänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi
hän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun.
Hän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava
nainen, jonka hän "oli vaistomaisesti tuntenut" rouva Morganiksi, ei
ollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva
Pendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva
Morgan -- mutta verrattuna suureen yllätykseen -- ei, ällistykseen --
merkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.

Anna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen,
jonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen
riisumisessa.

-- On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli
Priscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne
tulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä
maanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän
ystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä
soitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko
ja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä... Silloin
minä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että
sinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin
ja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja
asuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri... Emme voi viipyä
kauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello
viideltä.

Useita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan
sitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa
ihmettelevästi ja hämillään.

-- Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua,
ajatteli Anna hieman loukkaantuneena. -- Ellei hän tiedä, mitä
höyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin
kuvitella sitä.

Kun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä
ehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön.
Anna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.

-- Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa?
Niin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan -- ja eräs miljonäärin rouva
Newyorkista -- ja minä olen tämän näköinen -- eikä ruuan murenaakaan
ole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!

Tällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä
hämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin
meni liian pitkälle...

-- Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. -- Sinun ainakin
pitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää
höyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen
ulkokuorestaan...

-- En -- en -- tarkoita höyheniä, sopersi Diana. -- Minä -- minä --
tarkoitan nenääsi, Anna.

-- Minun nenääni?... Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?

Anna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi
ainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä
loisti räikeän tulipunaisena.

Anna vaipui alas sohvalle -- hänenkin lannistumattomien elin
voimiensa mitta alkoi nyt olla täysi...

-- Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei
voiton hienotunteisuudesta.

-- Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen
sijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää
piirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen
vastaus. -- Mitä minä nyt teen?

-- Pese se pois, neuvoi Diana.

-- Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani,
sitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt,
mutta nenäni tahdon todellakin pitää... Niinpä niin, tämä on uusi
rangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen --
vaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta... Eikö tässä
melkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu -- mihin tahansa
ryhtynenkin, niin se käy hullusti...

Onneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman
lohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana
juoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa
pukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota
hän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa,
liehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä
parhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja
teevesi kiehumassa Dianan palatessa -- hänellä ainakin oli valkea
musliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty
vati kädessään.

-- Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti
kantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun
ja asetellun kylmän kananpoikapaistin.

Kananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen
voi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja
luumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon
paisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut
juoksevaan muotoon... Sitten koristettiin pöytä vielä suurella
maljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta
pöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan
ja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva
Morganille...

Annan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että
mitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita
yksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei
Annakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.

Rouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen
-- tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää
keskuudessaan -- mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi,
mitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen
kertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa
ja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että
ihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta
hänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.

Mutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi
naisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti
puolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen
keskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut
keskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät
puhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä
Annan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen
kanssaan.

Rouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine
silmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua
sellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät
hänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen
ambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin
hurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis
puhua -- hänen tehtävänsä oli vain olla...

Varhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin
Rakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja
sitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa
he istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen.
Rouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut
nimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan
asian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta
vaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä...

-- Niinpä niin -- tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille,
vai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja
hän ja Diana taas olivat yksin. -- En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa
-- kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja
minä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos
olisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme
valmistusten paljoudella... Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni...
Jäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän
kaikesta...

-- Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on
naimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa... Ja kuitenkin hän
otti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana,
ikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää...

-- En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt
aristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna
ylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän
tapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli
kohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja
kaatoi sen ulos ikkunasta.

-- En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi
hän synkän päättäväisesti. -- Ne voivat sopia pikkumaiselle
järjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan
tuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen -- sen ei
pidä kiusata kaitselmusta...



XXI.

PIKKU LAVENDEL NEITI.


Koulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran
harvalukuisemmin "periaatteita", mutta melkoisesti enemmän kokemusta.
Hänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka
pyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten
maailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.

Davy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt
koulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta.
Doran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja
Doran silmissä siis kuului "suuriin tyttöihin".

-- Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän
tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. -- Sinä sanoit, että minun
mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin --
olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa --
mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää
aika paljon... On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden
kanssa leikkiä.

Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua
pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen,
mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle,
että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet
välitunnilla... Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin
hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä
ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna... On sittenkin
parempi pieksää hänet... Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt
minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän
helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan
nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta.
Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi
pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän...

Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti
ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski
hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.

-- Minä -- minä niin pelkään, nyyhkytti hän. -- Minä -- minä en tahdo
mennä yksin pimeässä...

-- Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. --
Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut
peloissasi.

Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen,
hyväili häntä ja kuiskasi:

-- Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?

-- Pelkään -- pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. --
Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle...
Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut -- hänen isänäitinsä
ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja
enoa ja tätiä... Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel...
Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he
sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan... Ja sitten -- sitten
sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon
senjälkeen kun hänet oli haudattu... Hänen äitinsä näki hänet. En
välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota
setää...

Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan,
kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton
jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan"
huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus,
että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri
saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään
mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille
koulutovereille.

Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei
ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää
arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään
jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?...

Syyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun.
Diana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.

-- Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä
molempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme
hänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada
mitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja
teidän poninne jalkahan on kipeä... Sentähden siitä ei kaiketi voi
tulla mitään?

-- Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. -- Jos menemme suoraan
metsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin
lähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan
aivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse
kävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on
vain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie
Sloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin
että hän voisi päästä tervehtimään häntä...

Päätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana
iltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten
polkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien
helmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa
ja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi
niiden hiljaisessa kohdussa.

-- Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi
suunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi
Anna uneksien. -- On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi...
Minusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.

-- Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi
Diana katsahtaen kelloonsa. -- Me olemme kuin olemmekin sittenkin
laskeneet ajan perin niukasti...

-- Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan,
sanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. -- Nyt tahdon täysin siemauksin
nauttia hetken ihanuudesta... Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni
edessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka
askeleella...

Mahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli
antautunut tähän "maistelemiseen", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie
myöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta
aina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana.
Viimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin
pitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.

-- Siunatkoon -- missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. --
Tämähän ei ole länsi-Graftonin tie.

-- Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä.
Minä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En
tiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari
kilometriä Kimballiin.

-- Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello
puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. -- Pääsemme
perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain
vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.

-- On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.

-- Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä
iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.

Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas
haaraantui.

-- Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.

Anna pudisti päätään.

-- En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä.
Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen
on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!

-- Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia
polvekkeita ja mutkia.

Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat
kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei
mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna
muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut
auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan
äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.

-- Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.
-- Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,
Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan
prinsessan.

Seuraavassa tien mutkassa he huomasivat -- eivät tosin linnaa, mutta
pienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä
seuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin
piirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan
kuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli
käytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:

-- Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo,
jossa neiti Lavendel Lewis asuu -- luullakseni hän nimittää sitä
Kaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole
vielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?

-- Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut
kuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. -- Se on aivan kuin
kappale satukirjaa tai unta.

Talo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista
seudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta
pilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut
hauskoilla pikku "päähineillä" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi
korkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan
murattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin
halkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin
pronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.

Talon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi
pitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi
vanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen
peittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja
vasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia
oksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku,
jossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin
lammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei
mitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä -- ei muuta kuin kukkuloita
ja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.

-- Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he
avasivat puutarha veräjän. -- Ihmiset väittävät, että hän on hyvin
omituinen...

-- Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. --
Sitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten
lienevätkin... Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun
linnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole
kehränneet lankojaan tämän polun yli...

-- Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi
Diana. -- Hän on vanha neiti -- nelikymmenviisivuotias ja aivan
harmaa, kuten olen kuullut.

-- Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna.
-- Mieleltään hän on nuori ja kaunis -- ja jos me vain tietäisimme,
kuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja
säteilevänä kuin muinaisina päivinä... Mutta sitä emme tiedä -- sen
tietää aina yksistään prinssi -- ja Lavendel neidin prinssi ei ole
vielä tullut. -- Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus --
vaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan...

-- Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa,
sanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin
kanssa -- Paulin isän -- kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia
pitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.

-- Sh! varoitti Anna. -- Ovi on auki.

Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja
koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului
sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin -- noin
neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä
ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta
korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut
kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.

-- Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.

-- On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti -- tätä tietä, neiti --
ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on
ylhäällä, neiti.

Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen
olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon
ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen
kuin sen ulkopuolikin.

Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista
ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki
huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja
huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta
minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten
puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille,
jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa
syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla
ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen
sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa
kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".

-- Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi
hän. -- Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku
aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän
palvella Lumikin seitsemää kääpiötä... Hän olisi varmaankin voinut
neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään
Lavendel neidin. Sh -- nyt hän tulee.

Aivan oikein -- siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis
kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken
käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat... Tietämättään he olivat
valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman
naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta --
jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine
hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä
odotukset.

Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu,
lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi
kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset
kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine
ruskeine silmineen ja hymykuoppineen -- niin, poskissa todelliset
hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean
kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut -- puku, joka
olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä
naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä
tuskin tuli huomanneeksi.

-- Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän
äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.

-- Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. --
Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme
väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan... Onko meidän mentävä
oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?

-- Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen
teepöytäänsä.

Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:

-- Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani?
Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan
sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä
olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.

Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.

-- Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän
oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä
Lavendel neidistä. -- Kun emme vain ole vaivaksi!... Odotatte
varmaankin muita vieraita?

Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.

-- Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän.
-- Minä _olen_ tyhmä -- ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en
koskaan muulloin... En odota kerrassaan ketään -- kuvittelin vain...
Ymmärrättehän, olen niin yksin... Pidän vieraskutsuista -- nimittäin
oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä -- mutta
aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä
tiestä... Charlotta Neljäskin ikävystyi... Sentähden kuvittelin, että
minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä -- ja koristin pöydän
-- ja panin sille äidin parhaat posliinit -- ja otin ylleni toisen
puvun...

Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti
oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet.
Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan
kuin hän olisi pikku tyttö!... Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti
ihastuneena:

-- Oi, _teilläkin_ on tapana kuvitella!

Tämä "-kin" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.

-- Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. -- Se on tietysti tyhmää,
kun on niin vanha kuin minä... Mutta mitä iloa on olla riippumaton
vanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille
tuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään... Hieman
huvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen... Luulen, että tuskin
jaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin... Ei
tapahdu usein, että minut "paljastetaan" kuten tänään, ja Charlotta
Neljäs ei koskaan juorua... Mutta tänään olen iloinen siitä, että
jouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan
kunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut
päästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun
täytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna
teeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö,
mutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.

Lavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt
menivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea
kuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin
ikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja
onnelliset unelmat asustavat.

-- Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. -- Ja eikö
Lavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen?
Hän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.

-- Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.

Heidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua,
ja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti
Charlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.

-- Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. -- Kuinka
hauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!... Rakastan nuoria tyttöjä.
Ollessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse
olen nuori tyttö. En pidä lainkaan -- hän virnisti hieman -- siitä
ajatuksesta, että olen vanha... No ketä te olette -- vain mukavuuden
vuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni
teidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi
ja Dianaksi?

-- Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.

-- Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka
lajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. -- Charlotta,
istu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut
onni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin
tyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!... Tiedän, että
Charlotta Neljäs ajattelee niin -- etkö ajattelekin, Charlotta?
Mutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut
leiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä
olisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri
edullista säilyttäminen...

Teenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa,
menivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun
lämpimässä hohteessa.

-- Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin
saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.

-- Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.

-- Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni
tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.

Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.

-- Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.

Charlotta totteli ja puhalsi -- siitä lähti samalla sekä soriseva
että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus -- sitten kuului metsästä
virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia,
hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten
valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle... Anna ja Diana
huudahtivat ihastuksesta.

-- Naura nyt Charlotta -- naura kovasti!

Charlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel

neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja
nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko
joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä
ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.

-- Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi
Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista
omaisuuttaan.

-- Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä --
jos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi... Tyyninä iltoina istumme
Charlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä.
Charlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin
paikoilleen!

-- Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli
niin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.

-- Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun
ajatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. --
He ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa
toisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä
hänen nimensä taas olikaan -- odottakaahan!... Luulen, että se on
Leonora -- niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen.
Kun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä
yksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin
täysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta
Bowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen
nimensä oli todellakin Charlotta -- hän oli Charlotta Ensimmäinen.
Hän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi
kunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin,
koska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia...

Sitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli
Julietta -- äidin heikko kohta oli kai koreat nimet -- mutta hän
oli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan,
ja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää
muistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen
muutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt
minulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi
-- hän on nyt neljäntoista -- tulee hänellekin halu matkustaa
Bostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus...
Charlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut
Charlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin
yksinkertainen "kuvitellessani" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan
Charlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään... En
välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain
näytä sitä.

-- Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän
täytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka
hauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.

-- Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.

Pitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.

-- Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. -- Nyt kun olemme keksineet
teidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin.
Niin, meidän täytyy mennä -- "meidän täytyy riistäytyä irti täältä",
kuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.

-- Paul Irving? -- Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin
äänensävyssä. -- Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä
Avonleassa.

Anna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut
Lavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan
nimen.

-- Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. -- Hän
muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva
Irvingin luo Rantatupaan.

-- Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui
kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa
peittyivät.

-- On.

-- Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi
Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta
kysymykseen.

-- Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon.
Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi
minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan.
Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan
Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui
häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen
vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi
valveilla koko yön ja ajatteli häntä... Siitä saakka hän aina rakasti
lavendelin tuoksua -- ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen.
-- Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me
tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.

Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä
ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä
ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä
uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen
piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä
tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien
alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.

-- Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. -- Meidän täytyy
oikein usein käydä häntä tervehtimässä.

-- Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean
ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. -- Jos he
olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet
Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti
kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan
suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja
kellastuneita pitsejä... Minun nimenikin maistuu vain voilta ja
leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta...

-- Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. -- Minä en lainkaan ajattele
niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka
Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että
ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä
kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai
Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.

-- Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena.
-- On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi
olisikaan niin ylen kaunis -- on johdettava ihmisten ajatukset
johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan
ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!



XXII.

VÄHÄN KUSTAKIN.


-- Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona?
sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. -- Minkä näköinen
hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin
hänet viimeksi -- eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen,
että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin,
johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä
kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul
Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme
pöydässä syömässä?

-- Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi
Davy. -- Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun
käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta
sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja
Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on
helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole
puoleksikaan niin kova nälkä... On hirveän pitkä aika aamiaisen ja
illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä...
Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin
viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi...

-- En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli
ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei
hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle
vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä.
-- Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole
yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin
tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät -- sellaiset
kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta -- ja hänen
äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja
pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.

-- Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö,
sanoi Marilla. -- En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu,
mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset
pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy -- jos vielä toiste tapaan
sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi
kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.

Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa
tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn
kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn -- on ikävää,
että siitä on pakko puhua -- ollut onnistunut onkia viimeisiä
siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta
kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä
yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen
niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi,
puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:

-- Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin...

-- Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina
"omituisiksi", sanoi Anna. -- Ja Lavendel neiti on aivan varmaan
erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on.
Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät
koskaan vanhene.

-- Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset
vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. -- Ellei vanhene, niin ei
pian sovi kenenkään joukkoon... Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel
neiti nykyään kuulu juuri mihinkään... Hän on elänyt tuolla syrjässä
kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni
kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen,
kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy,
älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei
hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?

-- Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. -- Milty
Boulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko
päivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli?
Ja miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin
tietää.

-- Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel
Lewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. -- He olivat
aivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten
kesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut,
mutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä
Yhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.

-- Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että
pikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin
suuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli
ennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. -- Marilla kiltti,
älä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti
Lewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä,
ja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä -- eikä neiti Lewis
myöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.

-- Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään
ennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille.
Hän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin
alakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää
toivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu
hyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan
ovat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta
vävystä hän ei pidä.

Marilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:

-- Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja
käyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä
hyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa
Thomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen
äitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui
Rakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä
vaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua... Rakel on ollut
hänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut
perikatoon, se on varmaa... Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja
hänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja
kelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan -- älä
kiemurtele kuin ankerias!

-- Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. -- En jaksa
syödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja
Anna syötte.

-- Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä,
sanoi Marilla. -- Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen
kukon pyrstöstä!

-- Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun
pitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. -- Milty Boulterilla on
hieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi
hänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa.
Voisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se
tarvitsee.

-- Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä,
sanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja
keltaisiksi.

-- On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla,
kun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.

Marillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä
kuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä
käsityksestä,

että oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan
toteutetuksi.

-- Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy
haluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. -- Tiedän, miltä
se tuntuu... En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun
kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu.
Hän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan,
mikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne
tullessaan vuosi sitten!

-- On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan
käydä koulua, tunnusti Marilla. -- Hänelle on kaiketi terveellistä
olla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme
ole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään
sitten kuin viime toukokuussa.

-- Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan,
huokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. -- Jos kirje tulisi,
niin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän
haluaa ottaa kaksoiset luokseen.

Kuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten
sedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard
Keith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen
kirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa
toimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta
dollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja
Doran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät
naimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.

-- Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on
kuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. -- Minun käy sääliksi herra
Keith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.

-- Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla.
-- Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan
tiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin
he alkavat tulla suuremmiksi... Maatilan vuokra riittää hädin tuskin
meidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun
rahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan
liian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua,
jonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää.
Mutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä
olla huolissamme.

Davy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä
Vihervaaralle "ainaiseksi". Että setä, jota he eivät koskaan olleet
nähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän
ilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset...

-- Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.

-- On, kultaseni, sehän on selvää.

-- Hän -- hän -- hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä?
kuiskattiin vielä kiihkeämmin. -- Hän ei kai harhaile missään
taloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?



XXIII.

LAVENDEL NEIDIN ELÄMÄNTARINA.


-- Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä
iltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.

-- Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.

-- Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi.
Diana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä,
että Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi
viikkoa siitä kuin olin siellä.

Anna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän
jälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä,
välistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty
tulemasta mukaan, meni Anna yksin.

Hänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis
ja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen
ainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden
raikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen
voima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna
oli viimeinkin tavannut todellisen "sukulaissielun", kun taas hän
ja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn
elämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista,
joiden kanssa Lavendel neidillä, "itse kaiken unohtaneena, maailman
unohtamana", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän
mukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen
tupaseen yksinäisten petäjien juurella.

Charlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään -- ja
Charlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista
rakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen
ollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa
majassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden
väistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä.
Marraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja
yksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia
usvaharsoja.

Mutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että
talven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja
tyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.

Anna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän
pyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki
yksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa
kansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa
hän piti vireillä vilkasta "kuvittelukeskustelua", joka oli
sukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat
todellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat
anteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä... Valituista
älyniekoista kokoonpannussa "kuvitteluseurassa" sanoo jokainen
juuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle
tilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi
sanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua
eteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun
suuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman
läpi.

Ensi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän
juurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä
oli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja
hartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.

-- Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.

-- Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi
Lavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. -- Ja olen kaksinkerroin
iloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas,
ja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin
yksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut -- eivät edes unelmat ja kaiku
olisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti
hän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot
metsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. -- Niin suloinen
ja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin
sinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.

-- Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili
Anna.

-- Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on
paljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. -- Välistä voin kuvitella,
etten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä...

Ja minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät
voivan... Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni
ensimmäisen harmaan hiuksen päästäni... Anna kulta, älä ole sen
näköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi
ymmärtää... Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen
seitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä
kannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa... Me vietämme hupaisen
illan. Ensin illallinen -- mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain
oikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.

Pikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä
laitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä
ja naurettiin ja "kuviteltiin", ja varmaa on, että Lavendel
neiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui
neljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan
opettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he
matolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan
vieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli
Lavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta
uuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä,
ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia
myrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.

-- Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel
neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. -- Ellei minulla olisi
sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä... Unelmat ja kuvittelut
käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta
kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin
tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä -- ei kukaan
seitsentoistavuotias ymmärrä... seitsemäntoista vanhana tyydytään
unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa
jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna
-- ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen
viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole
mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.

-- Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili
Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. -- Sellaiset
olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä
että maailmaan.

-- Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä,
kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla
oikein kiltiksi ja rakastettavaksi... Vaikka enpä juuri tiedä,
kuinka olen onnistunut -- ihmiset sanovat kai minua aika lailla
omituiseksi... Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen
Irvingistä ja minusta?

-- Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette
olleet kihloissa.

-- Niin olimmekin -- kaksikymmentäviisi vuotta sitten -- siitä on
kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni
oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini
ja Stephen... Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja
morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti
hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun
äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä -- hän oli silloin
kymmenvuotias -- sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän
aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi... Muistan
sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" -- ja hänen mentyään kerroin aivan
ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan
pari...

-- No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.

-- Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla,
tyhmimmällä tavalla... En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli.
Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain
tavoin... Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen
ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä...
Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme
vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki
kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen
olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni,
sanon sinulle erään asian...

Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä
hirveän tunnustuksen.

-- Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani... Ah ei, älä
virnistele -- se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni
mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt
vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin
ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa
hänelle anteeksi -- ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa.
Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani
loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää
hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin... Olin aivan yhtä
ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi
askelen ottamiseen -- siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna.
Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä
halunnutkaan... Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta
kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.

Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku
rätisten lensi ylös.

-- Niin, kaikki tuo on kaukana takanani -- se on minusta melkein
kuin uni... Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole
niin vaarallista... Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin
murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen
Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän
on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä...
Vertaisin sitä kipeään hampaaseen -- vaikka tuo vertaus loukkaa
sinua luonnollisesti... Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se
voi riistää yöunenkin -- mutta sillä välin voi nauttia elämästä,
unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään
olisi tapahtunut... Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko,
että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin
luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen
katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne
huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse... Pahinta -- tai parasta --
todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra
rauhassa... Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja
tervettä viihtymystä -- olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt
tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi... Eivätkö nämä
karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin
on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata...

Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman
odottamattomasta:

-- Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta
viime kerralla, kun olit täällä, Anna... Sen jälkeen en ole koskaan
voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin
mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän
on?

-- Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,
Lavendel neiti -- ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.

-- Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa,
ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. -- Mahtaakohan hän hiukkaakaan
muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani --
minun pikku kuvittelupoikaani.

-- Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran
tänne tullessani, virkkoi Anna.

-- Haluaisin kyllä sitä -- mutta ei liian pian... Minun täytyy tottua
ajatukseen... Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa -- jos hän
liian paljon muistuttaisi Stepheniä -- tai jos ei hän muistuttaisi
häntä kylliksi... Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.

Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi
Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei
ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.

-- Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla
äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä
kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan.
-- Hän -- hän on hyvin isänsä näköinen.

-- Niin kyllä -- kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni,
vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.

Anna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta.
Hän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan
lähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä
tai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku
olento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan,
ja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut
kerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen
sisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti,
ikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä
tervehtimään.

He viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät
illallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia,
että vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja
ennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon
ajaksi.

-- Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja
ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

-- Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.

Lavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.

-- Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.

-- Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli
tapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä,
että minua suudellaan... Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä
ymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia... Ja saanko tulla tänne
toistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi
ystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

-- Ei -- sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi
Lavendel neiti.

Hän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia
silmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena
ja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.

-- Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin
metsäpolkua. -- Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja
pidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään
Irvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma
siitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun
puhuisin hänelle ajatuksiani... Oh, ja minkälaisen illallisen
saimme, neiti... Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota
siihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin
usein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain
hurjan hyvää... Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel
neiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei
hän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta
hän pitäisi... Mutta tietystikin -- Paul oli hyvin rehellinen ja
oikeamielinen -- se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta
vaihteen vuoksi voisi jonkun kerran... Neitihän kyllä ymmärtää.



XXIV.

ABE SEDÄN RAJUILMA.


Eräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä
muutamat pikku uutiset, jotka olivat "Avonlean uutisten" joukossa
painettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie
Sloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman
aherrella "kirjallisissa" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa
oltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean
nuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja
Charlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta -- neidin,
jolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten
tavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja
auttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli
nimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä
uutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.

"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot
ensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti
kunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista
naisistamme alttarille."

"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa
rajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen
kolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän.
Henkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti
varatessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia."

-- Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma
nyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra
Harrison hakkailee Isabella Andrewsia?

-- En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain
pelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde
väittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian
naimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko
kevään.

Vanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että
nimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei
hän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen... Mutta
kukaan ei uskonut häntä.

Avonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. "Yhteiskunnanparantajilla"
oli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti
omin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska
yhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että
puita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla
vainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät
maatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena.
Anna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun
leyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta
Marilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui
hengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.

-- Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä,
sanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla
eteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita
kuoroja. -- Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä
marraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy
johdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei
aivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen -- kiitollinen
siitä, että elää... Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta
on täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi...
Minusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki
on kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta
puhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.

Marilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja
katsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset
olleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan
takaa.

-- Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy
ja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin
likaisenharmaissa käsissään.

Hän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla,
johtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan
uomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka
he saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet
työhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki
rikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta
jokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia
pitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin
pani koko sielunsa työhön -- hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja
kasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki
sellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.

-- Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.

-- Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.

-- En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän
kylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo,
että minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on
koko vika... Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa
tai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo
hän... Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.

-- Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko
juuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi
Marilla pisteliäästi.

-- Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. -- Tahdoin
katsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut
alakuussa, niin täytyi sen johtua madoista... Mutta löysin vain yhden
ainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä
tuli vain märkä läiskä... Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa
kuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti... Se ei
varmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen
mietiskelyyn.

-- Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.

-- Sehän on aivan kuin ihminen... Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan
kohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä
ihailemaan itseään.

-- Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla
tyytyväisenä. -- Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista
omenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.

Mutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää
sosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.

Toukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui -- vuodenaikaan nähden
aivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa
määrässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka
hikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa.
Tuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän,
mutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava
hiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää,
ja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen
rajuilman puhkeamista.

Kun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma
hämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja
hehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.

-- Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!

Anna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta
kohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä
koskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä
kohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun
valkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen
syöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin
leimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta
pilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan
metsäharjanteitten huippuja.

Herra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä
vaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä
laukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne
kiivaasti.

-- Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi
oikeassa, huusi hän. -- Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman
liiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan,
kaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä,
kiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan,
livistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on
pitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes
kuuro on ohi.

Anna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää
pitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi --
niin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He
eivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa
he törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa
katosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan
ikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi
vyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen
hämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi
huikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys,
rakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla
pyörteillään koko maiseman.

Myrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului
irtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja
murskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon
länsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet
syöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä,
jäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.

Kolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä
voimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut.
Marilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa
sulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä
keittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten
välillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois
ikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin
puolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: -- Anna,
Anna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei
ole koskaan ollut olla paha...

Sitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä,
koko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta
hän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä,
hiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään
olisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.

Sitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli
alkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin,
ja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka
oli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme
neljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.

Marilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana,
ja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja
riutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

-- Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella
äänellä.

-- Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä.
-- Minä en liioin pelännyt hitustakaan -- vain pikku hiukkasen
alussa... Se tuli niin kamalan äkkiä... Päätin salamannopeudella olla
pieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta
teen sen kai kuitenkin... Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?

-- Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas
ilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina
uudelleen ja uudelleen.

-- Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut
ajatelleeksi sitä, sanoi Davy. -- Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena,
näethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en
lukenut niitä.

Anna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään
-- kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä
kokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan -- ja sitten he menivät ovelle
katsomaan tuota harvinaista näkyä.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen
peitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka,
kokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja
ulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän
kuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat
saaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa
ja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät
olleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa -- suuria oksia ja
vesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta
kauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli
istuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut
säpäleiksi.

-- Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten,
huokasi Anna aivan huumaantuneena. -- On täytynyt mennä pitempi aika
tällaisen hävityksen aikaansaamiseen...

-- Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella -- ei
koskaan, sanoi Marilla. -- Muistan, että minun ollessani nuori tyttö
kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän.
Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.

-- Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron
aikana, kuiskasi Anna huolissaan.

Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä
ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra
Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.

-- Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.

John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt
irvistys huulillaan.

-- Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut
tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?

-- Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama
iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin
asiat?

-- On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui... Salama iski
keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin
ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.

-- Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.

-- Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.

Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet
istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista
vapisevin sormin.

-- Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla
nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.

Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin
vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.

-- Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut... Uh
-- olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua...
Mutta olkoon menneeksi kuitenkin... Tiedän, että haluat sanoa jotain
ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta -- mutta anna sen olla!
Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka... Hohhoi
jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset
lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä
kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä
aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet
täksi yhdeksi ainoaksi... Ja ajatteles, että hän osasi määrätä
itse päivänkin -- se on perin merkillistä... Niin, täällä on nyt
kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja
korjatakseni lattian reiän -- mokomaa kurjuutta!

Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä
toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt.
Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin
että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden
sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä
oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko
oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona
laitumella, olivat saaneet surmansa.

Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän.
Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti
hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin,
että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt
kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli
ennustanut sitä -- aivan päivälleen, lisäksi... Abe setä unohti, että
hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt
päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli
aivan sivuseikka.

Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan
kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin
ikkunoihin.

-- Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi
Marilla. -- Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta
ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla...
Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen,
niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju
Valkorannassa, Gilbert?

-- Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin
kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät
järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko
ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan
huudon joka kerta kun salama välähti.

-- Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. --
Puutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. --
Mutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että
tämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.

Anna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.

-- Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi
Boulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi
perustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta
asiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa... Mutta sentään...
Ja herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on
loitsinut rajuilman tahallaan...

-- Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.

-- Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä
vahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee
olemaan uusi ajanlaskuperuste -- sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe
sedän rajuilmaa tai sen jälkeen... Olihan sentään ylen ihmeellistä,
että se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä... Tunnen itseni
melkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen
tänne... Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha
talo enää ole paikallaan rumennuksena -- mutta on kaikkea muuta kuin
hauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme... Ei kymmentäkään niistä
ole säilynyt vahingoittumattomina.

-- Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna
hyvin rauhallisena. -- On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa --
voi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.



XXV.

HÄVÄISTYSJUTTU AVONLEASSA.


Eräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman
jälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki
puutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen
narsissin vartta.

-- Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan
jokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka
tukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli
menossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan -- nämä ovat ainoat
nuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin
pideltyjä... Ah, kuinka mieleni on paha... Minä kun tahdoin saada
muutamia Matthewn haudalle!... Hän piti aina niin paljon narsisseista.

-- Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni
ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta
pahempaa asiaa -- koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.

-- Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja
herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme
kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki
taas tulleet esiin -- mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun
narsisseja... Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään.
Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan
niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän
tulee kaipaamaan niitä.

-- Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta
tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. -- Hester Gray on ollut
kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa --
toivottavasti.

-- Niin kyllä -- mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti
vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi
Anna. -- Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin
ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni
jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen
puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin
tällöin.

-- Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen,
pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.

Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille,
jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun
kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma
alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen
pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta
kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin
oikein ihmeitä.

-- Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän,
kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta
opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta,
ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat
piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin
koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas -- kuka tulee tuolta?

Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi
henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki
Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen
matkatoverinsa oli vieras -- terhakka pikku nainen, joka sangen
näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin
hevonen oli ehtinyt pysähtyä.

Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä
viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan
näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja
kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen,
sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli
ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma
ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.

-- Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa
päätä.

-- Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei
suunniltaan hämmästyksestä.

-- Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä -- aivan liian
säälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut
aivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut
hänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä
äänellään. -- Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun
naisen kanssa täältä päin?

-- Ei toki -- ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen
näköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän
puolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra
Harrisonin suhteen.

-- Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy
tällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. --
Eräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen
oli merkitty sinikynällä -- ystävät ovat aina niin kärkkäitä
tuollaiseen... Ja "paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten" joukossa
oli kirjoitettuna James A:n nimi.

-- Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman
huolestuneena ja hämillään. -- Herra Harrison ei suinkaan aio mennä
naimisiin kenenkään kanssa... Sen voin teille vakuuttaa.

-- No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi
ketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. -- Sillä sattumalta
hän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on
syytä olla hämmästyneen näköinen... Täällä hän on kaiketi käynyt
nuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta
ja vasemmalta... Mutta varo itseäsi, James A. -- hän nyökkäsi
merkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti -- nyt se
hauskuus on lopussa... Tässä olen minä -- vaikka en suinkaan olisi
vaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on
joitain metkuja mielessä... Tuo hänen papukaijansa -- hän kääntyi
taas Annan puoleen -- on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?

-- Hänen papukaijansa -- on kuollut -- luulen minä, sopersi Anna
parka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma...

-- Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen
nainen hyvin iloissaan. -- James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen,
kun vain lintu on poissa tieltä.

Tämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän
Annalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön
ovelle, jossa hän tapasi Marillan.

-- Anna, mikä nainen tuo oli?

-- Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin
silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?

-- Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla -- vailla
kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.

-- No luuletko sitten, että olen hereillä?

-- Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli,
kysyn minä?

-- Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut
uneksia hänestä -- hänen täytyy olla todellinen... Missään
tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista
hattua... Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.

Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. -- Hänen rouvansa?
Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan
nuorimies?

-- Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan... sanoi Anna yrittäen
olla oikeudenmukainen -- Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli
naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä... Oi, Marilla,
mitä rouva Lynde sanoo tästä?

He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän
käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin
rahtuakaan hämmästynyt... Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen
tapaista... Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa
herra Harrisonin persoonassa.

-- Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota,
sanoi hän harmistuneena. -- Tuollaista voi lukea tapahtuneen
Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä
meidän kunniallisessa Avonleassamme?

-- Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna,
päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle
todistettaisiin asian olevan päinvastoin. -- Emmehän lainkaan tiedä,
kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.

-- Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi
rouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana
"hienotunteisuus" on sanakirjassa. -- En ole aavistavinanikaan,
että hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä
Thomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt
otan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.

Rouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna
ei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra
Harrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja
kaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi
päästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti
kunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä
ei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut
leikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän,
tiesi syyn.

-- Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen
porrasta, sanoi hän. -- Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa!
Rouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli
ikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana.
Anna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla
kello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki... Emme saaneet
lainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli
niukasti...

-- Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa
siitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. -- Se on hyvin
sopimatonta.

-- Olkoon menneeksi sitten... Silloin _ajattelen_ vain sitä, mutta en
sano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. -- Kulta
kiltti Anna, anna minulle vähän illallista!

Anna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven
huolellisesti.

-- Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta
lautaselle, Anna! _Minä_ tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän
kera Levi Boulterilla...

Davy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.

-- Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. -- Miltyllä on
kissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. -- Milty
sanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana... Tänään
menin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa
kuultu -- niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt,
makasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme
sen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta --
Davy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää
vaikutusta -- toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen
piti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten
joka päivä, mitä?... Tämä hilloke on kamalan hyvää.

Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun
edessä on teevadillinen luumuhilloa?

Sunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan
ovesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä
ja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin
yleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.

-- Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva -- niin, ei nyt juuri
uusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi
Milty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai
pitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi
lakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa... Silloin voi vain lähteä
tiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt...
Milty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että
tämä heitti häntä joillakin esineillä -- esineillä, jotka _tekevät
kipeätä_ -- ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut
tupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva
torui ja marisi alinomaa... _Minä_ en lähtisi rouvani luota mistään
tuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja
sanoisin: "Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin _minä_ tahdon,
sillä minä olen _mies_, näetkös!" -- Ja kyllä silloin tulisi toinen
ääni kelloon... Mutta Annetta Clay sanoi, että _rouva_ lähti hänen
luotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon,
ja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva... Nyt menen heti
herra Harrisonin luo katsomaan heitä.

Davy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.

-- Rouva ei ollut kotona -- hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden
kanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna,
herra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen,
sillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla
jotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa,
vaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.

Anna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli
todellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka
tuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli
puhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että
hän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt
ja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra
Harrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja
repeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu.
Hän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli
jäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.

-- Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain
rahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään
tapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.

-- Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa -- heistä on jo
tullut mitä herttaisimmat ystävät... Voiko koskaan viisastua naisten
suhteen?... Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta
elämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä
ja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä
murheenlaaksossa -- mikäli ihmissilmä voi nähdä...

Herra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella
äänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.

-- Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut
takaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.

-- Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä
kuitenkin.

Herra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.

-- No niin -- kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. -- Jos sanoin olleeni
pahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani... Mies tarvitsee
totisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes
yhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä,
että tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten
kihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.

-- Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella
Andrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna
nuhtelevalla äänellä.

-- Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta,
olinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi.
Mutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en
todellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan -- siksi arkaluontoinen
se todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin -- tarkoitan
rouva Rakel Lyndeä -- jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli
lähtenyt luotani -- vai mitä luulet?

-- Mutta muutamat väittävät, että _te_ lähditte hänen luotaan.

-- Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko
tarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin
ansaitsen -- etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme
ulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että
tunnen oloni oikein epämiellyttäväksi... Totun kai vähitellen, kun
joku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos
pihalle... Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.

Kun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra
Harrison kärsimyshistoriansa.

-- Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne
tuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi
keskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun
olla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle -- niin ainakin Emily
väittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa
hän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti
minulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan
Emily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi
oivallisesti hoitaa taloutta. "Hui hai", sanoin minä, "Emily Scott
ei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni." -- "Kysy häneltä, niin
saat kuulla," sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin
hänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi
myöntävästi... En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna --
tuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja
sitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi
arvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni... Niin, me menimme
naimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja
sitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla,
ja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo
ihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin
-- näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen
näköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa... Sinulla on hyvin
ilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta...

Mutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan
siellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista,
se tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi
pahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että
liisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös -- vaikka veisin
Emily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään
lattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan
siivoushameen.

No niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä
hän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi
-- sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät
päästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi
sunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas
alkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut
tyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan.
Mutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut
uudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa
vanhoja koiria istumaan... En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut
kenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun
oli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen
mennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä
kieltä... Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja
sitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja
hän näki minun pistävän veitsen suuhuni.

Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista
ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos
totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja
kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi
pitänyt tehdä -- suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti
minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut
sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan
hienotunteisesti sanottu... Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle,
jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo
otti hänet avoimin sylin...

Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa
ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei
Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi
meidät haaksirikkoon... Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän
voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja... Minä olin kiintynyt lintuun
merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet
yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti
hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka
kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana,
että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka
toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan
kielestä -- sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei
voinut, kaikkea vielä!... Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän
koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei
onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan
sivistynyttä kieltä... Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän
yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.

Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi,
kunnes viimeinen pisara tuli... Emily kutsui pastorimme rouvineen
teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen.
Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei
kukaan voinut sitä kuulla -- Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin
hopeatangollakaan -- ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän
toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään
loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan -- Emily piti sellaista
touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun
parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme...
En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme
pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli
aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui
verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko
oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä,
tiedätkö... Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.

Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen
sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni
kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt
kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että
rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle... Vieraitten mentyä
menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily
ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt
olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko
nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut
sanavarastonsa minulta... Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että
Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin,
ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle.
Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä -- sitävastoin oli pöydällä
kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana... Emily kirjoitti, että
sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja
siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että
olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.

Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti
sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka...
Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä.
Huu, miten ihmiset juorusivat -- Scottsford on melkein yhtä hyvä
juorumylly kuin Avonleakin -- ja kaikki ihmiset olivat Emilyn
puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että
minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut
hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne -- olin ollut täällä
poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä
kaikki.

En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin
kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa
lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut
siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä...
Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten
juttelisimme -- ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily
sentään oli oppinut jotain hyödyllistä... Nyt hän on täällä, ja
aikoo jäädä -- Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen
pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva
Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn!
Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina -- kysyi, kuka tuo hienon
näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.

Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja
pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.

-- James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten
hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen
suuntaista, sanoi hän. -- Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua
uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta?
Niin ystävällinen ja herttainen.

Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva
Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät
loistavia pikku lamppujaan.

-- Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A.
on kertonut teille meidän tarinamme?

-- On kyllä.

-- Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin
oikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan
ollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan
sukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt,
mutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt,
että asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle... Ja oli
typerää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään,
vaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän
vain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa,
kuinka paljon sokeria on kulunut viikossa... Tunnen, että James A. ja
minä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti
sanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret
kiitokset.

Anna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää,
että hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean
henkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä,
että noilla yksinkertaisilla "uutisilla" oli niin laajalle ulottuva
vaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet
suuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle
säänennustajalle.

Rouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun
Marillalle.

-- No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.

-- Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.

-- Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja
vakaumuksella. -- Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö
mitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen
tähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada
aikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä... Ei, nyt
minun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua.
Minä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän
on näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan
ole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että
Gilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee
kaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?

Rakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena
unisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa
ilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa
painettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät
rappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen
häntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.

-- Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti
kaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä
oli näin: "Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista,
ja sinä samaten."

Ja se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.



XXVI.

TIEN MUTKASSA.


Thomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota
herättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä,
kärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden
päivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus
ja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta
senjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi
voinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa,
ei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja
kärsivällisyydellä.

-- Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran,
kun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen
kuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien
sormiensa välissä. -- Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä
sinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He
ovat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä
kaltaisia. Hyvä äiti -- hyvä nainen...

Sitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea
sarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle
laaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti
Annan.

-- Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet -- heidän renkipoikansa
toi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.

Thomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli
ympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin
tällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin
-- mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen.
Illallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin
tultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui
korjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.

-- Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.

-- Oikein hyvin -- hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja
tasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle
-- mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman
mielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman
taloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen
anteeksiantamaton rikos. -- Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan
täytyy matkustaa tänään kotiin -- hänen poikansa ei ole terve, ja hän
tunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.

-- Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi
juttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. -- Olin aikonut
harjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi
aikaa.

-- Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä,
sanoi Marilla hieman odottamatta. -- Miltä sinusta tuntuisi saada
mennä mukaan, Anna?

Anna katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy
päinsä.

-- Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että
sinun pitäisi mennä... On ollut oikein raskaana sydämelläni -- tuo
ajatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.

-- Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin
kotiin! Olen ollut niin onnellinen... Nämä kaksi viimeistä vuottahan
ovat olleet ihania.

-- Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin
täällä kotona... Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun
pitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin
paljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta
saadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi... Ja sitten voisit ehkä
hankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista...

-- Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat
tietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten
kanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.

-- Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin
puhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa
tänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä... Hän on
sangen köyhissä oloissa... He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon
kahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen
hänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet
maksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten
luonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo
täytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei
jää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa
Elizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee
lähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki
itselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän
siinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä
voisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun
ensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin
mitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit
sinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?

-- Minusta tuntuu -- aivan kuin -- joku olisi ojentanut minulle --
kuun -- ja minä en oikein tietäisi -- mitä tehdä sillä, sanoi Anna,
aivan päästä pyörällä. -- Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit
rouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä
sen, Marilla. Luuletko -- oletko varma siitä -- että viihtyisit
siten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta -- mutta...

-- Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on,
mutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä
kuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä
hirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä,
ja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet
naapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet
epäsovussa -- vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun
sinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua
rumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?

-- Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.

-- Sellaisia asioita ei unohdeta... Oi, kuinka vihasin rouva Lynde
raukkaa sillä hetkellä!

-- Ja sitten pyysit häneltä "anteeksi" -- myöskin omalla tavallasi...
Niin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä
kokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi
sinua paremmin.

-- Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi -- kuten aina
hänestä puhuessaan.

-- No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää
niin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun...
Minulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi
tulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että
heidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä.
Jos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen
vinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa
keittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne
hän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka
hän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan
riippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja,
että hän tulee toimeen -- siitä hänen lapsensa tulevat pitämään
huolta -- minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen.
Niin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.

-- Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. -- Minunkin mieltäni
pahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.

-- Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua
lähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa
minua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin
ettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä _et_ lähtisi.

Anna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana.
Ilo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein --
aivan äkisti ja odottamatta -- oli hän tien mutkassa, ja tuolla
edessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja
toiveineen... Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään
uuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille
hauskoille asioille -- kaikille niille vaatimattomille pikku
velvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle
niin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus,
jolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja
iloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta -- ja hän piti
jokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä
ajatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin
"korkeakoulu"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset...

-- Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi
Anna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään
kipeätä... Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. -- Marilla on
oikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en
tekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset
toiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu...

Anna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin
Rakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu
Marillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua
vastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa
talossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen,
ja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.

-- En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä,
kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. -- Mutta kuinka
lieneekään -- mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta"
ennen maailmassa -- Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät
talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan... Ja mieluummin
asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.

Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne
aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten
vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin
Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel
rouvalle asuntoa luonaan... He molemmat olivat aivan liiaksi
"oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin
lausuttavan... Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä,
joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä
molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka
johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää
kiinni.

-- Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel
rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin
paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni
Davyn kysymyksiin -- sen sanon etukäteen... Minä en ole mikään elävä
tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet
kyllä kaipaamaan Annaa.

-- Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn
kysymykset, vastasi Marilla. -- Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä,
siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy
uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi... Kun hän tekee kysymyksiä,
joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa
katsella, mutta ei kuunnella. Niin _minut_ kasvatettiin enkä minä
koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan
yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.

-- Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä
vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. -- Hänestähän on tullut
kuin toinen poika.

-- Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. -- En koskaan luullut niin
kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt... Davy
valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin -- ja Dora on
herttainen lapsi, vaikka hän -- hm, hm -- ikäänkuin -- niin, mitä
sanonkaan?

-- Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. --
Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee
kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut
suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä
tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä,
vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.

Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen
tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana
onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen
täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi
kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät
pahanpäiväisesti -- vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki
koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut
uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla...

-- Minä en _voi_, isoäiti, sanoi hän. -- En todellakaan tiedä, voinko
saada _mitään_ alas... Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle...
Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi
katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni
vuoteeseen illalla -- luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni
huomenna?... Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta... Tulen
tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin
ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa... Oi, isoäiti,
en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä...
Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että
Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin
kiltti ja hyvä -- mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley...

Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. -- Ah, kuinka yksinäistä
täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun
kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien
lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella
hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa
keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.

-- Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne -- ja Allanilaiset
samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on
selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa... Olenpa
utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.

-- Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi
Anna suurella varmuudella. -- Hän haluaa mielellään tätä paikkaa,
mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo,
että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää,
ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi
huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa
ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain
saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen
jumaluusoppinsakin sen mukaista... Rouva Allan ei ole lainkaan
iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että
kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen
kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän
jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten
tietysti pienokaisen hauta... Hän sanoo, että hänen on niin hirveän
vaikea jättää se -- lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen
kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee
ikävöimään äitiänsä... Mutta tietystikin hän tietää, miten asia
on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista
miehelleen... Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta
pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku
sydänkäpyselleen... Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä
istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle.
Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien
kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma
siitä että --

-- Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. -- Sen
tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia,
Anna -- sinun tähtesi.

-- Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta...
Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen
hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester
Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle...
Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä,
hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos
voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä
hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä
ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin
tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen
ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä
villiviiniköynnösten peittämä pikku talo... Ja pikku Hester Gray
olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla
hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään
liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera...
Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin
käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun
leikkitoveriksesi -- minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja
sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja
haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme
seurassa... Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni --
ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä
taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja... Vain suuri metsittynyt
puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa,
ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa... Ja sitten en tietäisi, oliko
tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.

Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten.
Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli
varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut
kuvitella mitään...

-- Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää,
kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.

-- Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä
unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. --
Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen
kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta
mielenkiintoa... Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he
ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia
korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman
ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt
kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on
kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin
olevani kaikkea muuta kuin iloinen.

-- Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, -- saat mennä
korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko
joukon hauskoja uusia ystäviä...

-- Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna
miettiväisenä. -- Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat
katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana... Mutta kuinka
monta uutta ystävää saanenkin -- koskaan ne eivät tule minulle yhtä
rakkaiksi kuin vanhat -- varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on
mustat silmät ja kuopat poskissa... Voitko arvata, kuka se on, Diana?

-- Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja
lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma
maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita
vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia...
Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet
aivan liian ihania voidakseen kestää kauan... Tiedän joka tapauksessa
erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna,
nyt aion tehdä sinulle kysymyksen -- vakavan kysymyksen. Älä
loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään
Gilbertiä kohtaan?

-- Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin
kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.

Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.

Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut
toisella tavoin.

-- Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?

-- Ehkä -- joskus sitten -- kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja
hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.

-- Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean?
virkkoi Diana.

-- Oh, hänet kyllä tunnen -- sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.
Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?

-- Mutta joskus ihanne muuttuu.

-- Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.

-- Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?

-- Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. --
Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.

-- Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta -- mutta että täytyisi
_elää_ vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana
aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat.
-- Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi,
jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä
minun kuvitellakaan... Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen
olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen
runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla
hituistakaan lihavassa... Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä
kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi,
ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson
Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa
luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin
juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen... Mutta
hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa.
Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin
äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä
"Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku,
jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella -- Ruby
sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta
sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt
häntä kosiessaan... Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti
hänelle mitä _ivallisimman_ vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän
todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja
äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät
hänen heittäytyvän jokeen... Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole
tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä"
neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on
käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä... Ja
sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti _riutuu_, niin
rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda...

Anna teki kärsimättömän liikkeen.

-- Minä sanon sen vastenmielisesti -- se tuntuu niin uskomattomalta
-- mutta tiedätkö mitä -- minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin
hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria -- vaikken tietystikään niin
paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut
niin toisenlaiseksi -- niin merkilliseksi --

-- Ymmärrän, nyökkäsi Diana. -- Gillisien sukupiirre se hänessä
alkaa tulla esiin -- hän ei voi sille mitään... Rouva Lynde on
sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee
muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut
sitä puheissaan tai käytöksessään... Hän ei puhu muusta kuin
pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka
"hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on,
että se on _totta_...

Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.

-- Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi
minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt
kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin
saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko,
jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että
hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin,
ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?... Ei, Jane on toki toista.
Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.

-- Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. -- Mutta, lisäsi hän ja kumartui
eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi
hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen.
Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme,
Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen
"valan" olemme aina pitäneet -- emme koskaan ole olleet epäsovussa
tai edes katsoneet kieroon toisiimme... En koskaan unohda, kuinka
koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle
pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi
koko lapsuuteni ajan... Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut
minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt
luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin"
täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin... Mutta
Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et
aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin,
tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi,
jota aina olet minulle suonut.

-- Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan.
-- _En koskaan_ pidä kenestäkään -- kenestäkään _tytöstä_ --
puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta... Ja jos koskaan menen
naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.



XXVII.

ERÄS ILTAPÄIVÄ KAIKURANNASSA.


-- Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy.
-- Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.

Anna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä
musliinipuvussa -- ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli
käyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti,
kohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten
kullanruskeata hohdetta.

-- Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän,
senhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.

-- Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.

-- Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen
käyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi
Paul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.

-- Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden
lusikallaan valtavan "rantaryöstön" kastikkeen ympäröimään saareen,
jota hänen vanukkaansa edusti. -- Tultuani itse näin kiltiksi, ei
minulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi... Jos
tällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä
-- sekä kiltteydessä että voimissa... Paul on muuten kamalan reilu
meille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien
kiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.

-- Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan?
kysyi Anna. -- Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin
likomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä
lainkaan, mitä oli tapahtunut.

-- Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. -- Hän
pisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti
jäljessä hänen tahtomattaan... Olimme kaikki puron luona, ja Prillie
Rogerson suuttui Paulille jostakin -- hän on kauhea kiukkupussi,
vaikka hän on kaunis -- ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen
hiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka
ilta... Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi,
ellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan
tulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on _hänen_ tyttönsä... Niinpä
niin, hän on Gracielle niin kohtelias -- poimii hänelle kukkia ja
kantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi,
ettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että
hänen tukkansa oli luonnostaan kihara... Ja sitten hän heittäytyi
pitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä...

Tässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi
rauhoittaen:

-- Ole huoletta -- se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku
puro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul
kompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!... Hi hi --
kuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän
näköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä.
Tytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän
näytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on
pystynenä... Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on
hienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.

-- Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta
syödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.

-- Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja
koetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä.
-- Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa... Muistin
sen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta
on niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä -- Davy huokasi syvään --
että on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta... Niin, jos en
saa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia...
Hänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta
vasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia
vadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta... Laidoissa on
niin hirveän paljon jäljellä!... Herra Harrison on aina ollut kiltti,
mutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat
varmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene
naimisiin?

Marillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta,
niin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää
katsetta Annan kanssa:

-- Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.

-- Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.

-- Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen
tietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä
puhutellut -- _herrojenhan_ on kosittava...

-- En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. --
Miksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää
vanukasta, Marilla?

-- Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta
antoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.

-- Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi
ei voi, mitä?

-- Siihen kyllästyisi piankin.

-- Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. -- On joka
tapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun
meillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona
ei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee
vieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä,
ja sen hän leikkaa itse -- ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden
ylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.

-- Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan
tarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.

-- Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla,
huomautti Davy. -- Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset
sanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren
keskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa...

-- Hm -- luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä
orvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen
ulos.

Kanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla
katsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja
nauroi, kunnes alkoi voida pahoin.

Kun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat
he Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä
touhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja
leikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona
rypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän
rakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena
vieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja
hyväntahtoisesti.

-- Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä
tulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul -- kuinka voit, ystäväiseni?
Miten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin
viimeksi täällä käydessäsi.

-- Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi
rouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. -- Isoäiti
sanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä
juuri tuumin... Paul huokasi syvään. -- Mutta varmaankin olen sitä
syönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta...
Nyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes
tulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö
Lavendel neiti?

Kyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä -- puna hänen hienoilla poskillaan
tuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin
kädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.

-- Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.

Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin
tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja
Paul oli ollut hyvin pettynyt.

-- On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel
neiti havahtuen syvistä mietteistään.

-- Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.

-- Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja
ruokasäiliössään, sanoi Paul. -- Isoäidillä on myöskin, mutta hän,
nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä.
Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa
isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?

-- Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää,
että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on
toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle
Paulin ruskeitten kiharoitten yli.

-- Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä... Sen vuoksi kaiketi
me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa... Me -- Charlotta ja
minä -- uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä.
Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä --
kaikkina vuorokauden aikoina -- emmekä me sen vuoksi voi pahoin.
Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet
jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon
me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme
keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään,
niin emme kuitenkaan muista sitä -- emme ennenkuin olemme taas
tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä... Vielä emme ole
kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki
hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu
muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.

-- Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi,
ja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen
vuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee -- enemmän kuin
yhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain
saisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä,
mutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin.
Minä _ajattelen_ aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on
enimmäkseen maallisia ajatuksia... Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin
saa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä
opettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus
kohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä
viikkoakin... Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt
ovat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina...
Ja kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on
tehtävä... Sydämessäni -- Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti
hyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka
ilmaisivat vilkasta myötätuntoa -- sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta
kas, isoäitihän on kasvattanut isän _omalla_ tavallaan ja saanut
hänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut
ketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta
eihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet
isoiksi... Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi
turvallisempaa noudattaa isoäitiä.

-- Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. -- Mutta minä
sanon sinulle erään asian -- jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme,
mitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on
aivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista
ajatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana
on runsaat kokemukset... Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä
kaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että
_minunkin_ tieni vie päämäärään.

Aamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki
tuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla
kertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla
ja jutellessa.

-- Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel
neiti surumielisellä äänellä. -- Minun kai pitäisi olla iloinen
sinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani -- mitä
itsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua
suunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia
itselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja
jättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys
ennen heidän tuloaan.

-- Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun --
mutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. -- Ei
mikään ole pahempaa kuin tyhjyys -- ja minähän en katoa teidän
elämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat.
Suloisin pikku neitiseni -- nyt hän on minusta hieman kalpean ja
väsyneen näköinen...

-- Ohoi -- ohoi -- ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta,
jossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Nuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne
päästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja
hopeanheleinä -- joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku
keijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän
eleen kauniilla käsillään.

-- Ah Anna -- olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun
elämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja -- särkyneitten toiveitten
ja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä... Oi,
Anna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita.
Mutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua
siihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä
vuotta...

Charlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin
ja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli
punaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi
lähteä poimimaan?...

-- Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. -- Nepä vasta
olisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin
vanha kuin luulin!... Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne,
juomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille
valmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.

Anna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan,
piilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä
ja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.

-- Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna
puoliääneen itsekseen. -- Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin
auringonpaistetta.

-- Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin,
neiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan
kanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli
sama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.

Charlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi
pitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus
rusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän
Charlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet,
joitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien
hempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.

-- Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla
kaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.

Anna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt
rahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut
"sekoitettuihin" kohteliaisuuksiin.

Heidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa
Lavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli
vakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.

-- Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä,
vaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään
aikaan, nähkääs neiti -- ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte
täällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana... Sillä kun
herrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan
sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan.
Käytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että
hänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että
hän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen... On aivan kuin
hän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän
ei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää,
eikä laita itseään hienoksi kuten ennen... Vain silloin kun neiti
tulee, hän vilkastuu vähän... Ja ajatelkaas, neiti -- tässä Charlotta
alensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun
hirvittävän ja kauhua herättävän oireen -- pahinta on, ettei hän
enää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin... Nähkääs,
neiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa,
joka aina on ollut kirjahyllyllä... Hänen isoäitinsä oli tuonut sen
mukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin
siitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka
olikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada
siitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi... Oi, kuinka tulin
pahoilleni ja pelkäsin!... Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi
minua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt
hänen tekevän niinkuin hän teki... Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä
ja sanoi: "Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne
tunkiolle!" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne
tunkiolle! -- Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno
Englannista tuotu malja... Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen
itseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi
hänestä huolta, paitsi minua.

Charlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä
ruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.

-- Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta.
Hän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella
häntä jollekin pikku matkalle?

Charlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa
päätään.

-- En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä
ei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista,
joitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi,
että siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli
kotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut
saivat jäädä. "Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta," sanoo
hän minulle, "ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani.
Sukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei
ole minulle terveellistä"... Juuri niin hän sanoi, neiti, "se ei
ole minulle terveellistä". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä
siinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa
tervehtimään.

-- Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski
viimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen "kukkuran" päälle
tuoppiinsa. -- Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja
viivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja
otamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista
hauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme
hieman pirteämmäksi.

-- Neiti saa nähdä, että siitä tulee kerrassaan mainiota, huudahti
Charlotta Neljäs hyvin ihastuneena.

Hän oli iloinen neitinsä vuoksi ja myöskin oman itsensä vuoksi. Jos
hän saisi tilaisuuden koko viikon ajan alituisesti tutkia Annaa,
oppisi hän varmaankin käyttäytymään ja esiintymään aivan kuin hän...

Kun tytöt palasivat Kaikurantaan, näkivät he, että Lavendel neiti ja
Paul olivat kantaneet pienen neliskulmaisen keittiöpöydän puutarhaan
ja laittaneet koko teetarjoilun kuntoon. Ei mikään voinut maistua
ihanammalta kuin tämä jälkiruoka, jona olivat vasta poimitut mansikat
kerman kera, kun istuttiin korkean, sinisen taivaan kuvun alla, jota
pienet, höyhenkeveät pilvenhattarat peittivät, ja metsän varjojen
keskeltä, jotka vähitellen laskeutuivat yhä pitempinä, kuului
ikäänkuin sipinää ja supinaa.

Teen jälkeen Anna auttoi Charlottaa astioitten pesemisessä
keittiössä, Lavendel neidin istuessa kivipenkillä Paulin kanssa ja
antaessa hänen kertoa luoto-ihmisistään. Ah, Lavendel neiti osasi
kuuntelemisen taidon -- mutta miten olikaan, oli Paul kuitenkin
huomaavinaan, että hän oli äkkiä menettänyt mielenkiintonsa
merimieskaksoisiin.

-- Miksi neiti katsoo minuun tuolla tavoin? kysyi hän vakavasti.

-- Kuinka niin, Paul?

-- Aivan kuin jos neiti katsoisi minun lävitseni johonkin toiseen, jota
minä muistutan neidin mielestä, sanoi Paul, joka silloin tällöin
toi ilmoille sellaisia terävänäköisyyden pilkahduksia, että hänen
ympäristönsä oli parasta olla kätkemättä mitään salaisuuksia, kun hän
oli läheisyydessä.

-- Sinä muistutat minua jostakin, jonka tunsin kauan sitten, sanoi
Lavendel neiti hiljaa.

-- Silloinko kun olitte nuori?

-- Niin, silloin kun olin nuori. Olenko sinun mielestäsi hyvin
iäkkään näköinen nyt, Paul?

-- Tietääkö neiti, en voi päästä siitä oikein selville, sanoi Paul
tuttavallisesti. -- Teidän tukkanne näyttää vanhalta -- en ole
koskaan tuntenut nuorta ihmistä, jolla olisi valkea tukka... Mutta
kun te nauratte, tulevat silmänne aivan yhtä nuoriksi kuin oman
herttaisen opettajaneitinikin. Tiedättekö mitä, neiti -- Paulin
kasvot ja ääni olivat juhlalliset kuin tuomarilla -- luulen että
teistä tulisi hirveän oivallinen äiti. Teillä on juuri oikea katse
silmissä -- se katse, mikä oli pikku äidilläni. Minun mielestäni on
suuri vahinko, ettei teillä ole poikia.

-- Minulla on pieni kuvittelupoika, Paul.

-- Todellakin -- onko teillä? Kuinka vanha hän on?

-- Jokseenkin sinun ikäisesi, luulen. Hänen pitäisi oikeastaan
olla vanhempi, koska olen uneksinut hänestä jo kauan ennen sinun
syntymääsi. Mutta minä en koskaan anna hänen tulla vanhemmaksi kuin
yksitoista -- kaksitoistavuotiaaksi, sillä jos sen tekisin, niin
hän voisi jonakin kauniina päivänä kasvaa ohitseni, ja silloin
kadottaisin hänet pian kokonaan.

-- Se on totta, nyökkäsi Paul. -- Se se juuri onkin hauskaa
kuvitteluihmisissä -- he säilyttävät sen iän, jonka itse heille
annamme. Te ja oma opettajaneitini ja minä itse olemme ainoat ihmiset
koko maailmassa, jotka tietävät, että minulla on kuvitteluihmisiä...
Eikö olekin hyvin hauskaa, että me kaikki kolme tunnemme toisemme
ja olemme hyviä ystäviä? Mutta sellaiset kuin me löytävät kai aina
toisensa... Isoäiti ei koskaan kuvittele mitään ja uneksii vain
kissoista ja sylilapsista, ja Mary Joe luulee, että minä olen päästä
vialla siksi että ikäänkuin elän omia olojani... Lavendel neitihän
ymmärtää... Kertokaa nyt minulle pikku kuvittelupojastanne!

-- Hänellä on siniset silmät ja kihara tukka. Joka aamu hän hiipii
sisään ja herättää minut suutelolla. Sitten hän leikkii koko päivän
puutarhassa -- ja minä leikin hänen kanssaan. Olemme piilosilla ja
hippasilla ja juttelemme kaiun kanssa. Ja minä kerron hänelle satuja.
Ja kun ilta hämärtyy --

-- Minä tiedän, keskeytti Paul innokkaasti. -- Hän tulee istumaan
teidän viereenne -- kas näin -- sillä jos hän on kaksitoistavuotias,
niin hän on tietysti liian suuri kiipeämään polvellenne -- mutta
te kiedotte kuitenkin kätenne hänen ympärilleen ja painatte häntä
lähellenne ja laskette poskenne hänen päätään vasten -- niin, juuri
siten se käy... Voi, Lavendel neitihän _ymmärtää_...

Anna tapasi heidät molemmat istumassa yhdessä, kun hän tuli tuvasta,
ja Lavendel neidin kasvoissa oli jotakin joka sai aikaan, että hänen
oli hyvin vaikea muistuttaa poislähdöstä.

-- Pelkään, että meidän täytyy lähteä, Paul, jos aiomme olla kotona
ennen pimeän tuloa. Lavendel neiti, nyt aion ensi tilassa kutsua itse
itseäni Kaikurantaan kokonaiseksi viikoksi.

-- Jos tulet viikoksi, niin pidän sinut kaksi viikkoa, uhkasi
Lavendel neiti.



XXVIII.

PRINSSI SAAPUU LUMOTTUUN LINNAAN.


Koulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui
erinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten
lopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla
korukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä
olevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin
myöhemmin "vetistelemisestä", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät
sen.

Kolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.

-- On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset
näyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten.
Mutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut
jotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:

-- Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen
opettajattaren myöskin ensi vuodeksi.

-- Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti
oikaisten hieman niskaansa. -- En luule, että hän tulee tyrkyttämään
lapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein
heidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan
erikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän
lähtee pois.

-- Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell.
-- Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon
hyötyä ja iloa.

-- Enpä juuri tiedä. -- Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla
olematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. -- Minun nähdäkseni
Anna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti
naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen
kestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä
taivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos
korkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi
olla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.

Rouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät
kertoa, koskaan oppinut "pitämään huolta" omasta miehestään, ja
seuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään
perheonnen esikuvana.

-- Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty
kirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. -- Se merkitsee kai, luulisin,
sitä, että pian menetämme hänet.

-- He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. -- Niin
niin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle -- vaikka minä omalta
kohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu
aivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan
meistä ei ole virheetön... Paniko kukaan merkille, kuinka siistin
ja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt
sellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin
antanut osuutensa papin palkkaukseen.

-- Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut
suureksi, sanoi rouva Andrews. -- Hän, joka oli sellainen pikku
piiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee
muistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.

-- Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.

-- Onhan se mahdollista, mutta -- rouva Andrews alensi ääntään --
se ei estä, että hän välistä on hieman hupsu... Eräänä päivänä
viime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä
mielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin
ihmisistä, jotka asuvat muka rannalla... Loruja ja valheita kaikki
tyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja
silloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä
uskoisi... Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle
lapselle tuollaisia typeriä juttuja?

-- Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva
Sloane.

-- Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä
hyvänsä, sanoi rouva Andrews.

Rouva Andrewsilla oli "nero"-käsitteestä ilmeisesti sellainen
mielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka
-- on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman "päästä
vialla".

Luokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli
istunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten
kasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan
Tummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota
oppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut
kaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret
kaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:

-- _En koskaan_ tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin
paljon kuin neiti Shirleystä -- en koskaan, koskaan.

Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja
tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen.
Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon
asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon
enemmän -- itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta
ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut
onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan,
mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa
kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että
heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä,
käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista
kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen
ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että
he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat
pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he
olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan
vuosiluvut.

-- Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna
ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin
surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen
ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.

Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti
suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.

Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen
ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun.
Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa
ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja
lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel
neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon
kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.

-- Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän.
-- Minua oikein hävettää, että uusi puku -- olipa se vaikka
lemmikinkukallista musliiniakin -- voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä
omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole
voineet mitään.

Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle
parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä
kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon.
Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän
kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan
ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.

-- Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi
arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on
tullut -- ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään!
Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!

Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä
ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä
loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset
kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset
kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen
sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku,
jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja
kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta...
Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien
nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.

-- Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti",
josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja
pudisti sydämellisesti hänen kättään. -- Paulin kirjeet ovat olleet
niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin
olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä
olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut
juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita,
sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko
ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku
poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa... Te olette korvannut
sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että
Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä
ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.

Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra
Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille
valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän
tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi
häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää
olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä
punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.

Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.

-- Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän
säteilevin kasvoin. -- Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä --
Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan -- en pidä
yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy
odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin... Mutta tämä oli tietysti
joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä
olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet
pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin
minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää
minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä,
nähdessäni isän! Neiti ei voi _ajatella_, kuinka minä loikkasin ylös
vuoteesta!

-- Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi
herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. -- Tuskin
tunsin poikaani -- hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja
tukevaksi.

-- En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko
minä, jatkoi Paul. -- Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän
ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja
silavapannukakkua... Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi
hän. Se on _hänen_ tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. _Minusta_
on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin
täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen
lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.

Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä
velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa
monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli
jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se
kuitenkin lopulta pinnalle.

-- Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän
kanssanne tervehtimässä... erästä vanhaa hyvää ystävääni -- neiti
Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä
tuttu?

-- Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta
yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä,
että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle
tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli
tekeillä.

Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui
katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton
tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä,
tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan
osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain
hämillään.

-- Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.

-- Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. -- Ymmärrättehän, Lavendel neiti
ja minä olemme oikein hyviä ystäviä... Tuollaisia arkaluontoisia
asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä
olemme sukulaissieluja...

-- Niin, varmaan olettekin... Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta
palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän
nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan... Tahdotteko kysyä häneltä,
saanko tulla?

_Tahtoiko_ hän? Tottahan toki!... Tämähän oli kai romanttista, jos
mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä
runo siitä kaikesta... Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu,
joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia
kesäkuussa... Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua,
joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.

Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään
tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi
Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi
itsensä kauhean kiihtyneeksi -- hänen kätensä kävivät kylmiksi ja
hänen äänensä vapisi.

-- Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa -- jotain
hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?

Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata...
Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi
tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan
tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:

-- Stephen Irving on täällä?

-- Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti
Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli
ennätetty.

-- Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin -- sinun puhumista vastasi.

-- Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. -- Saanko viedä
hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?

-- Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut
tasapainonsa. -- Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena
vanhana ystävänä.

Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään
kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän
ääressä.

-- Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän
iloisesti. -- Nyt kaikki tulee selviämään -- niinhän _täytyy_
luonnollisesti käydä -- ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein
pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee
ottamaan Lavendel neidin mukaansa -- ja kuinka sitten pikku
Kaikurannan käy, olisi hauska tietää... Asialla on siis kaksi puolta
-- niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa...

Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin
postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi
tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.

-- Se on _hyvin_ tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.

Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva
rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että
hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen
Anna sai tyytyä.

Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa
tänä iltana -- jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu
uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti
hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja
maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta
Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen
kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran
teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä
ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten
koristamaa niskaansa.

-- Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja
minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun
rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin
epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme
olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.

-- Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se
olisi ollut _minun_ salaisuuteni -- mutta se on Lavendel neidin,
ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon -- mutta ellei siitä
tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle
sielulle!... No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän
tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä
hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti
taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku
polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä,
uskollisessa pikku sydämessään... Mutta viimein hän _muisti_, ja
prinsessa odottaa yhä -- sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla
rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois...

-- Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi
hämmästynyt Charlotta.

Anna nauroi.

-- No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä
ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.

-- Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi
suorasukainen Charlotta.

-- Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin
vakavasti. -- Hän on Paulin isä -- herra Stephen Irving. Ja taivas
tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.

-- Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa!
sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. -- Muutamat naiset ovat kaiketi
alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin
kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin
vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden... Mutta Lavendel neiti, hän
on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että
mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin
suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin... Meillä ei ole kotona enää
useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön,
joka nauraa hänelle, kun hän _kuvittelee_, ja jättää kaiken sikin
sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä
saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten
särkemisessä -- mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää
hänestä enemmän...

Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja
kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.

Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa,
mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.

Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen
lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa.
Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli
olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.

-- Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna,
sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä
ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. -- Nuo uutimet eivät
mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka
paljon annoin niistä... No siunaa ja varjele -- eikös Charlotta
olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo
läksytyksen, sen hän saa nähdä...

Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin
ja meni puutarhaan.

-- Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän
katsellen liikutettuna ympärilleen. -- Mikään ei ole muuttunut tässä
puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi
vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.

-- Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa,
sanoi Anna vakavasti. -- Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa
tapahtua jotain.

Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille
kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.

-- Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.

Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"... Hän
_ymmärsi_, hän -- kuten kaikki sukulaissielut...

-- Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka
tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti
punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.

Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen
jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut
eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden
kuva.

-- Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön
ikkunasta, ja ajatelkaas, miten _hieno_ hän on... Ja aivan sopivassa
iässä minun neidilleni... Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän
mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?

-- Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti.
-- Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen
ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!

-- En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja
odottaa, huokasi Charlotta. -- Ajatelkaas, neiti, jos ei hän
kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen -- ei
koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä... Vanhin sisareni, se joka
alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa
kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei
miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän
sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja... Olen kuullut
kerrottavan toisenkin tapauksen -- eräs mies luuli olevansa hurjasti
rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin
olikin hän koko ajan halunnut tämän _sisarta_... Mitä neiti arvelee?
Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin
tyttö pahanen sen tietäisi?

-- Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna.
-- Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta -- sillä ajatella en
lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.

Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen
kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan.
Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.

-- Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt,
näin varhain -- niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule
hyväksi...

He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut
lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin
kivipenkkiä kohti.

-- Näkeekö neiti, näkeekö neiti -- hän on pannut käsivartensa
Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan
ihastuksen vallassa. -- Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei
Lavendel neiti _koskaan_ sallisi hänen tehdä noin...

Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja
tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.

-- Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen
omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!... Täällä
Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat
ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?

-- Tottahan toki, sanoi Charlotta. -- Mitä häät ovat, se kyllä
tiedetään... Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt -- neiti
itkee? Miksi?

-- Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista -- aivan kuin
hauskasta kirjasta otettua -- niin romanttista -- ja surunvoittoista,
sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. -- Kaikki tyyni on
niin suunnattoman ihanaa -- ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja
alakuloisuudesta...

-- On selvää, että on aina _uhkarohkeata_ mennä naimisiin, myönsi
Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti -- pahempaakin voi
sattua kuin miehen saaminen.



XXIX.

RUNOUTTA JA PROOSAA.


Seuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa
-- ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden -- että se oli elämää
mielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla
hänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen
merkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta
oli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten
näyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja
viittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä
ihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.

Sitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä
sitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan "vastuu" kankaitten
valitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten
koettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa
Kaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin
kiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan
Lavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin
merensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden
harmaan silkkileningin "yksimittaiseksi".

Kaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin
kohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi
Vihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle
uutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.

-- Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa
siihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin
hauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.

Pidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on
tyytyväinen -- hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä
kertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta...
Rouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan
ja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä
tipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän
menee naimisiin... Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo
hänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on
ennestäänkin niin paljon... _Neitihän_ ymmärtää...

Myöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä
vapaasti ilmoille.

-- Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun
neitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin
asumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan... Minähän olen
vasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he
olivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving
on! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä
minusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä
ilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on
mahdoton kuvata, tiedättekö, neiti... Olen kauhean iloinen siitä,
että he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka
tapauksessa!... Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti
toimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme
kertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin
rakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja
hän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi
laskiessaan heidät hautaan, tietenkin... Mutta olihan se sentään
hyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? --

-- Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle
samana iltana. -- Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona
päivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut
Lavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan
voinut ottaa Paulia mukaani sinne... Ja silloin hän ei olisi koskaan
voinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin
luona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San
Franciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen,
päätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa
itse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään
viiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän
aikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä
hän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan.
Ajattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo
tietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on
kuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena... Ja
hirveän romanttista -- sitähän ei voi kieltää tämän olevan!

-- Niin _sinä_ ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä
romanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.

Marillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren
numeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin
työtä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta
melkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.

-- Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan
tahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi.
Sitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua
hän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää,
mikäli minä voin käsittää... Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun
pahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin
katsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä
on elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan
vaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä,
jotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet... Niin tapaa herrasväki
uudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin -- parempi myöhäänkin
kuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?

-- Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna
valittavalla äänellä. -- Tuo on todellakin silkkaa proosaa... Mutta
se muuttuu aivan toiseksi, jos -- niin, nyt minun täytyy käyttää
kuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla -- sitä katsotaan
runouden kuvastimessa... Ja onhan se toki paljon hauskempaa!

Anna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä
loistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.

Marilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen
huomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä
välähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen "runouden kuvastin"
voisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin,
kun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella
arkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi
asiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön
sellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta
Neljäs.

-- Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.

-- Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa
kuusamamajassa -- juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä
kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Marilla, se _on_ romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin
kielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul
ja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden
junalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he
tulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja
jäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen
-- vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat
ikkunoitten eteen -- ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se
on hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun
olisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja
hyljättynä, huoneet tyhjinä -- tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten
ihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena
kuin olen tottunut sen näkemään -- se odottaa niin tyytyväisenä ja
hiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. --

Annan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin
kahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan
tielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin
ja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.

Diana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla.
Diana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina
kovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin
kädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi
jotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut
ketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin
ettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti
tilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä
että hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei
pysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä
istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.

-- Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. -- Oi miten
hirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi
uskonut sitä Dianasta...

Annalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli
pettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä
ja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi
tuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut
epäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä "aavistuksista", oli
keksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli
vielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne -- oli kuin Diana
olisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni
takanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.

-- Oh, miten paljon täällä tapahtuu ja sattuu -- minua miltei
peloittaa, ajatteli Anna mieli apeana. -- Ja minä pelkään, ettei
Dianan ja minun välinen suhde tästä lähtien enää voi olla aivan
sama kuin ennen... Tämän jälkeen en kaiketi voi kertoa kaikkia
salaisuuksiani hänelle -- entäpä hän menisi ja lörpöttelisi niistä
Fredille!... Ja _mitä_ hän voi nähdä Fredissä? Hän on hyvin hauska ja
kiltti poika, mutta hän on kuitenkin vain Fred Wright.

Tämä kysymys se aina antaa ihmisille pään vaivaa -- mitä se ja
se näkee siinä ja siinä? Mutta itse asiassa on kylläkin hyvin
onnellista, että kullakin on oma makunsa, sillä jos kaikki
pitäisivät samanlaisesta -- niin, silloinhan kävisi, kuten vanha
intiaanipäällikkö sanoi: "Kaikki haluaisivat saada minun squaw'ini".
[Intiaanikieltä: squaw = nainen, vaimo.]

Olihan ilmeistä, että Diana todellakin näki jotakin Fred Wrightissä,
vaikka Annan silmät valitettavasti olivat sokaistut.

Diana tuli Vihervaaralle seuraavana iltana, ajattelevan näköisenä ja
kainona nuorena neitinä, ja ullakkohuoneen hämärässä yksinäisyydessä
hän kertoi Annalle kaiken. Molemmat tytöt itkivät, suut elivät ja
nauroivat.

-- Olen niin onnellinen, sanoi Diana, mutta onhan hullunkurista
ajatella, että olen kihloissa...

-- Miltä oikeastaan tuntuu olla kihloissa? kysyi Anna uteliaana.

-- Niin, kultaseni, se riippuu luonnollisesti kokonaan siitä,
kenen kanssa on kihloissa, vastasi Diana, kasvoilla tuo ärsyttävän
ylimielinen tietäväisyyden ilme, jota kihlautuneet aina näyttävät
niille, jotka eivät ole kihloissa. -- On viehättävää olla kihloissa
Fredin kanssa -- mutta luulen, että olisi kauhean vastenmielistä olla
kihloissa jonkun muun kanssa...

-- Erittäin hauskaa meille muille, kun nyt kerran on vain yksi ainoa
Fred, nauroi Anna.

-- Oi, Anna, sinä et ymmärrä... sanoi Diana harmistuneena. --
En tarkoittanut _siten_ -- mutta sitä on vaikea selittää... No
niin, se on samantekevä, tulet kuitenkin ymmärtämään sen kerran
tulevaisuudessa, kun sinun oma vuorosi tulee.

-- Diana, oma kullannuppuseni, ymmärränhän toki sinua! Mitäpä muuta
tarkoitusta varten meillä olisi mielikuvitusta, ellei sitä varten,
että kykenisimme katselemaan elämää toisten ihmisten silmillä?

-- Sinun on oltava minun morsiustyttöni, Anna, se on selvää... Lupaa
se minulle -- missä tahansa lienetkin, kun minä olen morsiamena!

-- Olen tuleva maapallon toiselta puolen, jos niin tarvitaan, sanoi
Anna juhlallisesti.

-- Siihen tulee luonnollisesti kulumaan vielä hyvän aikaa,
sanoi Diana punastuen. -- Kolme vuotta vähintäin -- sillä minä
olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja äiti sanoo, ettei kukaan
hänen tyttäristään saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt
kaksikymmentäyksi vuotta. Sitä paitsi Fredin isä aikoo ostaa
hänelle Fletcherin talon, ja hän tahtoo saada suoritetuksi ainakin
kaksi kolmannesta sen hinnasta, ennenkuin hän antaa Fredin ottaa
sen omaan nimeensä. Mutta kolme vuotta ei totta tosiaan ole liian
pitkä aika, kun on opittava taloudenhoitoa, ja minä aion ommella
itselleni niin paljon somia esineitä. Huomenna alan virkata pikku
liinoja liemilautasten väliin pantaviksi. Myra Gillisillä oli
kolmekymmentäseitsemän liemilautasliinaa naimisiin mennessään, ja
minä olen päättänyt, ettei minulla tule olemaan vähempää kuin hänellä.

-- Ei, kuinka voisitkaan taloudessasi tulla toimeen vain
kolmellakymmenellä kuudella liemilautasliinalla, sanoi Anna
juhlallisen näköisenä, mutta veitikka silmännurkassa.

Diana näytti loukkaantuneelta.

-- En luullut, että sinä pitäisit minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän
moittivasti.

-- Rakkahin Diana, enhän pidä sinua pilkkanani, huudahti Anna
katuvaisena. -- Laskin vain vähän leikkiä. Uskon että sinusta tulee
maailman suloisin pikku emäntä. Ja on todellakin oivallista, että nyt
jo suunnittelet, minkälaista sinulla tulee olemaan unelmiesi pikku
kodissa.

Anna oli tuskin maininnut sanat "unelmien koti", ennenkuin hänen
mielikuvituksensa joutui liikkeelle, ja hän alkoi heti rakentaa
omaansa. Siinä hallitsi luonnollisesti erinomaisilla sielunlahjoilla
varustettu mies, tumma, ylväs, hieman alakuloisuuteen taipuva...
Mutta ihmeellistä kyllä pysyttelihe siellä myöskin Gilbert Blythe, ja
hän ei antanut karkoittaa itseään pois, vaan auttoi omistajatarta
taulujen ripustamisessa, puutarhalavojen mittailemisessa ja
muitten erilaisten kotiaskareitten suorittamisessa, joita ylväs
ja umpimielinen sankari nähtävästi piti arvoansa alentavina. Anna
koetti karkoittaa Gilbertin kuvan pois unelmiensa linnasta, mutta
se oli hyvin itsepintainen, niin että Anna, jolla oli kiire, luopui
viimein yrityksestä ja jatkoi utuista rakennustyötään sellaisella
menestyksellä, että hänen "unelmiensa koti" oli sekä valmiina että
kalustettuna, ennenkuin Diana taas puuttui puheeseen.

-- Sinun mielestäsi on varmaankin hieman hullunkurista, Anna, että
minä olen rakastunut Frediin, kun hän niin suuresti eroaa sen
tapaisesta miehestä, jonka kanssa aina ennen olen sanonut meneväni
naimisiin -- hänenhän piti olla pitkä ja komea... Mutta miten
lieneekään, en lainkaan toivo Frediä pitkäksi ja komeaksi, sillä
-- niin, ymmärräthän, silloin hän ei olisi Fred. Tietenkin, hän
lisäsi hieman huolestuneen näköisenä, meistä tulee kauhean lihava ja
pyylevä pari... Vaikka onhan se kuitenkin parempi kuin jos toinen
olisi lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja laiha, kuten Morgan Sloane ja
hänen vaimonsa. Rouva Lynde sanoo, että hän ajattelee aina ykköstä ja
nollaa, kun hän näkee heidän kulkevan.

-- Niin, sanoi Anna itsekseen sinä iltana harjatessaan tukkaansa
kultakehyksisen kuvastimensa edessä, olen iloinen siitä, että Diana
on hyvin onnellinen ja tyytyväinen. Mutta kun minun vuoroni tulee --
jos se koskaan tulee -- niin toivon, että kaiken yllä olisi jotain
järkyttävämpää ja suurenmoisempaa... Mutta sehän oli Dianankin
tarkoitus ennen muinoin. Lukemattomia kertoja olen varmaankin kuullut
hänen sanovan, ettei hän ikimaailmassa menisi kihloihin tavalliseen
typerään ja säädylliseen tapaan -- sen, joka tahtoisi voittaa hänen
kätensä, pitäisi suorittaa joku _uroteko _... Mutta hän on muuttunut.
Ehkäpä minäkin vielä muutun?...

Enpä suinkaan! Minä päätän, ettei niin tule käymään. Uh, tuollaiset
kihlaukset ovat sentään harmillisia, kun ne riistävät meiltä parhaat
ystävämme...



XXX.

HÄÄT KAIKURANNASSA.


Elokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla
morsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä
matkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli
tapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi
silloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina
ottamaan hänet vastaan.

Hän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa,
joita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta
ansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen
tavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää
lähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis
tulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin
tulevaisuudentoiveisiinsa.

-- Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat
hyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. --
Minkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta --
korkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua...

Herra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli
suurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa,
jos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi
tämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa,
ja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.

Anna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia
daalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla
auttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän
juhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut
koskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian
pöyhkeileviä ja "pönäköitä", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan
hänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa.
Mutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia
Avonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt
huolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen
kiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka
nyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan
Kaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin
tummaa taustaa vasten.

-- Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. --
Niin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän
on totta -- rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä
niin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista
hänen sijalleen...

Herra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata
painomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä
rouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan,
uudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä
sanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.

-- Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. -- Pääni on hyvin iloinen
-- ja sydämeni hyvin surullinen.

-- Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja
palkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?

-- Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä
sellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon
korkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla
voisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja
hyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.

Herra Harrison nyökkäsi.

-- Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla
korkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät
maailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen
sullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole
tilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei
korkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.

Teen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken
sen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien
ryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat
Kaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi
ympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä
hiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten
Henrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan
siniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.

-- Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän
mitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä
tehtävää -- ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen
kiilloituksen -- ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset
juoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja _kiekuvat_, neiti
Shirley... Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa
ainoatakaan asiaa... Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving
tuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki
aikanaan, neiti -- rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan
ruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon... Se on
minun ajatukseni, neiti Shirley.

Anna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello
kymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä
Charlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille
leteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.

-- Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti
Shirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime
hetkellä... Entäpä jos ei kerma vaahtoa -- tai herra Irving saa
halvauksen eikä voi tulla...

-- Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja
toi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.

Charlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.

-- Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi,
neiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. -- Ne tulevat kuin aivastus --
ja läiskis, siinä sitä ollaan... Kuka tahansa voi saada halvauksen.
Kuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon
erästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina
päivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan _mahdollista_, että
kaikki käy hyvin... Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua
pahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.

-- Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma,
sanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille,
ja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon
oikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.

Anna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen
ennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua
itseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta
herätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.

-- Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin
varhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin
paljon tekemistä -- ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan
sadetta... Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei
sitä tule...

Anna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta
puhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan.
Mutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan
alla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin
piti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän
auringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein
sadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja
uhkaavien pilvien peittämä.

-- Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana

-- Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. -- Ellei tule oikein
rankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla
vielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.

-- Mutta nyt _tulee_ sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen
sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine
"hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu
valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin.
-- Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan
nähdä, että vettä tulee oikein _kaatamalla_... Ja ihmiset kastuvat
likomärjiksi -- ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin
-- eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa -- ja sadepisarat
morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti
Shirley... Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän
saakka, näin ei voi jatkua...

Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin
elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.

Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se
olisi "aikonut"... Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja
pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja
viehättävä morsian.

-- Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.

-- Viehättävältä! yhtyi Diana.

-- Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään
onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän
katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.

Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten
ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin
kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan
neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella.
Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin
kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen
samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse
piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli
pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että
se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa
suurella tyytyväisyydellä -- tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan,
kunnes hän tuli ulos käytävään.

Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen
pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä
laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan
valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa
lainehtiville kiharoille.

-- Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn
kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. -- Täytyy kai
syntyä sellaiseksi, luulen minä -- olen kyllä pannut parastani, mutta
en koskaan saa tuota _ylhäisyyttä_ olemukseeni...

Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva
Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot
suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia
alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen
käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin
katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui
kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa
pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä
mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän
välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi
heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.

Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun
Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi,
tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste
pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran
onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä
tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.

-- Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan
morsianta.

Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin
morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki
oli kunnossa.

-- No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti
Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten
tahansa... Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat
kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa
kellarinrappusilla...

Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja
koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän
iltajunalla. Kun Lavendel neiti -- rouva Irving, kaikin mokomin --
astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen
ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi
vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan
pastori Allanin päähän.

Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän
harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista
päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin
ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin,
mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista
ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva
ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti
ja yhä hiljaisemmin "pium -- paum", "pium -- paum" -- ikäänkuin
Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset
tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen
kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois
entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen
elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.

Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin
polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli
luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan
ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja
sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä
valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta
pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.

-- Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta
Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. -- Häät eivät
ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi...

Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois,
lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin
vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna
ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja
paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki
Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä
sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa.
Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle
odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen
aivonpa työskentelivät vilkkaasti.

-- Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.
Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.

-- Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. -- Eikö
ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti --
että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja
väärinymmärryksen jälkeen.

-- On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin
kohotettuihin kasvoihin. -- Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa
jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa -- jos he
olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että
heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille
olivat yhteisiä?

Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi
kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri
kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli
verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja
hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän
asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki
käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla
ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari,
joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa
ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen
arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja
tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman... Ehkä -- ehkä rakkaus
puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.

Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää
polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin
hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat
hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja
hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja
salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.

Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen,
ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä
kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä -- ja sitten odottivat
häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli
omistanut uskollisessa rakkaudessaan.

Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen
keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä
ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva
aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja
virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen
aikaansa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Anna ystävämme" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home