Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV - 1853-1900
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV - 1853-1900" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA IV

1853-1900


Kirj.

M. ROSENDAL

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta "Suomalaisen
kirjallisuuden avustamisrahastosta".



Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1915.

Oulun kirjapaino-, kirjansitomo- ja kirjakauppa-osakeyhtiön kirjapainossa.



    Hyvä ja vakaa on Herra, sentähden neuvoo Hän syntisiä tiellä.
    Hän johdattaa oikeudella raadolliset ja opettaa tiensä heille.

                                                   Ps. 25: 8-9.



SISÄLLYS:

    I. Pohjanmaan herännäisyys 1853-60.
   II. Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
       1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.
  III. Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman
       jälkeen vuoteen 1860.
   IV. Henrik Renqvist 1853-1866.
    V. Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska
       upplysningar om religiösa rörelserna i Finland äldre
       och senare tider".
   VI. Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien
       suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin
       uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä
       puoliskolla.
  VII. Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
 VIII. Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   IX. Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan
       loppuaikoina.
    X. Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   XI. Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
  XII. Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan
       lopussa.
 XIII. Jälkikatsahdus.



I.

Pohjanmaan herännäisyys 1853-1860.


Kova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien
kautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat
lähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli
voittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme
puoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla,
huomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista,
mutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät
hajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön
puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu,
ja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.

Samassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi,
lisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä
kiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen
ystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen
uuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen
persoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa
myöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän
sanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg
syyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli.
Ehkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu
vuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille:
"Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei
itseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät
tunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia
tehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka
joutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on
tosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä
saakaan parempaa odottaa". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille
27/9 54.]

Uusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat
saavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa Helena
Huhtalan kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen
monen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
kaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla
huhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti
Reinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin
Malmbergille: "Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa.
Kuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua
ylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään
sinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu". [Reinh. Helanderin kirje
N. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta
ajatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana
vuonna kirjoittamistaan sanoista: "Älä oudoksu, etten ilmoittanut
teille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein
epätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko
maailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi.
-- -- -- Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin
voinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta
ei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana
oli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on.
En kadu tätä kauppaa".

Malmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä
vuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja
huonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt
heitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena
mainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa
1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista
päivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman
tuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa.
Mutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä
aikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa.
Hän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Kihlman oli takertunut
mietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä
saavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria
ruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli
heistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan
sielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin
oli hän arka farisealainen". "Minä luin hänelle", lisää Malmberg,
"Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille
köyhille sieluille".

Että Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin
raskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden
suunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä
ystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet,
vaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet,
vieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius,
O. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen
kantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista.
Ainoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven
kirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander.
Viimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: "Vanha käärme
koettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä
olevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin
surkeaa". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Huhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus.
Malmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan
kevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja
viimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: "Sinä olet
heidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan". Menneitten aikojen
rakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että
Malmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa
kolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin
Malmbergilla.

Kuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J.
I. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden
seuraavan päätöksen:

"Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta
näkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä
piispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret
ihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo
syksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli
lausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen
ja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin
olivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu
tarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä
neuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien
sielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa
oli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän
sielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran
ulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä
velvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei
pahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi;
-- niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille
oikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä".
[Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]

Bergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä,
kehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: "Kuopion
tuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi
koko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut,
ellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien
johtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma
puri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. -- Pastorini antoi
minulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan,
sillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät,
rakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle
palveluksen". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Senaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että
Turun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu
Lapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka
jälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei
ainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten
antama "loistava" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei
moitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut
ilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän
ollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa
hakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä
valittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut
syytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa
todistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten
tahansa -- sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies,
jonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa
on herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää
kappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä
turvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!

Saatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille:
"Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku;
mutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä.
Täällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti
viisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman
onnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he
pyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla
heidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman".

Liikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin
ystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se
nöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut
häntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi
lainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina
Malmbergille kirjoittamasta kirjeestä:

"Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on
tämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt.
Se olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme
kunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan
oman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä
heittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä
maistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin
puhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin
varsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja
nyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt
minusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa
Jumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana". [Maria
Kitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]

Miten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä
kirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen
saarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä
alkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut
pääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä
Vilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti
viimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla
valitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään
yllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa
suhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta
kirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.

"Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut.
Hän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin
konsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on
tehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset
asiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on
hupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä
täällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden.
Sinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä.
Ilmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä
tahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla
vääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset.
Annetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan
arvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia,
olla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia,
ollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta
näkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät".

"Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin.
Mutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä!
Kyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka
oli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa
hänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa
me olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan
kumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja
janoovat vanhurskautta!" -- -- --

"Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin
Herran edessä yksi" -- -- --. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854
kirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]

Niinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää
kysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan
herännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on
särkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt
toistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti
vastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko
heidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki
painanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut
kaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille
teroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä
toisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin
puolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin --
toistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen
luonnostaan kirotun tilan teroittamiseen -- ja niitä ilmaisevia
lempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja
syvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee
kiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä
kuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan.
Mutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden
vanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista
toisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että
toistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten
muistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja
varoittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta,
siten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi
he arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten
sitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle
joutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa
kuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa
sanat: "Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha
ja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana,
jolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan
kutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan
lyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti"
[Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s.
225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät
pääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät.
Vilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien
kuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille
ystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä
ennenpitkää vieraantuvat.

Vielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli,
kehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä
syntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin
missään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko
herännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet
papit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä
mieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen
elämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää
lahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se
syvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon
vaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden
koulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan
pääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä
yleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään,
että useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä,
jotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä
että tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon
moni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään
Jumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että
kuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan
herännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä
kodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi
näkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan
Suupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen
seurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen
kirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt
ominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo
täyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän
kysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä
näiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on,
että Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon
hapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta,
syytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet
herännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä
yhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan
kieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on
toiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset
eivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia,
joihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä
orjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota
yleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat
siihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa
tavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät
tietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä
tahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien
ero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin
arvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan
maineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että
Malmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin --
Paavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille
todistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit
suinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa
esim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet
kirjoittaa: "Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle)
saaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty
armovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa,
kun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen
Grönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin
ystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta
kuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan
aivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi
jonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi
minun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että
hänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden.
Hän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa
Paavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin
hän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin
samaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo
oli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös,
kiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi,
huomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut
olla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa
puu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen
Ruotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua".
[Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]

Että tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä
ja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa
määrässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa,
on sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä
kunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne
heistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa -- Ingman, von
Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman -- ankarimmin sekä
omissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia
ja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja
J. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin
esiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista,
on toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo
ennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui.
Huonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle
tekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti
oli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja
monet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden
vielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä
senjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille
harrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille
kokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet
koossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen
maailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen
liikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia
he soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten
kristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta
unohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä
oli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama
uskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä
eronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle
siitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim.
Isossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin
olemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri.
Ylihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta
edustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.

Paljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla
jaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt
suurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh.
Niskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat
henkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa
traditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä
vallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa
katsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin
herätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä
herännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin
asti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat
toistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin,
jyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli
kehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle
ystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:

"Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim.
kaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he
muutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole,
on tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään
heidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää
meiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme
hukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme
mitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista
riitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja
puhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa.
Kun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen
järkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella
rukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua,
valoa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa,
ja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä
harjoituksessa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5
53 (Evankeliumin ääni).].

Nämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus
enemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin
aikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken
elävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti
oli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut
ajatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä
mielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään
tekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä
erillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: "Ei pidä
välittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä,
niin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei
tämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun.
Sanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä
koskaan saa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53
(Evankeliumin ääni).].

Mitä Laguksen suhteeseen Malmbergin ja Vilh. Niskasen liikkeeseen
tulee, on kyllä myönnettävä, että hän sitä vikoili ja ankarastikin
arvosteli, mutta tarkastaessamme hänen lukuisia, elämänsä
loppuvuosilta säilyneitä kirjeitään, huomaamme selvästi, ettei hän
sitä pitänyt niin vaarallisena eikä alkuaikojen herännäisyydestä
vieraantuneena kuin uutta suuntaa. Hän kaipasi siinä sitä uskon
kilvoitusta ja Herraa ikävöimistä, joka oli hänen uskonnollisen
katsantotapansa oleellisin tuntomerkki, mutta sen oppi ihmisen
turmeltuneesta tilasta, joka aina asetti jokaisen "alimmalle
portaalle", ensinkään katsomatta hänen kehitystään pyhityksen tiellä,
oli todellisuudessa paljon likempänä hänen omaa kantaansa kuin
niskaslaiset luulivatkaan. He syyttivät häntä kiiltopyhyydestä, jolla
he tarkoittivat, että hän muka teroitti pyhitystä vanhurskauttamisen
kustannuksella, ja Lagus puolestaan heitä siitä, että he tyytyivät
tuohon tuomittuun, kirottuun tilaan, pyrkimättä siitä aina uudelleen
Kristukselta apua saamaan. Huomattava on, että miltei kaikki Laguksen
kysymyksessä olevien kirjeiden, ajan opillisia riitakysymyksiä
koskevat lausunnot ovat tähdätyt uutta suuntaa eikä niskaslaisia
vastaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että viimemainittujen joukot
kasvamistaan kasvoivat sekä että koko Malmbergin johtama liike
heitä kannatti. Sekä Laguksen että Malmberg-Niskasen suunta pysyy
jyrkästi herännäisyyden kannalla eikä ota ohjelmaansa uuden suunnan
teroittamia näkökohtia. He vikoilevat toisiaan, se on totta, mutta
enemmän persoonallisista kuin muista syistä. Vaikka Lagus ja hänen
ystävänsä jäävätkin uudestaan elpyvästä liikkeestä syrjään, tukevat
he opillaan sekä sillä rakkaudella, jolla he menneitten aikojen
herännäisyydestä ja sen oppi-isästä, Paavo Ruotsalaisesta, puhuvat
ja kirjoittavat, sitä suosiollisempaa arvostelua, minkä liike jaon
myrskyjen jälkeen vähitellen alkaa osaksensa saada. Hyvin tärkeä on
varsinkin Laguksen esiintyminen tässä suhteessa, ollen terveellisenä
vastakohtana niille ankarille arvosteluille, joihin moni uuden
suunnan edustaja antoi aihetta. Vastapuolueidenkin täytyi näet
tunnustaa, että hän oli etevä mies sekä tosi kristitty, ja hänen
sanansa painoivat paljon vaa'assa. Ja missä Malmbergin tai Vilhelm
Niskasen johtamassa hartausseurassa hyvänsä olisi hyväksytty esim.
seuraavat Laguksen v. 1853 kirjoittamat sanat, jos vain ei olisi
tiedetty, että ne olivat kotoisin hänen kynästään: "Meidän tulisi
katsoa yksinomaan vanhurskauttamista ja aina pyrkiä tullaksemme
siitä osallisiksi. Totisesti, kun hetki joutuu, jolloin meidän tulee
astua Tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja
kurjuutta ja suurimpina pahantekijöinä katsoa Jumalan Karitsaan,
turvautuen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta,
ansaitsemattomasta annosta tahtoo meidät autuaiksi tehdä. Pitääkö
meidän sitten synnissä pysyä ja siinä elää, koska pyhityspuuhamme
eivät mihinkään kelpaa? Pois se, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan
kuitenkin pitää pyhyyttä armotilamme todistuksena? Tähänkin vastaan
rohkeasti: pois se! Meidän on perustettava kaikki yksin Kristukseen
eikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta, kuin mitä meillä
todellisuudessa on, nim. syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa
kokemustanne: tämä on läksy, jota täytyy opetella koko elämän ajan.
Ei kukaan pääse tässä mestariksi; ja luonnon tunkeutuminen armon
tilalle tuottaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua. Antakaamme vain
joka hetki ja niin keskeytymättä, kuin tässä elämässä voi tapahtua,
syntimerellä keinuvasta arkisiamme nousta köyhä ikävöimisemme tulla
lapsiksi otetuiksi ja saada puhdistus Jesuksen veressä. Tämä on uskon
tehtävä ja pääasia kaikessa. Tämä on valvova tilamme, kun Herra
tulee. Joka tässä on ahkera, hänelle käy hyvin". [Laguksen kirjeet K.
A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).]

Verratessamme toisiinsa Laguksen ja Malmbergin ystävilleen
jaon jälkeen jakamia opetuksia ja neuvoja, on meidän ottaminen
huomioon, että ensinmainittu pääasiallisesti puhui ja kirjoitti
kokeneille kristityille, viimemainittu joukoille, joihin joka
päivä liittyi paljon vasta heränneitä. Tämä selittää, ainakin
osaksi, miksi todistukset heidän puheistaan monen mielestä ovat
antaneet ja antavat aihetta siihen käsitykseen, että heidän
opissaan muka oli suurikin erotus. Lisäksi tulee se seikka,
että Lagus ystävineen vetäytyi yhä enemmän syrjään taistelusta,
Malmberg sitävastoin teki työtä, soimausten ja tuomioitten
ympäröimänä. Luonnollista on, että viimemainittu puheissaan ja
kirjeissään usein kosketteli vastapuolueen s.o. uuden suunnan
hyökkäyksiä, ja jos tuntuisikin siltä, että hän liika paljon tuohon
kiinnitti sanankuulijainsa huomiota, niin on tämä erehdys, jollei
puolustettavissa, niin helposti selitettävissä. Sille jokseenkin
yleiselle väärinkäsitykselle, että hän muka syntiä puolustaaksensa
yksipuolisesti teroitti apostolin sanoja: "missä synti on suureksi
tullut, siinä armokin on ylönpalttinen", on antanut aihetta sekin,
että hän, niinkuin viimeksi mainitsemassamme kirjeessään (IV, 16)
usein käytti paradoksin muotoa. Mutta ilmeistä on, että hänen
sananjulistuksensa, samoinkuin jossain määrin Laguksenkin, uuden
suunnan esiintymisen jälkeen kehittyi evankeelisemmaksi, kuin se
herännäisyyden alkuaikoina oli ollut.

Mitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä
kyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia,
vieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä
tuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään
pitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon
kautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden
järjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti,
ja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina
hajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan
tasangoilla.

Huomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui,
kun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka
seurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen
hellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä
tähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin
voineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä,
mutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren
herännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin
kuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin
silloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v.
1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa
lausuu: "Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että
seurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin.
Täällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin,
näkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä
on publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan
omaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet
kristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja
huolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän
kiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa
käsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen
välttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä
tavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja
suostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen
ja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä
sekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille,
että se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa
ei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista
sovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet
syventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. -- Toisen ecclesian
muodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa
jokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä
tahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole
huomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien
uskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt
luonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on
arveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu
soimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. -- -- Toinen
seikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät,
on oman kristillisyyteni harjoitus -- se, olenko puustavinkaan
jälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa
minua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa
pois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis
vastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen,
että he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse
olen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas
tuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että
tämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa
minua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua
ja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä
usein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi
henkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja
kysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani
armon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani.
Voi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä
mikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun,
jonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla
kaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että
Herra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni
horjumattomaksi" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].

Miten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä
ja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut,
osoittavat seuraavat sanat: "Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole
aiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee
osaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on
totisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini,
Yli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut
kotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi
puoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta!
Voi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta
asema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa
käyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus
ennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein
rehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä
tulee minun tehdä?" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]

On merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan
Malmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen,
että hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.

Österbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha
pylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä
jaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan
vikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään,
liittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.

Ainoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v.
1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis
seurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi
häntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla
hajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!

Österbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä
herännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon
enteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta
ei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina,
jolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859),
alkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti
vähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu
työtä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen
oli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa
ylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming
jo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei
tahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen
karttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan
vanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike
potea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen
kaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei
päässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.

Muiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee
huomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä
(1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama
yleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi
häviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli.
Pyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52
ja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen
apulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava
uskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai
tukehutetuksi.

Etäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet
kappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten
herätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta -- hän oli
kappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 -- syntynyt melkoinen
liike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi
näkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot,
niiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet
ovensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui.
Semmoinen oli esim. Antti Vuoti, joka Montinin kanssa kävi Jonas
Laguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa
Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Kiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja
muistettava Frans Fredrik Lönnrot. Hän oli syntynyt 1830 ja
vihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa,
Kemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä
hän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen,
tunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja
syvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden
aikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi
hän Laguksen katsantotapaan.

Herännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu
J. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin
kannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja
muiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen
tarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä
hän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden
suunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta
huomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään
voimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli
Stenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena
hän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan
viimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.

Vaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi
juoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti
merkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta
kunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan
ja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan.
Aika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo
ajatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa
oli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti
muistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa,
Siikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v.
1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko
Vegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja
vastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta
heräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden
joukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin
kuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että
vainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan
muistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet
löytänyt, muun ohessa lausuen: "Siten tuli hänkin loppuijällään
haisevaksi entisille ystävilleen." -- Stenbäckkin oli oppiin nähden
likeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.

Pohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen
mainittujen lisäksi huomiota myöskin Emil August Wichmann, joka
vihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella
vuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä
paraikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin
tähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena
elämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan,
jota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja
Keski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja
siten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle.
Huomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia
löytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä
seuduin liikkunut.

Samana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi K. A. Forbus.
Hänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin
sielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella
kappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin
Säräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan
ehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän
kuoli (1858).

Näinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas
Lagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III,
93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista
heränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun
alussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta
vuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi
sekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä
syyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo
näinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai
nimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen
toimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä
Pudasjärvelläkään saanut aikaan.

Paitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja
Keski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut
näiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon.
Usein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona.
Joskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin
kuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat
esim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin
nähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin
pappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin
Österbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin
syvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden
seutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria
Chydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen
hääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä
sai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle
hyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen Sofia Salow, joka oli
tunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti
vakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi
särkevä hartaus kaikkien mielet. -- Forbuksen häistä matkustivat
Schwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit
Jonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven
pappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden
kuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme
kuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin
määrin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä
päivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin
ystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan
tavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa.
Kun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa
huoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa
ei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta
kaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia
Helander y.m.]

Tämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka
vanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja
Keski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn
ajan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille
herännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä
uskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten
aikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille
muistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui
heidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin,
sitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää
kohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa
katsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä
likeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa,
eikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja
ruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen
heistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän
vakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka
ei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi
ja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus,
joka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko
toistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.

Etelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta
herännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm
Niskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään,
toiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen
heidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja
uskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on
kuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä
kuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile
toistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän
seurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut.
Jota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat
etäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan
sanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit,
joukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat
pienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen
sanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun
sanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden
suunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa
olikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin
monessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja,
Jumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin
ajoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen.
Tämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta
esiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita
tapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike
näiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle
uskonnolliselle välinpitämättömyydelle.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan
synnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa
henki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä
Malmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa.
Siksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen
kuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa,
ja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se
monessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän
kristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus
riitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä
uuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä
kuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan
nousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat
tässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon
synnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat
hartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden
kotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys
Suomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa
muutamia semmoisia koteja.

Niinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä
pappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen
sijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen
hänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän
Vimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862.
Laguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa
oli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten
uskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt.
Vimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten
seurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso
ja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen.
Täällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti
sanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä,
ja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta
tunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä
näy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa
rakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua
herännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän
oli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä,
mutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja
toimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava
kristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä
kasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O.
Törnudd]

V. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381),
siirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä
taisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin
moni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli.
Aikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander
erosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm
Niskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri
jaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi
erillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854
pääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä
seurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja
Niskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä
olisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema
monesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen
mieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein
sydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi
hän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin
nähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina
1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen
aikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä:
"Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa,
joita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä
epäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun
syntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta.
Silloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin
tehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa
minut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin
asian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä
yksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan
Karitsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi.
Luokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme
iloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme".

Toinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen
taloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin
vastamainittu. Se kuuluu:

"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään
hyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille
unettomia öitä. Ja kuitenkin -- vähät näistä! Kuritus on hyvä,
tulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan
käsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen
kutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme
köyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän
alastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät
korjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta
tietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän
oppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä
varmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä
on pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja
hullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme
kätkeytyä Kristuksen siipien alle" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold
Helanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ken ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä
sukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi
näkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu
särjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin
monesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle
hengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen
oli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään
miehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.

Samaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko
Vegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin
tullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät
olleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan
ei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa
katsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen
kirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa,
pitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä
kirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä
sairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: "Ihmeellinen
tuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja
kovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs"
[Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56
(Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ettei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama,
heränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät
alituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet,
ainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen
näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: "Älä
unohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista
seurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme.
Älä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi
valittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan
riennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten
hävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän
korjaa kaikki" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1
57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Samaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin
jälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita
suuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin
jakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli
kyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha -- hän oli jaon vuonna
jo 73 vuoden ikäinen -- eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä
kanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten
pappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin
se hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja
vieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan
voi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti
paljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit
kokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt
kaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut
täyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.

Mitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden
suunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit,
nekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen
tahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin
todistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin,
joista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan
uuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut
sitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat
tahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat
vieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista
K. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta
Pohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien
evankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä "puhtaammalle
tolalle" hän näet kirjoittaa:

"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan
hedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat
yhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi.
Huomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli
törkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen
veljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat,
erosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. -- -- Näistä
jäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin
Ruotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he
liittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin
että harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana,
puhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina
tulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä
ei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan,
vielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen
uskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä
eteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän
jyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi
ovat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli
tiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään
kanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa".

Malmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa
seuraavan ankaran tuomion: "Suuri joukko talonpoikia siinä
pitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä
pitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen)
kiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen
kuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on
näiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet
eksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat".

Omasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen
samassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: "Malmbergin lankeemus
avasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että
pääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia
Jumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina
ja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella
tätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille
antanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta
vaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon
sanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit
ovat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät
herätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä
löytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat
Jumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä
vaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi
tavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa
sunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja
sanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa.
Sitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa
piireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut
usein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan,
veisataan ja keskustellaan." [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O.
Roseniukselle 1862.]

Yhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V.
Ingman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten
johdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846
sydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan
heränneet, hän lausuu: "Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso,
kova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen
vastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa
hengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä
kerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän
Jumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden,
himojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten
kujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona;
sille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi
suurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei
paavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa,
Kristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa
mitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista
pyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen
inhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta
minua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla.
Lutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen
uskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi
Kristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja
minä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen".

Kuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman
jatkaa: "Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni
Suomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden
yksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja
rakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina
oli siunannut isänmaatamme, oli -- niin arvelin -- yhdistänyt
meidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin
sinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi
kutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei
saisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka
ehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja
selviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä
toimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme
odottaneet. Jumala kuuli rukouksemme -- pietismin kauhistus paljastui
Malmbergin surkeassa lankeemuksessa. -- On kyllä totta, että se
seikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun
innoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi
kutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta
sitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut
ensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa
suitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen
katkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt
tiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy
oppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi
näihin asti kantaa" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman
kirjeen kopia (päivämäärättä).].

Ingmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa
suuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan.
Samalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck.
Ja näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan
muodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on
niinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on
kerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen
oli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys.
Yllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet
lausuu: "Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja
hänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä
vastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta
raittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi".

Puolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan,
että von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin
olivat tavanneet Ruotsalaista -- tämän viimeaikoina, lukuunottamatta
Stenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849,
eivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan
siveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä
syystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi,
millaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen
paljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen
todistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista
syistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja
se oli sama kuin Berghin.

Enemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von
Essen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän
esim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli "se raaka
tapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat";
mutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta "raakuudesta",
sillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi
evankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen
heränneistä käyttämää nimitystä "Kainilaiset pyhimykset" tunnustaa
von Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja
kerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat
papeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet
noudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu:
"Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen
ja savolaisten sekä opissa että elämässä" [K. K. von Essenin
kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].

Näistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina,
jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli
herännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen
oppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos
mitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa
huomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin
vähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten
henkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta
ja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut
johtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von
Essen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset
saarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa
kansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla
[Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta
silloisesta suhteestaan häneen lausunut: "Jo v. 1832 solmittiin
se likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden
vuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan
sanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin
hänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen
kehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin
paikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut
penniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti
tuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin
hänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen
verrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja
ihailua" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].

Näin ollen on vaikea selittää, miksei ainoakaan tunnustava sana
saa sijaa von Essenin Roseniukselle kirjoittamassa yllämainitussa
selostuksessa. Ja samaan tapaan kuin tässä kirjoituksessa on hän
muulloinkin usein arvostellut herännäisyyttä ja sen huomatuimpia
johtomiehiä, niitä nim., jotka pysyivät liikkeelle uskollisina. Emme
ole oikeutetut epäilemään von Essenin sanojen vilpittömyyttä, hänen
viimeksi kerrotussa kirjeessä vakuuttaessaan, että hänen eronsa
Malmbergista ja tämän eron syyt tuottivat hänelle suurimman surun,
minkä hän koskaan oli kokenut, mutta vaikea on näin ollen selittää,
miten menneitten aikojen muistot saattoivat sallia hänen lausua niin
ehdottomasti hylkäävää arvostelua siitä liikkeestä, jossa hän oli
saanut herätyksensä ja niin monta vuotta oli siunauksella toiminut,
kuin varsinkin yllämainittu Roseniukselle lähettämänsä kuvaus
sisältää. Ja vaikea on ymmärtää, miten von Essen melkein täyteen
kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän sydämessään tunnusti Roseniuksen
Suomen herännäisyyden huomatuimmille edustajille antaman nimen
"Kainilaiset pyhimykset" oikeutetuksi, saattoi olla yhteistoiminnassa
heidän kanssaan sekä heidän johtomiehensä "likeisimpiä ystäviä".

Ehkä vielä jyrkemmästi hylkäävän arvostelun kuin A. V. Ingmanilta ja
von Esseniltä sai Malmberg Lauri Stenbäckiltä. Niinkuin vasta saamme
nähdä, nimitettiin viimemainittu v. 1855 Isonkyrön kirkkoherraksi.
Jaon aiheuttamat riidat olivat hajoittaneet sikäläisten heränneitten
ennen niin yksimielisen joukon, ja turhat olivat seurakunnassa
edelleen toimivan F. O. Durchmanin ponnistukset pitää koossa entisiä
heränneitä sanankuulijoitaan. Näiden luku väheni vähenemistään.
Vielä vähemmin pystyi Stenbäck täällä palauttamaan menneiden aikojen
elävää kristillisyyttä. Hän ei ollut mikään etevä saarnamies ja
hänen äänensäkin oli niin heikko, ettei hän saanut sitä kuulumaan
kirkossa. Harvoin hän saarnasi ja heränneitten hartauskokouksissa
nähtiin hänet vielä harvemmin, heikkenevä terveytensä kun pakoitti
häntä enimmäkseen pysymään kotona. Huonosti osasi hän sitäpaitsi
suomea ja oli tottumaton papillisiin tehtäviin. Miten kiitettävät
Stenbäckin toimet koulujen perustamiseksi, lukutaidon parantamiseksi
seurakunnassa ja hänen muutkin kansan sivistyttämistä tarkoittamansa
tuumat itsessään olivatkin, eivät voineet ne korvata, mitä tämä
kansa jaon kautta oli menettänyt. Uusi kirkkoherra kohteli
kyllä seurakunnan heränneitä ystävällisesti, ei kieltänyt heitä
kokoontumasta hartausseuroihin, vaan päinvastoin kehoitti heitä
siihen, mutta vähenemistään väheni herännäisyysliike Isossakyrössä
[Aspelin, "Lars Stenbäck", kert. Hedvig Paavola y.m. Isonkyrön vanhat
heränneet.].

Kipeämmin kuin mikään muu jaon tuottama tuho oli Malmbergin ja
F. O. Durchmanin välinen riita koskenut Suupohjan heränneeseen
kansaan. Varsinkin Isossakyrössä ja siihen kuuluvassa Ylistarossa
valitettiin haikeasti: "mihin nyt joudutaan, kun opettajille tuli
riita". Muita heränneitä opettajia rakkaammat olivat nämä Suupohjan
herännäisyysliikkeen varsinaiset johtomiehet kansalle, sillä heidän
kauttansa se oli eniten saanut. Vaikea oli monen varsinkin Durchmanin
sanankuulijan Isossakyrössä ja Ylistarossakin päättää, kumpaanko
tulisi luottaa, kummanko neuvoja noudattaa. Ennen (III, 409) mainittu
ylistarolainen Jaakko Herttua, joka esiintyi puhujana heränneitten
seuroissa, neuvoi epäileviä kääntymään Malmbergin puoleen, ja moni
heistä teki sen kehoittamattakin. Varsinkin Ylistaron heränneet
luopuivat joukoittain Durchmanista. Isossakyrössä oli viimemainitulla
enemmän kannatusta, mutta hänen sikäläisetkin ystävänsä alkoivat
pian vieraantua heränneitten vanhoista tavoista sekä ilmaista yhä
yleisempää taipumusta hajota maailmaan. Ainoastaan 6-7 talossa
säilyi liike muuttumattomana, mutta kaikkien näiden talojen
asukkaat olivat liittyneet Malmbergiin, kävivät Lapualla häntä
kirkossa ja seuroissa kuulemassa sekä seurustelivat ahkerasti hänen
ystäviensä kanssa. Tunnettu on, että sekä Stenbäck että varsinkin
Durchman edelleen koettivat vetää näitäkin heränneitä ystäviensä
seuroihin. Tässä yrityksessään he eivät kuitenkaan onnistuneet.
Seurakunnan oloja kuvaava on muun ohessa se pitkä valituskirja, jonka
sikäläinen kanttori K. V. Lagus jätti Stenbäckille ja jossa hän
hyvin moittivasti arvostelee Isonkyrön silloisia kirkollisia oloja.
Kirjoitus on kyllä sekava, ja eksyy tuon tuostakin syrjäasioihin,
mutta seuraava kohta ilmaisee kuitenkin selvästi heränneitten
piirissä jaon kautta syntyneen erimielisyyden seurauksia. Kirjoittaja
näet lausuu: "Ei ole pappienkaan suhde toisiinsa ollut omiaan
seurakuntaa rakentamaan, sillä pastori Durchman täällä ja pastori
Malmberg Lapualla, jotka ennen olivat lankoja ja mitä likeisimpiä
ystäviä, joutuivat joku aika sitten suuressa hartauskokouksessa
Ylistarossa, missä oli saapuvilla monta sataa ihmistä, riitaan,
soimaten toisiaan yleisön kuullen huonommillekin ihmisille
sopimattomilla häväistyssanoilla. Seurauksena on ollut, että melkein
kaikki, jotka ennen ovat kannattaneet Durchmania, nyt ovat kääntyneet
Malmbergin puoleen, nimittäin kaikki heränneet Ylistarossa ja suuri
osa heistä emäseurakunnassakin. Nämä matkustavat nyt Lapuan kirkolle
ja pyytävät Malmbergiä tänne vihkimään, kastamaan y.m., ja näihin
tilaisuuksiin kokoontuu paljon ihmisiä. Tällä tavoin eksytetään
kansaa; ihmiset eivät tiedä, minkä papin puoleen heidän tulisi
kääntyä ja kenen neuvoja noudattaa. Ennenpitkää he eivät enää usko
mitään, saarnat, puheet ja varoitukset eivät enää vaikuta heihin"
[Kanttori K. V. Laguksen valituskirje Stenbäckille (v. 1855 tahi
1856).].

Niinkuin jo mainitsimme, on tämä valituskirje hyvin sekava. Se
koskee sitäpaitsi suurimmaksi osaksi aivan toisia asioita, niin että
on vaikea olettaa Stenbäckin sen johdosta ryhtyneen minkäänlaisiin
toimenpiteisiin, etenkin koska useimmat siinä esitetyt valitukset
Isonkyrön seurakunnassa vallitsevista epäkohdista ovat tähdätyt
Durchmania vastaan. Kun Stenbäck samaan aikaan Malmbergille
kirjoittamassaan ankarasti tuomitsevassa kirjeessä jyrkästi kielsi
tätä saarnaamasta ja seuroja pitämästä Isossakyrössä, johtui tämä
kielto ilmeisesti siitä vastenmielisyydestä, jota hän jo kauan
oli tuntenut viimemainittua kohtaan. Että hän, niinkuin jaon
aikana muille kirjoittamissaan kirjeissä, nyt Malmbergille itselle
häikäilemättömän selvästi ilmaisi tämän vastenmielisyyden, on kyllä
hänen suoran luonteensa mukaista, mutta ikävän vaikutuksen tekee
tässä yhteydessä tämä suoruus. Ettei muutoin tämä toimenpide häiriötä
vähentänyt, on itsestään selvää. Malmbergin ystävät Isossakyrössä
kävivät sitä useammin häntä Lapualla kuulemassa, ja heidän ja
Durchmanin sanankuulijoitten välit vain kärjistymistään kärjistyivät.
[Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m.,
Aspelin, "Lars Stenbäck".]

Jyrkemmin kuin kukaan muu oli Durchman esiintynyt Malmbergia
vastaan. Heidän välinsä eivät milloinkaan korjaantuneet. Tiedetään
kuitenkin, että Malmberg ja ainakin joskus Durchmankin kaipuulla
muisteli heidän entistä ystävyyttään, koettaen saada sitä uudelleen
solmituksi. Todistuksena on ensinmainitun noin v. 1857 tuolle
vanhalle ystävälleen kirjoittama kirje, jossa hän muun ohessa lausuu:
"Ystävällisen kirjeesi sain eilen. Tyttäreni viipykööt kernaasti
siellä, koska viihtyvät. Lähetin heidät sinne välittäjiksi sinun ja
minun välillä. Sillä kovin kipeästi on koskenut ja koskee minuun se,
että sinä ja minä, jotka Pidisjärvellä, Kalajoella, Ylihärmässä,
Lapualla ja Isossakyrössä olemme olleet mitä likeisimpiä ystäviä
ja lisäksi ystäviä Herrassa, nyt olemme siinä suhteessa toisiimme
kuin olemme. Eikö tämä koskaan ole tuottanut surua sinulle? Jos
niin olisi ollut laita, niin olen vakuutettu, ettet olisi uskonut
puoltakaan siitä, jota minusta on puhuttu ja puhutaan. Tiedäthän,
ettei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta, ja sentähden
ei täällä myöskään voida puhua oikein tästä valtakunnasta. Se on
salattu valtakunta, saastaisuuden ja häpeän peittämä valtakunta.
Sieltä sinäkin sitä ennen etsit; mutta sinä lankesit vanhurskauteen,
alkaen sitä täältä etsiä, ja siten tulimme me likeiset ystävät, sinä
ja minä, toisistamme eroitetuiksi. Jos mistään olen kärsinyt, niin
tästä. Sinä ja minä olimme yksi sydän, yksi sielu ja yksi henki.
Sinä puolustit minua, kun lankesin, ja masensit minua, kun lensin.
Olit sydänystäväni. 1852 vuoden mielettömässä jaossa meni kaikki.
Näin on sittemmin ollut. Hyvin suotavaa olisi, että muutos parempaan
tapahtuisi. -- Kiitos kutsusta luoksesi! Toisten noudatan sitä". --
Mutta siksi syvään oli jaon synnyttämä erimielisyys ja Malmbergista
liikkuvat vikoilevat kertomukset vaikuttaneet, että nämäkin toiveet
raukesivat. Uuden suunnan miesten ja Malmbergin välit olivat
auttamattomasti rikki. Mutta samassa määrässä kuin ne särkyivät,
tuli myöskin näkyviin, ettei herännäisyys viihtynyt ensinmainittujen
ohjaamana.

Yhtä vähän kuin uuteen suuntaan liittyneet heränneet talonpojat
ylimalkaan olivat tyytyväisiä jaon synnyttämiin uusiin olosuhteisiin,
yhtä oudoilta tuntuivat nämä olot monelle Malmbergista ja hänen
johtamastaan liikkeestä eronneelle säätyläisellekin. Varsinkin oli
viimemainituista arveluttavaa, että tuo jyrkkä Jumalan valtakunnan
ja maailman välinen raja, jonka yli heränneet opettajat ennen
olivat kieltäneet sanankuulijoitaan astumasta, vuosi vuodelta alkoi
kasvaa yhä enemmän umpeen. Kotiolot muuttuivat, pidot saivat toisen
leiman kuin ennen, seurustelu maailmanmielisten ihmisten kanssa
tuli yhä yleisemmäksi, julkiset huvitukset luvallisiksi y.m. Niinpä
loukkaantui moni herännyt niistä iloisista pidoista, joilla Stenbäck
v. 1857 Isonkyrön pappilassa vietti häitä sisarensa tyttärelle,
arvellen että tämä tilaisuus oli hyvinkin maailmallinen. [Kert.
Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin,
"Lars Stenbäck".]

       *       *       *       *       *

Mitä yleisemmin papit erosivat Malmbergista, sitä likeisemmin
liittyi tämä Vilhelm Niskaseen. Usein, tavallisesti kolme kertaa
vuodessa, kävi viimemainittu Lapualla, tehden sieltä matkoja
lähiseurakuntiinkin. Niskasen mukana oli usein Taneli Rauhala
sekä muita ystäviä hänen kotiseuduiltaan. Virkansa ja heikkenevän
terveytensä tähden Malmberg ei yhtä usein voinut käydä tervehtimässä
ystäviään Kalajoen-varrella, mutta monta kertaa matkusti hän vielä
jaon jälkeen noille entisille työmailleen. Niinpä kävi hän v. 1855
Ylivieskassa ja Nivalassa, jonka viimemainitun seurakunnan kirkossa
hän saarnasikin. Vielä tammikuussa 1858 teki Malmberg matkan
Kalajoen-varrelle käyden Raahessa asti. Sikäläisessä kirkossa hän
silloin saarnasi.

Tähän aikaan oli Malmberg jo niin sairas, että hän työläästi
kesti matkan vaivat. Haapajärvellä kävi hän Reinhold Helanderia
tervehtimässä. Tämäkin oli jo pahentunut häneen, mutta otti hänet
ystävällisesti vastaan, itkien lausuen: "voi, Malmberg, kuinka
olet muuttunut; sinä olet kovin sairas". Ja sairas hän todellakin
oli. Hänellä oli niin kova hengenahdistus, että hänen öisin
täytyi olla pitkät hetket istuvassa asennossa. Sekä Haapajärven
että Nivalan kirkossa hän kuitenkin vielä kerran saarnasi. Ääni
oli entistä heikompi, mutta hänen puheensa särkevä sävel oli
sama kuin ennenkin ja jätti lähtemättömän muiston kuulijain
sydämiin. Paluumatkalla seurasi häntä paljon ystäviä Ylivieskaan,
missä heränneet kokoontuivat Juurikosken taloon lähellä kirkkoa.
Viimemainittu tilaisuus -- talossa vietettiin silloin isännän sisaren
häitä -- antoi ennenpitkää aihetta maallisen vallan sekaantumiseen
heränneitten matkoihin ja seuranpitoihin. Asian laita oli seuraava:

Vilhelm Niskasen jälkeen huomatuin heränneen kansan merkkimiehistä
näillä seuduin oli Heikki Juurikoski, myöhemmin yleisesti tunnettu
nimellä Helaalan vaari. Hän oli kotoisin Kalajoelta, missä oli
syntynyt v. 1818, ja A. Helanderin sukua. Jo 1850-luvulla piti
Juurikoski seuroja kodissaan sekä muuallakin, ja yhä yleisemmin
turvautuivat Ylivieskan heränneet sielunsa asioissa häneen.
Sairastenkin luo kutsuttiin häntä usein. Viranomaiset tiesivät tämän
ja seurasivat karsain silmin hänen ja Vilhelm Niskasenkin johtamaa
vilkasta liikettä. Räikeänä todistuksena on muutama vainoomishanke,
jota seuraavassa tahdomme silmäillä.

Kevättalvella 1858 saapui Oulun läänin v.t. kuvernööri A. R. Cygnaeus
virkamatkalla Ylivieskaan, ollen yötä Juurikosken talossa, joka
oli kievarina. Talon vanha muori, joka oli hyvin puhelias, kysyi
vieraalta muun ohessa: "Kuinka kuvernööri, joka on niin korkea
virkamies, kulkee vain yhdellä hevosella ja pienen renkipojan
seuraamana? Tänä talvena kulki etelästä Nivalassa pitäjän apulainen,
pappi Malmberg. Hän kävi täällä meilläkin. Mutta hän kulki
komeammasti. Kotipuolestaan oli hän seuraansa ottanut useita hevosia
ja miehiä ja täällä hänellä oli viisikymmentä hevosta seurassaan".
Cygnaeus, joka jo aikaisemmin oli saanut tietoja Reinhold Helanderin,
Vilhelm Niskasen sekä Juurikosken "luvattomista" seuroista ja
niiden kautta kansaan levinneistä "turmelevista tavoista", alkoi
tiedustella Malmbergin aikaisemmista toimista Kalajoen-varrella sekä
hänen yllämainitusta matkastaan. Eukko kertoi, mitä muisti, lisäten
kertomukseensa omiakin keksimiään juttuja.

Palattuaan Ouluun ryhtyi Cygnaeus heti toimiin. Että hän, joka
oli saanut virkamieskasvatuksensa viimeksi kenraalikuvernöörin
kansliassa, "luvattomiin hartauskokouksiin" nähden vielä edustaa
Kalajoen käräjien aikuisten viranomaisten katsantotapaa, ei ole
niinkään kummallista, kuin että Oulun läänin lääninsihteeri L.
Pentzin varmisti ne päätökset, joilla ensinmainittu aikoi tehdä lopun
Kalajoen-varren herännäisyydestä.

Toukokuussa s.v. sai Kalajoen käräjien asiakirjoissa kuuluisaksi
tullut maafiskaali E. J. Berg käskyn paikkakunnalla tutkia, miten
Ylivieskan ja Nivalan seurakunnissa pidettyjen luvattomien seurojen
laita oli ja keitä todistajia näiden seurojen toimeenpanijoita ja
niihin osaaottaneita vastaan voitaisiin saada, sekä oikeudessa
syyttää asianomaisia. Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoitti Cygnaeus
lääninsihteerinsä varmentaman näin kuuluvan kirjeen asianomaiselle
tuomarille J. Haeggströmille:

"Saatuani tietää, että laittomia kokouksia muka hartautta varten
viime talvena on pidetty Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa
ja Haapajärven pitäjän Pidisjärven kappelissa, joka häiritsevä
epäkohta yhä jatkuen yltyy, olen käskenyt maafiskaali E. J.
Bergiä kihlakunnanoikeudessa syyttämään näiden kokousten sekä
toimeenpanijoita että niihin osaaottaneita. Ja koska rikoksen laatu
vaatii kiireellistä ratkaisua tämän uskonhurmauksen ehkäisemiseksi
sekä tutkinto vastaajani ja todistajain lukuisuuden takia käypi niin
laajaperäiseksi, ettei sitä voitane käsitellä kihlakunnanoikeuden
lakimääräisessä istunnossa, saan O. K:n 3 §:n 4 luvun nojalla
kehoittaa teitä ottamaan esille ja käsittelemään näitä juttuja
ylimääräisissä käräjissä niin pian kuin suinkin".

Sekä Kuopion että Turun tuomiokapituleille ilmoitti Cygnaeus
näistä toimenpiteistään, väittäen että Ylivieskassa ja Nivalassa
yhä useammin pidetyt uskonnolliset kokoukset olivat päässeet niin
suureen vauhtiin N. K. Malmbergin käynnin takia siellä matkalla
Raahen markkinoille helmikuun 9-10 p:nä. Viimemainittua virkakuntaa
pyysi hän tämän ohessa kieltämään Malmbergia "millään ehdolla enää
tulemasta Oulun lääniin eksyttämään kansaa laittomiin kokouksiin",
"koska hän muussa tapauksessa häneen nähden tulisi ryhtymään
tehokkaampiin toimenpiteisiin".

Noudattaen yllämainittua käskyä, matkusti maafiskaali Haapajärvelle,
tiedustellen siellä R. Helanderilta, joka hoiti kirkkoherran virkaa,
miten asianlaita oli. Tämä antoi hänelle kirjallisen todistuksen,
ettei kirkkoherrakunnassa ensinkään oltu pidetty kiellettyjä
kokouksia. Nivalaan tultuaan sai Berg kuulla, ettei Niskanen ollut
kotona. Raudaskosken kylässä pitämässään kuulustelussa, johon hän
oli antanut kutsua viimemainitun vanhemman pojan, Kustaan, kysyi
hän tältä tiuskaten: "Isä on kai taas luvattomilla matkoilla"?
"Hän vei Kokkolaan sairaan veljeni eikä ole vielä ehtinyt palata
kotia tältä matkalta", kuului vastaus. Saamatta mitään raskauttavia
todistuksia Vilhelm Niskasta vastaan, suuntasi Berg matkansa
Ylivieskaan. Täällä kääntyi hän ensin seurakunnan kappalaisen, E.
V. Krankin puoleen, vaatien tätä kanssansa Juurikoskelle. Sinne
saavuttuaan kutsui hän esille isännän. "Kuinka rohkenet", ärjäsi hän,
"senkaltaista täällä toimittaa, josta sinua nyt syytetään? Sinä pidät
suuria seuroja, joissa saarnaat, ja kuljet sairaita opettamassa,
vieläpä heille Herran ehtoollistakin jakamassa". Jyrkästi kieltäen
milloinkaan ihmisiä "ripittäneensä" myönsi Juurikoski käyneensä
sairaita puhuttelemassa, vetäen puolustuksekseen Jumalan sanan. Mitä
heränneitten seuranpitoon tuli, huomautti hän, että säätyläisetkin
usein kokoontuivat yhteisille puolisille ja yhteisiin illanviettoihin
kenenkään heitä siitä ahdistamatta, kysyen mikseivät talonpojat saisi
kokoontua ystäviensä koteihin. "Se vain on eroitus", hän lisäsi,
"ettemme Jumalaa pelkäämättömien tavoin ole pidoissamme juoden ja
räyhäten aikaa kuluttaneet, vaan veisuulla, hyviksi tunnettujen
postillojen lukemisella ja toinen toistamme muistuttamisella".
"Tuntuisiko teistä sopimattomalta", hän vihdoin kysyi, "jos me,
jotka nyt tässä istumme, johtuisimme puhumaan niistäkin asioista,
jotka autuuteemme kuuluvat"? Hieman hämillään vastasi fiskaali:
"Ei suinkaan". Kun lisäksi myös Krank Juurikosken pyynnöstä
todisti, ettei tämä eivätkä muut heränneet milloinkaan olleet häntä
sopimattomasti kohdelleet, lopetti maafiskaali kuulustelunsa, taputti
Juurikoskea olalle ja pyysi häntä tarkasti varomaan, etteivät
heränneet kokoontuisi luvattomiin kokouksiin, kehoittaen häntä
varoittamaan Niskastakin, jonka yksimielisenä apumiehenä hän tiesi
tuon Ylivieskan heränneitten johtomiehen olevan, tarkkaan valvomaan,
ettei luvattomia kokouksia pidettäisi. Juurikoski vastasi: "Emme
ole luvattomia kokouksia pitäneet emmekä vastakaan aio semmoisia
pitää". -- Että maafiskaali aikoi antaa vapauttavan lausunnon
lääninvirastoon, näkyi siitäkin, että hän poistuessaan talosta
nuhteli eukkoa, joka oli kuvernöörille kertonut Malmbergin ja tämän
ystävien käynnistä Juurikoskella, lausuen: "Joutavilla puheillanne
tuotitte minulle turhaa vaivaa".

Vaikka tämä kuulustelu oli vain heikko jälkikaiku Kalajoen käräjien
ajoilta, ei sovi kummastella, että seudun heränneet pelkäsivät
saavansa kokea samaa sortoa, kuin heidän isänsä kaksikymmentä
vuotta aikaisemmin olivat kokeneet. Huomattava on sitäpaitsi,
etteivät heränneet papit enää, niinkuin silloin, olleet herännyttä
kansaa puolustamassa, he kun kaikki olivat vetäytyneet siitä
syrjään. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee Juurikosken suora
ja peloton esiintyminen tässä tilaisuudessa. Hänen tapansa olikin
sanankuulijoilleen sanoa: "Kun uskonne perustusta kysytään, niin
olkaa aina valmiit vastaamaan. Silloin olette pappeja".

Päätettyään kuulustelunsa ilmoitti Berg kuvernöörille heinäkuun
12 p:nä päivätyssä kirjeessä, että hän, tutkittuaan tarkemmin
Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä kokouksia, oli tullut siihen
johtopäätökseen, ettei mitään laitonta tässä suhteessa ollut
tapahtunut. Lausuntonsa tukeeksi liitti hän kirjeeseensä R.
Helanderin yllämainitun todistuksen sekä Kalajoen kirkkoherrakunnan
v.t. kirkkoherran E. A. Montinin antaman samanlaisen lausunnon. Tämän
johdosta ilmoitti Cygnaeus asianomaisille luopuvansa kysymyksessä
olevasta hankkeesta. Berg sai kuitenkin tehtäväkseen "tarkkuudella
seurata Ylivieskan ja Nivalan hengellistä liikettä sekä, jos hän
siinä jotain epäiltävää huomaisi, asiasta kuvernöörille ilmoittaa".

Tämän jutun asiakirjoihin kuuluu myöskin Turun tuomiokapitulin N.
K. Malmbergilta vaatima selitys. Se kuuluu: "Viime tammikuussa tein
matkan Raaheen viedäkseni tyttäreni sinne saamaan yksityisopetusta.
Matkustin Ylivieskan ja Nivalan kautta, osaksi rantamaantien
huonomman kelin vuoksi, osaksi viimemainitulla paikkakunnalla
hoitaakseni tärkeitä, minun läsnäoloani välttämättömästi vaativia
taloudellisia asioita. Mitä siihen joukkoon tulee, joka muka olisi
minua matkalla sinne seurannut, niin on asianlaita se, että kolme
minun pitäjäläisistäni matkusti kanssani Raahen markkinoille.
Kaikkiin paikkoihin, joissa pysähdyin hevosiani syöttämään, saattoi
kyllä kokoontua ihmisiä, niinkuin markkina-aikoina on lavallista;
minä kyllä en näitä kansan kokoontumisia aiheuttanut. Kuitenkin saan
ilmoittaa, etten minä koko matkalla pitänyt kokouksia, en laillisia
enkä laittomia, jonka kyllä voin todistaa". [Kert. Ylivieskan ja
Nivalan vanhat heränneet, Sofia Helander y.m., Simo Pylvään ja Heikki
Juurikosken Muistokirjat, Kuopion tuomiokapitulin ja Oulun läänin
lääninhallituksen arkistot, Ylivieskan kirkonkirja.]

Selitys on päivätty heinäkuun 31 p:nä -- siis muutamia viikkoja
ennen Malmbergin kuolemaa. Herännäisyyden muita pappeja ei näinä
aikoina enää syytetty "luvattomien hartauskokousten" pitämisestä --
Malmbergia niistä ahdistettiin viimeiseen asti.



II.

Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.


Ensimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui
näyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo
Kalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt
heränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita.
Varsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen
toimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten
harvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin
oppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet
papit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka
sanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena
opetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme
nähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka
hän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä.
Kipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne
sekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään
yhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen
viimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän
tahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta
huomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen
muistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä
ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik
Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli
tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut
paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle,
missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin,
kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän
sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä,
kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa
lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi
veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa
pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden
rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli
niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli
halvaukseen.

Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä
pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo
aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään
ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona.
Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja
kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi
nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin,
vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä.
Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä
henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin
määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy
luotettavia tietoja. Oli miten oli -- Östring joutui siten jaon
tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen
eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten
vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko
Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut
asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun
toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä
kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä
näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen
ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon
hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä
tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W.
Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi.
Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista,
hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen
kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne
käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin,
varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein
tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin
ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain
kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen
tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen,
tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä
tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain
juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan,
veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan
harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee,
niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa
eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla
armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka
rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua
Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa
purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman
alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus
on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo
Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut
perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta
hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi
suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin
voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan
aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua
vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta,
voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi,
niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi.
-- -- Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla:
minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista
heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella
syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän
vihdoin voittaa. -- -- -- Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme
suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta
tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa
Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä
ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta.
Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon,
ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis
toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. -- -- --
Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja
huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan
se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä
vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten
sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden
omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta
povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat
hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia.
Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy
ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin
alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu
omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on
tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". -- -- --

Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin
nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka
tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää
päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen
herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat
epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.

Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon
hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun
eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran
seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat
voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o
9.]

       *       *       *       *       *

Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus
viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti
tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen
jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä
vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas
johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla
paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden
vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän
sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy
esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan
sanoista:

"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla
koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä
jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen,
vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla
kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa
ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta
ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu,
mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie
elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla
oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru
kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän
tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua,
nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri,
ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan.
Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt,
ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että
elämässä. -- -- Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys
tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme
ollut".

Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä
lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle,
vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen
muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti.
Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja
perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki
teki työtä, -- -- sillä Jumala ei anna itseään pilkata".

Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät
taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen
vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti
kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen
heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa
ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy
hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen
kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä
esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät
sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että
on pakko näin menetellä".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin
Malmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi
tarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään,
joiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan.
Se on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin
uuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää
täytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut
eikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut
näitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten
häikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat
mielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin
ajatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi
pysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla
kannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat
kirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien
ystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä
suurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen,
tahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta
tuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään
aikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi
olisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään.
Taistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: "Kuinka
ovat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?" (II,
558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä,
kuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.

Jo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se
huononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen
omana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: "Ruumiini
heikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu
hetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein
halajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin,
saada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut
syntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on
kutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla
suuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion
ja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt
päivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka
odottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti".

Tämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui,
jota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja
samaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta
kuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä,
jotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen
katsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin
hän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: "Kauhean raskas
uneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät
Herrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko
herännyt maailma syöksyy perikatoon".

Toukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen
sairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana.
Puhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa,
lausui hän kiittäen: "Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka
hetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!" Monesti täytyi hänen
kuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A.
Malmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi:
"Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani", "mutta"
-- hän toivorikkaana lisäsi -- "minulla ei ole aikaa muuhun, kuin
ikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle,
mitä elämään ja autuuteen kuuluu". Usein hän huokasi: "Herra pysy
tykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut."

Joskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa
ääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille
vastasi: "Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä
luonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka
meillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen
pois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen".

Jättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle
kätensä, lausunut: "Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä
minulla on, parannukseni, uskoni -- kaikki, mutta Lunastajani on Isän
oikealla puolella". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen
kuolemaansa.

V. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa
Jonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin
oppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään
yleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja
vieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta
sekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä
kokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin
sanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin.
Kun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon
ystäviin.

Laguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso,
sileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: "Mutta
opettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta
opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti".

Moni Laguksen ystävistä -- niiden luku oli suuri varsinkin
Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä
säätyläisissä -- kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein
pyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he
säilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä
jäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä
ilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen
ihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria
Suomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen
herännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen
ensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52;
Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin
ääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen
viimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia
Helander.].

       *       *       *       *       *

Ei täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen
ystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä
1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen
hyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna
saarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen
sielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja
uudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän
oli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin
kaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä
hän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai
tämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan
Herransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]

Suupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo
Kustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat
hänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua
kuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat
monen sydämeen. Hän lausui: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus
nousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä
eteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi
on oikeassa, kumpi väärässä -- muista, että löytyy yksi, joka sanoo:
minä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät
mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena
kysyt: mikä on totuus? -- kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka
todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät
ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää
itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain --
kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi
kuin pimeä, mykkä hauta -- kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää
hän, joka sanoo: minä olen elämä." [Kert. useat v. 1896 vielä elävät
Suupohjan vanhat heränneet.]

Kovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta
sydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen
elämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä
ystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen
monesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän
kuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa
ennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi
hän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet
ystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä
käynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli
von Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä
saarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin
sairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä,
tarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut
itseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään.
Hengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.

Kiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä
maanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän
valitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: "jos
nämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu." Maanantaina illalla
oli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä
lähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä
herätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli
likellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt
kuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa.
Lapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua
huoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti
kuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4
aamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa
Heränneiden keskuudessa"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa
Malmbergin kuoleman johdosta.].

Nopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä
toiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään,
hämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja
vikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin
missään otettiin vastaan.

Maailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka
aika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen
K. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: "Me
kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka
annoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta,
jolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me
kiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa
olet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän
julistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla
hyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän
osoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen".

Tavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa
hänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi.
Surusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät
kuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien
tullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat
ruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat
kirstun haudan pohjaan asti. "Saatetaan niin kauas kuin voidaan",
sanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen,
joka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä
lukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin
hautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, "Puoli
vuosisataa Heränneitten keskuudessa"; Vanhojen heränneitten sekä A.
O. Törnuddin kertomukset.].

Tuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin
paljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä
vaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen.
Niitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen.
Tuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa
jälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset
lapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa
maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja
jyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista,
vielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia
kertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä
mahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua,
juoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni
Malmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on
unohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan
hyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat
antoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että
ne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot
lausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat
nuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että
on vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt
itsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista
paljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden
lieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä
versoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset
hänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella
semmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista
arvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia
Malmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty
kieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää
kuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet
rivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on
väitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän
itse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko
Vegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis
tuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka
näyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana;
mutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa
on ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen
kysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa,
maaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Malmbergin
viimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset
päivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli
määrä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi
palata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut
suruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi
ja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä,
mutta kuoli yöllä -- tämä on kaikki, minkä olen kuullut" [Jaakko
Vegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].

Joka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin
loppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia
kertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on
paljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi.
Ei siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat
jyrkästi toisiaan vastaan -- samat henkilötkin ovat antaneet
keskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan
semmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla
olleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta.
[Lueteltakoon tässä muutamia niitä henkilöitä, joilta olen saanut
suullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha
Jaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö),
Maria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O.
Törnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina
Bergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V.
Ingman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.]
Tuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen
kuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden
korjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä
sanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen
muisto!

Mutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon
hämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla.
Se näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen
kuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta
toiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset,
liialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti
perustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva
yhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi
herännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.

Malmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin.
Paitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä
sanat: "Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa,
valmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun
todistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa".

       *       *       *       *       *

Malmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja
ystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa.
Vielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla
kunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.

Tunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki,
luuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen
hajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen
vasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten
takertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi
arvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa.
Miehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859
kirjoittamansa "lähetyskirja":

"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu,
on tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti
ollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen
ja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on
oppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä,
kumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit,
jotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen
ihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan
eli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän
vinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha
saatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi
ja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja
omiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne
hengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle
hurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene
sanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen
kansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta
lähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla
Töyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei
heränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt
on koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä
tieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä
hänen ystävissänsä. -- Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo,
jotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan
niinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon.
Paavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään
ymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä
ei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella
koetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä.
Kun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he
hänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. -- -- -- Nykyisemmät
hengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät,
ellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä
itsessänsä on -- -- --". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59
(Akiander VI, 329-30).]

Jos tämä "lähetyskirja", paitsi erehdyttävää käsitystä,
tunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta
itsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia,
samalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja
syvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota,
että Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja "Jumalan ulkonaisen
sanan arvon" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden
rivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat
henget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että
Pohjanmaalla paitsi "Töyryn talon tyttöä" näinä aikoina esiintyi
muitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys
muutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä
hyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään,
että Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä
teroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken
sisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja
tuomarina.

Nämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen
monesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat,
ainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä
on, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että
hän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa
osoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei
ainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.

Loppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi
vuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen,
vaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja
lukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa
hän muutamassa tilaisuudessa lausui: "Kolme rukousta olen usein
rukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi
puutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o.
etteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut.
Kolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan:
että saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa
rukoilemasta". -- Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti
kuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin
hänen huokaavan: "suo minulle Jumala autuas kuolema". Kaksi viikkoa
ennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli
vaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: "En ole kauan
enää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä
muukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä".

Marraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne
on Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin
pituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera
myöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut,
mutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin
että hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän
nukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.

Paljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon.
Suupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä,
Arvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin
kirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa
joukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään
ruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin
vihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa
puhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä
useat seudun vanhat heränneet.]

       *       *       *       *       *

Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella
kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä
eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen
mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta
ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli
se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja
sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen.
Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden
on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa
vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut
murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden
vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa
oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista,
sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet
myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut
hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä
lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa
kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset
voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan
hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti,
kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden
1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:

"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka
hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten,
että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme
itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme
ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin
syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen
hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen
askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos
olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut
elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni
muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa
itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan
olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut
ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että
olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme
tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme:
minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja
kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei
ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin
syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle
siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten
ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin
kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista
ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä
on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää
jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja
kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä,
emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin
kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin
moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa
vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu
suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy
täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään
pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä
kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa:
minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on
totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) -- Amen".

Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä
kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa
voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä
puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka
kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon
ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan,
"mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei
minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa
hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua
Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin
silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa
on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa".
Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä
päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui
hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu".
"Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat
hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen
maallinen elämänsä.

Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain
tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös
ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti
lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385)
mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen
hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]

       *       *       *       *       *

Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana
Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena
urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan
herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä
aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja
kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous,
kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon
turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.

Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä
kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista
katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.

       *       *       *       *       *

Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina
menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä,
mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana
julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu
jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi
muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi
vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja
heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä
tarkoittanutkin.



III.

Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen
vuoteen 1860.


Vaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti
koskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen
heränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät
ottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo
Ruotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä
miltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa
määrässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen
näyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin
herännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä,
onko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava
yhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova
maailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää
silmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka
selvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva
toinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat
kokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten
hajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen
henkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä
tuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta
heikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja
tarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on
joutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen
uhkaa väsymys ja hajaantuminen.

Ennenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo
Ruotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä
tarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa
huomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän
loppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon
rinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä
eikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen
merkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo
siitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.

Olemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain
muistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista
vuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen
liikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen
sai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta
historiallisena lähteenä.

Historiallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä
esittäjän puolueettomuudesta -- siitä onko hän voinut ja tahtonut
puhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka
alkuvaiheita hän "Muistokirjassaan" on kuvannut. Hän liittyi siihen
jo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee
pääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa,
Kiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri
niillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät
ja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä
esiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana
ja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa
määrässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä.
Tämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei
ainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun
hänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei
siihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa,
niin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin
jaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen
kuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen
arvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on
pantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen
katsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki,
jotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat
kerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei
vetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä
hurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina
Paavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä
selvemmin näkyviin "Muistokirjan" kertomuksissa Henrik Renqvistin
opista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.

Mutta tämän uhallakaan ei Niskasen "Muistokirja" niissäkään kohdissa,
joissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia
käsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo
monet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä
eksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat
sen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin
päätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa
armosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen
näissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen
kirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa
teroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.

Ainoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta
vastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on
hänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin,
jonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä
hyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää,
kuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle
kannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat
ylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna
esiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen
kiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus
tasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää "kansaa
paljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen
saarnojensa kautta", sekä että "hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen",
vaikka "ei taidon jälkeen" j.n.e.

Että Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa,
näkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen
pöytäkirjoista, joista hän "Muistokirjassaan" kertoo. Näihin kohtiin
nähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia
virheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli
asiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun
on kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen
lauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen
kirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin
käsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja
eikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston
järjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että
kertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii
siitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin
kuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään
niistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän
esim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka
hän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa
tunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa
määrässä "Muistokirjan" luotettavaisuutta.

Päivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä
siihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka,
ettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista
varmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat
poikkeuksetta oikeita.

"Muistokirjan" heikoin puoli on se, että Niskanen, kertoessaan
Ruotsalaisen voimakkaasta esiintymisestä hurmahenkisyyden ja väärän
opin kukistamiseksi, hyvin usein asettaa itsensä hänen rinnalleen,
teroittaen omiakin ansioitaan heränneitten johtamisessa. Ne
monesti hyvinkin ankarat nuhteet, joita hän useasti kuuluisalta
asetoveriltaan sai, hän sitävastoin huolellisesti salaa. Tuo johtuu
Niskasen tunnetusta itserakkaudesta ja kunnianhimosta, joka usein
lienee esiintynyt hyvinkin silmäänpistävällä tavalla. Suoranaista
kiitosta itselleen antamaan hän ei "Muistokirjassaan" kuitenkaan
missään alennu, jos kohta monesta kertomuksesta selvään kuultaa hänen
halunsa näyttää toteen, että hänkin on jotain saanut aikaan.

Ei tiedetä, mihin aikaan Niskanen oppi kynää käyttämään, eikä
sitäkään, milloin hän päätti ruveta "Muistokirjaa hengellisistä
asioista" kirjoittamaan. M. Akianderille annettu tieto, että Jonas
Lagus olisi kehoittanut häntä ryhtymään viimemainittuun toimeen, on
luultavasti oikea. [Kert. Niskasen poika Kusti Niskanen (1897).] Se
tiedetään, että kirjoitus v. 1840 oli valmis (II, 310). Heränneet
hankkivat itselleen siitä jäljennöksiä, joiden kautta se heidän
keskuudessaan tuli hyvin yleisesti tunnetuksi.

Akianderin teoksessa löytyvä L. J. Niskasen v. 1846 kirjoittama
kirje, jossa hän sanoo kirjeen vastaanottajalle lähettävänsä
"vähäisen ja puuttuvasti kokoonpannun kirjoituksen eli historian",
ei tarkoita hänen yllämainittua "Muistokirjaansa", vaan toista. V.
1844 oli hän näet ryhtynyt kirjoittamaan laajaperäistä kertomusta
Kiuruveden herännäisyysliikkeen vaiheista jälkeen v. 1837, johon
"Muistokirja" päättyy. Tämä kirjoitus on valitettavasti joutunut
hukkaan [Kert. Kusti Niskanen.].

Niskasen "Muistokirjan" tietoja täydentävät hänen kirjeensä.
Puhuessaan näissä tilaisuuksista, joissa hän itse on ollut
saapuvilla, tahi henkilöistä, joita hän matkoillaan on tavannut,
mainitsee hän useimmiten paikan ja päivän tarkasti sekä kertoo
kerrottavansa hyvin täsmällisesti, vaikka tavallisesti lyhyesti.
Käsiala on selvää ja jokseenkin hyvää.

Herännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten
kirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää
vertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen
serkkunsa Vilhelm Niskasen "Muistokirjaan" ja kirjeisiin, on eroitus
hyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään
niin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten
johtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän
oli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo
hänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen
sukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle
annettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan
suuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla
siitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla
esimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia
muistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.

Niskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin
moni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla
päivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä
syynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät
sitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä
tätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I.
Berghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi,
oli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana,
jyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran
kirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli
Niskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v.
1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.

Niskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen;
Akiander, VII, 149.]

       *       *       *       *       *

Savon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja
sen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun
keskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista,
ja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin
vikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas
Lagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen
lähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se
käsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän
uskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan
kristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli
syynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea
sanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa
syntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin,
missä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853
kirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: "Karttakaa kaikkia riitoja
älkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja
aiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että
teidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon
ja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen
viitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika
on kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat
tulla istutetuiksi Kristukseen." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille
19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A.
Malmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan
samalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä
terveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden
joukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää
kirjeen vastaanottajaa tervehtimään.

Ainoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä
kaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä
muutti jo v. 1853 Karstulaan. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi
syynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin
liittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin
luottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä
tapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän
jalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt
mitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu
ystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili
Kuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K.
A. Malmbergille: "Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä,
oli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata.
Vielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka
ovat liikkeellä parannusasiansa vuoksi." [Laguksen kirje K. A.
Malmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]

On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu,
siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän,
vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän
teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon
objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista
hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin
ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin
opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain
kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu
kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle
virkaveljelle:

"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla
pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus
ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää,
voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä
on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen
luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita
ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka
on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea,
synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis
kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle
ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota
tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen
tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut
elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa
minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen
minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin
älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän
sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan
valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme
tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan
auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti
kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen
kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin
tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin
löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen,
syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on
hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä
mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja
Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että
tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä
eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen
välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus
elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä
etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja
tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä
ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen
luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus,
usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä
seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä!
Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina
päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt
sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin
virkaveljelle 18/5 57.]

Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa
taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:

"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on
joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun
et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä
ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle
rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität,
että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen
puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä
sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua,
ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka
eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen
vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen
häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi
hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo
sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä
siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman
epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista
varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää
suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut,
Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra
Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin
riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä
sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut;
mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin
odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen
antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka
päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran
vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen
ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä
elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen
saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi
jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää
itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa
tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise
sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi
turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan
hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla
vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo
hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne,
jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine
hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän
saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun
tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. -- On kyllä
totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen
ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä
harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua
paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä,
vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole
epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan
meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J.
I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]

Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta
ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat
erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla,
vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä
opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei
se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka
oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista
katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille
uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa
ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä
heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin
hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä
vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli
päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin,
ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti
sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen
toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä
kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa
oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen
se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa
oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]

Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä
ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että
hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä.
Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt.
Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää
suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja
tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854,
käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä
yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan
kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut
masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä
tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti
minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta
lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa,
sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä
kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta
sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän
jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden
tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa
minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona
tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi.
Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin
eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina
häirinneet".

Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja
tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika
"subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt
heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta
mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan
samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä
aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja
Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän
näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En
tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin
tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo,
koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus
riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja
Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin
hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää
pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä
syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje
J. F. Berghille 26/11 56.]. -- Syvästi on jaonhenki päässyt
herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin
estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että
Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!

Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin
arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat
nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta.
Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden
johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan
edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F.
Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta,
näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa
syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:

"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden
vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani
pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat
lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne
turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea
'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus
vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman
omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri,
vaan se on nöyryyttävä tunnustus -- tunnustus, jota -- siitä olen
vakuutettu -- en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä
kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan
luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta
asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa
usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu
luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon.
Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi,
ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme;
ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on,
usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen
ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä
uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin
uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa
vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo
hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse
voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä
kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa
ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin
on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että
pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme
kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä
elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta
kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä
ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun
avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta
kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein
mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille
heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras
maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä
nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut
naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista
elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta
naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin
jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä
huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun
perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen
lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni
velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja
sen tarkoituksen ehdoista".

"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi
kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien
välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka.
Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun
sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun
tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää
suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä
yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä
päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se
muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden
toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista,
että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät
yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden
nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen
yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa
todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista,
jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla
sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja
kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen,
raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin
jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden.
Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän
murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja
koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja
naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna
pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen
sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti
ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o.
sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion
tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]

Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden
sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten
puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa
se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli
saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi
olivat muuallakin asuvat heränneet -- ensimmäinen lienee ollut
Jaakko Vegelius -- alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin.
Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä
piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin
toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat
niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa
kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei
sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista,
sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat
turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli
tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä.
Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh
kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.

Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään
liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin
raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa
[J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan
parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan
oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa
Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860.
Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille
annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin
että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta.
Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa
saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen
laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää
ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi
tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä
Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää
pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa
papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein
päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että
senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen
(1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]

Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta
työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859
vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia
hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin
luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden
takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi
hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän
ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen
semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille
16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta
mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan
kirjallisista töistä.

Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen
kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä
"Hos hvem finnes den Heliga Ande"? (Kenessä on Pyhä Henki?),
joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä
kirjanen onkin -- se sisältää vain 28 sivua -- ansaitsee se mitä
suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme
huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän,
persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka
toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan
etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat
tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen
puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme
tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten
hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh:
"Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä
painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien
sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"?
Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee
ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi
sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu
pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei
tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden
tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan
nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman
alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme
oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme
mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla
hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse
se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä;
se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta
muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua
ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin
Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen
valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin
tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on
kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja
suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella
syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan
kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin
näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa
ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena
rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota
totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen
hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan
hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja
vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa
hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja
tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet
aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin
oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi
yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän
tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen
kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan
hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja
tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi
ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen
rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän
valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä
luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme
'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen
on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa
opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi
liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan
täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka
sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin
kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I.
Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].

Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain
muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki
läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan
ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T.
Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta
kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras
jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja
sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.

       *       *       *       *       *

Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin
jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin
selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä
oli -- Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden
kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen
ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) -- mutta uusia
herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman
jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt.
Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet
olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh
kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on
mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi
tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat
äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen
likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen
tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu
A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat
Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen.
Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta
[Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].

Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti
Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa
ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut.
Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala
ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja
opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin
Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta -- hänen kauttansa,
joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä
antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä.
Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus
heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata,
vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan
karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan
hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja
hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja
riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään
köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki
kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma,
että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen
määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin
Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä
harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen
Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].

Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu
varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet
johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset
herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon
muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän
Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä
harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden
hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi,
ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän
piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja
siten Herrasta luopuneina.

Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä
tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä
hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä
mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä
Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet
seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon
on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme
ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla".
Kirjeessään -- se on kirjoitettu joulukuussa 1860 -- valittaa
Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä
sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo
minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua
nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka,
että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee
Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On
kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi
julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka
suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana
seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. --
Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta
herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut
seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että
Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua
L. J. Niskasen pojan Juhani Niskasen omistamaan Koljonvirran luo
vasta perustamaan, Virrantalo eli Niskala nimiseen uudistaloon,
2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului
sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu
Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun
heränneitten johtomieheksi.

Iisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa
suurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta
1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty Henrik
Kustaa Teodor Brofeldt. Heränneestä kodista lähteneenä -- hän oli
P. J. F. Brofeldtin poika -- sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa,
joissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena
ja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa
katsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän
Kuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt
Lapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi,
antautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän
kristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje
J. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen
Kuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].

       *       *       *       *       *

Kiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako.
Tämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan
Kalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat
henkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla
heränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä.
Vikoilijoista oli huomatuin A. Kokko, joka v. 1856 alkoi esiintyä
jonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka
J. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli
samaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin
taisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään
millään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää
hajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa
alas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet
kävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa.
Kaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko
suunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: "katsokaa
ettette itse mene väärään". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa
oppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien
katsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän
opetuksiin. -- Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa
maata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia
heränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin uusiksi heränneiksi, vaikka he
olivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja
tämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa vanhaa
herännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert.
Aappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh.
Malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa" s. 104.].
Viimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike,
joka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon
heränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa,
vaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen
herännäisyys viimemainitussa maakunnassa.

       *       *       *       *       *

Nilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen
ystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä
vuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt,
ja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu,
jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa
heikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan
herännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén
(1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella,
jos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on
vähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä
ilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden
häiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan
ja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas Paavo
Jalkanen, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä.
Suurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt,
vaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen
heränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen
vieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt
erimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert.
(1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].

       *       *       *       *       *

Pieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun
loppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J.
Majander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä
pappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861,
esiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m.
jyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä
enemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F.
Homén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua
pyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta
siirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä
oli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi
seurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli
yhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna
1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta.
"Kerettiläisiksi" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä
tarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei
kuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat
moittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.;
Suometar 1858 n:o 26.].

       *       *       *       *       *

Uutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v.
1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla
kuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan
siunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin
sikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima.
Rantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja
perusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja
Jaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan
tuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain
esille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista
käsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen
tarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden
herättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin
tilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana
lausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia
sanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten
leiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin
tilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet
kutsuttiin "jälkikylän lukuihin", joita pidettiin sunnuntaisin
kirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä "lukuja" koko kesän.

Varsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana
paljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan
muualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä,
Säämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa
kuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä
ja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli
juhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin
särkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä,
samoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. --
Ahkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin
tilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.

Niinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen
Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina
toisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti
liikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa
olikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä
kaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä
eroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä
uniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli
tämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi
herännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan,
etteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana
enää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen
epäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa,
ei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä
paljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi
vuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään
sovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui
ennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan.
Paitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina
ahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon
herännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian
vähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein
sopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä
muihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat
yksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on
tuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän
maakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista
katsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin
kehittymästä.

Liikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa
kirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti
viimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim.
Juhana Poikonen hänelle v. 1860: "Vieläkö rovasti niin moninaisten
muutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä
yksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia
ja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat
itsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä
kanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus
ja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama
sisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella
ikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen
sisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä
haikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan."
[Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].

Miltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista
maata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen
Berghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään
tarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja
väsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus
riittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin
kirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt
niinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin
kirjekokoelma.].

       *       *       *       *       *

Niinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin
herännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät
Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta
rikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on
niinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin,
varsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen
herännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset
heränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä
ohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen
aikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen
kilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta
käskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen
heränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon
lyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin
seuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.

       *       *       *       *       *

Mikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella
samaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme
nähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan
renqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin
vapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle
kannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten
etevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan
viimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa
ajattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on
muunohessa mikkeliläisen Paavo Närväsen hänelle 1858 kirjoittama
helläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].

Paavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää
pitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei
kuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon
herännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin
kirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin
rukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri
suuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava
esiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla
(II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien
heränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja
Haukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina,
jolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin
markkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen "ukon" oppia. Seurauksena
oli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana
eksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin
palvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei
ollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät
tämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta,
paljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä
vastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat
riitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet
näiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.

Omituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun
hartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein
sukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi
joutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein "vanhojen", luotettujen
kristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi
sattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo,
mutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä,
jotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun
asioissa tarpeettomaksi, koska "sen tiedon kylissä juoksematta
kyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista". Ja
kuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama
uskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät.
Ei siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän
ilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin
herännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se
suolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen
uskonnolliseen katsantotapaan.

Mikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II,
218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden
ahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat
paljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta.
Ehkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin
jo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava
määrä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33,
kaunokirjallisuutta 54, "lukemista rahvaalle" 74 sekä maanviljelystä
käsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6;
Suometar 1859.].

Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden
jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen
seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja
Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää
usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa,
mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä
aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen
tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea,
joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin
emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.

Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II,
218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849,
häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui
Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon
omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka
oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä
taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle
vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin,
ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista
ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet
ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin
pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".

Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli
kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin
muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin
ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein
päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan
omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni
sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä,
kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen.
Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän
kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan.
Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten
perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.

Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja
yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella.
Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut
heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden
mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi
pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on
kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla,
jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että
kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää
olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku
noin 60-70.

Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun
herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin
Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän
pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia
rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä
puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää
tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan
avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen
seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa
seuraavaa:

"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran
keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan,
selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys,
niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin
nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat
syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin
vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen
saattaakin sitä tehdä. -- -- -- Vaikka tapana on tällä tavoin
rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät,
siitä uskonkappaletta tekevän. -- -- -- Nämä rukoukset pidetään
ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta
lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10
minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren
loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka
loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan,
jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen
pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan,
lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä
rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran
siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan
ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten
vasta noustaan ylös".

Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa,
veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä
lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä
keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista,
taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].

Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus
vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana
vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen
tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti
syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin
maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää
siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen
armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan.
Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään
että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten
iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa
Jumalaa nähdä.



IV.

Henrik Renqvist 1853-1866.


Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka
1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka
murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden
heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön
murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään,
ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja
työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa
yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä
kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja
yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on
vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa.
Vuodet painavat hänen hartioitaan -- Renqvist lähenee 70 ikävuottaan
-- taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta
hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä
hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa
riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman
kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden
tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa
lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa
Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.

Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun
loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan
työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle
avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan
kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli
hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut
julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat
sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä,
sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua
siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun
lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa
pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen
suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus
puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme,
mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden
esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja
Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että
viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.

Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän
matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin
pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan A. Paasosen ja
P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko
ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti
selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti
olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti
tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.

Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon
päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja
Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä"
kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen
hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa
tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa
pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa,
niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m.
oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä
lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää
500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi
siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä
oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta,
väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen
vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina,
kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli
hän salaa kerännyt.

Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen
hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden
eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti
sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta
ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin
Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228
ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.

Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli
herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän
raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä.
Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin
täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta
harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859,
muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m.
tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat
jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä
puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä
ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama.
Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle
muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta:
"Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia
Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut
rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta,
ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa:
sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta
kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin.
Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta
Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti
tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon
pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen
siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset
tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu,
ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä
elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan
osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat
ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä
ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan,
voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo
edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas
suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä
suuresta työstä"!

Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan
ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v.
1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan
niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla
on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun
kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa,
syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi
aion panna: 'Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus
ja rangaistus'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä
käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa
hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut
liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri
kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin
tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin
saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H.
O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin
Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta
tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun
Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka
sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan.
Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä
"erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua
kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä
Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa
seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista
kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi
tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä
(kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän
johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh
on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen
Paavokin. Bergh on raateleva susi".

Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: "Kuolleen
uskon opin ilmoittaja". Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat
numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa
eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl,
Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin
10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10,
Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10,
Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa,
missä Renqvist itse sitä levitti.

Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli
tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin
sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii
tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta
kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina
osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi
kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli
tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen
leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu
A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen
kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille:
"Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen
semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että
kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden
todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten
vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin
kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa
toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan
seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä,
niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella)
lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. -- Muista Renqvistin vielä hänen
vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin
"Antikristuksesta" -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.

Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta.
Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma
vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi
oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin
ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä,
mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen
ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan",
valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan
levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon
työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan
myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena
oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta
kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä
y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen
painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa
8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään
pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan
myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja
varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta
tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m.
arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes
pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä
Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän
saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".

Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin.
Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan"
pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään
vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon,
Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä
hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä
matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä
kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa
täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna
esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta,
näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran,
Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata,
että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia,
joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin
Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä
olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita
edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.

Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki
kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että
hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi,
tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa
on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja
ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei
poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys.
Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo
ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti,
jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän
kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein
joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja
vasemmalle".

Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä
ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä
niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja
syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan
kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka
vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi
saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai
sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä
kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina
koonnut varoja lähetystoimelle".

V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen
täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään
liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän
muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani
lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet
Herran ehtoollisella".

Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin
heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni,
lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist
muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän
kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala
auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi
liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna,
vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut
saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa
sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä.
Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina,
hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen
kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina
ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla
oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä,
jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja
polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865
todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään
juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä
eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin
paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut
heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin
uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".

Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen
väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ
tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen
perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty
kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma,
alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa
kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla
päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja
omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist
hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja
että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme
nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka
nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli -- varma
on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli
hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui
pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun
Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri
katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin
täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut
olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään,
eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän
otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On
ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on
tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta
maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella
olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan
tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut
katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon
tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija,
joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en
saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä
heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en
Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan,
niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle:
ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin
huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes
armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun
hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut,
sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä
suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran
ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton.
Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta
ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan
sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi
sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen.
Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi
olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta',
jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut
Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".

Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään,
jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua
tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin,
puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon
kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta
lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä
haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein
hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin
tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein
salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.

Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet,
itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut
häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli
hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta
ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista.
Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin
asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla,
"mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut
antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia,
varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän
ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.

Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui,
ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut.
Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen
katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden
hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme
nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole
kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen
purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan
kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän
väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran
viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne
sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta
niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet
ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan
herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän
liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö
ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.

Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran,
kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se
uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka
suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä
hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa
aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa
sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä
pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan
usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin
viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella,
saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun
hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun
opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti
Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi
kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta
hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan,
ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi
hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen:
"helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä
löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee",
lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa
lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka
työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".

Oli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä
kerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin
sille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja
juuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen
vielä houraillen lausuvan: "Köyhille antakaa". Omaiset, jotka
valvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan
tarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä
yönä näkyviin. Hän näet lausui: "Kirkkoon pitää lähteä".

Maanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt
matkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina.
Ruumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen
alkulauseena olivat sanat: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi
rauhaan menemään" ja saarnanaiheena: "Minä annan teille paimenet
minun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja
viisaudella". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan
rakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.

Hautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan
pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi
varsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla
koottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin
kartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet
lienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta
v. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui.
Kivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista
ja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä,
syntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli
Sortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: "Pyrkikää niitten
perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat".

[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53
(omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist
Sortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille
18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille
5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1
54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K.
Renqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje
Renqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57,
24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K.
Renqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W.
Lyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]



V.

Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska Upplysningar
om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider".
["Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa
vanhempina ja myöhempinä aikoina".]


Se yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX
vuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin,
että ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista
isänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä
huomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa
maata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia
herännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen
unohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä,
joita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he
olivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan
syvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys,
niinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin
suurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden
liikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta.
Mutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen,
Matti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen,
Antti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet
jälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet
papit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan
ja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan
laiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee
professori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa "Historiska
upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare
tider" (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa
vanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita
tietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon
laajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä
osasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu
yksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä
likemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander
on saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet
arvostelivat tätä hänen esitystään.

Niinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J.
F. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja
herännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien
kirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta
tärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta
miehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että
hän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F.
Berghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen
arvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa
viimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen
suhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä
tarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi
hän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan
liikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja.
Lukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia,
joiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti
tule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä,
J. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta.
Paitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle
toimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään
käytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV,
129) mainitut, "Suomettaressa" julkaistut kirjoitukset Paavo
Ruotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu "Evangelii röst
till kallade själar"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei
kaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä
koskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme
käsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden "Tidningar i andliga
ämnen", "Hengellisiä sanomia" ja "Evangeliskt Veckoblad", jotka eri
näkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä
sekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden
lähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja
selvästi kokoonpantu selostus "Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä
ja sen ympäristöllä". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena
on kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden
ja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja
hänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja
arvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä
Akianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on
häneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin "Väärän opin kauhistus"
ja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan
Hedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.

Jo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet,
Savon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet
sopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden
mitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen
tarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja
väitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä.
Tunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on
koettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon
herännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin.
Oikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä
omia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen
kuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.

Paitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden
kirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan
hyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä
ja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys
herännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se
pääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi.
Puutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää
mainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin,
kun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja
arvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien
välissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun
Paavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä.
Kysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten
historiallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden
sanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan
omistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että
viimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja
J. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin
välissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta
eri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella
sanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja
lausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut
omassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin
Paavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I.
Berghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta
[Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta
osaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F.
Berghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A.
Malmberg.].

Tuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi
suorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä
ja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet,
ennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään
tietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet,
mutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen
kirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka
edelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef
Österbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon
herännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli
hänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon
erehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä
semmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen
valmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin
ainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan
ilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia
tietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä
pääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa
kirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja
muutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen
otsakkeella: "Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta.
Samalle J. F. Berghille uskottu lausunto". Koska tämä lausunto
kuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista
katsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin
Ruotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin
teoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim.
Renqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:

"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa
J. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan
ymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea
muuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan
hyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen
pyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt
sangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon
herännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen
mielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B.
voisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton
sekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen
ja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen
vakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista
aikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan
päinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen
keittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän
joka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan
aikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi.
Niin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä
päähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että
hän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle
uusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena
tahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan
valittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean
kuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää
jumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako
sitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän
täytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'.
Hän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan
luulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti
valistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia'
sekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen
arvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi
semmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan,
rupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä
älköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa
asiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa
tiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo
ei ole kummallista, koska raamattu todistaa: 'luonnollinen ihminen
ei ymmärrä' j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean
hakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin,
jos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä
perata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä,
varsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee:
se syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka
sitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin
Akianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo
saanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa
keittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan
potkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa
ja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin
menettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi
hengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman
ystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja
myötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen
Herran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä.
Älkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä
liittyy hänen nimeensä". Lueteltuaan niitä "arvonimiä", jotka Paavo
Akianderilta saapi, jatkaa Rahm: "Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun
vain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja
innolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli
hän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä
pohjasta"!

"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista
kohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin
tulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut
ne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn
minä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille
annettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani
vastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä
sivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että
muutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?'
mitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti
vastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'."

"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua,
että hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota
syntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan
loan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet
asiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään
ennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten
alusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen
Savon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin
toiminta puutarhassa".

"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä
tahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että
meidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin
totuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi
huolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen
vastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän
sotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman
itsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun.
Taistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta
vältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan
totuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos
kärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta
melua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme
jumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja
me saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen
täytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei
meidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä
neuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien
ja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä,
jotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran
kutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan
vetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi
ja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella
voimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä
Herra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja
saisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen
sisällistä ja ulkonaista elämää tahi -- käyttääkseni Akianderin
nimitystä -- koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi
kieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta
tämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille
hänen imelän keittonsa lisäksi. -- Ainoa keino Akianderin esityksen
kumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen,
semmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla
ja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja
tahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille
sillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä
rinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa,
että hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi,
että tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin
julkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi
kuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F.
Bergh -- epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen
biografisen esityksen tästä -- tuntisi kutsumusta ruveta semmoista
kirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin
esitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä
sisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi
hakea".

"Mutta jos nyt J. F. B--gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään
Akianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin,
minä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa
hänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi
hänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä,
asian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne
painattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn
toimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on
monessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla -- arvostelee
asioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää
ainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan
uudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt
lyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen
anteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan
ymmärryksenne mukaan'".

Jotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa
Rahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin
historiallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia
näistä, hän jatkaa: "Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin
Poikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan
y.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä
selvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja
kaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne
semmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan
siinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin
ei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin
helppo sanoa -- siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin
ajattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä
ja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen
P. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan".

"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille
kirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja
Akiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei
viisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin -- minä häpeen ja
minua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen
kautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän
vettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta
kaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä --
Lyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät
Akianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan
siv. 356-359.)] -- sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan.
Seurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo
tiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani
kirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet,
tuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen
johtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle
ja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra
Akianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m.
Sentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen
Paavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin
huomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan
ja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia
kertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon
selkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä
nauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen
päätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät,
että olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän
silmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille
mitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen.
Jälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen
mitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista'
olen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia
heidän pilkassaan -- sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä
-- mutta en ole voinut sitä auttaa" [J. J. Rahmin kirje J. F.
Berghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].

Samaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta
osasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet
papit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän,
Rahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi
hankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle
paljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon
Häkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus
(Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo
Ruotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin
kirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen
kirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa
puolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka
vertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo
Ruotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön
oli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle
vieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten
tärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden
uhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut
Rahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan
omintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä.
Siinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut
liikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia
ja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän
kanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri
kirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa
siihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden
vaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli
aikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin
J. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet
varmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa
jälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä,
ei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly,
Mimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus
hedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle
kirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään,
jotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen
oli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät
useimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset,
moni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja
Lagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin
olemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä
kertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin
pääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät
uskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan
miehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä
isomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli
parempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien
vaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin
ennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert.
Charlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.].
Kuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon
kirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa
tulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut
kaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla
päivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä
kaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla
Durchman o.s. Hällfors.].

Jo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys,
vaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun
herännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei
mahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että
hänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa
olisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta,
että uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka
olisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä
tekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa
Lauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852)
J. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita
lähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen
elämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista
suupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta
varten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta
N. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä
hurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on
myöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi
herännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat.
Etenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään
Suupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole
saanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella "Historiallisia
muistiinpanoja niskaslaisuudesta" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka
kokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326).
Mutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta
ja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi
muutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta
seurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti
moittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei
Akianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan
suuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan
Suupohjassa.

Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta
Malmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan
siv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut "Evangeliskt
Veckobladin" lisänä v. 1841 ilmestyneessä "Evangeliska misceller"
nimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella "Den första sammankomsten"
(Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa
sanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja
hänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan
oli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee
tarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää,
että kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa
viimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander:
"VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu
kertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin,
vaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis
asiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä
henkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää".
Jos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi
ilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan
epäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen
olettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman
muuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä
tarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen
muotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut.
Muutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset
[Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja
v. 1896 Nivalan vanhimmilta heränneiltä keräsi tietoja seudun
herännäisyysliikkeen vaiheista, kertoi pari henkilöä, jotka olivat
olleet saapuvilla siinä tilaisuudessa, missä N. K. Malmberg tutustui
Paavo Ruotsalaisen kanssa, asiasta aivan samaa, kun kirjoitus
"Ensimmäiset seurat". Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruotsiksi eikä
missään ole tavattu siitä suomennosta, joka antaisi aihetta siihen
olettamiseen, että sanotut henkilöt olivat sen lukeneet. Akianderin
teoksen olemassaolostakaan he eivät mitään tienneet. Kun heille tuon
kirjoituksen suullisesti sitten käänsin, itkivät he ilosta, kirjoitus
kun johti heidän muistoonsa muutamia asioita, joita he eivät olleet
muistaneet minulle kertoa. Kysymykseeni, oliko Malmberg tahi joku
muu heille myöhemmin asiasta kertonut, vastasivat vanhukset jyrkästi
kieltäen lisäten: "itsehän me sen näimme ja kuulimme".] viittaavat
päinvastoin selvästi siihen, että joku toinen on aiheuttanut
tämän oikaisun. Miltei mahdottomalta tuntuu meistä myöskin se
olettaminen, että Stenbäck olisi sepittänyt tämän kertomuksen ja
siinä niin elävästi ja oikein kuvannut ei vain Paavo Ruotsalaista,
mutta Malmbergiakin, jollei hän olisi "ketään määrättyä henkilöä
tarkoittanut". Koko kertomus liikkuu siksi selvästi todellisuuden
piirissä ja siinä mainitut asiat kuuluvat niin ilmeisesti
Kalajoen-varren herätyksen alkuaikoihin, että jo nämä seikat
puolustavat Akianderin alkuperäisen esityksen todenmukaisuutta. Kuka
hänelle tuon todistettavasti oikean tiedon, että Malmberg v. 1834
Nivalassa tutustui Paavo Ruotsalaiseen, on antanut, sitä ei tiedetä,
mutta selvä on, että tämä henkilö on tuntenut tähän kuuluvat asiat.
Ja kun Akiander, tämän mainittuaan, samassa yhteydessä sanoo, että
Malmberg itse kirjoituksessa "Ensimmäiset seurat" kertoo tästä
tapahtumasta, niin on lähellä tarjona sekin olettaminen, että sama
henkilö on antanut tämänkin tiedon ja siis tietänyt, kuka tuon
nimettömän kirjoituksen sepittäjä oli.

On väitetty, että kirjoitus "Ensimmäiset seurat" muotoonkaan nähden
ei voi olla Malmbergin kirjoittama, se kun ilmaisee tottunutta
ja hyvää kynänkäyttäjää, joksi häntä, hänen kirjoittamistaan
lukuisista kirjeistä päättäen ei voi sanoa. Kernaasti myönnämme,
että näiden kirjeiden muoto, senkin, jonka Akiander (VII, 350-51)
on julkaissut, ei läheskään vedä vertoja kysymyksessä olevan
kirjoituksen oivalliselle tyylille, ne kun päinvastoin miltei
poikkeuksetta ovat huolimattomasti, usein kömpelöstikin kirjoitettuja
sekä virheelliseen kieliasuun puettuja, mutta tästä ei voi mitään
varmuudella päättää. Huomattava nim. on, että Malmberg, niinkuin
käsialastakin näkee, kirjoitti kirjeensä mitä suurimmassa kiireessä,
ensinkään välittämättä muodosta. Mutta tästä ei saa päättää, ettei
hän pystynyt hyvinkin kirjoittamaan. Todistukseksi muistutamme
ainoastaan Malmbergin ennen (I, 317) mainitsemastamme vastauksesta
Elias Lönnrotin "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1835 julkaisemaan
kirjoitukseen "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla", josta
vastauksesta, niinkuin niinikään olemme maininneet (I, 318), J. L.
Runeberg lausui, että se "kielestä ja kirjoitustavasta päättäen,
on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla
(pietistisellä) on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".
Tähänkään nähden ei siis mikään estä pitämästä Malmbergia
"Ensimmäiset seurat" nimisen kirjoituksen kirjoittajana. Mutta
sensijaan löytyy tuossa kirjoituksessa ainakin muutamia kohtia ja
sanoja, jotka meistä hyvinkin selvästi viittaavat siihen, että se
ei ole lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Paljon enemmän muistuttaa
se sensijaan Laguksen kirjoitustavasta, ja huomattava on, että
viimemainittu Kalajoen herännäisyyden alkuaikoina korjasi Malmbergin
julkisuutta varten sepittämiä kirjoituksia [Kert. Jaakko Hemming
(1896).]. Oli miten oli -- ainakin se on varmaa, että tuo kaunis
kertomus. "Ensimmäisistä seuroista" tarkoittaa Malmbergia ja hänen
tutustumistaan Paavo Ruotsalaisen kanssa ja että siis Akianderin
kysymyksessä oleva oikaisu perustuu muiden vääriin arveluihin tahi
hänelle annettuihin suorastaan harhaan johtaviin tietoihin.

Toinenkin Akianderin teoksessa löytyvä kuvaus Pohjanmaan
herännäisyyden alkuajoilta on joutunut epäluulon alaiseksi, sitä
kun on väitetty vain runolliseksi kertomukseksi, jolta puuttuu
vastaava todellisuus. Tarkoitamme samassa VI:ssa osassa siv.
225-34 julkaistua, Jonas Laguksen kaunista, "Tidningar i andl.
ämnen"-nimisestä aikakauslehdestä lainattua kirjoitusta "Nuoren
opettajan silmäys ensimmäisiin pappisvuosiinsa". Ei kukaan ollut
epäillyt Akianderin kertomuksen todenperäisyyttä, että Lagus tuossa
kirjoituksessa itseään säästämättä kertoo omasta kääntymisestään,
mutta kun Elis Bergroth kirkkohistoriassaan julkaisi saman
kertomuksen tosi kuvauksena Laguksen herätyksen alkuajoista, esiintyi
K. K. von Essen "Finland"-lehdessä sillä väitteellä, että sanotun
kertomuksen kirjoittaja ei tarkoittanutkaan itseään eikä mitään
todellisuudessa sattunutta tapahtumaa, vaan että se on pidettävä
vapaasti sepitettynä kuvauksena ensimmäisten herännäisyysaikojen
vaiheista. Bergroth vastasi kantaansa puolustamalla, mutta pystymättä
näyttämään toteen, että v. Essen oli väärässä. Ei sovi kummastella,
että moni jäi siihen vakaumukseen, että viimemainittu oli oikeassa,
varsinkin kun hän jo niinä aikoina, joita kertomus tarkoittaa,
oli tuttu Laguksen kanssa ja itse oleskeli samoilla seuduilla.
Sitäpaitsi oli v. Essen väittelyssään Bergrothin kanssa esiintynyt
mitä suurimmalla varmuudella. Asian todellinen laita on kuitenkin
todistettavasti se, että Akianderin esitys asiasta ja siis Elis
Bergrothinkin on aivan oikea. Että niin on laita, todistaa seuraava
ote muutaman Laguksen sukulaisen ja ystävän kirjeestä:

"Vuonna 1856 matkustin vaimoni kera, joka oli sukua pastori Jonas
Lagukselle, oleskellaksemme jouluajan hänen kodissaan. Minäkin olin
lapsuudesta tuttu hänen kanssaan. Setä vainaja puhui silloin paljon
ensimmäisistä herätysajoista sekä oleskelustaan Vöyrissä ja miten
Herran kutsumus hänet tapasi, mainiten sen talonpojan nimenkin, joka
tässä oli Herran välikappaleena". Viitattuaan aikaisempaan suulliseen
kertomukseensa, joka oli aivan yhtäpitävä Akianderin kertomuksen
kanssa, jatkaa kirjeen kirjoittaja: "Vuonna 1889 käydessäni setä K.
K. von Esseniä tervehtimässä Herrenäsin tilalla Hattulassa syntyi
keskustelu hänen ja Elis Bergrothin välisestä sanomalehtiväittelystä.
Kerroin silloin hänelle, mitä setä Lagus vainaja itse oli asiasta
minulle kertonut. Essen vastasi: 'Siinä tapauksessa on Bergroth
oikeassa ja minä väärässä', lisäten: 'kummallista, etten minä muista
mitään Laguksen olosta Vöyrissä'. Vastasin: 'te olitte silloin nuori
ja aivan toisenlaisten harrastusten ohjaamana, ettekä voinut välittää
pappien välisestä erimielisyydestä'. Siihen von Essen myöntäen
vastasi: 'voipi niin olla'." [E. Roosin minulle Uuskarlepyystä 1/8
1897 kirjoittama kirje, joka liittyy hänen minulle aikaisemmin tästä
asiasta antamiinsa suullisiin tietoihin.].

Olemme huomauttaneet, että Akiander sai hyvin vähän tietoja
Pohjanmaan herännäisyydestä, sekä nähneet, ettei näidenkään
tietojen todenmukaisuutta aina ole tahdottu tunnustaa. Syynä
tuohon niukkuuteen on silminnähtävästi herännäisyydessä tapahtunut
hajaantuminen, joka tässä osassa maata suuremmassa määrässä kuin
missään muualla synnytti eripuraisuutta ja vikoilevaa mieltä entisten
ystävien keskuudessa sekä vieroitti monen mielen menneitten aikojen
yhteisistä muistoista, neuvoen halventamaan toisin ajattelevien
myöhempää niinkuin aikuisempaakin työtä sen liikkeen palveluksessa,
josta ennen oli niin paljon toivottu ja joka nyt miltei kaikkien
mielestä oli auttamattomasti kukistunut. Mitä erittäin Suupohjaan
tulee, on sitäpaitsi huomattava, että sikäläinen liike syntyi
myöhemmin kuin Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyys ja että
sen suurinta huomiota herättävät muistot olivat siksi lähellä
jaon aikaansaamia riitoja sekä niin likeisesti kuuluivat niihin
osaaottaneiden henkilöitten elämäkertoihin, että niistä puhuminen
olisi pahoittanut kertomaan myöhemmistäkin asioista, joihin ei
tahdottu koskea. Seurauksena oli, että Akianderin teoksessa ei
löydy mitään tietoja esim. Fredrik Östringin ja J. M. Stenbäckin
oikeusjutuista, ei todistuksia herännäisyyden tavattomasta
leviämisestä Suupohjassa eikä siitä, miten F. O. Durchmanin,
Helander-veljesten y.m. kuuluisien saarnaajien ja edellä kaikkien
muiden N. K. Malmbergin saarnat taivuttivat tämän maakunnan raa'an
kansan elävään kristinuskoon ja loi siitä väestön, joka enemmän
kuin yhdessä suhteessa vielä tänään kelpaa esikuvaksi maamme muiden
seutujen asukkaille. Moni näillä tienoin toiminut herännäisyyden
merkkimies ei ole nimeksikään mainittu, kaikkien etevimmät ainoastaan
muutamin sanoin, ikäänkuin sivumennen vain.

Huomatumman sijan antaa Akiander Kalajoen-varren herännäisyydelle.
Niinpä hän esim. jokseenkin täydellisesti tekee selkoa Kalajoen
kuuluisasta käräjäjutusta sekä Jonas Laguksen elämänvaiheista.
Paljon, jos kohta ylimalkaan jokseenkin puolueellisiin kertomuksiin
perustuvia tietoja sisältää teos myöskin Vilhelm Niskasesta ja
hänen toiminnastaan, jota paitsi hänen muistokirjansa melkein
kokonaisuudessaan on saanut siinä sijan. Mutta verrattuina Savon
herännäisyydestä Akianderille toimitettuihin tietoihin ovat
Kalajoen-varrelta annetutkin kuitenkin niukat. Puutetta korvaavat
jossain määrin useat Laguksen kirjeet -- niiden lukua ei kuitenkaan
olisi ollut vaikea paljonkin täydentää -- jotka löytyvät teoksen
VI:ssa osassa. Tässäkin suhteessa jää Suupohja aivan syrjään,
sillä Akiander ei ole painattanut ainoatakaan tämän seudun oloja
suoranaisesti käsittelevää kirjettä.

Ainoastaan yksi puoli Pohjanmaan herännäisyydessä on Akianderin
teoksessa seikkaperäisesti käsitelty -- se nim., joka koskee
sikäläisten heränneitten pappien suhdetta Hedbergiin ja hänen
perustamaansa suuntaan vuosina 1843-45. Hän valaisee tätä
suhdetta runsaalla kirjekokoelmalla, joista varsinkin Laguksen
kiivaat hyökkäykset ovat tunnetut. Ilmeistä on, että Akiander on
saanut enimmät evankeelisen suunnan ja pietismin kovaa taistelua
koskevat tietonsa ja painattamansa kirjeet ensinmainitun ryhmän
miehiltä. Heidän kannalleen hän myöskin taistelua ja sen vaiheita
arvostellessaan empimättä asettuu. Niinpä hän esim. on varustanut
kertomuksensa taistelun pääosasta otsakkeella: "Valtaava taistelu ja
pietismin kuolinkamppailu evankeliumin valon koittaessa". -- Yhtä
seikkaperäisesti, vieläpä tarkemminkin käsittelee Akiander tässä
yhteydessä Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa suhdetta Paavo
Ruotsalaiseen, K. Dahlbergin ja B. V. Birkstedtin matkaa Savoon (II,
541) y.m. Kaikkiaan käsittää esitys evankeelisen suunnan synnystä
ja pietistain taistelusta Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan
vastaan, kummankin puolen riitakirjoitukset siihen luettuna, lähes
200 sivua eli lähes neljännen osan koko hänen herännäisyydelle
omistetusta esityksestään. Ja kuitenkin koskee kysymyksessä oleva
kohta ainoastaan muutamia harvoja vuosia herännäisyyden vaiheista.
Tästä asiasta on Akiander siis saanut hyvinkin tarkkoja tietoja,
mutta nämä tiedot ovatkin ilmeisesti kotoisin evankeeliselta taholta.
Pietistat puolestaan lienevät hänelle tästäkin asiasta hyvin vähän,
jos ensinkään mitään tietoja antaneet.

Viimemainitussakin Akianderin esityksessä on kuitenkin, niin
laajaperäinen kuin se onkin, suuria aukkojakin. Niinpä hän esim.
ei kerro mitään tunnetun ruotsalaisen Roseniuksen väittelystä
herännäisyyden johtomiesten kanssa "Venellin häissä" (II, 408-418).
Muutamassa J. F. Berghin ainesten kokoamista varten Akianderille
noin 1860 kirjoittamassa promemoriassa [Kirjoitus, jossa ei ole
vuosimäärää, löytyy J. F. Berghin papereissa.] pyydetään tietoja
tästä tilaisuudesta. Likeisin niitä Berghille toimittamaan olisi
ollut Otto Hjelt, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, mutta syystä
tai toisesta ei Akiander selvästikään ole näitä tietoja saanut,
ei Berghin kautta eikä myöskään Hedbergiltä, joka niinikään oli
tilaisuudessa saapuvilla. Ettei viimemainittukaan eivätkä hänen
hengenheimolaisensa, jotka Akianderin teokseen niin paljon aineksia
ovat keräilleet ja jotka, niinkuin tiedämme, pitivät Roseniuksen
tuomitsevaa arvostelua Suomen herännäisyydestä ja sen huomatuimmista
edustajista mitä pätevimpänä todistuskappaleena koko liikettä
vastaan, näitä tietoja hänelle toimittaneet, riippuu selvästikin
jostain erehdyksestä. Mitä uuden suunnan miehiin tulee, joista
esim. K. K. von Essen ja Lauri Stenbäck olisivat voineet tästäkin
tilaisuudesta omia näkemiään ja kuulemiaan kertoa, ei Akiander heidän
kauttaan tästä asiasta, enemmän kuin muistakaan, mitään tietoja
saanut. Poikkeuksena on vain A. W. Ingmanin yllämainittu selostus
Vilhelm Niskasesta ja tämän suhteesta Suupohjan herännäisyyteen sekä
A. O. Törnuddin ja K. K. von Essenin tiedot muutamista yksityisistä
ekstaattisista ilmiöistä viimemainitulla seudulla, jotka vain
todistavat, että Akiander kyllä oli heiltäkin tiedustellut aineksia
teokseensa. Ennen he kyllä olivat kirjoittaneet ja puhuneet
herännäisyydestä ja sen merkkitapahtumista, nyttemmin he eivät enää
sitä tehneet.

On väitetty, että Akianderin teoksen päätarkoitus on kuvailla
varsinkin kansamme syvissä riveissä syntyneitä, opissa ja elämässä
tavallisuudesta poikkeavia uskonnollisia ilmiöitä, ja että tekijä
sentähden on jättänyt Suupohjan herännäisyyden, joka Malmbergin
kuolemaan asti oli yksinomaan pappien johtama liike, syrjään.
Väite ei voi olla oikea, koska esim. evankeelisen, niinikään
pappien johtaman suunnan aikaisemmat vaiheet ovat teoksessa saaneet
jokseenkin huomatun sijan, puhumattakaan siitä, että siinä runsaasti
tapaamme ei vain Hedbergin, vaan muidenkin tähän suuntaan kuuluvien
pappien kirjeitä, jota vastoin lukija jää kokonaan kaipaamaan
näytteitä Suupohjan liikkeen johtomiesten kirjeenvaihdosta, vaikka
tämä kirjeenvaihto, niinkuin tiedetään, 1840-luvulla ja vielä
seuraavalla vuosikymmenelläkin oli hyvin vilkasta. Poikkeuksena ovat
vain muutamat heidän hedbergiläisen riidan aikana kirjoittamansa
kirjeet, jotka, niinkuin vasta on huomautettu, tekijä ilmeisesti on
saanut evankeelisen ryhmän miehiltä.

Syynä siihen, että Akiander on painattanut niin monta viimemainittua
riitaa koskevaa kirjettä, lienee muutoin ainakin osaksi se seikka,
että hän on tahtonut näyttää, miten kiivaasti alkuperäisestä
herännäisyydestä kehittyneiden eri suuntien edustajat hyökkäsivät
toisiaan vastaan. Jos kohta eroitus näiden suuntien välillä ainakin
oppiin nähden monesti on suurempi kuin hän näkyy huomanneen,
täytyy toiselta puolen myöntää, että hänen arvostelunsa näistä
riidoista on monessa suhteessa oikeutettu. Teoksen VII:nen osan
esipuheessa hän näet lausuu: "Jos tarkastamme viime aikojen riitoja
armonjärjestyksestä, niin huomaamme, että eri nimillä nimitetyt
hengelliset suunnat pääasiassa puolustavat samaa oppia parannuksesta
ja uskosta, laista ja evankeliumista, mutta eroavat toisistaan
ainoastaan käsityksessään jonkun kohdan suuremmasta merkityksestä
autuuden opissa. Sentähden ei voi surutta seurata sitä kiivautta,
niillä ne, joiden tulisi julistaa rauhan ja sovinnon sanaa, soimaavat
toisiaan kerettiläisyydestä. Heidän käytöksensä todistaa, etteivät
he, ennenkuin tuomiten hyökkäsivät toisiaan vastaan, käsi sydämellään
kysyneet: mistä johtuu leppymättömyyteni kristiveljiäni vastaan, mitä
on uskoni koko maailman sovittajaan vaikuttanut suvaitsemattomaan,
katkeraan sydämeeni?" Että Akiander tällä huomautuksella
tarkoittaa kaikkia herännäisyydestä lähteneitä, siis ei ainoastaan
Ruotsalaisen, Vilhelm Niskasen ja Laguksen edustamia suuntia, vaan
hedbergiläisyyttäkin ja renqvistiläisyyttä, se on kyllä myönnettävä,
mutta joka tarkkaan tutkii hänen teostaan, ei voi olla huomaamatta,
että moite etupäässä kohdistuu kolmeen ensinmainittuun suuntaan.
Uudesta suunnasta teoksessa ei mitään puhuta. Ainoastaan muutamista
teokseen otetuista kirjeistä ja lausunnoista voi lukija aavistaa,
että papit ja säätyläiset erosivat Malmbergista, ja hän tulee siihen
käsitykseen, että Suupohjan herännäisyys kukistui yksin jääneen
johtajansa kera. Jos ne henkilöt, jotka olisivat olleet lähinnä
antamaan Akianderille tietoja Suupohjan herännäisyysliikkeestä,
näin ajattelivatkin, olisi heillä kuitenkin pitänyt olla paljonkin
kerrottavaa tämän liikkeen aikaisemmista vaiheista. Mutta,
niinkuin olemme huomauttaneet, ei Akianderin teoksessa löydy
ainoata kirjettäkään, josta lukija voisi saada jonkunmoistakaan
käsitystä siitä, millainen tämä liike ennen jaon aikoja oli, miten
laajalle levinnyt ja yleistä huomiota koko maassa herättävä. On
miltei mahdotonta olettaa, ettei Akiander tietoja näistä asioista
sikäläisiltä, ennen liikkeeseen kuuluneilta papeilta olisi pyytänyt,
varsinkin koska hän toisilta heistä on saanut tietoja paitsi Vilh.
Niskasesta, muutamista aivan vähäpätöisistäkin ja myöhempään aikaan
kuuluvista uskonnollisista ilmiöistä. [Akiander III, 246-252.]

Niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten
kaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä.
Tunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti
kuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille
silloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat
ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat
hänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne
selittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin,
tätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim.
seuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille
kirjoittanut: "Uskon hedelmistä, pyhityksestä ja rakkaudesta,
Paavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän
tahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva
niihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. Pidä itsesi
sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa, oli hänen sanansa." Näiden
sanojen johdosta huomauttaa Bergh: "Katso todellisia lahkolaisia.
Niin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia
harjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät
uskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin
syntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä
uhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin
on vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen
itsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan
varmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden
vaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä
itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan
tahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui
pyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui
siitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä
sanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina
aikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen.
Niinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen
ulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja
Hedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa."

Tuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan
selventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla
painettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan
Paavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei
kaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan
tarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin
siihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen
henkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin
pyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun
selvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.

Toisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista
Suomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole
esiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin.
Tuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille
tätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen
täysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa
syyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle
esiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut,
jos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin,
missä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle
tulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen
pääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja,
vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen
osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet
jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina,
kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he
saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei
kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.

Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä
koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus,
F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun
tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin
talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden
vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen
etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii
teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua
lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää
sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu
seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian
tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä
toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin
lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden
ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan
ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan
elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut
tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi,
mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla
ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu
hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset
tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että
Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta.
Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä,
niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.

Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin
tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että
tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin,
joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa
ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän
tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että
on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti
Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi
antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää,
että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen
muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa,
johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä
katsantotapa.

Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja
Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin
kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander
pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L.
J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain
määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille
suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän
oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä
olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta,
painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä
lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti
empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan
sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta
opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan
arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki,
joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden
että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen
oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis
voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen
nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.

Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa
osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa
kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta
hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä
on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja
pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään
tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden
veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi
käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt,
ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja
kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden
vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike
historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon
vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään
esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3)
kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun
yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on
tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin,
yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi
niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa
mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset
eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka
vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni
liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä
vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua,
näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu
vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä
arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan
Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä.
Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä
vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on
mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia
viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä.
Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä
hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli --
joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva.
Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen
Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen,
jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan:
"sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten
näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista
kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä".
Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että
Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan
hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet
arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe,
K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa
päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta
merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista
liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa
löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa
opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa
intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään
piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista
himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä
johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella
älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet
enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta
enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja,
vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan
henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan
niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät
voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan
henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin
täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen
kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin,
eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti
kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On
valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna
paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet
omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen
teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin
arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja
melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä
jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat
hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli
näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef
Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen
suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen
ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen
pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F.
Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän
vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin
seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman
suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja
myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa
herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.

Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille
että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet,
joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet
kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä
laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät
valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat
kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella
mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien
ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain
Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme
nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja,
vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat
Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään
heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli
luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä
hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä
hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin
työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla
kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä
seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.

Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime
kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi
kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi
nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin
kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on
varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen
seura.].

Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa
kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu
vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori
Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi
minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden,
hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla
vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti
hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään
kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä
niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla
ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi
50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on
minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus
muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään
ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille
11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen
kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa
elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen
johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä
hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä
osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine
oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on
kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä,
joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini
kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä
varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole
siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan
sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita
hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63
(omistaa maist. A. Renqvist).]

Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander
oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille
kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat
suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä
suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli
oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta
paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa
Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin
Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on
nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua
veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje
Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]

Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa
kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta,
jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän
vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme.
[Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)]
Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.

Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään
lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella
tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren
palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä
liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet
hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana,
jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt
eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta.
Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin
muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät
hänen esitystään vastaan.



VI.

Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien
suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin
uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla.


Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri
Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta
sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX
vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä
on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut
herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään
mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta
perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa,
joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä.
Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät
siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan
katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä
kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu.
Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet
ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike
aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista
edustajista mieskohtaisesti -- Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan
olleet poikkeuksena siitä -- niin runsaasti olivat saaneet kokea.
Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa
Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja
sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus.
Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista
vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla
näkyy.

Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa,
miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden
kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa,
joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien
sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat
näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien
muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden
erityistä huomiota.

Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä
suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von
Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen
kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä
kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin
tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa
lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:

"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa
despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen
muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan
piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan
osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon
elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja
käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä
kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla,
puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei
näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu
ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan
se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen.
Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä
siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat
neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen
entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen,
joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä
useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa
kuin yksi. -- Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat
mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos
missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna
toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät
hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon
perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne
esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat
olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka
olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia
representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja
alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein
neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen,
miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä
oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa
asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle
hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut
näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja
vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia
kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten
synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja
ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta
ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja
kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain
perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja
varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi.
Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen,
ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen
vastenmielisyyden esineeksi."

Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla
kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien
pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten.
Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi
todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle
suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät
säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen
uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän
aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa
sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat,
jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä
vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim.
Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa
kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että
kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa
niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden
ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä
että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa
jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa,
joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu
tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus,
niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on
osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä
kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät
ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi,
vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja
katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen,
näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt
kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin
ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan
muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan.
Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen
kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan
sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti
tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa
seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen
pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän
konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin
J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä
nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä
juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit -- muuta siltä
tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia -- mutta heränneitten
esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset
valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon
ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä
ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava,
että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu
muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä
julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta.
Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu
kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa,
missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu
säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä
on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta
ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian
käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita
näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on
uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana
tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta
antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun
lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja
valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta,
tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10
§. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä
päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja
myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien
noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto
ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja
näitä kuulematta. -- -- XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko
tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi
pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s.
ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää
kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan
-- julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta,
seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua
koskevista toivomuksista -- ilman että valtion muut jäsenet, joiden
pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit
saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien
valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia
perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista
sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa
tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä,
onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko
varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus
hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä
perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia
yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen
yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja
jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi
tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella
tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja
parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta
niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen
käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan
luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan,
saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa
ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen
virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin,
lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr.
Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä
suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli
mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä
että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet
(IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen
päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin
"ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja
käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia
kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen
kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen
1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät
hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän
virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä
oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut
valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet
mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että
herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat
huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta
kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille.
Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja
vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla
luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H.
Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka
Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että
muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä
Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet
kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat
vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin
luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän
myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä
vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa
ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta",
jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi
päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli
ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota,
kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia
semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen
liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi
myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä
ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään
kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä
kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut
voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla
näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee
tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F.
Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II,
174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä
ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä
jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää
yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi
kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15
henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset,
joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin,
että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa
hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua
tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen
kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi
hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa
joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia
kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä
aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan,
ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset
olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät
nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille
tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä
vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta
tuomiokapitulia.

Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon
tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22
p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K.
Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E.
Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja,
uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja
ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen
toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:

"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta
välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä
seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä
oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä
henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi
johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista
pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa
kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan
totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon
sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan,
olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu,
velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa
tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty,
jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan
kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin.
Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus;
pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."

Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima,
kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava
ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta,
etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin
monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti
oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei
kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi
Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee
sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä
jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta
tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu
jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion
lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52).
Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä
kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita
aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat
taistelleet.

Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto.
Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului
jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja.
Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O.
Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen
professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä
niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston
konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin
valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä
muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon
antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön
laatiminenkin oli uskottu.

Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa
ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys,
kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea
suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan
puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä
pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten
hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän
herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:

"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen
synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei
epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava,
vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä
totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että
niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet
seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran
halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä
kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista
olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset.
Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin,
väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei
voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava.
Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä
tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä,
syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri
kohdissa on säädetty. -- Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta
papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin
hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta
seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää
paikkaansa uudessa kirkkolaissa."

Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden
konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien
määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:

"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän
toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa
julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta
epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria
koskevassa luvussa säädetään."

Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa
lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä,
että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat
johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn
opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen
sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin
tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat
etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta,
sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia
syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita
langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina
törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja
viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I,
210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä
oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia
vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla
huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat
tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan
huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran
halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin,
joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin
oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin
myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon
laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen
elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.

Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen
lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen
vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat
kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat
protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä
tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni,
joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä
elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen
(III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von
Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista
kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten
mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä
voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja,
jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon
viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä
vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa.
Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.

Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget
(Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa,
joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen,
Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon
yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa
kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von
Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat
nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä
kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E.
Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg,
O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi
tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto.
Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi
m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G.
Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W.
Wegelius.

Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin
kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä
"Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin
ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri
kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan
ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät
niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä
Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset
kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja
Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä
kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan.
Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:

"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille
antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja
Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle
aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:

"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme
ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus
kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se
puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin
emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja
yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen
menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein
asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä
hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja
turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota
se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen
herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta
vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon
hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien
periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa
ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa
sen kokonaan.

"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen
tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen
tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä -- kysymys,
jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa
käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on
kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman
sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä
että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme
vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein
aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme.
Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla
pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen
välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan
määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on
kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille
riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille
kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen
kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia,
jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja
levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen
totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä
lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta
kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan
sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen
ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat
kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut
kirkon sisimpiä elinjuuria.

"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi
ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme
käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan
uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman
veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi
ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina
pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä,
jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule
eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme
kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan
jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä
hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen
ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja
keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme
tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla
nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan,
s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi
toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja
tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta
ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän
kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat
tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät
milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta
kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja
epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat
kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään
järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua
enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi
kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen
kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita
kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja
turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla
asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä
säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi
papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden
mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta
ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää
seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä
ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä
vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen
luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.

"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen
huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen
kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen,
jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen
aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen
aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä
oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle,
vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia
säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä,
ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat
suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat
seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta
toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee
sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus
klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse
episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa,
tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä
antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän
'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen
jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema
kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu
siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin
maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin
tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja
virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen
ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen
hoitamisesta -- sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat
oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan,
niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä
hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa
päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset
ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat
määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä
sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka
vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan
ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin
täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon
semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen
kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja
valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.

"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan
sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin
pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata,
jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan
ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua
vastalauseemme sitä vastaan.

"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät
vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin
hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita,
ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään,
hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä.
Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute,
jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia,
jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan
pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina;
Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa
ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka
ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota
yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion
lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta
siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi
puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä
ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien
ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen
vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi;
Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum
isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo
niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen
dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen
mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset
julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus
sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen
inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä
esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että
aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä
on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta
sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska
lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa
asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä
on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän
säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa
lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria
seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin
äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.

"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että
saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme,
jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja
jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen
kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa
määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät
oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se
vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy
mahdolliseksi ja välttämättömäksi."

On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan
heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä
laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä
vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies
esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa
kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m.
Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan
pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä,
kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman
kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J.
Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W.
Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin
"Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan
kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin
olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten
virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen
olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät
lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean
ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin
terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten
samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista
esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B.
H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon
kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien
kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen
palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme
kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille.
Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka,
joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan
vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli
kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä
aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä
aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa,
mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä
muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja
seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon
kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi
sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan
lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta
yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S.
Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin
sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen
kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen
apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi
huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan,
siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin,
ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut.
Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä
löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen
oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä
olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin
varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut
kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska
kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä
sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla
kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin
tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne
samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden
periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja
uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka
vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä,
lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa:
'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle
inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se
ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista
oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan
estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan
valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella
Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä
antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua
maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus
luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle
antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata
tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten
pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella
oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen
elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan
elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut,
että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty
jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä
kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen
kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti
raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun
Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se
ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka
v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka
Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari
Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi
kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä
tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä
myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä
ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä
ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka
täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja
lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo
siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja
Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä
tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan
vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi
aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut
luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty
tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten
ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa
jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle,
joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja
laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen
olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin
niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi
kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen
henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen
liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan
tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka
pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen
vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me
emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen
vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten
yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän
tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien
loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää
ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän
päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta,
tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla
muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme
perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella
ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus
jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: ensiksi se ei
saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia.
Toiseksi se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn
tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka
opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. Kolmanneksi: älköön se
säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja
estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus
miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi
muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä.
Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä
tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti
sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti
apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin
ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen
ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut
aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä,
jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa
kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan,
jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat
ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä
valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen
kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen
sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen
leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja
puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi
torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista.
Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän
lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus
tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän
herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea
puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä
hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan
viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä
on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle,
viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista
hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon
ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On
omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia
evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden
asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja
ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä,
jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon
tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden
kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon
se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja
viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat
versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen,
ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen
huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa
Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat
huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden
julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla,
vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta
suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa
hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla
ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna
olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka
puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on
huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta
eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja
laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa
kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran,
ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia
alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota
näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä
oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei
kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! -- Tämä tietää papiston
oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan
ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten
asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että
he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla,
rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja
toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin
asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä
kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä
heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston
oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen
Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen
oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme
täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä
että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa
sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän
pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa
on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata
toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin
sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi
pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka
Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat
hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee
vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan
papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot
vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät
hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen
1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien
tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon
pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan
siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota
vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen
tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math.
15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja
takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne
ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia
kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään
tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan
omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan,
joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä
piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan
uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana
ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle
evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien
määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen:
"Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat
henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla
rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan
seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden,
jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle
vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse
pujahtamaan opetukseen."

Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen
herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä
tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin
yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden
innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja
ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei
mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena
ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat
hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle
asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa
kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat
he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden
aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta
eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta
vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden
säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat
hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina
olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui
Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman
papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian,
eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja
tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät,
mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa
muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä.
-- -- -- Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken
aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on
niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta,
saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen
mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta
hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin
nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä
vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus
kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen
vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja
on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten
tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti
voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen
virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin
syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen
vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi
näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi
joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat
tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi,
jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä
on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa
(katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja
rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen
papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen
anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat
evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti
kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen
että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa
kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken
vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että
pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin
alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja
hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa,
että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan
sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa
tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus
on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan
joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun
4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä
pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa
ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät
ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan
kuuluu. -- -- -- Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus,
niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä
raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen,
uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä
maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa
heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla
tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää,
valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin
täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten,
vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin
menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos
kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta
syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja
luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin
kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta
lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät
ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy,
menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen
tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä
vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon
siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä
ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät
tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä
pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja
syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt;
jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he
häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri
sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa,
isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua
hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle
kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä
merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa
ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa
Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen
seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja
hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen
virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan
kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä
tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten
pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se
ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen,
mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa
suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden,
esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian
kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota
ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat
allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh.
Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto,
jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän
jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen
eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon
laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit
jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja
vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373)
on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen
kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien"
seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle.
Tunnetuimmat näistä -- heitä oli vain viisi -- ovat J. M. Stenbäck,
M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa
veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta
julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla
sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan
muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin
muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu
varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden.
Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa
käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen
ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa
edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta
huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan
sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa
tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä
kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa -- -- -- j.n.e.
älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa
olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä
lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin,
näet muun ohessa sanotaan: "-- -- Konventikkelikielto tekee papista
koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä
sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa,
jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta,
sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa
järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa,
epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta
tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen
valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä
kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia
muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin
ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia.
Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen
pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin
Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä
tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että
esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni -- sekin on myönnettävä,
ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän
pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845
julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella "Anmärkningar öfver förslag
till kyrkolag" (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän -- se
oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi
-- arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota,
kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa
määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja
sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys
ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja
antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden
taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia
mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on
epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika,
jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva
luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen
oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän
ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa
ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).

Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta
lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan
että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien
arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia
pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä
Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta
Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista
sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista
tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen
varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin
juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle
sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka
usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi
muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä
opeista uhkuvan puheen -- työläästi se voikaan olla toisenlaista,
hänen kun tulee esiintyä niin usein -- niin se jähdyttää enemmän
kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. -- -- Jollei
veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan
riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen
täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista,
liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos
hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä
selityksiä." -- Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa
suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim.
Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran,
sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät
arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät
herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka
kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden
puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä
tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa
enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti
ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä
tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään
tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden
merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista
herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen
väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen
valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi
ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset
varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin
näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä
-- -- -- herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin
harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta
vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo
Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden
sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka
parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin
johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina
ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme
asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta
ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta.
Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi,
että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava
herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin
edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki
kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa
saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848
uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa
Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän,
J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä
toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena
kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden
joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin
vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta
tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se
valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme
kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai
eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti
T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu
edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi
heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä,
joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja
Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin
1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet
tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä
kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa
että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen
säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti
komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan
papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli
muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa.
Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J.
F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin
hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten
hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin.
Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista
ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi,
että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä
muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä
viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin
riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden
reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi
totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta
konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin
Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi
sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy
tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään -- sydämellään, tuo ei ole
yhtä tärkeä -- lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen
järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka
pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien
kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa
Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt
voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut
ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa.
Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi,
että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka
kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja
palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei
uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen
säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden
enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck,
Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet.
Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän
kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin
kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta
ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin
kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee
tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää
ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella
vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei
[Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että
tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen
kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien
ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun
ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen:
"Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa
kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan
neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän
pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista
ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen
tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi
hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa,
sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan
ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä
hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon
tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh
Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen
hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin.
Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan 'peruskäsitys' [Ruots.
'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain
aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin
sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa.
Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan
ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin
epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla
tavalla toisistaan Jumalan sanan ja Pyhän raamatun, niin että
jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta,
saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta
raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä
opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka
viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että
'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja
uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän
P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää
siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös
tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että
tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan,
vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää
Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei tahdo sitä tietää,
voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen
peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina
omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja
mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä
sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita
ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan
jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. -- Näen
ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan
enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa.
Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee
tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. --
Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana
enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden
siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten
jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut
Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta
hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen
alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa
papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista
puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta
ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä
perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy
viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin
hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se
erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä
harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa
piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta
tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi
Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme
nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä
ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen,
ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä
syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä
olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit
käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen
leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat
heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi
vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin
vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin
veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet,
joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa
huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä
kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa
objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja
lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene
niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen
ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei
kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää
melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita
Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa
pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille.
Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin
subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim.
kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta,
virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia
vai päinvastoin j.n.e. -- Joka tuntee kansamme tietämättömyyden
ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden,
niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä
edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen
vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä
pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri
sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan
sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin
parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta
toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka
tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia,
vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o.
että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen
tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi
hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja
sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus
tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita
päätöksiä tehtäessä kuului 'Pyhä henki ja me (apostolit, piispat,
vanhimmat) olemme hyväksi nähneet'; 2) Papisto on aikoja sitten
kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset
jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät
osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla
elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo
kuuluukin, ovat kuitenkin sekä sääty että sen yksityiset jäsenet
suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan
oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä
vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen
ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen
hallituksen suosiolle alttiiksi. -- -- -- -- En ensinkään pidä
rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan
kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten
työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina
nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin,
asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä
kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta
jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla
olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen
ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa
tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia
saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla
olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia.
Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa
johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa
kumoaisivat sen päätöksen."

Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa,
usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden
saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan
hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh:
"Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli
Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi
lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää.
Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra
on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen
lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet
joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty
synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko
ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita,
varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden,
uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on
myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa,
kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan
ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei
suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi
ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta,
mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi
sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli
tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka
piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat
häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti
hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa
papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua
käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa
kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen
ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta,
että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi
kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä
aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen
ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä
että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä
varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti
hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen
kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864
Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja
mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat
vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä
-- -- --, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit
työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin
muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". -- Ehdotettuaan
näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista
varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta
kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä
vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet
herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja
rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen
'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana
saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos
toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen
asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin
määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan,
etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä
todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä
poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja
tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista,
kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että
hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä
kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko
maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat
kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat
ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että
uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin
uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa sanoo
uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien
J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta,
mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei
ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät
hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta
aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan
on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten
painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista,
näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän
tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin
Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan
heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on
sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus,
millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä
itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat
papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin
ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja
hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä
kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut
Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan
ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan:
"Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden
kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni
olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa.
Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat
ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja
johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa
eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen,
että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii
ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat
ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo
ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy
sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän
käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että
näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään
aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä
siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä.
Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen
kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja
ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin,
ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu
se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja
kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa
omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa
ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa."
Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia
pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten
pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy
siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein
puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen
katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota
vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle
paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M.
E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli
koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä
kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun
todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille:
"Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos
tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet
aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä
asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä
lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja
yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan.
Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto
jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät
valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden
mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon
tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin
Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista
sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen
homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty,
mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman
'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että
älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu
lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen
koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta
mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan
sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset
kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa
useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä
tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden
reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen,
kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut
eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki
ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin
ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m.
Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta
tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi
1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman
ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina,
lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa,
millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun.
Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan
1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat
heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen
ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen
kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen
katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät,
olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä
sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää
toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon
kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa
rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati
heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia
ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen
tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain
vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan
esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun
ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin
asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T.
Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O.
H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille
23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5
65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V.
Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

       *       *       *       *       *

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin
lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin
on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut
herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin.
Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus
vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä
papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja
hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän
tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten
opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä
heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja
miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta
kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua.
Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa
kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa,
jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen,
tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen
saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon
mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun
heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille.
Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten
pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin
nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme
tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään
pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot,
heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen
niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi
heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.

Kirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada
ruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi
ja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja
lausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin
kansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla
seurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle
kirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti
samaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme.
Väärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme,
että he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50)
olemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R.
Helanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F.
O. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin
postillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa
H. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: "Perään ajatelkoot itse,
jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme
hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää
raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan" ja asiasta yhä
kiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: "Voi, kun ette häpeä sotkea
lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. -- Kemellin sotkuiseen juttuun
juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m.
senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta
olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan
ainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin
Jonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin
kuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan
vanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.

Useat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin
umpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim.
Schwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin.
Mutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen,
suomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli
monesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja
lauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä
katsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan,
varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa
tunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta
huolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista
kirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut
F. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W.
Ingman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta
häneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta
ylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.

Jo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla
uskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia
lukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön.
Oltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa,
sittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle
asettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli
määrätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin
ahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon
v. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa
teki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina
1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta
korjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä
herännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin
ja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla,
on syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan
Ingmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.

Tiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja
maallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä.
Malmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet
ainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä -- jos mahdollista vielä
ankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen
menneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan
ollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet
epäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta
lisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo
ennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen
ankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta.
Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin
toimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana
esiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli
kirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy
siitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton
mies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli
seuraava.

Tutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan
heränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun
15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon
käännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen
ilmestymisen johdosta. "Olisi tärkeää", kirjoitti Österbladh
muutamalle ystävälleen, "että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän
tilaisuuteen". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti
moittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille.
Syytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa,
joissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä.
Mentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun
väärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia,
jos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen
yksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi,
viittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin
toimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä,
tilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli -- "Kuopion hiippakunnan
sanomista" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen
ja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne
erotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa
oli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään
matkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti
Österbladhille: "Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista',
että siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella
hurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista
Uutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää,
kuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M.
Castrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä
olitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt
tilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle
kuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun
Uuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden
muutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni
vastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä".

Huomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25
käännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut
innoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman:
"Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että
käsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen
'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin
kuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'".

Samanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät
muistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää
täytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi
osaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan
kreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa
muodossa.

Ingman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä
hänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi
varsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita
häntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä
heränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi
siitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen.
Miten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan
kielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy
esim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta
kirjeestä lainatuista sanoista: "Pyytäisin setää kiinnittämään
huomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan
Luuk. 15: 20: '-- ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on
tämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain
irstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat
ja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla,
suutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan suuteli
alkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa
käytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa".
Putkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan
aiheeton.

Yllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin
sanoin: "Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi,
ennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse
siis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan
tykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä
kontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen
edessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet
äitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? -- Tajutkaa
tämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään
pelastamatta'."

Mitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen
kontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy
seuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v.
kirjoittamasta kirjeestä:

"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen.
Esiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta
testamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen,
että tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme
pysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti.
En ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin
sait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla
hän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on
hän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää
suu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan
ja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos
semmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan
maailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja
hyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua,
ja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia
vähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R.
Montin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona.
Keskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä
ehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä
mieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon
tunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme
kykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se
luottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan -- ja
tätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme -- niin
kyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä
jonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista
luottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä,
jonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle
ja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi,
että me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta
kokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena
loppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S.
Castrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin,
Simelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista,
joiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan
olisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset
y.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme
kaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla
Majesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt
asiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu,
ettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä
nukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis
vastaustasi."

Monessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje.
Siitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja
itse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle,
pitäen kiinni siitä, että he olivat "heränneitä pappeja" ja
semmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään
Jumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa,
niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta,
jonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten
kiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän
uskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva
innostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden
puolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja
suvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä
näkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi
kaipasi!

Wichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin
pappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen
kutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K.
R. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén,
Haapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli
päässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F.
Lönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä
paitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander,
joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m.
Kutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa
kauppias A. Laurell Oulusta.

Luultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat
vastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään
käännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin
pääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon
kirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä
kirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät
he valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle
tämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa
senaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin
toimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin
on huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle
luvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen
asianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön
tähän menettelyyn, pitäen sitä "laittomana". Epäröivällä kannalla
näyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen.
"Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin
raamatuntarkastuksen johdosta", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, "he
ovat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä.
Olen todellakin neuvoton."

Tuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös
kuuluu: "Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei
löydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja.
Paitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan
luultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden
rovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten
luettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa
sekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen,
että olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori,
maisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman
suomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun
raamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen,
että tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi,
päätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa
siitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän
raamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa
esipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia
käännöstä vastaan."

Vielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen
kirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten
laittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin
käännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin,
ellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti.
Keski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin
käännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana
"koetus-raamattu".

Vakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle
suuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan.
Viimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan
Österbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa
hän A. Wegeliukselle: "Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä
levottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja
vastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi
minulle kaikki kaikessa."

Missä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen
raamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti
hän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa
tehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka
siihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa,
kirjoittamastaan kauniista kirjeestä: "Pyydän, että sinä viet herra
arkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on
-- kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa,
yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin
lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä
korkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin
sanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;
mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut
mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja
arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein
pyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä
syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on
tavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän,
että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen
nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa
pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten
lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä
annetaan tarkastuskomitealle."

Ainakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden
arvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin.
Viimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa
N:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella "Itkulasta".
Johdatuksessa sanotaan: "Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten
tähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä.
Kuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen,
jolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale
on hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä
pitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös
tyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä
turmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta
kun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan,
niin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea
parkuminen. -- -- Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon
muutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat teidän seassanne
muutettu sanaksi joukossanne. Sopi tuota Roomalaisia kutsua
joukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme
tuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana seassa joka
paikassa, johon sen sijaan on pantu joukko, niin väärää suomea?
Eivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. seassamme?
Värs. 7:ssä on sana virka muutettu palvelusvirka seurakunnassa.
Mimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö
kaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä
virka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo
Muuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan diakonia.
Aivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole
palvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona
seurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako
se uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se
näppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta
erityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti." -- Paikallaan on varsinkin
seuraava huomautus: "Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen
ja kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä, on Muuttaja kääntänyt
näin surkiasti: ja kielsimme häntä seuraamasta meitä." Tämän
johdosta lausuu kirjoittaja: "Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia
kohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!"

Näiden Oulun Viikko-Sanomain "lähetettyjen" kirjoitusten kirjoittaja
oli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa.
Jos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat
hänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin
raamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit
osoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin
seuraava huomautus: "Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä
uusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se
tulis uuden ojennuksen mallina eli esityksenä, niin ei olis
meillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se
levitetään ihan laillisena, vieläpä kohta ainoana seurakuntamme
raamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen,
meille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on
hänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on
raamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle
kustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen
niillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun
levittämiseksi."

Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa".
Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin
ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin
ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei
hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä
levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä.
Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa
väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti
kohteli tätä täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen
aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe);
Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin
kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf
Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E.
Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin
kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille
16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun
tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja;
Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

       *       *       *       *       *

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen
vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä.
Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862)
hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän
1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861
jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin
muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti
Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja
mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi:
"Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia
raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord
till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja
uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns
lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi
vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä
"Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita),
1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset
väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun
uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i
Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa),
1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia
kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen
kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon
tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta
toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät
häntä vastaan. -- Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on
huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi
kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää
evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia
niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän
kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä
vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan
enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole
puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa,
joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet,
sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia
kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli
Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt
siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän
lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa
raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään
ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin
suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt
heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan",
jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin
herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin
Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana
vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä
kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut.
Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän
pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä.
Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan
kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen
allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi.
Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti
siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa
sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa
vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme.
Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä
viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me
suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä,
niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi
että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." -- Varsinkin
Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut
tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin
tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus
ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin
hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista
henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin
arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen
jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun
siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä
vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta,
jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T.
Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista
suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen
tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin
raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa
paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta,
joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden
mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson,
Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin
yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg,
Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi
opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen
käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta
kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa,
että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin
toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta
kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja
olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta
kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa
varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä
ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten
kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia
sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan
vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin,
etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä
ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme,
että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta
suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan
jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti
ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää
muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von
Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis
kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että
näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa
heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta
lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he
yliopistossa olivat.

       *       *       *       *       *

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan
J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä
siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi
kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia
opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän
kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään
isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut.
Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866
kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä
"Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja
vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa --
von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok
granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus),
1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867,
Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä
sanomalehtikirjoitukset -- eivät riittäneet hankkimaan hänelle
sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset
taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan
saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa
suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme
ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina
Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi
erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54
ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa
tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa
johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun
kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista
maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä
monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin,
jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen
oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun
tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten
mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten
välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen.
Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä
sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat
häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan
puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei
tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin,
olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut
heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu
Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa
herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera
työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä,
vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista.
Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan
muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti
arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet
kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä
kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille
kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi
karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei
niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain
muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan
tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista,
koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla
ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:

"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa,
kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja
kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus.
Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta
sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon
meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme
ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin
ympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä
tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta
tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen
eroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat
molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. -- -- -- -- -"
Kerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin
ja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä,
mainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin
ajatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten
kysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun
johdosta Kihlman huudahtaa: "Tämä ääni on tunnettu!"

Vielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä
silmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta
lauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin
sisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu,
ettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli,
tämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa
Kihlman: "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa
murehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s.
heränneitten seurasta."

Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen
herännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin
kysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan
liikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat
aiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri
kannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella
innostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat
ohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus
myöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä
pakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi
eriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan
kanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä
eroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan
Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan
johtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran
asiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi "siitä syystä",
niinkuin sanansa kuuluvat, "ettei hän vielä ollut voinut tulla
vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon
kanssa". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]

       *       *       *       *       *

Vaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen,
Uudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä
lähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan
kehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa.
Joulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta,
joka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja
muistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana
vastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa
kehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta
muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä:
"Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista,
niiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti
olen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää
huomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa.
Tämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään
hakemukseni. -- Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu
jonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin
professorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen
tiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta
ja tärkeältä. -- Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että
saisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan,
joka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin."

Stenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden
tammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä
opettajatointaan -- Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa
-- oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys
sekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli
hävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä
tieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa.
Kaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli
siirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin
hän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön
kirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja
tammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa
puolustamaan.

Monessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja.
Sen nimenä on "Om paedagogien och dess närvarande utveckling"
(Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä
tieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa
jyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä
alkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi
uskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä,
puhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi,
ettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä
edelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta
on olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme
tähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:

"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo
pyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka
vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka
tekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden
koettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä
hereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä
vastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa
siihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä.
Jos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu,
on oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa,
jos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan
oikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää
tuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja
välttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi
ulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä
itseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret
ovat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään,
vaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain
sitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla
Jumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa
jokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä
päivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon
vetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta
niinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta,
peittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja
kuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy
siinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä
tavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja
mukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä
mistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä
kokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen
luontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin
sen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta
olemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta
ainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää
omantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen
hurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei
tyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään
pahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan
näkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet,
pahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys
ei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden
arvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä
puhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja
armoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja
lähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa
portissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua,
jota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan
valtakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on
Jumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia
ja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon,
joka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän
ne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden
takaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien
puhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa;
joka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee
omaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen
vakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta
ilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan,
riippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa
toiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn
pedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä
tapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta,
miten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi
sanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen
laajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen
vaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa,
joka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi,
miten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta
paratiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa,
kaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan
lähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja."

Täydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista
järjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein
on eksynyt. Hän m.m. lausuu: "Se kasvatus, joka ei näe, että
jumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon
tulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja
pääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä,
odottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää,
että siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä
kasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen,
mikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee
intellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden
ei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella
ilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä
omatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina
hengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten
hyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi
käytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan
liikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa
tuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on
barbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei
koskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä,
joka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja
perkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken,
korkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida
puolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä."

Stenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen
teologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen
väitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui:
"Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä
käsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan
myöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla
urhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen
ja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka
miltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä,
syrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista."

Paljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck
"Litteraturbladetin" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan
ja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun
numerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta
ystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä
seuraavan hylkäävän lauseen: "Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa
vasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen
tarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi,
on siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen
voi tuottaa mitään hyötyä." Mutta jos syytös tieteellisyyden
puutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa
suhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että
Snellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä
raamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja
runollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle
sen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun
toivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen "uskon
voimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet",
seuraavin sanoin: "Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa,
jolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa
veljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan
luo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. --
Nämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia -- -- -- -- se vain
kummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen
ja pedagogiikan nimeä".

Snellmanin kirjoituksen otsakkeena on "Lauri Stenbäckin
professori-väitöskirjan johdosta". Sen tarkoituksena ei ole
ainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa
koulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää,
että Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin
Stenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan
julkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin
myöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin
sivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta
tahtoon y.m.

Vaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että "Stenbäckin
kirja on tyyliin nähden voimakas", että "kieli on lämmintä ja
kaunopuheliasta" sekä "ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden
puutteita", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski
se Stenbäckiin. "Se oli minut", niin hän itse kirjoittaa, "jo
ennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi". Itse
virkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston
puoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta
luonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein
vastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran
tehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen
valoon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä
hänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä
siitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa
vastaan.

Stenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui
kuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti
ja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa.
Sitäpaitsi arveli hän, että "itse asian puolustamiseksi olisi
vaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden
väärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista,
joita arvostelussa niin viljalta löytyy". Ehkä johtui Stenbäckin
vaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen
terveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli --
vastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. "Åbo Underrättelserissa"
esiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi
ja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi "Helsingfors Tidningarissa"
pitkä kirjoitus otsakkeella "Herra Stenbäckin väitöskirja
pedagogiasta". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja
maltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin,
mutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen
kirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä
--n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin
nimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin
mielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä,
että hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla
salanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä,
vieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli
pedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä
hänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti
Snellman: "Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai
on, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen
tiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä.
Emme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän
salaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää,
kuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta
saavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan
asianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta.
Luulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa."

Itsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa
johdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa
väittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja
kriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus
oli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi
mittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen
Stenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara
vastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla
ja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset
ja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet
näkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin
seuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman
kirjoituksen loppusanat: "Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan
voi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin
väitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia
sielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen
ystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko
vastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella',
sitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on
ankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme".

Snellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän
persoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta.
Täydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa
raamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon
ja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei
yhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein
sanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa
asettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun
hän vastustajalleen lopuksi lausui: "Herra von E! Me emme sano,
että olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette
menetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt".

Epäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin
kanssa lausui: "Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra
Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla
tavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa
vaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen
kutsumus."

Toukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä
s.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina
kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä
miellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä
raskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa
hakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison
kristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja
jota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti
häntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta
tuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille
pysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta
Snellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy
seuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:

"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja
kääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää
toimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy
ymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka
uinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan
määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- -- -- Koska me epäilemättä
tarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä,
eläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa
on heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän,
että pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja
valmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon
lämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin
nero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia
ja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt
toisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja
innostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä
katoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien
toisiaan. -- -- -- Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat
kehitettävät ja kasvatettavat -- siitä ei milloinkaan voi riitaa
syntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä,
taitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen
edellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä
syrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen
erehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa,
koska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän
barbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin
tutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan,
jotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen
pedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole
tarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme
on paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa
hajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka
ja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra:
'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon
itsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis
korkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon
ja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun."

Mutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa
mukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai
paljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti
perehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin
rauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun
rauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan
Isoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin
mainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855
nimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa
seuraavana vuonna.

Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa,
ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä
tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin
loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin
siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen
jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä
näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori
Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa,
joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle
vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen
viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön
peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut
sananlaskuksi tässä maassa." -- Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset,
varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin,
nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa
oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen
jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin
hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta,
katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin
käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."

Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä
professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen
esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se
särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden
tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia
tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta
henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen
erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden
suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin
elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen
välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle
enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin
järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko
hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja
uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota
hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen
puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää
sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä
uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä
merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä
ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä
herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen
uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.

Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa
puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen
jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L.
Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim.
Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä
hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli
runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli
hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla
ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on
kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi
eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä
olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853
kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean
varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä
kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista
tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen
pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta
toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan
toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta
en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan
täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle
uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti
voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa,
jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan
luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja
kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa,
joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa.
Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan
aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa
eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä
on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä
valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin
hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten
virsien henkeä ja voimaa."

Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin
ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin.
Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa,
päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan
valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla
viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä,
joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta
päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut
tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän
lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin
suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että
kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan.
Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön,
jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin
vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä
yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen
työhön Turkuun helmikuussa 1857.

Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin
vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että
tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin
virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi
ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin
aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean
töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee
tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun
ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen
kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen
epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon
mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa;
"semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja
rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka
runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä."
Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat
virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi
lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota
ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi
kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa
kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee
hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan
kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei
kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei
siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On
merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet
Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta
virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean
jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä
kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg
kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä
huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se
oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä
ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä
kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään
virsikirjakomiteassa.

Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen
ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut
ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen,
tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä
tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861
ilmestyi painosta "Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för
de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland" (Muistutuksia
ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J.
H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän
oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.)
osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja
vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena
herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän
oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.

Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin
ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka
mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin
suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei
näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut
pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että
Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa
suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa
ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta
virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman
maun" -- "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja
suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä
virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta
erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin
ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen
eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim.
arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink'
ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten
on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä
pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.

Toimittamassaan aikakauslehdessä "Tidskrift för finska kyrkan"
(Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden
lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta.
Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden
hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä
ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään
huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei
kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli
vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä
ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean
ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla
ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän
näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy
mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa
siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle
kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.

Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä
kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa
lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin
IX + 240 siv. käsittävä kirja "Förslag till svensk psalmbok för
de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland" (Ruotsalaisen
virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille
Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet,
joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät
tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään
enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään",
he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä
juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja
sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen
ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että
useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden
tieltä syrjäytetyt vanhat.

Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella
ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni
siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin
menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää
arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin
virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan,
sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen
kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti
innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja
oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen
mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne
viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti
kristillistä, ovat heikompia.

Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa
kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on
kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä
sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän
tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen
syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen
vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin
monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi,
että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka
vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen
aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme,
oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista
isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos
tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta,
maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta
muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin
tuntui tämä muoto virressä oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja
von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän
herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin
heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin
ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää,
miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:

"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että
siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on
liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista
rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta
siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja
päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön
tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä
näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa,
jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin
myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan,
jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa
tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa
testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus
tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta,
näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo
kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."

Ainakin on puhe luonnonihanan "rakastamisesta" ristiriidassa
ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään
huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa,
jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette",
jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että
ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä
auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja
mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan
etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä
ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti
viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat
"luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko
katsantotapa, hänen vai Kihlman--von Esseninkö, on likempänä raamatun
henkeä.

Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin
yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan
lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen
hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut virteen.
Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä
esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He
näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:

"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että
se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi
käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on
olemassa. Jos yleensä aihe isänmaa on virsikirjassa käsiteltävä,
niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja
voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei
kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain
sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan
syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa
parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden
isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku
rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella
kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla
tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi
joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä
aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on
sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä
asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta,
joka siinä on."

Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla
ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja
yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa
asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa
kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa.
Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat:
"eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa;
yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia
ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia
tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että
Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V.
Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti,
arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen
oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani
lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama
peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut
sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen
vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka
kauttaaltaan siinä vallitsee -- ja koska olen ystävänne, täytyy
minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää
kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta
miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla
aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin
teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen
harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on
se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena
olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.

"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne
ikäänkuin vastustajienne silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin
kaksimieliset lauseet -- tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset
mietelmäsi -- että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset
tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun
tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin,
Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja
kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan
saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että
vastenmielisyyteni teidän teoksenne ulkonaista muotoa kohtaan
johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä
kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin
ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että
hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne
kautta, se, rakas veli, se teki minut murheelliseksi."

Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa
tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus,
jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä
vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat
uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman
tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan
loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta
Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että
he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta
he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen
ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. -- Muillekin ilmaisi Ingman
mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän
esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman
ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin
virsikirjasta."

On huomattava, ettei von Essen--Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan
heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua
mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen
esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta
tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat
käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L.
Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein
poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa.
Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni
usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin
isänmaan virttä."

Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen--Kihlmanin kirja ylimalkaan
sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa
herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden
edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys
suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa
moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen
kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi
tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander
ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J.
I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista
kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan?
Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin
epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin
pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan
vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että
riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa,
mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei
tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja
Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä
kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut
vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa
1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä
hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia
oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja
pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja
näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä
löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää
runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta
nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien
aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin
tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin
rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa
menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita
aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä
löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun
siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle
ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen
uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään,
nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä
asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä
että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet
muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän
kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck
ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei
voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut
kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan
tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän
Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan
vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa
sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti
tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan
kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin
sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka
saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja
jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli
Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa.
Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän
monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen
siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen
virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti
oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen
ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa
hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän
yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön
pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa
virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on
maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja
samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää
miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa
löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot,
virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä
ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä,
että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme
vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin,
ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli
silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin
heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa
ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan
sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt
vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole
ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa,
vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat
säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn
väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära"
("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet
Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä
huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön
huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan
ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään
tunnettu kansakoulunopettaja A. Svedberg, joka toimittamassaan
"Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin"
innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski
Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi,
vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi
Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin,
että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta
toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu
luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck
tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä
kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää
sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet
sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt -- pitojen y.m.
välissä -- hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja
ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun
välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä,
monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi
virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa
määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin
ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen
välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa
hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin
helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka
huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä
työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana
todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään,
ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä
(virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että
hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty
hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin
minulla on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän
silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H.
Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872
Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden
virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa
suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä
paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä
jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan,
vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä
virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa
olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos "Andliga Sånger"
(Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden
todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita
arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden
kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean
jäseneksi. -- Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia
käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan
myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien
och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman,
senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683;
Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;
Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs
insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland;
Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk
psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland,
granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje
Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin,
V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien
ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja
Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60
ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

       *       *       *       *       *

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja
laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa
maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen
hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa
ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän
toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi
lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei
kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt.
Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt
Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen
aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti
A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856
pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä
hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella "Inledande
betraktelser till augsburgiska bekännelsen" (Alustavia silmäyksiä
Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista
asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta
uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen
kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan
on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti
objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin
sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja
järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus
Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin
kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan
Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella
mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin,
että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että
pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä
totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden
myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden
estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa.
Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on
ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin
perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista
ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan
toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon
yhteyttä".

Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina
kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille
haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa
perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle
aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen
julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864
synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa
"Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet"
(Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi).
Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää
ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen
valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä.
Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut,
vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan".
Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään
tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä
tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi.
Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi
painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän
tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla
kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken
aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen
sitten näyttäneekin -- sillä hädällä ei ole mitään lakia".
[Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga
inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57
ja 1864 (ilman päivämäärää).]

       *       *       *       *       *

Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista
tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.

V. 1875 julkaisi herännäismielinen J. V. Johnsson, joka siihen
aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää
synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella "Hemmets betydelse
för det kristliga samhället" (Kodin merkitys kristilliselle
yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia,
lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia
ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta,
joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden
takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit
vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse
pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi
pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla
papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi
tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan
anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne
ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä
tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa,
ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että
isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana
kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen
sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja
ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille,
jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä
tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. -- -- -- Arvelen sentähden,
että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan
kodin merkitystä."

Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava
herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:

"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä
pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä
ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on
järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä
teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi,
sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin
se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen.
Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että
kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi,
kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin
kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin
väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka
eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama
harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana.
Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se
kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan
sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja
riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja
se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."

Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja
liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan Jaakko
Cederbergin lyhykäinen selitys "Syntein anteeksi saamisesta",
jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka
siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut
äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen
kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen.
Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää
hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on
niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta,
jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä.
Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin
laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia
hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa
lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä
liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos
sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa
osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin
pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee,
ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä
tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on
niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen.
Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei
siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä
Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt,
on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään
kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä
monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka
oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan
ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa
autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän
ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det
kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]

       *       *       *       *       *

Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet
papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi
heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota
enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden
kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika
tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille
vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija,
kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan
tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa
osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen
valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti
runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén,
Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin
vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy
vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen
nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen
kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos
väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen
kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön
totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät
vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät
silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton
kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden"
ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä
enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa
kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet
innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla.
Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon
ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.

Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä
paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten
ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen
seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän
aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen
muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut
soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.

Sanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan
heränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan
näki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti
useinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat
heränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä
heidän "maailmaa" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa.
Itsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan
seuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme
eivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.

Mutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos
he, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria
aikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään
uskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän
ilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten
suuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen
voittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän
voiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys
kaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten
ennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei
mikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan
kauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden,
että tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai
suomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan
kansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä
yläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan
käsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti,
mitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se
astui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan
perustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden
merkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan
herännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti
suomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen
voitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg
teroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen,
miten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O.
Törnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä
tehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J.
I. Bergh itseään "harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden
riveissä", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.]
K. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät
sydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki
1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä
opetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa
sekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v.
valtiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista
papeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri
Stenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m.,
suomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana.
Muistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla
kansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon
hartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet
tienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet
suomalaisuuden asiaa eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Heränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen
heistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä
ja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme
jo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen
valittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä
vastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat
nämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin
huomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn
istunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä
väittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen
naimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin
nähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa
tässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia
otteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui
muunohessa: "Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin
nyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa,
kun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on
sekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen
täysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä,
kun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen
yhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä
korkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja
kokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'."
Säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh
vastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: "Jotta ei kuitenkaan
kukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien
loukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa,
jolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa
elämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että
asetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen,
arvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää
säännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu
siitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet
ei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja
naissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun
halusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi
enkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat
löytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan
jyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä,
esittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat
naisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta,
johon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä
järjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella,
että kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa
emansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden
pyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o.
nainen syvimmässä alennustilassaan." Vastalauseen säädyn tässä
kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh,
johon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä
vastalauseessa sanotaan muunmuassa: "Sitä säädöstä, ettei vanhempien
suostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä
tapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän
leipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja
äitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii
myöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin
selvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan
lainsäädäntömme määräykset tässä kohden. -- -- -- Älköön sanottako,
että ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja,
jolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne
välttämättömiksi. -- -- -- -- Uskomme kyllä, että filantropinen tunto
ja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat
tahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat
lainsäätäjät -- -- -- ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin
inhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä."

Kuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä,
että Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä
tässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä
olevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle
kirjoittamista sanoista: "Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme
enemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I.
Berghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme."

Pietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin
näkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F.
Stenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua
käyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä
ensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin
ja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä,
eivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut
säätyveljensä.

On mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet
papit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden
puolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen
olivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan
kirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä
J. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun
on kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä.
Miten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden,
näkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista:
"Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin
suinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein,
kun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan
oli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä
raamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin
arvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden."

Saman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina
lausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin
herännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan,
joka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan
ylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu
vaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista
kaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät
heitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin
tehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck
ja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota.
Heränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen,
että papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään
sielunpaimenena.

Varsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden
miehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta
viinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä
hieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin
viinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan
muu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan
ollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen
varsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua
"viinan kauhistusta vastaan". Berghin lausunnon pääkohdat olivat
seuraavat:

"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin
tarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi
mielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista
ja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan
työmiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden
ole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän
karaistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. -- -- --
Tarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen
onnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta,
siitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä
köyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä
lasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista
kuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista,
lisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista
vankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen
meidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki,
jotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika
sitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan
juomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut -- -- -- Magnus Huss."

Kerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton
lakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: "Olen
palvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä
tuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla
samoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka
lakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä
siitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset
heti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me
kaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä,
jos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten
viinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa
ja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi
lainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä
syillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että
tehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain
se, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia
varten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on
ollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää
tarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee
myöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus:
'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus.
Niinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti,
ei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa
viinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä
alhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta
rikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta,
josta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on
näyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö
hyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä,
mistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin
laitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt
riittänevät siihen'."

Tätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin
väittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon
vastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista
ja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan
synnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään
J. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä
ehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi.
Enemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.

Mitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä,
ettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J.
I. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama
vika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin
valtiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen
suoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen
pappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa
sisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan
täsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa
suhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään
von Essenin ja Castrénin puheet.

Tarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden
valtiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen
alamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että
he ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan
asettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus
pistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja
sama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on
esim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa
kirjeessä: "Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme,
varsinkin räyhäävistä suomenkielisistä, jotka peittelemättä ja
huutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa
kohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita.
Näkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan --
tulevaisuudessa". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet
ylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta
ja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa
1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään
vastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV,
278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä "von Essenin ja muiden
rabulismista". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan
kirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle
asettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei
kuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät
muutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn
puhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti
vaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä
painoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset
valtiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten
alaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä
vastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan
Suomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:

"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin
kätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen
on, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen
syvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden
mahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne
on lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien
keskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On
selvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta
ja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen
täytyy häiritä sitä luottamusta, joka nyt on olemassa korkeasti
rakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä.
Tätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että
Hänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on
sen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät rehelliseksi ja
uskolliseksi kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen
kansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten
vapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että
kehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on
sentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä
tulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty
kansaamme."

Vielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien
suhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään "sopimattomista
mahtisanoista" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin "lahonut
valtiolaitos", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies
keskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin
säädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän
katsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on
J. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt
sittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin
Venäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan
haavoitettujen avuksi.

Muutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut
myöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista
leimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä
tunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana,
ei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen
persoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä,
jotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan
riippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten
luku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli
herännäisyydelläkin edustajia -- J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari
Castrén, F. O. Durchman y.m., -- mutta hekin olivat pakotetut
kohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin
toimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule
näkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että
valtiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä
ja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu
selvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden
valtiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:

"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani
valtiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas?
(mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan
tai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä
katsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti
on tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä
minulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut
käsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa
mielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin
en suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni
huomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan
tietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä
kristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén
on minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt
ja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin
-- -- se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan!
-- -- -- Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On
huolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat
anastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään."

Heränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan
herättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J.
I. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A.
Malmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset,
niinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler
(III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan.
Se aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin
1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä,
kaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan
mielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon
kokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että
herännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä
tuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta,
josta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät
niin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn
pöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä;
1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m.
kertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet
Otto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F.
Berghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje
Reinhold Helanderille 14/2 67.]



VII.

Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.


Tiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään
ymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti
tätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into
ja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille
päiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä
näistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on
jo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat
murheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen
henkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun
asti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo
nuorena on elämänsä vihkinyt.

Olemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet,
miten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä
oleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän
tarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja
toimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen.
Varsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä
heidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O.
H. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä
pappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera
ja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä.
Mutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi
vuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä
eloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen
loukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen
aikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten
kirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F.
Berghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän
virkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli
kääntynyt, ollut saanut mitään apua. "Kummallista", lausuu hän tämän
johdosta, "ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden
perustus ja että siveellisyys on valtion perustus".

Joulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi
Jyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai
aikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja
tuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi
sitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen
ja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä
hänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti,
niinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän
virtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä
kysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten
kirjoittamansa väitöskirja "Försök att historiskt belysa läran om
prestaembetet" (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta),
joka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen
tälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet.
Usein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa
tärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan.
Eikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä
Berghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota
syvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka
aina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista
silmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä,
samoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa
kaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta
kansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten
puutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa,
mutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen
toimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden
hänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje.
[15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään,
oli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta
seurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan
johtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti
Bergh: "Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle
elämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s.
sivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa
vain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä
myöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet
osallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta
hyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä.
Pedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat
Helsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen.
Siltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet
palvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä,
riihenpuintia ja karjanhoitoa."

Maassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan
sivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin
synnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo
nuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet,
vankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että
useimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus
johdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä
monenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi.
Vielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon
nuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim.
joulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun
perustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi
tietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen
isännän lausuntoon: "Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita",
mutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut
koulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle
löytyvästä selostuksesta: "Tarkoitus olisi tähän kansakouluun
yhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan
semmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin
tahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka
ovat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat
palkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi
siis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista,
laskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan
ohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita". [J. F. Berghin
kirje O. H. Clevelle 9/1 65.] -- Köyhän ajan sekä Berghin pian
tapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan
todistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen
kansansivistyksen hyväksi.

Raskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän
vanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti
hänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän
tähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän
aikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava
köyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen
työtaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi
yhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka
etenkin öisin tuotti hänelle "sietämättömiä tuskia". Epäuskon kasvava
valta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m.
kirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät
myöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan
hänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän
kaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen
ja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset
ahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia
taloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: "Olen koettanut
oppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden
rukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan".
[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin
sairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi
hän siitä, että hän "oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen
viljellä sanaa ja rukousta". "Täten", niin hän kirjoittaa, "on Jesus
yhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi".
Tässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla
tunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on "saanut enemmän
valoa kestävissä ulkonaisissa riidoissa". Kuinka perusteellinen
Bergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle
paremman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun
oli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen
käännös.

Berghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta.
Ainoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari
viikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein
olivat hyvin kovat, Clevelle: "Jumala on ihmeellisesti auttanut minua
sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys".
[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O.
H. Clevelle 3/9 66.]

Mikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866
kutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa
aamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: "Vie
tervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen
uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän". "Sanonko
minä", kysyi apulainen, "että te nyt omalle kohdallenne sen niin
tunnette?" "Älä siitä puhu", kuului kuolevan vastaus, "vaan sano
heille nuo Herran sanat". -- Melkein heti apulaisen lähdettyä,
sammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.

Berghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän
astui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän
seurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. "Autuaallista
ihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta
tultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen", on yllämainittu
apulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]

Kuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen
oli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen
kansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari Juhana
Hämäläisen hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen
puoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin
elämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten
selvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet
ei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista.
Runoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen
loppuosasta tähän muutamia säkeitä:

    "Tämä on tohtori Berghin muistolaulu,
    Jota tehdä tuli minull' suuri halu,
    Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin
    Ja mainittava maailmassa olisin."

    "Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon,
    Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon,
    Jota tulis meidän aina ylistää
    Ja hänen totuuttansa julki julistaa."

    "Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin,
    Kristinopin syvään ytimeen on ehtin',
    Että hänel' oli niistä selvä käsitys
    Ja Pyhän hengen oma esitys."

    "Että hän ei juttuja jaaritellut
    Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt,
    Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä
    Tahtomatta niilläkään sitä lisätä."

    "Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää,
    Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää,
    Että hän ansaitsee paljon enemmän
    Kuin onkaan minussa miestä tekemään".

[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja
elämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]

Yhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä
loppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan
hallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on
muunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.
Paljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut
Savon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen
muistoaan.

Varsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen
tulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä
sikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja
Matti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti
Berghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää
ollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien
välillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin.
Sitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta
ja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo
siirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut
kuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin
merkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika
Pesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon
siunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä
vaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen
on mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin
myöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin
heränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei
näkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan
uskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä
hengellistä elämää voidaan rakentaa. -- Säämingin vanhoista, näiden
seutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava
myöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena
loppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden
seutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113),
joka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna
vuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v.
1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]

Pieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin
poismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä
huomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän
suuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus
siellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna
Cautón.]

Paitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin
olemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta,
olivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet
poistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta
täällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi
nöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun
heränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen
(III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli
huomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen
suunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka
kuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan
ja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä
syntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt
täällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat
Juhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k.
1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä
seuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli
ennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]

Paremmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi
herännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V.
J. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten
heränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti
Korhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin
liikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään
täällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko
levitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus
avasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä.
Näistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin.
Turhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin
silmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin
esiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan
ystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena
oli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan
välisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka
seurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt.
Kasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä
tiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli
hänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa.
Tuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä
heidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin
heränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät
nämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten
kanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli
tuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet
kuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo
Ruotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja
valvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa
liikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet;
Paimenmuisto.]

Samana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta,
pääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen Juhana Warén. Hänen
esiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus
päinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin
kappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa.
Ettei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän
kääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti
vaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä
pyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865).
Kutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he
pitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa
välisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet
viimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen
suonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan
Limingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:

"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain
yhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin,
että Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt
huomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta
hengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut,
että todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen
heränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he
todellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan
sopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee
juoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä
samasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin
käyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän
kääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja
ehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, -- ei niinkään paljon
Warénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa
keskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen
yksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] --
vaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi
surevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista,
ei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka
ilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä". [J.
I. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]

Jos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen
vanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta
rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä
riveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu
nähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja
siten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan.
Ja joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se
vikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen
esiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema
ei todellakaan ollut helppo.

Kauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon
Herra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta
aikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli
se herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset
vartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin
näkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota.
Jalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi
herännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli
se huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V.
Suhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]

Kuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v.
1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä
se osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen
katsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä
oli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden
vanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi
on huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti
paraan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k.
1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta
erillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt
suoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A.
G. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa
vielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa.
Näin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen
tuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei
ollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.

Oltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi
Albert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi
hänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa
seurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen
ihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama
vakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen
ensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä
oli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen
työpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka
Ingman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät
häntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I.
Berghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman
kuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin
y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]

Näiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava
myöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina
Kuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi.
Että häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy
niistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet
näet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä
pappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä,
ja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin
ensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan,
miten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän
virkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna
(1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel;
Paimenmuisto.]

Miltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä
eli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A.
Malmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön
ja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena
ruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin
hän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut,
yhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti,
kovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa.
Ja yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt
Jonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion
herännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi
ja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu
kuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea
niskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän
kuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka
johtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta
tämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan
olikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että
hän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa
olevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä
salaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle.
Mitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin
ei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja
mennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui
menneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä
ristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys
oli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg
kotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet
valittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen,
vaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. -- Malmberg kuoli v.
1901. [Kuopion kirkonkirja.]

Muita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin
poismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka
sikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni,
löytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen
kuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen
katsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä
pappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.

Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen
loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä
kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin
näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi
kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt
E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä
myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin
Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa
käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä
koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen
kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää
ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat
heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen
mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä
profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.

Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä
1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan
se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut
heränneitä pappeja -- A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander
(1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas
Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa
asti v. 1876 -- eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä
maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet,
mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin
sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden
vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta
olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä
muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J.
Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan
keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta
v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin
huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä
kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun
väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta
isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin
poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi
kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän
toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään
oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti
itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä,
jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä
suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota
eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet,
jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla
sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä
Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään
olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys,
mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai
paljon apua.

Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä
vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita
Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui
Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään
(IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille
muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin
liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan
vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä
ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös
kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme
nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. -- V. 1866 siirtyi
Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän
sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert
Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei
sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee
Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden
vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat
sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana --
hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 -- iloitsi hän siitä
uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta,
joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin
pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s.
257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden
keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A.
Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]

       *       *       *       *       *

Se likeinen yhteys, joka 1820--30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon
ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin
tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi
hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat
selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja
elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen
on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta,
virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas
itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina
ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä
tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden
vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa
kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien
kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta
alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan
heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle
herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle
tuotti tämä suurta vahinkoa.

Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä
pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v.
1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään
muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa.
Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän
voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa
seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä
pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen
minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti,
monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle.
Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi.
Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin,
tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana.
Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee
kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella
antanut.

Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen
ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III,
500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa
kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan
kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton
hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä
ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä
olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". -- Brofeldt kuoli
heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar
1912, N:o 36.]

Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa
voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568),
ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879,
jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo
miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan
hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti
laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä
saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o.
hedbergiläiseen suuntaan.

Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on
niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo
aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen
kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas
Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan
niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea
päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt
täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen
Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin
hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen
oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti
v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa
antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä
kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen
kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta
tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi
hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:

"Muutama rivi ikävässäni. -- -- -- Uusi testamentti, Hunajanpisarat,
Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En
näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä
syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen,
joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja
uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy
minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja
nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia
muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä
minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita),
niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä
hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua
Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko
ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä,
miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran
käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja
hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat
minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja
löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! -- -- --
Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän
puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei
heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen
vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He
luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi
ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät
tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen
hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä,
niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he
pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä.
Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla.
Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä,
vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita
sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman
synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä
en minä heitä ulos."

Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan
todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita
harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa
ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen
kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja
pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia
yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo
Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus
paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa,
missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin
viimemainitun seurakunnan Vuokon kylässä näkyy liike toisinaan
olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana
v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä.
Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen
oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla
seuramatkoilla Tahvo Saarelainen (k. 1870), joka asui Vuokon
Männikkölä-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava
on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä
Antti Kiiskinen (k. 1904), monta muuta mainitsematta.

Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen
kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun
loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen,
joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860.
Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä
pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen
uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun
Niilo Kokkosen välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen
erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä,
puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin
kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä
kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja
ääniä. -- Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla,
levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman
herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.

Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli
epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin
hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti
alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri.
Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa
rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien
kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan
kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan
väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven
herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi
vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei
ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä
Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden
siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi
pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän.
Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän
luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan
ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä
nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on
sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.

Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut
kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi
hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi
johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien
ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa
kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli
hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän
kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se
on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli
valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta,
jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12
p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja
armotyön alusta ensi kerran vasta -- vaikka siitä olet paljon
kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta
minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi
puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä
suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten
vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on
armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen
Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti
sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden
eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen
armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden
alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee.
Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. -- -- -- Ei moni tule
ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset
menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. --
Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa,
oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi,
kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se
on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella
saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara
nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885.
[Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä
ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa;
Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää);
pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat
tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa
(Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]

Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä
pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V.
Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860.
Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista
herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N.
G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851
oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862.
Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija
kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa,
että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä,
ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut
alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen
vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään,
että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin
toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli
sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.

Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä
(1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren.
Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven
muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli
upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä
ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa.
Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi
häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot
elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli,
näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan
sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander
minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua
ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin
olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof.
Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan
nähden olin aivan sekasin."

Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta,
näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina,
jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää
kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden
ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä
saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan
asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin,
jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä
oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä
alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä
oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell
(1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran
tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana
ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi
kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois.
Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan
siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J.
F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet
tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan
kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat
minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus
minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi
kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo
puheenparsi".

Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä
papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden
miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja
toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä,
rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen
pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä
tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin
sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois.
Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859)
Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi
oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut
Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille
15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]

Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta
Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema
saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin
pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa
sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat
menevät".

Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja
vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin
lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa.
Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan
opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät
he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi
joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi
Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja
kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys
siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä
vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä
harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi
vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että
eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa,
toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa
ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa
herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana
esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies Taneli Tuunanen (k. 1916),
joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä
loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta,
vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.

Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin
Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan.
Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja
Olli Mikonpoika Jääskeläinen (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848
käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan
elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten
heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja
sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä
kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä
asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen
puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. --
Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi
Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen
katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti
Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman
kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään
hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]

Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik
Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat,
kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan
Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin
maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin
sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike
sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa.
Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat
ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden
vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen
Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On
kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen
yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä
heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä
kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta
totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet
suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen
ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.

Pysyvimmän muistopatsaan Renqvistin muistolle pystytti

P. Poutiainen, joka v. 1887 otsakkeella "Henrik Renqvist
Sortavalan kappalaisena" julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen
elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan
kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli
toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten
heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän
silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:

"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina
iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä
myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä
hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa,
aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa
pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan
antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä
on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että
joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa
saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin
häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet.
-- -- -- -- Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset
kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat
myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten
elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä,
että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä
ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta,
irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita;
maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla
koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin
siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta
tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää
ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi
olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa
itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden
tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m.
Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat
renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt
ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista
huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden
tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he
pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä
ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi'
kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että
he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon
tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen.
Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn
tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon
olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että
Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä
tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat
niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian
selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani
hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja
kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m.
koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista
pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen
tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi
vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni
verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. -- -- Tällainen mieliala,
jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä
oikeata uskonkantaa."

Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia
heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin
Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet.
Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee
Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä,
niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä
oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei
tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. --
Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik
Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert.
Sortavalan vanhat heränneet.]

Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan)
seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä
mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän
tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän
tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä
hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia
lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän
tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli
kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin
tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin
oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin
oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan,
mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista
katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain
Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella,
Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja
kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell
oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan
kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim.
muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle
apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla
tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin
sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä
puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan
muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina
Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt
viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni
kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista
olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O.
Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]

Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera
mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä Kustaa Adolf
Höök. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena
Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin
toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi,
jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä
pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt
(III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa
sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan
jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei
Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa
yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan
saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu
näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895.
[Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]

Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A.
Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi
eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin
ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä,
joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin
ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut
ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä
vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen
opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä
Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin
joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä
(1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että
Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien
katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän
hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella.
Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen
aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak.
opettaja A Räsänen y.m.]

Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa
ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa
paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa
seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin
pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä
nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa,
rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman
kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä
vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan
voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla
henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden
maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja
Vanhan testamentinkin kirjoista.

Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan
loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on
Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä
toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden
seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen
kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän
huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille
vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin
johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III,
509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi
seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä
vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman
Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.

1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä -- heitä oli
noin 20 henkeä -- pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä Vaalpuri
Hoppman oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja
juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli
tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan.
Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin,
joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä
saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut.
-- Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun
herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja
koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi
vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana
heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja
lauluja -- uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.

Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä
sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella
"Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan
kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V." [Nämä laulut on
sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen
Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin
painamattomista hengellisistä lauluista:

    "O, ihana aika kuin autuaana
    Saan minäkin asua taivaas'!
    En silloin enään mä muistelekaan
    Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.
    Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa
    Ja katsella kirkkaita kasvojansa;
    Kaikki pahuus on paennut kauas."

    "Ei siellä mun lihani, järkenikään
    Saa Jesuksesta mua riistää,
    Ei maailma, synti, ei saatanakaan --
    Tok' olen jo päästetty niistä,
    Kun täällä mua useasti kiduttavat
    Ja Jesuksen uskosta pimittävät,
    Kun rukousuhrini sammuu."

    "Tääll' aina täytyypi häveten juur'
    Mun Jesuksen etehen mennä,
    Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'
    Ja puutteet, joita useasti tunnen,
    Vaan palaita anteeksi saamatta en
    Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle
    Ja vikani tunnustan kaikki."

    "Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks
    Mulle juottaapi verensä kalliin
    Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks
    Mä olen sen vuodattaa sallin',
    Ja isäni itsekin rakastaa teit',
    Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt
    Mun Jumalasta maailmaan tulleen."

Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan
Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin
Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon,
niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu
johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen
opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse
hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan
puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli
paikkakunnan ensimmäisiä.

Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat
edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia
hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja
vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta
suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän
keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen
vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla
ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa
pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen
heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he
edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun
"hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden
heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä
talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä
puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien
yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten
täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset
luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.

Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena
Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti
Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi
hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin
rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus
kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti
tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin
(k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli
näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut.
Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa
seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa
herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä,
Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella -- kaikkialla, missä
se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena,
oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä.
Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta
"maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän
seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta
alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan,
jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden
mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui,
ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle
muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen
herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti
tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen
kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen
XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä
kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen
mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän
liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän
sydämiinsä.

Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A.
Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin
hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin
pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta
aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt -- siinä oli niin paljon hänen
uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi
hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien
seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden
traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh
ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy
viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F.
Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä
he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat.
Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia
siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut
kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan.
Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander
pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.

Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi
N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi
Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän
miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä.
Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran:
"Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella
kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi
ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen:
etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se -- hiljaisessa
hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä
sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä
eniten tarvitsin." -- Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi
Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä
mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän
Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N.
G. Arppe.]



VIII.

Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla.


Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata
lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen
kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä,
vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta
Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen
pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan
puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui.
Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun
ajan kuluessa muodostui.

Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa
huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista
muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina
F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan
käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä
osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa
eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin
herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin
lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin
rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi
henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta
tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike
silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä
kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme
(IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa,
herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L.
Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina
1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa
liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä,
ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet
usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden
luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin
vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän
kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen
todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi
ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia
oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen
uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita
neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A
Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh
y.m.] -- Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen
liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan
yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan
elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki
ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet"
pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin
omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin
heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan
pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin
vielä vuosisadan lopussakin pysyi.

Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J.
L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli
nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä
täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono
kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen.
Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin
yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien
kappeliseurakuntien -- Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen
-- kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan
piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa
kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien
lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin
ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua.
Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä
yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli
"laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas
Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat.
Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja
etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä
hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan
vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin
hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa
tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun
raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt
postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten
seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden
välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta
johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa.
Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset
olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui,
eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään
varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli
Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen
kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut,
ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja
Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka
hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen
muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi
toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat
seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa,
kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan;
tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."

Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa
Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä
perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti;
ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus
uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa
ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja
kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan
onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia
voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."

Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin
aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli
E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme
nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta
liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan
heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon
muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin
nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui
helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka
saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin
tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen:
jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti
heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa
koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan
antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he
eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä,
niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut,
että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain
vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin
"vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä
ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla
maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä
silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan
eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville
todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.

Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja
yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin
kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka
toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne
hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria
suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan
ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta
nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.

Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja
paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei
ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein
totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen
lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan
varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja
taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen
toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme,
ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että
samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä
on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän
oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja
toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui
tarkka psykoolooginen silmä.

Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet
vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden
vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet
liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän
Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen
siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin
puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana
entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin
likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä
puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja
siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen
maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja
virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän
usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien
pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut
mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."

Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin,
vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen
käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan
saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki,
löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän
silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies,
antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että
Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota
estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen
(IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen
heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan
ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne
kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan,
ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet
olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on
kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta
Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta
että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan
herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin
alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä
eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan
heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin.
Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina
kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata,
mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti
savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän
luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän
toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen
likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.

Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon
tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin
toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.
Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia
tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä
esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa
sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin
saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti
moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi
kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen
yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta
suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä
yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan
periä.

Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat
syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin
kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava
leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai,
vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa
ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä
toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus
tapahtui -- niinkuin hän itse on kertonut -- että toimitus niihin
määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä,
itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. -- Kernaasti viihtyi
Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti.
Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein
nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka
kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti
suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan
muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi
estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan
sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät
ilolla vastaan".

Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W.
Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää,
että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän
ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien
toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa
seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs
elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin".
Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa
tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä
ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä
kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen
viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin
kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi
hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui:
"Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta
vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla
on ollut paljon vaivoja, mutta nyt -- kiitos, kunnia, halleluja."
Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja
paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V.
Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto
Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.;
Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]

V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta
kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v.
1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa
piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]

J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään
toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta
herännäisyysmielisyydestään tunnettua Emma Maria Wichmannia,
joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan
uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta
kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen
sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja
epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen
herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja
kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta.
Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka
ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen
Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika
varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894,
painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan
selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella
uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän
toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja
Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti
siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.

Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan
Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]

Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista
heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina
1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna
vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin
enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.

Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa
seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold
Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa
alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa
alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä
vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen
voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283)
sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava Nils
Holmström, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä,
missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä,
säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen
heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen
kotiseutunumero".]

Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. Vihannissa
vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli
kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä
Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä
hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö.
Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista
kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander
Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja
että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon
ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi
ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten
oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta
ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää
myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä
-- viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866)
kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin
kirkkoherrana 1890) -- syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä
johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa
vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla
uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin
Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]

Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja
Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla
vaikuttaneita heränneitä pappeja -- A. Helander, V. L. Helander,
Reinhold Helander -- tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä
opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika
Haniel Östring (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa
1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan Församlingsvännen-nimisellä,
toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin
Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto
ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava,
että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin Pattijoella
vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa
myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin
ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen,
että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta
viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta
ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa
ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari Albert Luoman koti.
Raahen--Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti
Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on
verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v.
1913.

Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin,
oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä
vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten
sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä
liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen
aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan
mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä
seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen
herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen
oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon,
millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka
vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon
hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin.
Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin
kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin
kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä
lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra
ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita
ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan
kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille
12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert.
Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I.
Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]

Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii,
huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen
liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin
olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa
siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa
herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.

Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä
puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan
sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan,
vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin
elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella
sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin Hailuodossa
ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v.
1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä
ystäviä, jos kohta harvassa.

Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571),
Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin
kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen
alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla
rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta
vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään
sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen
luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien
kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä
alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen
hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet
karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän
v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän
oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty,
mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ
senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä --
Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen -- oli kuitenkin sitä
laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon:
"Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala
kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L.
Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]

Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien
muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana
tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen
kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään
huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen
yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi.
Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla
päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän
seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän,
vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat
nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina
hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.

Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen
(III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan
kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria
joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella
herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka
näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa
(IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli
ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla
enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä
pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen
laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi
hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot
y.m.; Paimenmuisto.]

Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F.
P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana -- hän kuoli täällä v. 1857
-- saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä
teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut
pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein
kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven
lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan
keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa
löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina
1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien
salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat
entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F.
Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]

F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan,
herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä
seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen
ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860
oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta
vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä
hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että
hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä
paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on
hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ
hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin
tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä
heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki
Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä
Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin
luotettavaksi opettajakseen.

Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen
ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän
sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti.
Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa
tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista.
Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa
ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että
itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka
tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja
ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa
-- niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja
tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina
oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina
estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu,
ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa
ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja
vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku:
'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä
kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa
kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla
syntisille. -- -- -- Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran
muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen -- siinä
syntisten ja köyhäin läksy."

Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo
Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä.
Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin
niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia
kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee
tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja.
Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse
eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta
"alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa
seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella.
Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa.
Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen
puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka
Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia,
vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä
silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä
vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin
erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon
piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.

Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava,
että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein
katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että
näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret
seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle
ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan
olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat,
häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan
ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen
Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun
maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa.
"Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee
taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut
sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on
tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla.
Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus
ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on
epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia
sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät
täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja
lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen
kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat,
jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä
seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa
herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja
riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen
liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että
niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä,
että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten
isien lapset nukkuivat.

Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui
näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli
hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään
vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä
kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858)
kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan
Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin
Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III,
54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström.
Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen
herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin
asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että
hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten
kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman
sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon
kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta
hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti
heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin,
että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on
käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia
seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan
turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin
luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine,
ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä
korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon
heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden
kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja
puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja
lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta,
mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen
kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat
heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon
ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille
tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli
tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen
rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". --
Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882.
Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi
tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän
utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus
koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli
vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka
tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen:
"Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei
minulla ole kuin kerjuusauva." -- Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy
hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan
hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."

Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti
Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan
ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja
loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät
sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä,
peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen
katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.

Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä
vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille
ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon
herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä
näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen
muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.

Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera
muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III,
98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön,
sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa
vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström
ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on
hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain
puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat
paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä
kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert.
Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan
herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot;
Sukukirja; Paimenmuisto.]



IX.

Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan
loppuaikoina.


Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen
sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä
ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja
edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri
on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä.
Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa
hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa
luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen
kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus.
Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys -- moni heistä on vielä
hyvissä voimissa --, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden
tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät
heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten
johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan
herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla.
He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen
kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien
liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan,
tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.

Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten
pappien elämäniltaa.

Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin
Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun
W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on
hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen
kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta
yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa
kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten
pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja
muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä
riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan
kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa,
mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa
toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja
seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen
elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.

Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä
kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten
likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran
kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä
kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa.
Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta
montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina
lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.

Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa
sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni",
kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki
syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme
sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää."
Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran
palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu
Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert.
Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]

Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin
Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström.
V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä
Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi
tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta
Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden
traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka
lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin
tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan
tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta
nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän
vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen
kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän,
niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon
hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala
kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä
näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus
Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.

Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa
jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta
kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan.
Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin
leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut.
Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui
rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne
saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon."
Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä
sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani
jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden
puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto
ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa
alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat
siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen
huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun
sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. -- Seurakunnissaan
syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan
kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty
juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika,
ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."

Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä
kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi
osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku
tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström,
muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä
sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven
köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi
laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström
säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään
syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä
johtuvasta tautisuudesta.

Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen
sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli
hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme
niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee
meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa
syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia,
mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."

V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen
nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä
kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström
saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa.
Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään
toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että
valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön
tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin
saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella
oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää
jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen
Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun
ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että
valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu
käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen
mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.

Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän
kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin
seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871
hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi
lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän
kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten
sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat
jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan
harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja
huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä
tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme
toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"

Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun
8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden
silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi,
osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle
pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani,
sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta
körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström,
Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin
kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N.
Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja
vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]

Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli,
niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike
ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin
paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa,
ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut
Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut
papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän
puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista
katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen.
Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo
niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862).
Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että
hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut
omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että
ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä.
Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten
pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä
1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin.
Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä
matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät
hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen
toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu,
että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän
olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä
kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut
häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A.
N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström
(A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] -- Castrénin hauta
on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.

Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista
mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan
kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan
sielunpaimenista -- hän kuoli vasta 1897 -- koetti hän kylvää
sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän
Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa
asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet
papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa.
[Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]

Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike
jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa -- Nivalassa
ja Ylivieskassa -- ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia
pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea.
Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat
seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja
jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen
herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä
kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta
tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli
Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa
erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä
vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun
joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. -- Petterson
kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita
vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan,
oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.;
Paimenmuisto.]

Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm
Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan
lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat
menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä
aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain
käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän
seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt
yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta
"niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti
tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut
todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei
näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim.
tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa,
lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen
selän takana." -- Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli
silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla
muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja.
Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta
1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo
aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän
taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H.
Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä
ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden
olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen
palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta
noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä,
antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle,
joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee
kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille
kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356),
taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua
epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen
purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O.
H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä
kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita
ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:

"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin
kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen
epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus
astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi
tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi.
Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa
ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä Yksi elää,
joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän.
Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan
syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme,
toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa
sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä
annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! --
Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen
uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty
elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä
voin pelastua ja olen pelastuvakin armosta. -- Tähän pysähdymme
alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua.
Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin
huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta
henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän
joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin.
Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule
elämän sanaa elämän Herralta."

Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten
väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä,
olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K.
Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme,
ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme
tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen
kirjoittamistaan kirjeistä.

21/12 63: "-- -- -- Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten
tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän
hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen
palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut
ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen
tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot
tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! Jesus
Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti. Katso, hän on
sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut
sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas,
Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole
pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut.
Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi,
hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun
tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa
sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa
armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista
ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen
pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni,
ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo
uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä
vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua
vetämistä -- ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä.
Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna
anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu
hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! -- Sydämeni tuli
liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan,
paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää,
avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että
meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja
siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me
luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja
kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua
auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"

Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti
O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle
veljelleen:

"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut
minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin
olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua
kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli
rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun,
raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen,
palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'.
Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot
myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana
suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää.
Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan,
mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat.
Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä
kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti
meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö
pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä
masennu, kun hän sinua nuhtelee."

Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin
aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista
sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi
takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään
puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään
täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan
kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia
sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H.
Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.

O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet.
Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä
miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva
ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole
väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin
kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa
kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti
hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova
oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja,
synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan.
Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia
muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö.
Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1
p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin
leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold
Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]

Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä
kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja
pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I.
O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa
oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858,
pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865
siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota
hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet
Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja
vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo
Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin.
Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden
eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut
Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346),
kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei
ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku
varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi
vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä
siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on
ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön
Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.

V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä
saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän
hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista,
mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa.
Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain
suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän
kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja
syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta
ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän,
näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut
apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana
pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli
apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli
tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei
vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander
istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän
sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin
pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide
oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan
rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni
muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle
nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon
saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita
virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"

Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa
ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan
pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa,
että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina
hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se
sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja
vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain
tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän
tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja
kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja.
Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi".
Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin,
samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset
osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta
arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin
menettelytapaa.

Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin
muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään
ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän
pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta.
Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta
Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä
rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi,
peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana
päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain
askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti
kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu.
Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti
itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen
oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada
tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä,
toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään
laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä.
Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen
tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli
toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin
hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli
opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia
tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin
synnin anteeksi. -- Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun
rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen
monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei
toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen
heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin
syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten
ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus.
"No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu
on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli
oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon
tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. -- Muutamana
päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka
suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli
joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä
itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja
perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander
muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo
hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli
tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen
tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä
sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän
ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin,
minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä,
ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran
näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija
teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten
siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle
kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen:
"Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei
auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta
miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän
lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut
kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista,
ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se
löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset
väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. -- Vielä elämänsä
myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä
ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet
Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä
Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.

Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia,
jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo
Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan.
Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin,
ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan
oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin
hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta
ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin
puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin
tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi
siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen
kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.

Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen
suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa
tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään
itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli
kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä
epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli
nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä:
"Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja
minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen
rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.

Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin
hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia
varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren
perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai
Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta,
sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin
hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.

Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri.
Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden
taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin
taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin
hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina
päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta
varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot
todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen
sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.

V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja
hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa.
Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti
paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein
luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden
menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin
läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui
niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella.
Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa
kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille
Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:

"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni,
koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että
vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että
minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin
pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset
sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen
syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina
pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt
tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan
sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä
vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin,
jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten
nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa
se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa
julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta,
joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen
vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää
ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on
vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni
olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän
vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan
välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan
pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja
mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset
herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta
y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin
sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden
turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta
mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet
ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua
Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni.
Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! -- Nyt en enää jaksa eikä ole
minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy."
[Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa
Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46);
V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje
muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on
minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]

Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun
ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja
vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden
ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli
myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857
vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten
laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan
ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia
vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon
kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]

Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan
tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen
portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille
kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren
silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään
aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III,
51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja
vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen
huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että
hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen
ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä
pohjalla. -- Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin.
[Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om
Replot församling.]

Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka
loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen
viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti
"Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen
pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä
saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä
hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut
minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan
löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen
saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän
kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja
selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen
messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi
lukkarit kerrassaan onnettomiksi. -- Ihmisenä oli Lybeck monessa
suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä
liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin
ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat
muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan,
esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet
häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]

Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50)
mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina Bergössä
1856, sekä tämän lanko L. V. Schalin (k. Luodon kirkkoherrana
v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina
heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät
kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei
ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä
uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX
vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds,
Något om Replots församling.]

Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista,
mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista
Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin
muistettavat.

1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä
puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto
seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa:
Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella.
Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon
hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui
Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli
kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos,
V. L. Helander y.m.] -- Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius
(III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni,
ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin
apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon
vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä
vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja
nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he
yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle
omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän,
kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan
pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin
seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä
vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi Jepuan
kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K.
Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] -- Oltuaan
Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin
Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista
sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana
(1867).

Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman
sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen
jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia
ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli
hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi
kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien
Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima
likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina
aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi
Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti
hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi
olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan
johtuneet samaan suuntaan -- mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti
heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse,
niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta
yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon
palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen.
Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja
ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä,
mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa
hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman
nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja
kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina
1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana
hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin
Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880.
Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten
pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden,
jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat
heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta
tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä.
V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen
kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän
Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta
entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei
hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena
kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin
muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen
heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan,
joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä
Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä
menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen
vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän
joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen
seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla
sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen
heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä
ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen
ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan
karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin,
jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä?
Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa
harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka
näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun
kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään
sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan
työnsä suorittanut."

Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien
suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina.
Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt,
haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä".
Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen
viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset
kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa,
lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en
olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen
välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin
tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän
pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta
kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja
likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa
kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa
on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi
valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla
on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme
luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei
kirkkolait eikä muut ohjeet -- tähän tarvitaan elävän hengen laki.
Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi
vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy
tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut.
Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä
eteenpäin."

Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa.
Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle
enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei
yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia,
joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden
ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa
"herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan
käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän
kirjeissään enää koskaan tapaa.

Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa
tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa
tunnustusta ansioistaan -- hänelle annetaan rovastin arvo jo
v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden
valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. -- ei riitä
tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä
se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta
ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen
kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus
niistä on seuraava.

Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina
päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä
loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi
tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi
kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti
siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä
harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa
aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat
tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä,
järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen
valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua
matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa,
joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi
vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise
minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä
nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa."
Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä
yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi
kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi
kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu:
"Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut."
Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei
tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain
yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen:
"Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa
aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta
"Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".

Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä
vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä
toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä
joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli
vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin
tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan
Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat
ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus
häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän
kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä
turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." -- Pari
kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J.
W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä.
Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. -- Kernaasti kuuli hän usein
virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä.
"Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin
hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja
on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän
kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja
"Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans
Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.

Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin
kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään
sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka
vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. -- Jos kohta hieman
lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja
kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma
toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle
kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".

Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin
hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen
tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän
saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja
että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa,
tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista
tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää
Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi
sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin
työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä
vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset
sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen
eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L.
Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh,
Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O.
Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman),
joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat
seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]

Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan
lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka
päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä
huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden
vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen
tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan
virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän,
jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten
runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään
olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi,
kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta
lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi
uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin
arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa
luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta
lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos
kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan,
oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu
pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään
voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän
seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään
vaikuttaa.

Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin
olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut
kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen
yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää,
että hän kohteli näitäkin heränneitä -- muitten pietistain luku
väheni vähenemistään -- ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä
seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän
on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa
mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen kansan kanssa
oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina
hyvin vähän seurustellut.

Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun
alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään
Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon.
Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä
oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin
toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi
järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi".
Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa
saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle
A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi
ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan
näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan
suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää,
ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi
pitänyt heitä pietistoina.

Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut
herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa
katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä.
Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä
kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen
selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel.
Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän
säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun
uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa
tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne
väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä
aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä
olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja
epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I.
Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat:
"Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy
ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni
halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."

Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti
ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von
Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren
kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä,
niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta -- ei kuitenkaan
aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin
-- ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin."
Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt
olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja
kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi:
"Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni,
rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan."
Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja
ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin.
Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa.
Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat,
olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.

Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat
muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla.
Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä
pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana
oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään,
lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta;
tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä
kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa
kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa
mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä
hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa
ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset
ihmiset."

Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli
juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut
tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen
hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck;
kert. Charlotte Achrén.]

Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön
kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan
herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi
Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä
kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena
Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan
seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi
Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius
mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin
sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt
tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna
tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan
suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä
hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin
riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään
huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana
on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä.
Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä
ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista
parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko
Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä
hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin
viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia
ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs
nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita
näistä kirjeistä.

"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin
ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä
lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee
pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se
syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko
ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista
innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään
eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin,
ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa
onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai
jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa
kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja
silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin
sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn
pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen
kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit
vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa
suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön
miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni
sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu,
Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon
kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On
toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin
voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan.
Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. -- Tervehdi Inbergiä
sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee
oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei
ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu.
Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."

Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja
viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa,
kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:

"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine
sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan
leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään
autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi
huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme,
hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan
ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon
viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon,
suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä
paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen
jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin,
että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani
tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei
ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko
ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun
taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen
ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle
yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää.
Entäs sitten veljellinen rakkaus -- kuinka se Vestatulen tavoin
paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin
muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan
iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja
vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos
hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat
milloinkaan -- minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä
vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena,
jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva
järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa.
Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen
viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa
ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja
tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla
mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin
epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä
sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen
kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein,
kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy
minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän
meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties
huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei
mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on
päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen
ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."

Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin
kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein
muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin
yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille
kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä
kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla
kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista.
Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin
ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen
mielipiteitään järkyttäneet.

Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen
ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä
tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti
kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan
hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin
oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa
aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt
Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä
arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän
muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono
on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme
kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä
opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan
Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v.
1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan
sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan
muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada
takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta
ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m.
varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon
P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei
hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten
hupaista tuo olisi!"

Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit
saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa
eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen
menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä
vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien
lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet,
olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka
vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan,
saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten
piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin,
Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.

Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän
samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista
tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman
ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta
kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän
heidän käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun
lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa.
Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa
tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin
esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan
lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei
kaikista."

Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg
voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta
Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että
nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva
suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus,
joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus,
joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä.
Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan
nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi,
jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu
esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä
Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä
kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta
J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee
Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja
kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu
suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat
tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta
heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat
käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme.
Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni
Ev. yhdistyksestä".

Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg
muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:
"Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa
hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään;
entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta
niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia
lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta
asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".

Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi
Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana
Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän
Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän
ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet
lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv.
61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81,
3/4 62.]

Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W.
Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä
ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet
hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen
kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan
jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja
siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet
kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä
töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan
etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan
tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen
pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim.
puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki
yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani,
koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin
tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime
keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut,
ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle
lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut -- olla vastaan! Hän on siis
jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa.
-- -- En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari
vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon:
"Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä".
Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä
huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon
on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori
G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.]
Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla
virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G.
-- -- ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli
onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha
kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan
vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on,
(ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea,
johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon
sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin
vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina
hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki
kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.]
niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin,
ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja
minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa.
Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta
täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet
avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä
siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin
juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän takanapäin oli saattanut minua
vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."

Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä
kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi
moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä
vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa
raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O.
Durchmanille -- "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun
sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin
hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan
ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan
tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni,
kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle
melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt,
mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä
näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla
silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä
F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan
Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut
tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa
katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G.
Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle,
jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi
häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen
viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin
raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa
viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa
ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244)
aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet
veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja
sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa
Veljelle".

Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen.
kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina.
Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän
siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa
hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut,
Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein
sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä,
kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille
samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä,
jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden
hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858
kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet
pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään.
Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo
lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua
kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla
kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska
minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".

Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta
päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen
kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki
lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman
oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille
hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä
vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62,
4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors,
rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]

Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden
historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita
jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen
myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen
työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen
toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een
1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle
herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet,
paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta
tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä,
että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman
kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei
hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla
halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä
olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti
perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti
ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen.
Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O.
Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista
puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät
olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F.
O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin
tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja
etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä.
Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva;
mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut
oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän
oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa
hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli
aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän
"patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe
tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E.
A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat
viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta,
joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan
koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin
mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon
jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää
kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina
jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon
vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von
Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden
tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä
mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää
lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa
todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden
koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin
v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella "Jesus yksinänsä". Sen
sisältö on seuraava:

"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen
loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat
silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi Jesusta yksinään.
-- Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa
rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa
häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja
kiinnittää katseeni yksin Jesukseen. -- Kun synti ahdistaa minua,
laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani,
tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta
minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni
ja mahdottomuudestani ja katsomaan yksin sinuun, Jesukseni!
-- Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa
vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa
jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan
estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun,
yksin sinuun, Jesus! -- Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja
suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu
hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein
katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon
Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan,
yksin Jesuksen puoleen. -- Kun onni hymyilee minulle ja maailma
tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä
minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään
pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti
kiinnittämään katsettani yksin sinuun, Jesukseni! -- Kun pakanat
ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan
vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen
sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen
nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei,
me sitä olemme' -- silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä
vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, yksin
Herraani Jesukseen. -- Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua
lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä
löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja
autuudenruhtinastani, yksin sinua, Jesus!"

V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan
Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80
vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;
Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva
Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja
K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia
Hällforsin kertomukset.]

-- 415 --

Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman
vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli
79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen
pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin
kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään.
Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään
uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua
se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina
on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän
nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta
niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut
liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän
herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei
hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.

Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien
afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä
mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin
J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän
von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua,
toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta.
Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan
olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan
mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon
etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän
oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi,
kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä,
saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan
ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin
Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo
olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä
itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun
löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia
aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." --
Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa
huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.

Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa
ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen
tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä
1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän
muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän
ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu
selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että
se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva.
Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän
tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan,
jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin
elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt
velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen
niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska
sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä
menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että
hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään
ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan
ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain
kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko
yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän
elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun',
vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt
kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä
vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä
mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän
selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa
ei ole ollut turha minussa."

"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni
siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava.
Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön.
Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen.
Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen
filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan:
Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa
varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen
luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta
siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan
kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä
eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja,
tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan
tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin
kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta,
ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors;
Uusi Suometar, 22/5 1895.]

Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin
A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle
mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta
etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina
Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet
(III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen
lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen
ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän
näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen
suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla
(1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi
hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta.
Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä
tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan
johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut.
Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä,
oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja
vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.

Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta
herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa,
parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet
kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta.
Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi
Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti
vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli
v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen
muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879
toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen
kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle,
missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti
(1898).

Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän,
niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen
uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana
ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä,
monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä
vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä
tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä
suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle
ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen
suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja.
Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä
oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897,
viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50
vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen
palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia
kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja
luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus
oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa
jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin
synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka
jäsenissä on. -- -- -- Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo
puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen,
ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä
elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa,
ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen,
toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin
puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli
terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko
kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin
hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä
eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä
heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta
vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden
joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella
Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."

Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet
kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa
kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa,
kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin
kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan
v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890
N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja
Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]

Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan
sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen
jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme
vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E.
V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja
pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v.
1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan
allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius.
Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen
Sulvassa v. 1857. -- Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51)
kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle,
missä hän kuoli v. 1869. -- J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta
(III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853).
Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v.
1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän
kuoli v. 1877. -- Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan
kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois
Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin,
missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka,
oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja
Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi,
jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80
vuoden vanhana kuoli (1898).

Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F.
Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät
pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J.
M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei
syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]

Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit
verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden
harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme
kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana
Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän
oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne
hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen
kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa
täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen
niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän
tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa
virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän,
taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen
muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin
kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut
ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt
sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert.
Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]

Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan",
mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun
asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten
vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen
kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.

Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan
herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän
joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä
ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat
rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän
lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä
näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun
Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki
ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että
jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne
hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla
tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?



X.

Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla.


Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu
oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman
levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä
näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa
opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä
koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen
länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä
Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin,
vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain
muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä
heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV,
342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen
tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat
muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa.
Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän
talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka
jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen
vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin
alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen
kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle
hankkimista tiedoista.]

Laukkaan silloisessa Sumiainen-nimisessä kappelissa,
samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa Kivijärven
kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä.
Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa
seurakunnassa Levanlahdella asuvan Matti-nimisen torpparin kautta,
joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin
lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se
Maria Willgrén, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta
muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten
heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi
muiden kera K. K. Dahlgrén (IV, 121), joka oli Kivijärven
ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen
kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei
tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén
oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin
uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat
nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä
näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi
jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän
kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.

Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin
Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet
(III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan.
Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä
Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli
saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen
katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa
seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén.
Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä
tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko
Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat
kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään
suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole
omiaan herättämään. -- Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden
hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304),
joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina
1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean
jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen
oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen
kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle
jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut
hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta "T:ri J. F. Berghin
Postillan eli Saarnakirjan" (1875) sekä "Ahti-, Katkismus- ja
Erityissaarnakirjan" (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan
puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan
saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä
luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia
nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin
tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain
levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä
niitä on pidetty suuressa arvossa. -- O. H. Cleve kuoli kesäkuussa
1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen
herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset;
Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]

Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin
pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81),
teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti
jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää
yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli
Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta
ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista
ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan
muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä
saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen
Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi
asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä
sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä
hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi
vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden
edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli
Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä.
Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen
aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta
ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi
seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää
kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka
innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen
papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849
tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. -- F. H. Bergroth
kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun
9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta
kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881
saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta
kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet,
todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa
merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja",
"monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa"
j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth
hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen
kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa
ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä
näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän
Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää
tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten
kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan;
Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81,
Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]

Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén
(IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki
työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan
ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan
edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä
hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela
Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]

Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen
hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena
vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä
hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä
vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin
asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan.
Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten
ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän
kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa
seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri
ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa
juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth
lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen
puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.

Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä,
Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys
sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O.
Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten
siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin
monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa
mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa
tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin,
vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III,
258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".

Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin
Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä
vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa
ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään
huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi
sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan
oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä
uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita
lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti
heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta
turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa
seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä
Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen
usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka
tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian.
Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina
oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan
sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen
Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän
kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi,
että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko",
jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä?
-- -- Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän
todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi,
kuinka pastori on sokea".

Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin
vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään
viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan
Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa
tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja
hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän
nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä
itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin
hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten
ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä
olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle"
singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen
kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan
puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn.
Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea
epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio
kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin
tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri
lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät
kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran
katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti
heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen
todellinen aateluutensa".

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg
vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä
vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä
kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja
seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan
tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa
toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin
hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin
olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. -- Grönberg kuoli
90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O.
Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]

Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan
loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan,
oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina
Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69),
siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t.
kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä
elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan
keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.

Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti
heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan
suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä
seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin
heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa
seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin
enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan
herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että
esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli
naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto;
kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä
seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja
jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota
muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa
muutamin sanoin huomauttaa.

Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen
(III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa
asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden
uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen
säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin
näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon.
Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä
tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä
hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa
oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX
vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen
oli esim. maanviljelijä Pietari Koskenjalka (k. 1863), joka
vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista
vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari Juho
Rantala (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan
pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle.
-- Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan
keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli
kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut
tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta
hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan
turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat
näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika
Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään
huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa
ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan
riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta,
vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys,
niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi
erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua
yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden
on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä,
joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin
huomattava. -- Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja
oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja.
Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä
enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin
tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan
Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa
oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80
hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin
lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä
Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja
apumies Pälkäneellä Jeremias Ahtiainen (k. 1889), joka jo heidän
yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen
muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan.
Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka
kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä,
kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa
lausuen: "Aikain kuluessa -- -- -- oli A. tullut havaitsemaan tämän
lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden
siitä luopunut." -- Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa
XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten
y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta
ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain
Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen
Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]

Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne
sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan
loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet.
Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä
aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin
ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja
hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.

Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista
henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme
nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen
muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen
suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli
vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä
käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme
tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III,
525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään
kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä
kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana,
jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä
köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen
kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta,
pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta,
rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri
huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah,
ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia
käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä
Jumalan sanassa opetetaan".

Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin,
tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden,
hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman
pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa
huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä
eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan
ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri
silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani
ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan,
Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan
Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa
Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen
edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra
Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä
on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän
on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös
kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus
Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän
synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."

Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä
evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua
kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli
Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän,
niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi
oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan
herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan
kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen
herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä -- liitto, joka
kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina,
jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja
tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä
yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin
Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin
kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan
lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan
ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan
yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu
seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana
rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita
ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen
sekä valo- että varjopuolet.

Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme
nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi
estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta.
Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa
Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän
kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo
oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin
kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805
kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin
Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti
ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan
hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja
verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".

Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois
täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859
toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo,
Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]

Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä
aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme
työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas
ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan
Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg
(III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta
isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan,
hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä
vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla
ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen
vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun
esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä
hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä
paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen
suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut
läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan
sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin
päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen
rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut
mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus,
todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni,
joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia
painettukin.

Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin
Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.

Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85
vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja
pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin
s.v. painoon.

Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä
Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui
Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa
ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten
laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva
johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi,
kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin
pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja,
juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea
uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään
olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain
piireissä varttumistaan varttui. -- Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.

Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi Kustaa
Artig eli Malo, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan
kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli
toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei
päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain
vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet
ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään
vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän
esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti:
"Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät
sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta
saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen
sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia
arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu
oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on
tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan:
perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän
nielisi, kun pitäisi olla: ylös nielisi, sillä perkeleellä on suu
alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".

Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin
suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen
tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa.
Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa
sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa
rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa
oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on
hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä
toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa
olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun
virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin
kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee
seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa
alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan
kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta
mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa
joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa
ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'.
Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi,
että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja
kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan:
'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän
kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen
tapaista ruikutusta". -- Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan
lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain
seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan
antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän
kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin
aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se
pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti
perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja
illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin
aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia.
Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin
tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen
oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi
tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului
5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli
rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri
pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.

Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo.
Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa
iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa
oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel
Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle
myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka
vielä vuosisadan lopussa johti Euran Turajärven kylässä löytyviä
rukoilijoita, sekä Kustaa Eskelä (k. 1889), joka asui Lapin
pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin
herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän
toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin
alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin,
kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään
häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella
ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän
Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi
kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä
yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava,
ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan
lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti
rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa.
-- Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen
Iisakki Hollmén-Hauta, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden
kirkolliskokouksessa.

Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä
keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että
liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella
kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu
Sydänmaan ja Linnanmaan kyliin, jossa viimemainitussa myöskin
talollinen Iisakki Pykälä (k. 1867) ensinmainitun kera paljon
vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia
myöskin Huhdan, Irjanteen, Rikantilan, vieläpä epäsiveellisyydestään
tunnetussa Kuivalahdenkin kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat
vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden
vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi
näinä aikoina ahkerasti torppari Iisakki Kustaanpoika Näähä (synt.
1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen Iivari
Tunturi-Maantila, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi
(1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon
omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä
kannettujen kärsimystensä tähden myöskin Juho Aleksanteri
Taanon-Aro (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön
kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä
Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa
ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta
vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä
elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä
käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille,
jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin.
Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi
kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti
ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa
päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni,
pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja
kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen
kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti
muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa
vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866
otsakkeella "Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville
sieluille herätykseksi". Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada
sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona
terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä
aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote
alkuperäisestä käsikirjoituksesta:

"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani
tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani
puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs.
Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen
terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani
kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka
se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni
pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat
saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa,
Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan
rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut
on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan
edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262:
3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin
tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin
hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2:
24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä
rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun
verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun
Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain
niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni
pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis
itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri
virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä
Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos
virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August
Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen
Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh.
I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks.
Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle
hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin
kirkonkirjat.]

Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike
Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259),
vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui
sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet
seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan,
joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja
lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa
ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet
(I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen
herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta
pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä
olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi
kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja
alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat
ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä
hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896,
jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden
aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä
vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat:
"Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän
maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli
avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille
liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu
vilpittömästä uskonnollisuudesta.

Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija
ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka
seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän
puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta
hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat
vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja
ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim.
piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana meidän".
Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden
vanha.

Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista
Matti Matinpoika, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89)
mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista
Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N.
Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]

Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan
kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän
paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän
auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten
piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän,
kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin
hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja
olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m.
Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa
Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä
tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin
rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja
erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat
myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v.
1898.

Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä
ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva
Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin
paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan
herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän
siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen
kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen
ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta
ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen
tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa
herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon
arkkiveisujakin hän kirjoitti. -- Eeva Takala elätti itseään
ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon
hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon
turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.

Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri
(III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan
Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon
elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta
loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla
varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka
Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla
viettämään hänen muistoaan. -- Ahlaisten rukoilijain muista
merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota
kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa.
Hän näet kuoli jo v. 1867.

Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin
koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana.
Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin
seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä
elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla
liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa
Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus
pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin
osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana
Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v.
Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa
Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.

Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä
vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä Matti
Sjöströmin koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa
kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita
vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui
valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite
saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi
syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi
pyrki yhä useampia.

Porin maaseurakunnassa säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike
vuosisadan loppupuolella varsinkin Kokemäensaaren kylässä. Merkille
on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden
virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden
orjuudesta. Ruosniemellä, missä "vanhojen kristittyjen" luku
vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään
ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan
lopussa johtajana vaikuttanut torppari Juho Kustaa Matinpoika
Huhtalaa (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa,
soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". -- Muuallakin Porin
maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa
sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut
tuiki pieni.

Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin
rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset
torpanvanhusten Juhana Forssin (k. 1895) ja hänen vaimonsa Maria
Forssin (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.

Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut
oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa
vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana
oli Pöytyällä syntynyt Juhana Malmberg. Mentyään Tampereella
naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän
1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän
ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin
ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä
vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet
pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan,
joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi
uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi
Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, Kullaalla,
Kokemäellä ja Harjavallassa. Liike pysytteli kuitenkin siksi
etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä
oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.

Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain
luku vähitellen. Pyhänmaan seurakunnassa toimi vuodesta 1900
kappalaisena Mathias Merivirta (Sjöström) (synt. 1866), vasta
mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta
rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti
tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa
rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita
Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa
Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja
Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]

Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu,
on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä
vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei
näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja
kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin
usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen
alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin
tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat
oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä
hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän
opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon,
etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka
opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.

       *       *       *       *       *

Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä
täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa,
Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat
että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten
puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa,
miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli.
Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria
ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut.
Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti,
sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä.
Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki.
Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika
näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä
tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892),
mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on,
kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III,
499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna
vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa
kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle
ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista
kirjeistä:

29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää,
käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi
kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille
uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan
hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa
toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa
Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin.
-- -- -- Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen
ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun
tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta."
-- Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana
vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut
"hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä
kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä
esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti
kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. -- -- -- V.
1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun
aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle
Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen
side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä
itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella
säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko
siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi
sydän ja yksi sielu".

Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset
eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan.
Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut
heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää
Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.

Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka
XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat
herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.

Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella
tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä
vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet
usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen
(III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein
nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta
saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan
loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat
he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen
aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A.
W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W.
Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549)
mainittu kertomus.]

Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa
Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien
aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin
tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin
ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen,
heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle
pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa
väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja
samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei
Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä
eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen
puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui
niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen
saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa
olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli
varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään.
Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä
seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti
minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan
teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan
heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille
sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta
olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän
Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.

Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa
oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin
otsakkeella "Drag ur en moders lefnad" (Piirteitä äidin elämästä)
"Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta
kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita
Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen
seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.

Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla
ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin
mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen
koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä
menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä
sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä
iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan
vuosisadan kynnykselle.

Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin,
eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen
tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle
kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre:
hänen palava koti-ikävänsä. -- Hjeltin maallinen elämä sammui vasta
kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.

Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot
ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle
tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX
vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se
sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan,
johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan,
joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse
on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa
heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan
tulevaisuuden Suomen -- vaiheissa.



XI.

Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.


Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen
kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies,
jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren,
vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin
herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa.
Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman
sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen
vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun
loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua
ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän
puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan
kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten
kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan
eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta
uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen
ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut
uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä
vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen
sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä
muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa
jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa
yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin
läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle.
Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen
arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut
hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa
heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli
oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa
oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella,
vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät
kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin
tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä
liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä
täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala
tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan,
joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille
jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen
kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala
varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi
aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä
pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua
hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet
Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee,
olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin.
Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea,
Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena
oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin
määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne
asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi
hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa,
lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei
tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä
molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat
seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli
Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka
maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna:
"Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".

Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon,
että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti
"niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen,
toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen
kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka
ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on
nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se
milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä,
joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla
vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on
samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä
papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä
oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä
nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet.
Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten
nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja
vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan
yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa
viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen,
joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan
liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja
vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren
herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli
uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana,
uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden,
vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat
pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla,
missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten
liikkeiden vaiheissa.

Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä,
Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä,
sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy
näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri
johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle
tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki
heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää
julkisesti.

Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri
paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa,
jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti
hän Marjaniemeen Rauhalan taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla
olevaan Kepuli-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen
ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin
mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada
maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä
osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa,
kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain
Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin
Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa
liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.

Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi,
kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu
Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin
kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm
Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala,
joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo
luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä,
käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu
sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa
rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa
tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun
huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä.
Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja
sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot,
joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin
heidän sopuaan. -- Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä
vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia
seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka,
samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden
traditsiooneille.

Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E.
Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa
koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi
heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista
suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui,
vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille
selkänsä. -- Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset
olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät
nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa.
Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen
vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet,
ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui
Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan Löytynojan kylän
väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei
koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria
ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla
hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet
nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat
vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä,
kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun
vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi
niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt
uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen
tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella
profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa
nimeltä Jonas Lysti (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden
uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt
heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla
innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata
ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä,
puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä
yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden
johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta
(k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902)
Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.

Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta
kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä
hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän
kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren
herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä,
jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia
vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi
puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi.
Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät
riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden
seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät,
elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo
Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä
tiesivät niin paljon kertoa -- kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen
taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden
johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin
hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi
kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten
vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden
innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään
ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin
jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan
Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan
omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan.
Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla
liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin
säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon.
Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin
olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.

Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia
esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä
tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn
alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden
liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o.
viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka
"synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi
j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin
liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle
veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin
eksynyt nuori mies Simo Pylväs Ylivieskasta, joka myöhemmin
kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden
vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.:
"Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi
seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä
kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset
menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se
osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä
puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua.
Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin
kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin
vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta
etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä
ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien
pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää,
kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain
hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten
rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein
mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan,
sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."

Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi
vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan
hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa.
Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa
uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle
kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että
nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä
olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa
nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin
Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain
tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä
uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin
ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla
ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden
odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä
ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään
ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.

Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866
ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren
vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä Kiire talvi. Nyt ei
Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin
toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä
paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan
lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan
Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan.
Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta
Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä
viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen
asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.

       *       *       *       *       *

Arvi Juhana Logren syntyi Lapualla joulupäivänä 1823.
Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu
olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä
näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän
tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä
hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin
sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran
Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut.
Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan
heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari
Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka
ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman
vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana
vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa
kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä
tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis
hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi
tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko
elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan
vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain
karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea,
toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja
murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen
sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla,
joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla
sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin
taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa,
riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon
sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen
alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen
päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.

Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu
isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti
taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä
katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi
hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli
sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi
piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä
oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa
ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui
konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle
salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti,
inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.

Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin
eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen
mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin
muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli
valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen
sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän
koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista
kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu".
Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika
ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä
etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä
oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen
isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin,
jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.

Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen
Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen
aikaan -- 1830-luvun lopussa -- oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään
ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten
joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo
uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki
ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään
lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa!
Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei
enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo
Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän
hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan,
mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan
pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen
esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka
edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi
jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti
vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa
vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota
kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn
mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän
heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin
toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa
on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli
ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo
ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä
Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa,
missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle
Uuden testamentin.

Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen
Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt.
Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä
ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle
ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit
Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat
muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen.
Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa,
tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin
seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen
huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren,
rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon,
mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin.
Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan
väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että
hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei
suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on
kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä
jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista
hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen
kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä
tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä
selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen
myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen
miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti
käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy
kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen
kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä
vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin
yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi
ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi
kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja
rakastaa".

Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä
aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle.
Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat
vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen
elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän
pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen
eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys
suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi
esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren
ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän
rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa.
Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki,
jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi
niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää
Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden
tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta
omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan
päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin
tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut
olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin
seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko
Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä
oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja
turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni
avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin
ennenkään häntä miellyttänyt.

Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan
talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä
ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla
olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas
asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja
itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen
asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä
kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä
toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa
millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen
myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta.
Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin
kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän
joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä
perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana,
mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä
kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi
heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita
vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia.
Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta,
jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli
heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.

Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden
ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman
torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa,
mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä
täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä
ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin
enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta
maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet.
Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa
päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei
enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä
sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan
muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja
vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä
lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän
ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet
ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa
varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin
voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren
kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee
vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin
se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen
edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.

Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä
torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen
palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa
jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja
perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin
ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra
yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin
näinä vuosina oli.

Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia,
16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta
iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin
niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä
niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti
hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon
ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella
häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran
päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon.
Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä
niin hellästi rippikoulussa kohdellut -- sama ja kuitenkin toinen.
Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella
vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä
ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon
kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu
hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin
ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin
murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin
povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle,
juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin
syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia
jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti
Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia
näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra
yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset
näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän
muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään
puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä
seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.

Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat
Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden
pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen
entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään
pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa
tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut
heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen
herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua
kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi
Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli
kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen
jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella
rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy
varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu
tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain
rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi,
hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena
renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään
muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti
mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti,
paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä
oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan
voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut
ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin,
missä Malmberg siihen aikaan asui.

Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin
isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä
maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan
kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä
vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän
aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden
vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan
Tynjälä-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen
ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta
Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan
rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon,
jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä
ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi.
Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi
Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi
tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa,
etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä
Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa.
Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan
paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa.
Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä
olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli
Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos
kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä
kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän
matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin,
vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten
luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla
kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta
viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden
entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin
yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka
luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis,
semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti
uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten
kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä
hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä
kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää.
Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään
syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi
voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän
miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä
uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi
viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen,
jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään,
miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että
Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi,
jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva
talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan
valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin,
tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja
hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi,
mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän.
Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan
ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja
hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi
mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen
sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin
herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään
taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän
päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä
kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.

Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu
Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin
hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä
ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan,
joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä
suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin
rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan
täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä
myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin
henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä
myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan.
Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui
seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten
koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti
ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa
totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita
ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että
likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa
jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle
alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi
hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään
toimivaksi heränneitten johtajaksi.

Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä
muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin
perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä
huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä
suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin
koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan
erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin
kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa
suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin
ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta,
alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin
ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin
latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain
liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat
tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen
viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli.
Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg
hänelle torpan paikan Rautakorvessa, missä hänellä oli viljelty
suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut
vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin
sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon
laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa.
Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.

Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen
hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan
puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen
noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun
itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857
Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä
olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee
noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.

Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän
voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä
välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin
työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän
itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään
oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin
lasimestarin tointa harjoittamassa.

Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi,
että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi
häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa.
Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa,
kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän
hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla
Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan.
Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin
lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle
maahanpanijaisia toimittamaan.

Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin
haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus
tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon
hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta,
jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita
jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka
puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain
tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon
verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty?
Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut
hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa -- ja löytyikö
sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi,
uskalsiko?

Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan
kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He
elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa,
etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen
muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö,
sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis
säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille
tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen
vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa
omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden
muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset,
joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet
elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan
vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta
kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm
Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi
Logrenille:

"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka
eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon
seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta
löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi
ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka
kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan
niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä
sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa
aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te
olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa
harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta
opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa
niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän
mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa,
joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. -- -- -- Nämä
ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet
taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."

Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina
oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti
nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein
heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen
asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin
tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim.
Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään
"Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä -- Kustaa Keskinen,
Matti Järvi ja Matti Takala -- olivat juuri niitä, jotka
mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle.
Aivan vapaa tästä viasta ei lie Matti Peräsarkakaan (k. 1885)
ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä
vaikutuksensa Ylistaron pitäjän Untamalan kylässä, missä hän koko
elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.

Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he
alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki
päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa.
Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä
pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot.
Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä
varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen
ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten
keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen
nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt,
mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin
arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen
näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä
edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen
valinneet. Alku oli seuraava.

Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen Justiina
Rautakorpi, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli
harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen.
Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja
koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä
palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen
alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista
valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät
hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen
hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin
Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia
neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan.
Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta
ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli
tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet,
kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen
heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan
vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa
muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin
suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin
kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty,
ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo
heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti
selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli
perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen
puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi
höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille
loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten
sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli
silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa
heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin
vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille
eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä
hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.

Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika
tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he
semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli,
joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon.
Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli
erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille
lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin
kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään
Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen
täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös
uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa
heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra
elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.

Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä
tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin
heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa
seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt
joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä
niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa
mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen
joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin
rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä
todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän
kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli
pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut
siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja
elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan
Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin
pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala
on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee.
Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja
siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen
viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti
tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä
tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen
kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa
herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan
alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi
oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän
syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä
se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen
uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä
opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi
lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä
haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.

Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg
ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut
pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla
alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden
perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla
saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta
sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren
turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa
tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja
voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan
myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä
virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka
koettelee, mutta ei hylkää.

Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä
ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat
Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä
kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä
Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta
sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat
hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä
kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui
kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän
ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä
muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja,
joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä
syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat.
Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan,
mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden
mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä
syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta
elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä
tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu
Juho Malkamäki, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta
Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin
kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren
menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää
on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli
valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä
on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa
ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää
auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen
kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti
avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen
silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän
tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen
talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista
tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta
leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville.
Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja
antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi
riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet
ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin
auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta
aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin
eteenpäin, päivän kerraltaan.

Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä
kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui,
oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja
yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta
lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi
Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna
kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki
hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi
ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois.
Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja
tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari
kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä
aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa
ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle
ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin
tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi
taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen
tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala
oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä
puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin
tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä
tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet
suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen
edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä
opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä,
heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa
tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat
Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä
suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea
oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja
saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan
ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään
ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa
pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä --
siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön -- hän päinvastoin
säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti
nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät
ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein
otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan,
aloittaen sanoilla: "-- niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten
muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää
huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen
esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa
lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä
meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin
heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä
hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä
hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja
valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.

       *       *       *       *       *

Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä
y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike
Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla.
Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta,
että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja
muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois
"kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta
tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa
yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen
olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä
kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien
joukossa tekevät."

Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden
kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana
maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli
odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut
miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava,
että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli
asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen
miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen,
että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin
myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä
vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven"
miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat
hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen
metelin asetetuksi."

Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan
talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut
paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti
ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli
ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut
hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei
aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla
ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat
edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo
olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet"
rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä
raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi
hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu
taukosi -- hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren
nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin
oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin
häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana
hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän
olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi
uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki
asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun
syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin
puolen olivat.

Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät
lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu
poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt
tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei
Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle
päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat
toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja
kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi
kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin
nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala
vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa
tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien
tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä,
että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan
viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos
en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."

Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan
seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään
tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa
vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden
Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei
hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa
hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla
näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä
"synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin
pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat
pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin
myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten"
hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja
ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla.
Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin
määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän
vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen
puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla.
Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli
eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat
hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten
eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa
nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua
Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein
mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä
seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen Matti
Töllin (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat
sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen
vastattiin valituksilla ja kyynelillä.

Ennen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa "Kiireen
talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista
on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin
panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli
varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita
pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin
olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa
toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus
ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään,
saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja
hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle
ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin
"Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin
henkilö -- nimensä on Juho Kivikaarto -- Ylivieskan herännäisyyden!
huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on
seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn:
"Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta
mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita
silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus
kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä
elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan
papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja
toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät
enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä
riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä
voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että
tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä,
monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen
hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä
tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan
herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa
uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä,
niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen
herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä
on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä
uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät
liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen
puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on
kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti
sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala
kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan
alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä
Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä
vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä
pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen
loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa
suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita,
joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.

Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä,
että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen.
Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen
elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että
Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa
pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin
koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen
tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän
välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin
suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin
näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja
Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää
vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli
laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien
hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja
kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin
viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei
ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan,
mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo
semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.

       *       *       *       *       *

Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven"
Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa
Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua
alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi
hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten
hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan
aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta
Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli
eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu
joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi
hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat
rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta
mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta
veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä
oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen
aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies
ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut
monta ostajaa.

Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään.
Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja
vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja
ehkä oli -- niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin
tutustunut matkamies -- siirtyminen pienistä oloista noin suuriin
hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta,
jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti
tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla
syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä
järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä
suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista,
että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella
voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa
tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta,
niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi
heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä
tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä
muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja
nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren
käydä elämänsä loppuun asti.

Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa,
ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu
kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on
tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään
puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt
yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan,
samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan,
opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri
merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa,
lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten
katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä
sitten esiintyvätkin.

Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi.
Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän
nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa,
mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden
mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin
pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon
hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia.
"Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan
kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen
tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä
vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka
menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä
tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä
sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni
vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä
alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle
tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen
siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta
puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän
muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan
kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta
pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu',
niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun
monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle
sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia
se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." -- Logren oli
luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan
huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia
miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille,
joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni.
"Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana
sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". -- Kun moni Suupohjan heränneistä
Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän
virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että
Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi
halko pesässä pala". -- Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan
asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän
yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa
koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli
erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet,
Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan
alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos
hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen
heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy,
että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin
kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi,
kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti
odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun
Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan
sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta
niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta
koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa,
jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee
eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen
seuraajakseen -- siinä menee helposti pää." -- Niinkuin olemme
nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti
hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui
hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt
suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä
köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei
Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.

Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe
lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka
enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan
käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava
hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet
tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun
joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen
heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat
pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten
seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan
asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa
lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä
näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi
oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan
nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen
kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta.
Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa
nuhdetta.

Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä.
"Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta
vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain
hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen
syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten
välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja
"pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet
tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen
viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten
johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut
koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään
epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat
"eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari
tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa.
Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä
kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi
äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä
sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä
siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli
puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada
omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen
jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa
aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle:
"Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että
mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt,
että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään,
eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi
saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia
sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä
kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää,
että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole,
kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin
omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin
saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen
eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin,
sammui taas melkein kokonaan.

Kodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka
hän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa
erehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi.
Ei ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä
maineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se,
että talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita
parempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja
syntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa,
valvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin.
Muuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle
palvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa.
Saatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen.
Hädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää
sillä, että hän oli "tuomarin kirjuri". "Vaikka olisit Turkin
keisarin kirjuri", kuului vastaus, "niin tästä saat". Tuntuva
selkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei
isäntä ollut leikkiä laskenut.

Logrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina
seurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon
tuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle
rakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein
luki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. "Luther", niin
lausui hän monesti ihastuksella, "paljastaa rohkeasti ihmisen synnin
ja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta
ja armoa syntisiä kohtaan". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti
hän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena,
koska "se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden". Näistä
kirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut,
jota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle
julisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan.
Ei hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän,
ikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä.
Niiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen
miellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei
häntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän
matkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään;
ja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo
olemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden
niin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies
on ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta,
epäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi,
vaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti
välttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut,
vaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia,
parempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän
jyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään
erinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen
nähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan:
"Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä.
Se estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä
ja heränneitä maailman markkinoille menemästä." Ihmeteltävän oikeaan
osasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään -- hän oli muunmuassa
kansakoulujen lämmin suosija -- että herännäisyyden traditsioonien
säilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä
estivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin
yhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren
palveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on
tehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu
kauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen
nimensä niin historiallinen nimi.

Logrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle
joutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja
Herran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän
välillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo
Malmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien
puheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä
ajoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten
vastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet
heidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään
armoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei
ikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut
heränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään,
saanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka,
joka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala
Lapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika
kernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi
silloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä,
niinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi
osaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli "herrojen
hännystelijä". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee
viimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä
kärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja
koko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta
päästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa
olivat enemmän saaneet. Oli miten oli -- mitään erimielisyyttä
ei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten
asetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan
epäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla.
Sitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.

Jo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut
matkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään
ja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin
Logrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi
hän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen
naapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä
Kalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia.
Ja yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan,
Nivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja
ei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin,
ja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon
kulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään
tietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin
tällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi
tarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta,
ei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan
ystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja.
Joka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta
talossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut
järjestys. Niinpä esim. "eteläläiset" kun matkustivat Kalajoelle,
majailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin
seudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. "Pohjanpuolen miesten"
matkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa
palvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus
kauemminkin.

Epäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi.
Hän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen
lauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille
kädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta,
tehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen
puhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin
säpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon
nähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen
syvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin
kyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa
puuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa
ja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako
kernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia.
Toinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän
opillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista
kristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa
etsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten
välttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai
tänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on
toisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen
valmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä
taivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin
kuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa,
jotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli
varsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin
vuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus,
että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen
ilman lain töitä. Sanaa "usko" kyllä harvoin käytettiin -- etenkin
hedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi
sen väärin käyttämistä -- mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat
eivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä
olisi ollut kerskausta ja eksyttänyt "suukristillisyyden" luultuun
varmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan
armon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa "ilman rahatta ja
ilman hinnatta", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa.
"Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi", lausui Rauhala muutamalle
kiusatulle ystävälleen, "kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään
hyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu
siihen, siitä lähtee elämä." Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin
Logrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, "jos kohta sitä usein
saakin hävetä". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi
oli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: "Kohottaakseen
ihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla
ihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen,
pyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi."

Vielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti
antamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä
hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan.
Taloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään
hänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina
altis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan
ilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä
rakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään
muun.

Taneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa
särkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen
laajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä
Savossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla,
Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän
maltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla "Kiireen talven"
uusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen
nöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän
Reisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan
syntyi Pihtiputaan Muurepään kylillä uusia herätyksiä, jotka
hänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja
ahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen,
Oulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.

Olemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin
heränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä
sydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan
maltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen
oli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti
Järven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama
häiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa.
Samassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati
niinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli
näet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina
Jansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää
kootuksi ympärilleen joukon, joka "käsitti uuden valon". Heitä
nimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin
Kustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti
paikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut
puhua Härmässä, "siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin
asti". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön
vähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen
edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.

Kansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava
todistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli
vastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti
hän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin
lähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun
samaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että
hänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan
vähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet.
Uutinen koski kipeästi Logreniin. "Jos tiesin", hän lausui, "että
ne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko
Kalajoki palanut".

Samankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan
osoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin.
Saatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella
johtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa
kiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: "Ei pitäisi kenenkään
Jumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi." Omasta
kokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen
tähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut
kahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa
"Kiireen talven" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin
oli kahden viikon perästä kuollut. "Minulle jäi kahden miehen surma
omalletunnolle", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.

Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat
heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin
aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä
uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin
suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa
pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu
osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut
heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä
heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän
mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.

Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä "ukkojen
aikana", jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien
1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen
vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se
kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan,
rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen.
Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen
kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein
itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh.
Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän
opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui
se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle
ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa,
joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta
siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa.
Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä
johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä
muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein
siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että
Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on
ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota
Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla.
Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein
likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon
häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli
heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa
asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, Anna Koskela (k. 1914)
on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä
seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita,
hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota
oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon
parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän
polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika
vähän harjoitetaan'."

Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim.
eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän
sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille,
vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden
kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän
Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa.
Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä
menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena,
miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla
vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.

Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen
sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai
Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan
"talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin
oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja
sitten lakannut. -- Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman
ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.

Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta":
Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan
Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen
vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten
hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten
tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin
herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli
vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä
ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin
katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä
suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota
heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin
eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin
liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV,
320) ja Abraham Lappalainen (k. 1873), joka niinikään oli toiminut
jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä
senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon
herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille.
Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike
ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä,
ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään
likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi.
Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet
saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut
"vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin,
että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka
opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo
siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.

Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen
esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän
ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos
kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi,
kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta
puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt
pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten.
Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan
hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen
kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat
muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta
asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren
heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta.
Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan
herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan
ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme
nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän
myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana
muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä.

Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen.
Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja
tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet,
puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin
olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi
neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo
Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan
hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät
selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä
Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin
Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät
kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä
toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen
liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja
Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten
isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään
ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen.
Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike
sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan
matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi
Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta,
johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa
viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta
ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin.
Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin
savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista
näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä -- niin nämä itse
arvelivat -- vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas
tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa
oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä
matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon
keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä
Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja
tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän
usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai
kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin,
joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia
tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten
lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille
uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut.
Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka
monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet
tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin
Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi
Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala
on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut;
nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo
Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet
sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen
puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.

Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava
vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen.
Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset
kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan
heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain
aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että
iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän
Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten
kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi
hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa
tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva
heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla
oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin
ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat
yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. -- Sekä Logren että Niskanen
saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta.
Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen.
Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten"
toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin
säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut
arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää
kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä
on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi
osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista,
hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys
jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan
kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran
pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten
mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli
Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan
vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden
sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti
Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui
tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset
pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana
saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa.
Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei
vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.

Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871
Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja
Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen,
historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV,
110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän
virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen:
"Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla,
josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja?
Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä
matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä
jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan
tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli
tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään
aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään.
Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät
kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät,
tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat
tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen
joukkoon.

Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät
tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas
Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia
Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa
ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä
useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat
toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta
viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike
"ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan.
He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä
suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten
alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja
levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat
jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala
sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa
luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä
lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa
sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo
Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa
yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs
v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä
matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin
kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi
kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä
ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen
tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta
ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin
s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja,
ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan
halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."

Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan
säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle
kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka
uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan
olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset
heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa,
esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin
oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen
traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen
antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.

Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan
käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät
paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista
herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat.
Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.

Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja
miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään
muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa
Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja
auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden
luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin.
Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen
hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan
korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon
urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa,
tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan
synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin
viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä
taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu
Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni
kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina
tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin
on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän
eteenne -- nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään."
Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun
tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta",
purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota
niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.

Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin
elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen.
Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että
jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa
hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika,
jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä
aika ei silloin vielä ollut tullut.

Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen
kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein
käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille
on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on
säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu,
"niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän
yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti
nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä
kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri
saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun,
ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella
ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä
katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet,
mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana
usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike
eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille
tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme
niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä
vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa
tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs
on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja
koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä
ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla
tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen
markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan
odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun
aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi
liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy
siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin
joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala
mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli
hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja
nuoruutensa tähden."

Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten
luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi
kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja
surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä
aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v.
1882 Wilhelm malmivaaralle, joka jo näinä aikoina yleisesti
tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa
heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi
monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen
heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista
puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena
oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen
alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella
tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen
viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen
enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä.
Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin
asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja
ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa
pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana.
Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten
tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut
Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään.
Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti
puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun
kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin
ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat
hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin
tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman
ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.

Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut
kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut
hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle:
"Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään
muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän
maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi:
tule kanssani. -- Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."

Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa
Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo
aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen
Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli
lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen
nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja
palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se
tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä
kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut,
tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti
hänen viimeistä taisteluaan.

Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta
sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä
illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan
taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan
salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen
Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.

Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen
Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen
masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa -- hänen vankka
ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama -- hän kuitenkin
jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin
siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät
ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä,
paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin
Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui
harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren
kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen
taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski,
joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas
vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä
tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat
heränneen kansan "kellokkaasta". -- Lähtemättömän vaikutuksen tuohon
suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota
oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella
sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon
pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin,
jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat
kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi
Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun
kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi

    "Päätöstä nyt Herralta anon,
    Jääneille neuvon sanon
    Rientäkää katumaan" j.n.e.

Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.
Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra
K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta
Wilh. malmivaara.

Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä
Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin,
että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa
paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi
mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä
uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen
tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa
ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin
muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan
käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä
kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja
ajasta vaarin."

Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää
niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan.
Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki
ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä
jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat
samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä.
Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä
vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en
siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi:
"Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin
suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon
ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut
osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka
kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille
sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti
hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä
mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on
kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden
vaatteen kiireestä kantapäähän."

Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti
viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan
kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin
2 Kor. 6.

Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä
hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin,
ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä.
Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli,
että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset
ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset
Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen
toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä
ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja
Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi
rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten
saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä
muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken
arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa
oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät
asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti
rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei
pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko
raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee
väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä
Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen.
Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen
lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän
todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain
erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa.
Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt
toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään
erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä
syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.

Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta
heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet
valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä
savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun
hautakiven hinnasta.

Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet
ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt
herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat
poistuneet. Härmässä todisti Aleksanteri Turjansalo, "Sokea
Santeri" (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä
ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa,
Hellanmaalla Jaakko Sinnenmäki, Nurmossa Salomon Kulju (k. 1895)
sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu Iisakki
Mansikkamäki (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla
aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja Juho Malkamäki,
että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa Matti Marjaniemi,
"Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa Klaase Juhana Haapakoski
eli Kivikaarto (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa
luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen"
ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä
korotti äänensä Jaakko Rieskanniemi (k. 1910). Iisalmessa toimi
entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi
Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim.
Keiteleen heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e.
Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä
näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot"
turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle.
Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret
muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien
siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa
v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä.
Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä
hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja
maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:

    "Se on viimein mielestäni
    Varsin vaivanen asia,
    Kuin tuolta vaan tuleepi
    Tuolta tuimasta tulesta,
    Käsky käärmetten pesästä
    Pikaisesti pistämähän,
    Kauhiasti kantapäähän
    Kaikki kun on kulkemassa
    Sillä kaidalla kadulla.
    Sitä kohta koitetahan,
    Uhatahan uuvutella,
    Vaikka on paikka peljättävä,
    Itsekullakin ihmisellä
    Haudan haikean takana,
    Josta hirmu hirvittääpi
    Aivan pilkko pimiästä."

    "Maailmassa mahoton
    Ihmisiä ilkiöitä,
    Jotka pyytävät pyhyyttä
    Häpiäksi häätymähän,
    Ilman että itsiänsä
    Tulla täällä tuntemahan
    Vinkumahan vikojansa,
    Syntiänsä sylkemähän."

Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia
kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että
tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen
ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa
vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät
kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja
heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila,
Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m.,
joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti
on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia
lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel
Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki
Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi
Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa
heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67;
Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6
72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille
16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille
6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O.
Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden
kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan
kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista
asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]



XII.

Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.


K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen
aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo
Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen
nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää".
Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain
siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi
kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä
neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken
vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan
itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli
siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla
ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.

Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan
poika Wilhelm malmivaara (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä
1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle
hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin
kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä
jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei
olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski
semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi
kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin
kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja
kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut
altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala
oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras
toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi
hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä
muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen
kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja
Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen
kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka
näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli
toivoen ajatellut.

Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa
Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin
ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun.
Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden
perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen
ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti
sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää
poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin
kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin
asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli
Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena
Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla
olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin,
mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin
Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi
kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin
rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes
Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.

Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen
kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja
nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa
Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta.
Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten
alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen
mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten
seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet.
Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen
etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla
voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan
muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä
hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi
päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti
jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden
perästä, v. 1876.

Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin
Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.

Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan
suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen
kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei
kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä
vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen
eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan
elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse
tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin:
"Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen)
oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä
eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija
Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät
Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen,
jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten
mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt
appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa,
Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä.
Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen
oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä
kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin
Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen
Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan.
Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä
torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui
vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. -- Uusia
herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva.
Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'.
Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa
kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."

Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos
kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt
ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878
alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset
alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi
nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta
vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin
seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka
vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista
ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat
varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta.
Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua
aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän
sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata,
omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla
tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin
virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa
tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle
toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin
yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin
tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri
sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta
kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.

Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä
ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin
näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila
ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät
kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen
elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei
vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle
maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit
näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion
sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.

Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle
seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin
kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä
pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi
herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava,
että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa
kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun
tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista
kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto
vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän
huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään,
uupuivat entiseen suruttomuuteensa.

Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina
innokkaasti herännäishengessä myöskin Pekka Korhonen (synt.
1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. --
Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien
työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle
vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon
herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi
samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja
vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä
liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä
herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin
monissa paikoin on nähtävänä.

Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi
Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä
kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla.
Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat
menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon
Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että
he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden
seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. Eljas Toivainen (k. 1877)
ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa
muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden
vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan
näitä palaneita kekäleitä rovioksi -- entäpä Herra antaisi siihen
uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät
kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin
väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille,
ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen
heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta
orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se
samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka
seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista
vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä
tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon
tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa
vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä
virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei
voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin,
valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai
valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.

Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden
vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa,
mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan
kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle
itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen
niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla
muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin
kukistumattoman voimalliselta.

Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi.
Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä
Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat
pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa.
Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan
hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien.
Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon
herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa
(I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään --
sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa -- riensi
hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa
oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin
me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita
rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin
palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät
talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan
meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?"
Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon
Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli,
joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi
jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä
Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten
joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen
henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle
lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien
suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan
yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä
ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.

Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa
tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa
tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen
oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa
tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden
varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen
vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:

"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä
oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista
viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni
kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi
käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani
siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun
lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat
sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta
kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä
vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä
juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään
neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta
-- tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven
lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin
polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä
sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun
verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen
ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme
ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy
päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä
ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut,
mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään
tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja
tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan
yhdessä vietin."

Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi
tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon.
Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin
Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike
valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi.
Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja
puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.

Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman
herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti
mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä.
Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän
elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava
äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan,
joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia
ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin
työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen
ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K.
Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan
viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä
suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle
muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti
näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on
johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.

Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa
rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä.
Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti
hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä
hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää
työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että
hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta
kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa,
ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.
Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin
haudan viereen.

       *       *       *       *       *

Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta
tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi
Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan.
Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti
kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen
yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin
vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen.
Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit -- kaikki oli
säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei
siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä
väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden
ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa
kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen
vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä
sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia
pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän
sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien
esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän
kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän
tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin
hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa
eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset
saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen
myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin
herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen
heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota
herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon
uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja
eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään.
Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina
ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä
vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä
vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin
Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli
Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa
nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen
murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen
tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden
"ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat
kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän
hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen
yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi.
Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten
jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen
useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet
silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin
heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja
rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä,
ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista
vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä
heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa
Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä
ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla
rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta
Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli
mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo
"ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit
alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin
oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta
vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä
herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.

Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen
palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla
herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho
Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.

Juho Malkamäki syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen
vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo
Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo
Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien
ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden
uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen
ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli
jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä,
jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten
isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle
ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi
hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi
velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta
tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan
vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen
herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään
johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan
koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista
nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien
perinnön vartijoiksi.

Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan
hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa
opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina
käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista.
Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen
katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman
johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä
elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja
opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa
kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta
eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on
ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun
ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran
kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen,
piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän
ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului
heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan
kasvojen edessä.

Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden
ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten
johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä
likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme,
heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät
hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa
matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen
sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän
ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen
kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin
aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja
oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista
ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala,
Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta
muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset
näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista
kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa
esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta
matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja
itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien
koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea
olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti,
puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä
liikettä, johon hän kuului. Vaikka -- tahi juuri sentähden, että
se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen
kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli
alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä
se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena
vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli
luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten
hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi.
Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien
ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla
esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti
ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä --
Logrenia, Rauhalaa y.m. -- jotka kovana aikana taistelivat näiden
traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän
kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia,
menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista
tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen
kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle
herännäisyydelle.

Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen
myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä
likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi.
Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan,
etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän
välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa
luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen,
jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä
Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään
ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä
vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa
kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava
esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi
kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten
yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä
jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa
arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin
ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen.
Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä
Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin
puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä
evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta
sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran
voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe
mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä.
On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla
tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä
huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön
kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä.
Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli
rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti
valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun
nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia
herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen
yhteistoiminta tarkoitti.

Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen
alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä:
he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että
väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi
yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä
ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen
herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos
Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat
saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän
aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä
kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta
asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava,
että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli
ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden
puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava
Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa.
Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten
piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana.
Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan
tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä
olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä
varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden
osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan
heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan
raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.

Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja
Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei
rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen
johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he
olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista
ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen
auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että
hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä
olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut
heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen
nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa
oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan
joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan
vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin
pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti
tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä
ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike
menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen
oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin
pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei
sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä
olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi
onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki
muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen
periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien
käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien
yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä
aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.

Huomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut
"Hengellinen kuukauslehti", jota Malmivaara 1888 vuoden alusta
alkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa,
sisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä
hartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista
uskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja
kuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja
y.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja
tämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX
vuosisadan viimeisenä vuosina levisi "Hengellinen Kuukauslehti"
kaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys
heränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen
aikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli
3,000.

Malmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu
niihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat
sivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä
aikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen
1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti
ja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan "Siionin Virsiä" ja
"Hengellisiä lauluja". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan
kirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon
rakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista,
jotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen.
Asian laita oli seuraava.

Heränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin
vuosikymmenien kuluessa tullut "Siionin Virret" ja "Hengelliset
laulut". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta
hengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa
ja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden
virsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin
ohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi
käytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan
siitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi
ennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa
nyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon
säilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä
ja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä
siellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä.
Viittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin
ja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen
Malmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta
ansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten
kipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka
helposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista
tuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi
Malmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa
lausui hän itse esipuheessa, että hän oli "jättänyt pois paljon
virsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat".

Malmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että
sitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy
esim. muutamasta, Sotkamosta "Hengelliseen Kuukauslehteen" lähetystä
vikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet "joukko näitten
(virsien) rakastajia" ja jossa muunohessa sanotaan: "Kostein silmin
ja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen
läpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää
nuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita
hurskasten esi-isäimme kera veisasimme." Vielä ankaramman tuomion
julisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla
hänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin
joskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen
heränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan
herännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle,
jääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään.
Kiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut
Paavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty,
otettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman
valmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja
Suupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa
muutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla
tuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka
hänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan,
poisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi
vuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti
kiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa
herännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin
siitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen
käytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he
jo kauan olivat "niskaslaisia" tuomiten syyttäneet.

XIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin
kuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille.
Huhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla
Malmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus
perustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa
lausuttiin:

"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka
onkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi
kieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan
sana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana
alkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena
aikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä,
raamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys
voi käydä hengelliseen suuntaan" -- -- -- "Kansassa on säilynyt
terveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat
totuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole
takeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista
isämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa,
ovat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on
kieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka
ei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu
harrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien
pyörteessä häilyvälle kansallemme. -- Kun monesti on vaikea saada
kustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että
olisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen
yksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen,
joka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu
Lutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla
pohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut
rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille,
jotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai
parannuksetonta uskoa."

Suurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta
osakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan
suuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia.
Heinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan
kirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen
oli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin
700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin
osa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin
oli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta.
Tilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon
koivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä
suurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin Herättäjä ja sen
toimintapaikaksi Oulun kaupunki. -- "Hengellisessä Kuukauslehdessään"
kerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti
Malmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:

"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen
meneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin
elävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä
särkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan
Jumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta
itsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko
kansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot,
jotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää
meitäkin saattaa elämästään osallisiksi."

Tähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa
kokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi
vain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa
avuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää
tulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta
supistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli
arveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä
ja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita
suuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä
seuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin
tuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa
saapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä,
pidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti
myöhemminkin, Pohjanmaalla -- Malkamäen talossa Ylistarossa (1893),
Palosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895),
Jaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa
(1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se
suuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen
näissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja
satoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat
matkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan
voimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit
tekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.

Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen
hartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä
sekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen
on näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä
sydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa
on yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina
ja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten
vaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin,
kuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat
ja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat
sen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen
heränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa,
vapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta,
laajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä
edistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski
varsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan
syvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina
julki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta
kaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren
laskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia
toimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat
tuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän
hedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan
sekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä.
Suuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan
kaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla
hän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin
yksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi
jo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten
lapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden
kannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän
vuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi.
Ehdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei
vielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi.
Niin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän
ehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen
herännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista
sisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa,
Untamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle,
että valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta
tämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi
vielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin
kansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta
sekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita,
kun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan
vielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä
olevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden
syntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin
puolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan
herännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa
liikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja
helposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti
käsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset
täysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan,
miten tärkeä varsinkin Wilhelm malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta
herännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.

       *       *       *       *       *

Malmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä
elpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden
muisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä.
Huomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.

Voimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla,
Pielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja
Tuusniemellä Johannes Sidensnören herätyshuuto. Hän oli syntynyt
talonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo
lapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan
papiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan
heräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei
voinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään.
Hänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan
äärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas
saarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892
kutsui Ylipaimen hänet kotia.

Josef Fredrik Cajan, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun,
historiankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika
syntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä
pappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven
ja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin
vakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia
käyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu
laajoissa piireissä.

Yhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen
(synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi,
palvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan
ylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen
(III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890
Muhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa
oli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen
Kuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin
on Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen
ulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.

Nilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen
v. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin
liittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi
vuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota
virkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului
kaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä
lukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta
kokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden
vuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän
kustantamien julkaisujen kansilehdillä.

Kainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX
vuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja.
Tarkoitamme Kajaanin kappalaista Johannes Väyrystä (synt. 16/4
1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä
pappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894,
jolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut
kirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on
julkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli
hän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi.
Rakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin
traditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta
tutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa
ja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja
elvyttämisestä.

Muista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina
liittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven
kappalainen E. K. Kyander (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti
kirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen
Y. G. Forsman (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä
sielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan
elpyvää herännäisyysliikettä.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX
vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava Jaakko Joel
Wegelius. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan
sielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena
Lapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi
Kruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914.
Wegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat
hänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa.
Uudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina
myötätuntoisesti.

       *       *       *       *       *

Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä
ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon
virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina,
liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen
tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX
vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen
aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: A. V. Karttunen,
synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, R. Makkonen, synt. 1863,
vihitty papiksi 1893, K. Z. Simelius, synt. 1870, vihitty papiksi
1893, k. 1916, A. Riihimäki, synt. 1869, k. 1904 ja A. Oravala,
synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, F. V. Leino, synt. 1873,
k. 1914 ja J. Hannuksela, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi
1897, sekä M. L. Saaninkoski, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898.
Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien
nuorten pappien luku paljon.

       *       *       *       *       *

Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k.
1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon
liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt,
ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen,
joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä
mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan
piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin
oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi
että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on
huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa
katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan
ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva
katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja,
herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta
aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja
kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme
puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä.

Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina,
kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta
ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä
olivat nähneet ja kokeneet.

Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433)
mainittu Sven Toppari eli Heikkilän Vennu, joksi häntä
kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet,
oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin,
että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa
holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun
asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista",
piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain
yhdelle -- Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin
herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla,
missä hän asui. -- Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista
muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh.
Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen
siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi
edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se
eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen
herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta
säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin
vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä,
hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin
ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin
herännäisyys nyttemmin oli johtunut.

Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän
raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne
kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui -- muunohessa
täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli
paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan -- ahdistivat häntä
likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa
esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa
tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä:
"Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen
Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut
ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha,
tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno,
tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät,
hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". -- Puhujana seuroissa ei
Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat
olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset,
joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin
tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki
Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. -- Uusiin, Suupohjassa
ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen
ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten,
tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä
ivalla.

Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän
sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki,
jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana
kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena
henkilönä. -- Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.

Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden
merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu
Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä
mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin
voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin
vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka
hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa
levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten
antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin
seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena
tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa
sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon
hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi.
Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara
synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan
tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan
nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja
sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää
leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää
ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä
oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat.
Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys
kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui
aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki
oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen
kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli
syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet
kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu
viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan
läheisyyteen.

Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan
viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479)
mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet
kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin
paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin
nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän
sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä
ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on
itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin
"koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia
lukijoita toimittivat papit monesti hänen koul