Title: Aina - Kertomus 1808-09 sodasta
Author: Åberg, J. O. (Jon Olof)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aina - Kertomus 1808-09 sodasta" ***


AINA

Kertomus 1808-09 sodasta


Kirj.

J. O. ÅBERG



Werner Söderström, Porvoo, 1897.
Werner Söderströmin kirjapainossa.



I.


Saimaan lounasrannalla, syrjässä valtatiestä, aivan veden rajassa,
niemen kainalossa ja saarten suojassa oli v. 1808 pieni soma
tupa, joka jo kaukaa näytti toiselta kuin tavalliset Savon mökit
tai torpat, sillä ympäristöäkin oli vähän kaunisteltu. Tässä
asui korpraali Svärdin leski kauniine Aina tyttärinensä. Heidän
ainoina naapureinaan olivat muutamat köyhät kalastajaperheet, jotka
asuivat läheisillä saarilla. Saimaan aalloista pyysivät kalastajat
elatuksensa, vaan sattui myös usein talvella, että nuo rohkeat,
rotevat miehet nousivat suksilleen ja hiihtivät saloille kutkuttamaan
karhua talviunesta. Näillä retkillä kysyttiin voimaa ja rohkeutta,
vaan niillä saattoi myös mies kunnolla saavuttaa mitä suurimman
kunnioituksen naapureilta.

Lauri, vanhan kalastaja Pekan poika, hänen vanhain päiväinsä tuki,
oli tehnyt tuommoisen miestä kysyvän työn. Tämän tähden pitivät häntä
arvossa vanhat, jotka mielissään myhähtivät, kun tuli Laurista puhe,
vaan tietysti joutui hän vähän nuorten kadehdittavaksi, kun eivät
kaikki voineet saavuttaa samaa kiitosta.

Sitäpaitsi pidettiin Lauria erittäin hyvänä poikana isäänsä kohtaan,
ja sepä oli kalastajista hänen paras ansionsa, vaikka myös sanottiin,
että hän sekä vanhoista että nuorista oli vesilläkin rohkein ja
taitavin. Kiitokset, joita Lauri näistä sai liiaksikin, kaivelivat
erittäin ylpeää Niiloa, sen kylän rikkaimman kalastajan poikaa,
epäkelpoa, josta ei kukaan pitänyt. Olihan perintö, jonka Niilo oli
kerran saava, koko suuri köyhäin kalastajain mielestä: kaksi kaunista
tupaa, puolikymmentä venettä ja muutama sata hopeariksiä; eipä siis
ihme, että hän jo ihaillen kuvaili mielessään, miten hän pohattana
hallitsisi koko kylää. Mutta kaikista näistä huolimatta oli karhu
kerran tehdä Niilolle äkkilopun; ravisteli jo aivan säälittä, kunnes
Lauri ennätti apuun ja sai kontion kaataneeksi.

Tämä harmitti Niiloa sitä enemmän, kun hänen nyt täytyi tunnustaa,
että hänen oli henkensä pelastamisesta kiittäminen köyhää Lauria, ja
hänen piti siis, jos ei tahtonut kiihoittaa yleistä vihaa itseänsä
vastaan, osoittaa pelastajalleen ystävällistä kohtelua, joka ei
suinkaan ollut hänen tapanaan, vähimmin Lauria kohtaan. Kun tähän
tuli lisäksi, että Lauri voitti kauniin Ainan sydämmen, jota Niilo
kaikella tavoin, vaan turhaan, oli koettanut itseensä kietoa, juurtui
tuo alkanut viha niin perinpohjin Niiloon, että hän päätti ensi
tilassa musertaa vastustajansa. Mutta tämäpä ei ollut helppoa, sillä
hän oli paljoa heikompi Lauria, ja kaikki nuoret, jotka miehissä
olivat Laurin puolella, olivat luvanneet hakata Niilon kirjavaksi,
jos hän koettaisi tehdä jotakin pahaa Laurille. Niilo huomasi siis,
että viekkaus oli hänelle ainoa keino päästä tuumansa perille.

Kun sitte sota syttyi ja sotaväen otto alkoi, sai Niilo rahalla asiat
niin kierrellyksi, että hän jäi vapaaksi. Lauri ja muutamat muut
nuorukaiset otettiin sotamiehiksi ja saivat musketti olalla astua
rykmentin kokouspaikkaan. Tietysti heitä suututti, että Niilo hylky
jäi kotiin, samalla kuin heidän täytyy nähdä vaivaa maan ja kuninkaan
puolesta, mutta koska heillä ei ollut selviä todistuksia hänen
petoksestaan -- he vaan arvasivat millä juonella hän oli vapaaksi
laittautunut -- eivät he myöskään muuta sanoneet, kuin että Niilon
kyllä vielä muistaisivat. Niilo nauroi heidän vihaisille katseilleen
ja kävi vaan yhä ylpeämmäksi, eikä hänen isänsäkään tullut häntä
hillinneeksi.

Vaikea oli nyt Laurin erota vanhasta, voimattomasta isästänsä,
mutta jätettyään hänet rehellisen kalastajan hoidettavaksi tyyntyi
hän kuitenkin. Vaikeampaa oli, kun hänen Svärdillä piti käydä
sanomassa hyvästit kenties ainiaaksi. Tuntuipa kuin olisi sydän ollut
pakahtumaisillaan, ja hän sai tuskin itsensä sen verran rohkaistuksi,
että vielä jotenkin vakavalla äänellä teki "hyvän päivän". Ei
ollut aikaa kauan viipyä armaan luona, vaan ennättiväthän toki
sydämmellisesti uudistaa uskollisuuslupauksensa, ja erottaissa sanoi
Aina ihanain kasvojensa taivaallisesti hehkuessa:

"Taistele, Laurini, kuin kunnon sotilas ja koeta olla kuin isäni."

Korpraali Svärd oli näet aikoinaan rykmentin uljaimpia poikia ja oli
monta taistelua kestettyään kaatanut tussari pään alle kiihkeimmässä
käsikahakassa Porrassalmella kesäkuun 13 p:nä v. 1789, juuri kuin
venäläiset ajettiin pakoon virran yli. Aina oli silloin tuskin
vuoden vanha, mutta hänen äitinsä, jolle eräs Svärdin sivukumppali
tarkoin kertoi tapahtuman, piti sen hyvin muistossaan ja puhui usein
syystäkin ylpeillen Svärdin urotöistä.

Nähdessään Ainan tyyneyden, sillä eihän karskin sotilaan tytär
tahtonut näyttää mitään heikkoutta valitulleen, joka oli lähtemässä
astumaan hänen isänsä jälkiä, rauhoittui Laurikin ja kun lähtömerkki
kuului, oli hän järkähtämättömästi päättänyt kaikessa koettaa olla
Svärdin kaltainen, vaikkapa hänen samoin kävisikin. Yksissä riensivät
nyt sotamiehiksi otetut jäitä ja metsiä Mikkeliin.

Lähtöä katseli Niilokin, vaan ei hän ollut saattavain kalastajain ja
vaimojen joukossa, kurkisti vaan ikkunasta. Kyllähän moni hänelle
heristi nyrkkiänsä, mutta hän vaan irvisteli vastaan, ja kun
rekryytit olivat kadonneet metsän taakse, heittäytyi hän pitkäkseen,
löi käsiänsä ilosta ja sanoi:

"Olenpa voittanut, Ainan pitää tulla minun omakseni, ennenkuin Lauri
tulee kotiin."



II.


Talvi oli kulunut jotenkin tyynesti; niin kevätkin. Tuossa pienessä
kalastajakylässä niinkuin muuallakin Suomessa iloittiin urhoollisen
sotajoukkomme voitoista, mutta samalla odotettiin huolella, milloin
sota tulisi näille tienoille. Päivä päivältä tuli uusia tietoja
Sandelsin joukkojen voitoista ja monena kesäiltana kuuntelivat
ukot, eikö jo kuuluisi kanuunain jyskettä, pyssyjen pauketta
pohjoisesta. Sinne tänne tuli kotiin surunsanomakin, että poika jo
kaatui, vaan sama sanansaattaja toi toiselle terveiset, että heidän
omansa oli kunnostanut itsensä niin, että oli saanut kunniamerkin.
Tämmöisen ilosanoman saivat leski Svärd ja hänen tyttärensä kauniina
kesäiltana. Silloin kiilsivät Ainan silmissä ilokyyneleet laskevan
auringon valossa kuni kalliit kivet ja olihan niillä se arvokin,
noilla hellän rakkauden ilohedelmillä.

Pienen kalastajakylän asukkailla ei ollut tuota suurten kyläin,
kaupunkien ja joutilaitten tapaa puhua pahaa lähimmäisestänsä.
Mutta kun he joka päivä näkivät, miten Niilo isänsä kuoltua kävi
yhä ylpeämmäksi -- hän kun nyt oli koko perityn rikkauden isäntä
-- pukeutui harmi vihdoin sanoihin, ja seuroissakin, joissa Niilo
oli, kuiskailtiin jo ääneen: epäkelpo, petturi j. n. e. Niilo kyllä
huomasi, että nämä nimitykset tarkoittivat häntä, vaan ei rohjennut
puolustaidakaan, sillä hän tiesi, että ukkojen seurasta olisi silloin
leikki kaukana. Mutta sydämmessänsä vannoi hän heille kostoa, ei
ollut kuulevinansa heidän kirouksiansa, oli jouten kuin ennenkin,
kävi vaan silloin tällöin jollakin pitemmällä venematkalla. Joskus
hän ei ollut kotona moneen päivään ja tämä pani kalastaja-ukot
rauhattomiksi, sillä voihan tuo konna vaikka myydä heidät
venäläisille. Pian tottuivat toki ukot Niilon pitkiin matkoihin,
ja kun ei niistä sentään mitään onnettomuuksia kohta seurannut,
joutuivat sekä Niilo että epäluulot unohduksiin.

Oli sateinen, tuulinen kesäilta. Useammat olivat päivän töistä
uupuneina jo menneet levolle, ainoastaan sieltä täältä pilkoitti
vielä jokin himmeä valo. Niilon tuvassa, jossa hän itse asui, oli
pilkkoisen pimeä ja hiljaista kuin haudassa, sillä kolmeen päivään ei
Niiloa taas ollut näkynyt kotosalla. Tämä arvelutti kovasti erästä
vanhaa kalastajaa, joka ei muutenkaan sanonut kärsivänsä Niilon
arkaa katsantoa. Vanhus oli ollut jo Ruotsinsalmen tappelussa ja
piti merimiehen suoruutta paljoa parempana kuin rikkautta. Se oli
vanhuksen suora mieli, menestyisiköhän se yläpiireissä?

Niin, ilta oli ikävä. Ei merkkiäkään kuulunut, että näillä kauniilla
saarilla vielä saattaisi käydä sama ilon pauhina kuin ennen. Kaikki
oli autiota, ikävää, äänetöntä; ainoastaan aaltojen loiske, sateen ja
tuulen kohina kuului.

Sydänyö oli jo tulossa, sade oli lakannut, vaan ankara tuuli kävi
vielä, kun vene täynnä Venäjän sotamiehiä laski rantaan, runsaan
venäjänvirstan päässä pohjoispuolella kalamajoja. Upseeri, joka johti
joukkoa, ei aluksi näkynyt tietävän, minne lähteä, vaan jutteli
kauan pitkään viittaan puetun miehen kanssa, joka ei millään muotoa
tahtonut näyttää kasvojansa. Nyt oltiin selvillä: upseeri käski
esiin pari jääkäriä, nämä ottivat tuntemattoman väliinsä ja alettiin
marssia etelää kohti.

Mutta upseeri ja tuntematon eivät tienneet, syrjässä joukosta
keskustellessaan, että todistajakin oli lähellä heitä. He eivät
myöskään nähneet pientä venettä, joka oli kaislikossa muutaman sylen
päässä -- silloin olisi kyllä kaikki heille selvinnyt. Tuntematonta
haittasi pahoin hänen viittansa, vaan varovaisuuden vuoksi ei hän
sitä laskenut päältään. Tuo läheinen todistaja oli tyttö, joka mitä
tarkimmin piti silmällä sekä tuntemattoman että upseerin pienimpiäkin
liikkeitä, vaan kun hän kuuli ensinmainitun äänen, säpsähti hän,
kyykistyi alas kuin kerä, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän jaksoi
tuskin hiiskua itsekseen, yhä tuijottaen tuntemattomaan:

"On varmaan hän. Herra Jumala, mitä meistä nyt tulee."

Muutaman silmänräpäyksen näytti tyttö ihan suruun ja pelästykseen
menehtyneeltä, mutta kun upseeri vihdoin läksi oudon luota sanoen
hänelle: "Minä lupaan teille, että saatte pitää hänet (tytön)
itsellänne", silloin kohottihe tyttö puoleksi, katseli vielä hetken
aikaa harmissaan outoa, ja kun pieni joukko viimein läksi liikkeelle,
oli hän jo kadonnut kuin henki. Pieni vene oli vielä kaislikossa,
mutta kapeata rantapolkua kiiti tyttö minkä pääsi louhikkojen ja
pensaiden välitse kalastajakylää kohti. Tuuheat hiukset liehuivat
ympäri kasvoja, hiki vieri karpaloina, risut ja kivien särmät repivät
jalkoja melkein joka askeleella, mutta siitä hän ei huolinut. Monta
kertaa oli hän uuvuksiin vaipumaisillaan niljakalle tielle, mutta
ojensihe taas, ponnisti melkein ylenluonnollisesti eteenpäin ja
huokasi aina väliin: suokoon Jumala, ett'en myöhästyisi.

       *       *       *       *       *

"Hyvää iltaa", tervehti Svärdin leskeä roteva mies, joka raskain
askelin astui pieneen kamariin, missä eukko istui yksin, raamattu
edessään. "Hyvää iltaa."

"Jumala antakoon", vastasi leski pannen kirjan pöydälle mennäkseen
ukkoa vastaan, joka juuri asetti luodikkonsa oven viereen ja otti
karvalakin päästään; silloin levisivät miehen hartioille valkoiset
hiukset ja tekivät hänet oikein arvokkaan näköiseksi. "Mitä kuuluu,
astukaa peremmälle ja istukaa, arvaan että teillä on asiata minulle."

"Aina vähän", sanoi vanha kalastaja istuen lesken viereen, joka taas
oli asettunut vanhaan nojatuoliin. "Katsokaa, Svärdin muori, olenpa
koko päivän ollut vesillä pyytäen kalaa sekä lintua, mutta alussa oli
aivan mahdotonta saada mitään, ja -- --".

"Kovat on ajat", huokasi leski.

"Totta sanotte, muori, onpa niin kaiken puolesta. Mutta en siitä
aikonut puhua, vaan kirjeestä, jonka --?"

"Kirje", huudahti eukko innoissaan, "se on Laurilta!"

"Arvaanpa sen", mutisi ukko, pisti kätensä ulkotaskuun ja veti
sieltä pahoin rypistyneen paperin. "Tässä on", jatkoi hän ja laski
sen eukon syliin, "juuri kuin olin kotiin lähtemässä, sain minä
sen tuntemattomalta mieheltä, joka sanoi, että suomalaiset olivat
lähitienoilla ja että -- -- --"

"Ja että sota kohta tulee tänne", keskeytti leski lyöden hädissään
kätensä yhteen. Mutta muutaman minuutin kuluttua rauhoittui hän ja
sanoi katsellen milloin kirjettä, milloin vanhaa kalastajaa: "No,
tapahtukoon Jumalan tahto! Jos hän näkee hyväksi koetella meitä
onnettomuudella, niin tahdomme nöyrästi sen kärsiä."

"Niin sanotte te, muori, ja niin sanoo koko kylä", lausui ukko.
"Mutta kuulkaa, onko tuo kirje teille?"

"Ei, tyttärelleni se on", vastasi leski, "arvaattehan keltä?"

"Voihan tuon arvata. Lienee Laurilta, jos ei muilta."

"Niin, Laurilta on, tunnen hyvin hänen käsialansa. Jospa nyt vaan
tyttö olisi kotona, että saisimme tietää, mitä pojalla on sanomista.
Onpa kirje tavallista paksumpi, seisoneepa siinä yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi vanhus ja otti nuuskaa. "Mutta missä on Aina?"

"No", sanoi leski tyynesti, "hän souti tänä aamuna Kaisan luo
ostamaan verkkorihmoja. Kyllä hän tulee kun ennättää."

"Jos tuon olisin tiennyt, olisin poikennut Kaisan luona", myhähti
vanhus. "Ei ole monta tuntia, sittekun siitä soudin sivutse. Mutta
hyvästi nyt, Jumala suojelkoon teitä sekä tytärtänne. Huomenna tulee
varmaan koko kylä kuulustelemaan Laurin kirjettä, mutta tietysti
vaan sitä, mikä koskee sotaa ja meidän poikia", lisäsi ukko vähän
viekkaasti myhähtäen taas. "Lemmenliverrykset ovat jo vanhat meille,
jääkööt ne nuorille. Hyvästi muori."

"Malttakaa vähän, Eero", sanoi muija, meni seinäkaapille ja otti
sieltä pullon, jossa oli Kustaa III:n kuva päällä, ja kaatoi ukolle
ryypyn. "Taitaapa olla terveydeksi tällä säällä, mutta sanokaa",
jatkoi muija kuiskaten ikäänkuin kuulijoita peläten, "oletteko
nähneet, mitä tuo Niilo heittiö on näinä päivinä tehnyt?"

Eero oli parahiksi hymysuin ryyppyä tyhjentämässä, kun tämä kysymys
ikäänkuin ukonleimaus keskeytti hänen ilonsa.

"Niilo", karjasi ukko ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että pullo oli
kaatua, "älkää puhuko siitä petturista. Sillä, niin totta kuin minä
olen rehellinen suomalainen ja Eero, ei siinä kirotussa kulkijassa
ole mitään hyvää. Tänään en ole häntä nähnyt, mutta pari päivää
sitten tuli hän vastaani. Hän oli kyllä niin kaukana, etten saanut
häntä kiinni, mutta älköön hän luulko, ett'en minä nähnyt, miten hän
airoin, purjein pyrki pohjoista kohti. Mitä hän tekee, sen tietää
yksin Jumala, mutta sen jokainen näkee, ett'ei hän käy rehellisiä
teitä. Kas niin, kiitoksia", sanoi ukko ja tyhjensi lasin. "Muijani
ja poikani odottavat kotona. Kiitoksia. Huomenna tulee kyllä niinkuin
sanoin koko kylä -- --"

"Kuulitteko", sanoi eukko tarttuen vanhuksen käsivarteen ja
teroittaen korviaan. "Olinpa kuulevinani askeleita; jos --"

Samassa jyskyttikin joku ovea. Vanhat katsoivat hämmästyksissään
ja peloissaan toisiansa. Todella vielä joku kingotti ovea ja äänsi
heikosti.

"Katsokaapa te kuka siellä on", kehoitti eukko ja meni raamatun,
vanhan turvansa luo. Eero kiiruhti ovea avaamaan, vaan oli aivan
lentää selälleen, kun se niin äkkiä ponnahti auki. Vaan ei tässä
ollut aikaa miettiä, sillä samassa syöksi Aina sisään jalat verissä,
hiukset hajallaan, kasvot kauhistuksesta kankeina.

"Pian pois pakoon, jo -- tulevat, jo -- -- tulevat!"

Enempää hän ei jaksanut sanoa, ennenkuin syvästi huoaten vaipui
lattialle äitinsä jalkoihin. Tämä oli juuri syössyt vastaan huutaen:
"Herra Jumala, mikä nyt on!"

Vanha Eero valeli nyt tytön ohimoja kylmällä vedellä, tämä aukasi
vihdoin silmänsä ja sitten saatiin selko asiasta.

"Näitkö varmaan, että se oli hän, joka neuvoi venäläistä tänne",
kysyi eukko Svärd vavisten.

"Näin, tunsin hänet aivan hyvin ja kuulin hänen puhuvan -- -- --"

"Mistä?"

"Älkää pyytäkö minua sitä kertomaan!"

"Sano suoraan, Aina", virkkoi vanha Eero ja pudisti vankkaa
luodikkoansa päänsä yli. "Vielä on minulla luotia kyllin sen kirotun
konnan varalle."

Ainaa värisytti, mutta hän kertoi lyhyesti, mitä oli kuullut.

"Ja hänkö saisi viedä sinut", ärjäsi vanha kalamies punastuen. "Ei,
ennen tahdon minä ottaa sinut veneesen ja yksin soutaa sinut yli koko
Saimaan ja upottaa meidät molemmat, jos vaara tulisi niin lähelle."

Aina hymyili kiitollisesti urhoollisen isänsä vanhalle ystävälle ja
vastasi ko'oten voimansa ja nousten ylös: "Mutta nyt täytyy meidän
joutua täältä pois. Minä soudan kaikille saarille, herätän miehet ja
-- --"

"Montako venäläisiä on", kysyi Eero kiireesti.

"No, arvatakseni noin viidenkymmenen paikoille."

"Eikö enempää!" kiljasi vanhus ja löi käsiänsä. "Meitä ei ole kuin
viisikolmatta aseisin kykenevää miestä ja sitte --"

"Me lataamme teille", sanoi Aina vilkkaasti ja taputti vanhusta
ahvettuneille poskille.

Eero nyökäytti päätään.

"Minä toin tänne kirjeen", sanoi hän hymyillen. "Se taitaa olla
Laurilta."

Äiti avasi raamatun ja antoi kirjeen Ainalle.

"Niin, häneltä se on", riemuili tyttö ja suuteli suutelemistaan
paperia, "mutta vaikka se on minulle kalliin kallis, en nyt toki
tahdo viivyttää teitä. Huomenna, tai jos pääsen rauhaan tuolla,
katson mitä Lauri kirjoittaa."

Kun olivat ottaneet mukaansa, minkä kukin jaksoi kantaa ja Eero vielä
pari kertaa käynyt yhtä ja toista hakemassa, mikä kaikki sullottiin
pieneen veneesen, souti vanhus rivakasti lähimpään saareen. Kohta
syntyi vilkas liike kylässä, veneitä souteli sinne tänne ja pian
oli viisikolmatta uljasta miestä ja koko joukko vaimoja koossa
suurimmalla saarella, joka myös oli lähinnä mannerta. Siellä he
tahtoivat olla rauhansa häiritsijöitä vastassa ja siellä he vannoivat
hirveän valan, etteivät jättäisi kavaltajalle kostamatta, vaan
hakisivat häntä, kunnes hän oli saanut oikean palkkansa.

Metsästä ei vielä kuulunut mitään, joka olisi osoittanut vihollisten
tuloa. Kalastajat eivät siltä olleet jouten tänä lyhyenä
odotushetkenä, jokainen valitsi itsellensä sopivan paikan ja varusti
siihen suojaa minkä taisi.



III.


Vanhan Eeron tupaan, joka oli vaan muutaman sylen päässä rannasta,
olivat kalastajamuijat kokoontuneet Svärdin lesken ja Ainan ympäri,
joka juuri oli lukenut Laurin kirjeen. Kestetyt vaivat olivat kuin
unohdetut; miten kiire Laurilla olikin, oli kirje kuitenkin pitkä ja
paljon se sisälsi. Hän oli kirjoittanut sen nuotiotulella ainoastaan
muutama päivä sitte ja saipa hänen kertomuksensa Ainan sydämmen
ylpeydestäkin sykkimään, jospa myös halusta saada tavata hänet.

"Lauri tullee kohta kotiin", kuiskasi Aina kauniisti katsahtaen
vanhaan äitiinsä ja käärien kirjeen kokoon. "Hän marssii tännepäin."

"Anna meidänkin kuulla, anna meidänkin kuulla", kaikui joka haaralta
muijien joukosta ja kun muiden pyyntöön äitikin yhtyi, ei Aina
saattanut kieltää. Hän avasi siis uudelleen paperin ja sanoi heleästi
punastuen:

"Tahdon lukea sen paikan, missä Lauri kertoo retkensä onnistumisesta,
muut saanen pitää itselleni."

"Saat, saat, tietysti", lausui sotaisan ja älykkään näköinen emäntä.
"Mitä me vanhat nuorten lemmenpakinoista".

Muut nyökäyttivät päätään ja Aina luki:

"Etpä uskone, kun lopuksi sanon, että jos onni meitä seuraa, niinkuin
tähän asti, niin kohta tulen kotitienoille. Niin on kuitenkin.
Katteini Malm, jonka komennettavana minä olen, on hyvä herra meille,
mutta hiiden kova ryssille. Hänestä ja meistäkin on vaan kuin leikkiä
ajaa ryssiä. Nyt olemme ajelleet heitä ristin rastin, eivätkä he
kohta tiedä, minne pääsevät meiltä piiloon. Eilen alkoivat peräytyä
etelään päin, ja jos Jumala suo, eikä ryssä pahempaa vastusta tee
kuin tähän asti, niin pääsen luoksesi jo muutaman päivän kuluttua.
Mikkeli näkyy jo; ryssä hätyyttelee meitä yhtenään, mutta kun vaan
pääsemme käsikahakkaan, pakenee hän paikalla. Suokoon vaan Jumala,
ett'ei hän osaisi meidän kylään. Mutta jollei teidän joukossanne ole
vaan kavaltajaa, ei hän sinne tule, hänen matkansa käy itäänpäin. --
Terveisiä vanhoille ukoille. -- -- --"

"Kas, se on kelpo poika", mutisi Kaisa emäntä, "ja jos ei hänelle
arvoa anneta, niin en minä enää ole minä -- --"

Tähän keskeytyi vaimojen keskustelu, sillä tupaan astui vanha Eero
raskain askelin ja synkkänä kuin ukkosen pilvi. Kaikki nousivat
istuviltaan, sillä näkyi että ukolla oli tärkeitä sanottavia.

"Ryssä on tullut ja häärii juuri teidän tupanne ympärillä, Svärdin
muori", sanoi ukko kääntyen vanhaan leskeen. "Mutta olkaa huoletta",
jatkoi hän ystävällisesti katsoen vanhusta silmiin, "olemme
miehissä päättäneet rakentaa teille uuden vankan tuvan tänne meidän
keskellemme. Meidän täytyy koettaa saada vanha tupanne palamaan,
sillä ryssä piilottaikse sinne, ja saattaa tehdä meille pahaa. Kun
vaara on ohitse, saatte te ja Aina asua meillä."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", huokasi leski nousten ylös ja pannen
kätensä ristiin. "Mielelläni uhraan ne vähät, mitä tuvassa on,
jos sillä voin auttaa teidän pelastustanne. Mutta nyt, ystäväni,
rukoilkaamme Jumalalta onnea omillemme!"

Kaikki himmeässä tuvassa olijat yhtyivät hartaasen rukoukseen, ja
kun Isä meidän ja siunaus oli luettu, loisti toivon valo kaikkien
kasvoilla.

"Nyt pitää meidän mennä ulos auttamaan", sanoi eräs muijista astuen
ovea kohti. "Tarvittanee joskus meidänkin apuamme."

Juuri kun he astuivat ulos tuvasta kukin hakien omiansa, tuli
ensimmäinen laukaus metsästä. Luoti vinkui kyykistyneiden päiden yli
ja kaikista tuntui hyvältä, että se lensi ikkunasta Niilon tupaan,
joka oli keskellä saarta.

       *       *       *       *       *

Venäläiset olivat varustainneet Svärdin tupaan ja sen ympärille ja
ampuilivat sieltä taajaan saarta kohti, missä taas rohkeat kalastajat
olivat äkkiä kyhättyjen suojien takana. Muutamat olivat pikapikaa
luoneet pienet multapenkereet, joihin venäläisten luodit pöllähtivät,
toiset taas, jotka olivat semmoisissa paikoissa, ettei voinut
vallia luoda, olivat vierittäneet kiviä tai tuoneet ulos vanhoja
huonekaluja, joiden suojassa olivat, toiset vielä vetäneet veneensä
maalle ja kaataneet ne suojaksensa. Täten saatiin saaren rannikolle
varustus, jota venäläisten ei ollut helppo valloittaa, kun heillä
ei ollut tykkiä mukanaan, ja varustuksen takana oli viisikolmatta
karaistua, vankkaa miestä, valmiina viimeiseen saakka tappelemaan.
Salmi, joka eroitti saaren mantereesta, oli tosin niin kapea, että
mies helposti jaksoi uida sen yli, mutta kukapa siihen rohkenisi
heittäytyä niin monen tarkan pyssymiehen ammuttavaksi?'

Ensin näkyi jokin epäilys venäläisissä, he neuvottelivat Svärdin
tuvassa, mutta pian heidät täältä karkoittivat suomalaisten luodit,
jotka kaasivat monen venäläisen. He päättivät siis ehdoitella
sopimusta.

Vanha Eero vastasi kalastajakylän puolesta lyhyesti ja lujasti:

"Koettakaa tulla tänne, ryökäleet", ärjäsi hän, "niin luodikkomme
kyllä teille näyttävät toisen tien. Se on sanottu."

Muuta vastausta venäläiset eivät saaneet, vaikka miten uhkasivat
pistää kuoliaaksi joka hengen koko saarella. He sanoivat myös kohta
saavansa kolme tykkiä, mutta ei sekään säikäyttänyt kalastajoita
heidän päätöksestään puolustaida viimeiseen saakka. He toivoivat
Laurin kohta tulevan heidän avuksensa, niinkuin hän oli kirjoittanut,
ja siksi luulivat kyllä kestävänsä.

Ampumista jatkettiin siis ja joka kerta kuin venäläiset lähenivät
rantaa, tuiskusi heitä vastaan niin rajusti suomalaisten luotia
saaresta, että heidän vimmoissaankin täytyi vetäytyä takaisin.

Kauimmaksi rannalle tehdyn multavallin taa oli vanha Eero asettunut
ja hänen viereensä hänen vaimonsa, Svärdin leski sekä hänen
tyttärensä. Sillä aikaa kuin ukko ampui yhdellä luodikolla, ja
harvoin laukaus turhaan meni, latasivat vaimot molempia toisia, sillä
ukolla oli kolme kauas kantavaa.

"Vaikeaksipa ryssän käynee päästä tuosta veden yli", mutisi ukko
sivellen partaansa. "Miehet ampuvat rivakasti ja jos ei teidän
tupaanne, muori, olisi tuolla, karkoittaisimme pian ryssän pois koko
rannalta."

"Koettakaa ampua se tuleen", lausui eukko vaikka vaikeastikin.

"Se olisi ainoa keino päästä niistä", vastasi Eero miettivästi,
"mutta se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Hiisi, ett'en tuota
tullut ennen ajatelleeksi."

Aika oli sillä välin kulunut ja idästä alkoi päivä tuntua. Tämä oli
suomalaisille suureksi eduksi, sillä he voivat nyt hyvin eroittaa
vihollisensa, vaikk'ei heidän kasvojansa. Luodit sattuivat nyt
tarkemmin.

"Kas tuolla, tuolla", kuiskasi Aina ja tarttui Eeron käsivarteen
juuri kuin tämä oli ampumaisillansa. "Tuolla, vasemmalla hän käy."

"Kuka?" kysyi ukko hämmästyen katsoen vaalenneesen tyttöön. "En minä
näe mitään."

"Etempänä vasemmalla varvikossa, voi, hän se on!"

"Kuka hän?" kysyi Eero uudelleen, kun hän näki kaksi miestä, jotka
hiipien ja piillen pyrkivät rantaan päin.

"Hän, joka opasti viholliset tänne. Minä tunnen hänet nyt hänen
pitkästä viitastaan."

"Tiedätkö hänen nimensä", kysyi Eero taas ja piti tarkasti silmällä
molempia hiipiviä miehiä.

"Tiedän!"

"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan."

"Se on Niilo", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.

"Tuota katalaa", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, "aavistinpa että
se siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi,
ja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin
säikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme
huomanneet, missä hän on."

Näin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja
tuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka
näkyi.

"Se on hän", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. "Niilo on
kavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!"

Ainakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti
ja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään
sattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin
pääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin
suomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon
ja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.

"Tännepäin", huusi Eero minkä jaksoi, "tänne miehet, täällä kysytään!"

Mutta ukot olivatkin hämärässä jo huomanneet lähestyvän vaaran ja
puolet heistä riensi Eeron luo. Siellä he olivat nyt niin ahtaasti
lähetyksin, ettei heillä ollut tilaa muuhun kuin ampumiseen. Vaimojen
apu tuli siis täällä hyvään tarpeesen. Venäläiset ajoivat venettä
rivakasti, mutta suomalaisten luodit kaatoivat soutajan toisensa
perästä, ja kun vene tuli parin kyynärän päähän rannasta, pani Eero
tuumansa toimeen. Hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, veneen vitaansa
ja vaikka venäläisten luotia kyllä vinkuili, saivat toki kalastajat
kovan kahakan perästä neljää jäljelle jäänyttä sotamiestä vastaan,
joista kaksi saatiin vangiksi, veneen rantaan, vetivät sen miehissä
maalle ja kantoivat sen nurin vallin viereen.

"Taas lisäturvaa," sanoi Eero naurahtaen ja kehoitti kumppaleitaan
menemään paikoilleen. "Ja luulenpa vielä, että tuo on Niilon vene".

"Niin," sanoi eräs roteva kalastaja yhä tarkastellen toista rantaa,
josta venäläiset vihoissaan vetäytyivät takaisin, "kyllä minä
sen tunnen, ja taitaapa juuri olla niitä, joilla hän kuleksii.
Nyt huomaan, tuo konna on piiloittanut veneen kaislikkoon juuri
hyökkäystä vasten."

Vimmoissaan tahtoivat ukot hakata veneen pirstoiksi tai polttaa sen,
niin että Niilo sen näkisi, toiset tahtoivat myös kohta sytyttää
kavaltajan molemmat tuvat, mutta tätä vastusti etupäässä Aina.
Hän pyysi edes odottamaan tuonnemma, kun eivät tuumasta tykkänään
luopuneet, ja kun Eero nyt muistutti, että Ainaahan oli kiittäminen,
etteivät olleet joutuneet odottamattoman hyökkäyksen uhreiksi,
suostuivat ukot jättämään uhkausten täyttämisen toistaiseksi.

"Paitsi sitä," sanoi Eero ja nämä sanat vaikuttivat moneet, "paitsi
sitä on tuo vene meille suojasana vallina ja jos meidän täytyy paeta
tästä, ei mikään estäne meitä varustoimasta juuri Niilon tupiin.
Ne ovat melkein uudet ja kestävät kuulia paremmin kuin meidän omat
vanhat tupamme."

"Olkoon niin, olkoon niin, Eero on oikeassa," huusivat kaikki.

Venäläisten ammunta lakkasi vähitellen ja kohta näkyivät he
koontuvan Svärdin tupaan ja vetävän oven kiinni. Pelkäsivätköhän
että suomalaiset vuorostansa hyökkäisivät heidän päällensä. Olihan
suomalaisilla veneet, hyvät pyssyt, julmat kirveet, jotka he Svärdin
muorin neuvosta olivat sitoneet pitkäin seipäiden päähän, niin että
ulottuivat venäläiseen, ennenkuin tämä pääsi pistämään painetillansa.

Venäläiset eivät olleet voineet estää, että suomalaiset
venettä ottaessaan noilla pitkillä aseillaan tappoivat heidän
hyökkäysväkensä. Nähtyämme nyt hyökkäyksen häädetyksi, pistäykäämme
Svärdin tuvassa, joka on täynnään venäläisiä.

       *       *       *       *       *

Heti astuessamme sisään huomaamme yhden tutun, tuon Niilo heittiön,
joka istuu pankolla tuijottaen hiilukseen. Hän näyttää uupuneelta ja
perin säikähtyneeltä. Vähän väliä vilkaisee hän tutkiskellen ulos
ikkunasta ja katsoo ikävöiden tupiaan, joiden ympärillä hän selvästi
näkee suomalaisten häärivän ja kaikin tavoin varustoivan. Silloin
puree hän hammasta ja puristaa, ikäänkuin suonta vetäisi, kivääriä,
joka on hänelle annettu käteen. Soisipa hän nyt, että kaikki
olisi tekemättä ja hän olisi tuolla saarella, niin hän kyllä myös
olisi uljas puolustaja. Niin ajattelee hän, kun katumus ikäänkuin
puhtaampana tuulahduksena käy hänen sydämessään. Mutta kun hän katsoo
ylös ja luo silmänsä ympärilleen venäläisiin, jotka kiroillen ja
pauhaten ympäröivät häntä, hälvenee heti tuo hellä tunne, sillä hän
näkee olevansa vankina uusien liittolaistensa keskellä.

"Kuka on saattanut ennakolta ilmoittaa heille hyökkäyksen?" sanoi
venäjän upseeri uhkaavasti Niilolle. "Vakuutithan etteivät he
tietäneet mitäkään."

"Sen voin vaikka valalla vielä vahvistaa," vastasi kavaltaja niin
vakaalla äänellä kuin nyt taisi.

"Ja nyt on meitä toki kohdannut niin vankka vastustus, että minulta
on mennyt kymmenen paraita sotamiehiäni. Oletpa vaan saattanut meidät
satimeen ja ehkä aiot viedä meitä vielä etemmä. Kukaties vielä
suomalaiset -- --."

"Jumalan nimeen vannon, ett'ei niin ole," valitti Niilo, joka nyt
alkoi huomata miten ankaraan vaaraan hän oli joutunut.

"Vakuutan olevani ihan syytöin syytöksinne".

Venäläinen nauroi pilkallisesti ja sanoi mennessään; "Sehän nähdään.
Vartioikaa häntä tarkoin miehet, ja jos hän vähänkin yrittää pakoon,
niin ampukaa tai hirttäkää hänet."

Niilo vaaleni. Miten hänen nyt kävisi. Kalastajaan odottamaton, urhea
puolustus oli saattanut hänet pulaan, josta ei pelastusta näkynyt.
Epätoivon ensi kiivaudessa sadatteli hän sekä Jumalaa että ihmisiä
ja vaipui ähkyen lattialle, ja venäläisten pilkka ja nauru kuului
hänestä murharääkynältä.

"Eero ukko sen on aavistanut, eikä kukaan muu", mutisi hän pidellen
päätänsä. "Hän näki minun soutavan pohjoista kohti, ukolla on vanhaa
vihaa minulle sekä isälleni ja nyt --. P---- vieköön hänet ja kaikki,
jotka tämän ovat minulle saattaneet. Jos minä vielä tuonne pääsen,
niin kyllä minä heille kostan tämän!"

"Ylös lurjus, et siinä saa roikoa", ärjäsi samassa eräs sotamies ja
tyrkkäsi Niiloa kiväärin tyvellä. "Kohta nähdään, oletko puhunut
totta vai ei."

Kiroukset huulilla täytyi Niilon nousta ylös ja seurata sotamiehiä,
jotka vähitellen vetäytyivät edemmä metsään, nähtävästi pettääkseen
kalastajia huolettomuuteen.



IV


Ensimmäisen, onnellisesti häädetyn hyökkäyksen jälkeen oli vanha
Eero yksimielisesti valittu puolustuksen johtajaksi, ja häntä
eivät venäläiset saaneet petetyksi. Hän oli pitkänä elinaikanaan
oppinut pitämään heitä perin kavalina ja julmina vihollisina, ja
hän aavisti nyt, että he aikoivat käyttää tavallisia juoniansa
karataksensa yötä vasten varustautumattomien päälle. Hän ei siis
antanut kumppaneittensa olla jouten. He olivatkin kaikki aivan
haavoittumatta, kun vallit olivat suojelleet ja venäläiset huonosti
ampuneet. Multavallia korotettiin ja veneiden päälle pantiin multaa
suojaksi. Niinkuin ennen oli ehdotettu, valittiin Niilon tuvat,
koska olivat vahvimmat ja mukavimmalta paikalla, pakopaikaksi, jos
vihollisten onnistuisi päästä tuon kapean veden yli, joka oli saaren
ja mantereen välillä. Tässä oli naisilla täysi työ luoda pieni valli
ylt'ympäri, vaan se kävi oivasti, vieläpä, ilkkuivat venäläisten
pitkille nenille, ja kohta näytti pieni saari oikealta linnalta.
Toiset asutut saaret olivat ulompana, ja venäläisten piti siis ensin
ottaa tämä, ennenkuin voivat ryöstää niitä.

Mutta jos viholliset tulevat järven puolelta? Sitä ei kukaan muu
ajatellutkaan kuin Eero, ja koska hän ei pitänyt sitä mahdollisena,
ei hän myös siitä virkkanut kellekään. Varmuuden vuoksi teetti hän
kuitenkin matalan multavallin ympäri koko saaren, ja kun tämä oli
tehty, tuotiin muilta saarilta Laurin sairas isä sekä niin paljon
talouskaluja kuin voitiin saada kokoon. Kun nämä oli saatu toimeen,
kääntyi päivä jo illaksi ja suomalaisille voi lepo olla hyvinkin
tarpeen tulevan yön ponnistuksia varten.

Sinne tänne olivat ukot, jotka eivät suinkaan ennen olleet
uneksuneetkaan, että vanhoilla päivillänsä saisivat kokea tämmöistä
taistelua, panneet maata, ladatut luodikot vieressä ja valmiina
tappeluun, jos taas tarvittaisiin. Muutamat nuoremmat, jotka tänään
olivat ensikerran näyttäneet urhouttansa, kävelivät pitkin rantoja
vartioimassa, ja tekivätkin tehtävänsä niin innokkaasti ja tarkasti,
kuin Eero suinkin saattoi toivoa.

Uloimman rantavallin ääressä, josta päähyökkäys oli häädetty,
istuivat Eero vaimoineen, Svärdin leski tyttärineen ja pari
keski-ikäistä miestä vilkkaasti jutellen ja näkyi heti, että oli puhe
mantereella olevasta tuvasta.

"Niin kauan kuin se on paikoillaan, emme koskaan saa rauhaa noilta
riiviöiltä", lausui Eero ja osoitti tupaa. "Jos meillä olisi
kanuunia, olisi se pian tuhkana, mutta nyt -- --"

"Oletteko niin varma siitä, että ryssät tulevat takaisin?" kysyi
Antti, toinen Eeron kumppaneja, joka mieluimmin valvoi kuin makasi.

"Olenpa varma siitä", vastasi Eero paikalla. "Niilo heittiö, joka
on heidän luonaan, on kyllä kertonut heille montako meitä on, ja
enpä kummastu, jos vihollisia tänä yönä tulee kahta vertaa enemmän.
He ovat nyt lähteneet, eivätkä jättäneet edes vahtia tuvalle, mutta
kylläpä pian saamme nähdä heidän taas ryömivän esiin."

"Mutta siksi voi tupakin olla pois", keskeytti Aina lujasti punastuen.

"Herra Jumala, mitä sanotkaan!" lausui tähän äiti, "kuka siihen
uhkatyöhön lähtisi?"

Tytössä kävi nähtävästi kova sisällinen taistelu, mutta vihdoin sanoi
hän pannen kätensä äitinsä olalle: "minä, äitini!"

Svärdin leski ei suinkaan yksin säpsähtänyt kuullessaan tämän,
myöskin Eero ja molemmat toiset kalastajat olivat kovin ihmeissään.

"Minä olen urhoollisen sotamiehen tytär ja aion samallaisen miehen
vaimoksi", jatkoi Aina innoissaan hehkuvin silmin. "Pelkäisinkö minä,
kun hän ja kaikki taistelevat edestämme! Ei, äitini! Tahdon mennä
sytyttämään tupamme tuleen, jos se voi olla meille hyödyksi. Onhan
Eero vaari luvannut tehdä meille uuden."

"Malta toki, tyttöseni", mutisi Eero kääntyen Ainaan, joka syleili
äitiään, "siitä ei lähde mitään, sen minä sanon. Mitä sitte
sanoisimme, kun sulhasesi tulee kotiin? Jää sinä vaan kauniisti
tänne, Antti ja minä olemme jo kauan asiaa tuumineet ja lähdemmekin
nyt matkaan."

"No", sanoi Aina päättävästi, "silloin pitää teidän myös antaa minun
soutaa teidät yli salmen, eihän se liene niin vaarallista."

Kun äiti oli suostunut, otettiin yksi pienempiä veneitä ja lähdettiin.

Aivan äänettä souti Aina heitä viistoon toista rantaa kohti. Eero ja
Antti istuivat pyssyt valmiina, jos tarvittaisiin. Mitä suurimmalla
varovaisuudella nousivat miehet maalle, varoittivat Ainaa, että
hän ollakseen paremmin turvassa asettuisi vähän loitomma rannasta
odottamaan, ja ryömivät sitte nelinkontin tupaa kohti. Vaikka sinne
ei muutoin ollut rannasta kuin jonkun minuutin matka, kului miehiltä
nyt neljännestunti. He tutkivat tarkoin tiensyrjät ja seisahtuivat,
kun jotain vähänkin kuului.

Viimein ennättivät he tuvalle. Ovi ei ollut lukossa, ainoastaan
kiinni lykätty. Helppohan olisi ollut panna tuli joka nurkan alle,
vaan Eeron teki mieli käydä sisässä katsomassa, oliko siellä vielä
mitään pelastettavaa.

Molemmat lähestyivät sentähden ovea. Eero sysäsi sen auki ja aikoi
astua sisään. Mutta tuskin sai hän toisen jalkansa yli kynnyksen,
ennenkuin tempautui takaisin. Vaan ei hän monta silmänräpäystä
epäillyt, sillä Antti ei ennättänyt kysyäkään, saati arvella,
mikä ihme siellä oli, ennenkuin Eero jo oli syössyt lattialla
loikovan venäläisen päälle ja kuristi tätä niin, ett'ei voinut
hätähuudolla varoittaa vihollisia, jos ne olivat lähellä. Sotamies
oli arvattavasti jätetty vartiaksi, vaan oli uuvuksissa ja helteessä
pannut maata, kun ikkunasta oli huomannut, ett'eivät suomalaiset
hyökkäystä hankkineet. Hän oli nyt vanki ja antautui vastuksetta
kalastajain valtaan.

Tarkoin tutkittuaan molemmat huoneet löytämättä mitään, jota
olisi ansainnut ottaa mukaan, heitti Eero huoaten tulen lastu- ja
halkokasoihin ja riensi ulos vankineen. Tähän asti oli tämä ollut
jotenkin hiljaa, vaan kun hän näki, mitä miehet tarkoittivat, alkoi
hän tehdä vastarintaa ja oli, iso ja vahva mies kun oli, melkein
päästä irti, mutta kun Eeron rautakoura vielä uudelleen puristi hänen
kurkkuaan, nöyrtyi hän ja seurasi voittajiaan veneesen.

Pian oli tuli syönyt pienet puukasat ja tarttui nyt seiniin. Kun ovi
oli jätetty auki, sai tuli voimaa tuulen vedosta, ja pian oli koko
tupa yhtenä liekkinä.

Tämä näky kävi niin Svärdin lesken sydämmelle, että hän vaipui
tainnoksiin tyttärensä syliin, ja hänet täytyi semmoisenaan kantaa
Niilon loitompaan tupaan.

Uhkayritys oli kuitenkin täytetty ja päälliseksi olivat urhoolliset
kalastajat saaneet vangin. Kaikki olivat heränneet lyhyestä unestansa
ja kokoutuneet alas rannalle jossa ilolla katselivat tulta, joka
loisti kauas synkkään metsään. Tunsivathan itsensä hyvän joukon
turvallisemmiksi kuin ennen ja ylistivät suuresti molempain miesten
sekä Ainan rohkeutta.

Samassa kuin liekki leimahti ulos vanhasta katosta, joka kohta
romahti sisään, kuului metsästä julma karjunta ja kun kalastajat
loivat silmänsä sinne, näkivät kauhukseen pitkiä, synkkiä
sotamiesrivejä astuvan heitä kohti.

"Tuossa ovat vihollisemme!" ärähti Eero. "Johan minä sanoin. Nyt
tulee heitä monin verroin enemmän ja nyt vasta meillä on koetus.
Paikoillenne kumppanit ja hävetköön, joka pakenee. Tähdätkää
tarkemmin kuin ennen, nyt kysytään enempää."

"Hävetköön, joka pakenee", lausuivat kaikki vakaasti ja erkanivat
kukin samalle paikalle, jossa oli ollut ensi kahakassa.

Turhaan koetettuansa sammuttaa tulta, joka päinvastoin ajoi heitä
kauas luotaan, asettuivat venäläiset kaksinkertaiseen jääkärijonoon
rannalle ja alkoivat ampua ensin harvempaan, vaan vähitellen yhä
kiivaammin. Suomalaisten puolella olivat myös naiset kohta käyneet
paikoilleen ja latasivat minkä ennättivät kiväärejä, sen mukaan kuin
miehet ampuivat. Ainoastaan kaksi oli poissa, Svärdin leski, joka
ei vielä jaksanut käydä, ja Aina, joka ei tahtonut jättää sairasta
äitiään.

"Hyvä Jumala, suo tälle pian loppu", huokasi vanhus. "En luullut
vanhoilla päivilläni tällaista kokevani. Voi hirveätä, tyttäreni",
sanoi hän tarttuen Ainan käteen, "onko venäläisiä nyt enemmän kuin
ennen?"

Aina näki, ett'ei nyt auttanut peitellä totuutta ja vastasi siis:

"Kaksi vertaa, äitini. Mutta muistakaa että heidän en ensin tuleminen
veden yli, ja sitte on puolustajoillamme pitkät kirveet sekä
runsaasti kuulia ja ruutia, niin että kyllä ryssän on vaikea päästä
yli."

"Voi, rakas lapseni", vastasi vanhus suruissaan, nousten istualleen
sänkyyn, "aina nuoret ovat valmiit parasta toivomaan ja eihän
siinä ole mitään pahaa. Mutta mikä haiku tänne tunkee? Ah, se on
kodistamme, jonka isäsi itse rakensi. Voi Jumala, että minun piti
tämänkin päivän näkemän."

Tuskan valtoihin vaipui vanhus kädet kasvoilla sänkyyn.

Nähtävästi venäläiset muunkin kuin koston vuoksi niin heltiämättä
pyysivät valtaansa tuota pientä saarta, josta heidän laumoilleen niin
urheaa vastarintaa tehtiin. Saammehan kohta nähdä.

Lopuksi kävi luoti tuisku niin ankaraksi, että Eeron täytyi vetäytyä
edemmä saarelle. Kolme suomalaista oli jo kaatunut eikä enää auttanut
viipyä. Vaimojen päästyä suojaan seurasivat miehet aina vaan ampuen.

"Tuleepa tästä saaresta aika hauta, sen näen jo", sanoi Eero nojaten
pyssyynsä matalan kivivallin takana Niilon tuvan luona. "Mutta
näytämme kuitenkin noille koirille, että voimme puolustaida ja vaikka
heitä on toista sataa, niin emme sittenkään heitä pelkää. Mutta se
kirottu konna, joka heidät tänne opasti ja -- --"

"Niin, kirottu hän!" kiljuivat kaikki ja ravistivat vihoissaan
aseitaan.

"Hän on nyt toisella puolella, saa nähdä kenen luoti hänet tapaa",
jatkoi Eero. "Kuitenkin, ystäväni, ampukaa nyt minkä voitte, jakun
ryssä tulee niin lähelle, että voimme käyttää kirveitämme, niin kyllä
hän saa niitä maistaa."

Kahdenkolmatta jälellä olevan pyssyn tuli ei voinut pidättää ryssän
laumaa, joka kasvamistaan kasvoi. Pian oli venesilta tehty, eikä
sekään kauan auttanut, että aina välistä parikymmentä venäläistä
kaatui suomalaisten luodeista. Urheilta kalastajoilta oli sydän
vallan pakahtua tuskasta, he katsoivat kyyneleet silmissä milloin
toisiinsa, milloin ulompiin saariin, jotka nyt aivan turvatta
joutuisivat vimmattujen vihollisten ryöstettäviksi. Venäläiset
pääsivät jo rannalle, kaatoivat vallin, työnsivät veneet vesille,
niitä siis halusivat päästäkseen pakoon, kun maalta ajettiin.

Mutta miksi venäläisiä ei enää tule yli, miksi eivät yli päässeet jo
hyökkää tupia kohti ja murhaa noita kovia puolustajoita, miksi tulee
lauma toisensa perästä niin kiireesti metsästä?

Näin arveli Eero itsekseen seisoessaan ikkunan ääressä Niilon
ulkotuvassa, ja samoin näkyivät muut ajattelevan. Selitystä ei
tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä venäläisten hääriessä Svärdin
tuvan ympärillä, kuului metsästä jymäys ja sitte julma karjaus
venäläisistä, joita kaatui joukottain. Sieltä oli lauaistu kanuuna,
luoti teki kauhean hävityksen sillalla ryntääjäin joukossa. Kohta
kuului myös kiväärin kimakampi pauke pitkin metsän rinnettä,
painetteja välähti ja tiheitä rivejä Savon jääkäreitä astui esiin.

"Hurraa!" huusi Eero heiluttaen lakkiaan, "Lauri on pitänyt sanansa
ja hän on täällä!"

"Lauri", huusi samalla naisen ääni heläyksellä, joka ei ole sanoin
selitettävä, "missä hän on, missä?"

Eero veti tytön kanssaan ikkunan luo.

"Näetkö", sanoi hän, "tuolla ovat savolaiset ja Lauri on heidän
mukanaan."

"Jumalan kiitos", huokasi Aina pannen kätensä ristiin, "olemme siten
pelastetut!"

"Niin", vastasi Eero synkällä äänellä, "mutta mene sinä vaan naisten
luo, meillä alkaa työ taas."

Vakavasti työnsi hän samalla tytön ovesta sisätupaan ja asettui itse
ikkunan ääreen lähettämään murhaavia luotia venäläisten taajaan
laumaan. Nämä olivat kuitenkin järjestyneet sen verran, että voivat
asettua savolaisia vastaan ja kahakka syntyi pitkin koko metsän
rintaa. Venäläisten asema oli sentään vaikeampi, ja he pyrkivät siis
mitä pikemmin yli saaren.

Taistelu tupain ympärillä oli julmasti yltynyt. Kalastajat
taistelivat kuin aika urhot ja heidän pitkät kirveensä tekivät suuria
aukkoja vihollisten joukkoon. Tämän taistelun huomasivat vihdoin
savolaiset metsästä. Tehden käännöksen pohjoiseen tuli osa heistä
venäläisten kylkeen, pääsi kovalla käsikahakalla viimein rantaan ja
sai juuri paraiksi sinne kanuunan, jolla hajotti yhden ryntäävän
lauman. Mutta nyt oli kysymys, miten päästä yli. Veneitä ei ollut ja
venäläisiä kihisi toisella rannalla.

Sykkivin sydämmin katselivat naiset sisähuoneesta savolaisten
taistelua mantereella. Mutta mitä he voivat, kun venäläiset jo
olivat heidän saarellaan ja melkein tupain ympärillä. He olivat
epätoivoissaan, kun näkivät, ett'eivät heidän pelastajansa
päässeetkään yli niin pian kuin olisi tarvittu. Vähän väliä kuulivat
omainsa kuolinkorahduksia ja moni äiti meni tainnoksiin.

Aina oli ainoa, joka pysyi jotenkin tyynenä. Tosin hän ei voinut
eroittaa Lauria jääkäreissä, vaikka miten koetti, mutta sanoihan
hänen sykkivä sydämmensä, että armas oli tuolla yli pyrkimässä.
Hän näki savolaisten syöksyvän veteen, hän näki miten he koettivat
uimalla päästä kapean salmen yli, mutta hän näki myös veden
punertuvan heidän verestänsä ja kuuli venäläisten pirullisen
pilkkanaurun. Mutta mikä nyt saa tytön silmät noin loistamaan ja
poven vielä kiivaammin huokumaan? Onkohan hän nähnyt armaansa?
Ei, vaan hän on keksinyt keinon saada nähdä hänet ja tuoda hänet
tovereineen saareen. Aina kumartui vielä tainnottoman äitinsä yli,
suuteli häntä hellästi ja rukoili sitte Herralta, joka elomme
johtaa, voimia ja suojaa niissä suurissa vaaroissa, joihin hän nyt
oli lähtemässä. Virkkamatta kellekään mitään aikeestaan, kiiruhti
hän ulos ja sitte länsirantaa kohti, jonne venäläiset eivät vielä
olleet ennättäneet. Hädissään kahakassa tupain luona olivat kaikki
unohtaneet, että pelastuskeino oli lähellä. Pieni vene oli tulevan
tarpeen varalta tallessa kahden tuuhean puun suojassa.

"Jumalan kiitos, että muistin Laurin oman veneen", huokasi tyttö ja
riensi nopein askelin rantaan omien tai vihollisten huomaamatta.
Silmänräpäyksessä oli vene vesillä ja kiiti rannasta kuin nuoli
tuonne kapeaan salmeen. Sekä jääkärien että kotiväkien huumaava
riemuhuuto tervehti rohkeaa tyttöä, kun hänet kohta tunnettiin niemen
takaa tullessaan. Mutta venäläisten puolelta kuului vaan harmittelua,
ja luotia tuiskusi kuin rakeita venettä kohti. Tämän olikin Aina
arvannut jo ennakolta ja koetettuaan saada veneen niin kiivaasen
vauhtiin kuin taisi, heittäysi hän pitkäkseen tuhtoin suojaan. Tosin
hiljeni veneen vauhti vähitellen, mutta laineet ajoivat sen kuitenkin
pian rantaan.

Samassa kuin vene sattui rantaan, hyppäsi kookas jääkäri siihen, ja
ennenkuin Aina ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän jo Laurin sylissä.
Lyhyet, hellät terveiset vaan, ei aikaa pitkiin ollut, sillä Laurin
oli käsky mennä yli ensimmäisinä. Turhaan pyysi hän Ainaa jäämään
tänne, kunnes vaara olisi ohi, tyttö pyrki välttämättömästi mukaan ja
niin kävikin. Täynnään jääkäreitä läksi pikku vene rannasta.



V.


"Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme",
huusi Eero. "Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää
pääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti,
onpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa,
jonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea
venematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä
pistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä
jos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä
tulee."

Ja onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana
vihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki
joukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.

"Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!" huusi Lauri ja hyökkäsi
kumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin
miehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.

Lauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat
ennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun
vahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen
rantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan
apua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi
seisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa
pelkäämättä.

"Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa", virkkoi
Lauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja
tämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei
ennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.

"Minä näin tekosi", kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa,
"ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua
siunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut
varjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme."

"Te ette siis ole haavoitettu, äiti," huusi Aina.

"En, lapseni, kauhistus ja kun näin vanhan kotimme häviön -- --"

"Ja missä on Laurin isä?" virkkoi taas tyttö.

Raskas huokaus kuului huoneen toiselta puolelta. Siellä oli vanha
kalastaja pielusten suojassa, eikä yksikään luoti ollut hänen
turvapaikkaansa sattunut. Ilo loisti ukon silmistä, kun hän puristi
Ainan käsiä ja kuiskasi:

"Jumala sinua aina suojelkoon, lapseni; sinä olet pelastanut monta
ihmistä kuolemasta."

Vanhus aikoi sanoa enemmänkin, mutta tähän keskeytti Eeron kiljaus:

"Tänne kirveinenne, riivatut pyrkivät tästä sisään, mutta -- --"

Sanoja ei pitemmältä kuulunut tappelun melskeeltä ovella, --
Laukaus ja taas laukauksia, painettien pistoja, kirveen iskuja,
hurraahuutoja, kuolinkorahduksia näkyi ja kuului nyt toisen
tuvan edessä, jonne ensin naisten ja sitte miesten oli täytynyt
ensimmäisestä vetäytyä.

Ikkuna, joka oli tuolle kauhealle temmellyspaikalle päin, oli vielä
eheä, vaan kauanko se kestäisi. Suomalaisia ja venäläisiä häälyi
sekaisin ja vaimoparkain piti nähdä ja kuulla kaikkea tuota kauheaa
meteliä.

Aina istui sängyn laidalla, kädet äidin ympäri ja hypisteli pientä
pistoolia, jonka hän oli löytänyt ja tallentanut. Hänessä liikkui
outoja tunteita, hän ei tiennyt mistä se tuli, vaan ajatukset
vaihtelivat alati. Hän muisteli vaaroja, joista oli pelastunut,
muisteli Lauria ja miten tappelu riehui. Mutta hän ei saanut selkoa
ajatuksistaan, milloin ne olivat missäkin ja pääparkaa yhä enemmän
pyörrytti.

"Laupias Luoja, tuossa hän on!" parkasi leski, kun ikkuna sälähti ja
punainen pörrötukka pisti siitä sisään. "Hän se on! Auta hyvä Jumala!"

Niilo siinä todella olikin. Hänen oli täytynyt kulkea venäläisten
mukana, olla raastettavana edestakaisin ja vihdoin oli hän joutunut
kotosaarelleen. Mutta miten oli nyt hänen kauniitten tupainsa laita?
Toinen oli jo kirveillä ja luodeilla turmeltu ja toiselle oli
juuri samoin käymässä. Eikä Niilo sittenkään ollut saanut Ainaa.
Päinvastoin oli hän nähnyt, miten Lauri tuli voittajana takaisin.
Raivo leimusi Niilossa ja hänen silmistään liekehti ainoastaan kostoa
naisia kohtaan. Venäläiset työnsivät häntä edellään, sitä kiivaammin
hyppäsi hän huoneesen, painetti välähti hänen käsissään ja julma
kirous karahti, vaan tuskin kuului naisten hätähuudolta. Olihan nyt
hänen edessään Aina, jonka tähden hän oli kaikki kärsinyt, jonka
tähden hän oli turmion tuottanut pienelle uutteralle kotokylällensä,
vihoissaan näyttäessään venäläisille tien sinne, luvaten, että sieltä
saisivat veneitä kyllä paetakseen Saimaalle.

Aina tiesikin, että häntä kohti Niilo pyrki, nousi ylös ja puristi
pistoolia kädessään.

"Pois tieltä", huusi Niilo painetti lennossa naisten yli, jotka
olivat yhdessä ryhmässä Ainan edessä. "Pois tieltä, tai halkaisen
päänne! Haa, nyt et pääse minua pakoon!"

Naiset hyökkäsivät vastaan kädet pystyssä, vaan Niilon huimaus ei
sattunutkaan, sillä samassa kuului pistoolin laukaus ja kun savu
vähän hälveni, seisoi Aina vielä pistooli kädessä ja tuo ennen ylpeä,
nyt kavaltaja Niilo makasi verissään tunnotonna. Luoti oli sattunut
rintaan.

"Oikein, tyttöseni", huusi vanha Eero, joka samassa tuli Laurin
kanssa. "Hän on saanut, minkä hän ansaitsi."

"Lauri, Lauri", huusi Aina ja riensi jääkärin luo. "Hän tahtoi
murhata meidät ja sentähden -- --"

"Hän on saanut, minkä hän ansaitsi, niinkuin vanha Eero jo sanoi",
virkkoi Lauri vakaasti. "Hän oli kavaltaja ja semmoisen pitää kuolla.
Me olemme nyt kuitenkin voittaneet, ja venäläiset ovat saarroksessa,
kun katteini Malm on päässyt perille ja heidän parkassinsa ovat
otetut kovalla taistelulla."

Lauri olikin oikeassa. Tappelu oli melkoisesti laimentunut ja tuvista
olivat venäläiset jo enimmäkseen karkoitetut. Vielä oli venesilta
otettava, mutta miehissä onnistui ajaa venäläiset sieltäkin. Muutamat
olivat päässeet pakoon, vaan enimpäin täytyi antautua ehdoitta.

Julmalta näytti tupain ympärys, missä tappelu oli kiivaimmin
raivonnut. Suomalaisia ja venäläisiä oli maassa sekaisin niin
tiheässä, että tuskin taisi erottaa ystävää vihollisesta. Lisäksi
oli ylt'ympäri kaikellaisia aseita ja vaatekappaleita ja permantona
verinen maa.

Kun vihdoin viimeinen laukaus oli kajahtanut ja venäläiset parkassein
menetettyä myös menettivät rohkeutensa, oli aurinko jo mailleen
menemässä, hämärä tuli ja kesäyö peitti tienoon.

       *       *       *       *       *

Siitä tuvasta, missä ratkaiseva taistelu oli raivonnut, oli sen
jäljet poistettu, miten oli voitu. Huoneet oli siivottu, eikä
ympärilläkään enää ollut ruumisläjiä. Veripilkut oli huuhdottu
pois, mutta se paikka, missä kavaltaja Niilo oli kuollut, oli vielä
veressä. Jäisikö se merkki tupaan todistamaan omistajan ilkeätä tekoa
ja ansaittua loppua? Siltä ainakin näytti.

Tässä huoneessa istuivat sairasvuoteen ääressä, Laurin vanhan isän
ympärillä, Svärdin leski, Aina, Lauri, vanha Eero ja Antti. Synkkä
äänettömyys vallitsi aluksi, eikä ihme ollutkaan; olihan paljon
outoa, odottamatonta tapahtunut sitte auringon nousun.

"Onko meiltä monta kaatunut?" kysyi Svärdin leski Eeroon kääntyen.

"Neljä on mennyt Tuonen tietä", vastasi ukko, "ja kuusi on pahoin
haavoitettua. Lääkäri, joka on sotamiesten mukana, sanoo niiden
kuitenkin paranevan."

"Ketkä ovat kuolleet?"

Eero luetteli ne nimeltään ja lausui päätteeksi: "Emme me aio antaa
niiden leskien kärsiä puutetta. Eipä niin, sen olen luvannut, ja jos
ei kukaan muu ota niitä, niin otan minä kaikki hoitooni."

Viimein jäi asia siihen, että läsnäolijat päättivät tehdä mitä
velvollisuus vaati, ja sitte käännyttiin muihin aineisiin.

"No, kauaksiko, Lauri, jäät nyt luoksemme?" kysyi Eero iloisen
ystävällisesti. "Tapasin poikani, joka on samassa komppaniassa kuin
sinä, ja hän sanoi että teidän piti marssia jo tänä yönä."

"Jo tänä yönä", huudahti Aina ja vetäytyi kiinni Lauriin, "ei
katteini niin pian saa ottaa sinua minulta."

"Ohhoo, se ei häntä suuresti surettane, kun hän ei malta käydä
omiaankaan katsomassa", vastasi nuorukainen hymyillen. "Muutoin
luulen, että seisatumme vähäksi aikaa näille tienoille."

"Niinkö luulet", kysyi Svärdin leski iloisesti katsahtaen ylös.

"Niin olen kuullut kerrottavan", vastasi Lauri. "Mutta minne olette
Niilon vieneet, pitäneehän hänet toki haudata kunniallisesti?"

"Niilo", keskeytti Antti pyyhkäisten otsaansa, "hän on jo siellä,
minne, hän jääkin."

"Toisten joukossa siis", sanoi Lauri säälien.

"Niin, venäläisten", vastasi Antti vakaasti katsoen nuorukaista
silmiin. "Hän oli venäläinen ja hänen pitää siis maata samassa
haudassa kuin he. Hän on jo kaivettu kauas metsään heidän joukkoonsa."

"Kuka sen on käskenyt?" kysyi Lauri innokkaasti. "Jos minä olisin sen
tiennyt, ei se olisi koskaan tapahtunut."

"Sen olen minä käskenyt, jos välttämättömästi tahdot tuon tietää",
vastasi Antti lujasti ja epäilemättä. "Me emme tahtoneet kavaltajaa
joukkoomme -- --"

"No niin. Voit olla ankaruudessasi oikeassa", lausui tähän Lauri
rauhoittuen ja jatkoi vakavaan, synkkään ääneen: "Olisittepa olleet
niinkuin minä useammassa tällaisessa kahakassa, kuin tänään,
niin olisitte oppineet sen, mitä pappi sanoi meille lähtiessämme
taisteluun, että viha ja katkeruus loppuu haudalla. Minä olen nähnyt
suomalaisen ja venäläisen syleilevän toisiaan kuollessaan ja -- --"

Antti oli mennyt ulos; sen huomasi puhuja vasta nyt. "No jaa", sanoi
hän mennessään, "tehty mikä tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi."

Samassa kuului ulkoa selvään rummun ääni.

"Hyvästi toistaiseksi!" kuiskasi Lauri syleillen Ainaansa. "Kohta
tulen takaisin."

Samassa sieppasi hän kiväärinsä ja syöksi ulos.

Svärdin leski, vanha Eero sekä Aina valmistausivat myös liikkeelle.
Silloin pyysi vanha sairas: "Auta minua, Aina, oven ulkopuolelle.
Ilta on niin ihana, että minunkin tekee mieli ulos."

Vanhukselle tehtiin mieliksi ja muutettiin vuode ulos tuvan eteen.
Mutta muut kolme menivät hiljaa venesillalle, joka vielä oli
paikoillaan, ja jolle sotamiehet kokoontuivat riveihinsä.



VI.


Vielä savusivat Svärdin tuvan hiiltyneet jäännökset, mutta
rauha vallitsi siellä, missä taistelun aallot joku tunti sitte
hillitsemättä raivoten pauhasivat. Mantereelle ja venesillan
päähän järjestettiin jääkäreitä ottamaan vastaan päällikköänsä,
urhoisaa Malmia, häntä, jonka kunnia loisti kirkkaimmin Dunckerin ja
Fahlanderin rinnalla Virran sillalla lokakuun 27 p:nä samana vuonna.
Hänen töitään ei pian unhoteta Saimaan tienoilla ja Itä-Suomessa,
missä hän joukkoineen riensi milloin minnekin ja teki taas tepposet
ryssille, vei muonavarat, tai otti etuvartion vangiksi, ajoipa joskus
jonkun erijoukon rajankin yli. Peljärven tappelun kautta elokuun 8
p:nä 1808 puhdisti hän koko Suomen Karjalan venäläisistä.

Komppania, jossa Lauri oli, seisoi aivan sillan korvalla, ja sinne
ohjasi katteini Malm ratsunsa. Ainan sydän tykytti ankarasti, kun
hän näki tuon tuiman ja kuitenkin niin ystävällisen sotilaan, jonka
urotöistä Laurilla oli niin paljon kertomista. Ei häntä ihmetyttänyt,
että sotamiehet pitivät hänestä, sen hän teki itsekin, vaikkapa vaan
Laurin vuoksi.

Katteini seisautti hevosensa Laurin eteen, joka seisoi eturivissä
suorana ja solakkana kuin salko, ja Ainasta tuntui aivan kuin olisi
katteini tarkastellut hänen armastansa.

"Tämähän komppania ensiksi pääsi saareen", sanoi katteini niin
kovasti, että Aina sen aivan selvään kuuli.

"Tämä", vastasi eräs upseeri astuen päällikkönsä luokse.

"Minulle on kerrottu, että eräs sotamies ensimmäisenä pääsi yli aivan
erinomaisella tavalla." Näin sanoessaan pyyhkäsi katteini otsaansa
ikäänkuin jotakin muistellakseen. Upseeri sitä vastoin viittasi
Laurille astua esiin, ja sen näki Aina niin selvään, että hänen
täytyi painaa kädet tykyttävää sydäntänsä vastaan.

"Tässä hän on, herra katteini."

"Vai sinä se olet, tunnenhan sinut jo. Äsken olit vielä rekryytti ja
nyt tappelet kuin paras sotamies. Sinulla on kunniamerkki, näen mä.
Ah, nyt muistan, sen sait Kuopiossa. Reipas poika, ja koska korpraali
Svärd on mennyt ikuista tietä, niin saat astua hänen sijaansa samalla
nimellä."

"Äiti, äiti", kuiskasi Aina, vaipuen vanhan äitinsä syliin. "Ettekö
kuulleet! Korpraali, ja Svärdin nimellä, aivan kuin isä! Voi
Jumalani! -- --"

"Svärd, Svärd", mutisi muija nojaten Eeron käsivarteen, "olisitpa nyt
elänyt!"

"Mutta miten tuo ylipääseminen kävi?" kysyi katteini, joka ei ollut
huomannut vaimoja takanaan. "Minä kuulin, että joku tyttö" -- --

"Jos sallitte, katteini, kerron kohta kaikki", sanoi upseeri. "Minä
johdin sitä joukkoa ja näin kaikki."

"No pian sitte, luutnantti. Mutta mitä, minne menette?"

Urhoollinen katteini, joka oudoksuen luutnantin väistymistä käänsi
hevosensa, hämmästyi vielä enemmän, kun näki luutnantin käsipuolesta
tuovan punastuvaa tyttöä. Vanhan Eeron täytyi auttaa syrjään vanha
äiti, joka yhä lausui itsekseen: "voi Svärdini, jos nyt olisit
elänyt!"

"Tuoko tyttö", kysyi viimein katteini, joka aina tarkemmin katsoi
Ainan kauniita, punertavia kasvoja. "Tuoko tyttö antautui alttiiksi
venäläisten luodille ja vei poikani yli? Häntä minunkin pitää
kiittää."

Näin sanoen hyppäsi katteini ketterästi hevosensa selästä ja astui
Ainan luo, joka ei enää tiennyt oliko maassa vai taivaassa. Lyhyesti
kertoi luutnantti venäläisten hyökkäyksestä kalastajakylään, sen
urhollisesta puolustuksesta ja kavaltajan kuolemasta. Hän lausui myös
innolla Ainan sankariteosta ja lopetti:

"Hän on urhoollisen Svärd nimisen korpraalin tytär. Isä kaatui
Porrassalmella ja harvinaisesta sattumasta on tämän tytön reipas
sulhanen juuri nyt teiltä saanut korpraalin arvon."

"Onko niin kuin luutnantti sanoo?" kysyi katteini Laurilta, joka
tuskin voi pidättää liikutustansa.

"On", vastasi tämä kyllin kuuluvasti, vaikka ei värähtämättä.

Katteini katseli hymyillen Lauria, hän aavisti miltä tästä nyt
tuntui. Rauha ja ilo, sydämmen hellemmät tunteet, saivat toki
muutteeksi virrata jalon sotilaan rinnassa. Näyttipä kuin ei urhoisa
katteini oikein olisi tiennyt mitä nyt tekisi, vaan pian otti hän
Ainaa kädestä, talutti hänet Laurin luo, joka vielä seisoi paikallaan
rivin edessä, ja sanoi puoleksi leikkisällä äänellä:

"Saatpa vaimon, jota kuka hyvänsä saattaisi sinulta kadehtia, ja minä
toivon, ett'ei tuo korpraalin nimi sinuun sammu."

Samassa hän kiekahti ratsaille ja ajoi täyttä laukkaa matkaansa,
ennenkuin Aina tai uusi korpraali ennättivät selvin tointuakaan.
Eräs vanha sotauros, joka seisoi aivan lähellä, kiisti kiven kovaan
nähneensä katteinin pyyhkäsevän jotakin silmistänsä, mutta -- miten
lienee ollutkaan sen laita, kaikki koko komppaniassa toivottivat
korpraalin nimen suhteen samaa kuin katteini.

Kun Lauri myöhemmin samana iltana istui ennen mainitussa tuvassa,
saattoi eräs kumppani hänelle ilosanoman, että heidän oli käsky jäädä
näille tienoille pitämään silmällä niitä pikku joukkoja, jotka vielä
kulkivat täällä. Silloin nousi riemu ystäväin piirissä. Sanansaattaja
jäi seuraan ja yö oli jo ennättänyt puoleen, ennenkuin erottiin
levolle, joka nyt kyllä oli tarpeen ja haluksi.

       *       *       *       *       *

Pieni kalastajakylä varttui taas ja saatiin uusia varoja, kun sodan
liekki oli sammunut. Niilon tuvat, joista hän oli niin ylpeillyt,
revittiin alas ja niiden paikalle rakennettiin uusi, sama kartano,
jossa korpraali Svärd nuorine vaimoineen asui. Laurin vanha isä ei
enää elänyt kauan, eikä Ainankaan äiti. Vaan oli muijalla toki vielä
ilo tuudittaa vapisevilla käsillään pikku Svärdiä. Usein saattoi
nähdä muijan istuvan poika polvella ja raamattu edessään pöydällä,
katsellen milloin kirjaan, milloin poikaan ja ilokyyneleissä lausuvan
itsekseen:

"Voi jos nyt Svärd olisi elänyt!"

Nyt jo Lauri ja Ainakin ovat maan povessa ja kenties heidän
poikansakin. Kyllä niistä kasvoi reippaat, kunnon miehet, vaan
ei heitä korpraaleiksi tarvittu. Kun väki kesäsunnuntaina käy
kirkkomaalla, saattaa joku vanha muori vielä taruna kertoa, miten se,
joka tuon pienen ristin alla lepää, jalon rohkeasti pelasti monta
ystävää vainon kuolemasta, ja taitaapa vanhuksen ääni vielä vähän
oudosti värähdelläkin kiitollisuuden liikutuksesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aina - Kertomus 1808-09 sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.