Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Niilo Bonpoika Sture II: Kuninkaankruunu
Author: Starbäck, Carl Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Niilo Bonpoika Sture II: Kuninkaankruunu" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NIILO BONPOIKA STURE II: KUNINKAANKRUUNU

Kolmijaksoinen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

UUNO KAHMA


Werner Söderström, Porvoo, 1899.



KUNINKAANKRUUNU

Kolmiosainen historiallinen kertomus kuninkaista Kaarlo VIII
ja Kristian I sekä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernasta



    _Ja mailma se täynnä on vilppiä,
    Niin usein oon huomannut sen;
    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii --
    Mistä uskotun löytänen?_

                      _Kansanlaulu_.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Tord Bonde.

    I. Tuleva kronikankirjoittaja.
   II. Vanki.
  III. Hammarstadissa.
   IV. Satavuotias piispa.
    V. Kaarle kuningas ja kavaltajat.
   VI. Petettynä.
  VII. Valonsäde.
 VIII. Sanansaattaja.
   IX. Arkkipiispa Tuve.
    X. Neitonen Borgebyn linnassa.
   XI. Kuolleen kuningattaren rukous.
  XII. Salainen sanansaattaja.
 XIII. Nuori marski.
  XIV. Axevallassa.
   XV. Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan
       vastaväitteitä.
  XVI. Valkoinen ruusu.
 XVII. Ennustus.

Toinen osa: Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.

    I. Kellojen soidessa.
   II. Sovinnonhieroja.
  III. Hagbart ja Signe.
   IV. Tuomioherran matkaseurue.
    V. Skånen linnassa.
   VI. Kuninkaan tikari.
  VII. Sulhanen.
 VIII. Häät.
   IX. Punaisen ruusun kodissa.
    X. Neuvottelu.
   XI. Kaarlo kuninkaan vastaus.
  XII. Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
 XIII. Sattuiko arkkipiispan nuoli?

Kolmas osa: Katillo Kaarlonpoika Vaasa.

    I. Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.
   II. Kolmårdenilla.
  III. Vieras asepalvelija.
   IV. Katillo piispan leirissä.
    V. Ritari ja asepalvelija.
   VI. "Dei kraden Pape."
  VII. Eräänä yönä Ekolsundissa.
 VIII. Östenin sillan luona.
   IX. Voiton hedelmä.



ENSIMÄINEN OSA.

Tord Bonde.



I.

Tuleva kronikankirjoittaja.


Sillä puusillalla, joka johtaa Munkbro'sta Gråmunkeholmaan, seisoi
kaksi harmaaveljestä vilkkaasti keskustellen. Vähäsen matkaa heistä oli
nuori mies, joka hyvin tarkasti näytti katselevan luostarikirkkoa ja
sen ympärillä olevia rakennuksia, aina tuon tuostakin tehden
muistiinpanoja kädessään olevalle paperille. Silloin tällöin harhaantui
hänen katseensa sillan alitse kulkevaan virtaan, mutta munkkien
keskusteluun ei hän näyttänyt huomiota kiinnittävän, eivätkä nämätkään
hänestä mitään välittäneet.

Oli jälkeenpuolenpäivä alkupuolella kesäkuuta ja taivas oli niin kirkas
ja ilma niin suvinen, että se kyllä voikin viekotella ihmiset ulos
vapaaseen luontoon.

"Paratkoon Jumala", sanoi toinen munkeista, lyhyenläntä, laiha mies,
"kuninkaana on hän kokonaan toista maata kuin marskina, ja sitäpaitsi
ovat he osanneet punoa kaikki niin hyvästi kokoon, että hän tuskin
tulee siinä silmuja huomaamaankaan, vaikkapa ne hänelle
näytettäisiinkin."

"Hm!" oli toisen ainoa vastaus.

"Saatte nähdä, että Norja vielä liukuu hänen käsistään, niinkuin
Gotlannin jo on käynyt ja sitten kai tulee Ruotsin vuoro... Mikä onkaan
hänen järkensä niin pimittänyt, tuon hyväsydämisen kuninkaamme!...
tarkotan, että tuskin hänellä sellaista vihamiestä onkaan, johon hän ei
täydellisesti luottaisi. Ajatelkaapa vain herra Maunu Gren'iä,
ajatelkaa hänen armoaan, arvoisaa isää, Jöns arkkipiispaa Upsalasta ja
hänen heimolaisiaan ja ystäviään... Hyvää loppua kaikella tällä ei tule
olemaan, sen saatte nähdä."

Toinen munkki, pitkä, hartiakas mies, jota kaukaa katsoen olisi voinut
luulla ritariksi, ellei samalla olisi huomannut köyttä hänen
vyötäisillään, näytti tyytyvän vain kuulijan osaan. Niin hän nytkin
ainoastaan päännyökkäyksellä ilmaisi, että kyllä tarkkuudella seurasi
toisen puhetta. Kertojaa taas puolestaan näytti puhuminen huvittavan,
ja niin teki hän selvää, tietojensa mukaan, ajan merkillisimmistä
tapauksista, kysymättäkään, miellyttikö se toista vai ei.

"Tulette Upsalasta," jatkoi hän, "ja aiotte Nyköpingiin...?"

"Niin, olen ruvennut tämän nuoren miehen seuralaiseksi tässä", vastasi
puhuteltu lyhyeen.

"Hyvä ilma ... puhalteleekin kai iltaan asti, ja vieläpä pohjoisesta,
niin että te mahdatte saada hyvän myötätuulen... Armollinen herramme,
kuningas, myös meni tässä aamulla laivaan matkustaakseen Arbogaan ja
odottaakseen siellä Halmstadista palaavia herroja. Kuningatar oleskelee
vielä linnassa ja lähtee vasta myöhemmin kesällä sisämaahan päin
terveytensä tähden..."

"Näytte tuntevan asiat hyvin", virkahti siihen matkustavainen.

"Ja miksi en tuntisi", vastasi toinen hiukan närkästyneenä, "miksi en
tuntisi, sillä kuuluuhan se velvollisuuksiini luostarin päiväkirjan
laatijana!"

Tämä ilmoitus näytti herättävän lähellä seisovan nuoren miehen huomiota
ja hän lähestyi keskustelevia. Mutta hänen matkatoverinsa virkkoi:

"Siis tiedätte myöskin hyvin, mitä kansa täällä Tukholmassa puhuu
kuninkaasta ja kaikesta siitä, mitä nykyään tapahtuu?"

"Porvarit ne tahtoisivat kantaa häntä käsillään", ilmoitti munkki,
"niin on hän rakas kaikille. Se sade, jonka taivas lähetti, silloin kun
hän keväällä kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tuli Suomesta, juuri
silloin kun hän valittiin kuninkaaksi, ja te muistatte kai hyvin, mitkä
katovuodet silloin rasittivat maatamme, ja kuinka pelättiin, että
samallainen olisi taas oven edessä uhkaamassa -- panni jauhoja maksoi
silloin kokonaista 12 äyriä -- niin, se sade, se virkisti yhtä paljon
kansan mieltä, kuin se kasteli maata, ja vielä tänäänkin, siitä on nyt
tasan kaksi vuotta, levittelee se vihreyttä ympärilleen ja houkuttelee
ilmi kukkasia kuninkaalle."

"Hyvä, hyvä ... sitä kannattaa kuunnella!... Mutta Gotlanti...?"

"Niin, mitäpä siitä on muuta sanottavaa, kuin että kuningas on tehnyt
minkä on voinut... Häntä ympäröivät kavaltajat, hän on liian
hyväsydäminen, liian herkkäuskoinen, ja siksi häntä juuri petetään...
Varmaa on, ja sen myöntää jokainen kunnon kansalainen, että jos joku
hänen vanhoja, kokeneita sotapäälliköitään olisi ollut armeijaa ja
laivastoa johtamassa kuningas Eerikkiä vastaan, niin olisi kaikki
saanut aivan toisen käänteen... Mutta nyt te tulette näkemään, että
kaikki käy, Jumala paratkoon, niinkuin olen sanonut... He kyllä
päättävät niin yhdestä kuin toisestakin, niin Gotlannista kuin
Norjastakin, nuo herrat siellä Halmstadissa, mutta tokko siitä
päätöksestä meidän kuninkaamme kostuu, sen saamme pian nähdä."

"No, mutta onhan hänellä ystäviäkin kokouksessa..."

"Ystäviä, niin ... niitä olisi kai sitten Maunu piispa Turusta ja Niilo
Linköpingistä sekä hänen vävynsä, herra Eerikki Eerikinpoika; arvelen,
että nämät ovat valtuutettujen joukossa... Mutta muut ovat kaikki
paljastaan sellaisia, joita hän ei ennen ole voinut pitää ystävinään...
Arvoisa isä, Jöns arkkipiispa on tosin Upsalassa. Mutta tiedättehän te
tämän kaiken yhtähyvin kuin minäkin..."

"Hän on Upsalassa", mutisi pitkä, "mutta onhan hänellä toinen
sijallaan..."

"Niinkö luulette!... Ja kuka?" kysyi pieni munkki innolla, joka herätti
toisenkin huomiota.

"Helmich!" virkkoi toinen hiljaa.

"Helmich!" toisti pieni munkki vallan kalpeana tuijottaen
voimakkaampaan kumppaniinsa, niinkuin olisi nähnyt näyn, tai tuntenut
kylmän käärmeen luikahtavan kaulansa yli.

"Mitä nyt, veli ... mitä on teillä Helmichiä vastaan?"

"Oi, veli, veli," sopersi pikku munkki, jonka lempeä ääni, vihasta ja
tuskasta huolimatta, joka hänen silmissään kuvastui, tuskin muuttui,
"mitäkö minulla on häntä vastaan, jonka nimeä en tahdo mainita...
Muistatte kai arvoisan isän, arkkipiispa Olavin? Niin, miksette
muistaisi, mutta te ette tuntenut häntä, niinkuin minä... Te ette
nähnyt hänen vuolaita kyyneliään, te ette kuullut hänen huokauksiaan ja
valitustaan, kun huomasi, ettei voinut pelastaa tuota uljasta ritaria,
Eerikki Pukea. -- Te ette tiedä, kuinka lempeä, hyvä ja ystävällinen
hän oli kaikille, mutta minä sen tiedän, sillä minä olin hänen
seurassaan, olinpa mukana hänen viime matkallaankin, jonka hän teki
Kristeri Niilonpojan luokse Nyköpingiin, jossa hän sitten..."

Hänen täytyi pysähtyä, rauhoittaakseen itseään. Rakkaan arkkipiispan
kuolema, sen muisto näytti kokonaan valtaavan hänen mielensä. Hänen
kuulijansa ei häirinnyt hänen suruaan, vaan antoi muiston ottaa osansa.
Sitten vasta hän kysyi:

"Ja Helmich, hän, jolle arkkipiispa nyt ennen muita korvansa kallistaa,
hän siis jollain tavoin vaikutti arkkipiispa Olavin kuolemaan?"

"Rakas armollinen herrani myrkytettiin!" virkkoi pikku munkki
nyökäyttäen samalla kiivaasti päätään, ikäänkuin olisi sillä tahtonut
puheensa vahvistaa, "ja myrkkyä sai hän mantelimaidossa ja
mantelimaidon..."

"Sen hän sai Helmichin välityksellä. Mutta mistä...?"

"Niin mistä...?" kertoi sureva, "en koskaan ole mitään nimeä maininnut,
en yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän
tuomitsee... Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns
Pentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin... Olin
Upsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen
kuningas Kaarlon kruunajaisten ... kruunaus oli lauantaina ja
arkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime
vuonna ... ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa
Niilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman;
ei, ei ... heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden
takaa, mutta Jöns arkkipiispalla ... sen sanon, hänellä ei ole
sydäntä."

"Hm!" mutisi toinen.

"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen
ihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta
senjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen
puhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja
hymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen
tuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina
samalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas,
miksi suunantamisella petät? Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki
nyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta
ja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat
enää jälellä hänen ympärillään ... olen kuullut linnanväeltä, että
hänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin
viheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut ... kun kuulen kaiken
tämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui
tulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme,
käärme ... se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!"

Pitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka
nyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle
tietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista
henkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti
kuninkaan vihollisina.

Mutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana
kuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat
ihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen
ratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla
munkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan
seurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka
kanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias
tyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka
näyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.

"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!" selitti edellinen, "herra
Erengislen rouva Hammarstadista."

Pitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan
kasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin
hyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään
ilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän
maailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella,
vaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille
sellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt
ilmaisi.

Pieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka
liekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt
sen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne
tiedot, mitä tämä halusi.

"Ylhäinen neito vasemmalla", sanoi hän, "hän, joka niin kauniisti
ritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana... Hän on
oleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan
Hammarstadiin."

Mutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa,
sormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin
ikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa
jostain.

"Ritari on herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin
hän nykyään itseään kutsuu, olen kuullut sen luostarimme
kartanoteiniltä.[1] Sture nimi on hänellä enonsa, ritari Sven Sturen
jälkeen, mutta siitä huolimatta kantaa hän yhä isänsukunsa vanhaa
sukumerkkiä. Ei hän juuri nyt iloiselta näytä, tuo jalo ritari. Hän
myöskin on yksi niitä, jotka ovat menettäneet Kaarlo kuninkaan
suosion."

Samassa pisti vene soutajineen esiin sillan alta ja laski rantaan, ja
nuori mies, joka uudestaan oli kääntänyt huomionsa ensin luostariin
sitten ylhäissukuisiin naisiin ja ritariin, jotka rantaan saavuttuaan
astuivat siellä odottavaan suurempaan, ajan tavan mukaan
kallisarvoisilla matoilla ja pehmeillä tyynyillä sisustettuun
veneeseen, lähestyi nyt taas molempia munkkeja.

"Tässä on kai meidän veneemme", sanoi hän.

Sehän se oli. Molemmat munkit ottivat nyt sydämelliset jäähyväiset
toisiltaan, ja pikku munkki virkkoi toisen kättä pudistaen:

"Kiitos teille, hurskas veli, tästä hetkisestä keskustelusta ... ehkei
ajatuksemme eroakaan niin suuresti toisistaan, kun ne koskevat
tunnettuja henkilöitä, joiden nimiä en tahdo mainita... Kuitenkaan ei
teidän pidä erota minusta siinä luulossa, että olisin yhtä kernas
jakelemaan tietojani kaikille kuin nyt teille olen ollut... Jos
auttavaa kättä joskus tarvitsette, niin pankaa mieleenne autuaan
arkkipiispa Olavin vanha kansleri, veli Andreas!"

Sen sanottuaan kääntyi hän kulkemaan lähimpää kaupunginporttia kohti.
Mutta vieras munkki ja hänen nuori seuralaisensa astuivat veneeseen ja
tämä lähti rannasta melkein samassa silmänräpäyksessä kuin toinenkin
vene, jossa ritari ja ylhäissukuiset naiset istuivat. Matka kävi
onnellisesti. Tuuli oli hyvä ja hyvin purjehtivat veneetkin. Ne
seurasivat toisiaan aina Teljeen asti ja koko ajan istui munkki silmät
Briita rouvaan kiinnitettyinä. Vielä maalle saavuttuaankin pysähtyi hän
erään puun juurelle tien vierellä ja katseli rouvaa, kun tämä
seuralaisineen nousi hevosten selkään, ikäänkuin olisi hän oikein
pysyväisesti tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä.

Hänen seuralaisensa ei virkannut mitään, mutta ei hänkään voinut olla
huomaamatta munkin omituista käytöstä. Kun he sitten olivat hankkineet
kaupungissa itsellensä hevoset ja ratsastivat sieltä pois, kysyi hän
munkilta, oliko tuo ylhäinen rouva hänelle tuttu.

"Vain kuulopuheitten mukaan!" vastasi munkki ja kysymykseen, mitä
merkillistä voi hän hänessä huomata, lisäsi hän: "Niin paljon olen
huomannut, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, te voitte panna
hänen nimensä muistoon sitä kronikkaa varten, jonka tulevaisuudessa
aiotte kirjoittaa!"

"Merkillisiä asioita tulee hän silloin toimittamaan!" virkkoi siihen
tuleva kronikankirjoittaja.

"Tepä sen sanotte", lausui munkki, "ja hyvä olisi, jos kaikki
salakäytävät olisivat yhtä helposti löydettävissä, kuin se, jota te
aiotte etsiä Nyköpingin vanhassa Folkungatornissa."

"Niin olisitte voinut olla kuuntelematta vanhan veli Andreaksen
tiedonantoja, hurskas veli", virkkoi nuori mies ja katsoi hymyillen
munkkia.

Tämä käänsi hitaasti päänsä ja katsahti seuralaiseensa, mutta ei
puhunut mitään. Vasta jonkun ajan kuluttua kysyi hän:

"Ja mihin aiotte suunnata matkanne Nyköpingistä?"

"Matkustan herrani, arkkipiispa Jöns Pentinpojan asioissa," sanoi hän,
"ja ratsastan Lundiin arkkipiispa Tunen luo!"

"Ja kuitenkin voitte uhrata aikaa omiinkin asioihinne Nyköpingissä?"

"Siihen on minulla herrani lupa ... hän se oikeastaan onkin, joka on
pyytänyt minua tutkimaan Nyköpingin linnaa. Siellä sanotaan tapahtuneen
merkillisiä asioita hänen armonsa enon, herra Krister Niilonpojan
aikana, ja hänen armonsa on sitä mielipidettä, ett'ei niitä voi muuten
selittää, kuin että linnan alla täytyy löytyä joku salakäytävä..."

"Onko herranne kertonut mitään niistä merkillisistä asioista, joita
siellä olisi tapahtunut, ja onko teillä oikeutta puhua niistä?"

"Enpä tiedä, mikä minua siitä estäisi... Vanhaa drotsia sanotaan siellä
eräänä jouluna varoitetun onnettomuudesta, joka häntä sitten kohtasi
Räfvelstassa..."

"Ja kuka?"

"Valdemar herttuan haamu, väitti vanha herra siitä puhuessaan, sillä
kansa uskoi ja uskoo kai vieläkin, että kuollut herttua kuljeskelee
siellä entisessä vankilassaan..."

"Eikö Krister herra nähnyt sitä, joka häntä puhutteli?"

"Ei ... mutta eräs asepalvelija hakiessaan tulisoihtua, jota oli
käytetty eräässä tärkeässä kokouksessa tornihuoneessa, näki pitkän
varjon häviävän, tietämättä kuitenkaan, kuka tai mitä se oli."

"Se on siis tämä tornihuone, jonka luullaan olevan käytävän kanssa
yhteydessä ja jota te tahdotte tutkia."

"Sehän se on, ja sen teen yhtä kernaasti omasta kuin herranikin
puolesta... Sillä tapaus Nyköpingin linnassa on siksi merkillinen, että
kronikankirjoittajan on mielestäni omin silmin nähtävä herttuain
vankila!... Sallitte kai minun nyt, hurskas isä", lisäsi
kronikankirjoittaja, "sallitte kai minun nyt kysyä, miten te olette
saanut tiedon tämän salakäytävän olemassaolosta..."

"Mielelläni, Eerikki Olavinpoika", lausui munkki, "se tapahtui
nuoruuteni päivinä. Vitaliveljekset ovat tämän Nyköpingin linnaan
johtavan salakäytävän tunteneet ja käyttäneetkin sitä, ja kun kuningas
Eerikki asetti Arendt Styken linnanherraksi, toimitettiin monta kamalaa
tekoa, joiden alku- ja loppukohtana oli Nyköpingin linna."

"Ja te muistatte vielä hyvin, missä tämä käytävä on?"

Munkki nyökäytti päätään.

"Sitten voin kiittää onneani, joka saattoi minut yhteen teidän
kanssanne, vaikka en voikaan ymmärtää, mistä te saitte tiedon, että
tulisin matkustamaan Nyköpingiin."

"Seisoin tuomiokirkon rapuilla, kun hänen armonsa, arkkipiispa, tuli
ulos ja nousi hevosensa selkään ratsastaakseen Arbogaan, ja näin hänen
puhelevan teidän kanssanne, vaikka en kuullutkaan muuta hänen
puheestaan, kuin viimeiset sanat."

"Niin, hän pyysi, etten unhottaisi Nyköpingiä, ne olivat hänen viime
sanansa."

Vilkkaasti puhellen jatkettiin matkaa ja keskustelun kuluessa tutustui
munkki yhä lähemmin seuralaiseensa. Tämä oli hiljan saapunut kotiin
ulkomailta, jossa oli eräässä pohjoismaalaisille hyvin tunnetussa
yliopistossa saanut maisterin arvon, ja nyt oli arkkipiispa luvannut
hänelle koulunopettajan paikan Upsalan koulussa. Ja maisteri eli
mestari, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, sai myös yhä suuremman
luottamuksen munkkiin, jota enemmän oppi tätä tuntemaan ja jota enemmän
hänelle selvisi se laaja maailmankokemus, joka tällä oli. Lopuksi kysyi
Eerikki munkin nimeä, mutta siihen vastasi tämä vältellen ja lyhyesti:
"Johannes!"

"Mutta tiedättehän te enemmän kuin yleensä on tavallista
Fransiskaaniveljesten kesken... Jos olen voittanut luottamuksenne, niin
voisitte kyllä sanoa, mikä oli nimenne, ennenkuin otitte tuon puvun!"

"Voisinpa kyllä", vastasi veli Johannes, "mutta munkin puvussa ilmenee
totuus, joka helposti unhotetaan, se että mies on kadonnut elävien
ilmoilta ja uponnut suureen mereen, jossa hän on pisara vain ... hän
kuuluu kyllä ihmismaailmaan, mutta häntä ei huomata, häntä ei
eroiteta ... ainoastaan Herra lukee vesipisaratkin meressä niinkuin
hiekankin meren rannalla."

Hetkisen levättyään saapuivat he illan suussa seuraavana päivänä
yhdessä Nyköpingin ulkopuolelle, ja munkki näytti seuralaiselleen
käytävän suun, joka johti syvältä metsästä pari kivenheittoa rannasta
Nyköpingin linnaan ja vanhaan Folkungatorniin.

"Mutta olkaa tarkasti varoillanne, Eerikki Olavinpoika", sanoi munkki,
"jos todellakin aiotte kulkea tuon käytävän läpi. Sillä siitä on pitkiä
aikoja jo kun ihmisjalka viimeksi polki noita salaisia teitä... Olkaa
tarkasti varoillanne, sen neuvon antaa teille vanha vitaliveljes!"

"Kiitos teille, hurskas isä", lausui Eerikki mestari, "kiitos kaikista
vaivoistanne, joita olette minun tähteni nähnyt. Mielelläni tahtoisin
jollain tavalla osottaa kiitollisuuttani teille, jos se vain olisi
minulle mahdollista..."

"Hm!" mutisi munkki, omituisin katsein tarkastellen merta, ikäänkuin
olisi joku muisto muinaisajoilta kangastanut hänen mieleensä, mutta
lisäsi sitten hetkisen kuluttua, "jos joskus kohtalo sattuisi tuomaan
teidän tiellenne vitaliveljeksen, niin älkää kohta häntä kolhiko...
Paljon pahaa, Jumala paratkoon, löytyi tosin heidän keskellään, mutta
myös moni rehellinen ja urhoollinen mies on polkenut vitaliveljesten
laivan kantta ... ja heidän joukossaan löytyi monta enemmän Jumalan
pelkäävää ja ihmisrakasta miestä, kuin mitä maan mahtavien keskellä
niitä ehkä onkaan."

Melkein liikutuksella lausui munkki nämät sanat. Ja vielä kerran lensi
hänen katseensa kauas merelle, mutta sitten hän yhtäkkiä havahtui
unelmistaan, joihin oli vajonnut, ja matkaa jatkettiin keskustellen
kuningas Eerikistä, Gotlannista ja Ruotsin oikeudesta tähän saareen,
sekä mitä toiveita voitiin panna Halmstadissa paraillaan pidettävään
kokoukseen. Nyköpingiin saavuttuaan jätti munkki tiedonhaluisen
Upsalamestarin hyvästi ja ratsasti kaupungista pois.

Mutta jo samana iltana lähti Eerikki Olavinpoika linnaan ja pyysi saada
tavata linnanhaltiaa Pietari Antinpoikaa. Viipymättä päästettiinkin hän
sisään ja, näytettyään arkkipiispan kirjeen, sai hän luvan tarkastella
linnan rakennuksia. Sitä tehdessään ei hän suinkaan pitänyt salassa,
että hän pääasiassa oli tullut tutkimaan Folkungatornia ja erittäinkin
sen pohjakerrosta. Mutta juuri siinä hän kohtasikin vastustusta. Herra
Pietari ei sanonut voivansa laskea häntä tähän tornihuoneeseen, ja kun
Eerikki kysyi syytä siihen, vastasi hän:

"Siellä on jo kauan aikaa ollut eräs vanki, ja herra Niilo Juhonpoika,
uskoessaan linnan minun käsiini, käski minun siitä tarkoin huolta
pitämään."

"Ja kuka on sitten tämä vanki?" kysyi Eerikki.

"Eräs vitaliveljes", vastasi linnanhaltia, "ja vieläpä pahinta lajia."

"Tiedättekö mitään enempää hänestä?"

Vanhan munkin sanat tulivat yht'äkkiä niin elävinä Eerikin mieleen, ja
niiden vaikutuksesta sai hän halun urkkia lähempiä tietoja
vitaliveljeksestä, kuin muuten ehkä olisi tullut tehneeksikään.
Kysymyksiinsä, jotka linnanhaltian mielestä välistä tuntuivat hyvinkin
nenäkkäiltä, joka taas oli luonnollinen seuraus kyselijän nuoruuden
innosta, sai hän aluksi vältteleviä vastauksia. Mutta kun Eerikki osasi
taitavasti sekottaa arkkipiispan asian, kun hän lupasi ottaa asian
esille, ellei kaikki vangin suhteen olisi niinkuin olla pitäisi, kun
hän lopuksi oikein innolla vakuutti ettei omasta puolestansa millään
tavalla, ei julkisesti eikä salaisesti saamillaan tiedoilla
linnanhaltiaa vahingoittaisi, tuli tämä puheliaammaksi, ja Eerikki voi
nyt eri vastaukset yhteen sovittamalla saada kokoon seuraavan
kertomuksen:

"Eräänä sysimustana yönä myöhään syksyllä noin kahdeksan vuotta sitten
oli herra Niilo Juhonpojan luokse tullut eräs ritari, joka oli
Kristofer kuninkaan suuressa suosiossa. Sitä paitsi oli hän sekä herra
Niilolle että hänen veljelleen Pentti Juhonpojalle tehnyt monta
palvelusta ja vaati nyt puolestaan herra Niilolta vastapalvelusta. Kun
herra Niilo oli siihen suostuvainen, ilmaisi ritari asiansa. Hänellä
oli muassaan vanki, joka oli tehnyt ja yhä vieläkin voi tehdä hänelle
paljon pahaa. Hänen elämäänsä ei hän kuitenkaan tahtonut lopettaa ja
siksi oli hän päättänyt kätkeä hänet maailman silmistä ja siten tehdä
vaarattomaksi sekä itselleen että herralleen ja yleensä kaikille
Eerikki kuninkaan vastustajille. Vaatimuksensa tueksi näytti hän vielä
Kristofer kuninkaan kirjallisen käskyn Nyköpingin linnanhaltialle
olemaan ritarille hänen toimissaan avullisena. Herra Niilon täytyi
sitten vannoa kallis vala, ettei koskaan kellekään ilmaisisi, mitä
hänen huostaansa niin oli uskottu."

"Herra Niilo Juhonpojan on kuitenkin täytynyt luopua Nyköpingin
linnasta", huomautti siihen Eerikki. "Sitooko teitä siis sama vala kuin
häntäkin."

"Ei", virkkoi linnanhaltia, "mutta minä annoin kuitenkin sanani herra
Niilolle, että tarkasti vartioisin vankia. Herra Niilo aikoi ensin
ottaa hänet mukaansa ja jättää ritarin omiin käsiin, mutta sitten
katsoimme me molemmat paraimmaksi, että ritari saisi hakea hänet itse,
jos ja milloin sen soveliaimmaksi näkee..."

"Mutta ajat ovat toiset nyt", keskeytti Eerikki, "nyt on Kaarlo
Knuutinpoika kuninkaana, ja mikä oli hyödyllistä ja tarpeellistakin
Kristofer kuninkaan aikana, ei ole nyt enää. Ajat ovat muuttuneet."

"Niin, te kyllä sanotte, että ajat ovat muuttuneet, mutta minä sanon
teille, että sitä ritaria, joka toi vangin tänne, suosii kuningas
Kaarlo yhtä suuresti, kuin ennen aikoinaan Kristofer."

"Ja te sanotte sen, herra Pietari", virkkoi Eerikki miettivästi tämän
ilmoituksen kuultuaan, "tahdotteko mainita minulle tuon ritarin nimen?"

"En!" vastasi herra Pietari jäykästi, "olen sitä mieltä, että minun
tulee pitää sanani, vaikka en olisikaan sitä valalla vahvistanut ja
siksi kieltäydyn kysymykseenne vastaamasta, tapahtukoon sitten mitä
tahansa... Yhtä vähän halukas olen ilmoittamaan teille ritarin nimeä,
kuin olin halukas päästämään teitä torniin vankia katsomaan. Ja siinä
on luullakseni rehellinen vastaus utelemisiinne!"

"Vasten omaatuntoaan ei miehen pidä menetellä", sanoi siihen Eerikki,
ja jättäessään hyvästi linnanhaltialle virkkoi hän: "Kiitos kumminkin
teille palvelevaisuudestanne, käytän sitä ehkä vieläkin hyväkseni,
vaikka, sen sanon suoraan, minulla siihen nyt on paljon vähemmin halua,
kun käyntini päätarkotus jäi saavuttamatta."

Ne sanat sanottuaan poistui Eerikki linnasta ja suuntasi askeleensa
asuntoansa kohti, joka oli kaupungissa.



II.

Vanki.


Hetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan,
muassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi
Franciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti
miellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa
Olavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen
oli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko
mukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.

Oli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli
kansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia
vastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja.
Mutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa.
Päästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän
askeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan
taivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on
pohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.

Pian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen
harmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun
huomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei
hän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa
naarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä
täysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka
vähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla,
huomasi muuratuksi.

Sytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko
toisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki,
mitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain
matkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan
harmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista
vitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita
vanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää,
nekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen
mielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti
oli rikkonut. Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan
kiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.

Ummehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin
kauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä
täältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä
livahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään,
alkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se
ainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä
hetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.

Silloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei.
Pienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista,
toivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi
luhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.

Samassa sammui lyhty.

Se seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei
Eerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti
uinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin,
että pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun
tämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa,
tuli hänen korviinsa outoja ääniä.

Ne sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että
joku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin
olisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli
lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria
ja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan.
Tärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien
putoamiseen holvista.

Siitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki
hän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.

Hänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki
nousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä
kymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua
alaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin
kyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili
kädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon
harmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren
hakatun kiven sileän pinnan.

Hän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä
luonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt
etäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen
mielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven
liitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.

Pian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli
lujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä
onnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä
varmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se
kai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu
vapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos
olikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään
hyväkseen työkalujen puutteessa.

Mutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he
yhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä
asetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:

"Onko ketään siellä sisäpuolella?"

Kumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei
pienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli
hän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan
sivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan
rautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja
alkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi
seinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin
vaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.

Helposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan
seinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis
pudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen
väkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan
musertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle
hänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut
paikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi
muurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven
takaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.

Hetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi
sen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä
oli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen,
saavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen
ulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa
lujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen
ainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat
muurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti
voitiin nostaa ja laskea.

Itse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun
se työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa
muista kivistä.

Eerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon
kyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta
läheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo
kolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut.
Alentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä -- mutta ei saanut
mitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus
hetkeksi lakannut.

Heti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui
varovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän
lattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan.
Sisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän
korkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja
silmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus
aivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin
olisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.

"Onko siellä ketään?" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi
kuiskauksesta.

Hänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.

Hiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan
vieressään sanovan:

"Jumalan nimessä... kuka puhuu?"

Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä
oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis
ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti
kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta
vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.

"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole,
on elämäsi minun käsissäni ... vastaa!"

"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.

"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä
käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä
sellainen tänne tulee...?"

"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.

Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi
tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.

"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon...! Puhutko totta ...
kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut
seitsenvuotiseen hautaani..."

Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen
mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin
yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen
itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä
kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän
asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia
ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden
kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei
voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen
sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.

Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti
ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei
Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.

"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei
meitä vaan täällä yllätetä..."

Eerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo
hypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä
pimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa
niin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla
päivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten
seurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa.
Heti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.

"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu",
sanoi hän, "sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään
ole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku
rako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä
läpi..."

"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?" kysyi Eerikki Olavinpoika
kummastuneena.

"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella
olevassa huoneessa seinään kiinnitettynä ... ja se tapahtui uuden
linnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti,
niin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja
niin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka
niukasi, kun työnsin sitä... Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni
täytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on
kaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin
valitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui
olevan enemmän muurista irrallaan kuin muut... Mitä kovimpain
ponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä
oli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle...
Onnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se,
ennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut
muurista... Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla... Silloin
huomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi... Ja senjälkeen on
työ käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian
nopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua... Jos olisi tulta, voisitte
nähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella
tyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi."

Vastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa
erotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin
vilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea
ja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen
liikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn
valo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen
määrin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta
kasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja
ihastutti samalla kertaa, "nuo kasvot", niin mietti hän itsekseen, "ne
eivät ole konnan kasvot."

Mies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut
muurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä
näytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan
käytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan
oli kuullut kolkutusta.

Mutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota.
Hän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon
oli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. "Kostoa,
Kostoa, Kostoa", -- oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja
sen alla yhdellä rivillä: "Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä
turpeella, joka vihertää veljeni haudalla", ja sen alapuolella taas:
"Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi." Seuraavasta rivistä ei
voinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: "jota sinä rakastat,
sitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan", -- ja edempänä
vielä: "minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina. Olet kuullut
kostonhuutoni." Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista
alimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: "Räfvelstassa, siellä
tapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!" --

Kirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa
kohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina
paperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen
muistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella
huomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi
hän:

"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen
ja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia."

Näin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä
tuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan,
huomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka
siellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että
hiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että
sillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin
huoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.

"Muistuu mieleeni nyt", jatkoi vanki, "että kerran monta vuotta
takaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin
näilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa
ja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän
sitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että
kansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas..."

Mietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli
mahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se
oli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar
herttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa
taas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen
silmänsä vaaleaan vankiin.

"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?" virkkoi hän.

"Niin tein", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas
uudestaan hänen silmiinsä, "kysymykseni on kuitenkin turha, sillä
kukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän ... kuitenkaan en voi
käsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille."

"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä", keskeytti
Eerikki, "ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?"

"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika..."

"Herra Niilo Bonpoika", jupisi Eerikki, "herra Niilo Bonpoika, tuo
köyhä ritari, joka nykyään ... no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten
olet joutunut tänne?"

"Se on pitkä juttu", lausui mies, "mutta niin varmaan kuin nyt toivon
teidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan
miehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten
ilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan."

"Ja kuka ... kuka oli hän?"

"Ritari Jost von Bardenvleth!"

"Hänkö!" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat,
että ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer
kuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.

"Niin", jatkoi vanki, "hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se
tapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side
otettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti
omin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön... Mutta vaikka en
olisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän,
sillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla... Mutta elääkö
Ruotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä,
kuin olisitte tuntenut hänet?"

"Kyllä hän elää ... ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin."

"Hyvä!" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle,
"voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost ... voi
sattua."

Ritari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko
voimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi
siinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi
tapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen,
saattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon
välttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista
oli linnasta poispääsemiseen. -- Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen
välttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:

"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan
arkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani... Joku
päähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä
onnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon
salakäytävän.... Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun
turmioni... En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka
äsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän
hyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka
onni ei olekaan hänelle hymyillyt... Siksi on sinun vannottava pyhä
vala minulle ... pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan
kellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta
pelastanut..."

Vanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.

"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!"
sanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta
hän vangin seuraamana ryömi ulos.

Ulostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet
ja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja
Eerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven
eteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti
paikoilleen.

Kevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo
kummun alla, joka varjosi käytävän suuta.

Tässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta,
jossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa
ylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet
rinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota
hengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan
käteen.

"Kiittää on liian vähän", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja
juhlallisen soinnun. "Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus
kohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä
puolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain
arvosta... Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän
sanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa...
Mutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun
aika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa
vaan myöskin töissä."

"Nimeni on Eerikki Olavinpoika", vastasi tämä, "ja palattuani
arkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano
sinäkin nimesi ... sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen
mielihyvällä sinua muistelemaan."

"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin ... mutta
kastenimeni on Brodde!"

"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina", sanoi Eerikki, "mutta
ennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää... Hän, jota etsit,
herra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona
Hammarstadissa."

"Hammarstad!" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se
sijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne
mennyt. Sitte he erosivat.



III.

Hammarstadissa.


Hurja Haukka alkoi heti vaelluksensa. Pitkällinen vankeus oli kuitenkin
liiaksi riuduttanut hänen voimansa. Ja niin huomasi hän pian olevansa
pakotettu etsimään lepoa ja ravintoa. Aamupuolella yötä, uskallettuaan
ulos metsästä, näki hän sitten yhtäkkiä edessään talonpoikaistalon.
Sinne suuntasi hän askeleensa ja siellä sai hän yhdessä talonväen
kanssa syödä vatsansa täyteen. Murkinan jälkeen meni talonväki omiin
töihinsä, mutta väsynyt vaeltaja suuntasi askeleensa taas metsään ja
löydettyään tiheän viidakon korkeiden, pilviä tavottelevien kuusien
alla, laskeutui hän sinne lepäämään ja nukkui heti.

Kun heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän tunsi polttavan
janon vaivaavan itseään. Vähän matkan päässä oleva lähde poisti
kumminkin sen tuskan, ja unen ja raittiin ilman vahvistamana jatkoi hän
matkaansa. Niin läheni hän taas metsänrantaa, mutta suurella
varovaisuudella ja pian huomasikin hän sen tarpeellisuuden.

Kaksi ratsumiestä tuli näet ratsastaen pitkin tietä, joka siinä juuri
luikerteli puitten välistä esiin. He eivät kumminkaan vielä olleet
huomanneet häntä, mutta turvatonna oli hänen kuitenkin pakko
silmänräpäyksessä etsiä piilopaikka itselleen. Olihan nimittäin
mahdollista, että ratsumiehet olivat Nyköpingistä lähetettyjä, jossa
varmaan hänen pakonsa jo oli huomattu, kun vanginvartija aamulla oli
tavannut kopin tyhjänä. Hän oli nyt erään suuren kiven sivulla aivan
tien vieressä, jolle hän oli ollut juuri astumassa, kun huomasi
ratsumiehet. Toisella puolen kiveä ratsastajiin päin kasvoi muutaman
kyynärän korkuisia tuuheita kuusenalkuja. Sinne voisi hän kyllä
kätkeytyä. Nyt oli vaan kysymys, mitenkä hän pääsisi sinne, sillä kiven
takana hänen ja tuon viidakon välillä oli avonainen paikka, jossa
kasvoi korkeaa sanajalkaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavissa. Hän
heittäytyi siis kiven viereen maata ja ryömi takaisin, kiven takaa
yhäti seuraten ratsastajia katseellaan ja aina sitä muka kuin ne
lähenivät muutteli hänkin itseään kyynäspäillään eteenpäin kiven
ympäritse ja katosi lopulta kuusikkoon.

Vilkkaasti puhelivat ja nauroivat ratsastajat keskenään, kulkiessaan
tietä eteenpäin. Ehdittyään suuren kiven viereen pysähtyivät molemmat
ja toinen virkkoi:

"Niin varmaan, kuin tämä auringon helle minua ylenmäärin rasittaa, niin
varmaan on tämä ratsastuksemmekin aivan turhaa... Miksemme mene metsään
etsimään tuota haamua ... sillä karkuria me emme löydä ei täältä eikä
poltetusta Trosastakaan, ei, vaikka ratsastaisimme maailman loppuun
asti."

"Niin arvelen minäkin!" vastasi toinen ja huokasi.

"Sehän on selvää, että hän on marssinut alimmaiseen helvettiin", sanoi
taas edellinen. "Ei halkeamaakaan näkynyt muurissa. Olin itse herra
Pietarin kanssa tornissa ja voin vakuuttaa, että kuka tuo vanki liekin
ollut, ei hän ainakaan ollut samaa maata, kuin joku meistä ... siitä
voin panna vaikka pääni pantiksi!"

"Että tornissa asiat eivät ole oikein, sitä olen aina sanonut", lausui
toinen, "ja mitä Valdemar herttuasta puhutaan, että hän silloin tällöin
kulkisi entisessä vankilassaan, niin ei sekään liene niin tuulesta
temmattua... Mutta miksi menisimme metsään, kun ihan edessämme on talo,
jossa voimme saada hyvän aterian ja mukillisen olutta?"

"Sinäpä sen sanot ... ja sellaista ei luullakseni olekaan Trosassa
tarjolla, vitaliveljesten ansio sekin, jotka polttivat kaupungin
perustuksia myöten..."

Samassa lähtivät he jo liikkeelle ja auringon polttavista säteistä
välittämättä ratsastivat täyttä laukkaa taloa kohti, jossa päivällinen
ja olut heitä odottivat.

Hurja Haukka hiipi varovasti esiin piilostaan kiven takaa ja tähysteli
tarkasti ympärilleen. Ainoasti tomupilvi osotti enää suuntaa, johon
ritarit olivat kadonneet. Mutta muuten vallitsi kaikkialla tyyni rauha
ja hiljaisuus. Taivaalla paistoi aurinko täydellä terällä ja sen
säteily tuntui niin paahtavan kuumalta puittenkin keskellä metsässä.

Vaara antoi vainotulle uusia voimia ja herätti hänen synnynnäisen
rohkeutensa ja päättäväisyytensä taas eloon. Hetkisen viivähti hän
vielä paikallaan, mutta sitten kulki hän nopein, rivakin askelin
sanajalkaa kasvavan kentän yli. Vasta metsään saavuttuaan hengähti hän
taas ja hiljensi hetkiseksi askeleitaan. Mutta päästyään onnellisesti
talon ohitse, jossa isännän oli herra Pietarin ratsumiehille laitettava
pöytä kuntoon, ei häntä enää mikään vaara uhannut ja niin saapuikin hän
iltapuolella päivää Trosaan. Sen poltetut talot osottivat kyllältä
niitä kärsimyksiä, joita Eerikki kuningas vitaliveljeksineen
Gottlannista päin oli Ruotsin rantamaille Kristofer kuninkaan aikana
tuottanut.

Siellä ja täällä kohosi jo uusi talo entisen tilalla ja väsynyt
matkalainen tuumi siinä, mihin ottaisi yöksi asuntonsa, kun Trosa-joen
rannalla tapasi kalastajan, joka oli veneellensä menossa. Ensin aikoi
hän kysyä kalastajalta neuvoa, mutta nähdessään, että hän oli vesille
lähdössä, muutti hän mielensä ja kysyi häneltä, mihin matka kävi.

"Hm!" vastasi mies lyhyeen.

"Jos olette Töristä kotoisin", tiedusteli Haukka taas, "niin voisitte
ottaa minut mukaanne."

"Töristä olen kyllä kotoisin", lausui kalastaja epäluuloisena ja
ynseänä. Sellaiseksi oli kansan näillä seuduin saattanut kärsimykset ja
onnettomuudet, joita "Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet"
olivat harjoittaneet. Mutta kun nyt Eerikki kuninkaan valtakin oli jo
Gottlannissa loppunut ja muukalainen muutenkaan ei näyttänyt
epäilyttävältä, lisäsi hän: "mihin te sitten aiotte?"

"Olen matkalla Hammarstadiin", vastasi vieras, "minulle on sanottu,
että herrani Niilo Bonpoika oleskelee nykyään siellä."

"Hm!" keskeytti kalastaja, "olen Nynäsin alustalaisia, jonka omistaa
herra Gottskalk Pentinpoika, ja herra Niilo kävi siellä eilen
vieraisilla, niin kertoi ainakin asepalvelija, joka toi minulle
Gottskalk herran sanan, että lähtisin Trosaan..."

Hetkisen tuumittuaan myöntyi kalastaja vieraan pyyntöön ja pian kiiti
vene navakan tuulen puhaltaessa Trosasta, joka siihen aikaan oli puoli
peninkulmaa pohjoisempana kuin nyt, yli ulapan Sorundamaalle päin.
Matkalla tuli kalastajasta ja hänen seuralaisestaan mitä paraimmat
ystävät ja kun vene aamupuolella yötä laski maihin kalastajan
kotirantaan, jäi Haukka hetkeksi aikaa hänen vieraakseen, ennenkuin
jatkoi katkaansa Hammarstadiin.

Tämä kartano, joka nykyään kuuluu Häringeen, sijaitsee Osmon pitäjässä
Södertörnin kaakkoisella rannalla eteläpuolella sitä Itämeren lahtea,
joka erottaa sen Häringestä. Tämän lahden molemmin puolin on taas muita
lahtia, niin että Häringe ja Hammarstad ovat kumpikin omalla
niemellään. Jälkimäinen on aivan lähellä erään pienen joen suuta, joka
joki, Muskan järvestä lähdettyään suuresti kierrellen milloin itään
milloin pohjoiseen sekä lopulta Hammarstadin luona taas itäiseen
suuntaan, viimein laskee mainittuun lahteen. Molemmat talot sijaitsivat
kauniilla paikalla metsien keskellä ja niistä oli avara näköala kauas
Itämerelle.

Hammarstadin omisti tähän aikaan herra Erengisle Niilonpoika, ollen
sukua, joka niinkuin Yö- ja Päivä-sukukin kantoi kaksijakoista kilpeä,
puoleksi mustaa, puoleksi valkoista, mutta pitkittäin, jonka tähden
sukua kutsuttiinkin "Yö ja  Päivä pitkittäin". Sekä Erengislen isä että
isän-isä olivat jo omistaneet Hammarstadin kartanon, mutta sitäpaitsi
omisti Erengisle vielä muitakin ja oli hän niin ollen yksi Ruotsin
rikkaimpia herroja. Hänen äitinsä, rouva Katarina Kaarlontytär,
vuodesta 1440 leskenä herra Niilo Erengislenpojan jälkeen, asui Nynäsin
tilalla Bälingen pitäjässä. Itse oli herra Erengisle Stegsborgin
linnanhaltiana. Suvulla oli myöskin Smålannissa maatiloja ja
kartanoita. Herra Erengislen veljellä, Bo Niilonpojalla, oli siellä
Grip-suvun vanha sukukartano Vinäs. Hän oli ottanut tämän suvun
vaakunankin: aarnikotkan pään, omakseen, tullen siten uuden suvun
kantaisäksi, jolla suvulla oli siis Bo Juhonpojan (Gripin) vanha
sukumerkki.

Rouva Briita Olavintytär eli rouva Briita Tott, niinkuin häntä
tavallisesti kutsuttiin, oli kotoisin Tanskasta ja kuului rikkaaseen,
mahtavaan ja laajalle levinneeseen n.k. Akselinpoikien sukuun. Tällä
herra Akselilla, joka Varbergin linnanhaltiana tuli kuuluksi
ritarillisesta uskollisuudestaan Eerikki kuningasta kohtaan, oli
useampia lapsia. Hänen Olavi poikansa, sama, joka kaadatti Cecilia
neidin vaunut, saatuaan kuulla, että oli jalkavaimolle päänsä
paljastanut, oli nyt viimeksi kunnostanut itseään siinä sodassa, jolla
Kaarlo kuningas tahtoi riistää Gottlantin ja Visborgin Eerikki
kuninkaan käsistä, mutta oli puuhannut siinä Tanskan kuninkaan Kristian
I:sen hyväksi. Tämän Olavi herran tytär oli Briita rouva. Toinen näitä
Akselinpoikia oli Eerikki Akselinpoika, jota pidettiin jo ruotsalaisena
aatelismiehenä ja oli nytkin valittujen joukossa Halmstadissa. Hän
omisti Lagnön kartanon Aspon saarella Mälarissa, ja oli se hänen
vaimonsa, ritari Matti Ödgislenpojan (Liljan) tyttären, perintötalo.
Iliana neiti, joka nyt oleskeli Hammarstadissa serkkunsa luona, oli
kolmannen veljen Åke Akselinpojan tytär. Tämä Åke Akselinpoika omisti
Hjulebergin lähellä Falkenbergiä ja hänen vaimonsa oli myös Ruotsista
kotoisin.

Vanha Akseli Pietarinpoika kuoli 1446, mutta hänen poikansa Eerikki ja
Iivari, neljäs veli tätä merkillistä sukua, pitivät yhä edelleen
Varbergin hallussaan ja saivat, kuningas Kristoferin määräyksen mukaan,
pitää sen aina vuoteen 1452.

Jo enemmän iltapuolella päivää saapui tuo Nyköpingistä niin
onnellisesti vapautunut vanki Hammarstadiin. Kapeaa polkua hän sinne
kulki, joka polku rannan mukaan kierrellen ulottui Nynäsistä aina
Hammarstadiin asti. Joskus kääntyi se ihan metsään ikäänkuin meren
laineita paeten, mutta sitten se rohkasi taas itsensä ja suuntasi
kulkunsa rantaa kohti. Eräästä paikasta, josta yli puitten voi
etäisyydessä erottaa Hammarstadin kartanon rakennukset, huomasi hän
kaksi henkilöä lähestyvän, kulkien samaa polkua kuin hänkin.

Kun ei hän tahtonut näyttää itseään kellenkään, ennenkuin oli päässyt
Niilo herran puheisiin, vetäytyi hän nopeasti metsään antaakseen
kulkijain häiritsemättä mennä ohi.

Toinen heistä oli nainen, jolla oli huntu kasvoilla, mutta hänen
ylpeästä käynnistään ja ryhdistään huomasi heti, että hän kuului
ylhäiseen ja mahtavaan sukuun, toinen taas näytti olevan asepalvelija.
Ulkopuolella lahtea oli pieni alus, josta asepalvelijan viittauksesta
vene laskettiin vesille. Ylhäinen rouva ja asemies, jolla näkyi olevan
aikomus nousta laivaan, jatkoivat matkaansa pitkin pientä polkua, mutta
pysähtyivät lopulta hetkisen matkaa siitä, missä Hurja Haukka oli
piiloutuneena. Heidän aikomuksensa näytti olevan tästä lähteä niemelle,
joka juuri siinä mereen pisti, ja sieltä kai sitten nousta veneeseen.

Asepalvelija oli varovan ja salaperäisen näköinen ja se herätti tuon
aina huomaavaisen Haukan epäluuloja. Siksi yrittikin hän salaa lähestyä
keskustelevia ja se onnistuikin hänelle, kun ylhäinen nainen oli
istuutunut kivelle erään jättiläispetäjän alle, jota kokonaan ympäröi
nuoria kuusia kasvava, tiheä viidakko. Asepalvelija seisoi
kunnioittavasti hetkisen matkaa hänestä ja molempain silmät olivat
merelle suunnattuina. Sieltä laivalta lähti juuri vene maata kohden
kulkemaan.

"Mutta varovainen. Gumme", virkkoi rouva, "enemmän varovainen täytyy
sinun olla!"

"Varovaisuutta tulen aina noudattamaan", vastasi Gumme, "mutta
kuitenkin täytynee teidän myöntää, että tällä kertaa olen tehnyt, mitä
tehdä olen voinut ... ja olenpa melkein varma, ettei kukaan ole minua
huomannut, koska sattui niin onnellisesti, että tapasin teidät
ulkopuolella kartanoa..."

"Näin purjeen, Gumme ... näin purjeen ja aavistin heti, että joku toi
minulle tietoja... Siksi riensin ulos... Mutta ei se tämä sovi... Jos
en tulekaan epäilyksenalaiseksi siitä, että olen vastaanottanut isäni
lähettilään, niin on minun kuitenkin hyvin vaikea olla hänelle avuksi
ja onhan siksi toiseksi myös herrani ja mieheni, herra Erengisle,
kuningas Kaarlon ystävä..."

"Mutta mitenkä te sitten tahtoisitte tätä asiaa ajettavan, rouva
Briita?" kysyi asepalvelija.

"Missä tahansa laskettekin maihin, jossa minä satun oleskelemaan",
vastasi Briita rouva hetkisen mietittyään, "niin älkää koskaan,
olkoonpa asia mikä tahansa, ajatelkokaan antaa minulle läsnäolostanne
tietoa ennen tuntia jälkeen puolenyön..."

"Mitä sanottekaan Briita rouva!" keskeytti hänet asepalvelija kovasti
kummastuneena. "Kuinka se olisi mahdollista?"

"Se on minun asiani, Gumme. Sano vain nämät sanat Olavi herralle,
isälleni!"

"Siis tunti jälkeen puolenyön..."

"Niin, tunnin kuluttua jälkeen puolenyön voi isäni lähettiläs varmasti
tavata minut, jos hän vain antaa merkin, jonka nyt sinulle ilmoitan."

Briita rouva viittasi kädellään asemiestä lähemmäksi, jonka korvaan hän
sitten kuiskasi jotain. Asemies nyökäytti päätään, että oli asian
ymmärtänyt, ja ääneensä lausui Briita rouva taas:

"Siitä ymmärrän, että sanansaattaja on saapunut, ja päivän kuluessa
laitan kyllä asiat niin, ellei sitä heti voi panna täytäntöön, että
saan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Mutta ei mitään muuta
kuin...", tässä teki hän mieltä kuvaavan liikkeen päällään, "ei
enempää, ja sitten kadota, kunnes ilmoitan itseni. Elämme sellaisena
aikana, ettei minkäänlainen varovaisuus ole kyllin riittävä
välttyäksemme epäluuloilta... Oletko nyt edes pannut mieleesi, mitä
olen sanonut, Gumme, sekä tästä että siitä asiasta, josta herra isäni
on pyytänyt minulta tietoja?"

"Olen, kaikki olen muistiin pannut", vastasi Gumme.

"Niin vie hänelle sitten onnentoivotukseni, sillä tuuli on nyt
myötäinen hänelle ja tulee vastaisuudessa olemaan vielä enemmän
myötäinen... Kaarlo kuningas on kuin kypsynyt omena, jonka ensi tuuli
tempaa mukaansa... Mutta sanoppa sinäkin nyt minulle, mikä se on
miehiänsä tuo kuningas Kristian?" kysyi Briita rouva.

"Ulkomuodoltaan", vastasi asepalvelija, "on hän yhtä muhkea kuin
Kristofer oli mitätön. Olen nähnyt hänen ottavan täysissä varuksissa
olevan asemiehen kainaloista kiinni ja heittävän hänet päänsä ylitse
maahan toiselle puolelle."

"Ha, ha, haa!" nauroi Briita rouva, "käsivoimia ei siis kuningas
Kristianilta puutu ... ja niitä voi hän ehkä vielä tarvitakin."

"Näin minäkin hänet kerran", jatkoi asepalvelija, "se onni sattui
minulle Köpenhaminassa. Olavi herra ja monta muutakin oli silloin
kuninkaan seurassa... Minä seisoin muiden herrain asepalvelijain kanssa
vähän etäämpänä, mutta näin ja kuulin kuitenkin kaikki, mitä he
puhuivat ja tekivät ... silloin näin minä kuninkaan ottavan maljasta
kätensä täyteen pähkinöitä ja pusertavan ne kaikki rikki, niin että
kuoret vain putoilivat sormien välistä ja ainoastaan sydämet olivat
kädessä jälellä, kun hän sen avasi..."

"Täytyy myöntää", hymähti Briita rouva, "että pähkinänpusertajan
taitokin voi olla tarpeen näinä aikoina."

Briita rouvan kasvojen ilme ja äänenpaino kuitenkin ilmaisi, ettei
hänellä ollut niin erinomaisen suuria ajatuksia tanskalaisesta
kuninkaasta, ja asemies, joka myös sen selvästi huomasi, sanoi:

"Mutta teillä näkyy olevan näistä asioista samoja ajatuksia, kuin
isällännekin ja monella muulla, rouva Briita..."

"Ja minkälaisia sitten?" kysyi Briita rouva mitä viattomimmalla
äänellä.

"Että Tanskan jalot herrat ovat taas Tanskan kruunu mukanaan tehneet
kerjuumatkan Saksaan!" virkkoi asepalvelija.

"Hm!" yskäsi Briita rouva, "enpä voi sitä kieltää!"

"Mutta sekä Olavi herra että muutkin ovat siinä suhteessa jo muuttaneet
ajatustaan."

"Ja kuningatar Dorotea?" kysäisi Briita rouva taas.

"Nuori kuningatar", lausui asepalvelija, joka näytti tuntevan hyvin
asiat, "on iloisen ja onnellisen näköinen, hyvinkin yhtä onnellisen,
kuin silloin kun kuningas Kristofer oli hänen sivullaan..."

"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein
silmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin
hänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra
Kaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan."

"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava
kuin Kaarlo herra..."

"Mahtava!" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.

"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin Kaarlolla
Ruotsissa."

"Hyvä, hyvä", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen
laskevan rantaan, "vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja
vakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa ... mutta pane
muistoon neuvoni ... varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!"

Kunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle
päin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin
kapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen
kulkemaan kartanoa kohti.

Mutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja
läksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.

Erään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan
liikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa
kulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa
vaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän
tosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä
merkitystä käsittää. Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän
tässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli
punottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka
siis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin
muuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja
Norjan kuninkaaksi.

Ja yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut,
ajatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen
tulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli
hämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli
aina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään
ja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.

Vaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä
hiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet
tässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle
olla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta
kuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.

Varovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta,
lopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko
alkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta
hän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan
tuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan
käytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen
huomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi
hänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa
takaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.

Vähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana
neiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka
muuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet
kahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot
kasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara,
melkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua,
nähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se
olisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana
neiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman
näköisenä kuin koskaan ennen...

Kaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän
oli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.

"Voi, kuinka iloinen olen tänään!" sanoi neitonen heidän siinä
kävellessä, "mieli on niin riemua täynnä..."

"Sen voi teistä huomatakin!" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen.
"Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?"

"Niin on Niilo herra ... olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän
tulisi niin mielellään tänne pohjolaan."

"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se
todellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti,
kun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään."

"Puheestanne tuntuu, herra Niilo", hymähti Iliana, "niinkuin luulisitte
minut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!"

"Niin, te olette oikeassa... Onhan täällä ihmisiäkin..."

"Ja sellaisia, että...", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan,
mutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja
totisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: "sellaisia,
että ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia
tuntemaan heitä."

"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti", kysyi Niilo.

"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!"

"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja
tullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa
parveilee... No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa
erästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis
nytkin on ollut kuvailun esineenä."

"Arvelunne on liian syvämietteinen", nauroi Iliana ja lyöden herra
Niiloa hansikkaallaan lisäsi hän: "luulette siis, ettei kuningas
Kaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi sen
arvoinen, että häneen kannattaisi tutustua."

"Aseenkantajani joukossa?" toisti Niilo hajamielisenä.

"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?"

"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän
sen ansaitseekin."

"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä
hyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra
Niilo?"

Tutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen
hyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:

"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa ... ja
kelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa."

"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on
kuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi
nähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana
toisaalla, herra Niilo... Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä
mailla mielenne liikkuu."

"Sitä epäilen, jalo neiti!"

"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa ... sanonko
hänen nimensä?"

"Jättäkää sanomatta!" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän
kätensä neidon käsivarrelle... "Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia
sikseen, neiti Diana, sitä pyydän!"

"Niinkuin tahdotte, herra Niilo ... kuitenkin olisi luullakseni
parempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin... Ja kun oikein ajattelen
yhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua
eikä olla vaiti... Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten
Penningebyssä...?"

"Voi, neiti Iliana ... menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei
ole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo
monta vuotta takanaan."

"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo", lausui taas Iliana ja kauniit
silmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella,
"pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut ... että senjälkeen on vain
talvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada
päivänkin vielä kerran paistamaan... Mitä arvelette, herra Niilo ...
eivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?"

"Epäilen sitä!" vastasi Niilo vallan hiljaa.

"Se epäilys, se on jo liittolaiseni...!" huudahti Iliana iloisena ja
katsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.

"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti... Mutta huomaan,
etten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja
koska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni.
Olette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten."

"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari... Se ilahuttaa
minua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen...!"

"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa
mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta... Oli kerran Ruotsissa
jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja
arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu
ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär,
Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika,
jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti
tulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän
osakseen -- hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan
seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän.
Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari..."

"Mutta ritari...", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"

"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan
kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja
taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella,
kunnes viimein sortui taistelukentälle... Siinä on selitys
kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."

"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen
vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta
asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että
viivymme ainoastaan edellisessä."

"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon
minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla
rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin... Ei ei, neiti Iliana, älkää
kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja
tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä
minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia..."

"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan",
huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi.
"Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin
sotureja eivät he enää ole..."

"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla
ristiritariksi."

"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?"
kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta
huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.

Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun
kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.

"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita
vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei
kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun
ritarivalani, neiti Iliana!"

Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa.
Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa
saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän
nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja
sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.

Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle,
puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin
olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen
kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli
sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset
tanssinsa.

Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä.
Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat
jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain,
vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta
muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja
taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?

Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa
ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta
pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä
haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun
Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.

Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän.
Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja
siksi kulki hän kuin unissaan.

Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän
itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi
liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.

Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.

Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset,
huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet
ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle
paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä
mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa
juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota
nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin
oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.

"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"

Mutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.

"Rauhoitu mies", jatkoi Niilo, "ja kuule sanojani!... Jos apua etsit,
niin kohtasit varmaan väärän henkilön!"

"Herra Niilo, herra Niilo", puhkesi polvistunut puhumaan, "ettekö tunne
minua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan
haukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?"

"Brodde!" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja
tarkastellen hänen kasvojaan, "niin, niin ... sinähän se olet!"

Ja hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.

"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!" sanoi hän, "koska hän sallii
kuolleittenkin nousta haudoistansa... Missä olet ollut, Brodde, kaiken
tämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta
menkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella."

Brodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa,
parhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään
vaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset,
joilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä
Niilo Bonpojan huoneeseen.

Siellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi
erosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa
ikuiseksi.

"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen
hoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi
jälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti
olisi..."

"Briita neiti?" keskeytti Niilo.

"Niin ... kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle
annoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti
pyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää... Ja senjälkeen kävi
hän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun
matkasta... Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella
matkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi
Viipuriin..."

"Niin, hän tuli", keskeytti Niilo, "ja häneltä sain tietää, että olit
kadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta
konnantyöstä."

"Sellainen konna löytyi kumminkin... Hyvin kai arvaatte, kuka hän
oli..."

"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei
olisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat
konnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa... Mutta hän se ei voi olla,
sillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?"

"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli
yhteinen vihollinen!"

"Jost von Bardenvleth...?"

"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut
Nyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka
tuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa
puolestani..."

"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?"

"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri
menossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman
ritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä
silloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani... Laivan
piti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli
minusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla
matkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä
kun tulin laivaan... Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen
laivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky
herra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että
saapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se
kaikki aivan äsken tapahtunut... Silloin tuli joku ja löi minua olalle
ja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen
päällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen
onnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin
pahoin piteli Raision kirkossa."

"Se konna!" keskeytti Niilo. "Hän ei siis vielä ollut vanhaa
ammattiansa unhottanut!"

"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin
minua kohtaan menetellä, ei, ei... Hän oli myöskin muuttanut mielensä,
sanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla
emme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen
olutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän
itse toimittaisi erään asian linnassa."

"Siinähän se nyt on, Brodde!" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena
istuimeltaan.

"Ei, hän se ei ollut...! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan...
Menin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea
tapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin
siis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja
kuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' -- 'Kaikkien vihamies!' --
kuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? -- ja kun
nyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan
itseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen
käytävään, josta rappuset veivät kellariin. Siellä alhaalla istui
useita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien
heidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä
tuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani
ja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään
kavalluksesta ... mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En
vastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä."

Kertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti
oli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja
tarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt
kertomuksen totuutta.

"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?" kysyi hän.

"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette
te? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille
selvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni.
Mutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua
tai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa
asioissa ... niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran
tehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat
he istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin
myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät
liikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain:
'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki
tämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin
jo vankina. He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat
lujasti käteni yhteen... Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa
jälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian
hämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut.
Silloin panin viimeisen toivoni asemieheen..."

"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä
henkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä
olevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen
kuvailemaansa miestä."

"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin
asiaa mietin..."

"Mutta Jösse Bonpoika?... Mitä olet hänestä arvellut?" kysyi Niilo.
"Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?"

"Ei, herra Niilo ... olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina
olen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän
olisi voinut minulle tehdä... Olenhan pelastanut hänen henkensä..."

"Mutta kaapannut hänen aluksensa", keskeytti Niilo, "ja Kurkea
luullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!"

"Kurki oli minun, Niilo herra ... jos ei niin olisi ollut, jos se olisi
vain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut,
ainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt... Suonette
anteeksi, mutta niin se on asianlaita... Se oli minun ainoa
isänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani,
häneltä, jonka hengen te pelastitte..."

"Hm!" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai
kiitokseksi.

 "Ja siksi, herra Niilo", jatkoi hän, "siksi en voi uskoa, panempa
siitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä
konnantyössä!"

"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde", alkoi Niilo taas
lempeämmällä äänellä, "mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä ...
mistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?"

"Aika kului ... olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun
ovi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja
seuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me
rappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos."

"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?"

"Ei ... ei se sama ollut... Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost.
Olin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vasta
Nyköpingissä."

Brodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi,
kuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun
hänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan
karkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan
keskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla
nähnyt.

"Hyvä, hyvä", sanoi Niilo Brodden lopetettua, "mitä viimeksi ilmoitit,
ansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi
jälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja
minulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan,
Briita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää.
Arbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava
Halmstadin kokouksesta palaavat herrat!"

Tätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde
tarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan.
Senjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri
oli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä
Trul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen
vitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen --
jonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta
saatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi,
ryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi
suuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.

Niiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän
sitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.

Varhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi
jättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois
Hammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka
viimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin
Söderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.



IV.

Satavuotias piispa.


Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja
herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin
yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden
seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden
joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli
nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta
ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.

Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi
purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.

Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin
täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista
palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen
keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä.
Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään
olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän
uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän
kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen
tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.

Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi
joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan
huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä
varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja
muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen
odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän
toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta
hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun
ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.

Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli
tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä,
käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota
vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove
Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle.
Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi
huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään
toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi
puheille.

Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja
pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:

"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi
kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen
mielivallasta!"

Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä
välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa
ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven
lukkoon.

Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin
hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen
ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle
tervehdykseen.

"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä
kohtausta!"

Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord
panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan
miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei
siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan
huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät
ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.

"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin,
"ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle
annettavana... Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä
päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun
viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."

"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla",
vastasi Tord hartioitaan kohottaen.

"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan
kuninkaani luo!"

"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä,
"sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin",
lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin
koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni
tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin
vastaan."

Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:

"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla
herroilla siellä tekeillä."

"Tietääkö kuningas mitään siitä?"

"Ei ... epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä
hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."

"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan...
Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa
vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole
näkynyt kuninkaan hovissa?"

"Ei ... hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui
heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista
pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä
suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän
turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin.
Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen
pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen
kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun
kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki
on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä
retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi
tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista.
Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli
pohjoistuntureille ... se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna ... ja
että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin
oli mahdoton päästä eteenpäin."

Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka
itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus
voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa
hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka
pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä
alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni
hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että
kuitenkaan keskeytti puhettaan:

"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen
jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti
ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä
siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman
kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen
siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen
täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei
jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi
ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me
ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite
kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla
uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää.
Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille,
jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka...
Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin
lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on
tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa... Olisi se kuitenkin hyvä,
jos joku voisi hänen silmänsä avata ... minä sitä en voi!"

"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.

"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei ... näyttää melkein
siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni
kuin ennen... Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän
tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme
uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin
myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan
vaikka kuninkaankin puolelta."

"Lupaukseni pidän, Tord!" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa
hehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. "Ruotsin
tähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi."

Syvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei
hänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut
käsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana,
vaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.

Samassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja
ylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan
Niilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja
Niilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin
että Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.

Omituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan
Niilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä
olevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja
vastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen,
selittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään
mieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn
ritarin kuvassa. Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon
loisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen -- hän on
tyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran
on ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa
kuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle
huvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka
syvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän
joskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa. Tosin yhä
heikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa
särkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan,
ristiriitaan -- tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut
aikansa muotoon.

Jotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat
ritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan
ei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän
ristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä
väreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen
taas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka
itse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli,
eikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää
siinä olevan.

"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä
äänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen
malttinsa.

"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa
toimittanut, herra kuningas!" vastasi Niilo.

"Hyvä!" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, "kertomuksen siitä
voitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?"

Niilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde
avasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli
vanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset
kasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun
uljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta
vanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat,
niin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että
kaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin
kunnioitustakin.

Sellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika
Tavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota
kerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa
oli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren
kuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja
muutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän
paluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten
lähettilästen kanssa.

Ystävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet
sisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin
jälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan
ja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan
pakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava
vakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta
hyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.

Mutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.

"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas", sanoi vanhus huoaten, "ja jos
puhun tai olen vaiti, on se yhtä paha."

"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!" sanoi kuningas
hymyillen ja lisäsi: "se ei ole kuitenkaan luullakseni niin
vaarallista, kuin minä te sen pidätte."

"On, on", huokasi piispa, "vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen
kuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon,
etten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu
minulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi... Sillä
sitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!"

Kuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen
puhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet
valtasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:

"Kavallus vaanii teitä!"

"Kavallus!" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin
ei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.

"Niin", lausui Maunu piispa. "Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu
minusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he
minulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle...
Siksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki."

"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä", virkkoi kuningas.

"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! -- Voisin silloin ainoastaan
varoittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni
omantuntoni ääntä... Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen
avatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette
aikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani
teille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut
liittoutuneille."

Kuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta
piispa jatkoi:

"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra
Niilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja
rauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin
alkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten
meidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan,
että julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin
pidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin
päätöksiin niissä oli tultu."

"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!" kiiruhti kuningas
sanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. "Mitä salaisia
päätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!"

"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!" lausui
piispa.

"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?" huudahti Kaarlo ja korskea
hymy levisi hänen kasvoillensa. "Oletteko kuullut edes oikein ritarin
sanat?"

"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa
asioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas ... mitä sanon,
on totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava
kuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota
olette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset
täyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten ... niin sitten otetaan kruunu
päästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!"

"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?" tutki kuningas.

Hän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä --
niin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella,
josta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias
vanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja
hänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun
hänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi
kuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän
arvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen
mielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja
esti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa. Nämät piispan sanat
ne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät
esineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja
todellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:

"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?"

"Linnaläänien avulla, herra kuningas!" vastasi piispa.

Kuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.

"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim.
Kristofer kuningas..." alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet
kiivaasti:

"Hallitsijavakuutusta!... Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet,
etten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa
ruotsalaista sukua... Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?...
Luulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin
mitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit ... jos sellaista
alatte veisata, kyllä suunne pian tukin!"

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!" alkoi piispa taas.
"Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan
vain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä
annetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman
neuvoston suostumusta..."

"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?" kysyi Kaarlo hetken
mietittyään.

"Siinä on kaikki!" vastasi piispa.

"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet
ajatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei
ja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän..."

"Totta kyllä, herra ... mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja
sodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii
täällä kotona!"

"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella
kruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain
leikkipalloksi... Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!"

"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra
kuningas!... Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt,
sillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon
pyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille
antavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja
siten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne."

Kalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat
kallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä
hiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä,
minkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.

"Sotaa ja taistelua vain", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, "se on
siis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on
kuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman
melskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja
pyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi
uskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä
ainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!"

Syvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä
ankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.

"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän,
Tuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte
niitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi,
tahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi
kaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala
kärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!'
Sitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan
sellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja
vielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon:
Toimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä
vuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin
neuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'"

Kuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:

"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä
mitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa
ja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä
parhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!"

Nyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.

"Ei, vanha Maunu piispa", sanoi hän, "tarkoitatte neuvoillanne hyvää
minulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin... Kiitos teille kaikesta
siitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se
teitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen
Naantaliinne..."

Liikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja
katsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.

"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta",
sanoi hän.

Piispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo
seisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään
ritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja
kiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan
sanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:

"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut
liian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan
ritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut."

"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa
vastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen
salaista keskusteluaan toisen kanssa?" huudahti kuningas kiiluvin
silmin ja vihan puna poskilla.

Niilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä,
jonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut
kunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä
kuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä
sydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään
puolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä
molempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea
kuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä -- hän astui väliin.

"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?" lausui hän, "minä
ainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt,
ennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut,
jolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse
puhunut..."

Kuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei
kuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten
hän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden,
jota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.

"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?" oli kuninkaan kysymys.

"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo", vastasi Niilo.

"Tehkää se sitten ... minä kuuntelen!"

"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt,
on minulle jo täysi vastaus...!"

Hänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään
odottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään,
melkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan,
miten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea
häneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan,
eikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä
tai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai
toisia suhteita.

Otsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi,
mutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:

"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari ... on kuitenkin olemassa
ero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne
solvaukseen syypääksi."

"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani", lausui Niilo,
"mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en
koskaan alennu...!"

"Niilo Bonpoika!" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin
tyyni käytös vielä vain kiihdytti.

"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo.
Minä en ole oppinut sitä taitoa... Ja siksi en peräytä sanaakaan
puheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne
minusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan
ystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan... Mutta kuninkaani
ystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen...
Vähän vain tahdon vielä lisätä... Olette loukannut minua tavalla, jota
ei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän
ja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos
olisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne...
Mutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on
ollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin
minut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen
tahansa!"

Äänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti
melkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi
hänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle
vaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi
mielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan
silmissä jäykkeni taas.

"En vaadi rangaistusta!" sanoi hän viimein. "Mutta erotkaamme, Niilo
Bonpoika... En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa."

Niilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara
taistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää
mielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita
kuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von
Bardenvleth ja Ove Laurinpoika.

Ja näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:

"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo", sanoi hän,
"ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin
velvollisuudet kuningastaan kohtaan?"

Niilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut
kestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös
rakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin
lasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta
joka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan.
Se oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista,
miehevistä piirteistä.

Hän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.

"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!"
virkkoi ritari Jost.

Mutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä
seurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas
siinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut
huoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat
läsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui
sisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.

"Käsitän kyllä", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä,
"käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on
pakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa
sitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan
osaksi..."

"Kavaltajan?" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.

"Uskallan toistaa sanani", vastasi ritari, "sillä luulen, että varmaan
voin, jos se vain on kuninkaani tahto ... saattaa päivän valoon
pahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan ... ja ehkä se
joskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla
se omilla korvilla."

"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?" kysyi kuningas.

"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on
tekemisissä karkotetun ritarin kanssa..."

Kuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse
ritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.

"Ilmeinen kavaltaja siis!" huudahti kuningas ja toisti vielä, "ilmeinen
kavaltaja!"

"Niin", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, "ilmeinen kavaltaja ... ja
jos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette
kyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin
ankaruuttanne."

Kysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä
virkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:

"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys
Harmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki,
jota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen."

Hetkisen mietittyään vastasi kuningas:

"Minä tulen!"

Heti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa
Franciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja
ihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa,
majesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle
lopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen
kuningaskunnan perustaminen.



V.

Kaarlo kuningas ja kavaltajat.


Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo
lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt
kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman
kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat
luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän
vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa
lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut
juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.

Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut
juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan
korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti
hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen
poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti
Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös
jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka
edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt
valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä
puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui
Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat
ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta
mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis
kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.

Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi
vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti
kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää
tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan
alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä
tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt
samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten
kuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin
kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä
alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta,
jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies,
eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen
ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi,
rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen
toiminut -- itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi
Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen.
Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama
ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena.
Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja
jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.

Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki,
mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui.
Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan
valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona.
Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin
kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen
rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika
sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava
riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat,
jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja
mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen
helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi,
kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen
hänellekin tuottaneen.

Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa
onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn
kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin
kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta
täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan
hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas
siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon
käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto,
että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.

Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa
muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia
yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen
tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi
Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat
hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja
tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään.
Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten
Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella
tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen,
liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian
kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä
vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain
heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta,
joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi
pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan --
nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.

Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin
vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli
myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla
käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan
valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku,
Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä
silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin
rosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari
rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt,
oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien
kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa
muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut
ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan
luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti
kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.

Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja
hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän
kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti
sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että
ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin.
Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari
taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut
Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa
uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain
kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti
kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä
alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. -- Tämän
kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan,
miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli
ritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian
herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen
sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä.
Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen
suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi
tämä hiukan närkästyneenä:

"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai
kauppalaivalla?"

"En ollut!" täytyi Tordin siihen vastata.

"No niin", oli kuningas vastannut, "älä sitten suotta tuomitse!"

Tord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo
Bonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti
puhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä
kertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen
toiseen aikaan.

Sitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin
Niilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä
hän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei
hän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet
ja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt
enemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin
aavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä
hänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi
tuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne
hänelle ilmaissutkin. Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin
vaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin
hillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.

Kaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa
rakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä.
Eikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä
hyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta
teki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi
ritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan
kuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto
ritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin.
Sillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma
turmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa,
siksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja
kuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman
täytyi kukistua... Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja
kuolemasta.

Näissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet
ei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti
hallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään
oikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän
Niilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan
sen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut
nukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon
aatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen
rinnassaan. Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä
etäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta
se arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä
ja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli
ikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa
vihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.

Siksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka
epätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo
Bonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän
vain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi
hän verkkonsa valmiiksi, -- kaiken sen kuninkaan puolinaisella
myötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä
itsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi
hänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden
puhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee
tilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.

Mutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä,
joskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin
se jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti.
Myrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan
valtasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki
vielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä
kuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin
olisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla
ja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla
olikin kärsivällisyyttä.

Nyt oli hän kuitenkin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen. Tämä päivä
oli siis hänelle yhtä tärkeä kuin korkealle suosijalleenkin, jota hän
kahleissaan piti. Sentähden seurasikin hän kuningasta neuvoston
kokoushuoneeseen ahdistus rinnassa ja mieli jokseenkin levottomana.
Hänen suunnitelmansa oli jo aikoja ollut valmiina. Ja heti, nähdessään
nyt että Niilo Bonpoika oli palannut Suomen matkaltaan, jonne kuningas
oli hänet lähettänyt kohta kruunauksensa jälkeen, oli hän myös valmis
panemaan tuumansa toimeen. Sopivampaa tilaisuutta ei hän olisi
sitävarten voinut valitakaan. Sillä nyt, kun kaupunki oli väkeä
tulvanaan täynnä, voi hän luottaa yrityksensä onnistumiseenkin. Ja niin
suosii aurinko myrkyllistenkin ruohojen kasvamisyrityksiä, että ne
voivat joskus muutamassa silmänräpäyksessä kohota korkeammalle, kuin
monessa päivässä. Samoin suosi se nyt Jost herrankin yritystä. Sillä
tuolla suuressa neuvostonkokouksessa sai hän aivan odottamattoman
välikappaleen käsiinsä. -- -- --

       *       *       *       *       *

Harmaaveljesten luostarisaliin Arbogassa kokoontui tänä päivänä
edelläpuolisen kaikki, mitä Ruotsissa tähän aikaan oli vallan,
sukuperän ja rikkauden puolesta loistavaa ja suurta.

Kuningas istui valtaistuimellaan salin toisessa päässä. Hänen oikealla
puolellaan istui arkkipiispa alapiispoineen, vasemmalla etevimmät
maalliset neuvosherrat, edessä taas muut kokoukseen osaaottavat.

Kaikki meni menoansa vanhan Maunu piispan ilmoittamaan suuntaan.

Kokous alkoi Halmstadin päätöksien julkilukemisella. Tyyneenä istui
kuningas paikallaan, kunnes sai kuulla päätöksen, joka määräsi hänet
luopumaan Norjasta. Sitä hän ei ollut odottanut ja ellei hän olisi jo
edeltäpäin valmistunut suurempiakin menetyksiä odottamaan, niin olisi
hän varmaankin nyt jo jyrkästi kieltäytynyt sellaiseen päätökseen
suostumasta. Pitkällinen keskustelu syntyi asian johdosta. Ja paljon
tuotiin siinä puolustavia ja vastustavia seikkoja esiin, ennenkuin
kuningas saatiin perään antamaan. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin
myöntyä. Pakotus oli liian suuri. Neuvosto puhui tässä niinkuin yhdestä
suusta. Kun tämä asia sitten näin oli saatu onnelliseen päätökseen,
otettiin esille kysymys linnalääneistä. Siis aivan niinkuin Maunu
piispa oli kuninkaalle sanonut.

Vihaa säihkyvin silmin katseli kuningas ympärilleen ja kysyi ensinnä
arkkipiispalta, mikä tämän mielipide oli asiasta. Arkkipiispa ilmoitti
olevansa kokonaan tehdyn ehdotuksen puolella kuninkaan vallan
rajottamisen suhteen. Ja hänen jälkeensä nousi sitä vielä puolustamaan
Strengnäsin Sigge piispa. Kuningas kääntyi sitten maallisten herrain
puoleen ja kysyi vuorostaan heidän mielipidettään asiassa. Näistä
puolustivat sitä etenkin Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) ja Maunu Gren,
joka viimemainittu lavealti selitteli tämän vaatimuksen kohtuutta ja
oikeutta, ettei nimittäin Ruotsin herroilta saisi ilman laillista syytä
ottaa heidän läänejänsä pois, niinkuin oli tapahtunut edellisten
kuninkaiden aikana.

Silloin nousi Kaarlo kuningas istuimeltaan ja koko hänen ryhtinsä oli
kuninkaan kun hän lausui:

"Paljon olen tällä hetkellä tullut huomaamaan sellaista", sanoi hän,
"jonka olemassa oloa en olisi voinut ajatella, en edes uneksia siitä.
Luulin lähettäneeni ruotsalaisia miehiä neuvottelemaan vihollisen
kanssa Halmstadiin, mutta päätöksistä päättäin ovat Ruotsin omat
edustajat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaataan kohtaan. Niin, Ruotsin
kunniaa ja minun kuninkaallista arvoani eivät nämät miehet ole
muistaneet eivätkä tahtoneetkaan silmällä pitää. Päin vastoin ovat he
niin huonosti valvoneet maansa etuja, että meillä tuskin nyt enää on
lupa Ruotsin miehinä ajatella ja hengittääkään, ei edes vaikka kunnia
ja maat ovat menneet. Tähän kaikkeen täytyy minun nyt kuitenkin tyytyä,
koska puheistanne selvästi käy ilmi, ettei minun teiltä tarvitse tässä
asiassa kannatusta odottaakaan ja koska sentähden sota, ilman
todellista hyötyä, voisi tuottaa vain kovat ajat Ruotsinmaahan. Mutta
mitä nyt viimeksi olette esille tuonut koskeva linnoja ja läänejä ja
minun oikeuttani kuninkaana, ottaa ja antaa niitä, niin teette te sillä
hyökkäyksen Ruotsin lakia vastaan. Ja sitä Ruotsin kuninkaana en tahdo
enkä voi sallia tapahtuvan."

Ihmeissään katselivat herrat toisiaan. Niin tulista ja voimakasta
puhetta eivät he olleet tuolta aina niin myönteliäältä kuninkaalta
odottaneet. Sillä paitsi noita muutamia salavehkeilijöitä, oli jo
paljon muitakin, joihin oli juurtunut se luja vakaumus, että kuningas
ajan pitkään ei voisi, miten hän sitten toimisikin, välttää sitä
onnettomuutta, joka alinomaa oli häntä uhkaamassa. Mutta vaalenivat nyt
vehkeilevät herrat, kun kuningas jatkoi:

"Niitä ei tosin puutu, jotka omantuntonsa sitä estämättä vain
kuningastaan pakottaakseen voivat turvautua vaikka väkivaltaan, vieläpä
vihollisenkin apuun. Mutta muistakaa toki, hyvät herrat, että vielä
minä osaan miekkaakin käyttää, että vielä löytyy Ruotsissa sellaisiakin
miehiä, jotka eivät kiellä kuninkaaltaan apuaan, kun on kysymyksessä
maan lakien ja itsenäisyyden puolustaminen. Kysyn tässä siis vielä
kerran niiltä, jotka ovat minun kuninkaallisen valtani rajottamista
vaatineet, toisin sanoen vihollisvallan vahvistamista Ruotsissa --
kysyn niiltä vielä kerran, tahtovatko he ottaa sanansa takaisin vai
ei?"

Kaikki vaikenivat. Kuninkaan kotkansilmät lensivät yli salin ja
pysähtyivät lopulta tutkivina arkkipiispaan. Tämä nousi ja ilmoitti ei
voivansa luopua vaatimuksestaan. Ja samaten tekivät Sigge piispa, Niilo
Juhonpoika ja Maunu Gren. Arkkipiispa koetti vielä tuoda syitä ja
perusteitakin kieltoonsa.

Silloin otti kuningas sananvuoron.

"Jos niin on, arvoisa isä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, niin julistan
minä täten teidät lääninne menettäneeksi, niin teidätkin, Sigge piispa
ja te muut, joita yhtymys oman kuninkaanne vihollisiin ei ole
arveluttanut."

Tällaista päätöstä asialle ei kukaan ollut odottanut. Niin rohkeaa
askelta ei oltu luultu kuninkaan uskaltavan ottaa. Ja siinä määrässä
kuin rangaistujen salavehkeilijäin viha nyt kohosi, kasvoi enemmistön
rakkaus häneen.

Ja kumarrukseen painuivat kaikki päät, kun kuningas seurueineen jätti
salin.

Mennessään oli Jost ritari antanut salaisen merkin Maunu Grenille ja
heti jälkeen puolisen tapasivatkin he toisensa, ikäänkuin sattumalta,
neuvoshuoneen edustalla. Kylmän kohteliaasti tervehtivät he toisiaan ja
menivät sitten kumpikin omalle suunnalleen, niin että jokainen, joka
näki tuon kohtauksen, voi vakuuttaa Jost ritarin kohdelleen kavaltajaa
tavalla, jota kuninkaan suosikilta voi odottaakin. Mutta siitä
huolimatta kohtasivat he kuitenkin heti senjälkeen toisensa erään
sivukadun varrella sijaitsevassa talossa. Tänne voi näet päästä aivan
vastakkaisilta suunnilta sisään kahta vieretysten kulkevaa katua
yhdistävän pihamaan kautta. Tässä talossa piti Jostin lapsuusystävä
asuntoa.

Kokouksen lopputulos oli heti Jost herran aivoissa synnyttänyt sen
ajatuksen, että Maunu Gren olisi sopivin sen kohtauksen vaarallisinta
osaa esittämään, jota näkemään hän oli luvannut tänä iltana kuninkaan
viedä. Se tulisi, tämä kohtaus -- niin mietti ritari itsekseen --
riistämään kuninkaalta hänen uskollisimman ystävänsä ja liittoutuneilta
näitten vaarallisimman vihollisen. Kauan ei keskustelu kestänyt. Eikä
se ollut tarpeellistakaan, sillä Maunu Gren huomasi heti tämän
sotajuonen suuren merkityksen eli kepposen, niinkuin hän sitä
omaatuntoaan rauhoittaakseen nimitti. Saatuaan siten Maunu herran
suostumuksen, kertoi ritari tälle kaikessa lyhykäisyydessä uhrin kanssa
pidettävän keskustelun pääpiirteet. Ja sen tehtyään poistui hän. Ettei
herättäisi epäluuloja, meni hän samaa tietä takaisin, kuin oli
tullutkin. Maunu herra sitävastoin viipyi vielä hetken aikaa, osaksi
sentähden ettei kukaan huomaisi hänen olleen ritaria tapaamassa, osaksi
taas saadakseen Jostin aseenkantajalta vielä muita asiaa valaisevia
tietoja.

Tämä, joka oli seurannut herraansa aina lapsuudesta asti, oli
tälle hänen puuhiaan varten aivan välttämättömän tarpeellinen.
Terävä-älyisenä ja kekseliäänä, johon vielä tuli lisäksi vaiteliaisuus
ja uupumattomuus yrityksissä, olisi hän kyllä ansainnut paremmankin
asian edestä ponnistella. Harvoin hän kuitenkin siltä ritarin
aseenkantajana esiintyi tämän väreissä ja hänen vaakunansa takkiin
ommeltuna. Päinvastoin kulki hän tavallisesti omassa asussaan ja
sukelsi silloin, kun herransa tarvitsi häntä, esiin milloin
rihkamakauppiaana, milloin laivurina, milloin taas jonain
käsityöläisenä. Käyttipä hän pyhää munkinkaapuakin yhtä taitavasti ja
tyyneesti kuin mitä muuta pukua tahansa. Herransa harrastukset, niin
julkiset kuin salaisetkin olivat hänellä täydelleen selvillä. Siksi
voikin heitä katsoa pikemmin kahdeksi kauppatoveriksi, jotka olivat
liittyneet yhteen yhteistä voittoa varten, kuin herraksi ja
palvelijaksi. Aseenkantajan nimi oli Heikki.

Hän, tämä Heikki, neuvoi nyt Maunu herraa paraimman kykynsä mukaan,
miten tämän pitäisi puhua, ja kertoi, miten hän itse oli ajatellut osaa
näytellä, jos hänen olisi siinä esiintyä pitänyt, niinkuin alussa oli
aikomus ollut. Mutta kylmänä, niinkuin kuninkaan suosikille sopikin,
esiintyi Jost ritari kuninkaankartanossa, kylmänä niitä kohtaan, joilta
ei hänellä ollut mitään voitettavaa, imartelevana ja hymyilevänä, kun
tuli kuninkaan seurapiiriin tai niitten, jotka voivat häntä
vahingottaa.

Mitään erinomaista ei kuitenkaan jälkeen puolisen kuninkaan luona
tapahtunut.

Niin tuli ilta ja kuningas ja ritari lähtivät vaellukselleen. Ulkona
ennusti kaikki hurjan rajuilman tuloa. Päivä oli ollut, vaikka kaunis
ja aurinkopaisteinen, tukahduttavan kuuma. Neuvosherroilla ja muilla
kokoukseen osaaottavilla oli ollutkin täysi työ kestää kokoussalin
hikoilevaa ilmaa. Mutta nyt oli taivas synkkään pilveen peittynyt ja
ukkonenkin alkoi jo jyrähdellä.

Ja vettä tuli jo taivaan täydeltä, kun kuningas seuralaisineen astui
portista ulos. Mutta he kietoutuivat vaippoihinsa ja jatkoivat
äänettöminä matkaansa suunnaten askeleensa harmaaveljesten luostariin.
Tänne laski heidät sisälle eräs harmaaveljes, jonka ritari jo ennen oli
tähän kohtaukseen valmistanut ilmaisemalla hänelle osan salaisuutta.
Munkki saattoi kuninkaan ja ritarin pieneen huoneeseen, jonka ikkuna
antoi luostarin keskusteluhuoneeseen päin. Tässä keskusteluhuoneessa
oli Niilo Bonpoika yhtyvä kavaltajan kanssa.

Kuningas, vaikka olikin ollut tyly Niiloa kohtaan ja vaikka hän
kiihkeästi halusikin päästä lopullisesti erilleen hänestä, ei
kuitenkaan siltä ollut vielä koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan.
Kun hän nyt tuli tuohon pimeään, ahtaaseen huoneeseen, alkoivat hänestä
ritarin väitökset uskottomuudesta ja kavalluksesta tuntua aivan
mahdottomilta. Hän oli melkein varma, että ritari oli tehnyt vääriä
huomioita ja antanut liiallisen innon johtaa itsensä harhaan. Ja mitä
kauemmin hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän luulossaan tuli. Siksi
ei hän, kun he hetken aikaa olivat siellä istuneet ja odottaneet,
saattanutkaan olla kuiskaamatta:

"Tätä ajattelinkin heti... Te olette saanut vääriä tietoja... Hän ei
tule."

"Kärsivällisyyttä vain, herra kuningas", vastasi Jost, "olen niin varma
hänen tulostaan, että uskallan panna vaikka pääni siitä pantiksi!"

Varmuus, jolla nämät sanat lausuttiin, sai kuninkaan asettamaan kaikki
vain sen yhden heiton varaan, oliko Niilo Bonpoika saapuva
luostarisaliin vai ei. Jos hän todella saapui salaiseen kohtaukseen
kavaltajan kanssa, oli hän silloin itsekin jo epäiltävä. Kuninkaasta se
yhä vielä kuitenkin tuntui mahdottomalta ja ritari, joka ei koskaan
jättänyt soveliasta tilaisuutta käyttämättä, virkkoi:

"Mutta koska teillä, herra kuningas, on kylliksi rohkeutta katsoa
kohtaloanne silmiin ja jos te annatte jotain arvoa sille, että nyt
paljastan teille kenties vaarallisimman kavaltajan, joka koskaan on
suosiotanne nauttinut, niin saanko odottaa myöntymystänne..."

Ritari alkoi sammaltaa, ikäänkuin olisi peljännyt sanoa sitä, mitä
hänellä sydämellään oli. Mutta kuningas lausui kehoittavasti:

"Sanokaa arastelematta vain, Jost von Bardenvleth, mikä asia sydäntänne
painaa! Sillä sellaista ei ole, joka voisi väittää, että olen
uskollisen palveluksen palkitsematta jättänyt!"'

"Tiedän sen, armollinen herrani", alkoi ritari taas puhumaan, "ja sillä
perusteella sekä tuntien teidän hyvyytenne ja jalomielisyytenne,
uskallankin muistuttaa teitä nyt entisistä sanoistanne. Te lausuitte ne
silloin, kun heimolaisenne, jalo ritari, herra Tord Kaarlonpoika teki
minua kohtaan väärän syytöksensä, kaikessa ystävyydessä tosin.
Sävyisyydellä ja tyyneydellä sain sen ikävän kohtauksen silloin
keskeytetyksi..."

"Ja mitä minä sanoin?" kysyi kuningas uteliaana.

"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' ... niin kuuluivat
sananne ... 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja
uskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun
tarpeessa olette...!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä
tulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla
voittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja
kadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon
saattaa..."

"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost", kysyi kuningas, "muistan
sen kaiken vallan hyvin ... mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän
asian puheeksi?"

"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas", kuiskasi Jost ja
äänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina,
"niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani
saa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se
tuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia.
Siksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä
lupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee
minua itseä mitä lähimmin."

"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!" kehotti taas
kuningas.

"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo", virkkoi teeskentelijä
liikutetulla äänellä, "se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä
teidän armonne suosiota."

"Rakkauttanne, ritari ... kuinka se on ymmärrettävä?"

"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni..."

"Iliana Tott!" toisti kuningas.

"Niin, herrani ... neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman
toiveitakaan, jos vain..."

"Hauskaa kuulla, ritari", keskeytti kuningas, "mutta sittenkään en
käsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa."

"Akselinpojat eivät ole ystäviänne, herra kuningas, sen tiedätte te
aivan hyvin... Olavi herra pitää Gotlantia hallussaan, Åke herra, neiti
Ilianan isä, taas Varbergia. Iivari herralla on hallussaan Lillö
Skånessa. Ja kaikki ovat he Kristian kuninkaan puoluelaisia. Eerikki
herra on tosin teidän miehiänne, mutta veri on kuitenkin sakeampaa kuin
vesi, sanotaan... Jos nyt tulee tiedoksi, että minä olen antanut
kavaltajat ilmi, niin pitävät tietysti heti mahtavat Akselinpojatkin
minua vihamiehenään..."

"Ah... Nyt alan ymmärtää tarkoituksenne... No niin ritari, mutta miten
luulette sen heidän tiedoksi tulevan. En aio ainakaan minä käydä sitä
heille kertomassa..."

"Kuningas, kuningas", puhkesi Jost teeskennellyllä närkästyksellä
puhumaan, "kuinka voitte ajatellakaan sellaista. Enhän ole koskaan
tahtonut salassa pitää tai katua, mitä kerran kuninkaani hyväksi olen
tehnyt... Päinvastoin olen aina pitänyt sitä suurimpana kunnianani...
Ei, ei ... kokonaan toista aioin teiltä pyytää..."

"Sanokaa se pelkäämättä vain, Jost", kehotti kuningas, jonka sydän yhä
enemmän heltyi hyväätarkoittavan ja uskollisen palvelijansa puheesta,
"tapaan pitää sanani, koski se sitten asiaa mitä tahansa."

"Mahtavan kuninkaani puoltosanaan olen pannutkin kaiken toivoni",
virkkoi ritari kainosti. "Siten olen ajatellut voivani asettaa mahdin
mahtia vastaan... Ja jos kerran teidät saan puoltajakseni, niin en
silloin pelkää salaisia vihollisiani täällä kotona, enkä julkisia
Kristian kuninkaan kannattajissa, en edes herra Olavi Akselinpoikaa."

"Hyvä, hyvä", virkkoi kuningas, "voimme siis ajatella asiaa."

"Siinä teette oikein kuninkaani... Kuitenkin täytyy minun tunnustaa,
että olisin onnellisin mies maailmassa, jos ainakin niin paljon
lupaisitte, ettette vastusta rakkauspuuhiani. Sillä suoraa
myötävaikutusta ei minun kai sovi teiltä odottaa?"

"En tiedä, miksi en voisi myöntyä, Jost ... miksi en auttaakin
uskollista ystävääni sellaisessa asiassa?"

Ritari lankesi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käteensä ja
suuteli sitä.

"Minulla on siis sananne, kuningas ... olen saanut sen... Oi,
toistakaapa se kerta vielä!"

"Sanani saatte!" kertoi kuningas, "mikäli voimissani on, tahdon auttaa
teitä!"

Kuninkaan vielä puhuessa astui harmaaveljes ulommaiseen huoneeseen ja
antoi sovitun merkin. Ja heti senjälkeen ilmestyi Niilo Bonpojan
kalpeat kasvot oviaukkoon.

"Voimmeko keskustella täällä kenenkään sitä kuulematta?" kysyi hän
munkilta.

Tämä ei vastannut mitään, teki vain myöntävän liikkeen päällään. Ja
Niilo astui yli salin ikkunan luo, johon jäi liikkumatonna seisomaan.
Munkki kierteli edestakaisin huoneessa, avasi kaksi oveakin ja sulki ne
taas ilmeisesti tarkoituksessa saada ritari siihen vakuutukseen, että
kokoushuone oli kaikin puolin turvattu ja varma. Hänen siinä juuri
paraillaan puuhatessa astui herra Maunu Gren sisään. Pilariin
kiinnitetty soihtu levitti valoaan huoneeseen ja valaisi molempia
ritareja. Munkki, taas kaikki kuntoon saatuaan, hipsutteli pois
huoneesta ja sulki oven peräänsä.

Kiihkeänä kuunteli Kaarlo kuningas ikkunassa ritarien puhetta. Ja siinä
kiihkossaan sulki hän sen niin kokonaan ruumiillaan, ettei ritarille
tilaa jäänytkään. Mutta tämä voikin vain sitä paremmin tarkastella
pienintäkin ilmeenvaihtelua kuninkaan kasvoilla.

"Olette tuhannesti tervetullut, Niilo herra", alkoi Maunu Gren ja astui
puhutellun luo. "En juuri uskonut, että pyyntöni tulisi kuulluksi."

"Sellaisen asian vuoksi, joka minut nyt on tänne tuonut", vastasi
Niilo, "sellaisen asian vuoksi ei myöhästytä."

"Hyvä, sitä kuulla kannattaa", alkoi taas Maunu reippaalla, varmalla
tavallaan. "Emme kai ole tavanneetkaan toisiamme näin tuttavallisessa
keskustelussa sitten kun viimeksi näimme toisemme drotsi vainajan,
herra Krister Niilonpojan luona Nyköpingissä. Niinpä niin, tuskin me
senjälkeen olemme saaneet, Jumala paratkoon, paremmin rauhaa nauttia
kuin sitä ennenkään. Ja nyt se sota taas uhkaavana kummittelee ... vai
mitä arvelette te asiasta?"

"Samaa kuin tekin, Maunu herra!"

"Ja nyt luulen teidänkin jo kernaammin kuin ennen ryhtyvän vaaraa
isänmaastamme poistamaan."

"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä
tehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta
suurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä..."

"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra", keskeytti Maunu vähän
tulistuen, "että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha
rinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin
muulloin... Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin
heimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette
sellaista häväistystä kostamatta jätä... Vai mitä arvelette asiasta
itse, Niilo Bonpoika?"

"Hm!" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, "näytätte kokonaan
unhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet... Jättäkää
te minun omat asiani itse hoidettavakseni!"

"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani
vakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne
keskustella, Niilo Bonpoika!"

"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä", puhkesi Niilo
puhumaan.

"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä
paremmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan
päähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun
nyt tuon ainoan sanan sanottuanne... Toistakaapa se vielä kerta, Niilo
Bonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne
luottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella... Tahdotteko
siis kostaa Kaarlo kuninkaalle?"

"Tahdon, kostaa tahdon!" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili
tuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin
olisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän
ollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä.
Nähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu
ritari ilmoitti häneen jo saaneensa.

"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on..."

Jäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet
ja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen
sielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin
koskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli
menettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi
heitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen
alla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.

"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa",
virkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.

"Tiedätte kai", alkoi Maunu puhumaan, "tiedätte kai, että Halmstadissa
tehtiin päätös, jonka uhriksi minäkin tänäpäivänä jouduin, kun uskalsin
sitä puolustaa...?"

"Tiedän sen!"

"No niin, Kaarlo kuningasta on petetty, viety harhaan... Ne, joita hän
valtansa rajottamisyrityksistä epäilee, joiden luulee valtaa hänen
käsistään yrittävän, ne ovat aivan viattomia, niillä ei ole asian
kanssa mitään tekemistä. Rangaistuksillaan yllyttää hän vain heitä
vihaan ja kostoon itseänsä kohtaan, samaten kuin teitäkin on
kiihottanut..."

"Kuitenkin ovat nuo herrat, niinkuin te itsekin, Maunu herra, kaikki
hänen vanhoja vihamiehiään."

"Niin no, Niilo herra ... ottakaa kumminkin huomioon, että me olimme
marskin, valtionhoitajan Kaarlo Knuutinpojan vihamiehiä ja vastustajia,
emmekä kuningas Kaarlon."

"Ja kutka ovat sitten nyt hänen salaisia vihollisiaan?" kysyi Niilo.

"Sen tiedätte te paremmin kuin minä, Niilo..."

"En tiedä!" keskeytti tämä.

"No, kyllähän nähdään, kylläpä aika näyttää, kun hankkeet ehtivät vain
ensin teoiksi kypsyä... En tunne minäkään heitä, mutta tiedän
kuitenkin, mitä tekeillä on."

"Ja niin tulemme siis lopulta itse asiaan, Maunu herra!" virkkoi Niilo
kiihkeästi. Sen kiihkon kyllä käsitti puhuteltu ja ritarikin kuninkaan
vierellä, mutta kuningas sen kokonaan väärin ymmärsi.

"Teitä polttaa kiihko päästä toimimaan, Niilo herra. Se ilahuttaa
minua, sillä siitähän huomaan taas, että vanhan Yö- ja Päivä-suvun veri
kuohuu suonissanne... Tahdon siis ilmoittaa teille mitä asiasta tiedän.
Halmstadin kokouksessa päätettiin myös, että molemmat kuninkaat
kohtaisivat toisensa keskikesän ajoissa tulevana vuonna. Kuningas menee
silloin Kalmariin ja Kristian kuningas Sölvesborgiin ja he kohtaavat
sitten toisensa Ronnebyssä. Siellä ratkaistaan Gotlannin asiakin."

"Mutta eihän tämä ole mikään salaisuus!" huomautti Niilo
kärsimättömänä. "Tämänhän tuntee Kaarlo kuningas yhtä hyvin kuin
minäkin."

"Mutta ei sitä, mitä siellä tapahtuu. Siksi olen tullutkin teille
ilmoittamaan asian, että tietäisitte sen mukaan toimia tekin..."

"Ja mikä on sitten tuo asia?"

"He ottavat Kaarlo kuninkaan siellä vangiksi!"

"Kaarlo kuninkaan vangiksi!" puhkesi Niilo sanomaan kuohuen harmia ja
vihaa, jota ei enää voinut kauemmin pidättää ilmi puhkeemasta.

"Niin, hän vangitaan siellä ja viedään Köpenhaminaan. Ja kuningas
Kristian, hän ottaa Ruotsin vaivoistaan."

"Niin totta kuin elän!" huudahti Niilo lyöden kädellänsä miekan
kahvaan, mutta huomasi samassa liian kauas menneensä ja vaikeni
senvuoksi heti.

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Niilo herra!" varoitti Maunu, "teillä on
muutenkin kyllä hyvää aikaa valmistaa itseänne tapahtumain varalta.
Mutta huomannette kai nyt itsekin, että myös teillä on tässä jotain
vaariinotettavaa. Katsokaa nyt vain, ettei se luisu käsistänne!"

"Niin, tepä sen sanotte", virkkoi Niilo verkalleen, "minullakin on
tässä jotain vaariinotettavaa!"

"Ja pankaa samalla mieleenne, Niilo Bonpoika, tämä on myös koetuksena
teille. Siitä nähdään sitten, uskalletaanko teihin luottaa vai ei.
Suuri on silloin palkintonne oleva, jos toiveemme täytätte, ja parempaa
kostoa, kuin tämä, en todellakaan voi keksiä teille..."

"Kyllä!" huudahti Niilo oikeaa kättään kohottaen, "neuvonne kyllä
mieleeni panen, mutta koston tiedän itse vielä paremman ja Jumalan
avulla olen nauttivakin siitä!"

"Sitä parempi!" virkkoi Maunu innokkaana, laskien kätensä Niilo
Bonpojan olkapäälle, hänkin vuorostaan kiihkeästä äänestä erehtyen,
"jos siihen auttajaa tarvitsette, voitte luottaa minuun!"

"Ei, Maunu ritari, minä luotan ainoastaan Jumalaan ja hyvään
miekkaani... Mutta nyt ei meillä luullakseni ole siis enää mitään
toisillemme sanottavaa!"

Ja kiirein askelin riensi Niilo ulos luostarisalista. Maunu Gren jäi
katselemaan hänen menoaan ja helpotuksen huokaus kohosi hänen
rinnastaan, kun keskustelu niin oli päättynyt. Sillä epäilemättä olisi
ritarin jalo, perin rehellinen luonne ennen pitkää tehnyt keskustelun
jatkamisen samaan suuntaan aivan mahdottomaksi. Heti senjälkeen poistui
Maunu herrakin ja niin istui siellä vain kuningas, rinta hyytä täynnä,
huono neuvonantaja vierellään.



VI.

Petettynä.


Vettä tuli virtanaan ja tiheästi välähtelivät salamat, kun Niilo
Bonpoika asuntoonsa saapui. Hän kysyi heti Broddea, mutta tämä oli
ollut koko jälkeenpuolisen ulkona eikä ollut vieläkään kotiin tullut.
Niilo istuutui ikkunapenkille ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan.
Hän oli nyt taas yksin, tuska ja epätoivo povessaan. Ja hänen silmäinsä
ohitse kulki siinä kaikki edellisaikain tapahtumat. Hän näki Kaarlo
Knuutinpojan onnen suosikkina, sen runsaimpia lahjoja nauttien.
Ehdottomasti tuli hänen mieleensä kaulaketju. Ja hänen täytyi itsekseen
myöntää, että siitä alkain kun oli ketjusta luopunut, hän oli saanut
vain pelkkää vastoinkäymistä osakseen. Oliko mitta sitten täysi nyt.
vai saisiko hän vielä pahempaakin kärsiä, kuin mitä tämän päivän
kuluessa jo oli tapahtunut?

Päämäärä oli hänellä niin selvä. Hän tahtoi omistaa henkensä, sielunsa,
kaikki voimansa rakkaan kansansa, rakkaan maansa hyväksi. Mutta
keskellä näitä innokkaita puuhia ja kun itse uskoo kulkevansa kunnian
tietä, kohtaa hän vastustusta. Mies, jota hän palvelee, koska hän on
ikäänkuin hänen korkean päämääränsä vertauskuva, se mies tulee ja
sanoo: Sinä olet kunniaton! Ja antaa hänen vajota siihen tomuun, jota
hänen suosikkinsa polkevat! Onko sitten enää pisaraakaan jälellä siinä
kalkissa, jonka hänen on tyhjentää täytynyt?

Hänen päätänsä poltti ja hänen rintansa aaltoili tuskallisesti. Hän
ikäänkuin kaivautui sen kylmän kallion sisään, joka kieppui hänen
päänsä päällä, luullen voivansa särkeä sen ja nähdä vielä edes
häivähdyksen taivaan ihanuudesta. Ja vielä tunsi hän voimaa rinnassaan.
Sen toi sinne hyvä omatunto, joka sai hänet pitämään itseään voittajana
alennuksessaankin.

Hän uinui siinä puolivalveella kevyttä unta. Kallio, jonka tahtoi
särkeä, oli pettyneitten toiveitten ja ilkkuvien unikuvien muodostama.
Ja se kertoi kaiken, mitä nuorukainen oli ajatellut suurta ja jaloa,
mitä sitten mies oli kokenut. Ja miehenä ei hän ollut tavannut muuta
kuin vääryyttä, varjoa ja virvatulta vain. Siksi huokuikin hänen
rintansa niin raskaasti, unessa ja yhteenpuristuneet kädet vapisivat
kuumeentapaisesti. Silloin ilmeni yhtäkkiä keskellä öistä pimeyttä
valonsäde. Niinkuin tähti valaisi se kauas ympärilleen vuoren sisässä.
Hän pyrki sitä lähelle ja sieltä valon keskeltä ojentui käsi ja tarttui
hänen omaansa kiinni. Se käsi saattoi häntä ylöspäin. Hän sai kiivetä
näkymättömiä tikapuita läpi vuoren. Ja siinä kulkiessa tunsi hän
sydämensä niin vapaaksi ja keveäksi. Jota korkeammalle hän tuli, sitä
enemmän pulppusi puhdasta ilmaa hänen rintaansa, samalla kuin hänen
näköpiirinsä yhä joka silmänräpäys vain laajeni. Mutta maailma, sen
jyske, puuha ja rauhattomuus, kaikki ne olivat jääneet kauas
alapuolelle. Valo purkautui sitten, leviten yli koko avaruuden ja
kaukana, hyvin kaukana erotti hän rakkaitten vainajain valoisat haamut.
Ne ne olivat häneen istuttaneet tuon syvän rakkauden kaikkeen toteen ja
hyvään, tuon lujan tahdon, joka ennemmin antoi hengen mennä, kuin
suostui lupausta rikkomaan.

Kun Niilo vihdoin heräsi horrostilastaan, valaisi huonetta
ruusunpunainen valo ja korkealta taivaalta kuului leivon laulu. Brodde
oli tullut jo kotiin ja huomatessaan herransa nukkuvan, avannut
ikkunan. Se raitis, lauha kesäinen ilma, joka siitä huoneeseen tulvasi,
se kai oli hänelle unessa tuon keveän, vapauttavan tunteen rintaan
tuonut. Ukkonen oli jo lakannut. Taivas oli taas vaalea ja sininen ja
alaslaskeutuva aurinko valoi loistettaan huoneeseen. Mutta uneksimansa
uni, se jäi hänen mieleensä. Ja sen kuvat vielä ikäänkuin kuvastelivat
ruusunpunaisessa pöytäliinassa, johon aurinko niitä näytti kutovan.
Toivo, rohkeus ja uljuuden tunne valtasi taas nuoren ritarin mielen.
"Eteenpäin, ylöspäin", kajahteli aamuinen sävel hänen rinnassaan. Ja
hän tunsi nyt samaa rohkeutta povessaan, kuin ristiritari, kun tämä
väsyneenä, voimatonna, tuhansien vaivojen, vaarojen ja taistelujen
jälkeen vihdoinkin näki ristiinnaulitun kuvan kimaltelevan pilvissä
pyhän kaupungin yläpuolella.

"Eteenpäin, ylöspäin!" kuiskasi hän itsekseen katsellen taivasta kädet
ristiin liittyneinä.

"Viivymmekö vielä kauan aikaa Arbogassa, herra Niilo?" kuului ääni
hänen takanaan.

Se oli Brodde. Hän oli ikkunan avattuaan mennyt ulos hevosia
tarkastamaan, olipa satuloinutkin ne jo, sillä niin varma oli hän
lähdöstä. Niilon katse oli kirkas ja eloisa, kun kääntyi puhumaan.
Ainoastaan suun ympärillä oli vielä surumielinen piirre näkyvissä.

"Ei!" vastasi hän, "me ratsastamme heti... Kunpa istuisin satulassa
jo."

"Sen hyvin tiesinkin ... ja sentähden ovatkin hevoset valmiina!"

"Tiesit Brodde...? Oletko sitten kuullut minun puhuvan unissani?"

"En, mutta olen muitten kuullut puhuvan valveillaan. Ja siitä tiedän
sen, mitä tiedän... Saatte tekin sen heti tietää, kun ensin olemme
päässeet pois tästä lemmonpesästä. Sanon vain nyt aluksi niinkuin
eräässä gotlantilaisessa laulussa lauletaan:

    "Korppioonit kun leikkiin saa,
    Ne kielellä kutkuttaa,
    Varo purstoa sinä vaan.
    Sillä suuntaa ne iskujaan."

Myös Niilon mielestä oli tämä viisasta puhetta ja aurinko ei ollut
vielä ehtinyt laskeutua taivaanrannan taa, kun hän ja Brodde jo
ratsastivat ulos Arbogasta. Tuskin he olivat vielä ehtineet pappilan
ohitse -- nykyään kuuluu se Strömnäsin alle --, kun Brodde jo alkoi
kertomuksensa, johon tuo lemmonpesä ja laulu oli ollut johdatuksena.

"Onpa olemassa eräs kauppasaksa, joka on hiideltä taitonsa oppinut",
alkoi hän. Mutta kun Niilo kysyvin katsein tarkasteli häntä, niinkuin
olisi tämä ollut vielä suurempi arvoitus hänelle kuin se, että Arbogaa
äsken oli kutsuttu lemmonpesäksi, lisäsi Brodde, "tarkoitan palvelijaa,
joka eilen luonamme kävi ja jolla oli teille niin tärkeitä asioita
kerrottavana, että minä en saanut edes sisällä olla."

"Mitä sitten, Brodde ... mitä tietoja on sinulla hänestä? Hänhän
tarkoitti puuhallaan vaan paljasta hyvää sekä minulle että
kuninkaalle!"

"Niin, samoinkuin metsänpeikkokin, kun se näyttää kauniimman puolensa
metsästäjää eksyttäessään... Mutta minä olen sattunut näkemään
takapuolenkin, minä. Ja siellä oli vain ontto puunrunko
koljottamassa..."

"Erehtynyt olet, Brodde", sanoi Niilo vakavasti. "Ja jos hän
tarkottikin puheellaan pahaa, on se siltä kääntynyt hyväksi. Sillä ne
olivat tärkeitä uutisia, joita hänen kauttaan tietää sain."

"Valhetta vain, herra, ilkeää petosta kaikki, mitä hän sanoi. Eikä
sekään ole niin suurenarvoista, mitä luostarissa kuulla saitte!"

Brodde hieroi käsiänsä yhteen ja katsoi herraansa tiukasti silmiin. Ja
ennenkun Niilo ehti vielä mitään kysyä, jatkoi hän:

"Aavistin heti petosta... Se on minussa ikäänkuin synnynnäinen, se
aavistus... Siksi läksinkin seuraamaan tuota palvelijaa, kun hän
huoneesta poistui... Hänen asuntonsa ei ollutkaan kaukana meistä. Ja
kun ei hän kiinnittänyt erityistä huomiota minuun, voin seurata häntä
epäluuloja herättämättä. Hän viipyi kauanlaisesti luhdissa, jossa hänen
huoneensa oli. Ja minä luulin jo ensikerran eläissäni erehtyneeni
konnan suhteen..."

"Sellaiset nimitykset voit jättää, Brodde", sanoi Niilo, "millä
oikeudella kutsut häntä konnaksi?"

"Sen saatte pian kuulla... Muuten luulen, että jos olisitte oikein
miestä tarkastellut, antaisitte itse hänelle ehkä pahemmankin
nimityksen kuin minä nyt."

"Minäkö?" huudahti Niilo kummastuneena.

"Muistatteko vielä tupaa Altunan kirkon vieressä ja miestä, jonka
siellä maahan nukersitte?"

"Altunan kirkkoa!" toisti Niilo ja silmänsä säkenöivät tulta.

"Tuo kauppasaksa ja ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja ovat
yksi ja sama mies!"

"Totta tosiaan, Brodde, mitä uskallat väittää!"

"Se mitä viime yönä olen tietää saanut, on sellaista, joka pitää
paikkansa, eikä vain kauniita saippuakuplia, joilla teidän mieltänne
harmaaveljesten luostarissa viehätettiin, silloin kun taivaan Herra
puhui totuutta, niin että ilmapiirit vapisivat."

"Ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja!" mutisi Niilo pääsemättä
vieläkään hämmästyksestään.

"Siellä kun seisoin ja odotin", jatkoi Brodde, "alkoi vihdoin
viimeinkin kuulua kolinaa rappusista. Olin siinä luulossa, että sieltä
joku oli nyt alas tulemassa, mutta vasten odotustani etääntyivätkin
askeleet aivan päinvastaiselle suunnalle. Lopulta näin erään miehen
tulevan pihan vastaiselta puolelta ulos. Siellä olikin siis läpikäytävä
ja pian huomasin, että ulostullut mies purjehti samoilla vesillä kuin
kauppasaksakin, vaikka taklaus olikin toinen. Minä siis seurasin
häntä... Se oli Jost ritarin aseenkantaja ja hän suuntasi askeleensa
suoraan kuninkaan asuntoon. Mutta minä en päästänyt häntä silmistäni,
en hetkeksikään ja Pyhän Nikolain kirkonkello ilmoitti siinä
odottaissani vuorokaudenkin jo loppuneeksi."

Niilo vaipui ajatuksiinsa. Hän istui ja katseli vain eteensä, antaen
hevosen mennä, miten itse tahtoi. Mutta Brodde jatkoi:

"Ihmisiä meni ja tuli. Olenpa varma, että kuninkaalla itselläkin oli
jotain asiaa iltamyöhään kaupungilla. Tunsin hänet hänen uljaasta
käynnistään ja muhkeasta vartalostaan. En voi hänen suhteensa erehtyä,
vaikkapa hän olisi munkin kaapuun pukeutuneena... Hänellä oli mukanaan
pieni mies, jonka sittemmin sain kuulla olleen Jost ritarin..."

"Ja mihin he menivät, Brodde?" kysyi Niilo.

"Heistä en silloin välittänyt... Pidin vain palvelijaa silmällä ja
odotin siis häntä. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet taas
silmiini ja silloin käveli hän edestakaisin harmaaveljesten luostarin
päädyllä. Seisoin erään puun suojassa ja siinä kauheassa ukonilmassa en
nähnyt ketään muita ulkona liikkeellä kuin me kahden vain... Niin
seisoimme kauan aikaa, hän silmät luostariporttiin suunnattuina, minun
taas häneen. Vihdoin näin teidän poistuvan luostarista ja heti
senjälkeen tuli toinenkin ritari, jota en kuitenkaan pimeässä voinut
tuntea. Mutta silloin tuli palvelijalle yhtäkkiä kiire. Hän vetäytyi
puitten suojaan niin nopeasti, että olin jo vähällä kadottaa hänet
näkyvistäni. Sain hänet kuitenkin lopulta kiinni taas ja niin kuljimme
nyt nopein askelin kadulta kadulle, kunnes saavuimme viimeiseen taloon
pohjoisharjulla. Tänne meni hän sisään ja näytti olevankin siellä hyvin
kotiutunut. Talo oli autio. Hetkisen kuluttua tuli hän ulos sieltä,
pysähtyi, katseli joka suunnalle ja kuunteli. Mutta ei mitään näkynyt,
ei kuulunut muuta kuin ukkosen jyrinää. 'Pian hänen pitäisi olla
täällä', kuulin hänen sanovan ja niin lähti hän taas kulkemaan katua
eteenpäin. Olin ensin epätietoinen seuraisinko häntä vai en. Mutta kun
olin varma, että hänet kyllä saavuttaisin, päätin pistäytyä
tarkastelemassa tupaakin vähän ja sen teinkin..."

"Kertoisit vain suoraan mitä siellä kuulla sait, Brodde!"

"Sitä jo ajattelinkin tässä, koskapa nuo tiet eivät näytä olevan teidän
mieleenne. Mutta totuutta ajan minäkin takaa, minä myös... Ja koska
pöllökin totuuden ymmärtää, niin saan kai kulkea pöllön teitäkin...
Tänä yönä sain siis kaksi totuutta tietooni, toinen koskee kuningasta
ja siis myöskin teitä, Niilo herra, toinen taas Iliana neitiä ja siis
myöskin teidän ystäväänne, Tord herraa, ja kai sen kautta vähän teitä
itseännekin."

Niilo oli nyt taas kuninkaan asioihin niin kiintynyt, ettei hän voinut
jättää huomioon ottamatta, mikä vain jollain tavalla siinä suhteessa
hänelle antoi valaistusta. Mutta muuten inhosi hänen ritarillinen
mielensä kaikkea, mitä ainoastaan salateitä voitiin päivänvaloon saada.
Vieläpä se keskustelukin, joka hänellä oli yhdessä ilmeisen kavaltajan
kanssa ollut, sekin jo herätti hänessä omantunnon vaivoja. Ja kuitenkin
oli häntä kehotettu siihen siinä tarkoituksessa, että sen kautta saisi
tietoonsa vaarallisen salahankkeen kuningasta vastaan, jos vain vähän
osaisi mieltään hillitä yhtymyksessään Maunu ritarin kanssa. Tähän oli
Niilon täytynyt suostua. Tiedot noista salavehkeistä, joita tuo
satavuotias piispa aamusella oli kuninkaalle kertonut, ne olivat
saaneet hänet voittamaan vastenmielisyytensä ja antamaan pyydetyn
lupauksen. Eräs heidän molempain sekä kuninkaan että hänen ystävänsä,
joka tahtoi pysyä tuntematonna, oli lähettänyt kauppasaksan hänen
puheilleen. Niilo oli heti silloin tullut ajatelleeksi vanhaa piispaa
ja se oli vielä enemmän tukenut häntä päätöksessään.

Tämä oli nyt kuitenkin kokonaan toista, kuin salaisesti vakoilla
vihollista. Sellaiseen ei hän itse koskaan voinut suostua eikä
suvainnut sitä miehensäkään tekevän. Brodde olikin jo monta kertaa
saanut ankaroita nuhteita tällä lyhyellä yhdessäoloajallakin herraltaan
sellaisista puuhista. Hän ei kuitenkaan siinä asiassa voinut koskaan
olla herransa kanssa yhtä mieltä, vaan pysyi hän kaikessa
vitaliveljesten valiolauseelle uskollisena: "Jumalan ystävä ja kaikkien
muitten vihamies." Hän siis piti maailmaa pahana ja pahaa vastaan piti
myös pahalla taistella. Siksi päättikin Brodde aina pitää salassa
herraltaan, miten oli päässyt totuuden perille. Nyt hän kuitenkin
innoissaan, saadakseen Niilon vakuutetuksi, että häntä oli petetty,
unhotti viisaan päätöksensä. Tällä kertaa ei siitä kuitenkaan ollut sen
suurempaa haittaa, sillä Niilo oli nyt niin kiihkeä totuutta kuulemaan,
ettei tullut ajatelleeksikaan tapaa, jolla se oli hankittu. Ja hänen
intonsa lisääntyi vain vielä enemmän tuosta pitkällisestä
selvittelystä.

"Ja mitä sait kuninkaasta kuulla?" kysyi hän.

"Tultuani tupaan", jatkoi Brodde, "ehdin tuskin vielä ympärilleni
vilkaista, kun jo kuulin nopeitten askelten ääniä ulkopuolelta...
Katselin piilopaikkaa itselleni, sellaista ei ollut. Jos he ottaisivat
tulta, huomaisivat he heti minut, ja askeleet kuuluivat jo aivan tuvan
oven edustalta. Yhtäkkiä lensi ajatus päähäni ja ukkonen auttoi minua
yrityksessäni. Hyppäsin takalle ja siitä onnistui minun kömpiä ylös
uuninpiippuun. Kiviä putoili alas. Mutta samassa jyrähti ukkonenkin ja
niiden kolina hämmentyi kokonaan sen pauhinaan... Niin mitä sain kuulla
kuninkaasta?" kiiruhti Brodde lisäämään, kun näki, että herransa enää
vain vaivoin voi hillitä itseään. "Kuningasta kohtaa onnettomuus, kun
hän sitä vähimmin odottaa. Hänellä ja kuningas Kristianilla on yhtymys
keskikesän ajoissa..."

"Aivan niin, Brodde", keskeytti Niilo vilkkaasti, "siinähän se nyt on
ja siellä se onnettomuuskin hänelle tapahtuu."

"Ei, ei, Niilo herra, sellaista en siellä kuulla saanut. Mutta kyllä,
että, kun kokouksessa paraillaan rauhasta tuumitaan, tehdään hyökkäys
Ruotsiin ja herra Maunu Gren sen leikin alkaa..."

"Mahdotonta, Brodde, mahdotonta ... silloin käsitit asian aivan varmaan
väärin."

"Rakkauteni nimessä, Niilo herra, joka sana on totta", vakuutti Brodde
innokkaana. "Ja että paremmin uskoisitte minua, voin sanoa senkin, että
Jost ritari, sillä hän se oli, joka oli huoneeseen tullut, että Jost
ritari ja hänen aseenkantajansa kovasti nauroivat teille. Tuntui
ritarin puheesta, niinkuin olisi hän omin korvin kuullut keskustelun
luostarissa... Te olitte mennyt ansaan yhtä helposti, kuin nälkäinen
hauki tarttuu ongen syöttiin, mutta eräälle toiselle on siitä vielä
enemmän vahinkoa..."

"Ja kelle sitten...?" kuului Niilon ääni soinnuttomana. Tuntui kuin
olisi hän kysynyt sitä, ilman että siltä aikoi siihen sen enempää
huomiota kiinnittää tai niinkuin olisi hän harhaillut totuuden ja
valheen rajalla ja odotti nyt vain nimeä voidakseen sitten valita
jommankumman välillä.

"Kuninkaalle!" vastasi Brodde, "kuninkaalle on siitä vielä enemmän
vahinkoa ... ritari sanoi, että kuningas itse tulisi nyt pitämään
ainoastaan Kristian kuningasta silmällä ja sillä aikaa sitten..."

"Kautta Jumalan kuoleman, Brodde!" huudahti Niilo ja pysäyttäen
hevosensa tujotti hän hämmästynein silmin kertojaan.

"Vieläkö nytkin epäilette, vai mitä, Niilo herra?... Tiedänpä minä
vielä jotain muutakin. Herra Maunu Gren lähtee jo ennen syksyä Kristian
kuninkaan luo. Hänestä tulee siis Kristianin mies. Niin pian kun on
Turkuun saapunut, kirjoittaa hän kuninkaalle, että tulee Söderköpingiin
tekemään hänelle tiliä lääneistään. Se tilinteko tapahtuu kuitenkin ase
kädessä kokouksen aikana... Jos vielä nytkin epäilette, niin voitte
odottaa tietoja ritarin paosta. Silloin kai ainakin jo huomaatte, kellä
tässä asiassa on totuus puolellaan, minulla vai teillä!"

"Herra armahtakoon!" huudahti Niilo voimatta päästä tyrmistyksestään.

"Siinä on kaikki mitä tiedän Kaarlo kuninkaasta," alkoi Brodde taas.
"Mutta jos tahdotte tietää, miksi tuo jalo ritari oli määrännyt juuri
täällä yhtymyksen aseenkantajansa kanssa, niin koskee se asia kyllä
kuningastakin, mutta samalla myös Tord herraa ja juuri se asia olikin,
mikäli minä voin käsittää, pääsyynä Jost herran tuloon. Heidän puheensa
näet kuningas Kaarlosta tapahtui enemmän sivumennen... Niin, tuon
viekkaan palvelijan oli heti matkustettava Briita rouvan luokse
Hammarstadiin ja siellä oli hänen sitte kerrottava tälle kaikki mitä
oli tapahtunut... Miksi juuri hänen piti ne kaikki tietää saada, sitä
en olisi ymmärtänyt, ellei mieleeni olisi samalla tullut tuo keskustelu
hänen ja hänen isänsä palvelijan välillä siellä meren rannalla... Hän,
tämä Briita rouva, on myös kavaltaja, siitä olen yhtä varma, kuin että
nuoleni tavottaa hylkeen puolta pitemmälle matkalle kuin muitten!"

"Ja Iliana neiti, mitä hänestä?" tutki Niilo.

"Siitä asiasta en tiedä muuta, kuin että palvelijan piti muistuttaa
Briita rouvaa hänen lupauksestaan, nyt kun näki, että ritarikin
oli hyvällä alulla asiassaan ja että tämä ajattelisi samalla
sukulaistaankin siinä suhteessa. Myös Kaarlo kuningas, niin oli
asemiehen ilmoitettava, oli antanut myöntymyksensä hänen, Jostin ja
Iliana neidin yhdistykseen, vieläpä luvannut myötävaikuttaakin."

Hämmästyksestä sanattomana istui Niilo hevosensa seljässä tirkistäen
koko ajan Broddea tämän puhuessa. Mutta yhtäkkiä painoi hän sitten
jalkansa hevosen kylkiin kiinni ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin.
Brodde seurasi herraansa ihmetellen, mikä hänen päähänsä nyt niin
yhtäkkiä pisti lähteä sellaista kyytiä ajamaan. Sitä kesti sellaista
menoa sitten kokonaisen peninkulman. Joskus tosin vähän hiljennettiin.
Mutta sittenkään ei hevonen näyttänyt vievän herraansa kyllin nopeasti
eteenpäin. Vasta puolipäivän ajoissa lepäsivät he parisen tuntia. Mutta
Niilo oli koko ajan hiljainen ja itseensä sulkeutunut.

"Kuningas Kaarlo!" mutisi hän pari kertaa itsekseen ja väliin taas:
"Tord!" -- Mutta mihinkään muuhun ei hänen ajatuksensa näyttänyt
kiintyvän, kaikista vähimmän omaan itseensä. Brodde oli nyt ikäänkuin
hänen toinen minänsä ohjaten kaikkea, pitäen huolta kaikesta. Hän ei
ollut tosin mikään pyhäinkoristus, mutta kuitenkin täysi korvaus siitä
koristuksesta, josta Niilo vapaaehtoisesti oli luopunut. Ja jos puhtain
alttius, omaa voittoa halveksiva rakkaus on jostain arvosta, niin oli
se aarre ainakin kätkettynä tämän vitaliveljeksen poveen. Ja Niilolla,
hänellä oli nyt tämä aarre vetäytyessään syrjäiseen nurkkaansa asumaan,
hänellä, jota kuningas epäili ja jota kuninkaan vastustajat vihasivat.

Seuraavana päivänä illan tullen ratsastivat he sisään Vadstenaan.

Täällä oleskeli Kaarina kuningatar. Matkalla Fågelvikiin oli hän
äkillisesti sairastunut Linköpingissä, josta sitten vähän toinnuttuaan
oli saapunut Vadstenaan. Täällä oli hän senjälkeen oleskellut erään
taitavan harmaaveljeksen hoidon alaisena, jolle eräs kuningattaren
ritareista oli tämän sairastumisesta tiedon vienyt. Munkki olikin
saapunut Vadstenaan vain paria päivää myöhemmin, kuin kuningatar.

Harmaaveljeksen hoidon alaisena alkoi kuningatar taas tuntea itsensä
virkeämmäksi. Tosin oli ankara taudinpuuska saattanut hänet heti
Vadstenaan tulonsa jälkeen uudestaan tautivuoteelle, mutta siitä oli
hän noussut jo viikkoa ennen keskikesän tuloa. Silloin oli harmaaveljes
lähtenyt matkalle Tukholmaan ja Upsalaan, mutta kuningattaren pyynnöstä
oli hän luvannut pian taas palata. Sillä kuningatar ei uskaltanut
jatkaa matkaansa ellei munkki ollut mukana. Tämä oli palannutkin
takaisin kaksi päivää sitten.

Vaikka kuningatar ei uskaltanutkaan liikkua huoneistaan, oli kuitenkin
hänen läsnäolonsa siltä tuonut vilkkautta kaupunkiin. Tosin veti myös
sen kuuluisa luostari tähän vuodenaikaan enemmän pyhiinvaeltajia
puoleensa kuin tavallisesti muulloin ja nyt odotettiin sinne vielä
kuningastakin Arbogan kokouksen päätyttyä. Vadstenassa, niinkuin
yleensä kaikkialla maassa iloittiin kuninkaan tulosta, iloittiin kun
saatiin vastaan ottaa tuo uljas, onnellinen hallitsija, joka ikäänkuin
kuljetti onnea mukanaan, mihin sitten saapuikin.

Kun siis Yö- ja Päivä-suvun vaakunaa kantava ritari tuli ratsastaen
kaupunkiin, pidettiin sitä heti varmana merkkinä siitä, että kokous oli
päättynyt ja että hän tuli kuninkaan tuloa ilmoittamaan. Ja niin levisi
heti yli kaupungin tieto Niilo Bonpojan tulosta. Hän oli aikonut jo
varhain seuraavana aamuna jatkaa matkaansa etelään ehtiäkseen samana
päivänä Ekesjöhön, mutta sana tulla kuningattaren luokse esti hänen
päätöstänsä toimeenpanemasta.

Tämän sanan toi kuningattaren lääkäri, jo ennenmainittu harmaaveljes.
Hän oli korkeakasvuinen, hartiakas mies, enemmän ritarin kuin
luostariveljen näköinen. Kukaan ei voinut sanoa nähneensä hänen
kasvojaan, sillä hän kulki aina pää peitettynä kuningattarenkin luona.
Niilosta tuntui kuin olisi ääni ollut tuttu. Mutta toiset seikat, jotka
nyt hänen sielussaan saivat vallan, estivät häntä siihen sen enempää
huomiota kiinnittämästä. Siksi toiseksi muistuttihan toisen ihmisen
ääni usein omituisesti toisen ääntä, joten siihen ei siis voinut sen
suurempaa painoa panna.

"Onko kuningattaren tila arveluttava?" kysyi Niilo, kun harmaaveljes
oli esittänyt hänelle kuningattaren pyynnön saada seuraavana päivänä
tavata häntä.

"Hyvä kuningattaremme on kovasti heikko ja riutunut", vastasi
harmaaveljes, "mutta Herra se on, joka elämästä määrää."

"Toisin sanoen on hän..." Niilo epäili lausua ajatustaan julki, mutta
munkki ymmärsi kuitenkin, mitä hän tarkoitti ja virkkoi päätään
pudistaen:

"Niin hän on, Niilo herra... Ja onnellinen hän, jos hän nyt, kun
kuninkaallisen herransa aurinko niin korkealla taivaalla kimaltelee,
jos hän nyt saa poistua täältä murheen laaksosta!"

"Luuletteko siis, ettei onni enää olisikaan Kaarlo kuninkaalle niin
suosiollinen kuin ennen?" kysyi Niilo hymyillen.

"Kun aamu on synkkä, tulee päivästä usein kirkas ja kaunis, useammin,
kuin jos aamu on kaunis, Niilo herra", lausui harmaaveljes.

"Mutta arvoisa isä, eikö ne vuodet Suomessa, eikö ne olleet synkkiä
kyllä?"

"Ne muodostavat vain päivän yhteensä, ne vuodet, ja ne olivat ehkä
onnellisimmat ajat, mitä meidän kuninkaallamme koskaan on ollut...
Mutta kuninkaan päivä, se on uusi päivä ja se alkoi mitä kauneimmalla
päivänpaisteella. Tuskin on aurinko minkään muun kuninkaan ensi
askeleita niin lempeästi valollaan suosinut!"

"Jumala varjelkoon hänen taivastaan himmentymästä, sillä kuninkaan
taivas on valtakunnankin taivas!" lausui Niilo huolestuneena.

"Kuitenkin voi sekä kuninkaalle että valtakunnallekin joskus olla
hyödyllistä, että ukkonen puhdistaa ilman. Onnettomuudet ja
vastoinkäymiset ovat saman Herran lapsia, kuin onni ja
myötäkäyminenkin."

"Voittepa olla oikeassakin!" lausui Niilo.

"Kansain elämä on niinkuin yksityisten ihmistenkin. Synkkä päivä
valmistaa vain tilaa kirkkaalle ja näyttää sen arvon. Usein vallitsee
hyytävä kylmyys juuri silloin, kun puut ovat lehteen puhkeamassa. Ja
keskellä vastoinkäymisten hyytävintä hallaa, synkintä yötä, voi,
ihmisen sitä huomaamatta, siemen itää, josta hänen elämänsä kaunein
kukka puhkeaa... Mutta miksi puhunkaan surullisista asioista nuorelle
ritarille. Älkää vain unhottako lupaustanne. Siis huomenna, mutta ei
ennen kello 5 jälkeen puolisen."

Niilo jätteli munkin hyvästi, hymyillen hänen hurskaalle
yksinkertaisuudelleen, hän kun voi epäillä, että ritari unhottaisi
hetken, jolloin kuningattarensa halusi häntä puhutella. Mutta
varoittavasti kohotti munkki sormeaan ja sanoi vaikka ääni lempeänä:

"Sellaistakin voi sattua, että nuorukainen mielellään jättäisi
lupauksensa täyttämättä, olipa se sitten vaikka omalle
kuningattarellekin annettu."

"Ja mitäpä voisi sellaista tapahtua, joka sen saisi aikaan?"

"Mistäpä minä sen tietäisin?... Ero rakkaasta ystävästä, kohtaus
vihamiehen kanssa yhtähyvin kuin ystävänkin ... jälleentapaaminen,
rakkaus...!"

"Ei, ei, hurskas isä", hymyili Niilo. "Ei mikään sellainen voi estää
minua kuningattareni luokse saapumasta."

Munkki meni ja Niilo jäi yksikseen.

Noin kaksi tuntia tämän jälkeen tuli Brodde kotiin kaupungilta, jossa
tapansa mukaan oli nähnyt yhtä ja toista ja aavistanut jotain pahaa
taas olevan tekeillä. Hän kertoi, että kuningas todennäköisesti
seuraavana päivänä saapuisi kaupunkiin. Hän oli lähtenyt Arbogasta
muutamaa tuntia myöhemmin kuin Niilo, mutta kulkien hitaammin kuin
tämä, ei hän voinut ehtiä kuin vasta seuraavana päivänä Vadstenaan.
Joukko hänen palvelijoitaan oli kuitenkin jo saapunut ja näiltä oli
Brodde saanut tietonsa.

Niiloon nämä tiedonannot koskivat omalla tavallaan. Enemmän
sopimattomaan aikaan ei Kaarlo kuningas koskaan olisi voinut tulla. Ja
Niilo jo puolittain katui lupaustaan saapua kuningattaren puheille.
Broddekin huomasi hänen ajatusjuoksunsa ja sanoi:

"Hevoset ovat jo kylläksi levänneet. Me voimme ratsastaa täältä, vaikka
kuinka aikuisin aamulla."

Niilo mietti hetkisen, mutta vastasi sitten varmasti:

"Me jäämme tänne vielä huomiseksi."

"Jäämme tänne?" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.

"Niin, me jäämme!" oli Niilo Bonpojan vastaus.



VII.

Valonsäde.


Tieto kuninkaan tulosta varmistui. Seuraavan päivän kuluessa tuli
asemiesjoukko toisensa perään. Myös yksi ja toinen kuninkaan
ritareistakin saapui jo kaupunkiin. Kuningas itse oli tuleva vasta
jälkeen puolisen. Brodde alkoi tulla levottomaksi. Hän pelkäsi, että
uusi yhtymys kuninkaan kanssa veisi viimeisetkin toiveet vanhan, hyvän
suhteen uudistumisesta kuninkaan ja hänen herransa välillä. Siksi
tahtoi Brodde mitä pikimmin jättää Vadstenan ja kävi hän jo kaksikin
kertaa kysymässä herraltaan, eikö tämä jo ollut muuttanut
mielipidettään.

Mutta päätöstään ei Niilo ollut muuttanut, vaikka synkät kasvonsa
selvään ilmaisivatkin kuinka levottomuus myllerti hänen sielussaan.
Brodden levottomuus kasvoi samassa määrässä kuin herransakin. Ja
kekseliäässä päässään mietti hän jo keinoa, miten saisi Niilon, vaikka
vasten hänen tahtoaankin, kaupungista lähtemään. Kuka voi siis kuvailla
hänen hämmästystään, kun hän näki herransa yhtäkkiä ottavan
ritarikappansa, heittävän sen hartioilleen ja menevän ulos. Brodde
seurasi häntä ja hänen hämmästyksensä kohosi yhä, kun näki hänen
suuntaavan askeleensa kuningattaren asuntoon.

Tämän asunnon eteläpuolella levisi aidattu ala, jossa kasvoi tuuheita
puita. Näiden väliin oli erinomaisella taidolla istutettu kukkasia
sinne tänne. Aidattu ala ulottui aina Vetterin rannalle asti. Tämä
levitteli siellä vesiään korkeiden lehtiholvien takana ja kimalteli
niinkuin hopeapeili vihreitten puitten välistä. Niilo kulki itäpuolista
käytävää ja kun portti oli auki täällä, meni hän sisään puistoon ja
katosi ennen pitkää sen tuuheitten puitten keskelle.

Pian senjälkeen seisoi hän jo Kaarina kuningattaren edessä.

Hämmästyneenä jäi Niilo paikalleen, sittenkun oli ensin tervehtinyt
kuningatartaan ja kun lähemmin ehti siinä tarkastella hänen ihmeen
kauniita kasvojaan. Niiden paljas hymy oli saanut miehen sydänsurunsa
unhottamaan. Mutta nyt oli poski niin kalvas niinkuin liljan
kuihtumisajallaan. Hervottomana vallan lepäsi kaunis pää tyynyjen
keskellä, joihin kuningatar oli hautautuneena. Ja suuret silmät, itse
hymykin hänen huulillaan, ne kuvastelivat vain tuskaa, sanomatonta
tuskaa. Kuningattaren vuoteen vieressä seisoi hänen veljensä, ritari
Kustaa Kaarlonpoika ja hänen rehellisissä kasvoissaan, niissäkin
ikäänkuin kuvastui sama tuska.

Niilon astuessa sisään piti kuningatar veljensä kättä omassaan ja
ojensi nyt toisen kätensä Niilolle.

"Kuningatar, kuningatar!" sammalsi Niilo voimatta salata liikutustaan.

Mutta kuningatar viittaili vain kädellään ja hymyili niin herttaisesti.
Eikä Niilo voinut pidättää kyyneleitään.

"Tervetullut, tuhannesti tervetullut olette!" sanoi hän. "Olen niin
kauan odottanut teitä... Missä olette ollut näinä kahtena vuotena,
Niilo Bonpoika?"

"Herrani ja kuninkaani asioilla!" lausui Niilo.

"Kuinka hyvä, että saavuitte kotiin nyt kun olen elossa vielä! Kuinka
hyvä, että satuitte tätä tietä kulkemaan. Sillä kukapa tietää
olisitteko itsestänne tullut kuningatartanne tapaamaan."

"Voin sanoa vain, niinkuin laulussa lauletaan", vastasi Niilo,
"kuningattaren luo kuinka menisin, kun puetettu on hän vain hurstihin?"

"Mutta sitä ei teidän olisi pitänyt sanoa, Niilo Bonpoika... Sillä
luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte sanoillanne?"

Kysyvästi katseli Niilo kuningatarta, mutta tämä jatkoi ääni
sisällisestä liikutuksesta väristen:

"Te tarkoitatte herraani, kuningastani ja mitä hän teille Arbogassa
sanoi!"

"Te siis tiedätte sen, kuningatar?" huudahti Niilo hämmästyneenä.

"Te tahdotte kysyä, miten minä sen tiedän... Minä näen sen teistä,"
lausui kuningatar. "Mutta jättäkää se minun salaisuudekseni. Siinä
kyllä, minä tiedän sen. Ja kun se kerran nyt on tullut puheeksi, niin
sallinette kai minun lausua teille muutaman ystävällisen sanan tässä
veljeni läsnäollessa?"

"Jättäkää se, Kaarina kuningatar", pyysi Niilo, "jättäkää se! Minun ja
kuninkaan välillä on nyt kaikki kaikki!"

"Ei, ei, te erehdytte, Niilo Bonpoika", alkoi kuningatar taas
lempeällä, sulavalla äänellä puhumaan. "Teidän välillänne on vielä
paljon puhuttavaa. Mutta ennen kaikkea, onko teidän mielenne sovintoon
ja anteeksiantoon myöntyväinen?..."

Niilon silmä välähti. Ei hän tiennyt, kuinka olisi kuningattarelle
vastannut eli kuinka hänen piti hänen sanansa käsittää. Mitäpä hän
muuta halusi, kuin sovintoa. Mutta sovinnon sana, koska tai missä
tulisi se lausutuksi? Kukapa voisi kuningas Kaarlon mielen niin
kääntää, että hän vääryyttä kärsineelle kätensä sovintoon ojentaisi? Ja
sitä kerjäämään, siihen ei Niilo ollut luotu.

Mutta kuningatar luki hänen ajatuksensa ja sanoi vastausta odottamatta:

"Tiedän kyllä, millä puolella syy on... Tiedän myöskin, että pitkä aika
kuluu vielä, ennenkuin ne pois häipyvät, jotka kuninkaan silmää nyt
hämmentävät. Mutta valoisakin päivä on koittava vielä. Se sana, jota te
odotatte, se tulee vielä sanotuksi. Olen siitä niin varma, kuin Jumalan
anteeksi annosta taivaassa, jossa pian hänen kasvojensa edessä
seison... Ja silloin, Niilo Bonpoika, myönnyttekö te silloin sovintoon
ja anteeksiantoon?"

"Kuningatar, kuningatar!" huudahti Niilo. "Henkeni ja vereni, ne ovat
aina kuuluneet maalleni ja kuninkaalleni, kohdatkoon hänen vihansa
sitten minua tai ei. Mutta sitä päivää, jolloin kuningas lausuu, mitä
te nyt olette sanonut, sitä päivää tulen pitämään onnellisimpana
elämässäni."

Kyynel kimalteli kuningattaren silmässä ja hiljaa valui se vaaleaa
poskea alas. Selittämätön ilme kauniissa kärsivissä kasvoissaan ojensi
hän kätensä Niilolle.

"Ah!" lausui hän pudistaen Niilo Bonpojan kättä. "Ette voi aavistaa,
miten sananne tekee sydämelleni hyvää. Ei, että olisin epäillytkään
teitä. Mutta oli niin hauskaa kuulla sen kuitenkin teidän suustanne.
Sillä tiedän, että teidän yksi sananne on enemmän arvoinen kuin muitten
kalliimmat valat. Mutta antakaa anteeksi, Niilo Bonpoika, voitteko siis
tässä Jumalan kasvoin edessä luvata pysyä samana aina kuin mitä olette
ollut herralleni, kuningas Kaarlolle?"

"Voin!" vastasi Niilo kyyneleisiin asti liikutettuna.

Kuningatar oli niin vakava ja hänen ympärillään vallitsi omituinen pyhä
rauha. Rakkaus, joka hänen sydäntänsä lämmitti, loisti koko hänen
olennostaan. Se levitti valoa ympärilleen niinkuin olisi enkeli
seisonut hänen sivullaan ja huokunut tuon taivaallisen ylevyyden hänen
olentoonsa, ympäristöönsä. Niilosta tuntui kuin olisi hän seisonut
Jumalan alttarin edessä ja kuningattaren henki tehnyt hänelle nuo
kysymykset.

Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli kunnioituksella kuningattaren
kättä, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut lupauksensa vahvistaa.

"Jumala teitä siunatkoon, Niilo Bonpoika!" lausui kuningatar kyyneleet
silmissä. "Ja jos ihmisrukous Jumalan edessä voi jotain auttaa,
Jumalan, jonka kasvoin eteen olen menossa, niin olette te tuleva niin
onnelliseksi, kuin ihmislapsi sitä voi..."

Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että olisi voinut kuulla oman
sydämensä lyövän rinnassa. Niilo polvistuneena siinä kuningattaren
vuoteen vieressä. Ja kuningattaren sanat, ne kaikuivat niin kauniina
hänen korvissaan. Ei hän voinut päätään kohottaa. Hän oli siinä vain ja
antoi tuon taivaallisen soiton väleillä sielussaan.

Mutta kun kuningatar loi taas silmänsä ylös, jäivät ne yhteen paikkaan
tujottamaan. Ne leimahtivat, niinkuin olisi hän nähnyt jonkun rakkaan
näyn. Mutta sitten ilmestyi niihin suuri tuska ja heikko ruumis vaipui
voimatonna tyynyjen keskelle.

Kuningas oli tullut huoneeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa,
avannut oven äänettömästi ja pehmeällä matolla ei hänen käyntinsä
synnyttänyt mitään kolinaa. Hänen silmässään kuvastui kaipaus ja
rakkaus. Hän tahtoi rientää esiin ja sulkea kuningattaren syliinsä.
Mutta sitten huomasi hän yhtäkkiä polvistuneen ritarin ja hänen
kasvonsa synkistyivät, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja kauniit
piirteet ilmaisivat vihaa. Hän seisoi siinä ikäänkuin täydentääkseen
taulun, johon kuningatar ja Niilo Bonpoika loivat valoa, täydentääkseen
sen synkällä varjollaan. Kuningatar henki paljasta rakkautta, hyvyyttä,
puhtautta, -- kuningas itsekkäisyyttä, vihaa. Ja ilkeänä
jättiläishaamuna kohotti hän jo kätensä musertaakseen tuon itsensä
uhraavan hengen alttarin pirstaleiksi.

"Mitä kaikki tämä merkitsee?" kysyi kuningas äänellä, joka
täydellisesti ilmaisi, kuinka viha jättiläislaineina kuohui hänen
rinnassaan.

Niilo hypähti ylös. Kuninkaan ääni leikkasi niinkuin kaksiteräinen
miekka hänen rintaansa. Vaaleana, mutta tyyneenä jäi hän seisomaan
kuningattaren viereen. Kustaa ritari taas, joka hartaana oli nauttinut
kukkain tuoksua, jota nuo kaksi levittivät ympärilleen, tunsi nyt
kuinka kuninkaan tullessa hyytävä halla kävi yli huoneen palelluttaen
kaikki.

"Kaarlo!" kuiskasi kuningatar ojentaen kauniin, valkoisen kätensä häntä
kohti.

Mutta kuningas seisoi siinä silmät tujottavina ja huulet vapisten ja
kuningattaren käsi vaipui hervottomana takaisin sängyn peitteelle.

"Näinkö käskyäni tottelette!" kysyi kuningas ja lisäsi
ylenkatseellisesti hymyillen: "Uljas ritari, hän, joka ei ole tottunut
ryömimään, hän kerjää nyt armoa kuningattareni jalkain juuressa!"

Niilo tunsi kuinka veri kuumeentapaisesti tunki hänen otsalleen ja
poskiinsa. Ja hän astui jo askelen eteenpäin ryhti ylpeänä kuningasta
kohti, mutta ennenkuin vielä ennätti sanaakaan sanoa kohtasi hän
kuningattaren katseen, joka oli häneen ja kuninkaaseen suunnattuna.

"Jättäkää vihanne, herra kuningas!" pyysi kuningatar ja suuret, kuumat
kyyneleet vierivät hänen lempeistä silmistään poskia alas, "minä olen
selittävä teille kaikki!"

Mutta kuningas ei nähnyt, ei kuullut mitään. -- Mitä tarvitsi hän
muuten nähdä, mitä kuulla? Kuningatar oli sokea, niinkuin hänkin oli
ollut. Hyvä sydämensä luotti hyveeseen, jota hänenkin oli ollut vaikea
kieltää. Mutta juuri se enensikin nyt hänen vihaansa. Hän ei mitään
selitystä tarvinnut! Hän itse vain voi sellaisen esiin tuoda.

Niilo huomasi, kuinka tuska särki kuningattaren sydäntä. Hän kiiruhti
siis, tehdäkseen lopun tuskallisesta kohtauksesta, kuningasta kohti ja
lausui selittämätön ilme kasvoissa:

"Asettakaa minut vaikka oikeuden eteen, kuningas Kaarlo, en vaadi
enempää ... mutta ei täällä, ei täällä!"

"Uskallatko puhua oikeudenkäynnistä kuninkaasi kanssa ... kurja
petturi, kavaltaja!" huudahti kuningas ylenmäärin vimmoissaan.

Loukattu voi ainoastaan vaivoin hillitä niitä tunteita, jotka nyt
hurjina alkoivat hänen povessaan kuohua.

"Uskallan, herra kuningas", sanoi hän värisevällä äänellä, "minä
uskallan sen!"

Kuningattaren veli astui nyt kuninkaan luo ja asetti kätensä hänen
käsivarrelleen, mutta rajusti työnsi kuningas hänen luotaan ja huusi
silmät salamoiden Niilolle:

"Pois ... pois näkyvistäni! Inhottavampaa miestä, kuin se, joka
ystävällisten kasvojen taa kätkee vihamiehen, kavaltajan olennon, ei
maa ole synnyttänyt ja sinä olet minusta vielä inhottavampi, Niilo
Bonpoika...! Sinulla oli minun luottamukseni ja sinä olit minulle
rakas..."

Tuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan
sydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta
silmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama
kukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas
aaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan
puheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan
saaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus
kuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.

Hän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.

"Kuulkaa minua, kuningas!" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. "Mitä
olette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa,
niitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne
vievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut
uskotuistanne erotetuksi."

Kuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme
kietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon
ilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.

"Pois, pois näkyvistäni!" huudahti hän, "ei hetkeäkään enää täällä. Ja
kiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä
silmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun...!
Pois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!"

Kuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan
kahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui.
Hän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan
vihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta
olisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan
tarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja
kuningattarensa kanssa.

Mutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja
kasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät.
Kuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa
viereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt
enää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä,
jonka äsken oli nähnyt. -- -- --

       *       *       *       *       *

Raskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui,
kun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja
tuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten,
kuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä
ajatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin
suoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt
inholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa
puhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä
rikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.

Pelkuri, raukka! -- kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet
vapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui
molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla
ritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää
ritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti
häntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen
ajatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää
ajatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus.
Sen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän
edemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven
rannalla.

Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan.
Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi
hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä
kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä
siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi
viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin
rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä
tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi
polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella
Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa
Vetterin rannalla.

Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä
käsi laskeutui hänen päänsä päälle.

Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis
temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi
enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli
kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän
katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja
aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen,
suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja
suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan,
kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se
oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli
Briita Kaarlontytär.

Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.

"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa
kätensä hänen kädestään.

"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli
ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin
ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen
muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.

"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen
pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos
puhella minun kanssani."

"Siksi juuri tulenkin...! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu
sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä... Sydämeni
sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te ... että te, Niilo
herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."

"Briita!" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.

Mutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja
tuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se
osotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen
teki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä
tunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen
tuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä
jänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas
sinne entisaikoihin.

"Olin silloin kuningattaren luona", sanoi Briita, "antanette sen
anteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli
myös ... se oli myös minun... Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä
tämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän
välillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta
olemassa... Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän
tuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat
olisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä... Mutta sitten
unhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden
ja sitten tuli kuningas itse..."

"Briita, Briita...!" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti
jaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina
ja kädet yhteenliitettyinä.

"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!" kuiskasi hän, "myös minä
olen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja
siksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja
toivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa
minulle siihen voimaa..."

"Kiitos teille siitä, Briita neiti", lausui Niilo tarttuen lämmin katse
silmissään hänen käteensä, "en koskaan ole unhottava hyväntahtoista,
sydämestä tullutta tarkoitustanne... Olen laskeva sen vanhojen
muistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret,
minua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen
henkäykseni!"

Ritari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs
vakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se
lämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi
hänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen
valitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten
tapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien
esineenä.

"Ja nyt sitten erotkaamme", sanoi hän. "Jalo mielenne, joka sai teidät
minun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö
taistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet,
mutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita
neiti... hyvästi!"

"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä
suhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?" kysyi
Briita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.

"Ei minun tietääkseni... Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo
teille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin
puhelisimme."

"En ymmärrä teitä", vastasi neitonen. "Kuinka voisitte te tuottaa
tuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se
minulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen
sanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden... Ei, minä tahdon, että te
tunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin
pelkään että ... että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että
sama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi
meidät..."

"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!" vastasi
Niilo.

Syntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka
Niilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se
kohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas
oli kuin keskellä yötä ja päivää samalla kertaa. Kuluneet vuodet siitä
hetkestä alkaen kun näki rakastetun neitosen ja herra Ove Laurinpojan
kohtaavan toisensa ja kuuli jälkimäisen kysymyksen, ne vuodet näki hän
taas häilyvän ohitsensa. Niinä pitkinä vuosina senjälkeen oli tuo
kauhistava totuus, että hänen toivonsa oli turha, juurtunut hänen
sydämeensä. Se oli saanut vielä vahvistusta osaksi Ove herralta
itseltä, joka ei vaatinut hyvitystä Niilolta, vaikka hänellä siihen oli
oikeus. Ja sen hän epäilemättä olisi tehnyt ellei olisi ollut
onnellinen rakastaja. Osaksi huhuista, joita oli muilta tahoilta
kuullut, niinkuin marskilta itseltään jo silloin kun heidän välinsä
vielä oli mitä parhain.

Luonnollisesti ei Niilo Bonpoika kuitenkaan olisi pannut näihin
huhuihin mitään arvoa ellei niitä olisi hänen omat huomionsa
vahvistaneet. Varmaan olisi hän siis välttynyt näitten vuosien
katkeralta tuskalta, ellei olisi antanut väärän kunniantunnon saattaa
harhaan itseään, ellei olisi karttanut Briitaa sen asemesta, että olisi
vaatinut selitystä tai antanut itse. Mutta varmaa oli myös, että kun se
askel kerran oli otettu, se oli oleva peräymätön. Hän voi kyllä surra
sitä kohtaloansa, hän voi kaivata entisaikoja, jolloin eli paljaitten
kukkain keskellä vain ja taivas oli kirkas aina. Mutta hänelle ei
tullut mieleenkään valittaa sitä, jota ei enää voinut muuttaa. Koko
tämä selittämättömän onnen, selittämättömän surun maailma oli nyt vain
häneen itseensä suljettuna. Ja se maailma se muuttui yhä enemmin ja
enemmin saduksi vain, jota kauemmaksi se etääntyi siitä ajasta, jolloin
se oli ollut vielä totta.

Siinä oli tämä aika meidän ajastamme eriävä, että hallittiin paremmin
itseänsä, oltiin vähemmin satunnaisten mielipiteiden ja oikkujen orjia.
Rakastettiin ja vihattiin silloinkin, mutta vain elämän tähden. Jalo
mieli vaikka oli pettynytkin rakkaudessaan, ei alentunut vihaamaan. Se
säilytti rakkautensa omaan poveen suljettuna.

Niin oli Niilonkin laita. Hän tiesi Briitan rakastavan Ove herraa. Hän
oli kuullut, että suuri, mahtava suku oli antanut suostumuksensa heidän
liittoonsa. Ja enkeli, joka paljastettu miekka kädessä seisoi hänen
sydämensä eedenin edessä, sai hänet pitämään sitä rikoksena nyt
yksinäisyydenkään pyhänä hetkenä luomaan sinne silmiään. Niin peitti yö
hänen sielunsa. Ajatus mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tapahtua
voinut, se kimalteli nyt hänen silmissään valon yhä lisääntyessä, mutta
tähtenä vain, jota hän ei saanut eikä voinut saavuttaa.

Ja nyt tuntui hänestä, niinkuin olisi se tähti tullut lähemmäksi. Se
valaisi niinkuin aamuaurinko hänen nuoruusunelmaansa, hänen
paratiisiaan. Ja kenttä kentän perään sukeltautui esiin sen ihanaan
valoon. Enkeli näytti kimaltelevalla miekallaan viittovan häntä
astumaan kukkivalle, kesäiselle maalle.

Hän katsahti ylös ja aamuaurinko nousi korkeammalle hänen rinnassaan
nähdessään tuon ihmeen kauniin neitosen edessään. Tämä seisoi siinä
ikäänkuin vakuuttaakseen enkelin viittausta. Itse olikin hän siivetön
enkeli vaaleassa puvussaan. Kaulassa kimalteli jalokivi ja vyötäisillä
oli kullalla kirjaeltu vyö. Mutta sydämen koko rikkaus loisti ihanista
silmistä.

Neitosen koko olennossa kuvastui niin katkera suru, että Niilo tarttui
hänen käteensä voimatta enää hillitä itseään, pakottaa sydäntään.

"Se on rakkauteni, joka karkottaa minut luotanne...!" sanoi hän
vapisevalla äänellä. Ja kostea kiilto hänen silmissään muuttui
kyyneleeksi, joka vieri alas hänen poskilleen.

Hän tunsi, kuinka pieni käsi vapisi hänen omassaan ja tuskin oli hän
saanut sanotuksi lausettaan loppuun, kun jo katui sitä.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi neitonen kiireesti, "mutta en
kuitenkaan koskaan ole voinut uskoa, että se olisi totta."

"Mitä te tiedätte?" kysyi Niilo, "mitä tiedätte, Briita, sellaista,
jota ette koskaan ole uskonut?"

"Että teidän lempenne on eräs neitonen saanut, ja ettette te voi häntä
saavuttaa, koska..."

Liikutus valtasi tyttösen mielen. Hänen täytyi ponnistaa saadakseen
sanotuksi sanansa. Mutta se ponnistus, se vei hänen voimansa. Vaaleana
kuin lumi seisoi hän siinä. Ja koko hänen olentonsa vapisi niinkuin
vilutaudin puistamana.

"Oikeassa olette, Briita, oikeassa olette", lausui Niilo verkalleen,
"mutta onko teille myös sanottu, miksi ei hän voi tyttönsä kättä
voittaa?"

"On!" kuiskasi Briita vapisevalla äänellä.

"Ja tahdotteko sanoa sen minulle?"

"Koska ... koska ystävänne rakastaa häntä, Niilo Bonpoika, ja koska te
olette liian jalo ryöstääksenne häneltä hänen elämänsä ilon, vaikka sen
kyllä voisittekin."

Se oli käännös asiassa, jota Niilo ei ollut odottanut. Ja samassa tuli
hänen mieleensä ajatus, eikö neitonen ollutkin harhaan joutunut. Se
totuus, että niin todellakin voi olla laita, sai hänet vavahtamaan.

"Tahdotteko myös sanoa minulle, kuka tuo minun ystäväni on?" kysyi hän
pudistaen neidon kättä omassaan.

"Veljenihän se on!" vastasi Briita voimatta enää pidättää kyyneleitään.

Mutta nyt toi hänen surunsa vain iloa ja riemua Niilo Bonpojan
sydämeen. Ja tyttösen kyyneleet, ne kimaltelivat hänestä nyt niinkuin
aamukaste ennen auringonnousua.

"Ja niin olisi siis Iliana neiti sydämeni valittu?" kysyi Niilo
hymyillen hymyä, josta näki, että aurinko taas paistoi hänen
rinnassaan.

"En ole sitä koskaan uskonut!" sammalsi Briita.

"Ja siinä olette tehnyt oikein!" lausui Niilo. "Mutta nyt tahdon minä
puolestani sanoa teille, kuka sydämeni valittu on... Ja siihen olen
pakotettu, että sumu haihtuisi väliltämme. Sillä voihan sekin olla
valhetta vain, mitä minulle on kerrottu, vaikka se onkin sopusoinnussa
sen kanssa, mitä kerran itse näin ja kuulin.... Neitonen, joka on
sydämeni saanut ja aina tulee sen pitämään, hän on..."

Hänen ei tarvinnut lausuakaan nimeä. Briita huomasi että hän se oli ja
koko hänen olentonsa ikäänkuin muuttui sen kuullessaan.

Mutta onnellisuuden partaalla, kun se jo niin autuaasti hymyili
hänelle, hillitsi Niilo itsensä ja sanoi:

"Sinua, Briita, sinua yksin olen rakastanut. Enkä voi sanoa, koska se
rakkaus ensiksi sydämessäni syttyi... Nyt olen sen sitten sanonut ja
Jumala minulle anteeksi antakoon, jos olen siinä väärin tehnyt... Olen
enemmän kuin onneton ja maailma on tuomitseva minut kunniattomaksi
raukaksi... Kuinka puhunkaan sinulle silloin rakkaudesta...!"

Vastauksen asemesta kietoi neitonen kätensä ritarin kaulan ympärille ja
nojasi päänsä hänen rinnoilleen, niin että ritarin täytyi siirtää
sivulle immen runsaat kiharat nähdäkseen oman taivaansa hänen
silmissään.

"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?" kysyi Niilo sulkien
neitosen lujemmin syliinsä.

"En, en", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti
ritaria silmiin. "Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota
aallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee
kuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä
Jumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään."

"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!"

"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!"

Neitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä
oli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan
taas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän
sanomattoman autuuden mukanaan tuonut.

Silloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat
keskeensä ja reipas ääni lausui:

"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja
halunnut."

Se oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli
kuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä
oli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon,
kanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai
hänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain
vaivoin voi salata.

Briita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös
kätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä
kietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut
kummallekaan aikaa selittelemisiin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta", lausui hän.
"Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni
tunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta,
vaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää
yhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin:
rohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja
Briitaankin."

Niilo oli liian liikutettu voidakseen vastata sanaakaan. Hän tarttui
vain ystävänsä käteen ja puristi sitä lujasti, samalla kun kyynel
toisensa perään vieri alas hänen poskiaan.

"Kohtalosi on kilpimerkkisi kaltainen", jatkoi Tord, "puoleksi
valkoinen, puoleksi musta. Kun olet kerran yösi kulkenut tulee päivä
pikemmin kuin aavistatkaan. Niin, sen olet vielä näkevä, Niilo!" lisäsi
hän nauraen ja kääntyi samassa toisaalle, sillä hän ei tahtonut
näyttää, kuinka liikutettu hän oli.

Mutta sitten alkoi hän uudestaan puhumaan:

"Ja nyt täytyy minun erottaa teidät!... Kuningatar odottaa sinua,
Briita... Sinun täytyy rientää hänen luokseen. Minä seuraan taas Niiloa
ja silloin voit olla varma, ettemme puhu sanaakaan sinusta, ei
sanaakaan!"

Niin menivät he kukin taholleen. Ja lehdossa vallitsi taas tyyni rauha.

Mutta korkealla taivaalla lauloi leivo. Tuuli kulki hyväillen yli
maitten. Vätterin laineet välkkyivät. Ja rakkautta, rauhaa se varmaan
koski, josta lintu lehdossa lauloi, tuuli suhisi, sillä kukat
tuoksuivat nyt suloisemmin kuin koskaan ennen ja Vätterin laineet ne
löivät leikkiään auringonpaisteisella rannalla.



VIII.

Sanansaattaja.


Molemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja
siellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen
kerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin
heti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että
sotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas
yhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas
raivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili
Niilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet
sotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin
joutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord
ilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti
Iliana Tottin kanssa.

"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?"

"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!" vastasi Tord. "Ja sille
retkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä
lähtisimme matkalle."

Niilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin
aikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä
matkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse
Hjulebergiin.

Kättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo
heidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden
kanssa Vadstenasta.

Viikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan,
että voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän
kuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa
kuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta
ei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian
siis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti
Tukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana,
samalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.

Näytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa
jälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa
osottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki,
herra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan
suosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan
hänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan,
jonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen
otsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui
kuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja
hovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta,
mutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan
neljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin
kuva ja isän lemmitty.

Eräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli
kuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.

"Mitä on teillä sydämellänne serkku?" kysyi kuningas, "näytätte niin
juhlallisen näköiseltä!"

"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!" vastasi Tord.

"Gotlantiin!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika,
vihollisenko luokse kosioretkelle?"

"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen
menossa," virkkoi Tord, "kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse
olenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän
suostumustanne siihen."

"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?" kysyi kuningas vallan vakavana.

"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita
rouvan, luona Hammarstadissa."

"Neiti Ilianaa!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, serkku, neiti
Ilianaa?"

Tordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin
äsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle
menossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke
Akselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.

"Tuntuu siltä", uskalsi Tord huomauttaa, "kuin olisi teillä enemmän
neitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan."

"Niin!" vastasi kuningas, "niinhän se onkin asianlaita...! Täytyy
tunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani..."

"Ja kelle sitten?" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.

Kuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan
aivan tyyneenä:

"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost von
Bardenvlethille."

"Jost von Bardenvlethille!" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä
ja lisäsi: "Vähän se häntä hyödyttää..."

"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord ... ritarilla on sekä
neidon että suvun suostumus."

"Sen näyttää tulevaisuus...!"

"Niin ja lähin tulevaisuus vielä", lisäsi kuningas hyväntahtoisesti.
"Te huomaatte siis, etten voi antaa suostumustani teidän
kosiomatkaanne."

Nämät sanat sanottuaan käänsi kuningas hämmästyneelle Tordille selkänsä
ja meni huoneisiinsa.

Tordilla oli reipas, päättävä luonne. Hän teki heti päätöksensä. Ei se
veisi paljon aikaa, vaikka hän matkustaisi Hammarstadiinkiin ottaakseen
siellä selvän kuninkaan sanojen todenperäisyydestä. Keskustelu Niilon
kanssa Vadstenassa, jonka kuluessa oli tullut puheeksi Jost ritarin
rakkauskin Ilianaan, tuli siinä nyt myös Tordin mieleen. Mutta
epäilemättä ei Niilo ollut kertonut siiloin kaikkea mitä asiasta tiesi.
Siitä oli pidättänyt häntä ehkä epävarmuus hänen, Tordin tunteista, ja
ehkä myöskin se, ettei tuntenutkaan asiaa muuta kuin epäilyttävien,
lentävien huhujen kautta. Ja niin päätti Tord ratsastaa Hammarstadiin.

Samana iltana lähti hän jo Tukholmasta. Mutta saapuessaan Hammarstadiin
ei hän tavannut kumpaakaan siellä ei Briita rouvaa eikä Iliana neitiä.
Edellinen oleskeli Örebrossa, jossa miehensä nyt oli linnanhaltiana
Niilo Juhonpojan (Oxenstjernan) jälkeen. Jälkimäisestä ei kukaan
tiennyt sen enempää, kuin että hän illalla ennen Briita rouvan lähtöä
oli mennyt erään ritarin kanssa lahdella keinuvaan laivaan, joka sitten
oli purjehtinut pois. Kuitenkin oli se tapahtunut Briita rouvan
suostumuksella, sillä itse oli hän seurannut heitä rantaan ja katsonut,
kun neito nousi laivaan ja purjehti ulapalle.

Linnantuvassa sai Tord nämät tietonsa. Ja hän seisoi siellä otsa
synkkänä, silmät tulta iskien, niin hurjana ja pelottavana, että
Erengisle herran uskolliset, vanhat palvelijat menivät matkaansa
päästäkseen enemmistä tiedusteluista. Ainoastaan talon vouti jäi
jälelle. Hän oli nuori, vilkassilmäinen mies ja tarkasti seurasi hän
ritarin pienintäkin kasvojen ilmettä. Ritari juoksi vuodin luokse,
tarttui tätä käsivarresta kiinni ja puristeli sitä niin, että vouti
muuttui melkein mustaksi muodoltaan.

"Kuka oli tuo ritari?" kysyi hän.

"Armollinen herra, häntä en tuntenut", lausui vouti. "Kuka hän oli, sen
tietää ainoastaan Briita rouva."

"Kautta Jumalan, murskaksi lyön sinut, mies, ellet heti sano, kuka
ritari oli!" huudahti Tord. Hänen katseensa, yhteenpuristuneet
nyrkkinsä, se voima, jolla miestä piteli, kaikki se oli riittävänä
todistuksena, että tässä oli tosi edessä, että hänen hetkensä olivat
luetut, ellei täyttäisi ritarin pyyntöä.

"Armoa, herra, armoa!" ähkyi hän. "Tahdon ilmoittaa hänen nimensä, jos
ritarisanallanne vakuutatte, ettette ilmaise minua, sillä asia on
pidettävä salassa. Ei kellään saa siitä olla vähintäkään aavistusta."

Tord tuli yhä levottomammaksi tätä puhetta kuullessaan. Ryöväys
Raisiossa, merirosvojen takaa-ajo, Iliana ja Briita kavalan Jostin
vallassa, kaikki se tuli taas hänen mieleensä. Kaikki se muodosti
kamalan yhteyden tämän kanssa. Ja ritarin teko sai taas Tordin mielessä
toisen värin, kuin mitä tämä itse oli siitä koittanut kuninkaalle
uskotella. Hän oli jo varma, että se oli Jost von Bardenvleth, joka oli
Ilianan vienyt. Ja vihassaan unhotti hän aivan, että oli nähnyt juuri
vähää ennen ritarin kuninkaan luona Tukholmassa.

"Heti hänen nimensä!" huusi hän voudille, välittämättä ollenkaan tämän
vaatimuksesta.

"Se oli herra Maunu Gren!" tunnusti vouti.

"Maunu Gren!" toisti Tord epäilevänä. Vouti, huomattuaan, ettei
sanojaan uskottu, kertoi tapauksen asianhaaroja myöten, kuinka laiva
oli saapunut ja kuinka levoton ritari oli ollut, ennenkun taas sai
nostaa purjeet ja jättää Ruotsin rannikon.

Tord ei voinut epäillä enää. Hän vain ihmetteli mihin Maunu herran
matka kulki. Ja niin unhotti hän heti omat asiansa kuullessaan jotain,
joka koski kuningasta ja valtakuntaa.

"Ja mihin oli ritari matkalla?" kysyi hän voudilta.

"Tanskaan, herra", lausui vouti, joka ei luullut enää olevan tarpeen
pitää asiaa salassa, kun kerran jo oli ritarin nimen ilmoittanut,
"Tanskaan kuningas Kristianin luo."

Siis kavaltaja, joka tahtoi näyttää koko maailmalle, mikä hän
todellisuudessa oli.

Tord jätti heti senjälkeen Hammarstadin. Hän päätti nyt jatkaa
matkaansa suoraan Tanskaan Hjulebergiin, joka oli aivan lähellä
Falkenbergia Hallannissa. Hän suuntasi senvuoksi matkansa
Södermanlannin ja Itägöötinmaan kautta ja tuli muutamien päivien
kuluttua Ekesjöhön Smålannissa, jossa asui Svante Bonpoika (Yö ja
Päivä), Niilo Bonpojan veli.

Tordin saapuessa oli Niilo metsästämässä, mutta tuli jo illalla kotiin
ja oli valmis seuraavana päivänä matkaan Tordin kanssa. Niilo oli yhtä
hämmästynyt kuin Tordkin, kuullessaan Ilianan lähdön Maunu herran
kanssa ja että tämä ritari nyt todella oli poistunut maasta ja mennyt
Kristianin palvelukseen. Hän uskoi nyt aseenkantajansa kertomuksen ja
jutteli ystävälleenkin, mitä Brodde oli yöllä Arbogassa kuullut.
Seuraus oli, että Brodde kutsuttiin molempain herrain luo ja sai ottaa
heidän kanssaan yhdessä osaa neuvotteluihin.

Päätökseksi tuli, että Brodde lähtisi Skåneen päin tietoja hankkimaan,
kun sitävastoin molemmat ystävykset ratsastaisivat Hjulebergiin.
Seuraavana päivänä lähtivät he sitten matkaan. Brodde kääntyi heti
etelään, mutta Niilo ja Tord ratsastivat Jönköpingiin jatkaakseen
sieltä yhä eteenpäin kulkuansa.

Ratsastaessaan kaupungin raatihuoneen ohitse, tapasivat he miehen, joka
tarkasteli heitä tutkien, etenkin Tordia. Viimein tuli hän heidän
luokseen ja kysyi, eikö toinen heistä ollut herra Tord Kaarlonpoika.

"Kyllä, minä olen!" vastasi Tord.

"Minulla on teille eräs kirje, mukanani, Tord herra!" lausui mies.

"Keltä?" kysyi Tord.

Sitä ei mies kuitenkaan tahtonut sanoa, vaan halusi hän tavata Tordia
hänen asunnossaan. Tord ilmoitti kyllä, ettei hän aikonut kaupungissa
asuntoa itselleen hankkia, vaan päinvastoin jatkaa yhä matkaansa
eteenpäin, mutta silloin virkkoi mies:

"Niin paljon voin sanoa, että mitä minulla on teille kerrottavana,
ansaitsee kyllä tunnin, kahdenkin pysäyksen!"

Se tiedonanto sai Niilon ja Tordin jäämään hetkiseksi kaupunkiin. Mies
seurasi heitä, odottaen, kunnes he saivat hevoset talliin ja löysivät
asunnon, jossa voivat rauhassa puhella. Tord, tultuaan sisään ja
luotuaan silmänsä mieheen, joka jo ennenkin oli tuntunut hänestä
tutulta, luuli nyt tuntevansa hänet. Sanantuoja oli tanakka mies ja
ahavoituneet, arpiset kasvot osottivat selvään, että hän oli ollut
monessa leikissä mukana. Hän näytti jo edeltäpäin aavistavan, mitä
ritari aikoi kysyä. Ja vältti sitä sillä, että heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja pyysi anteeksi.

"Mitä tarkoitatte!" kysyi Tord astuen askeleen takaperin. "Mitä on
minulla teille anteeksi annettavaa?"

"Ettekö muista enää Raision kirkkoa?" kysyi mies. "Minä olen sama Jösse
Bonpoika, joka silloin toin Niilo herralta sanan, että tulisitte
kohtaamaan häntä Raision kirkkoon. Siitä on nyt kulunut jo enemmän kuin
kahdeksan vuotta."

Nyt muisti Tordkin. Sama merirosvo, joka oli tahtonut nutistaa hänet,
mutta jota hän päinvastoin oli niin pahoin pidellyt että tämä sai koko
kesän maata sairaana Raision kirkkoherran luona, joten vasta syksyllä
myöhään oli voinut ajatella matkaa Ruotsiin. Hän oli sitten antautunut
Kristoferin palvelukseen ja oli nyt kuningas Kaarlon asemiesjoukon
päällikkönä.

"Voitteko unhottaa sen, mitä silloin yritin teille tehdä?" jatkoi mies.
"Olen aikoja sitten jo jättänyt ne, jotka kutsuivat itseään Jumalan
ystäviksi ja kaikkien muitten vihollisiksi, ja palvelen nyt samaa
kuningasta kuin tekin."

"Sydämestäni sen anteeksi annan", vastasi Tord tarttuen miehen käteen
ja nostaen hänet ylös. "Mitä silloin tahdoitte minulle tehdä, oli
vihollisena! Ja nyt saa se olla minun puoleltani unhotettu, varsinkin
kun luulen jättäneeni teille siitä muiston, jota teidän tilallanne en
niinkään hevillä luulisi voivani unhottaa! Mutta älkäämme puhuko enää
siitä... Ennen kaikkia, mikä on se asia, joka teillä on minulle
ilmoitettavana."

Jösse Bonpojan silmät harhailivat ympäri huonetta, kun nousi ylös, eikä
hän uskaltanut katsahtaakaan ankaraan ritariin. Mutta se ehkä johtui
vain hänen ankarasta mielenliikutuksestaan. Hän kopeloi kiireesti
röijynsä alustaa ja otti lopulta sieltä esiin pienen kirjeen, jonka
jätti Tordille.

Tord avasi kirjeen ja luki sen. Se oli aivan lyhyt:

"Minut viedään yhdessä herra Maunu Grenin kanssa vangittuna Lybeckiin",
oli siinä. "Älkää kuitenkaan ryhtykö mihinkään pelastushommiin. Se
olisi nykyisissä olosuhteissa samaa, kuin turmella kaikki. Mutta
luottakaa minuun. Ennen kuolen, kuin rikon lupaukseni. Iliana
Åkentytär."

Vihaa kuohuen ja hämmästyneenä jätti Tord kirjeen Niilolle kääntyen
samassa Jösse Bonpoikaan ja kysyi tältä, kuka oli hänelle kirjeen
antanut.

"Iliana neiti itse", vastasi Jösse ja lisäsi: "Pääsin Maunu Grenin
laivaan, kun hän läksi Turusta. Olin näet siihen aikaan Suomessa
kuninkaan asioilla ja saavuin juuri Viipurista Turkuun, kun Maunu
herrakin sinne Ruotsista saapui jättääkseen Turun linnan herra Eerikki
Akselinpojan haltuun. Maunu herra sanoi lähtevänsä Ruotsiin kuninkaan
luokse, enkä minä siis epäillyt seurata häntä. Hän purjehtikin todella
Ruotsin rantamalle, mutta pysähtyi Hammarstadin lahteen ja sittenkun
oli saanut sieltä Iliana neidin laivaansa, nosti hän taas purjeet ja
matka kulki nyt hyvässä myötätuulessa etelää kohti."

"Mutta miksette eronnut Maunu herrasta Hammarstadissa?" kysyi Niilo.
"Siellähän olisitte päässyt maihin!"

"Minut pidettiin vankina laivalla", vastasi Jösse, "eikä kukaan saanut
henkensä uhalla jättää alusta, muutamia luotettuja miehiä
lukuunottamatta, jotka soutivat veneen maihin ja taas takaisin."

"Eikö siis Maunu herra tiennyt, että olitte kuninkaan asemiehiä?" kysyi
Niilo, joka ollen tyyneempi kuin Tord tahtoi tutkia asian tarkemmin
kuin tämä.

"Kyllä hän sen tiesi. Sanoinhan minä sen hänelle. Mutta hän tahtoi,
että rupeisin hänen miehekseen. Ja siihen ei minulla tietystikään ollut
halua, koska muutan herraa mieluummin omasta kuin muitten tahdosta...
Kun en siis suostunut, piti hän minut vangittuna niin kauan kun laiva
oli lahdessa."

"Ja Iliana neiti?" kysyi Tord.

"Neitoa kohdeltiin niinkuin ylhäissukuista neitoa pitääkin", vastasi
entinen merisissi, "ja merelle tultua päästettiin minut myös taas
vapaaksi ja sain sitten olla, miten itse halusin. Silloin tuli neito
eräänä päivänä luokseni ja kysyi, kuka olen ja mihin aioin... Se
tapahtui vähää ennemmin, kuin saimme kaksi kauppalaivaa näkyviimme,
joita Maunu herra heti alkoi ajaa takaa ja saikin hän ne lopulta
onnellisesti käsiinsä. Ylhäinen neito tuskin ehti kuulla vastaukseni,
että pyrin Ruotsiin, kun hänet jo komennettiin kannen alle. Pian
senjälkeen tapahtui sitten tuo onnettomuus."

"Onnettomuus?" huudahti Tord ja Niilo samalla kertaa.

"Niin", jatkoi Jösse, "luulin, että siitä kirjeessä puhutaan... Suuri
lybeckiläinen sotalaiva hyökkäsi Maunu herran kimppuun. Ja ankaran
taistelun jälkeen täytyi hänen antautua väkineen vangiksi, vaikka
hänellä olikin laivassaan kaksisataa miestä."

"Herra armahtakoon, Jösse Bonpoika!" puhkesi Tord puhumaan, mutta Jösse
kiiruhti heti lisäämään:

"Vaara on ohitse nyt. Sillä Lundin läpi kulkiessani sain kuulla, että
kuningas Kristian, Norjasta kruunausmatkalta palattuaan, oli heti
lunastanut Maunu herran, joka nauttii hänen erityistä suosiotaan.
Myöskin Iliana neiti kuuluu nyt olevan Köpenhaminassa, mutta odotetaan
piakkoin saapuvaksi Iivari Akselinpojan luokse Lillöhön."

"Missä saitte sitten tämän neidin kirjeen?" kysyi Tord.

"Se tapahtui silloin", jatkoi Jösse, "kun lybeckiläinen sotalaiva sai
Maunu Grenin aluksen haltuunsa, kun sen miehistö ei enää voinut pitää
puoliaan. Seisoin maston vieressä, sillä en voinut olla minäkään
taisteluun osaa ottamatta. Silloin kuulin neitosen huutavan nimeäni ja
kun kiiruhdin hänen luokseen jätti hän kirjeen minulle."

"Kauan olette sitä viivyttänytkin!" lausui Niilo epäluuloisena.
"Varmaankin on teillä ollut siellä Skånessa päin paljon puuhaamista."

"Siltähän se voi tuntua ja tavallaan olettekin oikeassa... Luulen
kuitenkin hyödyttäneeni kuningas Kaarloa ja Ruotsin valtakuntaa
viipymiselläni. Kun lybeckiläinen oli voittanut, ei se tiennyt aluksi,
mitä tehdä niin monilla vangeilla. Siksi laski se heistä heti osan
Skånen rannikolle. Niiden joukkoon satuin minäkin. Toisen osan lähetti
se Danzigiin ja niille kävi onnettomasti, sillä ne mestattiin joka
ainoa. Ja niin olisi kai käynyt Maunu Grenillekin Lybeckissä ellei
kuningas Kristian olisi väliin mennyt... Tulin maihin lähellä
Trelleborgia ja siellä kuulin jo puhuttavan kiihkeästä riidasta, joka
oli syntynyt Iivari Akselinpojan ja Lundin arkkipiispan Tuven välillä.
Eräässä oluttuvassa sen kuulin, jonne menin juomaan mukillisen olutta.
Siellä kaksi miestä puheli asiasta. Toinen heistä oli Ruotsista ja hän
oli tuonut herra Tuure Tuurenpojalta Axewallasta sanaa Iivari
herralle."

"Tuure Tuurenpojalta!" huudahti sekä Tord että Niilo.

"Niinkuin sanoin, oli hän herra Tuure Tuurenpojan lähetti. Ja oli hän
tullut kuulustelemaan, miten Maunu herran oli käynyt. Siitä asiasta oli
minulla paraimmat tiedot annettavana ja siten tulin kuulleeksi
kaikenlaista, sillä olut oli hyvää ja mies puhelias. Tuure herra ja
moni muukaan eivät ole kuninkaan ystäviä. Kun tahdoin saada asiasta
vielä tarkempia tietoja ja kun mies muutaman päivän kuluttua oli
lähtevä Lillöhön niin päätin seurata häntä sinne. Mutta Iivari herra
oli niin kiintynyt riitaansa arkkipiispan kanssa, ettei häneltä muuhun
aikaa riittänytkään. Kun sanoin hänelle lähteväni Ruotsiin, pyysi hän
minua tervehtimään veljeänsä, herra Eerikki Akselinpoikaa ja sanomaan,
että tuuli oli kääntymässä ja että oli paras hänenkin nyt katsoa
eteensä... Niin hän sanoi ja sitten matkusti hän Lundiin. Siellä
viivyin minäkin hetkisen aikaa. Mitä sain tietää, sisältyy siis
pääasiassa siihen, että Tanskan ja Ruotsin herroilla on salahankkeita,
joista hedelmät näkyvät vuoden, kahden kuluttua... Tuure herra
oleskelee nykyään täällä kaupungissa, näin hänet, ja Eggert herra tuli
myös tänne eilen Rumlaborgista."

Tuure Tuurenpoika (Bjelke), Kråkerumin herra, ei ollut vielä Axevallan
linnanhaltia, mutta oleskeli siellä nyt satunnaisesti serkkunsa Knuutti
Steeninpojan (Bjelken) luona, joka oli saanut Axevallan linnan
kuninkaan apen, vanhan ritarin, Kaarlo Orminpojan kuoltua. Vasta
seuraavana vuonna sai Tuure herra Axevallan läänityksekseen. Tähän asti
oli häntä luultu kuninkaan puoluelaiseksi. Hänellä oli kova ja julma
luonne. Rahvasta vihasi hän sydämensä pohjasta, eikä voinut kärsiä,
että Engelbrektin nimeäkään mainittiin hänen läsnäollessaan.
Sen lisäksi oli hän erittäin röyhkeä eikä saattanut hillitä
kerskailuhaluaan kuninkaankaan seurassa, jonka ensimäinen vaimo oli
ollut Tuure herran sisar. Äitinsä puolelta oli Tuure herra myös sukua
Jönköpingin ja Rumlabergin linnanhaltialle, herra Eggert Krummedikille,
joka myöskin, ilman että ansaitsi sitä, nautti Kaarlo kuninkaan
suosiota.

Nämät tiedonannot tekivät niin Tordin kuin Niilonkin mielen
alakuloiseksi. He olivat kuitenkin varmoja, ettei kuningas Kristian
sodallaan Ruotsia vastaan mitään voittaisi, vaikka kavaltajat kyllä
ehkä voisivatkin hetkeksi aikaa antaa kuninkaalle ja hänen ystävilleen
tekemistä. Ja siksi saivat nämät asiat nyt väistyä yksityisasiain
tieltä. Jösse Bonpojan poistuttua joutuikin heti taas keskustelun
alaiseksi Tordin retki ja sen tarkoitus. Tord oli aluksi kahden
vaiheilla, jatkaisiko matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin vai ei.
Voisihan sillä todella olla odottamattomia seurauksia. Mutta toiselta
puolen taas voi ajatella, että Iliana neiti oli tuskan pakottamana
kirjeensä kirjoittanut, jota tarkemmin asiaa mietittyään ei olisi
tehnytkään. Kun hän vielä mietti, mitä Jost ritari voisi sillä aikaa
aikaan saada, niin tuli hän lopulta siihen päätökseen, että matkaa oli
jatkettava. Jos Åke herra kieltäisi, olisi asia sitten selvä. Tord
tietäisi silloin, ettei hänellä enää olisi mitään muuta keinoa
voittaakseen morsiamensa, kuin anastaa se väkivallalla. Ja sen tehtyä
voitaisiin sitten asiasta keskustella sekä kuningas Kaarlon että Åke
herran kanssa.

"Kävi miten kävi", sanoi hän lopulta lyöden Niiloa olkapäälle, "sotaa
minä vain haluan ja silloin me taistelemme rinta rinnassa ja vedämme
nuo kurjat kavaltajat päivänvaloon."

Ei hän tullut ajatelleeksikaan, ettei Niilo tahtoisi mukana olla. Ei
hän sitä miettinyt, kuinka katkeralta tästä mahtoi tuntua taistella nyt
halpa-arvoisena ja huomaamattomana miesten joukossa, jotka olivat aina
tottuneet näkemään hänet kaikkien etunenässä. Mutta Niilo oli aivan
samaa mieltä kuin Tordkin, eikä hänelle tullut mieleenkään vetäytyä nyt
syrjään, kun isänmaan pelastaminen oli kysymyksessä. Hänen vankka, jalo
luonteensa oli vuosien kuluessa varsinkin nyt Arbogan ja Vadstenan
tapausten jälkeen saanut lopullisen tulikasteensa. Satunnaiset
tapahtumat, onnen vaihtelut, ihmisten arvostelut eivät saaneet häntä
enää päämäärästään horjumaan. Hän katseli nyt maailmaa ikäänkuin
ylhäältä päin. Ja siksi voikin hän paremmin kuin muut nähdä ja
arvostella niitä voimia, jotka olivat siinä vaikuttamassa, niitä
tarkotusperiä, joita etsittiin, samalla kun ei voinut olla hymyilemättä
tuolle turhamaiselle kiihkolle, olla etunenässä.

Kohtaus Briitan kanssa, tieto hänen rakkaudestaan, sekin osaltaan
kohotti hänen mieltään, vapautti sen tomun ja pikkumaisuuden kahleista.
Ja hänestä tuntui, kuin olisi edellinen jakso, joka päättyi siihen,
ollut vain valmistusaika hänen sisällisessä kehityksessään ja nyt
tullut korkeampien aatteiden, suurempien taistelujen hetki. Briitan
tunnustus toi muassaan yhtä hyvin voiton seppeleen kuin manauksenkin,
edellisen, mitä kuluneeseen aikaan tuli, jälkimäisen taas mitä
tulevaan. Mutta ne koettelut, mitä nyt voi tulla, ne olivat hänestä
enää pikkuasioita vain. Sellainen sattui hänelle jo tänäkin päivänä.

Herra Eggert Krummedik lähetti sanan, että Tord herra tulisi
päivälliselle hänen luokseen linnaan. Se herätti niin Tordin kuin
Niilonkin kummastusta, että kutsu koski ainoastaan Tordia. Tarkemmin
mietittyään huomasivat he kuitenkin, että eihän Eggert herra voinut
kutsua vieraakseen sellaista kuin Niilo, jonka kuningas niin julkisesti
oli seurastaan erottanut. Tord meni siis yksin. Tuskin oli hän vielä
ehtinyt poistua, kun jo Tuure Tuurenpoika saapui Niilon luokse.

Ensimäiset tervehdyssanat lausuttuaan, alkoi ritari ilman pitempiä
kiertelyjä selittää, miksi oli tullut. Hän puheli kuninkaan
herkkäuskoisuudesta, hänen kykenemättömyydestään erottaa ystäviä
vihollisista sekä hänen julmasta menettelystään jälkimäisiä kohtaan. Ja
tämän puheen jälkeen kysyi hän muitta mutkitta, mitä Niilo asiasta
mietti. Kysyi, eikö hän jo kaiken senjälkeen mitä oli saanut kärsiä
niin monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen, eikö hän jo nyt ollut
valmis yhtymään niihin, jotka aikoivat saada asiain tilan Ruotsissa
muuttumaan.

Tarkkaavaisena kuunteli Niilo ritarin puhetta, mutta heti kuin huomasi,
mitä tämä oikeastaan tarkotti sillä, antoi hän jyrkän kiellon.
Kuitenkin koska Tuure ritari oli puhunut hänelle siinä luulossa, että
tapaisi hyvinkin kernaan kuuntelijan, tahtoi hän perustella kieltoaan,
miksi ei voinut ritariin ja hänen puoluelaisiinsa yhtyä. Hän koetti
sitten vielä osottaa ritarille, että tämän sanat sisälsivät kavallusta,
mutta lupasi kuitenkin pitää asian salassa, jos ritarikin jättäisi
salahankkeensa kuningasta vastaan sikseen. Siinä suhteessa hän
kuitenkin puhui kokonaan kuuroille korville. Tuure ritari oli pitänyt
aivan varmana, että mies, jota oli niin kohdeltu kuin Niiloa, ei
hetkeäkään epäilisi nostaa miekkaansa kostoon siten hyvitystä
vaatiakseen, koska sitä kuninkaalta ei ollut muuten saatavissa. Hän
siis käsittikin Niilon puheen vain estelyksi, jonka kautta tämä tahtoi
kiskoa voittoa itselleen ennenkuin kuninkaan vastapuolueeseen astui, ja
siksi alkoi hän kuvailla Niilolle sitä valtaa, niitä linnoja ja
läänejä, joita palkinnoksi oli odotettavissa.

Aika kului siinä puhellessa ja ennenkuin herrat sitä huomasivatkaan oli
päivällinen linnassa loppunut ja Tord herra isäntänsä, Eggert herran,
seurassa matkalla majataloon.

Siellä sai keskustelu sillä aikaa ihan odottamattoman käänteen. Niilo
kieltäytyi aivan jyrkästi kaikista kavalluspuuhista.

"Ei löydy maailmassa sellaista palkkaa, Tuure ritari", sanoi hän, "jota
pitäisin sen arvoisena, että sentähden voisin omantuntoni pantiksi
panna. Olen siis edelleenkin Kaarlo kuninkaan mies tai oikeammin
Ruotsin mies... Tämän maan, tämän kansan edestä vain tahdon elää ja
kuolla, vaikka minulle sitten olisi seitsemän kuningaskuntaa sen
asemesta tarjolla!"

Nyt tulistui jo Tuure herra. Häntä harmitti, että oli paljastanut
itsensä, nähnyt niin paljon vaivaa turhan asian vuoksi. Ja hänestä
alkoi Niilo tuntua enemmän pelkurilta raukalta kuin urhokkaalta
ritarilta.

"Kautta viiden haavan", huudahti hän, "te olette pelkuri, Niilo
Bonpoika!"

Hymyillen katseli Niilo vihastunutta ritaria. Juuri tällä hetkellä
astui Tord Eggert herran kanssa sisään huoneeseen.

"Voi olla", lausui Niilo, "että olemme siinäkin eri mieltä, niinkuin
olemme edellisessäkin."

"Olette mitä kurjin raukka!" huudahti taas Tuure herra kuuntelematta
ollenkaan mitä Niilo sanoi ja tullen vielä rohkeammaksi ystävänsä
Eggert herran samoinkuin Tordinkin tulosta. Tord, niin vilpitön
kuninkaan ystävä kuin olikin, ei kuitenkaan koskaan olisi kärsinyt
sellaista loukkausta, kuin mitä Niilo nyt Tuure herran puolelta sai
kärsiä.

"Ajatelkaa ensin Tuure ritari", vastasi Niilo sävyisästi, "ajatelkaa,
ennenkuin lausutte sanoja, jotka voivat saada verenvuodon aikaan.
Minulla on toki jossain määrin kunnianne vallassani!"

"Kunniani on varmemmin miekkani terässä, Niilo Bonpoika... Jättäkää
kauniit lorunne, sillä kukaan ei niitä enää usko ja kaikista vähimmin
minä."

"Mikä antaa aihetta sellaiseen solvaukseen?" keskeytti Tord astuen
uhkaavana suuttunutta ritaria kohti.

Kysymys saattoi ritarin hämmennyksiin. Hän oli mielestään niin selvästi
lausunut vihastuksensa syyn, että Tordin kysymys oli hänestä aivan
tarpeeton. Ja lähempi selvittely oli sitä vaarallisempi, koska siitä
olisi käynyt ilmi, mitä ritari ei suinkaan halunnut, nimittäin hänen
todellinen mielenlaatunsa kuningasta kohtaan. Senkautta hän todellakin
oli Niilon vallassa ja tämä olisi myös voinut käyttää sitä
puolustuksekseen, ellei olisi halveksinut sellaista keinoa.

Tähän aikaan oli aivan tavallista, että pieninkin sana, joka kävi
kunnialle, sai kaksintaistelun aikaan. Sentähden ei Tord olisikaan nyt
siihen niin erityistä huomiota kiinnittänyt, ellei se olisi ollut
Niilo, jota asia koski. Kun kuitenkin Tordin omatkin sanat ehkä olivat
voineet kunniastaan arkaa ritaria loukata ja kohottaa vielä hänen
vihaansa, kun ei niitä peräytetty, niin otti Tord asian omakseen ja
sanoi:

"Pysyn sanassani ja Niilo Bonpojankin täytyy sen suvaita!"

Herra Eggert Krummedik huomasi kuitenkin asian oikean laidan paremmin
kuin Tord. Ja hän sai välit lopulta sovitetuksi niin, että Tuure ritari
peräytti syytöksensä. Mutta se taas herätti Tordissa epäluuloja. Ja
muistaessaan samalla, mitä oli Jösse Bonpojalta kuullut, kävi hänen
aavistuksensa varmuudeksi ja hän sanoi:

"Jos ystäväni Niilo Bonpoika onkin liian jalo antaakseen kevytmielisen
sanan houkutella kaksintaisteluun itseään, niin vaadin minä, Tord
Kaarlonpoika, teidät nyt heti tässä ainakin ilmoittamaan, mikä antoi
aihetta solvaaviin sanoihinne. Sillä sellaisia sanoja ei kukaan
todellinen ritari kehtaisi julki lausua."

"Mutta siihen minä en suostu!" vastasi Tuure herra.

"Ja silläkö luulette voivanne minua tyydyttää!" kysyi Tord silmät tulta
iskien. Hän tuli aina vain enemmän vakuutetuksi siitä, että ritarilla
oli jokin arka asia omallatunnollaan, joka ei kärsinyt päivänvaloa. Ja
siksi lisäsi hän: "ette ilman tärkeämpää syytä voi kutsua Niilo
Bonpoikaa kurjimmaksi raukaksi..."

"Mutta sehän on asia, joka ei koske teitä, Tord herra!" keskeytti
Tuure.

"Ja mitä sanot sinä tähän, Niilo Bonpoika", kysyi Tord Niiloon
kääntyen, välittämättä ollenkaan siitä, mitä Tuure ritari puhui, "onko
se asia, joka ritarin vihan on herättänyt, sellainen, että sinä voit
sen minulle ilmaista?"

Niilo tarkasteli läpitunkevin katsein Tuure Tuurenpoikaa ja vastasi
sitten:

"Sen voin ja sen teenkin, kun aika niin vaatii, jollette te, Tuure
herra, itse teoillanne todista, että puheenne on ollut valhetta."

"Hyvä, Tuure herra!" alkoi taas Tord puhumaan, "minä, joka pidän Niilo
Bonpoikaa urhoollisimpana miehenä, mitä tunnen, minä tahdon odottaa
kunnes hän puhuu. Mutta sen saatte uskoa, ettei sellaista muuria ole,
joka suojelisi teitä miekaltani, niin pian kuin Niilo Bonpoika on
puhunut... Se on sanani ja nyt voimme erota!"

Epäilemättä olisi se terävä soimaus, joka näissä sanoissa piili,
lopultakin synnyttänyt sen kaksintaistelun, joka juuri äsken oli
estynyt, ellei Eggert ritari taaskin olisi saanut sitä hyvillä sanoilla
pidätetyksi. Tuure herra antoi näet vielä toisen kerran sovittavien
sanojen vaikuttaa itseensä, vaikka ne jo tuntuivatkin enemmän vain
suojalta, jonka taakse hän koetti edes jollain tavoin vielä
sotamaineensa pelastaa. Vaara olikin kahdessa suhteessa suuri.
Ensiksikin hänelle itselleen, koska hän, jos salavehkeet olisivat ennen
aikaa ilmi tulleet, ei olisi voinut saavuttaakaan niiden tuottamaa
hyötyä. Toiseksi taas itse hankkeelle ja kaikille niille, jotka olivat
siihen sekautuneina. Ja nämät kyllä puolestaan olisivat kostaa
osanneet.

Niin poistuivat herrat ja Niilo ja Tord jäivät taas kahden.

Illan kuluessa tulivat he sitten lopullisesti siihen päätökseen, että
matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin oli yhä jatkettava. Mutta kohtalo
oli nyt niin määrännyt, ettei siitä matkasta saisi totta tulla.

Yöllä saapui lentoviesti Tukholmasta. Se toi Tordille tämän sisarelta,
Briita neidiltä, kirjeen. Kuningatar makasi kuolinvuoteella. Hän oli
puhunut Niilo Bonpojasta, oli puhunut kerran Tordista ja Iliana
neidistäkin, kun Briita oli ollut kahden kesken hänen kanssaan
huoneessa. Hän oli myöskin lausunut toivomuksen saada vielä ennen
kuolemaansa puhella Tordin kanssa. Briita oli silloin kertonut hänelle
veljen matkasta Hjulebergiin, sillä hän, kun tiesi, miten rakas
veli oli aina kuningattarelle ollut, ei luullut asiaa sillä
vahingoittavansa, vaikka sen kuolevalle kuningattarelle ilmoittikin.
Kuningatar oli silloin pyytänyt, että Briita neiti lähettäisi sanan
veljelleen.

Tämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.

Heti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.



IX.

Arkkipiispa Tuve.


Kaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa
ääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän,
paitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli
menettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450.
Kuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin,
mutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut
rakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös
kallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun
rippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt
toista Ruotsissa.

Mutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar
poissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli
hän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta
tuuli on nyt vastainen.

Ensin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa
selville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki,
sai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä
tapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren
kuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä
takaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja
vaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut,
koska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut,
Söderköpingiin tiliä tekemään.

Tanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain
kireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia
ei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan
ja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli
ryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain
tuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli
puhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että
Ruotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo
kuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen,
eikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi
ollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan
toiseen suuntaan kääntyneenä.

Kuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että
vihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli
paraikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren
laivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle,
samalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun
Stäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.

Kaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa
edelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin
sitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan
kehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan.
Sana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan
käskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti
kulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille
yhtymäpaikaksi.

Kun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien
laumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen
silmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden
osotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen
puolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä
saapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli,
koska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu,
olisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.

Lähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen
Kristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen
ja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden.
Sinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös
odottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.

Mutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen
turkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi
eteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä
helmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia
haarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista
kajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan
korvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten
jalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko
suljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin
ohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen,
oma lippu mukanaan.

"Se on hiihtomiesten lippu!" sanoi ritari. "Ne miehet, ollen keveästi
varustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen."

Hetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri
ratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja
haarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka
päristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno
tuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas
ritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen
seljässä ja täysissä varuksissa.

"Siinä on ratsumiesten lippu!" selitti mies. Ja ihmetellen katseli
arkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä
lukemaan.

Tuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka
vasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli
joutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan
suojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä
kolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.

"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?" huudahti arkkipiispa
nojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.

Alas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti
muhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset
loistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin
näillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä
osastoilla.

"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!"
lausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi
voinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.

Kuninkaan ja hänen hovimiestensä jälkeen kulki kaksikymmentä kanuunaa
ja niiden mukana rekiä, joissa oli ruutia ja kiviä. Se oli jotain uutta
arkkipiispalle. Ritari kuvaili hänelle, kuinka niitä käytettiin, kuinka
yksi ainoa hyvin suunnattu laukaus voi silmänräpäyksessä tehdä enemmän
turmiota kuin kymmenen urhokkainta ritaria tunnissa. Silloin vaaleni
vanha mies ja näytti kädet yhteenliittyneinä vaipuvan rukoukseen.

Luodessaan taas silmänsä ylös, näki hän korkealle kohoovan, suuren
lipun kimaltelevan pyökkimetsän takaa. Kun se tuli lähemmäksi, huomasi
hän siinä neitsyt Marian sädekehän keskelle kuvattuna. Lippua jota,
niinkuin edellisiäkin, vahva suojelusjoukko ympäröi, seurasi joukko
ratsumiehiä. Näillä, niinkuin kuninkaankin seurueella, oli kauniit ja
suuret hevoset.. Monet eriväriset ja erimerkkiset kilvet, samaten kuin
kypärätöyhdötkin osottivat, että siinä ratsasti aateli, ritarit
asepalvelijoineen.

Heitä seurasi jalkaväki lukemattomissa parvissa sekä kaupunki- ja
maarahvasta lippuineen. Viimeisenä ratsasti eri joukkona kaksisataa
ritaria.

"Herra Jumala!" huokasi arkkipiispa, "miesmuistoon ei sellaista
sotajoukkoa ole nähty Ruotsista Tanskan rajan yli kulkevan!"

Hänen vielä puhuessa alkoi pohjoisella taivaanrannalla punainen valo
leimahdella. Se vielä enemmän kuin sotajoukon suuruus sai arkkipiispan
huomaamaan, mitä kohtaloja kohti hänen maansa nyt kulki. Se oli tulen
loistetta, joka johtui palavista, sytytetyistä taloista.

"Ja tuo ei ollut vielä koko sotajoukko?" kysyi arkkipiispa. "Väkeä on
vielä enemmänkin tulossa, sanotte?"

"Ratsastan heitä vastalle, saattaakseni heidät kuninkaan luokse!"
lausui ritari.

"Mutta kutka ovat eri osastojen johtajina ja kuka on järjestänyt tuon
suuren armeijan?" jatkoi piispa tutkistelujaan.

"Kuningas itse on sotajoukon järjestänyt", selitti ritari, "ja siinä
onkin hän koko mestari... Hän on oppinut taitonsa kotimaassani. Ja
yksityiskohdissa huomaakin helposti suuren isänmaani eri maitten
sotatapoja jäljitellyn."

"Niin, Kaarlo kuningashan oleskeli nuoruudessaan kauan aikaa
ulkomailla!"

"Hän on ollut Puolassa, Unkarissa, Itävallassa, Baijerissa,
Meissenissä, Saksissa sekä Reinin rannoilla!" lausui ritari.

"Ilmoittakaapa minulle päällikköjenkin nimet, niin olen silloin
luullakseni jo kuullut ja nähnyt kylliksi", virkkoi arkkipiispa.

"Hiihtäjien etunenässä kulki Herman Berman, ratsumiehiä johtaa herra
Tord Kaarlonpoika ja joutsimiehiä herra Erengisle Niilonpoika.
Ritarijoukkoa johtaa kuningas itse ja hänen lähin miehensä on herra
Kustaa Kaarlonpoika, hänen lankonsa."

"Jumala ja pyhimykset suojelkoot Tanskan maata", puhkesi arkkipiispa
puhumaan. "Kristian kuningas on nykyään Wilsnachissa ja ennenkuin hän
ehtii sieltä kotiin palata, voi koko Skåne jo olla erämaana, niinkuin
Hallanti ja Blekingekin."

"Kuitenkin voidaan sitä välttää!" huomautti ritari verkalleen ja
painolla.

"Ja kuinka ... kenen avulla?"

"Teidän itsenne, herra arkkipiispa... Keskustelussa kuninkaan kanssa,
jos siihen myönnytte, on teillä Skånen kohtalo käsissänne. Jos te ja
Skånen rahvas suostutte kuninkaan ehtoihin, niin pelastuu Skånen
maakunta hävityksestä."

Hetken vaitiolo syntyi. Lopulta nousi arkkipiispa ylös ja katseli
surullisin, huolestunein silmin ritaria.

"Tervehtikää herraanne ja kuningastanne!" sanoi hän sitten, "ja
ilmoittakaa samalla hänelle, että Tuve arkkipiispa on kyllä
keskusteluun saapuva, milloin hän vain niin haluaa. Mutta sanokaa myös
kuninkaalle, että ellei hänellä ole muuta lisättävää, kuin mitä te nyt
olette lausunut, niin ei hän niillä keskusteluilla ole mitään voittava.
Sillä koskaan en tahdo puhua tai tehdä mitään sellaista, joka minulle,
Tanskan valtakunnan arkkipiispana, arvotonta ja alentavaa olisi!"

Näillä sanoilla jätti arkkipiispa Kaarlo kuninkaan lähettilään hyvästi,
joka jäi siihen seisomaan ja katselemaan vanhuksen jälkeen, ikäänkuin
ei olisi oikein käsittänyt tämän sanojen sisällystä. Heti riensi hän
kuitenkin reippain askelin arkkipiispan jälkeen tornin rappusia alas.
Alhaalla odotti reki, johon arkkipiispa istuutui, lähtien viipymättä
etelää kohti ajamaan. Lähtiessään ei hän katsahtanutkaan ritariin, joka
seisoi siinä reen vierellä kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla
silatuissa varuksissaan, päässä tiikerinpään kaltaiseksi mukaeltu
kypärä, josta mustanpunainen töyhtö kohosi. Se sama kultaan kuvattuna
kimalteli myös hänen tulipunaisesta kilvestään.

Näytti melkein siltä, kuin olisi arkkipiispa halunnut mitä pikimmin
vihollisritarista etääntyä, samaten kuin suuresta sotajoukostakin,
jonka näkö hänessä herätti vain pelkoa ja surua. Myös tässä pysähtyi
ritari katselemaan vanhuksen menoa, ennenkuin heittäytyi mustan
ratsunsa selkään ja antoi sen laukata pohjaa kohti.

Arkkipiispa tuli Helsingborgista ja oli juuri matkalla Lundiin, kun sai
kuulla, että Ruotsin armeija oli kulkenut rajan yli. Hän ei voinut
silloin pidättää haluaan nähdä omin silmin tämän sotajoukon voidakseen
sitten määrätä vastustuksen vaaran mukaan. Ja niin oli hän poikennut
pieneen maakirkkoon, jonka ohi kuninkaan sanottiin kulkevan. Tänne oli
saapunut sitten kuninkaan lähettiläs pyytämään herransa puolesta
keskustelua arkkipiispan kanssa.

Mutta sillä aikaa kun arkkipiispa jatkoi matkaansa Lundiin, kun ritari,
jolla oli tiikerinpää vaakunassaan, laukkasi pohjaa kohti, sillä aikaa
istui Kaarlo kuningas Herrevadin luostarissa, ritariensa ja
päällikköjensä ympäröimänä, jaellen suullisesti ja kirjallisesti
käskyjään. Ja siinä osotti hän sellaista varmuutta ja taitoa, että
jokaisen täytyi myöntää hänen olevan niinkuin luodun suurta armeijaansa
johtamaan. Reippaudella ja voimalla teki hän tehtävänsä ja oli
sitäpaitse niin iloa ja riemua täynnä, että mitä parain mieliala pääsi
vallalle niin ritareissa kuin koko armeijassakin.

Saatuaan myöhästyneet joukot armeijansa vahvistukseksi ja arkkipiispa
Tuven vastauksen, läksi hän taas matkaan Herrevadin luostarista
kolmantena päivänä sinne tulonsa jälkeen. Erityiset osastot olivat jo
jättäneet luostarin samoten pitkin Helsingborgiin johtavaa tietä, kun
kuningas astui rappusia alas ja nousi hevosensa selkään. Ritari, jonka
tulipunaisessa kilvessä kultaan kuvattu tiikerinpää upeili, seisoi
siinä juuri kuninkaan vierellä, kun tämä asetti jalkansa jalustimeen.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa ja lausui:

"Olkaa huoletta vain, Jost ritari, pian saavumme me Lundiin. Ja silloin
saa kyllä teidänkin asianne tyydyttävän käänteen yhtä varmaan, kuin
itsekin toivon parempaa vastausta Tuve arkkipiispalta, kun sillä tavoin
tulen häntä tervehtimään."

Nöyrästi kumarsi ritari korkealle ystävälleen, mutta ei tämä eivätkä
muutkaan huomanneet sitä hymyä, joka hänen kasvoilleen levisi. Se
voikin yhtä hyvin olla heijastusta kuninkaan suosiollisesta hymystä,
kuin jostain muustakin.

"Jos tätä pakkasta vielä kestää edes pari yötä, siksi kun olemme
ehtineet saada Helsingborgin käsiimme", lisäsi kuningas päästyään
satulaan ja katseli luottavasti ympärilleen, "niin silloin, hyvät
herrat ja ritarit, teemme me teon sellaisen, josta meille on yhtä
paljon iloa, kuin Kristian kuninkaalle surua... Aikomukseni on näet,
että ratsastamme sitten suoraan yli jäätyneen salmen Seelantiin. Vai
mitä arvelette te asiasta, hyvät herrat?"

Suostumushuuto kajahti kuninkaan puheelle vastaan.

"Ja luulempa, että sillä tavoin voimme jättää rakkaalle naapurillemme
muiston sellaisen, jota hän ei niinkään helposti ole unhottava!"

Rohkeutta ja toivoa täynnä ratsastivat kuningas ja hänen ritarinsa
luostarista ulos kulkien samaa tietä, kuin vähää ennen sotajoukko oli
mennyt. Ja valtavat eläköönhuudot kajahtelivat kuningasta vastaan hänen
ratsastaissa eri osastojen ohi.

Saman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä
kahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan
katseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin.
Heti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti
hän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti
linnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki
vallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.

Jääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa
etelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis
vain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä,
joka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta
pinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja
huokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas
yhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:

"Nyt me ratsastamme Landoraan!"

Ja niin lähdettiin taas liikkeelle.

Landora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli
siihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki
Pommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo
sellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin
nousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin
kohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti
tunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi
vuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan
miehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta
vannomaan.

Skånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja
Lund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli
lähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se
olisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi
tuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään
yksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja
kuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin
ajojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä
ympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada
ruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.

Tuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin
piispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari
Akselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia.
Molemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa,
johon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä
kuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti
tuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin
pyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.

"Mitä on tehtävä?" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä
kutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.

"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka
tiedän", sanoi tuomiorovasti.

"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi
taipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin
puhua ... en Jumal'auttakoon", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt
kätensä pöydän syrjälle lisäsi: "jospa eivät olosuhteet olisikaan
sellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin
kyllä meillä vielä neuvoja olisi..."

Viereiseen huoneeseen johtavalla ovella seisoi ritari, jolla oli Jost
von Bardenvlethin vaakuna kallisarvoiseen takkiinsa ommeltuna. Tämä
ritari oli Jostin veli, Kuntz von Bardenvleth, ja oli hän arkkipiispan
linnanvoutina Lundin lähellä sijaitsevassa Borgebyn linnassa. Hän
kuunteli siinä molempain ylipappien puhetta. Eikä se mikään ihme
ollutkaan, jos se hänelle myönnettiin, sillä hän oli arkkipiispan
suosikki, eikä sekään, että hän nyt astui esiin ja sekautui
keskusteluun. Hän mainitsi, että eräs kauppasaksa oli tullut Borgebyhyn
ritarin siellä vielä ollessa ja tältä oli hän saanut kuulla, että
Iivari herra kokosi suuria joukkoja Lillön tienoilla ympärilleen. Mutta
koskiko yritys kuningasta vai arkkipiispaa, sitä ei mies ollut tiennyt.

"Jumala paratkoon!" kuiskasi arkkipiispa luoden vakavat silmänsä
pyhimyksen kuvaan, joka seisoi eräässä seinäkomerossa palava lamppu
jalkojen juuressa. "Myöntyisin, vaikka mihin, kun vaan tietäisin, että
sillä saisin teidän veljenne, tuomiorovasti Pietari, kuninkaan asian
puolelle."

"En tiedä muita suvussani, kuin Eerikki veljeni, joka olisi kantanut
nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan!" lausui tuomiorovasti.

Samassa kajahti torventörähdys ja pihalla piispankartanon edustalla
huomasi Kuntz ritari, joka oli rientänyt ikkunan luo, asemiesjoukon.
Peljästyneinä katsahtivat arkkipiispa ja tuomiorovasti toisiinsa ja
molempain huulilta pääsi sana: kuningas. Mutta Kuntz ritari kääntyi
heihin ja sanoi:

"Luulen asemiesten kantavan teidän kilpimerkkiänne, arvoisa Pietari
herra. Ja jos en näe väärin, on se Iivari herra itse, joka seisoo
täällä ulkopuolella."

"Hän tahtoo siis pakottaa minua!" sanoi arkkipiispa tullen miettivän
näköiseksi. "No niin... Tanskan onni ennen kaikkia! Kiiruhtakaa, Kuntz
ritari", lisäsi hän, "ja saattakaa Iivari herra heti tänne saliin."

Hetkisen kuluttua seisoikin Iivari Akselinpoika jo arkkipiispa Tuven
edessä. Hän oli muhkea ritari, silmät salamoivat ja ryhti niin uljas,
että yksin sekin jo kunnioitusta vaati. Mutta myös arkkipiispa oli
kunnianarvoisen näköinen ukko. Halvasta tilasta oli hän kohonnut
asemaansa. Ja syvä vakavuus, joka silmistä loisti, arvokkaisuus, joka
ilmeni hänessä, liikkui hän sitten vaikka kuninkaankin seurassa, se
kaikki vaikutti, ettei kukaan tullut ajatelleeksikaan hänen halpaa
syntyperäänsä, vaan ainoastaan, että hän oli ensimmäinen mies
valtakunnassa kuninkaan jälkeen.

"Kaikista vähimmin odotin teitä tällä hetkellä luokseni, Iivari
herra", lausui arkkipiispa ritarille. Mutta tämä astui ukkoa kohti
sellainen lämmin ilme kasvoissa ja koko olennossa, että se ihmetytti
kaikkia huoneessa olijoita.

"Voin sen kyllä käsittää", virkkoi ritari. "Se on kai kaikki riidan
vuoksi, joka välillämme vallitsee. Ja sen asian tähden olen minä nyt
saapunutkin luoksenne."

Ritarin ulkonäkö, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa sanojen
sisällyksen kanssa, erhetytti arkkipiispaa. Siksi ei hän heti
tuonutkaan esille sovintoehdotustaan, vaikka muuten olikin jo kernas
sen esittämään. Mutta Iivari herra jatkoi:

"Ehdotukseni on nyt teille, arvoisa arkkipiispa Tuve, että antaisimme
yksityisriitain levätä, niin kauan kun vihollinen on maassa..."

"Herra Iivari!" puhkesi arkkipiispa sanomaan tarttuen liikutettuna
ritaria kädestä kiinni.

"Ensin rauha maahan", jatkoi tämä, "ja sitten vasta keskinäiset riidat
ratkaistakoon. Ja ehkä me siinä silloin onnistummekin paremmin kuin
tähän asti, kun ei Ruotsin kuningas vielä ollut maahan tullut..."

"Puhutte niinkuin ainoastaan ritari puhua voi!" virkkoi vanha
arkkipiispa hymyn levitessä hänen vakaville, kurtistuneille
kasvoilleen.

Puhe kääntyi sitten sotaan ja Kaarlo kuninkaan kehotukseen, että
Skånelaiset kiirehtisivät vannomaan uskollisuusvalaa, sekä lopulta
hänen vaatimuksensa, että arkkipiispan oli persoonallisesti hänen
luokseen saavuttava. Arkkipiispa vakuutti lujan päätöksensä olevan
ennen hautautua Lundagårdinsa ja tuomiokirkkonsa raunioihin, kuin
luopua kuninkaasta, jonka päähän omin käsin oli kruunun asettanut,
mutta kysyi kuitenkin nyt ritarilta tämänkin mielipidettä asiassa.

Tarkkaavasti kuunteli Iivari herra piispan puhetta ja mietti sitten
hetkisen ennenkuin ajatuksensa lausui. Hänestä ei toisen asian
tarvinnut estää toista. Ei ainoastaan Lundagårdia ja tuomiokirkkoa,
vaan koko suurta ja rikasta arkkipiispankaupunkia oli puolustettava.
Mutta sen ei suinkaan tarvinnut estää arkkipiispan käyntiä kuninkaan
luo. Päinvastoin pitäisi yrittää, eikö vaaraa hyvällä voitaisi välttää
tai ainakin olisi saatava muutamaksi päiväksi aselepo aikaan. Sen
kuluessa jo voisi Iivari herran väki saapua paikalle sekä yksi ja
toinen muistakin herroista. Itse tahtoi Iivari herra jäädä kaupunkiin
ja odottaa siellä väkensä tuloa. Ja vaikka ei se ehtisikään, kuitenkin
kärsiä vaivat tasan arkkipiispan kanssa.

Keskustelu kesti pitkän aikaa. Mutta juuri kun Iivari herra aikoi
poistua arkkipiispan luota, astui Kuntz ritari sisään taluttaen kädestä
piispan vanhaa palvelijaa, joka, kasvot kauhua kuvastellen, syöksyi
herransa eteen.

"Herra meitä armahtakoon!" huusi hän ja vaipui itkien arkkipiispan
jalkoihin. "Ruotsin kuningas on Borgebyssä!"

"Kuningas Borgebyssä!" huudahtivat arkkipiispa ja Iivari herra samalla
kertaa.

"Niin, armollinen herrani!" sammalsi palvelija. "Tuskin oli vielä tunti
siitä kulunut, kun voutinne, jalo Kuntz ritari, linnan jätti, niin
kuulimme jo ulkoa torvien törinää. Ja kun katsoimme sinne, seisoi
ainakin tuhannen ratsumiestä jo siinä porttimme edustalla. Ratsumiesten
päällikkö, joka kutsui itseään Tord Kaarlonpojaksi ... tulisoihdun
valossa näimme, että hänellä oli sama kilpimerkki, kuin itse kuningas
Kaarlolla ... vaati päällikköä antaumaan..."

"Ja päällikköni?" kysyi arkkipiispa levottomana.

"Hän kieltäytyi jyrkästi..."

"Hyvä, hyvä!" huudahti arkkipiispa, "siitä olkoon hänelle ikuinen
kunnia!"

"Niin, mutta vähän siitä hyötyä oli", jatkoi palvelija. "Tuskin olivat
vielä linnan portit suljetut, kun jo tuo ankara ritari, Tord herra,
antoi ryntäyskäskyn... Heillä oli rynnäkköportaita mukanaan ja meitä
oli vähän... Armollinen herra, Borgeby on nyt Kaarlo kuninkaan käsissä.
Hädin tuskin vain onnistui minun ja muutamain harvain paeta sieltä.
Muut, niiden joukossa urhoollinen päällikkökin, ovat vankina."

"Siinä tapauksessa ei ole aikaa yhtään menetettävänä!" puuttui Iivari
herra puheeseen. "Kuningas saapuu kai pian itsekin linnaan, ja silloin
ei viipyne monta tuntia ennenkuin hän on täällä, jollette te, arvoisa
isä, voi saada sitä aikaa pidennetyksi."

Ei kauan tämän jälkeen lähetti Kaarlo kuningas uuden tervehdyksen,
että, ellei arkkipiispa viipymättä saapuisi, olisi Lund ennen aamun
koittoa jo porona. Arkkipiispa vastasi nyt olevansa melkein yhtäpian
kuninkaan luona, kuin ritarikin, joka oli sanan tuonut.

Mutta tuskin teki kuitenkaan kertomus Borgebyn menetyksestä keneenkään
sellaista vaikutusta, kuin arkkipiispan linnanhaltiaan. Ei se ollut
pelkoa, ei vihaa, eikä levottomuuttakaan, vaan pikemmin kaikkea
yht'aikaa, joka hänen kasvoillaan kuvasteli. Pian hän kuitenkin taas
hämmästyksestään toipui.

Ja kiirein askelin jätti hän suuren salin. Laittaessaan sitten kaikkia
kuntoon arkkipiispan matkaa varten, johon kuului myös aseellinen
suojelusjoukko, hänen oman johtonsa alaisena, tapasi hän pihalla
kauppasaksan. He eivät näyttäneet olevan tuntemattomia toisilleen ja
ritari iski heti miehelle silmää, jonka merkityksen tämä näytti hyvin
ymmärtävän, sillä hän pysähtyi. Ritari jakeli kiireesti käskynsä
kahdelle miehelle, jotka olivat seuranneet häntä. Nämät etääntyivät
heti määräykset saatuaan. Ja kauppasaksa astui esiin.

"Huonosti ovat nyt asiat!" sanoi hän.

"Tiedän", vastasi ritari lyhyeen, "ja siksi minä lähdenkin nyt itse
arkkipiispan mukaan."

"Mutta ylhäinen neito?"

Ritari silitteli kädellään vaatekappaletta, joka kauppasaksalla oli
siinä käsivarrellaan näkyvissä, ikäänkuin olisi hän muka ollut sen
kaupoissa ja puhellut vain sen hinnasta. Eikä terävinkään silmä olisi
aavistanut, mitä heidän kesken tapahtui.

"Ole huoletta vain", sanoi hän, "ei kukaan kuninkaan sotajoukossa tunne
Borgebyn linnan salaisia käytäviä ja huoneita... Ja jos en minä voi
Jostin kanssa puheisiin päästä, niin voit sen tehdä sinä..."

Mies antoi merkin, että oli asian täydellisesti käsittänyt ja heti
senjälkeen jätti hän piispankartanon. Mutta ritari puolestaan riensi
valmistamaan piispan matkaa.



X.

Neitonen Borgebyn linnassa.


Borgebyn linnan sekä sisä- että ulkopuolella vallitsi vilkas liike. Osa
Ruotsin armeijaa oli näet siellä ja uusia joukkoja tuli yhtämittaa.
Muurien sisäpuolelle olivat kuninkaan ja hänen kahdensadan ritarinsa
hevoset ja aseenkantajat sijoitetut, mutta myös Tord herra muutamien
miestensä kanssa, jotka kuuluivat ratsulipulliseen, oli saanut siellä
sijansa linnan kaivon ympärille. Se synnytti ahdinkoa pihalla. Ja kun
eräs miehistä piteli vähän kovakouraisesti oman ratsunsa vieressä
olevaa hevosta, hurjistui tämä ja alkoi hyppiä. Se vaikutti toisiin ja
ennen pitkää oli siinä kauhea rymäkkä kaivon ympärillä.

Silloin huomattiin Tord herran oma hevonen, upea, korskuva ori,
päässeen irralle ja tuota pikaa oli se syöksynyt keskelle ritarien
hevosia. Kahdelle miehelle onnistui tosin lopulta saada se kiinni,
mutta siinä metelissä oli se jo ehtinyt pudottaa kallisarvoisen
kilpikoristuksen, joka oli ollut kilpeen kiinnitettynä sen kärjeksi.
Sitä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.

Vihdoin eräs miehistä, tirkistellessään alas kaivoon, huomasi siellä
pohjassa jonkin kimaltelevan. Hän ei voinut varmaan erottaa, oliko se
kilpikoristus vai joku muu, mutta päätti kuitenkin laskeutua sinne
alas. Pian olikin hän sitonut tavarakuormista löytämänsä köyden
erääseen rautarenkaaseen kaivon kannella ja hinasi sitten sitä myöten
itsensä kaivoon.

Tord herran kilpikoristus oli todellakin siellä. Ja mies aikoi jo taas
kiivetä ylös, kun yhtäkkiä huomasi takanaan ruostuneen rautaoven, joka
oli puoleksi raollaan. Hän työnsi oven rohkeasti sivulle ja katosi.

"Brodde!" huusi samassa Tord herra linnan rappusilta.

Miehet katselivat ympärilleen, mutta Broddea ei näkynyt. He vastasivat
senvuoksi Tordille, että hän kyllä aivan hiljan oli ollut paikalla,
mutta että hän varmaankin oli mennyt etsimään kilpikoristusta tieltä,
jota Tord herra oli kulkenut. Tord herra kuunteli, mitä oli tapahtunut
ja käski sitten toisen miehen ratsastaa ratsulipullisen luo ja viedä
Niilo Sturelle käskyn, että suuntaisi kulkunsa enemmän itään Dalbyn
luostaria kohden.

Senjälkeen meni Tord herra taas rappusia ylös ritarisaliin, jossa
kuningas ritariensa keskellä istui.

"Heissaa, rakas serkku?" huusi kuningas iloisena ojentaen samassa
kätensä Tordille, "luulenpa, että onni taas hymyilee meille, niin että
voimme nyt täydellä syyllä antautua ilon valtaan!"

"Jumalalle siitä kiitos, korkea serkkuni!" vastasi Tord.

Kuningas lopetti kirjeen, joka oli pöydällä hänen edessään, ja ojensi
sen sitten eräälle ritarille Herman Bermanille vietäväksi.

"Teillekin on minulla käsky annettavana, serkkuni", lausui kuningas
Tordiin kääntyen, "mutta sen saatte te vasta sitten, kun keskusteluni
arkkipiispa Tuven kanssa on päättynyt... Hänestä se riippuu nyt Skånen
kohtalo."

Ritari, jonka piti viedä käsky hiihtomiesten päällikölle, poistui.
Kuningas jakeli siinä vielä useampia käskyjä talonpoikaisjoukkojen
päälliköille ja otti vastaan tietoja eri osastoista. Silloin
ilmoitettiin hänen armonsa, arkkipiispa Tuve Lundista, saapuneeksi.

Oli jo enemmän iltapuoli päivää. Suuressa, pieni-ikkunaisessa
linnansalissa olisi jo varmaankin ollut hämärä, ellei loimuava
takkavalkea olisi levittänyt sinne valoaan komeasta, rikkailla
hakkauksilla koristellusta liedestä. Sitäpaitsi paloi kuninkaan
pöydällä hopeajalustoissaan paksut vahakynttilät.

Arkkipiispan astuessa sisään, syntyi salissa heti syvä hiljaisuus.
Kuningas meni kunnianarvoista vanhusta vastaan tervehtien häntä
ystävällisyydellä, jota hän koska tahansa voi osottaa. Kuitenkin ilmeni
nyt hänen sanoissaan vakavuus, joka olikin helposti selitettävissä, kun
muisti, kuinka vastahakoisesti arkkipiispa oli hänen pyyntöään
noudattanut.

"Tervetuloa Ruotsin kuninkaan luokse arvoisa isä, arkkipiispa Tuve",
sanoi hän. "Se on teidän eikä minun syyni, että nyt otan teidät vastaan
omassa linnassanne... Toisinkin olisi se olla voinut ja Jumala tietää,
että minä puolestani olisin sen kernaimmin niin halunnut."

"Unhotatte, herra kuningas", lausui arkkipiispa, "että olette maani ja
kuninkaani vihollinen ja etten voi totella käskyänne rikkomatta oikeaa
herraani ja kuningastani vastaan."

"Oikein puhuttu, arkkipiispa... Mutta senkautta pakotatte te minut
väkivaltaan."

"Ja minä alistun siihen, herra kuningas!"

"Itsenne kanssa, arvoisa isä", keskeytti kuningas, saattaen
arkkipiispan selkätuoliin istumaan, jonka eräs hänen hovipojistaan
kantoi esiin, ja istuutuen itse toiseen, "itsenne kanssa voitte kyllä
menetellä, miten itse haluatte, mutta teillä on muitakin kohtaan
velvollisuuksia, nimittäin Skånen maata ja rahvasta kohtaan..."

"Olisiko siis toinen laki olemassa Skånen asukkailla kuin on Tanskan
arkkipiispalla ja muilla Tanskan miehillä?" kysyi arkkipiispa
kuningasta katsellen.

"Puhukaamme ilman kaunisteluja, arkkipiispa Tuve", vastasi kuningas.
"Olette vanha mies ja voitte siis puhua ja ajatella kiihtymättä. Teillä
on jalo sydän, sillä sitä toimintatapanne minua, vihollistanne, kohtaan
osottaa... Siksi uskonkin puhuvani nyt miehelle, joka näkee kauemmaksi,
huomaa olosuhteet tarkemmin kuin kukaan muu Tanskan valtakunnassa."

"Ilman kaunisteluja, herra kuningas!" kertoi arkkipiispa keveästi
kumartaen, "ilman kaunisteluja... Niin pääsemme helpommin asiaan."

"No niin, arkkipiispa Tuve... Minusta tuntuu, että tässä on kaksi asiaa
valittavana ja molemmat riippuvat teistä. Toinen on synkkä ja kauhea.
Se on Skånen hävitys... No älkää siitä nyt niin pahastuko, arkkipiispa,
vaan sallikaa minun puhua loppuun. Tiedätte kyllä, että me Ruotsissa
haluamme rauhaa Tanskan kanssa, kestävää rauhaa. Mutta sitä me emme saa
ennenkuin molemmilla valtakunnilla on luonnolliset rajansa..."

"Ja sen rajan pitäisi siis teidän mielestänne olla erämaa, kuningas
Kaarlo."

"Joko niin, arkkipiispa Tuve, tai myös meren laineet -- Juutinrauma."

Arkkipiispa ei voinut kääntää silmiään kuninkaasta, jonka huulilla hymy
kuvasteli, vaikka puheessa ilmenikin kamala vakavuus.

"Niin on teillä nyt siis kaksi asiaa valittavana. Rikas, kaunis Skåne
erämaana, kaupungit, linnat, kirkot tuhkana tai taas onnellisena,
varakkaana, kuten tähänkin asti, mutta Ruotsiin yhdistettynä. Tähän
valtakuntaan ovat ne ennenkin kuuluneet, nuo maakunnat Hallanti, Skåne
ja Blekinge. Miten ne siltä ovat joutuneet hukkaan, siitä älkäämme nyt
puhuko. Mutta muistatte kai tekin vielä, kuinka Engelbrektin ollessa
Ruotsin valtakunnan etunenässä tuo vanha ajatus taas virkosi eloon...
Uskokaa minua, arvoisa isä, aika on kerran koittava, kun se ajatus käy
täytäntöön... Sillä Jumala on tehnyt salmen Ruotsin valtakunnan
rajaksi!"

Kuningas vaikeni ja arkkipiispa istui siinä kauan aikaa ajatuksiin
vaipuneena.

"Ja näistä on minun nyt valittava jompikumpi, kuningas Kaarlo?" kysyi
hän vihdoin.

"Niin, arkkipiispa", lisäsi kuningas, "ja jos te nyt yhdessä Skånen
herrain kanssa seuraatte erään edeltäjänne esimerkkiä Lundin
arkkipiispan istuimella, joka ei epäillyt vannoa uskollisuutta Ruotsin
kuninkaalle, niin ette ole ainoastaan pelastanut näitä rikkaita maita
häviöstä, vaan myöskin hankkinut itsellenne nimen, jota jälkimaailma ei
ole koskaan unhottava... Toiselta puolen taas täytynee teidän huomata,
että Skånen häviö on teidänkin häviönne. Lund ja sen arkkipiispanistuin
eivät näet voi asiain niin muuttuessa enää pysyä ensimäisenä Tanskan
valtakunnassa... Arkkipiispansauvanne on silloin vaihtuva
kerjäläiskeppiin, arkkipiispa Tuve!"

Arkkipiispa muuttui yhä vakavammaksi kuninkaan puhuessa ja otsansa
vetäytyi syviin ryppyihin. Mutta lopulta nousi hän istuimeltaan
arvokkaana ja tyyneenä, niin juhlallisen näköisenä, että helposti voi
huomata hänen nyt tehneen päätöksensä.

"Olen nähnyt suuren voimanne, Kaarlo kuningas. Poltetut talot ja
hävitetty Helsingborg viittovat mitä Skånella on odotettavana...
Mahdollisesti kyllä muodostuu myös tulevaisuudessa salmi Ruotsin ja
isänmaani rajaksi. Mutta minua sitoo uskollisuusvalani tähän maahan ja
sen kuninkaaseen, enkä tahdo kallistaa harmaata päätäni hautaan
omassatunnossani tunne, että olen rikkonut sitä vastaan. Yksin se vain
määrää toimintatapani. Teidän uhkanne, teidän lupauksenne eivät pelota
minua, eivätkä houkuttele... Sillä suuremmaksi ette kuitenkaan voi
minua koskaan tehdä, kuin Lundin arkkipiispana ja Ruotsin primaksena
olen. Ette halvemmaksikaan kuin olen ollut, kun köyhänä koulupoikana
joka miehen ovella leipääni kerjäsin."

Liikahtamatta kuunteli jokainen salissaolija uljaan arkkipiispan sanoja
ja kun hän oli lopettanut, kääntyivät kaikkien silmät kuninkaaseen;
Mutta tämä seisoi siinä tyyneenä ja suorana. Ei hän näyttänyt
vihastuneelta, ei ajatellut, että arkkipiispa oli hänen vallassaan,
että hän voisi pakottaakin tätä. Hän vastasi vain äänellä, joka tosin
ilmaisi pettymystä toiveissa, mutta ennen kaikkea surua siitä, että
kukoistava, rikas maakunta oli nyt häviön omaksi joutuva.

"No niin, arkkipiispa Tuve, me olemme siis vihollisia... Kuitenkin
pyydän, viekää se muisto kanssanne tästä yhtymästä Kaarlo kuninkaan
kanssa, että hän on teissä aina näkevä jaloimman vihollisensa!"

Arkkipiispa, johon kuninkaan arvokas ryhti näytti vaikuttavan, ei
voinut siltä jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän esitti aselepoa. Mutta
siitä kieltäytyi kuningas jyrkästi virkkoen:

"Ei, ei arkkipiispa... Aselepo ei kuitenkaan teidän mieltänne
muuttaisi. Se olisi vain teille eikä minulle hyödyksi... Ei, vaan siitä
hetkestä alkaen, kun Borgebyn linnan jätätte, olette viholliseni,
arkkipiispa Tuve, ja sellaisena teitä kohtelen. Kuitenkin sallin teidän
rauhassa matkustaa piispankartanoonne Lundissa... Ja nyt ehkä olemmekin
sitten toistemme mielipiteistä selvillä."

Tervehtien kuningasta jätti arkkipiispa salin.

Hänen juuri rekeen istuutuessa pamahti kanuunan laukaus.
Peljästyneenä kysyi hän, mitä sillä tarkoitettiin.

"Lundin häviötä!" vastasi reippaasti eräs palvelija, joka reen vieressä
seisoen piti tulisoihtua kädessään.

Arkkipiispa kalpeni, mutta asettui sitten tyyneenä rekeensä. Ritari
Jost von Bardenvleth, joka eräästä sivuovesta tullen pysähtyi
arkkipiispan reen viereen, selitti hänelle, että se oli merkki kahdelle
ratsuparvelle hajoomaan ympäri maata ja hävittämään sitä.

Ratsulipullinen ja joutsimiehet, ne olivat nyt saaneet tehtäväkseen
hävittää maata niin laajalta kuin mahdollista. Herra Erengisle
Niilonpoika, viimeksimainittujen johtaja, lähti heti liikkeelle
niinkuin käsketty oli ja myös Tord riensi jo alas linnanrappusia
lähteäkseen osastoineen matkaan.

Mutta silloin tuli Brodde häntä pihalla vastaan, tarttui hänen käteensä
kiinni ja jätti hänelle kilpikoristuksen, jonka tämä kiinnitti heti
vyöhönsä.

"Tord herra!" sanoi Brodde ja lisäsi kuiskaten: "neito on täällä
linnassa!"

Tord pysähtyi ja tarkasteli tiukasti miestä sekä käski hänen heti
selittämään mitä tarkoitti sanoillaan.

"Iliana neiti on linnassa!" toisti tämä ja kertoi sitten, miten oli
tuon tärkeän salaisuuden perille päässyt.

Päästyään kaivon pohjalle ja työnnettyään sitten tuon ruostuneen
rautaoven syrjään, oli hän löytänyt sen takaa pitkän, mutta matalan ja
ahtaan käytävän. Kokemuksesta tietäen, mikä merkitys sellaisilla
käytävillä voi olla, oli hän lähtenyt ryömimään tuota ahdasta solaa ja
tullut lopulta toiselle rautaovelle, joka oli samoin avoinna.
Epäilemättä olivat salakäytävän ovet jääneet lukitsematta, kun sitä
viimeksi oli käytetty. Myös vesi oli kuivunut, sillä ellei niin olisi
ollut, ei käytävää mitenkään olisi voinut löytää. Brodde oli siellä
ulommaisen rautaoven vieressä huomannut aukon muurissa. Siitä oli
varmaankin vesi virrannut kaivoon, kun ei sulkuovi sitä muualle
johtanut. Hän oli näet vielä käytävää ryömiessään tavannut
rautarenkaan, joka riippui puikossa kiinni. Kun hän oli vetänyt sitä ja
laskenut irralle taas, oli hän kuullut äänen, niinkuin olisi sulkuovi
pudonnut kiinni.

Tämän kaiken kertoi Brodde muutamalla sanalla Tordille, joka tietysti
ei halunnut muuta kuin kuulla vain pääasian.

"Päästyäni toisen oven ohitse", jatkoi Brodde, "huomasin tulleeni
suureen huoneesen ja sinne pysähdyin, sillä kuulin tuttuja ääniä
viereltäni... Siellä oli näet seinässä kivien lomassa rako, josta
pilkisti valoa. Ja sen kautta kuulin myös puhujan äänen ja toisen, joka
vastasi..."

"Ja keittenkä äänet kuulit?" kysyi Tord mieli kovasti jännityksissä.

"Puhuja oli ritari Jost von Bardenvleth ja se, joka vastasi, oli Iliana
neiti."

Ritari seisoi siinä niin vaaleana kuin lumi hänen jalkainsa juuressa ja
hän tarttui Broddea käsivarresta kiinni pusertaen siitä niin hurjasti,
kuin olisi tämä ollut ritari Jost von Bardenvleth omassa persoonassaan.
Mutta Brodde, jota ei nyt mikään liikutus hämmentänyt, näki asian sen
oikeassa valossa ja kiirehti senvuoksi vastaamaan:

"Jos tahdotte pelastaa neidon, Tord ritari, niin vaaditaan siihen nyt
ennen kaikkea tyyneyttä... Vähinkin varomaton sana voi jo syöstä hänet
turmioon. Yksi tie vain vie nyt pelastukseen ja se on -- salainen
käytävä..."

"Minä revin linnan hajalle perustuksia myöten... Ei kiveäkään kiven
päälle saa jäädä!" raivosi Tord.

"Ajatelkaa kuningasta, Tord herra!" hätäili Brodde. "Jos neito onkin
täällä linnassa, ei se siltä asiaa muuta. Olen kuullut teidän ja Niilo
herran kertovan, että kuningas on antanut lupauksensa Jost ritarille.
Jos te nyt syytätte ritaria, että hän pitää neitoa täällä vangittuna,
niin ette te voi sitä toteen näyttää. Sillä ennenkuin ehdimme
tuntemaamme tietä vankilaan, on neitonen jo kuljetettu sieltä toista
tietä pois."

Tordin täytyi myöntää, että Brodde oli oikeassa.

Mutta velvollisuus johtaa omaa joukkoansa hävitysretkellä nyt, kun
olisi pitänyt auttaa neitosta, se sai hänet epätoivoon.

"Kautta Jumalan kalliin veren, mitä pitää minun tekemän?" sammalsi hän
huulet vapisten.

"Olkaa huoletta, herra. Jos jätätte vain tänne kaksi luotettavaa miestä
hevosineen odottamaan, niin pelastan minä neidon komerostaan... Hän on
teille uskollinen, sen kuulin siellä alhaalla, eikä hän anna kurjan
Jostin pakottaa itseään."

Tord mietti, ennenkuin vastasi, mutta lausui sitten:

"Minun täytyy nähdä hänet, puhua hänen kanssaan. Näytä minulle tie
hänen luokseen Brodde!"

Brodde teki vastaväitteitä, mutta se ei auttanut. Onni olikin aluksi
ainakin jossakin määrin heidän puolellaan, sillä se puoli pihaa, jossa
kaivo sijaitsi, sattui olemaan tyhjä. Tordin omat miehet olivat näet jo
lähteneet ja ritarien hevoset taas olivat linnanrappusten ympärille
sijoitettuina. He pääsivät siis onnellisesti kaivoon ja siitä
vaivalloisen käytävän läpi aina Iliana neidin vankilan vieressä olevaan
huoneeseen asti.

Täällä näkivät he valon pilkistelevän eräästä raosta ja Tord syöksyi
heti sen luo Ilianan nimi huulillaan.

Vankilasta kuului samalla kolinaa, niinkuin olisi ovi suljettu, mutta
sitten oli kaikki taas aivan hiljaista. Brodde tarttui kiivaasti
ritaria kädestä kiinni ja kuiskasi:

"Hiljaa, Tord herra, jos ette kerran neitoselle kuolemaa halua...
Luulen, että hänen vainoojansa on paraikaa siellä sisällä vankilassa."

Tord työnsi otsansa niin lujasti kiviseinää vasten, että sen olisi
luullut siihen merkin jättävän, mutta hillitsi kuitenkin sitten itsensä
ja alistui kuuntelemaan. Kauan viipyi, kauemmin melkein, kuin hänen
tulinen luontonsa voi kestääkään, ennenkuin vähintäkään ääntä sisältä
kuului. Epäilemättä oli sisälläolija kuullut huudon, mutta, kun ei
tiennyt tai saattanut aavistaakaan, että ketään voisi lähellä löytyä,
piti hän kai selvänä, että joku oli seurannut hänen jälkiään. Ja siksi
kai hän viivyttelikin nyt, kunnes voi saada varmuuden, ettei niin ollut
asianlaita.

"Tuon teille vain veljeni käskyn, ylhäinen neito!" kuului lopulta ääni
sisältä. "Olosuhteet ja te itse pakotatte veljeni pitämään teidät
vankina täällä, mutta teiltä ei tule siltä puuttumaan mitään niistä
mukavuuksista, joita yhteiskunnallinen asemanne vaatii, ei ainakaan
niin kauan kuin täällä oleskelette."

Ei mitään vastausta. Oven narina vain, kun se suljettiin, tunkeutui
raon läpi heidän korviinsa. Brodde jätti samassa huoneen, pitääkseen
vahtia kaivossa. Mutta Tord asettui ihan raon viereen ja kuiskasi:

"Iliana, oletko yksin?"

Hetkinen kului ja Tord uudisti taas kysymyksensä. Silloin kuului ääni
muurin läpi:

"Kuka kuiskaa nimeäni?"

"Se on Tord, oma Tordisi, Iliana!" lausui tämä jo kovempaa ja lisäsi,
samassa kun rautaanpuetulla kädellään tahtoi ikäänkuin musertaa
mureniksi edessään olevan kiven: "Jumala armahtakoon meitä, Iliana,
velvollisuuteni kieltää minua nyt viipymästä, mutta yöllä annan murtaa
muurin tästä ja pelastan sinut. Voit huoleti luottaa siihen mieheen,
joka kuiskaa sinulle minun ja Niilo Bonpojan nimen... Oletko kuullut
nyt?"

"Olen, olen, Tord", kuiskasi Iliana murtuneelle äänellä, "mutta
kiiruhda Tord!... Hän oli äsken täällä, tuo kurja ritari, ja sanoi
silloin, että minut vietäisiin kauas pois, ja että vankeuteni kestäisi,
kunnes hänen pyyntöönsä myönnyn."

"Mutta miten olet joutunut sen konnan valtaan?" kysyi Tord.

"Olin matkalla setäni luota Lillöstä isäni linnaan Hallannissa, kun
keskellä yötä majatalossani Helsingborgissa isäntäni tytär tuli juosten
luokseni ja ilmoitti, että Kaarlo kuningas koko Ruotsin armeijan kanssa
lähestyi kaupunkia. Seurueeni päällikkö oli sentähden lähettänyt
minulle sanan, että rientäisin, sillä hän aikoi lähteä matkaan jo
samana yönä. Riensin matkaan ja istuin rekeen, joka saattoikin minut ei
isäni luo, vaan tänne linnaan."

"Kautta Jumalan kuoleman, Iliana... Tahdonpa, sen vannon, vielä kerran
nähdä tuon kavalan ritarin veren vuotavan! Nyt on vain ensin saatava
sinut vapautetuksi. Sitten Iliana ... sitten vihitämme me itsemme jo
tänä yönä... Olen hankkiva papin sillä aikaa kun odotan sinua."

Iliana ei puhunut mitään, mutta Tord piti sen selvänä, että hän
siinä asiassa oli hänen kanssaan samaa mieltä. Ja nyt kun asia oli
hänen mielestään selville puhuttu, muisti hän yht'äkkiä taas
velvollisuutensa. Hän sanoi siis Ilianalle hyvästi ja riensi käytävää
pitkin kaivoon, jossa tapasi Brodden.

"Reippaasti vain toimeen, Brodde!" sanoi hän lyöden tätä olkapäälle,
"pelasta ylhäinen neito ja sinä olet silloin minulle yhtä rakas kuin
ystäväni Niilo... Hollinger ja hänen isänsä, luulen, että heihin voit
luottaa..."

"Heidän kanssaan otan vaikka minkälaisen uhkatyön toimittaakseni!"
vakuutti Brodde.

"No niin, he odottavat sinua ja neitoa hevosten kanssa ulkopuolella.
Koska luulet olevasi valmis?"

"Alan työni heti, Tord herra, mutta ennen keskiyötä en luule siltä
voivani päättää sitä. Olisi suotavaa, että neito saisi miehen vaatteet,
sillä vaikka onkin keskiyö, on kuninkaan vahdeilla siltä silmät terävät
kuin ilveksellä."

"Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua on sinulla vaatteet... Ja nyt
Jumala vain kanssamme!"

Tord kiipesi köyttä myöten kaivosta ylös. Juuri kun hän pääsi kannelle
tuli musta varjo hiipien häntä kohti. Tord hätkähti ja tarttui jo
tikarinsa kahvaan, joka riippui hänellä miekan hihnaan kiinnitetyissä
hopeavitjoissa. Jost ritari seisoi siinä hänen edessään.

"Tekö täällä, Tord herra", lausui ritari pehmeällä, hivelevällä
äänellä, "ja kuningas kun varmaan luulee teidän olevan jo hyväsen
matkan päässä Borgebyn linnasta!"

Vaikka Tord tiesikin olevansa nyt ritarin suhteen voiton puolella, oli
kuitenkin vähiltä, ettei hän siltä ilmaissut itseään. Kiusaus oli kovin
suuri saada nyt kahden kesken kerrankin oikein masentaa tuon kavalan
ritarin. Ja hän sai panna koko hillitsemiskykynsä liikkeelle, joka
hänellä muuten ei ollutkaan niin erittäin suuri, voidakseen tyynnyttää
mielensä ja salata ritarilta hänen tappionsa Ilianan suhteen. Hän siis
vain koitti saada ritarin ymmärtämään, mitä oli ollut kaivosta
hakemassa, osottaen hänelle kilpikoristusta ja kertoen samalla, miten
oli sen kadottanut ja löytänyt taas.

"Se mahtaa olla teille erittäin rakas, tuo kilpikoristus!" huomautti
Jost herra hymyillen.

"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka
uskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen... Silloin ei hän
olisi suurenarvoinen."

"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!"

"Olen saanut sen eräältä ystävältäni... Se on mitä hienointa tekoa...
Tulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän
isänmaassanne..."

"Joka on ollut isänmaani", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi
saada hänet pois kaivon läheltä. "Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo
kuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin
isänmaani."

"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä...
Mutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna.
Ensimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisella
tulella."

"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut",
keskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli
oli osunut maaliinsa.

"Niin on, merkillinen kultaseppä todella... Mutta asiaan taas. Toinen
kuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan
rukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä...
Mitä siitä taulusta arvelette Jost herra?"

"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!" mutisi Jost ritari.

"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan
alle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet
hänen konnantekonsa tiedossa... Mitä sanotte nyt, Jost herra...? Eikö
sellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?"

"Enpä tiedä", vastasi Jost aivan rauhallisena. "Minun mielestäni olisi
se saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain
pahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun,
jolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!"

"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi."

"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa
näette?"

"Se on Niilo Sture!" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja
lisäsi sitten: "Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon
kultaseppä ei ole mitään piirtänyt... Ja sitä ei hän tule tekemäänkään,
sillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia
huonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von
Bardenvleth?"

"En...!"

"Kosto, eikä mitään muuta!" virkkoi Tord.

He olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat
kajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne
muuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.

Täällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni.
Tord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin
puoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä
hetkisen halveksivasti.

"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari", sanoi hän,
"jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen."

Hurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista.
Mutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy
huulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen
seisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa
läheni häntä muurin viereltä.

"Olin sittenkin oikeassa", sanoi toinen, "siellä on siis todella
olemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis
edelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan,
veli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari
suinkaan jätä keksintöään käyttämättä... Se oli hänen äänensä, jonka
kuulin alhaalla vankilassa."

"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa
hukattavana... Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!"

Viime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen
arkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von
Bardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut
toimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja
tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut
tarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia.
Selonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz
ritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä
alhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet
levottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt
tähän saman vaikutuksen.

Kuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan
vanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja
huoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän
saman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies
oli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se
sijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt
linnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti
tutkittava.

Siinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle,
kuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet
ritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen.
Ja nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin
kiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito
millä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.

Mitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana
neiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.

"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!" sanoi Jost
kauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.

"Ja sinä, veljeni...!" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä
keskeytti hänet äkisti.

"Sananen, Jost... Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi
antaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?"

"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen.
"Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo
minulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä
tämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla
ole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta."

"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?"

"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan
saksalainen ritari saata sulattaa... Mutta enemmän siitä toisella
kertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme
lupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma,
että hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt
paremmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen
aikana."

"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!" vastasi veli.

"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä
rekineen odottaa... Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä."

Kuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi.
Nojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä
alhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja
kuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos
näet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi
vankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi
kuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.

Mutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla
yhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen
sydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost
seisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta
pihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.

Eräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä
kohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan,
mitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä
kolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.

"Alas, alas, lemmon konna!" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin
huomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.

Mies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen
luokseen.

"Liian myöhään, Hollinger!" huudahti hän.

"Liian myöhään!" kertoi Hollinger.

"Heti matkaan!" komensi Brodde. "Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä
kaukana linnasta eivät he voi olla."

Ja heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri
haaroille pois Borgebyn linnasta.



XI.

Kuolleen kuningattaren rukous.


Tunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt
eteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli
suunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti
perille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain
miesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko
niinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski
silloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä
viheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt
sinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt
ratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa
liikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen
tiensä kulki.

Saman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin
perustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle
kertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen
samosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen
aikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja
väkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin
kaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli
tuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä
taivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin
Pohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.

Mutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.

Verisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin
armeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä
loppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit
taivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä
tulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena
ja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti
ijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.

Lundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan
arkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa
tuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa
lukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari
Akselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja
reippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään
lempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta
saatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta
koko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa
joutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan
noussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.

Kaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa
Malmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään
matkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan
Dalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän
oli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa,
jos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa,
yht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin
toisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli
vaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä
voisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi -- ne molemmat yhdessä saivat
kuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään
joukkoineen Dalbyn luostaria kohti.

Vihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja
muutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä
mukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen
kaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät
suoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja
sädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten
rintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten
kavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.

Vihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä
ratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana
kilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle
sivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo
kuningas jo ritareineen tuli kohti.

Ankara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo
mies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja
notkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti
itseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara
oli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin.
Niin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle,
kun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä
varuksissa.

"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!" huusi
hän ryntäävälle kuninkaalle.

"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!" vastasi tämä hyökäten
hurjalla vimmalla ritarin kimppuun.

Taitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti
huomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa.
Niinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta
halkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin
töyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus
ei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä
voitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän
unhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti
iskujaan.

Samallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita
kajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat
haavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota
enemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän
oli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui
siis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui
herkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän
heti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli
koko laajan kentän.

Senvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa
kamppailuaan.

"Varo itseäsi, Kaarlo!" huusi ritari. "Näyttää siltä, kuin olisivat
poltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!"

Kuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain
voi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan.
Silloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.

"Nyt olet vankini, kuningas!" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta
vyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä
kiinni.

Mutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön
poikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä
huusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi
silloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten
jo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan
hevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän
pääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.

Pieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän
puitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin
voimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.

Kaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua,
ettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen
pitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin
lähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata.
Kuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli
vihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä,
tuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko
kuolema tai vankeus -- vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.

Silloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli
kuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti
heti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.

"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne... Hevosella
täällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä
voitte pelastua vielä."

"Kuka olette?" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman
vaaransa.

"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!" vastasi ritari.
"Mutta kiirehtikää, kuningas... Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat
metsän rannassa... Alas, alas, Kaarlo kuningas!"

Kuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen
kallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.

"Nimesi?" kysyi kuningas.

Mutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.

"Tässä on sitten muisto sinulle!" huusi kuningas ojentaen ritarille
tikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli
hämärässä. "Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle...
Tahdon lunastaa sen takaisin linnalla."

Kuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän
ritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja
odotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.

Musta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin
metsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun
luostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi
kuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa.
Ritari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse
käänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman
kautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän
satulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua
metsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä
pysähtyen kuuntelemaan.

Pian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin
pani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.

Se oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin
hurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa
metsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.

Tämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa.
Hänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi,
oli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei
hän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu
kuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa
oli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen
ratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään
säkenöivää miekkaa.

"Voitto on meidän!" huusi hän päästyään omain miestensä luo.

Se kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin
kääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta
ritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet
rivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä
hurjistuneempina eteenpäin.

Kului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.

Kuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen.
Paluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman.
Kuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleena
kentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.

Mutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa
taisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli
vihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli
mustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa
hämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset
vai mustat.

Kuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen
valkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen
kärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty.
Hevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.

Kuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.

Pian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon
ystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet,
joiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.

Sittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä
olivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen -- edellisestä
kiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin -- vetäytyi kuningas
koilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin
viipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä
lähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger
Trollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert
Krummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin
saattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.

6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan
Itägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan.
Tullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän
oli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja
Hallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi
antava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas
siitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella
puolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen
taas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon
laitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan
ja tervehtiessään sen porvareja.

Laivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen
käskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja
Söderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa
muussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain
aikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen
odottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin
tietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat.
Herra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla
samana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan
puheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt
uuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan
vanhasta verkosta käsiinsä.

Vadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg,
abbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet
Ruotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli
tapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55
vuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että
Tanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin
tiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo
kuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana,
kruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.

Kuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen
mitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha
voimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä
seurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin
toimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin
lähtiessä oli asia jo ratkaistu.

Samaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa
osassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen
ristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa
Kaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa
siitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa,
joiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä
pakenivat.

Harmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän
liikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin
pitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja
vapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen
päätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa
olivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti
huomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi
kultaa.

Lopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui
ristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan
lattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät
poistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti
näkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä
paikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken
ristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään
sitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti
tapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.

Hän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi
tahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta
sitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja
lukitsi oven mennessään.

Hiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa
ennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta
ympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti
kauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen
ryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä
ritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja
paikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.

Pian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät
eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren
sairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse
halusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja
astui sinne sisään.

Siellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen
lipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli
siihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt
muinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä.
Ei hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen
vieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.

Kuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.

"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä,
"tuon sinulle sanan kuningattareltasi."

"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.

"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."

 "Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti
hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja
ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."

"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.

"Mitä rohkenet väittää, munkki... Tiedätkö edes, mitä kuningattareni
puhui minulle?"

"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole
voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."

Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain
vihastuneena.

"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan
rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun
kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain
Jumalaa... Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin
tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."

Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei
ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja
salaperäinen esiintymistapakin.

"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui
hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin
kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on
uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis... tahdon täyttää
hänen pyyntönsä."

"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin
kuulustelematta tuomita... Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei
uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää...
Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"

Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.

"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!... Jos kavaltaja sisältyy
kuningattareni rukoukseen ... niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo
enää mitään kuulla."

"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan...
Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä
syöksytte, olen nyt luoksenne tullut... Tahdon puhua teille
kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon!
Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas... Laskekaa käsi
sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja
toistaa tuon sanan kavaltaja."

Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla,
antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa
puhettaan.

"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen
puristettuina.

"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota
syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin
linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas
kuoli."

"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden
ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.

"Niin, kuninkaani... Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota
kannatte kaulassanne..."

"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"

"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.

Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin
olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja
onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet
kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja
hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän
kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:

"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi
teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi,
kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne,
oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille
mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa
teille tuottanut... Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja
välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin
määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta
hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te..."

"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden
pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun
asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät
kalpenemaan."

"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää... Ja
sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä
onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä
vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä
henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."

Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen
rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja
kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee.
Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän
ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla
auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla.
Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä
kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin
on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja
valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa,
riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut.
Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin
ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat.
Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta
pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.

"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas...
Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan
toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla
jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit,
jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne.
Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun
haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen,
kummanko kaulaketjun valitsette."

Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa
määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin
ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja
ystävälliseksi.

"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille... Tahdotteko kuulla ne
nyt?"

Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.

"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"

Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei
liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen
yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa
kuiskasivat rukouksen.

"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas
taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen
velvollisuuteni tehnyt...! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä,
rukoile kuninkaan puolesta!"

Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa
taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja
kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui
ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse,
puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista
ovea.

Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä
hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.

Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi
avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi
huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.

Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar
oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen
ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven
ja astui sisään.

Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista
riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä
yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit,
rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta
ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin
olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi
sitä ajatellessa hänen poveensa.

Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan
kysymyksensä:

"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."

"Tahdon!" kuiskasi kuningas.

"Niin kuunnelkaa sitten!... Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu
teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten
on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta
senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te
vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan..."

Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi
tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.

"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo
asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei
ole... Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se
kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on
teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne... Sitten
voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne,
niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei
takaisin tuo... Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt.
Matkani määrä on nyt kaukana täältä... Voin kuitenkin vielä, jos Herra
voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne...
Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme... Herra suokoon
sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se
toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"

Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi
hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan
sydämeen.

Sitten katosi hän hiljaa ovesta.

Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.

       *       *       *       *       *

Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai
Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat
uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.

Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli
Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan
elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin
edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi
ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen
kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski
Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman
linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.

Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman
esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin.
Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja
ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa.
Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat
tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän
hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa
Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi
kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin
lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput -- se oli varhain
aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen -- kun hän sai
jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.

Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan
takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi,
jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan.
Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi
vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja
katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa
ja kiiti ulos merelle.

Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän
heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää
elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita
Kristianin uhkaamia linnoja.



XII.

Salainen sanansaattaja.


Myöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan
ritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa
seljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.

Tämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina,
miehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin
salakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi
kaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt,
sekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina
neuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään
toimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg
oli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut
Hammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.

Tuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita
rouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra
kertoi:

"Kuningasta", lausui hän, "huolettaa kovasti ne esteet, joita
kaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon
kanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan
turmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi
taisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät
kumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän
ja vahingon osaksemme."

"Kuinka sinä puhut, Erengisle!" keskeytti Briita rouva. "Tuntuu kuin
emme enää olisikaan siitä asiasta yhtä mieltä, että meidän tuon suuren
tuuman kolmen valtakunnan yhdistyksen vuoksi täytyy sallia Kristian
kuninkaan, jolla jo on Norja, myöskin..."

"Ymmärrän tarkoituksesi puhumattasikin", keskeytti mies. "Minä vain en
koskaan voi käsittää tuota kaunista puhetta kolmen valtakunnan
yhdistämisestä, jossa Ruotsi itse asiassa tulisi olemaan vain osa
Tanskaa... Olen ollut Engelbrektin seurassa, olen ollut kuningas
Kaarlon. Ja sitä puhetapaa, jota he ovat käyttäneet, olen aina paljoa
paremmin ymmärtänyt. Siksi ottaakin nyt sydämeeni kipeää, kun näen,
miten huolet kuninkaan mieltä murtavat... Kuitenkin toivon, että Jumala
vielä armahtaa Ruotsinmaata."

"Sitä samaa toivon minäkin yhtä hartaasti kuin sinä itsekin
Erengisle... Mutta minkälainen oli muitten mieliala kokouksessa?"

"Paljon he lupasivat ja kauniita sanoja oli heillä yltäkyllin!"

"Sitähän kuunnella kannattaa...!"

"Niin, muitten suusta kyllä!" vastasi ritari kiukkuisena, "mutta ei
niitten, jotka eivät ole kyenneet kuninkaan käskyjä täyttämään..."

"Keitä tarkoitat?" kysyi Briita rouva viekas ilme kasvoissa.

"Niitä kolmea, jotka olivat suuriäänisimmät ja lupasivat nyt mitä
lupasivatkaan Vadstenassa..."

"No keitä he olivat?"

"Herra Kustaa Olavinpoika Älfsborgista, herra Tuure Tuurenpoika
Axevallasta ja herra Eggert Krummedik Rumlaborgista!"

"Se on siis Hallanti joka taas aivoissasi kummittelee!" huomautti
Briita rouva hymyillen.

"Niin, Hallanti se on", lausui ritari. "Jos nämät herrat olisivat
täyttäneet kuninkaan määräykset, niinkuin hänen lankonsa Kustaa
Kaarlonpoika teki, niin olisi Hallanti nyt yhtä autio, kuin Skåne ja
Blekingekin. Ja silloin ei olisi Tanskan kuningas koskaan voinut niin
pian ehtiä Älfsborgiin tai Lödösen edustalle, kun hän nyt todella
ehtinyt on."

"Ehkä olettekin oikeassa siinä, herrani ja mieheni."

"Ja mikä häpeä vielä, että kuninkaan nyt todella täytyy tyytyä näihin
heidän lupauksiinsa sen asemesta, kuin hänen pitäisi rangaista heitä...
Onko sellaista siedettävä, Briita? Sano, onko siedettävä?"

"Suuren tieltä täytyy pienen aina väistyä... Sillä voimme lohduttaa
itseämme, Erengisle!" vastasi Briita rouva avainkimppuaan kalistellen
ja oikaisi samassa pari poimua hameestaan.

"Ja kuka on suuri ja kuka on pieni?" kysyi Erengisle kiukkuisen
näköisenä.

"Kukako on suuri, kysyt?... Niinkuin se nyt vastausta kaipaisi! Kumpi
on suuri, kun on Tanskasta ja Ruotsista kysymys?"

"Ruotsi, Briita rouva!" huusi ritari lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan
tammipöytään, niin että Briita rouva hypähti peljästyneenä
istuimeltaan.

"Mainitsemasi totuus vaatii kai noin sitovan vahvistuksen!" virkkoi
tämä ylpeä hymy huulillaan.

"Rakas Briita, sinun täytyy nyt kerrankin muistaa, että ruotsalainen on
ruotsalainen ja tanskalainen tanskalainen... Ja sille en nyt mitään
voi, etten saata ruotsalaista vertani tanskalaiseksi muuttaa!"

"Ja kuitenkin saattaisit vuodattaa sen, jos niin tarvitaan... Kuinka
voit muuten ruveta vertaamaankaan tätä syrjäistä maata Tanskaan,
Tanskaan, jonka koko maailma tuntee... Missä on Ruotsilla Valdemar
suurensa tai Valdemar Sejerinsä...? Ja koska olet Euroopassa kuullut
puhuttavan Ruotsista? Meneppä pyhän isän luo Roomaan ja sinä saat
kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat
osia.. Mene Pariisiin. Sen yliopistossa saat kuulla puhuttavan Tanskan
maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia! Ja niinkuin Eurooppa ei
tunne mitään muita kuninkaita pohjoismaista, kuin meidän Valdemarimme,
niin eivät paavi, keisari ja oppineet koskaan puhu Ruotsista tai
Norjasta, vaan ainoastaan Tanskasta. Kun he sanovat Tanska,
tarkoittavat he sillä Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa... Niin on asianlaita
ja sitä ei voi muuttaa..."

"Niin, sitä ei voi muuttaa...!" mutisi mies harmistuneena.

"Ja miksi tulla sitten sanomaan, että Ruotsi, joka on osa tästä
kokonaisuudesta, että se olisi suurempi kuin kokonainen, kuin
Tanska!... Todellakin, Erengisle herra, vaikkapa puhtain ruotsalainen
veri virtaisikin suonissanne, niin totuutta ette siltä voine kieltää."

"Tuota puhetta en käsitä, Briita, käsitän vain, että jos karhu meidän
metsissämme repii revon, joka on tunkeutunut hänen metsästysmailleen,
niin on karhu väkevämpi repoa, vaikka ei sitten kukaan auringon alla
tuntisikaan hänen urostekojaan ja voimaansa... Ja siinä kyllin, Briita
rouva!"

Briita rouva, joka tunsi miehensä paremmin kuin tämä itse tunsikaan
itseään, ei koskaan koskettanut hänen heikkoon kohtaansa enemmän kuin
tarpeellista oli ja sen teki hän siinä tarkoituksessa, ettei
synnyttäisi miehessään epäluuloja itseänsä kohtaan. Siksi siirtyikin
hän nyt heti huomatessaan ritarin kiihtymyksen toiseen aineeseen, joka
tälle oli suuremman arvoinen. Muuten Erengisle herraa enemmän miellytti
vain, että vaimonsa niin suoraan uskalsi ajatuksensa julki lausua.
Häntä ei näet miellyttänyt sellainen väki, joka kaikkeen myöntyi.
Päinvastoin rakasti hän rohkeaa väittelyä yhtä paljon kuin rohkeaa
miekan iskuakin. Molemmat vaativat uljuutta ja ketään ei hän niin
kernaasti uskonut kuin sitä, joka pelotta uskalsi häntä vastaan
väittää.

"Keitä oli kuninkaan seurassa hänen Vadstenaan tullessaan?" kysyi
Briita rouva.

"Hänen seurassaanko, kysyt?" lausui Erengisle herra itsetyytyväinen
hymy huulillaan. Hän luuli nyt kerrankin voivansa kurittaa nokkelaa
vaimoansa, vaikka ei siltä voinutkaan heti luopua jäykkyydestään.
"Hänellä oli serkkunsa mukanaan, uljas Tord herra... Siinä se on ritari
minun mieleni mukainen!"

"Sitä en suinkaan epäile... Mutta eikö hänellä muita ollut seurassaan?"

"Oli myös tuo saksalainen ritari Jost von Bardenvleth..."

"Hän on nyt kai parantunut jo Skånessa saamastaan vammasta?"

"Parantunut... vammasta, hm!" mutisi Erengisle herra. "Mikä vamma se
muuten mahtoi olla, sen lempo arvatkoon. Jaloillaan hän vain nyt taas
on ja yhtä suuressa suosiossa kuin ennenkin... Hän kuuluu saavan
Viipurin linnan!"

"Ritari raukka!" lausui Briita rouva tuskin voiden salata
mielihyväänsä. Se jäi hänen mieheltään kuitenkin kokonaan huomaamatta.
Ja saattaakseen häntä vielä enemmin harhateille, lisäsi hän:
"Sanottiin, että hän taittoi jalkansa yöllisellä retkellä."

"Niinhän sitä sanottiin", selitti Erengisle herra. "Kuinka sen asian
laita muuten lienee, sen tietää hän itse paraiten... Palatessani
pimeänä aamuna retkeltäni takaisin Borgebyn linnaan, kuulin pihalla
kuninkaan luokse mennessäni niinkuin olisi siellä pimeässä joku
vaikeroinut... Käskin erään miehistäni tutkia, mistä se kuului. Silloin
löysi hän ritarin puolikuolleena kaivosta. Hän oli loukkautunut
ratsastusretkellä, mutta hänellä oli kumminkin ollut vielä niin paljon
voimaa, että oli saanut hevosensa talliin. Pihan yli kulkiessaan oli
hän vasta uupunut, ei ollut kauemmaksi jaksanut... Ja nyt oli ritarilla
taas surua. Veljensä oli kaatunut Älfsborgin edustalla Tanskan
kuninkaan sitä piirittäissä."

"Mitä kerrotkaan, Erengisle!" keskeytti Briita rouva.

"Kerron vain, mitä olen muilta kuullut... Linnan edustalle marssiessa
oli ritari ratsastanut aivan joukon etunenässä ja lakissaan oli hänellä
ollut kultainen solki. -- Olisi pitänyt silloinkin rautalakkia
päässään. -- Linnasta tähtäsivät ne solkeen. Ja luoti sattui silmäin
väliin, sillä seurauksella että mies putosi heti hevosensa seljästä
alas. Hän oli arkkipiispa Tuvella linnanhaltiana, ennenkuin muutti
kuninkaan palvelukseen."

Samaan suuntaan jatkui keskustelu hyvän aikaa. Mutta kun ritari sitten
oli mennyt maata ja kun talossa jo kaikki uinui vanhurskaan unta, nousi
Briita rouva taas ylös juuri kellon kahtatoista lyödessä. Jo
lapsuudesta oli häntä öillä vaivannut unettomuus ja noin vuoden ajan
oli se säännöllisesti rasittanut häntä keskiyön aikana. Mutta tunnin
kuluttua rupesi häntä taas unettamaan ja silloin meni hän uudestaan
maata. Sama se oli nyt asianlaita tänäkin yönä. Hetkisen istui hän
makuukamarinsa ikkunassa. Mutta sitten heitti hän viitan hartioilleen
ja astui viereiseen huoneeseen, josta oli laaja näköala yli vallihaudan
kauas toiselle puolelle virtaa.

Täällä käveli hän levottomana edestakaisin, mutta pysähtyi sitten
äkisti.

Kimeä, vihlova vihellys kuului toiselta puolen virtaa.

Hän kiirehti ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Varovasti pisti hän
päänsä esiin katsellen joka suunnalle. Linnanmuuri ulottui tällä puolen
virtaan asti, niin että mitään vahtimiestä ei siis peljätä tarvinnut.

Toisella puolen virtaa liikkui haamu, joka hiljalleen kulki pitkin
rantaa nostosillalta poispäin.

Nopeasti tarttui Briita rouva joutseen, joka hänellä oli huoneen
nurkassa verhon taakse kätkettynä. Huolellisesti tarkasteli hän nuolta,
jonka ympärille oli paperikaistale kierrettynä, asetti sen sitten
jänteelle ja ampui aivan samaan suuntaan nostosillasta, kuin äsken oli
miehen nähnyt kulkevan. Sen tehtyään istui hän vielä hetkisen aikaa
ikkunassa katsellen ulos, mutta sulki sen sitten. Kesäyön puhdas ilma
tai itse ruumiin liikunto näytti vaikuttaneen häneen erittäin
virkistävästi, sillä tuossa paikassa katosi hänen unettomuutensa ja
ennen pitkää uinui hänkin jo vanhurskaan unta.

Seuraavana aamuna saapui Neriken laamanni, herra Pentti Steeninpoika
Örebrohon, jossa hänen oli määrä yhtyä veljenpoikansa, herra Niilo
Bonpojan, kanssa erään perintöasian vuoksi. Hän astui linnaan Erengisle
herran luo ja ennen pitkää saapui sinne myös Niilo herra. Erengisle
herra kertoi vierailleen sotauutisia ja vanha laamanni kuunteli
tarkkaavasti. Niin kertoi hän muitten muassa myöskin kuninkaan voitosta
Dalbyn luostarin luona päivää jälkeen Lundin hävityksen. Paljon hänellä
oli myöskin kerrottavaa urhoollisesta Iivari Akselinpojasta (Tottista)
ja hänen ottelustaan kuninkaan kanssa sekä kuninkaan omituisista
tiedusteluista, kun taistelu hämärän tullen oli loppunut.

"Kuulitte kai tekin siitä puhuttavan, Niilo herra?" sanoi hän tämän
puoleen kääntyen, "vaikka ette sattunutkaan silloin mukana olemaan?"

"Olin Tord herran seurassa", vastasi Niilo, "ja tunnen siis asiaa yhtä
paljon tai yhtä vähän kuin tekin, sillä te kai olitte silloin matkalla
Malmöhön..."

Mutta ritarien näin istuessa ja puhellessa ritarisalissa, meni Briita
rouva kaupungille. Hän kulki pitkin kiertelevää katua ja saapui lopulta
pienen, mitättömän näköisen mökin eteen, jossa asui erään Erengisle
herran sodassa kaatuneen asepalveljan leski. Briita rouva piti hänestä
huolta. Ja kaikki ylistivät hurskasta rouvaa, joka sillä tavoin hoiti
omaa väkeänsä. Mutta heti kun siitä puhumaan ruvettiin, pakeni Briita
rouva aina kainona pois.

Leski oli tuvassa yksinään ja Briita rouva kysyi häneltä, oliko kukaan
odottamassa häntä.

"On!" vastasi vaimo tanskalle murtaen ja viittasi samalla
sisähuoneeseen päin. Sitten meni hän ulos ja sulki oven huolellisesti
jälkeensä. Briita rouva voi siis olla varma, ettei tullut yllätetyksi.

Jäätyään yksin avasi hän heti sisähuoneen oven ja samassa astui sieltä
ritari Jost von Bardenvleth esiin.

"Te itse, Jost ritari!" huudahti Briita rouva, hämmästyen kovasti
ritarin nähdessään.

"Niin, minä itse, Briita rouva!" vastasi ritari, joka oli
yksinkertaiseen aseenkantajan pukuun puettuna. "Minä itse ja toivon,
että tämä kohtaus on teillekin mieluinen!"

"Miksipä ei!... Tulette isäni luota?"

"Niin tulen, vaikka vasta pitkien mutkien kautta. Kuitenkin luulen sen
asiallemme olleen enemmän hyödyksi kuin vahingoksi."

"No niin, Jost ritari... mitä tietoja tuotte isältäni."

"Ennen kaikkia sen, että hän sai onnellisesti sananne, ennenkuin se oli
liian myöhään... Kun Kaarlo kuninkaan kanssa saavuimme Tukholmaan, oli
hän jo ulkona saaristossa. Olin sitten mukana kuninkaan lähettämällä
laivastolla. Voitte uskoa, Briita rouva, että siinä oli vaivaa,
ennenkuin sai päälliköt alallaan pysymään... Lopulta se kuitenkin
onnistui..."

"Olen kuullut siitä huhuja", keskeytti Briita rouva.

"Vaara oli suuri?"....

"Olavi herralla ei näyttänyt olevan enää mitään pelastuksen toivoa, hän
oli näet syvemmällä lahdessa kuin Maunu. Epäilemättä olisikin hän ollut
mennyttä kalua, ellei sama keino, joka jo niin monta kertaa on maalla
saanut ihmeitä aikaan, olisi nyt laivastossakin vaikutustaan tehnyt...
Saattepa nähdä Briita rouva, että me tuota pikaa saavutamme
päämäärämme. Puhelin isänne kanssa eräänä synkkänä yönä. Meillä oli
yhtymys Vindön saarella."

"Ja mitä hän sanoi...?"

"Hän käski teidän luottaa vain arkkipiispaan!"

"Arkkipiispaan!" kertoi Briita rouva ajattelevasti päätään pudistellen.
"En tiedä miksi, mutta koskaan en ole voinut luottaa siihen mieheen...
Tosin hän on Kaarlo kuninkaan vihamies, on ollut aina, mutta ei hän
siltä Kristian kuningastakaan kauemmin puolusta, kuin itselleen hyväksi
näkee. Saatte vielä nähdä, Jost ritari, että aavistuksessani on perää
vaikka en voikaan itselleni enkä muille selittää, mistä ne tulevat...
Vallan kernaasti olisin siis nähnyt isäni jättävän tuon miehen omaan
rauhaansa Almarestäkeen."

"Teillä mahtaa olla terävä silmä, Briita rouva", lausui ritari
kohteliaasti. "Mutta luulen teidänkin pian tulevan huomaamaan, että
Almarestäke ja Tynnelsö ovat hyvät olemassa. Molempiin heihin sekä
Sigge piispaan Tynnelsössä, että arkkipiispaan voimme täydellisesti
luottaa. Ja molemmat odottavat he nyt vain linnoissaan monta sataa
ritaria ympärillään Kristian kuninkaan tuloa..."

"Mutta sitä ennen jo voi Kaarlo kuningas heidät perin pohjin
nöyryyttää... Se oli perin onneton sattumus että kuningas niin aikaisin
sai tietoonsa isäni hyökkäyksen Tukholmaa vastaan... Jos se hyökkäys
olisi menestynyt ja molemmat piispat sitten yhdistyneet häneen, samalla
kun Kristian kuningas olisi tehnyt hyökkäyksen Länsigöötinmaalle, niin
olisi Kaarlo joutunut kahden tulen väliin... Nyt se ei enää voi käydä
päinsä."

"Ja kuitenkin täytyy sen niin tapahtua."

"Millä tavoin, Jost ritari, millä tavoin?"

"Kristian kuninkaan täytyy tunkeutua Länsigöötinmaalta Tivedenin ylitse
Uplantiin... Siitä sopi arkkipiispa Olavi herran kanssa tämän ollessa
Tukholman edustalla. Ja teidän on siitä nyt annettava kuninkaalle
tieto. Kaikki on sitä varten jo valmiina, niin valmiina, että jos
Kaarlo kuningas nyt, kun tulee Vadstenasta Tukholmaan, uskaltaa ryhtyä
puuhiin heitä vastaan, he heti kieltäytyvät uskollisuuden valastaan.
Kaikki menee siis onnellista rataansa loppuun asti, Briita rouva, sen
saatte nähdä."

"Mutta jollei Kristian kuningas suostukaan tunkeutumaan Tivedenin yli?"
huomautti Briita rouva. "Jos hän ensin tahtookin saada Länsigöötinmaan
varmaan talteen ja sitten sen tehtyään suuntaa matkansa Vetterin
eteläpuolitse Itägöötinmaalle?"

"Se olisi paha asia", vastasi Jost miettivänä, "sillä se veisi aikaa...
Mutta se voi hänelle hänen omasta mielestään olla ainoa mahdollisuus
ja kun nyt oikein ajattelen asiaa, niin onkin se tie hänelle
turvallisempi. Siellä on hänellä Eggert Krummedik Jönköpingissä ja
Rumlaborgissa vastassa ja itse Itägöötinmaalla on hänellä paljon
ystäviä. Mutta silloin voi myös sopiva aika liukua hänen käsistään.
Kaarlo kuningas ehtii nöyryyttää piispat. Eikä hän suinkaan tunne
silloin sääliä Ruotsin kirkon päämiestä kohtaan. Parempi olisi
sittenkin, jos Kristian kuningas seuraisi isänne neuvoa. Kaikissa
tapauksissa on teidän saatettava isänne pyyntö perille ja kehotus, että
hän noudattaisi sitä. Eikä hän muuten enää taida niin kaukana ollakaan.
Sillä Lödösestä saamaini tietojen mukaan aikoo hän näinä päivinä
tunkeutua Länsigöötinmaalle ja silloin on hänellä heti Skara ja
Axevalla käsissään."

Keskustelu näytti molempia kovasti huvittavan sekä Briita rouvaa että
ritaria. Ja niinhän aina onkin tavallista, että kun kaksi samanväristä
liekkiä yhtyy, tulee tuli kirkkaammaksi ja hulmahtaa korkeammalle. He
tulivatkin ennen pitkää samaan päätökseen siitä, mitä oli tehtävä.
Briita rouvan oli jo samana päivänä lähetettävä luotettava
sanansaattaja Kristianin leiriin. Kun tämä asia siten oli päättynyt,
tarttui ritari Briita rouvan käteen ja kysyi silmät maahan luotuina,
nöyrällä, vapisevalla äänellä, oliko tämä saanut tietoja Hjulebergistä
ja herra Äke Akselinpojalta.

"Olen", vastasi Briita rouva. "Setäni on kovasti huolissaan tyttärensä
tähden, joka on jäljettömiin kadonnut. Sillä tiellä on hän vieläkin,
kun talvella lähti Iivari herran luota Lillöstä, juuri samaan aikaan
kun Kaarlo kuningas Skåneen hyökkäsi."

"Ja hänellä ei ole yhtään aavistustakaan, kuka hänelle on sellaisen
surun saattanut?"

"Ei yhtään! Hän pyytää nyt minun olemaan itsellensä apuna... Hänen
korviinsa on näet tullut, että Kaarlo kuninkaan lanko, herra Tord
Kaarlonpoika, on ollut aikomuksessa pyytää neidon kättä omakseen. Siitä
on hän saanut sen ajatuksen, että Tord olisi ryövännyt hänet, koska
hänellä ei ollut toivoa saada setäni suostumusta."

"Tord herrako ryöstänyt hänet?" lausui ritari teeskennellen. "Mitä nyt
sanotte, Briita rouva, en pidä uskottavana. Tosin ei Iliana neidillä
ole mitään Tord herraa vastaan, sen kyllä tiedän... Kuulin sen rouva
Margareeta Krummedikiltä, herra Krister Niilonpojan leskeltä. Minulle
kertoi hän sen jo aikoja sitten."

"Hyvä on, Jost ritari", lohdutti Briita rouva, "siitä konnantyöstä
otetaan vielä selvä... Ja setäni tahto on, niin, hän on vannonut
kalliin valan, että kuka tahansa tuokin Iliana neidin vapaana takaisin,
hän on saava neidon, sanokoon tämä siihen itse mitä tahansa...
Luottakaa vain minuun, Jost. Olen teidän ystävänne. Kun saan vain
pienenkin langan käteeni, niin kyllä vyyhdin selvitän."

"Hyvä, Briita rouva, ja silloin ei kiitollisuudellani tule rajoja
olemaan... Mutta sanokaapa minulle te, joka paremmin kuin muut tunnette
serkkunne mielen, eikö hän, jos häntä pakotetaan ... eikö hän ennemmin
silloin riistä henkeä itseltään, kuin myöntyy?"

"Riistä henkeä itseltään!" puhkesi Briita rouva puhumaan, ikäänkuin ei
hänen mieleensä olisi koskaan sellaista johtunutkaan.

"Sanotaan", lausui ritari mairittelevasti, "sanotaan, että Akselinpojan
jälkeläiset eivät anna pakottaa itseään."

"Akselinpojan jälkeläiset", kertoi Briita rouva uljas katse silmissä,
"Akselinpojan jälkeläiset, niin kyllä he oikeassa ovat, jotka niin
sanovat. Eivät he itseään pakottaa anna... Mutta en ole sittenkään
koskaan kuullut, että neito ennemmin riistäisi hengen itseltään, kuin
astuisi morsiustuoliin."

"Mutta jos hän on todella Tord herraan mieltynyt, niin voi se kyllä
tapahtua, koska ei hän saa astua siihen morsiustuoliin, johon itse
haluaa."

"Emmehän sitä varmuudella tiedä", lausui Briita rouva. "Jos Tord herra
on hänet ryöstänyt ja pitää nyt häntä vankinaan, niin on ainakin se jo
saanut tytön mielen muuttumaan. Ja siitä voitte olla varma, että sillä
nuorukaisella, joka pelastaa neitosen vaarasta ja esiintyy hänen
puolustajanaan, että sillä on hänen sydämensäkin."

Ritarin mustat silmät välähtivät nämät sanat kuullessaan, niinkuin
olisi uusi ajatus yht'äkkiä hänen aivoihinsa lentänyt.

"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta", lisäsi Briita rouva, "että
näet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää
häntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä
Roomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen
pelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön
henkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän..."

"Niin kuolkoon!" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: "Sekin
parempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä."

"Parempi on!" myönsi ritarikin siihen.

       *       *       *       *       *

Kaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva
Ruotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat
äärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat
olivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin,
kohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin
yhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen
mukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen
varjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan
ulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin
tavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä
varsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia
ystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan
poistaa.

On omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa
nyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa
ei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria
vastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo
Steeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut,
mutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen
menettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin
salaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan.
Kavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän
näkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen
rankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis
anteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään.
Hän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei
riko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai
sydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa
lujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia
puolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista,
jotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?

Kavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen
päästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat
julkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu
rintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä
Skåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän
itse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä
kukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti
kokonaan unhottaneen -- Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina
on ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen
kuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.

Kristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti
hänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika
Axevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten
Varnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä
kokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta,
ellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä
päivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle
Tukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin
ylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle
ottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.

Herra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure
Tuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin
viholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai
muuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert
herran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen
lisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa,
niin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi
sentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän
talonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä
nuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä
kiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin
täysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan
ottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: "Ik soll där
över in 1,000 dyvels namen!"[2]

Kaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena
huoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän
salakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä
ynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti
vilkastuvan ja ottavan osaa elämään.

Briita rouvan tavallinen unettomuus kesti kuitenkin edelleen ja tuntui
olevan yhteydessä hänen kiihottuneen ja riemuisen mielentilansa kanssa.
Sillä kun niin sattui, ettei häntä keskiyön jälkeen ollenkaan
unettanut, joka kuitenkin tapahtui perin harvoin, niin oli hän sitten
tavallisesti kauan aikaa mitä parhaimmalla tuulella. Silloin hän
myöskin antoi miehellensä perään, kuinka lujasti muuten alussa
lausuikin mielipiteensä.

Niin tuli syksy ja joka päivä odotettiin Itägöötinmaalta tietoja
Kristian kuninkaan tulosta Örebron edustalle. Yhtä mittaa kulki
Erengisle herra muureilla ja torneissa katsellen, että kaikki oli sitä
varten täydessä kunnossa. "Hän se ainakin vielä näyttäisi Tanskan
kuninkaalle, mitä ruotsalainen aatelismies aikaan saa!" lausui hän
taputellen ystävällisesti yhtä ja toista miehistään olkapäälle.

Oli jo syyskuu eikä vieläkään kuulunut mitään Kristian kuninkaan
tulosta. Tyytyväisenä hieroi Erengisle herra käsiään, mutta Briita
rouva oli taas mitä huonoimmalla tuulella.

"Eipä hän uskaltanutkaan tulla näkyviin, tuo sinun Kristianisi!" sanoi
hän sydämellisesti nauraen Briita rouvalle eräänäkin iltana.

"Ei, ei hän uskalla!" vastasi Briita rouva myöntyväisesti. Erengisle
herra siiristi silmiään katsellen rakasta vaimoaan, ikäänkuin olisi hän
ihmetellyt, että se oli todellakin hän, joka puhui.

"Hän ei uskalla!" toisti ritari kohottaen äänensä melkein kirkunaksi.

"Ei, hän ei todellakaan uskalla!" kuului Briita rouvan vastaus.

Posket punottaen katseli ritari vielä hetkisen vaimoaan, mutta sitten
löi hän nyrkkinsä rajusti pöytään ja meni ulos. Sisällä hän ei voinut
viihtyä, kun ei saanut tuttua, reipasta vastausta puheeseensa.

Mutta seuraavana aamuna oli Briita rouva taas entisellään. Ja hän se
puolestaan alkoi nyt kiistan puolustaen Kristianiaan tulisesti ja
voimakkaasti.

"Jumalalle kiitos!" huudahti Erengisle herra käsiään yhteen lyöden.
"Viime yönä olet varmaankin ollut kauan valveilla, Briita!"

"Niin olen ollut", vastasi tämä. "Ja sen kuluessa olen päässyt
varmuuteen siitä, josta vielä eilen olin epävarma."

"Mistä sitten?" kysyi mies silmät ilosta säkenöiden, kun voi taas
rauhassa ja levossa keskustella vaimonsa kanssa. "Mistä pääsit
varmuuteen, Briita rouva?"

"Että Kristian kuningas kyllä uskaltaa... Saapa nyt nähdä, onko sinulla
rohkeutta, Erengisle herra!"

"Sittenpähän nähdään, kun seisomme kuninkaan kanssa silmä vasten
silmää... En ole mies enkä mikään, ellen hänelle täällä Örebron
edustalla laita samallaista kohtaloa, kuin hänen saksalainen ritarinsa
Älfsborgin edustalla sai osakseen."

Paljasta tyytyväisyyttä loisti vain ritarin kasvoista, kun hän katseli
vaimoaan ja kuunteli tämän puhetta. Sillä hyvin tiesi hän, ettei tämä
kuitenkaan sydämessään toivonut sellaisen surun häntä kohtaavan
nimittäin että hänen pitäisi nähdä maansa vihollisen kuninkaan hänelle
uskoman linnan edustalla. Ja tavallisuudesta poikkeavalla innolla
riensi hän taas linnantupaan miestensä luo.

Mutta Briita rouva poistui linnasta ja kiirehti vanhan lesken luo,
jossa salainen sanansaattaja häntä jo odotti. Ei se kuitenkaan nyt
ollut Jost von Bardenvleth, vaan tuo jo ennenmainittu palvelija, joka
tavallisesti tietoja hänen ja hänen isänsä välillä kuljetti.

"Hauskaa nähdä sinua, Grumme", lausui Briita rouva kumartavalle
lähetille. "Sinä tuot aina iloisia uutisia... Tuletko nyt isäni vai
kuninkaan luota?"

Briita rouva oli riemua täynnä. Hän oli vakuutettu, että saisi kuulla
vain hyviä sanomia. Siksi ei hän kiinnittänytkään huomiotansa miehen
kasvoihin. Ja kuitenkin oli niissä, tavallista jäykkyyttä
lukuunottamatta, ilme, joka ei olisi pitänyt jäädä häneltä huomaamatta.
Vasta miehen vastauksen kuullessaan, säpsähti hän ja heitti häneen
tutkivan silmäyksen. Se tarkastus sai hänen kalpenemaan.

"Kuninkaan luota tulen", lausui lähetti, "ja sanomat, joita tuon,
voivat sellaisinaan olla joko hyviä tai huonoja. Kuitenkin uskon, että
se hedelmä joka kypsyy hitaasti, kypsyy samalla myös varmimmin."

"Pyhä neitsyt, mitä sinulla nyt onkaan kerrottavana? Onko Kristian
kuningas kuollut vai onko Kaarlo kuningas päässyt puuhiemme perille?"

"Ei kumpaakaan ole tapahtunut, Briita rouva, Kristian kuningas vain on
palannut kotiin jälleen ja kauan kai nyt luullakseni viipyy ennenkuin
hän taas takaisin tulee. Ette voi aavistaakaan, minkälainen vastaanotto
häntä kohtasi Holavedenin yli kulkiessa!"

Hän kertoi sitten juurta jaksain koko taistelun kulun, kuinka
tanskalaiset olivat pitkässä rivissä soittokunta etunenässä metsään
sukeltaneet, ja miten itägöötiläiset talonpojat olivat siellä
hyökänneet heidän kimppuunsa ja tuhonneet koko joukon. Sitten kertoi
hän, miten smålantilaisten hyökkäykset ja ruokatavarain puute olivat
saattaneet kuninkaan johtamat joukot nälän ja perikadon partaalle.
Näiden kuninkaan joukkojen oli vasta jälestäpäin ollut määrä seurata
etujoukkoa, jota sitten tuo onnettomuus Holavedenin metsässä kohtasi.
Sen lisäksi vielä olivat saksalaiset ratsumiehet alkaneet vaatia
palkkaansa ja jättäneet kuninkaan huutaen:

    "I Sweden kome wij nimmer mer,
    Ik quam hir mit Hengzte grote,
    Nu mo'st Ik lopen van hir to fote!"[3]

Mykkänä kuunteli Briita rouva kertomusta. Ja aivoissaan teki hän jo
suunnitelmia, miten vahinko taas paraiten korjattaisiin. Hän mietti
mielessään, voitaisiinko hänen ja muitten unionipuolueeseen kuuluvain
vehkeet paljastaa, jos Kaarlo kuningas taas heräisi uinailustaan ja
ryhtyisi vihollisiaan vastaan toimiin. Siinä suhteessa hän kuitenkin
pian rauhoittui. Hänen ja isänsä väliset tiedonannot, langat, jotka
hänet yhdistivät Kristian kuninkaaseen ja hänen ruotsalaisiin
ystäviinsä, olivathan ne niin hienosti punotut ja niin tarkasti
salatut, ettei terävämpikään silmä kuin Kaarlo kuninkaan olisi niitä
voinut erottaa.

Hän jäi siis vain miettimään, mitä lähimmässä tulevaisuudessa oli
tehtävä.

"Ja mitä Kristian kuningas on Ruotsissa voittanut, on siis taas tyhjiin
rauennut?" kysyi hän eli oikeammin lausui hän sen ikäänkuin pitkien
mietteittensä lopputuloksena.

"Aivan varmaa ei se vielä ole", vastasi Grumme. "Kaarlo kuningas tuli
suuren sotajoukon kanssa marssien Itägöötinmaalle. Ja sekin osaltaan jo
sai Kristian kuninkaan takaisin palaamaan. Kaarlo kuningas pysähtyi
silloin Vadstenaan ja nimitti siellä serkkunsa, Tord Kaarlonpojan,
marskiksi. Se tapahtui aivan hiljan, minun jo ollessani matkalla teidän
luoksenne."

"Tord herran ... marskiksi!" huudahti Briita rouva hymy huulilla, joka
selvään ilmaisi, kuinka vähän merkitystä hän tälle nimitykselle antoi.
Se ilmaisi myös samalla, kuinka vähän hän yleensä antoi arvoa Kaarlo
kuninkaan puuhille, olivat ne sitten minkälaisia tahansa.

Hänen katseessaan ilmeni melkein halveksimista asetellessaan siinä
silkkinauhaa paikalleen, josta hänen kauniisti koristeltu laukkunsa
riippui. Ja sama näytti olevan sanansaattajankin laita, mikäli sen
hänen jäykistä, kylmistä kasvoistaan voi huomata.

"Niin", lausui hän, "Tord herra on nyt Ruotsin marski ja hän se on
valloittava Länsigöötinmaankin takaisin... Sain sen kuulla Jost
ritarilta. Ja kaikki ovat siitä yhtä mieltä, etteivät kenenkään muun
toimet paremmin jouduta Ruotsia vihollisten käsiin kuin kuninkaan omat.
Tuure ritari Axevallasta nauroi sille, herrojen siitä puhellessa, niin
että hampaat suussa loukkua löivät."

"Tuure ritari Axevallasta?" tutki Briita rouva ihmetellen.

"Niin, hän oli kuninkaan luona Vadstenassa... Kuningas oli kutsunut
hänet sinne vastaamaan teoistaan Kristianin sotaretken aikana."

"Ja miten puolusti Tuure ritari itseään?"

"Hyvin hän puolusti... Hädällä ei ole määrää, katsokaas, ja sen osasi
ritari kuninkaalle niin mainiosti maalata, että hän tulollaan enemmän
voitti, kuin tappasi. Kuningas luottaa häneen nyt aivan sokeasti ja
marskikin on saanut käskyn, ettei ryhtyisi mihinkään tärkeämpään
toimeen kysymättä, ensin Tuure herran mielipidettä asiassa."

"Sen kyllä voin uskoa... Kaarlo kuningas on siis yhä edelleenkin
sokea."

"Sokea!... Tepä sen sanotte, Briita rouva, sokea on hän ja kun hänen
silmänsä aukeevat taas, loistaa kruunu jo Kristian kuninkaan päässä. Te
huomaatte siis tästä, että sanomat olisivat voineet olla huonompiakin
kuin ovat, koska näet Kristian kuninkaan nyt on täytynyt lykätä
toiveittensa täyttyminen kauas tulevaisuuteen."

"Mutta nuori marski voi huimapäisyydellään ja tyhmällä rohkeudellaan
saada aikaan, että kauniit suunnitelmamme ajaantuvat karille", virkkoi
Briita rouva puhujan viime sanoista välittämättä. "Olisi ollut
paikallaan, että Jost ritari olisi tunkeutunut hänen neuvonantajakseen,
koska ei itse tuota luottamustointa saanut."

"Niin hän kyllä aikoikin", kertoi lähetti, "ja kuningaskin sitä halusi,
mutta..."

"Mutta?" toisti Briita rouva kiihkeänä. "Mutta ... lausukaa se... Mikä
esti?"

"Tord herra kieltäytyi suostumasta siihen!"

"Sinä hämmästytät minua, Grumme", huudahti Briita rouva, "kieltäytyikö
Tord herra todella suostumasta?"

"Kyllä hän todella kieltäytyi... 'Yksin ja omalla vastuullani tahdon
marskinsauvaani kantaa', lausui hän kuninkaalle, 'muulla ehdolla en
sitä vastaan ota'!"

"Ja kuningas?"

"Kuningas hymähti vain ja mukaantui hänen tahtoonsa... Tord herra
ratsastaa nyt siis yksin kuninkaan miehet mukanaan Länsigöötinmaalle.
Tuure herra, niin ajatteli Kaarlo kuningas, valvoo kyllä marskin
tekoja."

"Tuskin siltä Tuure herra yksin", lisäsi Briita rouva miettivästi,
"mutta yhdessä Skaran Pentti piispan ja laamanni herra Pentti Gyltan
kanssa..."

"Pentti piispalla ja herra Pentti Gyltalla ei ole enää mitään
sanottavaa... Molemmat ovat he paenneet valtakunnasta ja seuranneet
Kristian kuningasta Tanskaan!"

"Enemmän rohkeutta ja viisautta olisin toki noilta herroilta
odottanut!" lausui Briita rouva. "Ei koskaan pitäisi mennä kauemmaksi,
kuin jää kannattaa, varsinkaan ellei ole venettä mukana, vaikka tosin
taisi moni olla siinä luulossa, että silta todellakin tällä kertaa
rakennettaisiin Tanskasta Ruotsiin."

Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui sitten lähettiläs, että hänen
aikomuksensa oli nyt suunnata matkansa Upsalaan ja Almarestäkeen ja
sieltä sitten Olavi herran luokse Visborgiin. Ja hän kysyi Briita
rouvalta, oliko tällä ehkä mitään sanaa lähetettävänä näihin
paikkoihin.

Mitään sellaista ei Briita rouvalla ollut ja siksi palasi hän linnaan
takaisin.

Mutta nyt huomasi Erengisle herra taas suureksi hämmästyksekseen, että
vaimonsa uljuus oli peljättävässä määrässä alentunut. Ja sen kokemuksen
teki hän sitten useampana päivänä perätysten. Kaikella on kuitenkin
määränsä ja Briita rouvakin rauhoittui vähitellen vastustaen taas
vanhaan uljaaseen tapaansa herraansa ja miestänsä. Niin tuli tieto,
että Tord Kaarlonpoika oli nimitetty valtakunnan marskiksi. Briita
rouva uskalsi paheksua sellaista nimitystä, mutta silloin löi Erengisle
herra vanhan tapansa mukaan nyrkkinsä pöytään ja sanoi:

"Niin totta kuin elän, sillä kertaa teki Kaarlo kuningas jotain, jota
hänen ei koskaan tarvitse katua!"



XIII.

Nuori marski.


Mutta Tord herra ratsasti miehineen Neriken läpi ja tunkeutui Tivedenin
ylitse Länsigöötinmaalle. Hänellä oli vain pieni joukko mukanaan, mutta
joka mies siinä oli valittua väkeä, ja hänen vierellään ratsasti Niilo
Sture. Joukkonsa pieni lukumäärä pakotti Tordia kiirehtimään. Hänen
täytyi tulla aavistamatta, iskeä yhtäkkiä kuin salama. Ja sellainen
menettelytapa se sopi hänen luonteelleenkin.

Ensin tahtoi hän puhdistaa maan tanskalaisista, joita siellä vielä oli
jälellä. Siksi ratsastikin hän melkein herkeämättä suoraan Lödöseen.
Miehiäkin se nopea matka miellytti. He näet olivat intoa täynnä päästä
vihollisen kanssa käsikähmään, näyttää sille mitä merkitsi syyttää
ruotsalaisia pelkurimaisuudesta. Ja itägöötiläisten voitto Holavedenin
luona lisäsi vielä heidän kiihkoansa. Siksi eivät he tunteneet
uupumusta, eivät vaatineet lepoa, he tahtoivat vaan eteenpäin. He
tuntuivat olevan rautaisia ponnistuksissaan. Etunenässä ratsasti Tord
ja Niilo ja heidän perässään miehet kolmittain.

Eräänä päivänä hämärän tullen ratsastivat he jo alas Tivedenin
viimeisiltä rinteiltä. Äänettöminä ajoivat nuori marski ja hänen
ystävänsä eteenpäin. He olivat kumpikin omissa ajatuksissaan ja vaikka
edessäoleva puuha olikin enimmän sydämellä, lentelivät heidän
ajatuksensa kuitenkin siitä huolimatta kaukana muilla mailla.

Tie vei pienen metsäjärven ohitse. Heidän ratsastaessaan sen rantaa,
pilkisti kuu pilvien lomasta esiin ja koko seutu muuttui kuin
taikaiskusta toisen näköiseksi. Järvi oli kirkkaan sininen niinkuin
teräskilpi. Ja sen kalvossa kuvasteli kuu niin kainona ja ujona, kuin
neitonen tuntiessaan lemmen ensi tunteen rinnassaan.

Hurmaava näköala sai ystävät pysähtymään.

"Tiedätkö, missä ajatukseni juuri nyt lentelivät, Niilo?" kysyi Tord
nojautuen samassa sivulle ja laskien kätensä ystävän olkapäälle, joka
oli siihen hänen vierelleen hevosensa pysäyttänyt.

"Jonkun tutun luona kai!" lausui Niilo hymyillen ja katseli uneksivan
näköisenä eteensä.

"Oikein arvattu, ystäväni, mutta missä?"

"Olisit kysynyt, kenen luona, niin olisin voinut helposti vastata.
Mutta kun kysyt, missä, niin on minun sitä mahdoton tietää, Tord."

"Ajattelin noita-akkaa Raisiosta!" lausui Tord vakavana.

Niilo katsahti kysyvästi ystäväänsä. Hän oli luullut, että tämän
ajatukset liitelisivät sydämensä valitun ympärillä ja nyt kuuli hän,
että hän ajattelikin noita-akkaa Raisiosta. Sitä oli hän kaikista
vähimmin voinut aavistaa. Hän itse oli sen jo aikoja unhottanut eikä
hän koskaan ollut sitä pitänytkään muuna kuin vain enteenä niihin
tapauksiin, jotka olivat hänen ruusunväriset aamu-unelmansa synkkään
yöhön peittäneet. Mutta toisin oli Tord asian ottanut. Hänen äänensä,
hänen silmäinsä vakava ilme osottivat selvään, että ennustus oli häneen
syvästi koskenut, niin omituiselta kuin se muuten tuntuikin, kun otti
huomioon hänen reippaan ja voimakkaan luonteensa.

"Muistanet kai vielä tuon ennustuksen kahdesta ruususta ja käärmeestä,
joka iskee hampaansa koivun kylkeen heti kun valkoinen ruusu
uskollisena sen suojaan päänsä kallistaa?"

"Hyvin sen muistan", vastasi Niilo, "mutta ketä sitten luulet
ennustuksen tarkoittaneen valkoisella ruusulla ja ketä punaisella?"

"Kun kuu pisti äsken pilvien lomasta esiin, tuntui kuin olisin nähnyt
Ilianan kasvot, jotka kauas etäisyyteen häipyivät ja siellä muuttuivat
valkoiseksi ruusuksi... Kas, tuollahan se nytkin taas aalloilla
välkkyy, onneni harhakuva." Hän vaikeni ja katseli surumielin
väreilevää kuvaa vedessä. Sitten hän lisäsi: "Valkoinen ruusu, se on
minun, Niilo, saat sen nähdä ... se on minun!"

"Pois sellaiset ajatukset, Tord ... mistä ovatkaan moiset mietteet
päähäsi pälkähtäneet?... Jos jollain olisi aihetta surra, niin luulen,
että sitä olisi minulla eikä sinulla!"

"Ei, ei, Niilo ... sinulle se kuuluu punainen ruusu. Aamu aukenee
päiväksi ja sinun ruususi ennustaa aurinkopaisteista päivää. Usko
minua, Niilo! Kerran on kaikki selviävä vielä ja silloin koittaa
sinulle kirkas, kaunis päivä... Minun on silloin päättynyt jo. Niinhän
se lausui noita-akka... Ja muistoni on haihtuva, himmenevä niinkuin kuu
auringon noustessa."

Nämät sanat sanottuaan tempasi hän hevostaan suitsista, iski kannukset
sen kylkiin kiinni ja kiiti niinkuin salama pois.

Koko yön oli hän sitten synkkä ja harvasanainen. Aamulla levätessään
istuivat he vieretysten eräällä kivellä kahden mahtavan hongan alla.
Tord laski silloin kätensä ystävän polvelle ja lausui:

"Unhota se, mitä yöllä puhuin, Niilo!"

"Parempi olisi, että itse unhottaisit... Sellaiset ajatukset eivät
sinulle sovi!"

"En tiedä sopivatko", vastasi Tord päätään pudistellen, "mutta minulla
on niitä niin usein. Olen niihin tottunut jo. Alinomaa näen vasten
tahtoanikin valkoisen ruusun edessäni... Mutta älkäämme puhuko siitä
enää... Unhota siis, Niilo, unhota, mitä tänään ja viime yönä olen
siitä sinulle puhunut!"

Hänen vielä puhuessaan tuli kaksi ratsastajaa näkyviin suunnaten
kulkunsa heitä kohti. Ne olivat Jösse Bonpoika ja Brodde.

"Mitä tahdotte?" kysyi Tord kiivaasti.

"Anteeksi, marski", vastasi Brodde, "olin viime yönä vähältä tehdä
murhan..."

"Tekemätön työ tuskin katumista ansaitsee, Brodde!" lausui Tord
ystävällisesti miehelle.

"No sitä minäkin arvelin, mutta Jösse Bonpoika tässä on toista mieltä.
Häntä saan kiittää, etten tehnyt murhaa viime yönä, vaikka Jumala sen
tietää, ettei enää ollut pitkältä käteni ja miekan väliä... Tahdon
ilmoittaa nyt teille, kuinka se tapahtui. Ratsastin viime yönä vähän
jälempänä muista. Siinä ratsastaessani kuulin äkisti hevoskavioitten
kopinaa metsästä sivultani. Pysähdyin ja samoin pysähtyi näkymätön
ratsastajakin. Se herätti uteliaisuuttani. Hyppäsin hevosen seljästä ja
hiivin hiljaa puitten väliin, kunnes sain ratsastajan näkyviini. Kuu
levitti silloin valoaan metsään, niin että aivan helposti voin erottaa
hänen kasvonsa. Se oli ritari Jost von Bardenvleth."

"Jost ritari!" huudahti Tord kummastuen.

"Hän eikä kukaan muu, herra marski!" jatkoi Brodde. "Vereni nousi ja
tartuin miekkaani jo. Mutta ritari oli kai huomannut minut. Ainakin
lopetti hän heti puheensa sanoilla: 'Ratsastan Tuure herran luokse
Axevallaan!' ja niin iski hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja
katosi synkkään metsään. En voinut nähdä, ketä hän puhutteli, sillä
tämä seisoi puun varjossa, riensin vain nopeasti hevoseni luo ajaakseni
tuota kalpeaa kuutamoritaria takaa. Olin jo satulassa, kun kuulin
jonkun tulevan täyttä laukkaa ajaen perässäni ja kun käännyin
katsomaan, seisoi Jösse Bonpoika siinä sivullani."

"Olitko sinäkin huomannut ritarin?" kysyi Tord katsellen Jösseä.

"Olin", vastasi tämä, "minä se olinkin, joka puhelin hänen kanssaan."

Niilo, johon heti miehen ensi esiintyminen Jönköpingissä oli tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, kiinnitti häneen nyt tyyneen, tutkivan
katseen ja näytti siltä, kuin ei Jösse olisi voinut sitä tarkastelua
kestää.

"Sinäkö!" virkkoi Tord hämmästyen, "sinäkö puhelit ritarin kanssa?"

"Niin!" vastasi Jösse aivan rauhallisena, "minä se olin! Ratsastin myös
jälkijoukossa ja kuulin saman kavioiden kopinan metsästä. Päätin ottaa
selvän, kuka siellä kulki, sillä luulin sitä viholliseksi, mutta
kovasti hämmästyin kun näinkin yhtäkkiä ritarin edessäni. Hän kyseli
kaikkia teistä, muun muassa mihin matkanne kävi, mutta luoksenne ei hän
joutanut tulla, sillä hänen piti kiirehtiä Axevallaan Tuure herran luo,
jolle hänen oli vietävä kuninkaan käsky. Mitä maksamattomia velkoja
tällä vanhalla ystävälläni on ritarille, en tiedä. Mutta tuskin olen
koskaan nähnyt häntä niin vimmoissaan, kuin tavatessani hänet tuon
kohtauksen jälkeen. Hädin tuskin vain onnistuin hillitä hänen vihansa
ja taivuttaa hänet muita seuraamaan."

Mies puhui niin vapaasti ja oli siinä puhuessaan niin levollisen
näköinen, että Tordilta aivan sentähden jäi asian tarkempi tutkiminen
kokonaan sikseen. Ja muuten ei hän olisi juuri voinutkaan, vaikka olisi
tahtonutkin, siinä suhteessa tyytymättömyyttänsä osottaa, ainakaan niin
kauan kuin ritari oli ja pysyi kuninkaan tunnustettuna suosikkina. Mutta
Niilolle jäi asiasta omat ajatuksensa ja ne vahvistuivat vielä
nähdessään Brodden kasvoilla ilmeen, joka ei suinkaan Jösselle mitään
hyvää ennustanut. Tord oli kuitenkin alkanut yhä enemmän suosia tuota
entistä vitaliveljestä ja tämäkin puolestaan näytti käyttävän kaikkia
tilaisuuksia hyväkseen saavuttaakseen hänen suosionsa. Reippaampaa ja
valppaampaa miestä tuskin olikaan löydettävissä ja Tord oli enemmän
kuin yhden kerran tullut Skånen retkellä huomaamaan, kuinka huimasti
hän miekkaansa heiluttaa osasi. Ja tämä jo, jos mikään puhui
puolestaan. Vieläpä huomasi Tord nyt tarkemmin asiaa ajatellessaan,
että Jösse oli menetellyt aivan oikein asemassaan. Sillä jos Brodde
olisi saanut tehdä tekonsa, jos Jost ritari olisi kaatunut, niin olisi
se epäilemättä herättänyt Kaarlo kuninkaassa ja kaikissa muissakin mitä
suurinta paheksumista. Se olisi voinut vaikuttaa vahingollisesti ei
ainoastaan Tordin toimiin Länsigöötinmaalla, vaan myöskin hänen
suhteeseensa Iliana neitiin ja tämän isään. Sitäpaitsi ei Tordia mikään
niin inhottanut, kuin salakavala hyökkäys, josta olisi voinut olla
salamurha seurauksena.

Hän kielsi siis ankarasti Broddea millään tavalla päästämästä
tunteitansa vallalle, jos sattuisi vielä ritarin tapaamaan. Ja niin
antoi hän lähtömerkin joukolleen.

Ratsastusta jatkettiin sitten herkeämättä ja seuraavana päivänä
lähestyttiin jo Lödösetä.

Lödöse oli tähän aikaan Ruotsin ainoa kaupunki länsirannalla. Se
sijaitsi Götajoen varrella ja oli vilkkaan kauppansa vuoksi hyvinkin
tärkeä, vaikka tosin joen mataloittuminen ja se tulli, jota norjalaiset
kiskoivat Bohusläänissä, osaltaan sen edistymistä ehkäisi. Kaarlo
kuningas olikin jo ajatellut muuttaa kaupungin lähemmäksi joen suuta,
mutta sota oli tullut esteeksi. Tämän Lödösen oli Kristian kuningas
valinnut hyökkäyksensä lähtöpaikaksi Länsigöötinmaalle. Siksi olikin
hän sen suurella huolellisuudella vahvistanut, turvannut valleilla ja
haudoilla ja hankkinut sinne runsaat ruokavarat. Poistuessaan oli hän
sinne vielä jättänyt vahvan varustusväen muutamien ritarien komennon
alle sekä myös osan kansliastaan.

Tanskalaiset ritarit ja varustusväki pitivät täällä iloista elämää ja
joka kerta kun tuli tietoja Kristian kuninkaan voitoista, laitettiin
kaupungissa komeat kemut, joissa sima ja viini virtanaan vuoti. Nyt oli
tullut jo toisenlaisiakin tietoja, mutta iloista elämää siltä
jatkettiin, osaksi koska oltiin vakuutettuja, että kuningas pian
palaisi, osaksi koska katsottiin tarpeelliseksi pitää rohkeutta
vihollista odottaissa vireillä, jota he eivät kuitenkaan koskaan
uskoneet saavansa Lödösen edustalla nähdä.

Oli yö, kun Tord mitä hurjimman rajuilman vallitessa läheni kaupunkia.
Vesi valui virtanaan alas taivaasta ja myrsky ulvoi niin rajusti kuin
olisi se tahtonut vierittää koko Pohjanmeren aallot Ruotsin yli. Mutta
eteenpäin sitä mentiin vain, vaikka sade pieksikin miesten kasvoja niin
että he tuskin voivat viereisensä miehen erottaa.

Päivän sarastaessa tuli jo itse Lödöse näkyviin. Ei ketään näkynyt sen
valleilla. Koko kaupunki näytti sikeään uneen vaipuneelta, niinkuin
olisi eletty keskellä syvintä rauhaa.

"Eteenpäin, Kaarlo kuninkaan miehet!" huudahti Tord heiluttaen miekkaa
kädessään ja hyökäten ohjat höllällään kaupunkia kohti.

Ja miehet seurasivat häntä.

Kaupunginportille saavuttua antoi Tord puhaltaa torveen ja heti
aljettiin ryntäys. Sieltä täältä pisti unen pöhryksissä oleva
tanskalainen päänsä esiin. Mutta ennenkuin vihollinen ehti vastustusta
ajatellakaan, oli jo kaksi Tordin miehistä kiivennyt vallien yli
kaupunkiin ja avannut portit. Ja Ruotsin marski ratsasti koko joukkonsa
kanssa sisään.

Kaikki tanskalaiset joutuivat vangeiksi. Saalis oli erittäin runsas,
hevosia, pyssyjä, haarniskoita, ruoka- ja muita tavaroita ja heti kun
vangit olivat saatetut varmaan säilöön ja vahdit asetetut paikoilleen,
jaettiin se kaikkien kesken. Sen tehtyä tyydyttivät Tord ja Niilo sekä
muut nälkänsä ja janonsa ja ottivat sitten tarpeelliset levot.

Marski itse meni Niilo Sturen kanssa huoneeseen, jossa kuningas itse
oli asunut. Siellä oli vielä kaikki samassa järjestyksessä, kuin
kuningas ne oli jättänyt. Olipa siellä vielä joukko kuninkaan
hovipoikiakin, kamarimestari ja kaksi kirjuria jälellä odottamassa
kuninkaan paluuta. Koska näitä ei oltu tavattu ase kädessä, saivat he
pitää vapautensa ehdolla etteivät poistuneet huoneista. Entisessä
kuninkaan kansliahuoneessa olivat muutamat Tordin miehistä saaneet
sijansa. Siellä oli Broddekin, jota herransa aina tahtoi pitää
läheisyydessään.

Tässä huoneessa oli suuri tammikaappi. Lukko oli siinä erinomaisen
lujaa tekoa ja miehet tuumivat jo keskenään, eikö kaapin sisällys
mahtanut olla sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaisi oven särkeä.
Puuhasta ei kuitenkaan tullut sen enempää ja ennen pitkää nukkuivat
miehet jo vanhurskaan unta. Silloin avautui ovi hiljaa ja Kristian
kuninkaan kamarimestari astui varovasti huoneeseen sisään.

Hän katseli tarkasti ympärilleen ja lähestyi sitten kaappia.
Suurimmalla varovaisuudella ja niin hiljaa, ettei siitä rottakaan olisi
pakoon peljästynyt, avasi hän kaapin ovet ja kopeloi käsillään siellä
sisällä. Lopulta sai hän sieltä käsiinsä nahkalaukun jota tarkasteli
huolellisesti. Luultavasti tahtoi hän tulla vakuutetuksi, että se
todella oli oikea. Nahkanauha, jolla toinen kaapissa oleva paperikäärö
oli yhteensidottu, oli jollain tavalla tarttunut laukkuun kiinni.
Kamarimestari ei sitä laukkua tarkastellessaan huomannut. Innoissaan,
kun oli löytänyt, mitä etsi, tuli hän temmanneeksi laukun kaapista
liian kovaa ja paperikäärö oli pudota lattialle. Hänen onnistui
kuitenkin saada se ennen kiinni ja siten estää kolina, joka epäilemättä
olisi saanut miehet hereille. Mutta kun hän sen johdosta nopeasti
katsahti ympärilleen, huomasi hän kaksi terävää silmää tarkastelevan
itseään.

Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan sulki kaapin ovet ja poistui
laukkuineen ovelle. Mutta silloin kohosi sieltä makaavien joukosta pää
esiin ja järeä ääni käski häntä pysähtymään.

"Olen kohta takaisin", vastasi kamarimestari pelokkaana, mutta
tuttavallisella ja mielistelevällä äänellä. "Olen vain hakemassa täältä
laukkua, joka sisältää armollisen herrani ruoanpitolaskut."

"Odotahan kuitenkin vähän!" kuului ääni, "minun mielestäni ei täältä
saa viedä mitään pois ilman marskin suostumusta..."

"Ei, ei tietysti!" vakuutteli kamarimestari, "ei tietystikään! Kaikki
onkin kaapissa sattumatta paikoillaan ja huomenna niin pian kuin marski
herää, jätän hänelle avaimen. Mutta nämät ovat kokonaan arvottomia
papereita."

Mies hypähti ylös kamarimestarin vielä näin puhuessa ja asettui oven
eteen sekä ojensi kätensä esiin.

"Olkoonpa arvottomia tai ei", virkkoi hän, "mutta laukku ja avain ovat
heti minulle jätettävät!"

"Jätähän sikseen, Brodde", kuului nyt uninen ääni huoneen toiselta
syrjältä, "ja anna miehen mennä, kun ei hän kerran kellenkään mitään
pahaa ole tehnyt."

"Pyhä neitsyt!" huudahti tämäkin nyt roihkaistuneena, kun kuuli, että
häntä puollettiin. "Olenhan siltä talossa, vaikka jätänkin tämän
huoneen!"

"Niin, siihen olette te, paha kyllä, pakotettu. Poistua ette voi",
nauroi Brodde. "Mutta nyt on teidän kuitenkin jätettävä sekä laukku
että avain minulle. Sitten voitte minun puolestani mennä vaikka uunin
piippuun, jos niin haluttaa."

Mutta kamarimestari oli yksipäinen ja kun Brodde uhkasi käyttää
väkivaltaa, uhkasi hänkin takaisin. Silloin loppui Brodden
kärsivällisyys ja yhdellä iskulla kaatoi hän tanskalaisen maahan.
Senjälkeen anasti hän ilman vaikeutta haluamansa esineet.

Mutta samassa oli jo tuo toinenkin mies jaloillaan ja kiiruhti Brodden
luo. Se oli Kurjen entinen päällikkö Jösse Bonpoika. Hänelle oli nuori
marski uskonut komennon niitten miesten yli, jotka nyt toimivat
ikäänkuin hänen henkivartijoinansa kuninkaankartanossa.

"Luulen, että olet kadottanut järkesi, Brodde!" sanoi hän kiukkuisella
äänellä. "Mitä sinuun tuo vanha mies ja hänen laskunsa koskevat. Jos
hän jollekin Lödösen kauppiaalle tahtoo maksaa herransa laskut, niin ei
luullakseni Kaarlo kuningas eikä marskikaan sen kautta mitään
kadota..."

"Siltä se kumminkin minusta tuntuu!" lausui Brodde peljästymättä.
"Jollei siellä todellakaan muuta ole, niin saakoon laukkunsa
takaisin... Mutta tanskalaiseen en luota enempää kuin kettuun ja siksi
tahdon ensin tarkastella, mitä se sisältää..."

"Oletko järjiltäsi mies!" huudahti Jösse. "Koska olet oppinut
kirjoitusta lukemaan?"

"En ennemmin enkä myöhemmin, kuin sinä itse, Jösse!" lausui Brodde.

"No, mutta silloinhan on sinulle aivan samaa, näetkö eli et, mitä
kuninkaan laukussa piilee..."

"Jollen itse osaakaan lukea, niin osaa ainakin herrani ja marski itse
ja siksi vienkin nyt laukun heille!"

Hän tarttui lukkoon ja kamarimestari katseli laukkua niinkuin olisi
sielunsa autuus ollut sen panttina. Kamala epätoivo kuvastui hänen
kasvoillaan.

Jösse Bonpoika huomasi nyt selvään, että Brodde aikoi panna päätöksensä
toimeen. Ja joko hän sitten oli salaisesti kamarimestarin puolella tai
ei, hän käski ainakin Broddea pysähtymään lausuen sen käskyn äänellä,
josta kuuli hänen tottuneen komentamaan.

"Pysähdy, Brodde, ja sananen vielä...! Luuletko siis, että tässä on
kavallus kysymyksessä?"

"Niin luulen!" oli Brodden vastaus.

"Silloin voit antaa laukun tänne ... niin vien sen itse marskille."

Brodde epäili, mutta samassa tarttui Jösse häntä kauluksesta kiinni.

"Minä se olen päällikkö täällä", virkkoi hän. "Ja minun velvollisuuteni
on ilmoittaa niin tärkeä asia marskille. Anna laukku tänne, Brodde, eli
on ystävyytemme ainiaaksi lopussa, niin totta kun kerran olen ollut
päällikkösi."

Hän tempasi laukun ja Brodde salli sen tapahtua. Tanskalaisen silmä
välähti ilosta ja hän kiiruhti huoneesta pois Jösse Bonpojan perään.
Mutta Brodde aavisti petosta ja työnsi hänet syrjään sellaisella
voimalla, että hän lensi aina lähimpään seinään asti. Sitten riensi hän
itse Jösse Bonpojan jälkeen.

Brodde luuli siinä mennessä huomaavansa, miten Jössen viha kiehui hänen
tähtensä, mutta siitä hän vähän välitti. Hän seurasi vain häntä aivan
kintereillä. Ja hänen takanaan tulla läähätti tanskalainen lyöden
kiireissään itsensä tuon tuostakin seinään. He olivat tuskin vielä
ehtineet puoliväliin rappusia, kun Brodde huomasi, miten käsi ojentui
hänen takaansa esiin ja hän näki myös tai ainakin luuli näkevänsä,
kuinka Jössen käsi laukkuineen kurotteli taaksepäin. Aikomus oli kai
saada laukku tällä tavoin kamarimestarin käsiin tai ainakin Brodden
seljän takana vaarallisimmat paperit sieltä pois, jos siellä todella
sellaisia oli. Pian saivat kuitenkin sekä Jösse että tanskalainen
huomata yrityksensä mahdottomuuden.

Oli ainoastaan kaksi rappusta enää jälellä, kun Jösse Bonpoika yhtäkkiä
kompastui ja lausui:

"Tämä on taas niitä sinun kujeitasi, Brodde... Uni rasittaa minua, niin
että tuskin pääsen tästä koskaan enää entiselleni!"

Brodde huomasi, kuinka hän juuri tätä sanoessaan pudotti laukun, ja
samassa näki hän myös, miten käsi takaa ojentui sitä tavottamaan.
Rappusissa vallitsi puolihämärä, sillä ilta oli jo myöhä. Mutta Brodden
silmät olivat tottuneet pimeäänkin ja samalla hetkellä kun käsi tarttui
laukkuun iski hän jalkansa siihen.

Kamarimestari kirkaisi ja Jösse Bonpoika kääntyi kiukkua puhkuen
ympäri.

"Kautta viiden haavan!" huusi hän. "Joko lempo on kintereillämme vai
mikä on hätänä?"

"Laukku!" vaikeroi kamarimestari, "laukku!"

"Laukkuko?" kysyi Jösse Bonpoika kummastuneena, tavotellen samassa
kylkiään, niinkuin olisi laukku unen painostamana hänen käsistään
irtaantunut.

"Sinä olet pudottanut sen!" lausui Brodde totisena.

"Olenko pudottanut sen?... Niin, pudottanut olen! Jumal'auta, niin
olenkin... Annappa se tänne!"

"Aioin ottaa sen ylös ja jättää teille", valitti tanskalainen, jonka
käsi oli vieläkin satimessa.

Brodde kumartui alas ja otti laukun.

"Minä en ole yhtään uninen, Jösse... Minä voin siis viedä laukun kyllä
marskille."

"Ei, Brodde ... ei uni minuakaan enää paina. Annappa laukku tänne!"

Brodde antoi, mutta silloin olivatkin he jo sen huoneen ovella, jossa
Tord ja Niilo nukkuivat. Myös nämät olivat levänneet parisen tuntia ja
nousseet juuri vähää ennen ylös, kuin ovi avattiin.

Mutta vain Jösse ja Brodde astuivat sisään. Kamarimestari sitä vastoin
kääntyi ympäri ja riensi rappusia nopeasti alas. Jösse astui kuitenkin,
siitä huolimatta esiin ja antoi laukun marskille kertoen samalla, mitä
oli tapahtunut.

"Katsokaamme pian, mitä laukku sisältää, että mies rukka saisi taas
omansa takaisin!" virkkoi Tord astuen samassa ikkunan luo. Siellä avasi
hän sen ja otti ylinnä olevan paperin käteensä.

Hän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan
riviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa
synkkeni ja silmät iskivät tulta.

"Jumal'auta!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee?"

Ja hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan
ojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan
sama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista
ojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän
aivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.

Mutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä,
ilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen
kasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät
liikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla.
Mutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt
olevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä,
koskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä
pakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen
päällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin
hyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen
välinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne
tekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei
voinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan
varmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden
oma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen
omat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten
kauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt
kamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle
osoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä
aletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.

Nämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden
mieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun
ensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa
tapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli
purjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta
Brodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut
hän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi
saattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa.
Päivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä
ansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä
alkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa
Jost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden
oma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia
vastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä
peljättäisi.

Brodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä
Jösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti
laukkuun takaisin:

"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!"

Tämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.

"Kolmekymmentäkö miestä?" sanoi hän. "Ratsastatteko sitten heti, herra
marski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon."

Tord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli
puhunut.

"Kolmekymmentä miestä heti satulaan", toisti hän sitten uhkaavalla
äänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa
puhutellessaan. "Lähden kohta matkaan!"

Jösse Bonpoika meni.

"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!" virkkoi Tord ystäväänsä
kääntyen.

"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!"
lausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot
olisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.

"Niin, neuvoa pyytämään!" toisti Tord. "Jumal'auta, niin tanssimmekin
vielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen,
että siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!"

Marski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta
uskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti
yhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista
ulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.



XIV.

Axevallassa.


Itäänpäin Axevallan nykyisestä harjoituskentästä, missä nyt Husgärdetin
talo sijaitsee, kohosi muinoin Axevallan linna, joka oli yksi Ruotsin
valtakunnan lujimpia varustuksia. Nyt on paikalla enää tuskin kiveä
kiven päällä. Vain lehtipuitten latvoissa kuiskaa tuuli vielä vanhoista
muistoista. Täällä ratsasteli muinoin Inge kuningas miehineen, hän,
joka Kunghällan kokouksessa tunnustettiin urhollisimmaksi urhollisten
joukossa ja jonka tytär oli tuova rauhan Pohjolaan. Täällä piti vanha
Sverker kuningas iloista hoviaan, jossa runoilijat ylistivät hänen
tyttärensä ihanuutta ja suloutta. Täällä metsästeli ritari haukka ja
koira seurassaan, sillä aikaa kun neitonen linnassa neuloi kankaaseen
hänen kuvansa kultaan ja hopeaan. Mutta myös vehkeillä ja
kavalluksellakin oli ollut kotinsa Axevallan linnassa. Pietari Porse
kovisteli kerran täällä kuningas Maunu Latolukkoa. Eräs ulkomaalainen
Gerdt Snakenborg, joka oli saanut linnan kuningas Maunu Eerikinpojalta,
meni sodassa, siitä huolimatta, Albrekt kuninkaan puolelle.

Axevallan linna sijaitsi Husejärven rannalla erään niemen kärjessä,
jonka kaksi vallihautaa erotti mantereesta. Se oli rakennettu neliön
muotoon sulkien keskeensä pihan, joka oli noin 120 jalkaa pitkä ja 100
jalkaa leveä. Järven puolelta suojeli linnaa vahva paaluvarustus.

Täällä vallitsi nyt ritari Tuure Tuurenpoika linnanherrana nauraen
itsekseen Kaarlo kuninkaan herkkäuskoisuudelle ja uinaillen jo vallasta
ja arvosta, jonka ennen pitkää toivoi saavuttavansa. Ritari Jost von
Bardenvleth, joka jo parisen päivää oli ollut linnassa vieraana,
vahvisti vielä Tuure herrassa niitä toiveita eikä suinkaan säästänyt
lupauksia saadakseen siten hänet vain lujemmin itseensä kiinnitetyksi.

Eräänä päivänä illan tullen -- kaksi päivää senjälkeen kun marski oli
vallannut Lödösen, josta ei Axevallassa kuitenkaan vielä mitään tietty
-- istuivat Tuure ritari ja Jost herra tuttavallisesti keskustellen
linnan salakammiossa. Jost herra aikoi vielä samana päivänä lähteä
Axevallasta ja odotti vain nyt pimeän tuloa.

"Kiitos teille Tuure herra", lausui Jost ritari nousten seisomaan.
"Minulle osottamaanne ystävällistä palvelusta en koskaan tule
unhottamaan, siitä saatte olla varma. Ja tiedänpä muitakin, jotka ovat
teille siitä kiitollisia. Ja mitä meidän keskemme on..."

"Neitonen!" lausui Tuure ritari tuttavallisella äänellä.

Jost ritari nyökkäsi päätään ja jatkoi:

"Te pysytte siis siinä, mistä olemme sopineet... Te ette tiedä
mitään... Marski on kavaluudella tuonut hänet tänne linnaan..."

"Voitte täydellisesti luottaa minuun, Jost ritari, olenhan antanut
sanani teille. Ja luulenpa sen painavan, mitä Åke herraan Hjulebergissä
tulee, yhtä paljon kuin ilmeisen vihollisenkin sanan."

"Hyvä...! Niin jaamme me siis yhdessä myötä- ja vastoinkäymiset... Jos
joku onnettomuus kohtaa minua, kohtaa se samalla teitäkin, Tuure
ritari!"

Tuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää,
että vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne
muistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja
paljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.

Jost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä
ritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea
paraimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti
Jost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän
lukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle,
jossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen
ja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen
luokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja
mies vastasi myöntäen.

"Mutta yksi asia vielä, Jost herra", lisäsi hän. "Äsken juuri saapui
tänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa
linnaan."

"Marski!" huudahti Jost herra kalveten.

"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule."

"Hän tulee", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän
taas täydellisesti rauhoittui, "hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin
kanssa, niinkuin kuningas on käskenyt... Meillä ei siis tällä kertaa
ole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti
silmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana
niinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin
viereen!"

Mies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa
linnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka
johtivat maanalaisiin huoneisiin.

Täällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin
edessä.

Vankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen
huoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti
vankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa
alastomuudessaan.

Iliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä
huolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja
liekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä
hänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan
vallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka
kuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä
näytti hävinneen hänen rinnastaan.

"Viimeisen kerran annan nyt teille tilaisuuden valita, Iliana neiti!"
lausui ritari.

Hän pysähtyi, antaakseen neidolle aikaa vastaukseen. Mutta tämä oli
vaiti eikä edes katsahtanutkaan ritariin, vaan seisoi vain siinä kädet
pöytään nojautuneina ja katse kiintyneenä ristiin, jonka oli pöydän
kanteen piirtänyt.

"Rakkauttanne en voi voittaa", jatkoi ritari, "tiedän sen ja vaikka
ette olisi sitä sanonutkaan minulle, niin tietäisin sen sittenkin,
sillä olen sen itse jo edellisillä kerroilla huomannut teistä niinkuin
nytkin taas. Ja kuitenkin täytyy teidän, Iliana neiti, olla minun eikä
kenenkään muun, minä vannon sen ... minun yksinäni. Voi, ettekö sitten
koskaan tahdo kuulla pyyntöäni, kuulla sydämeni huokausta, ajatella
niitä tuskia, joita olen kärsinyt ja yhä vielä kärsin... Jos kaikki ne
tietäisitte, ette niin kylmästi, niin ylönkatseellisesti työntäisi
minua luotanne."

Ritari riensi neidon luo ja tarttui hänen käteensä kiinni. Koko hänen
olentonsa vapisi intohimosta ja silmistä leimusi hurja, kalvaava tuli.
Mutta Iliana väistyi sivuun ja suuntasi ritariin katseen, jonka voimaa
tämä ei voinut kestää.

"Te tiedätte aivan hyvin", lausui neito, "ettette vieläkään,
uhkauksistanne huolimatta, ole saanut minua kuolemaa pelkäämään."

"Kuinka julmaa ja kauhistavaa puheenne on!" huudahti Jost tehden
samalla kädellään ehkäisevän liikkeen, rukoileva ilme kasvoissaan.

"Toistan ainoastaan, mitä jo ennen olen sanonut... Te olette antanut
minulle kaksi ehtoa, joko tulla omaksenne tai taas kuolla... Ja te
tiedätte, että olen valinnut jälkimäisen... Miksi siis viivyttelette
vielä?"

"Pyhä Jumalan äiti, kuinka voikaan niin kova sydän sykkiä noin kauniin
kuoren alla!" huudahti taas ritari tujottaen kädet ristissä ylös
kiviholviin, josta käryävä lamppu levitteli valoansa.

"Parempi kova, kuin ei ollenkaan, ritari!" keskeytti Iliana. "Jospa
tietäisinkin, että povessanne sykkii sydän, niin alentuisin ehkä vielä
rukoilemaan... Nyt en siihen vaivaan rupea!"

Jost seisoi siinä kädet ristissä ja katseli neidon uljasta, kaunista
vartta. Hän oli niin turvaton ja hyljätty, niin kokonaan hänen
vallassaan ja kuitenkin uskalsi hän tuskin lähestyä häntä. Nyt oli hän
kumminkin tästäkin arkuudestaan päässyt. Hän oli taas sellainen kuin
oli, puutteineen ja vikoineen, niinkuin metallipalanen, jonka täytyy
joko sulattaa uudestaan valettavaksi taikka heittää arvottomana pois.
Intohimoinen ilme katosi hänen kasvoiltaan jättäen tilaa jäykälle,
kylmälle piirteelle.

"Hyvä on, Iliana neiti", sähisi hän puoleksi tukehtuneella äänellä,
"hyvä on... tahdon täyttää toivomuksenne. Te saatte, teidän täytyy
kuolla!"

Iliana liitti kätensä yhteen ja katseli ylös yliluonnollinen loiste
silmissään.

"Mutta siinä ei ole vielä kaikki", lisäsi ritari. "Kuolema, joka tulee
osaksenne, ei kohtaa teitä yht'äkkiä. Ei, ei ... ennen sitä täytyy
teidän ainakin jossain määrin tulla tuntemaan ne kauheat tuskat, joita
olette minulle tuottanut... Siksi saattekin nyt heti tietää kaikki,
koska sekin voi antaa teille jotain ajateltavaa. Isänne, Åke herra, on
luvannut teidät sille, joka, kuka tahansa sitten olkoonkin, pelastaa
teidät ja tuo takaisin hänen luokseen..."

Iliana katsahti ylös ja hänen silmissään välähti jo toivon kipinä
mahdollisesta pelastumisesta.

"Minä se olen, joka pelastan teidät, Iliana neiti!" lausui ritari
lyöden samalla rintaansa, "minä se vien teidät isänne, Åke herran
luokse ja hän, niinkuin todellisen ritarin velvollisuus on, antaa
teidät minulle... Ajattelette kai nyt voivanne vakuuttaa hänelle, etten
ole pelastajanne, että päinvastoin olen juuri ryöstänyt teidät,
kiduttanut teitä...!"

Toivon ilme hävisi Ilianan kasvoilta ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa.

"Tahdon nyt lopuksi vielä ilmoittaa teille, kuka on ryöstänyt teidät
eli kuka isällenne uskotetaan siksi... Se on herra Tord Kaarlonpoika!
Kuuletteko, Iliana neiti, Tord Kaarlonpoika!... Ja vaikka kuinka
vastaan väittäisitte, niin pysyy se sittenkin hänen tekonaan. Te olette
lumottu ja siksi olette asian suhteen sokea. Minulla on todistajat,
luotettavat todistajat, jotka vakuuttavat, että minä yksin olen
löytänyt teidät ja vapauttanut teidät... Ja alttarin edessä tulette te
vastaväitteistä huolimatta omakseni..."

"Pyhä Jumalan äiti, armahda minua!" puhkesi onneton neito puhumaan
vaipuen kokonaan murtuneena polvilleen.

Tuntui, kuin olisi sydän särkynyt hänen rinnassaan, niinkuin olisivat
aivot tahtoneet pakahtua hänen päässään. Mutta ritarissa ei se siltä
mitään sääliä herättänyt. Hän jatkoi vain kylmää kylmempänä:

"Ajattelette kai nyt, että teillä vielä tämänkin jälkeen on tilaisuus
valita joko minut tai tuskaton, äkillinen kuolema, mutta ei... Silloin
vasta se vankeutenne todella alkaakin... Silloin vasta täydellisesti
saatte kokea miltä se minun kostoni tuntuu. Seuraksi teille koitan
sinne vielä laittaa Tord herran verisen pään... Tahdon näet antaa
teille siellä edes jotain puuhaa, jolla voisitte lohduttaa itseänne
onnettomuudessanne... Mitä nyt asiasta arvelette, Iliana neiti?...
Toivottavasti olette ainakin ymmärtänyt minua? Minä voin vannoa vielä
kalliin valankin, että kaikki tapahtuu sanasta sanaan, niinkuin olen
sanonut!... Kumpaanko nyt suostutte, jos vielä kerran antaisin teidän
valita?"

Tuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen
anovasti käsiään häntä kohti.

"Armoa, armoa!" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein
tietämättä, mitä teki.

"Jaa tai ei, jalo neiti... Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!"

"Oi ... onko teillä sydän?... Onko ihminen todella synnyttänyt teidät,
paatunut hirvittävä mies!" sopersi Iliana.

"Myöntykää, myöntykää vain ... ja koko maailman hekkuma ja nautinto on
teidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!"

Hetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari
kaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei
vain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.

Ilianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin
sanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla.
Hän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin
vain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.

Hän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää
pelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula
mahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään
raskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä
hetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.

Hän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.

"En myönny!" lausui hän lujalla äänellä. "Ennen kuolema, tulkoon se
sitten missä muodossa tahansa!"

Silloin astui Jost esiin, tarttui häntä kädestä kiinni ja laahasi hänet
keskelle huonetta heittäen pitkän, jalkoihin asti ulottuvan vaipan
hänen hartioilleen. Suun eteen sitoi hän kokoonkäärityn huivin.

"Hevoset odottavat valmiina meitä", kuiskasi hän neitosen korvaan, "ei
siis muuta kuin satulaan vain ja sitten suoraa päätä Hjulebergiin!"

Jost tarttui neitoa vielä lujemmin käsivarresta kiinni ja niin jättivät
he vankihuoneen.

Hämärässä holvikäytävässä tuli heitä vastaan joku, joka hätäisenä
kuiskasi:

"Jumalan ystävä!"

"Kurki!" vastasi Jost.

"Tekisitte nyt paraiten, jos kääntyisitte takaisin", kuiskasi ääni,
"Tord herra on paraikaa Tuure ritarin luona..."

Ritari vavahti ja Iliana kärsi sanomattomia tuskia. Hän näki jo varman,
välttämättömän kuoleman edessään, kuoleman, joka olisi kohtaava häntä
hitaasti, verkalleen, aivan kuin jos hän tuuma tuumalta upotettaisiin
syvään mereen. Hän oli jo sopinut sen kanssa. Hänellä oli rohkeutta
katsoa sitä silmiin, sillä hän oli jo tätä kamalaa kuolemaa vavisten
tullut elämälle ja sen iloille tunnottomaksi. Ja nyt juuri tällä
elämänsä toivottomimmalla hetkellä kuulee hän äänen yhtäkkiä
kuiskaavan, että pelastajansa on lähellä. Ja rakkaus elämään heräsi
taas, toivo, että pelastajan käsi hänet nyt vihdoinkin saavuttaisi,
elpyi uudelleen.

Mutta silmänräpäyksessä toipui ritari taas hämmästyksestä, joka oli
hänet vallannut.

"Onko hänellä montakin miestä mukanaan?" kysyi hän.

"Hän on itse neljäntenä, mutta toiset tulevat perässä ja tuskin ehditte
te vielä jättää linnan, kun ne jo ovat kimpussanne."

"Hyvä!" keskeytti Jost päättävästi, "en ymmärrä, miksi sen asianhaaran
pitäisi minuun vaikuttaa... Pankaa mieleenne nyt", lausui hän sitten
Ilianaan kääntyen ja asettaen suunsa ihan hänen korvansa viereen,
"pankaa mieleenne nyt ... pieninkin huudahdus, pieninkin liike vain,
joka viittaa siihen suuntaan, että aiotte pelastua, ja tikarini terä
tunkeutuu sydämeenne!"

Sen sanottuaan kiirehti hän nopein askelin käytävän läpi laahaten
neitoa perässään.

Niin saapuivat he lopulta pienelle ovelle aivan muurin viereen
linnanpihan toisella kulmalla. Oli synkkä, sateinen syksyiltä. Ja
linnanpihalla oli vielä synkempi, pimeämpi korkeitten muurien vuoksi.
Linnan ikkunoista leveni kyllä valo yli koko linnanpihan, mutta siihen
osaan, jossa Jost von Bardenvlethin miehet ja hevoset odottivat, ei se
päässyt ollenkaan tunkeutumaan.

Pian olivat he hevostensa seljässä ja kenenkään sitä estämättä
ratsastivat he ulos linnanportista pitkin siltaa, joka johti
vallihautojen yli.

Siellä ulkona oli vähän valoisampi, mutta ei kuitenkaan niin, että
olisi viittaan käärityssä haamussa vangin erottanut. Tuon tuostakin
nojautui ritari Ilianan puoleen toistaen hiljaa äskeisen uhkauksensa.

Etäällä tuli kolme ratsastajaa hevosineen näkyviin. Linnasta lähtijät
huomasivat sen vasta viimeisellä sillalla, josta kenttä koko
laajuudessaan levisi heidän silmäinsä eteen. Jost varjosti silmiään
paremmin nähdäkseen, kuinka monta heitä oli, ja jatkoi sitte taas
matkaansa antaen hevosten käydä, kunnes ehti erään eteläänpäin
kääntyvän tien haaraan. Tätä kääntyi hän menemään vauhtia kuitenkaan
lisäämättä. Mutta kun hän luuli saaneensa nuo kolme miestä, jotka
kovempaa ratsastaen olivat yhä lähenneet heitä, siihen uskoon, ettei
hän peljännyt kohdata heitä eikä siis heidän tähtensä myöskään kiirettä
pitänyt, niin löi hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja kiiti ohjat
höllällään ulos aavalle kentälle.

Eräs miehistä, joka yhtä mittaa piti noita kolmea haamua silmällä,
huudahti äkisti:

"Meitä ajetaan takaa!"

"Mahdotonta!" vastasi Jost ollen itse puolestaan estetty tarkastamasta
asianlaitaa. Hän näet ei uskaltanut hetkeksikään hellittää vankiansa,
jonka vyötäisten ympärille hänen oikea kätensä oli kiedottuna ja jossa
hän myös piti paljastettua tikaria varalla. "Mahdotonta!" lausui hän,
"eivätkä ne nyt enää voisi saavuttaakaan meitä."

Mutta mies katsahti kerran vielä taakseen ja lausui ritarille:

"Kyllä, herra, kyllä ne saavuttavat vielä meidät, sillä ne ovat jo
huomattavasti lähenneet!"

Ritari kääntyi satulassaan niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista
ja hänkin erotti silloin nuo heitä seuraavat varjot. Etumaisella niistä
häämötti korkea kypäräntöyhtö ja täytyi sen siis olla ritari. Jostilta
pääsi kirous ja hän pani hevosensa viimeisetkin voimat liikkeelle.
Äkisti huudahti hän:

"Kautta Herramme kalliin veren ... me olemme pelastetut!" ja miehiin
kääntyen virkkoi hän; "näettehän tuon yksinäisen kallionkielekkeen
tuolla puitten välissä vähän matkaa eteenpäin... Siihen tultua
kannustatte te yhä vain edelleen, ettekä välitä minusta mitään.
Houkuteltuanne siten vainoojamme minusta erilleen, hajoatte te kukin
tahollenne ja pyritte taas minun luo!"

Tätä lausuessaan saapuivat he jo korkean puun viereen josta
kellastuneita lehtiä lenteli tielle. Ja heti sen takana kohosi
kallionkieleke esiin.

"Ponnistakaa vain hurjasti eteenpäin!" huusi ritari puun ohi ajettaissa
ja kiven tullessa näkyviin.

Ja samassa heittäytyi hän jo hevosineen nopeasti kuin salama sivuun ja
asettui vankineen kiven viereen kätköön, sillä aikaa kuin miehet yhä
vain jatkoivat hurjaa ajoansa. Kaikki se kävi niin nopeasti, että
takaa-ajajain oli ollut mahdoton nähdä sitä ja pirullinen hymy levisi
Jost von Bardenvlethin kasvoille, kun kaikista päättäin huomasi
olevansa pelastettu.

Mutta nuo kolme varjoa lähenivät yhä. Kaviot iskivät jymisten maahan ja
jo kuului, miten hevoset läähättivät ankarasta juoksusta.

Silloin kohotti Jost tikarinsa iskuun ja puristi samalla vankinsa
kallioseinään kiinni.

"Nyt, jalo neiti," virkkoi hän, "nyt voi tahtonne täyttyä. Joko
kuolette tässä tai ratsastamme me vielä yhdessä eteenpäin. Pieninkin
huudahdus ja te olette kuoleman oma."

Vainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin
hengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän
vain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan.
Ja vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia
itseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli,
olisi voinut siitä kättänsä pidättää.

Kumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi
hänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään,
kuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.

Sydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu
hänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se
siltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät
pysähtyivät.

Kauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen
käsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven
viereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa
toimeen.

Juuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.

Iliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.

Höyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan
ruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle
käyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti
syrjään.

Mutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli,
ennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:

"Kiinni murhaaja... Se oli Jost von Bardenvleth!"

Toinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen
pitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.

Mutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli
pihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori
marski, herra Tord Kaarlonpoika.

Keskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä
milloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti
marskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen
hymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa
päättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se
suinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin
sen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.

Vadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että
auttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski
kai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki
hänelle vaikeaksi esittää asiaansa.

Tuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla
ollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti
olivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord,
että huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan
ei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin
synkemmäksi.

"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski", sanoi
Tuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun.
"Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen
avata sydämenne!... Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on
niin painuksissa?"

"Lödösestä, Tuure herra!" vastasi Tord.

"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin
sanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!"

"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!" selitti Tord.

"Miehenne ... ovatko ne jo Lödösessä, marski...! Mitä sanotte, onko
kaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?"

Tuure ritari lausui nämät sanat kiihkeänä ja siiristeli samassa
silmiään nähdäkseen paremmin vieraansa kasvot. Sillä tämä odottamaton
uutinen oli saanut hänet hämmennyksiin. "Vähän se uutinen Kristian
kuningasta ilahuttaa", jatkoi hän sitten. "Hän luuli Lödösestä saavansa
lujan keskustan hankkeilleen Ruotsin valtakuntaa vastaan."

"Mutta tälle valtakunnalle on siitä luullakseni sen suurempi ilo!"
lausui Tord. "Tämän asian johdosta olen myöskin nyt saapunut
luoksenne..."

"Olette kai tullut pyytämään hyviä neuvoja minulta, Tord marski?" kysyi
ritari nyt jo vuorostaan pahaa aavistaen.

"Olen!" vastasi Tord pitämättä kuitenkaan mitään kiirettä siinä
suhteessa.

Ja tarjoilijat kulkivat vateineen palvellen herroja heidän syödessään.
Ja Tuure herra vilkaisi tuon tuostakin vieraaseensa huulilla
teeskennelty hymy, odottaen vain, koska tämä ilmaisisi asiansa. Kun
Tord sen kuitenkin jätti tekemättä, sai Tuure herra taas vähitellen
malttinsa takaisin.

"Teillä on ollut suuri menestys matkallanne, marski!" sanoi hän, "ja
kuitenkin siitä huolimatta tuntuu, kuin ette olisi tyytyväinen
toimiinne... Minä ainakin uskon, että jos loppu on yhtä hyvä kuin alku,
on koko Länsigöötinmaa ennen pitkää Kaarlo kuninkaan hallussa taas...
Mikä siis asiain tällä kannalla ollessa voi vielä mieltänne painaa,
Tord marski?"

"Ei mikään muu kuin se, joka estää minua mainitsemaanne päämäärää
saavuttamasta!" vastasi Tord suunnaten samassa katseensa ovelle.

Sieltä astui juuri mies sisään kaalivatia kantaen. Yhtäkkiä välähti
Tordin silmä. Linnanpalvelijan takana oli hän nähnyt erään omista
miehistään. Se huomio sai heti Tordin koko käytöksen muuttumaan. Hänen
silmänsä paloivat ja hän katseli nyt Tuure herraa, niinkuin katsellaan
syytettyä, jonka syyllisyys on varmasti todistettu. Tuure herra huomasi
kyllä tuon äkkinäisen muutoksen vieraassaan, mutta ei ollut sitä siltä
huomaavinaan, vaan kysyi aivan viattoman näköisenä:

"Ja mikä sitten estäisi teitä tuota päämäärää saavuttamasta?"

"Sama, joka voisi saattaa Kaarlo kuninkaan ja Ruotsin valtakunnankin
turmioon."

"Ja mikä se sitten on?" kysyt Tuure herra.

"Kavallus!" huusi Tord katsoen Tuure herraa terävästi silmiin.

"Kavallus!" virkkoi tämä ja lihanpala, johon hän jo oli kiinni iskenyt,
jäi suuhun viemättä samalla kun harmaat silmät kääntyivät tutkivina
vieraaseen. "Kavallus... Onko teillä sitten perusteita sellaisiin
luuloihin, Tord marski?"

"Muuten en olisi nyt luonanne, Tuure Tuurenpoika!"

"Mitä kaikella tällä tarkoitatte?" keskeytti ritari laskien veitsen
luotaan ja tarttuen molemmin käsin pöydän syrjään kiinni, ikäänkuin
olisi ollut aikomuksessa ylös hypähtää. "Sanoitte olevanne vain neuvon
tarpeessa..."

"Niin sanoin. Aluksi näet aioin ottaa teidät mukaani kuninkaan luo
neuvotellaksemme siellä yhdessä, mutta nyt olen muuttanutkin
mielipiteeni... Nyt tiedän itse, mitä minun on tehtävä..."

"Niin ilmoittakaa se!"

"Muitta mutkitta otan kavaltajat kiinni, missä niitä tapaan vain, ja
vien ne vangittuina kuninkaan luo."

"Jos todella voitte tavata sellaisia, Tord marski, niin tuntuu
minustakin tuo menettely ainoalta oikealta... Mutta luulen, että
kavaltajat kyllä pitävät huolen, etteivät joudu teidän eikä kuninkaan
käsiin."

"Mitä itse arvelette asiasta", virkkoi silloin Tord, "oletteko te itse
siinä suhteessa menetellyt, niinkuin kunniallinen ritari on herraansa
ja kuningastansa kohtaan velvollinen menettelemään?"

"Mitä uskallatte kysyä, marski?" kuohahti ritari puhumaan. "Tiedättehän
aivan hyvin, että sellaiset sanat koskevat henkeä ja kunniaa."

"Tahdon vain sanoa yhden asian teille, Tuure ritari... Te näytätte
kokonaan unhottaneen, että Kaarlo kuninkaan käsi voi ulottua teihinkin
asti..."

Ritari, joka huomasi nyt, että hän oli jollain tavalla joutunut ilmi,
hypähti istuimeltaan ylös vihaa puhkuen ja huusi miehilleen:

"Ottakaa heti julkea kunnianloukkaaja kiinni ja heittäkää hänet
torniin!"

Ritarin huudosta syöksyivät miehet saliin ja ryntäsivät marskia kohti.
Mutta tämä viittasi heille kädellään ja lausui aivan rauhallisena:

"Hiljaa miehet...! Ei askeltakaan...! Seison tässä kuninkaan määräämänä
ja hänen nimessään vangitsen minä teidät, ritari Tuure Tuurenpoika."

Ivallisesti nauraen vetäisi Tuure herra miekkansa aikoen pistää Tordin
paikalla kuoliaaksi, mutta tämä, ehtien ennemmin, tarttui vasemmalla
kädellään nopeasti kuin salama Tuure herran kohotettuun käteen kiinni,
kiersi oikean kätensä hänen kaulansa ympärille ja samassa saapuivat jo
hänen omat miehensäkin apuun, niin että Tuure herra heti huomasi kaiken
vastustuksen aivan mahdottomaksi.

"Hengellänne saatte vielä kerran tästä solvauksesta vastata!" huusi
Tuure herra raivoa kuohuen.

Mutta Tord oli nyt taas aivan tyyni.

"Henki on Jumalan vallassa", sanoi hän, "mutta kunniastaan pitää joka
mies itse huolen. Ja sitä ette luullakseni tekään voi koskaan minulta
riistää. Matkaan miehet!" lisäsi hän sitten omiinsa kääntyen, "heti
satulaan ja viekää vanki Varnhemiin. Tulen huomenna itse sinne."

Pari miestä laahasi Tuure herran ulos, joka oli vimmaa ja raivoa
täynnä. Muut pysähtyivät marskin viereen. Tämä puhutteli sitten Tuure
herran miehiä ja antoi näille määräyksensä, miten linnan kanssa oli
meneteltävä.

Hän oli juuri paraillaan näissä toimissa, kun eräs ritari tuli
ratsastaen yli nostosillan ja pyysi päästä linnaan. Vahtimies ei ollut
vielä ehtinyt sulkea porttia niitten jälkeen, jotka olivat lähteneet
viemään Tuure herraa Varnhemiin ja päästi siis ritarin, jonka hyvin
tunsi, empimättä sisään. Siinä ohimennessään kysyi tämä mieheltä
marskia ja tämä ilmoitti hänen aivan hiljan kulkeneen linnanpihan yli.

Ritari ratsasti porttiholvin läpi suoraan päärappusten eteen, johon
päästyään huusi palvelijaa luokseen. Useampia niitä heti kiirehtikin
pihan yli ritarin luo, joka piti käsissään viittaan käärittyä joko
kuollutta tai nukkuvaa ihmistä.

"Missä on marski?" kysyi ritari.

"Hän meni koilliseen torniin!" vastasi eräs miehistä.

"Hanki sitten hänet tänne mies, ja pian..."

Ritari jäi istumaan hevosensa selkään ja ennen pitkää tulikin marski
juosten hänen luokseen.

"Tord, Tord", lausui ritari tälle, "minulla on täällä jotain, jota en
tahdo uskoa kenenkään muun käsiin kuin sinun!"

"Jumalan tähden, Niilo! Mitä on sinulla minulle tuotavana?" olivat
ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.

"Tule, tule, Tord!" kehotti Niilo hätäisenä. Ja hänen
höyhentöyhtönsäkin näytti soihdun valossa viittovan niin merkitsevästi.
"Meidän on nyt heti päästävä katon alle."

Niin vielä puhuessaan laski hän kantamuksensa Tordin käsiin ja huusi
sitten miehiin kääntyen:

"Kuka tahtoo uhrata hevosensa marskin hyväksi?"

Kaikki juoksivat esiin ollen kukin puolestaan valmis uhraukseen. Mutta
etumaisena seisoi hartiakas, komea mies, jonka kasvoja soihdun valo
kokonaan valaisi. Se oli Hollinger ja häneen ne Niilo Sturen silmät
lopulta pysähtyivät.

"Satulaan, Hollinger!" sanoi hän tälle, "ja riennä Varnhemiin, minkä
kaviot kannattaa, sillä tässä on ihmishenki kysymyksessä... Ratsasta
ja pyydä valtakunnan marskin nimessä, että lähettävät tänne heti
lääketaitoisen munkin."

Tuskin oli käsky annettu, kun Hollinger jo oli menossa. Ja ennenkuin
Niilo vielä ehti avata sen huoneen ovea, johon Tord oli kalliin
taakkansa kantanut, kuului kavioiden kapse jo nostosillalta.

Kun Niilo astui alikerrassa olevaan huoneeseen, jonne eräs palvelija
viittasi hänet menemään, kohtasi häntä siellä kauhea näky.

Vuoteella lepäsi Iliana neiti kuolon kalpeus kasvoillaan. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja henki näytti jo aikaa paenneen hänen
puoliavoimilta huuliltaan. Rinnassa törrötti tikari, jota murhaaja oli
uhrinsa surmaamisessa käyttänyt.

Ja kauniin, kuolemassakin vielä ihmeen ihanan neitosen vuoteen vieressä
seisoi Tord, yhtä kalpeana, yhtä jäykkänä kuin neitonen itsekin, seisoi
siinä kädet ristissä, puoleksi pois kääntyneenä, mutta silmät kuitenkin
tyttöön kiintyneinä, eikä hän kuullut, vaikka Niilo avasi oven ja
lähestyi häntä, tuskin tunsi hänen kätensä kosketusta olkapäällään.

"Ei hän ole kuollut!" kuiskasi Niilo ystävänsä korvaan.

Tord raukka sulautui kyyneliin nämät sanat kuullessaan. Vuolaina
virtasivat ne hänen silmistään. Ja hän vaipui vuoteen viereen nojaten
päänsä sitä vastaan, samassa kun hiljainen kuiskaus kuului hänen
huuliltaan:

"Minun valkoinen ruusuni!"

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, jonka Tordin nyyhkytykset vain
silloin tällöin keskeyttivät. Mutta Niilonkin silmät olivat nyt niin
kyyneleitä täynnä, että hän tuskin huomasi, mitä tapahtui. Kuitenkin
luuli hän näkevänsä, miten neito heräsi tuskastaan ja vei verkalleen
käteensä vuoteensa vieressä lepäävän pään päälle. Häneen olivat tämän
illan tapaukset tehneet syvän vaikutuksen. Ja ystävän surulliset sanat
yöllä heidän ratsastaessaan pienen metsäjärven ohitse, ne häilyivät nyt
taas niin elävinä hänen mielessään, että hän oli ikäänkuin unen
vallassa.

Silloin näki hän Tordin hiljaa kohottavan päätään. Vieno hymy levisi
silloin kuolevan kasvoille ja Niilo kuuli, kuinka vaaleat huulet
kuiskasivat Tordin nimen.

Kuinka kauan kaikki tämä oli kestänyt, ei Niilo voinut sanoa, mutta kun
hän kääntyi ympäri, seisoi siinä ihan hänen takanaan pitkä munkki ja
läheni verkalleen sänkyä. Kasvot olivat hänellä peitetyt, mutta pään
suunnasta ja liikkeistä voi päättää, että hän tarkasti katseli kuolevaa
ja rinnasta esiin pistävää tikarin vartta, jota kohti heti hänen
kätensä kurottui.

"Iliana, armas Iliana!" sammalsi Tord tarttuen vaaleaan käteen, joka
lepäsi hänen päänsä päällä, "onko Jumala kaikkivaltias säästänyt kaiken
tämän tälle hetkelle vain sentähden, että onni alkoi nyt juuri niin
kauniisti hymyillä minulle."

Enkelin hymy levisi Ilianan kasvoille, vaikka ei hän jaksanutkaan
puhua.

"Sano minulle", lausui Tord ääretöntä tuskaa täynnä, "sano minulle,
jätätkö sinä nyt minut, Iliana... Näenkö sinun vain nyt, erotaksemme
taas ikuisesti?"

"Eihän toki ritari!" kuului samassa juhlallinen ääni ihan hänen
viereltään ja munkki tarttui tikarinkahvaan kiinni. "Neitonen jää
elämään. Se on yhtä varma, kuin sekin, että ennenkin päivinäni olen
vetänyt tikarin ihmisrinnasta."

Ja hän tempasi tikarin irti estäen samalla kädellään veren vuodon.

Mutta neitonen sulki silmänsä. Kuitenkin häilyi vielä autuaallinen hymy
hänen huulillaan.



XV.

Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.


Kaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi
hänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli
tapahtunut.

Tukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea
mies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät,
oli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa
kirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus
marskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista,
jota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan
kasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan
herraansa.

"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti kuningas ojentaen kiireesti
lukemansa kirjeen apotille. "Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on
laukku?"

Mies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt
marskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä
ympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa
sinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään
olevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki.
Sen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen.
Hän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Hämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se
aaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella
kurotti hän kirjeen apotille.

"Lukekaa se, veli Niilo!" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.

Veli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti
saavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen.
Senkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki
kirjeet olivat luetut.

Sitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin.
Mutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä
uudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita
merkillisemmiltä.

Lopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:

"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä
hänelle kirje minulta... Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei
viivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!"

Mies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin
huoneessa.

Mitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin
mitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut,
vaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat
uskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se
viini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan
aikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin
todistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti
myrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa
saanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi
häntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat
olivat yhä liikkeellä.

Pitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä
kertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen
onneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?

"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!" huudahti hän pysähtyen äkisti ja
katsellen apottia.

"Jumala paratkoon...! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!"

"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni,
mitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa
kruunuansa kantaa!" lisäsi kuningas synkein silmin. "Arkkipiispa, Sigge
piispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit,
kuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti
yrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin...!"

"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra", sanoi
apotti kumartaen. "Olette luullut, että vihollistenne voima on
murtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin... Mutta teiltä
on jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen
sisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne."

"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!" huudahti kuningas.

"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee
ilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että
silloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka
he nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne
heiltä itseltään nyt ovat palaneet."

Kuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa
hiljaisuus.

Tuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta
ja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään
ja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä
huolestuneeseen kuninkaaseen.

Tämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa
kahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja
kuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.

"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille", lausui hän,
"niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että
Ruotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi... Kirjoittakaa nyt
kirje serkulleni, marskille, veli Niilo!" lisäsi hän. "Tahdon tehdä
kiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että
Länsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja
teidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting."

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan
Örebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella.
Terävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa
mukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi
pitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa
saavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että
isänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun
päättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti
lähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän
Erengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.

Tänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille
kuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan,
etteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa
mitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa,
joka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi
vaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä
pöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:

"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun
ainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!"

Hän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon
esiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien
ne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin
huolellisesti niissä olevat sinetit.

"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa", lausui hän
surullinen ilme kasvoissaan.

"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän,
Erengisle herra...!"

"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen... He
eivät voi säilyttää rälssioikeuttaan... Totta tosiaan! Tämä käy todella
sydämelleni, Briita rouva... Mistä olet keksinyt nämät onnettomat
kirjeet?"

"Olen tuuminut asiaa, Erengisle... Heimolaisesi eivät voi näillä
tiloillaan korvata velkaansa sinulle... Mutta minä olen ajatellut, että
voisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen."

"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva...! Minä lahjoitan kaikki...
kuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista,
joilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän
käyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!"

"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Briita rouva. "Ehkä voimmekin
saada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin
mieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni,
Olavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme
perille."

"Ei...!" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. "Ei koskaan
saa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!"

Briita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli
Erengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun
toiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori
marski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan
saamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita
rouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.

"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle
herra", lausui hän, "sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord
Kaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta
kuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee."

"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin
luuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä,
kun niin vaaditaan."

"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole
tarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu."

"Briita rouva!" huusi Erengisle herra. "Briita rouva, sinulla ei ole
vähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee
olla!"

"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja
herra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista
asioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?"

"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä
kunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä
appeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä
ilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla..."

Ritari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita
rouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään
kohottaen:

"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei
ole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa
hänen rinnalleen."

Erengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä,
mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.

"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi", sanoi
hän, "kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta."

Briita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen
mielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin
nuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä
silleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä
asioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä
voivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen,
koskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan
puolustanut.

Niin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin
ja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.

Tällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli
hän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja
Länsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli
kaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin
asia sydämellään -- nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli
tultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle.
Siellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo
omistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan,
pitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.

Briita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne
lähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken
aikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita
rouvalle.

Mies katosi heti linnan rappusiin. Mutta Erengisle herra jäi pihalle,
jossa hänellä vielä oli jotain toimitettavaa. Hänen siellä juuri
paraillaan puuhatessaan tuli eräs palvelijoista juosten hänen luokseen
ja huusi:

"Erengisle herra, luulen, että kuningas on tulossa linnaan... Näin
hänen äsken, kun olin tornissa, tulevan suuren seurueen kanssa
kaupunkiin!"

"Aina on kuningas tervetullut Erengisle Niilonpojan luokse!" virkkoi
tämä. "Hän saa huomata, että Örebron linna on mitä paraimmassa
kunnossa!"

Tuskin oli hän vielä ehtinyt lausua nämät sanat, kun jo kuului hevosten
kavioiden kapsetta. Ja heti senjälkeen kajahti torvien törähdys linnan
ulkopuolella. Erengisle herra riensi silloin linnanportille, joka
samassa avattiin, ja kohteliaasti kumartaen otti hän vastaan Kaarlo
kuninkaan.

Tämä pysähtyi ja katseli ritaria, ilman että hänen kasvoistaan siltä
voi päättää, mitä ajatuksia hänen sisässään liikkui. Ja kun ei hän
ainakaan missään tapauksessa tahtonut ritarille näyttää, että jotain
tavatonta oli tekeillä, iski hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja
ratsasti seurueineen pihalle.

"Sulkekaa portti, Erengisle herra", sanoi kuningas vielä hevosensa
seljästä. "Ketään ei saa päästää ulos eikä sisälle niin kauan kuin minä
olen linnassa. Ja että käskyni tulisi tarkalleen täytetyksi, voitte
jättää avaimen minun huostaani."

Synkkä pilvi lensi Erengisle herran kasvoille. Hän ei voinut
kääntää silmiään ankarasta kuninkaasta eikä tahtonut voida päästä
hämmästyksestäänkään, kun huomasi, miten synkkä ja totinen tuo muuten
niin lempeä ja ystävällinen kuningas oli. Mutta nyt ei ollut aikaa
miettimiseen. Kuningas istui ja odotti.

Tuimalla äänellä antoi Erengisle herra lähimmälle miehelleen käskyn
sulkea linnanportti ja tuoda avain muassaan. Käsky pantiin heti toimeen
ja avain jätettiin kuninkaalle. Tämä jätti sen vuorostaan eräälle
ritareistaan. Vasta sitten astui hän alas hevosensa seljästä ja kulki
ylös linnanrappusia kanslerinsa, Niilo Rytingin, ja ritariensa
seuraamana.

Saavuttuaan suureen saliin, pysähtyi kuningas ja kiinnitti taas
silmänsä Erengisle herraan. Tämä ei tiennyt, miten selittää kuninkaan
omituisen käytöksen. Mutta hänen hämmästyksensä nousi korkeimmilleen,
kun kuningas totisena ja käskevällä äänellä lausui hänelle:

"Haluan puhutella rouvaanne, Erengisle herra!"

Hitain askelin lähti Erengisle herra hakemaan vaimoansa, jonka löysikin
viereisestä huoneesta. Mutta niin ällistynyt oli hän vielä kaikesta,
mitä oli kuullut ja nähnyt, niin rajusti virtasi veri vielä hänen
suonissaan, että hän tuskin kykeni muuta ajattelemaan kuin, mitä
kuningas oli hänelle sanonut.

Briita rouvan puolestaan valtasi myös ihmetys ja kummastus. Turhaan
ahdisti hän kuitenkin miestään kysymyksillään. Tämä ei kuunnellut
häntä, eikä siis vastannutkaan.

"Armollinen herramme, kuningas!" oli ainoa vastaus, joka tuli hänen
huuliltaan.

Briita rouva ei ollut koskaan nähnyt kuningasta. Kruunauksessa ei hän
ollut sattunut olemaan läsnä. Ja senjälkeen oli hän oleskellut vaan
parhaasta päästä Hammarstadissa, ilman että niilläkään harvoilla
kerroilla, kun Tukholmassa kävi, oli kuningasta nähnyt. Kristofer
kuninkaan aikana oli kuningas sitäpaitsi oleskellut suurimmaksi
osaksi Suomessa. Hän muisti hänet siis ainoastaan marski Kaarlo
Knuutinpoikana. Ja tämän uhkaylpeys, se oli häntä aina loukannut ja
antoi nytkin hänelle rohkeutta ja malttia, jota hänellä ei ehkä muuten
olisi ollutkaan, kun näin äkkiarvaamatta käskettiin kuninkaan eteen
astumaan.

Niin avautui ovi ja hän seisoi yht'äkkiä silmä vasten silmää kuninkaan,
tuon halveksitun, pilkatun ja petetyn Kaarlo kuninkaan kanssa.

Mutta nähdessään tuon korkean, majesteetillisen olennon, nuo kauniit,
jalot piirteet ja arvokkaan ryhdin sekä tuon syvän, melkeinpä
surullisen vakavuuden hänen silmissään, -- silloin murtui hänen ylpeä
mielensä. Ja hän painoi päänsä alas, tuntien itsessään, että siinä
seisoi sittenkin todellinen kuningas hänen edessään.

Mutta kuningas käänsi tutkivat silmänsä Briita rouvasta Erengisle
herraan ja kysyi:

"Ymmärrättekö oikein ne velvollisuudet, joita minulle ja valtakunnalle
vannomanne vala teiltä vaatii, Erengisle herra?"

Sellainen kysymys olisi herra Erengisle Niilonpojan tapaiselle miehelle
ollut loukkaus, ellei kuninkaan äänessä ja katseessa, koko hänen
esiintymistavassaan samalla olisi ollut jotain, joka soti sitä vastaan.
Erengisle herra tunsikin sen johdosta enemmän liikutusta kuin vihaa.
Hän ikäänkuin vaistomaisesti käsitti, että kuningas tarvitsi
lohdutusta. Siksi astuikin hän luottavana esiin ja hänen äänensä oli
niin syvä ja sointuva, kun vastasi, että siitäkin jo voi päättää hänen
olevan kuninkaaseen sydämestään kiintyneen.

"Koska olen säästänyt itseäni, Kaarlo kuningas, kun teidän ja Ruotsin
etu on ollut kysymyksessä?" kysyi hän.

Kuningas tarttui lämmöllä ja arvokkaisuudella hänen käteensä kiinni ja
sanoi:

"Ja kuitenkaan ei minulla nyt ole muuta kuin surua ja huolta teidän
huoneeseenne tuotavana, Erengisle herra!"

Tuo rehellinen mies tujotti hämmästyneenä kuninkaaseen, mutta ei
ehtinyt vielä mitään kysyä, kun kuningas jo kääntyi Briita rouvan
puoleen.

"Briita rouva!" lausui hän, "kuinka olette voinut saattaa miehellenne,
kuinka kuninkaallenne sellaisen surun, kuin todella olette saattanut?"

Ihmisluonnossa on kätkettynä itsepuolustusvaisto välttää kaikkea
vaaraa, joka uhkaa häntä. Ja Briita rouva ei suinkaan ollut sellainen
nainen, joka kohta ensi hyökkäyksestä olisi peljästynyt. Tietäen
tarkasti, miten helposti kuningasta voitiin pettää ja miten helposti
hän oli taas lepytettävissä, toivoi hän yhä vielä voivansa torjua tämän
vihaa.

"En ymmärrä teitä, kuningas!" sanoi hän. "Ja minusta tuntuu hyvin
omituiselta, että niin painavassa asiassa, kuin tämä näyttää olevan,
käännytte naisen puoleen, koska mielestäni ainoastaan miehet voivat
sellaisia puuhata."

"Kuka se oli, Briita rouva, joka antoi herra Olavi Akselinpojalle
tiedon tulostani Tukholmaan, mikä tieto hänet pelasti?" kysyi kuningas
kumealla äänellä.

Briita rouva koetti tekeytyä viattoman ja kummastuneen näköiseksi.

"Kuka se oli, joka samalla hetkellä ilmoitti Kristian kuninkaalle
kaikki, mitä Ruotsin kuningas puuhasi, vieläpä kehoitti häntä
tunkeutumaan Tivedenin ylitse Pohjoismetsiin?"

"Tarkoitatteko tällä kaikella, että se olisin ollut minä?" kysyi Briita
rouva, vaivoin koettaen saada ääneensä ilmettä, niinkuin olisi hän
ollut viaton uhri mitä alhaisimmille panetteluille.

"Sitä tarkoitan!" vastasi kuningas ja hänen katseensa sai jo Briita
rouvan rohkeuden horjumaan.

Mutta tämä ei voinut aavistaakaan, että kuningas todellakin voisi
näyttää toteen syytöksensä. Päinvastoin uskoi hän, että tämä vain
käytöksellään tahtoi peljättää hänet tunnustukseen, jota hän sitten
voisi käyttää välikappaleena salaisia vihollisiaan vastaan. Kuningas
oli arvattavasti saanut jonkun epävarman vihjauksen, että kavaltajat
olivat taas liikkeellä, että salavehkeitä taas punottiin häntä vastaan.
Yhtä ja toista epäiltiin syylliseksi ja niiden joukkoon oli nyt hänkin
joutunut. Kuningas kääntyi ensin hänen puoleensa luullen hänet
helpoimmin peljättävänsä. Siihen suuntaan kävivät hänen ajatuksensa ja
sen mukaan koitti hän myöskin nyt sovitella sanojansa.

Kuninkaan katseessa vaihteli vakavuus ja tuska keskenään. Rehellistä
Erengisle herraa kohdannut suru sai sen aikaan. Mutta Briita rouva piti
sen vain todistuksena arvelujensa todenperäisyydestä. Kuningas oli
ilmeisesti epävarma ja kahden vaiheilla jo, arveli hän. Ei muuta kuin
lujasti nyt vain vakuuttaa viattomuuttansa ja voitto olisi hänen.

"Jos en olisi asiani oikeudesta niin varma kuin olen", lausui hän
sentähden, "niin olisin jo kokonaan murtunut teidän ankarista
sanoistanne, herra kuningas... Mutta minä vannon..."

"Älkää vannoko!" keskeytti kuningas kiivaasti ja viittasi kädellään
Steen Sturelle, joka yhdessä erään toisen hovipojan kanssa seisoi
ovella.

Steen astui esiin ja jätti kuninkaalle laukun, johon oli punaisella
neulottu Kristian kuninkaan nimi ja sen yläpuolelle kolme kruunua.

Kuningas tarttui laukkuun ja otti sieltä muutamia kirjeitä esiin,
näyttäen niitä yhä kalpenevalle Briita rouvalle.

"Tunnetteko näitä?" kysyi hän.

Briita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut
lattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut
häntä.

"Liian kauan jo", jatkoi kuningas, "on tämä tuskallinen kuulustelu
kestänyt... Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole
tahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö
todellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka
tässä on tehty... Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se
ollut minulle mahdollista."

Erengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru
taistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui
suonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa
pystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan
sitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa
kautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin
ylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät
valahtivat kyyneleitä täyteen.

Kun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty,
kohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai
vallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi
kuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että
sanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.

"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne", lausui hän. "Mutta luulen,
että se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani
houkutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen."

"Kuningas..." alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan
sanoista.

Mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.

"Ei sanaakaan enää", huusi hän säkenöivin silmin. "Minun pitäisi viedä
teidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta", ja tässä katsoi hän
Erengisle herraan, "mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja
sentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä,
että vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan
neuvoston eteen Tukholmaan."

Kuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni,
puristi sitä ja riensi ulos.

Mutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa
paikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.

"Briita rouva!" virkkoi hän, "älä vastusta koskaan enää minua! Ja
Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, että sillä tavalla olet voinut
leikitellä kunniallisella nimelläni ja ritarillisella kilpimerkilläni!"

Alhaalla linnanpihalla juuri kuninkaan noustessa satulaan tuotiin hänen
luokseen eräs mies, joka vähää ennen hänen tuloaan oli päästetty sisään
linnaan. Kaksi Erengisle herran miestä oli ottanut hänet nyt vangiksi.
Samassa astui myös reipas, mustaan ja vaaleaan puettu mies kuninkaan
luo ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Tämä henkilö se on, joka on kuljettanut sanaa Briita rouvan ja hänen
isänsä välillä, herra kuningas", sanoi mies.

Kuningas katseli ihmetellen puhujaa ja kysyi sitten kenen miehiä hän
oli, koska ei kantanut Erengisle herran värejä.

"Olen Niilo Sturen miehiä!" vastasi mies reippaasti.

Kuninkaan katse synkistyi Niilo Sturen nimeä mainittaissa, mutta mies
jatkoi:

"Herrani on paraikaa Axevallassa marskin luona ja minä kuljen nyt hänen
asioillaan, mutta matkalla oli minun myöskin jätettävä kirje Briita
rouvalle Örebrossa ja sentähden..."

Kuninkaan poski yhä vaaleni. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että
Niilo Sturekin olisi liitossa kavaltajain kanssa. Mutta niinkuin aina,
kun tuli Niilosta kysymys, niin ei kuningas nytkään asiaa sen tarkemmin
tutkinut. Nähtävästi tahtoi hän välttää sitä, ettei pakotettaisi
rankaisemaan ritaria, jota kuningattaren ja hänen entisten ansioittensa
tähden tahtoi niin kauan kuin mahdollista sellaisesta säästää. -- Se
oli kyllä hänen puoleltaan jalomielisyyttä, mutta jalomielisyyttä, joka
johtui vääristä luuloista.

"Anna kirje tänne!" lausui kuningas ja mies antoi sen hänelle.

Kuningas ei katsonutkaan siihen, pisti vain sen taskuunsa. Sen sijaan
kääntyi hän vangin puoleen, joka jo ennenkin oli käynyt linnassa Briita
rouvan isän, Olavi herran, sanansaattajana eikä siis voinut väittää
tuntemattoman miehen tiedonantoa valheeksi. Kuningas kysyi, mistä tämä
tiesi, että vanki oli kuljettanut salaisia tietoja Olavi herran ja
Briita rouvan välillä. Ja mies kertoi kaikki, mitä hänelle oli
tapahtunut ja etenkin, miten oli päässyt osalliseksi Briita rouvan ja
vangin välisestä keskustelusta Hammarstadin metsässä.

Silloin käski kuningas, että salainen sanansaattaja oli vangittava ja
vietävä Tukholmaan. Mutta Niilo Sturen miehelle virkkoi hän:

"Kun olet toimittanut herrasi asian, niin tule minun luokseni
Tukholmaan... Sinä näytät tietävän enemmän, kuin mitä minulla nyt on
aikaa kuunnella."

Ja niin ratsasti kuningas pois Örebron linnasta.

       *       *       *       *       *

Tukholmaan, jonne kuningas nyt matkusti, kutsui hän valtakunnan
neuvoston ja Uppsalan ja Strengnäsin tuomiokapitulit. Myös
rikokselliset pääpapit, arkkipiispa ja Sigge piispa, saapuivat,
saatuaan kuninkaalta vakuutuksen, ettei heidän turvallisuuttaan
uhattaisi, sekä vielä kuusi ritaria sen pantiksi.

Kunnon ritari, Erengisle herra, saapui myös Tukholmaan tuoden vaimonsa
mukanaan. Se oli hänelle raskain matka, mitä hän koskaan eläissään oli
tehnyt. Ja joka kerta kun silmänsä sattuivat Briita rouvaan, joka
muuten ei tapahtunut kuin lepopaikoissa vain, pääsi huokaus hänen
huuliltaan ja kyynel valahti poskelle.

Pyhän neitsyen veljeyden saliin oli neuvosto tuona kauheana päivänä
tullut kokoon, jolloin rikokselliset olivat tuomittavat. Kaksitoista
vapaasukuista miestä määrättiin lautakuntana langettamaan tuomio.
Sitten vietiin Briita rouva ja hänen uskottunsa, Olavi herran
palvelija, sisään. Heidän suhteensa ei enää voinut mikään todistaminen
tulla kysymykseen. Rikos oli aivan ilmeinen. Eikä Briita rouva
voinutkaan kieltää, ettei käsiala ja sinetti olleet hänen, yhtä vähän
kun palvelijakaan voi sitä tehdä. Molemmat tuomittiin he kuolemaan,
mies mestattavaksi, Briita rouva roviolla poltettavaksi. Tuomion
julistettua saivat vangit poistua. Ja sitten kutsuttiin arkkipiispa ja
Sigge piispa sisään.

Edellisiin verraten olivat nämät siihen nähden paremmassa asemassa,
että korkeat, hengelliset virkansa suojelivat heitä ruumiillisesta
rangaistuksesta. Mutta heidät tuomittiin sen asemasta menettämään
kaikki maalliset lääninsä ja luopumaan sotaväestään. Koko neuvosto ja
eri tuomiokapitulit menivät heidän puolestaan takaukseen, etteivät he
enää vehkeilisi kuningasta vastaan.

Ylpeinä ja synkkinä, vihaa kuohuen ja vimmaa täynnä poistuivat molemmat
pääpapit.

Kaarlo kuningas oli kaltaisensa, väkevä, voimakas ja taipumaton, niin
kauan kuin valtaa tavotteli, horjuva ja heikko, kun oli saanut sen
vallan käsiinsä. Sellaisena esiintyy hän nyt Briita rouvankin suhteen.
Rukouksista heltyneenä jätti hän rangaistuksen sikseen. Ja pian
senjälkeen lähetettiin Briita rouva Kalmarin nunnaluostariin. Eikä edes
Briita rouvan luotettu palvelijakaan kärsinyt rangaistustaan. Toinen
sai sen kärsiä hänen sijastaan. Tuon tunnottoman konnan onnistui näet
tälläkin kertaa, joskin tuskalla, pelastaa nahkansa.

Saatuaan nämä toimet Tukholmassa päätetyksi, valmisteli kuningas matkaa
Länsigöötinmaalle. Illalla ennen hänen lähtöään saapui linnaan hänen
luokseen Niilo Sturen aseenkantaja, jonka oli Örebrossa tavannut.

"Nimesi?" kysyi kuningas, kun mies seisoi hänen edessään.

"Brodde!" kuului vastaus.

Kuningas kysyi sitten kuinka kauan mies oli ollut Niilo Sturen
palveluksessa. Niin antoi yksi kysymys aihetta toiseen. Ja Brodde
kertoi kaikki, eikä suinkaan jättänyt siinä mainitsematta omia ja
herransa vastoinkäymisiä. Kuningas kuunteli häntä keskeyttämättä, mutta
ei näyttänyt siltä tulevan sen iloisemmaksi siitä, mitä kuuli.

Katkeruus tosin katosi, kauan tukahutettu viha suli pois, mutta syvä
suru, ankara tuska tuli sijaan. Katse muuttui levottomaksi ja araksi.
Hän tuskin uskalsi katsoa mieheen, eikä kuitenkaan saattanut olla
kyselemättä.

Kauan kesti tämä keskustelu Niilo Sturen aseenkantajan kanssa. Kun se
vihdoin loppui, nousi kuningas, viittasi kädellään ja poistui
huoneesta.

Brodde jäi seisomaan, luullen, että kuninkaalla olisi hänelle vielä
jotain sanottavaa. Mutta aika kului, eikä kuningasta ruvennut
kuulumaan. Silloin päätti hän jättää huoneen.

Mutta samassa astui sisään vanha, hurskaan ja hyväntahtoisen näköinen
ukko, jonka paljasta päälakea ympäröivät hopeanharmaat hiukset. Hän
kävi ihan Brodden viereen ja laski kätensä hänen olkapäälleen kyynelten
kiiluessa hänen silmissään.

"Ystäväni!" lausui ukko, "oletko puhellut armollisen herrani, kuninkaan
kanssa?"

"Olen puhunut hänelle ainoastaan itsestäni ja herrastani, Niilo
Sturesta!"

"Hyvät henget ovat mahtaneet sovittaa sanat suuhusi... Sillä kuningas
on tehnyt nyt, mitä ei ole moneen Herran aikaan tapahtunut, ei sitten
kuin viimeksi tuli kotiin Skånen sodasta."

"Mitä on sitten kuningas tehnyt...?" kysyi Brodde ihmetellen.

"Hän on mennyt kuningattaren kuolinhuoneeseen. Jumala kuningattarelle
taivaan riemun suokoon!"

Brodde ei tästä kaikesta paljoa käsittänyt, mutta käsitti kuitenkin
niin paljon, ettei hänen nyt tarvinnut kuningasta odottaa. Hän tervehti
siis tuota hyväntahtoista ukkoa ja aikoi poistua.

Mutta ukko ojensi etusormensa ja tavotteli sillä Brodden rintaa,
puhutellen häntä niinkuin vanhaa tuttua.

"Olet puhunut Niilo herrasta, tuosta kelpo ritarista... Muista minun
sanani. Sinä saat vielä nähdä, että se, mitä olet puhunut, on jättänyt
jäljen kuninkaan mieleen... Minä tunnen Kaarlo kuninkaan minä. Vie nyt
vanhan Erlandin tervehdys herrallesi!"

"Sen kyllä teen!" vastasi Brodde katsoen ukkoa ujostelematta silmiin.

"Ah, niin kauan kuin kuningas oli vain Fågelvikin herra!" kuiskasi
hyväntahtoinen ukko, mutta keskeytti yhtäkkiä usein lausumansa
ajatuksen ja lisäsi: "Kuningas käski minun heti ilmoittaa sinulle, että
sinun on huomenna yhdessä hänen kanssaan ratsastettava Axevallaan!"

Kaksi päivää senjälkeen saapui Kaarlo kuningas ratsastaen Axevallaan...

Tord ja Niilo istuivat kahden suuressa ritarisalissa, kun torvet
yhtäkkiä törähtivät linnan edustalla ja kiireinen sana tuotiin, että
kuningas itse oli tulossa. Tord hypähti seisaalleen ja riensi alas
ottaakseen herraansa vastaan.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun tämä jo avautui ja
kuningas astui sisään.

"Tord serkkuni!" huudahti kuningas ja syleili marskia. Hänen silmänsä
säteilivät ilosta, niinkuin ennen onnen päivinä.

Sama ilo loisti kuninkaan silmistä vielä, kun hän katsahti salin yli
sinne, missä Niilo Sture seisoi. Ja hän otti jo pari askelta sinne päin
ikäänkuin olisi aikonut tervehtiä tätäkin samalla lämmöllä.

Mutta äkisti laskeutui omituinen, selittämätön varjo kuninkaan
kasvoille. Ja epäilevänä pysähtyi hän... Niin Tord kuin Niilokin
huomasivat, että joku tunne sai hänet valtaansa, joka esti häntä
seuraamasta sydämensä ensi kehotusta. Mutta mikä se oli, sitä eivät he
voineet tietää.

Niilolle oli kuninkaan ajattelematon esiintyminen Arbogassa ja
Vadstenassa aivan luonnollisena esteenä sovintoon. Ja se ehkä vaikutti
myös ehkäisevästi kuninkaaseenkin. Vaaditaan näet usein enemmän sielun
voimia tunnustamaan, että on väärässä, kuin kärsimään vääryyttä
rakkautensa tähden. Mutta loukkaus vaatii avonaista tunnustusta,
voidakseen tulla unhotetuksi ja tämä tunnustus jäi nyt tekemättä. Niilo
halusi sovintoa, mutta kuninkaan ehtoja ei hän voinut täyttää.

Hän ojensi kätensä Niilolle ja Niilo astui esiin ja tarttui siihen
kiinni.

Se oli sanaton tunnustus kuninkaan puolelta, että halusi korjata
erhetyksensä, Niilo Sturen, että unhotti ne.

Omituinen hymy, yhtä selittämätön kuin varjo kuninkaan otsalla, väreili
Niilo Sturen miehekkäillä kasvoilla.

Hänen päämääränsä oli niin kaukana ja korkealla, että itse kuningaskin
oli siihen nähden enemmän välikappale vain, satunnainen voima, jonka
alle hän vain siksi alistui, koska ainoastaan sen kautta voi
päämääränsä saavuttaa. Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisi hän
ilman epäilystä työntänyt kuninkaan käden luotaan. Mutta Ruotsin asian
asetti hän muitten edelle. Hän näet voi -- niinkuin ainoastaan harvat
tähän aikaan -- pitää isänmaan etuja omiaan ylempänä, oli sitten
kysymys vaikka oikeutetun kostonkin nautinnosta. Sitä paitsi oli hän
vielä varmasti vakuutettu, että kuninkaan edellinen menettelytapa oli
pahain neuvonantajain aikaansaama, jota hänen heikkoutensa ei ollut
voinut vastustaa. Tämä ja lupauksensa Kaarina kuningattarelle, ne
molemmat vaikuttivat nyt yhdessä hänen toimintatapansa.

Ja hän oli näkevinään edessään kauniit, vaaleat kasvot, joitten huulet
puhuivat hänelle tulevasta sovinnosta hänen ja kuninkaan välillä,
lupasivat, että kuningas kerran vielä peräyttäisi, mitä
ajattelemattomassa vimmassaan oli lausunut. Niilo muisteli siinä
hyväsydämistä kuningatarta ja joku ääni kuiskasi hänen rinnassaan, että
hyvityksen hetki ei ollut enää kaukana, koska kuningaskin näytti jo
sovintoon taipuvaiselta.

"Tekonne tuottavat teille kunniaa, serkku!" lausui kuningas yhtäkkiä
marskiin kääntyen. "Ilman teitä olisin tuskin enää Ruotsin kuningas!"

"Kuningas!" keskeytti Tord ajatellen vain Niiloa ja miettien
mielessään, että kuninkaallinen sukulaisensa oli kohdellut häntä liian
väärin. "Mitä minun on onnistunut toimittaa, sen olen saanut aikaan
miesteni avulla ja tuskin tarvinnee minun sanoa kumpiko, he eli minä,
ovat siinä suhteessa tehneet enemmän."

Hän oli aikonut mainita Niilo Sturen nimen. Hän pidättyi kuitenkin
siitä osaksi koska ei uskaltanut liian äkisti hajoittaa muuria, joka
nämät erotti toisistaan, osaksi taas koska luuli heimolaisensa
muutenkin ymmärtävän, ketä hän tarkoitti. Mutta kuningas ei näyttänyt
kallistavan korvaansa sellaiselle puheelle.

"Teidän on nyt tämä linna, Tord serkku", virkkoi hän. "Toivon teistä
saavani ainaisen ja valppaan ystävän, joka pitää vihollisiani tällä
maankulmalla silmällä. Ja että voisitte kokonaan murtaa heidän
voimansa, olette te tästä lähin minun ensimäinen mieheni koko
Länsigöötinmaalla..."

Kuningas tarttui vielä kerran reipasta ritaria käteen.

"Te se olette, Tord", lisäsi hän, "joka olette pakottanut onnen taas
hymyämään minulle...! Kunpa Jumala kaikkivaltias sallisi vain minun
pitää teidät samoin kuin onnenikin vielä kauan, kauan!"

Kuninkaan seuraan kuuluvat ritarit saapuivat nyt saliin. Kuningas
päästi sentähden serkkunsa käden irti ja sanoi, syvien kurttujen
laskeutuessa hänen otsalleen:

"Tuottakaa ne tänne ylös ... ettei kidutus kestäisi kauan!"

Hänen oli vaikea mainita miehen nimeä, joka oli ollut hänelle niin
läheinen kuin Jost von Bardenvleth. Ehkä olikin hän täälläkin aluksi
aikonut jättää tuomitsemisen lautakunnalle. Mutta Niilo Sturen läsnäolo
muistutti nyt hänelle, että hänen oli tälle hyvitys velkaa, jonka hän
ainoastaan tällä tavoin voi maksaa.

Tord kiiruhti ilmoittamaan viereisessä huoneessa oleville miehille,
että hakisivat Jost von Bardenvlethin tornista. Sitten kääntyi hän
kuninkaaseen ja ilmoitti Tuure herran edellisenä yönä karanneen
Varnhemista. Munkkien tietojen mukaan oli hän paennut herra Eggert
Krummedikin luokse Rumlaborgiin.

Tiedonanto sai kuninkaan mielen kovasti kuohuksiin. Näytti niinkuin
olisi hänellä ollut jotain mielessä, jonka hänen nyt täytyi jättää.
Ehkä olikin hän täällä aikonut ottaa monin kerroin takaisin sen, mitä
Tukholmassa oli myöntyväisyydellään menettänyt. Kiivaasti kysyi hän,
eikö marski ollut koittanut saada karkuria kiinni.

"Lähetin heti sanan Eggert herralle", selitti Tord, "ettei hän millään
ehdolla sallisi Tuure herran päästä pakoon... Kuitenkin luulen, ettei
hän ole sen luotettavampi mies kun Tuure herrakaan."

Tuskin oli marski vielä ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun
kuningas jo antoi eräälle ritarille käskyn ratsastaa Jönköpingiin tai
Rumlaborgiin ja viedä Eggert herralle hänen oma määräyksensä Tuure
Tuurenpojan vangitsemisesta.

Ritari riensi ulos ja heti senjälkeen avautui ovi taas ja vangittu
ritari Jost von Bardenvleth astui kahleisiin kytkettynä kahden miehen
seuraamana sisään. Hänen päänsä oli pystyssä, suorempana kuin koskaan
ennen. Ilonväre levisi hänen kasvoilleen nähdessään kuninkaan, mutta se
muuttui heti röyhkeäksi ivanauruksi, kun silmänsä siirtyivät
kuninkaasta Tordiin ja Niilo Stureen.

"Jumalalle kiitos!" huusi hän, "että tulette, herra kuningas... Nyt
voitte itse nähdä, minkälaista kohtelua teidän uskollinen ystävänne on
saanut kärsiä niitten puolelta, jotka myös nimittävät itseään teidän
ystäviksenne."

"Niin, niin", lausui kuningas, "olen herännyt kauheaan todellisuuteen!"

Kuninkaan silmäin synkkä vakavuus samoin kuin hänen äänensäkin, ne
molemmat saivat Jostin kokonaan harhaan. Hän ymmärsi sen suruksi ja
tuskaksi, jota kuningas tunsi, nähdessään nyt, miten heimolaisensa oli
kohdellut hänen uskollista ystäväänsä. Ettei kuningas heti käskenyt
irroittaa hänen kahleitaan, sitä katsoi hän vain luonnolliseksi
seuraukseksi samoista tunteista.

"Niin ovat siis minun sanani sittenkin käyneet toteen!" huudahti taas
Jost. "Olisitte totellut minun neuvoani, herra kuningas, ja antanut
tuon kavaltajan Niilo Sturen pään vieriä hänen jalkoihinsa, silloin kun
keksitte hänen ilkeät vehkeensä Arbogassa. Siten olisitte varmaan
päässyt monesta surusta..."

Inholla kääntyi Niilo pois julkeasta valhettelijasta ja vehkeilijästä.
Mutta tämä ollen kokonaan tietämätön tapausten kulusta, koska hänen
murhatekonsa jälkeen oli täytynyt antautua vangiksi Niilo Sturen
miehille, joista Hollinger, hänen oikea voittajansa, oli saattanut
hänet totuuden suhteen kokonaan harhaan, jatkoi yhä kiihkeämmällä
äänellä:

"Käänny pois, inhottava kavaltaja, pakene ... niin kauan kuin vielä on
tilaisuutta siihen... Sinä, joka olet harjoittanut naisten ryöstöä
yhdessä merirosvojen kanssa ja ottanut vitaliveljeksen uskotuksesi ...
sinä, joka olet vehkeillyt kuninkaan vihollisten kanssa ja vieläpä
tavoitellut hänen omaa henkeäänkin. Minä huudan nyt sinulle, mitä sinä
kerran korvaani huusit, muista tupaa Altunan kirkon vierellä. Minä
huudan vieläkin, ajattele, kuinka yhdessä merisissien kanssa ajoit
takaa kuninkaan serkkua ja tämän ystävää, Iliana neitiä. Nyt olet sinä
lopuksi houkutellut kuninkaan marskin, jalon Tord herran, tekemään
teon, jota hän vielä saa katua."

"Ja mitä sanotte te tähän, Niilo herra?" kysyi kuningas kääntämättä
silmiään vangista.

Hänen äänensä oli niin levollinen ja kasvonsa niin tyyneet, että vanki
yhä enemmän vain vakaantui luuloissaan. Selvää oli, että hän nyt oli
saavuttava ahdistajistaan loistavan voiton. Mitä sitten siihen tulisi,
jos keksittäisiin, että hän olikin murhannut Iliana neidin, niin oli se
sellainen asia, johon hän kyllä ehtisi jälkeenpäin hankkia tyydyttävän
selityksen.

"Jos sallitte sen, herra kuningas", kuului Niilo Sturen vastaus, "niin
en tahdo enää kauemmin olla kuulemassa, mitä tuo harhaan joutunut mies
syöttää teille!"

"En!" virkkoi kuningas melkein ankarana, "sitä en salli! Mutta te, Jost
von Bardenvleth", ja tässä hänen silmänsä tujottivat tuimina vankiin,
"te olette antanut minulle opetuksen, johon en koskaan olisi luullut
teidän kykenevän ... sen nimittäin, ettemme koskaan rankaisematta
kallista korvaamme panetteluille... Silmäni ovat kyllä auenneet, mutta
totuus onkin kokonaan toinen, kuin te väitätte... Minä sanon teille,
että mitä olette puhunut on valhetta alusta loppuun. Minä tunnen
kaikki. Mitä te olette yrittänyt pimittää, se on nyt minulle selvää
selvempi. Ikuisesti kadun sitä hetkeä, jolloin ensi kerran kallistin
korvani liukkaan kielenne imarteluille... Ja vaikka teitä nyt on
tällainen onnettomuus kohdannut, ei se ole sittenkään saanut mieltänne
muuttumaan. Siitä huolimatta olette te jatkanut vanhaan tapaanne ja
syöttänyt minulle mitä julkeimpia valheita... Kaikki tämä on
sammuttanut minussa viimeisenkin säälin kipinän..."

Jost von Bardenvleth seisoi siinä kuin kiveksi muuttuneena. Hänen
kasvonsa tulivat kellanvaaleiksi ja silmäin tuike näytti sammuvan.

"Polvillesi, Jost von Bardenvleth!" lausui kuningas juhlallisen
vakavana, "polvillesi ja rukoile taivaan Jumalaa ja tätä jaloa ritaria
tässä, herra Niilo Sturea, että he antaisivat sinulle anteeksi julkeat
vehkeesi ... sillä sinun täytyy kuolla!"

Kuningas kääntyi hänestä pois kasvoissa syvää inhoa osottava ilme.

"Jätän teidän tehtäväksenne, serkkuni", sanoi kuningas Tordiin
kääntyen, "niillä todistuksilla, joita meillä on, vakuuttaa tälle
kurjalle hänen rikoksensa minua ja Ruotsin valtakuntaa kohtaan... Mitä
teihin itseenne ja teihin, Niilo herra, tulee, niin on minulla täällä
mukana mies, joka voi myös siinä suhteessa totuuden ilmaista."

Hän viittasi eräälle miehistään, joka kiirehti heti ulos, ja vähän
senjälkeen astui Brodde sisään. Kuninkaan käskystä asettui hän ritarin
eteen ja kertoi tälle hänen kavalan menettelynsä häntä itseään kohtaan
sekä sitten hänen keskustelunsa uskottunsa kanssa yöllä Arbogassa ja
vihdoin lopuksi hänen konnantyönsä Iliana neitiä kohtaan.

Jota edemmäksi kertomus jatkui, sitä enemmän laskeutui kurjan
rikoksellisen rohkeus. Se vei ikäänkuin liisteen toisensa perään siitä
panssarista, joka oli häntä ympäröinyt ja joka oli antanut hänelle
hänen arvonsa rehellisenä, kelpo ritarina. Se oli nyt tomuun vaipunut
niinkuin lainattu koristus ja itse seisoi hän siinä kaikessa
inhottavassa alastomuudessaan.

"Onko mies puhunut totta?" kysyi kuningas.

Jost ei vastannut. Hän lankesi vain kuninkaan jalkainjuureen ja kerjäsi
armoa, kiemurrellen kuin mato loassa.

"Lähettäkää hänen luokseen Varnhemista joku munkki, että hän saa
ripittää itsensä ja valmistautua kuolemaan, ja pankaa sitten tuomio
täytäntöön!" sanoi kuningas.

Sitten jätti hän kiireesti huoneen.

Mutta kasvoissa kuvastui syvä suru ja tuska.



XVI.

Valkoinen ruusu.


Helmikuussa vuonna 1455 kokoontui Vadstenaan suuri joukko Ruotsin
ylhäisimpiä herroja. Sinne saapui myös Tanskasta rauhaneuvotteluja
varten Lundin arkkipiispa Tuve, marski Klaus Rönnow ja molemmat
veljekset Åke ja Iivari Akselinpojat (Tott) muista puhumatta.

Kaarlo kuningas oli nyt näinä vuosina, varsinkin sitten kun myrsky,
joka oli syntynyt hänen menettelynsä johdosta kavaltajia kohtaan, oli
ehtinyt laskeutua, nauttinut vain paljasta rauhaa ja lepoa. Suuresti
oli siihen myös vaikuttanut se menestys, joka yhäti oli seurannut hänen
uljaan marskinsa aseita. Niinkuin rajuilma oli Tord herra riehunut
kaikkialla, missä vihollinen vain kokosi joukkojaan ja yritti maahan
tunkeutua, oli se sitten Norjan tai Tanskan puolelta. Linnoitus, jonka
tanskalaiset rakensivat Smålantiin Toftajärven rannalle kutsuen sitä
ylpeästi Danaborgiksi,[4] sekin hävitettiin ennenkuin se oli vielä edes
valmiiksi saatu. Sitä kutsuttiinkin senjälkeen "Danasorgiksi".[5] Itse
rakenteli Tord pitkin Norjan rajaa Bohuslääniin koko joukon pieniä
linnoja, joihin varustusväeksi jätti luotettavia miehiä. Ja vielä ennen
vuotta 1453 sai hän loistavan voiton Norjan armeijasta, jossa oli 3,000
miestä. Itsellään hänellä ei ollut kuin muutama sata.

Norjaan pyydettiin myös Kaarlo kuninkaalta apua Kristiania vastaan ja
ruotsalainen sotajoukko, jonka Kaarlo sinne lähetti, ottikin halttuunsa
Trondhjemin. Vannoipa osa rahvastakin jo hänelle uskollisuutta.

Mutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen
tyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai
alkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha
vastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja
prelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja
alhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon
oikeuksia -- niin väittivät papit -- kun oli ryhtynyt ehkäisemään
vallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä
houkuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä
kuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen
kaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi
vapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen "sielumessujen"
ostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään.
Mutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan
veroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa
määrässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka
selvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse
ollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän
kirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten
jäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat
ankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat
ylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat
untuvapatjoilla olkien asemesta.

Rahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen
sotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin
olisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä
johdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet
ajatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan
vallalle..  Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha
vastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin
esiintyä Upsalan arkkipiispa.

Sekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa
julkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa.
Mutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista
vilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä
salaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä
kuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.

Mitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet,
jotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden
mitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen
kanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin
rehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha
saada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa
Tuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija
Upsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.

Varhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta
käveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan
luostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta
nähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet
taas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti.
Ainakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä
huoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin
tavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka
erityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta
hän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat
milloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain
itsekseen.

"Kaarlo kuningas!" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin
niin pysähtyi kävellessään.

Siinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri
kuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän
seisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut
kuninkaan nimen.

Samassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja
heti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.

Huoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi
arkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.

"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich", alkoi
arkkipiispa... "Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua...
Voimmehan antaa niiden kypsyä itsestään... Ne kulkevat kuitenkin varmaa
rataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi... Luulen, ettei
meidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme
ottaaksemme sen...!"

"Mutta kaksi valtavaa oksaa riippuu vielä kauniin hedelmän edessä",
lausui Helmich. "Minun mielestäni ovat ne ensin taivutettavat syrjään
tai, ellei se ole mahdollista, katkaistavat..."

"Ja ne oksat ovat...?" kysyi arkkipiispa.

"Kuninkaan lanko ja hänen serkkunsa."

"Herra Kustaa Kaarlonpoika ja nuori marski!" mutisi arkkipiispa
mietteisiinsä vaipuen.

"Edellinen vartioi niinkuin voittamaton karhu Kalmarissa ja herra Maunu
Gren ei ole luullakseni enää ainoa, joka varoo joutumasta hänen
voimakkaan kätensä ruhjottavaksi."

"Turhaa pelkoa!" keskeytti arkkipiispa. "Karhu on kyllä väkevä, mutta
sen voi kiertää. Eivätkä Eerikki herra Borgholmassa ja herra Birger
Trolle ainakaan ole missään suhteessa peljättäviä... Väki heillä kyllä
on uljasta ja urhollista... Mutta mikä kerran on tapahtunut sitä ei
sekään enää voi muuttaa. Ja sitten puolustaa se jo uutta asiaintilaa
yhtä hartaasti kuin ennen vanhaakin! Toista maata on marski...
Kuitenkin, kun aika vaatii, voimme häneenkin nähden kyllä keinoja
keksiä."

"Hän on kotka, armollinen herrani", virkkoi Helmich, "ja hän se pitää
Kaarlo kuninkaan kruunua lujasti voimakkailla kynsillään kiinni. Ellei
nuoli pian tapaa häntä lennossaan, on Kaarlo Knuutinpojan kruunu ennen
pitkää korkeammalla, kuin että sitä enää ihmiskäsillä voidaan
saavuttaa."

"Erehdytte, Helmich... Ruotsin kuningaskruunusta eivät enää määrää
Ruotsin herrat, vaan Ruotsin rahvas... Sen olen vasta hiljan tullut
huomaamaan ja vanha sukulaiseni, herra Krister vainaja, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon osasi aivan oikealle uralle, yllyttäessään
taalalaiset mahtavaa vihollistaan, nykyistä kuningastamme vastaan...
Mutta hän oli liian vanha jo. Marski ruhjoi hänet. Enoni ehti laulaa
vasta ensi värsyn, minä tahdon nyt laulaa toisen ja luulenpa, että se
laulu tulee kuulumaan kauas yli maan..."

"Mutta muistakaahan toki Arbogaa, armollinen herra... Muistakaa, mitä
nyt viimeksi Tukholmassa tapahtui..."

"Pari jännettä katkesi vain ... siinä kaikki, Helmich, sellaisista ei
nyt saa pitää lukua! Jälellejääneillä laulan minä vielä lauluni
loppuun, niin ensi värsyn kuin toisenkin! Tord Kaarlonpoika, sanotte...
Tord Kaarlonpoika!"

"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra", lausui
Helmich. "Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on
vähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka
kapinoimaan... Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet
mieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun
mielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään
loppu."

"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich ... hyvin tähdätty miekan tai
keihään isku... Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä
muuttaa kaikki."

"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra ... mitä annatte te hänelle
palkkioksi?"

Arkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään,
jossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.

"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?"

"Hänestä juuri", lausui kaniikki, "eräs marskin omista miehistä olisi
valmis ottamaan hänet osalleen."

"Hänen nimensä?"

"Jösse Bonpoika!"

"Miten olette hänet löytänyt?"

"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut..."

"Tanskalaiset!" keskeytti arkkipiispa hypähtäen ylös kasvoilla syvä
inhon ilme.

"He ovat sopineet hänen kanssaan", täydensi kaniikki hieno hymy
huulilla, "eikä hän liene suuresti vastaan pannutkaan, sillä hänellä on
entisestä vanhaa vihaa Tord herralle, vaikka onkin nyt hänen suuressa
suosiossaan... Viime yönä näin minä miehen ja todistin hänen
sopimuksensa tanskalaisten kanssa sekä myös sen valtakirjan, jossa
hänelle luvattiin päällikkyys eräällä Kristian kuninkaan laivalla, niin
pian kuin tehtävänsä toimitettua saapuu Tanskaan. He ovat suorastaan
epätoivoissaan marskin menestyksestä ja Kristian kuningas on
vakuutettu, että se on ainoastaan marski, joka enää estää häntä Ruotsin
kruunua saamasta."

Taas vaipui arkkipiispa syviin mietteisiin ja kaniikki, joka tunsi
hänet tarkalleen, vaikka ei milloinkaan voinutkaan käsittää hänen
ajatustensa koko syvyyttä, katseli häntä tarkkaavasti.

"Sellaista", lausui arkkipiispa vihdoin, "sellaista voivat kyllä
tanskalaiset puuhata, miten parhaiten hyväksi näkevät! Mutta me emme
ryhdy sellaisiin, Helmich ... me jätämme ne!"

"He vaativat kuitenkin nimeänne, armollinen herra... He vaativat sitä,
koska he silloin teon tehtyä voivat olla varmat suojeluksesta, jos
todella jotain jälkilaskuja sattuisi tulemaan, niinkuin tapahtui
Kristofer kuninkaan aikana, kun enonne, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, syytti nykyistä kuningastamme!... Minä olenkin antanut
heidän ymmärtää, ettei teillä suinkaan ole siinä suhteessa mitään
vastaan pantavaa, vaan että te mielellänne..."

"Helmich!" huudahti arkkipiispa luoden murhaavan silmäyksen
hämmästyneeseen tuomioherraan.

"Teidän on annettava se minulle anteeksi, armollinen herra... Sillä kun
ajattelin, mitä meidän kesken jo entuudesta on..."

Uusi murhaava silmäys sai kaniikin vaikenemaan. Mutta sanaakaan ei
arkkipiispa siltä sanonut. Kun kuitenkin oli vaarallista jättää hänet
tietämättömyyteen asiasta, joka kerran oli hänen huomiotansa
herättänyt, oli se sitten mikä tahansa, ja kun Helmich sitäpaitsi
tahtoi omastakin puolestaan muistuttaa, että heillä todellakin oli
sellaisia keskinäisiä suhteita, jotka sitoivat heidät onnessa ja
onnettomuudessa toisiinsa, niin lisäsi hän nöyrällä ja alamaisella
äänellä:

"Ajattelin arvoisaa isää, arkkipiispa Olavia, Jumala suokoon hänelle
taivaan rauhan!"

"Jumala antakoon teille sen ajatuksen anteeksi!" lausui arkkipiispa.
"Antakoon yhtä täydellisesti kuin minäkin sitä anteeksi pyydän, että
tulin sekoittaneeksi itseni asiaan, joka koski tuon rehellisen, kelpo
miehen..."

Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan alkoi taas kävellä edestakaisin
huoneessa. Ja Helmich seisoi siinä kokonaan ällistyneenä, voimatta
käsittää, mitä tuo arvoituksenkaltainen mies mietti. Hän voi, ilman
että omatuntonsa siitä häntä vähääkään syytti, vehkeillä herraansa ja
kuningastansa vastaan. Mutta kun tuli voimakas isku kysymykseen,
silloin vetäytyi hän heti takaisin, vain sentähden, että se tapahtui
salassa.

"On ollut hetkiä", alkoi arkkipiispa taas puhua, "on ollut hetkiä,
jolloin olen arkkipiispa Olavin tavoin pitänyt itseni tähän virkaan
kelpaamattomana. Silloin olen aikonut niinkuin hänkin pyytää pyhää isää
Roomassa vapauttamaan minut korkeasta virastani... Te tiedätte kaiken
tämän, Helmich, te, joka tunnette tuon onnettoman salaisuuden ja itse
valmistitte kauhean juoman... Te tiedätte myös, miksi en ole pannut
aiettani toimeen..."

Kellon läppäys keskeytti arkkipiispan puheessaan. Sitä seurasi
useampia. Ja pian alkoi luostarien ja kaupungin kirkkojen kellot soida.
Päivän juhlallisuus oli alkanut. Kaarlo kuninkaan tytär, Birgitta, oli
vihittävä nunnaksi ja arkkipiispa oli itse luvannut toimittaa
vihkimisen.

Tämä sai hänen ajatuksensa yht'äkkiä kääntymään toiselle suunnalle ja
hän kysyi tuomioherraltaan äkisti:

"Ja miksi tarvitaan vakuutusta, sillä onhan kysymys miehen kaatumisesta
avonaisessa taistelussa?"

"Kuinka ja koska hän kaatuu, sitä ei voida niinkään tarkkaan määrätä",
selitti Helmich.

"Siis taaskin salamurha tekeillä!"

"Niin, sekin voi kyllä tapahtua!"

"Tervehtikää tanskalaisia, Helmich!" sanoi arkkipiispa päättävällä
äänellä, "ja sanokaa heille, että minun nimeäni eivät he koskaan saa!"

"Mutta teidän armonne", uskalsi Helmich huomauttaa, "te olette antanut
minulle vapaat kädet toimimaan ja selittänyt olevanne tyytyväinen
kaikkeen, mitä tähän asti olen tehnyt. Kuinka voisin minä nyt
tässä...?"

"Olette kuullut jo sanani", keskeytti arkkipiispa ankarana, "ja
varmemmaksi vakuudeksi, että näet voin olla rauhassa tämän asian
suhteen, on teidän näytettävä minulle molemminpuoliset sitomuskirjeet
ja sen täytyy tapahtua ennemmin, kuin kokoonnumme kuninkaan luokse
häihin vihkimisen jälkeen."

Tuomioherra vaaleni. Hänestä oli niin odottamatonta, että arkkipiispa
tässä nyt vetäytyi takaisin ja siksi hän ei tahtonutkaan ensin voida
uskoa korviaan. Mutta näitten miesten väli oli kokonaan toisenlainen
kuin se tavallisesti on, kun joku on valinnut konnan palvelijakseen.
Sillä tässä hallitsi herra kokonaan palvelijaansa eikä päinvastoin.
Helmich näet, joka, oltuaan alussa ylhäisen kaniikin, herra Jöns
Pentinpojan kirjurina, oli kohonnut sitä mukaa kuin tämäkin ja tullut
lopulta tuomiokapitulin jäseneksi tai, niinkuin sitä sanottiin,
kaniikiksi, Upsalaan, oli kokonaan tästä herrastaan riippuvainen. Ja
hänen kunnianhimonsa, se oli ehkä arkkipiispalle parain apukeino, jolla
voi ohjata häntä. Hänen ylennyksensä riippui näet yksinomaan
arkkipiispan mielivallasta.

Helmichillä ei siis ollut enää mitään keinoa, millä päästä vaikeasta
tehtävästään, vaan täytyi hänen nyt keinoilla millä hyvänsä saada
arkkipiispan nimi poistetuksi salaisen päätöksen alta. Tosin olisi hän
kyllä voinut vain yksinkertaisesti ilmoittaa arkkipiispan jyrkän
kiellon asiassa, mutta hän oli antanut jo houkutella itsensä liian
kauas. Hänen oma arvonsakin oli jo vaarassa.

Mutta vielä toinenkin vaikeus tuli hänen eteensä. Miten voisi hän
tavata nuo toiset nyt juuri sunnuntaina kirkkojuhlallisuuden kestäessä,
jossa kaikki luonnollisesti olivat läsnä. Hänen täytyi kuitenkin
välttämättä kohdata heidät, sillä yksin siitä riippui nyt koko asian
onnistuminen. Ja pää täynnä ajatuksia, miten viisaimmin menettelisi,
poistui hän piispantalosta.

Ensin tahtoi hän kuitenkin kohdata päällysmiehen. Ja onni suosikin
häntä siinä suhteessa, sillä juuri kun astui luostariportista kadulle,
kohtasi hän miehen, jonka oli nähnyt yhdessä mainitun päällysmiehen
kanssa. Tältä kysyi hän heti päällysmiestä, mutta sai sen masentavan
vastauksen kysymykseensä, että marski juuri samana aamuna oli
lähettänyt hänet tärkeissä asioissa Länsigöötinmaalle.

"Ja onko hän todella jo lähtenyt täältä?" kysyi Helmich voimatta enää
salata levottomuuttaan.

"Ellei hän vielä ole lähtenyt, niin lähtee hän ainakin pian!" selitti
mies. "Tahdotteko te sitten niin välttämättä puhella hänen kanssaan?"

"Aivan välttämättä!" vastan tuomioherra. "Minä voinkin seurata sinua
majataloon nähdäkseni, onko hän enää tavattavissa."

Ja niin lähtivät he katua pitkin kulkemaan. Koko ajan kuului kellojen
soittoa ja juhlallinen laulu kaikui luostarikirkosta. Juhlapukuisia
ritareja, rouvia ja neitosia tuli kaikkialla vastaan. Ne riensivät
juhlallisuuteen luostarikirkossa ollakseen sitten hääpöydässä läsnä.
Kaikki se alkoi herättää tuomioherran levottomuutta, niin että hän
lopulta pyysi miestä, jos sattuisi päällikkönsä tapaamaan, sanomaan
tälle, että hän, tuomioherra, odotti häntä luokseen. Hänellä oli näet
kerrottavana tälle tärkeitä uutisia Visbystä, jossa tuomioherralla
itselläkin oli sukulaisia.

Mies hymyili kaniikin sanat kuullessaan, mutta lupasi kuitenkin ottaa
asian toimittaakseen. Ja niin erosivat he. Kaniikki riensi takaisin
kirkkoon, mutta mies jatkoi matkaansa majataloon, jossa tapasikin
päällysmiehensä ja ilmoitti tälle heti tuomioherran asian. Tämä heitti
epäluuloisen silmäyksen mieheen.

"Siitä lienee pitkä aika, kun viimeksi toit minulle tietoja, Brodde!"
virkkoi hän.

"Tiemme ovat käyneet niin erilleen", vastasi tämä, "ja näyttää siltä,
kuin erkanisivat ne tästä alkaen vielä enemmän toisistaan."

"Hyvä, sitten emme ainakaan ole toistemme tiellä, Brodde!"

"Sinä olet nyt päällikkö, Jösse, niinkuin olit kerran päämieheni
Kurjellakin... Niin kauan kuin sinä palvelet marskia, joka on herrani
ystävä, niin kauan käy tiemmekin samaan suuntaan, vaikka emme
ratsastakaan vieretysten..."

Näin puhelivat he, ilman että kumpikaan siltä erityisesti kiinnitti
huomiota sanotun sisällykseen. Päällysmies mietti itsekseen, miten
paraiten voisi välttää Brodden terävää huomiokykyä, kiroten sattumusta,
joka oli juuri tämän miehen saattanut kaniikin tielle. Brodde taas
puolestaan näytti tahtovan katsoa miehen läpi.

"Kova on kohtaloni", virkkoi lopulta Jösse Bonpoika, "sillä koska nyt
ensi kerran saan tavata hurskaan kaniikin, siitä ei minulla ole
vähääkään tietoa... Nyt täytyy minun vain kiirehtiä marskin asioille!"

Ja Brodden suureksi kummastukseksi heittäytyi hän samassa jo satulaan
ja ratsasti pois.

Brodde seisoi hetkisen siinä miettien itsekseen päällysmiehen sanoja,
mutta kulki sitten hitaasti pihalta ulos ja kääntyi samalle suunnalle,
jonne Jösse Bonpoikakin oli mennyt.

Äkisti pysähtyi hän ja suuntasi sitten askeleensa luostaria kohti, jota
rajoittavat kadut olivat kansaa ahdinkoon asti täynnä. Ja se ahdinko
tuli aina vain suuremmaksi, jota lähemmäksi hän luostaria pääsi.

Brodden mieli voi kiintyä vähäpätöisiinkin seikkoihin, jotka sattuivat
hänen tielleen. Sen lisäksi oli hän vielä varustettu terävällä
huomiokyvyllä ollen samalla niin kestävä ja uupumaton, että hänellä
siinä suhteessa tuskin oli vertaista. Siksi lensikin heti ensi hetkellä
hänen päähänsä, kuullessaan, miten välttämättä kaniikki tahtoi Jösse
Bonpoikaa tavata, että siinä punottiin jotain salavehkeitä, joista
hänen täytyi saada selvän. Hän epäili jo muutenkin kovasti Jösse
Bonpoikaa ja kaniikki kuului arkkipiispa Jöns Pentinpojan
tuomiokapituliin. Siinä oli hänelle jo kyllin, varmistuakseen
epäluuloissaan. Mutta että joku tiedonanto voisi tapahtua näitten
välillä, täytyi heidän molempain tavata toisensa. Ja kun hänen oli
mahdoton seurata toista, päätti hän sitä tarkemmin pitää silmällä
toista.

Hän oli vasta niin hetken aikaa ollut kaniikista erillään, että tämä
oli tuskin muuta kuin kirkkoon ehtinyt. Ja aluksi tarvitsi hänen
seurata tätä vain silmillään.

Mutta ihmispaljous teki odottamattomia esteitä ja hänen levottomuutensa
nousi samassa määrässä kuin ahdinko kasvoi, joka oli tietysti suurin
kirkon sisäänkäytävän lähellä.

Samassa tuli juhlakulkue esiin ja ihanan ihana musiikki täytti
säveleillään ilman.

Siinä kulki kuningas valkoiseen silkkiin puettuna, jalkoihin asti
ulottuva purppuraviitta leveillä hartioillaan ja kuningaskruunu
päässään. Hänen edellään kulki ritari kantaen kullattua miekkaa, mutta
itse kantoi kuningas omenaa toisessa ja valtikkaa toisessa kädessä.
Molemmat olivat ne paljasta kultaa ja kimaltelevia jalokiviä täynnä.

Kuninkaan takana kulkivat arkkipiispa sekä Linköpingin, Strengnäsin,
Vexiön ja Vesteråsin piispat. Kaikki olivat he täydessä juhlapuvussa,
yllään viitat, jotka kalleudessa olivat kuninkaan manttelin arvoiset.
Heidän jälkeensä tulivat eri tuomiokapitulien kaniikit.

Brodde näki kaiken tämän sieltä, jossa seisoi, ja hänen lämmin
sydämensä sykähteli kunnioituksesta nähdessään majesteetillisen
kuninkaan ja piispat, etenkin Linköpingin Niilo piispan, joka samoin
kuin arkkipiispa Tuvekin oli halvasta asemasta kohonnut korkeaan
arvoonsa ja nyt viimeksi kunnostanut itseään ottamalla tehokkaasti osaa
Holavedenin taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Mutta vaikka loisto
ja komeus näin lumosikin hänen silmänsä, ei hän siltä kuitenkaan
hetkeksikään unhottanut mitä varten oli tullut.

Pian huomasikin hän, missä kaniikki Helmich kulki muitten Upsalan
kaniikkien keskellä, ja silloin hän rauhoittui taas ja voi siis jälleen
aivan huoleti antautua kaikkea komeutta katselemaan.

Pääpappien ja heidän kaniikkiensa jäljessä kulkivat ritarit mitä
upeimmissa puvuissa ja näitten jälkeen joukko ylhäissukuisia rouvia ja
neitoja. Niiden joukossa näki Brodde Briita neidinkin, joka ihanana
kuin Jumalan enkeli asteli siellä muitten keskellä.

Lopuksi tulivat nuo neljä neitosta, jotka piti nunniksi vihittämän ja
niiden joukossa kuninkaan pieni tytär, Birgitta, joka tähän aikaan oli
ainoastaan yhdeksän vuoden vanha. Kuningas oli saanut paavilta
erityisen luvan panna tyttärensä luostariin, vaikka tämä olikin vielä
lapsi. Luostarisääntöjen mukaan ei näet kukaan päässyt nunnaksi,
ennenkuin oli täyttänyt 18 vuotta. Kaikki, jotka näkivät lapsen,
ihmettelivät hänen ulkonäköään ja käytöstään. Ei ylpeyden
vivahdustakaan huomannut hänen hienoissa kasvoissaan. Ne ilmaisivat
vain viattomuutta, hurskasta välinpitämättömyyttä. Eräs Vadstenamunkki
onkin kirjoittanut hänestä luostarin päiväkirjaan, että hänen
kasvoillaan ei huomannut surua, jos ei iloakaan.

Saaton tullessa kirkkoon, tunkeutui kansajoukko joka taholta yhteen,
niinkuin tavallisesti aina tällaisissa tilaisuuksissa. Brodde sai
kumminkin paikan itselleen, josta voi nähdä koko kirkon ja ne, jotka
ennen muita kiinnittivät hänen huomiotaan.

Kirkko oli koristeltu mitä kauniimmalla tavalla. Koko kuori oli
kallisarvoisilla verhoilla puetettu. Lattiaa peittivät matot aina
läntiselle ovelle asti, joka johti nunnaluostariin. Ja kaiken tämän
komeuden keskeltä loisti kulta ja hopea, helmet, jalokivet ja korkeat
vahakynttilät. Erittäinkin oli kuningatar vainajan hauta kuninkaan
rakennuttamassa Pyhän neitsyen kuorissa kirkkaasti valaistu. Siellä
loistivat vahakynttilät korkeissa jalustoissaan ja upeissa kruunuissa.
Jotkut luulivat nähneensä pari kyyneltä kuninkaan poskella, kun hän
kulki kuorin ohi ja kääntyvän samassa ympäri, ikäänkuin olisi hän
tahtonut nähdä pienen tyttärensä.

Kuningas kulki suoraan munkkien kuoriin, jonne molemmat arkkipiispat
häntä seurasivat. Sillä myös Lundin arkkipiispa oli täällä läsnä.
Kuitenkaan ei hän nyt kantanut sitä korkeamman arvon merkkiä, joka
asetti hänet Ruotsin arkkipiispan yläpuolelle, luultavasti siitä
syystä, ettei tahtonut loukata virkaveljeään ja Ruotsin papistoa.
Toiset piispat ja kaniikit saivat paikkansa keskelle käytävää kuorin
alapuolelle. Siihen oli heille kullekin varattu oma istuimensa. Muut
juhlakulkueeseen osaaottavat asettuivat taas heidän eteensä sitä mukaa
kuin kirkkoon tulivat. Kun sitten nunniksi aikovat olivat ehtineet
kuorin viereen, jossa vihkimyksen piti tapahtua, otti kuninkaantytär
paikkansa isänsä viereen.

Silloin nousi Kaarlo kuningas ylös istuimeltaan ja avasi juhlallisuuden
sanoilla:

"Dominus vobiscum!"[6] ja luki sitten kappaleen Johanneksen
evankeliumista.

Linköpingin Niilo piispa vastasi siihen:

"Gloria tibi, domine!"[7]

Piispa luki sitten päivän evankeliumin ja niin astui lopulta
arkkipiispa Jöns Pentinpoika esiin toimittaakseen itse vihkimyksen.
Pieni kuninkaantytär piti isäänsä kädestä kiinni ja katseli hartaana
synkkää, kylmää arkkipiispaa, joka nyt erotti hänet kaikista maallisen
elämän riemuista.

Broddesta ja ehkä monesta muustakin tuntui omituiselta nähdä
arkkipiispa ja kuningas yhdessä juhlallista vihkimystä toimittamassa.
Siinä oli aikakauden päivä ja yö vieretysten. Ja lapsi heidän välillään
oli ikäänkuin uhri, uhri sellainen, jonka joka aika kantaa Jumalalleen,
oman tapansa mukaan sovitusta hakien.

Mutta samassa kääntyivät Brodden silmät kokonaan toisaalle. Kun virsi
aloitettiin taas ja kuninkaan soittajat yhtyivät siihen, nousi alhaalla
kirkossa kaniikki Helmich istuimeltaan estäen ruumiillaan sen osaksi
näkymästä mitä kuorissa tapahtui. Kuninkaantytär ilmautui silloin juuri
sinne nunnapukuun puettuna ja näytti ikäänkuin sen kunnian
liikuttamana, joka hänen osakseen tuli, tahtovan irtautua isästään ja
heittäytyä abbedissan syliin, jota kaikkea pidettiin todistuksena hänen
halustaan mennä luostariin. -- Ja kaiken tämän keskeltä kohoutui nyt
kaniikin paljastunut päälaki esiin, vetäen Brodden koko huomion
puoleensa.

Äänettömin askelin kulki kaniikki sivukäytävää pitkin itäiselle ovelle
ja samalla hetkellä nousi myös kaksi Tanskan lähettilästä istuimiltaan
ja katosivat muiden sitä huomaamatta. Vähääkään arvelematta jätti
Brodde myös heti kirkon ja suuntasi kulkunsa pitkän luostarimuurin
vierustalle. Hänen täytyi pitää silmällä noita kolmea, jotka
epäilemättä tulisivat luostariportista ulos, ellei Jösse Bonpoika
odottanut heitä jossain luostarihuoneessa. Jos niin taas oli, niin oli
Jösse Bonpoika varmaankin siellä jo. Mutta siinä tapauksessa päätti
Brodde odottaa häntä ja kaivaa miekallaan totuuden esiin.

Tuskin oli hän ehtinyt vielä muurinkulman ohi, kun jo näki kaniikin
astuvan portista ulos ja kiirein askelin rientävän katua eteenpäin.
Nopeasti hypähti Brodde erään puun taa, niin että kaniikki kulki ohitse
häntä huomaamatta. Pian senjälkeen ilmaantuivat nuo toisetkin herrat
kadulle. Ne lähtivät kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan astelemaan ja
kun Broddella ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, antoi hän
heidän mennä ja seurasi vain kaniikkia.

Tavallisissa oloissa olisi se seuraaminen hänelle tuskin onnistunut,
niin syviin ajatuksiin vaipuneena kuin Helmich kulkikin, mutta nyt, kun
kadut vilisivät kansaa täynnä, nyt se onnistui. Siinä tuli joukottain
vastaan alhaista herrasväkeä, joka ei ollut päässyt juhlallisuuteen
mukaan sekä myös rahvasta. Siksi oli Brodden niin helppo seurata
kaniikkia.

Tämä katosi pian erääseen taloon kaupungin itäkulmalla ja ihan
arvelematta seurasi Brodde häntä aina pihalle asti. Silloin huomasi hän
suureksi kummastuksekseen molempain tanskalaisten suuntaavan kulkunsa
samaan taloon. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään
huomiota, vaan menivät sisään ja Brodde jäi siis yksin pihalle. Hän
meni heti tapaamaan talonomistajaa saadakseen tältä lähempiä tietoja
sisälläolevasta kokouksesta, mutta huomasi pian tämänkin olevan jollain
tavoin asiasta osallisen, sillä hän koitti kaikilla tavoin saattaa
häntä harhateille.

Viekas Brodde antoikin heti uskotella itselleen, ettei siellä mitään
salaista kokousta pidetty, käyttäen itsensä siinä puhuessaan niin
yksinkertaisesti kuin suinkin, ettei vain millään tavalla herättäisi
isännässä epäluuloja itseänsä kohtaan. Kun hän sitten luuli
saavuttaneensa sen, mitä tarkotti, lähti hän ulos osottaen kaikin
tavoin, että aikoi poistua. Talonisäntä seisoi kauan aikaa portilla ja
katseli hänen jälkeensä, mutta lopulta hän kumminkin poistui ja Brodde
kääntyi silloin heti toiselle kadulle saapuen takaisin kadunkulmaan,
josta mukavasti voi pitää silmällä epäilyksenalaista taloa, niin että
kukaan ei päässyt sieltä ulos hänen sitä huomaamatta.

Niin kului noin puolitoista tuntia. Kellojen soitto ilmoitti
juhlallisuuden loppuneeksi ja kuninkaantyttären tulleen vihityksi
Kristuksen morsiameksi. Ja nyt kulki juhlasaatto paraillaan luostarista
kuninkaan kartanoon, jossa Tord herran ja neiti Iliana Åkentyttären
häät olivat vietettävät. Ja niinkuin varjot näkyvät selvimmin
kirkkaassa valossa, niin kuvasteli Brodden kiihottunut mielikuvitus
tämän onnen ja riemun keskelle kamaloita varjoja, tuhoa ja turmiota
tuottavia. Hän luuli jo näkevänsä, kuinka käärme mateli kukkien
keskellä ja sillä käärmeellä, sillä oli Jösse Bonpojan pää. Hän
säpsähti itsekin siinä seisoessaan. Niin elävästi näki hän, miten
kavallus ja petos tapasi mitään pahaa aavistamattoman marskin juuri
hänen onnellisuutensa keskellä.

"Hyvä, että näen sinut!" mutisi hän itsekseen. "Sillä luulen toki, että
tikarissani on vielä yhtä hyvä terä kuin sinunkin!"

Ja näin oli hän jo noussut sen vuoren huipulle, jonka oli itselleen
rakentanut ja joka kohosi samassa määrässä hänen levottomuutensa
kanssa, kun ei noita kolmea pappia ruvennutkaan kuulumaan. -- Silloin
kun hänen mielikuvituksensa oli juuri kiihkeimmillään kuuli hän
yht'äkkiä kiliseväin kannusten äänen mainitun talon pihamaalta. Brodde
vetäytyi heti takaisin erään kulmatalon piin varjoon, jossa hän oli
näkymätönnä, mutta itse siltä voi erään raon kautta hyvin nähdä portin
sekä ulos- ja sisäänmenevät.

Kannusten ääni tuli lähemmäksi ja samassa näyttäytyi Jösse Bonpoika
portilla.

Brodde uskalsi tuskin hengittää. Hän ei olisi tahtonut näyttää itseään,
mutta ei siltä päästää päällysmiestäkään silmistään.

Tämä katsahti nopeasti ympärilleen ja poistui sitten äkisti portilta
suunnaten kulkunsa suoraan kaupungin pohjoisporttia kohti.

Yhtä nopeasti ja varovasti jätti Broddekin paikkansa seuraten
kavaltajaa, jolla kuitenkaan ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta
muuttaa alottamaansa suuntaa. Tämä ihmetytti Broddea kovasti. Sillä hän
oli saanut päähänsä, että, jos jotain tapahtui, tapahtui se nyt heti,
kun ilo ja siis myöskin varomattomuus olivat suurimmillaan.

Mutta Jösse kulki yhä vain katua eteenpäin ja askeleensa tulivat sitä
nopeammiksi, jota lähemmäksi kaupunginporttia pääsi. Brodde, jonka ei
nyt kauemmin tarvinnut salata itseään, koska näkönsä ei enää voinut
herättää Jössessä mitään epäluuloja ja saattaa tätä varovaisemmaksi,
kiirehti askeleitaan ja ehtikin sillä tavoin juuri parhaaseen aikaan
kaupunginportille nähdäkseen, miten Jösse Bonpoika heittäytyi hevosensa
selkään ja hurjaa vauhtia lähti kiitämään maantietä pitkin.

Brodde seisoi siinä hämmästyneenä. Nyt täytyi hänen repiä alas osan
siitä rakennuksesta, jonka epäluulonsa jo olivat niin korkeaksi
kohottaneet. Se kävikin nopeasti, mutta perustus jäi kuitenkin jälelle.
Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma, ja oli se sitten mitä
tahansa, niin täytyi marskin ainakin saada siitä tieto samoin kuin
hänen herransakin Niilo Sturen. Siksi päättikin hän heti lähteä
häätaloon Tord herraa tapaamaan ja sitten viipymättä ratsastaa
Axevallaan varoittamaan myöskin omaa herraansa vaarasta. Matkalla
kuninkaankartanoon tuli hän ajatelleeksi, että mahdollisesti kaniikki
itse oli ottanut marskin tuossa salaisessa kokouksessa omalle osalleen,
kun sitävastoin Jösse Bonpoika sillä aikaa anastaisi linnat
länsirajalla haltuunsa. Ja niin oli hän taas uudestaan täysissä
rakennuspuuhissa.

Kuninkaankartanon pihalla oli ahdinko yhtä suuri jollei suurempikin
kuin vähää ennen luostarin edustalla, sillä tänne oli kokoontunut
paljon palvelijoitakin kuuluen joko kuninkaan tai monien ritarien ja
pääpappien seurueisiin. Broddella oli täysi työ päästä näitten kaikkien
ohitse. Kuitenkin onnistui se hänelle lopulta. Se seikka, että hänellä
oli marskille tärkeä tieto vietävänä, avasi hänelle tien. Mutta kun hän
oli tullut sen viereiseen huoneeseen, jossa kuningas, morsiuspari ja
ylhäisimmät vieraat istuivat, oli hänen mahdoton enää päästä edemmäksi.

Nämät häät, senaikuisten kertomusten mukaan, olivat komeimmat häät,
mitä Ruotsissa koskaan on vietetty. Häähuonetta koristivat
kallisarvoiset verhot ja upeat matot. Ja lukemattomat vahakynttilät
levittivät valoa ympärilleen. Pöydät, joita oli katettu moneen
huoneeseen, notkuivat kullan ja hopean painosta. Ei vähemmän kuin 1,400
hopeavatia, muita helmillä ja jalokivillä koristeltuja maljoja ja
juoma-astioita lukuun ottamattakaan, upeili pöydillä. Etenkin olivat ne
juoma-astiat, jotka olivat kuninkaan ja morsiusparin edessä,
erinomaista tekoa. Kuninkaan oma oli tornin muotoon laitettu ja oli
siinä valkoinen emalji kullatun hopean päällä. Sen ympärille alhaalle
jalkaan oli vielä sovitettu kolme hopeaista maljaa.

Valtaistuinteltta oli mitä kauniinta tekoa ja Ruotsin kolme kruunua
kimalteli sinisellä samettipohjalla kuninkaan yläpuolella, kuin
sitävastoin hänen vaakunansa oli kummallekin sivulle kuvattuna. Myös
sulhasen ja morsiamen yläpuolelle, jotka istuivat kuninkaan kummallakin
sivulla, oli teltta laitettu. Näiden alapuolella istuivat sitten
virka-arvonsa mukaan arkkipiispat ja pääpapit sekä neuvostoherrat ja
ritarit rouvineen niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Muut istuivat
ulommissa huoneissa.

Ruokalajit olivat sitä mukaa kuin muutkin. Jaloimmat viinit vuosivat ja
kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kuningas näillä häillä
täydelleen kunnioitti urhollista marskiaan. Mutta tanskalaiset vieraat
-- sanotaan -- ne eivät suinkaan suosiollisin silmin katselleet
tätä loistoa ja rikkautta. "Tällä hetkellä juuri", sanoo
kronikankirjoittaja, "kasvoi tanskalaisissa kateus suuri."

    "Ja tällöin täytyi Tanskan miesten, täytyi hymyellä,
    Vaikka suru oli sydämellä.
    Ja tällöin alkoi heissä myöskin näihin himo tulla,
    Siitä tietoa monta on mulla."

Kuningasta itseä palveli kaksi nuorukaista, joista Brodde toisen tunsi
nuoreksi Steen Stureksi. Nämät seisoivat kuninkaan takana kummallakin
puolen kunniaistuinta. Toiset kuninkaan miehet, niinkuin ylhäisimpäin
herrainkin, olivat sijoitetut muitten vieraitten taakse, niin paljon
kuin tilaa huoneessa oli. Huoneessa, jossa Brodde oli, oli taas toisia
miehiä palveluspuuhissa, ja Brodde esiintyi myös yhtenä näistä. Sieltä
voi hän nähdä kuninkaan huoneeseenkin ja katsella sulhasta ja
morsianta.

Kaunis oli morsiuspari ja monelle tuli mieleen uljasta marskia ja hänen
kukoistavaa morsiantaan katsellessa se päivä, jolloin kuningas itse
marskina myös saattoi Kaarina rouvan vihkituoliin. Mutta yhtä kaikki
tuntui Broddesta, kuin olisi synkkä pilvi leijaillut heidän päänsä
päällä. Ja morsiamen ilokyyneleet olivat hänestä vain sen surun
synnyttämiä, jonka hämärä aavistus tulevasta onnettomuudesta sai
aikaan. Soittokunta soitti juuri silloin yhden noita vienonsuruisia
lauluja, jotka nyt ovat tunkeutuneet rikkaitten ja ylhäistenkin kotiin
lumoten kaikki kauneudellaan, kuin jos olisivat ulkomailta tulleet,
vaikka ovatkin puhjenneet ilmi kansan omasta rinnasta. Niin,
soittokunta soitti juuri yhden näistä luoden siihen tunnelman, joka
Brodden turmeltumattomassa sydämessä sai pyhän väreilyn aikaan. Hänen
silmäinsä kostea kiilto ilmaisi sen.

 Hääateria kesti myöhäiseen iltaan.

Soittokunta alkoi tanssin säveleen ja sulhanen vei morsiamensa tanssiin
ihaillen häntä ehkä enemmän kuin itse olikaan ihailtu. Silloin näki
Brodde yht'äkkiä, miten musta varjo liukui pitkin seinää siinä
huoneessa, jossa itse oli.

Se oli kaniikki Helmich ja Broddessa heräsivät taas vanhat epäluulot
uuteen eloon. Hän seurasi herkeämättä kaniikin liikkeitä ja hänen
terävä silmänsä näki, mitä muut ehkä eivät olisi huomanneetkaan, kuinka
kaniikki teki päällään huomaamattoman liikkeen ja katosi sitten
nopeasti huoneesta.

Brodde seurasi häntä hillityin, äänettömin askelin.

Alhaalla pihalla pysähtyi kaniikki parin suuren lehmuksen varjoon ja
Brodde pääsi helposti ja huomaamatta ihan puitten taa.

Paljon ei hän kuitenkaan matkastaan hyötynyt. Arkkipiispa jätti vain
kaniikille muutamia papereja ja kysyi, miten tämä oli onnistunut.

"Paremmin kuin luulinkaan", vastasi kaniikki, "he ja päällysmies olivat
innokkaammat asiassa, kuin olin voinut odottaakaan... Päällysmies
tyytyi Kristian kuninkaan lupaukseen."

Arkkipiispa ei puhunut siihen sen enempää, vaan meni sisään ja myös
kaniikki poistui.

Brodde oli siis kerran taas pettynyt odotuksessaan. Hänen täytyi
vieläkin repiä alas rakennustaan, niin että ainoastaan kulmakivet
jäivät jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma. Mutta
mitä...? Koskiko se kuningasta ja valtakuntaa, vai marskia? Hänen siinä
miettiessään, pitäisikö hänen puhutella marskia ja kaataa siten tippa
myrkkyäkin hänen hääviiniinsä, tuli muutamia nuoria herroja ulos
vilvottelemaan tanssin jälkeen. Ne hajautuivat eri suunnille, mutta
kaksi suuntasi askeleensa sinnepäin, jossa Brodde oli.

"Olette onnellinen, Ove herra", virkkoi toinen. "Kauniin lähinnä
morsianta on teidän mielitiettynne!"

"Olenhan sen teille jo sanonut ja sanon sen vaikka koko maailmalle...
Ja hyvä miekkani tuhotkoon sen, joka uskaltaa toista väittää!" huusi
Ove herra, astellen pitkin pihamaata ylpeänä ja tyytyväisenä, käsi
ystävän olkapäällä.

"Ja kuitenkin sanotaan, että Briita neiti lempii toista!"

"Ja kuka se sitten olisi?" kysyi Ove herra halveksivasti nauraen.

"Herra Niilo Sture!"

"Hm!... Mitenkä hän häntä, jota ei kuningas kärsi näkyvissäänkään...
Sitäpaitsi on minulla hänen isänsä lupaus. Ukko on tosin kuollut jo,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta Briita neiti tietää yhtä
hyvin kuin minäkin, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli. Ja saatte sen
vielä nähdä, ystäväni, että ennen vuoden loppua olen minä jo isäntänä
Penningebyssä."

"Penningebyssä?" toisti ystävä.

"Briita neiti saa sen kartanon myötäjäisikseen!" selitti Ove herra.

Samassa kääntyivät he jo menemään toiselle puolen pihaa eikä Brodde
siis enää voinut kuulla heidän puhettaan. Mutta mitä oli kuullut, oli
kylliksi. Tämähän koski hänen omaa herraansa, jonka tunteet Briita
neitiin hän oli jo aikaa tullut huomaamaan. Ove herran puheesta hän
vähän välitti, mutta olihan usein tapahtunut, että neitosen oli pakosta
täytynyt mennä miehelle, jota ei rakastanut. Ja sellaista sydänsurua ei
hän tahtonut herralleen sallia. Ei, ennen täytyi vaikka Ove herran
sydänveren vuotaa.

Ajatus, että marskia ja kuningasta uhkasi vaara, sai nyt väistyä
syrjään, varsinkin kun hän oli tullut huomaamaan, että asia oli vasta
alulla. Niilo Sture yksinomaan oli nyt taas hänen herransa ja hän
päätti, maksoi mitä maksoi, päästä Briita neidin puheille ja viedä
tältä tervehdyksen Axevallaan.

Soitto alkoi uudestaan kuulua ja riemuiten kävi tanssi
kuninkaankartanon suuressa salissa. Brodde tunkeutui muitten
palvelijain joukkoon asettuen ovelle, jonka kautta Briita neidin oli
kuljettava, jos tahtoi naisten huoneeseen mennä.

Siinä sai hän seisoa kauan aikaa ja toinen tanssin sävel toisensa
perään kajahti salissa, mutta Briita neitiä ei vain kuulunut. Ja hänen,
alhaisen palvelijan oli mahdoton tavata neitoa täällä muuta kuin
sattumalta. Hänestä tuntui, kuin olisi tämä päivä ollut hänelle
onnettomuuksien päivä. Pian oli jo se hetki käsissä, jolloin kruunu
morsiamelta tanssittaisiin, ja senjälkeen oli enää turha odottaa.
Vinoon kahden oven kautta voi hän muitten katsojain päitten yli nähdä
saliin, jossa tanssivat parittain kiitivät esiin, näkyivät hetkisen ja
katosivat taas.

Ove herra tanssi siellä Briita neidin kanssa. Brodde näki heidät
kiitävän esiin yhden kerran ja pian taas toisen kerran perään ja
silloin huomasi hän, miten Ove herra kuiskasi jotain neidolle, joka
nopeasti loi silmänsä alas. He katosivat pian, mutta tulivat hetken
perästä taas kolmannen kerran näkyviin. Silloin oli neitosen poski
vaalea, mutta Ove herra oli uljaan ja onnellisen näköinen.

Samassa loppui tanssi. Brodde mietti siinä, mitä Ove herra oli mahtanut
sanoa ja mitä neitonen vastata, kun yhtäkkiä huomasi tämän lähestyvän
itseään yhtä vaaleana vielä kuin äsken tanssissa, painellen tuon
tuostakin nenäliinalla silmiään. Broddesta näytti, kuin olisi hän
itkenyt, mutta voihan se olla kuumuudenkin tähden, kun hän niin teki.
Morsian kulki säteilevän ihanana hänen vierellään.

Miehet väistyivät kunniottavasti syrjään, mutta Brodde jäi seisomaan
ovelle.

"Briita neiti!" kuiskasi hän, juuri kun tämä astui naisten huoneen
kynnyksen yli.

"Brodde!" huudahti samassa Iliana rouva kovasti iloissaan ja lisäsi,
"tuletko Axevallasta? Mitä puuhaa Niilo herra...? Ehtiikö hän saada
kaikki valmiiksi siksi kun tulemme?"

Brodde, jonka silmät olivat Briita neitiin kiintyneinä, huomasi, miten
tämä punastui, kun hänen herransa nimeä mainittiin. Ja se sai hänenkin
sydämensä lämpenemään.

"Tule tänne", virkkoi Iliana rouva, "minulla on sinulle jotain
sanottavaa!"

Brodde astui huoneeseen ja Iliana rouva lausui hänelle kuiskaavalla
äänellä, niin ettei kukaan olisi vain sitä kuullut:

"Pyydä Niilo herraa kiinnittämään tämä ruusu naiskammion oven
yläpuolelle!"

Ja hän antoi samassa Broddelle erinomaisen kauniin, vaaleanpunaisen
ruusun, jonka eräs Vadstenan luostarin nunna oli kasvattanut.

Näytti siltä, kuin olisi Briita neidin poski tämän nähdessään tullut
vieläkin vaaleammaksi ja Brodde huomasi aivan selvään, miten kyyneleet
tunkivat hänen silmiinsä. Mutta äkisti sulki neitonen morsiamen
syliinsä ja sanoi:

"Jumala sinulle onnea suokoon, armas Iliana... Aina olen sitä
sanonutkin, että punainen ruusu on sinun ja valkoinen minun!"

"Odotahan vain", vastasi Iliana hyväillen taputellen Briitaa poskelle,
"niin saat vielä nähdä, että löytyy se lopulta punainen ruusu
sinullekin... Luulin jo minäkin, että valkoinen ruusu on minun ruusuni,
mutta Herra on kääntänyt kaikki hyväksi taas... Valkoinen ja punainen
kulkevat rinnan joka ihmisen elämässä, muuta ei ennustus merkitsekään.
Joku ääni kuiskaa rinnassani, että vielä kerran, kun aika koittaa, saan
kiinnittää useammankin kuin yhden punaisen ruusun kutreihisi, Briita!"

Kunnioituksesta oli Brodde jäänyt oven viereen seisomaan pitäen
punaista ruusua kädessään, tietämättä oikein miten paraiten esittäisi
herraansa koskevan kysymyksen.

Mutta silloin lausui Iliana rouva hyväntahtoisesti hymyillen:

"Tervehdi Niilo herraa sekä minun että Briita neidin puolesta ja sano
hänelle, että vaikka hän kiinnittääkin punaisen ruusun minun
naiskammioni oven päälle, niin ei hänen siltä pidä luulla, että hänen
itsensä sentähden tarvitsisi kiinnittää valkoisen omalle ovelleen."

"En voi muuta kuin kiittää niin ystävällisestä tervehdyksestä!" vastasi
Brodde. "Ja Niilo herra varmaan tulee iloiseksi sen kuullessaan!"

Puhuessaan katseli hän Briita neitiä ja taas hehkuivat punaiset ruusut
tämän poskilla.

Hänen ei tarvinnut tutkia enempää. Olihan hänellä nyt jo kyllin tietoja
kerralleen vietävänä. Mitä itse neitoseen tuli, voi hänen herransa olla
varma asiastaan.

Ja niin luuli hän tehneensä ainakin jotain tänäkin päivänä.



XVII.

Ennustus.


Riemuhuutojen kaikuessa ajoi Ruotsin nuori marski ihanan nuorikkonsa
kanssa sisään Axevallan linnaan. Siellä oli Niilo Sture jo järjestänyt
kaikki erinomaiseen kuntoon heidän vastaanottoansa varten. Ja monta
sukkelaa pilapuhetta laskettiin linnassa illan kuluessa.

Punainen ruusu oli samanvärisellä nauhalla naiskammion oven yläpuolelle
kiinnitettynä, niinkuin Iliana rouva oli määrännyt. Kun Tord sai nähdä
sen ja muisti samalla ennustuksen, levisi kaunis hymy hänen jaloille
kasvoilleen ja hän sulki vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, niin että
tämäkin muuttui punaiseksi kuin kaunein ruusu.

Niilo seisoi vähän edempänä heistä ja katseli ulos linnanikkunasta.

Tord kääntyi ja astui yhdessä Ilianan kanssa hänen luokseen. Molemmat
tarttuivat he hänen käsiinsä kiinni ja Tord lausui:

"Luota minuun, Niilo...! Minä olen siskoni naittaja! Valkea ruusu ei
ole vielä sinun."

Kaikki olivat he liikutetut ja juhlallinen hiljaisuus syntyi.

Mutta Niilo rakasti liian paljon jaloa ystäväänsä voidakseen
katkeroittaa tämän kotiintuloa surulla, joka painoi hänen omaa
mieltään. Siksi panikin hän kaiken tarmonsa liikkeelle saadakseen ilon
valloilleen linnanhuoneissa. Ja se onnistuikin hänelle. Kaikkialla
missä Tord nuoren vaimonsa kanssa kulki, niin linnantuvassa kuin
muuallakin, kaikkialla kohtasivat he vaan iloisia ja tyytyväisiä
kasvoja.

Ja pitkän aikaa jälkeenpäin kerrottiin, että iloisempaa päivää ei
Axevallan linna koskaan ollut nähnyt, kuin oli se, jolloin Tord marski
nuoren vaimonsa kanssa otti linnan haltuunsa.

Kauan ei Tord herra kuitenkaan saanut Axevallassaan rauhaa nauttia.
Joulu meni, meni uusivuosikin ja kevät alkoi lähestyä. Silloin tuli
sana rajalta, että vihollinen likeni uhkaavana ja että Kristian
kuningas oli itse laivastoineen tulossa Elfsborgiin. Sen oli
ruotsalaisen kavaltajan, Kustaa Olavinpojan, täytynyt jättää erään
kapinoivan norjalaisylimyksen haltuun. Kristian oli riistänyt tältä
hänen lääninsä ja tämä oli sentähden anastanut Elfsborgin.

Mutta Ruotsin marski riensi kuin myrskyilma rajalle -- se oli vähän
jälkeen helluntain vuonna 1455 -- ja hänen tulonsa vaikutti
ratkaisevasti Tanskan kuninkaan toimiin. Tämä antoi näet heti
norjalaiselle hänen lääninsä takaisin ja sai siten Elfsborgin
haltuunsa. Ja silloin olivat Tordin ponnistelut häntä vastaan turhat.
Vihollinen oli liian voimakas. Mutta toiselta puolen taas raukesivat
myös Kristian kuninkaan yritykset tunkeutua rajan ylitse tyhjiin.
Marski puolusti vanhaan uljaaseen tapaansa Ruotsin rajaa.

Ja niin meni kesäkin menojaan.

Marraskuussa oli Axevallassa suuri ilo. Tord herra oli saapunut kotiin
ja Iliana rouva oli synnyttänyt hänelle tyttären. Mutta kuukausi ei
ollut vielä loppuun kulunut, kun jo Tord herra taas oli poissa. Ja niin
kului koko talvi. Marski puuhasi näet vahvaa varustusta Bohuslääniin ja
rakennutti sitä sellaisella innolla, kuin olisi koko Ruotsin onni tai
onnettomuus riippunut kokonaan siitä. Uljaitten ponnistusten perästä
saikin hän sen valmiiksi.

"Nyt olen laittanut yhden kulmakiven lisää serkkuni kuningaskuntaan!"
lausui hän iloisena eräänä päivänä maaliskuussa vuonna 1456,
saapuessaan aivan odottamatta muutamain miesten seurassa rajalta
kotiin.

Iliana rouva otti hänet ystävällisenä ja lemmekkäänä vastaan ja kysyi,
minkä nimen hän aikoi linnalleen antaa.

"Karlsborgiksi[8] se kastetaan, serkkuni Kaarlo kuninkaan kunniaksi!"
vastasi Tord sulkien vaimonsa syliin.

Ainoastaan muutamia päiviä vain voi marski viipyä kotona, mutta ne
olivatkin kaikki paljasta päivänpaistetta. Onnellisella hetkellä oli
Iliana rouva antanut punaisen ruusun ovensa yläpuolelle kiinnittää.
Kukka oli tosin kuihtunut jo, mutta Ilianasta tuntui se aina tuoreelta
ja puhtain riemu tuoksahteli siitä hänelle vastaan.

"Ota pois tuo kuihtunut kukka!" sanoi Tord ollessaan viime iltaa
kotona. "Paremmin ne tuoreet kukat onnemme säilyttävät."

Mutta Iliana rouva rukoili kukkansa puolesta ja niin sai  se jäädä
paikalleen.

Hän meni sitten puuhailemaan neitojensa kanssa ja sillä aikaa puhelivat
Tord ja Niilo keskenään lähestyvästä Elfsborgin retkestä. Tord aikoi
näet vallata linnan takaisin, jollei muuten niin väkirynnäköllä. Niilo
pyysi saada marskin asemasta sen tehtävän toimittaakseen, koska tämä
itse tarvitsi jo lepoa, mutta siihen ei marski suostunut.

Silloin kajahti yhtäkkiä torventörähdys linnanportilta. Iliana rouva
saapui silloin juuri saliin ja heti hänen jäljessään kiiruhti pölyinen
asepalvelija marskin luo.

"Tulen Karlsborgista", sanoi tämä, "lukuisa norjalaisjoukko on saapunut
sinne ja piirittää nyt ankarasti linnaa."

"Jos tunnen Jösse Bonpojan oikein niin pitelee hän kyllä puoliaan
tuossa vahvassa linnassa!" virkkoi marski.

"Mutta hänen täytyy saada lisäväkeä", jatkoi asemies, "vihollinen on
liian voimakas ja siksi toiseksi ei meillä ole siellä kylläksi
ruokavarojakaan."

Marski näytti punnitsevan asiaa mielessään, mutta Niilo keskeytti
hänet.

"On nyt jo nähty, ettei vihollinen enää uskalla näyttäytyä Axevallan
edustalla... Voit siis antaa minun lähteä Karlsborgiin ja tahdonpa
silloin näyttää, enkö saa norjalaisia yhtä hyvin nöyrtymään kuin herra
Tuure Steninpoikakin aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Sinä
itse tietysti et kuitenkaan tahdo luopua Elfsborgin retkestä?"

"Ei!" lausui marski hetkisen mietittyään, "sinun täytyy lähteä nyt
Elfsborgiin, Niilo... Minä itse menen Karlsborgiin... Tahdonpa nähdä,
mihin linnoitus kelpaa, ansaitseeko se todella nimeänsä ja voiko se
ikuisiksi ajoiksi liittää Vikenin Ruotsiin!"

Ja niin se jäi.

Seuraavana aamuna jätteli marski vaimonsa hyvästi. Ja kun Niilo Sture,
tehtyään tarkastusmatkan linnan ympäri, tuli taas sisään, sanoi marski
hänelle hänen käteensä tarttuen:

"Kun tulemme takaisin tältä retkeltä, Niilo, niin ratsastamme kuninkaan
luo, ja silloin sitä hypellään sinun häitäsi!"

Sitten syleili hän vielä kerran vaimoaan ja niin jätti hän yhdessä
Niilon kanssa salin.

Saman päivän iltana erosivat he jo toisistaan. Tord riensi Lödösen
kautta Karlsborgiin, Niilo taas jatkoi matkaansa Elfsborgiin koottuaan
ensin läheisistä linnoista riittävän määrän miehiä seuraansa.

Tordia seurasi tavallinen onnensa. Jo ensi hyökkäyksessä karkotti hän
piirittävät norjalaiset pakoon ja marssi voittoisana Karlsborgiin,
jossa hänet riemulla vastaanotettiin. Jösse Bonpoika erittäinkin oli
iloinen eikä voinut kyllikseen ylistellä marskin rivakkuutta, verraten
häntä Esbern Snareen, tanskalaiseen sankariin, joka oli elänyt
kaksisataa vuotta takaperin. Tord itsekin oli mitä paraimmalla tuulella
ja puheli vain, miten hän nyt suuntaisi kulkunsa Elfsborgia kohti.
Siellä yhtyisi hän sitten Niilo Stureen, jonka jälkeen he kyllä yhdessä
ottaisivat linnoituksen haltuunsa.

Pari päivää tahtoi hän kumminkin vielä viipyä Karlsborgissa, saadakseen
sen tyydyttävään puolustuskuntoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, että
kaikki tulisi siellä hyvään järjestykseen ja että kylliksi ruokavaroja
hankittaisiin. Päällysmiehensä, Jösse Bonpoika auttoi häntä niissä
puuhissa verrattomalla innolla, tavalla, joka läheni melkein
levottomuutta. Vieläpä voitti hän itse Tordinkin väsymättömyydessä ja
tarkkuudessa.

Mutta missä hän liikkuikin valleilla, aina olivat hänen silmänsä
suunnattuina ulos merelle, joka kieritteli siinä laineitaan aina
kallion reunalle asti. Ja joka kerta vääntyi hänen naamansa silloin
uhkaavaan irvistykseen. Sitten kulki hän taas eteenpäin ja kiirehti
töitä vihaa puhkuen. Tord herra itsekin huomasi lopulta, miten Jössen
silmät yhäti olivat merelle kääntyneinä ja minkälaisen omituisen
vaikutuksen se meri Jösseen teki. Siksi kysyikin hän hymyillen tältä,
mitä hän tarkasteli. Päällysmies hymyili hänkin ja näytti odottavan
enempiä tutkisteluja. Tord herra lisäsikin:

"Vainuatko vihollista sieltä?"

"Eihän näihin norjalaisiin tiedä luottaa", vastasi siihen Jösse, "he
ovat nyt kiukuissaan ja voivat kyllä hämmästyttää meitä. Mutta kun me",
lisäsi hän, "saamme tänne kaikki; mitä tarvitaan, niin saa vihollinen
luullakseni pitkän nenän!"

Ja niin tarttui hän jättiläisvoimillaan kanuunaan, jota muutamat miehet
olivat juuri vallille kuljettamassa, ja työ kävi taas kuin tanssien
vain. Tordin sydän sykähteli ilosta nähdessään reippaat miehensä ja
toimeliaan voutinsa sellaisessa innossa. Ja samana päivänä kirjoitti
hän jo Niilo Sturelle, ettei viivyttelisi, vaikka väki ei niin
ehtisikään paikoilleen, vaan ryntäisi rohkeasti Elfsborgin kimppuun.
Muutamain päiväin kuluttua olisi hän näet itsekin jo siellä.

Sanansaattaja, joka toi kirjeen tapasi Niilon Kinnaholman lähellä
matkalla Öresteniin. Hänellä oli viisikymmentä miestä mukanaan, mutta
toivoi Örestenissä seuraavana päivänä tapaavansa aseisiin nostettua
rahvasta ja saman määrän asepalvelijoita sekä osan rälssiä. Tordin
kirje sai nyt hänen muuttamaan matkansa suuntaa. Hän päätti
viidenkymmenen miehensä kanssa ratsastaa pysähtymättä eteenpäin, mutta
lähetti kuitenkin useille tahoille sanoja, että eri osastot
kokoontuisivat yhteen vanhan Lindholman linnan ympärille, joka sijaitsi
eräällä Götajoen saarella. Hän istui nämät toimitettuaan taas yksin
miettien itsekseen, oliko tämä muutos suunnitelmassa sittenkään oikein
onnistunut, kun ovi yhtäkkiä avautui ja Brodde astui sisään kuljettaen
mukanaan talonpoikaispukuun puettua miestä.

Brodde selitti, mistä oli miehen löytänyt sekä että hän epäili tätä
vakoojaksi, joka oli kuljettamassa vihollisilta tietoja Karlsborgin
voudille. Hän oli ottanut hänet mukaansa, että Niilo herra itse saisi
kuulustella häntä. Niilo tekikin sen, mutta ei voinut huomata miehessä
mitään epäilyttävää. Hän päätti kuitenkin ottaa hänet mukaansa ja
vaihtaa Elfsborgissa omaan mieheen. Mies oli noussut laivaan
Köpenhaminassa, mutta laiva oli joutunut haaksirikkoon Hallannin
rannikolla. Silloin oli hän päättänyt matkata maitse ja oli sitä varten
lainannut talonpoikaisvaatteet, sillä itse asiassa oli hän
kauppamatkustaja ja aikoi Lödöseen. Niilo käski viedä miehen kellariin
säilöön huomista varten, jolloin taas matkaan lähdettäisiin.

Mutta myöhään yöllä tuli Brodde taas herransa luo.

"Nyt on asia selvillä", sanoi hän, "Tord herran henki on vaarassa!"

Niilo säikähtyi ensin, mutta ei voinut sitten muuta kuin hymyillä
Brodden innolle, joka rukoili ja pyysi, että heti noustaisiin hevosten
selkään ja riennettäisiin Karlsborgiin. Kun ei Niilo kuitenkaan
näyttänyt välittävän hänen kehotuksestaan, kertoi hän, miten oli
vangilta houkutellut hänen salaisuutensa. Hän oli tyytymätön asemaansa,
niin oli Brodde hänelle kertonut, ja siksi oli hän päättänyt jättää
Niilo herran ja vetäytyä merelle taas. Vanki olikin silloin vähitellen
alkanut kiinnittää huomiota hänen puheeseensa, varsinkin kun Brodde
oli antanut hänen ymmärtää, että hänellä oli tieto salaisista
keskusteluista Vadstenassa. Ja niistä hän ei tietysti olisi mitään
tiennyt ellei olisi ollut liitossa mukana. Nyt tahtoi Brodde näin
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa paeta hänen kanssaan yhdessä Jösse
Bonpojan luokse Karlsborgiin. Siellä hän sitten auttaisi heitä tarpeen
mukaan ja seuraisi senjälkeen vanhaa päällikköään Jösse Bonpoikaa,
niinkuin sopineet olivat. Brodde ei tietysti kertonut herralleen
asiasta enempää kuin mikä hänen mielestään tarpeellista oli tehdäkseen
asian uskottavaksi, mutta se ei nyt riittänytkään.

Brodde oli jo useamman kuin yhden kerran jutellut herralleen, mihin
huomioihin Vadstenassa oli tullut ja lausunut myös niiden johdosta
pelkonsa marskia ja kuningasta uhkaavan vaaran suhteen. Aluksi oli
Niilokin niitä uskonut, hän oli näet alkanut yhä enemmän luottaa
Brodden terävään huomiokykyyn, mutta jota enemmän aika kului ilman että
asiasta mitään kuului, sitä vähemmin todenperäisiltä olivat luulot
alkaneet hänestä tuntua. Siksi ei hän nyt ottanutkaan kuunnellakseen
aseenkantajansa sanoja. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi Tordin
oikeutettua tyytymättömyyttä ja sen aivan ansiosta, jos nyt vastoin
hänen selvää käskyään panisi aikaa hukkaan ratsastamalla Karlsborgiin.
Hän piti sitä kaikkea vain tuon viekkaan vangin kavaluutena, joka siten
tahtoi Brodden kautta vapautua vankeudestaan ja pysyi siis
taipumattomana.

"Ja kuitenkin olen aivan varma asiastani", lausui lopulta Brodde.
"Vanki jätti Köpenbaminan kolme viikkoa sitten aikoen matkustaa
Elfsborgiin ja sieltä sitten maitse Karlsborgiin. Haaksirikko teki
laskuissa virheen, mutta hän oli lähtenyt niin hyvään aikaan matkaan,
että olisi ehtinyt sittenkin vielä helposti Karlsborgiin marskin siellä
ollessa."

"Ja mitä Jösse Bonpoika sitten vielä odottelee?"

"Hän odottelee alusta, jonka on määrä saapua samaan aikaan Karlsborgiin
kun norjalaiset tekevät hyökkäyksensä linnaan! Alus onkin juuri
paraillaan matkalla sinne, mutta ellei Jösse Bonpoika tunne sovittua
merkkiä..."

"Niin lykkää hän vielä konnantyönsä toimeenpanon tuonnemmaksi, jos
hänellä nyt todella on jotain sellaista mielessä!" keskeytti Niilo.

"Niin, sen hän tekee! Mutta siten riippuu marskin henki vain
hiuskarvasta, varsinkin kuin Jösseä vielä pidetään siellä Tordin
paraimpana miehenä. Nyt voidaan kuitenkin vehkeet paljastaa ja
paljastaa ajoissa... Sallinette minun kai ainakin yksin lähteä sinne,
Niilo herra. Pyydän sitä teidän itsenne vuoksi... Sillä jos jotain
odottamatonta Tord herralle tapahtuu, niin ette te kuitenkaan silloin
voi koskaan unhottaa, ettette tehnyt, mitä siinä asiassa olisitte tehdä
voinut!"

Niilo jäi miettimään asiaa ja Brodde poistui. Mutta pian senjälkeen
kutsuttiin hän taas sisään ja Niilo antoi nyt hänelle luvan istua
satulaan ja lähteä matkaan.

"Jos Jösse on kunnon mies", virkkoi hän, "niin hän kyllä sen koetuksen
kestää ja silloin ei ainakaan mitään vahinkoa ole tapahtunut. Ellei
taas niin ole asianlaita, niin Jumala antakoon sinulle voimaa, että
saisit hänet paljastetuksi ja vahingottomaksi!"

Viipymättä riensi Brodde heti pohjaa kohti. Hevonen sai panna kaikki
voimansa liikkeelle ja matkustavat, jotka näkivät hänen yössä kiitävän
eteenpäin, liittivät kauhistuksesta kätensä yhteen ja heille tuli
mieleen Odinin hurja metsästys.

Eräänä iltana saapui hän Karlsborgin muurien edustalle. Linna sijaitsi
syvän laakson toisella sivustalla korkealla kalliolla, joka
äkkijyrkkänä luisui mereen noin 300 jalan korkuisena. Se näytti
valleineen ja etuvarustuksineen voittamattomalta. Etuvarustukset
ulottuivat aina kahdelle vuoren pengermälle asti maan puolella ja nämät
pengermätkin olivat 50 ja 60 kyynärän korkuisia. Kallion korkeimmalla
tasaisella huipulla kohosi itse linna torneineen ja muureineen
korkeitten maavallien ympäröimänä. Juuri linnan kohdalla oli meressä
pieni saari ja Brodde luuli huomaavansa eräälle kummulle tullessaan,
että laiva oli sen vieressä ankkurissa ja että laivalta laskettiin ulos
vene, joka suuntasi kulkunsa salmen yli linnaan päin.

Hän kannusti hevostaan ja kiirehti eteenpäin. Mutta silloin huomasi hän
linnasta itäänpäin olevalta vuorelta, että vihollinen oli piirittänyt
taas uudestaan Karlsborgin maan puolelta. Vasta viime hetkellä hän sen
huomasi. Hän oli näet kulkenut rantatietä ja norjalaiset olivat
ilmaantuneet aivan odottamatta takaisin, niin ettei niillä harvoilla
talonpojillakaan, joita oli puhutellut, ollut siitä vielä mitään
tietoja ollut. Norjalaiset olivat sijoittaneet etujoukkonsa alas
laaksoon linnavuoren kummallekin puolelle, mutta päävoima oli asettanut
leirinsä linnasta itäänpäin olevalle vuorelle. Vuori oli jo paljas
siinä, missä Brodde seisoi, ja epäilemättä olisi vihollinen keksinyt
hänet heti, jos olisi vielä jatkanut kulkuansa hevosella. Sentähden
nousi hän alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun kiinni ja ryömi
varovasti vuorta ylös. Hitaasti se kävi ja kun hän vihdoin saapui
linnanportille, kuuli hän vartijan linnassa ilmoittavan, että oli jo
kulunut tunti ohi puolen yön.

Hän kolkutti porttiin ja kun ei sitä kuultu, alkoi hän huutaa. Silloin
kuuli hän miehen varovasti lähenevän.

"Sanansaattaja herra Niilo Sturelta!" vastasi hän miehen kysymykseen.

Mies poistui luultavasti kysyäkseen linnanvoudilta, oliko lähetti
päästettävä sisään vai ei. Ja Brodden levottomuus kohosi siinä
odottaissa joka hetki.

Mutta sisällä linnassa makasivat kaikki syvään uneen vaipuneina
linnanvoutia ja muutamia vahteja lukuunottamatta, jotka kuljeksivat
ympärinsä tehdäkseen velvollisuutensa ja katsoakseen perään, että
kaikki oli niinkuin olla piti.

Tord herra oli, niinkuin Niilo Sturelle kirjoitti, aikonut samana
päivänä lähteä matkaan etelää kohti, mutta silloin oli Norjan armeija
yht'äkkiä ilmaantunut takaisin linnan edustalle ja asettanut leirinsä
laakson toisella puolen kohoavalle vuorelle. Tämä ei suinkaan saanut
Tordia suunnitelmaansa muuttamaan, mutta viivytti sen toimeenpanoa,
sillä nyt täytyi hänen ensin karkottaa vihollinen takaisin
Karlsborgista. Hetkeäkään ei hänelle tullut mieleen, että jäisi linnaan
odottamaan vihollisen vapaaehtoista poistumista, sittenkun se oli
nähnyt turhaksi uhrata siihen voimiaan.

Hän antoi vain heti käskyn miehilleen olla valmiina huomisen päivän
otteluja varten. Silloin tahtoi hän heidän etunenässään ajaa viholliset
pakosalle ja jättää sitten Karlsborgin kokeneen Jösse Bonpojan haltuun,
kun hän sitävastoin itse suuntaisi kulkunsa Niilo Sturen luo Elfsborgin
edustalle.

Jösse Bonpoika puuhasi tavallisella innollaan ja uutteruudellaan ja kun
miehet illalla kokoontuivat linnantupaan, oli kaikki jo täydessä
kunnossa. Kanuunat olivat ladattuina valleilla ja ne kyllä tekisivät
tehtävänsä, sillä ne kannattivat aivan helposti vihollisleiriin asti.
Se oli tultu ennen jo kokeista huomaamaan. Tord herra kulki itse vielä
kerran linnan ympäri ja astui sitte vanhan tapansa mukaan linnantupaan
miesten kanssa pakinoimaan. Hän tutki heidän mielipiteitään ja sai
silloin kuulla, etteivät he mitään muuta niin kernaasti halunneet kuin
taistelua. Siksi menikin hän tyytyväisenä matkaansa.

Läntisellä linnanmuurilla tapasi hän Jösse Bonpojan, joka seisoi siinä
katsellen merelle. Aurinko laskeutui kirkkaana alas levittäen lempeää
valoaan yli koko laajan maiseman, joka aukeni siinä silmien eteen.

"Miksi seisotte täällä, Jösse Bonpoika?" kysyi Tord. "Vai luuletteko
vieläkin, että Kristian kuninkaan laivasto tulee sieltä purjehtien ja
hyökkää selkäämme?... Tuo purje nyt ei kumminkaan näytä sotalaivan
purjeelta!"

Kaukaa siinti todellakin purje ja Jösse Bonpoika näytti tarkkaavana
seuraavan sen liikkeitä. Mutta Tord ei voinut saada silmiään
auringosta, joka loistavana, ruusunpunaisena mereen vaipui. Ja puna
levisi siinä hänen omille kasvoilleenkin. Ehkä muisti hän nyt juuri
ennustuksen, joka kerran oli häneen niin herpaisevasti vaikuttanut,
mutta joka niin ihmeellisellä tavalla oli aivan toiseksi muuttunut,
kuin miltä se alussa oli näyttänyt. Tai ehkä se olikin vain tämä
onnellinen käänne, joka nyt hänen sielunsa silmäin edessä häilyi,
päättäen uneksivasta katseesta ja huulien vienosta hymystä? Ehkä
kuvastelikin vaipuva illan aurinko hänen sieluunsa punaisen ruusun
kuvan, joka punaisine nauhoineen niinkuin onnen haltija leijaili hänen
vaimonsa ja pienen tyttärensä pään päällä.

Tämä kaunis kuva mielessään kääntyi hän kulkemaan huonettaan kohti
linnassa. Enemmän vanhasta tottumuksesta, kuin että olisi katsonut sitä
tarpeelliseksi, sanoi hän mennessään linnanvoudille:

"Pidä vihollista tarkkaan silmällä ja anna taattujen miesten vartioida
portteja!"

"Älkää huolehtiko, Tord herra", virkkoi vouti hymyillen, "tänä yönä
valvon itse, niin että te ja miehenne voitte levätä aivan rauhassa ja
koota voimia huomisen päivän taisteluja varten."

Marski nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui. Ja ilta heitteli
yhä synkempiä varjoja maan ja meren yli. Ja tähdet kiiluivat niin
lempeinä korkealla, sinisellä taivaalla. Ennen pitkää oli linnassa jo
kaikki syvään uneen vaipuneina.

Linnanvouti kulki ympäri katsellen, jos vahdit tekivät
velvollisuutensa. Jäykkinä astelivat nämät paikoillaan, eivät
liikkuneet edemmäksi kuin mitä sallittu oli, sillä he tiesivät, että
valpas vouti voi millä hetkellä hyvänsä olla heidän niskassaan. Ja
vanhastaan tiesivät he jo, että mitä ankarin rangaistus kohtasi
pienintäkin laiminlyöntiä. Valleilta kulki vouti linnantupaan ja
toisiin huoneisiin, joissa miehet makasivat ja nukkuivat. Täällä viipyi
hän kauan aikaa ja kun hän vihdoin tuli ulos, lukitsi hän ovet
huolellisesti niin ettei kukaan voinut päästä ulos eikä sisälle.

Sitten kulki hän linnanrappusia ylös ja lähestyi aivan hiljaa sen
huoneen ovea, jossa marski lepäsi. Sieltä sisältä ei kuulunut
hivahdustakaan. Vouti avasi hiljaa oven, niin hiljaa, ettei edes hänen
oma korvansa erottanut sen äännähdystä ja pisti päänsä varovasti
sisään.

Tord makasi siellä uinuen keveää unta ja vouti uskalsi sen nähdessään
pari askelta lattialle. Siinä sattui hänen jalkansa erääseen
esineeseen, joka kalisten putosi maahan. Nukkuva hypähti peljästyneenä
sängystään ja kysyi, kuka se oli.

"Minähän se olen!" vastasi Jösse mielittelevästi. "Luulin, ettette
vielä nuku ja tulin sentähden sanomaan teille, että kaikki on hyvin,
niin että voitte aivan rauhassa levätä. Vihollinen ei näytä odottavan
mitään hyökkäystä teidän puoleltanne huomenna!"

"Kiitos, kiitos!" sanoi Tord laskeutuen uudestaan levolle ja nukkui
heti.

Mutta ulosmennessään veti vouti suunsa kamalaan hymyyn. Hän riensi nyt
alas linnanpihalle, kulki taas vahtien ohitse ja lähestyi sitten
läntistä muuria, jossa mitään vartijoita ei ollut, sillä muuri oli
siellä aivan ylipääsemätön. Täällä katseli hän taas merelle ja
poskijänteet pingottuivat kiukusta samalla kun silmät näyttivät
tahtovan tunkea läpi avaruuden. Mitään purjetta ei ollut enää näkyvissä
ja kauhea kirous pääsi hänen huuliltaan.

Mutta silloin pisti yhtäkkiä vene saaren eteläisestä päästä esiin ja
läheni kallion juurta voimakkaiden käsien kuljettamana.

Se näky näytti tuottavan voutiin uutta eloa. Hän hypähti näet heti ylös
ja riensi muurin luo, jossa avasi pienen oven. Kukaan ei voinut häntä
täällä huomata ja vartijat pelkäsivät häntä muutenkin siihen määrin,
etteivät uskaltaneet jättää paikkojaan vaikka olisivat kuulleetkin
melua. Pian tuli hän sieltä takaisin kantaen pitkää, paksua köyttä,
jonka sitoi kiinni muurissa olevaan koukkuun. Köyden toiseen päähän
oli kiinnitetty järeä rautahaka. Tähän solmisi hän suuren, hyvin
kierretyn tavaramytyn, jonka sitten hinasi ylös muurin harjalle.

Alhaalta kallion juurelta kuului heikko vihellys ja silloin alkoi hän
hiljaa laskea alas köyteen kiinnitettyä tavaramyttyä. Kun köysi tuli
kireälle ja tavaramytty siis nähtävästi oli jo alhaalla veneessä, jätti
hän äkisti köyden ja juoksi muurihuoneeseen. Sieltä tuli hän heti ulos
pitäen jotain kädessään.

Vähän senjälkeen seisoi hän taas herransa oven ulkopuolella hiljaa
kuunnellen, mutta kun ei mitään kuulunut avasi hän sen ja astui sisään.
Siellä oli kaikki aivan rauhallista ja Jösse uskalsi edemmäksi.

Marski heräsi kuitenkin tälläkin kertaa, kun ovi avattiin, ja kysyi:

"Sinäkö se olet, Jösse Bonpoika?"

"Minä!" vastasi tämä ja lähestyi sänkyä.

"Olen nähnyt pahaa unta", sanoi marski, "veripunainen aurinko, jonka
eilen illalla näin, kummittelee vieläkin aivoissani... Tuotko hyviä
sanomia, Jösse?"

"Kaikin puolin hyviä!" vastasi Jösse. "Muistatteko vielä Raision
kirkkoa... Tässä on teille nyt maksu siitä, mitä silloin jäin velkaa!"

Ja samassa sattui kirveen isku Tordia kaulaan.

"Ja nyt olen saanut sen vihdoinkin maksetuksi!" karjaisi hurja
murhaaja, halkaisten voimakkaalla kirveen iskulla sankarin pääkallon.

Niin nopeaa kuin jalat kannattivat juoksi hän sitten rappusia alas
muurille. Siellä tarttui hän köyteen kiinni, laskeutui muurin yli ja
katosi sen taa alas syvyyteen.

Vähän senjälkeen pisti pää muurin takaa esiin katsellen varovasti joka
suunnalle ja lopulta ryömi sieltä mies köyden avulla ylös muurin
harjalle.

Heti siihen päästyään veti hän miekkansa ja hakkasi köyden poikki.
Vähän senjälkeen kuului kauhea mylvinä alhaalta kallion juurelta.

Mutta vartijat astelivat jäykkinä paikoillaan ja taivaan tähdet ne
loistivat.



TOINIEN OSA.

Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.



I.

Kellojen soidessa.


Juhlallisesti kajahtelivat kirkkojen kellot Vadstenassa. Hitaasti
ja verkalleen vain kuoleutui niiden ääni avaruuteen. Mutta
luostarikirkosta, sieltä kuului munkkien kaunis laulu.

Ruotsin valtakunnan marski, Tord Bonde, oli päivällä laskettu maan
mustaan multaan. Ja kuningas ja valtakunnan ylhäisimmät miehet olivat
saattaneet häntä hautaan. Haudalta palattuaan oli kuningas sulkeutunut
huoneisiinsa, eikä kukaan uskaltanut häiritä häntä. Siksi saikin kaksi
mustiin puettua miestä, joilla oli paksut hopeaketjut rinnoillaan,
odottaa suuressa salissa turhaan puheillepääsyä.

Miehet olivat kaksi lybeckiläistä kauppiasta ja olivat he nyt
paluumatkalle lähdössä, koetettuaan turhaan yhdessä muitten
lähettiläitten kanssa rakentaa rauhaa kuninkaan ja Tanskan välillä.
Kristian kuningas oli näet pyytänyt hansakaupunkeja rauhanvälittäjiksi,
mutta sitäpaitsi oli näillä vielä toinenkin tärkeä asia kuninkaalle
esitettävänä. Se koski heidän kauppaoikeuksiaan, joita Kaarlo ei ollut
vahvistanut. Kummankaan asian ajaminen ei heille kuitenkaan vielä tähän
asti ollut onnistunut. Ja nyt jäähyväisillä kuninkaan luona olivat he
päättäneet tehdä viimeisen yrityksen.

Ilmoittautuessa ei kuningas ollut antanut mitään vastausta, ottaisiko
heitä puheilleen vai ei. Siksi seisoivatkin he siellä kahden vaiheilla,
menisivätkö pois vai odottaisivatko vielä kuninkaan kutsua.

Silloin alkoi kuulua kovaa kavioiden kapsetta kadulta ja heti
senjälkeen pysähtyi joku kuninkaankartanon edustalle. Ennen pitkää
kuului jo kannusten kilinää rappusista ja ovi avautui. Sisään astui
upeasti puettu nuorukainen kuninkaan aseenkantajan seuraamana, joka
viimeksimainittu kiirehti suoraa päätä ilmoittamaan äskentullutta.

Aseenkantaja tuli heti taas ulos, mutta kuningas viipyi vielä. Ja
nuorukainen, jota ei näyttänyt miellyttävän odottaminen yhdessä
kauppiasten kanssa, käveli huoneessa edestakaisin ylpein askelin.

Vähän ajan kuluttua astui kuningas kuitenkin sisään.

Hänen päänsä, joka tavallisesti oli niin uljaassa asennossa, oli nyt
alas painunut. Ja syvää surua ja kaipaavaa huolta ilmaisivat kuihtuneet
kasvonsa. Nähdessään odottavat ojentui hänen vartalonsa ja pää harmaine
hiuksineen kohosi pystyyn. Nuorukainen sai häneltä kehottavan
nyökkäyksen puhumaan.

"Tulette kai Kalmarista, Ove herra?" lausui hän. "Mitä uutisia jalolta
heimolaiseltani, herra Kustaa Kaarlonpojalta?"

"Häneltä itseltään on minulla vain hyviä uutisia tuotavana, herra
kuningas", vastasi Ove kohteliaasti kumartaen, "mutta niin ei
vävyltänne, herra Eerikki Eerikinpojalta, Borgholmasta!"

"Ilmoittakaa heti vain tietonne, Ove herra...! Surua ne soivat nyt
kirkonkellot ja sanainhan pitää olla säveleen mukaan, arvelen minä."

Synkkä, toivoton hymy kuvastui kuninkaan kasvoilla.

"Herra Maunu Gren ja herra Olavi Akselinpoika ovat Blekingestä päin
hyökänneet Ölantiin ja vallanneet koko saaren sekä sulkeneet Eerikki
herran Borgholman linnaan. Kustaa herra, lankonne, pyytää teitä
sentähden mitä pikimmin kiirehtimään Ölannin ja Borgholman avuksi,
sillä huhutaan, että Kristian kuningas olisi sinne itsekin jo suuren
laivaston kanssa tulossa."

"Ja siinäkö on kaikki?" kysyi kuningas, kun Ove herra näytti jäävän
hänen vastaustansa odottamaan.

"Hyvät uutiset säästetään aina viimeiseksi", lisäsi Ove herra
reippaasti. "Kuusisataa miestä ilmautui Kalmarin edustalle vaatien
kaupunkia antautumaan. Heitä kohteli Kustaa herra samalla tavalla, kuin
vähää ennen Maunu Greniä. Hän karkotti heidät menemään niin että kenttä
pölisi! Mutta itse ei Kustaa herra voi auttaa Ölantia ja Borgholmia.
Tanskan kuningas on liian voimakas..."

"Hyvä on, Ove herra!" keskeytti kuningas. "Kristian kuningas saadaan
kai sittenkin lopulta nöyrtymään!"

Ja kääntyen Ove herrasta molempain kauppiaitten puoleen viittasi hän
heitä kätensä liikkeellä astumaan esiin. Nämät kumarsivat nöyrästi ja
vanhempi heistä alkoi puhua. Hän uskalsi vieläkin, sanoi hän,
muistuttaa kuninkaalle sodan onnettomuuksia. Niistähän kertoivat nyt
nämätkin tiedot Ölannista. Lopuksi pyysi hän, että kuningas suostuisi
rauhaan, lahjottaisi kansalleen levon ja onnen jälleen, pyysi sitä mitä
nöyrimmällä tavalla.

"Voidakseni arvostella teidän menettelyänne tässä asiassa, täytyy minun
valita kahden seikan välillä", virkkoi kuningas levollisena, vaikka
vähän katkerana, kun kauppias oli lopettanut puheensa. "Joko puhutte te
vasten parempaa tietoanne, tai ette te, niin omituiselta kuin se
tuntuukin, tunne koko sitä asiaa, josta nyt minulle puhutte. Aivan
hyvin tietää Kristian kuningas, että hän yksin on syyllinen tähän
sotaan, joka nyt pohjoismaissa raivoaa. Petoksella ja kavaluudella on
hän riistänyt Norjan minulta samaten kuin Gotlannin Ruotsilta. Petosta
ja vilppiä käyttäen on hän hyökännyt Ruotsin kimppuun ja kavalluksen
kautta koittaa hän saada tämänkin valtakunnan haltuunsa... Sanokaapa
nyt itse, kumpaako meistä teidän pitäisi rauhaan kehottaa! Jos varas
vie teiltä takkinne, niin pitääkö teidän silloin ojentaa kätenne ja
rukoilla vapautusta rangaistuksesta?"

Mykkänä jäi kauppias miettimään kuninkaan sanoja, mutta tämä jatkoi:

"Ja ennen kaikkia, miettikää tarkoin, mille kannalle asetutte tässä
asiassa, te Lybeckin, Rostockin ja Greifswaldin kauppiaat, miettikää
tarkoin, ennenkuin toimitte... Jos Kristian kuninkaan todella onnistuu
vallata Ruotsi, niin on teillä sama leikki edessä kuin Eerikki
kuninkaan aikana. Kauppanne saa kärsiä suuria vaurioita... Ei ole
suinkaan sanottu, että se, joka nyt luvataan, myöskin pidetään!"

Kun kuningas oli lopettanut, alkoi kauppias taas puhua. Hän ei suinkaan
tahtonut kieltää kuninkaan sanojen todenperäisyyttä ja selitti, ettei
hansa mitään mieluummin halunnut, kuin että rauha vallitsisi
pohjoismaissa. Mutta samassa toi hän myöskin esiin hansaliiton
vaatimuksen saada kauppaoikeutensa vahvistetuksi ja osotti miten
tarpeellista se oli varsinkin nyt sodan aikana.

Kun kuningas antoi siihen välttelevän vastauksen, tuli kauppias vain
innokkaammaksi. Ja lavealti alkoi hän selitellä hansan ja varsinkin
synnyinkaupunkinsa Lybeckin rikkautta ja sitä vaaraa, joka Ruotsia
uhkaisi, ellei hänen kotikaupunkinsa laivat enää saisi tulla Ruotsin
satamiin. Silloin leimahtivat kuninkaan silmät ja uljaasti vastasi hän:

"Viekää tervehdykseni kaupungeille ja samalla vastaus, että, elleivät
enää tahdo tulla Ruotsiin, niin pysykööt kotona!"

Tämä äkillinen käännös sai kauppiaat kokonaan hämmennyksiin. Vastaus
oli jyrkkä ja epäävä. Eikä kuningas antanut heille edes tilaisuutta
enempiin sovitteluihin, vaan lisäsi heti:

"Ja se on nyt viimeinen sanani tässä asiassa!"

Kunnioittavasti kumartaen poistuivat lybeckiläiset ja kuningas jäi
kahden kesken Ove Laurinpojan kanssa, joka ilolla näytti tervehtivän
tätä tilaisuutta saada puhella kuninkaan kanssa. Hänen näytti kuitenkin
olevan vaikea päästä alkuun. Hän katseli kuningasta, joka seisoi siinä
selkä häneen kääntyneenä ja tujotti ulos ikkunasta, ikäänkuin
kuunnellen kirkonkellojen valittavia ääniä, jotka yhäti vain
muistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota. Ove herra ryki ja muutteli
jalkojaan mutta sittenkään eivät ne sanat vain kirvonneet hänen
suustaan. Huulet sulkeutuivat jo samassa kuin avautuivat.

Hetki oli myös huonosti valittu, sen huomasi hän kyllä. Kuningas
tietysti ajatteli nyt vain kuollutta marskiaan ja Borgholman menetystä.
Ja kellojen valittava ääni, se ei näyttänyt lakkaavankaan. Silloin
kääntyi kuningas äkisti ympäri ja tuntui ihmettelevän, kun Ove herra
oli vielä huoneessa.

"Onko teillä vielä jotain minulle ilmoitettavaa?" kysyi hän.

"On, armollinen herra!" sai Ove sanotuksi. "Minulla on vielä jotain
teille puhuttavaa... Tahtoisin..."

"Koskeeko se minua vai valtakuntaa?" kysyi kuningas kiihkeänä. Hän näet
odotti saavansa kuulla vieläkin jostain onnettomuudesta, josta Ove
herra ei ollut tahtonut puhua muukalaisten läsnäollessa.

"Ei", vastasi Ove herra, "se koskee vain minua ... minua ja Briita
neitiä."

Sana oli nyt sanottu ja Ove herra veti syvään henkeään niinkuin olisi
suurenkin työn toimittanut. Mutta sitten jatkoikin hän aivan vapaasti:

"Te tiedätte kyllä, että minulla on hänen isä vainajansa, herra Kaarlo
Tordinpojan lupaus, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Minä pyytäisin
nyt, herra kuningas, että koska te nyt veljen kuoltua olette neidon
laillinen naittaja, että te, noudattaen hänen isänsä tahtoa, antaisitte
hänet minulle avioksi!"

"Kiire tuntuu teillä olevan, Ove herra", vastasi kuningas hyvin
välinpitämättömän näköisenä. "Briita neiti rakasti veljeänsä
suuresti... Luuletteko että hänellä nyt jo olisi häämietteet mielessä,
vaikka veli on tuskin vielä kylmennyt haudassaan?"

"Kiirettä ei asialla ole", alkoi Ove herra taas tavallisella
reippaudellaan puhua, "ellei Briita neiti vain muuta mieltään, niin
saatte lykätä häät niin kauas tulevaisuuteen, kuin itse haluatte!"

"Mikäpä serkkuni mielen muuttaisi!... Vai onko teillä jotain aihetta
sellaisiin luuloihin?"

"En luule olevani niinkään ilman...!"

"Ja kuka se sitten olisi?"

"Herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään
kutsuu itseään!"

"Niilo Sture!" huudahti kuningas kalveten. "Kuinka tulee mieleennekään
ajatella sellaista!"

"Se ajatus ei ole niinkään eilispäivän lapsi, armollinen herra",
vastasi Ove. "Niin, voinpa sanoa, että neidon rakkaus hävisi samalla
hetkellä kun se alkoikin... Siitä on nyt jo monta vuotta kulunut.
Briita neiti eli silloin vielä lapsena Penningebyssä. Heti senjälkeen
kun hän oli pelastunut vitaliveljesten kynsistä, huomasin ensikerran,
että hän rakasti minua. Ja pian tulin näkemään, etten todellakaan ollut
pettynyt asian suhteen. Minun kanssani tanssi hän aina mieluimmin,
leikitteli ja laski pilaa ja oli melkein vallattomin kilpailijani
läsnäollessa... Mutta sitten muuttui kaikki yht'äkkiä. Voinpa sanoa,
että muutos tapahtui sinä iltana, jolloin hänen haukkansa pakeni Niilo
Sturen kaulaketjun kanssa..."

Kuningas vavahti ja kääntyi pois, ikäänkuin olisi nuorukaisen laaja
rakkausjuttu alkanut väsyttää häntä. Mutta tämä jatkoi, kerran alkuun
päästyään, aivan vapaasti kertomustaan välittämättä ollenkaan siitä,
huvittiko se kuningasta eli ei.

"Suriko hän haukkaansa, vai kaulaketjua vaiko taas kaulaketjun
omistajaa, niin, sitä en tiedä... Se vain on varmaa, että hän sinä
päivänä kokonaan muuttui ... ja sellaisena on hän pysynyt tähän asti."

"Ja jos se nyt koskisi todella kaulaketjun omistajaa, Ove herra ...
mitä silloin tekisitte?"

"Jumala siitä varjelkoon, herra kuningas!" puhkesi Ove puhumaan ja löi
samalla miekkaansa. "Se ajatus voisi saada järjen päästäni!"

"No, no", keskeytti kuningas rauhoittaen, "mielikuvituksenne vain
liioittelee teille asian suuremmaksi kuin se onkaan, Ove herra...
Serkkuni kyllä pysyy sanassaan ja minä myös hänen isänsä puolesta,
siitä saatte olla varma, vaikka häitä ei nyt voidakaan viettää,
ennenkuin rauha on saatu!"

Mutta nyt heittäytyi Ove herra polvilleen.

"Ei, herra kuningas, ei, ei!" huudahti hän kiihkeänä ja intohimoisena,
josta kaikesta kuningas huomasi, että asia oli hänelle henkeäkin
kalliimpi. "Jos olen saavuttanut suosionne, jos joskus olette tuntenut
iloa siitä, kun olette saanut tehdä toisen onnelliseksi, niin antakaa
nyt minulle sananne, että pian, hyvin pian panette setänne lupauksen
täytäntöön!"

Kuningas nosti polvistuneen ylös ja koetti rauhoittaa häntä, niin
vaikeaa kuin se olikin. Vihdoin sanoi hän:

"Jouluna, Ove herra, jouluna voimme ottaa asian uudestaan puheeksi...
Mutta nyt se jääköön!"

Ja kuningas poistui salista huoneisiinsa.

Ove herra jäi siihen seisomaan ja ankara tuska tunki hänen rintaansa.
Hän rakasti todellakin kuninkaan kaunista serkkua, mutta menetteli
siinä rakkaudessaan samalla tavalla kuin ajaessaan otusta metsässä. Se
piti käydä rientoaskelin ja hän katsoi otusta jo omakseen, joskin
nuolensa ei ollutkaan vielä muuta kuin vain sipaissut sitä. Kiivaana,
tulisena, mutta samalla iloisena ja reippaana, sellaisena voitti Ove
herra kaikkien sydämet puolelleen. Mitään pahaa ei hänessä oikeastaan
ollutkaan, vaikka hän, intohimojen kohotellessa jättiläislaineitaan,
voikin yhtä helposti ottaa askeleen pahaan kuin hyväänkin.

Kauan mietti hän siinä itsekseen, vaivaisiko vielä kuningasta
pyynnöillään vai antaisiko asian jäädä siihen eli ryöstäisikö vanhan
hyvän tavan mukaan muitta mutkitta morsiamen itselleen. Lopulta ei hän
enää tiennyt, mikä olisi paras, ja kiukuissaan iski hän nyrkkinsä
rintaan. Kellojen valittava ääni sai vielä myrskyn hänen rinnassaan
kohoamaan. Hän syöksyi jo kuninkaan ovelle.

Mutta siinä maltti hän mielensä ja pysähtyi. Hänen mieleensä juolahti
näet yht'äkkiä ajatus, että jos hän nyt suututtaisi kuninkaan, pilaisi
hän vain sillä koko asiansa. Ennen kaikkia oli hänen nyt noudatettava
kuninkaan tahtoa, varsinkaan kun ei ollut varma rakastettunsa
mielentilasta ja kun ei missään tapauksessa tahtonut alentua sellaiseen
konnantyöhön, että ryöstäisi immen vasten hänen omaa tahtoaan. Ja
sittenkun tunteitten kuohu vähitellen oli ehtinyt laskeutua, voi hän jo
helpommin katsella asiaa sen eri puolilta, ajatella kuninkaan lupausta
ja sitäkin mahdollisuutta, että neitonen voisi vaikuttaa kuninkaaseen
jonkun toisen hyväksi. Hän kääntyi ulko-ovelle ja riensi ulos. Nopein
askelin poistui hän sitten kuninkaankartanosta ja kellojen soitto se
soi siinä mennessä niin rauhoittavasti ja lohduttavasti hänen
korvissaan. Mutta ne ajatukset, kuinka voittaisi Briita neidin
itselleen, ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, ettei hän edes
huomannut, miten kaksi naishaamua hiljaa hiipi hänen jäljessään
rappusia alas ja kiirein askelin suuntasi kulkunsa luostaria kohti.

Kevyestä, sulavasta käynnistä päättäen oli toinen heistä vielä vallan
nuori. Toisen näytti olevan vaikea seurata häntä ja pari kertaa
tarttuikin hän jo seuralaistaan kädestä kiinni, pidättääkseen tätä.

"Hiljempaa, hiljempaa, jalo neiti!" sanoi hän, "noin ei koskaan Kaarina
kuningatar lentänyt!"

"Antakaa se minulle anteeksi, Inga äiti!" lausui neitonen nöyränä ja
hiljensi samassa kulkuaan. "Mieltäni painaa vain se ajatus, että ritari
raukka saa odottaa siellä, nyt kun hän on enemmän lohdutuksen tarpeessa
kuin milloinkaan ennen, nyt kun ystävä on poissa ja hän seisoo taas
aivan yksin maailmassa."

"Niin, mene", puhkui vanhus helposti lepytettynä, "ritari raukka,
ritari raukka ... ja hän, joka kerran oli marskille melkein kuin oikea
käsi...! Niin omituisesti muuttuu maailman meno...! Muistan aivan
hyvin vielä kun hän pelasti kuningatar vainajan, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, tuona kauheana päivänä, jolloin talonpojat raastoivat
taalalaisvoudin luostarista ulos ... jaa, jaa, voi, voi, sitä nuorta
herraa! Ja nytkö hän on aivan yksin maailmassa eikä ole ketään muuta,
kuin te, jalo neiti, joka lohduttaisi häntä!"

"Ei ketään muuta kuin minä!" huokasi neitonen ja askeleensa tulivat
taas joutuisammiksi hänen itsekään sitä huomaamatta.

Vanhus ojensi kätensä pidättääkseen vielä kerran neitosta ja
muistuttaakseen tälle, ettei Kaarina kuningatar koskaan lentänyt, ei
vaikka asia olisi koskenut herra Kaarlo Knuutinpoikaa, mutta silloin
olivatkin he jo luostarinportilla. He astuivat hiljaiseen kirkkoon ja
kulkivat käytävää pitkin kuoriin, jossa kynttilät paloivat Kaarina
kuningattaren haudalla. Siihen pysähtyi vanhus, lankesi polvilleen ja
rukoili. Ja hänen mieleensä tuli siinä kuluneet hetket, kun hän vielä
sai koristella kuningatarta, omaa Kaarinaansa, lempilastansa. Ja pyhä
toivo täytti hänen sielunsa saada palata hänen luokseen taas, elää
hänen lähellään, jos se syntiselle ihmiselle vaan oli mahdollista
lähestyä sellaista Jumalan enkeliä.

Aivan lähellä tuota yllämainittua kuoria kohosi ihan uusi hautapatsas,
johon oli piirrettynä marski Tord Bonden nimi, kuolinpäivä ja vuosi
sekä alle tuo tavallinen lause: "requiescat in pace, levätköön
rauhassa!" Vahakynttiläin valossa, jotka paloivat kahdessa seinään
kiinnitetyssä metallikoukussa, kimaltelivat kirjaimet sankarin nimessä
niinkuin jalokivet.

Tai ehkä ne olivatkin kyyneleitä vain, joita joku ystävä oli
vuodattanut siinä kuolleen muistolle.

Hautapatsaan juurella, pää alas painuneena ja silmät kiinnitettyinä
Tord Bonden nimeen, oli yksinäinen mies polvistuneena.

Hänen takkinsa oli mustansinistä samettia. Ja yli rinnan kulki hänellä
kallisarvoinen vyö, johon Yö- ja Päivä-suvun vaakuna oli kirjailtu
mustaan ja valkoiseen. Jaloissa oli hänellä saappaat kultaisine
kannuksineen ja hattua, jota piti yhteenliitetyissä käsissään, koristi
valkoinen kameelikurjen sulka.

Nähdessään ritarin pysähtyi viittaan kietoutunut neitonen hartaana
paikalleen. Hänen kätensä menivät ristiin ja hänkin rukoili samalla kun
vuolaat kyynelet virtasivat alas hänen poskiaan viitalle ja
hautakivelle asti.

Ritari nousi lopulta ylös, katseli vielä hetkisen nimeä jalkainsa
vierellä ja lausui sen sitten hiljaa itsekseen. Samassa kuuli hän ihan
vierellään oman nimensä lausuttavan.

Hän käännähti ympäri ja peräytyi askeleen nähdessään naishaamun
seisovan edessään. Mutta tämä veti hunnun syrjään ja sen takaa
paljastuivat Briita neidin kauniit, ihanat kasvot. Ja ritari riensi
esiin ja tarttui lämmöllä liikutettua tyttöä kädestä kiinni.

"Briita, Briita!" kuiskasi ritari, "onko veljesi henki saattanut sinut
luokseni osottaakseen, ettei kanna vihaa minulle!... Voi, Briita, en
tiedä, kuinka voin kestää sen kauhean ajatuksen painoa, että olisin
ehkä voinut pelastaa veljesi hengen, jos olisin totellut uskollisen
aseenkantajani neuvoa...! Mutta taivaan Jumala tietää, missä määrin
olen syyllinen siihen!"

"Ja minä, Niilo", huudahti Briita ääni lämpöä täynnä. "minä tiedän,
että olisit uhrannut vaikka henkesi hänen edestään, jos se vain olisi
sinulle ollut mahdollista."

"Kiitos sanoistasi, Briita ... ne tuovat rintaani rauhan taas. Tuntuu
niinkuin kuulisin veljesi ne lausuvan."

"Mutta miten voit sellaisia ajatella, rakas Niilo?" virkkoi Briita
hymyillen.

Niilo kertoi nyt lyhyesti hänelle, miten aseenkantajansa oli saanut
selvän salavehkeistä, joita Vadstenassa Tordin ja Ilianan häitten
aikana oli punottu. Sitten oli hän vanginnut miehen, joka oli viemässä
Karlsborgin linnanvoudille sanaa, että tuo pirullinen teko oli heti
pantava toimeen. Niilo ei ollut voinut uskoa, että niin kamalaa tekoa
voitaisiin ajatellakaan, mutta oli kuitenkin lopulta antanut Brodden
lähteä sitä ehkäisemään. Kun sitten tieto tuosta kamalasta konnantyöstä
oli tullut hänen korviinsa, olivat kauheat omantunnon tuskat saaneet
hänessä vallan.

"Mutta niinhän se on, kuin sanotaan, että susi pitää tapansa vielä
kesynäkin!"

"Ja tuo mies oli veljelleni kuitenkin niin rakas!" huokasi Briita
voimatta pidättää kyyneleitään.

"Niin, Jumala paratkoon, rakas oli hän todella hänelle, tuo kavala
konna!... Niinkuin Juudas petti herransa, niin petti Jösse Bonpoikakin
veljesi! Mutta sureeko kuningas hyvin hänen kuolemaansa?"

"Kaarina kuningattaren kuoleman jälkeen en ole koskaan nähnyt häntä
niin murheellisena kuin nyt saadessaan kuulla veljeni kamalan lopun.
Monta kertaa olen kuullut hänen huudahtavan, kun on luullut olevansa
yksinään: 'Tord, Tord, kuka auttaa nyt minua suojelemaan Ruotsin
maata?' -- Tiedätkö, Niilo, olen ajatellut monta kertaa sanoa hänelle,
kuka sen on tekevä..."

"Kuka sitten?"

"Sinä itse, Niilo!" huudahti Briita viehättyneenä, "sinä tulet nyt
veljeni sijasta suojelemaan Ruotsinmaata!"

Niilo veti haaveksivan tytön rinnoilleen ja surumielinen hymy levisi
hänen kasvoilleen.

"Suuremmaksi uskot minun kuntoni, kuin itse Kaarlo kuningas... Ja
kuitenkin tahdon nyt puhutella häntä... Katsos, jalo, ylevä kuningatar,
joka lepää tässä aivan lähellämme, hän pyysi minulta ja minä annoin
hänelle lupaukseni, etten koskaan kantaisi vihaa kuningasta kohtaan...
Suokoon Jumala niille anteeksi, jotka ovat soaisseet kuninkaan mielen.
Mutta minuun ei se vaikuta... Tordin haudalta aion mennä hänen
luokseen. Se oli ajatukseni, kun sinä saavuit... Tahdon puhella hänen
kanssaan..."

"Voi, kuinka hauskaa", kuiskasi Briita säteilevin silmin ja kietoi
pienet kätensä Niilon kaulan ympärille, "voi, kuinka hauskaa on kuulla
sinun niin puhuvan, Niilo! Jos rukoukseni jotain auttaa ja
kuningattaren ja veljeni henget seuraavat sinua matkallasi, niin
varmaan saat kuninkaan sydämen taipumaan."

"Suokoon sen Jumala, Briita!" vastasi Niilo, vaikka tukehtunut huokaus
samassa ilmaisi, että hän itse sitä epäili.

"Usko vain minua, Niilo ... heimolaiseni silmät täytyy lopultakin aueta
ja silloin korvaa hän kyllä erehdyksensä!"

"Mutta yhdestä asiasta tahdon vielä puhua hänelle, Briita", alkoi Niilo
taas ja katseli lämpimästi rakastettuansa silmiin, "tahdon puhua
hänelle rakkaudestamme... En voi, en saata salata sitä. Julkisesti ja
kaikkein nähden tahdon saavuttaa onneni. Auringon täytyy valaista
tietäni. Yötä en rakasta!"

Briitan poski vaaleni ja hän hiipi lähemmäksi Niiloa ikäänkuin peläten,
että itse ilmakin jo erottaisi heidät toisistaan.

"Se on luultavaa, että hän kieltäytyy... Mutta onhan minulla sinun
sanasi, ja silloin eivät voi kuukaudet eivät vuodetkaan erottaa meitä,
vaikka emme tapaisikaan toisiamme... Sano, Briita, ethän koskaan hylkää
minua?"

"En, en", kuiskasi Briita ja katsoi Niiloa silmiin, "kuolla voin, mutta
ketään muuta en koskaan voi rakastaa kuin sinua!"

"Niin suojelkoon Jumala meitä ja meidän rakkauttamme, Briita... Mutta
Kaarlo kuningas on saava sen tietää ja ilman hänen tahtoaan emme me
enää tapaa toisiamme!... Vaan poskesi on niin vaalea, rakas Briita,
niinkuin olisi pelko halvannut jo sydämesi! Et luotakaan asian
onnistumiseen!"

Briita nojasi päänsä ritarin rinnoille.

"En luota", lausui hän, "mutta koitan olla luja niinkuin sinäkin,
vaikka sydämeni hyytyy, ajatellessani kohtaloa, joka meitä odottaa.
Sillä tiedäthän sinäkin, että isäni kuolinvuoteellaan määräsi, että
minusta oli tuleva herra Ove Laurinpojan morsian!"

"Olen kuullut siitä!" virkkoi Niilo synkein silmin. "Ja olisi hauskaa
kuulla, mitenkä se oikein on tapahtunut. Kerro sentähden se minulle,
Briita! Kohtalonsa täytyy oppia tuntemaan perin pohjin."

"Minä en siitä paljoa tiedä", vastasi Briita vapisevalla äänellä, "en
ollut näet silloin isäni luona, kun tuo kauhea lupaus tuli annetuksi.
Siellä olivat ainoastaan kaniikki Helmich ja Ove herra itse
saapuvilla."

"Ja ketään muita ei ollut sitä kuulemassa?"

"Ei ... ei edes äitini... Isäni teki juuri silloin loppua ja me
istuimme viereisessä huoneessa. Ovi suljettiin ja kun meidät taas
kutsuttiin sisään, ei hän enää jaksanut muuta kuin pusertaa äitini
kättä ja laskea kätensä minun ja sisareni pään päälle... Sitten veti
hän viimeisen henkäyksensä!"

"Hän antoi siis lupauksensa todistajain läsnäollessa?"

"Niin, kaniikki Helmich oli läsnä!"

Niilo ei kysellyt enempää. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, mitkä
vaikeudet kohosivat hänen onnensa tielle. Niitä oli aivan mahdoton
poistaa, ellei Kaarlo kuningas itse suostuisi vaikuttamaan pyhään isään
Roomassa, että tämä peräyttäisi vanhan laamannin määräyksen, koska se
oli annettu hänen jo ollessa puoleksi tunnottomana.

Mutta sitä suurempi syy nyt olikin kääntyä kuninkaan puoleen. Hän yksin
vain voi auttaa. Ja sitä epäilemättä oli Tordkin tarkoittanut
sanoessaan, että he yhdessä ratsastaisivat jouluna Tukholmaan häitä
varten. Kaikki nämät tulivat Niilon mieleen ja siitä lujeni vain hänen
päätöksensä puhua jo samana iltana asiasta kuninkaalle.

He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, kuiskasivat toivoa ja
uskallusta toistensa sydämiin ja vahvistivat sitten kädenlyönnillä
uskollisuusvalansa. Senjälkeen erosivat he. Briita ja Inga vanhus
poistuivat heti. Mutta Niilo jäi vielä seisomaan sinne suureen
temppeliin, jossa kellojen ääni kajahteli niin kumeasti ja raskaasti.
Ja hänestä tuntui kuin olisivat ne nyt tuoneet hänelle tervehdyksen
ylhäältä, jossa kuolleitten kirkastetut henget oleskelivat. Hän loi
vielä viimeisen silmäyksen hautapatsaaseen ja kuningattaren kalliiseen
lepokammioon. Sitten otti hän purppurakaapunsa, jonka kuumuuden tähden
oli kirkkoon astuessa yltään riisunut, ja poistui päättävin askelin
sieltä suunnaten kulkunsa suoraan kuninkaankartanoa kohti.

Kuninkaan luona olivat useimmat huoneet valaistut, sillä paljon herroja
oli saapunut kaupunkiin marskin hautausta varten. Niilo kulki pihalle
ja astui rappusia ylös siihen huoneeseen, jossa oli viimeisellä
Vadstenan matkallaan puhellut Kaarina kuningattaren kanssa. Siellä sai
hän taas rintaansa rohkeutta ja voimaa ja kevein askelin kulki hän
lopun matkaa suureen kuningassaliin.

Niilon sisäänastuessa kääntyivät kaikkien silmät häneen. Selvään
huomasi, että hän oli nykyään harvinainen vieras kuninkaankartanossa.
Herrat seisoivat siellä kaksittain ja kolmittain yhdessä ja puhelivat
keskenään. Kuningas keskusteli juuri paraikaa Upsalan kaniikin
Helmichin kanssa. Kehenkään ei tuon uljaan ja totisen ritarin
ilmestyminen näyttänyt tekevän sellaista vaikutusta kuin häneen.

Hän katseli ovelle, ikäänkuin olisi nähnyt haamun sieltä kohoavan, ja
varjo levisi hänen kasvoilleen, ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,
oliko se viha eli suru, joka sai vallan hänen sydämessään. Se varjo jäi
siihen sitten uhkaavana, talvista kylmyyttä huokuen. Niin sen ainakin
läsnäolevat käsittivät. Kaikille heille oli tuttu kuninkaan ja ritarin
välinen kireä suhde. Ja kaikki he myöskin jäivät ihmettelemään ritarin
rohkeutta astua niin monen todistajan läsnäollessa kuninkaan eteen.
Vielä olivat myös jäljellä Jost von Bardenvlethin taitavan kutomuksen
jätteet. Ja harvoille vain oli tuttu Niilon ja urhoollisen marskin
välillä vallinnut suhde.

Jos Niilo tuon myrskyisen kohtauksen jälkeen Arbogassa olisi noussut
kuningastaan ja maataan vastaan, tai niinkuin Maunu Gren mennyt
Kristian kuninkaan puolelle, ei sitä varmaankaan kukaan olisi
ihmetellyt. Eikä sitäkään, vaikka olisi tehnyt liiton niiden monien
salavehkeilijäin kanssa, joita tähän aikaan oli niin viljalta.
Päinvastoin olisi hän silloin löytänyt paljon auttavia käsiä, jotka
olisivat tukeneet häntä toimissaan. Mutta nyt oli hän aivan yksin,
hyljättynä ja halveksittuna. Harvat vain tunsivat ja osasivat antaa
täyden arvon hänen esiintymiselleen Skånen sodassa ja nyt viimeksi
hänen uupumattomille puuhilleen marskin seurassa. Suuri enemmistö piti
niitä aivan vähäarvoisina. Ja useimmat pitivät suorastaan hänen
esiintymistään pelkurimaisen ja orjallisen mielen ilmauksena. Sen
sijaan, että hän olisi voimakkaasti noussut vääryyttä vastaan ja
kostanut häväistyksen, taipui hän vain nöyränä kuninkaan rankaisevaa
kättä suutelemaan. Eivät edes kuninkaan kannattajat, vaikka useat
heistä olivatkin kelpo miehiä, voineet käsittää tämän miehen sielun
jaloutta. Aika ei antanut arvoa, ei ymmärtänyt kunnioittaa yleviä
hengenkykyjä, sisällistä jaloutta. Sen mieli tavotteli vain maallista
kunniaa, valtaa ja rikkautta.

Siksi ilmaisivatkin nyt kaikkien katseet joko hämmästystä, kummastusta
tai suoraan inhoa, aina sen mukaan mikä mielipide heillä kullakin oli
Niilosta. Mutta uljaana ja vakavana kulki tämä kuningasta kohti,
jaloimmat aikeet mielessä, vaatimattomana ja itseuhraavana.

Useat läsnäolevista herroista tekivät häneen vastenmielisen
vaikutuksen. Ja hän katui jo, ettei sittenkään ollut odottanut, jos
mahdollista sopivampaa tilaisuutta. Hän olisi pysähtynytkin jo vaikka
huoneen etäisimpään nurkkaan, ellei kaikki olisi välttänyt häntä
niinkuin ruttotautista. Myös takaisinkääntyminen oli jo liian
myöhäistä. Hänellä ei siis ollut muuta ehtoa, kuin käydä esiin ja sanoa
sanottavansa tai joutua taas yleisen mielipiteen pilkattavaksi.

Kuningas seisoi jäykkänä paikallaan ja ikäänkuin tunnottomana kaikelle,
mitä ympärillä tapahtui. Ainoastaan synkkä varjo hänen otsallaan
ilmaisi toista. Kaikkien kummastukseksi ojensi hän kätensä kumartavalle
ritarille.

"Herra kuningas", alkoi tämä, "meille molemmille tärkeällä hetkellä
astun nyt eteenne... Voitteko myöntää minulle tunnin keskustelun
kanssanne?"

Kuningas huokasi, mutta ei puhunut mitään.

"Mitä minulla on sanottavaa, sen sanoisin mieluummin kahden kesken",
virkkoi Niilo.

Mutta tämä taas ei näyttänyt kuningasta miellyttävän. Ja hän vastasi
kylmästi, niin että kaikki sen huomasivat, vaikka erehtyivätkin sen
oikeasta tarkoituksesta:

"Olen valmis kuuntelemaan teitä, herra Niilo!"

Niilo heitti puhuvan, melkein rukoilevan silmäyksen kuninkaaseen, mutta
tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää häntä. Ja Niilon täytyi siis tuoda
siinä esiin, mitä hänellä oli sydämellään.

"Suurellisilta voivat ehkä teistä tuntua, herra kuningas, ja monesta
muustakin, mitä nyt aluksi aion lausua. Mutta väärinkäsitysten
estämiseksi voin ilmoittaa, että sillä vain täytän sen lupauksen, jonka
kuolleelle serkullenne olen antanut. Minä tarjoon teille nyt käteni ja
miekkani käytettäväksi teidän omia ja valtakunnan vihollisia
vastaan..."

"Kuolleelle serkulleni...!" mutisi kuningas, ilman että kukaan voi
ymmärtää, mitä hän tarkoitti sillä.

"Valtakunta on vaarassa", jatkoi Niilo ja innostuksen hehku levisi
hänen jaloille kasvoilleen, "valtakunta on vaarassa, herra kuningas.
Teitä ympäröivät ulkonaiset ja sisälliset viholliset ja nämät
jälkimäiset ovat ehkä vaarallisemmat kuin edelliset. Mutta kaikki
voidaan pelastaa vielä, herra kuningas, jos vain tahdotte kääntyä
niitten puoleen, jotka vielä voivat auttaa teitä!"

Ujostelematon, rohkea puhe näytti tekevän hyvä vaikutuksen
kuninkaaseen. Ja jännitetyin mielin katselivat herrat rohkeaa puhujaa
ja kuningasta. Tämä näytti kuitenkin tahtovan vain pian päästä
ritarista ja mitä pikimmin lopettaa tuon hänelle kiusallisen
kohtauksen. Siksi virkkoikin hän kylmällä äänellä, joka oli räikeässä
ristiriidassa hänen katseessaan ilmenevän lämmön kanssa:

"Mistä avusta te puhutte, herra Niilo?"

"Puhun siitä avusta", vastasi tämä, "joka kerran jättiläisvoimin työnsi
vihollisen ulos maastamme, vihollisen, joka jo niinkuin matojoukko oli
levinnyt yli valtakunnan jokaiseen linnaan imien kaiken mehun ja voiman
valtioruumiista... Siitä avusta muistutan teitä, kuningas, ja se voi
vieläkin kerran saattaa Ruotsi valtiolaivan vaarallisten karien ohitse,
jos te vain rakkaudella ja luottamuksella käännytte sen puoleen...
Puhun nyt Ruotsin rahvaasta. Se, yksin se vain, voi ja tahtookin
muodostaa voittamattoman varustuksen ympärillenne, puhdistaa maan
kavaltajista, niinkuin ennen muukalaisista voudeista ja lopuksi
vapauttaa teidät ja valtakunnan kaikesta pelosta Tanskan kuninkaan
suhteen. Niinkuin teidän vaaraanne, herra kuningas, on kasvattanut yhä
suureneva erkaantuminen rahvaasta, niin on teidän voimannekin taas
siinä, että yhdistytte uudestaan tämän rahvaan kanssa. Talonpojan ja
valtakunnan herran välillä on suuri ero. Se ero on siinä, että
talonpoika on kokonaan ruotsalainen, että hän uhraa ennemmin talonsa ja
tavaransa, vieläpä henkensäkin, kuin heittäytyy vieraan kuninkaan
alamaiseksi. Mutta valtakunnan herrain suhteen olette itsekin tullut
kokemaan, ettei aina aitoruotsalainen sydän syki heidän kullalla
kirjailtuin viittainsa alla..."

Synkkä pilvi, joka jo hetkiseksi oli hälvennyt kuninkaan otsalta,
ilmaantui taas. Hän pisti kätensä kullalla koristetun vyönsä taakse ja
seisoi siinä ulkonäöltään kylmänä, voipa sanoa välinpitämättömänä
verrattuna muihin kuulijoihin, etenkin mitä tulee kaniikki Helmichiin.
Tämän vilkkaat, terävät silmät katselivat näet salaisella mielihyvällä
uljasta ritaria, joka kuninkaan salissa ja hänen itsensä kuullen
uskalsi käyttää puhetapaa, jonkalaista ei siellä moneen aikaan oltu
kuultu.

"Sentähden, kuningas", jatkoi Niilo yhä enenevällä lämmöllä, "sentähden
yhdistykää taas tähän kauan unhossa olleeseen ja halveksittuun
rahvaaseen. Tanskan kuningas ei ole silloin voittava tuumaakaan Ruotsin
maaperästä. Silloin kerääntyvät todelliset ystävät ympärillenne, jotka
tahtovat uhrata kaikki teidän edestänne. Nyt piirittävät teitä vain
salaiset viholliset, joiden ainoana päämääränä on saattaa kruunu
Kristian kuninkaan päähän!... Antakaa minulle vapaat kädet, Kaarlo
kuningas, ja minä lähden heti taalalaisjoukon kanssa liikkeelle. Te
voitte silloin aivan rauhassa istua valtaistuimellanne ja kuunnella ja
katsella vain, miten miekat välkkyvät vapauden ja oikean asian
puolesta. Voiton huudot kajahtelevat silloin tuhansista rinnoista,
vaikka ei meidän ensimäisten olisikaan sallittu taistelusta takaisin
palata... Sillä se on varmaa, että taistelussa vapauden ja isänmaan
puolesta kymmenen sotilasta kohoaa yhden kaatuneen tilalle!"

Niilo vaikeni ja kaikki odottivat, mitä kuningas sanoisi. Mutta silloin
astui esiin ritari, jonka purppuraviittaan oli häränpää kuvattuna.
Ritari oli arkkipiispan veli, herra Krister Pentinpoika, ja hän lausui:

"Suuremmoisesti puhuu ritari tässä rahvaasta ja mitä kaikkea se voi
aikaansaada... Minusta ja monesta muustakin tuntui äsken, kuin olisi
Engelbrekt yht'äkkiä ilmaantunut keskellemme puhumaan. Mutta Jumalan
nimessä toivon ainakin minä, että ne ajat nyt ovat jo olleet ja
menneet. Koskaan en voi uskoa, että herra kuningas, joka itse on vanhaa
ruotsalaista aatelissukua, hetkeksikään kallistaisi korvaansa
sellaiselle puheelle. Onhan nyt jo nähty, mitä Skånen sodassa ja
viimeksi Länsigöötinmaalla saatiin aikaan, vaikka ei talonpoikia
ollutkaan mukana... Engelbrektistä ja hänen taalalaisjoukoistaan,
niistä varjelkoon meitä Herra Jumala ja pyhä Eerikki kuningas!"

Niin lausui ritari liittäen kätensä ristiin ja painaen päänsä alas
rinnoilleen.

Mutta Niilo hypähti sivuun, niinkuin olisi myrkyllinen käärme pistänyt
häntä. Ja hänen silmänsä salamoivat hurjaa tulta, kun ne siirtyivät
kuninkaasta kumartavaan Krister herraan. Heti kuitenkin katosi taas
hehku hänen poskiltaan ja tuli hänen silmistään ja syvä, katkera suru
ilmaantui hänen jaloille kasvoilleen. Ja se tuli niissä vielä selvemmin
näkyviin, kun useimmat läsnäolevista yhtyivät Krister herraan lausuen
monet heistä vielä ankarampia arvosteluja kuolleesta kansansankarista
kuin hän. Mutta kuningas seisoi yhä vain ääneti. Kuitenkin voi huomata,
että hän nyt suuremmalla osanotolla kuunteli näitten puhetta, kuin
äsken Niilo herran.

Kun kaikki taas vaikeni salissa, alkoi Niilo kuninkaaseen kääntyen
puhua:

"En tullut tänne", sanoi hän, "puolustamaan kansansankaria, jota minä
pidän, niinkuin useat muutkin, lähinnä pyhää Eerikki kuningasta,
kuuluisimpana ruotsalaisena. Sitä varten en tullut. Vaan minä tulin
tänne, niinkuin vapaasukuisen miehen velvollisuus on, lausumaan teille,
herra kuningas, mielipiteeni isänmaani asioista. Ja minä sanon sen
vieläkin kerran teille, kuningas, tämä rahvas, Engelbrektin rahvas, se
vain on teidän voimanne ja Ruotsin ainoa pelastus. Rahvas on voima,
jota ei lahjota, ei kullalla eikä hopealla. Siksi voikin Ruotsin
kuningas luottaa siihen ja levollisesti laskea päänsä sen helmaan!
Sellaisen rakkauden eteen uhraa talonpoika ilolla henkensä!... Vielä
kerran, herra kuningas! Tahdotteko antaa rakkautenne sellaisesta
rakkaudesta? Jos sen tahdotte, silloin seuraatte neuvoani ja nimenne on
säilyvä siunattuna ja rakastettuna tuleviin aikoihin!"

Nyt oli kuninkaan annettava vastauksensa. Voi huomata, miten hänen
kasvonjänteensä vavahtelivat, ja suurella jännityksellä odotti
jokainen, mitä hän sanoisi.

"Kun tarvitsen teitä, niin kutsun silloin teidät luokseni, Niilo
herra!" kuuluivat kuninkaan sanat.

Hyytävä kylmyys laskeutui Niilo Sturen sydämeen. Hänestä tuntui, kuin
olisi talvinen myrsky alkanut raivota siellä, kuolettanut kaiken
elämän, kylmännyt kauneimmat toiveet. Ja hänen poskensa olivat niin
vaaleat, kuin valkoinen kaulus hänen kaulassaan.

Mutta herrat ne hymyilivät salaa ja kaniikki oli niin hartaan näköinen.

"Onko teillä ehkä vielä muutakin puhuttavaa?" kysyi kuningas.

Niilo viivytteli hetkisen ennenkuin vastasi. Mitä hänellä vielä oli
sanottavaa, sitä ei hän olisi tahtonut ilmilausua kaikkien kuullen.
Olivathan he kaikki täällä hänen vastustajiaan, sen huomasi hän heidän
katseistaan ja kuuli heidän puheistaan. Kuitenkin päätti hän sittenkin
panna tuumansa toimeen. Olihan se hänelle aivan epävarmaa, koska taas
pääsisi kuninkaan puheille. Ja siksi toiseksi tahtoi hän, että kuningas
nyt jo saisi tietää kaiken, mitä hänen mielessään liikkui.

"On!" vastasi hän sentähden, "on minulla vielä jotain teille
sanottavaa!"

"Ja mitä sitten...?"

"Pyydän teiltä serkkuanne, Briita neitiä, avioksi!"

Kuningas astui askeleen taaksepäin tujottaen ritariin ikäänkuin ei
olisi voinut uskoa omia korviaan.

"Serkkuani, Briita neitiä...?" kertoi hän.

"Niin, armollinen herra", jatkoi Niilo. "Ehkä on se sopimatonta, että
nyt puhun teille tästä asiasta. Mutta rohkenen sen tehdä, vedoten
entisiin aikoihin ja koska, tavatessamme toisemme Axevallassa Tord
herran luona, minusta tuntui kuin olisi mielenne minun suhteeni
muuttunut. Enkä tahdo ainakaan minä, että jokin salaisuus minun
puoleltani antaisi aihetta uusiin väärinkäsityksiin välillämme... Siksi
tahdon nyt sanoa asiani suoraan julki...!"

Entinen hyväntahtoinen sävy ilmaantui kuninkaan kasvoille, mutta se
katosi taas yhtä pian kuin oli tullutkin. Ja hän virkkoi, kuitenkin
ilman katkeruutta äänessään:

"Mitä tähän asiaan taas tulee, niin sitoo minut siinä suhteessa setäni
lupaus, jonka mukaan Briita on tuleva toisen omaksi. En voi siis
tässäkään asiassa teidän hyväksenne toimia!"

"Jos tämä todella on teidän mielestänne ainoa este, joka erottaa minut
ja Briita neidin toisistaan, niin luulen kyllä Ruotsin kuninkaan voivan
vaikuttaa pyhään isään Roomassa niin paljon, että päätös tässä
suhteessa muutetaan. Niin, sitä juuri olen tullut teiltä nyt
pyytämäänkin!"

"Sehän olisi samaa, kuin muuttaa kuolleen heimolaiseni viimeinen
tahto!" virkkoi kuningas.

"Te siis kieltäydytte, Kaarlo kuningas?"

Ritarin ääni värisi mielenliikutuksesta tehdessään tämän kysymyksen ja
hänen katseensa näytti tahtovan tunkea kuninkaan sielun pohjaan asti.
Mutta kuningas katseli eteensä eikä siis huomannut tuskaa, joka ilmeni
ritarin katseessa, vaikka tosin kuulikin äänen värinän.

"Niin!" sanoi hän hitaasti, "minä kieltäydyn!"

Mutta jos ritarin äänessä oli jotain, joka ilmaisi, että asia oli
hänelle henkeäkin kalliimpi, niin oli kuninkaan äänessä taas jotain
epävarmaa, joka voi merkitä yhtä hyvin sitä, että asia oli nyt päätetty
kuin että se oli jäänyt päättämättä.

Ritarin silmät kiintyivät kuninkaaseen ja kohtasivat hänen katseensa.

Mitä se kuninkaan katse ilmaisi, sitä oli mahdoton kenenkään selittää.
Niilo herra itse, poistuessaan kuninkaankartanosta, luuli, kuninkaan
jyrkästä kiellosta huolimatta, sittenkin voivansa olla varma asiastaan.

Mutta hiljalleen hävisivät Tord Bonden hautuukellojen viimeiset äänet
avaruuteen, kun Niilo Sture kulki pitkän luostarimuurin vierustaa
asuntoonsa.



II.

Sovinnonhieroja.


Yön kuluessa, kun tyyni hiljaisuus taas vallitsi vilkkaassa
luostarikaupungissa, saivat omituiset ajatukset nuoren ritarin mielessä
vallan. Hänelle alkoi näet siinä miettiessä yhä selvemmäksi selvitä,
että Kaarlo kuningas tuskin hetkeäkään enää voisi valtaansa ylläpitää.
Kavaltajat olivat saaneet hänet jo niin kokonaan verkkoihinsa
kierretyksi, ettei hän edes enää erottanut, mistä tie pelastukseen
kulki. Mutta kuninkaankruunun takaa alkoi yhä selvemmin häämöttää hänen
silmiinsä Ruotsin valtakunta ja Ruotsin kansa. Ja se ajatus tunki nyt
voimakkaana ja selvänä hänen mieleensä, että miten sitten Kaarlo
kuninkaan kävisikin, niin olisi valtakunta ainakin ennen kaikkia
pelastettava. Sillä ruotsalaisena mieleltään täytyi kuningaskunnan
ruotsalaisella maaperällä säilyä. Mutta kuka oli nyt astuva
Engelbrektin tilalle pelastamaan maata ja kansaa vaarasta?

Kirkkaan auringonsäteen tavoin lumosi äkkinäinen ajatus hänen mieltään.
Ja hän vei kätensä otsalleen ikäänkuin olisi tahtonut sillä
ulkonaisella liikkeellä estää valon häikäisevää vaikutusta ja hillitä
veren hurjaa kuohua, joka sydämestä tunkeutui aivoihin. -- Hän lähtisi
ilman kuninkaan suostumusta, vaikkapa vasten hänen tahtoaankin,
Taalaihin, nostaisi sen rahvaan aseisiin ja kulkisi sitten niinkuin
myrskyilma yli maan, puhdistaisi ilman ja valmistaisi siunatulle
rauhalle tietä. Sen kaiken tekisi hän kuitenkin kuninkaan nimessä ja
hänen puolestaan, niin että kunnia kaikesta siitä tulisi vain hänelle.
Ja silloin kun hän tulisi ja laskisi miekkansa hänen jalkojensa
juureen, silloin varmaan sulaisi jää kuninkaan rinnasta ja entiset
suhteet uudistuisivat taas. Mutta keskeltä tätä aurinkopaisteista
taulua hiipi toinenkin kuva hänen mieleensä. Se oli synkkä ja kamala.
Ja ennen pitkää ei hän enää nähnytkään muuta kuin sen. Saattaisihan
kuningas sokeudessaan lähettää väkeä kukistamaan häntä. Hän voisi
joutua silloin taistelemaan omaa kuningastaan vastaan. Sillä välin
voisi vihollinen hyökätä omalta taholtaan ja sekä Kaarlo kuningas että
Ruotsi saattaisivat siinä taistelussa sortua.

Se ajatus sai Niilon kauhistumaan. Hänestä tuntui, kuin olisi kuollut
kääreliinoissaan kohonnut noilta äsken vielä niin päiväpaisteisilta
kentiltä, osottanut kylmällä kädellään häntä ja kuiskannut hänen
korvaansa: "Voi sinua, sillä sinä se olet, joka olet surmannut minut!"
-- Ja hänen mieleensä tuli siinä rukous, jonka kuningatar oli
vapisevilla huulillaan kuiskannut, sekä ne lupaukset, jotka oli antanut
Tuomas piispalle ja Engelbrektille. Ja Niilo hypähti ylös ja kätensä
puristuivat lujasti yhteen. Sisällinen taistelu sai hänen rintansa
kuohuksiin. Se vei hänet toisesta liiallisuudesta toiseen, eikä hän
kuolemakseen voinut löytää selvää, viitoitettua tietä, jota olisi
saattanut lähteä astumaan.

Lopulta nukahti hän ja näki sellaista unta, että surmattu ystävänsä
hymyillen ja lempeänä tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen
kiihottuneille ohimoilleen ja osotti hänelle sisartansa, joka koko
lumoavassa kauneudessansa seisoi vähän matkaa heistä pitäen punaisia
ruusua kädessään. Niilo hymähti unessa ja selittämätön rauhan tunne
täytti hänen rintansa. Mutta armas olento hymyili yhä sydämellisemmästi
ja eteni, eteni kauas pois, kunnes hän ei enää häntä erottanutkaan
muuta kuin vaaleana, kaukaisena pilkkuna. Ja ympärillä vallitsi synkkä
pimeys. Mutta surua se ei kuitenkaan hänessä herättänyt, eikä kaipausta
hänen sielussaan. Päin vastoin, loistava pilkku kimalteli hänelle
sieltä vastaan niinkuin kaukainen tähti, viittoi hänelle tietä
valoisampiin piireihin, missä ei kukaan rinnan rauhaa häiritse. Sinne
hänkin kulkisi, se oli hänestä aivan luonnollista. Ja ne ajatukset
leijailivat vielä hänen mielessään kun aamulla heräsi.

Herättyään sai hän kuulla, että kaniikki Helmich lähettinsä kautta oli
pyytänyt päästä hänen puheilleen ja että tämä lähetti nyt jo toista
kertaa oli odottamassa. Niilo käski saattaa hänet luokseen ja heti
senjälkeen astuikin vaatimattoman näköinen, mustapukuinen mies sisään.

"Odotan vain vastaustanne, jalo ritari!" virkkoi tämä sisään päästyään.

Miehen kasvonpiirteet olivat vakavat, silmät syvät ja ajattelevat.
Kasvoja voi pitää kauniinakin, mutta vartalo ei vastannut ruumiillisen
kauneuden vaatimuksia. Mies oli nimittäin pienikasvuinen, kulki
etukumarassa ja hänen ajatuksensa näyttivät lentelevän kokonaan
toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt.

"Kukas te olette?" kysyi Niilo välittämättä ollenkaan asiasta, jonka
vuoksi mies oli saapunut.

"Olen maisteri Ericus Olai", vastasi mies, "scholasticus Upsalasta.
Satuin täällä yhteen herra Helmichin kanssa ja hän lähetti heti minut
luoksenne."

"Vai niin, hurskas kaniikki lähettää sellaisen miehen pyytämään minulta
puheillepääsyä. Mahtava mahtaakin hän jo itse olla, koskapa te
luullakseni olette mies, joka ette ainakaan arvoinenne aio pysähtyä
kirkon alimmille portaille."

"Kaniikki Helmich", vastasi maisteri Eerikki, "on herrani,
arkkipiispan, oikea käsi ja nauttii hänen ystävyyttään ja suosiotaan
siinä määrässä, kuin se ihmiselle on mahdollista. Minä itse saan
puolestani kiittää hänen armoaan, arkkipiispaa, monesta hyvästä työstä
ja siksi autankin mielelläni hänen ystäväänsä tämän asioissa."

Niilo katsahti epäluuloisena pappiin, mutta tämä jatkoi:

"Elän ja toimin vain pääasiallisesti muinaisuudessa, mutta avaimet
siihen maailmaan ovat suureksi osaksi hänen armonsa, arkkipiispan
käsissä. Hän se kiihottaa minua toimessani."

"Puhutte arvoituksilla vai oletteko ehkä se mies, josta olen kuullut
kerrottavan, että hän kirjoittaa kirjaa kaikesta, mitä Ruotsinmaassa on
tapahtunut?"

"Olen sama mies!"

"Hyvä!" huudahti Niilo nousten istuimeltaan ja kiinnittäen samalla
tutkivat silmänsä historioitsijaan. "Mitä aiotte kirjoittaa Engelbrekt
Engelbrektinpojasta?"

"Totuutta!" vastasi Eerikki Olavinpoika lyhyeen ja katseli hymyillen
tulista ritaria.

"Lorua, paljasta lorua!" keskeytti tämä, "totuuttahan aiotte kirjoittaa
kaikista, mutta mikä on teidän mielestänne totuus Engelbrektiin nähden?
Onko se totuus, jonka kuulette käyvän herrain saleissa totuudesta,
muiden muassa arkkipiispankin, vai sekö on totuus, joka elää kansan
huulilla ja säilyy sen sydämessä?"

"En ole velvollinen, ankara herra", lausui Eerikki vielä sama hymy
huulilla, "en ole velvollinen muuttelemaan ajatuksiani en yhden enkä
toisen tahdon mukaan. Etsin vain totuutta. Mutta minä haen sitä omilla
silmilläni enkä tahdo lainata toisilta mielipiteitä koskekoot ne sitten
Engelbrektiä tai jotain muuta..."

"Verukkeita, mestari, turhia verukkeita vain", keskeytti Niilo,
"sanokaa suoraan ajatuksenne, mitä ajattelette Engelbrektistä?"

"Ajattelen samaa kuin kansakin, herra Niilo", lausui Eerikki hitaasti
ja syvällä vakavuudella, "häneen nähden voi täydellä syyllä sanoa: vox
populi, vox veritatis."[9]

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista!" huudahti Niilo ja hypähti
taas kiivaasti istuimeltaan. "Kirjoittakaa, kirjoittakaa Jumalan
nimessä ja lähettäkää minulle pian Engelbrektin historia luettavaksi.
En epäile sanojanne... Kuitenkin, voihan sattua, että ilma, jota
hengitätte arkkipiispan hovissa, voisi sisältää teillekin myrkyllisiä
aineita, jotka huomaamattanne saastuttavat mielenne... Mutta minä
tahdon puhdistaa niistä sekä teidän, että kaikkien muittenkin mielen,
jotka tulevat lukemaan tuon suuren miehen kronikkaa. Ja sentähden
luvatkaa nyt minulle tässä, että heti lähetätte tiedon kun olette
saanut historianne valmiiksi. Te voitte sitten joko itse lukea sen
minulle eli taas lähettää se luettavakseni. Tahdotteko sen, Eerikki
Olavinpoika, tahdotteko luvata sen minulle?"

Ritarin tulinen kiihko näytti saaneen oppineen miehen lämpenemään,
sillä suuremmalla innolla, kuin hänen rauhalliselta, säveältä
luonnoltaan olisi voinut odottaakaan, tarttui hän ritarin käteen.

"Jumala antakoon minulle voimia kirjoittamaan tämän jalon miehen
elämäkerran. Te saatte sen lukea ja tulette olemaan siihen tyytyväinen,
sen takaan teille, Niilo herra!"

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Ja oppinut koulumestari sai sen
kuluessa monta valaistusta teokseensa, jotka kaikki hän suurella
huolella kirjoitti ylös. Saatuaan sitten asiaansa, jota varten
oikeastaan oli tullut, myöntävän vastauksen jätti hän ritarille hyvästi
ja poistui.

Meni hetkinen, jonka kuluessa Niilo pukeutui. Tuskin oli hän vielä
ehtinyt valmiiksi kun jo tuo arvossapidetty ja vaikutusvoimainen
tuomioherra saapui hänen luokseen. Niilo meni häntä vastaan ja
tuomioherra tervehti häntä lämmöllä ja samalla imartelevan
kunnioittavasti. Sellainen esiintyminen herätti Niilossa kummastusta,
eikä hän yrittänytkään salata sitä. Mutta tuomioherra näytti pitävän
sitä aivan luonnollisena ja kiirehti sanomaan:

"Rauha olkoon kanssanne, poikani ... ja siunatkoon Herra hetkeä, jona
nyt astun kynnyksenne yli!"

Niilo Sture otti kumartelevan tuomioherran vastaan ylpeä, läpitunkeva
katse silmissään. Edellisenä iltana oli sydämensä valittu kertonut
hänelle, että tämä mies oli ollut todistajana hänen isänsä
kuolinvuoteen vieressä, kun tuo onneton lupaus annettiin. Ja nyt oli
viimeksi mestari Eerikki Olavinpoika muistuttanut hänelle siitä
läheisestä suhteesta, joka oli olemassa kaniikin ja hänen herransa,
arkkipiispan, välillä. Mutta tuomioherra ei näyttänyt tahtovan
kiinnittää mitään huomiota tapaan, jolla hänet vastaan otettiin. Hänen
tarkka ihmistuntemuksensa ja terävä silmänsä sanoivat hänelle heti,
että ritari pian, ellei siitä jollain tavoin tulisi estetyksi, puhuisi
sellaista, joka veisi häneltä kaiken mahdollisuuden saavuttaa aiottua
tarkoitustaan. Siksi lausuikin hän äänellä, joka täydelleen osotti,
miten hyvin hän voi hillitä itseään:

"Ette katsele suinkaan lempein silmin minua, Niilo ritari. Ja minunkin
täytyy tunnustaa, että ellen olisi ollut näkemässä esiintymistänne
eilisiltana kuninkaan luona, tämä käyntini varmaankin olisi jäänyt
tekemättä... Mutta mitä eilen kuulin ja näin, on nyt lopullisesti
varmistanut minut niissä aikeissa, joita minulla jo kauan aikaa on
teidän suhteen mielessä ollut. Ja nyt tahdon panna aikeeni toimeen,
ellei teillä itsellänne ole vain mitään sitä vastaan ettekä siis
kieltäydy kuuntelemasta ehdotustani."

Kaniikin puhe teki toivotun vaikutuksen. Niiloa hämmästytti se, mitä
kuuli. Ja puhujan levollinen, varma esiintymistapa sai hänen
vastenmielisyytensä ja ennakkoluulonsa horjumaan.

"Omituiselta tuntuu puheenne minusta", sanoi Niilo. "Teidän ei pidä
pahastua, jos niin sanon. Mutta oletteko todella ajatellut, arvoisa
herra, että tunnette ajatuksiani ja toimiani perin vähän ja että se
vähä, minkä tunnette, voi saattaa teidät vain harhaan..."

"Muuta en tarvitse tunteakaan, kuin mitä itse eilen lausuitte
kuninkaalle ja kuninkaan vastauksen teille... Olette onneton, Niilo
ritari, mutta minä voin saattaa teidät onnelliseksi taas... Rakastatte
tätä maata, niin teen minäkin... Puheestanne Kaarlo kuninkaalle kävi
selville, että teillä on sama ajatus valtakunnan pelastamisesta kuin
minullakin... Mutta kukin asia erikseen. Ensin tahdon teille puhua nyt
siitä, joka epäilemättä on lähinnä sydäntänne, nimittäin Briita
neidistä ja hänen isänsä lupauksesta... Voin ilmoittaa teille, että
teillä on mahdollisuus toisiakin teitä, kuin Ruotsin kuninkaan kautta,
saavuttaa päämääränne!"

"Ja mitkä olisivat ne tiet!"

"Varmimmin ja nopeammin voitte saavuttaa tarkoituksenne Ruotsin
arkkipiispan kautta."

"Ah!... Mitä sanottekaan, arvoisa herra... Ruotsin arkkipiispako, herra
Jöns Pentinpoika, tahtoisi auttaa minua onneen, jota Kaarlo kuningas ei
katso voivansa minulle suoda?"

"Niin, sellainen on hänen halunsa!" virkkoi kaniikki tyynesti.

"Ennen olisin uskonut tulen ja veden voivan yhdistyä kuin arkkipiispan
tahtovan tehdä jotain minun hyväkseni!" sanoi Niilo yrittämättäkään
salata sitä epäilystä, jonka tuomioherran sanat hänessä herättivät.
"Niin eri suuntaan ovat tiemme heti alusta alkaen kulkeneet, että
teidän on vaikea saada minua vakuutetuksi sanojenne totuudesta."

"Te ette tunne arkkipiispaa!"

"En tosin niin hyvin kuin te, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni,
ettei hän voi olla ystäväni... Sillä minä en ole hänen ystävänsä, sen
te kyllä hyvin tiedätte samoinkuin arkkipiispa itsekin!"

"Niin, jos pinnalta katsotaan, silloin ette ole arkkipiispan ystävä.
Mutta työskenteleväthän auringon valo ja lämpökin yhdessä samaa
tarkoitusta varten, saattaa maa vihreäksi ja siten elättää ihmiset ja
eläimet. Niin ovat he siis toisiinsa sidotut, vaikka vaikuttavatkin
kumpikin erikseen. -- Tältä kannalta katsottuna olette tekin ja
arkkipiispa toistenne ystäviä!"

"Minä sanotte ... minäkö ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika ... mekö
työskentelisimme samaa päämäärää varten?"

"Sitä uskallan väittää, jalo ritari!"

Molemmat vaikenivat ja Niilo kiinnitti tutkivat silmänsä mahtavaan
tuomioherraan, joka kuitenkin kesti hänen katseensa. Lopulta levisi
hymy Niilo Sturen kasvoille.

"Toimistaan mies tunnetaan", sanoi hän, "ja sitä te ette ainakaan voi
väittää, että minun ja arkkipiispan tekoja voisi verrata toisiinsa, ei
sellaisinaan, eikä lopulliseen päämääräänkään katsoen. Vai onko hänen
armonsa, arkkipiispa, niin ihmeellisesti muuttunut, että hän nyt on
kuninkaan ystävä? Sellaiseksi ei hän ainakaan tähän asti ole
osottautunut."

"Niin sanotte te, jalo ritari, ja kuitenkin saatte heti nähdä, että se,
mitä olen sanonut, on totta. Sanokaapa nyt minulle, ettekö tekin pidä
tärkeämpänä itse kelloa kuin kellotapulia, joka sitä kannattaa!... Sen
asian suhteen, Niilo ritari, ei arkkipiispa koskaan ole ollut kahden
vaiheilla. Kellon tähden tahtoo hän uhrata henkensä ja verensä ja
kaikki mitä hänellä on... Ja niinhän tahdotte tekin!"

"Toisin sanoen, arvoisa herra, te tahdotte tällä väittää, että Ruotsi
olisi hänelle yhtä rakas ja kallis kuin minullekin... Mutta silloin
näyttäköön hän sen myös teoissa. Ja sitä älkää sanokokaan, että hän,
joka Jumala paratkoon on kantanut nurjaa kilpeä Ruotsin kuningasta
vastaan, että hän rakastaisi Ruotsinmaata."

Synkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat
silmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli
tullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja
aivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.

"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei
ole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta
se, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä
huomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että
sanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä,
että hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää... Ja
siinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla
maapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja
voimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin...
Huomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne
rinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan,
ottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan
totta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi
olenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette
väärinkäytä vilpittömyyttäni..."

Taas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta
tämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena,
kädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:

"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin
pelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa
ajattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki,
kaikki Ruotsin edestä...! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori,
urhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa
aseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte,
te voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin
arkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa
on seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette
elänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi
halveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat
ihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan,
voimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide,
joka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut.
Ojentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun
viedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä
häneen... Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja
silloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne
valitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!"

Ollen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt
tyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain
vaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään
ihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin
suhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot,
turhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai
vähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa,
paljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli
syrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli
väärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty.
Kukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt
sellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich
nyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja
taitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno
tuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin
vastausta.

Mutta Niilo Sture vastasi:

"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon
arkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden.
Samalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni,
jos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille
vastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän
tarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja
minä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi
emme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä
viimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan
vaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne
varten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä
hänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet
kuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä
kaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan
sillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan
tarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta
vastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa,
että jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole
yhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava..."

Niilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina
kaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt
vaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin
sanat.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi hän hieno hymy huulillaan. Sillä ei hän
mitään sen enempää tarkoittanut. Hän tahtoi vain siten kääntää ritarin
huomiota itsestään ja saada miettimisaikaa. Ritarin sanoista ja
kasvojen ilmeistä huomasi hän näet aivan selvään, ettei tämä ollutkaan
se mies, joksi sekä hän että arkkipiispa olivat luulleet häntä.

"Puheestanne kävi selville", jatkoi Niilo taas, "että arkkipiispa pitää
tietä, käytettäviä välikappaleita kokonaan sivuasioina. Sitä en minä
voi ja ... luottamus luottamuksesta ... en koskaan luovu Kaarlo
kuninkaasta. Voitte sanoa sen hänen armolleen! Tapahtukoon mitä
tahansa, hänelle ja valalleni pysyn sittenkin uskollisena. Se on totta,
mitä sanotte, synkkä on polku, jonka valitsen. Niinkuin kuihtunut kukka
on kunnia sitä astellessa. Jos taas suostuisin tarjoukseenne, olisin
epäilemättä ensimäisten rivissä ja voittaisin kai onnenikin ennen
pitkää, onneni, jota niin kaipaan. -- Mutta minä luotan siihen, että
yksi vielä on olemassa, joka tuomitsee toisin kuin mitä ihmiset
tekevät. Hänen edessään toivon kerran voivani seisoa pää pystyssä,
niinkuin todellisen ritarin tapa on!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua?"

Ritarin puhe oli niin levollista ja samalla niin lämpöä täynnä. Huomasi
kyllä, miten syvästi hän suri onnensa menettämistä, onnen, jota hän oli
jo niin monta vuotta uneksinut. Myöskin ajatellessaan sitä tuskaa, jota
Briita tuntisi, jos häntä uhkaava kova kohtalo todellakin täyttyisi --
myöskin se liikutti hänen mieltään. Tuhat ääntä hänen rinnassaan
kuiskasi hänelle, että myöntyisi, suostuisi tehtyihin ehdotuksiin. Ja
kaikki ne toivat puolustuksekseen tuomioherran väitteen, että Ruotsin
onni oli arkkipiispankin korkein tarkoitusperä. -- Mutta Niilo Sturen
sielussa soi jänne, joka ei koskaan katkennut, jänne, jonka muodosti
niitten muisto, jotka olivat olleet hänelle rakkaat. Ne olivat
ohjanneet hänen kulkuaan. Ja heidän sanansa säilyivät hänen mielessään
niinkuin yksinäinen kukka keskellä kuohuvaa merta, niinkuin kaukainen
tähti taivaan sinilaella johdattaen häntä hänen pimeällä polullaan.
Kaikki se yhdistyi lopulta hänen rakastettunsa puhtaan kuvan ympärille.
Tämä oli nyt hänelle jo itse asiassa etäämpänä kuin tähti viimeöisessä
unessa. Mutta hän näki hänet kuitenkin. Ja hänestä tuntui niinkuin
olisi neitonen juuri tämän etäisyyden avulla kiinnittänyt hänet vain
lujemmin itseensä ja siihen valon, rauhan ja sovinnon maailmaan, jossa
hän hallitsi.

Monituisella tavalla ja monen muotoisina kohtaavat taistelut ja
kiusaukset ihmistä hänen elämänsä tiellä, mutta totuus, se on yksi
vain, ja onneton se, joka ei voi suojella kunniataan, lupauksiaan,
toiveitaan maailman myrskyiltä. Onni liukuu hänen käsistään ennenkuin
hän huomaakaan sitä. Lumottuna käy sellainen elämän läpi, meri kohoaa
hänen ympärillään ja hän vaipuu verkalleen ja hukkuu, uppoaa lopuksi.
Eikä muisto levittele lehviään hänen haudallansa. Mutta voitettu
kiusaus, tunne, että on voittanut, se tuo sanomattoman rauhan rintaan,
antaa lisää voimia uusiin taisteluihin.

Siksi seisoikin nyt halveksittu ritari niin levollisena. Siksi katseli
hän nyt niin uljaana, ylevänä maailmaa ja mahtavan arkkipiispan
lähettiä. Tämä myös puolestaan luuli nyt tulleensa tuntemaan miehen,
joka seisoi siinä hänen edessään. Ja niinkuin muutkin, piti hän tätä
jalon mielen ilmaisua yksinkertaisuutena. Mutta vielä tahtoi hän lyödä
viimeisen valttinsa pöytään ennenkuin antoi asiansa niin raueta.

"Toimistanne määräätte itse, jalo ritari", sanoi hän, "mutta oletteko
edes oikein ajatellut, että ystävän käsi, joka teille nyt tarjotaan voi
muuttua vihamiehen kädeksi, kun se takaisin työnnetään... Oletteko edes
oikein ajatellut, mikä mies se on, jonka ystävyyden tarjousta näin
kohtelette?"

"Olen kyllä!" huudahti Niilo, "kaikkia olen tarkoin ajatellut!"

"Arkkipiispan valta on suuri ... monessa suhteessa suurempi kuin
kuninkaan!"

"Jumala on häntäkin mahtavampi!"

"Hyvä... Välimme ovat siis aivan selvät... Kunpa ette vain katuisi
vielä, sillä käsi, joka minun kauttani nyt tarjottiin teille, sitä ei
tarjota enää toista kertaa!"

Kaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa
ritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta
nähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot
edessään, jätti hän hyvästi ja meni.

Niilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen.
Epäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien
kuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin
irti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi
sitten ikkunan eteen.

Elämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta
oli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset
olivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan
seurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua.
Välinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen
ajatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin
seisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti
vilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona
kiinnittänyt hänen mieltään.

Siellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen.
Toinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat
juuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle
ja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista,
jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.



III.

Hagbart ja Signe.


Kuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä
varhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena.
Kirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli
maan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle
poskelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä
alas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli
kiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa
piti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea
sanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut
hänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä.
Sillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön,
jonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen
lehtiä käsissään.

Mutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla
mailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin
kukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä
ilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.

Silloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.

Se oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei
voinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan
kauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä
sitä, mitä näki.

Huokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta
hänet.

Briita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran
tuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin
säikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin
jousin seisovan puun alla.

"Mitä tahdotte, Ove herra?" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.

"Niin kylmänä, Briita neiti?" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua
hänen käteensä. "Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt
onnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!"

"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö... Kuitenkin on suuri ero
minun ja teidän välillänne siinä suhteessa..."

"Ja mikä sitten?"

"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra..."

"Minun tähteni...! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä
tiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin,
teidän ja teidän onnenne edestä!"

"Niin te sanotte ... mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain.
Muistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran
puhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin
teille?"

"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto ...
hänen viimeinen tahtonsa..."

"Ove herra!" huudahti Briita ja katsoi ylpeästi ritaria silmiin.
"Vakaalla aikomuksellako muistutatte minua tästä lupauksesta."

Ove herra punastui kuullessaan nämät neitosen sanat. Mutta muuten eivät
ne näyttäneet tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Päinvastoin meni
hänen suunsa hymyyn, vaikka se kohta kuoleutuikin taas hänen
huuliltaan.

"Niin kyllä, miksi emme me molemmat muistelisi isänne viimeistä
tahtoa?"

"Ensiksikin koska hän ilmoitti tämän viimeisen tahtonsa ollessaan jo
tajuttomana, ja toiseksi koska sen muistuttaminen alentaa teidän
rakkausvakuutuksienne luotettavaisuutta."

Sellaista puhetta näytti Ove herran olevan vaikea käsittää. Hän oli
sellainen kuin oli, avosydäminen, sodassa nopsa ja uhkarohkea ja
vieraspöydässä itse ilo. Mutta samalla oli hän kiivas, hillitön ja
siveellistä ryhtiä vailla, joka yksin vain antaa miehelle hänen oikean
arvonsa. Hän ei ollut luonnostaan paha, mutta voi tulla siksi, koska
häneltä juuri puuttui itsenäisyys ja sellainen luja tahto, joka ei
hyväksy muitten johtoa. Hän oli iloa kuohuva, mutta samalla itsekäs.
Leikin täytyi ennen kaikkia tuottaa hänelle itselleen huvia. -- Ja
leikkiä oli hänestä kaikki paitsi ehkä rakkautensa Briita
Kaarlontyttäreen. Oli hänellekin kunnia kallis, mutta ainoastaan
maailman, ei se, joka sydämessä pitää asuinsijaansa. Maailman tuomio
voi särkeä hänen kunniansa niinkuin saippuakuplan. Sen kautta oli hän
kokonaan ihmisten vallassa, joiden tuomio usein on aivan armoton.
Kunniasta, joka näkymättömillä langoilla on taivaaseen kiinnitetty,
mutta joka juuri siksi onkin muuttumaton ja kukoistaa kauniimmin, kuin
maailma sitä armottomimmin tuomitsee -- siitä kunniasta ei hänellä
ollut aavistustakaan. Hän voi pysyä hyvässä kiinni niin kauan kuin ei
hänen arvonsa siitä kärsinyt. Mutta jos tuli kysymykseen uhrata
ulkonainen maailman kunnia todellisen edestä, luopua ihmisten
kiitoksesta oikean hyvän tähden, silloin lankesi Ove.

Vaikka hän todella rakastikin Briita neitiä, niin sai tämä tunne
kuitenkin siitä huolimatta alistua hänen luonteensa ja
ennakkoluulojensa alle. Koko maailma tiesi, että hän rakasti neitoa ja
että hän oli saanut tämän isän myöntymyksen asiassa. Koskaan ei siis
voinut, kun olosuhteet kerran olivat tällaiset, tulla Ove Laurinpojan
mieleenkään antaa perään ja luopua rakkaudestaan ja oikeudestaan.
Päinvastoin olivat ne hänelle tukikohtana, johon nojautuen tahtoi nähdä
ennemmin rakastettunsa vaikka kuolevan kuin itse antautua maailman
pilkattavaksi, joksi varmaan tulisi, ellei puuhansa, saada Briita
Kaarlontytär omakseen, onnistuisi.

Siksi tahtoikin hän nyt keskustelussa Briitan kanssa välttää kaikkea,
josta hänellä oli se hämärä aavistus, että joutuisi tappiolle. Hän
vastasi:

"Isänne ilmoitti kuitenkin tämän tahtonsa todistajan läsnäollessa."

"Mutta mitä merkitystä on tällä todistuksella, jos tunnette isäni
todellisen tahdon... Ja tiedättehän aivan hyvin, että jos olisitte
puhutellut isääni tässä asiassa hänen vielä terveenä ollessaan, niin
olisi hän yhtä vähän myöntynyt pyyntöönne kuin minäkin."

"Briita, Briita!" huudahti Ove rukoilevana kurottaen kätensä neitoa
kohti, "kuinka voit puhua näin, työntää minut luotasi, vaikka kyllä
tiedät, miten sydämellisesti rakastan sinua!"

"Jättäkää sellaset puheet, Ove Laurinpoika... Rakkaus, joka tarvitsee
toisen mahtikäskyn avukseen, ja vielä enemmän se, joka ei häpeä käyttää
sitä hyväkseen -- sellainen rakkaus ei ole minun silmissäni rakkautta
vaan päinvastoin. Jos olisitte pitänyt muistossanne, mitä tuona iltana
sanoin teille, kun ensi kerran puhuitte minulle tästä asiasta, niin
varmaan olisitte säälinyt minua ettekä rikkonut lupaustanne, jonka
silloin annoitte minulle... Ja silloin myös Ove Laurinpoika, silloin
olisin pitänyt teitä nuhteettomana ritarina ja ystävänäni..."

"Tapaan pitää sanani!" huomautti Ove tulistuen. "Kukaan ei voi
kasvojeni edessä väittää, että olisin sanani rikkonut, mutta katsokaas,
jalo neiti, tässä asiassa..."

"Tässä asiassa, arvelette, ei teidän tarvitse sanaanne pitää..."

"Ei, ei ... ei niin ... kun erosin teistä, oli aikomukseni, että ...
niin, olisinpa ennemmin antanut hakata itseni vaikka kappaleiksi, kuin
muuttaa kirjaintakaan siitä, mitä teille lupasin... Mutta asia ei
olekaan niin, kuin se ehkä voi näyttää. Katsokaas, lupauksen annoin
mielenkuohussa, en ollut silloin oma herrani... Makasin jalkojenne
juuressa, ihanuutenne oli hurmannut, vanginnut minut. Kauneudella on
tyrannin mahti... Lupaus, joka on annettu sellaisella hetkellä, on siis
pakotettu, sitä ei voi sanoa vapaaehtoiseksi..."

"Ah... Ove herra, kuinka oppineella mietelmällä puolustatte itseänne.
Arvelen, että teillä on ollut paljon päänvaivaa, ennenkuin saitte
asianne selvitetyksi tähän tapaan..."

Kauniin neitosen kasvoilla kuvastui inho ja harmi. Ja hänen silmissään
oli sellainen moittiva ilme, kun katseli ritaria, että tämä ei voinut
kestää sen painoa, vaan käänsi kasvonsa pois.

"Niin, asia on yhäti sydämelläni. Ja olen toistanut nuo sanat jo niin
usein, etten pian enää muusta tiedäkään..."

"Se todistaa vain, ettei oikeuden tunne ole vielä kokonaan rinnassanne
sammunut. Sillä ellei niin olisi, ette varmaankaan tarvitsisi
tuollaisilla mietelmillä omaatuntoanne nukuttaa... Sanokaapa nyt
rehellisesti minulle, Ove Laurinpoika, oletteko itse keksinyt tuon
oppinne lupauksesta, jota ei tarvitse pitää?"

"En, sitä en ole!" vastasi Ove ja huokaus pääsi hänen rinnastaan,
ikäänkuin olisi hän tuntenut helpotuksen tunteen povessaan tehtyään
tämän tunnustuksen.

Ja ikäänkuin palkinnoksi sellaisesta rehellisestä vastauksesta ojensi
Briita neiti hänelle kätensä. Ove herra tarttui siihen ja hänestä tuli
heti aivan kuin toinen ihminen. Se oli hänen parempi puolensa, joka
leimahti esiin. Se oli heikko maininki todellisesta kunniantunnosta,
joka pääsi näkyviin hänen harhaan vievien ennakkoluulojensa lomasta.

Briita neiti huomasi tuon äkkinäisen muutoksen ritarissa. Ja naisen
hienolla huomiokyvyllä ja terävällä aistilla kiirehti hän heti
käyttämään sitä hyväkseen, varmana siitä, että silmänräpäyksen kuluttua
se jo olisi myöhäistä.

"Sanokaapa minulle vielä yhtä rehellisesti, Ove ritari", pyysi hän
katsellen tätä ystävällisesti silmiin, "sanokaapa vielä yhtä
rehellisesti, kuka on teille neuvonut tuon opin?"

"Pyhä kirkko", vastasi Ove vilkkaasti.

"Ja kenen kautta?" kysyi Briita yhä vain jatkaen tutkistelemuksiaan.
"En ymmärrä, miksi ette voisi sitä sanoa, kun ette kuitenkaan mitään
sen kautta voi menettää, vaikka tunnenkin sen. Sanokaapa siis minulle,
kuka on teille neuvonut tämän pyhän kirkon opin?"

"Kaniikki Helmich on sen tehnyt!"

"Kaniikki Helmich!" huudahti Briita vaaleten ja liitti kätensä ristiin.
Hänelle selviytyi siinä yhtäkkiä, että tässä oli kauas tähtäävä
suunnitelma pohjana, jonka suunnitelman välikappaleena Ove Laurinpoikaa
vain käytettiin, mutta jonka uhriksi hän ja Niilo olivat joutuneet.
Syitä ei hän voinut itselleen selvittää, mutta hän tuli kuitenkin
siihen päätökseen, että niin oli asianlaita. Hän oli varma, että isässä
ei olisi voinut herätä ajatustakaan pakottaa häntä. Siksi hyvin tunsi
hän hänet. Vieraan kaniikin tulo Penningebyhyn, hänen huolehtimisensa
sairaan sielun suhteen, lempeän isä Johanneksen syrjäyttäminen --
kaikki ne yhdessä toisiinsa verrattuina saivat hänet lopulta aivan
varmaksi asiasta.

Se ei kuitenkaan nyt riittänyt, että hän itse oli asiasta varma. Hänen
täytyi saada se niin selväksi, että voisi esittää sen kuninkaallekin
niin, että tämäkin saattaisi erottaa mikä siinä oli totta mikä
valhetta. Se verkko, johon hän oli kiedottu, voi yhtä hyvin koskea
kuningasta ja valtakuntaakin. Ja siksi päätti hän houkutella Ovelta
kaikki hänen tietonsa ilmi. Ove olikin sitäpaitsi ainoa, jolta voi
jotain valaistusta saada tässä asiassa.

"Olette toki pohjalta rehellinen ja jalo nuorukainen, Ove ritari",
sanoi hän, "mutta kun nyt kerran olette sanonut jo näin paljon, niin
voitte sanoa kohta kaikki. Mistä johtui tuo synkkä tuomioherra teille
sellaisen neuvon antamaan?"

Hänen äänensä oli niin hellä, että Oven sydän suli ja hän oli valmis
ilmoittamaan kaikki.

"Olen tuntenut kaniikin jo kauan aikaa", lausui hän. "Tutustuin häneen,
kun hän oli vielä nykyisen arkkipiispan kirjurina. Kerran siihen aikaan
Uppsalassa ollessani tapasimme toisemme. Hän kyseli silloin minulta
Penningebyn tapahtumia, kyseli teistäkin ja Niilo Sturesta
kaikellaista. Ja siinä sai hän myöskin tietää, miten kiihkeästi
rakastin teitä. Hän hymyili vain surulleni ja vakuutti asian olevan
helposti korjattavissa. Ja siinä tahtoi hän auttaa minua vanhan
ystävyytemme vuoksi, sanoi hän..."

"Ja niin lähditte te sitten matkalle isäni kartanoon...?"

"Niin, arkkipiispa lähetti Helmichin jonkun toimituksen tähden isänne
luokse, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!... Me läksimme matkaan ja
senjälkeen tiedätte kyllä itse, miten kaikki kävi niinkuin kävi."

"Ei, ei, Ove herra ... en tiedä sitä, mitä puhelitte isälleni, joka
niin sai hänet eksymään. Sen täytyy teidän vielä sanoa minulle!"

"Helmich siinä puhui vain..."

"Ja isäni ... eikö hän sanonut mitään?"

"Ei, hän vain katseli, katseli meitä suurilla silmillään ja hymyili
niin omituisesti kaniikin puheelle... Mutta varmaa on, että hän lopuksi
nyökkäsi myöntävästi päätään suostumuksen merkiksi. Briita, Briita,
anna se minulle anteeksi ... anna anteeksi rakkauteni tähden! Vannon
kaiken pyhän nimessä, että kaikki tapahtui vain rakkauteni tähden.
Niin, minä rakastan sinua niin suuresti, että tahdon taistella vaikka
taivaan ja helvetin voimain kanssa sinusta... Usko minua, minä tahdon
joko voittaa sinut tai kuolla!"

"Niin teette te vain meidät kaikki onnettomiksi, Ove Laurinpoika...
Älkää luulkokaan, että ylpeät ja julmat sananne voivat minua taivuttaa.
Vieläkin voi uljaan Signen henki elää näillä mailla. Ja sen sanon
teille, ettei mikään maailmassa voi muuttaa mieltäni tai saada
uskollisuuttani häneen horjumaan, jonka sydämeni kerran on valinnut.
Jos todellakin aiotte pakottaa minut siihen, niin olen silloin pitävä
uljaan Signen kohtalon paraimpana onnenani."

Terävästi katseli Ove Laurinpoika edessään seisovaa päättävän näköistä
ja nyt rakkaudessaan vielä ihanampaa neitosta. Näytti kuin olisi hän
tahtonut nähdä aina sydämeen asti. Ja jota kauvemmin hän katseli, sitä
selvemmäksi kävi hänelle, että toiveensa olivat turhat, että tuo ihana
neito ei kuulunutkaan hänelle. Silloin synkistyivät hänen silmänsä ja
poskille hiipi kalman vaaleus. Ja aivan hiljaa ikäänkuin itsekseen
hyräili hän Hagbartin ja Signen laulusta nuo säkeet:

    Kun tulivat he lehtoon ihanaan,
    Oli Hagbart silloin jo kuollut.

Hyytävä tunne tunki Briita neidin rintaan. Hänestä tuntui, kuin
olisivat ne sanat ennustaneet hänelle jotain kamalaa ja kauhistavaa,
jota hän ei voinut välttää.

"Mitä sanotte, Ove herra?" kysyi hän henkeään pidättäen.

"Mitä sanoin", lausui Ove, "sen kuulitte te kyllä ja ketä minä
tarkoitan Hagbartilla, senkin voitte aivan hyvin arvata, sillä omain
sanainne mukaan en ainakaan minä voi se olla."

"Niiloa!" huudahti Briita neiti äänellä, joka ilmaisi hänen sisällisen
levottomuutensa.

"Niin, Niiloa!... Tahtonne on täyttyvä, ylhäinen neito! Jo tänä päivänä
on maan päällä yksi mies vähemmän. Sillä Niilo Sturen eli minun ...
jommankumman meistä täytyy sortua... Sitten voitte kyllä näytellä
uljaan Signen osaa, jos mielenne tekee... Niilo Sturen morsiameksi ette
koskaan tule!"

Ja hän riensi pois kuulematta epätoivoisen tytön rukouksia ikäänkuin
olisivat Signen palavan neitikammion liekit jo soaisseet ja samentaneet
hänen silmänsä. Neitonen huusi hänen nimeään, kutsui häntä luokseen --
se sai vain hänen kiiruhtamaan askeleitaan. Ennen pitkää oli hän jo
kadonnut puitten taakse. Ja hänen askeltensa ääni, se hävisi kadun
kohinaan.

Tyttö seisoi hetkisen siinä paikallaan, ikäänkuin kiveksi muuttuneena,
painaen suonenvedontapaisesti käsiään sydämelleen. Mutta äkisti
tempautui hän hervastuksestaan ja pari kyyneltä ilmaisi jälleenpalaavaa
elämää hänen rinnassaan.

Nopein askelin kiirehti hän sitten kuninkaankartanoon. Täällä tapasi
hän vanhan Erlandin ja pyysi tämän hankkimaan hänelle sisäänpääsyn
kuninkaan luokse. Ukko ei voinut salata hämmästystään, kuullessaan
neitosen pyynnön ja nähdessään, miten kalmankalpeat tämän kasvot
olivat. Mutta neito ei antanut hänelle aikaa kyselemisiin, hän tahtoi
vain heti tietää, oliko kuningas yksin huoneissaan, niin että hän voisi
tavata häntä. Oli hän, aivan yksin ja heti senjälkeen oli Briita jo
kuninkaan luona.

Kaarlo kuningas istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan. Niin oli
Briita hänet usein ennenkin tavannut senjälkeen kun veljensä kamala
kuolema hänelle ilmoitettiin. Kun hän astui sisään katsahti kuningas
ylös ja ojensi lempeästi hymyillen kätensä hänelle.

"Mikä tuo teidät näin aikaseen luokseni, serkkuni?" kysyi kuningas,
mutta lisäsi heti nähdessään tämän säikähtyneen muodon, "mitä on
tapahtunut, onko taas joku uusi onnettomuus kohdannut, joka koskee
minuakin?"

"Se voi ainakin tapahtua!" vastasi Briita ja kertoi kohtauksensa Ove
Laurinpojan kanssa sekä mitä he keskenään olivat puhuneet.

Kuningas kuunteli tarkasti ja hänen korkea otsansa rypistyi ja katse
synkkeni. Vielä vaikka Briita oli jo lopettanut istui hän siinä ääneti
eteensä katsellen. Mutta äkisti tarttui hän neitoa kädestä kiinni.

"Rakastatko sitten Niilo Sturea, Briita?" kysyi hän.

Hän näki sen jo hänen kasvoistaan, ilman että neidon tarvitsi sitä
julki lausua. Siksi ei hän odottanutkaan hänen vastaustaan, vaan lisäsi
heti:

"Isäsi viimeisen tahdon voi kuitenkin todistaa mies, joka ei koskaan
jätä sitä käyttämättä."

"Siitä määrätköön sitten Herra Jumala", vastasi Briita, "mutta nyt
täytyy teidän tulla minun ritarikseni, korkea heimolaiseni... Ove herra
ei kauhistu mitään keinoa..."

"Rehellisessä taistelussa luulen kuitenkin", huomautti kuningas
raukeasti hymyillen, "Niilo Sturen aina kykenevän Ove Laurinpoikaa
vastustamaan!"

"Ja kuka voi väittää, että tässä on rehellinen taistelu kysymyksessä?"

"Huonoja ajattelet Ove raukasta!" oli kuninkaan vastaus.

"Ette siis tahdokaan olla Briitanne ritari, Kaarlo kuningas."

"Ole huoleti vain, lapseni", lausui kuningas, "vielä ei ole sydämeni
sulkeutunut sinulta!"

Hän nyökäytti päätään ja viittasi kädellään, että tahtoi olla yksin. Ja
Briita jätti hänet mieli kuohuksissa. Sillä koska ryhtyisi nyt kuningas
panemaan lupaustansa toimeen? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua,
ennenkuin hän ehtisi vielä alkuunkaan. Ja joka silmänräpäys oli kallis.

Suruisena kulki hän luhtisillalle mennäkseen huoneeseensa. Siihen hän
kuitenkin hetkeksi pysähtyi ja katseli puitten latvoja, jotka
syksyisessä kauneudessaan kohosivat taivaalle, niinkuin rivi liikkuvia
hautakumpuja. Pian oli niiden uhkea komeus hajoava tuuleen ja ennen
pitkää sortuisi se maahan masentuneena, kauniit kesäiset muistot
mukanaan, kylmän lumivaipan alle. Niin oli kai hänenkin lyhyt
kesäunelmansa murtuva. Sekin hautaantuisi peiton alle kylmemmän vielä
kuin talvinen lumisohjo. Ja nunnanhuntu häämötti jo hänen silmissään
viimeisenä turvana maailman pahuutta vastaan.

Hevosen kavioiden kapse havautti hänet näistä surumielisistä
mietteistä. Hän katsahti pienestä luhdinikkunasta alas pihalle. Siellä
pysäytti juuri kookas mies kauniin, korskuvan ratsunsa.

Briita löi kätensä yhteen, katsahti taivasta kohti ja hänen huuliltaan
pääsi huudahdus:

"Herman Berman!"

Hänen päähänsä pälkähti siinä yhtäkkiä ajatus, että Herman voisi auttaa
häntä ja pelastaa hänen lemmittynsä. Olihan hän Niilo Sturen ystävä,
vanha tuttu hänen kanssaan. Epäilemättä tekisi hän siis mielellään
tämän palveluksen Niilolle. Mutta hänellä näytti nyt olevan kiire
kuninkaan puheille eikä Briita sentähden uskaltanut viivyttää häntä.
Hän päätti odottaa. Ja hänen odotuksensa tuli lyhemmäksi, kuin aluksi
luulikaan.

Herman, jolla oli ollut niin kiire kuninkaan puheille, että tuskin oli
ennättänyt neitoa ohimennessään tervehtääkään, tuli nimittäin hetkisen
kuluttua takaisin ja heti riensi Briita puhuttelemaan häntä. Mutta
ritari oli saanut kuninkaalta toimen tehtäväkseen, joka ei sallinut
viivyttelyä. Hän tervehti siis, kohteliaasti ja kunnioittavasti neitoa,
niinkuin luonnollista olikin, ja kiirehti sitten heti annettua käskyä
täyttämään.

"Minulla on teille jotain sanottavaa, ylhäinen neito", virkkoi hän
ohimennessään, "mutta kuninkaan käsky on ensin pantava toimeen..."

"Ehkä on se asia kuitenkin tärkeämpi, josta minä tahtoisin teidän
kanssanne puhua", kiirehti Briita vastaamaan ja kasvonsa olivat vaaleat
kuin palttina.

"Sitten, sitten... Jos Jumala suo, on tämä hyvinkin pian toimeenpantu!"
lausui Herman.

Ja niin oli hän jo menossa. Muutamien miesten seurassa jätti hän
kuninkaankartanon. Ja keihäiden kalina kaikui vielä kauan aikaa heidän
mentyäänkin Briitan korvissa, kunnes se lopulta hävisi kadun kohinaan.

Hän aikoi nyt rientää kuninkaan luokse ja tutkia häneltä asiaa. Mutta
juuri kun hän lähestyi kuninkaan huoneen ovea, tapasi hän taas Erland
vanhuksen, joka ilmoitti hänelle, että kuningas juuri paraikaa
keskusteli siellä sisällä muutamain herrain kanssa.

"Ole toki huoleti, lapseni", lisäsi ukko sillä tuttavallisuudella,
jonka ikänsä ja pitkällinen palveluksensa kuninkaankartanossa hänelle
myönsi, "ole aivan huoleti... Kuningas on suostunut pyyntöösi... Herman
Berman on jo matkalla Niilo herran luokse!"

Briita tarttui lujasti ukkoa käteen ja puserti sitä
suonenvedontapaisesti.

"Jumala siunatkoon teitä sanoistanne, Erland isä!" sanoi hän ja
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Kunpa se vain ei olisi jo liian
myöhäistä!" huokasi hän sitten perään ja riensi omaan huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Rientoaskelin kulki Ove Laurinpoika katua eteenpäin. Ja sittenkään ei
matka hänen mielestään käynyt kyllin nopeasti. Hän ei nähnyt mitään
muuta kuin tuon surullisen kuutamoritarin, niinkuin hän kilpailijaansa
nimitti, ei kuullut muuta kuin neitosen sanat, että hän pysyisi
Hagbartilleen uskollisena, vaikka sitten Signenkin kohtalo häntä
odottaisi. Vimmassaan oli hän jo karkottaa itse kaniikki Helmichinkin
kiukkuisilla sanoillaan pakosalle. Tämä, joka tapasi hänet matkalla,
koetti vaivojansa säästämättä saada selville, mikä ritarin vihan oli
saanut niin hillittömästi kuohumaan ja ennen kaikkia, mikä oli syynä
hänen tuliseen kiireeseensä. Ja niin paljon sai kaniikki siinä tietää,
että vihastunut ritari oli matkalla Niilo herran luokse, ja ettei se
suinkaan tapahtunut ystävällisissä aikeissa, sen osotti koko
käytöstapa.

Kaukana siitä, että olisi koittanut hillitä vimmastuneen ritarin
mieltä, huomasi kavala tuomioherra päinvastoin vain asialleen
edullisemmaksi kiihottaa sitä äärimmäisiin asti. Ja niin erosivat he
juuri Niilo Sturen majatalon portilla toisistaan. Ove herra kiiti
rappusia ylös, tempasi oven auki ja seisoi yhtäkkiä kasvot hohtavina ja
silmät säkenöiden kilpailijansa edessä.

"Täällä te seisoskelette, Niilo Sture", huusi hän, "ja töllistelette
kuninkaankartanolle, odottaen vain niinkuin toinen Hagbart aikaa,
jolloin pääsisitte astumaan kuninkaallisen immen neitsytkammioon...
Mutta minä sanon teille, koskaan ette te sinne sisään astu, ette
ainakaan niin kauan kuin minun suonissani veri virtaa!"

"Perin omituinen aamutervehdys, Ove Laurinpoika!" keskeytti Niilo.
"Varmaankaan eivät viimeöiset oluthöyryt ole vielä ehtineet päästänne
hälvetä, sillä muuten ette suinkaan tuolla tavoin puhuisi!"

"Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, mitä puhun, jalo Hagbart, ja muuta
en haluakaan. Kaksi ehtoa on teillä nyt valittavana, joko luopua Briita
neidistä tai taistella kanssani. En tahdo kantaa kunniallista nimeäni,
ellei miekkani kärki jo tänään saa vertanne vuotamaan. Jos haluat
näytellä Hagbartin osaa, niin tahdon olla telottajasi. Ja usko minua,
Niilo Sture, koskaan ei Briita Kaarlontytär tule sinun omaksesi!"

"Sellainen puhe vaatii hyvitystä, Ove Laurinpoika", lausui Niilo
totisena. "Miettikää siis, ennenkuin puhutte, ja peräyttäkää sananne,
sillä hyvin tiedätte, ettei teillä ole mitään oikeutta minua komentaa."

"Jaa eli ei, Niilo Sture!"

Salama välähti Niilo Sturen silmässä ja hänen muotonsa muuttui niin,
että sen kyllä olisi pitänyt saada vastustajankin kalpenemaan. Hän
astui askeleen Ove Laurinpoikaa kohti ja lausui hitaasti ja painolla,
ovea osottaen:

"Ei sanaakaan enää tähän suuntaan tai heitän minä teidät ulos pihalle
ja heti!"

Tämän uhkauksen kuullessaan tuli Ove raivoa täyteen ja vihan vimmassa,
silmitöntä kiukkua kuohuen, paljasti hän miekkansa.

Se teko sai Niilon taas hillitsemään mielensä ja jättiläisvoimin
tarttui hän käteen, joka piteli miekkaa.

"Luulen, ettette voi tänä aamuna punnita sanojanne ja tekojanne, Ove
Laurinpoika", sanoi hän, "eli ettekö voi käsittää, että tällaiset
aikeet voivat leimata teidät kurjaksi konnaksi. Pistäkää miekkanne
tuppeen. Sitä asiaa varten voidaan valita sopivampikin aika kuin tämä,
jos se nyt todella on sen arvoinen, että sen täytyy miekalla
ratkaista... Mutta ei nyt, eikä täällä! Ajatelkaahan, missä olemme!
Tuskin sadankaan askeleen päässä kuninkaankartanosta... Niin paljon
voitte ainakin ajatella, vaikka olisitte kuinka suutuksissa, ettette
minun ruumiini ylitse kulkien voi saavuttaa kuninkaan heimolaisen
kättä."

Nämät tyynesti lausutut sanat eivät kuitenkaan näyttäneet Ove herraan
tekevän mitään vaikutusta.

"Totta ovat puhuneet ne, jotka ovat sanoneet Niilo Sturea pelkuriksi",
huusi hän: "ja pahantekijäksi ei voi koskaan sanoa sitä, joka surmaa
pelkurin... Ha-ba-haa, nyt pitäisi tuon ihanan immen nähdä valittunsa,
joka varmaankin on lumonnut hänen mielensä jollain taikajuomalla..."

Hän tempasi itsensä irti ja suuntasi miekkansa Niilo Stuuren päätä
kohti. Tämän miekka riippui naulassa lähellä ikkunaa, niin että hän
seisoi siinä aivan turvattomana. Mutta hänen levolliset silmänsä
seurasivat tarkasti hyökkääjän pienimpiäkin liikkeitä ja yhtäkkiä
heittäytyi hän Oven päälle ja yritti tarttua käteen, joka piti miekkaa,
tehdäkseen hänet siten aseettomaksi.

Samassa avautui ovi ja Herman Berman, muutamain kuninkaan miesten
seuraamana astui sisään.

"Jumalan nimessä, hyvät herrat!" huudahti hän, "mitä tämä
merkitsee...?"

Niilo Sture päästi heti nämät sanat kuullessaan vastustajansa käden
irti, mutta Ove herra kohta kun tunsi kätensä vapaaksi, tähtäsi
sisääntulleista todistajista välittämättä miekallaan vihollistansa
päähän. Se olisi epäilemättä ollut Niilo Sturen loppu ellei Herman
samassa olisi rientänyt esiin ja voimakkaalla kädenlyönnillä antanut
iskulle toista suuntaa.

Miekka sattui pöydän syrjään, johon jäi kiinni, niinkuin naulattuna.

"Tässä on tehty kolmenkertainen rikos", virkkoi Herman kiinnittäen
terävät silmänsä Oveen, "ensiksikin koti- ja kuninkaanrauhaa vastaan ja
sen lisäksi vielä oikeita ritaritapoja vastaan, joiden loukkaamista
jokainen rehellinen mies pitää arvolleen alentavana!" Ja osottaen
kädellään Niiloa lisäsi hän: "Sillä tavalla menettelee vain kurja
henkipatto, kuin te nyt olette menetellyt, Ove Laurinpoika!"

Ove herra tujotti puhujaan, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa korviaan,
ja päänsä kohosi uljaana pystyyn.

"Kuka uskaltaa puhua minulle ritaritavoista...? Ette luullakseni
ainakaan te, Herman Berman?"

"Täällä Ruotsissa uskaltaa jokainen vapaasukuinen mies puhua teille
ritaritavoista, Ove Laurinpoika...! Voi olla, että teidän kotimaassanne
pidetään ritaritapoihin kuuluvana myöskin kaksintaistelu epätasaisilla
aseilla, ehkäpä suora hyökkäys turvattomankin kimppuun. Mutta meillä
Ruotsissa, jossa jokainen talonpoika on yhtä hyvällä oikeudella
vapaasukuinen kuin ritarikin, meillä on siinä suhteessa toinen tapa...
Siitä voitte te kuitenkin päästä paraiten selville siellä, johon teidät
nyt vien!"

Hermannin levollinen, varma puhe- ja esiintymistapa, samaten kuin
aseellisten miesten läsnäolokin, kaikki ne saivat lopulta ylpeän
nuorukaisen miettimään asemaansa ja mitä hänellä mahdollisesti olisi
edessä. Pöyhkeys ja viha väistyivät vähitellen kysyvän ilmeen tieltä
hänen kasvoiltaan. Kuitenkaan ei hän ehtinyt vielä mitään puhua, kun jo
Herman lausui:

"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!"

Hän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat
toimeen hänen käskynsä.



IV.

Tuomioherran matkaseurue.


Vähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti
kaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin
arkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat
hengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena,
koulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän
katseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin
tuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja
tujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa
maailmassa, jota kannatti katsella.

Niin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän
vastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan
kuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki
rukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä
luostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon
asepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa
etupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa.
Ne sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä
joltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat
rajapitäjissä.

Mutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti
vain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut
häiritä häntä.

Tuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan,
josta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken
linnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut
tämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia.
Motalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti
heidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui
alas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.

Munkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet
katsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut
aseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen
vedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen
syödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki
seisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän
luuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen
kasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun
tämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.

Mutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi
hän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.

"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?" kysyi munkki.

Tämä nyökkäsi päätään.

"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa
senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?"

"Oikein!" huudahti koulumestari. "En erehtynytkään luuloissani... Tehän
se todellakin olette!"

"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin
Folkungaherttuain torniin?" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista
voi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.

"Kiitos avustanne, harmaaveli...! Niin kauas en vielä ole ehtinyt,
mutta maanalaisen käytävän perille pääsin... Muut toimet ovat
senjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä
varastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin
pian työpöytäni ääreen!"

"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan,
asioissa Lundiin?"

Koulumestari nyökäytti päätään.

"Silloin voitte ehkä sanoa", jatkoi munkki, "aikooko arkkipiispa Tuve
vieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin,
kannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer
vainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta
sitten."

Tanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen
Kalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen
merkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että
arvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia
eli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin
läsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa.
Ja tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä
hurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään
omasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla
Tanskassa.

"Voihan se kyllä vieläkin tapahtua", vastasi koulumestari sävyisästi ja
miettivän näköisenä, mutta hänen puheensa keskeytti tässä yhtäkkiä
tuomioherra, joka oli lähestynyt keskustelevia heidän sitä huomaamatta.

"Ei koskaan!" huudahti Helmich. "Sellaista oman arvonsa loukkaamista ei
hänen armonsa, arkkipiispa, koskaan tule sallimaan. Enkä luule, että
sitä sallii kukaan hänen jälkeisistäänkään... Mutta kuka olette te,
harmaaveli, ja mihin olette matkalla?"

"Olen ollut luostarini puolesta erityisten asiain tähden Tukholmassa",
vastasi munkki, "ja olen nyt matkalla Örebrohon. Välillä täytyi
turvautua hevoseen, koska olen viipynyt matkallani liian kauan ja kun
kuitenkin siitä huolimatta pitää olla määrätyllä hetkellä takaisin."

"Tottumattomalle ratsastajalle tuottaa sekin matka jo kyllin tuskaa",
virkkoi kaniikki ja jatkoi sitten keskustelua munkin kanssa, kunnes
lepohetki loppui ja hänen taas oli noustava hevosen selkään.

Samaan aikaan laittoi munkkikin itsensä kuntoon ja tielle tultua oli
keskustelu taas ennen pitkää täydessä vauhdissa. Mahtavaa
tuomioherraakin näytti se yhä enemmän alkavan huvittaa, jota paremmin
oppi tuntemaan seuralaisensa laajan kokemuksen ja tiedot aikakauden
merkillisimmistä henkilöistä. Munkki näytti myös tahtovan mikäli
mahdollista olla tuomioherralle mieliksi. Aluksi tietysti puhelivat he
vain yleisistä asioista. Mutta jo sen kuluessa tuli tuo kokenut ja
terävännäköinen tuomioherra useamman kerran huomaamaan munkin
monipuoliset tiedot ajan oloista.

Lopulta joutuivat he taas uudestaan puhelemaan Lundin ja Upsalan
arkkipiispain välisestä riidasta koskien primasoikeutta pohjoismaissa.
Ja siitä siirtyi puhe sitten ikäänkuin itsestään arkkipiispa Jöns
Pentinpoikaan.

"Luulenpa, että arkkipiispan sanoilla nyt tulee olemaan kokonaan toinen
kaiku Ruotsin valtakunnassa, kun niiden tukena on Stäken luja linna",
virkkoi munkki.

Kaniikki nyökäytti päätään, mutta jätti ajatuksensa julkilausumatta.

"Hyvällä syyllä voitanee kai myös sanoa, että se on hänen omain
kättensä työtä?"

"Hän on pannut paljon huolta linnan varustamiseen, itselleen ja
arkkihiippakunnalleen kunniaksi ja iloksi."

"Niin, olen kuullut sanottavan, että linnan rakentaminen jo alusta
alkain on ollut hänen johtonsa alla."

"Hänen armollaan, Jöns arkkipiispalla, on ollut suuri vaikutusvoima
lähimpäin edeltäjäinsä aikana", myönsi tuomioherrakin.

"Ja epäilemättä on se ollut onneksi Ruotsinmaalle!" lisäsi munkki
äänellä, joka riittävästi ilmaisi hänen ihmettelynsä ja
kunnioituksensa, tai jota ainakin voitiin ymmärtää niin.

"Epäilemättä!" vastasi tuomioherra lyhyeen.

Häntä ei näyttänyt keskustelu tästä asiasta huvittavan, vaikka muuten
ehkä mielellään kuuntelikin tuon kokeneen munkin ylistyksiä
esimiehestään. Mutta tämä jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:

"Omituista kyllä on hänen armonsa molempia edeltäjiä
arkkipiispanistuimella kohdannut kuolema, joka kansan kesken on ollut
paljon puheen aineena. Niilo arkkipiispa rakasti tosin kuningastaan
yhtä suuresti, kuin Jonatan Taavettia, mutta kuinka hän, vaikka niin
olikin asianlaita, voi surra itsensä kuoliaaksi kuninkaan kuolemasta
tiedon saatuaan, sitä on kansan hyvin vaikea käsittää..."

"Siinä on teille jotain tutkittavaa, Eerikki Olavinpoika!" keskeytti
Helmich kiireesti ja lisäsi sitten: "luulen kuitenkin, että sille, mitä
kansa tällaisissa tapauksissa uskoo ja ajattelee, on yleensä annettava
hyvin vähän arvoa. Sitä näet voi kuitenkin aina taitava henkilö johtaa,
mihin itse tahtoo."

"Epäilemättä on väitteessänne perää, mutta..."

"Kuinka esiintyivät esimerkiksi taalalaiset drotsin, herra Krister
Niilonpojan aikana, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Niin, taalalaiset...", keskeytti munkki miettivän näköisenä. "Ilman
vaivaa ei se kuitenkaan koskaan näytä onnistuvan. Tunsin erään miehen,
joka koetti johtaa suuren virran uomastaan tilustensa ylitse. Se
onnistuikin hänelle. Mutta siitä tuli kuitenkin vain pieni puro. Suuri
virta juoksi edelleenkin raivoisana ja kuohuen omaa rataansa. Jos hän
olisi saanut joen kokonaan suljetuksi, olisivat hänen tiluksensa olleet
mennyttä kalua. Mies muistuttaa minusta jossain määrin vanhaa drotsia
ja ehkä, jos asiaa tarkemmin katselemme, muitakin..."

Tuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine
esti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka
kuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen
keskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan
toiselta puolen toiselle:

"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä
asiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen,
kääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen
tarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni
puro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän
ajatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee..."

"Hm, hm!" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän
oli kuljettava.

"Kunpa hän vaan saisi elää!" virkkoi munkki.

"Elää...? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä
paraimmissa voimissa!"

"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!"

Munkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi
nähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa
ikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se
peljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo
kasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka
keskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä
ei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian
tuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.

"Jumala paratkoon!" virkkoi munkki, "vieläkään ei olla varmoja siitä,
mikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen... Mikä on teidän
mielipiteenne siitä, armollinen herra...? Onkohan mitään perää kansan
jutuissa mantelimaidosta?"

"Manteli ... mantelimaidosta ... niin, olenhan minäkin kuullut
sellaisia huhuja... Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi
luottaa kansan puheisiin."

"Te tunnette siis asian tarkemmin?"

"Enhän toki, kaukana siitä ... mitenkäs minä sen paremmin voisin
tuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että..."

"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman... Äkisti se kuitenkin
joka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!" keskeytti munkki ja
äänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein
päinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.

"En tahdo sitäkään väittää", virkkoi tämä välinpitämättömästi
hymyillen, "hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan
äkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa..."

"Vai niin ... no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä
silloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta
kansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun.
Niinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina
tuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa
supistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä
mieheen. Sekään ei anna ohjata itseään..."

"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!" lisäsi
kaniikki päättävällä äänellä.

"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan
se esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan
ylitse oksiaan."

"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?" kysyi kaniikki
äkisti ääni katkerana.

Itse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat
kuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin
hämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan
rauhallisena:

"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että
mantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra."

"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin...!"

"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko... Enkä
ole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi
kuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat
alkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa
huhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa,
yleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti,
kuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta
nousevan savun kulkemaan vastatuuleen... Onhan toki Ruotsin
valtakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!"

Olisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä
katsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi,
koskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota
Helmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain
entistä vertausta jatkaen:

"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei
ole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan
olisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä
epäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen
jälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!"

"Tepä sen sanotte, armollinen herra ... asia on todellakin aivan
selvä", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja
ikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin
sopivan yhteen.

Puhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo
kuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta
Kristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta
pääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei
hänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän
enää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä
olisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä
itselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena
voittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo
jokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa
häntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.

Kaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost
von Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan ... liiankin paljon
olemassa.

"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin
valtakunnalle hyödyksi", jatkoi Helmich. "Se ei ole enää Kaarlo
kuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan
ja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi
tulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän
on aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista
nelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen
kaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan... Talonpoika ei
ole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo
aikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin
hänen heikoin puolensa."

Tämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan
marskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten
kaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa
kunnialla ajamaan.

"Te kysytte sitä, harmaaveli", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, "ja
minun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on,
että se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää,
kun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan
hiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan
valtaistuimen musertumaan pirstaleiksi."

"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän
hiukkasen Engelbrektin henkeä", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen
kaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen.
"Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei
valtakunnan etu mitään sen kautta kärsi!"

"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana...
Valtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy,
siitä olen varma."

"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen...?"

"Kristian kuningas...!" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat
silmänsä kiintyivät hevosen harjaan. "Rauha ja rauhan säilyttäminen
valtakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana", lisäsi hän
sitten, "ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon
Jumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin... Pahemmaksi ei voi
asiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha
valtakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille
jättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja
sentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän
myöntyväisiä."

"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra", virkkoi munkki, "mutta
tuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan
oikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus
maassa."

"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa."

"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa
hallitusohjat käsiinsä", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe
näytti suuresti kaniikkia miellyttävän. "Luulenpa tietäväni, ketä te
sillä tarkoitattekin."

Hän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja
kuiskasi:

"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!"

Kaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan
kieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti.
Munkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti
kuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle
sijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla
aivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun
lopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa
kapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi
levätä ja syödä päivällistä.

Munkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi
hänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.

Päivällisen loputtua ja ojennettuaan itsensä mukavaan asentoon
auringonpaisteessa, viittasi kaniikki munkin luokseen.

"Kuulkaapa, harmaaveli", sanoi hän, "te olette kauasnäkevä ja
teräväjärkinen mies. Teidän vertaistanne harvoin tapaa luostariveljien
joukossa... Siirtäkää siis päähineenne syrjään, että näen kasvonne.
Muistan silloin teidät paremmin."

"Jumala paratkoon, armollinen herra", vastasi munkki, "minä olen vain
köyhä ja syntinen ihminen ja olen tehnyt lupauksen, etten koskaan
paljasta päätäni muualla kuin Jumalan alttarin edessä. Jos olen teitä
miellyttänyt, niin voittehan muistaa, että se oli eräs harmaaveli,
jolla ei ollut nimeä..."

Äänen vieno värinä ei olisi jäänyt kaniikilta huomaamatta, ellei hänen
päänsä olisi ollut niin täynnä muita ajatuksia.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "minä voin tehdä jotain teidän hyväksenne...
Teidän ei saa jäädä siihen alhaiseen asemaan, jossa nyt olette...
Muistatte kai tekin vielä, sillä eihän siitä niin pitkä aika ole, kun
eräästä Vadstenan munkista tehtiin Vesteråsiin piispa?"

"Sen muistan aivan hyvän..."

"Niin, harmaaveli, sellaista voi vieläkin tapahtua... Sanokaapa nyt
minulle, ajattelematta ollenkaan, kelle puhutte, sanokaa aivan suoraan,
mitä tarkoititte sillä, kun äsken mainitsitte arkkipiispa Jönsin nimen
samalla kertaa kuin Engelbrektin?"

"Mitäpä muuta voisin sillä tarkoittaa, kuin että hänellä juuri on se
voima ja tarmo, jota nykyiset olot vaativat, jos hän vain tahtoo
käyttää sitä..."

"Me puhumme nyt ilman todistajia, harmaaveli... Voimme siis ymmärtää
toisiamme, puhua kaunistelematta ja suoraan, ilman että kummankaan
tarvitsee peljätä mitään... Edellä puolisen olimme jo yhtä mieltä siitä
hädästä, joka valtakunnassa vallitsee. Tyytymättömyys, joka sen
johdosta on noussut kuningasta vastaan, on suurempi kuin hän
aavistaakaan... Herrat samoinkuin papit, porvarit ja talonpojatkin,
kaikki ovat ne häneen perin kyllästyneet ja vihaavat hänen
hallitustaan... Hänen menettelynsä kirkkoa ja luostareita kohtaan,
hänen sotaväkensä ja voutinsa, -- kas siinä ne petolinnut, jotka jo
ovat iskeneet kyntensä kiinni hänen kuninkaanmantteliinsa ja jotka
eivät siitä ennen hellitä, kuin hän itse makaa maan tomussa... Mutta
asiaan, mitä arvelette te siis, voiko arkkipiispa..."

"Pelastaa valtakunnan? aiotte sanoa", täydensi munkki kaniikin puheen,
"kyllä, armollinen herra, uskon, että arkkipiispa Jöns sen aivan hyvin
voi..."

Munkki ei ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun. Kaniikki keskeytti hänet.
Tämä oli mielestään nyt jo kuullut kylliksi, vaikka itse asiassa ei
ollut ollenkaan sanottu, että hän ja munkki siltä samalla tavalla
käsittivät arkkipiispan merkityksen olojen muodostajana ja valtakunnan
pelastajana. Mutta keskustelu asiasta oli koko ajan käynyt siihen
suuntaan, että munkilla todella aina oli tilaisuus valita kahden
välillä, nimittäin asettua joko kuninkaan puolelle tai häntä vastaan.
Sitävastoin tuo viekas kaniikki paljasti yhä vain enemmin itsensä,
osottautuen lopulta kiihkeäksi arkkipiispan puoluelaiseksi. Ei ollut
muuten mikään ihme, jos ei kaniikki nyt huomannutkaan munkin sanoissa
piilevää kaksimielisyyttä. Hänet oli näet vallannut kokonaan toinen
asia, jonka tahtoi perille ajaa, ja sentähden ei häneltä muuhun
tarkasteluun aikaa riittänytkään. Siksi hän myöskin nyt keskeytti
munkin puheen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui
tuttavallisesti, alamainen hymy huulillaan, hänen puoleensa.

"Tunnetteko Niilo Sturen?" kysyi hän ja lisäsi sitten selittäen:
"hänet, joka kuuluu Yö- ja Päivä-sukuun, mutta on ottanut Sture-nimen
äitinsä jälkeen..."

Munkki nyökäytti päätään.

"Hän on meidän miehiämme!" virkkoi kaniikki, mutta vaikeni äkisti ja
kiinnitti tutkivat silmänsä munkkiin.

Tämä hätkähti ikäänkuin olisi kouristus häntä kohdannut, mutta sitä
kesti vain silmänräpäyksen ja sen voi yhtä hyvin tulkita mielihyvän
kuin vastenmielisyydenkin osoitteeksi kaniikin asialle.

"Teitä se hämmästyttää!" virkkoi tämä, "mutta mitä on teillä häntä
vastaan muistuttamista? Löytyykö ehkä Ruotsin valtakunnassa joku
toinen, joka paremmin kuin hän kykenisi talonpoikaisjoukkoa johtamaan?"

"Sitä en suinkaan tahdo sanoa, armollinen herra. Niilo Sture on
todellakin ainoa, joka tähän aikaan siihen kykenee!"

Hän lausui nämät sanat epäillen, mikä kaniikista tuntuikin aivan
luonnolliselta. Sillä ei ollut hänen mielestään ollenkaan ihme, jos
munkkia, joka niin tarkasti tunsi ajan olot, vähän epäilyttikin sen
tiedonannon todenperäisyys, että Niilo Sturesta oli tullut arkkipiispan
mies. Hieno, selittämätön hymy huulillaan lisäsi hän sentähden:

"Koska tunnette miehen ja muutenkin olette yhtä mieltä minun kanssani,
niin voisitte hyödyttää yhteistä ja Ruotsin asiaa, jos tekisitte..."

"Jos tekisin, armollinen herra ..!"

"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan
mieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa
olisi sitä teiltä kieltävä..."

"Ah...!"

Munkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti
tätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean
munkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän
keskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan
voinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin
hänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen
pyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.

"Te suostutte siis?" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä
munkin olkapäälle.

"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?" kysäsi
munkki.

"Toimi on vaikea, se myönnettäköön ... hyvinkin vaikea. Olen näet itse
jo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta
turhaan... Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi
kuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua,
harmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen... Jos joku voi Niilo herran
taivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän
kokemuksenne ihmisistä ja oloista... Menkää siis ja palatkaa voittajana
takaisin... Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä ... menkää, minä
pyydän sitä... Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt
teidän käsissänne!"

Munkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja
sanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut.
Päinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja
ritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.

Tähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä,
arveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli
aivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin
kanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja
tämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta,
mitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.

"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!" virkkoi munkki kun
kaniikki oli lopettanut kertomuksensa, "oletteko te sitten jo kokonaan
unhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos
lähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen... Hänethän voisi saada
paljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän
vielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on
hän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas,
uhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista
kansa pitää... Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku
pitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut..."

"Hänestäkö...!" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan
liikkeen, "siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään,
johon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty... Mutta tähän
toimeen ... tähän ei hän ollenkaan sovi!"

"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte..."

Hieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen
silmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi
tuttavallinen ilme.

"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan
juoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli... Ove
herra on ollut sellainen paula, hän ja..."

Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno,
selittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää
näkemästä.

"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte", puuttui munkki puheeseen,
"Briita neiti...! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle
vallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan
miehen...? Mahdollista kyllä", lisäsi hän sitten, "että olette
oikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta
kun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka
te olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä
kuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä..."

"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla
sen ohessa on vielä pää paikallaan ... sellaista me tarvitsemme.
Sitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran,
varsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin
lujemmin kuin koskaan ennen... Ei, ei ... hänenkin vuoronsa kyllä
kerran tulee... Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen..."

"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?"

"Siitä ei koskaan mitään tule...!"

Hetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:

"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?...
Mitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen
taipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?"

"Te muistutatte minua asiasta", mutisi kaniikki, "jota todellakin
kannattaa ajatella. Kuitenkin luulen, että meillä on hänelle jotain
tarjottavaa, jolla pitäisi olla kylliksi hurmaava vetovoima ja loistava
sulo, impi paljon verrattomampi kuin vanhan Kaarlo Tordinpojan tytär
onkaan..."

"Ja se on...?"

"Ruotsin kuningaskruunu!" kuiskasi kaniikki ja hänen huulensa menivät
taas hienoon hymyyn.

"Ruotsin kuningaskruunu!" huudahti munkki teeskentelemättömällä
hämmästyksellä.

"Niin!" virkkoi kaniikki, "luulenpa, että sellainen impi on jo jonkin
arvoinen ja sen voimme me hänelle kyllä tarjota... Jos hän ottaa
tarjouksen vastaan, niin asetamme me ehdot... Ellei hän sitä tee, niin
jätämme me hänet. Hänestä tulee meidän vihollisemme ja pyhän kirkon
valta ei ole vielä niin vähäinen, ettei se voisi musertaa häntä."

"Paratkoon Jumala sen ritarin, jolle sellainen morsian ei kelpaa!"
virkkoi munkki.

"Ryhtykää siis heti toimeen, harmaaveli ... aika on kallista... Mitä
tehdään, se pitää tehtämän heti!"

"Parastani olen koittava, siitä saatte olla varma, armollinen herra, ja
kauan ei viivy ennenkuin taas saatte kuulla minusta..."

Nyt nousi kaniikki ylös. Palvelijat toivat hevoset esiin ja mestari
Eerikki Olavinpoika tuli myös vaellukseltaan takaisin, jonka lähimpään
metsään oli tehnyt.

"Stäken linnassa Jöns arkkipiispan luona", virkkoi kaniikki, "siellä
tapaatte minut!"

Sitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa
pois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.



V.

Stäken linnassa.


Stäken linna oli uudestaan rakennettu. Se oli ehditty päättää jo
nykyisen arkkipiispan edeltäjän aikana, sillä työtä oli tehty tulisella
kiireellä. Mutta nyt olikin se aivan valmis. Tornit, ympärysmuuri ja
nostosilta olivat täydessä kunnossa ja linnan pihalla kohosi komea
palatsi. Arkkipiispa asusti juuri tähän aikaan linnassa ja hänen
luonaan olivat hänen molemmat veljensä, herrat Taavetti ja Krister
Pentinpojat, sitäpaitsi vielä Strängnäsin Sigge piispa, Olavi piispa
Vesteråsista ja useita ritareja, niiden joukossa herra Fader Ulvinpoika
(Sparre), herra Eskil Iisakinpoika (Banér) ja herra Juhani
Kristerinpoika (Vaasa).

Mieliala kokoontuneessa seurassa oli erittäin katkera kuningasta
kohtaan ja niinkuin tavallista, oli toinen toistaan äänekkäämpi
syytämään syytöksiä, jotka tulivat sitä ankarampina esiin, mitä
myöhemmin kukin oli ne tilaisuudessa julkilausumaan. Mutta sillä aikaa
kun herrat näin suuressa salissa, jossa arkkipiispan palvelijat
kulkivat edestakaisin pikareja täytellen, antoivat vihalleen ja
suuttumukselleen kuningasta kohtaan vallan, sillä aikaa istui
arkkipiispa eräässä toisessa linnanhuoneessa ja keskusteli muutamain
Upplannin ja Taalain talonpoikain kanssa.

Arkkipiispa istui siellä yllään violettivärinen, kallisarvoisella
nahalla vuorattu takki ja hänen päänsä nojasi korkean selkätuolin
topattua karmia vasten. Kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suljettuina.
Ei yksikään piirre niissä ilmaissut, mitä hänen sisässään liikkui. Ne
olivat yhtä tyynet, kuin tavallisesti aina, ikäänkuin ei hänellä olisi
nytkään ollut muuta tekemistä, kuin vaihtaa vain luettu kirja uuteen
kirjahyllyllään. Talonpoikain kasvoista huomasi, että he odottivat
vastausta häneltä. Mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, alkoivat he
tähystellä toisiaan, ja lopulta astui eräs taalalaisista esiin.

Tämä oli kookas, hartiakas, mustatukkainen mies, jolla oli älykkäät,
läpitunkevat silmät. Hän pyöritteli hattua toisessa kädessään, samalla
kun toinen oli pistettynä nahkavyöhön, johon myöskin kintaat olivat
napilla kiinnitetyt.

"Sinun on heti suoraan sanottava, kumpaako näistä kahdesta tahdot!"
virkkoi hän. "Se on kyllä aivan totta, mitä tässä nyt olet sanonut ja
mitä lähettisi jo ennen ovat meille puhuneet, että Kaarlo kuningas on
meitä rasittanut laittomilla veroilla ja aivan kokonaan jo unhottanut
meidät, köyhät talonpojat, mutta me emme kuitenkaan missään tapauksessa
tahdo lähteä sotaan häväistäviksi, kuten tapahtui lankosi, Krister
Niilonpojan aikana, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Eikä meillä
myöskään ole halua vaihtaa Kaarlo kuningasta johonkin muukalaiseen
hallitsijaan, joka ei tunne Ruotsia ja Ruotsin lakia. Nyt on sinun siis
tässä sanottava, kumpaako sinä haluat. Jos sinun tarkoituksenasi on
saattaa Tanskan kuningas täällä vallan päälle, niin kieltäydymme me
jyrkästi auttamasta sinua puuhissasi... Jos taas tarkoituksesi on
kohottaa kotimainen mies valtaistuimelle, joka turvaa meille lain ja
oikeuden, niin tahdomme me seurata sinua mies talosta!"

Jöns arkkipiispa antoi miehen puhua loppuun, ja vielä senkin jälkeen
kun tämä oli jo vaiennut, istui hän kauan aikaa äänetönnä sama kylmä,
jäykkä ilme kasvoissaan. Mutta äkisti nousi hän sitten ylös, astui
taalalaisen luo ja tarttui tämän käteen kiinni.

"Sinä pyydät minun ilmoittamaan, kuka on tuleva kuninkaaksi ... no
hyvä, minä tahdon vastata sinulle. Suokoon Jumala ja Pyhä Eerikki
kuningas, että te voisitte luottaa minuun! Vastatkaa siis ensin
minulle, te Taalain rehelliset miehet ja te, jotka olette Upplannista
kotoisin, kuinka te menettelette silloin, kun te tahdotte tehdä peltoa
sellaiselle maalle, jossa kasvaa metsää ja jossa suuri kallionlohkare
on keskellä maata. Väännättekö te ensin kallionlohkareen pois ja
hakkaatte sitten vasta metsän kaskeksi, vai teettekö päinvastoin?
Luullakseni annatte te kiven jäädä paikalleen, kunnes muu työ on tehty.
Vai mitä itse arvelette?"

"Aivan niin", vastasi talonpoika, "kyllä sinä siinä suhteessa oikeassa
olet, kunnia-arvoisa isä! Niin me todella teemme."

"No niin, samalla tavalla täytyy meidän menetellä Kaarlo kuninkaan
kanssa. Saattaa tosin sattua, että me yhdellä voimakkaalla iskulla
voimme vapauttaa itsemme siitä kivestä, joka Ruotsin kaunista
yrttitarhaa rumentaa, nimittäin Tanskan kuninkaasta ... mutta voi myös
sattua niinkin, että meidän välttääksemme tarpeetonta verenvuodatusta
täytyy ainakin jonkun ajan kärsiä kiveä pellollamme... Toivon, että
ymmärrätte nyt minua oikein, kun vannon teille, että jos kaikki vain
saa tapahtua minun tahtoni mukaan, koskaan muukalainen kuningas ei
kanna Ruotsin kruunua, tuli siksi sitten kuka kotimainen mies tahansa."

Arkkipiispan puhuessa tujotti talonpoika lattiaan. Ja kun hän oli
lopettanut, tarkastelivat tämän silmät kauan ja tutkivasti häntä.
Mahdollisesti oli kuitenkin ylipapin jäykissä, ankaroissa piirteissä
jotakin, joka puhui hänen puolestaan ja herätti luottamusta. Jo tuo
vilpitön tunnustuskin puolestaan, että lupausta ei voitu yhdessä
silmänräpäyksessä täyttää, sekin jo oli omiansa vahvistamaan semmoista
vaikutusta.

"Teidän täytyy itsekin myöntää", jatkoi arkkipiispa, "että siitä
hetkestä alkain, kun me luovumme Kaarlo kuninkaasta, on hän paneva
kaikki voimansa liikkeelle saadakseen meidät alistumaan. Mutta ei siinä
kyllin. Myöskään Tanskan kuningas Kristian ei ole missään tapauksessa
jättävä sellaista tilaisuutta käyttämättä, jolloin hänellä on toivoa
voittaa kolmaskin edeltäjänsä kruunuista. Niin ollen olisi meitä siis
kolme, jotka kaikki kävisimme keskenämme sotaa tästä maasta ja kuka voi
sanoa, kestäisikö Ruotsi sellaista melskettä sortumatta. Sentähden en
voikaan nyt tällä hetkellä mitään muuta varmuudella luvata, kuin mitä
jo luvannut olen. Mutta sen tahdon myös kalliilla valalla vahvistaa.
Oletteko nyt ymmärtäneet minua?"

Talonpojat myönsivät ja arkkipiispa jatkoi:

"No siinä tapauksessa, kunnon miehet, voitte palata takaisin omille
seuduillenne ja laittaa itsenne valmiiksi! Te taalalaiset tapaatte
minut Vesteråsissa. Kauan ei viivy, ennenkuin saatte minusta kuulla. Te
taas, jotka asutte täällä Upplannissa, saatte myöskin laittaa itsenne
kuntoon, en voi nyt tällä hetkellä sanoa päivää ja hetkeä milloin,
mutta siitä saatte te kyllä ajoissa tiedon."

Sittenkun arkkipiispa oli vielä lähemmin sopinut yhdestä ja toisesta
asiasta talonpoikain lähettien kanssa, jättivät nämät hyvästi ja
poistuivat linnasta, mennen kukin omalle taholleen. Ainoastaan vähäsen
aikaa senjälkeen, kun talonpojat olivat jättäneet linnan, saapui sinne
uljaan ja reippaan näköinen nuorukainen komealla hevosella. Hän pyysi
päästä linnaan sisään ja kun tämä oli hänelle myönnetty, kysyi hän
arkkipiispaa.

Vastatullut oli nuori Steen Sture.

Hän toi Kaarlo kuninkaan pyynnön arkkipiispalle, että tämä saapuisi
joulun ajoissa Tukholmaan, jossa kuningas silloin aikoi viettää erään
miehensä häitä.

"Herra Ove Laurinpojanko?" kysyi arkkipiispa.

Steen Sture vastasi myöntäen, mutta tavalla, joka selvään osoitti, mitä
hän itse asiasta ajatteli. Se antoi arkkipiispalle aihetta uuteen
huomautukseen.

"Näyttää siltä, kuin ette olisi ollenkaan häämietteissä, ystäväni...
Niin synkkä katse ei sovi sulhaspojalle, joka tuo kutsun lankonsa
häihin..."

Hieno, tuskin huomattava hymy kuvasteli arkkipiispan kasvoilla hänen
tätä sanoessaan. Mutta nuorukaisen posket hehkuivat ja hän katsoi
arkkipiispaa rohkeasti ja pelkäämättä silmiin kun vastasi:

"Antaisin vaikka henkeni, kun nämät häät vain jäisivät pitämättä!"

"Mitä me emme voi estää, sen täytyy meidän kestää", virkkoi arkkipiispa
kylmästi ja lisäsi sitten: "tervehdä Kaarlo kuningasta ja sano, että
Jöns arkkipiispa on saapuva määrättyyn aikaan."

"Minulle on sanottu, että arvoisat isät, Strängnäsin ja Vesteråsin
piispat, ovat nykyään täällä teidän vierainanne", alkoi Steen taas
puhua, vastaamatta mitään arkkipiispan kylmään huomautukseen.
"Sallitteko, että vien myöskin heille kuninkaan pyynnön?"

Arkkipiispa soitti ja käski sisäänastuvan palvelijan saattaa Steen
herran suureen saliin, jossa herrat olivat koolla. Palvelija ja Steen
herra poistuivat, joten arkkipiispa jäi taas aivan yksin.

Oli kylmä joulukuun päivä. Huurre oli peittänyt puut ja pensaat, joten
ne auringon valossa kauniisti kimaltelivat. Myös ikkunaruutuihin
arkkipiispan huoneessa oli pakkanen maalaillut kaikenlaisia kuvioita,
jotka loistivat ja välkkyivät häntä vastaan, kun hän kädet seljän
takana käveli ikkunain puoleista seinää kohti. Suuressa liedessä paloi
loimuava takkavalkea.

Arkkipiispa pysähtyi erään ikkunan eteen ja hänen silmänsä kiintyivät
kuvioon, jonka pakkanen oli siihen ruudulle maalannut. Vallan selvään
voi siinä erottaa kuninkaankruunun ja vähän sivuun siitä pitkän sauvan,
jonka toinen pää oli käyrä aivan niinkuin piispansauvan. Mutta linnan
suuren tornin varjo lankesi juuri tähän osaan huonetta ja sattumus oli
asettanut niin, että arkkipiispansauva oli varjossa, kun sitävastoin
kuninkaankruunu kimalteli tuhansissa sateenkaaren väreissä.

Jöns Pentinpoika katseli kauan siinä noita pieniä kristalleja. Se ei
ollut kuitenkaan niiden ihmeellinen rakennus, joka sai hänet niitä
tarkastelemaan, ei, vaan kuninkaankruunu johti hänen ajatuksensa kauas
tulevaan aikaan loiston ja vallan keskelle. Hänen katseensa ikäänkuin
imeytyi välkkyviin kristalleihin kiinni ja silmät suurenivat samassa
kun rauhan ja mielihyvän ilme levisi hänen kalpeille kasvoilleen.

Hän nojautui alas ja hengitti ruutuun sille kohdalle, jossa
kuninkaankruunu oli, ensin aivan hiljaa, sitten jo kovempaa raapien
sitä samalla etusormellaan, kunnes se oli siitä kokonaan hävinnyt.

Ja kun hän sitten katseli tyhjää paikkaa, josta kruunu vielä äsken oli
kimallellut häntä vastaan, hymähti hän, ikäänkuin olisi hän todella
tätä pientä hävitystyötä pitänyt suuren valtansa osoitteena. Himmentää
henkensä huounnalla kuninkaankruunun, saada sen häipymään ja häviämään,
-- niin, voihan sitä myöskin tavallaan pitää vallan osoitteena. Mutta
arkkipiispa, joko oli se häneltä ajattelematonta leikkiä vain taikka
teki hän sen todella vakaassa aikomuksessa ja tarkoituksella, -- totta
ainakin on, että hän alkoi piirtää kruunua arkkipiispansauvan
ympärille, ja hymy muuttui yhä ylpeämmäksi hänen huulillaan.

Mutta kruunun muodostaminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vähää
ennen sen hävittäminen. Hän hengitti jäähän tehdäkseen sen pehmeämmäksi
ja piirsi uudestaan, hengitti taas ja koitti jälleen, mutta kruunua ei
vain enää syntynyt ruudulle. Hän yritti muodostaa sen alemmaksi, jossa
jää oli paksumpaa ja lujempaa, mutta yhtä turhaan.

Silloin vetäytyivät mustat kulmakarvat kokoon, salama välähti silmissä
ja äkisti kääntyi hän ja poistui ikkunan luota.

"Valtaa!" huudahti hän intohimoisesti ja painoi kädellään otsaansa,
"valtaa vain haluan, en muuta. Sen kun saan käsiini, en välitä, saanko
kuninkaankruunua eli en!"

Samassa tarttui joku oven lukkoon kiinni ja hän oli heti
silmänräpäyksessä taas sama kylmä, tyyni ja tutkimaton mies, kuin
ennenkin.

Ovi avautui ja kaniikki Helmich astui sisään. Arkkipiispa näytti häntä
levottomuudella odottaneen, sillä kaniikin ilmestyminen sai hänet
kovasti ilostumaan. Kasvojen vilkkaista liikkeistä voi myös helposti
huomata, että kaniikki oli hänelle uskottu, jonka edessä hän ei
katsonut tarvitsevansa siihen määrin sitoa itseään, kuin muitten.

"Kuningas?" oli arkkipiispan ensi kysymys.

"Sokea niinkuin tavallisesti aina!" vastasi kaniikki ilkeästi
hymyillen. "Varmoin askelin kulkee hän perikatoansa kohti. Hän ei
aavista vielä mitään. Onnelliset tapahtumat etelässä ovat hänet
kokonaan sokaisseet."

"Mutta häät?" kysyi arkkipiispa, kiinnittämättä huomiota kaniikin viime
sanoihin.

"Niitä puuhataan paraikaa", oli tämän vastaus.

"Ja sulhanen?"

"Siksi tulee Ove Laurinpoika!"

"Mutta hänhän on vielä vankeudessa?" huomautti arkkipiispa.

"Niin on, mutta hän viedään sieltä suoraan vihkituoliin... Hän on nyt
meidän miehemme ja pysyy sinä. Kaikki se, mitä te, arvoisa isä, olette
hänen hyväkseen tässä asiassa tehnyt, kiinnittää hänet lujasti meihin.
Vihkituolista voitte te lähettää hänet, mihin itse tahdotte. Hän on
menevä teidän edestänne vaikka kuolemaan!"

Arkkipiispa kuunteli kaikkea tätä, ilman mitään erityistä
mielenkiintoa. Ja kaniikki, joka täydelleen ymmärsi hänet, jatkoi:

"Niilo herran vertainen ei hän tosin ole, mutta urhoollinen käsi ja
pelkäämätön mieli ovat myös jonkin arvoiset, varsinkin kun ne ovat
vihollisen omasta leiristä kotoisin... Niilo herra ei anna houkutella
itseään."

"Te ette ole vielä ilmoittanut minulle, Helmich, kuinka tuo teidän
valtuutettunne on yrityksessään onnistunut. Ellen väärin muista, piti
hänen houkutella Niilo herraa ei vähemmällä kuin itse
kuningaskruunulla."

"Kuinka yritys onnistuu, on minun vaikea sanoa... Harmaaveli on mies,
jonka vertaista yleiseen hyvin harvoin tapaa. Pankaa hääkellot vain
soimaan, virkkoi hän minulle erotessamme, se on sellaista soittoa, joka
saa nuorukaisen mielen värisemään, ja silloin on aika asettaa hänet
koetukselle..."

Arkkipiispa nyökäytti hyväksyvästi päätään.

"Hän on nykyään Tukholmassa", jatkoi Helmich, "kaikki on täydessä
järjestyksessä ja onnistuu, niin ainakin toivon, laskujen mukaan. Se
vain on varmaa, että parempiin käsiin ei tätä asiaa koskaan olisi voitu
jättää."

Arkkipiispa siirsi tuolinsa lieden eteen ja asettui siihen istumaan.
Kaniikki jäi yhä edelleenkin seisomaan, mutta kumpikaan ei puhunut
sanaakaan hyvään aikaan. Vihdoin virkkoi arkkipiispa silmiään liedestä
kääntämättä:

"Mitä uutisia on kuningas saanut etelästä?"

"Ne ovat Kalmarista, herra Kustaa Kaarlonpojalta!"

"Hyviäkö...?"

"Niin, Kustaa herra on hyökännyt kuninkaan laivaston kimppuun, joka oli
asettunut linnan edustalle, ja tuskin olisi se muuten pelastunut hänen
käsistään, ellei onni ja tuuli olisi suosinut kuningasta."

"Mutta Borgbolman ja Ölannin on Kaarlo kuningas kumminkin toivottavasti
menettänyt?"

"Niin on ja Eerikki herran aarteet on Tanskan laivasto kuljettanut
mukanaan Tanskaan", lisäsi Helmich.

"Herra Eerikki Eerikinpoikaako tarkoitat, kuninkaan vävyä?" kysyi
arkkipiispa.

"Niin, häntä juuri", selitti kaniikki, "kun Eerikki herran tavaroita
kuljetettiin pois Borgholman linnasta, katkesi eräästä tynnöristä vyö.
Tynnöri oli täynnä pelkkää kultaa ja hopeaa, joka juoksi ympäri maata.
Kuningas julisti heti tynnörin kalliine sisältöineen omaisuudekseen:
kaikki mitä onni rannalle ajaa, virkkoi hän, on rantaoikeuden mukaan
minun omaisuuttani. Eerikki herra istuu nyt vankina Tanskassa, mutta
hänen kultansa ja hopeansa vapautti kuningas kahleista..."

Tapaus Borgholman linnassa ja se tapa, jolla kuningas käytti hyväkseen
lakia: "was meinen Grund beröhret, mir gehöret", -- herätti aikoinaan
paljon huomiota ja puhuttiin siitä kansankin keskuudessa aivan
yleisesti. Riimiä käyttävä kronikankirjoittaja kirjoitti siitä myös
aikakirjaansa. Hän tekee tapauksen johdosta seuraavan huomautuksen:

    Siis nyt on tapa sellainen,
    Ei mikään turvass' olla voi,
    Jonk' kerran maalle meri toi.

Mutta arkkipiispa ei näyttänyt kiinnittävän mitään erityistä huomiota
tähän asiaan. Hän istui siinä aivan jäykkänä ja mustat silmänsä
tujottivat tuleen. Yhtäkkiä havahtui hän ikäänkuin horrostilasta,
tarttui lujasti peukalollaan ja nuolusormellaan soopelinnahalla
reunustettuun takinliepeeseen kiinni, työnsi sen syrjään ja ojensi
samassa jalkansa suoraan eteenpäin. Se ei ollut mikään mukavuudesta
johtunut liike, kaikki jäntereet ja lihakset saattoi se jännitykseen.

"Kustaa Kaarlonpoika!" virkkoi hän hitaasti ja lisäsi sitten: "urhea
Kustaa Kaarlonpoika!"

"Urhoollisia miehiä on muitakin kuin hän Ruotsin valtakunnassa",
virkkoi kaniikki, ikäänkuin olisi arvannut arkkipiispan ajatuksen
juoksun, "ja jos katselette asiaa sen oikeassa valossa, niin täytynee
teidän myöntää, että urhoollisimmat miehet ovat juuri teidän
puolellanne eikä kuninkaan. Ne herrat, jotka nyt oleskelevat Tanskassa
Kristian kuninkaan luona, painavat myös jotain vaa'assa, kun he nyt
teidän kehotuksestanne saapuvat kotiin takaisin. Herra Maunu Gren,
herra Tuure Tuurenpoika ja herra Kustaa Olavinpoika, niin myös tuo
kunnianarvoisa herra, Skaran Pentti piispa, jonka Kaarlo kuningas on
pakottanut jättämään piispanistuimensa, -- niistä ei luullakseni kukaan
jää toimettomana katselemaan, kun on kysymyksessä... Minä en voi siis
muuta kuin onnitella teitä, Jöns arkkipiispa! Uusi vuosi ei ole ehtinyt
vielä pitkälle kulua, kun te jo ratsastatte Tukholman linnaan Ruotsin
valtakunnan herrana, siitä olen varma."

Arkkipiispa loi kaniikkiin halveksivan silmäyksen.

"Sinä puhut aivan kuin lapsi, Helmich!" virkkoi hän ja veti
takinliepeen uudestaan ojennettujen jalkojensa yli.

Kaniikki katsahti hämmästyneenä mestariinsa, mutta rämä lisäsi:

"Ensi tapahtumia ei ole katsottava muuta kuin alkutanssiksi vain.
Löytyyhän Ruotsissa vielä monta herrasmiestä, jotka uskaltavat
kilpailla arkkipiispa Jönssin kanssa etusijasta... Sellaisia on
esimerkiksi Eerikki Akselinpoika, Nyköpingin linnanhaltija. Oletko
huomannut, kuinka hän pöyhistelee itseään! Ja kuinka korkealle luulet
hänen maalinsa asettaneen...? Kuten sanoin, on se alkuna vain tapausten
sarjalle, joiden loppu vasta vähitellen ja hitaasti kehittyy. Kun se on
tapahtunut, silloin vasta voit tulla luokseni ja onnitella minua. Ja
minä en ole silloin unhottava sitä palkkiota, jonka uskollisuudestasi
ja suurista palveluksistasi olet oikeutettu saataaan. Mutta älä heti
ylistä sitä jäätä, jolla olet vasta ensi askeleen ottanut."

Kaniikki tarkasteli puoleksi uneksiva katse silmissään korkeaa
esimiestään, jonka suunnitelmain kauastähtääviä tarkoituksia ei edes
hän, joka tunsi hänet niin tarkasti, voinut seurata.

Arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, sellaisena kuin hän
historiassa esiintyy, on suuri, voimakas henki, jollaista harvoin
tapaa. Se kanta, jolle hän asettuu ajan oloihin nähden, sekä yleensä
koko hänen menettelytapansa todistaa sitä. Taistelu hänen enonsa, herra
Krister Niilonpojan, ja Kaarlo Knuutinpojan välillä, jälkimäisen voitto
silloin ja vielä enemmän Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen, jolloin
arkkipiispan oman isän ja sedän täytyi väistyä loistavan, onnen
suosiman marskin tieltä, kaikki nämät yhdessä synnyttivät jo
aikaisin Jöns Pentinpojassa vihan Kaarloa vastaan, joka ei koskaan
sammunut. Mutta se ei ollut siltä yksin viha ja kosto, eikä pelkkä
kunnianhimokaan, joka johti hänen askeleitaan. Nämät pyyteet olisi hän
saattanut paljoa vähemmälläkin vaivalla tyydyttää ja kosto olisi
muutenkin helposti voinut sammuttaa janonsa, kun oli sellainen
vihollinen vastassa kuin Kaarlo kuningas. Ei, Jöns Pentinpoika uneksi
jotain suurempaa, hänen päämääränsä tähtäsi korkeammalle, ja keinot,
joilla se oli saavutettavissa, ne kypsyivät hitaasti siirtyen vuodesta
vuoteen, hetkestä hetkeen ja kohoten samassa määrässä kuin päämääräkin.
Kaarlo kuninkaan kukistaminen oli oleva ainoastaan alkutanssi vain,
niinkuin hän sanoi, ja siihen ehkä sisältyi joku määrä kostoakin niiden
vastoinkäymisten synnyttämää, jotka olivat kohdanneet sukua sen
taistelussa marskia vastaan. Mutta ensi askeleen otettua oli otettava
vielä monta muuta.

Ja ne otettiin, yhtä tyynesti ja kylmäverisesti, yhtä tarkan harkinnan
jälkeen kuin ensimmäinenkin. Hän noudatti eteenpäin kulkiessaan
sellaista menestystapaa, että hänen ei koskaan, jos hän vain voi kaikki
asianhaarat huomioon ottaa, tarvinnut tehdä mitään toistamiseen. Hän ei
milloinkaan pitänyt kiirettä, mutta kun hetki löi, jota hän oli
odottanut, iski hän koko voimallaan. Uupumatta ja järkähtämätönnä kulki
hän päämääräänsä kohti ja oli peljättävän voimakas, ehkä juuri enimmin
sentähden, että hän vähän välitti keinoista, joita käytti, kunhan ne
vain johtivat toivottuun tulokseen.

Mitä hän sitten tahtoi, tämä rohkea, lannistumaton mies, jonka henki ei
koskaan väsynyt, jonka tahto ei milloinkaan masentunut, joka
vastustamattomalla voimalla kulki rataansa ja itse vastoinkäymisistäkin
niitti vain hyötyä, -- mitä hän tahtoi? Vastaus, sellaisena kuin se
ilmenee hänen teoissaan ja historiassaan, ei ehkä tullut aivan siksi,
kuin hän itse tarkoitti. Tämän tarkoituksen voimme me ainoastaan
arvaamalla likimaille päättää, osaksi historian jäävittömäin
todistusten, osaksi niiden hämäräin viittausten nojalla, joita meillä
on hänen omalta ajaltaan. Ruotsia on hallittava ilman kuningasta, --
kas siinä kaikki, mitä voi erottaa siitä sekavasta vyyhdistä, jota
arkkipiispa piti käsissään, jääden ratkaisematta oliko sitä johtava
yksi tai useampi mies. Ulkopuolelle tätä rajaa emme saa kuitenkaan
otaksua hänen ajatuksiensa menneen. Sillä hän oli sielultaan ja
mieleltään herrasmies, vaikka hän tosin olikin vertaisiaan edellä
siinä, että otti oppia monesta seikasta, jotka nämät jättivät huomioon
ottamatta. Meillä ei ole oikeus kiiruhtaa tapausten edelle, mutta
varmaa on, että se hallitusmuoto, joka hänen jälkeensä tuli
tavalliseksi Ruotsin valtakunnassa, tuli siksi vasta hänen toimestaan.
Me tarkoitamme tässä valtionhoitajia, jotka tästalkain lähes puolen
vuosisataa pitivät Ruotsissa hallitusohjia käsissään, kun ne sitä
vastoin ennen hänen aikaansa olivat olleet enemmän satunnaisia,
harvinaisissa poikkeustapauksissa valittuja, jotka taas, kun pakottava
syy oli hävinnyt, luopuivat vallastaan.

Helmich oli arkkipiispan rinnalla aivan vähäpätöinen suuruus. Hän oli
kavala, viekas ja osasi käyttää sellaisiakin keinoja hyväkseen, joiden
olemassaolosta toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän oli myös
julma ja sydämetön, jollaiseksi juuri paljas itsekkäisyys ihmisen
tekee. Hänellä ei näet ollut mitään sen korkeampaa päämäärää kuin oma
itsensä. Hän oli kunnianhimoinen, niinkuin Jöns Pentinpoikakin, mutta
hänen kunnianhimonsa rajoittui paljoa ahtaammalle alalle. Hänellä oli
keltaiset kynnet samaten kuin kotkallakin, mutta aurinkoa kohti ei hän
koskaan lentoansa suunnannut. Arkkipiispa Jönsin käsissä oli hän
kumminkin mainio välikappale ja tämä osasikin käyttää häntä
erinomaisella tavalla.

Helmich tuskin käsitti, mitä arkkipiispa oikeastaan tarkoitti hämärillä
sanoillaan, ja tämä ei näyttänyt pitävän lähempää selvittelyä
tarpeellisena. Niin vaipui kumpikin heistä omiin ajatuksiinsa.

Silloin avautui ovi äkisti ja arkkipiispan molemmat veljet astuivat
sisään.

"Mitä sanotte te siihen, veli", huudahti Krister herra posket
hehkuvina, "mitä sanotte te siihen, me olemme tehneet lupauksen, minä
ja Taavetti veljeni, ja meissä on myöskin molemmissa miestä panemaan se
toimeen."

"Vannon sen kautta Herramme katkeran piinan ja kuoleman", lisäsi
Taavetti herra, "miekkani ei ole toimetonna lepäävä, niin totta kuin
kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!"

Molemmat herrat olivat luonteeltaan tulisia ja sitä mielentulisuutta
oli heissä nyt vielä kohottanut se olut ja viini, jota linnan
ritarisalissa olivat ylenmäärin nauttineet.

Arkkipiispa istui ääneti paikallaan ja katseli tutkivin silmin molempia
ritareja. Selvään huomasi, ettei hän antanut paljon arvoa heidän
sanoilleen, mutta oli kumminkin vaiti, koska ei tahtonut, tuntien
veljiensä hurjan luonteen, antaa näille mitään aihetta
tyytymättömyyteen itseänsä kohtaan.

"Me tahdomme uskaltaa jotakin Ruotsin hyväksi", lisäsi Taavetti herra
ja astui veljensä luokse, niin että koko hänen jykevä vartalonsa ja
punottava naamansa tulivat takkavalkean valossa näkyviin.

"Sen lupauksen olemme tehneet", keskeytti Krister herra, "että Kaarlo
kuningas on ensi jouluna rypevä omassa veressään!"

Sekä arkkipiispa että Helmich vavahtivat nämät sanat kuullessaan.
Jälkimäinen katsahti säikähtyneenä kiukustuneeseen ritariin, edellinen
taas loi häneen pitkän, tutkivan katseen, joka olisi voinut toisessa
mielentilassa saada ritarin sydämen jähmettymään.

"Kaunis joulu on siitä aivan varmaan tuleva!" puuttui Taavetti herra
puheeseen lyöden kädellään miekkansa kahvaan, "tuo mahtava herra on
saava minulta silloin syleilyn, jonka hän on aina muistava..."

"Se on siis toisin sanoen kuninkaanmurha, josta te pikareja kilistellen
minun salissani olette keskustelleet?" virkkoi arkkipiispa.

"Murha!" huudahtivat molemmat herrat samalla kertaa.

"Niin, minä ainakin sitä siksi kutsun!" virkkoi arkkipiispa aivan
tyyneenä.

Veljekset seisoivat ja tujottivat häneen, ikäänkuin eivät olisi oikein
ymmärtäneet hänen sanojaan. He olivat luulleet, että tehty päätös
arkkipiispaa miellyttäisi ja siinä tarkoituksessa olivat he tulleet
sitä ilmoittamaankin. Mutta nyt huomasivatkin he kokonaan erehtyneensä.

"Antakaa te teolle mikä nimi tahansa", virkkoi vihdoin Krister herra,
"siinä pysyn sittenkin, mitä olen päättänyt ja tahdonpa nähdä sen, joka
uskaltaa pelastaa Kaarlo kuninkaan, kun kostava käteni tarttuu häneen!"

Ne sanat sanottuaan meni julmistunut ritari matkoihinsa. Taavetti herra
sitä vastoin viipyi vielä hetkisen ja koetti veljen katseesta saada
selville, mitä tämä ajatteli. Mutta synkkä veli istui siinä jäykkänä ja
kylmänä, soopelitakkiinsa kietoutuneena, eikä hänestä voinut mitään
päättää.

Sekavin tuntein poistui Taavetti herra. Ja kaniikki jäi taas yksin
arkkipiispan kanssa, joka kauan aikaa istui siinä ajatuksiinsa
vaipuneena, kuulematta ja näkemättä mitään.

Äkisti nousi hän reippaasti ylös, niin reippaasti, että se herätti itse
kaniikki Helmichissäkin ihmettelyä, viittasi tätä seuraamaan itseään ja
poistui huoneesta. Arkkipiispa nousi pimeitä rappusia ylös ja pysähtyi
erään raudoitetun oven eteen, jonka avasi.

He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä
haarniskoita, kypärejä, satuloita, suitsia, sanalla sanoen kaikkia,
mitä hyvin varustettuun varuskamariin kuuluu. Kaikki oli täällä
laadultaan mitä parainta ja näytti se olevan varattu arkkipiispan
uljaimpia ja taitavimpia asepalvelijoita varten. Lattialla oli suuri
tammiarkku, jonka kansi oli auki.

Arkkipiispa astui erään varustuksen luo, joka täydessä kunnossa seisoi
erillään muista. Se oli myöskin mitä hienointa tekoa, aivan erinomaista
laadultaan, niinkuin yleensä kaikki, mikä kaniikin silmää täällä
kohtasi. Kypärä ja haarniska olivat kullalla ja hopealla moninaisesti
koristellut. Kypäräntöyhtö oli muodostettu erilaisista höyhenistä,
jotka osottivat Oxenstjernojen värejä, ja yli haarniskan kulki
kallisarvoinen vyö. Suuresta kilvestä taas, joka oli nojallaan,
varustusta vasten, kimalteli Oxenstjernasuvun vaakuna.

Varovasti nosti arkkipiispa kypärän alas ja laski sen arkkuun.
Senjälkeen irroitti hän vyön haarniskan ympäriltä ja asetti sen myöskin
arkkuun ja niin lopulta koko varustuksen, osan osan perään, jonka
jälkeen hän sulki kannen ja lukitsi sen kahdella lujalla rautaisella
munalukolla.

Tämän tehtyään, kääntyi hän Helmichin puoleen ja katseli kauan tätä
tutkien. Sitten lausui hän:

"Tämän arkun tulee teidän kuljettaa Uppsalaan, Helmich, ja asettaa se
tuomiokirkkoni sakaristoon. Sillä tulevaisuudessa voin ehkä tarvita
sitä! Jos tarvitsen teitä Tukholmassa, jonne nyt lähden joulua
viettämään Kaarlo kuninkaan luo, niin saatte te kyllä siitä aikanansa
tiedon. Ellei taas mitään käskyä tule, niin jäätte te Uppsalaan siksi,
kunnes itse saavun sinne!"



VI.

Kuninkaan tikari.


Eräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä
portista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla
kääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että
jokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne
tulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin.
Ja tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen
edes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman
hurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli
hän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa,
ettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen
ulkopuolellaan tapahtui.

Kulkija oli Niilo Sture. Hän oli Vadstenasta matkustanut Ekesjöhön,
jossa sitten oli hetken aikaa asustanut Svante veljensä luona. Mutta
jota enemmän se aika läheni, jolloin kuningas oli naittava serkkunsa
herra Ove Laurinpojalle, sitä levottomammaksi hän kävi ja sitä
tuskallisemmalta alkoi hänestä tuntua vanhassa isäinkodissa vallitseva
rauha ja lepo. Hänen täytyi lähteä liikkeelle, kulkea kauas, kauas
pois. Hän tahtoi unhottaa itsensä, paeta sydänsuruansa. Mutta suru, se
seurasi sittenkin alinomaa häntä, surun kalvaava henki, eikä se
luopunut koskaan hänestä. Missä hän sitten kulkikin, metsässä tai
nummella, aina näki hän vaaleakutrisen immen edessään, joka
kyynelsilmin kurotti käsiänsä häntä kohti, rukoillen häneltä turvaa ja
apua.

Ja niin ratsasti hän yhä edemmäksi ja edemmäksi kotoisilta mailta. Hän
tuskin tiesi, minne meni. Oikeastaan se olikin hevonen, joka piti
huolta matkan suunnasta. Ja hän melkein peljästyi, kun huomasi, että
eläin kiiti pohjaa kohti. Itse pohti hän mielessään viime aikain
tapahtumia, joissa kuningas, Ove Laurinpoika ja Herman Berman olivat
päähenkilöinä. Viimemainittu oli vanginnut Ove herran kuninkaan
käskystä, mutta hän oli sitten jälkeenpäin kertonut Niilolle, että
kuninkaan tarkoitus ei suinkaan ollut rangaista tuota hurjaa
nuorukaista tai ryöstää häneltä hänen morsiantansa, jonka sekä hän itse
että hänen setänsä olivat luvanneet hänelle. Eikä tämä ollutkaan mitään
odottamatonta tai tavatonta kuninkaan puolelta, niin horjuvaksi ja
epävakaiseksi oli hän viime aikoina tullut. Sitä paitsi pelkäsi hän
nyt, että ankaralla menettelyllään Ove Laurinpoikaa kohtaan loukkaisi
mahtavia herroja, jotka, vaikka eivät pitäneetkään Ove Laurinpoikaa
vertaisenaan, kuitenkin voisivat siitä saada sopivan aiheen
hyökkäykseen häntä vastaan. Jalo Herman Berman oli kertonut asian
Niilolle surun valtaamana. Niilo oli huomannut hänestä, että hän ei
hyväksynyt kuninkaan toimia ja tarkoituksia tässä suhteessa. Jouluna
oli häitä vietettävä ja nyt oli joulu jo ovella. Kuningas ei olisi sitä
paitsi nyt enää voinutkaan rikkoa lupaustaan, jonka hän oli antanut
valtakunnan ylhäisimpäin herrain läsnäollessa.

Mutta Briita itse, kysyi hän usein itseltään, kuinka olisi hän kestävä
tämän raskaan koettelemuksen? Mitä voisi hän muuta viime hädässä tehdä,
kuin joko kuolla tai mennä luostariin, jos näet hänellä todella olisi
rohkeutta vastustaa kuninkaan ja mikä vielä oli vaarallisempaa, pyhän
kirkon tahtoa. Niitä mietteitä hän hautoi yhä uudelleen ja uudelleen
mielessään ja hänen verensä jähmettyi ajatellessaan immen kohtaloa. --
Kuolla tai mennä luostariin! -- Kerran myös tuli hänen mieleensä
kadotettu kaulaketju ja hänen täytyi itselleen myöntää, että siitä
alkain kun hän oli sen kadottanut, oli nurja onni leppymättömästi
vainonnut häntä. Mitä hän oli kuluneina vuosina voittanut ja nauttinut,
oli aina ollut vain puolinaista. Hän omisti rakkaan olennon ja hänellä
oli ystävä, mutta edellistä ympäröi läpipääsemätön panssari ja
jälkimäinen temmattiin häneltä pois juuri samalla hetkellä, kun hän
toivoi saavansa vastaan ottaa elämänsä paraimman lahjan, sovinnon
kuninkaansa kanssa.

Nyt tahtoi hän vielä kerran nähdä sydämensä valitun, puristaa hänen
kättänsä jäähyväisiksi ja sitten matkustaa pois, kauas vieraaseen
maahan, jossa aina joku oli urhoollisen ritarin palveluksen tarpeessa.
Näissä mietteissä ratsasti hän nyt eteläisestä portista sisään
Tukholmaan ja jatkoi sitten matkaansa sen avonaisen paikan ylitse,
josta tie vie läntiselle Pitkällekadulle.

Silloin kuuli hän, juuri kun saapui tälle kadulle, nimeänsä huudettavan
ja kun hän katsoi eteensä, huomasi hän siinä ihan vieressään kookkaan
munkin, joka jo oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin kiinni.

"Myöhään tulette, Niilo herra", virkkoi hän, "kuitenkin toivon, ettei
se siltä vielä ole liian myöhään."

"Olisiko siis joku olemassa, jolle minun tuloni saattaisi olla joko
liian myöhäinen tai liian aikainen?" kysyi Niilo epäluuloinen hymy
huulillaan.

"Sen sanansaattajan, joka ratsasti aina Ekesjöstä asti teitä tänne
hakemaan, sen olisi pitänyt saada teidät siitä vakuutetuksi!"

"Sanansaattaja minun luokseni!" huudahti Niilo ja lisäsi: "mutta minun
tyköni ei mitään sellaista ole saapunut."

"Ja kuitenkin olisi sen pitänyt olla taattu mies, joka luoksenne
lähetettiin... Mutta saman tekevää on, oletteko saanut minun sanaani
vai oletteko omin päin tänne tullut, pääasia vain on, että olette
saapunut ja saapunut oikeaan aikaan... Olenpa varma, että hyvät henget
ovat askeleitanne ohjanneet, kun ne ovat johtaneet tänne. Minä olen jo
kauan aikaa tähystellyt teitä täällä tullissa, sillä minulla on
tärkeitä asioita, joista tahdon teidän kanssanne keskustella...
Sallitteko, että seuraan teitä nyt heti majataloonne?"

Niilolla ei ollut mitään syytä, jonka tähden olisi kieltäytynyt munkin
pyyntöön suostumasta. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihminen on
välinpitämätön kaikkiin nähden. Isänmaa oli ainoa, joka vielä sai hänen
sydämensä kielet värisemään. Ja sekin oli tällä hetkellä enemmän
sivulle joutunut, eli oikeammin sanoen, se lepäsi kyllä hänen
sydämellään, mutta kahlehdittuna, sen tenhopiirin ympäröimänä, jonka
yli hän ei voinut astua. Rakkaus kansaan, jonka asian oli ottanut
omakseen, ja lupaus, jonka oli antanut kuningattarelle, että nimittäin
pysyisi kuninkaalle uskollisena, -- kas siinä ne langat, jotka sitoivat
häntä. Hänellä oli nyt tuskin mahdollisuutta vaikuttaa toisen hyväksi
rikkomatta jo toista vastaan. Tämä yksin jo olisi voinut saada miehen
epätoivoiseksi ja kuitenkin tuli siihen vielä lisäksi hänen
rakkautensa, jonka hänen täytyi tukahuttaa ja kieltää itseltään.

Emme saa siis ihmetellä, jos tuo kohtalon vainooma mies oli joutunut
tilaan, joka välistä läheni unen kaltaista tylsyyttä, emme sitäkään,
jos hän nyt mitä välinpitämättöminmällä äänellä maailmassa pyysi
munkkia seuraamaan itseään.

Ennen pitkää olivat he jo majatalossa ja sittenkun Niilo oli pyytänyt
munkkia istumaan, alkoi tämä:

"Minä tulen nyt tänne teidän luoksenne sellaisessa asiassa, jota
tärkeämpää teille ei vielä koskaan elämässänne ole esitetty, Niilo
ritari, ja minä pyydän, ettette ennen aikaansa kiivastu, vaan että
tarkoin mietitte ja punnitsette vastausta, ennenkuin annatte sen. Te
olette hyljännyt sen tarjouksen, johon suostumalla olisitte voinut
voittaa morsiamenne..."

Niilo vavahti ja kiinnitti synkät silmänsä munkkiin, jonka kasvoja ei
hän kuitenkaan voinut nähdä.

"Teitä kummastuttaa, kuinka minä tunnen tämän asian, ritari ... minua
kummastuttaa vielä enemmän, kuinka te voitte vastustaa niin suurta
kiusausta. Mutta se todistaa vain ne puheet tosiksi, joita teistä on
liikkeellä, että te olette todellinen ritari, sellainen kuin ritarin
tulee olla..."

"Olisin teille oikein kiitollinen", keskeytti Niilo, "kun heti vain
suoraan sanoisitte asianne... Jos teillä on hyvät ajatukset minusta,
niin ilahuttaa se minua, mutta minulla ei ole siltä halua kuulla siitä
puhuttavan."

"Hm --", mutisi munkki, "jokaisella on heikkoutensa... Mutta olkoon
menneeksi, tahdon noudattaa pyyntöänne. Tulen teidän luoksenne
valtakunnan nimessä ja pyydän teitä nyt ottamaan sen asian omaksenne ja
saattamaan sen niitten myrskyjen läpi, jotka sitä uhkaavat,
rauhalliseen satamaan."

"Mitä tarkoitatte puheellanne, harmaaveli...? Kuka voi syyttää minua,
että olisin vetäytynyt syrjään, missä minun vain on sallittu
vaikuttaa...? Ja millä tavalla sitten mielestänne voisin minä nyt ottaa
sellaisen asian ajettavakseni, minä, joka harhailen kuin haamu ympäri
maata, henkipattona ja suojatonna? Olenhan minä nyt tähän aikaan
kaikkien joko säälin tai halveksimisen esineenä, aina sen mukaan
uskovatko he minun surevan kuninkaani suosion menettämistä tai että
raukkamaisuudesta en uskalla kohottaa miekkaani häntä vastaan ja kantaa
nurjaa kilpeä isänmaatani kohtaan."

"On niitäkin, Niilo ritari, jotka ajattelevat toisin teistä ja niiden
valtuuttamana seison minä nyt teidän edessänne. Niitten nimessä tarjoan
minä nyt teille Ruotsin kuningaskruunun. Ruotsin rahvas jo teroittaa
keihäitänsä ja hioo miekkojansa ja mahtava ritarijoukko on valmis
ottamaan teidät millä hetkellä hyvänsä vastaan, jos vain myönnytte
siihen, mitä teille tässä olen ehdottanut!"

Niilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.

"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo
kuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan
itseään uhkaavalta vaaralta!"

"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion
oma... Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua
hänen kanssaan perikatoon? -- ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen
aatelismiehen vastata kieltävästi... Mitä sanotte te, Niilo ritari?"

Vähääkään arvelematta virkkoi Niilo:

"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota
puuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä
minulla on siihen sanottavaa..."

"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille
puhunut, vaan ainoastaan..."

"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin
kiillon huonolle asialle...! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys
kuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei
minulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän
teidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan
käsiänsä tahrata!"

"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni
kuninkaankruunusta..."

"Munkki!" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.

Mutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen
ritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja
tutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin
silmiin.

"Rauhoittukaa, jalo ritari!" virkkoi hän, "minun huuliltani ette te saa
enää kuulla sanaakaan tästä asiasta. Se on yhtä varmaa kuin jo
edeltäpäin tiesin, minkälaisen vastauksen olin teiltä saava..."

"Kuka te olette, harmaaveli?" kysyi Niilo uteliaana ja yritti samassa
työntää päähineen syrjään hänen kasvoiltansa. "Teidän äänenne olen
ennenkin kuullut..."

"Mitäpä hyötyä teille siitä olisi, vaikka saisittekin nimeni tietää?"
virkkoi munkki hymyillen. "Me olemme tavanneet toisemme, muutaman
kerran kuningattaren luona hänen vielä eläessään. Voin ilmoittaa
teille, että olin hänen rippi-isänsä."

Niilo muisti hänet nyt aivan selvään ja hänen huulillaan pyöri jo
kysymys, kuinka hän, joka oli elänyt lempeää kuningatarta niin lähellä,
kuinka hän saattoi ryhtyä sellaista välitystointa harjoittamaan, jota
varten nyt oli tullut. Mutta munkki esti hänet niistä tuumista ruveten
puhumaan kokonaan toisista asioista.

"Minulla on vielä muutakin asiaa teille, Niilo ritari", sanoi hän, "ja
yhtä varma, kuin olin teistä, mitä edelliseen tulee, yhtä epävarma olen
nyt tästä asiasta. Ja vaikka nyt, kun ikä on heitellyt lunta
ohimoilleni ja rypistellyt poskeni, voisin sanoa, kuinka itse
sellaisessa tapauksessa tekisin, niin en siltä kuitenkaan uskalla
väittää, että olisin samoin menetellyt, kun olin teidän ijässänne."

"Se mahtaa olla merkillinen asia!" virkkoi Niilo katsellen kysyvästi
munkkia.

"Eräs vanki, jonka ei pitäisi olla teille tuntemattoman, kituu täällä
Tukholman linnan vankikomerossa... Se on herra Ove Laurinpoika!"

"Mitä sanottekaan?" huudahti Niilo. "Herra Ove Laurinpoikako kituisi
vankeudessa ja kuitenkin on minulle sanottu, että kuningas juuri
paraikaa valmistelee hänen häitään!"

"Mikä kuninkaan ajatus on, sitä en minä tiedä, mutta se vain on varmaa,
että Ove herra istuu vankeudessa linnan tornissa ja että hän on
kuoleva... Ehkä on kuningas muuttanut mieltään siinä suhteessa, ehkä...
Mutta minä olen puhellut Ove herran kanssa ja hän on nykyään kokonaan
toinen mies kuin silloin, kun hän tahtoi tappaa teidät, Niilo herra.
Hän myöntää käyttäytyneensä alhaisesti ja katuu sitä katkerasti sekä
haluaisi nyt saada puhella teidän kanssanne voidakseen pyytää anteeksi
ja sopia. Mitä sanotte te siihen, Niilo herra?"

"Ja sitä te vielä kysytte, harmaaveli!" huudahti Niilo. "Tiedänhän
aivan hyvin, kuinka helposti onneton rakkaus voi miehen mielen
villitä...! Ei, ei... Olen valmis saapumaan hänen luokseen, koska hän
vain itse haluaa, vaikka jo tällä hetkellä."

"Te olette ritari, jolla ei ole vertaa, Niilo herra", lausui harmaaveli
äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta. "Tahdotteko, niin
lähdemme heti tuon mies raukan luo, sillä mikäli minä olen saanut
kuulla, on huominen päivä oleva hänen viimeisensä."

Niilo oli heti valmis seuraamaan ja viipymättä riensivät he linnaan.

Munkki, joka näytti täällä olevan kuin kotonaan, haki heti linnanvoudin
käsiinsä ja sai tältä luvan mennä tervehtimään vangittua ritaria. Ja
niin menivät he yhdessä Niilon kanssa alas vankilaan. Kun he olivat
saapuneet vankihuoneen ovelle, kuiskasi munkki:

"Jos tarvitsette minua Ove herran luota tultua niin tapaatte minut
linnankappelissa."

Munkki meni, rautaovi ratisi saranoissaan ja Niilo saatettiin sisään
vankilaan. Vanginvartija, joka oli seurannut heitä tulisoihtu kädessä,
pisti sen sisälle tultua erääseen muurin rakoon, jonka jälkeen hänkin
poistui sulkien oven mennessään.

Samassa kuului kahleitten kalinaa vankihuoneen pimeimmästä loukosta ja
kun silmä oli ehtinyt paremmin tottua pimeään, näki Niilo kilpailijansa
ja vihollisensa, Ove Laurinpojan, astuvan sieltä esiin. Mutta se ei
ollut nyt enää tuo uljas, hurja nuorukainen, joka mielettömässä
vimmassaan oli tahtonut pakottaa hänet kaksintaisteluun, ja kun ei se
ollut onnistunut, yrittänyt tappaa hänet. Ei, vaan hänen edessään oli
nyt kalpea, murtunut mies, joka joka suhteessa herätti sääliä.

Vanki seisoi hetkisen käsi otsalla. Soihdun valo teki häneen saman
vaikutuksen, kuin pimeys Niiloon. Mutta kun hän ehti huomata kuka
tullut oli, kävi kova väristys läpi koko hänen ruumiinsa, ja hän vaipui
alas polvilleen peittäen kasvonsa käsillään.

"Rauhoittukaa, Ove herra", sanoi Niilo ja koitti nostaa häntä ylös,
"ellei mikään raskaampi taakka omaatuntoanne paina, kuin se mitä meillä
on välillämme, niin voitte olla aivan levollinen!"

"Te olette siis antanut anteeksi minulle?" huokasi vanki.

"Olen, olen!" vakuutti Niilo, "kaiken sen, mitä te olette minua vastaan
rikkonut, kaiken sen minä mielelläni anteeksi annan. Onko teillä ehkä
mitään muuta toivomusta, jonka näkisitte mielellänne täyttyvän...?
Sanokaa se vain arastelematta julki, Ove herra, mikäli voimissani on,
tahdon auttaa teitä!"

Ove Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo
rohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein
voinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti
käsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään
kiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet
muistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.

"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen
teille yrittänyt tehdä", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin
paljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. "Mitä minä vielä
tässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden
kannata puhua..."

"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka
mielellään tekisi teille haluamanne palveluksen..."

"Ei, ei", keskeytti Ove herra kiivaasti, "ei yksikään ainoa heistä
tahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi
kukaan muu toimittaakaan kuin minä itse... Se juuri tekeekin asian
toimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja
vapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy
minun kuolla..."

Ove herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan
kivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä
Niiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen
vierivät hänen poskiansa alas.

"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa
vaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?" kysyi hän
ja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän
todellisella tuskalla odotti vastausta. "Minä olen käyttäytynyt teitä
kohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin
ollen pyytää, että te uskoisitte sanojani... Voisihan sattua, että minä
kiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen
kunniattoman miehen tavoin... Älkää siis puhuko enää mitään minulle,
älkää katsoko minuun ... sanokaa vain, että olette antanut minulle
anteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä
onnettomuuttani, johon itse olen syypää... En voi odottaa mitään
armahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan
elämää..."

"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika", puuttui Niilo
puheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan
itsesoimausten painosta, "minä en ainakaan puolestani soisi, että te
siltä joutuisitte epätoivoon... Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa
teille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne,
että te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin..."

"Niilo herra!" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan
niiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Oletteko
te enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen
tavotellut..."

"Ove Laurinpoika!" lausui Niilo. "Me emme ole tunteneet toisiamme
ennenkuin nyt vasta... Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet
toisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman
osansa, siis myöskin minä ja te... Me olemme molemmat pyrkineet samaan
päämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin
käsittämään toisiamme!"

"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture", lisäsi Ove
loistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, "te yksin
vain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu...! Ja minä vannon
sen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän
morsiamenne ... niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada
vastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa."

"Arkkipiispan ja kuninkaan?" kysyi Niilo hämmästyneenä.

"Niin", jatkoi Ove herra, "arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja
kuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen
sellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet
ajatellakaan..."

"Ja se on...?"

"Jättäkää se minun asiakseni ... ja luottakaa vain minuun! Te saatte
kerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän
kyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä
minun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan... Mutta
minä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän
ei ole niinkään helposti unhottava."

Hän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin
luottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui
liikutettuna vankia kädestä kiinni.

"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!" virkkoi hän, "niitä sanoja, jotka
tällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan
unhottamaan... Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen
sanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette
ehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta..."

Niilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi
ajatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän
nyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt
kokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa
täynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä
mahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut
mielipiteensä.

"Mitä mietitte...?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä
jalomielisyyttänne... Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli
kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra,
ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa
puolesta... Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti...
Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää... Mutta te olette oikeassa ... minun
ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua,
että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin
kaksintaistelussa kotimaassani... Siitä voitte itse huomata, kuinka
ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!... Ei,
ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"

"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.

"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.

"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne
perille!" sanoi Niilo.

Oven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa
sisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.

Tikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se
päättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli
kaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa
mainiota tekoa sekin.

Kallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.

"Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle
ja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!"

"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture", virkkoi Ove ja hänen
silmänsä paloivat ihmetyksestä. "Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta
kuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette
kuitenkaan ole tehnyt sitä..."

"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika..."

"Niin olen minäkin!"

"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin
nyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo
kuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä
tavalla onneani saavut taa... Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole
mitään valitsemisen varaa ... ja jos teidän kunnianne siitä kärsii,
niin kärsii se kai sentähden, että..."

"Ei, ei ... ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra",
huudahti Ove. "Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille
antamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos
rikon sen!"

He olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoi
Ove:

"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra...
Jos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se
tuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä
hyväkseni..."

"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka
vastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä
jotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja
hän käsittää kohta kaikki."

"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne
voittaakseni..."

"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte
palauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette
tulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä
asiassa omaatuntoanne keventää."

Hetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut
nyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle
nuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan.
Voisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi
taistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita
kuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen
tapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun
kerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen
ahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa,
ryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei
saattaisi oikeiksi myöntää.

Herra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen
jätti Niilo Sture vankilan.



VII.

Sulhanen.


Niilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä
oikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia.
Mutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä
kuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata
takaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän
puuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit
sulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki
katua pitkin asuntoonsa.

Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin,
joilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut
puotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat
häntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka
seisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain,
herättivät hänen huomiotansa.

He puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan
selvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä
ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja
tarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.

"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?" kysyi silloin asepalvelija
ujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut
miehen nimen.

"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät,
Niilo herra... Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin
perää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä,
mutta joutuikin alakynteen..."

Enempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.

"Hollinger!" huudahti hän.

"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni", vastasi asepalvelija leveä,
hyväntahtoinen hymy huulillaan.

"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!"
virkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:

"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani
yhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan ... tarkoitan,
nähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi
pitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää
tulevan... Ja marskin sisar ... marskin sisar, tuo nuori jalo
neitonen..."

Hänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka
ulkopuolella he seisoivat.

    Kerran yleni Ruotsissa ruusunen,
    Ken hänen petti, petti Kristuksen,
    Se ruusutarhass' kasvanut oli.

Se oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran
kuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi
liikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti
häneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri
silloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta
laulaja jatkoi:

    Oli marski väsynyt taisteluun,
    Hän halusi lepoon siunattuun,
    Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon:
    "Nyt tahdon mennä mä nukkumaan
    Suhun miehistäni luotan vaan
    Olet rakkaampi muita sä mulle."

Hollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija
näytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen,
kuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja
tahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. --
Isänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi
ikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se
oli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli
yksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua
nimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se
julistikin, -- rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat
eläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa
ja jalossa rohkeudessa.

Mutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:

    Pään halkaisi hältä hän kokonaan,
    Se isku oli turma Ruotsinmaan,
    Kas sellaisen palkan konnalta saa.
    Kuin Juudas Herransa ennen möi,
    Niin möi myös Jösse kun marskin löi.
    Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.

Sitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:

    Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa:
    "Herra suojaa murhalta meidän maa,
    Isä, Poika ja Henki pyhä,
    Hän suojatkoon maatamme yhä!"

"Amen!" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.

"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan
veisi...! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan,
tuleekin hautajaiset sen asemasta kuin..."

"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa
oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin
Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan
päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin
oman ja setänsä lupauksen mukaan.

Mies elvytti nyt hänen muistoaan.

"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan
häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"

"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomautti
Niilo.

"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo
herra... Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy
vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen, on poissa, nyt..."

"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.

"Niin, aivan niin ... joka mies sen linnassa tietää... Mutta niin
varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte
luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä... Minä ja
moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään
vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen
onni..."

"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger... Mitä rohkenet puhua?" huudahti
Niilo peljästyneenä.

Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä,
mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä
sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala
teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus
tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"

"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi
sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka
avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian
vapaan vallan sydämensä tunteille.

Mutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.

"Täällä sisällä", virkkoi hän, "on mies, joka mielellään tahtoisi tulla
teidän palvelukseenne... Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille
jo ennestäänkin tuttu."

"Ja kuka on hän...?"

"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja... Hänen herransa elää nyt
kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta
Eerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt
matkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen."

Ties kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs
kuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi
huutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti
kunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea
hänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.

Asepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta,
sitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen
kanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas
valmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli
morsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli
sulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle
kuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita
Kaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne
tänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo
niin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.

Niissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan
huomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet
ristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin
askeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin
vastalle.

"Oletteko hakenut minua?" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.

"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi", selitti munkki, "sentähden en
voinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin
tavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin
majataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon,
ettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä
kannalla asianne vangin kanssa ovat..."

"En suinkaan, hurskas isä", keskeytti Niilo ystävällisesti, "aivan
mielelläni sen teille ilmoitan ... mutta astukaamme ensin huoneeseen!
Täällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!"

Niin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen
komean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten
kaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja
järjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että
vaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin
tällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.

Sittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän
liedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:

"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me
erosimme ystävinä."

"Oletteko aivan varma siitä, ritari", kysyi munkki ja äänestä voi
päättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, "ettehän
vain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä
pettää itseänne?"

"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri
tähän seikkaan!" huomautti Niilo.

"Aivan, oikein, niin teenkin!" vastasi munkki. "Ja te saatatte minut
onnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu
Ove Laurinpojan ystävyydestä."

"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan
partaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa
aivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän
kokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt."

"Hm!" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä
ikäänkuin itsestään ristiin.

"Mutta Ove herralla", jatkoi Niilo, "ei ole sellainen luonne, että hän
järkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä
puhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa...
Joka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt."

"Mitä sitten puhutaan...?" kysyi munkki totisena.

"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta
kuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove
herran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti ... neiti Briita
Kaarlontyttären kanssa... Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä
puheessa perää!"

"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!"

"No silloin", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan,
"silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta."

"Hänen onnensa on siis teille kallis?" kysyi munkki hymyillen.

Niilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää
puhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran
välillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen,
ainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten
oli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:

"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö... Tahdotteko suostua
tapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille."

Niilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin
sydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän
heti taas itsensä.

"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää... Mutta
pyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun
viimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla... Vähän voitamme
me sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme..."

"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!" keskeytti munkki.
"Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on,
sanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö
luostariin vai ei... Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset
jäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut
siihen... Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen
pyyntöönsä eli ei."

"Olkoon menneeksi!" huudahti Niilo, "minä tahdon tavata hänet itse
kuninkaan läsnäollessa."

"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina... Erland vanhus tulee
hakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo."

Nämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui
jättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan
huoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel
toisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita
poskiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän
turhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.

Hänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen
kasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto
siitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle.
Hänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki
hänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa
taaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo
puhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne,
jossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.

Hän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen
sielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja
uljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija,
joka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan
kohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi
hiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään
neitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi
raukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta
kun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen,
astui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että
munkki halusi puhella hänen kanssaan.

Briita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki
odotti häntä.

"Oletteko tavannut ritaria", kysyi hän, "ja minkä vastauksen hän antoi
minun pyyntööni?"

"Hän on tuossa paikassa täällä!" ilmoitti munkki.

Neitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin
kauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta,
mutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä
oli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä
kohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen,
jollaiseksi se oli tuleva, -- mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen
onnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä,
niinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään,
mutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.

Hän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa
kohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu
muistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron
viime hetkeä.

Ja katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys
näytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja
hautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena
katosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja
epäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen
päälaelle.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!" virkkoi hän ja hänen äänensä oli
hellä ja kätensä vapisi. "Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin
kuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen."

Neitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin
päähineen alta esiin.

"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin
luulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa."

"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?" tutki Briita.

"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy
hitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me
olemme kuitenkin löytäneet sen hitusen... Jos se on oikeaa ja puhdasta,
niin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne
sydämen lopultakin heltyä... Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä
meidän hankkeillemme esteeksi..."

"Mitä sitten?" kysyi Briita.

"Tätä pelkään!" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli Ove
Laurinpojalle jättänyt.

Briita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen
kuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin
saadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.

"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan", selitti munkki, "ja
kehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on
luvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä
sitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin
puuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei
sitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle
tämän tikarin... Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa."

"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?"

"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää
kuoleman."

"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista,
joita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi
mitään ... ei mitään?"

"Ei mitään... hänellä ei ole aavistustakaan!"

Väristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea
sitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen
hyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä
ja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.

Kuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu
ritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa
arkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli
tarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi
valtaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa
tavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus
ja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.

Osa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita
odotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.

Neito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään,
ikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi
arvoituksen.

"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?" kysyi hän vihdoin. "Eikö
teidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian
kanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove
herraan...!"

Munkki ei vastannut.

"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava
minut?" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: "niin, niin, minä
teen sen... Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka
tässä aseessa saattaa piillä!... Minä vien tikarin kuninkaalle.
Seuratkaa minua, hurskas isä ... luulen, että hetki on käsissä."

Hän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun
neito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:

"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti... Minä olen näet
muualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun
siunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!"

Ne sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti
munkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni,
avasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen
edessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.

Kamari, jossa kuningas asusti, oli suuri kolmi-ikkunainen huone, jossa
ikkunain edessä riippuivat raskaat uutimet samanväriset kuin
kallisarvoiset seinätapeetitkin. Kun Briita astui sisään kuninkaan
luo, oli Niilo Sture jo saapunut ja kuningas, joka nähtävästi
vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän kohtaukseen, antoi
merkin vanhalle uskolliselle palvelijalleen Erlandille, että saattaisi
odottavan ritarin sisään.

Heti senjälkeen astuikin Niilo huoneeseen.

Hän tervehti kunnioittavasti kuningasta, jonka kasvojen väri ritarin
nähdessään huomattavasti muuttui. Mutta neitosen kasvot tulivat ensin
hehkuvan punaisiksi ja sitten niin vaaleiksi kuin lumi, samalla kun
kauniit silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.

Kuninkaan katse kääntyi ritarista neitoon ja siinä pisti hänen
silmäänsä yhtäkkiä tikari, jota neitonen piti kädessään, muistamatta
enää antaa sitä kuninkaalle. Mutta kuningas tunsi heti entisen
kalleutensa ja hänen huomionsa näytti niin kokonaan kiintyvän siihen,
että hän vallan sen tähden unhotti sekä Briitan että Niilon.

Myös Niilo Stureen teki tikari valtaavan vaikutuksen, ei kuitenkaan
sellaista, kuin kuninkaaseen, joka koko sielullaan näytti kiintyvän
sitä katselemaan. Päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut olla
kaukana poissa. Se oli aivan vasten Niilon luontoa, että hänen piti
olla läsnä tikaria kuninkaalle jätettäessä, varsinkin kun hän nyt
huomasi, kuinka elävästi kuningas vielä muisti sen ja sen tapauksen,
jonka pakottamana hän oli siitä luopunut.

"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?" kysyi kuningas
kiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti.
"Mistä olet sen saanut?"

"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!"
vastasi Briita.

"Ove Laurinpoikako!" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.
Samassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, "Ove
Laurinpoika!"

Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla
oman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä
vaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo
seurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin
värähdystä kuninkaan kasvoissa.;

Sillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja
huolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein
tahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli
omistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se
todella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti
ovelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja
kuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti
vapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.

Kului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas
ei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat
huoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät
tahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä
viereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi
sisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.

"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra", virkkoi kuningas mitä
hyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, "te voitte
pyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen
saatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin
päivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!"

Tämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja
sanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto.
Ihmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään
vastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa,
yht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän
on silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja
kurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja
uudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta
ilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät
päätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin
aamusumu onnen nousevan auringon tieltä.

Ove herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei
voinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka
suurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa,
johon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä
oli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.

"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?" huusi hän, "olenko
todella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne...?"

"On, on, totta se on", vastasi kuningas, "jos se vain minun vallassani
on, tahdon tehdä teidät niin onnelliseksi kuin mahdollista, urhoollinen
ritari!"

Ihastuksen vallassa tarttui Ove kuninkaan käteen kiinni ja suuteli
sitä. Mutta kuningas levitti kätensä ja syleili häntä.

"Siitä olen teihin loukkautunut", virkkoi kuningas, "ettette ennen ole
minulle salaisuuttanne ilmaissut. Te voitte huomata, etten ole
unhottanut sitä päivää vielä ja kuinka tukalassa asemassa silloin olin,
kun musta ritari tuli ja tarjosi minulle hevosensa... Jumala paratkoon,
kun ajattelen sitä, ystäväni ... minä olisin silloin voinut tehdä teon,
jota ikuisesti olisin saanut katua..."

Kuningas tarttui oikealla kädellään ritarin käteen kiinni, laski
vasemman hänen olkapäälleen ja katsoi häntä lämpimästi ja
sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Ove herran onni yhtäkkiä alkanut
polttaa häntä. Hän loi silmänsä maahan ja varjo levisi hänen
kasvoilleen. Kuninkaaltakaan ei se jäänyt huomaamatta, mutta hän piti
sitä vain hienotunteisuudesta johtuneena, jonka täytyi katsoa
pääpiirteeksi tuon urhokkaan ritarin luonteessa. Hän kiirehti sentähden
lisäämään:

"Joutuun, joutuun, jalo ritari ... morsian ja vihkituoli odottavat ja
hääsalissa ovat jo koolla Ruotsin valtakunnan mahtavimmat herrat ja
miehet valmiina todistamaan teidän ja minun onneani. Tulkaa, tahdon
itse antaa teille sulhaspukunne!"

Kuningas otti Ove herraa kädestä kiinni ja astui ovea kohti.

Oven vieressä seisoi Niilo Sture, yleväryhtisenä ja vaaleana ja mitä
syvin suru kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan. Hänen silmänsä
tarkastelivat Ove herraa ja sellainen voima oli siinä katseessa, että
tuo onnellinen sulhanen säpsähti, pysähtyi ja kasvonsa tulivat kalman
kalpeiksi. Sanat, joita tällä hetkellä ei olisi voinut odottaa hänen
suustaan, näyttivät pyörivän jo hänen kielellään, saavan elämän ja
kuolevan taas, samassa kun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Mutta
ikäänkuin temmatakseen itsensä irti siitä lumouksesta, johon Niilo
Sturen tyyni, syyttävä katse oli hänet saattanut, otti hän yht'äkkiä
askeleen ovea kohti ja vei pikemmin kuninkaan mukanaan kuin
päinvastoin.

Mutta Briitalta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta. Päästyään ensi
hämmästyksestään ja tarkastellessaan sitten pakollisen sulhasensa
käytöstä, kun kuningas kiitti häntä pelastuksestaan, tuli se ajatus
yhtäkkiä niinkuin leimaus hänen mieleensä, että joku toinen kuin Ove
Laurinpoika oli tehnyt tuon urotyön. Ja nähdessään sitten Niilo Sturen
katseen, kun Ove meni hänen ohitsensa, muuttui se aavistus hänessä
varmuudeksi.

"Niilo!" huudahti hän, sittenkun olivat jääneet kahden kesken, ja
samassa riensi hän jo hänen luokseen ja tarttui innostuksen hurmaamana
hänen käteensä kiinni. "Niilo, sinä olet pelastanut kuninkaan hengen."

Niilo aikoi poistua vastaamatta, mutta tyttö ei päästänytkään häntä
niin helpolla.

"Pyydän sinua rakkauteni nimessä, Niilo ... sano, enkö ole oikeassa...?
Sinä olet se musta ritari, joka pelastit korkean lankoni hengen ja sait
häneltä tikarin muistoksi ... sano, sano!"

"Älä kysele minulta sellaisia, Briita, pyydän sinulta sitä", lausui
Niilo, "se on salaisuus, jota minä en saa ilmaista kellenkään, en edes
sinulle... Kuinka voit muuten uskoa, että Ove Laurinpoika..."

"Ove Laurinpoika on ja pysyy aina kaltaisenaan!" virkkoi Briita
innokkaana. "Hän on saanut tuon kallisarvoisen tikarin sinulta, siitä
olen varma... Se käy minulle nyt yhä selvemmäksi! Pyhä Jumalan äiti,
Niilo, jos asia olisi, niinkuin sydämeni sanoo sen olevan."

"Ja mitä sitten, jos se niin olisi?" kysyi Niilo.

Briita oli tällä hetkellä aivan samannäköinen, kuin naispappi tai
ennustajatar, joka yhtäkkiä on käsittänyt jumalallisen totuuden ja
värisee vielä sen synnyttämästä mielenliikutuksesta.

Mitään vastausta ei hän vielä kuitenkaan ehtinyt antaa viime
kysymykseen. Palvelija näet astui sisään ja ilmoitti, että hänen
morsiusneitonsa odottivat häntä puetettavaksi.



VIII.

Häät.


Kun Ove herra jätti kuninkaan laittaakseen niinkuin tämäkin valmiiksi
itsensä lähestyvää juhlallisuutta varten, kulki hän vielä niinkuin
unessa. Vankeus, kuolema, äkillinen vapautus ja ennen kaikkia onni,
joka hymyili häntä vastaan, hänen toiveittensa päämäärä, joka nyt
häilyi hänen edessään, niinkuin ihmeen ihana kukkanen tarjoten vartensa
katkaistavaksi, -- kaikki se kulki nyt hänen sielunsa silmäin ohitse
väriloistossa, joka huikaisi ja huumasi häntä. Sieltä täältä pisti
tosin tikarinterä esiin ja sen takaa tarkasteli häntä pari tyyntä,
surullista silmää, mutta silloin heittäytyi hän aina arkana sivuun ja
syöksyi siihen ilon huumaavaan pauhuun, jonka täytetyt toiveet tuovat
mukanaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei ajatella mitään muuta, hän oli
niinkuin harhaan joutunut perhonen, joka lekuttelee vielä tulen
ympärillä, vaikka se jo on tarttunut hänen siipiinsä.

Tässä mielentilassa meni hän ulos linnasta. Hän ei ollut ehtinyt vielä
monta askelta, kun kohtasi hengellisen herran, joka pysähtyi ja
mainitsi häntä nimeltä. Ove herra katsahti ylös. Siinä seisoi kaniikki
Helmich hänen edessään. Tämä oli tullut Jöns arkkipiispan seurassa
kaupunkiin ja oli juuri nyt etsimässä päivän sankaria, tulevaa
sulhasta.

Ove herra kysyi, minkätähden häntä etsittiin, mutta kaniikki antoi
hänelle vain salaperäisen viittauksen ja sanoi:

"Mustainveljesten luostarissa, siellä saatte tietää kaikki!"

Ja niin suuntasivat he askeleensa mustainveljesten luostariin.

Siellä asusti Jöns arkkipiispa. Ja siellä vilisi myöskin kaikki paikat
täynnä komeasti puettuja asepalvelijoita, munkkeja, prelaatteja ja
ritareja. Nämät viimeksimainitut varsinkin esiintyivät peräti
loistavissa puvuissa, ritariketjut rinnoillaan ja kallisarvoiset kaaput
yllään, jotka olivat vuoratut soopelin ja mäyrän nahalla. Niitä kulki
yhtä mittaa joko luostariin sisälle tai taas ulos sieltä. Kaniikki vei
Ove herran erääseen syrjähuoneeseen ja täällä selvitti hän hänelle
tavallisella varovaisella tavallaan, mitä oli tekeillä sekä mitä hän
nyt Ovelta vaati korvaukseksi siitä voimakkaasta avusta, jota
arkkipiispalta päämääräänsä tavotellessaan oli saanut.

Kysymyksessä ei ollut mikään sen vähempi asia kuin itse salaliitto
kuningasta vastaan. Ja Ove Laurinpojalle oli uskottu kunniakkain toimi
koko yrityksessä. Hänestä näet oli tuleva kuninkaan murhaaja.

"Mitä siihen sanotte?" kysyi kaniikki lopulta äänellä, joka osoitti,
ettei hän mitään vastustusta odottanut ja että hän teki tuon
kysymyksensä vain ikäänkuin vanhan tottumuksen mukaan.

Ove Laurinpoika viivytteli kuitenkin ennenkuin vastasi. Taulu, joka nyt
avautui hänen silmiensä eteen, oli aivan vastainen sille, joka tähän
asti oli hänen onnekkaassa mielessään välkkynyt. Hän oli vaeltanut
ihanassa lehdossa kaunisten kukkain keskellä ja hengittänyt niitten
suloista tuoksua sisäänsä ja nyt hiipi yhtäkkiä musta haamu hänen
eedeniinsä ja lausui: kaikki tämä on vain petosta, varjoa ja turhuutta!
Ainoastaan sillä ehdolla, että vuodatat verta, voi se tulla
todelliseksi. Kaikki muuttui sysimustaksi hänen ympärillään, synkän ja
kylmän koleaksi, ja turhaan tähysteli hän tähteä, joka olisi valaissut
hänen tietään. Silloin tuli yhtäkkiä kaksi tähteä näkyviin. Ne
kimaltelivat häntä kohti niinkuin kaksi silmää, mutta niissä kuvastui
syvä, kalvaava suru. Hän huomasi sen ikäänkuin hienon harson läpitse,
joka oli kyyneleistä kudottu. Ihmeellistä kyllä olivat nämät silmät
ainoat, jotka jäivät jälelle, kun kaikki se ihana lumous, joka oli
huumannut häntä, katosi ja häipyi pimeään. Mutta nyt vaikuttivat ne
myös häneen sellaisella voimalla, jota hän ei olisi uskonut niillä
olevankaan. Hän ei kuitenkaan nyt enää väistynyt arkana niiden tieltä,
vaan katsoi säikkymättä niihin ja tahtoi myös totella niiden antamaa
kehotusta.

Hänen koko sisäisessä maailmassaan tapahtui äkillinen muutos, eli
oikeammin sanoen, se ilkeä ja inhottava tuuma, joka paljastettiin
hänelle, sai hänen luomaan silmänsä omaan itseensä. Ja hän kauhistui
nyt niitä ajatuksia, jotka vankeudesta päästyä olivat hänen mielensä
saastuttanet ja muodostuneet siksi rakennukseksi, joka nyt rymisten
kaatui maahan. Hän heräsi ikäänkuin unesta, lumous hävisi ja hänen
parempi puolensa sai taas hänessä vallan.

"Mitä ajattelette, Ove herra?" kysyi vihdoin kaniikki, jonka mielestä
vastaus alkoi viipyä arveluttavan kauan. "Onko teillä ehkä jotain sitä
vastaan, mitä tässä olen puhunut?"

"On minulla!" vastasi Ove päättävällä äänellä.

"Ja mitä se sitten olisi?"

"Te olette erehtynyt minun suhteeni ... minä en sellaista tekoa koskaan
ota toimittaakseni!"

"Ha-ha-haa!" nauroi Helmich, "mikä on nyt näin yhtäkkiä mielenne
muuttanut? -- Onko selvä järki jo niin kokonaan hyljännyt teidät...?
Vai olisitteko todella unhottanut, ettei teillä tässä asiassa ole
valitsemisen varaa! Teidän täytyy ottaa tämä työ tehdäksenne taikka
taas kuolla ... siinä kaikki, mitä tahdon sanoa teille."

Kaniikki ei ehtinyt puhua enempää, sillä herra Krister Pentinpoika
astui sisään ja heti hänen jälkeensä pari muuta herraa. He eivät
puhuneet sanaakaan, mutta tervehtivät erittäin tuttavallisesti Ove
herraa. Vähän senjälkeen tuli vielä pari ritaria ja lopuksi herra
Taavetti Pentinpoika. Jokainen heistä näytti olevan siinä luulossa,
että Ove Laurinpoika oli sielultaan ja ruumiiltaan heidän miehiään ja
siksi ei kukaan salannutkaan häneltä, mitä tekeillä oli.

Kuningas oli hääjuhlallisuuksien kestäessä murhattava. Oxenstjernan
veljesten ja sulhasen oli yhdessä pantava se työ toimeen ja tarkoin
määriteltiin siinä jo, kuinka kaikki oli käyvä.

Ove Laurinpoika istui äänetönnä. Hänen kielensä oli kuin halvattu.
Mutta jota enemmän hän kuuli ja jota tarkemmin hän itsekseen asiaa
mietti, sitä voimakkaammin pääsivät paremmat taipumukset hänessä
valtaan. Hän näki nuo surulliset silmät edessään ja ne olivat nyt
hänelle samanarvoiset, kuin tähdet harhaanjoutuneelle purjehtijalle.

Kun kaikki siinä juuri paraillaan solvasi tuota vihattua kuningasta
toinen toistaan ilkeämmillä syytöksillä, avautui ovi äkisti ja
arkkipiispa astui sisään.

Hän oli kylmän ja jäykän näköinen, niinkuin tavallisesti aina, ja kun
hänen silmänsä kulkivat tutkien ympäri salia, levisi ikäänkuin
talvipakkanen hänestä huoneesen. Hän kysyi, mistä keskusteltiin ja
herra Krister Pentinpoika vastasi:

"Me olemme nyt ajaneet tahtomme läpi. -- Kaikki ovat yksimielisiä
siitä, että päätös on pantava toimeen ja että tuon jumalattoman
kuninkaan siivet ovat katkaistavat... Ja se on tapahtuva nyt ... nyt
juuri keskellä hääiloja!"

Arkkipiispa punnitsi hetken aikaa veljensä sanoja, ennenkuin vastasi.

"Mitä päämäärään tulee, ei meillä luullakseni siitä ole kuin yksi
ajatus, minulla ja teillä kaikilla, jotka olette täällä koolla",
virkkoi hän, "mutta millä tavoin aiotte panna tuumanne toimeen, siitä
ette vielä ole minulle mitään puhuneet."

"Aivan yksinkertaisella tavalla", selitti Krister herra, "mitä suorempi
tie, sitä parempi... Täällä on monta miekkaa, jotka kaikki kyllä
helposti löytävät tien kuninkaan sydämeen."

Taas syntyi hiljaisuus ja kaikkein katseet tähystelivät arkkipiispaa,
jonka silmissä liekehti kamala tuli.

"Ei!" huudahti hän vihdoin innokkaammin kuin häneltä olisi voinut
odottaakaan, "sellaiset keinot eivät kelpaa. Miekka on kyllä ratkaiseva
asian, mutta toisella hetkellä ja toisella tavalla..."

"Vähän ne sellaiset syyt siltä mahtavat asiaan vaikuttaa", keskeytti
Taavetti herra kovalla äänellä.

Arkkipiispa suuntasi rohkeaan veljeensä katseen, joka sai tämän luomaan
ylpeät silmänsä maahan.

"Ei!" huudahti hän sitten ääntään korottaen, "sellaista ei saa
tapahtua. Me olemme tulleet tänne vierasystävyyttä nauttimaan, sitä ei
saa loukata. Kuningas on meidän isäntämme ja me hänen vieraitaan...
Minä en ainakaan tahdo, että itseäni tai jotain puoluelaisistani
syytettäisiin siitä, että he kuninkaan vieraina ollessaan olisivat
väijyneet hänen henkeään... Jättäkää siis sellaiset ajatukset
mielestänne! Se päivä ei ole muutenkaan enää kaukana, jolloin te olette
tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii
ritareille!"

Arkkipiispan sanojen vaikutus oli ratkaiseva. Jokainen läsnäolevista
tiesi näet aivan hyvin, etteivät he hankkeillaan saisi mitään aikaan,
ellei arkkipiispa joko välillisesti tai välittömästi auttaisi heitä.

"Ja sentähden, hyvät herrat ja ritarit", lisäsi arkkipiispa, "on minun
mielipiteeni se, että me nyt eroamme. Kun hetki on lyönyt, jolloin
miekat ovat paljastettavat, saatte te siitä minulta tiedon...! Nyt vain
häihin!"

Hän viittasi kädellään, tervehti joka taholle ja poistui huoneesta.
Myös muut herrat alkoivat tehdä lähtöä jättäen salin toinen toisensa
perään. Viimeisinä poistuivat arkkipiispan molemmat veljet. Niin olivat
lopulta kaniikki Helmich ja Ove herra taas aivan kahden huoneessa.
Mutta kaniikilla ei ollut nyt enää mitään puhuttavaa ja Ove herra
puolestaan ei millään ehdolla tahtonut enää keskusteluun sekaantua.
Siksi poistui hän myös heti, vaikka hitain askelin, mustainveljesten
luostarista. Kulkiessaan pitkää luostarikäytävää ulos, kuuli hän
munkkien kokoushuoneesta juhlallisen messun säveleet. Ja hän nojasi
siinä tulikuuman päänsä muuria vasten ja sulki silmänsä laulun säveleen
yhä väreillessä hänen korvissaan.

Mutta äkisti havahtui hän tuskastaan ja hänen silmänsä välähtivät. Hän
painoi höyhentöyhtöisen lakin lujemmin päähänsä ja riensi päättävin
askelin ulos luostarista. Portille pysähtyi hän hetkiseksi ja katsahti
nopeasti ympärilleen. Vähäsen matkan päässä hänestä seisoi erästä
pilaria vasten nojaten kookas harmaamunkki kädet ristissä rinnoilla.
Hän näytti tahtovan katsoa nuorukaisen sydämeen, niin herkeämättä
seurasi hän silmillään tätä. -- Munkin näkö sai Oven rinnassa vielä
vahvistumaan ja lujittumaan sen päätöksen, jonka hän viimeisten hetkien
kuluessa oli tehnyt.

Hän kiirehti rientoaskelin Isolle torille ja sieltä Isonkirkon ja
neuvoshuoneen välistä katua pitkin linnaan. Munkki seurasi häntä hitain
askelin. Linnanpihalla ei hän kuitenkaan enää voinut Ove herraa
seurata, vaan meni linnantupaan ja sieltä ylös ritariluhtiin.

Häävieraat alkoivat kokoutua. Joukko ritareja käveli jo edestakaisin
luhtisillalla ja alhaalla linnanpihalla seisoi asepalvelijajoukko
toisensa vieressä. Munkki kääntyi pimeään sivukäytävään, jossa
yksinäinen asepalvelija seisoi vahtina.

Hän kuiskasi jotain miehen korvaan ja tämä vastasi. Mutta samassa
kuului kiivaitten askelten ääniä toisesta päästä käytävää, jossa
naisten huone sijaitsi sekä ne huoneet, jotka olivat kuuluneet Kaarina
kuningattarelle. Askeleet lähenivät ja ennen pitkää tuli pimeästä
näkyviin Ove Laurinpojan kalmankalpeat kasvot.

"Oletko nähnyt kuningasta, mies?" kysyi hän läähättävällä äänellä.

"En!" vastasi vahtin

"Kautta Jumalan kuoleman, minulle sanottiin, että hän on mennyt
kuningatar vainajan huoneisiin ... minun täytyy välttämättä tavata
hänet... Sehän se on tuo perällä oleva huone, jossa kuningatar kuoli ja
jossa kuningas tapaa käydä rukoilemassa... Mutta siellä ei häntä ole.
Minä olen koputtanut ovelle, ei hän ainakaan päästä minua sisään..."

Mies raukka oli aivan epätoivoissaan. Hän löi kädellään otsaansa ja
näytti punnitsevan asemaansa, sikäli kuin riehuvat ajatuksensa sen
hänelle sallivat.

"Niin kauan kuin kuningas viipyy kuningatar vainajan huoneessa, ei
kukaan pääse sinne sisään!" selitti mies jyrkällä äänellä.

Sanat eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän mitään vaikutusta Ove
herraan. Munkki seisoi vähän edempänä muurin vieressä ja katseli nyt
niinkuin luostarin portillakin herkeämättä ritaria. Hetken siinä niin
seisottuaan havahtui tämä taas yht'äkkiä mietteistään.

"Nyt tiedän, mitä teen!" huudahti hän ja riensi sitten munkin ohitse
ritariluhtiin sekä sieltä käveleväin herrain ohitse luhtisillalle ja
kiertorappusia alas linnanpihalle.

Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Yksi ja toinen riensi hänen
peräänsäkin ja kutsui häntä takaisin, mutta hän ei sitä kuullut.

"Se oli sulhanen!" kuiskailtiin joukossa.

Vähän aikaa senjälkeen tuli kuninkaan kamaripalvelija, nuori Sten
herra, kävellen yli linnanpihan ja suuntasi kulkunsa luhdinrappusia
kohti. Hän oli täydessä hääpuvussa ja lyhyt, vaaleansininen viitta
heilui upeana hänen vasemmalla olkapäällään. Mutta häämielellä ei hän
siltä näyttänyt olevan, sillä valkoisen kypäräntöyhdön alta säihkyivät
hänen silmänsä synkkinä ja uhkaavina. Kun hän oli saapunut
luhtisillalle, keräytyivät ritarit heti hänen ympärilleen ja kyselivät
häneltä, oliko hän tavannut sulhasta.

"Olen!" vastasi Steen melkein äkäisesti, "hän sai minulta miehen, joka
lähti opastamaan häntä Niilo Sturen asunnolle!"

"Niilo Sturen!" melusivat ritarit. "Sulhanen on mennyt Niilo Sturen
luo!"

Mutta Steen Sture jätti ihmettelevät ritarit siihen ja meni
ritariluhdin kautta pimeään käytävään, jossa tuo yksinäinen vahtimies
seisoi. Juuri kun saapui sinne, kuuli hän niinkuin olisi joku salaovi
muurissa avattu ja suljettu taas.

"Mitä se oli?" kysyi hän mieheltä.

Mutta tämä ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Munkki vain oli
hävinnyt. Steen herra tutki levottomana käytävän päästä päähän. Äkisti
pysähtyi hän. Hän kuuli uudelleen ovea avattavan ja samassa huomasi hän
valon loisteen käytävän päästä. Mutta nyt ei hän enää ollut levoton
eikä hänen myöskään nyt enää tarvinnut miehelle mitään kysymystä tehdä.
Kuninkaan korkea haamu häämötti näet sieltä tulen loisteesta esiin.
Mutta niin suorana, niin levollisen ja majesteetillisen näköisenä kuin
kuningas nyt oli, ei Steen muistanut häntä hyvään aikaan nähneensä, ei
senjälkeen kun hän marskina vallitsi Viipurin linnassa. Se voi
kuitenkin olla näköhairauskin tai oli se vain ohimenevä ilmaus siitä
sisällisestä rauhasta, jonka rukous kuninkaan rinnassa oli synnyttänyt.

Steen herra riensi hänen luokseen ja pysähtyi kunnioittavasti kuninkaan
viereen juuri kun tämä sulki rukoushuoneen oven. Hän kuuli siinä
kuninkaan huokaavan. Mutta se ei ollut sellainen huokaus, jonka huoli
ja levottomuus pusertaa ihmisrinnasta esiin, vaan oli se enemmän
helpotuksen huokaus kunnialla kestetyn vaikean hetken jälkeen.

Ja niin todella olikin asianlaita. Kun kuningas astui pimeästä esiin
ritariluhtiin, johon yhä enemmän herroja oli kokoutunut, oli hänen
kauniilla, vaikka nyt jo vuosien rypistämillä kasvoillaan yhä vielä
sama sisällistä rauhaa kuvastava ilme. Sellaista hymyä ei Kaarlo
kuninkaan kasvoilla oltu pitkiin aikoihin nähty.

Kuningas kulki kevein askelin kumartelevan ritarijoukon ohitse ja
ohjasi askeleensa samalle suunnalle kuin sulhanenkin, ainoastaan
kamaripalvelija seurassaan.

Ritarit sitä kovasti ihmettelivät. Ja heidän kummastuksensa vielä
kohosi, kun vähän senjälkeen eräs palvelija, jolta he asiaa utelivat,
ilmoitti kuninkaan menneen herra Niilo Sturen luokse.

Mutta synkässä holvikäytävässä kuuli yksinäinen vahtimies taas oven
narinan, kun se avattiin ja suljettiin, ja miehen viereen ilmautui heti
senjälkeen tuo kookas munkki. Nyt oli hänen päähineensä niskaan
valunut, joten asemies selvästi erotti rumat, arpiset kasvot, joista
pari rehellistä, älykästä ja sydämellistä silmää tähysteli häntä.

"Nyt on Kaarina kuningatar voittanut!" virkkoi munkki loistavin silmin
ja laski samassa kätensä asepalvelijan olkapäälle sekä asetti suunsa
ihan tämän korvan viereen, "kuningas on luopunut kaulaketjusta!"

Mies katseli hetkisen epäillen munkkia, mutta sitten kirkastuivat
hänenkin kasvonsa ja hän nyökäytti vallan tyytyväisenä päätään.

"Jumala paratkoon, kunpa hän olisi teidän neuvoanne noudattaen jo
ennemmin hyljännyt tuon lemmonkalun", virkkoi hän jurosti.

Mutta munkki veti päähineen taas kasvojensa eteen ja riensi pois
linnasta samaa tietä kuin kuningaskin.

       *       *       *       *       *

Mieli mustana oli Niilo Sture jättänyt linnan, paeten sitä iloa, joka
siellä kuninkaan valitsemaa sulhasta odotti. Häävalmistukset
synnyttivät hänessä vain tuskaa ja koko linna tuntui hänestä suurelta
haudalta, joka ennen pitkää oli synkkään syliinsä kätkevä hänen
viimeisenkin ilonsa ja onnensa tässä maailmassa. Kamala epätoivo
raateli hänen sydäntänsä kun hän raskain askelin kulki katua eteenpäin
ja mielikuvituksessaan näki hän jo kauniin morsiamensa kuoleman uhrina
tai mikä oli vielä sitäkin kauheampaa, -- toisen omana.

Päästyään kotiin istahti hän penkille ikkunansyvennykseen ja antoi
ajatustensa lentää. Onnensa lyhyt taru kulki siinä hänen silmiensä
ohitse. Kuva kuvan perään sukelsi mieleen, valoisat ensin, sitten
sumeat, lopulta synkän synkät. Ja hurja tuli alkoi palaa hänen
silmissään, mitä lähemmäksi hän ajatuksissaan tuli sitä aikaa, jota
paraillaan eli. Hänen kätensä menivät nyrkkiin ja huulensa puristuivat
yhteen. Mutta näytti niinkuin olisi hän itsekin hävennyt voimatonta
vihaansa, sillä heti taas hillitsi hän mielensä ja sielunsa vihlovat
epäsoinnut hävisivät huokaukseen ja surumielisen hymyn varjoon.

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut edes niitä
kiirehtiviä askeleita, jotka yhä lähenivät hänen asuntoansa. Vasta kun
ovi avautui ja kalpea, hengästynyt ja vielä enemmän sortuneen näköinen
mies, kuin hän itse olikaan, syöksähti sisään, vasta silloin havahtui
hän unelmistaan. Tulija oli herra Ove Laurinpoika.

"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt, kun ne sallivat
minun löytää teidät, Niilo herra!" huudahti hän. Hän oli vallan
kiihtynyt. Ja selvästi voi huomata, että hän ainoastaan mitä
ankarimmilla ponnistuksilla pysyi seisaallaan.

"Herra Ove Laurinpoika!" virkkoi Niilo ja nousi istuimeltaan,
"etsittekö minua?"

"Kyllä, teitä juuri etsin... Seuratkaa minua heti... Joka silmänräpäys
on nyt kallis!"

"Mihin sitten tahdotte viedä minut...?" kysyi Niilo hämmästyneenä.

Hän jäi seisomaan paikalleen ikkunansyvennykseen, joka sijaitsi
vasemmalla seinällä ovesta, ja Ove herra astui hänen luokseen.

"Älkää kyselkö minulta, Niilo herra!" sanoi hän, "nyt tahdon minä vain
yksin toimia. Sitten vasta kun te olette nähnyt tekoni, sitten vasta
tahdon puhua. Sitten saatte te myöskin vapaasti ottaa hengen minulta...
Mutta nyt seuraatte te vain minua... Meidän täytyy mennä kuninkaan
luokse."

Niilo alkoi aavistaa, mitä tuon kiihottuneen miehen mielessä liikkui.
Mutta hän ei voinut siltä käsittää, miksi hänen itsensä juuri piti
seurata häntä kuninkaan luo. Siksi kysyikin hän, tahtoiko Ove herra
viedä hänet kuninkaan luokse sentähden, että hänen läsnäollessaan voisi
ilmoittaa tälle salaisuuden, joka oli tikariin kätkettynä, ja siten
ehkä saada hänen kohtalonsa muuttumaan. Jos se oli tarkoituksena,
kieltäytyi hän jyrkästi seuraamasta. Tämän kuullessaan tuli Ove herra
epätoivoa täyteen. Ja Niilon täytyi vetäytyä niin syvälle
ikkunasyvennykseen kuin pääsi tunkeilevan Ove herran ahdistamana.

Silloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi
sitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.

"Niin tietäkää siis", virkkoi Ove lopulta, "että minä aion sanoa
kuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun
kuolleena teidän jalkainne juureen...! Kuninkaan täytyy saada tietää,
kuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia
tuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille
uskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan..."

Niilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota
kiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:

"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa
valmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee
täällä muuten häät ilman sulhasta... Kaiken tämän tahdon kuninkaalle
sanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä
ystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva
onnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen
ansaitseekin..."

"Kyllin, kyllin!" sai Niilo vihdoin sanotuksi. "Kaikki tämä on kyllä
kaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian.
Morsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en,
tarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!"

"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!" keskeytti Ove säihkyvin
silmin.

"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se
kalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä,
eikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät
saattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon... Se riippuu
ainoastaan kuninkaasta..."

"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!" kuului samassa ääni keskeltä
huonetta.

Kumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat,
valtaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja
siellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä
ilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.

Nähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi
jo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.

"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture", virkkoi hän, "ei
kuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän
vertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani,
kaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan,
jokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne
sokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni
ovat minun saattaneet... Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te
olette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari,
jolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas...
Mutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman
silmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne
tullut..."

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain
juureen.

"Ei, ei, Niilo herra, ei niin ... miehinä seisokaamme vastatusten,
teidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme
asiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani
kuuluu... Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!"

"En mitään, en mitään!" huudahti Niilo. "Tällainen hetki kuin tämä
haihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni... Taivaan Jumala
siunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette
lausunut."

"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture", sanoi kuningas
murtuneella äänellä, "te voitte unhottaa ja sopia."

"Sydämestäni sen teen!" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.

Mutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä
otsalle.

"Teitä ehkä ihmetyttää", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti
ritaria, "että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo
monta vuotta on sydäntäni painanut... Te saatte kyllä vielä tietää syyn
siihen, ette kumminkaan nyt... Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa
tullakseen oikealle tolalle taas...! Oletteko tyytyväinen minuun,
Niilo...?"

Hän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti
silmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä
oli antanut aihetta kuninkaan tekoon.

"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?" virkkoi kuningas
ja kääntyi tämän puoleen. "Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni,
ettekö te olekaan se, joka...?"

"En, herra kuningas!" vastasi Ove lujalla äänellä, vaikka kasvonsa
olivatkin kalmankalpeat.

Ja sitten kertoi hän samalla päättävällä äänellä kaikki kuninkaalle, ei
ainoastaan sitä, mikä koski tikaria, jonka Niilo Sture oli hänelle
edellisenä iltana vankilassa antanut, vaan myöskin, kuinka oli saanut
vanhan herran Kaarlo Tordinpojan suostumuksen ja kuinka kaniikki
Helmich oli hänelle siinä ollut avullisena.

Kuningas kuunteli tarkkaavasti ja suuret kyyneleet vierivät alas hänen
rypistyneitä poskiansa.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti hän ja katseli kädet yhteen liitettyinä
kohti korkeutta, "kuinka voin minä hyvittää kaiken tämän... Kuinka voin
minä toimia niin, että sinä olet tyytyväinen minuun, Kaarina, siellä,
jossa henkesi nyt leijailee pyhimysten keskellä Herran taivaassa?"

Sitten tarttui hän molemmin käsin Niilo Sturen käteen kiinni ja katseli
häntä kauan.

"Ja neidosta luovun minä", puhkesi Ove Laurinpoika puhumaan. Hän oli
vallan kalpea ja vapisi niin, että helposti voi huomata, miten vaikeaa
se luopuminen hänelle oli. Vain hädin tuskin sai hän lisätyksi: "ja
teidän lupauksenne, herra kuningas, annan minä takaisin."

Hän pysähtyi ikäänkuin uusia voimia kootakseen ja jatkoi sitten yhä
kiihtyvällä innolla:

"Yhden asian täytyy minun kuitenkin vielä ilmoittaa teille, Kaarlo
kuningas... Te ette voi olla kyllin varovainen ... salamurhaajat
väijyvät teitä, teidän elämäänne yritetään lopettaa... Jo nyt
juhlallisuuksien aikana olisi sen pitänyt tapahtua, ellei eräs mahtava
mies olisi tullut väliin ja estänyt sitä. Voi kuitenkin tapahtua, että
tuuma vasten hänen tahtoaankin pannaan toimeen..."

"Väijytystä ... kavallusta!" puhkesi kuningas puhumaan ja päästi Niilo
Sturen käden irti, "oletteko varma siitä, mitä nyt puhutte, Ove
Laurinpoika..."

"Aivan varma, herra kuningas ... ne tahtoivat saada minun murhaamaan
teidät!"

Kuningas seisoi siinä kuin ukonnuolen iskemänä. Myös Niilo Sturea
hämmästytti tuo odottamaton uutinen, vaikka hän tosin ei pitänytkään
sellaista mahdottomana niillä tiedoilla, jotka hänellä oli kuninkaasta
ja tämän mahtavista vihollisista.

"Minua alkaa jo väsyttää nämät ikuiset salahankkeet!" huudahti kuningas
ja hänen kasvoillaan kuvastui katkera viha, "ja aina, aina ovat niitä
virittelemässä ne, joille minä olen osoittanut vain paljasta
hyväntahtoisuutta ja mitä suurinta luottamusta... Omituisesti
leikittelee onnetar minun kanssani, sillä ne, joita olen vainonnut, ne
ovat ainoat, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina..."

Ja taas tarttui kuningas Niilo Sturen käteen ja hymyili hänelle. Mutta
äkisti siirtyi hän sitten toiseen asiaan ja virkkoi:

"Mutta minun käteni on sittenkin vielä kerran saavuttava teidät kaikki,
jotka nyt tavottelette minun kuningaskruunuani... Ruotsi, Ruotsi,
kuinka väkevä ja mahtava sinä olisitkaan, jos vain sopu ja
yksimielisyys vallitsisi sinun lastesi välillä! Mutta keitä ovat nyt ne
jalot herrat, jotka ovat unhottaneet isänmaansa ja virittävät
kuninkaalleen samanlaisia pauloja, kuin pahin vihamies?... Kuitenkin,
mitäpä turhia kyselenkään! Tunnenhan minä heidät aivan hyvin! Onhan
heidän henkensä jo monta kertaa ollut minun vallassani! Mutta minä olen
lahjoittanut sen heille takaisin ja unhottanut heidän pahat tekonsa,
niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan...! Jöns Pentinpoika, Jöns
Pentinpoika, mitä tarkoittavat, mihin lopulta vievät nuo sinun ilkeät
konnankujeesi...?"

Kuningas vaikeni. Hänen ajatuksensa kuohuivat niinkuin myrskyn ajamat
aallot. Mutta Ove Laurinpoika, joka oli yhtä liikutettu kuin
kuningaskin, tahtoi sovittaa nyt kaikki, mitä hurjan ja hillittömän
rakkautensa kautta oli rikkonut ja virkkoi sentähden vaitiolon
keskeyttäen:

"Ei niin, herra kuningas. Tällä kertaa teette te arkkipiispa Jönsille
väärin! Hän se juuri oli eikä kukaan muu, joka tänäpäivänä
mustainveljesten luostarisalissa väänsi murha-aseet liittoutuneitten
käsistä. Hän se pyysi näitä ajattelemaan, että he kaikki olivat tulleet
häihin teidän vieraaksenne ja että olisi jumalatonta ja raakaa
menetellä niinkuin he aikoivat... Se päivä on vielä tuleva, sanoi hän,
jolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka
paremmin sopii ritareille. Niin kuuluivat hänen sanansa."

"Jöns arkkipiispako", huudahti kuningas ja viha hänen kasvoillaan
lauhtui, "Jöns arkkipiispako olisi puolustanut minua vihollisiani
vastaan?"

"Ja nyt kun minä olen sanonut teille kaikki, Kaarlo kuningas ... pyydän
minä teiltä lupaa saada matkustaa kotimaahani. Jos tulen takaisin, on
henkeni ja vereni kokonaan teidän, ellen", tässä kääntyi hän Niilon
puoleen, "niin luulen, että löytyy ainakin yksi, joka kiitollisella
mielellä tahtoo muistella Ove Laurinpoikaa."

Nämät sanat sanottuaan syöksähti hän ulos huoneesta.

Ovella seisoi Steen Sture ja myös hänen silmänsä olivat kyyneleitä
täynnä. Hän antoi Ove Laurinpojan mennä häiritsemättä matkoihinsa,
vaikka hänellä nyt olikin kiihkeä halu painaa häntä rintaansa vasten.
Niin oli hänen sydämensä iloa täynnä, nähdessään nuo molemmat, jotka
olivat hänelle niin rakkaat, seisovan siellä huoneessa kaikessa sovussa
ja rauhassa.

       *       *       *       *       *

Suuressa hääsalissa ja sitä ympäröivissä huoneissa kulkivat vieraat
edestakaisin. Kaikki olivat saapuneet. Ainoastaan kuningas oli vielä
poissa. Kuitenkin oli odotusta kestänyt jo niin kauan, että hänenkin
pian täytyi tulla näkyviin.

Hänestä ja hänen sekä sulhasen menosta Niilo Sturen, tuon halveksitun
ja nyt jo puoleksi unhotetun ritarin luo, puhuivat siinä odottaissa
kaikki. Ja jokaisella oli jotain ojennettavaa tai lisättävää niihin
juttuihin, jotka olivat jo valmiiksi muokattuja ja sellaisina
kiertelivät ympäri salia.

Ainoastaan kaniikki Helmichillä ei näyttänyt olevan halua keskusteluun,
sillä kun joku kääntyi siinä tarkoituksessa hänen puoleensa, vastasi
hän kyllä tavallisella kohteliaalla tavallaan, mutta samalla kuitenkin
niin, että kysyjä heti jätti hänet. Hän koetti päästä puheisiin
arkkipiispan kanssa, joka seisoi joukko ylhäisimpiä herroja ympärillään
salin toisessa päässä. Mutta se ei onnistunut hänelle.

Sillä välin puetettiin naisten huoneessa Briita neitiä morsiameksi. Oi,
se oli surullinen toimitus! Morsian istui kalpeana ja äänetönnä, povi
vain joskus kohosi ja syvä huokaus tunkeutui silloin tällöin hänen
huuliensa välistä. Huoneessa olivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa,
kuin olisi siellä puetettu ruumista eikä morsianta. Ei mitään hymyilyä
eikä leikkisanoja -- ainoastaan tukehtuneita huokauksia ja pidätettyjä
kyyneleitä. Morsiusneidot veivät ja toivat kukkasia, koristuksia ja
nauhoja, katsahtivat toisiinsa ja osoittivat, mikä oli sopivin. Ja niin
nyökkäsivät he hyväksyvästi toisilleen ja asettivat sen paikalleen.

Eräs neitosista kurotti morsiamelle erittäin kauniin punaisen ruusun.

Morsian katsahti ylös ja suuteli kukkasta, mutta pani sen sitten pois
kädestään.

"Ei, ei!" sanoi hän, "punainen ruusu ei sovi minulle ... se muuttuisi
kuitenkin heti valkoiseksi!"

Kukaan ei käsittänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti. Mutta hän
huokasi niin syvään, että kaikissa heräsi säälintunne.

"Kas tässä ruusu sinulle, ota se!" virkkoi silloin pieni tyttönen, joka
seisoi juuri hänen sivullaan. "Sisareni sanoi tosin, etten saisi ottaa
sitä ja etten ainakaan missään tapauksessa saisi antaa sitä sinulle,
mutta minusta on se niin kaunis ja koska sinä, samoinkuin minäkin,
pidät valkoista ruusua itsellesi sopivimpana, niin ota minun kukkani."

Tyttö oli Ingeborg Åkentytär (Tott), Iliana rouvan nuorempi sisar, joka
juuri tähän aikaan vieraili hänen luonaan ja nyt morsiusneitojen mukana
oli tullut linnaan.

Briita neiti kumartui alas ja suuteli tyttöä. Ja kyyneltulva valui
siinä alas lapsen poskelle ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi siitä
vaistomaisesta kyvystä, jolla tämä osasi toisen tuskia keventää.

"Niin, niin, niinhän se on!" virkkoi hän kyyneleet silmissä, "valkoinen
ruusu se minulle paraiten sopii."

Ja hän otti kukan ja kiinnitti sen rintaansa. Mutta Ingeborg seisoi
paikallaan ja katseli häntä, eikä oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa
vai itkeä.

Briita neiti oli, jätettyään kuninkaan huoneen, rientänyt tapaamaan
heimolaistansa. Hän näet tahtoi mitä pikimmin ilmoittaa tälle sen
huomion, jonka oli tehnyt. Niilo se oli pelastanut kuninkaan hengen,
siitä oli hän aivan varma. Mutta hän ei tavannutkaan heimolaistaan
missään. Ja kun hän vihdoin pitkän hakemisen jälkeen löysi hänet --
tämä oli silloin rukoushuoneeseen menossa -- suuteli tämä häntä vain
otsalle ja sanoi: "Laita itsesi valmiiksi, Briita, ja ajattele, että
meidän täytyy tyytyväisenä ottaa vastaan se, jota emme voi välttää.
Kohtalonsa alle täytyy joka ihmisen alistua!" Ne sanat sanottuaan oli
hän sitten, rukouksista välittämättä, mennyt kappeliin ja lukinnut oven
jälkeensä.

Niin oli hän sitten, itsekään oikein tietämättä, kuinka, tullut
huoneeseen, jossa morsiusneidot odottivat häntä. Nämät peräytyivät
hämmästyneinä, nähdessään sen syvän surun, joka koko hänen olennossaan
ilmeni. Mutta kaikkiin heidän utelemisiinsa ei hänellä ollut mitään tai
aivan lyhyt vastaus. Inga vanhus näytti olevan yhtä epätoivoinen kuin
Briitakin, mutta hän voi itkeä ja siten keventää tuskaansa. Sitä ei
Briita voinut.

Kuitenkin voi jokainen huomata, että kauniin neitosen rinnassa oli joku
rohkea tuuma kypsynyt lujaksi päätökseksi. Sitä ilmaisivat hänen
kasvojensa päättävät piirteet, sitä myös se täydellinen
välinpitämättömyys, jolla hän antoi toisten pukuansa järjestellä ja
valmistaa itseään morsiameksi. Vasta valitessaan kukkaa itselleen
lausui hän ajatuksensa julki ja antoi tuskalleen vallan.

Ja siinä istui hän nyt kukka kädessä ja tarkasteli sen hienoja lehtiä,
ikäänkuin olisi niihin ollut kirjoitettuna se satu, joka yksin vain nyt
enää voi hänen sydämelleen rauhan lahjoittaa -- elämänsatu lempeästä
enkelistä, joka saattaa väsyneen hengen maan mustasta mullasta taivaan
ikuiseen iloon. Valkoinen oli kukka, mutta vaaleampi vielä neitosen
poski. Näytti niinkuin olisi sielu paennut pois ja jälellä ollut
ainoastaan ihmeen kaunis ruumis, joka lepäsi siinä istuvassa asennossa
katkaistu kukkanen kädessään.

Ingeborg ei saattanut sellaista tuskaa nähdä. Hän juoksi itkien pois ja
kätki kasvonsa oviverhoihin. Mutta äkisti katsahti hän ylös ja
kuunteli. Ulkoa kuului selvästi askelten ääniä, jotka tulivat yhä
lähemmäksi ovea.

"Kuulkaa!" huudahti hän, "joku on tänne tulossa ... kuulen kannusten
kilinää... Ajatelkaa, jos se olisi..."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa pysähtyi joku ulkopuolelle
ja koputti hiljaa ovelle. Inga vanhus riensi heti avaamaan, mutta
peräytyi hämmästyneenä takaisin.

Kynnyksellä seisoi kuningas itse. Hänen kasvonsa olivat lempeän
näköiset ja silmissä oli loistava, auringonpaisteinen ilme. Nähdessään,
että morsian oli jo valmiiksi puetettu, astui hän sisään huoneeseen ja
kiiruhti tämän luo.

Hän pysähtyi kuitenkin äkisti ja hymy hänen huuliltaan hävisi. Morsian
istui jäykkänä ja liikkumatonna paikallaan ja katseli valkoista kukkaa
kädessään. Kuningas oli jo aikomuksessa lausua Briitan nimen, mutta
muutti sitten äkisti päätöksensä ja viittasi pienen Ingeborgin
luokseen.

"Kysyppä Briita neidiltä", kuiskasi hän lapselle, "tahtooko hän antaa
kätensä sille, jolle minä jätin tikarini metsässä Dalbyn luostarin
luona."

Mutta Ingeborg ei ehtinyt täyttää kuninkaan pyyntöä. Morsian oli itse
kuullut joka sanan. Ja kaikkien hämmästykseksi nousi hän ylös
istuimeltaan ja astui kasvot kalpeina serkkunsa luo. Ei katkeruutta
eikä vihaa näkynyt hänen kasvoillaan, mutta niissä oli äänetön,
syyttävä ilme, jonka tarkoituksen kuningas aivan hyvin käsitti. Niin,
neitosen katse oli samallainen kuin joutsenen, kun se peilikirkkaalla
järvellä kääntyy rantaa kohti, josta hänen puolisoonsa sattunut,
kuolettava nuoli on lähtenyt.

"Te kysytte minulta, mikä on tahtoni, serkku", sanoi hän, "ja kuitenkin
tiedätte te sen... Te tiedätte, kuinka kauheita tuskia kärsin, ja te
kysytte yhtä kaikki, tahdonko kantaa niitä?"

"Katso minuun, Briita!" virkkoi kuningas ja tarttui rakkaudella, jonka
sydämmellisyyttä oli mahdoton selittää, vaalean morsiamen käteen
kiinni, "katso minuun, Briita ja sano sitten vasta, olenko sen
näköinen, joka tahtoo sinulle tuskaa tuottaa?"

Briita katsahti kuninkaaseen. Mutta päivänpaisteinen katse, lämmin hymy
ei tehnytkään häneen tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin lisäsi kuin
helpotti sitä raskasta taakkaa, joka hänen mieltään painoi. Hän värisi,
niinkuin paleltunut kukka varressaan, ennenkuin auringon viimeinen
suudelma on sen tuhonnut.

"Tiedätkö, kuka se ritari oli, joka pelasti henkeni metsässä Dalbyn
luostarin luona?" kysyi taas kuningas.

"Tiedän!" vastasi Briita ja loi jäykät silmänsä kuninkaaseen.

"Sanoppa se sitten minulle...!"

"Se oli mies, jota te olette väärin kohdellut aina siitä päivästä
alkaen, kun saitte tiedon Viipuriin, että Kristofer kuningas oli
kuollut!"

"Briita!" huudahti kuningas kiivaasti ja katseli tutkien neitosta.
Mutta äkisti hillitsi hän itsensä ja lisäsi: "mielesi on katkeroittunut
vanhaa serkkuasi kohtaan ja siihen on sinulla kyllä syytäkin. Mutta
pyydän, että hillitset vihasi ja uskot minua, kun vakuutan, että jos
kaikki vain olisi riippunut minusta, olisit varmaankin tästä surusta
säästynyt...! Jos hämärällä puheellasi todella tarkoitat sitä, jota
luulen, niin on hän nyt minun ystäväni..."

"Ystävänne?" huudahti Briita ja samassa välähti salama hänen silmissään
ja purppurapilvi ilmautui hänen kasvoilleen. Mutta hän oli jo niin
kauan hautonut omaa onnettomuuttansa mielessään, että epäilys voitti ja
toivo hävisi jo samassa silmänräpäyksessä, kun se syntyi. Ja niin
seisoi hän taas siinä marmorivaaleana, kylmänä ja jäykkänä niinkuin
kuva.

"No niin, Briita", lisäsi kuningas, "minä annan hänelle kaiken sen
hyvän, mitä minulla on ... minä annan sinut hänelle... Sentähden olen
nyt tullutkin sinulle kertomaan, mitä tapahtunut on ja että nyt voit
jättää surusi..."

"Mitä sanottekaan, kuningas! Onko kaikki tämä totta puhetta? Ettekö te
enää tahdokaan pakottaa minua, ettekö enää kauemmin pitää lupauksesta
kiinni, jonka isäni sanotaan antaneen...?"

Kysymykset seurasivat niin tiheään toinen toistaan, että selvästi
huomasi toivon ja luottamuksen taas palanneen hänen rintaansa.

"Paljon sinä kyseletkin, serkku, mutta kaikkeen siihen vastaan minä
kuitenkin myöntäen ja suostunpa vielä muuhunkin, jos vain itse
tahdot..."

"Jos vain itse tahdon..."

"Niin, jos vain itse haluat, niin vietetään hääsi jo tänä päivänä...
Kutsutut vieraat tulevat vain tapaamaan toisen sulhasen, kuin mitä ovat
odottaneet. Mutta ... minun täytyy täyttääkseni tämän lupaukseni saada
käsiini paperi, jota minulla nyt vielä ei ole. Sen on kuitenkin minulle
luvannut mies, johon sekä sinä että minä voimme luottaa... Ennemmin tai
myöhemmin jätetään se minulle, mutta koska, sitä en niin täsmälleen
tiedä... Se ei kuitenkaan estä meitä nyt menemästä hääsaliin, niin että
kaikki saavat nähdä, kuka sinut on vihkituoliin vievä."

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Briita ja vaipui korkean lankonsa syliin.

Mutta kuningas antoi kädellään merkin ja heti riensi eräs neitosista
avaamaan ovea. Niilo Sture ilmautui kynnykselle. Hän astui kuninkaan
luo, joka vapaalla kädellään tarttui hänen käteensä kiinni.

"Kas tässä!" virkkoi kuningas, "kas tässä henkeni pelastaja! Hänelle
suon minä kaiken sen, mitä ihminen tässä maailmassa suoda voi. Ja nyt
toistan minä kysymykseni, Briita. Suostutko sinä."

Kuka voi tulkita katseen naisen silmissä, kun hän koettelemusten ja
taisteluiden jälkeen yhtäkkiä huomaa kaivatun päämäärän edessään, kun
hän näkee armaimman unensa sukeltavan pimeydestä esiin, saavan määrätyn
muodon, muuttuvan todeksi. Armaammin ei aalto hymyile, kun siinä
myrskyn jälkeen taivas tähtineen kuvastuu, kauniimmin ei bardin laulu
taistelun jälkeen soi. Siinä on silloin valoa, lämpöä, siinä on elämä,
siinä on autuus. Taulu, jonka kauneutta ei ihmiskieli voi kuvata,
salaperäinen soitanto, jonka säveleet ainoastaan sydän voi käsittää,
aavistus, pyhä aavistus taivaan olemassaolosta -- kaikki tosi ja hyvä
heijastuu silloin aamuloistossa ja virtaa esiin immen sydämen
salaisista sopukoista. Autuas hymy huulillaan sulki Niilo Sture
morsiamensa syliinsä.

Ja kuningas laski kätensä heidän päänsä päälle.

"Sokea, peräti sokea olen ollut", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta
minä kiitän Jumalaa, että hän on ajoissa avannut silmäni. Ja minä
toivon, että hän nyt kuulee sydämeni pyynnön, kun rukoilen teille hänen
runsainta siunaustansa."

Kaikki seisoivat liikutettuina ja Inga vanhus nyyhkytti ääneensä. Mutta
kuningas lisäsi:

"Ja nyt hääsaliin. Vieraani ovat saaneet odottaa jo muutenkin liian
kauan!"

Hän astui itse ovelle ja muut seurasivat perässä.

Hääsalissa vaikenivat kaikki kun ovet avattiin ja kuningas astui
sisään. Kaikkien silmät kääntyivät jännitettyinä häneen ja kauan
odotettuun morsiuspariin. Mutta kun he näkivät Niilo Sturen Ove herran
sijalla, kävi humaus yli koko salin.

Selvää oli, että sovinto oli tapahtunut kuninkaan ja tuon kauan
väärinymmärretyn ritarin välillä. Ja mikään ei voinut olla heille
kummallenkaan enemmän vaarallista. Salahankkeet olivat tähän asti
kohdistuneet yksinomaan kuninkaaseen. -- Niilon olivat näet
liittoutuneet katsoneet aivan välttämättömäksi itselleen, jonka tähden
he olivatkin kaikella tavoin koittaneet saada häntä puolelleen. --
Mutta nyt kääntyivät ne suorastaan häntä kohtaan, josta jokainen heistä
heti huomasi kuninkaalle tulevan vahvimman tuen. Ja niinkuin
tavallisesti aina, kun tällaista tapahtuu, niin näytti nytkin
odottamaton yhdistys ensi hetkellä vastustajille pelottavan
vaaralliselta. Itse arkkipiispastakin, joka seisoi siellä kylmänä ja
tyynenä, tuntui vaara niin suurelta, että hän päätti estää sitä millä
keinoilla tahansa.

Siinä tarkoituksessa astui hän kuninkaan luokse, joka tervehti häntä
teeskentelemättömällä ystävyydellä. Sen vaikutti Ove Laurinpojan
tiedonanto, että arkkipiispa väliinmenollaan oli estänyt jo valmiiksi
suunniteltujen salahankkeiden toimeenpanon. Mutta ennenkuin arkkipiispa
ehti vielä sanaakaan sanoa, alkoi kuningas:

"Minä lausun teidät kaikki, jalot herrat ja kunnon miehet,
tervetulleiksi tähän juhlaan ja toivon samalla, että ilo ja riemu hyvin
viihtyisivät täällä meidän keskellämme... Tällä kertaa on minulla
itsellänikin syytä iloon enemmän kuin ehkä kellään muulla. Minä olen
näet löytänyt uskotun ystäväni jälleen, joka muinoin oli minulle
erittäin rakas, mutta jonka minä onnen auringonpaisteessa vähitellen
unhotin... Niin, teinpä vielä enemmänkin, -- minä työnsin hänet luotani
alhaisten epäluulojen sokaisemana. Tämän ystävän olen minä nyt taas
löytänyt. Ja sen hyvityksen tahdon minä antaa hänelle tässä teidän
läsnäollessanne, että julkisesti tunnustan kohdelleeni häntä tavalla,
joka ei ollenkaan kunnon miehelle sovi, vielä vähemmin kuninkaalle..."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi ja hänen silmänsä, joitten kostea kiilto
ilmaisi sisällistä liikutusta, hakivat sillä välin Niilo Sturea.

"Ja nyt olkoon menneisyys unhotettu, niinkuin ei sitä koskaan olisi
ollutkaan," jatkoi hän sitten, "minä olen saanut entisen ystäväni
takaisin ja niin totta kuin elän tahdon minä myös, mitä itseeni tulee,
pitää hänet. Te tiedätte hyvin, kuka tämä ystävä on. Se on herra Niilo
Sture. Ja osoitteeksi siitä, että meidän välillämme ei nyt enää ole
mitään, joka erottaisi meitä toisistamme, ilmoitan minä täten, että
minä laillisena naittajana annan hänelle serkkuni, neiti Briita
Kaarlontyttären, avioksi..."

Olisi turhaa yrittääkään kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat
tekivät läsnäoleviin vieraisiin. Enemmistö, joka nytkin niinkuin aina
orjallisesti noudatti kuninkaan tahtoa, kiirehti yleisen ilon
vallitessa onnittelemaan kuningasta ja morsiusparia. Ainoastaan
muutamat vain jäivät paikoilleen, osaksi jo ennenmainituista syistä,
osaksi koska katsoivat kuninkaan menettelyä uudeksi hyökkäykseksi
kirkkoa vastaan, jolle morsiamen isä oli uskonut viimeisen tahtonsa
toimeenpanon. Itse asiassa löytyi tuskin ainoatakaan, ainakaan
ylhäisempäin vierasten joukossa, jotka vilpittömästä sydämestä olisivat
ottaneet osaa kuninkaan iloon.

Kun onnittelevat olivat poistuneet astui arkkipiispa kuninkaan luokse
ja salissa syntyi taas syvä hiljaisuus.

"Ilahuttava on se sanoma, jonka nyt olette ilmoittanut meille, Kaarlo
kuningas", virkkoi hän. "Kuitenkin toivon, ettette pahastu, vaikka
muistutankin teitä eräästä asiasta, jonka te ehkä ilon ensi huumeessa
olette kokonaan unhottanut..."

"Ja mikä asia se sitten olisi, Jöns arkkipiispa?" keskeytti kuningas
kiivaasti.

"Teidän setänne, herra Kaarlo Tordinpojan, testamentti, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon. Kuolevan tahto on jo itsessään pyhä, Kaarlo
kuningas, ja vielä enemmän on se sitä silloin kun se on uskottu pyhän
kirkon huostaan. Ja Kaarlo herra, setänne, on antanut tyttärensä
toiselle miehelle, kuin joka nyt tässä edessämme seisoo!"

Hiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti
ritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran
kuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti
siinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä
huomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen
ja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.

"Ruotsin kirkon päämiehenä", jatkoi arkkipiispa, "täytyy minun, niin
ikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä
avioliittoa vastaan."

"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne,
Jöns arkkipiispa!" huomautti kuningas.

"Niin on", lausui arkkipiispa, "sillä tämä minun vastalauseeni on
todella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?"

"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän
suostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja
ritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?"

"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee!
Luulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana
pyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan."

"Ha-ha-haa!" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.

Salissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät
kääntyivät ritariparvelle päin.

Siellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas
ja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain
ristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen
kuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat
lyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä
rumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi
hymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. "Viheriä ritari!"
kävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin
toiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat.
Edellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan
oli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota
kauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että
se, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he
eivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.

"Heissaa, viheriä!" huudahti kuningas, "missä olette nämät pitkät
vuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?"

"Kaksi kysymystä yhdellä kertaa, herra kuningas", lausui ritari, "niin
moneen en jaksa vastatakaan... Mistä tulen, kysytte... Minä vastaan
siihen: kuolleen tyköä!"

"Kuolleen?" kysyi kuningas ja arkkipiispa ynnä muut vieraat tekivät
katseellaan saman kysymyksen.

"Niin, kuolleen", vastasi ritari, "herra Kaarlo Tordinpojan luota,
jonka viimeksi näin Penningebyssä ... kuinka monta vuotta siitä nyt on
kulunut en niin tarkalleen muista... Kuitenkin on minulla kirje teille
tältä jo aikoja kuolleelta herralta sekä myös sen ohessa eräs tärkeä
tiedonanto."

"Antakaa se sitten tänne!" huudahti kuningas.

"Ensin toinen asia, herra kuningas", vastasi ritari aivan tyynenä.
"Vanhalla laamannilla oli ystävä, johon hän sokeasti luotti, ja tällä
ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi vanhalle herralle..."

"Ei, ei, viheriä!" keskeytti kuningas kärsimättömänä, "älkäämme puhuko
siitä nyt. Nyt on meillä tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana. Vai
ettekö tiedä, että tämä mahtava mies, Ruotsin arkkipiispa, joka seisoo
tässä edessänne, tahtoo repiä sen hajalle, mitä minä tahdon yhdistää...
On kysymyksessä setä vainajani tyttären..."

"Häntä juuri, kuningas, koskee minunkin tiedonantoni", keskeytti
ritari. "Mutta pyydän, ettette keskeytä minua, sillä pitäisihän teidän
entisestä muistaa, kuinka vaikea minun on enää saada sitä liitetyksi
yhteen, joka kerran on rikki mennyt!... Katsokaas, herra kuningas, ja
voitte tekin sen kuulla, Jöns arkkipiispa, asia oli niin, että vanhan
herran ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi tälle. Se salaisuus
koski tämän tytärtä, joka rakasti erästä nuorukaista, samaten kuin
nuorukainenkin rakasti häntä, vaikka hän luulikin, niinkuin yleensä
kaikki nuorukaiset luulevat, että neitonen ei pitänyt hänestä, ja että
hän sentähden oli onnettomin nuorukainen maan päällä. Kaarlo herraa ei
niin paljon ihmetyttänyt tyttärensä rakkaus, kuin se, mitä ystävällä
vielä oli kerrottavaa. Tämä näet tiesi ilmoittaa hänelle, että petos ja
kavaluus kutoi lankojansa hänen rakkaan tyttärensä ympärillä ja että
tätä aiottiin käyttää paulana houkuttelemaan hänen sydämensä valittu
tekoihin, joita tämä elinaikansa saisi katua."

Tässä pysähtyi ritari hetkiseksi ja katseli tutkien ympäröiviä herroja.
Vähän syrjässä, herra Krister Pentinpojan takana, erotti hän kaniikki
Helmichin kalmankalpeat kasvot. Näihin kiintyi hänen katseensa ja
häneltä pääsi siinä omituinen, käheä nauru. Kaniikista, joka äkisti
vetäytyi Krister herran leveän selän suojaan, siirtyivät ritarin silmät
tarkastelevina muuhun joukkoon ja kiintyivät lopulta arkkipiispaan.
Mutta tämä seisoi kylmänä ja jäykkänä. Eikä pienintäkään värähdystä
huomannut hänen kasvoillaan.

"Ja nyt teki vanha Kaarlo herra", jatkoi hän sitten, "niinkuin ystävä
pyysi häntä. Hän kirjoitti kirjallisen määräyksen, jossa hän sääsi,
että hänen tyttärensä Briita oli hänen tahdostaan ja suostumuksellaan
annettava avioksi herra Niilo Bonpoika Sturelle, ilman että kellään
olisi oikeutta järkähyttää hänen näin täydellä tajulla tehtyä
päätöstään... Kas tässä on kirje, kas tässä ... ritarin vahasinetti
samoinkuin todistajainkin riippuu siinä?"

Ritari otti manttelinsa alta pergamentille kirjoitetun kirjeen, josta
kolme sinettiä riippui, ja jätti sen kuninkaalle. Tämä otti pergamentin
käteensä ja sittenkun oli lukenut sen, ojensi hän kirjeen
arkkipiispalle, joka myös tarkasti tutki sen sisällön.

"Mutta miksi", kysyi kuningas saatuaan kirjeen takaisin, "miksi tämä
setäni määräys nyt vasta tulee päivän valoon? Niiden monien vuosien
vieriessä, jotka hänen kuolemastaan ovat kuluneet, olisi luullut olevan
kyllin aikaa tällaisen kirjeen jättämiseen. Jumala paratkoon, sehän
olisi voinut tulla aivan liian myöhään!"

"Liian myöhään, kuningas", keskeytti ritari, "liian myöhään ... se ei
ole ennen onnettomuutta! Mutta tämän kirjoituksen jätti vanha Kaarlo
herra kappalaiselleen, mestari Johannekselle, valallisella
velvoituksella, ettei antaisi sitä ennenkuin vasta viimeisessä
hätätilassa. Hän ei näet uskonut, että asia koskaan voisi mennä näin
kauas, kun se nyt todella on mennyt."

"Mutta kuinka on kirje tullut teidän käsiinne?" tutki kuningas. "Minä
olen odottanut sitä, sillä sen lupasi minulle tänä päivänä eräs veli
harmaamunkkien luostarista..."

"Luostarissa oleskelee myöskin teidän setänne vanha huonekappalainen...
Hän on ilmaissut salaisuutensa sille harmaaveljelle, josta te puhutte,
ja tämän harmaaveljen asioita käyn minä nyt... Mitä taas minuun, teidän
omaan ritariinne, tulee, niin olen minä tänä päivänä saapunut pitkältä
matkalta takaisin kotimaahan. Ensiksi pohjastuin täällä harmaaveljesten
luostariin ja... Niin siinähän se sitten onkin koko asia!"

Kuningas seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan käännellen pergamenttia
kädessään ja katsellen siinä riippuvia sinettejä, joista toinen oli
huonekappalaisen, toinen Kustaa Anundinpoika Sturen. Sitten loi hän
silmänsä arkkipiispaan ja virkkoi:

"Mitä arvelette, Jöns arkkipiispa? Voimmeko pitää näitä häitä, joita
varten nyt olemme tänne kokoon tulleet, laillisina, vaikka sulhasena ei
olekaan se, jonka aluksi luultiin siksi tulevan?"

Arkkipiispa vaikeni ja kuningas katsoi sen suostumisen merkiksi sekä
antoi soittajilleen viittauksen puhaltamaan. Ja niin lähtivät kaikki
musiikin ja kellojen soidessa kirkkoon, jossa vihkiminen toimitettiin.
Senjälkeen kokoontuivat vieraat komeille päivällisille, missä
hopealautasia ja -astioita luettiin sadottain, muita hopea- ja
kultakalleuksia lukuunottamatta, joita tuo rikas kuningas omisti.

"Mitä arvelet, veli, onko aika sopiva?" kysyi Krister Pentinpoika
synkältä arkkipiispalta, kun he menivät yhdessä rappusia ylös linnaan.

Mutta tämä ei vastannut mitään. Ja vihkimisen sekä hääaterian kestäessä
ei kukaan voinut hänessä huomata mitään muuta, kuin paljasta
hyväntahtoisuutta. Hän istui pöydässä kuninkaan vieressä ja hänen
sivullaan istui Strängnäsin Sigge piispa sekä muut pääpapit ja ritarit,
aina arvonsa mukaan. Herra Niilo Kristerinpoika (Vaasa) teki drotsin
virkaa ja herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), arkkipiispan serkku,
leikkasi ja asetti kaikkien eteen ruoat.

Ulkonaisen kohteliaisuuden ohessa huomasi kuitenkin silloin tällöin
yhden ja toisen myrkyllisen silmäniskun pitkässä pöydässä. Oxenstjernan
veljeksillä oli tuon tuostakin jotain kuiskattavaa toisilleen ja toinen
poistui jo pari kertaa pöydästäkin ja meni ulos, mutta tuli taas heti
takaisin sisään. Linna vilisi täynnä aseellisia miehiä. Kuningas voi
olla aivan rauhallinen. Sillä valppaat silmät valvoivat tänä ja
seuraavina päivinä tarkasti kaikkia vähänkin epäiltäviä liikkeitä ja
voimakkaita käsiä oli aina valmiina tarttumaan kiinni, koska ja missä
vain tarvittiin.

"Onko aika sopiva?" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.

"Ei!" vastasi tämä, "täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!"

"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!" virkkoi
Taavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi
sulhasen maljan.

Hääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat
kappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana
päivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja
moni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin
lumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän
ja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita.
Sellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut
nähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä
unhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan.
Hänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka
joka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin
hänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä
valoisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi
nyt hetken pyhä rauha.

Leikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään.
Sellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle
asti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös
loistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä
salista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin
että nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi
heitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen
seisomaan.

Samassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti
ympäri ja myös morsian katsahti taakseen.

Siinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa
näyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli
enemmän hengen kuin ihmisen näköinen.

"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista", sanoi hän, "mutta ennen sitä
tahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada
vakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te
ilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!"

Niilo sulki hänet syliinsä.

"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika", sanoi hän,
"niin muistakaa silloin minua!"

"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen
samassa morsiamen käteen kiinni: "Ja te, voitteko myöskin te unhottaa
kaikki ja ajatella hyvää minusta?"

"Voin!" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, "minä
tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen
onnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos
teille, Ove Laurinpoika... Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!"

Ove suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen
käteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli
kadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin
kuninkaan kauniit kasvot.

"Myös minulla on teille pyyntö", virkkoi hän, "anteeksi pyydän teiltä
molemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut... Niin onnelliseksi kuin
tänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen
monta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen
leikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on
niinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä
sovinnosta... Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä
huomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut... Kaarina,
Kaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!"

Hän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.



IX.

Punaisen ruusun kodissa.


Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua
kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä
näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän
jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta,
joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli
hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja
sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.

Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka
linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he
toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan
rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan
luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis
kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.

"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään,
"keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat
kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen... Silloin on myös
teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan
kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan
Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu
Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo... Toivon siitä
asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns
arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon
sotaanlähtöä varten!"

Samana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli
neitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas
kokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat
häntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova
riita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä,
aseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt.
Kuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin
esiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan
hyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin
selittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta
hän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja
nämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli
suututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä
tuomareja että arkkipiispaa kohtaan.

Muutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta
palattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään,
jos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että
hän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä
salavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.

"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas", sanoi hän,
"mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt
minulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää..."

"Ei, ei", keskeytti kuningas kiivaasti, "tahtoni on, että matkustatte
vaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään
pääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita,
pääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne... Teillä on minun
tähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä
tahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa
kodissanne... Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti
taas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?"

Hän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja
hymyili vallattomasti hänelle.

"Kuinka voin minä tai mieheni", vastasi tämä innokkaasti, "kuinka
voimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että
teitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?"

"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset", virkkoi kuningas
tullen taas yhtäkkiä vakavaksi.

"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta
kutsua rahvasta kokoon...! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä",
lausui Niilo.

Kuningas katsahti ihmetellen häneen. "Mitä ajattelettekaan! Minunko
pitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!" huudahti hän.
"Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?... Onko Jöns arkkipiispa
mielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten
aikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada
hänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne
seuraisin..."

"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain
tilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!"

"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on
halunnut..."

"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt...
Ajatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina
tyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia
heikontamalla omaa itseään."

Kuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten
äkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi.
Siinä säilytti hän kalleuksiansa.

"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä
asiasta, Niilo... Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy
ensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on."

Hän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset
kultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen
kaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.

"Nämät ketjut", sanoi hän, "saatte te muistoksi langoltanne,
kuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen
teidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni,
uskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan... Silloin saatamme me
kolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo... Nyt ei muuta
kuin hyvästi, hyvästi vain!"

Hän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.

Niilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten
menivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo
odottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä
oikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa
ijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt
oli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti
Hollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt
sulhasen palvelukseen.

Inga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä
kuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo
reessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle
emännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.

Sen komeasti koristellun reen vieressä, jolla Niilo herran rouvineen
oli määrä matkustaa, seisoi vanha mies paljain päin, niin että tuuli
liehutteli hänen harventunutta, hopeaista tukkaansa edestakaisin.
Vanhus oli Erland ukko.

"Jumalan rauha ja siunaus seuratkoon teitä matkallanne!" sanoi hän ja
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Kiitos, sydämellinen kiitos teille, isä Erland!" virkkoi Briita ja
tarttui ukkoa kädestä kiinni. "Toivon, ettette sure meidän menoamme, me
tapaamme luullakseni pian taas toisemme."

"Oh, miksi en surisi", keskeytti ukko surullinen hymy huulillaan,
"sillä katoaahan teidän kanssanne viimeinenkin ilonkukkanen herrani
kartanosta... Oi, voi, Fågelvikiin emme me koskaan enää tule ja siellä
oli kuitenkin herrani sekä mahtava että rikas ... niin, sitä hän oli!"

Samassa tuli Niilo herra reen luo. Hän oli kulkenut ympäri
tarkastamassa ja huomannut kaikkien olevan täydessä kunnossa sekä
kuormarekien että ratsastajain. Hänellä oli siinä vielä monta muuta
puuhaa ennen lähtöä. Lopuksi kietoi hän upean karhunnahan vaimonsa
ympärille. Sitten sanoi hänkin tuolle hopeahapsiselle vanhukselle
hyvästi. Hän tarttui ystävällisesti ukkoa kädestä kiinni ja kiitti
häntä kaikista vanhoista muistoista, joita heillä oli yhteisiä. Ja
kyyneleet valuivat virtanaan ukon kuumia poskia alas. Hän hymyili,
hymyili vain ja lopulta kääntyi hän pois salatakseen liikutustaan.

Niilo herra asettui rekeen. Torventörähdys kajahti, ratsumiehet
lähtivät liikkeelle ja pian oli koko tuo pieni joukko kadonnut ukon
näkyvistä.

"Siinä katosi viimeinen ilonkukkanen kuninkaankartanosta!" huokasi hän
itsekseen, nähdessään viimeisen vilahduksen Niilo herrasta ja Briita
rouvasta. Ja niin meni hän horjuvin askelin takaisin linnaan.

Mutta Niilon ja hänen nuoren, kauniin vaimonsa silmien eteen kohosi
joka askeleella, mitä kauemmaksi he Tukholmasta tulivat, mitä
lähemmäksi tulevaa kotiansa saapuivat, ei ainoastaan kukkia vaan
kokonaisia kukkakenttiä, joilla ilo ja riemu karkeili, löi leikkiään.
Nyt vasta oli heillä aikaa katsella ympärilleen ja nähdä kaikki
oikeassa valossaan sekä menneet että nykyhetken tapahtumat. Ja heitä,
niinkuin luonnollista olikin, kiihotti edellinen, synkkä menneisyys,
pitämään sitä lujemmin kiinni jälkimäisestä. Koko matkan tuntui heistä
kuin olisivat he olleet lumouksen vallassa, niinkuin olisivat he
hiisien synkistä asunnoista olleet matkalla valon ja elämän maailmaan.

Penningebyssä oli kaikki järjestetty juhlallista vastaanottoa varten.
Joukko ympärillä asuvia, alhaisempia rälssimiehiä oli rientänyt
ottamaan vastaan vanhan laamannin tytärtä, joka nyt palasi takaisin
vanhaan isäin kotiinsa ottaakseen siellä emännyyden omaan huostaansa.
Kaikkien kasvot loistivat ilosta, niin vanhain kuin nuortenkin. Ja
kaikki yrittivät ainakin jotain puuhata, niin että mitään ei puuttuisi
Niilo herran ja Briita rouvan saapuessa taloon. Eräs tallipalvelija oli
saanut toimekseen pitää läheiseltä mäen kukkulalta silmällä, koska
vieraat olivat tulossa, että tiedettäisiin olla varalla.

Kartanonvouti kulki levottomana edestakaisin katsellen, että kaikki
vain oli täydessä kunnossa, että vieraspöytä oli tarpeellisella
huolella katettu ja huoneitten seinät ja penkit puhtaat. Saapuneet
vieraat kävelivät linnantuvassa edestakaisin puhellen entisistä
ajoista, jolloin laamanni vielä eli. Ja kertomus antoi aihetta toiseen
saattaen mielet vilkkaasen liikkeeseen. -- Tähän aikaan oli elämä niin
ylhäisten kuin talonpoikainkin taloissa kokonaan toisenlaista kuin
meidän päivinämme. Kukin eli enemmän itsekseen. Seurustelupiiriin
kuului vain lähin naapuristo ja sen ulkopuolella oli kaikki vierasta,
josta huhu silloin tällöin kuljetti merkillisimmät tapaukset näittenkin
tietoon. Niinkuin valtakunta sulki itseensä kokonaisuuden, jonka
ulkopuolella olevia kutsuttiin "ulkomaalaisiksi", niin myös pienessä
muodossa talo. Eikä valtakunnan ylimyksistäkään muut kuin ylhäisimmät
viettäneet liikkuvaa elämää. Kuningas sitävastoin kulki kaupungista
kaupunkiin, talosta taloon aina sen mukaan, missä paraiten hänen
läsnäoloansa vaadittiin. Tästä kaikesta oli tietysti selvänä
seurauksena, että talonväki joka kartanossa liittyi lähemmin yhteen ja
muodosti isäntäväkensä kanssa oman omituisen maailman itselleen.

Siitä myöskin johtui, että suhde isäntäväen ja palvelijain välillä oli
kokonaan toisellainen, kuin mitä se nyt on meidän päivinämme. Palvelija
syntyi ja kuoli herransa tilalla ja siihen sekä herraansa ja tämän
sukuun kiintyi kaikki hänen lapsuusmuistonsa, siihen myös miehuusikänsä
harrastukset. Palvelija piti itsensä sukuun kuuluvana. Tämän ilot ja
surut olivat myöskin hänen ja mikään ei ollut hänelle suuremman
arvoinen kuin suvun kunnia ja maine.

Penningeby oli monta vuotta ollut autiona. Cecilia rouva oli herra
Kaarlo Tordinpojan kuoleman jälkeen paraasta päästä asustanut toisen
tyttärensä, Sigridin, ja tämän miehen, Tapani Ulvinpojan, luona. Ja kun
sitten tieto saapui hänen poikansa, Tord herran, kauheasta kuolemasta,
tuli Penningeby hänelle vielä vastenmielisemmäksi, siellä kun kaikki
paikat muistuttivat hänelle hänen rakasta poikaansa. Nyt oli elämä
muuttuva taas. Ja nuori Briita rouva oli jokaisen mielestä, jotka nyt
täällä levottomina odottivat hänen tuloaan, ilonkukkanen, niinkuin
Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari lähtiessä oli sanonut.

Vouti tuli, tehtyään viimeisen kierroksen huoneissa, ulos pihalle,
jossa kaikki palvelijat, sekä miehet että naiset, jo seisoivat koossa
ja odottivat vierasten tuloa. Hän hymyili tyytyväisenä partaansa, sillä
hän oli huomannut, että sisällä kaikki oli täydessä kunnossa. Pihalle
päästyään asetti hän kätensä silmilleen ja tähysteli ylös mäelle, jossa
tallipalvelija seisoi ja odotti. Mutta mitään merkkiä ei sieltä vielä
näkynyt. Vouti oli koittanut määrätä ajan, koska vieraat tulisivat, sen
tiedon perusteella, jonka eräs herra Niilo Sturen miehistä oli hänelle
Tukholmasta tuonut. Ja tämä oli ratsastanut sieltä aikaisin aamulla
samana päivänä, jona Niilo herran ja Briita rouvan oli määrä lähteä
matkaan.

Vieraat viipyivät kuitenkin kauemmin, kuin vouti oli laskenut. Ja tämä
alkoi jo tulla vähän levottomaksi viivytyksestä. Hän käveli
edestakaisin pihalla, tempasi siellä täällä jotain naista huivista,
tyrkkäsi rengin sivuun, ikäänkuin olisi hän joka hetki, mitä kauemmin
odotusta kesti, keksinyt yhä uusia vikoja ja puutteita.

Äkisti antoi mies mäeltä merkin, että odotetut olivat tulossa. Ja vähän
senjälkeen tuli hän jo itse hengästyneenä linnanpihalle ja kiirehti
voudin luokse, joka sanoi:

"Ellei se olisi ilosanoma, jonka meille tuot, niin saisit istua tänä
iltana jalkapuussa siitä, ettet ennemmin antanut merkkiä!"

Mies mutisi kyllä jotain, ettei hän voinut antaa ennemmin merkkiä, kuin
näki tulijat, mutta käskemään tottunut vouti löi häntä hyväntahtoisesti
olkapäälle ja asetti hänet kiireesti samaan riviin muitten palvelijain
kanssa.

Jo kuului hevosten kavioiden kapsetta sillalta, jo kajahteli niitten
ääni porttiholvissa ja aina vain päättävämmin katseli vouti eteensä.

Ratsastava asepalvelijajoukko ajoi ensin pihaan. Se kääntyi oikealle,
jonne asettui seisomaan. Ja heti heidän jälkeensä tuli reki, jossa
Niilo herra ja Briita rouva istuivat. Valtavat eläköönhuudot täyttivät
ilman ja väkijoukko tunki rekeä kohti, niin että Niilon useamman kerran
täytyi ystävällisesti hymyillen pyytää heitä väistymään.

Mutta Briita rouva nyökäytteli ystävällisesti päätään joka taholle ja
kiihotti sillä vain enemmän lähenteleviä. Hän kutsui heitä nimeltänsä
ja ojensi valkoisen kätensä ulos, nähdessään jonkun, johon hän oli
lähemmin kiintynyt. Lopulta pysähtyi reki päärappusten viereen, jonne
herrat linnantuvasta olivat kokoontuneet.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin kaikki olivat ehtineet päästä esiin ja
tervehtiä nuorta ritaria ja hänen rouvaansa. Mutta vihdoin päästiin
kuitenkin vierassaliin, jossa vieraiden rouvat ja tyttäret odottivat.
Ja sittenkuin asianmukaiset tervehdykset olivat tehdyt, istuttiin
pöytään.

Silloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi
tavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon
Niilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.

"Tuotteko sanan kuninkaalta?" kysyi hän vilkkaasti.

"Tuon!" vastasi ritari.

"No sen kohta arvasinkin!" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä
lisäsi, "olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä... Ilmoittakaa
siis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?"

"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole
turhista levoton... Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää
kohti Kustaa herran luokse Kalmariin... Sanomat ovat siis hyviä."

Niilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa
isäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.

"Siinä te seisotte, Niilo herra", virkkoi hän, "ettekä edes lausu minua
tervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria..."

Mutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi
sen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli
täynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että
se herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti
kuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua
herättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään
toisissa pilkanhalua itseään kohtaan.

Sittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa
rataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös
minkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.

"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin,
Niilo herra!" vastasi tämä. "Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei
voi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän
ympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne
teidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan,
talossa... Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture...?"

"En, en suinkaan", keskeytti tämä vilkkaasti ritarin puheen ja myös
Briita rouva nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Te olette sydämellisesti
tervetullut taloomme!"

"Hyvä, niin ollen jään minä tänne siksi, kun pois lähden!" vastasi
ritari ja tyhjensi pikarin.

Ja hän jäi Penningebyhyn ja eleli siellä vanhalla tavallaan, ilman että
kukaan voi päästä selville, mikä hän oikeastaan oli. Joskus puhui hän
erinomaisen viisaasti, joskus taas niin yksinkertaisesti, että monesta
tuntui, kuin olisi hän tehnyt sen aivan tahallaan, koska siten paraiten
voi ympäröidä itsensä läpinäkymättömällä hunnulla. Niilo yritti monta
kertaa tutkia häntä, mutta juuri kun luuli onnistuneensa yrityksessään,
liukui tämä jo pois hänen käsistään. Usein, etenkin silloin kun hän oli
yksin, voitiin hänet tavata jossain ikkunasyvennyksessä katselemassa
lumipeitteisiä kenttiä silmät kyyneleitä täynnä. Mutta heti kun
huomasi, että joku lähestyi, tuli hän niinkuin taikaiskusta taas
entiselleen ja alkoi naputella sormillaan ikkunalautaan tai lauloi hän
muutaman säkeen jostain laulusta, ensimäisestä, joka mieleen sattui.

Paraiten näytti hän viihtyvän, kun Niilo ja Briita istuivat
palvelijainsa keskellä suuren lieden ääressä, jossa tuli leimusi ja
valaisi kotoisen elämän kaunista kuvaa. Mutta niin Penningebyn
talonväki kuin lähimmät naapuritkin pitivät häntä yksinkertaisena ja
vetivät aina suunsa hymyyn, kun hän lasketteli omituisia
sukkeluuksiaan.

Toiselta puolen oli Penningebyn ritarilla ja hänen nuorella rouvallaan
aivan vähän aikaa tutkistella, mikä viheriä ritari oikeastaan oli. Sitä
paitsi olihan hänen käytöksensä aivan samallainen kuin muinoin marskin
hovissa, josta tämän kuninkaaksi tultua yht'äkkiä oli kadonnut. Taikka
oikeammin sanoen oli hän hävinnyt jo tuona kauheana myrsky-yönä, jona
Kristoffer kuningas kuoli ja Viipurin linnan katto lensi ilmaan. --
Niin, heillä oli nyt vähän aikaa muuhun, he nauttivat vain toistensa
seurasta. Ja mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin tämä hiljainen
maaelämä, jossa he levollisina voivat vaeltaa tietänsä ja muistella
mennyttä aikaa, sen suruja ja iloja. Itse vastoinkäymisetkin näyttivät
heistä nyt kauniilta kukilta, jotka pilkistivät menneisyydestä esiin.
Ja Penningeby sitten, kuinka paljon muistoja se jo herättikään? Metsä,
järvi, lehto, itse muuritkin, haukkatarha ja torni, jossa Niilo asusti,
puhuivathan ne kaikki heille sydämen suruista ja taisteluista?

Turun matka, Tord ja Iliana sekä Brodde olivat heillä tavallisimpana
keskusteluaineena ja, monta rakkauden ja kiitollisuuden synnyttämää
huokausta kohosi näitten puolesta taivasta kohti. Brodden muisto
liittyi heidän kuluneen elämänsä tärkeimpiin tapauksiin ja hänen
kuolemansa -- sillä Niilo oli varma, että hän oli kaatunut koittaessaan
pelastaa urhoollista marskia -- se verhosi hänet yliluonnollisella
loistolla.

"Niin tuli punainen ruusu sittenkin sinun omaksesi, Briita!" virkkoi
Niilo kerran, kun he istuivat yhdessä tuttavallisesti keskustellen, "ja
itse olet sinä punainen ruusu minun elämässäni! Kunpa Jumala vaan
soisi, että se aina pysyisi kukkatarhana, jossa ruusuni hyvin
viihtyisi...!"

Briita hymyili sydämellisesti hänelle ja nojasi päänsä hänen rintaansa
vasten.

"Älä muistuta minulle tuota kauheaa ennustusta!" sanoi hän. "Sydämeni
vapisee, kun ajattelen, kuinka äkisti Ilianan punainen ruusu muuttui
valkoiseksi."

"Voimmehan jättää sen, jos se sinua niin peljättää, mutta sinä olet
kumminkin minun punainen ruusuni, puhukoon ennustus sitten totta tai
ei!"

Niin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli
maaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja
tulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika
oli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä
aljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.

Mutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes
mitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä,
kun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:

"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan... Pysykää vain alallanne,
niinkuin kuninkaan tahto on!"

Ja Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän
aikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut.
Se oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä
paikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja
valaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt
kallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen,
ajatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli
rakkaassa vaimossaan.

Samassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta.
Pölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti
sanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein
askelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta
rinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut
ollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli
kulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. -- Hän huomasi nyt
yhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut
lähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.

Alhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli
Steen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli
tapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa.
Hänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa
tulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.

"Täällä te istutte, Niilo herra", sanoi hän, "ja annatte kotkan ja
korpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle..."

"Tämäpä on omituinen tervehdys", virkkoi Niilo, "minä odotan joka hetki
kuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te
tässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?"

"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se on
Kristian kuningas!"

"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta,
"sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!"

"En mitään muuta kuin että Jöns arkkipiispa on nyt Tukholman linnan
herrana mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa ja että Kristian kuningas
ennen pitkää kantaa Ruotsin kruunua!"

"Mutta Kaarlo kuningas?" änkytti Niilo.

"Kaarlo kuningas on paennut meren ylitse Danzigiin!"

Tieto tuli niin äkkiä, että Niilo Sturen täytyi panna kaikki
sielunvoimansa liikkeelle voidakseen pysyä pystyssä. Ja sittenkin oli
se kokonaan lamata hänet. -- Kauan aikaa kului, ennenkuin hän voi
tyrmistyksestään päästä ja sanaakaan lausua. Hämmästys, viha ja suru
vaihtelivat vuoron perään hänen silmissään, mutta posket olivat
kalmankalpeat ja koko ruumis vetäytyi kokoon, ikäänkuin olisi siinä
joka lihas koonnut voimia jotain voimakasta tekoa varten.

"Kaarlo kuningas paennut", sai hän vihdoin sanotuksi, "ja arkkipiispa
Tukholman linnanherrana Ruotsin valtakunnan hallitsija!"

"Mutta ettekö sitten tiedäkään tästä kaikesta mitään, Niilo herra?"
puuttui Steen jo paljon lempeämmällä äänellä puhumaan. "Ettekö ole
saanut kuninkaan sanaa tai niitä viestejä, jotka sekä minä että Olavi
Drake Tukholman linnasta teille lähetimme?"

"Te olette ensimäinen, Steen herra", vastasi Niilo ja hänen äänensä
värisi ja katseensa oli tuskaa täynnä, "te olette ensimäinen, joka
tuotte minulle tietoja Tukholmasta senjälkeen kuin sieltä lähdin."

Nyt oli Steen Sturen vuoro hämmästyä ja hänen täytyi myöntää, että
ystävänsä, jota hän jo itsekseen oli syyttänyt petturiksi, oli aivan
puhdas ja viaton. Se huomio sai hänen kylmän ja loukkaavan käytöksensä
muuttumaan ja lämmöllä tarttui hän Niilo Sturea kädestä kiinni, Miten
he siinä sitten koittivatkin selittää sitä omituista asianhaaraa, ettei
yhtä ainoaa lähettiä ollut saapunut Penningebyhyn, niin eivät he
lopultakaan voineet ymmärtää sitä muuten, kuin että ne kaikki olivat
joutuneet arkkipiispan väen käsiin.

Viheriä ritari tuli saliin heidän juuri paraillaan siitä
keskustellessa. Hän pysähtyi hetkeksi lattialle ja kuunteli, mutta meni
sitten äkisti toiseen päähän huonetta ja lauloi hiljaa mennessään:

    Ja mailma se täynnä on vilppiä,
    Niin usein oon huomannut sen.
    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,
    Mistä uskotun löytänen?

"Sellaista voittekin kyllä laulaa, ritari!" virkkoi Steen Sture, "mistä
uskotun löytänen! Sitä on kuningas raukka mahtanut runsaissa määrin
kokea, jonka niin äkisti täytyi rikkauden ja vallan kukkuloilta lähteä
maanpakoon. Kuitenkin luulen, ettei kauan viivy, ennenkuin hän taas on
takaisin valtakunnassaan!"

Briita oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa ja muuttui
kalmankalpeaksi, kun kuuli Steen Sturen puheen. Niilo riensi hänen
luokseen ja tarttui hänen käteensä kiinni.

"Me emme voikaan nyt odottaa Kaarlo kuningasta vieraaksemme!" lausui
hän.

"Maanpaossa?" huudahti Briita katsellen milloin Niiloa milloin Steeniä,
"mitä ovat ne onnettomat uutiset, joista te täällä puhelette?"

"Kuninkaan on täytynyt paeta maasta!" selitti Niilo.

Uutinen näytti koskevan kovasti nuoreen rouvaan, mutta sitä kesti vaan
muutaman silmänräpäyksen. Heti taas hillitsi hän mielensä ja kaksi
kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas hänen poskiaan, osoittivat
hänen suruaan, jonka hän oli voittanut.

"Äkisti, aivan liian äkisti kohtasi onnettomuus meitä!" sanoi hän.
"Tuskin on vielä kahta kuukautta kulunut siitä, kun häämme vietettiin,
ja nyt on suru jo tullut kotiimme vierailemaan! Mutta", lisäsi hän
kohottaen uljaasti kaunista päätänsä, samalla kuin silmät säihkyivät
toivoa ja luottamusta: "minä uskallan toivoa, että Ruotsin
valtakunnassa on vielä sellaisia miehiä, jotka voivat hankkia
serkulleni, Kaarlo kuninkaalle, hänen kruununsa jälleen?"

"Niistä ei puutetta ole!" vakuuttivat Niilo ja Steen juhlallisen
vakavina.

Mutta viheriä ritari lauleli nurkassaan:

    Ja lehmus lehvii ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät.



X.

Neuvottelu


Ensi hämmästyksestä päästyä voi jokainen tarkemmin miettiä sitä suurta
onnettomuutta, joka oli tapahtunut, sekä niitä keinoja, joilla se vielä
mahdollisesti oli korjattavissa. Ja niin pyysi Niilo Steen Sturea
kertomaan alusta loppuun saakka, miten kaikki oli tapahtunut.

Ilta alkoi lähestyä, joten sisällä oli jo vähän hämärä. Sentähden
asettuikin talonväki vieraineen lieden ääreen, johon eräs palvelijoista
oli laittanut komean takkavalkean. Viheriä ritari otti paikkansa ihan
tulen viereen. Siinä istui hän sitten koko ajan ja leikitteli
sammuneiden hiilien kanssa, joita hän halolla sai kootuksi siihen
melkoisen kasan, ennenkuin ne vielä ehtivät muuttua hehkuviksi. Näistä
alkoi hän senjälkeen vähitellen keskustelun jatkuessa, rakentaa ja
taidokkaasti sovitella tornia, joka kohosi kohoamistaan. Näytti
niinkuin olisi hän tahtonut sillä jollain tavalla jäljitellä tai matkia
kertomuksen kulkua, aina sen mukaan minkä vaikutuksen se kulloinkin
häneen teki.

Mutta Steen Sture kertoi vilkkaasti ja lämmöllä:

"Me olimme juuri päässeet Kolmårdenin eteläpuolelle ltägöötinmaalla,
kun eräs ratsupalvelija saavutti meidät. Hän tuli kiireesti ratsastaen
vaahtoisella hevosella ja jätti kuninkaalle kirjeen. Kuningas avasi sen
ja tuli sen luettuaan kalmankalpeaksi kasvoiltaan. Kuitenkin hillitsi
hän heti itsensä ja virkkoi hymyillen, heittäen samalla kirjeen
luotaan: 'Se ei ole mahdollista!' Ja niin kertoi hän minulle kirjeen
sisällön. Arkkipiispa oli, niin kerrottiin kirjeessä, saavuttuaan
häämatkalta kotiin Uppsalaan, mennyt tuomiokirkkoonsa ja riisunut
arkkipiispan puvun yltään. Sitten oli hän pukenut itsensä haarniskaan,
asettanut kypärin päähänsä ja kiinnittänyt miekan vyölleen sekä
vannonut kalliin valan, ettei ennen panisi arkkipiispan viittaa ylleen,
kuin oli karkottanut Kaarlo kuninkaan pois valtakunnasta.
Asepalvelijajoukon etupäässä, joitten herrat olivat liittyneet häneen,
oli hän sitten marssinut Svartsjöhön ja Hagaan sekä, heti kun rahvas
oli ehtinyt kokoontua, rientänyt Vesteråsiin, jonka oli määrännyt
taalalaisille yhtymäpaikaksi."

"Niin ovat siis Taalain kunnon miehet vieläkin kerran antaneet johtaa
itseään harhaan!" puhkesi Niilo surumielisenä puhumaan. "Arkkipiispa
näyttää myöskin ajaneen asiansa paremmin kuin hänen enonsa, vanha herra
Krister Niilonpoika!"

"No kääntyikö kuningas takaisin?" kysyi Briita rouva kiihkeänä.

"Kääntyi, mutta vasta sitten, kun oli saanut vielä muita kirjeitä,
jotka kaikki vahvistivat ensimäisessä olleet tiedot. Hän ratsasti ensin
Nyköpingiin, jossa antoi vangita herra Eerikki Akselinpojan. Matkalla
sai hän kolmensadan miehen suuruisen apujoukon, joten hänellä oli
kaikkiaan seitsemänsataa ratsumiestä. Kaupunkiin saavuttuaan sijoitti
hän joukkonsa järven rannalle kaupungin ja Hirvisalmen välille. Kauan
emme olleet vielä kaupungissa ollut, kun huhu levisi, että arkkipiispa
samosi Strängnäsiä kohti. Kuningas käski silloin, se oli jo myöhään
illalla, erään osaston ratsastaa tiedustelemaan, oliko huhussa perää.
Nämät ratsastivat aina Vårfrubergan luostariin Voutisaarelle, mutta
mitään vihollista eivät he nähneet, eikä kukaan tiennyt heille siitä
mitään kertoa. Pari tuntia puoliyön jälkeen tulivat he takaisin leiriin
ja kuningas antoi silloin väkensä mennä nukkumaan. Samoin heittäytyi
hän itsekin, kokonaan uupuneena, vuoteelleen, nauttiakseen edes hetken
lepoa."

Briita rouva siirtyi uteliaana lähemmäksi kertojaa, mutta Niilon silmät
tähystelivät ritaria, joka innokkaana rakenteli torniansa. Eikä tähän
näyttänyt se ollenkaan vaikuttavan, mikä toisten mielet sai niin
kiihkeään jännitykseen.

Steen herra jatkoi:

"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan
huoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli
Vesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti
unen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske,
jotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen
todenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa
haarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten
seljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko
asepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt
hyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me
siellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä,
sikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta
kaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet
hevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan
tulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt.
Niinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas,
kuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin
täytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen
läsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja
ritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta
siitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä,
kuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui
joukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko.
Silloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti..."

Briita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen
häneen.

"Älkää peljästykö, Briita rouva!" sanoi hän, "sillä kertaa pelastui
kyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi,
onnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!"

"Ja kuka antoi hänelle hevosen?" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten
äkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, "kiitos, jalo Steen herra,
mitäpä kyselenkään... Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!"

"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!" virkkoi Steen herra
punastuen, "kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen
arvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa
onnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin
Herran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan
armotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan
miehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina
ympäri kenttää."

"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?" kysyi Briita rouva.

"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi
kaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat
olivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi
uhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi
määrätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa
haavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä
kauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan
kuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja
olin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen
sisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä
tehnyt suuren teon, Steen... Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin
sanoa samaa minusta!... Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen
voittanut'! -- Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa
silmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian
myöhäistä!...' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni
voi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa."

Steen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut
kaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä
vallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.

"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!" huudahti Briita, "raskaalta
mahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!"

Itse viheriä ritarikin oli hetkeksi heittänyt rakentamisensa ja loi
nopean silmäyksen kertojaan. Sitten tarttui hän yht'äkkiä raskaasen
halkoon kiinni ja asetti sen torninsa päälle niin että se ramisten
sortui maahan. Kiukustuneena kun torni luhistui iski hän nyrkkinsä
polveen ja katseli hajonnutta rakennustaan. Mutta Niilo seurasi synkeän
silmin hänen leikittelyään ja virkkoi:

"Vähän näyttää teitä kuninkaanne onnettomuus surettavan, koska tuolla
tavoin voitte leikitellä, juuri siitä puhuttaissa."

Ritari loi Niiloon viattoman, melkein lapsellisen katseen ja sanoi
sitten rukoilevalla äänellä:

"Älkää pahastuko, Niilo herra, vaan antakaa minun olla omissa
oloissani... Jokainen käyttäytyy omalla tavallaan niin surun kuin
ilonkin hetkellä!"

Hän alkoi uudestaan rakentaa torniansa ja Niilo salli sen tapahtua.
Hänen ajatuksensa näet harhailivat kuningas raukassa, jota kohtalo nyt
niin kovakouraisesti piteli. Tämä oli ehtinyt toteuttaa hänen armaimman
unelmansa siten palkiten sen kovuuden, jolla hän ennen hänen elämänsä
oli katkeroittanut. Hänen surunsa olikin nyt suurempi, kuin hän voi
ilmaistakaan, juuri sentähden, ettei hän näinä päivinä saanut taistella
kuninkaan sivulla ja näyttää, kuinka lämpimästi ainakin hän olisi
tahtonut hänet kaikesta sellaisesta säästää.

"Ja kuninkaani lähetit eivät voineet tänne päästä!" huudahti hän.

Mutta Steen kertoi kertomuksensa loppuun:

"Seuraavana aamuna kutsui kuningas Tukholman porvarit kokoon ja kysyi
heiltä, tahtoivatko he pysyä uskollisina hänelle. Nämät vastasivat
myöntäen, nostamalla kätensä ylös, ja samaa vakuuttivat he vielä, kun
kuningas arkkipiispan saavuttua kaupungin edustalle, -- se oli
lauvantaipäivä kun hän tuli -- uudisti kysymyksensä. Arkkipiispan
ratsumiehet saapuivat kahdeksan päivää myöhemmin kaupungin luo kuin me,
ja talonpoikaisjoukko tuli vähitellen jälestä päin. Kuningas ehdotteli
rauhaa, mutta sitä ei arkkipiispa tahtonut ja niin päätti kuningas
vielä kerran koittaa sotaonnea. Mutta miten porvarien laita lienee
ollut, sen tietää Jumala... Sellainen huhu kävi, että arkkipiispalla
oli salaisia kätyrejä niiden joukossa. Ja se ainakin on varma asia,
että heti kun taistelu oli alkanut, he käänsivät selkänsä viholliselle
ja riensivät kaupunkiin takaisin. Kuningas huusi, pyysi ja rukoili
heitä pysähtymään, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Ja
lopulta täytyi kuninkaankin seurata mukana, sillä muuten olisi hän
joutunut arkkipiispan käsiin. Niin päättyy Kaarlo kuninkaan satu...
Tuorstaina, Pyhän Matiaan päivänä, nousi hän laivaan ja jätti Tukholman
purjehtien Danzigiin."

"Ei, ei", huudahti Niilo kiivaasti, "vielä ei ole Kaarlo kuninkaan satu
loppunut, jos kerran rehellisiä, kunnon miehiä löytyy Ruotsin maassa!"

Juhlallinen hiljaisuus syntyi salissa. Niilo herra oli lausunut niin
hyvin Steen Sturen kuin vaimonsakin sisäisen ajatuksen julki.
Ainoastaan ritari yhä puuhasi torninsa kanssa, jonka hän taas oli
saanut nousemaan koko korkealle. Mutta myös hänen kasvoillaan ilmeni
juhlallinen vakavuus, kun hän loi silmänsä Steen Stureen ja toisen
kerran tarttui halkoon kiinni.

"Katsokaas", sanoi hän, "kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa...
Onhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista
painoa tahansa... Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!"

Tahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin.
Halko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.

"Niin", huudahti ritari, "tämä torni tässä on todistuksena siitä, että
mikä on pilalle palanut, se on palanut... Tuhka ei ole muuta kuin
tuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää."

"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua ...
sanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka,
vaikka minulta sitten henki menisi!"

Silmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari
viittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin
älykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin
tulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään
tarkoittanut jotain erikoista.

"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!" virkkoi hän ja
poistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:

    Ja mailma se täynnä on vilppiä,
    Niin usein oon huomannut sen.
    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,
    Mistä uskotun löytänen?

"Mitä tarkoitti ritari?" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen
mies oli poistunut salista.

"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita
keskeytti hänet.

"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!" lausui hän, "oi, voi, se on ehkä
liiankin totta."

"Ei, hänen sanoillaan on syvempi tarkoitus", huomautti Niilo. "Kaarlo
kuningas ei voi enää kantaa Ruotsin kruunua, oli hänellä sitten
kuninkaan nimi tai ei. Hän on niinkuin palanut rakennus ... hänen
aikansa on ollut eikä enää takaisin tule... Sellainen on ritarin
ajatus."

Meni hetkinen, jonka kuluessa kukin itsekseen tuumi paenneen kuninkaan
kohtaloa. Lopulta kysyi Steen Stuure:

"Mutta mikä mielipide on teillä asiasta, Niilo herra? Onko se sama kuin
viheriällä ritarilla?"

Niilo mietti hetken, ennenkuin vastasi.

"Ei, kaukana siitä!" sanoi hän vihdoin, "minä päinvastoin olen varmasti
vakuutettu, että Kaarlo kuningas vielä kerran saa entisen valtansa
takaisin, jos minä nimittäin jotain voin toimittaa."

"Ja siinä tahdon minä olla teille apuna!" lisäsi Steen herra
vilkkaasti.

Kumpikin näki aivan selvään ne vaikeudet, jotka tässä työssä oli
kohtaava heitä. Heidän voimansa oli liian vähäinen. Omilla miehillään
eivät he voineet mitään aikaan saada. Heidän täytyi siis, jos tahtoivat
panna aikeensa toimeen käyttää talonpoikaisjoukkoa tukenaan, niinkuin
arkkipiispakin oli tehnyt. Mutta saada rahvas nyt luopumaan
arkkipiispasta ja nousemaan häntä vastaan, se tuntui tällä hetkellä
mahdottomalta. Epäilemättä oli arkkipiispakin saanut kauan puuhata
ennenkuin oli voittanut taalalaiset asiansa puolelle. Sitä paitsi
oli Niilo näille nyt jo melkein vieras, joten hänen vaikutuksensa olisi
voinut supistua hyvinkin pieneen, jos nyt olisi astunut vastustamaan
miestä, joka niin hyvin oli osannut tehdä omat yksityiset asiansa
yleisiksi, niin hyvin, että talonpojatkin olivat ne tunteneet ikäänkuin
omikseen.

Kaikki riippui nyt vain siitä, antaisiko arkkipiispa huutaa jonkin
sukulaisistaan kuninkaaksi vai kutsuisiko Kristian kuninkaan Tanskasta
valtaistuimelle. Jos hän ryhtyi Kristiania puuhaamaan, oli hänen
rahvaansuosionsa samalla hetkellä mennyttä. Sillä vielä oli
Engelbrektin muisto niin tuore ja elävä, että taalalaiset eivät millään
tavalla voineet suostua muukalaista kuningasta vastaanottamaan. Mutta
ellei arkkipiispa sitä aikonut, jos hän tahtoikin nyt ajaa perille
puolueensa suuret tuumat, jotka Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen
olivat karille ajautuneet, jos hän sitä tahtoi, niin olivat Kaarlo
kuninkaan toiveet peräti pienet, samoinkuin niittenkin, jotka tahtoivat
niitä perille ajaa.

Steen herra, joka oli viettänyt viime ajat Tukholmassa ja tunsi siis
yleiset huhut, oli aivan vakuutettu, että arkkipiispa kutsuisi Kristian
kuninkaan, mutta Niilo oli toista mieltä. Hänen mieleensä muistui
elävästi kaniikin sanat Vadstenassa, kun tämä yritti houkutella häntä
arkkipiispan puolelle. Ja siksi olikin hän aivan varma, ettei
arkkipiispa koskaan luopuisi puuhastaan saada kuninkaankruunu jonkin
heimolaisensa päähän. Keskustelun, jota Briita itse siihen osaa
ottamatta kuunteli, keskeyttivät palvelustytöt, jotka saapuivat saliin
töineen. Mutta sinä iltana sai Briita istua yksin tyttöineen
linnantuvassa. Niilo vetäytyi Steen Sturen kanssa salakammioon, jossa
he viipyivät myöhään yöhön. Kun hän sitten sieltä palatessaan tapasi
Briitan, sanoi hän:

"Huomenna täytyy meidän erota, Briita... Minä tahdon lähempää seurata
asiain menoa ja katsoa, voidaanko enää mitään tehdä lankomme, Kaarlo
kuninkaan hyväksi, vai täytyykö pitää hänen asiaansa jo auttamattomasti
menneenä."

"Arkkipiispanko luo aiot?" kysyi Briita levottomana.

"Niin, ensin arkkipiispan ja sitten..."

"Sitten?" toisti Briita tutkien, kun Niilo vaipui mietteisiinsä eikä
täydentänytkään ajatustaan.

"Sitten", sanoi hän mietteistään havahtuen, "sitten tahdon minä käydä
tutkimassa, miten asiat Engelbrektin kotimaassa ovat. Ihmeellinen
puhelahja on täytynyt sillä miehellä olla, joka on voinut nuo kunnon
miehet niin harhaan viedä."

"Ajattele toki tarkoin", huomautti Briita hetken kuluttua, "ennenkuin
sellaisiin puuhiin ryhdyt. Eikö olisi esimerkiksi parempi lähettää
ensin sanansaattaja kuninkaan luo ja pyytää hänen myöntymystään."

Epäilemättä oli Briitalla yhtä suuri halu kuin hänen miehelläänkin
auttaa maanpakolaista kuningasta ja saattaa hänet valtaistuimelleen
takaisin. Mutta me emme saa tuomita kokematonta naissydäntä, jos se
ratkaisevan hetken tullessa alkoi vapista ja etsiä keinoja saadakseen
sen lykätyksi niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista, kunnes kaikki
oli ehditty saada sitä varten valmiiksi. Ja niinkuin usein sattuu, että
nainen näkee kauvemmaksi kuin mies, niin oli nytkin asianlaita. Sekä
Steen, että Niilo eivät olleet tulleet innoissaan ajatelleeksi, että
ennen kaikkia oli heti ensi hetkestä alkain asetuttava yhteyteen
kuninkaan kanssa. Nyt vasta vaimonsa huomautus saattoi sen hänelle
selväksi. Asia näyttäytyi hänelle yhtäkkiä aivan uudessa valossa.

Juuri sillä tavalla oli tuuma suunniteltava ja järjestettävä, Hän
täällä kotona oli muokkaava ihmisten mieliä sitä varten valmiiksi,
kuningas oli sillä aikaa kokoova voimansa yhteen. Ja sitten, sitten
olisi se vain pieni työ temmata Ruotsin valtikka arkkipiispan käsistä.

Niilo sulki vaimonsa syliinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.

"Sinäpä sen sanot, Briita!" huudahti hän, "meidän täytyy heti alusta
alkain saada kuningas mukaamme. Ja kun minulla vain olisi taattu
lähetti, niin en menettäisi hetkeäkään, vaan lähettäisin hänet heti
Kaarlo kuninkaalle ilmoittamaan, mitä kaikkea urhoolliset miehet
tahtovat hänen edestään alttiiksi panna."

"Sellainen lähetti kyllä on!" kuului samalla ääni toisesta päästä
huonetta.

Niilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta
salia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä
sinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei
ollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi
hitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli
viheriä ritari.

"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!" virkkoi hän.

"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?" puhkesi Niilo
puhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään
salata, kuvastui hänen kasvoillaan.

"Niin, minä tahdon!" oli ritarin vastaus.

Hän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena
hänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut
hälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta
oli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja
ainoastaan hämmästys jäi jälelle.

"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?" ei Niilo kuitenkaan saattanut
olla kysymättä.

"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!" vastasi ritari,
"luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle,
vaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa."

Ja niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan.
Hänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä
paitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman
arvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo
omituinen mies.

"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra", sanoi hän,
"ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin
kuninkaan vastauksen kanssa."

"Te tahdotte siis sitoa minut?" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen
ritariin.

"Niin, teidän itsenne vuoksi!" virkkoi ritari.

"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä... Mutta olkoon teille nyt
kerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan
minä itse."

Niilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat.
Mutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän
sitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä
tahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua
kuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä
tutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea
kiilto silmissään.

"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra", sanoi hän, "ehkä voittekin te
nähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä,
eikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille
itsellennekin kaikista parhain."

Niilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin
asiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua.
Ainoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.

"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari", sanoi hän,
"että olette täällä takaisin..."

Mutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:

"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla
merellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!"

Lupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo
Penningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun
sarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja
muutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen
Sture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen
joukko asepalvelijoita mukanaan.



XI.

Kaarlo kuninkaan vastaus.


Tukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen
edestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti
tuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman
harmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.

"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting", sanoi arkkipiispa ja
hänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. "Mutta muistakaa, kelle
puhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan
kuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja
toimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso
niin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi."

"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!"
virkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella
arvokkaisuudella. "Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos
te rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen,
joitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin
teidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä
Ruotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä
tahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista
tavoistamme."

"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?"
puhkesi arkkipiispa puhumaan.

"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa,
miettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt.
Sopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette
tehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta... Mutta ennen
kaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi.
Se voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin
enemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!"

Arkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut,
seisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.

"Te olette tullut", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, "te olette
tullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te
olette ollut... No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä
tahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan
ole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi,
enää nouseva Ruotsin valtaistuimelle... Kas siinä kaikki, mitä minulla
on teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi."

Lempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt
aivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut
vaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa
taas aivan yksin.

Tämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi
sitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden
ajatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja
lujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet
avautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin
olisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.

Se oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli
siellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja
koskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli
jättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset
ja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri,
kultaan neulottu kuninkaankruunu.

Aluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei
hän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä
ja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen
ajatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois,
vaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.

Kauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja
synkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja
poistui ikkunan luota.

Hän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen
käsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ
lähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli
valmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella
taidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi
silloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän,
joka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli
nyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä
Ruotsin kohtalon.

Hän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä
suoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin
hyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa
voi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi
tahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään
Kaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin
Tukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian
kuningasta valtaistuimelle.

Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.

Tanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti
piispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen
näytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa
suosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa
taistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua
kuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa
Tanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli
annettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän
kumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä
neuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän
ne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin
kohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas
koskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa
enempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi;
kolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun
kaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi,
lähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.

Neuvosto olisi niin ollen tullut Ruotsin näennäiseksi hallitukseksi ja
arkkipiispa, neuvoston mahtavimpana miehenä ja itseoikeutettuna
puheenjohtajana, todelliseksi hallitsijaksi. Sellainen olikin
epäilemättä Jöns Pentinpojan sisäisin ajatus. Ja sentähden saattoikin
hän toiselta puolen vakuuttaa kansalle, ettei koskaan tahtonut kutsua
viholliskuningasta valtakuntaan, kun hänellä taas toiselta puolen oli
tilaisuus lekotella kuningasmahdin loistossa, jos hänen täytyikin olla
kuninkaannimeä ja kruunua vailla.

Mutta maanpakolaiset herrat saivat kotiin palattuaan aikaan, että hän
vähitellen luopui tästä ajatuksesta ja ohjasi purtensa toiseen
suuntaan. Nämät näet eivät tahtoneet tahi eivät voineetkaan erota
Kristian kuninkaasta. He olisivat siis ratkaisevan käänteen tapahtuessa
menneet tämän puolelle. Sitäpaitsi oli Ruotsissa jo entiseltään mahtava
mies, joka varmasti olisi asettunut arkkipiispaa vastaan ja tullut
tyytymättömien johtajaksi, jos hän olisi tuumissaan pysynyt. Tämä mies
oli Nyköpingin linnanhaltija, Kaarlon vangitsema, mutta heti hänen
pakonsa jälkeen taas vapaalle jalalle laskettu Eerikki Akselinpoika
(Tott), mies, jonka voimaa ei sopinut mitata sen mukaan, mitä hän itse,
vaan mitä hän yhdessä monien veljiensä kanssa voi aikaansaada. Ja nämät
veljekset muodostivat yhdessä mahtavimman ylimyssuvun, mitä Ruotsissa
ja Tanskassa tähän aikaan oli. Mutta tämä samainen Eerikki herra, joka
yhdessä veljiensä kanssa nyt seisoi arkkipiispan puolella, hän olisi
voinut asettua häntä vastaan, jos hän todenteolla olisi yrittänyt panna
suunnitelmansa toimeen ja tehdä itsensä Ruotsin hallitsijaksi. Nytkin
jo, ennenkuin vielä edes mitään ratkaisevaa oli edes tehty, oli
arkkipiispa saanut tyytyä siihen, että Eerikki herra astui hänen
sivulleen valtion hoitoon, joten Ruotsilla nyt todellisuudessa oli
kaksi valtionhoitajaa.

Vihdoin mitä itse Kristian kuninkaaseen tulee, niin oli hänen valtansa
arkkipiispaan nähden liian suuri, voidakseen hetkeäkään epäillä,
ottaisiko asetetut ehdot vastaan vai ei. Ainoastaan tasaväkisenä olisi
arkkipiispa voinut puolustaa asiaansa. Ja jos hän olisi osannut oikein
arvostella niitä, joitten apuun oli turvautunut syöstessään Kaarlo
kuninkaan pois valtaistuimelta, niin olisi hän epäilemättä pitänyt
sanansa eikä koskaan sallinut Tanskan kuninkaalle jalansijaa Ruotsissa.
Mutta hän ei tätä voimaa ymmärtänyt. Hän käytti sitä tosin paremmin
kuin edeltäjänsä, paremmin kuin Krister Niilonpoika ja Kaarlo
Knuutinpoika, mutta ei hänkään siltä voinut kokonaan irtautua
herrasmiehen ajatustavasta. Kuilu oli olemassa vielä hänenkin ja
Engelbrektin välillä ja sillä miehellä, joka voi puuhata yhdessä
rahvaan kanssa, piti ehdottomasti olla Engelbrektin henki. Mutta
sellaisen miehen saattoivat vasta uudet olot kasvattaa. Engelbrektin
omasta ajasta, johon kaikki tässä mainitut kuuluivat, ei hänen
vertaistaan voinut kohota. Sitä täytyi etsiä nousevasta polvesta.

Siten vaan voi selittää, että arkkipiispa ynnä neuvosto kutsuivat
Kristianin Ruotsin kuninkaaksi. Ja kun se sitten oli tehty, päätettiin
että herra Eerikki Akselinpojan piti lähteä Suomeen ja ottaa se maanosa
haltuunsa, sillä aikaa kun arkkipiispa marssi etelää kohti
täydentääkseen linnojen valloituksella voittonsa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Niilo Sture ja hänen ystävänsä, nuori
Steen herra, ratsastivat sisään Tukholmaan.

Se oli saman päivän aamuna, jona fransiskaanien apotti kävi
arkkipiispan luona ja tämä alotti marssinsa etelää kohti. Molemmat
herrat suuntasivat ensin kulkunsa harmaaveljesten luostariin ja
kysyivät sen johtajaa. Tältä saivat he tietää kaikki, mitä neuvostossa
oli päätetty. Ja vaikka ei vielä ollutkaan aivan varmaa, oliko
arkkipiispa kutsuva Kristian kuninkaan vai ei, luuli herra Niilo Ryting
kuitenkin voivansa vakuuttaa, että niin olisi käyvä. Sen ohessa kertoi
hän myöskin omasta käynnistään arkkipiispan luona ja kuinka se oli
päättynyt.

"Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen", virkkoi Niilo Sture,
punnittuaan ensin hetken aikaa luostarinjohtajan sanoja. "Meidän täytyy
aina olla valmiina, niin että heti, kun Kaarlo kuninkaalta tulee käsky,
voimme iskeä iskun sellaisen, joka saa koko valtakunnan vapisemaan."

Steen herra oli samaa mieltä ja niin päättivät he, että Niilo itse
viipymättä matkustaisi Taalaihin, mutta Steen suuntaisi kulkunsa etelää
kohti ja koettaisi päästä yhteyteen urhollisen Kustaa Kaarlonpojan
(Gumsehufvudin), Kaarina kuningattaren veljen, kanssa, joka oli
linnanhaltijana Kalmarissa.

Heti lähtivät he myös panemaan päätöstänsä toimeen. Steen herra
ratsasti eteläisestä portista muutamia tuntia ennemmin kuin arkkipiispa
ja jos hän vain jossain tapasi jonkun Kaarlo kuninkaan puoluelaisen,
koetti hän saada tätä asettumaan vastustavalle kannalle arkkipiispaan
nähden. Mutta harmikseen huomasi hän tämän joukon päivä päivältä
vähenevän, kun sitä vastoin vihollisen voima lisääntyi. Ja mitä
kauemmaksi etelään hän pääsi, sitä vähemmin välitettiin hänen
puheestaan. Kristian kuninkaalta oli tullut kirje, jossa mitään
lupauksia ei säästetty, ja ne olivat ehtineet levitä jo kaupunki- ja
maarahvaankin keskuuteen. Vihdoin saapui hän Kalmariin herra Kustaa
Kaarlonpojan luo. Tämä oli rohkeutta ja toivoa täynnä eikä suinkaan
aikonut ensi hädässä heittää hänelle uskottua linnaa. Ja hän tuli
kovasti iloiseksi kuullessaan, mitä puuhia Niilo herralla oli
Taalaissa.

"Jos lankoni, Kaarlo kuningas, vain tuo riittävästi väkeä mukanaan!"
sanoi hän, "niin on hän kyllä saava valtakuntansa takaisin, siitä olen
aivan varma, varsinkin kun tunnettu asia on, että koko Suomi on hänelle
uskollinen kuin kulta. Herra Eerikki Akselinpoika saa siellä varmaan
kauan aikaa puuhata, ennenkuin hänen onnistuu saada linnat haltuunsa.
Mutta ellei Kaarlo kuningas palaa, ellei yritäkään palata, niin on
minun mielipiteeni se ... te voitte tervehtiä Niilo herraa ja ilmoittaa
se hänelle ... että meidän täytyy mukautua ajan oloihin. Sillä siitä ei
ole mitään hyötyä, jos me uhraamme veremme ja henkemme taistelussa,
jota me kolme tai neljä köyhää miestä emme ajan pitkään kuitenkaan voi
kestää. Viheriän ritarin neuvo oli ainoa oikea... Jos hän nyt tuo
meille kuninkaan sanan, että hän on pian meidän keskellämme, silloin
olemme me valmiit ja silloin saavat myös arkkipiispa ja hänen ystävänsä
tulla tuntemaan leikin, joka on täyttävä heidän sydämmensä kauhulla.
Mutta ellei ritari sellaista sanaa tuo, sanokaa silloin Niilo herralle,
että hän tekee viisaimmin, antamalla arkkipiispan vallita aikansa...
Uskokaa minua, siitä ei ole meille vahinkoa, meidän aikamme on
sittenkin kaikesta huolimatta vielä kerran koittava... Matkustakaa
Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, Steen herra...! Minulla on
aivan vähän toivoa, että tänä tai tulevanakaan vuonna saisin paljastaa
miekkaani Kaarlo kuninkaan asian hyväksi!"

Tällaiset terveiset mukanaan saapui Steen herra kevätpuoleen Taalaihin,
jossa tapasi Niilon. Tällä oli ollut parempi menestys. Suurin osa
Taalalaisista, etenkin vuoristolaiset, olivat näet vähitellen saaneet
toisen käsityksen arkkipiispan puuhista, tulleet huomaamaan ne oikeassa
valossaan, mutta vanhaa rakkautta Kaarlo kuninkaaseen ei hän siltä
ollut voinut heissä vireille saada.

Tämän hänen menestyksensä olivat ensi sijassa vaikuttaneet ne huhut,
joita Taalaissakin jo tähän aikaan alkoi kierrellä, että nimittäin
arkkipiispa vasten lupauksiansa aikoi kutsua Tanskan kuninkaan
valtaistuimelle. Osalta oli sen myös vaikuttanut ne suositukset, joita
tuolla yksinäisellä ritarilla oli Herman Bermanilta. Herman, joka juuri
tähän aikaan makasi tautivuoteella, oli, myös heti taudista toivuttuaan
luvannut saapua Taalain miehiä puhuttelemaan. Ritarin aseenkantaja,
Erkki, oli täällä joka paikassa tuttu, minne sitten menikin, ja hän
koetti myös puolestaan saada talonpoikia oikeaan käsitykseen ajan
oloista. Niin kehittyivätkin asiat sille kannalle, että lopulta jo
asiamiehetkin, jotka olivat olleet keskustelemassa ja sopimassa
arkkipiispan kanssa saivat varoa itseänsä. Sillä sitä mukaa kuin
mieliala kääntyi karkoitetun kuninkaan puolelle, tuli se vihamieliseksi
niitä kohtaan, jotka olivat kiiruhtaneet rahvaan aseisiin tarttumista
hallitsijataan vastaan.

Kaikki siis onnistui siinä suhteessa Niilo herralle. Hän voi nyt koska
tahansa nostaa, jos niin vaadittiin, taalalaisjoukon, marssia sen
kanssa etelään ja tehdä niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki, jonka aivan
yksin rahvaan avulla onnistui vapauttaa valtakunta muukalaisten
sorrosta. Hän alkoikin jo sentähden katua sitä lupausta, jonka
viheriä ritari oli häneltä saanut, katsoen sitä pikaisuudessa
annetuksi. Kun Steen Sture sitten saapui ja ilmoitti hänelle Kustaa
Kaarlonpojan tervehdyksen, pudisti hän epäillen päätänsä ja osoitti
talonpoikaisjoukkoa, jonka kanssa hänellä aivan hiljan oli ollut
neuvottelu.

"Kun meillä on nämät puolellamme", sanoi hän, "ei meitä voi kukaan
vastustaa!"

Kuitenkaan ei hänelle siltä tullut mieleenkään rikkoa lupaustaan, vaan
odotti hän kärsivällisesti viheriän ritarin tuloa. Kun sitten vihdoin
viimeinkin sana saapui, että tämä odotti Niilo herraa Tukholmassa, oli
kaikki jo valmiina hyökkäystä varten. Monta tuhatta taalalaista odotti
vaan merkkiä Niilo Sturelta lähteäkseen taistelemaan Kaarlo kuninkaan
asian puolesta. Ja mieli alakuloisena erosi hän noista rehellisistä,
kunnon miehistä. Hän oli sen lisäksi saanut tietää, että Tanskan
kuningas jo oli saapunut mahtavalla laivastolla Djurshamniin Tukholman
ulkopuolelle ja että lähetit kuljettivat tietoja hänen ja Tukholman
linnassa asustavan arkkipiispan välillä sekä että tuleva kuninkaanvaali
oli määrätty tapahtuvaksi keskikesän ajoissa. Ei ole siis kummaa, jos
sellaiset sanomat saivat hänen mielensä rauhattomaksi. Synkkänä
ratsasti hän Steen Sturen rinnalla tietä eteenpäin ja jos hän joskus
puhuikin, niin tapahtui se vain muutamalla sanalla.

Kun he niin ratsastaen lähestyivät Tukholmaa, kohtasivat he solakan,
mustapukuisen miehen, joka tuli hiljalleen ajaen pitkin tietä. Mies oli
mestari Eerikki Olavinpoika. Tämän kasvoilla kuvastui huoli ja suru,
mutta Niilon nähdessään näytti hänen muotonsa kirkastuvan.

"Terve, Niilo herra!" sanoi hän, "menettekö tekin Tukholmaan
valitsemaan vieraan kuninkaan tänne meidän vaivoiksemme?"

"Mikä antaa teille aihetta tekemään minulle sellaisen kysymyksen?" kysyi
Niilo vuorostaan, ystävällisesti vastaten hengellisen herran
tervehdykseen.

Hän käytti samassa tilaisuutta kysellen tarkasti, mitä viimeisinä
päivinä oli tapahtunut. Ja Eerikki Olavinpoika vastasi kernaasti hänen
kysymyksiinsä. Hän kertoi, että kaikki keskustelut Kristian kuninkaan
ja Ruotsin herrain välillä olivat jo päättyneet ja että kuninkaanvaali
oli määrätty pidettäväksi seuraavana päivänä kello 8.

"Pian, peräti pian on siis sopimus vihollisen kanssa aikaansaatu!"
virkkoi Niilo.

"Pian se kävi!" keskeytti Eerikki Olavinpoika kiivaasti. "Ja miksi ei
olisi käynyt? Jos voitte sanoa minulle ehdon, johon Tanskan kuningas ei
olisi valmis myöntymään, niin olette sukkelampi muita. Hän myöntyy
kaikkeen, ennenkuin mitään vielä on edes ehditty esittää hänelle. Ja
mitäpä voi vaatia miehiltä, jotka eivät pidä Jumalaa eikä helvettiä
silmäinsä edessä!... Kautta Jumalan kuoleman, Niilo herra, kaikissa
pidetään nyt kiirettä, niinkuin seisoisi Kaarlo kuningas jo kohotetuin
miekoin heidän selkänsä takana uhkaamassa. Lupauksia luvataan,
vahvistetaan ja valalla vakuutetaan, jo ennemmin kuin niitä vielä on
edes ilmilausuttukaan, ja riemulla tulee Kristian kuningas
saatettavaksi Tukholmaan... Mutta minä sanon ja moni muukin yhtyy
minuun: Älköön kukaan iloitko ennenkuin on päässyt kaikkien ojien yli!"

Tuo rehellinen mies tuli yhä kiivaammaksi puhuessaan ja pelkäämättä
antoi hän harmilleen vallan. Niilon ja nuoren Steen herran korvissa oli
mestarin puhe mitä suloisinta soittoa ja edellinen tahtoi häntä
palamaan heidän seurassaan takaisin kaupunkiin. Mutta siihen ei tämä
voinut suostua. Hänen näet täytyi rientää Upsalaan, jonka
tuomiokapitulille hänellä oli sana vietävänä. He erosivat siis ja
molemmat herrat jatkoivat edelleen matkaansa.

Ratsastaessaan Klaaran luostarin ohitse, näkivät he vielä toisen
hengellisen herran, joka oli sinne menossa. Se oli kaniikki Helmich ja
hän pysähtyi tuon tuostakin katselemaan tielle päin, jota Niilo ja
Steen miehineen ratsastivat. Nämät eivät kuitenkaan kiinnittäneet
siihen mitään huomiota, vaan ratsastivat suoraa päätä kaupunkiin ja
ottivat asuntonsa samaan majataloon, jota Niilo tavallisesti tapasi
käyttää. Heti sinne päästyään ryhtyi hän toimiin saadakseen selville,
missä viheriä ritari asusti. Sitä varten lähetti hän miehiä joka
taholle kaupunkiin, mutta nämät eivät onnistuneet etsimisessään. Hän
päätti silloin mennä linnaan itse arkkipiispan puheille. Hän näet
tahtoi ainakin koettaa eikö arkkipiispan mieltä vielä voisi saada
muuttumaan.

Jöns arkkipiispa ei ollut ollenkaan sellaisessa mielentilassa, kuin
niin suuren menestyksen jälkeen olisi voinut odottaa. Hän oli
päinvastoin kylmempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen kävellessään
ympäri linnaa ja katsoessaan, että kaikki oli asianmukaisessa
järjestyksessä kuninkaan vastaanottoa varten.

Viimeinen, johon hän tarkastusmatkallaan saapui, oli pieni rukoushuone.
Kun hän tuli sisään sinne ja näki sammuneen lampun, tomuiset
seinäverhot ja rukoustuolin, jossa hänen vihollisensa oli polvillaan
Jumalaa rukoillut, pysähtyi hän, ikäänkuin olisi ollut kahden
vaiheilla, mitä tehdä. Hänen hovimestarinsa oli epäilemättä
kunnioituksesta jättänyt kaikki entiselleen, eikä ollut vielä ehtinyt
kysyä hänen mielipidettään asiasta.

Ristiinnaulitunkuva, joka riippui seinällä alttarin yläpuolella, oli
erittäin kallisarvoinen ja kiinnitti suuressa määrin arkkipiispan
huomiota puoleensa. Hän astui likemmäksi ja tarkasteli sitä lähemmin ja
jota tarkemmin hän katseli sitä, sitä enemmän herätti hänessä ihmetystä
sen mestarillinen kokoonpano. Lopulta otti hän sen alas voidakseen
katsella sitä tarkemmin jossain valoisammassa paikassa. Hänen sitä
tehdessään putosi osa seinäverhosta maahan paljastaen muurin, jossa hän
suureksi kummakseen erotti yläosan maalatusta rististä. Heti asetti hän
ristiinnaulitunkuvan seinää vasten seisomaan ja veti seinäverhot
syrjään. Silloin huomasi hän, että risti oli maalattu irtonaiseen
seinässä olevaan kiveen. Hän ojensi kätensä ja työnsi hiljaa sitä.

Sen liikkuessa kuului muurin sisästä kalinaa ja se herätti siihen
määrin hänen uteliaisuuttansa, että hän veti kiven varovasti pois
sijaltaan ja työnsi kätensä koloon saadakseen selville, mikä se oli,
joka oli kätkettynä tähän salaperäiseen paikkaan.

Kaulaketju, mitä erinomaisinta tekoa, tuli sieltä hänen käteensä.

Arkkipiispa katseli sitä tarkasti, piti sitä päivää vasten sekä luki
lopulta siihen kiinnitetyt kivet, joita oli kaksitoista. Ja yhä enemmän
ja enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa, ilmaisten hämmästystä, iloa ja
varmuutta.

"Olen löytänyt sen!" huudahti hän ja lisäsi sitten: "mutta mikä voima
on saattanut siirtää ketjun sinun kaulastasi, Kaarlo, tähän
piilopaikkaan?"

Nopeasti työnsi hän jalkoihin asti ulottuvan, violettivärisen takkinsa,
joka hänellä oli yllään, taaksepäin ja asetti sitten tuon
kallisarvoisen koristuksen kaulaansa, jonka jälkeen hän peitti sen
huolellisesti vaatteillansa. Samassa astui kaniikki Helmich sisään ja
ilmoitti, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin.

Mutta vasten odotusta ei tiedonanto tehnytkään mitään vaikutusta
arkkipiispaan. Tämä katseli vain hetken aikaa hämmästynyttä kaniikkia
ja sanoi sitten pistäen samassa molemmat kätensä takinhihainsa sisään:

"Elääkö se vanha sisar vielä, joka ripitti itsensä minulle siihen
aikaan kun Kaarlo kuningas samosi Skåneen?"

"Kuinkas minä sen tietäisin", kysyi kaniikki vuorostaan, vielä enemmän
hämmästyneenä. "Teidän armonne pitäisi muistaa, kuinka heikko hän jo
silloin oli. Häneltähän oli jo niin voimat lopussa, että luostarin
abbedissa pelkäsi hänen ei enää voivan ripittääkään itseään..."

"Onni ... valta ... kuningaskruunu", virkkoi arkkipiispa ja hänen
katseensa oli uneksiva, äänensä kuiskaava ja kiihkeä, niinkuin olisi
hän puhutellut jotain henkiolentoa tai toistellut sanoja, jotka kerran
oli kuullut, "kaikki se on tämän kalleuden varassa ja siitä, joka
omistaa sen, on tuleva...!"

"Teidän armonne!" uskalsi kaniikki keskeyttää, saadakseen taas hänen
huomionsa asiaan kiinnitetyksi.

"Niin sanoi hän ... aivan varmaan hän niin sanoi", jatkoi tämä, "no
niin, minä tahdon ottaa tämän onnen vastaan ja minun nimeni, se on
säilyvä jälkimaailmalle kuuluisana ja mahtavana, minun aikani
loistavimpana."

Hän vaikeni ja vähitellen kirkastuivat hänen silmänsä taas ja entinen
voima ja terävyys palautui niihin jälleen. Hän katseli hetkisen
kaniikkia ja virkkoi sitten aivan välinpitämättömän näköisenä:

"Tahdotteko pitää huolta siitä, että tämä huone tulee siistityksi ja
uudestaan sisustetuksi, niinkuin toisetkin huoneet!"

"Mutta Niilo herra?" huomautti kaniikki. "Minä olen nähnyt hänen
ratsastavan kaupunkiin ja teidän pitäisi aivan hyvin tietää, mitä
puuhia hänellä on ollut Taalaissa, koska kerran olette käskenyt pitää
häntä tarkasti silmällä."

"Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei hän voi enää mitenkään meitä
vahingoittaa!" virkkoi arkkipiispa ja astui ovea kohti, huolimatta
siitä asiasta enää sen enempää puhua.

Samassa astui palvelija sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture pyysi
saada keskustella arkkipiispan kanssa.

Tämän kuullessaan vavahti tuo tavallisesti niin tyyni mies, mutta antoi
kuitenkin palvelijalle käskyn saattaa odottava ritari sisään. Hetken
kuluttua astuikin tämä huoneeseen, mutta samalla hetkellä ilmaantui
ovelle toinenkin mies. Se oli viheriä ritari.

Niilo astui esiin täynnä jaloa arvokkaisuutta ja jäi seisomaan mahtavan
pääpapin eteen pää pystyssä, otsa kirkkaana. Viheriä ritari katseli
tuota korkeaa, uljasta haamua onnellisen ja ylpeän näköisenä, ikäänkuin
olisi Niilo ollut hänen oma poikansa. Mutta arkkipiispa kallisti päänsä
taaksepäin ja virkkoi silmät puoleksi ummessa:

"Te tulette myöhään, Niilo ritari, voisinpa sanoa: liian myöhään ...
mitä te tahdotte?"

"Ruotsin miehenä, ruotsalaisena mieleltäni, tulen nyt teidän luoksenne,
Jöns arkkipiispa", vastasi Niilo, "puhumaan yhteisen isänmaan asian
puolesta ja minä uskallan toivoa, että vielä ruotsalainen sydän sykkii
teidän takkinne alla. Minä tahdon nyt puhua teille kieltä, jota koko
Ruotsin kansa puhuisi, jos se vain tällä hetkellä voisi teidän eteenne
astua... Sanotaan, että teillä on aikomus kohottaa Kristian kuningas
Ruotsin valtaistuimelle. Ja kun minä katselen ympärilleni täällä
Tukholmassa, enkä näe sen puolustajina muita kuin teidän omat miehenne,
mutta sen sijaan näen valmistuksia tehtävän, ikäänkuin olisi
vieraspidot tulossa, niin mahtaa huhuissa olla perää ja kansalla syytä
pelkoonsa... Ja siksi, arkkipiispa, tulen minä teidän luoksenne, ilman
aseita ja koottua sotajoukkoa, vain köyhänä ritarina, joka tahtoo
uhrata viimeisenkin veripisaransa maansa ja kansansa edestä, -- ja
pyydän minä teitä punnitsemaan asiaa, ennenkuin se on liian
myöhäistä... Mitä teillä sitten lieneekin muistuttamista Kaarlo
kuningasta vastaan, niin sen täytyy teidän kuitenkin myöntää, että
Kaarlo kuningas oli mieleltään ruotsalainen. Mutta muukalaista
kuningasta ei Ruotsin kansa koskaan kärsi."

"Joka kerran on valittu Ruotsin kuninkaaksi, hän ei ole enää
muukalainen, vaan on todella Ruotsin kuningas!" virkkoi arkkipiispa
lyhyesti ja hyytävän kylmänä.

"Niin, jos hän on valittu Mooran kivillä, niinkuin Ruotsin laki määrää,
niin olette te oikeassa", vastasi Niilo, "mutta sillä tavalla ei
Tanskan kuningasta koskaan täällä suostuta valitsemaan. Herrain
valitsemaksi kuninkaaksi hän voi tulla, mutta kansan valitsema täytyy
hänen olla, muuten ei kansa voi häntä kuninkaaksi tunnustaa eikä
Ruotsin laki pysyä voimassa."

"Te käytätte tässä niin suuria sanoja, jalo ritari, niinkuin olisi
teillä todella valta määrätä, kuka on tuleva Ruotsin kuninkaaksi!"
keskeytti arkkipiispa ja hänen äänensä oli täynnä purevaa ivaa.

"Te ette siis tahdo ottaa puhettani huomioon, Jöns arkkipiispa?" kysyi
Niilo ja hänen poskensa hehkuivat.

"Rahvas, jonka puolesta te tässä puhutte", lausui arkkipiispa, "saattaa
puhua yhtä hyvin minun kuin teidänkin kauttanne!"

Arkkipiispa oli kylmän kylmä. Vähintäkään harrastusta ei huomannut
hänessä siihen asiaan, jonka edestä Niilo Sture tahtoi henkensä uhrata.
Sen lisäksi oli hänen äänensä ja katseensa täynnä ilkeää, purevaa ivaa.
-- Kaikki ne yhdessä saivatkin tuon jalon ritarin mielen sellaiseen
kuohuun, että hänen täytyi ponnistaa itseänsä viimeisiin asti
voidakseen hillitä myrskyä rinnassaan.

Viheriä ritari, joka oli tarkkaavana seurannut puhuvien joka sanaa ja
liikettä, huomasi nyt ajan tulleen. Hän astui väliin. Se tapahtuikin
oikeaan aikaan, sillä Niilo ei olisi voinut enää hillitä itseään.

Niilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan
asiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet
juuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut
salata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.

Ritari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin
hovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella
hänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.

"Se on häneltä!" virkkoi hän, "ja te saatte syyttää itseänne, että
jätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan
teidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut... Olin matkalla teidän
luoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin
läksin seuraamaan teitä..."

"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!"
virkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden
käänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän
äkisti, viheriään ritariin kääntyen: "tunnetteko te sen sisällön?"

"Tunnen!" oli ritarin vastaus.

"Ja kuinka se kuuluu?"

"Odottaa."

"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!" alkoi arkkipiispa. "Minä
en kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain
lyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?"

"Teidän ystävänne en minä ole?" vastasi Niilo lujasti, "ja tuskin siksi
koskaan tulenkaan... Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä
ratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin
tapaatte minut siellä!"

Ne sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että
itse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun
ritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa,
vallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.

"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa", virkkoi hän vihdoin, "saako tuo
jalo ritari kulkea vapaana?"

"Te olette pitänyt sananne!" vastasi arkkipiispa kylmästi.



XII.

Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.


Suruisella sydämellä ratsasti Niilo Sture sillä kertaa Tukholmasta. Hän
oli aivan varma, että olisi voinut estää sen onnettomuuden, joka nyt
valtakuntaa uhkasi. Mutta tehdä se aivan yksin, myöskin vasten sen
tahtoa, jonka asianajajana hän ensi sijassa esiintyi ja jonka
myötävaikutus siihen oli välttämättömän tarpeellinen, -- se olisi ollut
aivan samaa kuin hukuttaa isänmaa veritulvaan. Ainakin täytyi hänen
saada kauemman aikaa valmistella yritystänsä, ennenkuin voi yksin
samota sellaista vihollista vastaan kuin arkkipiispa yhdessä kahden
valtakunnan kuninkaan kanssa kieltämättä oli. Näitten lisäksi tuli
vielä tärkeä asianhaara, jolta hän ei voinut sulkea silmiänsä. Hän oli
nimittäin sen syrjäisen aseman tähden, jossa hän Kaarlo kuninkaan
aikana oli ollut, liian vähän tunnettu tämän vilpittömimmillekin
kannattajille, joten hän ei uskaltanut oikein luottaa heidän apuunsa.
Sillä jos nämät eivät olisikaan hyväksyneet häntä, olisi välttämättömin
kaikista -- sopu ja yhteisvaikutus samoin ajattelevien kesken mennyt
hukkaan. Hän olisi silloin sanan oikeassa merkityksessä seisonut
kokonaan yksin. Eikä rahvaaseen voinut täydelleen luottaa. Kärsitty
tappio, veronmyönnytys arkkipiispan puolelta tai jotkut muut kultaiset
kuvittelut, jos eivät olisikaan voineet saada taalalaisia luopumaan
hänestä, niin olisivat ainakin voineet saada rahvaan muissa osissa
valtakuntaa aseisiin häntä vastaan. Ja siten olisi hän vasten tahtoansa
ja rehellistä aikomustaan saanut sisällissodan vireille, samalla kun
Tanskan kuningas olisi paljastetuin miekoin hyökännyt maahan ja
yhdistynyt hänen vihollisiinsa.

Sentähden katsoi Niilo herra paraimmaksi vetäytyä Penningebyhyn
odottamaan parempia aikoja.

Mutta Tukholmassa valittiin Tanskan kuningas Kristian hallitsijaksi.
Heti sen tapahduttua marssi hän kaupunkiin ja otti haltuunsa linnan,
jonka hänelle jätti arkkipiispa itse. Kristian oli kookas, miehekkään
ja tukevan näköinen mies. Sitä paitsi oli hänellä iloinen ja
ystävällinen luonne, niin että ei ole kumma, vaikka kansa alussa
kiittelikin häntä paljon. Tukholmasta ratsasti vasta valittu kuningas
Upsalaan ja Mooran kiville, jossa hän tehtiin kuninkaaksi. Sen jälkeen
kruunasi hänet Upsalan tuomiokirkossa arkkipiispa.

Tämä palasi nyt takaisin arkkipiispan virkaansa hoitamaan, mutta se,
joka uskoi, että Jöns Pentinpoika nyt katsoi toimensa päättyneen,
pettyi suuresti. Aluksi sai kuitenkin kaikki olla niinkuin oli.
Kuningas hallitsi ja jos jotain vääryyttä harjoitettiin, tuli siitä
kaikki syy hänen niskoilleen, kun se sitä vastoin oli arkkipiispalle
vain pelkäksi eduksi. Niin muodostui esimerkiksi asianlaita karkotetun
kuninkaan perintö-, osto- ja panttitiloihin nähden, jotka sitä
tarkoitusta varten asetettu tuomioistuin tuomitsi Kristianille. Vihatun
Kaarlo kuninkaan valta masennettiin, ilman että Kristianin valta siltä
todellisesti kasvoi. Sillä itse asiassa oli hän raha-asioissa niinkuin
kansa sanoi -- "pohjaton säkki". Alituinen, loppumaton rahantarve oli
se mato, joka lopulta oli nakertava Kristian kuninkaan ruotsalaisen
kuningaskunnan hajalle. Ja kauasnäkevä arkkipiispa antoi madon
nakertaa. Jokainen kullalla ja hopealla täytetty kirstu, joka Ruotsista
kuljetettiin Tanskaan, sai vihan ja tyytymättömyyden yhä enemmän
kohoamaan kuningasta vastaan. Mitä karkotettu kuningas oli jättänyt
jälkeensä, se ei riittänyt tyydyttämään Kristian kuninkaan
rahantarvetta. Kaarlo oli, jättäessään valtakunnan, vienyt suuren
joukon kalleuksia Mustain veljesten luostariin. Kristian sai aarteen
tietoonsa ja vei seitsemän suurta arkkua, täynnä kultaa ja hopeaa --
niissä sanotaan olleen kaikkiaan 16,000 markkaa -- Tanskaan. Myös
Vadstenan luostarissa menetteli hän samalla tavalla. Eerikki kuningas
oli jättänyt luostarille suuren rahasumman pappiskollegion perustamista
varten, jonka tulisi pitää messuja hänen ja hänen kuningattarensa
sielujen edestä. Tämänkin rahasumman anasti kuningas.

Arkkipiispa antoi kaikki mennä menoansa ja tyytymättömyys tunki
niinkuin maanalainen vesi syvälle maahan tehden tuhollista työtänsä sen
maapohjan alla, jolla kuningas seisoi. Mutta kuninkaan rahantarve, se
johtui asioista, jotka olivat Ruotsille kokonaan vieraat. Sellaisia oli
Holsteinin lunastaminen, kuninkaan tyttären myötäjäiset, kalliit matkat
ulkomaille, erittäinkin Roomaan tehty. Se ajoi, tämä rahantarve,
kuninkaan polulle, jolta Eerikki kuninkaan varottavan esimerkin olisi
pitänyt saada hänet pysymään poissa, mutta jota pitkin hän päinvastoin
lähti kulkemaan paljoa ajattelemattomampana kuin tämä. Rahvasta
rasitettiin veroilla, joista toinen oli toistaan raskaampi. Kumpanakin
vuonna 1460 ja 1461 määrättiin maksettavaksi, paitsi tavallisia veroja,
vielä markka joka talosta yli koko valtakunnan. Ja tästä verosta eivät
edes olleet kirkkojen ja luostarien talonpojat vapaat. Luonnollista oli
että asiain tähän suuntaan kehittyessä tyytymättömyys yhä vain kasvoi
ja samaa mukaa Kristian kuninkaan valtaa uhkaava vaara. Niinkuin
tulipalossakin viipyy kauan aikaa ennenkuin liekit lyövät ulos, niin
voi pitää niitä huutojakin, jotka nyt kohosivat, vain varoitushuutoina.
Ne ilmaisivat ainoastaan että vaara oli lähellä. Mutta ne eivät
saapuneet kuninkaan korviin ja jos olisivat saapuneetkin, niin eivät ne
luultavasti sittenkään olisi suurta vaikutusta tehneet. Kuningas asusti
pääasiallisesti Tanskassa ja arkkipiispa hoiti hallitusta Ruotsissa.
Mutta arkkipiispa ei tehnyt mitään helpottaakseen hätää. Hän antoi vaan
kuninkaan iskeä iskun iskun perään, kunnes tyytymättömyys ei enää ollut
tukahutettavissa.

Se ei kuitenkaan vielä arkkipiispalle riittänyt, että kuningas tällä
tavoin teki itsensä mahdottomaksi hallitsemaan. Saavuttaa häneen
katsoen päämääränsä, jos tämä päämäärä oli erottaa hänet Ruotsin
valtaistuimelta, oli hänelle verrattain helppo tehtävä, sillä Ruotsin
kansan sydäntä eivät nämät muukalaiset kuninkaat koskaan voineet
voittaa puolelleen. Mutta niinkuin arkkipiispa jo oli käyttänyt
kuningasta tämän itsekään sitä aavistamatta välikappaleena heikontamaan
Kaarlo Kuninkaan valtaa tältä hänen rikkautensa ryöstämällä -- joka
silloin niinkuin nytkin oli vallan välikappale -- niin aikoi hän
myöskin vielä käyttää häntä välikappaleena karkoitetun kuninkaan
puoluelaisia vastaan.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden päivänä vuonna 1463 istui arkkipiispa työhuoneessaan
Upsalan arkkipiispankartanossa. Vanha uskottu, kaniikki Helmich, seisoi
hänen edessään.

"Ja tuo mies on mielestänne sopiva tähän toimeen?" kysyi arkkipiispa.

"Sopivaisuus, teidän armonne", vastasi kaniikki hymyillen, "on
luullakseni tässä suhteessa asetettava vasta toiseen sijaan... Siinä on
jo mielestäni kylläksi, että hän on suostunut ottamaan toimen vastaan.
Sitten voimme me kyllä löytää keinoja, joilla saamme hänet millaisiin
tunnustuksiin tahansa..."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi taas arkkipiispa.

"Kaksi asiaa on tässä otettava huomioon", selvitti kaniikki ajatustaan,
"jos mies pysyy tunnustuksessaan on hän sopiva ja peli on silloin
meidän. Vastaisessa tapauksessa ... tarkoitan, ellei hän tahdo
tunnustaa, niinkuin sitä on kutsuttava ... niin täytyy häntä
kiduttamalla tutkia ja silloin..."

"Ja ... mikä on miehen nimi?"

"Pietari Hättelös!"

"Pietari... Pietari Niilonpoika", virkkoi arkkipiispa, "Pietari
Niilonpoika, luullakseni tunnen minä hänet jo entisestä?"

"Hän oli teidän asioillanne Danzigissa samana vuonna, jona Kaarlo
kuningas pakeni sinne."

Arkkipiispa nyökkäsi päätään. Hän muisti nyt aivan hyvin miehen ja
käski kaniikin tuottaa tämän hänen eteensä, lisäten samalla, että hän
tahtoi kuulustella häntä suuressa salissa niitten ritarien
läsnäollessa, jotka siellä paraikaa olivat.

"Mutta jos hän ilmaisee itsensä!" uskalsi kaniikki huomauttaa.

"Sitten on hän sopimaton ... ja on hänet siinä tapauksessa heti
vangittava."

Vähän tämän jälkeen astui arkkipiispa sisään suureen saliin, jossa
useita ritareja oli koolla, ei ainoastaan sellaisia, jotka kuuluivat
hänen omaan piiriinsä, vaan muitakin, jotka olivat tulleet
keskustelemaan hänen kanssaan hallitusasioista. Mahtava pääpappi, joka
nyt oli valtionhoitaja, tervehti armollisesti joka taholle ja asettui
sitten valtaistuimelle karmosiinipunaisen teltan alle, jonka koristeina
olivat paksut kultaneulokset ja raskaat, riippuvat hetaleet. Samalla
hetkellä avautui ovi ja pieni paksuniskainen ja lihavanläntä mies
saatettiin sisään.

"Te olette Pietari Hättelös?" kysyi arkkipiispa ja mies kumarsi
mielittelevä hymy huulillaan, jonka ohessa hän hypisteli lakkiansa ja
katseli vilkkailla viekastelevilla silmillään ympärilleen, milloin
arkkipiispaa, milloin taas muita herroja.

"Minulle on kerrottu, että te hiljan olette tullut kotiin Danzigista?"

Taas kumarsi paksu mies.

"Tulin viipyneeksi kauemman aikaa, kuin luulinkaan", sanoi hän, "ja
päälle päätteeksi täytyi minun vielä tehdä kierrosmatka pitkin rantaa.
Sentähden tulenkin nyt viimeksi Lybeckistä, josta Malmön ja Kalmarin
kautta kiertäen saavuin maantietä Tukholmaan ja sieltä sitten tänne...
Katsokaas, näinä aikoina, jos saan sanoa, on oltava varoillaan ... ja
markkinatkin ovat nyt jo alkaneet..."

Hän puhui nopeasti ja kumarsi ainakin joka kolmannen sanan jälkeen,
suureksi huviksi arkkipiispan ylhäissukuisille hovipojille. Mutta
arkkipiispa itse ei suinkaan ollut siinä mielentilassa, että hän olisi
voinut katsoa asiaa sen hauskalta puolelta. Hän istui niin totisena,
kuin olisi ollut kysymyksessä hengen rikos. Äkisti lausui hän
sellaisella äänellä, kuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla
iskulla vetää rikoksellisen päivän valoon:

"Missä ovat Kaarlo kuninkaan kirjeet?"

"Kirjeet, teidän armonne!" sopersi Pietari Hättelös vaaleten, "Kaarlo
kuninkaan kirjeet ... mistä kirjeistä te puhutte?"

"Niistä, jotka hän on lähettänyt herra Kustaa Kaarlonpojalle, herra
Erengisle Niilonpojalle ja herra Niilo Sturelle... Missä ne ovat?"

Kauppias raukka vakuutti, ettei hän sellaisista kirjeistä mitään
tiennyt. Hän oli tosin sattumalta nähnyt karkoitetun kuninkaan, kun
tämä tuli ratsastaen Danzigiin eräästä linnasta, jonka Puolan kuningas
oli pantannut hänelle suuresta rahasummasta. Mutta hän ei ollut edes
puhellut hänen kanssaan, vielä vähemmin ottanut mitään kirjeitä
vastaan.

"Kieltäyminen ainoastaan pahentaa asiaasi", virkkoi taipumaton
arkkipiispa, "vain suora tunnustus voi pelastaa sinut... Sinä tulet
Danzigista, tunnustat nähneesi kuninkaan, siinä on jo kylliksi... Jätä
nyt vain kirjeet käsiini, niin pääset heti vapaaksi. Ja oikea
kuninkaasi ei ole tulevaisuudessakaan unhottava sinua."

Mutta Pietari Hättelös vakuutteli itku kurkussa, ettei mitään
kirjeistä tiennyt. Sen kuullessaan antoi arkkipiispa viittauksen
hovimestarilleen, joka heti astui esiin muutamain miesten kanssa ja vei
pois vapisevan kauppiaan.

Hiljan kotiin tulleen kauppiaan äkillinen vangitseminen herätti suurta
huomiota kaupungissa, jonne melkoinen joukko kansaa oli kokoontunut,
sekä rahvasta että kaupunkilaisia, markkinoita varten. Mutta vielä
suurempaa levottomuutta herätti mielissä se sanoma, josta arkkipiispa
kokoontuneelle rahvaalle puhetta pitäessä tiesi kertoa, että nimittäin
Kaarlo kuningas paraillaan kokosi suurta sotajoukkoa, jolla hän aikoi
ensi avovedellä hyökätä Ruotsiin. Sen ohessa tiettiin myöskin kertoa,
että paljon ruotsalaisia herroja oli salaisesti Kaarlo kuninkaan
puolella. Mutta jos olisi otettu tarkemmin mielialasta selvää niin
olisi helposti tultu huomaamaan, että Kaarlo kuninkaan yritys ei
ollenkaan herättänyt ihmetystä eikä vastenmielisyyttä.

Itse asiassa oli se kuitenkin kokonaan toista, jota arkkipiispa ajoi
takaa. Hän tarvitsi laajemman alan tuleville aikeilleen. Oli olemassa
joukko mahtavia herroja, jotka yhdellä tai toisella tavalla olivat
hänen tiellään ja tähänkin työhön aikoi hän käyttää tavallista
välikappalettaan, kuningasta. Siksi kirjoitti hän heti tälle pyytäen
tätä kiireesti saapumaan valtakuntaan.

Kuningas asusti tähän aikaan Köpenhaminassa, mutta Ruotsista saapuneet
sanomat, joita vielä vahvistivat arkkipiispan kirjeet, olivat sitä
laatua, ettei hän hetkeäkään epäillyt lähteä matkalle, vaikka
vuodenaika olikin sitä varten aivan sopimaton. Maaliskuussa saapuikin
hän sitten Itägöötinmaalle, jonne oli kutsunut Vadstenaan arkkipiispan
ja suurimman osan neuvostosta kokoon. Neuvottelujen tulos oli se, että
herra Kustaa Kaarlonpoika, karkotetun kuninkaan lanko, menetti
Stäkeholman ja herra Erengisle Niilonpoika Stegeborgin.

"Kuitenkin on niitä muitakin, muistaakseni, joilla on osansa tässä
sopassa!" virkkoi kuningas arkkipiispaan kääntyen, "te olette
nimittänyt minulle herra Niilo Sturen, herra Niilo Rytingin, kanslerin
ja vielä muitakin...?"

"Niin olen, armollinen herra", vastasi arkipiispa, "heidän aikansa
tulee myöskin vielä ... kunhan vain tässä ensin ehdimme Tukholmaan.
Mutta herra Tuure Tuurenpoika, jonka huostaan olette uskonut Tukholman
linnan..."

"Se on totta, hänenkin nimensä on listassa", keskeytti kuningas
vilkkaasti, "mutta oletteko häneen nähden varma asiastanne, Jöns
arkkipiispa?"

"Niin varma asiastani olen", lausui arkkipiispa ja asetti kätensä
rinnoilleen, "että jos hän saa pitää Tukholman linnan kesään asti, niin
ette te enää Martinpäivänä ole Ruotsin kuningas!"

"Se vielä puuttuisi... Ja minä kun luulin, että riittävän suuri kuilu
erottaisi Tuure herran ja hänen lankonsa, kuningas Artturin,
toisistaan..."

"Meillähän on selviä todistuksia, että asia on niin, kuningas...
Kauppiaan tunnustusta tarkoitan. Te voitte vaikka itse kuulustella
häntä kun saavumme Tukholmaan. Te laskette vain leikkiä kuningas
Artturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Mutta olkaa
varoillanne kuningas, pöytä voi olla suurempi ja sen ympärille saattaa
mahtua enemmän ritareja, kuin voi olla teidän vallallenne
terveellistä."

Kuningas vaipui ajatuksiinsa, mutta hieno hymy kuitenkin yhä väreili
hänen huulillaan kun hän ajatteli kuningas Artturia, niinkuin hän
tapasi maanpakolaista kuningasta kutsua. Hetken niin vaitioltuaan
katsahti hän arkkipiispan puoleen ja sanoi:

"Ja kenenkä haltuun tahtoisitte te, että uskoisin Tukholman linnan...
Tuntuu siltä, kuin olisivat nyt ahtaat ajat tulossa, sillä itäisenkin
naapurin käytös näyttää kovasti uhkaavalta... Minä tarvitsisin
sentähden luotettavan, teräväsilmäisen ja tarmokkaan miehen, juuri
sellaisen kuin te olette, Jöns arkkipiispa!"

"Tepä sen sanotte, kuningas ... minä voin, jos se vain on teidän
tahtonne, säilyttää Tukholman linnan teille..."

"Hyvä on, arvoisa isä!" huudahti kuningas ja löi tyytyväisenä kätensä
yhteen. "Te olette saava Tukholman linnan ja Tuure herra saa hakea
muuta itselleen... Mitä ajattelette te laivaverosta?"

Tämä kysymys tuli aivan odottamatta. Ehkä synnyttivät kuninkaan
mielessä nuo levottomuutta herättävät huhut Kaarlo kuninkaan
varustuksista ajatuksen, että hän mahdollisesti raskailla veroillaan
voisi ärsyttää kansan ja siten valmistaa oman häviönsä. Mainittu vero
oli nyt neuvostossa päätetty kannettavaksi ja voi se aivan hyvin antaa
aihetta huoleen, koska se oli raskaampi kuin mikään edellisistä.

Arkkipiispa viivytteli kuitenkin, ennenkuin vastasi, ja kuningas
selitteli sentähden asiaa laajemmin sekä uudisti sitten taas lopulta
kysymyksensä.

"Siitä ei ole mielestäni mitään sanottavaa", vastasi arkkipiispa,
"neuvosto on päättänyt veron kannettavaksi ... edelliset verot ovat
myöskin kannetut, miksei siis myöskin tätä..."

"No niin, me voimme sitten rauhallisella mielellä lähteä Tukholmaan?"

Tukholmaan saavuttua alkoi epäluulonalaisten tutkiminen ja kuulustelu,
jossa meneteltiin ilman vähintäkään sääliä. Itse fransiskaanimunkkien
johtajankin, Niilo Rytingin, täytyi kestää kiduttava kuulustelu.
Lopulta muuttui se julmaksi vainoksi. Vankeutta, piinapenkkiä ja muita
kidutuskeinoja käytettiin huolimatta ollenkaan ijästä tai arvosta.
Muutamat kuolivat sentähden, toiset tulivat raajarikoiksi koko
elinajakseen. Ja epäluulonalaisten kodeissa revittiin lattiatkin irti
ja tutkittiin joka paikka pienimpään muurin rakoon asti. "Tämä koskee
Ruotsin miesten sydänjuuriin saakka?" -- virkkoi vihastunut kansa.

Ja tyytymättömyys tuli vielä suuremmaksi, kun kesä saapui eikä Kaarlo
kuningasta kuulunutkaan. Kaikki julmuus, jota oli harjoitettu, oli siis
ollut aivan turhaa, kaikki se veri, joka oli vuodatettu, ei siis ollut
tuottanut mitään hedelmiä. Vihan ja suuttumuksen sorina kävi läpi maan.

Mutta kuningas ei tietänyt tästä kaikesta mitään, taikkapa jos
tiesikin, ei hän osannut antaa oikeaa arvoa sille. Hänen edeltäjänsä,
Eerikki kuningas, oli menetellyt aivan samalla tavalla, mutta hänen
historiansa oli jo unhotettu ja tuuli, joka puhalsi hänen hautansa yli,
ei tuonut Kristian kuninkaalle siitä mitään tietoa.

Keskikesän ajoissa päätti kuningas purjehtia meren ylitse Suomeen
samotakseen Venäjää vastaan, josta alituisia hävitysretkiä tehtiin
ruotsalaiselle alueelle. Joukko neuvosherroja ja ritareja seurasi
kuningasta. Muitten muassa oli Linköpingin piispa, Katillo Kaarlonpoika
(Vaasa), joukossa. Arkkipiispa sitä vastoin jäi Ruotsiin hoitamaan
hallitusta kuninkaan poissa ollessa.

Otettuaan kuninkaalta hyvästi ja palattuaan takaisin linnaan, seisoi
arkkipiispa kauan aikaa ja katseli ikkunasta ulos merelle, jossa
lukuisa laivasto juuri täysin purjein kiiti myötätuulessa ulos
saaristoon.

Oli juuri keskikesän aika ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla
valaisten säteillään torninhuippuja, kirkkoja ja luostareja. Ja
kalalokit ne kiertelivät leveissä piireissä Käpplingeholman ja linnan
välisessä salmessa. Arkkipiispa oli kuumuuden takia avannut
karmosiinipunaisen manttelinsa, joten kaulassa oleva kallisarvoinen
kaulaketju tuli näkyviin.

Hänen sivullaan seisoi hänen vanha uskottunsa, kaniikki Helmich.

"Nyt on jousi pian täydessä jänteessä, kunpa vain nuoli olisi hyvin
suunnattu, että se edes sattuisi maaliinsa!" virkkoi arkkipiispa
paikaltaan kääntymättä.

Sillä, mitä hän lausui, voi olla hyvinkin yleinen tarkoitus. Mutta niin
ei sitä käsittänyt kaniikki. Ja hän tahtoi nyt tilaisuuden tullessa
kiinnittää arkkipiispan huomiota erääseen asiaan, jonka tämä hänen
mielestään oli, jos ei unhottanut, niin ainakin suuressa määrin
laimiinlyönyt.

"Te olette, luullakseni, unhottanut jotain!" virkkoi hän.

"Mitä sitten?" kysyi arkkipiispa kiivaasti ja vavahti vasten tahtoaan.

"Että leijonan ollessa vankeudessa sen vapautti sieltä pieni rotta?"

On mahdoton kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät
arkkipiispaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut itsensä
paljastetuksi ja yllätetyksi, mutta myös niinkuin olisi hän tahtonut
katsoa edessään seisovan miehen sielun pohjaan asti. Siinä katseessa
oli terävyyttä, ylpeyttä ja hämmästystä sekaisin.

"Kuka on rotta?" kysyi hän vihdoin.

"Kukapa muu se voisi olla kuin Niilo Sture?"

"Ja hänkö yrittäisi ... missä ovatkaan ajatuksenne, Helmich ...
vapauttaa Kristian kuninkaan?"

"Sen kruunun takana, jota Kristian kuningas kantaa, kimaltelee
toinen... Minusta näyttää se paljon vaarallisemmalta, ja verkon, jota
sen ympärille kudotaan, ei Niilo herra anna kauankaan aikaa enää olla
koskematonna..."

"Onko teillä todistuksia?"

Arkkipiispan ääni oli intohimoisen kiivas.

"Niilo herra ratsastelee Taalaissa!"

"Eikö mitään muuta?"

"Ei!"

"Hyvä on, Helmich ... hän ratsastelkoon siellä vain, tuo jalo ritari.
Hänenkin hetkensä kerran vielä lyö!"

Ne sanat sanottuaan poistui hän huoneesta ja kaniikki vaipui nyt
vuorostaan ajatustensa valtaan.

Vaaleansininen taivas suvisine aurinkoineen, välkkyvät aallot, jotka
lepäämättä ilman rauhaa kiitivät eteenpäin uomassaan, koko tuo kaunis
maisema metsäisine vuorineen -- kaikki se ei näyttänyt tekevän häneen
mitään vaikutusta, vaikka vaanivat silmät olivatkin siihen luotuina.

Kun hän kääntyi ympäri, seisoi ovella fransiskaanimunkki, jonka päähine
oli niskaan vedetty, niin että paljas päälaki näkyi. Munkin silmät
olivat kaniikkiin luotuina ja syvistä silmäkuopista säihkyi omituinen,
kamala tuli. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja koko muoto oli aivan
saman näköinen kuin kuolleilla.

Helmich peräytyi kauhistuneena taaksepäin ja hirveä munkki hyökkäsi
esiin kohottaen kättänsä, jossa tikari välkkyi. Mutta samassa kuului
askelten ääni ulommaisesta huoneesta ja käsi tarttui oven lukkoon
kiinni.

"Miksi ihmisen pojan suunantamisella petät?" sähisi munkki ja katosi.

Kaikki se tapahtui silmänräpäyksessä ja Helmich vei kätensä otsalleen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut tempautua irti kauhistavasta unesta. Hän
kysyi sisäänastuvalta palvelijalta, oliko tämä nähnyt munkkia,
harmaaveljeä, joka juuri oli huoneessa sisällä, mutta häntä ei ollut
kukaan nähnyt ja kaikki tutkimiset hänen suhteensa olivat ja pysyivät
turhina. Mieliala harmaaveljesten luostarissa olikin Niilo Rytingiä
kohdanneen häväistyksen johdosta niin kiihkeä, että tuskin kaniikki,
kaikkein ankarimpiakan tutkimuksia toimeen panemalla, olisi saanut
selville sitä, mitä halusi.



XIII.

Sattuiko arkkipiispan nuoli?


Niinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu
laivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään
kuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin
talonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, "että
heillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri
mitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa
kannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta
koska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää
heidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin
enää sellaisia veroja maksaa." Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut,
ennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä,
jonka hän luetutti julki Tukholmassa.

Tämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla
loukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä.
Mutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa
todellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä
kauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui
Taalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo
kuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen
ollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi
sittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella
tarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät
hitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen
panemiseen.

Mutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse
kirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että
hän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi
järkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja
lähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.

"Mitä sanotte te tästä?" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli
lähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.

"Minä sanon niinkuin tekin", vastasi tämä, "jousi on vireessä, kaikki
riippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!"

Ja siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.

Senjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen
edestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä,
yhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata,
että ratkaiseva hetki lähestyi.

Niin tuli sitten eräänä aamuna Tukholman linnaan tieto, että kuningas
purjehti satamaan Valdemar saaren ohitse. Mutta arkkipiispaan ei se
mitään vaikutusta tehnyt. Hän oli yhtä kylmä ja tyyni kuin
tavallisesti. Ainoastaan linnanvoudin kutsui hän luokseen ja antoi
hänelle määräyksen, kuinka kuningas oli vastaanotettava.

Linnanvouti poistui määräyksen saatuaan ja neuvosherrat, jotka myöskin
olivat saaneet tiedon kuninkaan tulosta, alkoivat tulla kokoon
arkkipiispan luo, toinen toisensa jälkeen. He olivat uteliaat näkemään,
mitä nyt tapahtuisi. Aikoiko tuo rohkea mies todella sulkea Tukholman
linnan portit ja alkaa sodan kuningasta vastaan, vai taivuttaisiko hän
ylpeän päänsä sen vihan ja rangaistuksen alaiseksi, joka aivan
epäilemättä uhkasi häntä kuninkaan puolelta. Jälkimäinen ei ollut
ollenkaan luultavaa. Sentähden he tuskin voivat pidättää hämmästystänsä
kun saivat nähdä tuon tyynen miehen ja kuulla hänen puhuvan kuninkaan
vastaanotosta.

"No niin, hyvät herrat", virkkoi arkkipiispa, kun kaikki olivat koolla,
"menkäämme nyt alas linnanlaiturille ottamaan vastaan armollista
herraamme kuningasta saattaaksemme hänet tänne ylös linnaani."

Samassa kuului sotainen marssin sävel alhaalta linnanpihalta ja vähän
senjälkeen avautui ovi siihen huoneeseen, jossa herrat olivat. --
Kuningas astui sisään useampain ritarien seuraamana.

Hän oli täydessä sotapuvussa, haarniska yllään ja kypärä päässä ja
hänen kilvestään kimalteli kolmen valtakunnan vaakuna purppuraan,
siniseen ja kultaan kuvattuna. Kuninkaan katse kierteli uhkaavana ja
tuimana läpi salin ja pysähtyi lopulta arkkipiispaan, jonka nähdessään
hänen pulleille huulilleen ilmestyi katkera hymy.

"Yhden asian luulen teidän unhottaneen, Jöns arkkipiispa, tai taas
tulen minä liian aikaisin teitä tervehtimään, koskapa ette ole ehtinyt
sulkea linnan portteja ja nostaa vipusiltaa ylös."

Kuninkaan ääni oli yhtä kiihkeä, kuin hänen katseensa kova ja terävä.
Hänen poskensa hehkuivat, mutta sen voi vaikuttaa yhtä hyvin ankara
ratsastus, kuin vihakin. Nähtävästi oli hän odottanut jotain paljoa
pahempaa, kuin mitä nyt tapasi, koskapa tällä tavalla oli yrittänyt
hämmästyttää pääpappia.

Tämä vastasi jäykästi:

"Mitään en ole unhottanut, armollinen herra... Luulin vain ehtiväni
yhdessä näitten muitten herrain kanssa rantaan teitä vastaan ottamaan."

"Vai niin ... minä voin siis täydellä syyllä sanoa ... että te toisella
kädellä tempaatte minulta minun kuningasmanttelini ja toisella taas
tahdotte auttaa sen repaleiset jäännökset ylleni. Mutta sellaisesta
kunniasta me kiitollisuudella kieltäydymme, Jöns arkkipiispa!"

"Tällaista kohtelua en luule teiltä ansainneeni, herra kuningas!"
lausui arkkipiispa.

"Ja sen te uskallatte vielä sanoa minulle!" huudahti kuningas lyöden
nyrkkiin puristetulla kädellään rintaansa niin että haarniska kalisi.
"Toista kieltä puhuvat kuitenkin nämät talonpojat, jotka minun
poissaollessani ovat hyökänneet tänne Tukholmaan... Mitä on teillä
siihen sanottavaa, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa?"

"Samaa, mitä jo kirjeessäni lausuin, armollinen herra... Rahvas ei
jaksa kantaa tätä taakkaa."

"Rahvas! ... rahvas ei jaksa!... Nuo sanat olette te oppinut sillä
aikaa, kun minä olen ollut Suomessa ja ne sopivat teille mainiosti.
Vahinko vain, ettei teillä nyt ole kuningas Artturi vastustajana, vaan
herra, joka täydelleen oivaltaa teidän vehkeenne. Te itse se olette,
arvoisa isä, te ja teidän kaltaisenne, jotka olette saattanut tämän
kaiken aikaan ja tehnyt rahvaan tottelemattomaksi!"

"Jumala paratkoon, herra kuningas, kuka on uskaltanut sellaisen
syytöksen tehdä!... Joka sellaista on sanonut, se on hävittömästi
valhetellut ja rehellisenä miehenä ei hän koskaan voi sitä todistaa."

Kuninkaan viha kohosi sitä enemmän, jota kylmempänä arkkipiispa pysyi.
Suonet pullistuivat hänen otsassaan, posket hehkuivat ja silmät
salamoivat hurjaa tulta.

"Olkaa varoillanne arkkipiispa!" huudahti hän ääntään korottaen. "Halua
teillä kyllä arvattavasti on leikittelemään minun kanssani samalla
tavalla, kuin Kaarlo kuninkaankin kanssa, mutta minussa olette te
tapaava kokonaan toisellaisen herran, siitä saatte olla varma... Millä
lailla sitten kääntelettekin kaapuanne, niin minua ette sillä petä...
Ja nyt ensi työksi on teidän annettava minulle takaisin Tukholman
linna!"

Arkkipiispan otsa synkkeni kuullessaan nämät sanat. Mutta synkistyikö
se sentähden, että hän oli menettävä Tukholman linnan, vai siksi että
kuningas oli huomauttanut hänelle hänen suhdettaan karkotettuun
kuninkaaseen, on vaikea sanoa.

"Mitä siihen tulee, että te tahdotte ottaa Tukholman linnan minulta",
sanoi hän, "niin muistutan minä vain, mitä sanoin teille Vadstenassa,
kun te tulitte tänne viime maaliskuussa... Jos te otatte Tukholman
linnan minulta, niin ette te voi siinä tapauksessa säilyttää Ruotsin
kruunua kauvemmin kuin Martin messuun asti!"

"Ja kuitenkin otan minä sen teiltä ... sillä minä en luota enää teihin,
arvoisa isä, Jöns arkkipiispa! En tahdo asettaa teitä enää kiusaukseen,
ettette taas toistamiseen rikkoisi kunniaanne ja lupaustanne... Julkean
petollisesti menettelitte te Kaarlo kuningasta kohtaan, mutta minuun
nähden ei se ole onnistuva! Ja tänä päivänä on neuvosto tuleva kokoon
tuomitsemaan teitä!"

Nämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa
ja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.

Arkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi
salissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat
arkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen
luottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja
kaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt,
ilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.

Neuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme
pormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota
langetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava
Tukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa
niin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia
oli tarkemmin tutkittava.

Siihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään
tyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei
voinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle
Stäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava.
Päällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen
asevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja
päättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman
linnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo
voittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.

Lauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan
työhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä
toimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset
voisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo
päättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli
Kastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä
sen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät
olivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä.
Kuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin
täydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen
johdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan
kuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.

"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle
pääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa
kruunulla ja valtikalla!" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän
nyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. "Hän tuli talonpoikineen ja
kuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt
arvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut
samalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin...! Tulkoot he, nämät
karanneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava
heitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja
herraansa kohtaan!"

"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!" virkkoi Klaus herra,
joka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. "Myös hän ajatteli
ja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja
kuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja
valtakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean
tien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin..."

"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni
hevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!" huudahti kuningas ja nousi
ylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. "Hallitsija,
joka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla
häpeällä leimatuksi... Missä olette muualla kuullut puhuttavan
talonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä
parempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin
perin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika
luotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa
rauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää
maailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka
tahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy
myöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!"

Kuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että
tuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta
tehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella
kuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti
olevan vielä paljon muutakin sanottavaa.

Silloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti
kohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä
aikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.

"Mitä on tekeillä, jalo ritari", sanoi hän, "onko maailma jo
saumoistaan pääsemäisillään, koska ratsastatte, niinkuin olisi henki
kysymyksessä?... Mitä on teillä ilmoitettavana?"

"Lukematon joukko talonpoikia on samonnut Tukholmaan", vastasi ritari,
"heitä on ainakin kymmenen tuhatta miestä ellei enemmänkin..."

"Peljästyneen ritarin laskujen mukaan kai!" keskeytti kuningas.

"Teidän oman päällysmiehenne sanojen mukaan", vastasi ritari
arvokkaasti ja kuninkaaseen, joka sydämestään oli hyvä herra, vaikutti
ritarin arvokas ryhti niin, että hän leppyneenä astui miehen luo ja
taputti häntä olalle.

"Älkää pahastuko, Stränge herra", virkkoi hän, "te olette urhokas
ritari, minä tiedän sen, ja teidän hyvä miekkanne tekisi kyllä muutaman
kymmenen miestä näistä talonpojista kykenemättömiksi... Mitä on teillä
muuta ilmoitettavaa, mitä tahtovat nuo talonpoika lurjukset?"

"He huutavat yhdellä suulla, että arkkipiispa on päästettävä
vankeudestaan vapaaksi..."

"Ha-ha-haa!" nauroi kuningas, "eipä ne vähiä pyydäkään ... luulen, että
he ovat menettäneet järkensä..."

"He saapuivat eilen illalla myöhään kaupunkiin", jatkoi ritari, "ja
saivat heti Helgeandsholman käsiinsä. Jos heillä vain olisi ollut
muutamakin lauta mukanaan, että olisivat voineet ne heittää
ylösvedetylle nostosillalle, niin olisivat he saaneet koko kaupungin
haltuunsa... Mutta leirinsä ovat he kumminkin asettaneet
Helgeandsholmalle ja Brunkevuorelle, johon ovat rakentaneet varustuksen
varustuksen viereen."

"Hyvä on!" huudahti kuningas hetkisen mietittyään, "meidän on nyt heti
noustava hevosten selkään ja ratsastettava Tukholmaan. Toivon jo
huomenna voivani pitää vangitun arkkipiispan sijasta talonpojille
messun, mutta kautta viiden haavan, se messu on oleva sellainen, ettei
sitä niinkään helposti unhoteta."

Vähän senjälkeen ratsasti kuningas Stäken linnasta seurassaan Klaus
Rönnow ja joukko ritareja sekä pieni parvi asepalvelijoita. Hurjaa
vauhtia kulki joukko eteenpäin kuutamoisena elokuun yönä ja kuningas ei
muuta ajatellutkaan kuin huomispäivän messua. Saavuttuaan Ulfsundaan,
jonka omisti Björn Jönsinpoika, astui hän miehineen siellä oleviin
valmiisiin veneisiin ja purjehti Tukholmaan, jossa nousi maalle
Kedjeskärin luona.

Pyhäaamu valkeni kauniina ja aurinkopaisteisena. Ja pikkulintujen
viserrys kuului kaukaa metsästä. Muuten oli niin hiljaista kaikkialla,
kuin olisi luontokin tiennyt, että päivä oli sunnuntai, ja tahtonut
viettää sen rauhassa. Tuuli puhalteli niin hiljaa Mälarilla, ettei se
saanut edes sen pintaa väreilemään. Mutta vähitellen, jota enemmän
päivä kului, voi kaupunginmuureilta ja linnasta nähdä, kuinka
talonpoikaisleirissä elämä ja liike alkoi elpyä. Kuningas seisoi itse
Kärnantornissa ja katseli seutua. Hänen vierellään herra Tuure
Tuurenpoika kuvasi ja selitti sitä taulua, joka siinä silmien eteen
levisi.

Helgeandsholmalle oli asettunut muutamia satoja talonpoikia -- Tuure
herra ilmoitti niitä olevan kolme sataa -- mutta Brunkevuori oli aivan
mustanaan niistä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta miestä, väitti
Tuure herra.

"Pian he kuitenkin saavat nopeat jalat", sanoi kuningas katseltuaan
ensin hetkisen näitä aamuauringon valossa, "me ajamme heidät niinkuin
karjan alas vuorelta... Vai mitä arvelette te, Tuure ritari?"

"Kautta kilpeeni kuvatun hirren, tepä sen itse sanotte!" huudahti Tuure
herra. "Olisipa meillä vain, Jumala paratkoon, ollut sellainen kuningas
jo kolmekymmentä vuotta ennemmin, niin olisimme varmaankin kaikesta
tästä metelistä säästyneet!"

"Kas sellainen puhe minuakin miellyttää", virkkoi kuningas vilkkaasti,
"te olette todellakin rehellinen ja luotettava mies, Tuure herra,
niinkuin ritarin pitääkin olla... Totta tosiaan en olisi ottanutkaan
Tukholman linnaa teiltä, Tuure ritari, jos silloin olisin tiennyt, mitä
nyt tiedän... Mutta sen saatte te kirjoittaa vanhan ystävänne,
arkkipiispan, syntiluetteloon."

Tukholman kirkoissa alettiin soittaa messuun ja kellojen äänet
kajahtelivat niin vienonsuruisesti kirkkaalla aamuhetkellä. Mutta
kuningas riensi alas tornista. Linnanpihalla seisoi hänen uljas
sotaratsunsa kuolaimiaan pureskellen niin, että vaahto vain räiskyi
ympärille. Kaikki ritarit ja miehet istuivat jo täysissä varuksissa
hevostensa seljässä.

Kuningas katseli uljaana ympärilleen ja nousi sitten satulaan.

"Näyttäkääpä nyt, että te voitte toimittaa messupalvelustakin!" huusi
hän miehilleen. "Ratsastakaa suoraan noitten kömpelöjen talonpoikain
päälle, niin tulette näkemään miten he katoavat teidän silmistänne
niinkuin hyttyisparvi myrskyn tieltä."

Miehet vastasivat kuninkaan puheeseen raikuvilla eläköönhuudoilla.
Kuningas antoi torvensoittajilleen merkin puhaltamaan ja niin ratsasti
koko tuo loistava ja uljas ritarijoukko linnanportista ulos,
asepalvelijain seuraamana. Avonaisella paikalla linnan ulkopuolella
tuli vielä toisia joukkoja lisää. Siinä jakeli kuningas käskynsä ja
niin ratsastivat he Pohjoisportille ja sieltä hurjaa vauhtia sillan
ylitse suoraan Helgeandsholmalle. Ja kuninkaallinen lippu, jonka
ympärillä valituimmat ritarit ratsastivat, liehui enemmän kiivaan ajon
kuin tuulen vaikutuksesta.

Herra Tuure Tuurenpoika teki ensimmäisen osaston kanssa kierroksen
vasemmalle ja hyökkäsi niiden talonpoikain kimppuun, jotka olivat
ottaneet asemansa saarelle. Mutta koko muu joukko jatkoi pysähtymättä
matkaansa toisen sillan ylitse, joka oli mainitun saaren ja ulomman
Pohjoisportin välillä, suunnaten kulkunsa suoraan Norrmalmille. Täällä
järjestyivät lopullisesti eri osastot, torvet törähtivät ja hurjasti
huutaen rynnättiin ylös vuorelle karkoittamaan talonpoikaisjoukkoa
sieltä pois, niinkuin myrsky hajoittaa hyttysparven. Kuninkaan laivasto
purjehti samalla hetkellä Norrmalmin ja Helgeandsholman väliseen
salmeen, joten siellä olevat talonpojat tulivat kokonaan erotetuksi
pääjoukosta.

Niin alkoi taistelu. Nuolet lensivät ja keihäät halkoivat suhisten
ilmaa. Ja kuninkaan ritarit ja asepalvelijat hyökkäsivät hyvin
järjestetyssä taistelulinjassa keskelle talonpoikaisjoukkoa iskien
siihen koko voimallaan. Mutta talonpojat ottivat kirveillään ja
pitkillä keihäillään hyökkäävät vastaan tavalla, jota kuningas ja hänen
ritarinsa eivät olleet heiltä odottaneet. Moni ritari ja palvelija
vaipui siinä kuolleena hevosen seljästä maahan sekoittaen verensä
talonpoikain kanssa. Päivä alkoi tulla kuninkaalle kuumaksi ja monta
kertaa jo näytti siltä, kuin aikoisivat nuo halveksitut talonpojat
opettaa kuninkaalle paremman messun, kuin mitä tämä heille oli
luvannut.

Päivällishetki jo lähestyi, eikä kukaan vielä voinut sanoa, kummallenko
puolelle voitto kallistuisi. Lopuksi, kun pari tuntia oli jo kulunut
ohi puolenpäivän, tuli Tuure herra Helgeandshohnalta avuksi. Hän oli
sanan oikeassa merkityksessä teurastanut nuo kolmesataa talonpoikaa ja
tämän työn tehtyään karkuutti hän nyt hurjaa vauhtia paikalle ja
hyökkäsi Brunkevuorelle asettuneen talonpoikaisarmeijan kylkeen. Tämä
sekä myöskin kunnollisten johtajain puute talonpoikaisjoukossa
vaikutti, että kuningas lopulta sai voiton.

Tuhannen kaatunutta talonpoikaa makasi vuorella. Muitten täytyi nöyrtyä
ja jättää kuninkaalle johtajansa.

Kuningas ratsasti hiljalleen vuorta alaspäin, hänen joukkojensa
järjestyessä päättyneen tappelun jälkeen. Tuon tuostakin pysähtyi hän,
käänsi hevosensa ympäri ja katseli talonpoikain pitkää riviä, joka
ilta-auringon valossa näkyi vuorenhuipulta pienten rakennusten takaa.
Ne olivat nyt voitetut, nämät talonpojat, mutta vasta useampia tunteja
kestäneen taistelun jälkeen hyvin varustettua, harjaantunutta sotaväkeä
vastaan, jota johtivat etevät, kokeneet päälliköt. Jos kelvolliset
päälliköt olisivat johtaneet tätä talonpoikaisjoukkoa, niin kuka voi
sanoa, miten tappelu olisi päättynyt? -- Epäilemättä oli se tähän
suuntaan, kuin kuninkaan ajatukset kulkivat. Hän oli itse urhokas
ritari ja ymmärsi myös antaa arvon urholliselle väelle.

Hänen siinä niin miettiessään tuli kaksi ritaria ratsastaen pitkin
tietä. Heillä oli kauniit, korskuvat hevoset ja pyrkivät nähtävästi
Tukholmaan. He katselivat ympärilleen joka taholle ja synkkä suru
levisi hänen kasvoilleen, nähdessään ne monet haavoitetut ja kuolleet,
joita varsinkin heidän tiensä varrella, missä taistelu oli ollut kovin,
makasi kasoittain.

Kuningaskin huomasi vihdoin nämät kaksi ratsastajaa ja kysyi, keitä nuo
molemmat herrat olivat. Nuori herra Iivari Gren, joka oli aivan
kuninkaan vieressä, mutta toiselle suunnalle kääntyneenä, pyöräytti
hevosensa ympäri ja katsahti tielle, jota pitkin nuo molemmat herrat
lähestyivät.

"Ritari on herra Niilo Sture!" selitti hän, "ja ellen erehdy, on se
nuori Steen Sture, joka ratsastaa hänen sivullaan."

"Vai niin!", huudahti kuningas, "no sen ritarin pitää minun ainakin
tulla tuntemaan!"

Ja niin löi hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti vuorelta
alas tielle, jossa molemmat Sturet pian sattuivat hänen kanssaan
yhteen. Nämät tervehtivät kuningasta ja tämä vastasi heidän
tervehdykseensä tuttavallisella ujostelemattomuudella, joka oli hänelle
ominaista.

"Te tulette myöhään, Niilo herra", sanoi hän. "Kuitenkin olen siltä
iloinen nähdessäni teidät. Senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme,
on minulle sanottu, että te olette oivallisin ritari Ruotsin
valtakunnassa..."

"Teidän armonne", virkkoi Niilo, "mies, joka sen on sanonut, tuntee
huonosti Ruotsin ritariston!"

"Tunnetteko herra Ove Lauritsinpojan?" kysyi kuningas keskeyttäen ja
lisäsi, kun Niilo päännyökkäyksellä ilmoitti, että niin oli asian
laita. "Hän se on minulle kertonut, mikä mies te olette... Hyvä, toivon
saavani vielä enemmänkin puhella teidän kanssanne. Nyt ratsastamme me
kaupunkiin tuomitsemaan vilpillistä arkkipiispaa ja teidän on myös
oltava yhtenä tuomarina, Niilo herra."

Se ei ollut ensi kerta, kun Kristian kuningas ja Niilo Sture tapasivat
toisensa, vaikka Niilo olikin kuluneina vuosina pysynyt niin paljon
kuin mahdollista erillään suurista tapauksista. Sen oli hän tehnyt
voidakseen aivan esteettömästi puuhata sen asian hyväksi, jonka oli
asettanut päämääräkseen ja jota katsoi ainoaksi oikeaksi ruotsalaiselle
ritarille. Ja se asia oli Kaarlo kuninkaan takaisin kutsuminen.

Pahimpana esteenä tälle asialle oli arkkipiispa ja nyt kukisti hänet
kuningas itse. Niilo ei epäillyt hetkeäkään astua tuon vilpillisen
pääpapin tuomariksi, mutta sitä vastoin ei hän ollut ollenkaan
selvillä, miten hänen oli käyttäydyttävä kuningasta kohtaan. Tämä oli
hänen vihollisensa ja mikäpä muu hän olisi voinut olla, kun Niilo ei
kerran voinut hyväksyä niitten toimien oikeellisuutta, joitten kautta
Kaarlo kuninkaalta oli hänen kruununsa ja valtakuntansa riistetty.
Mutta siitä huolimatta täytyi hänen tunnustaa Kristian kuninkaaksi ja
näitten vastakohtien välillä hän nyt häilyi, ilman että vielä oli
saanut tilaisuutta ottaa ratkaisevaa askelta ja antaa kuninkaan
ymmärtää, kuinka mahdotonta heidän molempain oli toimia yhdessä.

Monta kertaa oli hän jo aikonut lähettää kuninkaalle
taisteluunvaatimuksen, päästäkseen kerrassaan selville hänen kanssaan.
Mutta aina silloin tuli hänen mieleensä isänmaa ja Kaarlo kuningas,
joitten asia epäilemättä sellaisen menettelytavan kautta ei olisi
ollenkaan edistynyt, vaan päinvastoin kärsinyt siitä. Edellinen ajatus
oli tietysti ajanhengen tuote, jälkimäinen taas oli Engelbrektin
elämäntarun synnyttämä. Se oli tulevaisuuden lupaus, jonka voima voitti
hetken vaatimuksen esiintyä ritarillisesta ja urhokkaasti.

Niin meni hän kuninkaan kanssa kaupunkiin, ratsastaen voitonylpeän ja
iloisen Kristianin sivulla kylmänä, melkeinpä synkkänä. Ja todellisessa
sieluntuskassa nousi hän ylös Tukholman linnan rappusia noudattaakseen
kuninkaan kutsumusta olla yhdessä muitten herrain kanssa läsnä hänen
voittojuhlassaan.

Niinkuin kaniikki Helmich arkkipiispalle kertoi, oli Niilo taas
ratsastellut Taalaissa ja laittanut siellä jo toisen kerran kaikki
järjestykseen kapinaa varten. Mutta hän oli nytkin pyytänyt siihen
Kaarlo kuninkaalta lupaa ja odotti nyt hänen suostumustaan, sillä ilman
sitä ei hän tahtonut liikkeelle lähteä. Tuntuu kyllä omituiselta, mutta
itse asiassa oli Niilo Sture kuitenkin ainoa, joka oli todella
vaarallinen arkkipiispalle, ja sitä oli hän vähemmin valtansa kuin
tapojensa puhtauden ja luonteensa lujuuden tähden. Mutta niinkuin
tavallisesti on tapa, niin ei arkkipiispakaan pannut painoa
viimemainittuihin, vaan ainoastaan edelliseen. Vasta kun hänen valtansa
alkaisi tulla peljättäväksi, vasta silloin, niinkuin hän kaniikille
lausui, löisi hänenkin viimeinen tuntinsa. Ja nyt tällä hetkellä luotti
arkkipiispa aivan täydellisesti rahvaan suosioon. Hänen mieleensä ei
siis voinut tullakaan, että sellaisesta ritarista, kuin Penningebyn
herra oli, saattaisi koitua hänelle vaarallinen henkilö.

Mutta jos Kaarlo kuninkaan kirje nyt vain olisi saapunut oikeaan aikaan
Niilo Sturen käteen, niin olisi epäilemättä tällaiset luulot
arkkipiispasta hävinneet. Vieläpä olisi voinut hänen kauastähtäävä
suunnitelmansakin sen kautta ajautua karille. Tämän kirjeen tähden
olikin nyt Niilo ritari yhdessä nuoren Steen Sturen kanssa saapunut
Tukholmaan. Näistä miehistä oli vähitellen vuosien kuluessa tullut
erottumattomat ystävät. Ei siis ihme, jos he olivatkin nyt taas yhdessä
liikkeellä. Niilo ei ollut tiennyt mitään tästä Upplannin rahvaan
sotaanlähdöstä arkkipiispan asian puolesta. Vasta Penningebyssä oli hän
saanut siitä kuulla palattuaan sinne matkaltaan Taalaista. Kuninkaan
voitto, jonka hän oli omin silmin nähnyt, ja talonpoikain erhetys,
jotka pitivät arkkipiispaa oman asiansa marttyyrina, toisena
Engelbrektinä, ne molemmat vaikuttivat häneen nyt ratkaisevasti. Hän
päätti todenteolla ryhtyä toimeen.

Mitään kirjettä ei kuitenkaan Kaarlo kuninkaalta saapunut. Niin kului
päivä päivän jälkeen ja herrat, jotka kuningas oli kutsunut
arkkipiispaa tuomitsemaan, alkoivat vähitellen saapua. Etevimmät niistä
olivat Linköpingin piispa Katillo Kaarlonpoika (Vaasa) ja herra Eerikki
Akselinpoika (Tott). Mutta myös piispan molemmat sedät, Juhana ja Niilo
Kristerinpojat (Vaasat), ja arkkipiispan veli, herra Taavetti
Pentinpoika (Oxenstjerna), sekä tämän serkku, herra Eerikki Niilonpoika
(Oxenstjerna), kaikki korkean vangin läheisimpiä sukulaisia ja
luotettavimpia kannattajia, olivat kutsutut ja myöskin saapuivat.
Karkotetun kuninkaan ystävistä oli täällä läsnä paitsi Niilo Sturea
myöskin hänen lankonsa, herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud).

Oikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo
asia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat
puolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin
hänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita
mieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin
puhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että
yksityisesti.

Piispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen
ja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan
mukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha
oli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin
hiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli
valta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan
tapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan,
alkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun
sai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan.
Se oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin
-- lausui Katillo piispa neuvostossa -- ja se olisi ikuiseksi häpeäksi
heille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja
kohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat
sinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei
seuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli
langetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.

Varhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona
päivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen
ajoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa
ja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle
Söderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä
ilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.

Piispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia,
jota hän näytti levottomuudella odottaneen.

"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!" huudahti hän ja kiiruhti
sisääntulleen luokse. "Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni
kovalle koetukselle... Mitä tietoja te tuotte."

"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan
isän sanat", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana
vastakohtana piispan punottavalle muodolle. "Minä olen täyttänyt teidän
tahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo
iloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta..."

"Mutta, ilmoittakaa ... mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me
tekisimme?"

"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että
hän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!"

Piispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.

"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä", jatkoi kaniikki,
"sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen
tarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä
oli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella
aikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan... Lujalle olette
te jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän
tarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan
maaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä
katseltuaan..."

"Mitä hän vastasi ... pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän
vastasi?"

"Koskaan ei ole nuolta paremmin tähdätty, koskaan ei se myöskään ole
paremmin sattunut maaliinsa!"

"Oi, minua mies raukkaa!" huudahti piispa ja löi kätensä yhteen,
"pelkään, että lankoni on saanut vankeudessa vikaa järkeensä."

"Hän pyysi minun vielä sanomaan teille", jatkoi kaniikki, "että vasta
sitten, kun kuningas on vienyt hänet vankina pois valtakunnasta, sillä
se tulisi tapahtumaan, sanoi hän, vasta sitten olisi aika tullut,
jolloin teidän on ryhdyttävä panemaan toimeen, mitä sydämenne vaatii
teiltä!"

Sinä päivänä ei Katillo piispa ollut kaltaisensa neuvostossa. Hän oli
hajamielinen ja nyreän näköinen ja kun hänen ääntänsä vaadittiin,
vastasi hän aivan niinkuin kuningas tahtoi. Yleinen hämmästys syntyi,
mutta samalla tavalla tekivät muutkin. Kuningas ensin siitä ällistyi,
mutta pian poisti mielihyvä muut ajatukset hänen mielestään. Niin oli
hän nyt siis saanut aivan täydellisen voiton. Neuvosto tuomitsi
kuitenkin arkkipiispan vain vankeuteen.

Sillä välin kasvoi levottomuus Tukholmassa arveluttavassa määrässä,
jonka tähden kuningas päätti viedä vaarallisen vankinsa pois
valtakunnasta, ja hän esitti tämän tuumansa neuvostolle. Tämä myöntyi
Katillo piispan vaikutuksesta kuninkaan pyyntöön. Kuningas saisi viedä
arkkipiispan, mihin itse tahtoi. Ja niin jättivät herrat Tukholman
palaten kukin kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana marraskuussa oli suuri joukko kansaa kokoutunut linnan
ympärille ja myöskin Norrmalmin ja Käpplingeholman rannat olivat väkeä
täynnä. Useitten katseet olivat suunnattuina virralle, jossa kuninkaan
laivat seisoivat ankkuroituina, toinen toisensa vieressä. Mutta eniten
tähystelivät kuitenkin uteliaat ihmiset linnan viereiselle
laivasillalle, jossa kuninkaan asepalvelijat seisoivat valmiina lähtöön
ja ritareja juoksi edestakaisin.

Linnanlaiturin vieressä oli suuri vene valmiiksi laitettuna ja soutajat
istuivat odottaen airot käsissään.

Äkisti syntyi suuri liike kuninkaan asepalvelijain joukossa.

Kalpeakasvoinen, kuihtunut mies kulki kumarassa rantaa kohti ja moni
luuli kuulevansa, miten kahleet kalisivat hänen käsissään ja
jaloissaan.

Hän vietiin odottavaan veneeseen, joka heti laski ulos rannasta ja
lähti kulkemaan lähinnä olevaa kuninkaanlaivaa kohti.

Vähän senjälkeen nähtiin kookkaan kuninkaan menevän samaa tientä
miestensä keskitse ja astuvan toiseen veneeseen, joka souti samaan
laivaan.

Ankkurit vedettiin ylös, purjeet nostettiin ja myötätuulessa kiiti
Kristian kuninkaan laivasto pois Tukholman satamasta.



KOLMAS OSA.

Katillo Kaarlonpoika Vaasa.



I.

Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.


Eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1464 ratsasti joukko ratsumiehiä
pitkin Linköpingiin menevää tietä. Oli ihana talvinen päivä enemmän
viileä, kuin kylmä, joten ratsastaminenkaan ei voinut tuntua
vastenmieliseltä. Siitä huolimatta näytti kuitenkin joukon etunenässä
ratsastava ritari hyvin levottomalta. Tuon tuostakin sai uljas juoksija
tuntea hänen kannustensa iskut kyljissään, varsinkin jos sattui jotain
esteitä tiellä. Oli varhainen aamuhetki ja harmaa puolihämärä täytti
vielä ilman. Tähdet kimaltelivat taivaalla. Mutta siellä ja täällä
torneista kohoava savu ilmoitti, että ihmiset olivat jo ylösnousemassa.

Vihdoin alkoi kaukaa häämöttää kaupunki ja sen keskeltä kokosi korkea
tuomiokirkon torni ilmaan.

"Totta tosiaan, kunpa olisimmekin jo Kolmårdenilla...! Mutta tuoltahan
näkyy Linköpingin tuomiokirkko!" lausui ritari lähimmälle miehelleen.

"Jos tällaista vauhtia menemme", vastasi tämä, "niin olemme siellä jo
ennen iltaa."

"Mutta meidän pitäisikin jo sitä ennen jättää se taaksemme, Erkki!"
virkkoi ritari iskien samassa kannuksensa hevosen kylkiin ja kiitäen
Linköpingiä kohti.

Heidän lähestyessään kaupunkia alkoivat kirkkojen kellot soida. Ritari
pysäytti hevosensa.

 "Luulen, että tulemme liian myöhään, Niilo herra!" sanoi Erkki ja
lähestyi ritaria.

"Kautta Jumalan kuoleman, mitä tarkoitat?"

"Saattepa nähdä, että siinä on perää, mitä Vadstenassa eilen illalla
kuulin. Paksu Katillo piispa on todella aikeissa tarttua miekkaan.
Siksi luulenkin, että kaikista viisainta olisi nyt sivuuttaa
Linköpinki... Siten ehdimme Taalainmaahankin vain pikemmin..."

"Voit kyllä olla oikeassa", vastasi ritari, "mutta niin ollen tahdon
ainakin ensin puhua muutaman sanan Katillo piispan kanssa... Hän on
kunnian mies, rehellinen ja nuhteeton eikä häntä kiinnitä muu kuin
sukulaisuus noihin kavaltajiin, jotka karkottivat Kaarlo kuninkaan
valtakunnasta."

Nämät sanat sanottuaan kannusti ritari hevostaan ja ratsasti kaupunkiin
miestensä seuraamana.

Kadut olivat kansaa täynnä. Siellä täällä tuli vastaan
asepalvelijajoukkoja nopein, kiirehtivin askelin.

Epäilemättä riensivät ne asuntoihinsa noustakseen satulaan ja
kokoontuakseen herrainsa ympärille. Tätä luuloa varmistivat vielä ne
kaksisataa ratsumiestä, jotka jo täysissä varuksissa istuivat
hevostensa seljässä piispantalon edustalla. Mutta muu kansa, porvarit
vaimoineen ja kaupunkiin kokoontunut rahvas, virtasi tuomiokirkkoon.

Tämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä
tähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli
ukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi.
Tosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan
levottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy
oli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa
samalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli
valmiiksi saatu. -- Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi
hitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä
jumalanpalvelusta voitiin pitää.

Kirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui
sen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista
tahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa
oli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei
viipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.

Täydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän
eteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat
mielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä
taivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas
asemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin
ääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna,
pysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi
hämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,
kumpaako siinä oli enemmän.

Tuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari
itse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne
lauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat
ensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue
kirkkoon.

Viimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain
vaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki
siinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra
Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu
herran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se
ennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.

Siioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin
ratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja
kuiskasi:

"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?... Täällä ei näytä meillä
olevan mitään hyvää odotettavana!"

Ritari näytti sitä itsekin miettivän.

"Katillo piispa on nähnyt teidät!" lisäsi mies, "ja jos ymmärsin hänen
katseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin
pienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi
hän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä
itselleen ollenkaan tarpeelliseksi."

"Hän on nähnyt minut!" keskeytti ritari vilkkaasti, "en voi siis täältä
pakolaisen tavoin lähteä... Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että
saan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen."

Nämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti
ohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa
väistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä
kirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin.
Kauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli
rappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli
kirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat
heiluttelivat suitsutusastioitaan.

Aivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja
alttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia
sateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun
laulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa
puhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että
kaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän
hätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli
rasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei
ainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja
joukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne
kuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet,
sillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa
rasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä,
joka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika,
oli vankina viety Tanskaan.

Sitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:

"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta
lähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa
ovat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian
koskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan
myötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen
palkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä,
etten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä
häväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja
vereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas
auttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi
voitaisiin palauttaa jälleen!"

Nämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä
sauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui
piispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja
kiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen
ja asettivat kypärin hänen päähänsä.

Rautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti,
lankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun
hän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli
ympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui
hän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan
tarttumaan.

"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa
heitä, sanoo Herra!"

Nämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään
ja astui ritarien luo.

"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!" lausui hän. "Sidottuani
nyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen
tietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva
kautta Ruotsinmaan!"

Reippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja
kulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja
antaessa tilaa hänelle.

Pylvään vieressä seisoi vielä Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantava
ritari. Kun hän nyt näki piispan lähestyvän, astui hän alas ja meni
häntä vastaan. Tämä pysähtyi ja katseli tutkivin silmin ritaria.

"Ihmeelliseltä tuntuu minusta tavata teidät täällä, Niilo ritari!"
sanoi hän. "Ja jos on totta, mitä teistä olen kuullut, on teidän nyt
heti tässä minulle vastattava, tapaammeko toisemme ystävinä vai
vihollisina."

"Suvainnette kai kuitenkin ensin sanoa, mitä tässä tapauksessa
tarkoitatte ystävällä ja vihollisella, Katillo piispa?" vastasi ritari,
tyynesti kestäen piispan leimuavan silmäyksen.

"Olettehan ajellut Taalainmaassa, Niilo ritari, aina siitä alkain kun
viimeksi erosimme toisistamme Tukholmassa, Jumala paratkoon,
häpeällisimmän teon jälkeen, mitä silmäni koskaan ovat olleet
näkemässä... Niin, olettehan ajellut siellä ja koonnut miehiä yhteen!
Mikä on tarkoituksenne sillä, ritari?"

Kiinnittämättä huomiota piispan kiivaaseen ja liian käskevään
pahetapaan, josta kunniastaan arka ritari jo olisi loukkaantunut,
vastasi Niilo herra:

"Huomaan nyt, että teille on puhuttu samaa minusta, kuin minulle
teistä... Mutta olen tuntenut teidät samaten kun veljenne Eerikinkin jo
niiltä ajoilta asti, kun vanha herra Krister Niilonpoika, isänisänne,
vielä eli, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen... Ja siitä ajasta
asti olen aina nähnyt ja kuullut teidän toimivan ja puhuvan, niinkuin
kelpo ja kunnon miehen tulee. Sentähden olenkin nyt ratsastanut
luoksenne vetoomaan teidän ritarilliseen mieleenne."

Ritarin sanat näyttivät tekevän hyvän vaikutuksen piispaan.
Hyväntahtoisuus, joka yhdessä kiivauden kanssa oli hänen luonteensa
päätunnusmerkkejä, pilkisteli heti syvältä silmistä esiin, samalla kun
täyteläiset huulet värisivät sanojen painosta, joita ei kuitenkaan
kukaan kuullut.

"Totta on, mitä teille on sanottu, Katillo piispa", jatkoi ritari
ylevällä lämmöllä. "Olen ratsastellut Taalainmaassa ja siellä on nyt
joka jousi jännitettynä, joka miekka teroitettuna. Ei muuta kuin sana
vain ja kymmenen tuhatta talonpoikaa marssii Brunbäck-virran ylitse...
Totta on myöskin, mitä minulle on sanottu teistä. Myös te olette
lähettänyt arpakapulan kulkemaan yli maan ja aiotte kootun sotajoukon
etunenässä rynnätä esiin..."

"Hyvä, hyvä, ritari, mutta mitä tällä tarkoitatte?" lausui piispa
kiirehtien. "Tiedättehän aivan hyvin, että meillä täytyy olla toistemme
aikeet selvillä. Siksi kysyn nyt teiltä vielä kerran, olemmeko ystäviä
vai vihollisia?"

"Ja jos olisimme toistemme vihollisia?"

"Silloin, Niilo ritari ... silloin täytyy teidän jättää miekkanne
minulle ja antautua vangikseni!"

"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte
uskoa ... taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en
kuitenkaan usko asian menevän!... Meillä on tosin eri päämäärä, mutta
minusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten
välttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme
sisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille
olisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian
vuoksi... Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain
rauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa,
lähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet
aika jo, että tehdyt vääryydet korjataan."

"Kaarlo kuninkaan puolesta!" toisti hitaasti piispa, mutta ritari
keskeytti heti hänet.

"Niin piispa!" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta
innostuksesta. "Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset
ovat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen
kuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys
ja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle.
Ruotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme
saamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte
te kai sitä yhtä vähän kuin minäkin... Siksi olisi nyt, Katillo piispa,
ehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan
liittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa.
Lujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen
sitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme."

"Hyvin ymmärrän puheenne," sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle
ojennettuun käteen kiinni, "ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä
hetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota
isänmaalleni... Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä
yhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa
palannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas
takaisin valtakuntaansa palautetuksi."

Lupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus
mahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo
kuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta
puolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita
sisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut
myöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin
valtakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että
olosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan
puoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa
arkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi
yhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi
entiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja
valta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.

Tämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana
innostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.

"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!" lausui hän. "jumala
ja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä
tiellä, jota lähdemme kulkemaan."

"Amen" lisäsi piispa.

He astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli
hetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa
ja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma
tehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi
Ringstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden
loppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon
pohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon
etunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä
keskusteltava Ringstaholmassa.

Piispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa
Herran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. --

Hänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama
sata aseellista miestä.

Siinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan
perään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä
miehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä
seisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin
vuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.

Mutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen
olkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään
vanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella
kädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria
luokseen.

"Erland!" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo
Knuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman
ajoilta.

Mutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon
päin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa,
jossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.

Täällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa,
samalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.

"Rakas Niilo ritari!" sanoi hän, "kuinka on mahdollista, että näemme
toisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani
pysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt
tällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova
mies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä
pienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran
talossa ... minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan
eivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää
tullut!"

"Rauhoittukaa rakas Erland ukko", keskeytti ritari, "onni palaa taas
yhtä äkisti kuin se pakenikin."

"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!"

"Koskeeko asia teitä itseänne? Sanokaa suoraan vain, mielelläni tahdon
auttaa teitä kykyni mukaan."

"Kyllä, kyllä ... koskeehan se minuakin, kun se koskee herrani
tytärtä."

"Kuninkaan tytärtäkö?" kysyi Niilo ja häntäkin alkoi jo peljättää se
huoli, joka ukon kasvoilla ilmeni.

"Niin, Magdaleena neitiä!" jatkoi ukko. "Hän on nyt täysin kehkeytynyt
kukkanen, ihanan äitinsä kuva, mutta vihollinen hiipii ja hiipii... Hän
on se verkko, tämä ihana tyttönen, jolla hänen isänsä aiotaan
pyydystää...! Ah, Niilo herra, mitä kaikkea onkaan jo tapahtunut
senjälkeen kun viimeksi näin teidän lähtevän Tukholman linnasta kauniin
morsiamenne kanssa! Vanha herrani kuningas petettynä ja maanpaossa.
Eikä siinä kyllin. Viholliset ovat vielä ryöstäneet häneltä hänen
omaisuutensa ja kartanonsakin. Rikkaus ja loisto on mennyt. Ja
kavaltaja, hän kääntyilee nyt kuninkaallisen herrani huoneissa nauttien
onnestaan ja vallastaan. Häneltä on Tanskan kuningas saanut herrani
kruunun vastaanottaa, hän, joka nyt varkaan tavoin raastaa kaiken
kullan ja hopean maasta... Kaiken tämän olen nähnyt jo. Ja nyt täytyy
minun vielä nähdä, miten petos ja kavaluus vievät kuninkaani tyttären
turmioon, häväisevät onnettoman herrani kunnian ja tuottavat hänelle
sellaisen sydänsurun, josta ei hän enää koskaan nouse."

"Mitä Kaarlo kuninkaaseen tulee, niin toivon sen päivän pian koittavan,
jolloin hän taas on kuninkaana Ruotsin valtakunnassa... Mutta miksi
olette huolissanne Magdaleena neidin suhteen? Onhan hän täydessä
turvassa sisarensa, Kristiina rouvan luona."

"Ei, ei, hän on täällä muassani kaupungissa. Me olemme matkalla rouva
Briita Olavintyttären luokse Hammarstadiin... Mutta nyt kun näin teidän
täällä kaupungissa tuli mieleeni, että ehkä saisimmekin tulla sinne
teidän luoksenne Penningebyhyn. Silloin voisi surunikin muuttua iloksi
taas."

"Jos ei muu asia mieltänne paina", lausui ritari hyväntahtoisesti
hymyillen, "niin on se helposti autettavissa."

Vanhus huokasi syvään ja jatkoi sitten:

"Eräs kuljeksiva, nuori kauppasaksa on mieltynyt kuninkaantyttäreen!"

"Kauppasaksako?" keskeytti Niilo.

"Niin, ja mikä pahempi, hän näyttää voittaneen tytön sydämen
puolelleen!" lisäsi ukko.

Mitä vanha palvelija nyt kertoi oli kokonaan ennen kuulumatonta. Niilo
Sturekin, joka kuitenkin katseli kansaa kokonaan toisilla silmillä,
kuin muut aikansa herrasmiehet, kauhistui sitä onnettomuutta, jonka
sellainen rakkaus tuottaisi kohtalon vainoomalle kuninkaalle. Tähän
aikaan samoin kuin sitä seuraavinakin katsottiin tarkasti, että
naimisiin menevät olivat samaa säätyä. Ei edes rälssimies, toisin
sanoen talonpoika, joka teki ratsupalvelusta talonsa puolesta, ei edes
hänkään voinut kosia neitoa, jos tämä vain kuului johonkin vanhaa
ylhäiseen herrassukuun. Ja tämä, joka nyt oli kuninkaan omaan tyttäreen
kiinnittänyt silmänsä, oli vain halpa-arvoinen kauppasaksa. Se oli
samaa kuin tahrata ikuisella häpeällä maanpakolaisen kuninkaan olento,
saattaa huippu hänen onnettomuudelleen. Mitään pirullisempaa olisi
tuskin voitu ajatella.

Ritari mietti kauan ennenkuin vastasi. Asia, jonka vuoksi oli
liikkeelle lähtenyt, ei olisi sallinut päivänkään viivytystä.

Mutta tässä oli nyt kuningas Kaarlon tyttären onni kysymyksessä ja
sitäpaitsi olivat olosuhteetkin paljon muuttuneet yhtymisen jälkeen
piispan kanssa. Siksi vastasikin hän:

"Tahdon noudattaa pyyntöänne ja viedä kuninkaantyttären
Penningebyhyn!... Oletteko valmis matkalle?"

"Jumala teitä siunatkoon niistä sanoista, Niilo herra!" virkkoi vanhus,
"me olemme valmiit vaikka heti, sillä tänä aamuna jo oli meidän määrä
matkustaa kaupungista, mutta teidän näkönne sai minut yhtäkkiä
muuttamaan aikeeni. Vaimonne, Briita rouvan sukulainen, nuori Ingeborg
neiti, on myös mukana."

"Hyvä, hyvä, ei muuta siis kun saada vain neitoset myöntymään tuumiimme
ja sitten heti matkaan."

Niin poistuivat he kirkosta ja kulkivat jo jokseenkin tyhjiä katuja
pitkin majataloon, jonka vanhus oli kuninkaantyttärelle ja tämän
ystävättärelle valinnut. Se sijaitsi Riukukadun varrella, joka kulki
pohjoista kohti aina vanhalle Riukusillalle asti lähelle nykyistä
Uusmyllyä. Talo, joka oli jokseenkin iso, kuului eräälle nahkurille,
joka samalla myös oli kaupungin raatimiehiä.

Juuri kun ukko ja Niilo herra lähestyivät taloa, astui sieltä ulos
kauppiaan pukuun puettu nuori mies. Vanhus tarttui heti hänen
nähdessään ritarin käteen kiinni.

"Siinä se nyt taas on!" kuiskasi hän osoittaen samalla miestä joka
reippain askelin poistui katua pitkin.

Nuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi
kokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta
käynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän
oli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin
takana oli tilaisuudessa.

"Kautta hyvän miekkani!" huudahti Niilo herra, "kaikkein vähimmin tuo
mies kauppiasta muistuttaa... Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa
niin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen
ennenkin nähnyt!"

"Olkoonpa sitten kuka tahansa", huomautti vanhus, "mutta kuninkaan
ystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen
tyttärensä suosioon... Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo
herra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä
kantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa
muistuttaakin."

"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!" virkkoi Niilo herra
hitaasti ja ikäänkuin itsekseen.

He astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja
Ingeborg neiti asuivat.

Edellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua.
Ingeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka
taidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa
sisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn,
huudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.

Myös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa
kasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta
teosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan
kaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli
perintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta
otsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat
samettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme,
kuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa,
joka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava
hipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo -- kaikki ne
yhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.

"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!" sanoi hän ja ojensi kätensä
kumartavalle ritarille. "Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita
rouvalta. Miten hän jaksaa?"

"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana", lausui Niilo herra, "sillä
tulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä... Päinvastoin olen
matkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg
neidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä
sinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä
luullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette,
jalo neiti?"

"Me tulemme, me tulemme!" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta
käsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan
luokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.

Myös kuninkaantytärtä näytti aluksi ritarin ehdotus ilahuttavan. Mutta
aluksi vain. Sillä heti senjälkeen sävähtivät hänen poskensa taas
purppuranpunaisiksi ja hän kääntyi pois, ikäänkuin salatakseen sitä
ajatusta, joka oli hänen mielensä vallannut. Niilo herra huomasi kaiken
tämän ja sentähden kysyikin hän neidolta, oliko tällä ehkä jotain hänen
ehdotustaan vastaan. Ja kun neito ei puhunut mitään, alkoi ritari
laajalti selitellä hänelle niitä vaaroja, jotka voivat uhata häntä
juuri nyt, kun hänen isänsä ystävät tämän asian vuoksi olivat aseisiin
tarttuneet. Kuninkaan viholliset voisivat näet anastaa hänet haltuunsa
ja pakottaa siten hänen isänsä tyytymään mihin ehtoihin tahansa.
Sellaisille vaaroille olisi hän nyt vähemmin alttiina Penningebyssä,
kuin Hammarstadissa. Ja muutenkin sopisi hänelle paremmin asua
sukulaisten ja ystävien, kuin Hammarstadin Briita rouvan luona, joka
sitäpaitsi oli vielä hänen isänsä, Kaarlo kuninkaan kiukkuisimpia
vastustajia.

Kuninkaantytär myönsi kyllä kaiken tämän, mutta levottomuus, joka oli
hänen mielensä vallannut ei siltä poistunut. Ja näytti melkein kuin
olisi hän sittenkin, vaaroista välittämättä, mieluummin mennyt
Hammarstadiin kuin tullut Penningebyhyn. Tai ehkä suri hän sitä, että
ne vaarat voisivat uhata häntä juuri siellä. Asiaa siinä niin
harkittaissa avautui ovi ja eräs ritarin miehistä astui sisään.

Hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana ja kun Niilo herra viittasi
häntä puhumaan, alkoi mies.

"En tiedä", niin sanoi hän, "mitä itse asiasta ajattelette, Niilo
herra, mutta ainakin minä teidän sijassanne kulkisin nyt toista
tietä... Katsokaas, me tulimme ratsastaen tänne ja pysähdyimme pihalle
ja kun astuin alas hevoseni seljästä siivotakseni teidän ratsuanne,
tuli eräs nuori kauppasaksa siihen pihalle ja alkoi puhella Hollingerin
sivustoverin, Tapanin, kanssa. En kiinnittänyt niin huomiotani hänen
puheeseensa, mutta kuulin kuitenkin hänen ainakin pari kertaa kysyvän,
aiotteko te ratsastaa Norrköpingin kautta. Ja kun sanottiin teidän
aikomuksenne niin olevan, jätti hän talon..."

Ritari kiitti miestä hänen hyvästä tarkoituksestaan, mutta ilmoitti
myös samalla, ettei se suinkaan saanut häntä matkasuunnitelmaansa
muuttamaan. Mies jätti huoneen ja Niilo kääntyi taas kuninkaantyttären
puoleen. Mutta nyt ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä
levottomuudesta tämän kasvoilla ja mitä lämpimimmällä tavalla kiitti
hän ritaria hänen tarjouksestaan. Se herätti Niilo herrassa epäluuloja
ja Erland ukon rykäykset ja päännyökkäykset saattoivat hänelle
selväksi, että miehen sanat ne olivat tehneet kuninkaantyttäreen tuon
äkillisen ja kummastuttavan muutoksen. Mutta asia ei ollut nyt enää
autettavissa. Ja Penningebyhyn saavuttua keksittäisiin kyllä keinoja,
millä tuo julkea kauppasaksa voitaisiin pitää sopivan matkan päässä
kuninkaantyttärestä.

Kun sitten kaikki näin oli tullut päätetyksi, ei viipynyt kauan
ennenkuin he jo jättivät Linköpingin. Molemmat neitoset ajoivat samassa
reessä, Erland ukko yksin toisessa. Mutta rekien edessä ja perässä
ratsastivat Niilo Sturen miehet. Ja itse ajoi hän neitosten reen
sivulla.



II.

Kolmårdenilla.


Kaunista ilmaa jatkui yhä. Jälkeen puolen päivän satoi tosin vähäsen
lunta, mutta sekin lakkasi illan tullen, juuri kun ritari seurueineen
saapui Norrköpingiin. Siellä levättiin hetkisen aikaa. Sillä välin
selkeni taivas ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Siksi ehdottelikin
Niilo herra, että matkaa jatkettaisiin yhä edelleen Krokekin
luostariin, jossa sitten voitaisiin levätä yli yön.

Ehdotus otettiin mielihyvillä vastaan ja niin lähdettiin taas pari
tuntia levättyä matkalle. Reippaasti kävi kulku vielä tuoreella lumella
Norrköpingistä pohjaan päin läpi metsän, joka siellä silloin kasvoi ja
ulottui aina Kolmårdenin juurelle asti. Hevoset hypähtelivät ilosta ja
ritarin miehetkin tunsivat riemua rinnassaan. Eräs heistä lauloi,
lauloi niin, että metsä kaukaa kajahteli kuljettaen äänen yli seudun:

    "Mun täytyy jo päivän tullen
    pois sydänmaille ajaa,
    sillä ylhäisen neidon vuoksi
    ei tuskallani oo rajaa."
    Vaan kilpeni kauas se loistaa.

    Niin huokasi Arnfrid herra,
    hän neitosta rakastaa,
    vaan neito on luostarissa,
    se hänen niin tuskaan saa.
    Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Hollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja
niin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo
ritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen
kanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää
vuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja
ilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin,
jossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.

    Täällä istut sä, kuningas Birger
    rakas, kallis veljeni mun,
    kai anteeksi annat nyt kaikki,
    taas tullut kun siskos on sun.
    Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Kuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun
tämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas
sääliä täyteen.

    Ylös nousi kuningas Birger
    ja syliin siskonsa sai.
    "Kaikki se, mikä kuuluu mulle,
    Se riittänee sullekin kai."
    Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Ratsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin,
keskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.

"Kenenkä miehiä olette?" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän
hiljensivät vauhtia.

"Herra Taavetti Pentinpojan!" vastasi etunenässä ratsastava.

"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?"

"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan... Muut herrat lähtivät
kukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta
Södermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa."

"Hyvä!" lisäsi Niilo herra, "siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani
Taavetti herraa tervehtimässä."

Taavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin,
vaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua
täynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti
kuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista
tunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian
nähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. -- Kaikki nämät yhdessä
tekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.

"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?" kysyi
hän kuninkaantyttäreltä.

"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen", huomautti
Ingeborg äkisti, "siitä olen aivan varma."

"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien
joukosta, joita hän osaa... Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti,
niin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan."

"Ei, sitä hän ei tehnyt", virkkoi kuninkaantytär, "minä ajattelin vain
sitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää..."

"Ja mikäpä sitten on se totuus?"

"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin
luostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy
hajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada... Usein on myös luostari
ainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä
tuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun
tuottanut."

"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito", lausui siihen Niilo herra, "sillä
kuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa..."

"Jumala paratkoon ... sellainen on nyt tapa, Niilo herra."

"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on
vielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna
valtaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan
turvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!... Mutta miksi olet niin
hiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista...!"

Erkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja
samalla puolella sitä kuin ritarikin.

"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana", vastasi puhuteltu, "ja
sen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin
luostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella."

Hän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten
joukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen
selkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin
Engelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo
Steninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen
herransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin
palvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan
Taalainmaassa.

Hänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset
kääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka
ritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana
lähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.

"Laula vain laulusi, Erkki", sanoi hän. "Mitä on sydämelläsi...
Aavistatko jotain pahaa?"

"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra", vastasi aseenkantaja,
"muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran
ratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt
ajattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä
vähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset
mieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta
olevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli
myöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen
luostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:

    "Löi luostarmuurin rikki hän,
    tie kulki vankilaan
    ja rukoilevan neitosen
    toi urho seurassaan!"

Miehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo
oli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen
aihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään
toinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. -- Hän näki rakkaitten vainajain,
onnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat
hänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä
jaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka
kahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin
köyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan,
päiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu
-- petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja
Niilo kysyi mieheltään:

"Mikä antaa sinulle aihetta juuri nyt, kun muistelet tätä synnyinmaata,
puhumaan petoksesta?"

"Koska petos ja vilppi eivät koskaan häviä maailmasta", lausui mies,
"vaan väijyvät aina jokaisen kelpo miehen seljän takana."

"Kauppasaksa kummittelee vielä aivoissasi, Erkki!... Mutta katsahda
ympärillesi ja sano sitten vasta, voiko yksi mies, olkoon sitten kuinka
urhea tahansa, saada nämät reippaat mieheni pelkäämään!"

"Tepä sen sanotte, Niilo herra ... kauppasaksa se kummittelee
aivoissani... Mutta mistä päätätte hänen tulevan yksinään? Jos hän
kerran tulee, niin tuo hän kai myös muita mukanaan."

"Luulin toki jokaisen teistä ainakin yhden miehen pitelevän ja vähän
enemmänkin... Kuitenkin pane mieleesi, Erkki, mitä tahansa
tapahtuneekin ... älä jätä kuninkaantytärtä! Ja jos niin on, että
otteluja matkalla syntyisi, on sinun yhä vain omain miestesi kanssa
ajettava eteenpäin. Sillä molempia rekiä on ennen kaikkia suojeltava.
Eikä sinun suinkaan pidä välittää minusta, vaikka ei vihollinen
olisikaan niin ylivoimainen. Sillä itsekin kyllä ymmärrät, että jos
petos kerran väijyy meitä, on se kuninkaantyttären tähden...! Olet kai
nyt käsittänyt minut?"

"Aivan täydelleen, Niilo herra!"

"Kun pääsemme Krokekin luostariin, niin luulen silloin pahimman vaaran
jo välttäneemme, sillä sinne jäämme yöksi ja päivällä eivät vilppi ja
petos tavallisesti menesty."

"Oletteko sitten niin varma luostarin suhteen?" kysyi epäluuloinen
aseenkantaja.

"Luostarinko suhteen?" mutisi Niilo ja lisäsi, "siihen nähden voimme
luullakseni turvata itsemme, jos otamme sen kokonaan haltuumme!"

Ja niin ajoi hän taas reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja
alkoi puhella hänen kanssaan. Mutta äskeinen hauska ja iloinen tunnelma
oli poissa. Sillä myös kuninkaantytär istui nyt ajatuksiinsa
vaipuneena. Aljettu keskustelu loppuikin sentähden heti alkuunsa ilman
että kumpikaan oikein voi sanoa, miksi.

Mutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta,
joka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää
kalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki
sitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi,
että se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella
sydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten
tahtoaankin kuunnella sitä.

    Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain,
    Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'.
        Siitä tunnette Alfin.
    Ensin rantahan ristin piirtää hän,
    Sitten laivahan hyppää hyllyvähän.
        Siitä tunnette Alfin.

Laulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas
Bråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän
matkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna,
että tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan
hänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa
viitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa
ratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui
yhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän
sitten hyökkäsi ja taisteli:

    "Hei reippaasti eespäin joukkoni mun!
    Nuo köydet poikki ja taisteluhun!
        Saavat nähdä he Alfin!"
    Alf herra hän hurjilla iskuillaan
    Sai viistoista miestä tuonelaan
        Siitä tunnette Alfin.
    Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei
    Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei!
        Nyt tunnette Alfin.

"Nuoli on jänteellä valmiina ... annanko hänelle muistomerkin, jota hän
ei helposti unhota?" kysyi Erkki.

Mutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu
siellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi --
ratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen
kavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi
sitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei
Niilo herra sallinut.

"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme",
sanoi hän, "kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin
mahdollista pysyä yhdessä."

Yksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin
alakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se
oli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto
yhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada
hänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.

Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten
kulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä,
joka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan
tapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen.
Kaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo
pimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet
heitä tervehtivät.

Niilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti
ratsastajat piiriin niitten ympärille.

"Tahdon itse käydä ensin luostarissa", sanoi hän, "ole varoillasi,
Erkki, äläkä unhota, mitä matkalla sanoin!"

Erkki lupasi kaikki ja Niilo meni luostariportille ja soitti.

Krokekin luostari oli fransiskaanien perustama ja vasta tähän aikaan
aljetaan sitä ensi kerran mainita. Tällä munkkikunnalla ei yleensä
ollut maaseuduilla luostareja, vaan se, niinkuin dominikaanitkin, pysyi
pääasiallisesti kaupungeissa. Mutta joskus tavataan yksi ja toinen
asutus maallakin. Ehkä olikin Krokek juuri sellainen fransiskaanein
uudisasutus joko Tukholmasta tai Söderköpingistä päin. Koska se oli
juuri Itägöötinmaalta pohjaan päin vievän tien vieressä keskellä suurta
metsää, tapahtui usein, että matkustavat poikkesivat sinne lepäämään.
Niin avattiin nytkin portti ilman pitempiä viivyttelyjä.

"Onko teillä vieraita, harmaaveli?" kysyi Niilo munkilta, joka avasi
portin.

"Herra Taavetti Pentinpoika!" vastasi munkki.

"Niin viekää minut hänen luokseen... Mutta jos voitte sitä ennen
saattaa talonteinin puheilleni, niin pyytäisin teiltä sitä."

Niilon täytyi ennen kaikkia saada tietää, keitä vieraita luostarissa
oli, ellei tahtonut syöstä kuninkaantytärtä suoraan häntä uhkaavaan
turmioon, josta tuo ratsumies metsässä oli häntä muistuttanut. Sillä
hän, samoin kuin Erkkikin, piti metsässä näkemäänsä haamua
kauppasaksana. Ja kun hän tämän huomion yhteyteen asetti miehen
tutkistelemukset Linköpingissä, ei hän voinut saada sitä ajatusta
mielestään, että jos kuninkaantytär kerran aiottiin ryöstää häneltä, se
tapahtuisi nyt täällä yksinäisessä luostarissa keskellä synkkää metsää.
Niilosta oli tämä vielä sitä luultavampaa, koska hän ei hetkeäkään
voinut uskoa kauppasaksaa siksi, joksi tämä teki itsensä.

"Talonteini onkin juuri ritarin luona!" vastasi munkki, "ja vielä eräs
kolmaskin henkilö istuu refektoriossa,[10] jota minä en kuitenkaan
tunne... Hän näyttää kokonaan toiselta kuin sanoo olevansa, mikäli
vanhat silmäni voivat erottaa ihmisiä."

Näin puhuessaan oli munkki sulkenut portin ja läksi nyt saattamaan
ritaria luostariin. Hän pysähtyi eräälle ovelle, jonka avasi, ja kun
Niilo astui sisään refektorioon, huomasi hän siellä talonteinin,
niinkuin guardiaaneja kutsuttiin, ja herra Taavetti Pentinpojan sekä --
kauppasaksan.

Taavetti herra istui lieden ääressä ja piteli suurta viinipikaria
kädessään. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, johon syynä voi
yhtähyvin olla liedestä leviävä kuumuus kuin pikarin sisältökin.

"Hyvin sattui, Niilo ritari!... Me puhelemme tässä juuri paraillaan
teistä!" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan
silmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.

Niilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta
ennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra
nousten istuimeltaan:

"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen
ottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava
mies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo
Knuutinpojan päähän... Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule
koskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista
vähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa..."

"Mitä puhetta tämä on?" keskeytti Niilo. "Mikä lieneekin
tarkoituksenne, Taavetti herra ... niin pitäisi teidän kuitenkin niin
paljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on
kovin huonosti valittu... Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä
luullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen,
talonteini?"

Talonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:

"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?"

Ja niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan
tyynenä:

"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten
tahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja
turvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!"

Olisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät
Niilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä
aavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan
asian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan.
Aikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa
palauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli
lausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin
epäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti
varokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä
hänen vastahankkeistaan.

Ensi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain
kaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin
vihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen
ohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai
siellä kamalan epätoivon aikaan. -- Se oli syytös, ankara moite
itseänsä kohtaan.

Toisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan -- ja vain oman
herkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet
muodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa
taalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen
sanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan
puuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään
tullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!

Kaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli
kuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen
niin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut
paljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin
tahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.

"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra", lausui hän, "näen
selvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina... Mutta minulla
on kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne
muuttumaan..."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.

"Pelko, Taavetti herra ... pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua,
että minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona."

Pöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että
selvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli
heikko puolensa -- sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen
veljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten
raaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän
aikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän
lausunnon osakseen. "Hän kantoi ritarinimeään kunnialla", sanotaan
suuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: "Jumalalle
kiitos, ettei heitä ollut useampia". Ei edes arkkipiispa pääse tästä
yleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen
merisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain
täytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa
korkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys
ja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna,
onhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.

"Te luulette, että kaikki on hyvin", jatkoi Niilo ja katseli terävästi
Taavetti herraa silmiin, "kun vain minun persoonani suhteen olette
varma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät
unhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin
kauan kuin minua pidetään vangittuna."

Ritari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat
Niilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.

Silloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä
ja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja
jaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran
olkapäälle ja lausui:

"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista... Seuratkaa neuvoani, Taavetti
herra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!"

"Ei!" huudahti Taavetti herra seisaalleen kavahtaen, ikäänkuin olisi
yhtäkkiä selvinnyt epäilyksistään. "Ei! Se ei saa tapahtua... Te olette
vankini, Niilo Sture, niin totta kuin nimeni on Taavetti Pentinpoika.
Ja yhtä varmaan kuin myrskyn raivotessa olen synkässä pimeydessä
ohjannut laivaani salakarien keskellä, yhtä varmaan vältän niitäkin
kareja, joista nyt olette varottanut minua... Ja te", tässä kääntyi hän
kauppasaksan puoleen, "pitäkää varanne; sillä sellaiselta haukalta,
joka metsästelee minun maillani, lyhennän minä siivet.. Sen saatte nyt
heti nähdä."

Hän taputti käsiään ja joukko navakoita miehiä astui sisään. Kaikki
näytti jo edeltäpäin puhutun, sillä Taavetti herra viittasi vain
kädellään ja miehet ympäröivät Niilon sanaakaan sanomatta. Tämä tarttui
miekkansa kahvaan, mutta huomasi samassa, miten turhaa vastustaminen
oli. Siksi laskikin hän vain kätensä rinnoilleen ja katseli äänetönnä
kavalaa Taavetti herraa, joka taas puolestaan näytti sitä enemmän
joutuvan äskeisten epäilystensä uhriksi, mitä tyynempänä huomasi
vastustajansa pysyvän. Ja niin oli hänen huomionsa kokonaan vankiin
kiintynyt, ettei hän edes nähnyt sitä salamoivaa silmäystä, jonka
kauppasaksa poistuessaan häneen heitti.

Hetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin
kuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin
ulkopuolelta.

Se sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja
asepalvelija syöksähti sisään.

"Turha yritys, ritari!" lausui hän, "he pötkivät pakoon, niinkuin olisi
heidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme
luostariportin ulkopuolelle..."

"Ja te annoitte heidän paeta!" kysyi ritari vallan vimmastuneena.

"Sehän oli teidän oma käskynne?" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.

"Minun käskyni!" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena
kasvoiltaan. "Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!...
Ovatko he todella päässeet pakoon?... Eikö kuninkaantytärtä ole
mukanasi?"

"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole... Heti portin
ulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja
ratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä
takaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä,
antoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet
ehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te
olette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski
meidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt,
sanoi hän..."

"Tuhat tulimmaista!" kiroili Taavetti Pentinpoika, "jos hän on pitänyt
minua narrinaan, maksaa se hänen henkensä... Mihin hän jäi teistä?"

"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin
oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava
teidät ehjänä Penningebyhyn!'"

"Penningebyhyn?"

Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon,
jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti
Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi
huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla
verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien
pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten
asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.

"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus
ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän
puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."

Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän
miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.

Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui
taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He
veivät vangitun miehen keskellään.



III.

Vieras asepalvelija.


Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies
tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän
eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen
vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt
tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli
kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin.
Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat
matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita
Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin
lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä
kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.

Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi
Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä,
jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään
tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli
kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin
hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan
Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen
suruun.

Saapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän
ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai
ei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin
ylösnostettua vipusiltaa kohti.

"Kuka siellä?" huusi valpas porttivahti.

"Hyvä ystävä!" vastasi vieras.

"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän", huusi taas vahti. "Mikä on
nimesi ja mistä tulet?"

"Brodde on nimeni", vastasi kulkija, "ja muinoin ei ollut se suinkaan
outo nimi Niilo Sturen miesten joukossa."

"Brodde", toisti vahti, "en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä
ketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!"

"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!...
Minun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä.
Yksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä."

Hetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä
vahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan
rahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän
astui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin
tuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi
melkein lempeällä äänellä:

"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies... Huomenna saamme sitten
lähemmin puhella."

Hän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas
toimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa.
Oli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa
vastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli
jotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti
rangaista.

"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat
siellä ritarin hevosen vieressä?"

Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli
kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas
hänen ahavoittunutta poskeaan.

"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.

"Pyhä Jumalan äiti... Brodde?"

Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.
Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.

"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä...
silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen
miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen
vieressä. Se ei kuulu järjestykseen... Ja järjestys ennen kaikkia... No
niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"

Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti
otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat
vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja
seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien
himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi
ihana revontulten palo.

Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista
tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi
luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen
ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.

"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa
tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.

"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.

"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun
viimeksi näimme toisemme."

"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!" toisti Brodde.

Ja kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei
kahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä
Broddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle
aivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka
paljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä -- ja se koski
heidän herraansa, Niilo Sturea.

Hollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi,
aina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta
kuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä
senjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä
nykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja
vaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea
huomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle
tuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.

"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi
lausua", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. "Ja se on,
miten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä
vaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin
Tukholman ja Strängnäsin edustalla."

"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde", vastasi Hollinger vältellen.
"Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä
nyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin
sovitettavissa..."

"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle", lisäsi Brodde. Hänen
tarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan
toverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta
joka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.

"Minä tarkoitan", selitti Hollinger, "että nyt, kun arkkipiispan
vapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra
olisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin
valtakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun
rauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven
edessä."

"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit
ilmaistakaan, Hollinger!" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän
olkapäälle.

Hollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta
ei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.

"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta
varmaa vastausta.

"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään
Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella
kuninkaan sivulla."

Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat
istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen
puoliyön hetken saapuneen.

"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän,
"vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän
matkasi jälkeen."

Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa
Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa
kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta
selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita
todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki,
voidakseen löytää ja pelastaa herransa -- ajatus, joka hänessä jo oli
kypsynyt päätökseksi.

Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen
saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla
miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö
voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli
tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde,
jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten
miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta
hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat
muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia,
surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon
pienet kukkaset.

"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen
luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu
ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se
kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus
valkoisella ruusullaan."

Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja
kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen
ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni
poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli
juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi
kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.

Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja
onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden
vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi.
Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat
pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut
setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi
koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli
vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä
voim