Title: Johannes Kalvin
Author: Oehninger, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Johannes Kalvin" ***


JOHANNES KALVIN

Kirj.

Friedrich Oehninger


Suomentanut Väinö Kantele



K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä, 1909.



Kalvinin nuoruus ja vaikutus ennen Geneveen tuloa.


Oli elokuu vuonna 1536 Geneven kaupungissa, kauniin Sveitsin
alppijärven lounaiskolkassa. Sinne oli saapunut matkustaja, joka
aikoi Baseliin ja poikkesi majataloon yöksi. Hänen tarkotuksensa
oli jo seuraavana aamuna jatkaa matkaansa, Vaikka vasta 27-vuotias,
oli hän jo kuuluisa kirjailija ja hänen nimensä sentähden
laajalti tunnettu erään kristinuskon oppikirjan tekijänä. Muuan
geneveläinen saarnaaja, kuuli muukalaisen saapumisesta ja meni
häntä tervehtimään. Hän tapaa laihan, kalpean, sairaloisen miehen;
mutta silmästä ja korkealta otsalta välkähtää salama, kirkas ja
terävä kuten välkkyvä teräs. Siinä on Juhana Kalvin Noyonista
Pohjois-Ranskasta. Miestä katsellessa selviää Farelille: "Tässä on
kohtalon sinulle suoma ase, joka voi Genevessä riehuvan myrskyn
asettaa ja saattaa kiihottuneet joukot järjestykseen". Kaupungin
muurien sisällä oli jo joitakin vuosia riehunut taistelu, joka
laadultaan oli sekä valtiollinen että uskonnollinen. Savoijan
herttuan valtiollinen ijes oli murrettu, samoin paavikunnan ijes, ja
jo pari vuotta oli Genevessä vaikuttanut; mutta nyt ei kansa enää
tahtonut tietää mistään ikeestä, ei Jeesuksen ikeestäkään. Kuten
paiseesta lääkärin terveyttä tuovalla veitsellään siihen koskettua
pulpahtaa märkää, niin oli Genevessäkin kaikki se kurittomuus ja
jumalattomuus päässyt valloilleen, mitä siihenastinen ulkonainen
kirkollisuus oli helmassaan kantanut. Kansa oli Farelin sinne tultua
suostunut evankeliumiin; mutta kävi, kuten niin usein käy (Luuk.
11: 24-26): karkoitettu saastainen henki palasi ja otti mukaansa
seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, niin että viimeinen tila oli
pahempi kuin ensimäinen. Jumalattomuus ja pahuus kasvoi ja asettui
evankeliumin ääntä vastaan, ja hengenheimolaisineen, vaikka panivat
kaikki voimansa liikkeelle, eivät kyenneet asiaa auttamaan. Missään
ei hyvä tahtonut ottaa pysyvää muotoa. Järjestäminen ei onnistunut
Farelille, vaikka evankeliumille voittaminen oli loistavasti mennyt.
-- "Kalvin, Kalvin on se mies, joka siihen pystyy", sanoi Farel
itsekseen miestä ensi kertaa nähdessään.

Ja kaikesta vastustelemisesta huolimatta kiinnitti hän Kalvinin
Geneveen; ja Jumala, jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme,
on käyttänyt Kalvinia, jolla itsellään oli kokonaan toisenlaiset
aikeet, tehdäkseen Genevessä työn, mikä muutaman vuoden kuluttua pani
hämmästymään nekin, jotka asiasta saivat yksinkertaisen tiedonannon.

Muutamassa vuodessa tapahtunutta suurta muutosta, minkä Kalvinin
tulo Genevessä sai aikaan, kuvaa meille kapusiinikenraali Bernardino
Ochino, joka v. 1542 tuli Geneveen jätettyään evankeliumin tähden
loistavat tulevaisuuden toiveensa ja kunniapaikkansa sekä ihanan
isänmaansa Italian. Muutaman viikon Genevessä oltuaan kuvaa hän
Kalvinin kaupungista saamaansa vaikutusta seuraavasti:

"Täällä saarnaavat oivalliset kristityt päivät päästään puhdasta
Jumalan sanaa. Lakkaamatta luetaan ja selitetään pyhää raamattua,
puhutaan julkisestikin siitä, ja jokainen saa tuoda esiin, mitä
hänelle pyhä henki antaa, ihan kuin ensimäisessä seurakunnassa.
Joka päivä pidetään yhteiset rukoukset ja hartaushetket, pyhäsin
selitetään katkismusta ja opetetaan nuorisoa sekä muita vielä
opetusta kaipaavia. Kirousta ja pilkkaa ei kuule; ilkivaltaisuutta,
ryöväystä, aviorikosta ja saastaista elämää ei täällä löydy, kuten
monessa muussa paikassa, missä ennen olen oleskellut. Parittelijoita
ja irstaita naisia ei ole. Ihomaalia ei täällä tunneta ja kaikki
ihmiset ovat soveliaasti puetut. Onnenpeliä ei harjoiteta.
Hyväntekeväisyys on niin suuri, että köyhien ei tarvitse kerjätä.
Veljellisesti kehottaa toinen toistaan, kuten Kristus meitä on
opettanut. Oikeusriitoja ei esiinny, ei mitään virankaupustelijoita,
ei murhia eikä puolueita ole, vaan sulaa rauhaa ja sovinnollisuutta.
Toiselta puolen ei täällä ole kirkoissa urkuja, ei kellojen ääntä,
ei taiteellisesti sovitettua laulua, ei palavia vahakynttilöitä
eikä lamppuja, ei pyhäinjäännöksiä, kuvia, kuvapatsaita eikä
messupukuja, ei ilveitä eikä kylmiä juhlamenoja. Kirkot ovat kaikesta
epäjumalanpalveluksesta puhdistetut."

Kuva on tosin monta kertaa vähän muuttunut, niin että voi saada
toisenlaisiakin vaikutelmia kuin Ochino v. 1542. Yhtä kaikki tämä
uskonpuhdistuskaupungissa syntynyt uusi elämä ei ollut mikään pian
sammuva tulen leimahdus, vaan kesti vuosisatoja. Siitä todistaa
württembergiläinen Valentin Andreae, innokas luterilainen, joka sata
vuotta myöhemmin kirjottaa: "Genevessä ollessani huomasin jotain
erittäin tärkeää, mitä en koskaan unohda, jota koko elämänikäni
tulen ikävöimään. Paitsi täydellisen vapaavaltion muotoa on
tasavallalla vielä erikoisena kaunistuksena oikeusistuin, joka
valvoo kansalaisten elämää ja pienimpiinkin harha-askeleihin käy
käsiksi. Sen kautta estyy kaikki, mikä kristillistä elämää häiritsee,
mikä syntiin viettelee tai mikä lihallista kevytmielisyyttä
palvelee, kaikki sellaiset leikit, puheenparret, kiemailu, viha,
riita, petos, ylellisyys, laiskuus, raakuus, jumalallisten asiain
halveksiminen, puhumattakaan suuremmista rikoksista, jotka täällä
ovat aivan tavattomia ja melkein kuulumattomia. Sellainen puhtaus
kaunistaa kristinuskoa aivan erinomaisesti, on jotain siihen niin
oleellisesti kuuluvaa, että sen puutosta meillä ei voida kyllin
valittaa, ja pitäisi kaikkien kunnollisten ihmisten työskennellä sen
aikaansaamiseksi. Jollei opin eroavaisuus erottaisi minua Genevestä,
olisi tapain sopusointu sitonut minut tähän kaupunkiin".

       *       *       *       *       *

Luokaamme aluksi silmäys sen miehen entisiin vaiheisiin joka Geneveen
tultuaan siellä niin suuret henkiset ja siveelliset muutokset sai
aikaan.

Juhana Kalvin tai, kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jean
Chauvin syntyi 10 p. heinäk. 1509 Noyonissa, Picardien maakunnassa
Pohjois-Ranskassa. Isänsä Gerard Chauvin oli arvossa pidetty
virkamies, Noyonin kreivikunnan ylikantomies ja hiippakunnan
sihteeri. "Minulla on ollut jotenkin ankara isä, mutta siitä
iloitsen", sanoi Kalvin myöhemmin puhuessaan saamastaan
kasvatuksesta. Isällä oli periaatteena, että suurta rakkautta lapsiin
on ihmisen pikemmin koetettava salata, jotteivät lapset siitä saisi
vahinkoa. Älykkään ja kunnioitettavan isän ankaruuteen yhtyi äidin
melkein tuskaloinen hurskaus, ja näin ei nuori Kalvin jäänyt huonolle
kasvatukselle. Hänen annettiin usein polvistuen rukoilla paljaan
taivaan alla, jotta hänessä heräisi kunnioitusta korkeinta kohtaan.
Opetuksen ja kouluutuksen puolesta ei pitänyt mitään puuttua tältä
erinomaisen lahjakkaalta pojalta, josta toivottiin etevää pappia. Hän
nautti samaa opetusta kuin erään aatelismiehen, piispan sukulaisen
pojat. Lukukuluihin etsi isä kannatusta ja saikin, kun poika jo
kaksitoistavuotisena sai kappalaisen paikan ja erään hengellisen
vihkimyksen, tonsuurin. Niin järjetöntä kuin tämä olikin, ei se
siihen aikaan ollut tavatonta; annettiin virka sijaiselle ja haltija
itse sai nauttia tulot.

Sen jälkeen sai nuori Kalvin kaksi vielä tuottavampaa palkkapitäjää,
joiden tuloilla hän jatkoi lukujaan Pariisissa. Siellä osotti hän
kahdessa koulussa niin paljon intoa ja kykyä, että jätti kaikki
toverit jälkeensä. Heidän peleillään ei ollut häneen vetovoimaa;
heidän hullutuksensa saivat hänestä vakavan nuhtelijan, josta hän
sai pilanimen "akkusatiivi" (accuser = syyttää). Tässä oli kuitenkin
vähemmän syytöstä ja enemmän kiusotusta tai kunnioitusta tämän
vakavan toverin etevyyden tähden. Eräs hänen ystävistään sanoi:
"Kuivassa, heikossa ruumiissa oli jo kypsynyt, voimakas henki,
ripeä vastaamaan, rohkea hyökkäämään, suuri paastoomaan, jota hän
teki alituista päänpakotustaan karkottaakseen tai jotta henki olisi
vapaampi, jotta hänen kirjoituksensa, lukunsa ja ajattelemisensa
paremmin sujuisi. Hän puhui vähän ja ainoastaan vakavia ja sattuvia
sanoja: koskaan ei hän yhtynyt seuraa pitämään; aina oli hän
sulkeuneena itseensä".

Kalvinin ollessa 18-vuotias, muutti isä mieltään poikansa
kutsumukseen nähden; joka tahtoi rikkaaksi ja mahtavaksi, sen oli
tultava lakimieheksi, ajatteli hän ja lähetti poikansa Orleansin ja
Bourgesin kuuluisiin oikeuskouluihin, missä tämä heti kävi käsiksi
oikeustieteeseen samalla ahkeruudella ja innolla, millä hän ennen
oli tutkinut vanhoja kieliä, matematiikkaa ja filosofiaa. Nuori
ylioppilas tuli pian niin huomatuksi, että hänen usein täytyi
olla opettajainsa sijaisena. -- Mutta Bourgesissa aukesi Kalvinin
hengelle uusi maailma. Siellä eli ja opetti silloin Melchior Volmar,
kreikankielen professori, jonka Ranskan kuningas Frans I oli Saksasta
kutsunut pitämään luentoja Homerosta, Demostheneesta ja Sofokleesta,
mutta joka kaikessa hiljaisuudessa tutustutti nuoria ystäviään
erääseen paljon tärkeämpään kirjaan, joka silloiselle maailmalle oli
aivan tuntematon. Tähän kirjaan, raamattuun, oli hän isänmaassaan
tutustunut ja Lutherin kautta oppinut sitä ymmärtämään. "Tässä on",
sanoo hän, "vastaus kaikkiin kysymyksiin, pelastuskeino kaikkiin
epäkohtiin, tässä on rauha kaikille rauhattomille sieluille, sekä
oppineille että kansalle". Kalvin ei tutustunut raamattuun ainoastaan
opettajansa Volmarin kautta, vaan myöskin ystävänsä Robert Olivetanin
kautta. Kuten muutkin sen ajan oppineet ja kansat, hämmästyi
hänkin tavattomasti aukaistessaan kirjojen kirjan. Halu lukea ja
ilo uskonnon kirjan omistamisesta oli niin suuri, ettei hän moneen
päivään tahtonut syödä eikä juoda. Mutta miten ihania näköaloja
hänelle valkenikin, riippuvaisuus roomalaisesta kirkosta ja hänen
tähänastinen käsityksensä tuotti hänelle kuitenkin pitkän, vaikean
taistelun.

Kuten Lutherille, niin nousi Kalvinillekin herännyttä omaatuntoa
ja sen vaatimuksia vastaan ääni, joka sanoi: "Sinäkö yksin viisas
olisit ja olisiko kirkko todellakin erehtynyt? Eikö ole parempi
hylätä omat tutkimukset ja sokeasti alistua viisaiden johtoon? Mitä
varten syöstä itseään sellaiseen levottomuuteen ja vaaroihin, josta
ei muuta palkkaa ole kuin vainoa?" Edelleen oli Kalvin, kuten hän
itsekin myöntää, arka ja vaaroja väistelevä luonteeltaan. Jollei
armo olisi häntä auttanut, jollei hänelle olisi ollut tärkeintä olla
kuuliainen totuudelle, velvollisuudelle ja korkeimman tahdolle, ei
hänen pelkäävä, kaikkia vaaroja tähyelevä luonteensa olisi koskaan
askeltakaan edemmä astunut.

Mutta rauhaa ei Kalvin näin horjuessaan saanut, ja hänen tuskansa
vain kasvoi, kun hän Sauluksen tavoin yritti potkia tutkainta
vasten, vaikka silloisen kirkon turmelus ja raamatunvastaisuus ja
julkisesti ilmenevä epäjumalanpalvelus oli hänelle selvinnyt ja
hän oli nähnyt pyhistä marttyyreistä, miten he uuden ja kuitenkin
vanhan evankeliumin kautta kykenivät elämässä ja kuolemassa Jumalaa
kirkastamaan. Tällainen oli esim. pariisilainen kauppias de la
Forge, jonka luona Kalvin peräydyttyäänkin vielä jonkun aikaa oli
asunut, ja joka myöhemmin uskonpuhdistusintonsa kautta joutui
vainoojain käsiin. Maailmankaupunkiin, jonne kaikki kerääntyi, mikä
maailmassa korkealle tavotteli, sinne oli Kalvin palannut tullakseen
huomatuksi tiedemiehenä ja ehkäpä paetakseen omantuntonsa ääntä,
joka Orleansissa ja Bourgesissa hänelle ei enää rauhaa antanut.
Mutta hänen kävi kuten Augustinuksen, joka uskollisen äitinsä luota
pakeni Roomaan päästäkseen erilleen Jumalasta, jonka käsiin hän
juuri Italiassa joutui. -- Totuuden todistajain parvi painoi yhä
raskaammin häntä, kunnes hän antausi. 1533 tapahtui hänen äkillinen
kääntymisensä, "Kun sydäntäni", sanoo Kalvin itse "jo kauan oli
valmistettu vakavimpaan koetukseen, näytti totuuden täydellinen
tunteminen minulle yhdellä kertaa kuten kirkas valo erhetysten
kuilun, johon olin vyörynyt, synnin ja häpeän, mistä olin saastunut".
Mutta tämä murhe muuttui äkkiä suureksi iloksi. Hän voi elävässä
uskossa tarttua Kristuksessa tarjona olevaan pelastukseen. Hänen
vaakunansa -- käsi, jonka sydän ojentaa, -- kuvasi hänen päättävää
antautumistaan Jumalalle. "Jumala on äkkiä vaikuttanut, äkisti
alistanut sydämeni kuuliaiseksi tahdolleen." Siitä pitäen ei hän
koskaan ole armotilaansa epäillyt.

Kalvinissa tapahtui täydellinen muutos. Pelkäämättä ja epäröimättä
astui hän eteenpäin. Hänelle selvisi, ettei hän pyhässä innossa
kirkon erehdyksistä ja väärinkäytöksistä luopuessaan silti
mitenkään vastenmielisyydestä eronnut kirkosta. Kohta saikin hän
tilaisuutta seurata käskyä. "Kun sinä kerran palajat, niin vahvista
veljiäsi" (Luuk. 22: 32). Pariisin uskovaiset keräytyivät nuoren
oppineen ympärille, jonka Kristus ja hänen evankeliuminsa niin
voimakkaasti oli vallannut. Miten paljon Kalvin rakastikin ja
etsikin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, hänet tavattiin kuitenkin, ja
jokaisesta yksinäisestä paikasta tuli hänelle koulu. Kerrotaan, ettei
kukaan voinut kuulla häntä sanan sattumatta sydämeen. Usein lopetti
hän saarnansa lauseella: "Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla
meitä vastaan". (Room. 8.)

Kohta kun Kalvin oli kääntynyt ja alkanut toimia Pariisin
evankeelisten piirissä, täytyi hänen paeta tästä kaupungista.
Siihen oli aiheena eräs juhlatilaisuus. Hänen ystävänsä Cop,
lääketieteilijä, joka oli yliopiston rehtorina, sai vanhan
tavan mukaan Pyhäin miesten päivän juhlana pitää puheen. Kalvin
valmisti sen hänelle ja käytti aihetta puhuakseen kirkollisten
tekojen ansiollisuutta vastaan ja vanhurskauttamisesta uskon
kautta Kristukseen. Kuulijakunta hämmästyi, korkeakoulu julmistui,
oikeusviranomaiset aikoivat sekaantua asiaan. Cop pakeni Baseliin.
Nyt tahdottiin käydä käsiksi hänen salaiseen rikostoveriinsa,
joksi Kalvinia arveltiin. Saatuaan varoituksen pääsi hän
huoneensa ikkunasta pakoon, pelastautui erään viinitarhurin
taloon laitakaupungilla ja sieltä tämän pukeissa, kuokka olalla
pujahti Pariisista kenenkään tuntematta. Eräs normandialainen
ystävä, du Tillet, otti hänet vieraakseen, piti häntä luonaan
vuoden, antoi kirjastonsa hänen käytettäväkseen ja tuli vieraansa
kautta evankeeliseen uskoon. Eräässä luolassa kuuluu Kalvin usein
saarnanneen ja jakaneen Herran ehtoollista. Erään roomalaisen messun
kannattajan keskeyttämänä kerrotaan hänen kerran huudahtaneen: "Kun
minulta tuomiopäivänä kysytään, miksi en siihen ottanut osaa, voin
sanoa: Herra, et ole sitä käskenyt. Tässä on lakisi, raamattu, jonka
minulle olet antanut; siinä en ole huomannut mitään muuta uhria kuin
sen joka ristin alttarilla on teurastettu." (Hepr. 9: 44.) Silloin
tällöin on Kalvin näissä kokouksissa keskellä puhettaan innostuksen
valtaamana vaipunut polvilleen rukoillakseen Jumalan siunausta läsnä
oleville, itselleen ja koko Ranskanmaalle.

Ranskassa näytti yhteen aikaan päivä valkenevan ja evankeelisen
vapauden aika koittavan. Kuningas Frans I:n sisar, Navarran
kuningatar Margareta oli evankeliumille ja uskonpuhdistukselle
suosiollinen ja tuki sitä missä voi. Hänen hovissaan oleskeli
80-vuotias Faber Stapulensis, joka jo aikaa oli viitannut uskon ja
kirkon uudistukseen, joka evankeliumin kautta tulisi tapahtumaan.
Hänen ollessaan Pariisin yliopiston professorina oli hänen
ympärilleen kokoontunut monta samanmielistä oppilasta, m.m. Meauxin
piispa Briconnet. Huikentelevainen ja aistillinen kuningaskin,
joka väliin vainosi puhdasta evankeliumia, väliin sillä koreili,
kirjoitti esim. kerran Melanktonille, että hän tulisi Pariisiin
tuomaan sinne uskonpuhdistusta. Kuninkaaseen ei ollut luottamista.
Kun Kalvin kerran pakopaikastaan uskalsi Pariisiin, eivät siellä
asiat olleet omiaan häntä rohkaisemaan. Rajut, hurmahenkiset
ainekset, kiihkoiset uudestikastajat pitivät peliään uskovaisten
piirissä, ja eräänä aamuna -- 14 p. lokakuuta 1534 -- nähtiin
kirkkojen ja palatsien seinämillä, jopa kuninkaallisen hallituksen
ovellakin lentolehti, jossa ankarin ja kiukkuisin sanoin käytiin
paavilaisen messun "inhottavien ja suurten väärinkäytösten" kimppuun;
"oli pahinta Kristuksen ruumiin häväisemistä, kun ajateltiin hänen
olevan taikinapalasessa, joka ehkä joutui hämähäkkien ja hiirien
ruuaksi". -- Sellainen uhkamielisyys loukkasi syvästi katolilaisten
tunteita ja sai kuninkaan raivoihinsa. Seurauksena oli joukottain
oikeushaasteita, vankilat tulivat täyteen epäluulon alaisia syyllisiä
ja syyttömiä. Moni Kalvinin läheisimmistä, kuten jo mainittu innokas
evankeelinen de la Forge, odotti vankilassa ankaraa rangaistusta.
Frans I puhui ja toimi niinä päivinä yhtä hirveästi kuin myöhemmin
Filip II Espanjassa ja entisinä aikoina Nero. Kuusi polttoroviota
rakennettiin eri paikkoihin kaupunkia, ja kuusi evankeelista,
joukossa de la Forge, vietiin, ei kuitenkaan yksinkertaisesti
poltettavaksi. Heidät laskettiin pitkään tankoon sidottuina tuleen,
sitten taas nostettiin ylös, sitten taas laskettiin, kunnes he
hitaasti paistuivat. Kuusi kertaa kävi kuningas itse iloitsemassa
tästä pirullisesta näytelmästä; mutta ei hän yhdessäkään marttyyrissä
tavannut pienintäkään heikkouden tai katumuksen merkkiä; "he kuolivat
kaikki uskon kuninkaina murhakuninkaan silmäin edessä".

Nyt ei Kalvinin auttanut enää Ranskassa viipyä: ikävä ja tuska
sydämessä jätti hän isänmaansa. Jo aikaisemmin oli hän luopunut
palkkapitäjistään. Kaksikymmenviisivuotisena oli hänet Navarran
kuninkaan hovissa esitetty vanhalle, kunnianarvoiselle Faber
Stapulensikselle, ja tämä oli ennustanut Kalvinista tulevan aseen,
jonka kautta Herra pystyttää valtakuntansa Ranskassa. Tämä kyllä
jossain mielessä toteutuikin, mutta ei suoranaisesti, vaan kuitenkin
Kalvinin toimesta, vaikka kaukaa. Vuoden vaihteessa 1534-1535
läksi hän vaeltamaan ja saapui Baseliin, missä jo oli järjestetty
evankeelinen seurakunta. Siellä toivoi hän saavansa hurskasten
oppineiden miesten seurassa antautua rauhassa jumaluusopillisiin
tutkimuksiinsa. Capito opetti hänelle hepreaa ja lukuhuone oli hänen
mielipaikkansa.

Täällä syntyi Kalvinin kuuluisin teos: "Kristinuskon opetus"
(Institutio religionis christianse), parhain ja aikanaan täydellisin
uskontieteen oppikirja ja uskonpuhdistusohjelma. Ensi painos siitä
ilmestyi 1535 ja viimeinen Kalvinin kädestä 1559, ja on sitä näinä
24 vuotena alituisesti paranneltu ja lisätty, lukujen noustessa
kuudesta kahteenkymmeneen. Teos on voimallinen Jumalan valtakunnan
esitaistelijan kynästä lähtenyt nerontuote, kauniskielinen,
syvällisiä ajatuksia ja suurta oppia sisältävä, järjestetty, tarkkaan
yhtäjaksoinen kristinopin esitys. Kirjassa on uskonpuhdistusoppi
koottu järjestelmään ja on se reformeerattujen kirkkojen
käytännöllisen rakennuksen pohjana. Siitä alkaa länsimaisessa
kirkkohistoriassa uusi jakso.

Suurenmoisesti vaikuttava on esipuhe. Siinä omistetaan kirja Ranskan
kuninkaalle Frans I:lle, jota kehoitetaan tutkimaan valtakunnassaan
peräti väärin käsitettyä ja vainottua evankeliumin puhdasta oppia,
lakkauttamaan vainot ja alistumaan jumalalliseen totuuteen.
"Kuninkaan tekee kuninkaaksi se että hän tietää: minä olen Jumalan
palvelija, hänen asettamansa hänen valtakuntaansa hoitamaan. Ken ei
tässä mielessä hallitse ja kellä ei ole päämääränä hallituksellaan
Jumalan kunniaa edistää, se ei ole kuningas, vaan rosvoliiton
päämies. Pahasti erehtyy se, joka toivoo pitkällistä menestystä
valtakunnalle, missä ei Jumalan valtikka, nimittäin hänen pyhän
sanansa kautta, saa hallita. Me evankeeliset tunnustamme kyllä
Jumalan edessä olevamme kurjia ja halpoja syntisparkoja, maailman
hylkyjä, niin ettei meillä mitään muuta kerskattavaa ole kuin Jumalan
laupeus, jonka kautta pelastuneet olemme. Siitä huolimatta on oppimme
ylhäistä ja ihanampaa kuin kaikki maailman valta ja kunnia. Sillä se
ei ole meidän, vaan elävän Jumalan ja hänen Kristuksensa. Älä usko,
kuningas, herjaajia, että tämä 'uusi evankeliumi', kuten he sanovat,
tarkottaa kumousta ja paheiden vallalleen päästämistä! Onko kukaan
meidän keskuudessamme kuullut kapinallista sanaa? Ja pitäisihän
elämämme olla kaikille herjaajillemme siveyden, hyvyyden, laupeuden,
kohtuullisuuden, kärsivällisyyden ja kaikkein hyveiden esikuvana.
-- Tarkotukseni oli tätä kirjaa kirjoittaessa taivuttaa sydäntäsi
ainakin kerran kuuntelemaan asiaamme. Mutta jos viholliset saavat
sinun estämättäsi ahdistaa meitä vankeudella, kidutuksilla, miekalla
ja tulella, niin kärsimme kuten teurastettavat lampaat loppuun asti
kestäen kärsivällisinä ja pannen toivomme Herran väkevään käteen.
Hän ilmestyy aikanaan kurjia lunastamaan ja tuhoomaan vainoojat.
Herra, kuningasten kuningas, vahvistakoon asemasi vanhurskaudessa ja
korottakoon istuimesi totuuden kautta! Baselissa 1 p. elok. 1535."

Aijomme myöhemmin palata tarkastamaan kirjan varsinaista sisältöä.

Kalvinin heikko ruumis oli paljosta henkisestä työstä niin
heikentynyt, että hän tarvitsi erityistä virkistystä. Hän lähti yli
Alppien Italiaan Ferraran ruhtinaan hoviin, missä ruhtinaan oppinut,
uskossa elävä ja lujaluonteinen puoliso Renata (synt. 1510) oli
ranskalaisista pakolaisista muodostuneen seurakunnan keskuksena. Pian
oli Kalvin seurakunnan paimen ja opettaja, ja erittäinkin ruhtinatar
oli hänelle kiitollinen opittuaan hänen kauttaan entistä selvemmin
evankeliumia käsittämään. Oleskelu Ferrarassa tuli lyhytaikaiseksi,
kun vaino ja epäluulo tämänkin piirin hajalle sai. Kalvin pysyi
kuitenkin koko elämänikänsä kirjeenvaihdossa ruhtinattaren kanssa,
varoittaen ja vahvistaen häntä. Viimeinen ranskalainen kirje,
jonka hän saneli, oli Ferraran herttuattarelle osotettu. Kalvin
jätti Italian surkumielin, kun ei ollut saanut aikaan tässä maassa
evankeliumin levittämiseksi niin paljon kuin olisi toivonut. "Menin
Italiaan", sanoi hän usein, "mennäkseni uudelleen". -- Ihminen
päättää, Jumala säätää.

Kalvin aikoi käydä muutamien perheasiain takia Ranskassa ja
sitten taas palata Baseliin jatkamaan hiljaista opiskeluaan.
Sotalevottomuuksien takia täytyi hänen kiertää Geneven kautta, missä
hänet kertomuksemme alussa näimme elokuussa 1536.



Ensi vaikutus Genevessä; taistelu ja tappio.


Genevessä oli ennen Kalvinin tuloa tapahtunut kaksi vallankumousta,
valtiollinen ja uskonnollinen. Vuosisatoja oli hallitusvalta ollut
jaettuna kolmelle mahdille: yksi oli kaupungissa asuva piispa, toinen
Savoijan herttua, joka maaherransa kautta oli ylimpänä tuomarina ja
sotaväen päällikkönä, ja kolmanneksi porvaristo itse, joka noista
kahdesta valtiomahdista huolimatta tunsi itsensä vapaavaltioksi ja
valitsi kokouksissaan hallintovirkamiehistön ja neljä pormestaria.
Savoijan ruhtinaat koettivat usein päästä yksin hallitsemaan,
mutta kohtasivat aina lujaa vastarintaa kaupungin puolelta.
Vaarallisemmaksi muodostui asema, kun Savoijan herrat Rooman avulla
onnistuivat saamaan piispanviran perittäväksi sukuunsa. Silloin
koettivat kaupunkilaiset saada turvaa Sveitsin valaliittolaisilta,
erittäinkin Berniltä. Ja kun Savoijan herttua sellaisen liiton
selitti kapinaksi, antoi teloittaa sen hommaajat ja vuosikauden
Geneveä kuritti ja hävitti, niin muuttui asema kohta hänen
lähdettyään taas: kansanvaltainen hallitus asetettiin ja kaupunki
varustettiin puolustuskuntoon. Ja kun mielet alkoivat horjua, niin
rohkaisivat heitä taas mahtavan Bernin lähettiläät; olivathan he
seitsemässä taistelussa valaliiton etupäässä voittaneet Saksan
keisarin, Grandsonin ja Murtenin luona tuhonneet Burgundin herttuan,
Novaran luona voittaneet Ranskan kuninkaan! Kaikki Savoijan herttuan
yritykset raukesivat; vuodesta 1526 on Geneve ollut valtiollisesti
vapaa kaupunki.

Kirkollisessa suhteessa oli se tosin vielä piispan alaisena, jolla
oli valtiollistakin valtaa. Mutta tämänkin vallan piti murtua. Sitä
järkyttelivät osittain berniläiset, jotka kaikkialla, mihin heidän
valtansa ulottui, koettivat saada uskonpuhdistusta toimeen, osittain
hengellisten virkojen kantajat itse väärinkäytöksillään ja huonolla
elämällään. Tiedämme kansan tehneen rynnäkön piispan palatsiin
vapauttaakseen kunniallista tytärtä, jonka prelaatti avoimelta
kadulta oli ryöstättänyt. On tehty rynnäköitä luostareihin, mihin
naisia on houkuteltu ja laahattu. Porvaristo katkeroitui yhä, enemmän
hengellistä säätyä vastaan -- Genevessä oli sadoittain pappeja ja
munkkeja -- ja Genevessä käyvät berniläiset moittivat julkisesti
pappeja heidän hurjasta elämästään ja yllyttivät geneveläisiä olemaan
välittämättä paastokäskyistä ja kirkollisista säädöksistä. Mutta
mistä apu tulisi? Miten pahan esimerkin saastuttama kaupunki taas
pääsisi kuriin ja järjestykseen? Vangittu Bonnivard, joka Geneven
vapauden vuoksi jo paljon oli kärsinyt, sanoi geneveläisten hänen
ajatustaan kysyessä: "Te tahdotte parantaa kirkkonne? No, se on
kyllä tarpeen sekä oppiin että tapoihin nähden. Sanotte pappien ja
munkkien olevan vain aviorikkojia, pelureita ja juomareita; mutta
te ette ole hiuksen vertaa heitä parempia. Neuvoni on: jollette
itse vilpittömästi tahdo parannusta tehdä, niin antakaa pappien
olla rauhassa; samanlaisethan soveltuvat aina yhteen; mutta jos
tahdotte kirkkonne parantaa, niin tehkää itse parannus ja kutsukaa
evankeelisia saarnamiehiä." -- Jälkimäinen vaihtoehto hyväksyttiin.
V. 1532 saapui Wilhelm Farel Geneveen Bernistä lähetettynä, ja nyt
alkoi taistelu vanhan roomalaisen kirkollisuuden ja uskonpuhdistuksen
evankeliumin välillä: -- taistelu, joka monen myrskyisen kohtauksen
jälkeen loppui siihen, että elokuussa 1535 katolinen jumalanpalvelus
kaikissa muodoissa lakkautettiin ja Bernin ja Zürichin mallin
mukainen jumalanpalvelusjärjestys juhlallisesti otettiin käytäntöön.

Farel oli tulinen eteläranskalainen (synt. 1489), joka muinoin
oli nauttinut hurskaan ja viisaan Faber Stapulensiksen opetusta
ja Ranskasta karkoitettu "uuden" evankeliumin intoilijana.
Valtavalla puhetaidollaan voitti hän sieluja, mutta voitettujen
johtamiseen, järjestämiseen ja hallitsemiseen ei hänellä ollut kyllin
kärsivällisyyttä ja viisautta. Siksi oli tuo piispasta ja herttuasta
vapautunut ja vapauden nautinnosta huumautunut Geneve kuohuva
sekoitus, jota Farel, vaikka hänellä oli toisiakin evankeelisia
saarnaajia apunaan, ei pystynyt ohjaamaan. Olemme jo ennen saaneet
luoda silmäyksen asemaan. Olemme nähneet, miten Farel v. 1536
Kalvinissa näki taivaan lähettämän enkelin ja avun, Geneveä varten
määrätyn miehen, ja vannotti häntä jäämään. Kalvin ei tahdo, hänellä
on monta vastaväitettä; hän oli vielä nuori mies, käytännöllisyyttä
puuttui, tahtoi jatkaa lukujaan, vaikuttaa kirjallisella työllä eikä
tahtonut sitoa itseään yksityisseurakuntaan; hän tahtoi vetäytyä
hiljaisuuteen, hänen lukunsa olivat kaukana päämäärästään. -- Silloin
valtaa Farelin pyhä viha ja korottaen kättään ja ääntään huutaa hän
Kalvinille: "Mitä, lukusi? Sanon sinulle Jumalan nimessä: jos sinä
kirkon näin suuressa hädässä ollessa kieltäydyt meitä auttamasta
ja etsit itsellesi enemmän kuin Kristukselle, niin kiroaa Jumala
sinun lukusi." -- Silloin murtui Kalvinin vastustus. Jumalan käden
tapaamana antautui hän. Kuuliaisena hänelle, jolle hän kääntyessään
oli antautunut, heitti hän omat suunnitelmansa ja jäi Geneveen. Hän
sai kokea, mitä kaikki voimme kokea: "Toinen vie sinut mihin et
tahdo" (Joh. 21). -- Hän sai kokea myöskin, mitä mekin, että mitä
enemmän me mieliharrastuksiamme ja omia suunnitelmiamme heitämme
kieltäen itsemme velvollisuuden vaatiessa, sitä myöten siunaantui
meille tietoa ja viisautta ja hedelmää kantavaa elämää. Elämä on
ihmisten valo; elämä kulkee edeltä, ja Herran työhön ei tarvitse
edeltäpäin tulla valmiiksi.

Kaikessa hiljaisuudessa alkoi Kalvin Genevessä työnsä ja jäi melkein
huomaamattomaksi 20 vuotta vanhemman Farelin rinnalla, joka siellä
oli roomalaisvallan muuriin läven murtanut. Farelilla oli kuitenkin
melkein taikauskoinen kunnioitus nuorta virkatoveriaan kohtaan. Tämä
vanhemman uskonpuhdistajan ehdoton mukautuminen nuoremman tahtoon
kuvaa sen miehen henkistä etevyyttä, joka tästä puoleen yhä enemmän
ja enemmän otti käteensä Geneven kohtalot. Aluksi rajoitti Kalvin
toimintansa julkisiin raamatullisiin luentoihin ja oli jonkun aikaa
viratta ja palkatta. Sitten valittiin hänet saarnaajaksi, menestyi
siinä toimessa hyvin ja kotiutui pian uudessa maaperässään. Kun
hän ensi kerran oli saarnannut, juoksi kansaa laumoittain hänen
asunnolleen vakuuttamaan hänelle tyytyväisyyttään. Kalvin voi tuskin
pidättää kyyneleitään ja hänen täytyi niille, jotka ensi päivänä
eivät olleet kuulemassa, luvata seuraavana päivänä taas saarnata.
Uusi vetää puoleensa; kuitenkaan ei tässä ollut vain uutuus; vielä
hänen vanhanakin ollessaan annettiin hänestä todistus, että häntä
kuunneltiin kaikkein mieluimmin. Kuten kansa, niin oli neuvostokin
häneen ihastunut.

Mutta Kalvin ei ajatellut pelkällä saarnaamisella suorittaneensa
täällä saamansa tehtävän. Kalvinille oli sietämätön se evankeelinen
epäjärjestys, mikä Farelin aikana oli syntynyt. Hän koetti auttaa
asiaa. Henkien piti tietää, sekä mistä he olivat päässeet irti,
että myöskin mihin uskossa ja elämässä kristittynä oleminen
heitä velvoitti. Jos Kristuksen palvelijat ovat rakentajia ja
Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoita (1 Kor. 3 ja 4), niin
ei tässä ole kysymys vain purkamisesta ja hajoittamisesta, vaan
myöskin rakentamisesta ja Jumalan huoneen järjestämisestä ja
pyhästä armovälineiden hoidosta. Siksi pyrki Kalvin kirkolliseen
tunnustukseen ja kristillissiveelliseen elämän järjestykseen, tahtoen
yleensä saada aikaan elämän uudistuksen. Yhdessä Farelin kanssa
kyhäsi hän uskontunnustuksen ja teki katkismuksen. Edellinen oli
tarkotettu kansalaisten juhlallisesti hyväksyttäväksi, jälkimäinen
nuorison ja muiden, joille se tarpeellista oli, ahkerasti
käytettäväksi. Kristillinen tapain valvonta piti saataman aikaan, ja
sen kautta estettäisiin huikentelevaisuus ja pahennukset. Kaikkeen
tarjosi neuvosto apuaan. Tärkeä oli nimenomaan ehtoolliselta
sulkemisjärjestys, jonka kautta ne, jotka eivät hyväksyneet uskoa
tai rikkoivat kristillistä elämänjärjestystä vastaan, saivat ensin
varotuksen ja sitten suljettiin Herran ehtoolliselta. Jos joku tätä
hengellistä rangaistusta halveksi, kävi maallinen esivalta asiaan
käsiksi. Jumalanpalvelukseen otettiin virrenveisu apostolisena tapana.

Uusi kirkko- ja elämänjärjestys oli hyvin ankara; mutta kun ei ollut
mitään ihmisen muodon katsomusta ja kun yleisesti tunnustettiin,
että sekasorto ja leväperäisyys oli saatava loppumaan, niin hyväksyi
neuvosto ja kansa Kalvinin ehdotukset. Sisällisesti vastahakoisiakin
piti kurissa evankeelinen saarna, joka hallitsi yleistä mielipidettä,
niin että he näyttivät kristillisemmiltä kuin mitä olivat. Ankarat
määräykset julkaisi neuvosto sabatin rikkomisesta, pelaamisesta
ja kelvottomien laulujen laulamisesta julkisilla paikoilla. Eräs
koruompelija sai kolme päivää vankeutta, kun oli morsiamen liian
komeasti pukenut; mies, joka salaisuudessa oli jatkanut pelihuoneen
pitoa, sai seista häpeäpaalussa kortit kaulassa; aviorikkoja joutui
vuodeksi pannaan, ja pyöveli kuljetti häntä rikostoverinsa kanssa
pitkin kaupunkia; ei kärsitty enään julkista tanssia, joka todella
olikin mennyt häpeämättömyyteen. Tässä esimerkkejä ankarasta kurista,
johon Geneve taipui, hurskasten saarnamiesten pyhän innon hetkeksi
vallatessa heidät ikäänkuin taikavoimaila.

Mutta jo vuonna 1537 häiritsi paha tuuli työtä. Tohtori Caroli nousi
evankeelisessa synodissa syyttämään Kalvinia harhaopista ja kirkosta
luopumisesta, kun hänen kirjoituksissaan ei esiintynyt käsitteitä
"persoona" ja "kolminaisuus", kuten vanhimman kristillisen kirkon
tunnustuksissa. Rohkeasti sysäsi Kalvin syytöksen syyttäjänsä
silmille sanoen: "Todistan näiden veljien edessä, että sinulla on
yhtä vähän uskoa kuin koiralla tai sialla". Synodi tunnusti
Kalvinin oikeauskoiseksi ja t:ri Caroli, jonka elämä ei
suinkaan ollut nuhteetonta, sai mennä matkaansa. -- Samoin sai
uskonpuhdistaja taistella hurmahenkisiä uudestikastajia vastaan, joita
Hollannista oli saapunut. Nämät halveksivat kaikkia siveellisiä,
yhteiskunnallisia ja kirkollisia lakeja ja elivät lihallisen mielen
mukaan. Päivät päästään taisteli Kalvin näitä sekaantuneita henkiä
vastaan ja neuvosto karkoitti heidät kaupungista. Porvaristosta
itsestäänkin nousi yhä enemmän ääniä uskonpakkoa ja tapain ankaruutta
vastaan. Koska uskontunnustuksessa, johon oli vannouduttu, oli muun
muassa Jumalan kymmenen käskyä, sanoi moni, että kymmenet käskyt
oli niin vaikeita, ettei niihin voinut vannoutua, ja olihan se muka
tarpeetontakin, kun emme ole lain, vaan armon alla. Unohdettiin, että
jumalalliset siveyskäskyt, erotettuina Mooseksen lain ulkonaisista
säädöksistä, ovat ijankaikkisesti päteviä, ja että Kristus ei ollut
tullut lakia kumoamaan, vaan täyttämään, kuten vuorisaarna opettaa.
Vastustuspuolue, joka myöhemmin sai nimen "libertiinit", koskapa
tahtoivat vapaata elämää viettää, vahvistui nopeasti ja selitti ettei
aijottu enään sietää saarnaajain pakkovaltaa. "Sitä vartenko olemme
taistelleet vapautuaksemme herttuasta ja piispasta, jotta taipuisimme
tämän 'ranskalaisen' ikeen alle?" Itse Bonivard ja muita ansiokkaita
ja arvokkaita kansalaisia liittyi vastustuspuolueeseen, ja suruksemme
näemme tällaisten miesten liittyvän kansan huonoimpiin aineksiin,
jotka halusivat vain vapautta intohimoilleen. Vastenmielisyys,
kapinamieli, julkea hillittömyys, raju riehunta kaduilla ja
ravintoloissa paisui paisumistaan. Hallitusvaaleissa (alussa vuotta
1538) voittivat Kalvinin vastustajat, ja nyt tahdottiin saarnaajille
näyttää, kuka oli herrana. Syy välien rikkomiseen keksittiin.
Bernin kirkoissa käytettiin ehtoollista vietettäessä happamatonta
leipää ja Kalvin käytti tavallista; Geneven neuvosto tahtoi näyttää
mahtiaan käskien saarnaajilleen, miten heidän oli meneteltävä. Nämät
panivat vastalauseen kirkon vapauden nimessä. Silloin käskettiin
heidät ulos. Pääsiäinen oli tulossa. Yöllä ennen tätä juhlaa oli
kuin olisivat helvetin vallat irrallaan. Kirousta ja raakaa laulua
kuului, uskonpuhdistajien oville koputettiin pyssynperillä, hurjina
huudettiin: "Virtaan heidät!" -- Ja tämä kansa tulvi sitten aamulla
kirkkoihin, joissa Kalvin ja Farel saarnasivat. Molemmat miehet
ilmestyivät aikanaan paikoilleen ja pitivät saarnan, vaikka uhkaavat
miehet ja katseet olivatkin heitä vastassa. Tahdottiin nähdä,
tottelisivatko he ehtoollista jakaessaan esivallan määräystä. Mutta
Kalvin ja Farel eivät antaneet pelotella itseään. Saarnattuaan
ensin Herran ehtoollinen oikean ja siunauksellisen nauttimisen
edellytyksistä selittivät he molemmat, etteivät voineet sellaiselle
kansalle ehtoollista jakaa; se tulisi pikemmin vihan kalkin kuin
elämän sakramentin nauttimiseksi.

Vielä samana päivänä kokoontui neuvosto, seuraavana päivänä
kahdensadan neuvosto, ja tiistaina yleinen kansalaisneuvosto antamaan
tuomiota saarnaajille. Enemmistö päätti, että Kalvinin ja Farelin oli
kolmen vuorokauden kuluessa jätettävä kaupunki. Määräpäivänä jättivät
he Geneven "iloisempina kuin oikeastaan oli sopinut" (kuten Kalvin
myöhemmin sanoi). He menivät Berniin apua etsimään, sieltä Zürichiin,
missä juuri oli koolla evankeelinen synodi. Täällä myönsivät he ehkä
kyllä jossain kohdin olleensa liian ankaria, mutta olivat alttiit
ottamaan vastaan ojennusta.

Koolla olevat isät antoivat tunnustuksen molempien innolle, mutta
suosittelivat heille kuitenkin kristillistä "kärsivällisyyttä"
valistumattoman kansan keskuudessa toimiessaan ja antoivat
berniläisille toimeksi koettaa saada karkoitetut taas Geneveen.

Yritys meni kerrassaan myttyyn. Tosin tarjosi Bern, jonne
Kalvin ja Farel pettynein toivoin palasivat, vielä apuaan
karkoitettujen sovittamiseen, mutta ei ilman tuntuvia nöyryytyksiä
uskonpuhdistajille. Mieliala oli Bernissä vähän muuttunut heitä
vastaan Genevestä tulleiden tietojen kautta. Heitä syrjäytettiin,
jollei suorastaan halveksien kohdeltu. Kuten syntisparkain, täytyi
heidän usein virkaveljiensä ovilla odottaa tuntikausia kunnes
heidät päästettiin sisälle. Silloinen vaikutusvaltaisin berniläinen
saarnaaja Kunz otti heidät vastaan kiivailla syytöksillä ja
uhkauksilla. Koskaan eivät Geneven uskonpuhdistajat voineet unohtaa
Bernissä kärsimiään nöyryytyksiä. Säälivämpiä kuin jumaluusoppineet
olivat maalliset viranomaiset, jotka lopulta lähettivät molempien
saarnaajien mukana lähetystön Geneveen pyytämään kansan
karkoittamispäätöksen peruuttamista. Kalvin ja Farel eivät kuitenkaan
saaneet kaupunkiin tulla ja lähetystöstä huolimatta jäi kansanpäätös
voimaansa. Raskain mielin palasivat uskonpuhdistajat Berniin;
neuvostolle hyvästi sanomatta lähti Farel Neuenburgiin ja Kalvin
hiljaiseen Baseliinsa.

Yleinen mielipide ei siihen aikaan yleensä ollut karkotettujen
puolella. Kalvinin ystävä du Tillet kirjoitti hänelle näihin aikoihin
Ranskasta: "Sinun on punnittava, onko Jumala täten ilmaissut
tyytymättömyytensä työhösi ja tahtooko hän sinua nöyryyttää, jotta
ihania lahjojasi, joilla hän sinut on varustanut, käyttäisit
paremmalla tavalla hänen kunniakseen ja hänen valittujensa
pelastukseksi." Niinkin lempeä mies kuin Bucer ei ollut ehdottomasti
Kalvinin puolella ja lausui moitteita. Kalvin itse alkoi ymmärtää,
mikä oli Jumalan tarkotuksena antaessaan hänen tulla kartoitetuksi
Genevestä. Hän kirjoitti Farelille, joka Neuenburgiin oli
saarnaajaksi kutsuttu: "Meidän tulee nöyrtyä, se on Jumalan tahto,
ja me tahdomme nöyrtyä, ettemme joutuisi itse Jumalaa vastaan
taistelemaan. Pankaamme toivomme Jumalaan." -- Kun Mooses ensi
kerralla nousi Israelia vapauttamaan oman lihansa ja tahtonsa
voimalla, ei se käynyt; mutta kärsimysten koulussa puhdistettuna oppi
hän kärsivällisesti panemaan toivonsa Jumalaan, ja niin se toisella
kertaa menestyi.



Kalvin Strassburgissa; Sadolet; Idelette.


Oltuaan neljännesvuoden Baselissa levossa ja rauhassa lähti
Kalvin Strassburgiin, joka Wittenbergin jälkeen oli saksalaisen
uskonpuhdistuksen tärkein keskus. Siellä on Mattheus Zell valtavat
saarnansa pitänyt tuhansille kuulijoille. Siellä toimi oppinut
Capito, jumaluusopin, oikeustieteen ja lääketieteen tohtori.
Sieltä käsin vaikutti viisas, kaunopuheinen ja käytännöllinen
Bucer, jota Kalvin joskus on sanonut Strassburgin piispaksi.
Uskonpuhdistuksen hengessä vaikutti täällä myös kuuluisa opettaja
Johannes Sturm. Erikoista oli Strassburgille se suvaitsevainen
henki, joka koetti yhdistää ja suojella kaikkia evankeliumiin
perustuvia katsantokantoja. Bucerin toimesta tuli Kalvinkin
Strassburgiin toimiakseen ranskalaisen pakolaisseurakunnan pappina
ja jumaluusopin professorina. Mutta hänen ei pitänyt vain opettaa,
vaan myöskin oppia; ja vasta täällä hän kehittyi uskonpuhdistajaksi.
Uutena miehenä oli hän kolmen vuoden päästä palaava Geneveen.
Strassburgissa oppi Kalvin selvästi käsittämään koko evankeelisen
kristikunnan yhteyttä kaikista erikoisominaisuuksista huolimatta.
Kalvin oli Lutherin ja Zwinglin keskivälissä. Kun Zwingli oli
enemmän valtiolliskansallinen, niin kiintyi Kalvin, miten paljon
hän Ranskaansa rakastikin, enemmän Jumalan kansaan koko maan päällä
ja ymmärsi antaa arvon uskonkappaleelle kaikkein pyhäin yhteydestä.
Lutherista sanoi hän kerran: "Vaikka hän minua perkeleeksikin
soimaisi, tunnustan kuitenkin kunnioittaen hänet suureksi Jumalan
palvelijaksi". Muuten piti Lutherkin suuressa arvossa Kalvinia,
ranskalaisen protestanttisuuden noin 25 vuotta häntä nuorempaa
edustajaa. Koskaan eivät he ole välittömästi toisiaan tavanneet
eikä nähneet; Melankton ja Kalvin sitävastoin oppivat toisiaan
mieskohtaisesti tuntemaan, olivat kirjevaihdossa ja uskollisia
ystäviä elämänsä loppuun saakka. Välittää koetti Kalvin myöskin
kirjassaan "Pyhästä ehtoollisesta", jonka hän Strassburgissa
kirjoitti ja jossa hän eri opinkäsitykset yhdisti ajatukseen:
"uskossa sakramenttia nauttiessamme tulemme todella osallisiksi
Kristuksen ruumiin ja veren olemuksesta (substansista)". Hän on
painostaessaan alaisuuden yliluonnollista ja ihmeellistä puolta
lähempänä Lutheria kuin Zwingliä. Zwinglin seuraaja Bullinger,
sveitsiläisen tunnustuksen kirjoittaja, lähenee muuten tässä taas
enemmän Kalvinin käsitystä.

Hedelmänä Strassburgissa pidetyistä luennoista on "Roomalaiskirjeen
selitys", joka näihin aikoihin ilmestyi painosta ja oli ensimäinen
Kalvinin merkillisistä raamatun selityksistä. Tämän teoksen kautta on
hän sanomattoman paljon saanut aikaan. Hänen kykynsä esittää pyhien
Jumalan miesten ajatuksia ja selittää sekä syvästi tieteellisesti
että selvästi ja rakentavasti ja valaista aikaansa ja kirkon
tulevaisuutta raamatun sanalla, on tunnustettu katolisellakin
taholla. "Hänen kirjoituksistaan olisi koko maailmalle oppimista", on
eräs heistä sanonut. Kalvin on muuten kauniin, voimakkaan ja henkevän
kielensä kautta tullut uranuurtajaksi monille suurille ranskalaisille
kirjailijoille, vaikka hän onkin useimmat kirjansa kirjoittanut
latinaksi puhuakseen oppineena oppineille. --

Hänelle uskottua ranskalaista seurakuntaa koetti Kalvin apostolisen
kirkon esikuvan mukaan johtaa, piti kirkkokuria, saatti pyhän
ehtoollisen vieton useammin käytäntöön ja valvoi, että ainoastaan
kelvollisia vieraita tuli Herran pöytään, järjestämällä
ennakkoilmoituksen tai ripin, mikä tosin ei kaikille ollut mieleen.
Hän sanoi siitä: "Papin tehtävä on hoitaa ja jakaa armoaarteita,
mutta sillä edellytyksellä, ettei pyhää anneta koirille eikä sioille".

Uskonpuhdistajain Genevestä pois jouduttua toivoi Rooma saavansa
kaupungin taas haltuunsa ja Lyonissa oli koolla komitea miettimässä
miten tämä parhaiten voisi tapahtua. Carpentrasin piispa, kardinaali
Sadolet lähetti maaliskuussa 1539 pitkän kirjeen "Geneven kansalle
ja senaatille", taivuttaakseen uskottoman kaupungin palaamaan Rooman
kirkon helmaan. Tätä hienoin sanoin sommiteltua kirjettä levitettiin
Genevessä, missä hetki näytti suotuisalta, ja neuvosto päätti antaa
vastauksen oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Mutta kuukausia kului
eikä mitään tapahtunut. Berniläiset ajattelivat Kalvinia, joka jo
kerran oli osottanut olevansa suuri evankeliumin asian puolustaja
Ranskan kuninkaalle kirjoittaessaan, ja tämä ottikin uhatun laumansa
asian huostaansa. Hän sepitti mestarillisen vastauksen Sadoletille,
joka painettiin syksyllä 1539 ja seuraavana vuonna ilmestyi taas
sekä latinan- että ranskankielisenä. Sadolet oli sulavin sanoin
puhunut Jumalalle otollisesta kirkon yhteydestä ja siitä mikä on
seurauksena, kun tämä yhteys murretaan ja aletaan seurata joitakin
hurjanrohkeita miehiä, mikä oli Genevelle tuonut vaan sekasorron ja
kaikkea pahaa. Kerettiläisyys, harhaoppi ja hajaantuminen olivat
suuria syntejä. Paljon järkevämpäähän olisi seurata yleisen kirkon
kuin kunnianhimoisten, itsekästen miesten ääntä. Jospa rakkaat
geneveläiset vielä palaisivat kirkkoäidin helmaan. -- Merkillistä
rohkeutta! Ylistää tätä paheiden läpeensä saastuttamaa kirkkoa ja
puhua yhteydestä, joka uskonpuhdistuksen ensi sysäyksestä meni
pirstaleiksi ja siellä, missä se säilyi, säilyi vain pelotuksien ja
polttorovioiden kautta! Ja juuri silloin tuli Sadoletin ylistämä
kirkon äidillinen rakkaus valheeksi osoitetuksi tapausten kautta,
jotka läheisesti koskivat Geneveä. Kardinaalin kirje kirjoitettiin
maaliskuussa, ja huhtikuussa poltettiin kaksi geneveläistä
Savoijassa, ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä Genevestä. Papit
olivat asiassa mukana ja olivat hurjassa ilossaan häväistyksillään
lisänneet marttyyrien kärsimyksiä. Sellaisia olivat nämät sen
"lempeän ja säälivän äidin" palvelijat, jonka syliin oli palattava.

Tila ei riitä esittääksemme Kalvinin vastausta lyhyessäkään muodossa.
Parempaa vastausta eivät protestantit voine vastustajilleen antaa.
"Tekö syytätte meitä kerettiläisyydestä? Kerettiläisyyttä on
jokainen oppi, mikä on ristiriidassa evankeliumin kanssa. Niin on
teikäläisten laita. -- Te syytätte meitä, että olemme jättäneet
kirkon. Te sen tehneet olette, te, jotka olette poikenneet kirkosta,
jonka me tahtoisimme uudistaa. -- Te soimaatte meitä kunnianhimosta
ja ylpeydestä. Katsokaa, miten vähässä arvossa olemme ja millaiset
elantovarat meillä on. Mutta miten olisikaan kunnianhimonne
saanut tyydytystä, jos olisimme teidän luonanne, ja miten paljon
olisittekaan meille maksaneet vaitiolostamme?" --

Tähän painavaan uskonpuhdistuksen puolustukseen, joka pian koko
Europan kiersi, ei ole vastausta tullut, ei Sadoletinkaan puolelta.
Kun tämä vuosien kuluttua Geneven kautta matkusti, ajatteli hän
kuitenkin täytyvänsä käydä suurta vastustajaansa katsomassa. Hän
ajatteli näkevänsä ainakin piispan asunnon. Kuinka hämmästyikään
hän kun hänelle näytettiin pientä taloa ja kun Kalvin itse hänellä
oven avasi ja yksinkertaisessa puvussa hänet vastaanotti. Kun
Sadolet ei voinut pidättyä lausumasta ihmetystään, pyysi Kalvin
häntä ajattelemaan, ettei hän valitessaan ollut lihalta ja vereltä
neuvoa kysynyt eikä ollut hänellä tarkotuksena rikastua ja maailmassa
suureksi tulla, vaan Jumalaa kunnioittaa ja totuutta puolustaa. Itse
paavi Pius IV vakuutti kerran: "Tuon kerettiläisen voima on siinä,
että raha ei hänelle mitään ole". Strassburgissa oli Kalvin niin
köyhä, että hänen täytyi myydä kirjansa saadakseen välttämättömimmät
elintarpeensa.

Strassburgin kaupungin valtuuttamana otti hän osaa useihin
saksalaisiin valtiopäiviin ja niitä seuraaviin jumaluusopillisiin
sovitteluihin, missä eri kirkkoja uudelleen pyrittiin yhdistämään.
Niistä ei kuitenkaan ollut paljon tulosta, Tosin tulivat
Regensburgissa vuonna 1541 pääedustajat Melankton ja kardinali
Contarini hyvin lähelle toisiaan, niin että ero oli vain erilaisessa
äänenpainossa. Melankton sanoi: "Elävä usko tekee autuaaksi" ja
Contarini: "_Elävä_ usko tekee autuaaksi". -- Kalvinin oli vaikea
jo ulkonaisestikin olla hänelle ajatellussa välittäjän toimessa.
Keisarin ehdottama välitysmenettely oli hänestä aivan epäluotettava;
Kristuksella ei ole mitään yhteyttä Belialin kanssa; jumalallista
totuutta täytyy säilyttää puhtaana eikä hämmentää sitä valheen
ja kaksimielisyyden kautta. Tohtori Eck, Rooman asian edustaja,
oli hänelle erityisen vastenmielinen. Siitä kertoo hän Farelille:
"Kuvittele mielessäsi raakamainen viisastelija, joka häpeämättä
jaarittelee ja oppimattomien ihmisten edessä komeilee kopealla
julkeudellaan; siinä suunnilleen hänen kuvansa". Vieläpä kun hän
kerran antautui puheisiin Contarinin kanssa, ei hän silloinkaan
antanut taivutella itseään.

Strassburgissa ollessa tapahtui Kalvinin yksityiselämässä jotain
tärkeää: hänen naimisensa. Ystävät olivat hänelle avioliittoa
suositelleet ja etsivät hänelle soveliasta vaimoa. "Ainoa kauneus"
kirjoittaa asiasta Kalvin, "joka minuun vaikuttaa, on siinä
että vaimo on hiljainen, siveä, vaatimaton, talouteen taipuisa,
kärsivällinen ja pitää miehensä hoitamisen pääasiana". Nämät
ominaisuudet olivat todella Idelette von Bürenissä, joka oli
erään Kalvinin vaikutuksesta kirkkoon palanneen hollantilaisen
uudestakastajan leski. Bucer oli suositellut häntä Kalvinille ja
syksyllä 1540 vietettiin jotenkin komeat häät. Kun vaimonsa yhdeksän
vuoden kuluttua kuoli, sanoi Kalvin hänestä: "En ole koskaan hänessä
yhtään hyvettä kaivannut, vaan saanut häneltä kaikki mitä mies
voi parhaalta vaimolta saada". Kalvinin avioelämä oli tosin aivan
toisenlaista kuin Lutherin. Luther laski täynnä iloista elämänhalua
leikkiä Käthensä ja lastensa kanssa; Kalvin puheli henkevän
Idelettensä kanssa Jumalan valtakunnan asioista; yhdessä syvennyttiin
vieraiden ranskalaisten pakolaisten kanssa vakavaan keskusteluun
ja kuunneltiin heidän kertomuksiaan uskonveljien polttorovioilta.
Idelette oli hänelle avuksi hänen kutsumuksessaan pitäen hellää
huolta sairaista ja köyhistä, kun Kalvinin heikko ruumis ei tahtonut
jaksaa. Heidän yhteiselämänsä oli hiljaista ja vakavaa. Heidän kolme
lastaan kuolivat kohta syntymänsä jälkeen; eloa antava, nuorteva
lapsiparvi puuttui uskonpuhdistajan kodista. Kun katoliset tässä
lapsettomuudessa näkivät Jumalan tuomion, vastasi Kalvin: "Eikö
minulla ole henkisiä poikia ja oppilaita kymmenin tuhansin yli
koko kristikunnan!" Kolmannen lapsen synnyttyä ja kuoltua alkoi
Idelette sairastella, ja varmasti, vaikka hitaasti vähenivät hänen
elinvoimansa kolmen vuoden kuluessa. Genevestä kirjoitti Kalvin
ystävälleen Viret'ille Lausanneen vaimostaan, joka oli ollut Viret'in
läheinen ystävä: "Hänellä on pitkälliset kärsimykset, joista pelkään
pahinta. Ah, tuleekohan kestettäväksemme vieläkin raskaampia kuin
tähän asti meillä on ollut?" -- Huhtikuussa 1549 tuli tila niin
huonoksi, että kaikki toivo täytyi heittää. Ystävät kiiruhtivat
häntä hyvästelemään. Hänen sielunsa oli irroitettu maailmasta, kuten
hänen puolisonsa vakuuttaa. "Pelkäsin kuitenkin", kirjoittaa hän,
"vaimoni surevan edellisestä avioliitosta olevia lapsiansa ja puhelin
heistä hänelle. Hän sanoi: Olen jo jättänyt heidät Jumalalle ja olen
vakuutettu, ettet sinä jätä lapsia, jotka minä hänelle jättänyt
olen. Pääasia on, että he Jumalaa pelkäävät ja hurskaita ovat, ja
pyytämättäkin olet sinä heille sitten isänä. Jolleivät ole, eivät he
ansaitse, että sinua rukoilen heidän puolestaan." Hänen viimeisiä
sanojaan oli: "Ihana ylösnousemus! Jumala, sinä kaikkien uskovaisten
toivo maailman alusta saakka, sinuun minäkin toivon! -- Rukoilkaamme,
rukoilkaa kaikki puolestani." Kalvinin rukoillessa ja huokaillessa
erkani hänen henkensä. Syvä haava tuli Kalvinin sydämeen ja kauan
on hän uskollista vaimoaan surrut. Luonnollisesti jäi hän Ideletten
kuoltua yksinäisenä elämään.

Ranskalainen kirjailija Jules Bonnet, joka aikaa sitten on
Ideletten elämää kuvannut, sanoo lopuksi sattuvasti: "Kalvinilla
oli syy surra; hän ei kadottanut ainoastaan elämäntoveriaan,
vaan myöskin siunauksen. Kristillisen aviovaimon tehtävähän on
lieventää ja parantaa, saada taistelun tuoksinassa esille rakkauden
ja ystävällisyyden velvollisuudet, ja ken olisi kyennyt tekemään
tällaista vaikutusta uskonpuhdistajaan paremmin kuin juuri tämä hänen
vaimonsa! Sairaloisuutensa ja ihmisten sekä asiain vastustuksen
kiihdyttämänä ja katkeroittamana, kun ei kaikki kohta tahtonut
taipua hänen pyhän intonsa mukaan, olisi Kalvin hyvin ollut sen
kotoisen lohdutuksen tarpeessa, jota hän suhteellisesti lyhyen
ajan sai nauttia. Kuinka usein viihdytti ja asettikaan hänet hänen
yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana sana sellainen, joita sydän
sanoo naiselle, kun hän näkee vihan liekin leimuavan! Ja kun sitten
pimeimmät, myrskyisimmät hetket tulivat, kuka voi sanoa, miten paljon
Ideletten sydäntä ja laupeutta herättävä vaikutus uskonpuhdistajalle
merkitsi!"



Kalvin taas Genevessä: työ, taistelu ja voitto.


Ideletten kuvaa ja kohtaloa katsellessamme olemme ehtineet
edelle ajasta, ja on meidän siksi palattava vuoteen 1541. Kalvin
oli vielä Strassburgissa. Genevessä oli silloin surkeat olot.
Karkotettujen saarnaajien seuraajat olivat osaksi kykenemättömiä,
osaksi kääntymättömiä. Uskovaiset pysyttelivät poissa pyhältä
ehtoolliselta. Kalvin moitti heitä siitä kirjeissään; tuska sydämessä
kuuli hän jumalattomuuden kasvamisesta tässä hänelle rakkaassa
kaupungissa. Neuvoston enemmistö tosin vielä tahtoi säilyttää kuria
ja kirkkojärjestystä ja toimitti sakko- ja vankeusrangaistusta
niille, jotka eivät käyneet saarnaa kuulemassa ja ehtoollisella,
pelaajille, pilkkaajille ja öisille metelijöitsijöille; mutta siltä
puuttui voimaa ja osa sen omista jäsenistä suosi vapaahenkien menoa.
Selvästi näkyi, että vakava siveellinen voima oli poissa. Kaikesta
nuhteesta ja rangaistuksesta huolimatta liityttiin yhteen. Yksi päivä
vietettiin vankilassa ja seuraavana aamuna kuljettiin taas samoja
teitä. Kapinoitseva henki sai vallan.

Karkoitetuilla oli alun alkaen Genevessä ollut lukuisia ja hyvin
varmoja kannattajia, joiden asiat paranivat paranemistaan,
erittäinkin sittenkuin heidän vastustajansa olivat suuria
valtiollisia erehdyksiä tehneet, niin että heitä epäiltiin ja
syytettiin kavalluksesta. Eräs heidän päämiehistään, kaupungin
päällikkö Johan Philippe, vedettiin oikeuteen ja mestattiin kolme
päivää myöhemmin. Moni tämän puolueen johtomiehistä jätti kaupungin.
Muutamat pastoritkin, joita syytettiin, etteivät he saarnanneet
puhdasta evankeliumia, pyysivät neuvostolta eroa virastaan.
Saadakseen tämän sekasorron loppumaan, antoi neuvosto eräälle
jäsenelleen Ami Perrinille tehtäväksi "keksiä keinoja saadakseen
maisteri Kalvinin palaamaan". Ja nyt käytiin tämän kimppuun
yhä uudelleen kokonaisen vuoden ajan sekä suusanallisesti että
kirjeellisesti, pyynnöllä että hän ryhtyisi Genevessä jatkamaan
työtään. Kauan ponnisteli Kalvin vastaan, kirjoittaen siitä m.m.
Farelille: "Mieluummin kuolen maantiellä kuin uudelleen menen siihen
kidutuskammioon". Mutta lopulta hän antoi myöten. Sydän ja tunto
olivat kuitenkin Geneveen sidotut. Silloinen mielialan muuttuminen
vaikutti, että virastot yhtyvät Sveitsin valtioiden ja Kalvinin
ystävien, Farelin ja Bucerin pyyntöihin. Lisäksi tuli toivo saada
valtiokirkkoihanteensa toteutumaan Genevessä: "Jumalan kirkastuminen
hänen sanansa todellisen ja täydellisen hallitusvallan kautta
kristikunnan elämässä". -- Näissä seikoissa näki luonnostaan arka
Kalvin jumalallisen tahdon ilmauksen, jota hän aina itsestään tai
muista huolimatta seurata tahtoi. "Tiedän, etten ole oma herrani, ja
uhraan sydämeni Jumalalle."

13 p. syyskuuta 1541 palasi Kalvin Geneveen. Hän oli silloin
32-vuotias; mutta hänen terveytensä oli jo murtunut. Ainoastaan
Hengen ja sen uskon voima, ettei hän omia teitään kulkenut, vaan
Jumalan kutsumana, vahvisti häntä tähän jättiläistehtäväänsä taas
astumaan.

Kalvinin sisäistä päättäväisyyttä Herran pelvossa ja hänen
mieskohtaisten etujen tavottelusta vapaata luonnettaan vastaa
hänen ulkonainen esiintymisensäkin, jonka parhaiten esitämme
t:ri Stähelinin sanoilla: "Eloa oli melkein vaan silmissä, jotka
olivat yhtä salaman leimahdusta, syvää tutkimista ja käskevää
päättäväisyyttä. Otsa ei ollut aivan korkea, mutta sillä oli tuo
omituinen muoto, joka merkitsee rautaista tahtoa ja kukistamatonta
kestävyyttä. Ja ilmankin vahvarakenteinen nenä pisti yleisen
laihuuden takia vielä enemmän esiin ja lisäsi puolestaan koko
esiintymisessä havaittavaa lujuutta ja terävyyttä. Ohut mutta pitkä
parta ympäröi hienoa suuta ja ulottuu vähitellen suipeten kauas
rinnalle. Tukan väri oli musta, iho ruskeahko vivahtamatta kuitenkaan
punaiselle, vartalo hoikka, mutta ainoastaan keskikokoinen. Kun
kuvittelee mielessään miestä, kuten hän liikkui pitkässä mustassa
kaapussaan, jossa koskaan ei saanut olla tomuhiukkastakaan, on
kuin näkisi edessään ruumiillistuneen vakavuuden, päättäväisyyden,
järjestyksen ja sisäisen voiman. Ruumiilla näytti tuskin olevan
omaa elämää; ainoastaan hengen välikappaleena se oli ja palveli:
ainoastaan luut ja hermot, ikäänkuin palvelukseen, ikäänkuin Kalvinia
odottamaan, tarvitsi olla."

Oltuaan kolme päivää Genevessä kirjoittaa Kalvin Viret'ille
Lausanneen: "Olin selittänyt neuvostolle, ettei kirkko voi
olla ilman lujasti järjestettyä Jumalan sanan mukaista lakia.
Suunnittelin sellaisen pääpiirteet ja pyysin, että neuvoston
jäsenet keskustelisivat kanssamme ja valmistaisivat luonnoksen,
jonka neuvosto ja kansa voisi hyväksyä." Kalvinin toive saatiin
toimeen ja jo lokakuussa 1541 astuivat "Kirkkojärjestyksen" 168
pykälää Genevessä voimaan. Niiden mukaan piti kirkossa olla
neljä virkakuntaa: pastorit, tohtorit (oppineet), vanhimmat ja
diakonit. -- Kaksitoista "vanhinta", jotka neuvosto ja seurakunta
keskuudessaan valitsivat, ja pastorit muodostivat yhdessä
konsistorin, jolle kuului kirkon johto, tapojen ja opin puhtauden
valvonta ja hairahtuneiden ojentaminen, synnissään pysyvien
ehtoolliselta sulkeminen ja vastahakoisten jättäminen neuvoston
käsiin. Kristillinen elämä joutui ankarien sääntöjen alaiseksi,
vielä ankarampien ja yksityiskohtaisempien kuin edellisellä kertaa.
Konsistori valvoi tapoja ja jumalanpalvelusta. Yhteiskunnallinenkin
laki ja rankaisuoikeus järjestettiin uudelleen ja Kalvin, joka
lakitiedettäkin oli lukenut, oli näissä neuvotteluissa mukana.
Periaate, että kaikki mikä Jumalan edessä on rangaistavaa, on
sitä lainkin edessä, pantiin käytäntöön. Suurin rangaistus oli
keskiajan tavan ja oikeuden mukaan tulikuolema. Tämän lain vaikutus
oli valtava. Konsistorin piti ja se tahtoi käyttää ainoastaan
hengen miekkaa ja lähinnä opettaa ja neuvoa sekä rajoittua
ainoastaan kirkollisiin rangaistuksiin. Mutta näillä kirkollisilla
rangaistuksilla oli itsessään jo vahvasti yhteiskunnallista ja
maallista luonnetta. "Kehoitus Jumalan laupeuden kautta" (Room.
12; Fil. 2), kääntyi usein uhkaukseksi Jumalan vanhurskauden kautta
ja pakotukseksi inhimillisen oikeuden käden kautta. Tyttöä, joka
virren sävelellä lauloi maallista laulua, täytyi vanhempain ruoskia.
Ylhäisen herran täytyi seurakunnalta polvillaan anteeksi pyytää,
kun hän kysyttäessä, miksi ei ollut kirkossa, vastasi: "Onko siellä
tilaa hevoselleni ja minulle?" "Kaunista vapautta", sanoi kerran eräs
rouva, "ennen pakotettiin menemään messuun ja nyt pakotetaan saarnaa
kuulemaan". Aviorikos rangaistiin muutamassa tapauksessa kuolemalla.
Tytär, joka oli lyönyt vanhempiaan, mestattiin. Papin, joka eräälle
tytölle oli tehnyt väkivaltaa, täytyi astua mestauslavalle.

Pastorien ja vanhempien ohella, jotka olivat tapain tuomareina, oli
vielä kaksi muuta virkakuntaa, oppineet ja diakonit. Edellisillä
oli huolenaan koulutoimi, jota Kalvinin aikana paljon parannettiin
muodostamalla kimnaasi ja akatemia, jossa opetettiin etupäässä
teologiaa. Diakonit pitivät huolta köyhistä ja sairaista, ja
laitoksille, joissa näitä hoidettiin, annettiin suurta kannatusta.

Kalvinin hartioille kasaantui äärettömästi työtä ja huolta.
Henkevien ja selvien kirjoitustensa kautta oli hän kaikkien muiden
reformeerattujen henkinen isä, jonka puoleen ylhäinen ja alhainen,
hengellinen ja maallikko kaikissa tärkeissä kysymyksissä kääntyi.
Hänellä oli katsantonsa alla Ranskan, Hollannin Englannin ja
Skotlannin, Saksan ja Puolan reformeerattu kirkko, ja rauhaa hän etsi
ja koetti välittää niiden yhteyttä kaikkialla. Lukemattomia kirjeitä
on hän kirjoittanut ruhtinaille, valtiomiehille, saarnaajille,
seurakunnille, ahdistetuille ja vainotuille. Pakolaisia ja apua
etsiviä otti hän hoitoonsa. Sen ohessa saarnasi hän melkein joka
päivä, piti jumaluusopillisia luennoita ylioppilaille, ranskalaisille
pakolaisille ja kaikille, jotka syvemmältä tahtoivat tulla Jumalan
armoneuvoa tuntemaan. Lisäksi tulivat istunnot, vastaanotot, koti- ja
sairaskäynnit, kirjallinen toiminta. Hän työskenteli tavattoman
nopeaan, melkein valmistamatta, kun hänellä ei ollut siihen aikaa.
Ja kuitenkin on kaikki, mitä hänestä lähti, merkillisen syvää ja
selvää. Tuskin ehti hän nukkua ja syödä. Ainoastaan neljä tai viisi
tuntia hän yleensä makasi. Hiljainen hartaus ja rukous päivää
alkaessa k:lo 5, sitten lukutöitä, k:lo 8 saarna, k:lo 9 luentoja
ja keskustelukokouksia. Sitten laskee hän lepäämään maatessaan
lukeakseen. Mutta korehtuurit, kirjeet, vieraat tekevät alinomaisia
keskeytyksiä. Kymmenenä viime vuotenaan jätti hän päivällisen ja
nautti vain pari kertaa päivässä munan tai vähän lihalientä. Sitten
jatkaa hän lukujaan, heikkouden takia maaten, tekee vieraskäyntejä
ja, milloin aikaa on, lääkärin määräämän kävelymatkan. Iltamyöhällä
istuu hän taas lukupöytänsä ääreen usein puoliyöhön saakka. Mikä
hengen ja tahdon voima kaikkein seurattavaksi! Siinä oli työmies.
Tuon ajan elämän ja Geneven sekä Europan reformeerattujen kirkkojen
kohtalon kaikki langat näyttävät niin sanoakseni yhtyvän tuon
vähäpätöisen miehen aivoissa ja sydämessä. Pyhän raamatun sanassa
eläen ja jokapäiväisessä yhteydessä sen kanssa ollen, toivoo hän,
että siitä tulisi inhimillisen yhdyselämän yleispätevä laki, ja
on vakuutettuna siitä että hän ei toimi omassa nimessään, vaan
Jumalan nimessä, hänen lähettiläänään ja pyhän kirjan selittäjänä.
Siksi pitää hän pyhänä velvollisuutenaan puolustaa oppiaan jokaista
vastustajaa vastaan. Hänen varmuutensa oppinsa jumalallisesta
alkuperästä vahvistui sen kautta, että hänen kirkkonsa uskovilla
oli sama käsitys. Geneveläiset ja tänne tulvehtivat muukalaiset
riippuivat tämän tavattoman miehen huulissa. Mutta eivät kaikki.
Vähitellen nousi taistelu elämästä ja kuolemasta. 9 vuotta, vuodesta
1546 vuoteen 1555, koettivat kaikki mahdolliset henget hävittää
Kalvinin työtä ja yritystä, lujasti järjestettyä kirkkoa -- tähän
maailmaan perustettua Jumalan valtiota. Tahdottiin uuvuttaa ja
karkottaa uskonpuhdistaja vastustuksella ja juonittelemisella. Hän
seisoi vankkana väistymättä hetkeksikään, vaikka hänen henkensä oli
usein vaarassa. -- Meistä tuntuu siltä kuin olisi Kalvin liiaksi
rajoittanut yksilön mieskohtaista vapautta ja menetellyt vastoin
Kristuksen sanaa: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta".
Mutta tuon ajan sukukunta ei ajatellut niin. Vanhurskaat ja
jumaliset olivat ilman epäilyksiä Kalvinin puolella. Taistelu nousi
juuri jumalattomien ja ilkivaltaisten henkien puolelta. Nyt oli
kysymyksessä kirkkojärjestys ja sen pääedustajat, ja nyt oli kaikin
valtion käytettävissä olevin keinoin uhattua järjestystä varjeltava
ja suojeltava.

Vuonna 1544 julkaisi Kalvin kirjasen: "Haaveellista ja raivoavaa
libertiinien lahkoa vastaan, jotka itseään sanovat hengellisiksi".
Tässä ei ollut kysymyksessä myöhemmin saman nimityksen saaneet
valtiolliset, vaan "hengelliset libertiinit", joiden kotimaa on
Hollanti ja joista jo Luther oli varoittanut. Tämä suunta antoi
uudestikastamisliikkeelle viisaustieteellisen muodon, on jonkinlaista
panteismiä, jolle kaikki on jumalaa ja "yli hyvän ja pahan",
opettaessaan: liha on vapaa; sillä luonnonvietti on Jumalan huuto ja
Hengen ääni. Jumala on suuri henki; mutta hän on myöskin aine, joka
on ijankaikkinen, ja yhtä hyvin voidaan sanoa: kaikki henget ovat
hän. Maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei totuutta eikä valhetta;
sillä kaikki lähtee samasta olennosta. Kaiken pitää olla kaikille
yhteistä; omaisuus on rakkauden loukkaamista, on varkautta, laillinen
avioliitto on hullutus j.n.e. Kalvin on sitä vastaan kirjoittaessaan
ja saarnatessaan niin kauhistuneena hengessä, että hän sai moitetta
siitä Navarran kuningattarelta Margaretaltakin, joka yhteen aikaan
oli mielistynyt näihin vapaihin henkiin. Kalvin oli sanonut heitä
"jumalattomaksi joukkioksi, joka kaiken siveellisyyden kumoo".
Kuningattarelle kirjoittaessaan sanoo hän sitten: "Eikö koira hauku,
armollinen rouva, kun näkee herransa kimppuun käytävän, ja enkö minä
huutaisi, kun Jumalan pyhää totuutta ahdistetaan? Teidän ei pidä
toivoa, että enemmän panen arvoa maailman mahtaville kuin Jumalan
kunnialle."

Tämä libertinismin henki oli Geneveenkin juurtunut ja yritti nousta
totuuden ja vanhurskauden todistajia vastaan. Tuokin Ami Perrin, joka
kerran oli Kalvinin ystävä ja yhdessä häntä takaisin toimittamassa,
oli sen saastuttama. Hänen vaimonsa isä Frans Favre oli ennen ollut
urhoollinen soturi ja kunnioitettu kansalainen, mutta nyt Bonnivardin
sanain mukaan "vanha, veltto ja pahan sokaisema". Favren vaimon oli
täytynyt kaupungin läheisyydessä oleva maakartano jättää ja väistyä
erään palvelijattaren tieltä. Sen vuoksi oli mies marraskuussa 1545
käsketty konsistorin eteen, mutta oli hän antanut kolme kuukautta
kulua, kunnes viimein tuli ja selitti, että hän voi taloutensa
hoidon ja johdon antaa kenelle tahtoi. Hänen täytyi mennä vankilaan.
Samoin hänen kevytmielisen tyttärensä Fransiska, rouva Perrinin,
joka oli pannut toimeen kielletyt tanssiaiset ja jonka oli sentähden
täytynyt tulla konsistorin eteen. Anteeksipyynnön sijasta syytti hän
uskonpuhdistajia hänen ja hänen isänsä maineen tahraamisesta, kuten
hän sanoi. Silloin loppui Kalvinin kärsivällisyys ja hän huudahti:
"Eikö tähän Favren perheeseen sitten voi päästä käsiksi? Jollette
tahdo Kristuksen ikeeseen suostua, niin rakentakaa muuanne itsellenne
kaupunki; mutta niin kauan kuin täällä olette, ette voi päästä
laista eroon. Vaikka perheessänne olisi yhtä monta kruunua kuin
on päätä, niin tietää Jumala pysyä herrana." Jonkun ajan kuluttua
rouva Perrin uudelleen vasta oikein tanssi, ja neuvosto antoi käskyn
ottaa hänet kiinni. Hän sai kuitenkin aikaa hypätä hevosen selkään.
Kadulla kohtasi hän Bonnivardin kertomuksen mukaan papin, joka oli
ollut riidassa hänen isänsä kanssa, ratsasti hänet kumoon, iski
sitten kannukset hevosen kupeisiin ja kiiti pois. Hän pääsi isänsä
maatilalle Bernin puolelle, missä hän oli turvassa. Mutta Geneveen
taas tullessaan joutuivat molemmat, isä ja tytär, vankeuteen, josta
heitä ei irti päästetty. -- Tämä asia kuvaa Geneven uskonpuhdistajain
pelottomuutta ja johdonmukaisuutta.

Eräänä päivänä tapaa Kalvin Pietarinkirkon kansliahuoneeseen
tullessaan siellä seuraavasisältöisen lapun: "Sinä ja kannattajasi,
te kirotut papit, menkää matkoihinne, muuten teidät viimeinkin kohtaa
koston miekka; emme kärsi enempää teitä, jotka olette karanneet
munkistoista tänne tyrannivaltanne asettaaksenne". Neuvosto pani
toimeen tutkimuksen ja syylliseksi löydettiin eräs Jaakko Gruet,
jonka puheet tavallisessa keskustelussa jo kauan olivat huokuneet
täydellistä kristinuskon halveksimista. Kotitarkastuksessa ilmeni
uusia todisteita siitä, että Gruet oli hautonut valtiopetosta
tasavallan ajallisia ja ijankaikkisia perustuslakeja vastaan, ja lain
mukaan tuomittiin hänet mestattavaksi.

Huhtikuussa 1546 nähtiin tunnettu neuvosherra, nimeltä Ameaux,
suuren kansajoukon seuraamana, paljain päin, palavat soihdut kädessä
oikeudenpalvelijain kulettamana kiertävän kaupunkia ja lopuksi
avoimella paikalla Jumalalta ja tuomareilta armoa pyytävän. Tätä
sanottiin julkiseksi anteeksi pyynnöksi. Ameaux oli pilkannut
pelastusoppia ja Kalvinia ja hänen vaimonsa oli huonon elämän takia
muutamia päiviä ollut vankilassa. Vankila oli majapaikka, jossa
useimmiten vieraita oli, tosin vain tilapäisesti, sillä tavallisesti
ei siellä kauan oltu. Mutta sinne tultiin aivan vähäpätöisistäkin
asioista, joten kukaan ei voinut olla varma, ettei siellä joskus
täytyisi käväistä.

Vapaat henget eivät tahtoneet sellaiseen kuriin ja rajoitukseen
suostua. Muodostui suoranaisia salaliittoja murhatakseen tai
karkoittaakseen saarnaajat. Yhteen aikaan heitä kadulla liikkuessaan
herjattiin, uhattiin ja viskattiin kivillä. Kalvinin kimppuun
usutettiin koiria, toiset antoivat koiralleen nimeksi Kalvin,
häntä itseään sanottiin Kainiksi. Usein täytyi hänen kuulla huuto:
"Rhoneen hänet!" Mutta hän ei horjunut totuuden ja vanhurskauden
palveluksessa, vaan pysyi siinä minkä oli tehtäväkseen käsittänyt
uskollisena, muotoa katsomatta, peläten ainoastaan Jumalaa,
jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan henkensä. -- Kerran riehui
taistelu oikein kahdensadan neuvoston kokoushuoneessa. Kalvin lähti
saarnaajien kera sinne myrskyä asettamaan. Riehuva kansajoukko
heittäytyy heidän tielleen, saarnaajat kiskaistaan sinne tänne,
Kalviniakin uhataan. Hän astuu neuvossaliin. Silloin vastustajain
raivo vasta oikein pääsee irti; miekkoja vedetään esille. Kalvin
pysyy rauhallisena ja lausui neuvon ja sovinnon sanan. "Jos minut
tahdotaan surmata, olen valmis; jos minut tahdotaan karkottaa,
olen valmis. Koettakaa vaan vielä kerta pelastaa Geneveä ilman
evankeliumia!" Sali hiljenee hiljenemistään. Lopuksi kuuluu ääniä:
"unohdettu, anteeksi annettu, sovittu". Kalvin ja Perrin ojentavat
toisilleen kättä. Yleinen ilo ja noin vuoden rauha ja aselepo seuraa.

Mutta oikeaa rauhaa ei vielä ollut. Vielä kerran puhkesi taistelu,
mikä raivosi noin yhdeksän vuotta ja loppui teokratian ja
evankeliumin lopulliseen voittoon Genevessä. Perrin oli jäänyt
hallituksen johtoon. Vastustuksen nousemiseen oli aiheena Ranskasta
saapuneiden protestanttisten pakolaisten kasvavat joukot, jotka
yleensä saivat kansalaisoikeudet, vahvistivat kalvinistien puoluetta
ja antoivat valtiolle niin vakavan leiman. Usean vanhan, vapaan
kansalaisen mieltä katkeroitti juuri se, että kirkossa käytiin
enemmän kuin koskaan ennen. "Ranskalaiset karkottavat meidät
vielä kaupungistamme", sanoivat he. "Evankeliumin viholliset
ovat ilmeisesti liittoutuneet meitä vastaan", kirjoittaa Kalvin
eräälle ystävälleen. "He nostavat kapinan. Raskas kuorma on
hartioillani. Ilmeisesti tahtoo Herra ottaa pois kaiken ihmistuen,
että luottaisimme yksin häneen." Kapinan puhkeamista oli vielä
pidättämässä uskottomien ja kelvottomien seurakunnasta tai
ehtoolliselta pois sulkeminen, minkä häpeän alaiseksi joutumista
kansa vielä kammosi. Tämän rangaistuksen määräämisoikeus tahdottiin
konsistorilta siirtää maallisille viranomaisille.

Näiltä etsi apua muuan Berthelier, sen kuuluisan Berthelierin
poika, joka Savoijan herttuaa vastaan taistellessa oli joutunut
vapauden marttyyriksi. Puolitoista vuotta oli konsistori kieltänyt
häneltä pyhän ehtoollisen. Neuvosto vaati Perrinin esityksestä
1553, että hänet päästettäisiin pyhälle ehtoolliselle. Kalvin pani
vastaan. Ehtoollisvietto oli sama kuin pyhä tuli. Kaikki olivat
jännityksissään, kirkko pakaten täysi. Joukkue vastahakoisia tunki
ehtoollispöydän luo. Kalvin saarnasi rauhallisesti ja varmasti ja
päätti sanoilla: "No niin, jos tämän pöydän ääreen tahtoisi tulla
joku, jolta konsistori on sen kieltänyt, vakuutan edeltäkäsin elämäni
kautta, että tulen näyttämään mitä minun täytyy -- ja minun on
käsketty tehdä". Berthelier ei lähestynyt pöytää. Kaikki meni niin
hiljaa ja juhlallisesti kuin olisi Herran majesteetti näkyväisesti
läsnä ollut huoneessa. Neuvosto peruutti kaikki ja Kalvin, joka jo
oli ajatellut karkotusta, voi kenenkään häiritsemättä taas jatkaa
suurta työtään.

Mutta vuonna 1555 uskalsivat libertiinit, jotka uusissa vaaleissa
olivat jääneet alakynteen, ryhtyä viimeiseen epätoivontaisteluun,
julki kapinaan, joka kuitenkin loppui heidän häviökseen. Hankkeissa
oli saada aikaan kirkossa yllätys ja verisauna. Kun suunnitelma oli
ilmi tullut ja estetty, lähtivät he, Perrin ja Berthelier etupäässä,
eräästä juomapaikasta kiihdyksissään miekka kädessä katuja pitkin,
metelöivät raatihuoneen edustalla, julistivat vallankumouksen ja
karkasivat erään vartiaston kimppuun, jota eräs asianajaja toi heitä
vastaan. Lyhyt taistelu ratkaisi asian. Muutamia kaatui; libertiinit
pakenivat ja jättivät kaupungin. Muutamia karkotettiin, toisia
telotettiin. Tähän Geneven järjestyksen ja kirkollisen uudistuksen
vastustajain ahdistamiseen ei Kalvinilla ollut mitään vaikutusta;
mutta hän iloitsi ja kiitti Jumalaa, kun seurakunnalla nyt oli rauha
ja se voi Jumalan pelvolla rakentua.



Servetin oikeusjuttu.


Samoihin aikoihin syksyllä 1553, kun taisteltiin Berthelierin
pääsemisestä pyhälle ehtoolliselle, tapahtui Servetin oikeusjuttu,
joka on heittänyt synkän varjon Kalvinin historiaan, niin että hän
monen mielestä on sen kautta ikäänkuin poltinraudalla merkitty.
Mutta ei saa tuomiota langettaa tuntematta asiaa oikein. Mikael
Servet oli espanjalainen, syntynyt 1509 tai 1511 Tudelassa
Ebron rannalla. Isänsä oli kirjuri ja sukuisin Villanovasta
Arragoniasta, jonka vuoksi poika viimeisissä kirjoituksissaan
käyttää nimeä Mikael Villeneuve. Jo nuorena tutki hän vanhoja
kieliä, latinaa, kreikkaa, jopa hepreaakin, sitten Saragossan
yliopistossa ja lopuksi Toulousessa matematiikkaa, tähtitiedettä,
maantiedettä, edelleen oikeustiedettä, lääketiedettä ja lopuksi
jumaluusoppiakin. Kaikkia näitä harrastuksia hän yhteen sekotti
osottaen sellaista nuoruuden hehkua ja haaveellisuutta, jota
usein pidetään jaloutena ja henkevyytenä, toisinaan ylpeytenä
ja ylimielisyytenä. Tuskin 20 vuotta täytettyään kirjoitti hän
"kirjan kolminaisuusopin erehdyksistä", kuten päällekirjoitus
kuuluu. Hän luuli uskonpuhdistajani liian äkisti pysähtyneen oppiin
Kristuksesta, ijankaikkisesta Jumalan pojasta, ja kristinusko
tarvitsi muka uudelleen todeksi tullakseen paljon perusteellisemman
ja täydellisemmän uudistuksen. Hän kävi sentähden Saksassa
matkustaessaan puhuttelemassa protestanttisia jumaluusoppineita,
Baselissa Oekolampadiusta. Kun tämä kerran päivän tapahtumista
puhellessaan Zwinglin, Bullingerin ja Gapiton kanssa mainitsi nuoren
espanjalaisen väitteet, sanoi Zwingli: "Veli Oekolampadius, sinun
tulee olla varoillasi, sillä jumalattoman espanjalaisen väärä oppi
hävittäisi koko meidän kristinuskomme. Sillä jollei Kristus olisi
oikea, totinen ijankaikkinen Jumala, niin ei hän voi olla meidän
Vapahtajamme, ja niin olisi valhetta kaikki mitä profeetat, apostolit
ja kirkko ovat opettaneet. Sentähden tee mitä voit, ettei tuo hirveä
Jumalan pilkka pääse leviämään kristikunnan häviöksi." Samaa ajatteli
Kalvin, joka Servetin kanssa oli ryhtynyt kirjevaihtoon. Servetin
ääni ja olemus teki häneen kovin vastenmielisen vaikutuksen, ja
viitaten kirjaansa "Kristinuskon opetus", katkaisi hän kirjevaihdon.
"Henkisten libertiinien" panteismi, josta ennen on puhuttu, oli
Servetinkin saastuttanut, ja suurta oppiakseen hyväkseen käyttäen
koetti hän sitä kaikella innolla, vaativaisin ja pilkkaavin sanoin
maailmassa levittää. Eräälle Geneven kirkon saarnaajalle oli Servet
kirjoittanut muun muassa: "Teidän evankeliuminne on ilman yhtä
Jumalaa, ilman tosi uskoa, ilman hyviä töitä. Yhden Jumalan sijalla
on teillä kolmipäinen manalankoira." 1535 oli Servet kirjapainon
korjauslukijana Lyonissa, v:sta 1537 opetti hän menestyksellä
Pariisissa maantiedettä, matematiikkaa ja lääketiedettä, ja lopuksi
toimi hän Viennessä, Dauphinéssa, lääkärinä piispa Palmierin
suojeluksen alaisena. Hiljaisuudessa valmisteli hän uutta teosta
"Kristinuskon uudistus". Eräs vienneläinen kirjanpainaja uskalsi
antaa painokoneensa hänen käytettäväkseen eräässä pääpainosta
eristetyssä pienessä puutarharakennuksessa, ja kirja painettiin
tammikuussa 1553.

Genevessä sattui elämään protestanttisena pakolaisena eräs
vienneläinen kauppias nimeltä Vilhelm Trye; hän oli Kalvinin läheinen
tuttava. Tätä soimasi eräs Lyoniin jäänyt sukulainen siitä, että hän
oli yhtynyt kirkkoon, jossa kaikellainen vallattomuus sekä opin että
elämän puolesta oli vallalla. Trye vastasi tämän moitteen paljon
paremmin sattuvan paavilaisiin, koska he keskuudessaan suvaitsivat
kerettiläistä, joka ansaitsi saada surmansa pyövelin kädestä.
Tahdottiin todistuksia ja Trye lähetti serkulleen muutamia Servetin
Kalvinille lähettämiä käsinkirjoitettuja lehtiä, jotka olivat osa
kirjaa "Kristinuskon uudistus ". "Olen ne ainoastaan suurella
vaivalla saanut herra Kalvinilta", liitti hän oheen, "koska hänellä
ei ole oikeuden miekkaa, vaan on paremmin opetuksen kautta sellaiset
asiat voitettava". Noiden käsinkirjoitettujen lehtien nojalla meni
inkvisitioni Servetin kimppuun, hänet vangittiin, kotoa tavattiin
uusi kirja pinkoissa ja hänet teoksineen tuomittiin poltettavaksi.
Tämän vältti hän kuitenkin pakenemalla. Asia on lykätty Kalvinin
syyksi; Trye oli muka vain välikappale, hän itse asian alku, se joka
Servetin katolisen inkvisitionin käsiin toimitti. Kalvin itse kieltää
sen ja kirjoittaa: "Herjaus tulee mitättömäksi, kun minä annan sanani
ettei siinä ole perää". Trye ei tahtonut sukulaisensa silmissä olla
valehtelija ja pakotti Kalvinin antamaan todistuskappaleet.

Kova onni vei pakenevan Servetin Geneveen. Miksi jäi hän sinne
kuukaudeksi eikä matkustanut eteenpäin? On luultu libertiinein
pidättäneen häntä, he kun luulivat hänessä tavanneensa oikean miehen
vihatun Kalvinin vastustajaksi. Onkin mahdollista että hän itse
-- olihan vuonna 1552 Perrin asiain johdossa -- rupesi toivomaan
pääsevänsä voitetun uskonpuhdistajan seuraajaksi. Varmaa vain on,
että 13 p. elokuuta tuli Servetin oleskelu tunnetuksi ja Kalvin vaati
hänen vangitsemistaan. Tämä tapahtuikin ja nyt alkoi vangitulle laaja
oikeudenkäynti. Syytöskirjoituksen sepittäjänä kutsuttiin Kalvin
oikeuden kuulusteltavaksi, ja usein näytti kuulustelu Kalvinin ja
Servetin väliseltä riita-asialta. Servetin koko esiintyminen teki
tuomareihin varmaan kovin vastenmielisen vaikutuksen. Esim. 17 p.
elokuuta koetti Kalvin todistaa syytetyn kumoavan, puhumattakaan
kristinuskosta, kaiken uskonnon ja eroituksen Luojan ja luodun, hyvän
ja pahan väliltä. Uhkamielisenä myönsi Servet tämän; jumaluus asui
perkeleessäkin, kivessä, puussa j.n.e. "Tuo jakkarakin -- on Jumala
olemus." Kun häneltä kysyttiin, oliko hänen mielestään perkelekin
oleellinen Jumala, vastasi hän hymyillen: "Epäiletkö sitä? Kaikki
ovat osana Jumalasta, hänen lahjojaan."

Oikeudenkäynti venyi pitkäksi ja Servet sai olla kovassa vankeudessa,
mistä hän valitti kylmää luolaansa, loppuunkulutettuja vaatteitaan ja
likaisuutta. Neuvosto antoi parantaa hänen tilaansa. Kuulusteluissa
tapaamme onnettoman milloin äärettömän ylimielisen raivon valtaamana,
milloin lannistuneena surkeasti itkien. Kirjottaessaan neuvostolle
vaati hän Kalvinille kuolemaa ja hänen omaisuutensa itselleen
vahingonkorvauksena. Hän oli varmaan kuullut voitonhuumauksessa
elävien libertiinien puheita ja toivoi valtiokeikausta. Kalvinin
hyväksymislauseeseen tuomiosta pani Servet seuraavasisältöisiä
reunamuistutuksia. "Sinä et tiedä mitä sanot! Olet kurja, jos jatkat
sen kiroomista, mitä et ymmärrä. Luuletko koiranhaukunnallasi
huumaavasi tuomarin korvat?" Oikeus päätti pyytää koko sveitsiläisen
kirkon lausuntoa ja lähetti pappeja Berniin, Baseliin, Zürichiin ja
Schaffhauseniin.

Vastaukset puolsivat surmaamista. Täydellinen, hirveä yksimielisyys:
"Servetin täytyy kuolla". Vaikka keisarin ja paavin ikeestä olikin
irtauduttu, vallitsi kuitenkin rikosoikeudessa keskiajan lait
ja katsantotavat, jonka mukaan sellaisten kerettiläisten, jotka
tunnustustaan ympäristöönsä levittävät, täytyisi kuolla. Kalvin ei
ole hallitukselle suunnitellut päätöslauselmaa. Koskaan hän ei ole
ollut niin lähellä kokonaan pois joutumisen vaaraa, kuin silloin
syksyllä.



Kalvinin lähtö kotiin.


Opettajista, jotka muille Jumalan sanaa puhuneet ovat, sanotaan:
"Ottakaa vaari, millainen loppu heidän menollansa oli, ja seuratkaa
heidän uskoaan" (Hepr. 13). Kalvinin lopusta sanoo hänen oppilaansa
Beza elämäkerrassa: "Kadottaessamme näin ihanan miehen oli
lohdutuksenani ajatus, että hänen ihana loppunsa on ikäänkuin koko
hänen elämänsä kruunu ja kaunistus".

Tämä Teodor Beza oli Kalvinia kymmentä vuotta nuorempi, tutki
Pariisissa oikeustiedettä ja kaunotaiteita, oli täydellinen
mailmanmies, mutta tuli Jumalan armon kautta kääntymykseen, pakeni
Pariisin elämää ja tuli noin kolmekymmenvuotiaana Kalvinin luo
Geneveen ja sitten kreikan opettajaksi Lausanneen sekä 1559 Kalvinin
uudesti muodostamaan Geneven akatemian ensimmäiseksi rehtoriksi.
Tämä yliopisto, jonka yhteydessä oli valmistava kimnaasi ja jonka
opettajistoon Kalvinkin kuului, nousi suureen kukoistukseen ja
oppilaita karttui satoja ja tuhansia kaikista maista. Millainen
taikavoima veti nuoria Geneveen, missä heidän täytyi alistua niin
ankaraan kuriin, siitä kertoo meille tuon aikuinen historian
kirjoittaja, katolinen Plorimund de Raemond: "Teistä tuli ensin
henki Ranskan ylioppilaihin ja kuiskasi heidän korvaansa Kalvinin ja
Geneven nimen, niin että he panivat pillit pussiin ja yötä päivää
vaelsivat Geneveen. Pyhän miehen näkemisen toivo joudutti askeleita.
Ei mitään iloa, ei edes pyhiinvaeltajan iloa nähdessään kaivatun
Jerusalemin, voi verrata autuuteen, jota he tunsivat nähdessään
Geneven pyhät muurit." Oppinut, hieno ja lempeä Beza oli koko
yliopiston kaunistus. Hän oli myöskin reformeerattujen pääedustajana
v. 1561 uskonnonkeskustelussa Poissyssä, mihin hovi sekä Ranskan
hengelliset ja maalliset suurmiehet olivat saapuneet. Kun Beza
tovereineen astui saliin, pääsi erään kardinaalin suusta: "Tuolla
tulevat geneveläiskoirat", mihin Beza vastasi: "Herran lammaslauma
tarvitsee uskollisia koiria; on niin paljon raatelevia susia."
Kalvinille oli Beza samanlainen ystävä kuin Lutherille Melankton,
sillä erotuksella että hän oli riippuvaisemmassa suhteessa. Hän eli
40 vuotta Kalvinin jälkeen, ja olikin tämän varsinainen seuraaja.
Kuolema, joka tavotti Kalvinin jo 54-vuotisena, ei tullut hänelle
yllätyksenä; jo muutamia vuosia oli sairauden ääni häntä siitä
muistuttanut. Oikeastaanhan Kalvin sai koko elämänsä taistella
heikkoutta ja sairaloisuutta vastaan. Kuten Paavalin täytyi
hänenkin, jottei suurten hengellisten lahjain tähden ylpistyisi,
kantaa pistintä lihassaan; hänen täytyi heikkoudessaan julistaa
jotain korkeampaa, Kristuksen voimaa. Viime vuosina pahentui hänen
tilansa kaikin puolin: pääkipu, jalkavaiva, leini, vatsatauti,
hengenahdistus rasittivat häntä. Keskellä tuskiaan teki hän kuitenkin
työtä edelleen, ettei Herra häntä laiskana tapaisi; hän opetti ja
kirjoitti, kunnes ei enää voinut. Helmikuun alussa 1564 piti hän
viimeisen saarnansa ja pääsiäisenä kannatutti hän itsensä kirkkoon ja
Herran pöytään viettääkseen vielä kerran seurakuntansa kanssa pyhää
ehtoollista ja yhtyäkseen vielä, vaikka vapisevin äänin, lauluun:
"Herra, anna palvelijasi mennä rauhaan". Syvästi liikutettuna näki
seurakunta hänen tyytyväisistä, kirkkaista kasvoistaan, miten nöyränä
ja iloisena heidän kuoleva paimenensa lähtöään katseli.

26 p. huhtik. näki Kalvin vielä neuvoston ja 28 p. Geneven
papiston kuolinvuoteensa ympärillä. Molemmille puhui hän valtavia
jäähyväissanoja, tunnusti nöyrästi syntinsä, erittäinkin kiivautensa,
mutta myös lujan uskonsa, laski vakavasti heidän sydämelleen heidän
virkansa pyhyyden, lopetti rukouksella ja antoi kätensä jokaiselle
jäähyväisiksi. Vielä kerran otti hän vastaan papit, joilla hänen
talonsa suuressa huoneessa oli yhteinen istunto ja veljellinen
ateria, johon hän itsekin otti osaa. Odottamatta kuitenkaan sen
loppua, kannatti hän itsensä viereiseen huoneeseen. "Väliseinä",
sanoi hän hymyillen, "ei estä minua hengessä olemasta luonanne". "Sen
sanoi hän varmaan", huomauttaa Beza "ajatellen läheistä kuolemaansa
ja tulevaa henkistä oleskeluaan luonamme". Tästä päivästä jäi hän
makaamaan. Hän oli jo niin laiha, "että hänessä paitsi kasvoja oli
vaan henki jälellä". Viimeisen kirjeensä lähetti hän Farelille
Neuenburgiin. "Terve, paras ja uskollinen veli! Kun Jumala tahtoo
sinut jättää minun jälkeeni, niin elä muistaen yhteyttämme, jonka
hedelmä meitä taivaassa odottaa, sikäli kuin siitä on Jumalan
kirkolle hyötyä ollut. En tahdo että minun tähteni olisit levoton
(ja tänne matkustaisit). Hengitän ylen vaivaloisesti ja odotan hetki
hetkeltä hengen lähtöä. Mitäs muusta, kunhan vain Kristuksessa elän
ja kuolen; hän on voitto omilleen elämässä ja kuolemassa. Puhun
sinusta Jumalalle ja siellä oleville veljille!" Vaikka jo ijällinen
oli, kiiruhti Farel vielä kerran nähdäkseen ystäväänsä, jonka kanssa
oli jakanut vastoinkäymiset ja menestykset. Vielä oli jälellä
vaikeita kärsimyspäiviä ja Kalvin kesti ne kärsivällisesti: "Minä
en tahdo avata suutani, sillä sinä sen teet". Tosin huokaili hänkin
monia sekä omia että uskonveljiensä kärsimyksiä: "Ah Herra, kuinka
kauan!" Vihdoinkin, 27 p. toukokuuta 1564, tuli lunastuksen hetki.
Täysin tajussaan, vaikka hiljaa ja vähitellen, ilman nytkähdystä,
hän lakkasi hengittämästä. Juuri auringon laskiessa sulki Kalvinkin
silmänsä.

Suuri suru ja valitus oli kaupungissa. Hän haudattiin ilman komeutta;
mutta melkein koko Geneve oli saattamassa häntä leposijaansa. Hänen
hautansa jäi kirjoituksetta; hän itse ei ollut sellaista tahtonut.
Vasta paljon myöhemmin on siihen paikkaan, mihin hänen luullaan
haudatun, nostettu noin 20 sentimetriä korkea neliskulmainen kivi,
jossa kirjoituksen paikalla on vaan kirjaimet J.C. -- Mutta Beza
lopettaa kirjoittamansa Kalvinin elämäkerran sanoilla: "Minun isäni,
minun isäni! Israelin vaunut ja hänen ratsumiehensä!"

Emme mekään tahdo suurta muistomerkkiä panna miehen haudalle, jolla
oli tapana usein kesken kaiken nostaa verkalakkiansa taivasta
kohden vakuuttaen ja sanoen: "Kaikki Jumalan kunniaksi!" Nämät
lehdet eivät ole kirjoitetut ihmisen ylistelemiseksi, vaan sen
kunniaksi, joka syntisen autuaaksi tekee ja heikoissa väkevä on. Ja
jos sen suuren rinnalla, mitä Jumala Kalvinin elämän ja opin kautta
lahjoitti ja toimitti, onkin paljon, mikä meitä loukkaa ja on meille
käsittämätöntä, niin tahdomme uudelleen muistuttaa mieleen, että
yksin Jumala on pyhä ja virheetön, ja me siinä määrin kuin me hänessä
olemme ja pysymme. Kalviniinkaan nähden emme saa neroa sokeasti
ihannoida. Edelleen tiedämme, että mekin kahdennenkymmenennen
vuosisadan lapset ylen heikkoja olemme Jumalan tutkimattomia teitä
mestaroidaksemme ja ymmärtääksemme. Beza sanoo: "En hänestä tahdo
enkeliä tehdä; mutta hänen suuri, myrskyävä kiivautensa ei ollut
tavallista vihaa, vaan muistutti Vanhan testamentin profeettoja,
ja tätäkin kiivautta on Jumala käyttänyt valtakuntansa työhön,
taivuttaakseen jäykkiä ja pahoja sydämiä? -- Meidän kevytmielinen,
veltto ja suurimmaksi osaksi laiton aikamme ei voi käsittää Kalvinin
kaltaista miestä, hänen uskoaan, työtään ja kuriaan. Eikä sekään
ole tarpeen, että hyväksymme kaikki mitä Kalvinin suusta ja kynästä
läksi. Mutta pääasiassa täytyy meidän astua hänen jälkiään. Niin
esim. Kalvinin ystävän Bullingerin reformeerattuja kirkkoja varten
laatima 'Sveitsiläinen tunnustus' ei tosin tiedä mitään Kalvinin
kovasta armonvalitsemisopista, mutta pitää kiinni sen ytimestä,
siitä että pyhien ijankaikkinen edeltämääräys tai valitseminen
autuuteen ei perustu ihmiseen tai ansioon, vaan yksin Kristukseen,
niin että ne ovat valitut, jotka uskon kautta ovat Kristukseen
istutetut, hylätyt taas ne, jotka ilman Kristusta ovat" (Ef. 1, 4;
Tim. 1. 9). "Jos sinä uskot ja Kristuksessa olet, niin olet valittu;
Kristus on peili, jossa me näemme edeltämääräyksemme. Ollessamme
ahdistuksessa valitsemisestamme olkoon lohdutuksemme, että Jumalan
lupaukset kuuluvat kaikille uskoville, niin että joka anoo, hän saa,
ja että me kasteen kautta olemme Kristuksen ruumiiseen istutetut ja
kirkossa usein hänen ruumiinsa ja verensä saaneet ijankaikkiseksi
elämäksemme." "Täten vahvistettuna, lujitettuna ja varmoina
pitää meidän pelvolla ja vapistuksella laittaa, että autuaaksi
tulisimme." (Sveitsiläinen tunnustus, Artikk. 8, 9. 10.) Kalvinin
armonvalitsemisopista, että Jumala laupeuttaan osottaa ansiotta
valitsematta toisen autuuteen ja vanhurskauteen, toisen hyvin
ansaitun hylkäämisen kautta, sanoo Bungener (Kalvinin elämä), että se
on vaan Kalvinin järjestelmän kasvannainen, seuraus liian pitkälle
menneestä järjen juoksusta, onneksi ilman pohjaa. Jumalan armo on
yleinen, ja vasta ajallisuuden piirissä astuu kaksinaisuus esille,
vapauden ja armon yhteisvaikutuksessa. Ja eikö Israelin valitseminen
ja pakanain hylkääminen koitunut näillekin lopulta autuudeksi?
Eikö tästä pidä vetää johtopäätöstä yksityisenkin pelastukseen ja
kutsumukseen nähden?

Ehtoollisopissaan on Kalvin Lutheriin ja Zwingliin nähden
välittävällä kannalla. Jälkimäinen painostaa vain merkkiä, mikä
muistuttaa ja "merkitsee" lunastusta ja sen hyviä tekoja. Kalvin
pitää kiinni siitä, että uskovat ehtoollisessa ulkonaisen näkyvän
merkin mukana saavat myöskin sen merkitsemää hengellistä armoa ja
voimaa yhdessä kirkastetun Vapahtajan kanssa. Ja sisällisen ihmisen
ravitsemisen ohella on tässä samalla "eukaristia" (kiitostoimitus),
kuten kirkkoisät sitä nimittivät, juhla, jota yhdytään viettämään
sovituksen ja lunastuksen äärettömien hyvien töiden kiitokseksi.

Tärkeä on myöskin Kalvinin opissa ja elämässä muodon saanut ajatus
kaikkien kirkkojen yhteydestä. On yksi Henki, yksi Herra, yksi usko,
yksi kaste, mikä sitoo kaikki maan päällä olevat uskovat yhdeksi
ruumiiksi, jolla on oma lakinsa ja elämänsä, eikä riipu valtiosta,
vaan Jumalan sanasta. Kalvin tahtoi saada kirkon valtiosta vähemmin
riippuvaksi kuin Luther, vaikka hänkin piti valtiota jumalallisena
järjestyksenä ja velvoitti esivallan kuuliaisuuteen, ei kirkkoa
kohtaan, vaan Jumalaa, Kristusta ja raamattua kohtaan. Jos valtio
kieltää, niin ei Lutherin ja Melanktonin mielestä kristityllä
ole oikeutta asettua kirkon puolesta esivaltaa vastaan; mutta
Kalvinin mielestä sitä vastoin on sellainen oikeus, vaikka hänkin
usein ja kauan on varottanut aseelliseen sotaan uskon puolesta
ryhtymästä. Sentähden sellaiset ilmiöt kuin amiraali Coligny
Ranskassa, Wilhelm Oranialainen Hollannissa, Oliver Cromwell
Englannissa, jotka reformeerattujen johtajina ase kädessä ovat
epäuskoista esivaltaa vastaan puolustautuneet, ovat kalvinismin
pohjalla hyvin käsitettäviä. Kaikkiin näihin maihin toivat pian
tuhannet saarnaajat Kalvinin evankeliumia, jonka puolesta he eivät
ainoastaan taistelleet, vaan myös kärsivät ja vuodattivat verensä.
Ajatellessamme kaikkia näitä uskonsotia ja vainoja, opimme yhä
paremmin ymmärtämään Kristuksen sanaa: "Minun valtakuntani ei ole
tästä mailmasta", ja "Nostakaa päänne, sillä teidän lunastuksenne
lähestyy".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Johannes Kalvin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.