Title: Kolme kutteria - Meriseikkailukertomus
Author: Marryat, Frederick
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kutteria - Meriseikkailukertomus" ***


KOLME KUTTERIA

Meriseikkailukertomus


Kirj.

KAPTEENI MARRYAT


Suomentanut englanninkielestä Väinö Jokinen

Kariston Nuorisokirjoja N:o 3.


Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1915.



SISÄLLYS:

 Frederick Marryat.
   I. Ensimäinen kutteri.
  II. Toinen kutteri.
 III. Kolmas kutteri.
  IV. Portland Bill.
   V. Valepukuisina.
  VI. Huvipursi salakuljettaja-aluksena.
 VII. Loppu.



Frederick Marryat.


Historiallisen romaanin ensimäinen mestari Walter Scott kuvasi
merielämääkin ensi kerran kaunokirjallisessa muodossa, v. 1822
ilmestyneessä "Merirosvossa." Se tapahtui tosin ohimennen, mutta oli
kuitenkin sytyttävänä alotteena laajalle kirjallisuuden haaralle, joka
muutamissa vuosissa pääsi suureen vauhtiin ja yleiseen suosioon
kaikissa sivistysmaissa. "Merirosvosta" lausuttujen arvostelujen
johdosta innostui monipuolinen ameriikkalainen kirjailija James
Fenimore Cooper yrittämään, eikö hän sotalaivastossa palvelleena
upseerina kykenisi käyttämään kokemuksiansa tällä alalla
luonnonmukaisempaankin kuvailuun kuin Scott, joka ei itse ollut
purjehtinut merillä. Cooper julkaisi maailmankirjallisuuden ensimäiset
varsinaiset meriromaanit, ja samalle uralle lyöttäysi muutamaa vuotta
myöhemmin englantilainenkin meriupseeri, _Frederick Marryat_, v. 1829.
Sekä Cooper että Marryat valitsivat henkilönsä yksinomaan päällystöstä
ja antoivat pääsijän seikkailuille; ameriikkalainen R.H. Dana jälleen
kyhäsi v. 1840 ensimäiset eletyt kokemukset merimiesten arkielämästä.
Kumpainenkin merikirjallisuuden laji on sittemmin enimmäkseen pysynyt
anglosaksilaisten kirjailijain hoidossa, leviten käännöksinä kaikkiin
maihin.

Yksiin aikoihin toimineet Cooper ja Marryat ovat jääneet tasavertaiseen
asemaan maailmankirjallisuudessa; he ovat kumpainenkin yhtä suuresti
suosittuja, käsittelemiensä aiheiden vuoksi eritoten nuorison
keskuudessa. Heidän elämäntyössään oli paljon yhtäläisyyttä. He olivat
hartaita, mutta kiivasluontoisia ja kovin suorapuheisia aatteen miehiä,
jotka olisivat mahtavammalla esiintymisellä saaneet suurten lahjojensa
mukaisen yhteiskunnallisen aseman, sensijaan että elämä tuotti heille
kiusoja ja pettymyksiä. Kaunokirjallisissakin teoksissaan he liian
usein antausivat suoranaisiin väittelyihin yhteiskunnallisista
epäkohdista ja muista yleisistä kysymyksistä, joita nykyinen
käsityskanta yhä enemmän vieroksuu tällaisissa tuotteissa. Kumpainenkin
myös kirjoitteli jokseenkin huolettomasti, välittämättä kertomustensa
taiteellisesta viimeistelystä. Mutta tästä merimies-luonteesta myös
johtuu heidän teostensa vilkas vauhdikkuus ja uhkuva leikkisyys, joka
on säilyttänyt ne elinvoimaisina, vaikkakin käännökset muille kielille
on enimmäkseen ollut toimitettava mukaelmina, joista on karsittu
tekijäinsä liiallisen opettavaisuuden aiheuttamia syrjähyppäyksiä,
samalla kun rakenteen hataruutta on tasoiteltu.

Frederick Marryat oli syntynyt Lontoossa v. 1792 ja kääntyi
kaunokirjailijaksi vasta 37-vuotiaana, ottaen eronsa sotalaivastosta,
jonka virallisessa järjestelmässä hänen hieman oikullinen ja
huimapäinen luonteensa ei oikein viihtynyt. Hän oli palvellut
laivastossa 14-vuotiaasta merikadetista kapteeniksi asti, yhtämittaa
kunnostautuen uljaalla neuvokkuudella ja esittäen järkeviä
uudistusehdotuksia ammatissaan, jälkeenpäinkin hän esiintyi
käytännöllisissä kysymyksissä -- hänestä lähtöisin on m.m.
kauppalaivojen merkkilippu-järjestelmä, joka on tullut käytäntöön koko
maailmassa, -- mutta hän arvosteli oloja useinkin niin vapaasanaisesti,
että vallassaolijat eivät tahtoneet hänelle antaa tunnustustansa
silloinkaan kun ottivat varteen hänen ehdotuksiansa. Hän oli
parlamentin-ehdokkaana ja hävisi täpärästi vaalissa, vetäytyen
loppuvuosikseen maaseudun yksinäisyyteen kuten ameriikkalainenkin
ammattiveljensä. Cooperille ja Marryatille on sekin yhteistä, että he
eivät nimenomaan nuorisoa varten kuvanneet ainoastaan meriseikkailuja,
vaan myöskin vaarallisia vaiheita villeillä saloseuduilla. Viimeiset
vuotensa Marryat kokonaan omisti aivan helppotajuisten ja opettavaisten
kertomusten sommittelemiseen 7--15-vuotiaille, osoittaen niissä eheintä
käsialaansa. Hän kuoli vuoden sairasteltuansa ja taloudellisten huolten
murtamana v. 1848.

Marryat pääsi kirjailijana heti suuren yleisön suosikiksi, ja hänen
tuotteliaisuutensa oli ehtymätön. Vilkasluontoisena ja avosilmäisenä
seuramiehenä hän oli tutustunut mitä laajimpiin henkilöpiireihin ja
käytti näitä peräti eläviin piirroksiin, jotka saavat hänen
kertomustensa huomattavammat esiintyjät kuvastumaan todellisina ja
mielenkiintoisina ihmisinä lukijalle. Merielämästä hän oli saavuttanut
asiantuntemusta ja kokemusta, jonka avulla hän kykeni vakuuttavan
varmasti esittämään aivan uudenlaisia tapausnäyttämöitä, loihtien
niille raikasta luonnontunnetta. Hänen koko tuotantoansa kirkastaa
rattoisa leikkisyys, joka hauskutuksen halussa kyllä pyrkii
liikoihinkin. Pikku novelli "Kolme kutteria" ilmestyy lyhentämättömänä
suomennoksena, ollen tekijänsä huolitelluimpia tuotteita. Sen sisältö
perustuu niihin pariin vuoteen, jotka Marryat vietti tullialuksen
päällikkönä; hän ahdisteli silloin jäntevästi salakuljettajia, mutta
novellissaan hän ei suinkaan ihannoitse silloisia järjestysvallan
edustajia, antaessaan mitä tasapuolisimman kuvauksen kolmestakin
erilaisesta purjehtijapiiristä. Kertomuksen ansioita on moninaisen
toiminnan valaiseva esittäminen suppeaksi juoneksi sommiteltuna.
Tutustumme englantilaiseen huvipurjehdus-harrastukseen,
rannikkoliikkeen valvomiseen ja salakuljetukseen sellaisina kuin ne
ilmeisesti ovat tosielämässä olleet, ja tähän ulapan laatumaalaukseen
on sovitettu asiallisia tietoja suuren kauppaväylän maisemista.
Päähenkilöt ovat eläviä kuvia, ja kertomuksella on aatteellinen pohja,
opetuksen tulematta liiaksi tuntuviin.



I LUKU.

Ensimäinen kutteri.


Lukija, oletko milloinkaan käynyt Plymouthissa? Jos olet, niin silmäsi
on varmaan ihastuen viivähtänyt katselemaan Mount Edgcumben kreivin
kaunista maatilaa; ellet ole Plymouthissa ollut, niin sitä parempi,
kuta pikemmin sinne menet.

Edgcumbe-vuorella saat ihailla maailman uhkeinta metsää, jota sankkana
kasvaa kukkulan huipuilta aina rantasomerikolle saakka. Ja tältä
viehättävältä paikalta näet maailman ihanimpia näköaloja. Saat nähdä --
tuskin tiedän mitä et näkisikin -- saat nähdä Ram Headin vuoret ja
Cawsand-lahdelman, aallonmurtajan ja Drake's Islandin -- linnoitetun
kalliosaaren -- sekä Devil's Bridgen riutat allasi. Katseesi siirtyy
Plymouthin kaupunkiin ja linnoituskehään sekä Hoen kukkulaan, jonka
takana vuorovesi vinhasti huuhtelee Devil's Pointin niemekevarustusta.
Näetpä myös uuden muonaviraston rakennukset, joitten ympäri uljaan
amiraali James Gordonin oli tapana kävellä töpsiä puujalallaan päivät
päästään ja ottaa hyppysellinen nuuskaa jokaiselta vastaantulijalta,
kellä vain nuuskarasia oli; kaikki olivat yhtä ihastuneita sitä hänelle
tarjoamaan kuin hän oli vastaanottamaan, -- niin paljon mielihyvää voi
pelkästä nuuskahyppysellisestä koitua.

Edelleen saat katsella Wise-vuoren kävelyteitä ja Mutton-lahdelmaa,
Devonportin kaupungin komeata laivaveistämöä ja asetehtaita sekä
Saltashin pikkukaupunkiin Cornwallin rajalle johtavaa tietä. Näet
laivoja rakenteilla ja toisia taklaasistaan riisuttuina, laivoja
korjattavina ja parhaillaan varusteltavina, laivanrunkoja ja
vankilaivoja ja vartioaluksia, purjehdusvalmiita merenkyntäjiä ja
purjehtivia, sekä lisäksi lotjia, sotalaivojen veneitä, veistämöpursia,
muonaveneitä ja rannikkoruuhia.

Lyhyeen sanoen Plymouthissa on varsin paljon nähtävää itse meren
ohella; mutta tällä kertaa erityisesti soisin asettuvasi Mount Edgcumben
pattereille, suunnataksesi katseesi alas Barn Poolin lahdelle. Siellä
näet ankkurinsa varassa kelluvan kutterin, jonka voit viiristä ja
lipusta päättää huvipurreksi.

Englantilaisen aatelin ja vallassäädyn ajanvietteistä ei mikään ole
niin miehekästä, niin virkistävää, niin isänmaallista ja kansallista
kuin urheilupurjehdus. Se on ominaista Englannille, ei vain Englannin
saariaseman ja oivallisten satamien vuoksi, vaan myöskin siksi, että se
vaatii erityistä tarmoa ja suurehkot tulot, jollaisia harvemmin on
muualla. Sitä ovat hallitsijamme viisaasti suosineet ymmärtäen
valtakunnan turvallisuuden lisääntyvän, kun jokainen mies on jossakin
määrin merimies tai tekemisissä sen ammatin kanssa. Tuollainen
urheilu on maalle mitä tärkeintä, se kun on paljon edistänyt
laivanrakennustaitoa ja merenkulkua, samalla tarjoten työtä
merimiehillemme ja laivanrakentajillemme. Mutta jos sanoisin tässä
kaiken, mitä voisin haastaa huvipurjehduksen ylistykseksi, niin en
pääsisi kertomuksessani mihinkään. Juon senvuoksi maljan amiraali
loordi Yarborough'n ja hänen johtamansa Pursiklubin onneksi,
jatkaakseni esitystäni.

Lähemmin tarkastaessasi huomaat, että tämä huvipursi on taklattu
kutteriksi ja että se kelluu peräti soreasti tyynellä vedenpinnalla. Se
on parhaillaan nostamassa ankkuriaan; sen keulapurje on päästetty
levälleen, kaikki on valmiina sen lähteä liikkeelle -- muutamassa
minuutissa se joutuu matkalle. Näet muutamia naisia istumassa
peräpartaalla, jonka laidalta riippuu ulkopuolelle viisi hirvenlapaa.
Mutta meidän onkin pistäydyttävä alukseen. Kannen huomaat tehdyksi
kapeista lumivalkoisista mäntylankuista; tykit ovat kiilloitettua
pronssia, piitinpölkyt ja kompassikopit mahonkia; pursi on aistikkaasti
maalattu, ja kaikki koristeet ovat kullattuja. Mitään ei puutu; ja
miten vapaa ja avara silti onkaan sen kansi!

Käykäämme nyt alas. Tässä on naisten kajuutta: voiko mikään olla
miellyttävämpi ja sirompi asuinpaikaksi? Eikö se ole ylellinen? Ja etkö
ihmettele, kuinka näin pieneen tilaan on saatu sievästi järjestetyksi
niin monenlaista mukavuutta? Tässä on ruokasali ja herrojen
oleskeluhuone. Mikä voi olla täydellisempää ja paremmin soviteltua? Ja
pilkistähän heidän hytteihinsä ja makuupaikkoihinsa. Tässä on
muonamestarin kajuutta ja tarjoiluhuone: mainittu toimihenkilö pusertaa
parhaillaan sitruunamehua punssimaljaan, ja tuossa on samppanjaa
jäissä; jäähdyttäjän vieressä huomaat lisäksi rivin pitkätulppaisia
punaviini-pulloja, kaikki valmiina. Siirtykäämme nyt keulapuolelle:
täällä on miesten makuusijat, vähemmän ahtaassa kuin sotalaivalla. Ei,
ylellisyys alkaa perältä päin, ja sitä riittää vielä keulasoppeenkin.
Tämä tässä on keittiö: eikö se ole ihmeteltävästi järjestetty? On siinä
runsautta vähäisellä alalla! Ja kuinka ihana höyry nouseekaan
kilpikonnanliemestä! Merellä joutuu joskus pahan sään viskelemäksi,
mutta huvipurressa minä silloinkin mieluimmin heilun! Näytettyäni
sinulle nyt laivan paikat on minun esiteltävä sikäläiset henkilötkin.

Näet punakan, komean miehen, valkoisissa housuissa ja sinisessä
nutussa, pitelevän kaukoputkea toisessa kädessään ja maistelevan totia
lasistaan. Hän on aluksen omistaja ja Pursiklubin jäsen, loordi B. Hän
näyttää merimieheltä, ja siksi häntä voi sanoakin; olen silti nähnyt
hänet juhlapuvussa Ylähuoneen avajaisissa. Hänen lähellään seisoo mr.
Stewart, sotalaivaston luutnantti. Hän pitää toisella kädellään kiinni
laivaköysistä; oltuaan nimittäin kaiken ikänsä käytännöllisessä
uurastuksessa ei hän tiedä mitä tehdä käsillään silloin kun niissä ei
ole mitään. Hän on loordi B:n suojatti ja toimii nyt laivassa
purjemestarina.

Tuo kaunis ja sorearyhtinen mies, joka seisoo kompassikopin ääressä, on
mr. Hautaine. Hän on palvellut kuusi vuotta kadettina sotalaivastossa,
mutta se ala ei häntä miellyttänyt. Sitten hän meni naimisiin, ja
paljoa lyhemmässä koeajassa hänelle selvisi, että sekään ei häntä
miellyttänyt. Mutta hän on kovin ihastunut huvipursiin ja hauska
seuramies, ja hän on tervetullut kaikkialla.

Tuo nuori mies, jolla on kirjaillut silkkiliivit ja valkoiset
hansikkaat ja joka on kumartunut puhuttelemaan erästä naista, on mr.
Vaughan. Hän on ahkera vieras Almackin ja Crockfordin hienoissa
klubeissa ja joka paikassa muuallakin. Kaikki ihmiset tuntevat hänet,
ja hän jokaisen. Hänellä on jonkun verran velkoja, ja siitäkin syystä
pistäytyy hän mielellään silloin tällöin huvipurjehdukselle.

Tuolla naishenkilön vieressä istuu muuan loordi B:n sukulainen; näet
heti, mikä hän on miehiään. Hän matkii merimiestä; hän ei ole ajanut
partaansa, koskapa merimiehellä ei ole aikaa leukansa siistiämiseen
joka päivä; hän ei ole vaihtanut alusvaatteitaan, sillä merimiehellä ei
niitä riitä joka päiväksi puhtaita. Hänellä on suussa sikaari, joka
ellottaa häntä itseänsä ja häiritsee muuta seuraa. Hän kehuu, kuinka
hauskaa on olla merellä myrskyssä, joka ajaa kaikki naiset kannen alle
-- silloin eivät he huomaa, että hän voi paljoa huonommin kuin heistä
kukaan. Hän on kovaksi onnekseen syntynyt suuriin varoihin _narrina_.
Hänen nimensä on Ossulton.

Aluksen herrasmiehistä viimeisenä on minun esiteltävä mr. Seagrove. Hän
on solakka varreltaan, hänen piirteensä ovat huomattavan älykkäät. Hän
on saanut lainopillisen koulutuksen, ja hänellä on tälle uralle kaikki
edellytykset, mutta hän ei käytä niitä. Hänellä ei ole milloinkaan
ollut juttua ajettavanaan, eikä hän kai koskaan pääsekään niin
pitkälle. Hän on seuran leikinlaskija; toimistonsa sulkien on hän
loordin kutsusta tullut huvimatkalle muita hauskuttamaan.

Minun on vielä kuvattava naiset -- kenties olisikin minun ollut
alotettava heistä, mutta periaate on sekin, että paras on säästettävä
viimeiseksi. Kaikki nukketeatterin esittäjät tekevät niin, ja mitä on
tämä muuta kuin minun esitykseni ensimäinen kohtaus?

Tutustukaamme heihin iän mukaisessa järjestyksessä. Tuo pitkä, hoikka,
äreän näköinen neljäkymmentäviisi-vuotias nainen on neitsykäinen ja
loordi B:n sisar. Hän on taipunut kovin vastoin tahtoansa tulemaan
mukaan retkelle; hänen sopivaisuuskäsitteensä eivät sallineet, että
hänen veljentyttärensä olisi tullut alukseen ilman muuta turvaa kuin --
_vain_ isänsä. Hän säikkyy kaikkea; jos köydenpää viskataan kannelle,
hän hypähtää koholle ja huutaa: "Ooh!" Kannella ollessaan hän
kuvittelee, että vesi virtaa alhaalla alukseen; kajuutissa jotakin
kolinaa kuullessaan hän on vakuutettu siitä, että joku suuri vaara on
uhkaamassa, ja jos päin vastoin on aivan hiljaista, on hän varma siitä,
että jotakin on vialla. Alituisella rauhattomuudellaan hän vaivaa sekä
itseään että muita, ja suorastaan kiusaksi saa hänet korskea luonne
ja tavanmukainen pahantuulisuus. Mutta hänellä on ankarat
sopivaisuuskäsitykset, ja hän uhrautuu marttyyrinä. Hän on jalosukuinen
miss Ossulton.

Tuo nainen, jonka sievissä soikeissa kasvoissa näkyy niin monta somaa
pikku kuoppaa hänen hymyillessään, on nuori leski, nimeltään Lascelles.
Hän meni naimisiin vanhan miehen kanssa isänsä ja äitinsä mieliksi,
menetellen siis peräti kuuliaisesti. Palkakseen sai hän pian huomata
olevansa rikas leski. Mentyään ensi kerralla naimisiin vanhempiensa
mieliksi, aikoo hän nyt mennä naimisiin tehdäkseen mieliksi itselleen;
mutta hän on vielä varsin nuori eikä pidä pahaa kiirettä.

Tuo nuori nainen, jolla on niin herttaiset kasvonilmeet, on
jalosukuinen miss Cecilia Ossulton. Hän on vilkas ja sukkela ja
luonteeltaan kokonaan huoleton, mutta hän on vielä hyvin nuori, vasta
seitsemäntoista-vuotias, eikä kukaan tiedä, millainen hän
todellisuudessa on, -- ei hän itsekään.

Sellainen on seura, joka on huvipurren kajuutassa. Miehistönä on
aluksessa kymmenen kelpo merimiestä, muonamestari ja kokki. Lisäksi
loordi B:n kamaripalvelija, mr. Ossultonin palvelija sekä miss
Ossultonin kamarineito. Muut palvelijat on tilan puutteessa jätetty
maihin.

Pursi on jo matkalla, sen kaikki purjeet ovat levällään. Alus kiitää
eteenpäin Drake-saaren ja mantereen välistä salmea. Päivällispöytä on
ilmoitettu katetuksi; ja kun lukija on jo saanut vihiä eräistä sen
valmisteluista, jätän hänen arvosteltavakseen, eikö olisi varsin
viehättävää olla mukana päivällisillä huvipurressa. Meri-ilma oli
antanut jokaiselle hyvän ruokahalun, ja vasta kun pöytäliina oli
korjattu, kävi keskustelu yleiseksi.

"Mr. Seagrove", sanoi loordi, "olitte jäämäisillänne koko matkalta;
odotin teidän tulevan jo viime torstaina."

"Olen pahoillani, mylord, että tehtävät estivät minua pikemmin
noudattamasta teidän ystävällistä kutsuanne."

"Olepas, Seagrove, älä puhu mitään tyhmyyksiä", virkkoi Hautaine;
"sinähän itse toissa iltana, ollessasi puhetuulella, kerroit minulle,
että sinulla ei ole eläissäsi ollut juttua hoidettavana!"

"Onnellinen seikka se onkin", vastasi Seagrove, "sillä jos olisin
joskus saanut jutun ajaakseni, en tiedä mitä olisin tehnyt. Ei ole
minun vikani, että minusta ei ole sellaiseen. Mutta sittenkin oli
minulla tehtävää, ja tärkeätä tointa olikin. Minua oli nimittäin
Ponsonby kutsunut käymään kanssaan Tattersallin ratsutalleissa
lausuakseni arvosteluni hevosesta, jota hänen teki mieli ostaa, ja
sitte seuratakseni häntä Forest Wildiin ajamaan hänen setänsä edessä
hänen asiaansa."

"Teidät siis todella otettiin nimenomaiseen hommaan", sanoi loordi B.;
"saanko kysyä, voittiko ystävänne asiansa?"

"Ei, mylord, asiansa hän hävisi, mutta jutun hän voitti."

"Selittäkää arvoitus, sir", pyysi Cecilia Ossulton.

"Asia on sellainen, että vanha Ponsonby tahtoisi Williamin kaikin
mokomin menevän naimisiin miss Percivalin kanssa, jonka maatila on
Forest Wildin naapurina. Mutta nyt on ystäväni William melkein yhtä
ihastunut avioliittoon kuin minä lainoppiin, ja se se aiheutti
kiistan."

"Mutta mitä tehtävää teillä oli asiassa?" kysyi mrs. Lascelles.

"Sitä, hyvä rouva, että Ponsonby ei koskaan osta hevosta
neuvottelematta minun kanssani..."

"En käsitä, missä yhteydessä ne asiat ovat keskenään, sir", huomautti
vanhempi miss Ossulton, nyrpistäen nenäänsä.

"Suokaa anteeksi, neiti, asia on se", jatkoi Seagrove, "että kun minun
aina on puollettava Ponsonbyn hevosia, niin hän arveli olevan
paikallaan, että minä tässä tapauksessa antaisin puoltoni hänellekin:
hän vaati asialleen erikoista käsittelyä, mutta hänen setänsä ryhtyi
heti kuulustelemaan häntä pääasiassa eikä sallinut asianajajaa
käytettäväksi. Heti kun olimme saapuneet ja minä olin kumarrellen
astunut huoneeseen, 'kumarteli' mr. Ponsonby minut takaisin ulos
ovesta, -- mikä olisi tavattoman paljon enemmän loukannut tunteitani,
ellei ovi sentään olisi jäänyt vähän loukulleen."

"Esitähän nyt muutakin asiasta kuin huonoja sanansutkauksia, Seagrove",
keskeytti Hautaine.

"Hyvä niinkin, otanpa sitten lasin viiniä."

"Olkaa niin hyvä", sanoi loordi; "mutta muistakaa, että me kaikki
malttamattomina odotamme kertomuksenne jatkoa."

"Voin vakuuttaa teille, mylord, että kohtaus vastasi hyvää
huvinäytelmän katkelmaa."

Nyt on huomattava, että mr. Seagrovella oli melkoisessa määrin
sukkeluksen lahjoja; hän osasi mainiosti muutella ilmeitään ja ääntänsä
kertomustensa vaatimusten mukaisesti. Hänellä oli tapana vasiten
esittää useampien henkilöiden välisiä kohtauksia, ja hän näytteli
huomattavan hyvin. Kun hän joskus sanoi kerrottavansa vastaavan mitä
hyvänsä huvinäytelmän kohtausta, niin tiesivät kaikki, jotka tunsivat
hänet, että häntä oli pyydettävä 'esittämään' se kohtaus. Cecilia
Ossulton senvuoksi heti virkkoi:

"Olkaa niin hyvä ja esittäkää se, mr. Seagrove."

Minkä jälkeen mr. Seagrove -- edeltäpäin huomauttaen, että hän ei vain
ollut kuullut, vaan myöskin nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut --
muuttaen äänensä ja sovittaen eleensä kertomuksen mukaisiksi alotti:

"Huvinäytelmän nimenä voisi olla: _Viisituhatta auranalaa
yhdysviljelyksessä_."

Emme kuvaa tässä mr. Seagroven liikkeitä; ne saa lukija päättää hänen
sanoistaan.

"'Siitä tulee, William', huomautti Ponsonby, pysähtyen ja kääntyen
veljenpoikaansa päin, käyskenneltyään siihen asti nopein askelin
edestakaisin huoneessa kädet takanaan hännystakkinsa liepeitten alla,
jotka senvuoksi joutuivat riippumaan kohtisuoraan alas ainakin kolmen
tuuman päässä hänen ruumiistaan, 'sitä vastaan et voi väittää, komein
maatila koko maakunnassa -- viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä'.

"'Samaa mieltä olen minäkin, setä', vastasi William, kevyesti
taputellen jalkaansa siinä viruessaan vihreässä sahviaani-nojatuolissa;
'ja nyt, kun olette saanut sen mieliteon, että nämä kaksi maatilaa
olisi liitettävä yhteen, haluatte sulkea minutkin siihen aituukseen'.

"'Ja komea lisä siitä tuleekin', huudahti mr. Ponsonby.

"'Kummastako, setä, maatilasta vai vaimosta?'

"'Molemmista, poikaseni, molemmista; ja arvelen sinun olevan samaa
mieltä.'

"'Setä, minä en ole ahne. Teidän nykyinen maatilanne riittää minulle,
ja teidän luvallanne jään ainoaksi perilliseksenne ja vanhaksipojaksi,
sen sijaan että lisäisin toisella mokomalla sekä maatilaa että
itseäni.'

"'Mutta ajattelepa, William, tällaista tilaisuutta ei tule taas ehkä
vuosisatoihin. Me laajennamme Forest Wildin rajat entiselleen. Kuten
tiedät on se ollut jaettuna lähes kahdensadan vuoden. Meillä on nyt
loistava, kultainen tilaisuus yhdistää taas molemmat maatilat, ja kun
molemmat osat liitetään yhteen, on tila jälleen tarkalleen samanlainen
kuin siiloin kun Henrik VIII lahjoitti sen esi-isillemme. Tämä rakennus
on revittävä, mutta vanha luostarirakennus on jätettävä koskematta.
Siten saamme takaisin, mitä meille kuuluu, ja maatilan vapaaksi
rasituksista.'

"'Rasituksista vapaaksi, setä! Te unohdatte että mukana tulee myöskin
vaimo.'

"'Ja sinä unohdat, että sitten tulee tilassa olemaan viisituhatta
auranalaa yhdysviljelyksessä.'

"'Totta vieköön, setä, te viljelette niitä sanoja puheessanne niin
viljalti, etten ollenkaan pääse sitä unohtamaan. Mutta niin mielelläni
kuin tahtoisinkin tulla sellaisen maatilan onnelliseksi omistajaksi, en
tunne vähintäkään halua päästä miss Percivalin onnelliseksi haltijaksi,
-- ja sitä vähemmän, kun en ole sitä omaisuutta milloinkaan nähnyt.'

"'Voimmehan ratsastaa huomenna sen yli, William.'

"'Ratsastaa miss Percivalin yli, setä! Sepä ei olisi kovin kohteliasta.
Jonakin päivänä ratsastan kuitenkin mielelläni teidän kanssanne yli
maatilan, mitä sitäkään, yhtä vähän kuin miss Percivalia, en ole vielä
nähnyt.'

"'Voin vakuuttaa sinulle, että hän on hyvin kaunis omistettava.'

"'Kunpa vain ei olisi kysymys yhdysviljelyksestä.'

"'Mainio muokata, William... Hyvä luonteeltaan, oli tarkoitukseni
sanoa, ja oivallisessa kasvukunn--, tuota, hyvin kasvatettu, häntä kun
on holhonnut kolme naimatonta tätiä, jotka ovat säädyllisyyden
esikuvia. Hänelle on suotu huolellinen hengenviljelys, ja kaikkein
viimeisimmän järjestelmän mukaan... mikä se nyt onkaan?'

"'Nelivuoroviljelys, luulen ma', vastasi William nauraen; 'se on:
vuorotellen tanssia, laulua, soittoa ja piirustusta'.

"'Ja vasta seitsemäntoista-vuotias! Erinomainen maaperä, joka lupaa
hyvää satoa. Mitä saatat enempää pyytää?'

"'Varsin sievä tila, ellei olisi kysymys aviomiehen pakkotilasta. Olen
pahoillani, kovin pahoillani, saattaessani toiveenne pettymään; mutta
minun täytyy kieltäytyä suostumasta elinkautiseen hallintosopimukseen.'

"'Siinä tapauksessa salli minun viitata siihen, että testamentissani
voidaan sinut milloin tahansa sanoa irti minunkin maatilani hallinnon
mahdollisuudesta. Katson velvollisuudekseni sukuani kohtaan toimittaa
sukutila taas yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä voi tapahtua ainoastaan
siten, että joku sukumme jäsen menee naimisiin miss Percivalin
kanssa; ja koskapa sinä et tahdo sitä tehdä, kirjoitan nyt
serkullesi Jamesille, ja jos hän suostuu ehdotukseeni, teen _hänet_
perillisekseni. Ehkäpä hän paremmin osaa ymmärtää, mitä etuja tarjoaa
viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä.'

"Ja mr. Ponsonby ohjasi askeleensa kohti ovea.

"'Malttakaahan hetkinen, setä hyvä', huudahti William, nousten
nojatuolistaan; 'me emme oikein ymmärrä toisiamme. On kyllä totta,
että minä mieluummin pitäisin vain puolen maatilaa ja jäisin
vanhaksipojaksi, kuin ottaisin kaksi maatilaa ja aviotilan; mutta silti
en ole ensinkään sanonut että pitäisin kerjuusauvaa parempana kuin
vaimoa ynnä viittätuhatta auranalaa yhdysviljelyksessä. Tiedän että
olette sananne mittainen mies. Hyväksyn tekemänne ehdotuksen, eikä
teidänkään silloin tarvitse tuottaa serkulleni Jamesille postimerkin
lisämenoja.'

"'Hyvä on, William; en pyydä enempää; ja kun tiedän, että sinäkin olet
sanasi pitävä mies, katson asian päätetyksi. Yksinomaan tämän asian
vuoksi kutsuin sinut luokseni, niin että nyt voit matkustaa takaisin
niin pian kuin vaan suinkin haluat. Ilmoitan sinulle kyllä sitten, kun
kaikki on valmiina'.

"'Minun täytyy olla Tattersallissa maanantaina, setä; siellä on muuan
hevonen, joka minun täytyy saada ensi ajokaudeksi. Sanokaa minulle
siis, setä hyvä, milloin suunnilleen tarvitsette minua.'

"'Annapa, kun katson... nyt on toukokuu... ehkäpä heinäkuussa voidaan
käydä asiata järjestämään.'

"'Heinäkuussa, setä! Säästäkää minua... En voi mätäkuussa mennä
naimisiin! Ei, totisesti, ei heinäkuussa.'

"'No niin, William, koska sinun täytyy käydä täällä pari kertaa
nähdäksesi maatilan... miss Percivalin, piti sanoani... se todellakin
olisi liian piankin... mutta mitäpä, jos suorisimme asian lokakuussa?'

"'Lokakuussa... silloin täytyy minun olla Meltonissa.'

"'No, saanko sitten luvan kysyä, hyvä herra, minä vuodenaikana ei
sinulla ole mätäkuu?'

"'No niin, setä, ensi huhtikuussa... eiköhän minulle sopine silloin.'

"'Ensi huhtikuussa! Yksitoista kuukautta ja kaiken päälle talvikin
välillä! Ajattelepa, että miss Percival sattuisi kylmettymään ja
kuolisi!'

"'Siitä olisin hänelle tavattoman kiitollinen', ajatteli kai William.

"'Ei, ei!' jatkoi mr. Ponsonby; 'tässä maailmassa ei ole mikään varmaa,
William'.

"'No niin, setä, mitäpä jos järjestäisimme asian kohta kun tulee
ensimäinen _kova pakkanen?_

"'Mutta eihän koko maassa ole vuosikausiin ollut kovia pakkasia,
William! Saisimme odottaa ties kuinka kauan. Kuta pikemmin asia on
saatu järjestykseen, sitä parempi. Matkusta nyt takaisin kaupunkiin,
osta hevonen, ja tule sitten jälleen tänne, William rakas, tehdäksesi
sedällesi mieliksi... älä välitä mätäkuusta.'

"'No niin, setä, jos minun ehdottomasti on tehtävä uhraus, niin älköön
sitä tehtäkö puolittain; kunnioituksesta teitä kohtaan menen naimisiin
vaikkapa sitte heinäkuussakin, ollenkaan välittämättä lämpömittarista.'

"'Olet kelpo poika, William. Tarvitsetko rahaa?'

"'Ehkei tuo tekisi pahaa', myönsi William ja oli miltei hämillään.
'Olen kovin kiitollinen, setä, -- kyllä nykyään menee hevosiin
markkoja.'

"'Ja tuollaiset hevosmiehet eivät ole setänsä rahoille tarkkoja! No,
eipä väliä, -- tuosta saat, William.'

"'Kiitoksia, setä, tottelen teitä kaikessa; ja pidän sanani, ellei
taivas putoa päällemme. Menen ja ostan hevosen, ja sitten olen valmis
yhdysviljelykseen milloin vain haluatte.'

"'Oikein, William, ja siihen aituukseen sinä varmaan sopeudut
mainiosti. Viisituhatta auranalaa, William, ja -- sievä vaimo!'

"'Käskettekö vielä mitään, setä?' sanoi William, pistäen
pankkiosoituksen lompakkoonsa.

"'Ei ole minulla muuta asiaa, poikaseni; aiotko nyt lähteä?'

"'Kyllä, setä, syön päivällistä Clarendon-hotellissa.'

"'No niin, hyvästi sitte. Sano terveiseni ja anteeksipyyntöni
ystävällesi Seagrovelle. Tulethan sitte tiistaina tai keskiviikkona?'

"Siten päätettiin William Ponsonbyn ja Emily Percivalin avioliitto ja
noitten kahden maatilan yhteenliitto, josta muodostuu niin hartaasti
haluttu saavutus -- _viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä_."

Mr. Seagrove lopetti kertomuksen ja katsoi ympärilleen hyväksymystä
odottaen.

"Oikein hyvä juttu tosiaan, Seagrove", kiitti loordi, "sen päälle
täytyy teidän ottaa lasi viiniä."

"No, enpä antaisi paljoakaan miss Percivalin onnentoiveista", huomautti
vanhempi miss Ossulton.

"Kahdesta pahasta täytyy valita pienempi, sanotaan", huomautti mr.
Hautaine. "Ponsonby-raukka ei voinut muutakaan tehdä."

"Se on varsin hieno huomautus teidän puoleltanne, mr. Hautaine; kiitän
teitä sukupuoleni puolesta", vastasi Cecilia Ossulton.

"No mutta, miss Ossulton, menisittekö te sitte naimisiin henkilön
kanssa, jota ette milloinkaan ole nähnyt?"

"Varmaankaan en; mutta kun puhuitte kahdesta pahasta, mr. Hautaine,
niin -- vetoan teidän kunniantuntoonne -- niin ettekö tarkoittanut
naimisiinmenoa ja köyhyyttä?"

"Täytyy tunnustaa sitä tarkoittaneeni, miss Ossulton, mutta on tuskin
kaunista vedota minun kunniantuntooni, saadakseen minut ansaan!"

"Haluaisinpa vain, että tarjous olisi tehty minulle", huomautti
Vaughan; "minä en, totta tosiaan, olisi empinyt, kuten Ponsonby."

"Siinä tapauksessa pyydän, että ette kosisi ainakaan minua", sanoi mrs.
Lascelles nauraen, sillä mr. Vaughan oli osoittanut tavatonta
huomaavaisuutta häntä kohtaan.

"Minusta", virkkoi Seagrove, "näyttää siitä kuin olisit saattanut
itsesi hiukan epäillyksi viime huomautuksellasi, Vaughan hyvä."

Vaughan, joka oli itse aivan samaa mieltä, vastasi: "Mrs. Lascelles
varmaan on huomannut, että laskin vain leikkiä."

"Hyi, mr. Vaughan!" huudahti Cecilia Ossulton; "tiedätte kyllä, että se
tuli sydämenne pohjasta."

"Cecilia hyvä", sanoi vanhempi miss Ossulton, "sinähän aivan unohdat
itsesi... mitähän sinäkin mahdat tietää miesten sydämistä!"

"Raamatussa sanotaan, että ne ovat 'häijyjä ja pahanelkisiä
kappaleita', täti."

"Kai mekin saamme esittää otteita Raamatusta teidän sukupuoleenne
nähden, miss Ossulton?" lausui Seagrove.

"Kyllä, ja ehkä osaisitte niin tehdäkin, jos joku teistä vain
milloinkaan olisi lukenut Raamattua", vastasi miss Ossulton
huolettomana.

"Kautta kunniani, Cissy, sinähän heität herroille taisteluhansikkaan",
huomautti loordi B.; "mutta minäpä heitän käsistäni komentosauvani enkä
salli jatkettavan tätä taistelua äärimäiseen asti. Huomaan, ettei viini
enää maistu teille, hyvät herrat; niinpä käykäämme kannelle juomaan
kahvia."

"Aioimme juuri vetäytyä seurasta, mylord", huomautti vanhempi miss
Ossulton terävästi; "olen jo jonkun aikaa koettanut kiinnittää mrs.
Lascellesin huomiota puoleeni, mutta..."

"Katselin kaiketikin toiseen suuntaan", keskeytti mrs. Lascelles
hymyillen.

"Pelkäänpä että minä, kovaonninen, tässä olen rikollisena", sanoi mr.
Seagrove. "Kerroin juuri mrs. Lascellesille pikku kaskua..."

"Joka kaiketikaan, koskapa sitä kerrottiin niin kuiskaten, ei ollut
sovelias kaikkien kuultavaksi", vastasi vanhempi miss Ossulton; "mutta
jos mrs. Lascelles nyt on valmis, niin...", jatkoi hän keikistäen
kaulaansa ja nousten tuoliltaan.

"No, voinhan kuulla lopun kannella", mukautui mrs. Lascelles.

Naiset nousivat ylös ja menivät hyttiinsä, Cecilian ja mrs. Lascellesin
hymyillessä merkitsevästi toisilleen heidän seuratessaan kaavamaista
vanhaa neitsykäistä, joka vain sen vuoksi, että mrs. Lascelles kerran
oli sattunut olemaan naimisissa, ei sallinut hänen käydä edellä.
Herratkin nousivat ja menivät kannelle.

"Meillä on matkallamme kelpo tuuli, mylord", lausui mr. Stewart, joka
oli ollut kannella, "ja laskemme suoraan Kanaalia kohti."

"Sitä parempi", vastasi loordi. "Meidän olisi pitänyt jo viikko sitten
olla ankkurissa Cowesissa, minne nyt jo kaikki ovat ehtineet ennen
meitä."

"Käskekäähän mr. Simpsonin tuoda tulta sikaariini", sanoi mr. Ossulton
eräälle miehistä.

Mr. Stewart meni alas saadakseen päivällistä; naiset ja kahvi tulivat
kannelle; tuuli oli hyvä, sää (oli huhtikuun loppupuoli) miltei lämmin;
ja huvipursi, jonka nimi oli _Arrow_, jätti pian vuoroveden auttamana
Mewstonen merkkikallion kauaksi jälkeensä.



II LUKU.

Toinen kutteri.


Lukija, oletko milloinkaan ollut Portsmouthissa? Jos olet
siellä käynyt, olet varmaan ihastellen katsellut näköalaa
tervehdyslaukaus-patterilta; ellet ole Portsmouthia nähnyt, niin
pitäisipä sinun ihan matkustaa sinne.

Tervehdyslaukaus-patterilta voit katsella yli sataman ja nähdä täällä
paljon sitä samaa, mitä olemme jo Plymouthissa ihailleet: paikka on
erilainen, mutta samanlaisia aseaittoja ja laivaveistämöitä ja yhtä
suuri osasto suurenmoista laivastoamme on täälläkin. Ja voit nähdä
Gosportin kaupungin toisella puolen satamalahtea ja Sallyportin aivan
lähelläsi; ja sitten on vasemmalla puolellasi Southsea Beachin
varustukset. Edessäsi on Spitheadin lahti sotalaivoineen ja
Motherbank-rantama, joka on täynnä kauppalaivoja; ja tuossa on poiju,
minkä kohdalla "Royal George" joutui haaksirikkoon ja missä se yhä
edelleenkin makaa merenpohjalla, kalojen uidessa ulos ja sisään sen
kajuuttain akkunoista. Mutta ei siinä vielä kaikki; voit nähdä myöskin
Wightsaaren, Ryden pitkine puisine aallonmurtajineen ja Cowesin
kaupungin, jonka satamassa huvipurret ovat.

On todellakin paljon nähtävää Portsmouthissa yhtä hyvin kuin
Plymouthissakin; mutta erikoisesti haluaisin sinun näkevän
erään aluksen, joka pysyttelee poijun lähettyvillä aivan
tervehdyslaukaus-patterin kohdalla. Se on kutteri; ja sen monista
veneistä näet, että se on tullilaitoksen palveluksessa. Se näyttää
laivalta, joka on lähtemässä matkalle venelastissa: kaksi venettä
kannella, yksi peräpuolessa ja yksi kummallakin kupeella. Siinä
huomaat, että se on maalattu mustaksi ja että kaikki veneet ovat
valkoisia. Alus ei ole niin siro kuin oli huvipursi, ja se on paljon
suuremmassa määrässä täytetty kaikenlaisella romulla. Siinä ei ole
riistanlapoja riippumassa perän ulkopuolella; mutta luulenpa, että
siellä on lampaanlapa ja muutamia varsistaan riippuvia kaalinkupuja.
Mutta tullikutteritpa eivät olekaan mitään huvipursia. Ei ole siellä
vieraita odottamassa kilpikonnanlientä ja samppanjaa; mutta sensijaan
saatat löytää paistin, josta voi viipaleen leikata, aimo lasin totia ja
sydämelliset tervetuliaiset.

Käykäämme alukseen. Huomaat, että sen kanuunat ovat rautaa ja mustiksi
maalattuja, ja laudoitus punainen; laiva ei siis ole erikoisen
miellyttävä väriltään, mutta se maali on kestävää, eivätkä laivatelakat
ole kovin anteliaita väriin nähden -- yhtä vähän kuin laivaston
luutnanttejakaan kovin vaivaavat liikarahat. Aluksessa on suuri
miehistö, ja hyvät miehet siinä onkin; kaikki ovat puettuja punaisiin
villapaitoihin ja sinisiin housuihin. Muutamat eivät ole riisuneet
öljytakkejaan, jotka ovat heille kovin hyödyllisiä, kun he usein yöt
päivät millä säällä tahansa saavat olla veneissä. Mutta menemme heti
alas kajuuttaan, missä tapaamme luutnantin, joka on aluksen päällikkö,
ja perämiehen sekä erään merikadetin eli upseerikokelaan. Heillä
on kullakin pikari edessään, ja he siemailevat paraillaan
katajanmarjaviinalla höystettyä sokerivettä, -- kuumaa ja makeata
"totia", muka mainiota virkistysjuomaa; viinaa on kokonainen ankkuri
pöydän alla, yksi niistä, jotka he unohtivat lähettää muitten mukana
tulliin viime takavarikon tehtyänsä. Meidän täytyy esitellä heidät.

Tuo vanhahko mies, jolla on harmahtava tukka ja poskiparta, pyöreä,
kalpea naama ja hiukan punertava nenä (liiallinen oleskeleminen
tuulessa puree nenän punaiseksi, ja tämä vanha upseeri on tietysti
hyvin usein "tuulessa", kuten hänen ammattinsa luonne vaatii), -- hän
on luutnantti Appleboy. Hän on palvellut kaikenlajisissa laivaston
laivoissa ja oli ensi luutnantti jo kaksikymmentä vuotta sitten; hän
odottaa nyt ylennystä -- s.o., sitten kun hän vielä on ottanut jonkun
määrän viina-ankkureita, palkitaan hänet kapteenin arvolla. Vahinko
vain, että hän ei saa lukea tässä suhteessa hyväkseen kaikkea sitäkin,
minkä hän ottaa sisäänsä, sillä sitä hommaa hänellä on sekä aamuin että
illoin, sekä päivällä että yöllä. Hän on juuri täyttämässä
neljättätoista lasillistaan; hän pitää nimittäin aina tarkkaa lukua,
koska hän ei milloinkaan mene yli tarkasti rajoitetun määränsä, mikä on
seitsemäntoista, mutta silloin on hän saanutkin mitä "tarvitsee."

Perämiehen nimi on Tomkins; hän on palvellut kuusi koevuottansa jo
kolmeen kertaan ja on nyt vapautunut kunnianhimostaan, mikä onkin
onneksi hänelle, koska hän ei suurestikaan voi toivoa ylennystä. Hän
palvelee mieluummin pienessä laivassa kuin suuressa, koska hänen
silloin ei tarvitse pitää niin tarkka huolta vaatetuksestaan, ja
odottelee luutnantin-arvoaan joka kerta kun arvonylennyksiä on tulossa
erityisinä armonosoituksina. Hän pitää pehmeästä leivästä, sillä kaikki
hänen hampaansa ovat poissa, vaikka eivät olekaan saaneet lomalupaa;
hän pitää portteria kaikkia muita nesteitä parempana, mutta hän voi
myöskin juoda lasinsa "grogia", eli kylmää totia, olipa sen
perusaineena sitte rommia, konjakkia tai sitä nestettä, mitä hänellä
nyt on edessään.

Mr. Smith on tuon nuoren herrasmiehen nimi, jonka nuttu on kyynärpäistä
niin risainen; hän on parin viime kuukauden ajan aikonut paikata sitä,
mutta on ollut liian laiska mennäkseen hakemaan arkustaan siksi aikaa
päälleen toisen takin. Hänet on ajettu puolesta laivaston laivoja pois
laiskuutensa vuoksi; mutta laiskuus on hänessä synnynnäistä, eikä hän
senvuoksi voi sille mitään. Tullikutterissa hän viihtyy, se kun on
puolet aikaansa liikkumattomana vartiopaikallaan; ei hänellä myöskään
ole venepalvelusta vastaan mitään, hän kun silloin aina istuu
perätuhdolla, mikä ei ole kovinkaan rasittavaa. Salakuljetettujen
tynnyrien tarkka nuuskiminen kätköistä esille on hänen mielityötään,
koska hänen silloin ei tarvitse laajalti liikkua. Hän pitää grogista,
mutta pikarin viemisestä niin usein suuhun on vaivaa, minkä vuoksi hän
syrjäsilmin katselee sitä ja antaa sen olla siinä, missä se on. Hän
puhuu vähän, koska hän on liian laiska puhuakseen. Hän on ollut
palveluksessa yli kahdeksan vuotta; mutta hänen päähänsäkään ei ole
koskaan juolahtanut ajatella ylennystä.

Sellaisia ovat ne kolme henkilöä, jotka nyt istuvat tullikutterin
kajuutassa ja juovat kuumaa katajanmarjaviina-totia.

"Annahan kun katson, se oli, luulen ma, vuonna yhdeksänkymmentäkolme
tai yhdeksänkymmentäneljä. Ennen kuin te olitte palveluksessa,
Tomkins..."

"Voipa olla, sir; on niin pitkä aika siitä kun tulin palvelukseen,
etten muista enää aikamääriä; mutta sen muistan, että tätini kuoli
kolmea päivää aikaisemmin."

"Kysymys on sitte vain siitä, milloin tätinne kuoli."

"Niin, hän kuoli noin vuotta myöhemmin kuin setäni."

"No, koska sitte kuoli setänne?"

"Siihenpä en totisesti osaa vastata!"

"Sittenhän teillä ei ole mitään varmaa lähtökohtaa. En kuitenkaan usko,
että olisitte ollut palveluksessa siihen aikaan. Emme olleet silloin
vielä niin tyystiä univormuun nähden kuin nykyisin olemme."

"Silloin oli palvelus minun mielestäni sitä miellyttävämpää.
Valiolaivoilla saa mies mennä alas varastoon tai viinikellariin ja
vivuttuaan ylös viisikymmentä tyhjää tynnyriä ja otettuaan varastoon
kaksikymmentä täysinäistä täytyy hänen, niin vaaditaan, tulla kannelle
yhtä hienona kuin jos hän juuri olisi astunut vaatekaapista."

"No, vettä on vierellä runsaasti ihmisen ulkonaisen puolen varalta, ja
raudantomu on helposti harjattu pois. Kuitenkin vaaditaan, kuten
sanotte, ehkä hiukan liikoja. Ainakin viidellä laivalla, joilla olen
ollut ensimäisenä luutnanttina, on kapteeni aina pitänyt senkinmoisen
komennon minulle siitä, että kadetit hänen mielestään eivät ole olleet
kyllin siistissä asussa, ikäänkuin minä olisin ollut heidän
lapsentyttönsä. Ihmettelenpä, mitä esim. kapteeni Prigg olisi sanonut,
jos olisi nähnyt sellaisenkin ilmiön kuin te, mr. Smith, laivansa
komentosillalla."

"Se ilmiö olisi kai saanut kadota niinkuin minäkin muualta", vastasi
Smith uniseen tapaansa.

"Nuttunne kyynärpäät noin kuluneina, siinä, mitä!" jatkoi mr. Appleboy.

Smith käänsi nuttunsa kyynärpäät ylöspäin ja katsoi ensin toista
niistä, sitten toista; näin väsyttävän ponnistuksen suoritettuaan ei
hän enää lausunut mitään.

"No niin, missä olinkaan? Niin, se tapahtui suunnilleen
yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanoin... Tomkins, täyttäkäähän
lasinne ja tarjotkaa minulle sokuria... Mihin jäinkään? Tämä on n:o
15", sanoi Appleboy, laskien viereensä pöytään piirretyt valkoiset
viirut yhteen, minkä jälkeen hän otti liidunpalan ja piirsi sillä vielä
yhden viirun ryyppytiliinsä. "Tämä ankkuri ei luullakseni ole yhtä
hyvää kuin edellinen, Tomkins, tässä on joku kitkerä sivumaku... liian
vähän katajanmarjoja; mutta toivoakseni meillä on parempi onni tällä
kerralla. Tiedätte tietysti, että lähdemme merelle huomenna?"

"Sitä arvelin, kun näin lampaanlapoja tuotavan laivalle."

"Aivan oikein... aivan oikein; olen täsmällinen kuin kello. Kun on
ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, saa vähän
järjestelmää toimiinsa. Pidän järjestyksestä. Nyt ei satamatarkastaja
ole koskaan jättänyt kutsumatta minua päivälliselle aina kun olen ollut
käymässä satamassa, paitsi tällä kertaa. Olin niin varma asiastani,
etten ollenkaan vielä ajatellut merellelähtöä, eikä minulla tämän
vuoksi ole nyt matkassa muuta kuin kaksi puhdasta paitaa."

"Eikö se olekin merkillistä? Ja sitä merkillisempää, kun täällä on
hänellä ollut niin paljon hienoa väkeä ja hän joka päivä on
toimeenpannut suuret kutsut."

"Ja kuitenkin olen suorittanut kolme takavarikkoa, paitsi sitä että
nuuskin haltuumme nuo kolmekymmentäseitsemän ankkuria."

"Minähän ne nuuskin tietoomme", huomautti Smith.

"Se on sama se, te junkkari. Kun tulette olleeksi vähän kauemmin
palveluksessa, niin tulette huomaamaan, että kaikki, mitä tehdään, on
päällikön ansiota; mutta te olette vielä kovin viheriäinen. Annahan
olla, missä olinkaan? Niin, se oli suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme
tai -neljä, kuten sanottu. Siihen aikaan palvelin kanaalilaivastossa...
Tomkins, toimittakaahan minulle kuumaa vettä; tämä vesi on aivan
kylmää. Mr. Smith, olkaapa niin hyvä ja soittakaa. -- Jem, vähän
enemmän lämmintä vettä."

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Jem, joka oli paljain jaloin ja avopäin,
tunnustellen otsasuortuvaansa, "kokki on kaatanut kattilan nurin, mutta
pannut sen taas tulelle."

"Kaatanut kattilan nurin! Mitä! No hyvä, puhutaanpa siitä huomenna. Mr.
Tomkins, olkaa niin ystävällinen ja pistäkää hänet raporttiin. Voisin
ehkä muutoin unohtaa asian, ja kuuleppa nyt, herra hyvä, miten kauan on
siitä, kun kokki pani kattilan uudestaan tulelle?"

"Juuri nyt hän sen teki, sir, kun minä tulin tänne."

"Hyvä, puhumme asiasta huomenna. Sinä tuot kattilan tänne, heti kun
vesi on kuumaa. Kuulehan, Jem, onko mies selvänä?"

"Kuinkas sitten, sir, hän on yhtä selvänä kuin tekin."

"On ihan merkillistä, miten persoja nuo yksinkertaiset merimiehet ovat
väkijuomille. Yli neljäkymmentä vuotta olen ollut palveluksessa, mutta
en ole koskaan huomannut mitään eroa. Soisin vain saaneeni kultakolikon
joka kerrasta kun olen antanut miehelle grogia palvellessani
ensimäisenä luutnanttina, niin olisinpa silloin niin rikas, etten
pitäisi suurenakaan kunniana puhutella kuningasta serkukseni. No, ellei
ole kuumaa vettä, saanemme tyytyä haaleaan; ei auta jäädä paikoilleen.
Hiisi vieköön! Kuka olisi uskonut? -- Olen kuudennessatoista!
Antakaahan kun lasken... niin on asia... Varmaan olen erehtynyt. Totta
vieköön, lasku ei voi olla oikea!" jatkoi mr. Appleboy, heittäen
liidunpalan pöydälle. "Yksi lasi enää tämän jälkeen, siinä tapauksessa
nimittäin, että olen laskenut oikein; mutta olen voinut nähdä yhden
kahtena."

"Niin kyllä", myönteli Smith uniseen tapaansa.

"No, samapa se. Jatkakaamme juttuani. Se oli joko vuonna
seitsemäntoistasataa yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kun palvelin
kanaalilaivastossa; olimme juuri Torbayn lahden kohdalla..."

"Tässä on kuuma vesi, sir", huusi Jem, asettaessaan kattilan lattialle.

"Hyvä on, poikani! Sivumennen, onko voiruukku tuotu laivaan?"

"On kyllä, mutta se on halennut keskeltä kahtia. Sidoin sen kiinni
kaapelilangalla."

"Kuka sen rikkoi, mies?"

"Veneen perämies sanoo, että hän sitä ei tehnyt."

"Mutta kuka sen sitte teki, Jem?"

"Perämies antoi ruukun ylös Bill Jonesille, mutta tämä sanoo, että ei
hänkään sitä rikkonut."

"Mutta kuka sen sitte särki, Jem?"

"Bill Jones antoi ruukun minulle, ja minä olen aivan varma siitä, että
minä en sitä rikkonut."

"Kuka sen sitte teki, kysyn minä?"

"Taitaa vaan Bill Jones olla syypää, sir, hän kun pitää niin kovin
voista, tiedän mä, ja ruukussa on niin vähän enää jälellä."

"Hyvä on, käsittelemme asian huomen-aamulla. Mr. Tomkins, olkaa niin
hyvä ja pistäkää voiruukkukin raporttiin siltä varalta että se haipuisi
muististani. Bill Jones, totta vieköön, näyttääkin siltä kuin ei muka
hänen suussaan voi sulaisi! Samapa se. No niin, se oli, kuten
sanottu, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, jolloin olin
kanaalilaivastossa. Purjehdimme silloin Torbayn lahden kohdalla ja
olimme juuri saaneet reivatuksi märssypurjeen. Seis... ennen kuin
jatkan juttuani, otan viimeisen lasillisen; eiköhän tämä ole
viimeinen... antakaahan kun lasken. Viimeinen on, totta vieköön! Saan
tosiaan kuusitoista, kun tarkkaan lasken. No, saman tekevä;
hämmennetään tästä sitä tuimempi. Poika, tuopas tänne kattila ja katso,
ettet taas kaada kuumaa vettä kengilleni, kuten teit tässä tuonnottain.
Kas niin, hyvä on. Täyttäkääpä nyt lasinne, Tomkins, ja tekin, mr.
Smith. Alottakaamme nyt tasaväkisesti, ja sitten saatte kuulla hyvän
jutun... oikein eriskummallisen jutun, voin vakuuttaa; en olisi
itsekään uskonut, ellen olisi nähnyt. No, mutta...! Mitäs tämä on?
Hitto vieköön! Mikäs tähän totiin on mennyt? Mitä, mr. Tomkins?"

Tomkins maistoi, mutta kun hän, samoin kuin luutnanttikin, oli tehnyt
totinsa aika väkeväksi ja ottanut jo vahvasti ennenkin, ei hän sen
paremmin kuin esimiehensäkään ollut enää oikein varma maustaan.

"Kummallinen sivumaku siinä tosiaan on, sir. Smith, mitä tämä on?"

Smith otti lasinsa ja maistoi.

"Suolavettä", vastasi kadetti unisesti.

"Suolavettä! sitä se on, hitto vieköön!" huusi mr. Appleboy.

"Suolaista kuin Lotin vaimo! kautta kaiken sikamaisen!" huudahti
perämies.

"Suolavettä, sir!" huusi Jem pelästyneenä, odottaen nyt saavansa oikein
suolatun korvatillikan illallisen asemasta.

"Niin, herra hyvä," vastasi Appleboy ja heitti pikarin sisällyksen
vasten pojan kasvoja, "suolavettä juuri. Kaunista, poikaseni,
kaunista!"

"Minun ei ole syy, sir", vastasi poika käyden surkean näköiseksi.

"Ei kylläkään, mutta sinä sanoit, että kokki oli selvänä."

"Hän ei ollutkaan _kovin_ paljon toisellainen kuin muulloinkaan, sir",
vastasi Jem.

"Vai niin, sepä kaunista! Mutta samapa se. Mr. Tomkins, siltä varalta,
että unohtaisin asian, olkaa niin hyvä ja pistäkää kattila ja
suolavesikin raporttiin. Sitä lurjusta! Olen kovin pahoillani, hyvät
herrat, mutta ei ole mitään keinoa saada enempää totia täksi iltaa.
Mutta välipä sillä, tutkimme asian huomenna. Ja ellen suolaa heidän
grogiaan ja toimita niin, että he sen juovatkin, niin sanonpa, että
olen turhaan ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, ja
sillä hyvä. Hyvää yötä, hyvät herrat, ja", jatkoi luutnantti ankaraan
ääneen, "pitäkää tarkkaa vahtia, mr. Smith -- ymmärrättekö, sir."

"Ymmärrän", vastasi Smith uniseen tapaansa, "mutta nyt ei ole minun
vahtivuoroni; minulla oli ensimäinen vuoro, ja kellosta kuulette, että
se juuri on päättymässä."

"Teidän on keskimäinen vuoro sitten, mr. Smith", sanoi Appleboy, joka
oli aika tavalla äkeissään; "ja ilmoittakaa minulle heti, kun päivä
alkaa koittaa, mr. Tomkins. Ja sinä, poika, laita vuoteeni kuntoon!
Suolavettä, hitto vieköön! Mutta saamme puhua siitä huomen-aamulla."

Mr. Appleboy meni hyttiinsä; ja samoin teki mr. Tomkins; ja samoin teki
mr. Smith, joka ei ollenkaan aikonut suorittaa keskimäistä vahtivuoroa
sen vuoksi että kokki oli ollut juovuksissa ja täyttänyt kattilan
suolavedellä.

Mitä siihen tulee, mitä tapahtui "yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä",
kertoisin jutun tosiaan lukijalle, jos vaan tietäisin; mutta pelkään
että tuo "oikein eriskummallinen juttu" ei koskaan tule jälkimaailman
kuuluviin.

Seuraavana aamuna mr. Tomkins, kuten tavallista, unohti tehdä raportin
kokista, voiruukusta ja suolavesikattilasta; ja mr. Appleboyn viha oli
jo aikoja sitten lauhtunut, ennen kuin hän niitä muisti. Päivän
koittaessa tuli luutnantti laivankannelle, nukuttuaan päästään pois
vain puolet noista kuudestatoista totilasista ja saatuaan kieleltänsä
seitsemännentoista, suolavesilasin maun haihtumaan. Hän hieroi harmaita
silmiään, erottaakseen joitakin ulkomaailman piirteitä tuona harmaana
aamuhetkenä; rivakka tuuli puhalsi hänen harmahtaviin kiharoihinsa ja
jäähdytteli hänen punakkaa nenäänsä. Tullikutteri, jonka nimi oli
_Active_, lähti poijun luota ja suuntasi kulkunsa Needlesin salmeen.



111 LUKU.

Kolmas kutteri.


Lukija! oletko ollut St. Malossa? Jos olet siellä kulkenut, niin olet
varmaan ollut kylläkin iloinen päästyäsi takaisin siitä loukosta. Ellet
taasen ole siellä ollut, niin noudata neuvoani äläkä milloinkaan ryhdy
siihen vaivaan, että matkustaisit sinne tai mihinkään muuhunkaan
Kanaalin rannikon ranskalaiseen satamaan. Siellä ei ole mitään
näkemisen arvoista. Pari keinotekoista satamaa on sinne laitettu, mutta
ne eivät ole mitään merkillisyyksiä; mitään laivoja ei kulje niistä
mihinkään, eikä mitään laivoja mistään niihin. Ranskalla ei itse
asiassa ole ollenkaan satamia Kanaalin varrella, sen sijaan että
Englannilla on maailman parhaat: erityisen sallimuksen lahja, koska
sallimus nähtävästi tiesi, että me niitä tarvitsisimme, mutta Ranska
ei. Ranskan puolella ovat kaikki satamat samanlaisia, -- likaisia,
ahtaita soppia, joihin voi päästä vain määrättyinä aikoina ja
erityisillä tuulilla; noissa satamissa näet lahdekkeet kuin pikku
altaina, ja soukan väylän puhdistamiseksi matalan veden aikana täytyy
käyttää nousuvedellä täyttyneitä säiliöitä, jotka silloin tyhjennetään.
Lisäksi huomaat vain tullihuoneita ja kapakoita. Moiset rannikkopaikat
ovat juuri omiaan salakuljettajien tyyssijoiksi, eivät miksikään
muuksi; sen vuoksi ei niitä paljon muihin tarkoituksiin käytetäkään.

Tässä koirankopissa, jota sanotaan St. Maloksi, on sentään paikotellen
kauniita maa-maisemia, vaikka meren puolella on tuskin mitään nähtävää.
Mutta välipä sillä. Pysy kotona, äläkä matkusta ulkomaille juodaksesi
hapanta viiniä, vaikka sitä sanotaankin bordeaux'ksi, ja syödäksesi
kurjaa moskaa, joka keitettäessä on saanut niin oudon asun, että sinun
on mahdoton sanoa, täytätkö vatsaasi linnulla, nelijalkaisella vaiko
kalalla. "Vain valhe kaipaa verhoa", on vanha sananlasku; senvuoksi
voit olla varma siitä, että jotakin on hullusti ja että syöt perkeitä,
joille on annettu korea ranskalainen nimi! Ranskassa syödään kaikkea
mahdollista, ja sinulle voitaisiin tarjota isoonrokkoon kuolleen apinan
päätä ruokalajina "_singe au petite verole_", siinä tapauksessa
nimittäin, ettet ymmärrä ranskaa; jos sitä ymmärrät, annetaan
ruokalajille nimeksi "_têtê d'amour à l'Ethiopique_", mikä nimi
saattaisi sinut vielä enemmän ymmälle. Mitä heidän viineihinsä tulee,
ei niillä tosin ole mitään valheverhoa; ne ovat puoleksi etikkaa. Ei,
ei! pysy kotona, kotona voit elää halvalla, jos tahdot; ja saat hyvää
lihaa, hyviä kasviksia, hyvää kaljaa, hyvää olutta ja hyvän lasin
grogia ja, mikä tärkeintä, saat olla hyvässä seurassa. Elä ystäviesi
parissa, äläkä tee itsestäsi narria!

En tosiaan olisi ollenkaan ryhtynyt edes puhumaan koko paikasta, ellen
olisi halunnut saada sinut huomaamaan aluksen, joka on sen
rantalaiturin ääressä, lankku johtamassa rannalta sen kannelle. On
pakoveden aika, ja alus on kiinni pohjassa, ja lankku johtaa alas niin
jyrkästi, että on vaarallista yrittää kulkea sitä pitkin kumpaankaan
suuntaan. Et näe mitään merkillistä aluksessa. Se on kutteri ja hyvä
merialus ja kulkee hyvin varsinkin myötätuulessa. Kutteri on
leveyteensä nähden lyhyt, eikä se ole asestettu. Salakuljettajat eivät
nykyisin ole asestettuja; sellaisena olisi ammatti liian vaarallista;
he pyrkivät toteuttamaan aikeensa viekkaudella, mutta ei väkivaltaa
käyttäen. Kuitenkin on tarpeen, että salakuljettajat ovat hyviä
merimiehiä, -- nopeita, reippaita ja tarkkapäisiä; muutoin he eivät saa
mitään aikaan. Tässä aluksessa ei ole suurta lastia, mutta se on sitä
arvokkaampi: muutama tuhat metriä pitsejä, muutama sata kiloa teetä,
jokunen paali silkkiä ja noin neljäkymmentä ankkuria konjakkia, --
kaikkiaan juuri niin paljon, että koko lastin voi yhdellä veneellä
viedä maihin. He eivät tarvitse muuta kuin tuulen tai paksun sumun,
muuten luottavat he menestyksensä toiveissa itseensä.

Laivassa ei ole muuta väkeä kuin yksi poika; miehet ovat kaikki maissa
kapakassa selvittämässä kaikenlaatuisia pikku tilejään, -- sillä he
harjoittavat salakuljetusta kumpaankin suuntaan, ja kullakin miehellä
on omat yksityisyrityksensä. Tuossa he istuvat kaikki, viisitoista
yhteensä, pitkän pöydän ääressä. He ovat kaikki hilpeitä, mutta täysin
selviä, sillä he lähtevät matkalle tänä yönä.

Aluksella on kapteenin antamana nimenä _Happy-go-Lucky_, ja kapteeni on
tuo komeannäköinen nuori mies, jolla tumma parta kiertää leuan alitse
poskelta toiselle. Hänen nimensä on Jack Pickersgill. Huomaat heti
hänen esiintymisestään, että hän ei ole tavallinen merimies. Hänen
käytöstapansa on moitteeton, hän on huomattavan siisti, puhdas, ja
vaatetukseltaan miltei keikari. Katsopa, miten kohteliaasti hän nostaa
hattua tuolle ranskalaiselle, jonka kanssa hän juuri on selvittänyt
asiansa; hän lyö "Johnny Crapeauta" hänen omilla aseillaan, ja sitten
on hänessä jotakin, mikä ilmaisee käskijän, merkkejä ylemmyyden
tunnosta; katso miten hän kohtelee ravintolanisäntää, hiukan
yliolkaisesti, samalla kun hän kuitenkin on kohtelias. Juttu on se,
että Jack on arvossapidettyä, vanhaa sukua ja saanut hyvän kasvatuksen;
mutta hän oli orpo, hänen ystävänsä olivat köyhiä eivätkä voineet häntä
suurestikaan auttaa. Hän purjehti vapaaehtoisena Intiaan, karkasi ja
pestautui kuunariin, joka kuljetti salaa opiumia Kiinaan, ja tuli
sitten kotiin. Hän oli alkanut pitää ammatista, ja hänellä on nyt
säästössä kaunis pikku summa: ei silti, että hän aikoisi lakata, ei
ensinkään, heti kun hän on saanut kokoon kylliksi, varustaakseen laivan
omaan laskuunsa, aikoo hän taas purjehtia Intiaan, ja kuljetettuaan
pari lastia opiumia uskoo hän voivansa palata kotiin, mukanaan
sievoinen omaisuus, ja ottaa takaisin oikean sukunimensä.

Sellaiset ovat Jackin suunnitelmat, ja kun hänen aikomuksenaan on
mahdollisesti taas esiintyä herrasmiehenä, säilyttää hän säätyhenkilön
tavat: hän ei juo, ei pure mälliä eikä käytä tupakkaa. Hän pitää
kätensä puhtaina, somistautuu sormuksilla ja komeilee kultaisin
nuuskarasioin; tästä kaikesta huolimatta on Jack rohkeimpia ja parhaita
merimiehiä, ja hänen miehensäkin tietävät sen. Hän on leikkisä ja
terävä kuin partaveitsi. Jackilla on tällä kertaa kysymyksessä varsin
suuri yritys -- kaikki pitsit ovat hänen, ja jos hän saa ne turvaan
meren yli, ansaitsee hän muutamia tuhansia puntia. Muuan hieno
lontoolainen myymälä on jo sitoutunut ottamaan vastaan koko erän.

Tuo lyhyt soreavartinen nuori mies on lähin päällikkyydessä ja
kapteenin toveri. Hän on nokkela mies, jolla aina on keinoja
esitettävänä, kun asema on kiperä, -- mikä on mainio ominaisuus
päällikön lähimmällä miehellä. Hänen nimensä on Corbett. Hän on aina
iloinen, puoliksi merimies, puoliksi kauppias, -- tuntee kaikki
markkinat, pujahtaa Lontooseen ja tekee hyviä kauppoja kuin kauppias
ikään, elää päivän kerrassaan ja nauraa huomispäivälle.

Tuo pieni lyhyt ja paksu vanha mies, jolla on pitkä harmaa tukka ja
lihavat kasvot ja nenä kuin kysymysmerkki, on lähinnä tärkein mies
laivalla. Häntä pitäisi sanoa purjehdusmestariksi, sillä vaikka hän
käykin maissa Ranskassa, ei hän Englannin rannikolla koskaan jätä
alusta. Kun muut lähtevät viemään tavaroita maihin, jää hän laivalle;
hänet tavataan sitte taas aina millä tahansa kohdalla rannikkoa, minne
hänet vain on määrätty viemään alus, ja hän pitää paikkansa huolimatta
myrskyistä, sumusta, luoteesta tai vuoksesta; ja mitä tullialuksiin
tulee, niin ne tuntevat kaikki hänet enemmän kuin riittävästi, mutta ne
eivät voi koskea pelkässä painolastissa olevaan alukseen, ellei siinä
ole miehistöä enemmän kuin aluksen tonnilukua vastaava määrä. Hän
tuntee jokaisen poukaman ja loukon ja sopen rannikolla; hän tietää,
miten luode ja vuoksi ja muut virtaukset kuhunkin aikaan käyvät. Siinä
hänen ansionsa. Hänen nimensä on Morrison.

Sinä huomaat, että Jack Pickersgillillä on kaksi mainiota apulaista,
nämä Corbett ja Morrison; hänen muut miehensä ovat hyviä merimiehiä,
ketteriä ja tottelevaisia, ja muuta hän ei heiltä vaadikaan. En
esittele heitä erikseen.

"Nyt voitte tilata vielä litran, pojat, mutta sen täytyy jäädä
viimeiseksi; vuoksi nousee nopeasti, ja puolen tunnin kuluttua täytyy
meidän olla merellä, ja tuuli käy juuri sieltä, mistä pitääkin. Mitä
arvelette, Morrison, tuleeko huono ilma?"

"Olin juuri katsomassa, miltä näyttää, ja jos olisi joku toinen
kuukausi, vastaisin myöntävästi; mutta huhtikuuhun ei ole luottamista,
kapteeni. Mutta oli miten tahansa, jos tuuli nousee maalta päin, niin
lupaan sumua kolmen tunnin kuluttua."

"Se on yhtä hyvä, se. Corbett, oletteko selvittänyt asianne Duvalin
kanssa?"

"Olen, mutta nousi siinä suurempi rähäkkä ja meteli kuin pörssipaniikin
aikana Englannissa. Hän rimpuili ja riiteli kokonaisen tunnin, ja minä
käsitin, etten koskaan selviäisi hänestä, ellen hiukan alentaisi
hintaa."

"Paljonko saitte alentaa?"

"Kahdeksankymmentäviisi penniä", vastasi Corbett nauraen.

"Ja siihen hän tyytyi?" kysyi Pickersgill.

"Niin, siinä oli kaikki, minkä hän voi todistaa olevan liikaa: kaksi
veitsistä oli vähän ruosteista. Mutta hän tahtoo aina saada jotakin
tingityksi, muutoin hän ei osaa olla tyytyväinen. Luulen tosiaan, että
hän ottaisi itsensä hengiltä, jos hänen joskus olisi maksettava joku
lasku vähentämättömänä."

"Antaa hänen elää", vastasi Pickersgill. "Jeannette, yksi pullo vuoden
1811 volnayta ja kolme lasia."

Jeannette, tarjoilijatar, toi pullon viiniä, jota muut kuin
Happy-go-Luckyn kapteeni harvoin pyysivät.

"Lähdettekö tänä yönä?" sanoi hän asettaessaan pullon kapteenin eteen.

Pickersgill nyökkäsi.

"Näin kummallista unta", sanoi Jeannette. "Uneksin, että tullikutteri
otti teidät kiinni, ja että teidät pistettiin pimeään vankikomeroon.
Tulin tervehtimään teitä, mutta te olitte niin muuttuneet, etten
tuntenut ainoatakaan teistä."

"Varsin luultavaa, Jeannette; te ette olisi ensimäinen, joka ei tunne
ystäviään, kun näitä on onnettomuus kohdannut. Ei ollut mitään
merkillistä teidän unessanne."

"Mutta, herra nähköön! minä en ole sellainen."

"Ette, sellainen ette olekaan, Jeannette; te olette hyvä tyttö ja
jonakin kauniina päivänä nain teidät", virkkoi Corbett.

"Senpä päivän pitäisi olla kaunis, totta tosiaan", vastasi Jeannette
nauraen; "joka kerta kun kolmena viime vuonna olette ollut täällä,
olette luvannut naida minut."

"Hyvä, se joka tapauksessa osoittaa, että pysyn lupauksessani."

"Niin kyllä, mutta sen pitemmälle ette pääse koskaan."

"En voi tulla toimeen ilman häntä, Jeannette, se on totinen tosi",
sanoi kapteeni; "mutta odottakaahan vielä vähän aikaa, -- sillävälin:
tässä viisifranginen lisäksi myötäjäisiinne."

"Suur' kiitos, herra kapteeni! Onnea matkaile!" Jeannette heristi
sormellaan Corbettia kohti, sanoen hymyillen: "Senkin kelvoton!" ja
lähti huoneesta.

"Tulkaa, Morrison, auttamaan meitä tämän pullon tyhjentämisessä, ja
sitten menemme kaikki laivalle."

"Olisin toivonut, ettei tyttö olisi tullut tänne tyhmine unineen",
haastoi Morrison istuutuen pöydän ääreen. "En pidä koko jutusta. Kun
hän sanoi, että tullikutteri sieppaisi meidät, satuin juuri katselemaan
valkoista ja sinistä kyyhkystä, jotka istuivat tuolla vastapäätä
muurilla, ja ajattelin itsekseni: Tuo uni ehkä merkitsee jotakin,
tarkastanpa nyt: jos _sininen_ kyyhkynen lentää ensiksi pois, merkitsee
se sitä, että olen viikon päästä kiikissä; jos sensijaan _valkoinen_,
olen täällä takaisin viikon kuluttua."

"No, miten kävi?" kysyi Pickersgill nauraen.

"Ei käynyt hyvin," vastasi Morrison, heittäen pikarillisen viiniä
kurkkuunsa ja laskien lasin pöydälle, syvään huokaisten; "kirottu
_sininen_ kyyhkynen lensi heti pois.".

"Varjelkoon, Morrison, teillähän on oikea kanan sydän, kun pelkäätte
sinistä kyyhkystä!" sanoi Corbett nauraen ja katsellen ulos akkunasta;
"joka tapauksessa on se nyt tullut taas takaisin, ja tuossa se nyt
istuu valkoisen vieressä."

"Ensi kertaa väittää kukaan, että minulla on kanan sydän", vastasi
Morrison äkäisenä.

"Ettekä te sitä ansaitsekaan, Morrison", vakuutti Pickersgill; "Corbett
vain laskee leikkiä."

"No, joka tapauksessa aion koettaa onneani samalla tavalla ja katsoa
joudunko minä kiikkiin: minäkin otan sinisen kyyhkysen huonoksi
enteekseni, niinkuin tekin teitte."

Kapteeni Pickersgill ja merimiehet nousivat ja menivät kaikki ikkunan
ääreen saadakseen selville Corbettin kohtalon näistä uudenlajisista
ennusmerkeistä. Sininen kyyhkynen räpytteli siipiään, kulki sitte kylki
edellä valkoista kohti, joka vihdoin lähti muurilta ja istuutui
viereisen talon katolle.

"Hyvä: valkoinen kyyhkynen!" sanoi Corbett; "olen täällä takaisin
viikon kuluttua."

Koko seurue istuutui taas nauraen pöydän ääreen, ja Morrisoninkin
kasvot kirkastuivat. Hän otti viinilasin, jonka Pickersgill oli
täyttänyt, ja sanoi: "Terveydeksenne, Corbett; kaikki oli lopultakin
vain tyhmyyksiä, sillä, nähkääs, minä en voi joutua pinteeseen, ellette
tekin joudu. Kaikki purjehdimme samassa aluksessa, ja kun te jätätte
minut kutteriin, otatte te mukaanne kaiken, mikä oikeuttaisi ottamaan
aluksen takavarikkoon -- malja siis matkamme onneksi!"

"Sen maljan juomme kaikki yhdessä, pojat, ja sitte lähdemme laivalle",
sanoi kapteeni; "malja siis matkamme onneksi!"

Kapteeni nousi pöydästä ja samoin tekivät myöskin perämiehet ja
miehistö, malja juotiin, pikarit laskettiin pöydälle ja kaikki
kiiruhtivat sitte rantaan. Puolen tunnin kuluttua oli Happy-go-Lucky
lähtenyt St. Malon satamasta.



IV LUKU.

Portland Bill.


Happy-go-Lucky lähti raikkaan tuulen puhaltaessa ja löyhennetyin
jalusnuorin St. Malon satamasta sen päivän edellisenä iltana, jolloin
Arrow purjehti Barn Poolista, ja seuraavana aamuna lähti Active
Portsmouthista.

Huvipurren matkan määränä oli, kuten edellä olemme maininneet, Cowesin
pursisatama Wightin saarella. Active oli saanut määräyksen risteillä
miten tahtoi asemasatamansa tarkastuspiirin rajojen sisäpuolella; se
pyrki West Bayn lahteen toiselle puolen Portland Billin niemekettä.
Happy-go-Lucky aikoi samaan lahteen, saadakseen siellä lastinsa maihin.

Tuuli oli vieno, ja oli täydet kauniin sään toiveet, kun Happy-go-Lucky
klo 10 aikaan tiistai-iltana sai näkyviinsä Portlandin majakat. Kun oli
mahdoton saada lastia maihin sinä yönä, jäi alus paikoilleen.

Kello 11 aikaan illalla saapui myöskin tullikutteri Active Portlandin
valotornien seuduille.

Mr. Appleboy tuli kannelle tarkastamaan asemaa, määräsi pysyttelemään
kutterin paikoillaan ja hävisi sitten kannen alle, lopettaakseen
määrätyn lukunsa katajanmarjaviina-toteja. Puolenyön seuduissa saapui
myös huvipursi Arrow Portlandin majakoitten tasalle, mutta jatkoi
matkaansa tiukasti ponnistellen pakovettä vastaan.

Päivä alkoi koittaa, ja taivaanranta oli kirkas. Ensimäisinä olivat
luonnollisesti salakuljettajat tähystelemässä; heidän ja tullikutterin
miesten etu vaati tietämään, mitä muuta väkeä vesillä liikkui;
huvipursi oli puolueeton.

"Kaksi kutteria on näkyvissä, sir", ilmoitti Corbett, jolla oli
vahtivuoro, sillä Pickersgill oli ollut kannella melkein koko yön ja
sitte heittäytynyt vuoteelleen vaatteet yllä.

"Miltä ne näyttävät?" kysyi Pickersgill, joka silmänräpäyksessä pääsi
jaloilleen.

"Toinen on huvipursi, ja toinen voi olla samaa lajia; pikemmin
kuitenkin luulen, mikäli näin hämärässä voin päättää, että se on vanha
ystävämme, joka tapaa oleskella näillä main."

"Mitä! vanha Appleboy?"

"Niin, siltä näyttää kuin hän siellä olisi; mutta päivähän on tuskin
vielä koittamassa."

"Hyvä on, he eivät voi mitään tehdä tuulen ollessa näin vienona; ja
myötätuulessa pääsemme helposti näyttämään heille kantapäämme. Mutta
oletko varma siitä, että tuo toinen on huvipursi?" kysyi Pickersgill
kannelle päästyänsä.

"Varma olen; kuningas huolehtii enemmän purjekankaastaan!"

"Olet oikeassa", myönsi Pickersgill, "se on huvipursi; ja oikeaan
osasit siinäkin arvelussasi, että tuo toinen on vanha Active-nauta,
joka nuuskii päästäkseen väkijuomatavaroihin käsiksi. No, toistaiseksi
en näe mitään levottomuuden syytä, kunhan ei tule aivan tyven; jos niin
kävisi, täytyy meidän turvautua veneeseemme heti kun hekin aikovat
venettä käyttää; olemme heistä vähintään neljän penikulman päässä.
[Meripenikulma vastaa noin kahta kilometriä.] Tarkatkaa tullikutterin
liikkeitä, Corbett, ja pitäkää silmällä, laskevatko he veneen vesille.
Miten käy kulkumme nyt? Neljä solmua? Sitä vauhtia mennen väsytämme
pian heidän miehensä."

Noitten kolmen kutterin asema oli tällainen;

Happy-go-Lucky oli noin neljän penikulman päässä Portland Headin
ulkopuolella, ja hyvän matkaa West Bayssa. Tullikutteri oli aivan
lähellä ensinmainittua paikkaa. Huvipursi oli salakuljettaja-aluksen
ulkopuolella, noin kaksi penikulmaa siitä länteen päin ja viiden,
kuuden penikulman päässä tullikutterista.

"Kaksi alusta näkyvissä, sir", ilmoitti mr. Smith, tullen alas mr.
Appleboyn kajuuttaan.

"Hyvä", vastasi luutnantti, joka makasi vuoteellaan.

"Miehet väittävät, että toinen niistä on Happy-go-Lucky, sir", sanoi
Smith uniseen tapaansa.

"Mitä sanotte! Happy-go-Lucky? Oikein, muistan sen otuksen.
Kaksikymmentä kertaa olen iskenyt siihen kiinni, -- mutta aina se on
ollut tyhjillään. Mihin suuntaan se kulkee?"

"Se kulkee nyt länttä kohti, sir; mutta se pysytteli paikoillaan
aikaisemmin, silloin kun miehet sen ensin näkivät."

"Siinä tapauksessa se on lastissa", ja mr. Appleboy ajoi kiireisesti
partansa, pukeutui ja nousi kannelle.

"Oikein, se se on", sanoi luutnantti hieroen silmiään kerran toisensa
perästä ja sitte taas kurkistaen kaukoputkella. "Vedettäköön auki
etumaston purje... ja kaikki miehet purjeisiin. Mikä alus tuo toinen
on?"

"En tiedä, sir, -- kutteri se on."

"Kutteri? niin oikein; ehkäpä se on huvipursi tai mahdollisesti uusi
tälle asemalle komennettu tullikutteri. Kaikki purjeet tuuleen, mr.
Tomkins; antakaa nostaa merkkiviirimme ja laukaista kanuuna, -- sitten
ymmärtävät mitä tarkoitamme; ne eivät tunne Happy-go-Luckya yhtä hyvin
kuin me."

Muutamassa minuutissa olivat kaikki Activen purjeet levitetyt; sen
merkkiviiri nostettiin, ja kanuuna pamahti. Salakuljettaja-aluksella
huomattiin, että Active oli tuntenut Happy-go-Luckyn, purjeita
lisättiin ja kulku ohjattiin vielä enemmän länteen.

"Kanuunanlaukaus, sir", ilmoitti muuan miehistä mr. Stewartille
huvipurressa.

"Vai niin; antakaa minulle kiikari... tullikutteri; siinä tapauksessa
täytyy tuon maan puolella olevan aluksen, joka tulee meitä kohti, olla
salakuljetusalus."

"Se on juuri nostanut kaikki purjeensa, sir."

"Niin, asia on selvä. Menen alas ilmoittamaan loordille asiasta;
pitäkää samaa suuntaa kuin tähänkin asti."

Mr. Stewart kävi ilmoittamassa loordi B:lle, mitä oli tapahtunut. Ei
vain loordi, vaan myöskin useimmat muut herrasmiehet tulivat kannelle,
ja samoin tekivät hetkisen kuluttua naisetkin, joille loordi B. oli
heidän kajuuttansa ovesta ilmoittanut, mitä oli tapahtumassa.

Mutta salakuljettaja-aluksella oli parempi tuuli kuin tullikutterilla,
ja se pääsi yhä enemmän edelle.

"Jos muuttaisimme nyt suuntaa, mylord", huomautti mr. Stewart, "alus
kun juuri on rinnallamme ja maan puolella, niin estäisimme sen
pääsemästä pakoon."

"Kääntäkää pursi, mr. Stewart", myöntyi loordi B.; "meidän täytyy tehdä
velvollisuutemme ja katsoa että lakeja ei loukata."

"Tämä ei ole rehellistä peliä, isä", moitti Cecilia Ossulton; "meillä
ei ole mitään salakuljettajain kanssa selvitettävänä, ainakaan ei
meillä naisilla, sillä hehän kuljettavat kaunista tavaraa meille."

"Miss Ossulton", huomautti hänen tätinsä, "sinun ei sovi tässä esittää
mielipiteitäsi."

Purren suunta muutettiin, ja nopeakulkuisena se jätti
salakuljettaja-alukselle varsin pienet pakoonpääsyn toiveet; mutta
toista sittenkin on takaa-ajaminen kuin kiinni-ottaminen.

"Tervehtikäämme sitä kanuunanlaukauksella", sanoi loordi B.; "se vähän
peloittaa sitä, niin ettei se uskalla yrittää ohitsemme."

Kanuuna panostettiin, ja kun välimatka ei ollut penikulmaa pitempi,
lensi kuula tosiaan lähes neljänneksen matkasta.

Kaikki herrasmiehet olivat kovin innostuneita takaa-ajoon kuten
loordikin, mutta tuuli heikkeni, ja lopulta oli melkein tyventä. Mutta
tullikutteri oli laskenut vesille veneensä, jotka lähenivät nopeasti.

"Laskekaamme mekin vene vesille, Stewart", sanoi loordi, "ja
auttakaamme heitä; nyt on aivan tyyntä."

Vene oli pian vesillä; se oli hyvin iso, tavallisesti köytetty
kannelle, missä se otti suuren tilan. Airoja siinä oli kuusi; ja kun
kuusi miestä oli asettunut soutajiksi, hyppäsi sinne mr. Stewart, ja
loordi B. seurasi häntä.

"Mutta teillähän ei ole minkäänlaisia aseita", sanoi mr. Hautaine.

"Ei tarvitakaan, salakuljettajat eivät nykyään tee vastarintaa",
huomautti Stewart.

"Sittenhän te olette lähtemässä kovin ritarilliselle retkelle,
tosiaan", huomautti Cecilia Ossulton; "toivotan vain onnea!"

Mutta loordi B. oli aivan liian innostunut kiinnittääkseen huomiota
puheisiin. Vene työnnettiin erilleen kutterista ja suuntasi kulkunsa
kohti salakuljettaja-alusta.

Samaan aikaan olivat tullikutterin veneet noin viisi penikulmaa
Happy-go-Luckyn takana, ja huvipursi oli siitä noin kolmen
neljännespenikulman päässä aavalla merellä. Pickersgill oli
luonnollisesti huomannut huvipurren liikkeet, nähnyt sen kääntyvän
takaa-ajoon, nostavan lippunsa ja merkkiviirinsä sekä laukaisevan
kanuunansa.

"Katsohan vaan", virkkoi hän, "tämäpä on synkintä kiittämättömyyttä!
joutua juuri samojen ihmisten ahdistettavaksi, joille toimittaa
tavaroita! Haluaisinpa vain, että tavoittaisivatkin meidät;
koettakootpa sekaantua asiaan, niin vielä saavat katuakin! Missään
tapauksessa ei ole mieleeni asian kääntyminen tälle tolalle, ei
tosiaan."

Oli tullut, kuten olemme huomauttaneet, miltei tyven, ja tulliveneet
jatkoivat takaa-ajoaan. Pickersgill piti niitä silmällä niiden
lähestyessä.

"Mitä teemme?" sanoi Corbett; "laskemmeko veneen vesille?"

"Kyllä", vastasi Pickersgill, "laskemme veneen vesille ja siirrämme
tavarat siihen kaikki valmiiksi; mutta ensinnäkin pystymme soutamaan
nopeammin kuin takaa-ajajat, ja toisekseen ovat he varmaan varsin
väsyneitä, ennenkuin pääsevät tänne asti. Me olemme voimissamme ja
jätämme heidät pian jälkeemme; senvuoksi en aio täältä lähteä,
ennenkuin he ovat edes puolen penikulman päässä täältä. Meidän täytyy
upottaa väkijuoma-ankkurit, jotta he eivät voi kaapata alusta, eikä
kannata ottaa niitä mukaan. Siirtäkää ne senvuoksi laivan laidalle,
josta ne helposti voi heittää mereen kenenkään näkemättä ja kykenemättä
vannomaan niitä meillä olleen. Meillä on vielä runsas puoli tuntia
aikaa ja enemmänkin käytettävänämme."

"Niin kyllä, mutta voitte antaa kaiken olla paikoillaankin, jos niin
haluatte", sanoi Morrison, "vaikka tosin aina on paras katsoa, että on
oikeus puolella ja kaikki kunnossa. Muuten voin vannoa, että, ennenkuin
on puolta tuntia kulunut, olemme poissa heidän näkyvistään. Katsokaapa
tuonne", jatkoi hän, viitaten idässä kohoavaan paksuun pilviseinään,
"se tulee suoraan tänne, kuten olen jo ennustanut."

"Totta kyllä; mutta ei vielä voi sanoa, kumpi tulee ensiksi, veneetkö
vai sumu, Morrison hyvä; siksi on parasta olla valmiina kaiken
varalta."

"Mutta mitä tämä on? Tuolla on vene tulossa huvipurreltakin!"

Pickersgill otti esiin kaukoputkensa.

"Totta tosiaan, purren oma vene, nimi maalattuna keulalaitaan. No niin,
antaa heidän tulla... kursailematta käymme tekemään heille vastarintaa;
heillä ei ole laillista oikeutta ahdistaa meitä, ja saavat vastata
menettelystään. Meillä ei ole mitään pelättävänä. Ottakaa jalkalaudat
ja käsikanget, pojat; heitä on kuusi miestä soutamassa ja kolme veneen
perässä: aika miehiä täytyy heidän olla, jos mielivät voittaa meidät."

Muutamassa minuutissa oli loordi B:n vene tullut aivan lähelle
salakuljettaja-alusta.

"Vene, ohoi! Mistä on kysymys?"

"Antautukaa kuninkaan nimessä!"

"Miksi niin, ja kenelle? Laivamme on englantilainen ja purjehtii pitkin
rannikkoa."

"Soutakaa kupeelle, pojat", huusi Stewart. "Olen kuninkaan upseeri;
tunnemme aluksen."

Vene kiiti kutterin kylkeen, ja Stewart ja loordi B. sekä heidän
miehensä hyppäsivät kannelle.

"No niin, hyvät herrat, mitä tahdotte?" kysyi Pickersgill.

"Teemme takavarikon; te olette salakuljettajia. Ei kannata kieltää,
tuossahan on väkijuomatynnyrejä pitkin kantta."

"Emme ole väittäneetkään, ettemme ole salakuljettajia", vastasi
Pickersgill, "mutta mitä se teihin kuuluu? Aluksenne ei kuulu
sotalaivastoon eikä ole tullilaivakaan."

"Ei; mutta velvollisuutemme on suojata lakeja rikkomuksilta."

"Ja keitä te sitten olette?" kysyi Pickersgill.

"Minä olen loordi B."

"Siinä tapauksessa, mylord, sallikaa minun sanoa, että olisitte tehnyt
paljoa paremmin harrastaessanne vain lakien laatimista ja jättäessänne
vähemmän huomattavien ihmisten, sellaisten kuin tässä minun takanani
olevat, tehtäväksi huolehtia siitä, miten niitä täytetään. Kukin
hoitakoon asiansa, sanotaan. Takaan, ettemme millään tavoin vahingoita
teitä, mylord, koska ette ole käyttäneet muita aseita kuin sanoja meitä
vastaan, mutta meidän täytyy saattaa teidät kykenemättömiksi meitä
vahingoittamaan. Peräkannelle, pojat! Nyt, mylord, vastustus on turhaa;
meitä on kaksi kertaa enemmän kuin teitä, ja te olette tavanneet
voittajanne."

Loordi B. ja mr. Stewart käsittivät olevansa kovin ikävässä asemassa.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi mr. Stewart, "mutta muistakaa, että
tulliveneet tulevat yhä lähemmäksi."

"Katsokaapa, sir, näkyykö enää tullikutteria?" sanoi Pickersgill.

Stewart katsoi siihen suuntaan, missä tullikutterin piti olla, ja
huomasi, että se oli hävinnyt sumuun.

"Viiden minuutin kuluttua, sir, ovat veneetkin kadonneet näkyvistä, ja
samoin käy teidänkin aluksenne. Meillä ei ole mitään pelättävänä
niitten puolelta."

"On tosiaan, mylord, parasta, että lähdemme takaisin", esitti mr.
Stewart käsittäen, että Pickersgill oli oikeassa.

"Pyydän anteeksi, mutta te ette siirry huvipurteenne niin pian kuin
nähtävästi nyt tahtoisitte. Ottakaa airot veneestä, pojat, ja heittäkää
niille pari melaa, joiden avulla he voivat päästä rannalle. Samalla
paiskatkaa nurin ensimäinen, joka vain yrittääkin asettua vastarintaan.
Ette ehkä, mylord, ole selvillä siitä, että olette yrittänyt harjoittaa
merirosvousta avoimella ulapalla?"

Stewart loi katseensa loordiin. Väite oli tosi kylläkin.

Huvipurren miehet eivät voineet tehdä vastarintaa; airot otettiin
veneestä ja miehet laskettiin taas sinne.

"Mylord", sanoi Pickersgill, "miehet ovat veneessänne, olkaa niin
ystävällinen ja astukaa tekin sinne, ja te, sir, tehkää samoin. Olisin
pahoillani, jos minun tarvitsisi kajota valtakunnan pääriin ja
kuninkaan upseeriin, vaikkapa puolipalkallakin olevaan."

Vastaväitteet olivat turhia; kaksi salakuljettajista johti loordin
veneeseen, ja mr. Stewart meni perässä.

"Jätän teidän aironne, mylord, Weymouthin tullikamarin luo, ja
toivoakseni tämä juttu on teille tulevaisuuden varalta opetuksena
siitä, että kunkin on parasta pitää vaari omista asioistaan."

Vene lykättiin ulohtaalle kutterin kupeelta ja katosi pian näkyvistä
sumuun, joka nyt oli peittänyt verhoonsa sekä tulliveneet että
huvipurren, samalla kun se toi mukanaan tuulenhenkeä idästä.

"Kääntäkää alus tuuleen, Morrison", sanoi Pickersgill; "laskemme
merelle, päästäksemme erillemme veneistä. Jos ne soutavat yhä edelleen,
niin ne ilmeisesti otaksuvat varmaksi, että me yritämme päästä lahteen,
ja saman tekee tullikutterikin."

Pickersgill ja Corbett olivat puhelleet hetkisen peräkannella, kun
edellinen tahtoi suuntaa muutettavaksi kaksi pistettä.

"Olkaa hiljaa kaikki, pojat, ja ilmoittakaa minulle, jos kuulette
kanuunanlaukauksen tai kellonsoittoa huvipurrelta", sanoi Pickersgill.

"Kanuunanlaukaus kuuluu aivan läheltä, sir", sanoi muuan miehistä;
"ääni tuli suoraan edestä päin."

"Hyvä on, pitäkää suunta entisellään. Peräkannelle, pojat; emme voi
viedä lastiamme maihin lahdessa, sillä tullikutterin on nähty ajavan
meitä takaa, ja kaikilla rannikon tulliasemilla tähystellään meidän
ilmautumistamme. Nyt, pojat, olen senvuoksi päättänyt, että koska
huvipurren herrat ovat arvelleet sopivaksi sekaantua meidän asioihimme,
niin me otamme huvipurren haltuumme muutamaksi päiväksi. Me voimme
sitte purjehtia minne tahansa herättämättä epäluuloa ja viedä lastimme
helposti maihin. Laskemme aluksemme huvipurren viereen; siellä ei voi
olla monta miestä laivalla. Mutta muistakaa, että väkivaltaa
kenellekään ei saa tehdä, vaan on käyttäydyttävä kohteliaasti ja
toteltava minun määräyksiäni. Te, Morrison, ja neljä miestänne sekä
poika jäätte laivaan, kuten ennenkin, ja viette aluksen Cherbourgiin,
minne me tulemme perässä."

Hetkistä myöhemmin ammuttiin huvipurrelta toinen laukaus.

Laivalla olijat, varsinkin naiset, olivat levottomia; usma oli niin
paksua, että he eivät voineet erottaa koko aluksen pituutta eteensä. He
olivat nähneet loordin ja hänen seurueensa veneen laskevan
salakuljettaja-aluksen kylkeen, mutta eivät olleet enää nähneet miten
se sitte jätettiin airoitta ajelemaan, koska sumu sitä ennen oli
peittänyt kaiken näkyvistä. Huvipurteen ei ollut jäänyt muuta kuin
kolme miestä, ja jos olisi tullut ruma ilma, olisivat purressaolijat
joutuneet varsin vaikeaan asemaan.

Mr. Hautaine oli ottanut päällikkyyden asiakseen ja käskenyt ampua
kanuunoilla, jotta vene voisi löytää takaisin alukselle. Neljättä
laukausta oltiin juuri panostamassa, kun havaittiin, että
salakuljettajain kutteri alkoi hämärtää sumun seasta.

"Siinä he ovat", huudahtivat merimiehet, "ja he ovat ottaneet saaliin
mukaansa! Kolme eläköön-huutoa Arrowille!"

"Halloo! Tehän tulette ihan kiinni meihin!" huusi Hautaine.

"Juuri niin aioimme tehdä, sir", vastasi Pickersgill, hypäten aluksen
kannelle miestensä seuraamana.

"Kuka perhana te olette?"

"Aivan sitä samaa kysyin minä loordi B:ltä, kun hän tuli meidän
alukseemme", vastasi Pickersgill, nostaen hattuaan naisille.

"No niin, mutta mitä asiaa teillä on tänne?"

"Aivan sitä samaa kysyin minä loordi B:ltä", vastasi Pickersgill.

"Missä on loordi B., sir?" kysyi Cecilia Ossulton, lähestyen
salakuljettajaa; "onko hän turvassa?"

"Kyllä, madam, hän on turvassa; ainakin hän on veneessään kaikkine
miehineen, ja vahingoittumattomana. Mutta teidän täytyy suoda anteeksi,
jos pyydän teitä ja muita naisia menemään alas kannen alle siksi aikaa
kun puhun muutaman sanan näitten herrojen kanssa. Älkää olko levoton,
neiti, teitä ei loukata eikä kohdella pahoin -- olen vain ottanut tämän
aluksen haltuuni toistaiseksi."

"Ottanut haltuunne huvipurren!" huusi Hautaine.

"Niin, sir, koskapa huvipurren omistaja katsoi sopivaksi yrittää
anastaa minun alukseni. Olen aina luullut huvipursien purjehtivan
ajanvietteeksi ja pitävän itseään liian hyvinä sekaantumaan muitten
ihmisten hommiin; mutta näyttää siltä kuin asia ei ensinkään olisi
sellainen. Tämän huvipurren omistaja on katsonut sopivaksi rikkoa
puolueettomuuden ja alottaa hyökkäyksen, ja sellaisissa olosuhteissa
olen minä nyt kostoksi ottanut huvipurren haltuuni."

"Ja sallitteko kysyä, mitä aiotte tehdä, sir?"

"Varsin yksinkertaisesti teen muutamaksi päiväksi vaihtokaupan. Lähetän
teidät alukseeni salakuljettajiksi ja jään itse tänne naisten kanssa
huvittelemaan kerran huvipurrellakin."

"Kuinka, sir, ette kai aikone...?"

"Olen lausunut ajatukseni, hyvät herrat, ja se riittää; olisin
pahoillani, jos minun täytyisi käyttää pakkoa, mutta vaadin, että minua
totellaan. Teillä on, mikäli huomaan, vain kolme miestä enää täällä: ne
eivät riitä huolehtimaan aluksesta, loordi B:tä ja noita muita ette
taas tapaa ennen kuin muutaman päivän kuluttua. Säädyllisyyteni naisia
kohtaan ja pelkkä ihmistuntokin sanoo minulle, että minä en voi jättää
alusta oman onnensa nojaan sen ollessa näin avuttomassa tilassa. Kun
oma aluksenikin samaan aikaan tietysti tarvitsee miehiä, niin olisin
teille kiitollinen, jos hyväntahtoisesti siirtyisitte sinne ja veisitte
sen eheänä satamaan. Se on vähin vastapalvelus, minkä voinette tehdä
minun teitä kohtaan osoittamastani suopeudesta. Mutta tuollaisissa
puvuissa, hyvät herrat, ette sovi suorittamaan tehtäväänne; suvaitkaa
senvuoksi vaihtaa vaatteita ja ottaa päällenne nämä."

Corbett ojensi Hautainelle, Ossultonille, Vaughanille ja Seagrovelle
kullekin villapaidan, karkean nutun ja housut. Hetken hyödyttömästi
vastusteltuaan herrat riisuutuivat ja pukeutuivat salakuljettajain
vaatteisiin, ja heidät vietiin Happy-go-Luckyyn.

Kolme englantilaista matruusia lähetettiin myöskin
salakuljettaja-alukseen ja suljettiin kannen alle, samoin kuin
Ossultonin palvelija, jolla oli samanlaiset vaatteet kuin
isännälläänkin. Corbett ja hänen miehensä siirsivät kaiken
salakuljetustavaran huvipurteen, ja kiinnittivät veneen sen
peräpuoleen. Kun Morrison sitten oli saanut tarpeelliset määräykset,
erosivat alukset toisistaan. Morrison ohjasi salakuljettaja-aluksen
kohti Cherbourgia, ja Pickersgill suuntasi huvipurren rannikkoa pitkin
länteen päin.

Noin tunnin kuluttua haihtui sumu, ja tulliveneen nähtiin pysyttelevän
paikallaan odotellen veneitään, jotka olivat soutamassa takaisin ja jo
aivan lähellä alusta; Happy-go-Lucky sen sijaan oli noin kolmen
penikulman päässä aavalla merellä. Loordi B. ja hänen miehistönsä
olivat noin neljän penikulman päässä maista, meloen ja ajautuen
vuoroveden mukana Portlandia kohti. Heti kun veneet oli saatu laivaan,
lähti tullikutteri täysin purjein ajamaan takaa salakuljettaja-alusta,
kiinnittämättä mitään huomiota huvipurteen ja näkemättä venettä, joka
ajelehti West Bayssä, -- tai välittämättä siitä.



V LUKU.

Valepukuisina.


"Tässä nyt olemme, Corbett, ja minä vain toivon, että meillä olisi
tavaroita ollut kaksin verroin enemmän", huomautti Pickersgill. "Mutta
en salli liikeasioiden viedä aikaani kokonaan -- meidän täytyy myöskin
saada hiukan hupia. Minusta näyttää siltä kuin nuo vaatteet tuolla
sopisivat teille, Corbett, ja nuo taas, jotka puhemiehenä toimineella
sirotekoisella miehellä oli, sopivat varmaan hyvin minulle. Pukekaamme
ne yllemme, ja sitten aamiaiselle."

Pickersgill laittausi mr. Hautainen vaatteisiin, ja Corbett taas
omaksui mr. Ossultonin puvun. Muonamestari kutsuttiin kannelle, eikä
hän uskaltanut olla tottelematta; pelosta vapisten ilmestyi hän esille.

"Viekää nämä vaatteet alas", käski Pickersgill, "ja huomatkaa, että
minä nyt olen aluksen päällikkönä; ja sen aikaa kuin minä olen
laivassa, on teidän osoitettava minulle samaa arvonantoa kuin loordi
B:lle, -- niin, vieläpä teidän on aina puhuteltava minua loordi B:ksi.
Nyt valmistatte aamiaisen ja päivällisen, ja teette velvollisuutenne
yhtä tarkkaan kuin loordi itse olisi laivassa; teidän on katsottava,
että hoidatte meitä hyvin, sillä en salli, että naiset saisivat
huonommat olot nyt kuin tätä ennen. Ilmoittakaa kaikille, mitä olen
sanonut; ja kun nyt olette kuullut määräykseni, on teidän
huolehdittava, että niitä myöskin noudatetaan. Ellette tottele, niin
muistakaa, että minulla on omat mieheni aluksessa, ja jos minä vain
viittaankin sormellani, _niin meressä olette!_ Oletteko nyt täysin
ymmärtänyt määräykseni?"

"Kyllä,.. sir", änkytti muonamestari.

"Kyllä, _sir!_ -- Mitä juuri sanoin teille, te lurjus? -- Kyllä,
mylord. Ymmärrättekö?"

"Kyllä... mylord."

"Kuulkaapa nyt, herra muonamestari: kenen vaatteet on tällä herralla
yllään?"

"Mr... mr. Ossultonin, luulen, sir... mylord, tarkoitan."

"Hyvä on; muistakaa, että vast'edes aina puhuttelette tätä herraa mr.
Ossultoniksi."

"Kyllä, mylord", ja muonamestari hävisi alas kiireen kaupalla; alhaalla
otti hän pari konjakkiryyppyä, estääkseen pyörtymystä.

"Keitä he oikein ovat, ja mitä väkeä, mr. Maddox?" huudahti itkettynyt
kamarineito.

"_Merirosvoja!... Verenhimoisia, murhamielisiä, mihin tahansa valmiita
merirosvoja_!" vastasi muonamestari.

"Oh!" kirkui kamarineito; "miten käykään meidän turvattomien
naisraukkojen?" Ja hän riensi kajuuttaan ilmoittamaan kuulemaansa
kauheata tietoa.

Kajuutassa eivät naiset ollenkaan olleet missään kadehdittavassa
asemassa. Mitä tulee vanhempaan miss Ossultoniin (tai ehkä on parasta
erotukseksi täst'edes sanoa häntä yksinkertaisesti miss Ossultoniksi ja
hänen veljentytärtään Ceciliaksi), niin hän istui pitäen hajusuolaa
nenänsä alla, ja häntä kiusasivat kauhean hädän ja loukatun ylpeyden
sekavat tunteet. Mrs. Lascelles itki, mutta hiljaa. Cecilia oli
alakuloinen, ja hänen sydämensä sykki levottomana ja epätietoisena, kun
tyttö syöksyi sisään.

"Oi armollinen neiti! Oi miss! Oi mrs. Lascelles! Olen päässyt selville
kaikesta! He ovat verenhimoisia, murhamielisiä, mihin tahansa valmiita
merirosvoja!!!"

"Jumala armahtakoon!" huudahti miss Ossulton; "eivät kai he sentään
uskalla...?"

"Oi, armollinen neiti, he uskaltavat mitä hyvänsä! He aikoivat aivan
vast'ikään heittää muonamestarin mereen; ja he ovat vääntäneet mullin
mallin kaikki matkalaukut, ja pukeutuneet herrojen parhaisiin
vaatteisiin. Heidän kapteeninsa sanoi muonamestarille olevansa loordi
B. ja että jos muonamestari uskaltaisi puhutella häntä muulla nimellä,
hän leikkaisi poikki hänen kurkkunsa toisesta korvasta toiseen, ja että
ellei kokki laita heille hyvää päivällistä, niin vannovat he
hakkaavansa oikean käden häneltä ja pakoittavansa hänet syömään sen
pippuritta ja suolatta!"

Miss Ossulton kirkui selontekoa kuullessaan ja sai hermokohtauksia.
Mrs. Lascelles ja Cecilia riensivät hänen avukseen; mutta viimemainittu
ei ollut unohtanut, miten kovin toisenlaista Jack Pickersgillin
käyttäytyminen oli ollut ja miten kohteliaasti hän oli esiintynyt, kun
hän tuli alukseen. Hän ei senvuoksi uskonut, mitä tyttö kertoi, mutta
hän oli sittenkin kovin rauhaton ja epätietoinen varsinkin isänsä
kohtaloa ajatellessaan. Saatuaan tätinsä tointumaan pisti hän päähänsä
hatun, joka oli ollut sohvalla.

"Minne olet menossa, rakas ystävä?" kysyi mrs. Lascelles.

"Kannelle", vastasi Cecilia. "Minun täytyy ja minä tahdon puhua noille
miehille."

"Taivas armahtakoon, Cecilia! menossa kannelle! etkö sitten kuullut,
mitä Phoebe kertoi!"

"Kyllä, täti, kyllä kuulin; mutta en kestä tätä kauempaa."

"Pidättäkää häntä! pidättäkää häntä!... Hänet murhataan!... hänet...
hän on mieletön!" kirkui miss Ossulton; mutta kukaan ei koettanut estää
Ceciliaa, ja kannelle hän meni. Ylös tullessaan hän näki Jack
Pickersgillin ja Corbettin kävelevän kannella edes takaisin, yhden
salakuljettajista pitävän perää ja muitten olevan keulapuolella, ja
kaikki aivan yhtä rauhallisina kuin konsa aluksen oma miehistö. Heti
kun Cecilia ilmaantui kannelle, nosti Jack hattuaan ja kumarsi hänelle.

"En tiedä kenen kanssa minulla on kunnia puhua, arvoisa nuori neiti;
mutta minulle on imarteluksi tämä luottamuksen osoitus. Teistä tuntuu,
ja minä vakuutan käsityksenne oikeaksi, että te ette ole joutunut
kokonaan omavaltaisten ihmisten käsiin."

Cecilia loi silmänsä Pickersgilliin pikemmin hämmästyneenä kuin
peloissaan. Mr. Hautainen puku sopi hänelle; hän oli kaunis,
komeannäköinen mies, eikä hänen esiintymisessään ollut mitään
rosvonomaista, ellei hän, kuten Byronin "Merirosvo", ollut _puoliksi
villi, puoliksi lempeä_. Cecilia ei voinut olla mielessään
tunnustamatta, että hän Almackissa ja muissa ylhäisissä piireissä oli
tavannut monta miestä, jotka ulkonaiseen esiintymiseensä nähden paljoa
vähemmän voivat vaatia herrasmiehen nimeä.

"Olen rohjennut tulla kannelle, sir", virkkoi Cecilia hiukan
värisevällä äänellä, "pyytääkseni sellaista suosionosoitusta, että
tahtoisitte ilmoittaa minulle, mitä aiotte sekä alukseen että meihin
naisiin nähden!"

"Ja minä puolestani tunnen olevani kovin kiitollinen siitä, että niin
teette, ja vakuutan teille, että vastaan vilpittömästi kysymyksiinne,
sikäli kuin itsekään olen asioista päättänyt; mutta tehän vapisette, --
sallikaa minun saattaa teidät istumaan. Lyhyesti sanoen siis,
haihduttaakseni teidän nykyisen levottomuutenne, ilmoitan aikomuksenani
olevan palauttaa aluksen omistajalleen kaikkine tavaroineen, jotka
säilytetään yhtä tunnontarkkaan kuin jos olisivat kirkon omaisuutta.
Mitä teihin tulee ja muihin laivassa oleviin naisiin, vakuutan
kunniasanallani, että teidän ei tarvitse peljätä mitään, -- että teitä
kohdellaan kaikin puolin kunnioittavasti; yksityiselämässänne ei teitä
millään tavoin häiritä, ja muutaman päivän kuluttua taas pääsette
omaistenne pariin. Nuori neiti, kaiken tämän takaan sieluni autuuden
nimessä, mutta samalla täytyy minun asettaa muutamia pikku ehtoja,
joita ei kuitenkaan ole vaikea täyttää."

"Mutta, sir", vastasi Cecilia varsin rauhoitettuna, sillä Pickersgill
oli puhunut hänen kanssaan mitä kohteliaimmin, "te olette kai
salakuljettajain kapteeni? Pyydän senvuoksi teitä ystävällisesti
vastaamaan vielä yhteen kysymykseen; miten on käynyt loordi B:n ja
hänen veneensä? Hän on minun isäni."

"Minä jätin hänet veneeseensä aivan vahingoittumattomana, arvoisa nuori
neiti, mutta airot annoin ottaa pois veneestä."

"Silloinhan hän on hukassa!" huudahti Cecilia ja painoi nenäliinan
silmilleen.

"Ei, neiti hyvä; hän on todennäköisesti jo maissa. Vaikka teinkin hänet
kykenemättömäksi avustamaan tullimiehiä meidän kiinniottamisessamme,
jätin hänelle kuitenkin keinot, millä päästä maihin. Kuka tahansa ei
olisi tehnyt samoin, hänen käyttäydyttyään siten kuin hän meitä kohtaan
menetteli."

"Minä pyysin häntä olemaan lähtemättä", ilmaisi Cecilia; "sanoin
hänelle, ettei se ollut ritarillista ja että hänellä ei ollut mitään
selvitettävänä salakuljettajain kanssa."

"Kiitän teitä siitäkin," vastasi Pickersgill, "ja nyt, miss... -- ikävä
kyllä, en voi muistaa loordin perhenimeä..."

"Ossulton, sir", sanoi Cecilia, luoden kummastuneena katseensa
Pickersgilliin.

"Siis teidän luvallanne, miss Ossulton, teen teidät nyt uskotukseni;
suonette anteeksi, että käytän näin tuttavallista sanaa, -- haluan vain
haihduttaa teiltä kaiken pelon. Samalla en voi sallia, että ilmaisette
minun suunnitelmiani koko seurueelle. Tunnen voivani luottaa teihin,
sillä te olette rohkea, ja missä on rohkeutta, siellä on yleensä
myöskin vilpittömyyttä; mutta teidän täytyy ensin sanoa minulle,
suvaitsetteko hyväksyä nämä ehdot?"

Cecilia epäröi hetkisen; ajatus, että hän tulisi olemaan
salakuljettajan uskottuna, hieman hätkähdytti häntä, mutta sittenkin,
salakuljettajan aikomusten tunteminen -- joskaan hän ei saisi ilmaista
niitä muille naisille -- voisi ehkä olla tärkeätäkin, kun hän silloin
saattaisi kehoittaa mr. Pickersgilliä luopumaan niistä. Hän ei voisi
joutua sen huonompaan asemaan kuin missä nyt jo oli, mutta voisi kyllä
mahdollisesti päästä parempaan. Pickersgillin käytös oli tähän asti
ollut sellainen, että se herätti luottamusta; ja vaikka hän uhmasikin
lakeja, näytti hän kuitenkin pitävän arvossa soveliaisuuden
vaatimuksia. Cecilia oli rohkea tyttö, ja lopulta hän vastasi:

"Suostun edellyttäen, että se, mitä haluatte minun pitävän salassa, ei
vahingoita ketään tai tuota minulle ikävyyksiä omituisessa asemassani."

"En tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään, miss Ossulton, muutoin kuin
itsepuolustukseksi; ja tunnen aivan liian suurta kunnioitusta teitä
kohtaan sen käytöksen vuoksi, jota olette osoittanut lyhyen
kohtauksemme aikana, voidakseni aiheuttaa teille ikävyyksiä. Sallikaa
minun nyt olla avomielinen; ja ehkä te sitten puolestanne tunnustatte,
että minun asemassani muut olisivat menetelleet samalla tavalla, mutta
eivät ehkä olisi olleet puoleksikaan niin pitkämielisiä. Teidän isänne
sekaantuu ilman vähintäkään oikeutta minun asioihini: hän haluaa ottaa
minut kiinni, saada minut toimitetuksi vankilaan, tuomituksi suuriin
sakkoihin, ehkäpä karkoitetuksi koko maasta. En ryhdy ollenkaan
puolustamaan salakuljetusta; riittää kun sanon, että eräiden lakien
rikkomisesta tulee sakkoja ja rangaistuksia ja että minä juuri senkin
hyvin tietäen harjoitan tointani. Mutta loordilla ei ollut
minkäänlaisia laillisia valtuuksia käydä kimppuuni; hänen tekonsa
perustui kokonaan mielivaltaan; ja jos olisin heittänyt hänet
ja hänen miehensä mereen, olisi minulla siihenkin ollut hyvä
oikeuteni, sillä heidän yrityksensä oli suoraan sanoen merirosvousta.
Kun isänne nyt siten tahtoi muuttaa huvipurren tullikutteriksi, niin
ette saa kummeksua, jos minä nyt vastavuoroon muutan purren
salakuljettaja-alukseksi; ja kun hän on sekoittanut toisiinsa
tullivalvonnan ja huvipurjehtimisen, niin ei häntä saata ihmetyttää,
jos minä vastavuoroon sekoitan hiukan toisiinsa huvipurjehdusta ja
salakuljetusta. Olen puettanut teidän miehiset seuralaisenne
salakuljettajiksi ja lähettänyt heidät purjehtimaan aluksellani
Cherbourgiin, missä he kaikessa turvassa pääsevät maihin; ja heidän
asemastaan olemme minä ja se ainoa henkilö, jonka olen voinut sallia
olla pilassa mukana, pukeutuneet herrasmiehiksi. Tarkoitukseni on
kahtanainen: ensinnäkin on saatava maihin lastini, joka minulla nyt on
täällä aluksessa ja joka on varsin kallis arvoltaan; toisekseen on
minun kostettava isällenne ja hänen seuralaisilleen heidän
hyökkäyksensä minua vastaan, ja sen teen asettumalla heidän sijaansa,
pari päivää nauttien heidän yltäkylläisyydestään. Aikomuksenani on
käyttää eräitä vapauksia ainoastaan arvoisan loordin viineihin ja
ruokavarastoihin nähden, mutta kaiken muun jätän ennalleen, -- siitä
voitte olla vakuutettu. Mutta minulle ei koidu mitään hupia koko
jutusta, elleivät naiset ole mukana kanssamme päivällispöydässä, kuten
tähän asti ovat aterioineet teidän isänne ja hänen ystäviensä kera."

"Sitä tuskin voitte odottaa, sir", sanoi Cecilia.

"Kyllä, sitä odotan; eikä se ole vain purren ja teidän oman nopean
vapautumisenne ehtona, vaan se on myöskin ainoa keino, jolla saatte
mitään syödäksenne. Huomaatte, miss Ossulton, että isäin pahat teot
kostetaan lapsille. Olen nyt ilmoittanut teille, mitä aion tehdä ja
mitä haluan. Saatte harkita asiaa ja päättää, eikö kaikille
asianomaisille ole parasta, että suostutte. Teillä on lupa ilmoittaa
toisille naisille että, miten he käyttäytynevätkin, he saavat olla
aivan yhtä turvassa huonolta kohtelulta ja säädyttömyyksiltä kuin jos
olisivat Grosvenor Squarella Lontoossa, mutta en takaa että he eivät
saa kärsiä nälkää, jos he -- saatuaan osakseen niin paljon
hyväntahtoisuutta joka suhteessa -- osoittautuvat niin vähän
kiitollisiksi, etteivät suostu kunnioittamaan meitä seurallaan."

"Te tahdotte siis sanoa, että aiotte nälällä pakoittaa meidät
alistumaan?"

"Ei, ei nälällä, miss Ossulton; mutta muistakaa, että saatte vain vettä
ja leipää ja että pidämme teidät kaikki pidätettyinä, kunnes myönnytte;
pidätyksenne vain lisäisi isänne huolestusta."

"Te osaatte saada toisen vakuutetuksi, sir", sanoi Cecilia.
"Omasta puolestani toivon aina olevani valmis uhraamaan kaiken
ylpeydentunteeni, säästääkseni isältäni niin paljon levottomuutta.
Teidän luvallanne siis: menen alas kajuuttaan ja vapautan muutkin
naiset heidän pahimmasta pelostaan. Mitä tulee sen saavuttamiseen, mitä
haluatte, voin vain sanoa sen, että minulla näin nuorena tuskin on
suurtakaan vaikutusvaltaa itseäni vanhempiin, ja että minun silloin on
ehdottomasti alistuttava siihen, kun minulla ei ole lupaa selittää
heille sellaisia syitä, jotka voisivat heihin vaikuttaa. Voisitteko
senvuoksi sikäli vapauttaa minut lupauksestani, että sallitte minun
ilmaista kaiken, mitä nyt olette sanonut minulle, ainoalle laivassa
olevalle naidulle naiselle? Luulen että silloin voisin saavuttaa mitä
haluatte ja mitä suoraan sanoen minä yritän toteuttaa _ainoastaan_ sen
vuoksi, että kovin haluan taas päästä ystävieni pariin."

"Ja vapautua minun seurastani", vastasi Pickersgill, hymyillen
ivallisesti, -- "luonnollisesti; mutta minun täytyy saada suoritetuksi
vähäinen kostoni ja saankin sen; ja vaikka te voitte inhota minua ja
luultavasti inhoattekin, ei teillä missään tapauksessa tule olemaan
kovin hirvittäviä syytöksiä tehtävänä minua vastaan. Ennen kuin menette
alas, miss Ossulton, annan teille luvan ottaa uskotukseni tuon
mainitsemanne arvoisan naisen; ja pyydän saada luvan esitellä ystäväni,
mr. Ossultonin"; ja Pickersgill viittasi kädellään Corbettia kohti,
joka nosti hattuaan ja teki syvän kumarruksen.

Cecilia Ossultonin oli mahdoton olla vetämättä suutaan hymyyn.

"Ja", jatkoi Pickersgill, "kun nyt olen ottanut laivan päällikkyyden
loordin sijasta, on aivan välttämätöntä, että otan myöskin loordin
nimen. Niin kauan kuin olen aluksessa, olen siis loordi B.; ja sallikaa
minun esittäytyä tällä nimellä: minua ei saa puhutella muuksi. Voitte
luottaa siihen, miss Ossulton, että olen mitä isällisimmin huolehtiva
viihtymyksestänne ja mukavuudestanne!"

Jos Cecilia Ossulton olisi uskaltanut vapaasti ilmaista todelliset
tunteensa tällä hetkellä, niin hän olisi purskahtanut äänekkääseen
nauruun; olihan tämä kaikki niin kovin hullunkurista. Mutta samalla
juuri aseman ilveilymäisyys rauhoitti häntä vielä enemmän. Hän meni
kajuuttaan, raskas paino kirvonneena sydämeltään.

Sillävälin olivat miss Ossulton ja mrs. Lascelles kannen alla olleet
kovin levottomina Cecilian pitkällisen poissaolon vuoksi; he eivät
tienneet mitä ajatella, eivätkä rohjenneet nousta kannellekaan. Mrs.
Lascelles oli jo kerran päättänyt kaiken uhallakin mennä ylös; mutta
miss Ossulton ja Phoebe olivat alkaneet pelästyneinä kirkua ja niin
hartaasti pyytäneet häntä olemaan heitä jättämättä, että hän
vastahakoisesti oli suostunut jäämään alas. Cecilian kasvot, hänen
astuessaan kajuuttaan, rauhoittivat mrs. Lascellesin, mutta eivät
tätiä, joka juoksi hänen luokseen ja itkien ja nyyhkyttäen heittäytyi
hänen kaulaansa, sanoen:

"Mitä ovat he tehneet sinulle, rakas Cecilia-raukkani?"

"Eivät yhtään mitään, täti", vastasi Cecilia; "kapteeni puhuu varsin
ystävällisesti ja lupaa osoittaa kaikkea mahdollista arvonantoa meitä
kohtaan, kun vain tottelemme hänen käskyjään; mutta muussa
tapauksessa..."

"Muussa tapauksessa... mitä sitten, Cecilia?" kysyi miss Ossulton
tarttuen veljentytärtään käsivarteen.

"Antaa hän meidän nähdä nälkää eikä päästä meitä pois täältä."

"Jumala meitä armahtakoon!" huusi miss Ossulton ja alkoi taas
nyyhkyttää.

Cecilia meni nyt mrs. Lascellesin luo ja ilmoitti hänelle kahden kesken
kaiken mitä oli tapahtunut. Mrs. Lascelles oli Cecilian kanssa samaa
mieltä siitä, että heidän ei tarvinnut pelätä mitään loukkauksia, ja
asiasta keskustellessaan puhkesivat he molemmat lopulta äänekkääseen
nauruun: jutulla oli uutuudenviehätyksensä, ja perin naurettavaa oli,
että herroista oli tullut salakuljettajia. Cecilia oli mielissään
siitä, että hän ei saanut kertoa mitään tädilleen, koska hän toivoi
tädin nyt niin säikähtyvän koko selkkauksesta, ettei häntä enää
milloinkaan tarvitsisi saada seurakseen huvipurjehdukselle; ja mrs.
Lascelles oli vain liiankin iloinen siitä, että miss Ossultonilla oli
kiusaa, tämä kun oli niin monasti ja moninaisilla tavoilla häntä
loukannut. Keskustelun päätyttyä olivat molemmat siis varsin
tyytyväisiä ja mrs. Lascelles tunsi luonnollista uteliaisuutta päästä
näkemään uutta loordi B:tä ja uutta mr. Ossultonia. Mutta he eivät
olleet vielä syöneet aamiaista ja tunsivat nyt itsensä kovin
nälkäisiksi, päästyään levottomuudestansa. He käskivät senvuoksi
Phoeben pyytää muonamestarilta hiukan kahvia tai teetä. Tuli vastaus:
"Aamiainen on katettu kajuuttaan, ja loordi B. toivoo, että naiset
tulevat aterialle."

"Ei, ei", vastasi mrs. Lascelles, "sitä en voi tehdä, ennen kuin olen
tullut ensin esitellyksi heille."

"Minäkään en tahdo mennä", vastasi Cecilia; "mutta kirjoitan lappusen,
jotta saamme aamiaisen tänne."

Cecilia kyhäsi lyijykynällä seuraavat rivit:

    "Miss Ossulton tervehtii loordi B:tä; kun naiset tuntevat itsensä
    kovin huonovointisiksi tämänaamuisen levottomuuden jälkeen, ovat
    he varmoja siitä, että arvoisa loordi suo anteeksi, jos he eivät
    voi tulla aamiaiselle, mutta toivovat tapaavansa arvoisan loordin
    päivällispöydässä, ellei jo sitä ennen kannella."

Pyyntöön tuli suosiollinen vastaus, ja muonamestari kattoi pian
aamiaispöydän naisten kajuuttaan.

"No, Maddox", kysyi Cecilia, "miten tulet toimeen uuden isäntäsi
kanssa?"

Muonamestari loi katseen ovea kohti, nähdäkseen oliko se suljettu,
pudisti päätään ja sanoi sitten epätoivoisen näköisenä:

"Hän on antanut määräyksen paistaa metsänriistaa päivälliseksi, miss,
ja kaksi kertaa on hän uhannut heittää minut mereen."

"Sinun täytyy totella häntä, Maddox, muutoin hän aivan varmaan täyttää
uhkauksensa. Nämä merirosvot ovat hirvittäviä ihmisiä. Ole tarkka ja
palvele häntä aivan niinkuin hän olisi isäni."

"Kyllä, kyllä, armollinen neiti, tahdon niin tehdä; mutta tulee sitä
vielä meidänkin aikamme. Tämähän on aavalla merellä tapahtuvaa
_murtovarkautta_, ja kuljen mielelläni vaikka viisikymmentä penikulmaa
nähdäkseni hänen hirttämisensä."

"Muonamestari!" huusi Pickersgill kajuutasta.

"Oi, hyvä Jumala! ei kait hän ole kuullut puhettani... luuletteko hänen
kuulleen, miss?"

"Seinät ovat hyvin ohuet, ja sinä puhuit äänekkäästi", sanoi mrs.
Lascelles; "riennä joka tapauksessa heti hänen luokseen."

"Hyvästi, miss; hyvästi, armollinen rouva, ellen näkisi teitä enää",
sopersi Maddox vavisten pelosta, kun hän totteli kauhistavaa käskyä...
jonka tarkoituksena oli pyytää hammastikkua.

Miss Ossulton ei tahtonut koskea aamiaiseen; mutta mrs. Lascellesilla
ja Cecilialla oli mainio ruokahalu.

"On ikävä istua suljettuna tänne kajuuttaan", virkkoi mrs. Lascelles;
"tule, Cecilia, mennään kannelle."

"Ja jätätte minut tänne!" huusi miss Ossulton.

"Onhan Phoebe täällä, täti; menemme kannelle koettaaksemme taivuttaa
merirosvot viemään meidät maihin."

Mrs. Lascelles ja Cecilia panivat hatun päähänsä ja menivät ylös.
Loordi B. nosti heille hattuaan ja pyysi saada kunnian tulla
esitellyksi kauniille leskelle. Hän johti naiset istumaan ja alotti
sitten keskustelun eri asioista, joilla samalla oli uutuuden
mielenkiintoa naisille. Loordi puhui Ranskasta ja kuvasi sen
satamakaupunkeja, kertoi silloin tällöin väliin hauskan kaskun, osoitti
naisille eri niemet, lahdet, kaupungit ja kylät, joiden ohi nopeasti
viiletettiin, ja aina oli hänellä joku pikku juttu kerrottavana kunkin
yhteydessä. Ennen kuin naiset olivat olleet kahta tuntia kannella,
havaitsivat he suureksi ihmeekseen olevansa ei vain huvitettuja
kuulemastaan, vaan vieläpä keskustelevansakin salakuljettajakapteenin
kanssa, ja useastikin olivat he ääneensä nauraneet. Mutta tuo
tekoloordi oli herättänyt heissä luottamusta; he uskoivat täydelleen,
että kaikki hänen selittelynsä oli totta ja että hän oli ottanut purren
haltuunsa kuljettaakseen turvaan tavaransa sekä saadakseen kostaa ja
kelpo tavalla nauraa. Mutta mikään näistä kolmesta rikoksesta
ei ole kuolemansyntiä kauniimman sukupuolen silmissä, ja Jack
oli pulska, sorea mies, jolla oli mainio käytös ja varsin
miellyttävä keskustelukyky, samalla kun kapteenin ja hänen ystävänsä
esiintymisessä yleensäkään ei ollut ilmennyt muuta kuin mitä suurinta
kunnioittavaisuutta.

"Hyvät naiset, kun ette pelkää minua, mikä on suurempi onni kuin
minulla on ollut syytä odottaa, niin olette ehkä huvitettuja näkemään,
miten kovin pelkureita ovat ne, jotka syyttävät teidän sukupuoltanne
arkamaisuudesta, jos sallitte, lähetän kutsumaan kokkia ja
muonamestaria ja tiedustelen heiltä päivällisestämme."

"Tietäisinpä mielelläni, mitä saamme päivälliseksi", sanoi mrs.
Lascelles teennäisen vakavana; "vai mitä arvelet, Cecilia?"

Cecilia painoi nenäliinan suulleen.

"Käskekää muonamestarin ja kokin heti tulla tänne peräkannelle", huusi
Pickersgill.

Muutaman sekunnin kuluttua ilmaantuivat molemmat.

"Muonamestari!" huusi Pickersgill lujaa.

"Tässä olen, mylord", vastasi Maddox, hattu kädessä.

"Mitä viinejä olette ottanut esille päivälliseksi?"

"Samppanjaa, mylord, ja punaviiniä, mylord, ja madeiraa ja sherryä,
mylord."

"Ette bourgognea, sir?"

"En, mylord; bourgognea ei ole laivassa!"

"Ei ole bourgognea, sir! Uskallatteko sanoa minulle sellaista?"

"Sieluni autuuden nimessä, mylord", huudahti Maddox ja lankesi
polvilleen, "bourgognea ei ole laivassa -- kysykää naisilta."

"Hyvä on, sir, saatte mennä."

"Kokki, mitä teillä on päivälliseksi?"

"Paistettua lamm... metsänriistaa, sir... mylord", vastasi kokki,
valkea lakki kädessään.

"Ja mitä vielä, mies?"

"Keitettyä vasikanpäätä, mylord."

"Keitettyä vasikanpäätä! Se on käristettävä, muutoin korvennutan
teidät, sir!" huusi Pickersgill äkäisellä äänellä.

"Kyllä, mylord; käristän sen."

"Ja mitä vielä, sir?"

"Maintenon-kotletteja, mylord."

"Maintenon-kotletteja! vihaan niitä... en tahdo niitä, sir. Ne on
laitettava _à l'ombre chinoise_."

"En tiedä, mitä se merkitsee, mylord."

"Se ei liikuta minua, lurjus. Ellette saa sitä selville ennen
päivällistä, niin kalojen ruoaksi joudutte... siinä kaikki; saatte
mennä."

Kokki hoiperteli pois väännellen käsiään ja valkeata lakkiaan -- sillä
hänellä oli se vielä oikeassa kädessään -- ja katosi kannen alle
etukannen luukusta.

"Olen tehnyt tämän osoittaakseni teille kohteliaisuuden, jonka hyvin
olette ansainneet, arvoisat naiset; olette rohkeampia kuin toinen
sukupuoli."

"Muistakaa, että me olemme alkaneet luottaa teihin, kun olette antanut
vakuudeksi sananne, mylord."

"Osoitatteko siis minulle sen kunnian, että luotatte minuun?"

"En niin tehnyt, ennen kuin näin teidät", vastasi mrs. Lascelles;
"mutta nyt olen vakuutettu siitä, että te pidätte lupauksenne."

"Te tosiaan rohkaisette minua, arvoisa rouva, edelleen noudattamaan
oikeutta", sanoi Pickersgill kumartaen; "sillä olisinpa kovin
pahoillani, ellette voisi hyväksyä tekojani, ja vielä enemmän
pahoillani, jos osoittautuisi, etten ole luottamuksenne arvoinen."

Kuten lukija huomaa, on kaikki toistaiseksi menemässä erinomaisen
hyvin.



VI LUKU.

Huvipursi salakuljettaja-aluksena.


Cecilia palasi kajuuttaan katsomaan, oliko hänen tätinsä jo käynyt
rauhallisemmaksi; mutta mrs. Lascelles jäi kannelle. Hän oli kovin
mieltynyt mr. Pickersgilliin, ja he jatkoivat keskusteluaan.
Pickersgill ryhtyi puolustamaan käytöstään loordi B:tä kohtaan, eikä
mrs. Lascelles voinut muuta kuin myöntää, että häntä oli ärsytetty
menettelyynsä. Jonkun aikaa haasteltua viittasi hän Pickersgillin
ammattiin ja siihen, miten paljon ylempänä tuollaista lainvastaista
tointa mr. Pickersgill näytti olevan.

"Ehkä ette usko minua, arvoisa rouva", vastasi Pickersgill, "jos sanon
teille, että minulla on yhtä hyvä oikeus käyttää aateliskilpeä kuin
loordi B:llä itsellään, ja että en esiinny todellisella nimelläni.
Salakuljetus ei missään tapauksessa ole rikosta; ja minä pidän tätä
villiä elämää, jota miehineni vietän, tavattoman paljon parempana kuin
olla yli olkain katseltuna seuraelämässä senvuoksi että olen köyhä.
Köyhyys on kaikkein suurin rikos meidän maassamme. Voin, jos minulla on
onni mukanani, kerran taas ottaa entisen nimeni. Silloin te ehkä
jälleen kohtaatte minut ja voitte silloin, jos tahdotte, paljastaa
minut."

"Sitä en arvatenkaan tekisi", vastasi leski; "mutta sittenkin minua
pahoittaa, kun näen henkilön, joka ilmeisesti on aiottu parempaan,
toimivan niin häpeällisellä alalla."

"Tuskinpa tiedän, arvoisa rouva, mikä on ja mikä ei ole häpeällistä
tässä sovinnaisuuksien maailmassa. Ei pidetä häpeällisenä kumarrella
jonkun hovin paheita tai nauttia eläkettä, joka on kiskottu kansan
ahkeruuden kustannuksella ja annettu palkaksi halpamielisestä
orjailusta. Ei pidetä alhaisena kymmenysten anastamista, jotka on
aiottu jumalanpalveluksen edistämiseksi, ja niiden tuhlaamista
kylpypaikoilla tai muualla huveja tavoitellessa sen sijaan että
harrastettaisiin hyvää. Ei pidetä kehnona kerran toisensa perään ottaa
asianajopalkkioita vääryyden puoltamisessa ja viattomuuden
ahdistamisessa, totuuden vääristelyssä ja paholaisen avittamisessa.
Pörssin uhkapeliä ei katsota alentavaksi, tai valitsijain rehellisyyden
turmelemista lahjuksilla, mistä ei ole uhkanakaan sen suurempaa
rangaistusta kuin siitä, mihin minä olen syyllinen. Kaikkea tätä ja
paljoa muutakaan ei pidetä huonona; ja kuitenkin kaikissa noissakin
tapauksissa on yhteiskunnan siveellisiä siteitä höllennetty, sen sijaan
että minun alallani ei toimiteta toisille syyllisyyttä..."

"Mutta se on kuitenkin rikosta", keskeytti mrs. Lascelles.

"Se on tullilakien rikkomista, ei muuta. Huomatkaa, rouva hyvä,
hallitus yllyttää salakuljetusta, kun on kysymyksessä kotimaisten
tuotteiden vieminen mannermaalle, samalla kun se ryhtyy kaikkiin
toimenpiteisiin ehkäistäkseen tavarain salaisen tuonnin omaan maahan.
Voiko nyt, hyvä rouva, se olla _rikosta_ laivan keulan ollessa
suunnattuna pohjoiseen, mikä _ei_ ole rikosta, kun laiva kulkee
vastakkaiseen suuntaan?"

"Ammattia painaa kuitenkin eräänlainen häpeätahra, se täytynee teidän
myöntää."

"Sen tunnustan, arvoisa rouva; ja niin pian kuin vaan voin, luovun koko
ammatista. Vanki ei koskaan hartaammin ikävöi vapautusta kahleistaan;
mutta en voi jättää tointani, ennen kuin näen olevani siinä asemassa,
että minua eivät enää voi ylenkatseellisesti kohdella ne, joitten
seurassa olen oikeutettu liikkumaan."

Tällä hetkellä näyttäytyi muonamestari keulapuolella ja viittaili mrs.
Lascellesille, joka pyysi anteeksi ja meni hänen luokseen.

"Jumalan tähden, arvoisa rouva", sanoi Maddox, "kun hän näyttää olevan
ystävällinen teille, niin olkaa hyvä ja koettakaa saada selville, miten
ne kotletit on laitettava. Kokki repii epätoivoissaan hiukset päästään,
emmekä saa koskaan päivällistä; ja niin saan minä kantaa vastuun
kaikesta ja minut... heitetään yli laidan."

Mrs. Lascelles pyysi Maddox-parkaa odottamaan hetkisen, kunnes hän
saisi tarpeelliset tiedot. Hän tulikin tuotapikaa takaisin miehen luo.

"Nyt olen saanut asian selville. Kotletit on ensin keitettävä etikassa,
sitte paistettava munataikinassa ja tarjottava anshoviskastikkeen ja
malagarusinain kera."

"Ensin paistettava etikassa, sitte keitettävä munataikinassa ja
tarjottava mantelien ja rusinoitten kera!"

"Ei -- ei!" Mrs. Lascelles toisti ohjeet pelokkaalle muonamestarille ja
palasi sitten peräkannelle, jatkaen Pickersgillin kanssa keskustelua,
johon nyt myöskin Corbett ensi kertaa otti osaa. Corbettilla oli kyllin
älyä käsittääkseen, että kuta vähemmän hän esiintyi ennen kuin hänen
esimiehensä oli päässyt hyviin väleihin naisten kanssa, sitä
suotuisammaksi koitui tulos.

Sillävälin oli Cecilia mennyt alas tätinsä luo, joka yhä valitteli ja
voivotteli. Nuori neiti koetti kaikin tavoin lohduttaa häntä ja saattaa
hänet vakuutetuksi siitä, että jos olisivat kohteliaita ja
tottelevaisia, niin heillä ei olisi mitään pelättävänä.

"Kohteliaita ja tottelevaisia, tosiaan", huusi miss Ossulton, "miestä
kohtaan, joka on salakuljettaja ja merirosvo! Minä, loordi B:n sisar!
Ei milloinkaan! Sen heittiön röyhkeyttä!"

"Se on kaikki totta, täti; mutta muistakaa, että meidän täytyy mukautua
olosuhteisiin. Nämä miehet vaativat ehdottomasti, että syömme
päivällistä heidän kanssaan, ja siihen on meidän suostuminen, muutoin
emme saa päivällistä."

"Minäkö istuisin samaan pöytään merirosvon kanssa! En milloinkaan! En
tahdo päivällistä -- tahdon nähdä nälkää -- tahdon kuolla!"

"Mutta, rakas täti, muuta mahdollisuutta ei ole päästä vapaaksi; ja
ellette suostu, niin mrs. Lascelles luulee, että teillä tosiaan on halu
jäädä näiden merirosvojen pariin."

"Mrs. Lascelles arvostelee muita itsensä mukaan."

"Kapteeni on kieltämättä varsin kohtelias ja kaunis mies. Hän näyttää
valepuvussaan aatelismieheltä. Miten kummallista olisikaan, jos tämä
kaikki, täti hyvä, olisi pelkkää pilaa!"

"Pilaa, lapseni?" vastasi miss Ossulton, kohottautuen istualleen
sohvassa.

Cecilia huomasi osanneensa naulan kantaan, kuten sanotaan; ja hän
esitti montakin syytä käsitykselleen, että kaikki oli vain
peloittamiseksi keksittyä pilaa ja että ylhäällä oleva herrasmies oli
joku arvossapidetty kansalainen. Niinpä täti alkoi kuulla järjen ääntä
ja vihdoin suostui tulemaan mukaan päivällispöytään. Mrs. Lascelles
tuli nyt alas, ja kun päivällinen ilmoitettiin valmiiksi, menivät he
kaikki aluksen suureen kajuuttaan, missä tapasivat Pickersgillin ja
Corbettin odottamassa heidän tuloaan.

Miss Ossulton ei uskaltanut katsoa heihin, ennen kuin hän kuuli
Pickersgillin sanovan mrs. Lascellesille: "Ehkä, arvoisa rouva, olette
niin ystävällinen ja esittelette minut tälle arvoisalle naiselle, jota
minulla ei aikaisemmin ole ollut kunnia nähdä?"

"Mielelläni, mylord", vastasi mrs. Lascelles. "Miss Ossulton, tämän
nuoren naisen täti."

Mrs. Lascelles oli tahallaan esittämättä vastavuoroon "loordia",
pitääkseen vanhaa neitoa ymmällä.

"Katson mitä suurimmaksi kunniaksi saada olla miss Ossultonin
seurassa", sanoi Pickersgill. "Arvoisat naiset, olemme odottaneet vain
teitä, istuaksemme pöytään. Mr. Ossulton, asettukaahan pöydän päähän ja
tarjotkaa lientä."

Miss Ossulton hämmästyi; hän loi katseensa salakuljettajiin ja näki
kaksi hyvinpuettua herrasmiestä, joista toinen ilmeisesti oli loordi ja
toisella sama sukunimi kuin hänellä itsellään.

"Tämän täytyy kaiken olla pilaa", ajatteli hän, ja kävi varsin
rauhallisena nauttimaan lientä.

Päivällinen meni miellyttävästi; Pickersgill oli herttainen, Corbett
leikkisä, ja miss Ossulton tointui siinä määrin, että joi lasin viiniä
loordin kanssa ja kysyi Corbettilta, mitä heidän sukunsa haaraa tämä
oli.

"Arvatenkin irlantilaista haaraa?" lausui mrs. Lascelles, ennättäen
avuksi.

"Aivan niin, arvoisa rouva", vastasi Corbett.

"Oletteko milloinkaan olleet Torquayssa, arvoisat naiset?" kysyi
Pickersgill.

"Emme, mylord", vastasi mrs. Lascelles.

"Laskemme siellä ankkurin tunnin kuluttua ja viivymme sitte luultavasti
huomisaamuun asti. Muonamestari, tuokaa kahvi sisään. Sanokaa kokille,
että nämä kotletit olivat mainion hyvin laitettuja."

Naiset vetäytyivät takaisin kajuuttaansa. Miss Ossulton oli nyt
vakuutettu siitä, että kaikki oli pelkkää kujetta; "mutta", sanoi hän,
"olen sanova loordi B:lle mielipiteeni tämänlaatuisesta pilasta, kun
hän tulee takaisin. Mikä tämän loordin nimi on?"

"Hän ei ole tahtonut ilmaista sitä meille", vastasi mrs. Lascelles.

"Pila on kuitenkin mennyt liian pitkälle", jatkoi miss Ossulton;
"Cecilia, me menemme maihin Torquayssa ja odotamme, kunnes loordi B.
palaa veneellä. En pidä tämänlaatuisesta leikistä; leskille ja
rahvaalle voi sellainen sopia."

Mutta mrs. Lascelles ei ollut hyvillään nähdessään miss Ossultonin
olevan taas noin huolettomana. Hänellä oli hiukan kaunaa tätä vastaan,
ja hän halusi saada kostaa. Naiset voivat mennä varsin pitkälle
saavuttaakseen tällaisen päämäärän. Miten pitkälle mrs. Lascelles olisi
saattanut mennä, sitä en ole mies sanomaan; mutta varmaa on, että miss
Ossultonin viimeksi virkkama salaviittaus suuresti vahvisti hänen
päätöstään. Hän pani hatun päähänsä ja meni kannelle; siellä hän
ilmoitti heti kapteenille, että tämä ei voisi tuottaa hänelle ja
Cecilialle suurempaa mielihyvää kuin peloittamalla miss Ossultonin,
joka nyt arvellen kaiken olevankin pelkkää pilaa oli taas kokonaan
saanut takaisin rohkeutensa. Hän mainitsi miss Ossultonin ylpeydestä ja
häijyydestä ja sanoi toivovansa, että vanha neiti saisi terveellisen
opetuksen. Päästäkseen kostamaan unohti mrs. Lascelles siten itsensä
siinä määrin, että teki vastavuoroon salakuljettajasta uskottunsa.

"Mrs. Lascelles, saan tilaisuuden täyttää teidän toivomuksenne, ja
samalla pääsen saamaan hupia tehtävieni täyttämisessä."

Heidän keskusteltuaan lyhyen aikaa laski kutteri ankkurinsa Torquayn
satamaan. Auringonlaskuun oli vielä noin kaksi tuntia. Heti kun purjeet
oli koottu, tuli purteen pari kaupungissa asuvaa herrasmiestä
tervehtimään loordi B:tä, ja kun Pickersgill oli kuullut Cecilialta,
että hänen isällään ei ollut ketään henkilökohtaisia tuttavia
kaupungissa, otti hän itse vastaan vieraat. Hän kutsui heidät
kajuuttaan, käski tuoda viiniä ja kehoitti heitä lähettämään pois
veneensä, kun huvipurren vene juuri oli lähtemässä maihin.
Salakuljettajat pitivät tarkan huolen siitä, että muonamestari, kokki
ja kamarineito eivät päässeet mihinkään yhteyteen vieraitten kanssa;
heitä vartioittiin Corbettin johdolla kutakin erikseen. Herrat olivat
laivassa puolisen tuntia, millä aikaa Corbett ja salakuljettajat olivat
kajuutassa täyttäneet matkalaukut pitseillä ja toimittaneet ne
veneeseen. Corbett vei vieraat maihin samalla veneellä ja lähti sitten
hotelliin, seuranaan salakuljettajat, jotka kantoivat matkalaukkuja,
kenenkään millään tavoin epäilemättä tai häiritsemättä heitä. Tultuaan
hotelliin hän heti tilasi kyytihevoset ja lähti naapurikaupunkiin,
missä oli liiketuttavia; ja niin oli suurin osa tavaroista saatettu
turvaan. Corbett tuli sitten yöllä takaisin, tuoden mukanaan miehiä,
ottaakseen vastaan jäljellä olevat tavarat; ja salakuljettajat veivät
maihin silkit, teet ja muut tuotteet saman hyvän onnen suosiessa
yritystä. Kaikki oli siirretty maihin huvipurresta paitsi eräs osa
pitsejä, joka ei ollut mahtunut matkalaukkuihin. Pickersgill olisi
kuitenkin helposti voinut lähettää nekin maihin; mutta tehdäkseen
mieliksi mrs. Lascellesille, järjesti hän asian toisella tavalla.

Seuraavana aamuna, noin tuntia jälkeen aamiaisen, riensi mrs. Lascelles
naisten kajuuttaan teeskennellen mitä suurinta tyrmistystä ja vaipui
sohvaan ikäänkuin pyörtymäisillään.

"Taivaan jumalat! Mikä on hätänä?" huudahti Cecilia, joka hyvin tiesi
mitä oli tulemassa.

"Voi, sitä heittiötä! Minkälaisia ehdotuksia hän onkaan tehnyt!"

"Ehdotuksia! Mitä ehdotuksia? Mitä! Loordiko?" huusi miss Ossulton.

"Voi, hän ei ole mikään loordi! Hän on lurjus ja salakuljettaja! Ja hän
vaatii, että me molemmat täyttäisimme taskumme pitseillä ja seuraisimme
häntä maihin."

"Herra armahtakoon minua! Sitten ei tämä kaikki lopultakaan ole pilaa;
ja minä olen syönyt yhdessä salakuljettajat kanssa!"

"Syönyt yhdessä, miss! -- Ellei olisikaan sen pahemmasta kysymys, --
mutta nyt on meidän sallittava hänen taluttaa meitä hotelliin. Oi,
rakas Cecilia, minun on käsketty mennä kannelle; voi, tule mukaan!"

Miss Ossulton vääntelehti sohvalla ja soitti Phoebea tulemaan; hän oli
mitä suurimman levottomuuden vallassa.

Ovelle koputettiin.

"Sisään", sanoi miss Ossulton luullen, että oven takana oli Phoebe;
mutta sieltä tulikin Pickersgill.

"Mitä tahdotte, sir? Menkää ulos, sir! Menkää heti ulos, muuten
kirkaisen!"

"Kirkaiseminen ei auta mitään, armollinen neiti; muistakaa, että kaikki
laivamiehet ovat palveluksessani. Olkaa niin hyvä ja kuulkaa minua,
miss Ossulton. Olen, kuten tiedätte, salakuljettaja; ja minun täytyy
lähettää nämä pitsit maihin. Te tehnette minulle sen palveluksen, että
pistätte ne taskuunne tai muuten vaatteisiinne ja laittaudutte
valmiiksi lähtemään maihin kanssani. Heti kun olemme saapuneet
hotelliin, annatte pitsit minulle, ja minä saatan teidät taasen
tänne. Te ette ole ensimäinen nainen, joka toimittaa maihin
salakuljetustavaraa vaatteissaan."

"Minä, sir, minäkö menisin maihin sellaisella asialla? Ei, sir -- en
koskaan! Mitä sanoisivat ihmiset sellaisesta? -- Jalosyntyinen miss
Ossulton kulkemassa salakuljettajain seurassa! Ei, sir, -- en koskaan!"

"Kyllä, neiti hyvä, ja käyden käsi kädessä salakuljettajan kanssa: minä
johdan teitä toisesta käsikynkästä ja mrs. Lascelles toisesta; ja
neuvon teitä pysymään aivan rauhallisena, sillä ensinnäkin juuri te
toimitte salakuljettajana eikä kukaan muu, kun tavarat löydetään juuri
teiltä, ja silloin teidät pistetään ehdottomasti vankilaan, --
huomatessamme nimittäin vähimmänkin vastustelun merkin me juoksemme
ilmiantamaan teidät. Ja toisekseen teidän veljentyttärenne jää laivalle
vakuudeksi siitä, että te käyttäydytte moitteettomasti -- ja jos te
ollenkaan välitätte hänen vapaudestaan, niin myönnytte heti."

Pickersgill lähti kajuutasta, ja hetkisen kuluttua astuivat sisään
Cecilia ja mrs Lascelles kumpikin kovin hätääntyneen näköisenä. He
olivat saaneet tietää kaiken, ja mrs. Lascelles selitti, että hän
puolestaan, mieluummin kuin jättäisi Cecilia-raukkansa tuollaisten
ihmisten armoille, oli päättänyt alistua salakuljettajain vaatimuksiin.
Cecilia myöskin pyysi niin hartaasti, että miss Ossulton, jolla ei
ollut vähintäkään aavistusta tästä viekkaudesta, lopulta myöntyi,
itkettyään poskensa turvoksiin.

Kun kaikki oli valmiina, jätti Cecilia kajuutan; Pickersgill tuli alas
ja saattoi kannelle molemmat naiset, jotka eivät olleet vaihtaneet
sanaakaan keskenään sen jälkeen kun Cecilia oli lähtenyt. Vene oli
valmiina laivan vierellä, -- he astuivat siihen, ja niin soudettiin
maihin. Kaikki onnistui salakuljettajan tyydytykseksi. Miss Ossulton,
ollen suunniltaan pelosta, turvautui Pickersgillin käsikynkkään, ja
mrs. Lascellesin kävellessä vierellä he menivät hotelliin neljän
laivamiehen seuraamina. Heti kun heille oli osoitettu muuan huone,
kysyi Corbett, joka jo oli maissa, loordi B:tä ja liittyi heidän
seuraansa. Naiset vetäytyivät toiseen huoneeseen ja vapauttivat itsensä
salakuljetustavaroista, ja kun sitten oli nautittu hiukan voileipää ja
viiniä ja odotettu noin tunti, palattiin laivaan. Mrs. Lascelles
riemuitsi; ja hän palkitsi uutta liittolaistaan -- salakuljettajaa --
mitä suloisimmalla hymyllä. Etujen yhteisyys saa usein aikaan
merkillisiä ystävyyssuhteita.



VII LUKU.

Loppu.


Meidän täytyy nyt palata niihin muihin henkilöihin, jotka ovat olleet
avustajina tässä pikku näytelmässä. Loordi B:n miehistö sai meloa kauan
ja vuorotellen ponnistella maalta päin puhaltavaa tuulta vasten, kunnes
puolenyön seuduissa päästiin pieneen West Bayn rannalla sijaitsevaan
kaupunkiin. Sieltä loordi ajoneuvoilla matkasi Portsmouthiin, pitäen
varmana, että hänen huvipurtensa saapuisi sinne samaan aikaan, ellei jo
ennemminkin, kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen
aluksensa oli salakuljettajain hallussa. Portsmouthissa hän viipyi
kolme tai neljä päivää, mutta väsyttyään lopulta odottamaan kääntyi hän
erään ystävänsä puoleen, jolla oli Cowesissa huvipursi, ja purjehti
hänen kerallaan etsimään omaansa.

Jätimme Happy-go-Luckyn purjehtimaan tullikutterin takaa-ajamana.
Aluksi oli salakuljettajalla etunaan myötätuuli, mutta vähitellen tuuli
kääntyi myötäpäivään, niin että tullikutteri joutui alle tuulen.
Takaa-ajoa jatkui sitten vastatuuleen, ja tullikutteri alkoi nopeaan
saavuttaa salakuljettaja-alusta.

Morrison huomasi, että hänellä ei lopulta olisi mitään pakoonpääsemisen
mahdollisuutta, ja antoi heittää mereen konjakkiankkurit, jotta häntä
ei voitaisi tuomita; mutta hän jäi sittenkin vielä ikävään asemaan,
hänellä kun oli aluksessa enemmän miehiä kuin laki salli. Hän senvuoksi
yhä jatkoi purjehtimista, huolimatta tullikutterin kuulista, jotka
lakkaamatta lentelivät ympäri; hän toivoi, että sumu tai yö vielä
tekisi paon mahdolliseksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyvää onnea,
muuan kuula katkaisi maston pään, ja Happy-go-Luckyn onni oli tiessään.
Tullikutteri purjehti sen viereen ja otti sen haltuunsa. Morrison
vakuutti, että liiat miehet olivat vain matkustavaisia; mutta
ensinnäkin oli heillä yllään merimiespuvut ja toisekseen oli
Appleboy, heti kun salakuljettaja oli saatu kiinni, mennyt kajuuttaan
juomaan katajanmarjaviina-totiaan eikä sallinut häiritä itseään.
Herrassalakuljettajat saivat senvuoksi viettää ikävän yön; ja kun
kutteri päivän koittaessa tuli Portlandiin, vietiin heidät maihin
viranomaisten eteen, ennen kuin Appleboy vielä oli päässyt vuoteeltaan.

Hautaine selitti koko jutun, ja herrat vapautettiin heti. Heitä
alettiin kohdella kunnioittaen, mutta heidän ei sallittu lähteä
kaupungista ennen kuin olivat takuusumman lupauksella sitoutuneet
tulemaan todistajiksi salakuljettajia vastaan, vahvistamaan että
aluksessa oli ollut väkijuomia. He matkustivat sen jälkeen Portsmouhiin
merimiesvaatteet yllään; he olivat muuten saaneet aivan kyllikseen
huvipurjehduksesta täksi purjehduskaudeksi, ja mr. Ossulton selitti,
että hän halusi vain saada matkatavaransa, varoakseen sitte joutumasta
toista kertaa tulliristeilijän kuulien kantopiiriin tai pääsemästä
nukkumaan toista yötä tullikutterin kannella.

Sillävälin oli Morrison ja hänen miehensä suljettu vankilaan. Kun avain
kiersi lukon kiinni, polkaisi vanha mies suutuksissaan lattiaa ja
huudahti: "Se kirottu sininen kyyhkynen!"

Palaamme nyt katsomaan, miten huvipurren on käynyt.

Noin tunnin kuluttua Pickersgillin paluusta oli Corbett saanut asiansa
selvitetyiksi ja seurasi häntä. Ei ollut viisasta viipyä Torquayssa
kauempaa, koska siellä ilmitulemisen vaara oli uhkaava; ankkuri
senvuoksi nostettiin jo ennen päivällistä ja purjeet levitettiin.

"Mitä aiotte tehdä nyt, mylord?" kysyi mrs. Lascelles.

"Aion lähteä Cowesiin, laskea ankkurin siellä ja tuntia ennen
päivänkoittoa siirtää teidät veneeseeni, samoin kuin kaikki miehenikin.
Pidän huolen siitä, että olette täydessä turvassa, luottakaa siihen,
vaikkapa sitten itse joutuisinkin vaaraan. Tuntisin itseni tosiaan
kovin onnettomaksi, jos minun huimien mielijohteitteni vuoksi mitään
ikävyyksiä tapahtuisi mrs. Lascellesille tai miss Ossultonille."

"Olen kovin levoton isäni tähden", huomautti Cecilia. "Luotan siihen
että pidätte lupauksenne."

"Niin olen aina tehnyt tähän asti, miss Ossulton; vai miten?"

"Tuttavuutemme on niin lyhytaikainen ja kummallinen."

"Myönnän sen; mutta teille riittää pitkäksi aikaa puhumista siitä. Minä
häviän yhtä äkkiä kuin olen tullutkin -- kumpikaan teistä ei
luultavasti näe minua enää milloinkaan tämän perästä."

Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja pian istuivat kaikki
pöydässä kuten aikaisemminkin; mutta vanhempi neito oli kieltäytynyt
näyttäytymästä, eivätkä mrs. Lascelles ja Cecilia, joiden mielestä
hänet oli kylliksi säikytetty, koettaneet pakoittaa häntä. Pickersgill
heti myönsi syyt riittäviksi, ja siitä hetkestä alkaen miss Ossulton
sai olla häiritsemättä naisten kajuutassa tuumiskellen, miten
säädytöntä oli ollut, että hän oli syönyt päivällistä, juonut viiniä,
mennyt maihin ja käynyt käsikoukussa salakuljettajan kanssa sekä
näyttäytynyt julkisesti hänen arvoaan niin alentavissa olosuhteissa.

Kävi hiljainen tuuli, ja matka edistyi vain vitkalleen, eivätkä he
päässeet Portlandin kohdalle ennenkuin seuraavana päivänä; pian saivat
he silloin näkyviinsä toisen huvipurren, ja molemmat alukset lähenivät
hiljalleen, kunnes ne iltapäivällä olivat vain noin neljän penikulman
päässä toisistaan.

Silloin taukosi tuuli kokonaan: vieraasta purresta annettiin merkkejä,
mutta niitä ei voinut erottaa, ja viimeistä kertaa istuutui seurue
päivällispöytään. Kolme päivää kestänyt seurustelu laivassa, missä oli
oltu yhteensullottuina ja ilman muuta puhutteluseuraa, saa aikaan
tutunomaisuutta; ja Pickersgill oli niin omintakeinen ja tietorikas
mies, että häntä mielellään kuunteli. Hän ei yrittänyt koskaan
sivuuttaa ankaran sopivaisuuden ja kohteliaisuuden rajoja, ja hänen
toverinsa oli yhtä vaatimaton. Sellaisessa asemassa kuin olivat, ja
käsittäen mitä olisi voinut tapahtua, jos he olisivat joutuneet
tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa, tunsivat sekä Cecilia että
mrs. Lascelles melkeinpä kiitollisuutta häntä kohtaan; ja vaikka he
kovin halusivat päästä oudosta olostaan, olivat he kuitenkin vähitellen
alkaneet täysin luottaa häneen, ja tämä oli johtanut heidän puoleltaan
jonkunlaiseen tuttavallisuuteen, mitä salakuljettaja ei kuitenkaan
koskaan käyttänyt hyväkseen. Corbettin vielä istuessa syömässä tuli
muuan miehistä alas ja teki hänelle merkin. Corbett lähti pian sen
jälkeen pöydästä ja meni kannelle.

"Toivoisin, mylord, että tulisitte hetkiseksi ylös katsomaan, mikä
lippu se tuo on", sanoi Corbett ja nyökkäsi merkitsevästi
Pickersgillille.

"Suokaa hetkiseksi anteeksi, arvoisat naiset", sanoi Pickersgill ja
nousi kannelle.

"Huvipurren vene on tulossa laivalle", ilmoitti Corbett; "loordi B.
istuu perässä saman herrasmiehen kanssa, joka oli hänen mukanaan
silloin viimeksikin."

"Ja kuinka suuri miehistö on veneessä? --- Antakaahan kun katson --
vain neljä miestä. Hyvä, antaa loordin ja hänen ystävänsä tulla: kun he
ovat päässeet kannelle, niin pitäkää miehet valmiina kaiken varalta;
mutta jos toimitatte sanotuksi venemiehistölle, että he voivat palata
alukseen mistä tulivat, ja sillä tavoin saatte selvityksi heistä, niin
sitä parempi. Järjestäkää asia Adamsin kanssa ja tulkaa te sitte taas
alas. Loordin täytyy nähdä meidät kaikki yhdessä päivällispöydässä."

Pickersgill meni sitten alas, ja Corbett ehti tuskin antaa ohjeensa ja
palata paikalleen, kun loordi ja mr. Stewart tulivat veneellään laivan
kupeelle ja hyppäsivät kannelle. Heitä vastassa ei ollut muita kuin
laivamiehiä, joita he eivät tunteneet. He katselivat ällistyneinä
ympärilleen; vihdoin loordi sanoi Adamsille, joka seisoi etumaisena:

"Mitä väkeä te olette?"

"Aluksen miehiä olemme, teidän armonne."

Loordi B. kuuli naurua kajuutasta. Hän ei tahtonut odottaa, kysyäkseen
miehiltä; hän meni peräkannelle mr. Stewartin seuraamana, katsoi alas
kajuutan akkunasta ja näki tyttärensä ja mrs. Lascellesin yhdessä
Hautainen ja Ossultonin kanssa, kuten hän otaksui.

Pickersgill oli kuullut veneen tulevan kiinni laivan kylkeen ja
askelten ääniä kannelta, ja hän puhui sitä äänekkäämmin, jotta loordin
ilmaantuminen tulisi hämmästykseksi naisille, heidän siinä mitään
aavistamatta istuessaan. Hän kuuli loordin ja mr. Stewartin tulevan
kajuutan akkunan luo ja tiesi, että he kuulisivat, mitä tapahtui
kajuutassa; ja hän ehdotti naisille, että koska tämä oli viimeinen
kerta kun he pöydässä tapaisivat toisensa, he kaikki ottaisivat lasin
samppanjaa ja joisivat "loordi B:n onnellisen kohtaamisen maljan." Tätä
maljaa he eivät voineet kieltäytyä juomasta. Maddox kaatoi samppanjaa
laseihin, ja pöytävieraat kumarsivat kaikki toisilleen, kun loordi,
joka oli tullut alas rappusia, astui kajuuttaan mr. Stewartin
saattamana. Cecilia huomasi isänsä; samppanjalasi putosi hänen
kädestään -- hän heittäytyi tulijan syliin ja puhkesi kyyneliin.

"Kukapa ei tahtoisikaan olla isä, mrs. Lascelles?" virkkoi Pickersgill,
rauhallisesti istuutuen, ensin noustuaan vastaanottaakseen loordi B:n.

"Ja saanenko luvan kysyä, kuka minun on kunnia havaita asettuneena
oleskelemaan aluksessani?" sanoi loordi B. kiihtyneellä äänellä ja
puhuen tyttärensä pään yli, tytär kun vielä oli hänen sylissään.
"Taivaan nimessä, totta tosiaan, Stewart, edessämmehän on
salakuljettajakapteeni valepukuisena."

"Aivan niin, mylord", vastasi Pickersgill. "Te jätitte purtenne oman
onnensa nojaan, ottaaksenne minut kiinni; te jätitte nämä naiset
alukseen, joka miesten puutteessa oli avuttomassa tilassa; he olisivat
voineet olla mennyttä. Minä olen palkinnut pahan hyvällä, tulemalla
alukseen miehineni ja pitämällä huolta naisista. Ensi yöksi aioin
laskea aluksenne ankkuriin Cowesin satamaan ja jättää naiset sinne
turvaan."

"Kautta kaiken..." huudahti Stewart.

"Odottakaahan, sir, jos saan luvan pyytää!" keskeytti Pickersgill;
"muistakaa, että olette jo kerran ahdistanut henkilöä, joka ei
milloinkaan ollut tehnyt teille pahaa. Tehkää minulle se palvelus, että
käytätte hillittyä kieltä, sillä minä en aio sietää muuta. Muistakaa,
että minä olen osannut käyttää maltillista puheenlaatua ja
pidättäytynyt niistä keinoista, mitä minulla oli vallassani silloin,
kun te olitte minun aluksessani. Ottakaa myös huomioon, sir, että pursi
on yhä edelleen salakuljettajain hallussa ja että te ette tässä
asemassa pääse rankaisematta loukkaamaan minua. Mylord, sallikaa minun
huomauttaa, että me miehet olemme liian kiivasluontoisia voidaksemme
rauhallisina haastaa tai kuunnella, mitä toisella on sanottavana. Jos
niin tahdotte, niin menemme me -- teidän ystävänne, minun ystäväni ja
minä -- kannelle ja jätämme teidät tänne kuulemaan tyttäreltänne ja
tältä arvoisalta rouvalta kaiken, mitä on tapahtunut. Sen jälkeen,
mylord, olen valmis mielihyvin kuulemaan, mitä tahansa sitte tahdotte
minulle sanoa."

"Kautta kunniani", alotti mr. Stewart.

"Mr. Stewart", keskeytti Cecilia Ossulton, "pyydän teitä olemaan vaiti;
ei, enemmänkin, _vaadin_ sitä, jotta enää milloinkaan purjehdimme
samassa aluksessa."

"Minäkin olisin kiitollinen teille, mylord, jos saattaisitte miss
Ossultonin pyynnön täytetyksi", virkkoi mrs. Lascelles.

Mr. Stewart oli ällistyksissään -- mikä ei ollutkaan ihme -- kun
huomasi naisten olevan salakuljettajain puolella.

"Olen suuresti kiitollinen teille välityksestänne, arvoisat naiset",
sanoi Pickersgill; "sillä vaikkakin minulla olisi pakoituskeinoja,
olisin pahoillani, jos minun täytyisi niitä käyttää. Odotan
vastaustanne, mylord."

Loordi B. oli kovasti ihmeissään. Hän halusi selitystä; hän kumarsi
arvokkaasti. Vähän jokainen näytti olevan väärässä asemassa;
myöskin hän, loordi B., oli tavallaan osoittanut kunnioitusta
salakuljettajalle.

Pickersgill ja Stewart menivät kannelle, missä kävelivät edestakaisin,
kulkien toistensa ohi sanaakaan virkkamatta ja muistuttaen kahta
koiraa, joilla on halu käydä kiinni toisensa turkkiin, mistä niitä
isäntien ääni kuitenkin estää. Corbett käveli perässä ja puhui
puoliääneen Pickersgillille; Stewart meni alihangan puolelle katsomaan,
oliko vene vielä laivan vieressä. Vene oli kuitenkin aikoja sitten
palannut toiselle purrelle.

Miss Ossulton oli kuullut veljensä äänen, mutta ei lähtenyt
peräkajuutasta; hän halusi olla suurellinen, eikä hän myöskään ollut
varma siitä, että kaikki oli oikealla tolalla, sillä Phoebe oli
ilmoittanut, että hänen veljellään ja mr. Stewartilla ei ollut ketään
mukanaan ja että salakuljettajilla vielä oli valta laivalla. Hetken
kuluttua Pickersgill ja Corbett menivät etukannen luukusta alas ja
palasivat puettuina salakuljettaja-asuihinsa, ryhtyen taas astelemaan
edestakaisin kannella.

Sillävälin oli tullut pimeä; kutteri kulki pitkin rannikkoa, ja
Needlesin majakat olivat alihangan puolella. Cecilian, mrs. Lascellesin
ja loordin keskustelua kesti kauan. Kun kaikki oli perin pohjin
selvitetty ja Pickersgillin käytös tullut esitetyksi oikeassa valossa,
tunnusti loordi B., että hän salakuljettajien kimppuun käydessään oli
antautunut tekoon, josta oikeutettu kosto saattoi olla seurauksena, --
että Pickersgill joka suhteessa oli osoittanut suurta suopeutta ja että
lopultakin, ellei hän olisi astunut huvipurteen, se olisi voinut joutua
haaksirikkoon, siinä kun ei ollut muuta kuin kolme laivamiestä. Loordia
huvittivat salakuljetusjuttu, hänen siskonsa pelko ja vielä enemmän
herrojen lähettäminen Cherbourgiin, ja hyvänä lohdutuksena oli hänelle
tieto siitä, että hän ei ollut ainoa, jolle naurettaisiin. Hän oli siis
varsin tyytyväinen siihen, että Pickersgill aikoi kuljettaa purren
Cowesin satamaan, ja mielissään kohtelusta, jota naiset olivat saaneet
osakseen, samoin kuin aluksen tavarainkin hyvästä säilymisestä. Kaiken
kaikkiaan tunsi hän olevansa kiitollinen Pickersgillille, ja missä on
kiitollisuutta, siinä on myöskin hyvää tahtoa.

"Mutta kukahan hän lienee?" sanoi mrs. Lascelles; "hänen nimensä ei ole
Pickersgill, sen hän on tunnustanut, ja hän kaikessa luottamuksessa
ilmoitti minulle olevansa arvossa pidettyä sukua."

"Kaikessa luottamuksessa, hyvä mrs. Lascelles!" huudahti loordi.

"Niin, niin, me olemme kumpikin hänen uskottujaan. Emmekö olekin,
Cecilia?"

"Kautta kunniani, mrs. Lascelles, tämä salakuljettaja näyttää tehneen
vaikutuksen, jota moni on yrittänyt turhaan!"

Mrs Lascelles ei vastannut tähän huomautukseen, mutta sanoi: "Nyt,
mylord, teidän täytyy tehdä päätöksenne -- ja olen varma siitä, että te
meidän mieliksemme kohtelette häntä samoin kuin hänkin on kohdellut
meitä, osoittaen mitä suurinta arvonantoa ja hyväntahtoisuutta."

"Kuinka voisitte otaksua muuta mahdolliseksi?" vastasi loordi B. "En
ainoastaan halua tehdä niin, vaan se on suorastaan etunikin mukaista.
Hän voi tänä yönä viedä meidät Ranskan puolelle tai minne tahtoo. Onhan
hänellä alus vallassaan!"

"Niin", vastasi Cecilia; "mutta me olemme kyllin itserakkaita
uskoaksemme, että me sentään _komennamme_. Kutsummeko hänet alas, isä?"

"Soita Maddoxia. -- Maddox, sano mr. Pickersgillille, joka on kannella,
että minä haluan puhutella häntä ja olen kiitollinen, jos hän tahtoo
tulla tänne kajuuttaan."

"Kuka, mylord? Mitä! Hän?"

"Niin, _hän_", vastasi Cecilia nauraen.

"Täytyykö minun nytkin puhutella häntä mylordiksi, miss?"

"Miten tahdot, Maddox; mutta muista, että hänellä vielä on alus
vallassaan", vastasi Cecilia.

"Sitte teidän luvallanne, mylord, sanon häntä ioordiksi; se on kyllä
varminta."

Salakuljettaja astui kajuuttaan; naiset hätkähtivät, kun hän näyttäytyi
karkeassa puvussaan. Kaulan ollessa paljaana ja sen ympärillä väljä
musta huivi, oli hän kauniin merimiehen perikuva.

"Haluatte puhua kanssani, mylord?"

"Mr. Pickersgill, tunnen että teillä on syytä karsasmielisyyteen minua
kohtaan ja että te olette menetellyt malttavaisesti. Kiitän teitä
naisille osoittamastanne kohteliaasta käytöksestä, ja vakuutan, että en
tunne mielenkarvautta sen johdosta, mitä on tapahtunut."

"Mylord, olen täysin tyydytetty sillä, mitä nyt olette sanonut; ja
toivon ainoastaan, että te vast'edes ette sekaannu köyhän
salakuljettajan asioihin, joka vaarallista ja puutteenalaista elämää
viettäen ponnistelee hankkiakseen elatusta itselleen ja ehkä myöskin
perheelleen. Olen ilmoittanut näille naisille, että aikomuksenani oli
laskea pursi tänä yönä ankkuriin Cowesin satamassa ja että jätän sen
heti, kun se on turvassa. Teidän odottamaton tulonne tekee asiaan vain
yhden muutoksen; minun täytyy saada ennakolta teidän vakuutuksenne,
että teidän seurueenne sallii minun ja miesteni esteittä jättää
aluksen, sitte kun olemme täyttäneet mitä olemme luvanneet."

"Annan sanani vakuudeksi, mr. Pickersgill, ja kiitän teitä lisäksi.
Toivoakseni sallitte minun tarjota teille jotakin hyvitystä."

"Se ei tule kysymykseenkään, mylord."

"Joka tapauksessa, mr. Pickersgill, jos minä joskus voin tehdä teille
palveluksen, niin tarvitsee teidän vain käskeä."

Pickersgill ei vastannut.

"Aivan varmaan, mr. Pickersgill, --"

"Pickersgill! Miten vihaankaan tätä nimeä!" virkahti salakuljettaja
mietteissään. "Pyydän anteeksi, mylord, jos saan pyytää teidän apuanne
toveri-parkojeni hyväksi..."

"Ei omaksi hyväksenne, mr. Pickersgill?" sanoi mrs. Lascelles.

"Minä en ryhdy enää salakuljetustoimeen, arvoisa rouva."

"Siitä mielihyvästä, mitä tunnen kuullessani tämän päätöksenne, mr.
Pickersgill", sanoi Cecilia, "sallikaa minun puristaa kättänne
kiitokseksi."

"Ja minun", tokaisi mrs. Lascelles melkein itkien.

"Ja minun myös", lisäsi loordi B., nousten ylös.

Pickersgill pyyhkäisi kädenselällä silmiään, kääntyi pois ja lähti
kajuutasta.

"Olen niin onnellinen!" sanoi mrs. Lascelles, hyrähtäen kyyneliin.

"Hän on kunnon mies", huomautti loordi B. "Tulkaa, menkäämme kaikki
kannelle."

"Sinä et ole vielä nähnyt tätiä, isä."

"Se on totta; menen hänen luokseen ja tulen sitte perässä."

Naiset lähtivät kannelle. Cecilia ryhtyi keskusteluun mr. Stewartin
kanssa, kertoen hänelle mitä oli tapahtunut. Mrs. Lascelles istui
peräkannella takimaisella parraspuulla, nojaten leukaansa kauniiseen
käteensä ja näyttäen haaveisiinsa vaipuneelta.

"Mrs. Lascelles", sanoi Pickersgill, "ennen kuin eroamme, sallikaa
minun sanoa, että _te_ se olette saattanut minut luopumaan
ammatistani..."

"Miksi juuri minä, mr. Pickersgill?"

"Sanoitte sen olevan teille vastenmielistä."

Mrs. Lascelles käsitti, miten paljon tämä kohteliaisuus merkitsi.

"Sanoitte juuri, että vihaatte Pickersgill-nimeä: miksi sitten sitä
käytätte?"

"Se on ollut salakuljettaja-nimeni, mrs. Lascelles."

"Ja kun nyt olette jättänyt salakuljetuksen, mitä nimeä saamme teistä
nyt käyttää?"

"En voi ottaa todellista nimeäni, ennen kuin olen sekä jättänyt tämän
aluksen että pudistanut toverieni kättä ja lausunut heille jäähyväiset;
ja silloin olen, mrs. Lascelles, jo kaukana."

"Mutta olen kovin utelias tietämään oikean nimenne, ja naisen
uteliaisuus on tyydytettävä. Teidän täytyy poiketa luokseni joskus
sanomaan se minulle. Tässä on osotteeni."

Pickersgill otti kortin, syvästi kumartaen; ja kun loordi B. tuli
kannelle, riensi mrs. Lascelles häntä vastaan.

Pursi kulki nyt Needlesin ohi, ja salakuljettajat toimivat siinä
luotseina. Kun oli selvitty satamaan, kokoontui koko seurue kajuuttaan,
missä loordi B. kehoitti Pickersgilliä ja Corbettia juomaan
jäähyväismaljan hänen kanssaan. Mr. Stewart, jolle Cecilia oli kertonut
kaiken tapahtuneen, oli hyvin huomaavainen Pickersgilliä kohtaan
ja käytti tilaisuutta lausuakseen, että hän oli pahoillaan
kiivastuneesta esiintymisestänsä häntä kohtaan. Kaikki saivat takaisin
hyväntuulisuutensa; ja ilo ja riemu vallitsi taas, varsinkin kun miss
Ossulton pysyi päätöksessään, että hän ei jätä naisten kajuuttaa ennen
kuin voi jättää koko aluksen. Kello kymmeneltä pursi laski ankkurinsa.
Pickersgill lausui jäähyväiset arvoisalle seurueelle ja meni miehineen
veneeseensä; ja loordi B:llä oli taas aluksensa hallussaan, vaikka
miehistö siitä puuttuikin. Maddoxkin tuli entiselleen; ja kokki
heilutti veistään, vannoen tahtovansa nähdä sen salakuljettajan, joka
vielä kerran saisi hänet laittamaan kotletteja _à l'ombre chinoise_.

Huvipursi oli viipynyt kolme päivää Cowesissa, kun loordi B. sai
Pickersgilliltä kirjeen, missä tämä ilmoitti, että hänen aluksensa
miehet oli vangittu ja että heidät tuomittaisiin, kun heillä oli ollut
laivalla herroja, joiden oli pakko käydä todistamaan, että aluksesta
oli heitetty konjakkiastioita mereen. Loordi B. maksoi todistajien
poissaolosakot, ja miehet vapautettiin todistusten puutteessa.

Noin kahta vuotta myöhemmin sai Cecilia Ossulton, joka istui
neulomapöytänsä ääressä puettuna surupukuun tätinsä kuoleman johdosta,
hovimestarin tuoman kirjeen. Se oli hänen ystävältään mrs.
Lascellesilta, ja siinä ilmoitettiin, että mrs. Lascelles oli mennyt
uusiin naimisiin erään mr. Davenantin kanssa ja että hän aikoi käydä
lyhyellä vierailulla Cecilian luona, ollessaan nyt matkalla
mannermaalle. Mr. ja mrs. Davenant saapuivat seuraavana päivänä; ja kun
viimemainittu esitti miehensä, sanoi hän miss Ossultonille:

"Katsohan, Cecilia hyvä, tarkkaan ja sano minulle, oletko milloinkaan
ennen nähnyt Davenantia."

Cecilia loi tutkivan katseen mr. Davenantiin. "Olen, aivan varmaan",
huudahti hän lopulta, ojentaen kätensä ja sitten lämpimästi puristaen
mr. Davenantin kättä; "ja minua ilahduttaa tavata hänet uudelleen."

Sillä mr. Davenantissa hän tunsi vanhan tuttavansa, Happy-go-Luckyn
kapteenin Jack Pickersgiliin, salakuljettajan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kutteria - Meriseikkailukertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.