Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Paul Nicolay - Elämänkuvaus
Author: Langenskjöld, Greta
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Paul Nicolay - Elämänkuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PAUL NICOLAY

Elämänkuvaus


Kirj.

GRETA LANGENSKJÖLD


Suomentanut Aune Krohn



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Isien perintö.
 Lapsena ja nuorukaisena.
 Murrosvuodet.
 Ensi kylvö.
 Venäjän ylioppilaitten parissa.
 Maailmanliiton palveluksessa.
 Suomessa.
 Kotona ja ystäväpiirissä.
 Lähdön aikaa.
 Soli Deo Gloria.
 Kuolleitten saarella.



ALKUSANAT.


Paroni Nicolay sai eläissään monta pysyvää ystävää meidän maassamme.
Hänen kaksi vuotta sitten sattunut kuolemansa oli heille kaikille
tuntuva tappio -- hän jätti jälkeensä vaikeasti täytettävän tyhjän
sijan. Monet niistä, joille hänen muistonsa oli rakas, lausuivat heti
hänen kuoltuaan toivovansa, että kohdakkoin laadittaisiin niin hyvin
hänen sielunkehitystään kuin elämäntyötään käsittelevä elämäkerta.
Siten pääsisivät ne, joiden oli suotu tuntea paroni Nicolayta, vielä
kerran koskettamaan hänen persoonallisuuttaan ja samalla näkemään
selvemmin hänen elämänsä eri vaiheita. Ne taas, jotka eivät koskaan
ole kohdanneet häntä, kirja johtaisi tutustumaan erääseen aikamme
ehjimmistä kristityistä sekä uskonnollisen elämän alalla suoritettuun
uhrautuvaan työhön.

Paul Nicolayn monivuotinen, uskollinen ystävä paroni Henrik Wrede,
Toivolan kartanon omistaja, oli niitä, jotka lämpimimmin omaksuivat
elämäkerran julkaisemisisajatuksen, ja hän myös ryhtyi toteuttamaan
sitä. Näissä aikeissa hän tutki vainajan päiväkirjoja saaden ne
käytettäväkseen tämän mitä suurinta altiutta osoittavilta sisarilta,
vapaaherrattarilla _Maria_ ja _Alina Nicolaylta_, jotka avustivat
häntä opastuksellaan ja tarpeellisin selityksin. Sen lisäksi paroni
Wrede kirjoitti mieskohtaisia muistelmia ystävä-vainajastaan sekä
keräsi paroni Nicolayta lähellä olleilta henkilöiltä lisiä hänen
luonnekuvaansa. Koko sen runsaan aineiston, joka hänen oli onnistunut
näin kerätä, hän luovutti sitten allekirjoittaneelle kehoittaen
kirjoittamaan tuon suunnitellun elämäkerran. Vaikka olenkin täysin
tietoinen siitä, kuinka vaativa ja arkaluontoinen tehtävä on yritys
luoda edes jonkinlainen kuva monille tutun ja rakkaan henkilön
persoonallisuudesta ja työstä, en ole kuitenkaan tahtonut olla siihen
ryhtymättä. Kun olen aina lämpimästi harrastanut paroni Nicolayn
pyrintöjä ja itse olen hänelle kiitollisuuden velassa, on minulle
vain ilo ja kunnia, että lyö on uskottu minulle.

Tässä tapauksessa helpottaa lähteitten tavaton runsaus elämäkerran
kirjoittajan työtä. Paroni Nicolaylta on jäänyt, hänen suuresta
vaatimattomuudestaan huolimatta, paljon enemmän omakätisiä
todistuskappaleita kuin useimmilta aikamme ihmisiltä. Osaksi on
hänen kirjeenvaihtonsa ollut varsin laaja, ja kirjeensaajain aulius
on tehnyt mahdolliseksi sen käyttämisen sangen runsaastikin;
osaksi kertovat painetut esitelmät ja selostukset hänen
elämänkatsomuksestaan ja tuotavastaan, ja sitä paitsi hän jo aivan
nuorena -- 1879 -- alkoi pitää päiväkirjaa ja jatkoi sitä aina
kuolemansa edellisiin päiviin. Nämä päiväkirjamerkinnät -- jotka
vuoteen 1897 saakka ovat kirjoitetut pääasiassa ranskaksi, sittemmin
aina englanniksi -- ovat usein lyhyitä ja asiallisia, mutta ne eivät
sittenkään piirrä vain kirjoittajansa elämän ja lyön ääriviivoja,
vaan tuovat myöskin hänen hengellisen kehityksensä pääurat selvästi
näkyviin. Juuri päiväkirjan lehdet selittävät luon tosiseikan, että
paroni Nicolay, niin suljettu ja vähän lyyrillinen ja filosofinen
kuin hän olikin luonteeltaan, kuitenkin kirjoitti niin paljon
sieluntiloistaan. Siihen ei ole syynä, hän mainitsee itse v. 1897,
harrastus häntä itseään, vaan _harrastus hänessä tapahtuvaa Jumalan
lyötä kohtaan_: "Se on kuin tutkielma". Helposti ymmärrettävissä
on, ettei päiväkirjoja ole voitu käyttää tyhjentävästi -- tuskinpa
voinee tai tuleekaan paljastaa yleisön nähtäviksi kaikkia ihmisen
sisimpiä elämänkokemuksia pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Mutta sillä, mitä on ollut käytettävissäni, on ainakin se merkitys,
että se on kelvannut koko kuvaukseni pohjaksi. Mikäli mahdollista
olen koettanutkin perustaa sen vainajan omiin sanoihin sekä hänen
lähimpiensä antamiin tietoihin.

Ne lisät Paul Nicolayn luonnekuvaan varhaisemmilla tai myöhemmiltä
vuosilta sekä hänen toimintansa eri puoliin, joita ovat antaneet joko
suullisesti tai kirjallisesti hänen ystävänsä ja työtoverinsa, ovat
suureksi osaksi osoittautuneet arvokkaiksi nekin. Samalla kuin vielä
kerran tahdon tehostaa kiitollisuuttani neitien Nicolay ja paroni
Henrik Wreden suomasta ystävällisestä avusta tarkistustyössä, pyydän
saada siksi lausua myös lämpimät kiitokseni Mr. Robert Wilderille ja
paroni K. A. Wredelle, rouva Louise af Forsellekselle ja rouva Helmi
Gulinille, neiti Maria Bréchet'lle, vapaaherra Theodor Bruunille ja
tohtori K. A. Friesille sekä useille muille, jotka toivoakseni suovat
anteeksi, ettei heidän nimiään ole mainittu.

Helsingissä, marraskuun 18 p:nä 1921.

_Greta Langenskjöld_.



ISIEN PERINTÖ.


"Sustine et abstine" -- kestä ja kieltäydy -- nämä sanat on piirretty
Nicolay-suvun vaakunakilpeen -- ja vaakunamerkkinä on siniseltä
pohjalta kohoutuva, neljän kultatähden ympäröimä hopearisti. Parempaa
tunnuslausetta, innoittavampaa vaakunamerkkiä ei viimeinen Nicolay
-- mies, jonka elämää nyt käymme kuvaamaan -- olisi voinut valita
itselleen, jos hänen olisi ollut se valittava. Hän sai ne perinnöksi
esi-isiltään samoin kuin monet niistä ominaisuuksista, jotka kautta
koko hänen elämänsä olivat hänen olemuksensa ytimenä: vakavuuden,
velvollisuudentunnon ja taipumuksen yksinkertaisiin, ankariin
tapoihin. Nämä ominaisuudet ovat terveellisenä vastapainona hänen
saamansa perinnön toista puolta vastaan, joka oli omiaan monesti
panemaan hänen luonteensa kovalle koetukselle: kosmopoliitin,
maailmanmiehen, varakkaan fideikomissin omistajan asemaa vastaan.

Nicolay-suku on kotoisin Ruotsista. Jo v. 1500 muutti kuitenkin
muuan sen jäsenistä Lyypekkiin, ja 125 vuotta myöhemmin tavataan
hänen jälkeläisiään Elsassissa, Strassburgissa. Täällä syntyi v.
1737 _Ludwig Heinrich Nicolay_, josta tuli suvun aatelisen haaran
kanta-isä. Hän oli ankaran, despoottisen maistraatinherran poika,
ja isä määräsi hänet lainopilliselle uralle, jolle hän antautuikin.
Elämänsä loppuun saakka hän siitä huolimatta säilytti ilmeiset
kirjalliset ja taiteelliset harrastuksensa. Yliopistolukunsa
lopetettuaan hän sai lähteä Pariisiin. Hänellä oli mukanansa
suositukset ranskalaisille ensyklopedistoille -- d'Alembert'ille ja
Diderot'lle -- ja näin hän pääsi neroa säkenöivään seurapiiriin.
Nuori mies nautti siitä vahingoittumatta luonteeltaan. Sillä ne
lujat uskonnolliset periaatteet, jotka olivat hänen kasvatuksensa
pohjana, ilmaisivat tällöin voimansa, sanoo hänen saksalainen
elämäkerrankirjoittajansa. "Tämän kilven suojissa hän kykeni
vastustamaan itse Diderot'takin, niin, hänenpä onnistui, kerran
päivällisillä istuessaan vastapäätä tuota kaikista ensyklopedisteista
torjumattominta, lujilla ja selvillä sekä uskonnollisiin perusteihin
yleensä että erikseen omaan uskoonsa kohdistuvilla vastauksillaan
saada tämä mies luopumaan yrityksestä voittaa hänet tuon uuden
katsantokannan puolelle heidän toverillisen seurustelunsa silti
häiriintymättä."

Muutamia vuosia myöhemmin Ludwig Heinrich matkusti Wieniin, missä
hänestä tuli Venäjän lähettilään kreivi Razumovskin yksityissihteeri,
ja seurasi tätä pian senjälkeen Italiaan. V. 1769 hän kreivi
Paninin toimesta joutui Venäjän hovin palvelukseen. Näin siis tuli
elsassilaisemme muuttaneeksi idän suureen valtakuntaan, jonka
asukkaaksi hän jäi ja missä hänen onnistui tyylitaitonsa ja lujan
luonteensa avulla luoda itselleen ja suvulleen kunniakas ja sen ajan
oloihin katsoen vankka asema. Hovissa hän ensin toimi silloisen
perintöruhtinaan suuriruhtinas Paavalin kotiopettajana ja sittemmin,
tämän tultua hallitsijaksi, hänen kabinettisihteerinään. Keisari
Paavalin kuoltua hän palveli vanhuuteen saakka samassa toimessa
tämän leskeä, keisarinna Maria Feodorovnaa. V. 1782 oli Itävallan
keisari Joosef II koroittanut hänet aatelissäätyyn von Nicolay
nimisenä. Venäjällä hänelle suotiin vapaaherran arvo. Hän sai
myös salaneuvoksen arvonimen ja toimi jonkun aikaa tiedeakatemian
puheenjohtajana.

Jo v. 1788 oli L.H. Nicolay ostanut Suomesta Viipurin pitäjässä
sijaitsevan, aikaisemmin "Vähä-Lato" nimisen Monrepos'n ratsutilan
Viipurin läänin käskynhaltijalta, Württembergin herttualta. Tämä
oli nimittäin hankkinut itselleen omistusoikeuden tähän valtiolle
kuuluvaan alueeseen. Täydellisen omistusoikeuden maatilaan
sai kuitenkin paroni Nicolay vasta v. 1801 keisarin lahjana.
Monrepos muodostui niin Ludwig Heinrichille kuin monille hänen
jälkeläisilleenkin rakkaaksi olinpaikaksi, ja siitä tuli täten,
joskin aluksi aivan ulkonainen side, joka kiinnitti heidät Suomeen.
-- Monrepos'n jo silloin ihanan puiston kaunistamistyössä rakkautta
ja aistin hienoutta ilmaisevin kekseliäin istutuksin Ludwig
Heinrichin luontaiset taiteelliset taipumukset pääsivät oikeuksiinsa.
Ensimmäinen paroni Nicolay oli tunnettu useiden ajan henkeen
sommiteltujen runojen ja juttujen sepittäjänä, ja rakasta puistoaan
hän ylisti runossa nimeltä "Das Landgut Monrepos" (Monrepos'n tila).
Ludwigsteinin kauniilta saarelta, joka kuuluu tilaan ja korkeine
kallioseinämineen ja kypressimäisine kuusineen harvinaisessa määrässä
johtaa nykyaikaisen kävijän mieleen Böcklinin "Kuoleman saari"
nimisen taulun, tapaa myös pari tämän runollisen esi-isän sepittämää
säettä marmoripylvääseen kaiverrettuina:

    "Auf kurze Zeit ist dieser Hügel mein.
    Auf lange Zeit bin ich dann sein."

    "Lyhyen hetken on tämä kukkula omani.
    Pitkäksi aikaa se sitten saa minut omakseen."

Ludwigstein oli nimittäin todella aiottu Nicolayn perheen jäsenten
"kuoleman saareksi", ja ihanampaa, rauhaisampaa hautuumaata tuskin
lienee maailmassa missään. --

Eikä vain Monrepos'n hellävaroen jalostettu luonto ja nuo
runolliset kirjoitukset ole todisteena ensimmäisen paroni Nicolayn
kulttuuriharrastuksista. Runsaan kirjakokoelmankin, joka kuului kauan
tilan aarteisiin ja nykyjään on Helsingissä Yliopistonkirjaston
hoivissa, hän pani alulle yksissä neuvoin nuoruudenystävänsä,
ranskalaisen Lafermiére'in kanssa, joka oli hänkin ollut
keisari Paavalin opettajana ja sitäpaitsi kirjastonhoitaja ja
teatterinjohtaja. Kirjakokoelma, jolla oli nimenä "Bibliothéque des
deux amis" ("Kahden ystävyksen kirjasto"), joutui sopimuksen mukaan
ystävän kuoltua paroni Nicolayn omaksi.

Luonteeltaan Ludwig Heinrich oli rakastettava, ystävällinen ja
velvollisuudentuntoinen. Viimeiset elinvuotensa hän oleskeli
Monrepos'ssa maalaiselämän yksinäisyydessä vaimonsa, saksalaisen
pankkiirin tyttären Johanna Poggenpohlin rinnalla. Molemmat puolisot
viettivät onnellista yhdyselämää ja kuolivat samana vuonna -- 1820.
Ainoa poika Paul, joka oli syntynyt 1777, oli isän toimesta lähetetty
jo kahdeksanvuotiaana tuon aikanaan varsin kuuluisan kirjailijan Joh.
Heinr. Vossin luo, joka oli rehtorina Eutinissä lähellä Lyypekkiä.
Täällä Paul kasvoi tämän oppineen miehen poikien seurassa ja imi
tässä ilmastossa itseensä rakkauden klassikkoihin, joka säilyi
läpi elämän. Myöhemmin hän opiskeli Erlangenin yliopistossa ja
palasi kotiin vasta kahdeksantoistavuotiaana. Hän antautui nyt
valtiomiesuralle ja matkusti Lontooseen, jossa hän oli monta vuotta
kreivi Vorontsovin palveluksessa. Venäjälle palattuaan oli hän
m.m. siinä toimikunnassa, jonka oli määrättävä Ruotsia ja Norjaa
vastassa oleva Suomen raja. V. 1811 hän nai _Alexandrine Simplicie
de Broglién_, Ranskasta siirtyneen ruhtinas de Broglie'n tyttären,
joka oli samannimisen kuuluisan herttuallisen suvun haaraa. De
Broglie'n perhe oli tunnettu ankarasti katolisesta hurskaudestaan,
ja jonkun verran toi prinsessa Alexandrine tätä uskonnollista henkeä
siihen perheeseen, jonka jäsen hänestä nyt tuli. Hänen äitinsä ja
kolme veljeään olivat, kuten hän itsekin, isän kuoltua Saksassa,
minne he pakolaisina olivat ensin tulleet, etsineet tyyssijan
Venäjältä. Hän sai kasvatuksensa Smolnan opistossa. Veljet otettiin
hovipojiksi ja taistelivat sittemmin kaartinupseereina Napoleonia
vastaan. Vanhin kaatui Austerlitzin taistelussa, nuorin Kulmissa
1813, joten vain yksi ruhtinas de Broglie saattoi restauratsionin
jälkeen palata äitinsä kera kotimaahansa. Monrepos'n puiston
monista muistomerkeistä, jotka kertovat rauhaisesta, uneksivasta
levosta, herättää n.s. Broglie-patsas -- komea, Ruotsin marmorista
hakattu obeliski, joka on pystytetty noiden kaatuneitten nuorten
ranskalaisten muistoksi -- erikoista mielenkiintoa. Se yksin tässä
hiljaisessa paikassa kertoo suuren meluisan maailman elämästä, jossa
tapahtuu niin paljon, mutta se ei kuitenkaan häiritse ympäristön
sopusointua, onpa päinvastoin sitä lisäämässä. Samoin on Monrepos'ssa
asustava perhekin saanut vaikutusta ja vaikutelmia monelta eri
taholta, mutta aina osannut sulattaa ne omaan olemukseensa, joten
suvun aikakirjasta harvinaisessa määrässä puuttuu -- sen silti
olematta väritön -- kiihoittavia, dramaattisia kohtia, joita olemme
tottuneet tapaamaan aatelissukujen tarinoissa.

Isän, Ludwig Heinrichin, toivomuksen mukaisesti päätettiin, että Paul
ja Alexandrine Nicolayn lapsista pojat kuuluisivat luterilaiseen
kirkkokuntaan. Tyttäret taas saatiin kasvattaa äidin uskontoon. Tämä
ei aiheuttanut erimielisyyttä puolisoitten kesken. Paul Nicolay
oli hellästi kiintynyt vaimoonsa, ja syvä oli hänen surunsa, kun
kuolema v. 1824 tempasi Alexandrinen häneltä ja heidän seitsemältä
pikku lapseltaan. Vaimolla ei ollut ennen kuolemaansa voimaa puhua
miehelleen siitä, mikä oli tulossa, mutta hän kirjoitti tälle monta
jäähyväiskirjettä, joissa kehoitti häntä urheasti kestämään surunsa
ja kasvattamaan lapsensa kristillisessä hengessä. "Sois plus qu'un
homme, sois un chrétien résigné" ["Ole enemmän kuin mies, ole
alistunut kristitty"], olivat viimeisen kirjeen loppusanat, ja nämä
sanat antoi leski sovittaa kaivatun vaimonsa muotokuvan otsakkeeksi.
Sen tehtävän, minkä Paul Nicolay täten sai vaimoltaan, joka oli
"conjux amantissima, dulcissima, piissima, amica fidelissima" ("mitä
hellin, suloisin, hurskain aviopuoliso, uskollisin ystävä"), kuten
kuuluu latinankielisen hautakirjoituksen mainesana hänestä, hän
täytti uskollisesti ollen hyvä isä ja juurruttaen lapsiinsa saman
suuren velvollisuudentunnon, joka oli hänelle itselleen ominainen.
Varatakseen tyttärilleen äidillisen hoidon edut ja hankkiakseen
heille mahdollisuuden kasvaa katolisessa ilmapiirissä, niinkuin oli
luvannut vaimolleen, hän uskoi heidät kuitenkin muutamaksi vuodeksi
lasten Normandiassa asuvan äidinäidin huostaan.

V. 1822 Paul Nicolaysta tuli suomalainen vapaaherra, ja suku otettiin
Suomen ritarihuoneeseen v. 1828 numerona 30. Muutamaa vuotta
myöhemmin hän sai vahvistuksen sille testamenttisäädökselle, jonka
perustalla Monrepos'n tila tuli fideikomissin luontoiseksi hänen
suvussaan. Seitsenkymmenvuotiaana hän otti eron virastaan ja vetäytyi
rakkaalle tilalleen, missä hän eleli kuolemaansa asti, vuoteen
1866, naimattoman tyttärensä Simplicie'n hellästi hoitamana. Isän
kuoltua Simplicie meni erääseen normandialaiseen luostariin, mikä ei
estänyt häntä yhä edelleen sulkemasta kaikkia omaisiaan lämpimään
rakkauteensa. Siitä ovat todistuksena hänen lukuisat kirjeensä
samoinkuin myös se ilo, jota hän aina osoitti, kun joku sukulaisista
kävi häntä tervehtimässä. Simplicie ei ollut perheen keskuudessa
ainoa, joka luopui maailmasta ja antautui luostarielämään. Hänen
veljensä Louis, toinen ikäjärjestyksessä, kääntyi täysi-ikäisenä
katolisuuteen, teko, joka saattoi hänet Venäjän hallituksen
epäsuosioon. V. 1868 hän keskeytti loistavan sotilasuransa -- hän
oli 48-vuotiaana ennättänyt kohota kenraaliadjutantiksi sekä ottanut
kunniakkaasti osaa useihin sotaretkiin -- pyrkiäkseen tunnettuun
kartusiaaniluostariin lähellä Grenoble'ia, La Grande Chartreuse'iin.
Siellä hän antautui teologisiin opintoihin ja antoi vihkiä itsensä
papiksi. Hänkin pysyi sydämellisessä suhteessa perheeseensä, jonka
nuoremmat jäsenet, muiden muassa veljen poika Paul, usein kävivät
hänen luonaan ulkomaanmatkoillaan.

Nuorin veljistä, Alexander, joka oli käynyt keisarillisen lyseon
Tsarskoje Selossa ja joutunut virkamiesuralle, jäi sensijaan
Venäjälle ja oli monet vuodet korkeissa viroissa. Hänestä tuli
kamariherra, siviilihallinnon päällikkö Tiflisiin, Kaukasiaan,
sittemmin valtioneuvoston jäsen ja viimein opetusministeri.
Tässä toimessa hän oli kuitenkin vain vuoden, hän kun uskalsi
asettua vastustamaan pyhän synodin kaikkivaltiaan prokuraattorin
Pobedonostsevin ja muiden ministerien venäläistyttämispolitiikkaa,
jota harjoitettiin valtakunnan vieraita kansallisuuksia kohtaan.
Sen jälkeen hän pysyi vielä valtioneuvoston jäsenenä vuoteen 1889,
jolloin otti eronsa ja muutti Tiflisiin, missä hänen tyttärensä,
joka oli naimisissa kaukasialaisen ruhtinaan kanssa, asui. Itse hän
oli ollut naimisissa ruhtinatar Tshavtavadsen kanssa, mutta jäänyt
varhain leskeksi. Hän kuoli 1899 maatilallaan lähellä Tiflisiä
jättäen jälkeensä muiston hyvin suljetusta, tavattoman työteliäästä
ja tunnollisesta miehestä. Hänen täsmällisyyttään -- piirre, jonka
tapaamme uudelleen veljenpojassa -- mainittiin niin suureksi, että
Tiflisin asukkaat tarkistivat kellonsa paroni Nicolayn mennessä torin
yli virastoonsa.

Paul Nicolayn ja Alexandrine de Broglie'n vanhin poika
_Nikolaus_ syntyi v. 1818 Kööpenhaminassa. Muuan erinomainen
saksalainen opettaja antoi hänelle kotiopetusta, kunnes hän
kuusitoistavuotiaana tuli Pietarissa ylioppilaaksi. Lopetettuaan
kameraali-opintonsa hän valitsi isänsä uran ja rupesi Venäjän
Berlinin-lähetystön palvelukseen kuunnellen samalla luentoja
sikäläisessä yliopistossa. Oleskeltuaan vielä Haagissa ja Lontoossa
hän sai kutsun ulkoasiainministeriön palvelukseen Pietariin, missä
hän nyt vietti pari vuotta. Näihin aikoihin hän tutustui tuskin
kahdeksantoistavuotiaaseen Sophia Meyendorffiin, liivinmaalaisen
paronin Georg Meyendorffin ja tämän puolison (o.s. kreivitär
Stackelberg) tyttäreen. Hän rakastui -- kuten hän itse sanoo --
nuoren tytön "viehkeään vaatimattomuuteen", "simplicité charmante",
jonka hän havaitsi yhtyneen harvinaiseen sulouteen. Sophie Meyendorff
oli lapsena saanut pysyviä uskonnollisia vaikutelmia lämpimästi
uskovaiselta englantilaiselta kotiopettajattareltaan, ja nämä
vaikutelmat olivat yhä syventyneet rippikouluaikana, jonka hän vietti
Liivinmaalla maaseudun hiljaisuudessa. Nikolaus Nicolayta oli myös
kodissaan kasvatettu vakavuuteen ja uskonnollisuuteen. Avioliitto,
jonka nuo kaksi v. 1853 solmivat, muodostui ikäerosta huolimatta
hyvin onnelliseksi, se kun oli perustettu yhteisten periaatteitten ja
yhtäläisen elämänkatsomuksen pohjalle. Paroni Nicolayn toimi johti
pian hänet ja hänen nuoren vaimonsa ulkomaille, ensin Berliniin,
missä heidän vanhin pikku tyttärensä kuoli ja toinen syntyi, sitten
Lontooseen, Berniin ja Kööpenhaminaan. Jokaisessa näistä kaupungeista
näki joku heidän lapsistaan ensi kerran päivänvalon.

V. 1866 tapahtui perheen tähän asti niin onnellisessa elämässä
suuri muutos, kun isä sairastui ankaraan tautiin, joka pakotti
hänet luopumaan toimestaan ja etsimään sille parannusta Saksan
lämpimämmästä ilmastosta. Mutta parantumisen toivo ei täyttynyt,
sillä kolmen vuoden kovien kärsimysten jälkeen hän vaipui ikuiseen
lepoon.

Nuori, vain kolmekymmentäneljävuotias leski muutti keväällä 1870
lapsineen -- näitä olivat tyttäret Marie, Aline ja Sophie ja poika
Paul -- miehensä sukutilalle Monrepos'hon. Siellä elettiin muutama
vuosi hiljaisessa yksinäisyydessä. Huoli lasten kasvatuksesta
pakotti kuitenkin äidin muuttamaan Pietariin, missä oli helpommin
saatavissa näiden tarvitsemaa opetusta ja seurustelua. Näin Venäjän
pääkaupungista tuli se paikka, jossa Nicolay-suvun viimeinen
miespuolinen jäsen kasvoi ja löysi elämäntehtävänsä ja -uransa.



LAPSENA JA NUORUKAISENA.


Paul Nicolay syntyi Bernissä 14 p:nä heinäkuuta 1860. Ensi
ikävuotensa hän vietti Tanskassa ja Saksassa. Mutta senjälkeen
siirtyi, niinkuin olemme nähneet, hänen kotinsa Pietariin --
silloiseen loisteliaaseen pääkaupunkiin, kaksinverroin loisteliaaseen
sille, joka, kuten hän, kuului hyväasemaisten ja yhteiskunnan
ylhäisten piireihin. Tuskinpa voi kuvitella ympäristöä, joka olisi
vähemmän omiansa hengellisesti syventämään ja terveesti kehittämään
uskonnollista luonnonlaatua. Vallankumouksen takaisella Pietarilla
on aina ollut tarjota parempiosaisille asujamilleen lukemattomia
älyllisiä ja taiteellisia nautintoja samoin kuin kevytlaatuisempiakin
huvituksia, ja pietarilainen elämä, tuo sekoitus kansallista ja
kosmopoliittista, venäläistä luonnonlapsen mieltä ja ulkolaista
hienostusta, on monille merkinnyt erikoista viehätystä, miltei
vastustamatonta vetovoimaa. Mutta levoton hermostuneisuus, joka
kuitenkin aina oli ominainen tälle elämälle, tuntui tuskin koskaan
sallivan sitä mielen rauhaisaa keskitystä, joka yksin on suotuisa
sielun sisäiselle kasvulle. Paul Nicolaylle oli suuri onni, että koti
alusta alkaen oli hänelle suurkaupungin pinnallistuttavan vaikutuksen
terveellisenä vastapainona. Siellä sai poika joka päivä vaikutelmia
hengestä, joka oli kerrassaan sen enemmän tai vähemmän loistavan
siveettömyyden vastakohta, jota hän muuten oli kohtaava niin monella
taholla.

Vapaaherratar Sophie Nicolay oli monessa suhteessa harvinainen
persoonallisuus. Kova koetus, joksi miehen ankara sairaus ja
varhainen kuolema oli hänelle tullut, oli entisestäänkin kehittänyt
hänen jo nuoruudessa rikasta hengellistä elämäänsä. Syvällisen
harras mieli ja vakava tunnollisuus pienimmässäkin olivat,
niinkuin omaiset todistavat, hänelle ominaisia piirteitä, jotka
loivat koko hänen olemukseensa eheyttävää sopusointuisuutta.
Hänessä yhtyivät omituisesti suuri vaatimattomuus ja vaikuttava
esiintymisen arvokkuus. Ujous, josta hän ei koskaan päässyt
täydelleen -- ominaisuus, joka meni perinnöksi pojalle, -- tuntui
joskus kylmyydeltä, mutta tuon vaikutelman haihdutti pian vilpitön,
yksinkertainen hyväntahtoisuus, jota hän osoitti niin ylhäisille
kuin alhaisille ja joka vähitellen voitti kaikkien sydämet. Lastensa
rakkauden hän omisti täydellisesti. Lujin, rakastavin käsin hän
ymmärsi kehittää heissä herkkää omaatuntoa ja elävää uskoa Jumalaan.
Ulkomailla oleskellessaan, m.m. tuona vaikeana aikana Saksassa, hän
oli joutunut läheiseen kosketukseen uskovien piirien kanssa, ja siitä
oli hänen uskonnollisuuteensa tullut lämpimämpi, syvempi sävy kuin
on virallisessa luterilaisuudessa. Myös englantilaista vaikutusta
saattoi, kuten tiedämme, huomata hänen hengellisessä elämässään, ja
niin yhtyi hänessä saksalainen mielenhartaus siihen toimeliaaseen,
terveesti käytännölliseen henkeen, joka on anglosaksilaiselle
hurskaudelle ominainen.

Hänen antaumuksensa Jumalalle tuntui kauttaaltaan kaikissa
jokapäiväisen elämän muodoissa Nicolayn kodissa. Yhteinen aamuhartaus
keräsi perheen jäsenet sanantutkisteluun ja rukoukseen, mutta
sen ohessa äiti koetti varhain totuttaa nuoria erottamaan joka
päivästä ainakin neljännestunnin yksityiseen raamatunlukemiseen ja
Jumala-suhteen viljelyyn.

Siitä, että hänen onnistui saada poikansa pitämään arvossa tätä
tapaa, ovat todistuksena seuraavat sanat, jotka Paul Nicolay
kymmenvuotiaana kirjoitti kirjeessään äidille: "Täti lukee nyt
aamurukouksen kanssamme, mutta on helpompi rukoilla yksin. Minä
tahdon koettaa olla kiltti, mutta sinun täytyy rukoilla Jumalaa
minun puolestani." Tahtomatta ryhtyä liian pikaisiin johtopäätöksiin
yksityisen kirjeen perustalla -- voinee sanoa, että yllämainitut
sanat kuvaavat hyvin sitä yksilöllistä leimaa, jonka Paul Nicolayn
Jumala-suhde jo varhain sai. Toisessa suhteessa hänelle tyypillinen
on muuan seikka, jonka hän mainitsee kirjeessään vuotta myöhemmin.
Hän kertoo juuri äsken suureksi ilokseen löytäneensä kesälemmikkinsä,
rakkaan kilpikonnansa, joka oli ollut kadoksissa, mutta jonka
tilanhoitajan pojat olivat löytäneet Monrepos'n uimahuoneelta. Ja
hän jatkaa: "Ihmeellistä! Olin juuri tänä aamuna rukoillut Jumalaa
näin: jos on sinun tahtosi, niin anna minun löytää kilpikonnani."
-- Sulkeutuneelle, itsetutkisteluun taipuisalle lapselle
muodostuu tämä pikku tapaus omaksi uskonelämykseksi, ja hänen
rukouselämänsä uskonnollinen kuri ilmenee selvästi esilauseessa:
jos on sinun tahtosi. -- Äidin vakava kasvatustapa oli varmasti
sekin omiaan vahvistamaan velvollisuudentuntoa, taipumusta ankaraan
itsearvosteluun, joka kai oli pojalle luontainen. Muuan hänen
yksityisopettajistaan -- aritmetiikan opettaja -- sanoi kerran
kolmetoistavuotisesta oppilaastaan, ettei tämä voinut irroittautua
mistään ajatuksesta, ennenkuin oli käsittänyt sen. Myöhemmin
kirjoittaa Paul Nicolay tästä lausumasta: "Se tuntuu minusta myös
oikealta ja lienee luonteeni ainoa hyvä puoli." -- Ihmeellisen
yhtenäisesti kehittyy pojan sisäinen elämä kodin terveellisessä
ilmastossa. Aivan pilvetön ei hänen lapsuutensa ole kuitenkaan.
Hän ei ole suinkaan ruumiillisesti vahva, hänellä on hermostunut
mielenlaatu, ja eetillinen taistelu, jota hän ei koskaan ottanut
leikin kannalta, tuotti hänelle varmaan jo nyt huolta. Hänen
päävirheensä lapsuusvuosina näyttävät olleen kiivaus ja hieman
oikukas ärtyisyys -- "mielialan tauti" -- ominaisuuksia, joita
vastaan hän arveli saaneensa taistella koko elämänsä. Jo nyt hän
ryhtyy niitä vastaan sotaan. Äiti ja vanhin sisko, Marie, tukevat
häntä uskollisesti taistelussa, ja hän kiintyy siksi heihin
lämpimästi, teeskentelemättömästi: "Sano Marielle, että luen
raamattuani joka ilta", hän kirjoittaa maaliskuussa 1876 äidilleen,
joka silloin oleskeli tyttärineen Roomassa. "On ollut ihmeellistä,
kuinka Jumala on auttanut minua koulussa. Et voi kuvitellakaan,
kuinka kaipaan teitä kaikkia! -- Koti on tyhjä, ei ole ketään, josta
minä pitäisin ja joka pitäisi minusta niinkuin Sinä. Hyvästi, rakas
äiti, ei tarvitse pelätä, että unohtaisin Sinut. Ajattelen Sinua ja
ikävöin Sinua hyvin usein."

Koulu, josta nuori kirjoittaja tässä puhuu, oli Pietarin
historiallis-filologisen laitoksen lukio, oppilaitos, jossa m.m.
nuoret opettajat saivat antaa näytetunteja -- siis hiukan meidän
normaalilyseoitamme muistuttava. Syyskuussa 1873 oli Paul tullut
tähän oppilaitokseen, jonka hän seitsemän vuotta myöhemmin jätti.
Sitä ennen hän oli saanut yksityisopetusta eri aineissa. Hänen
kouluajastaan ei ole paljoa sanottavaa. Kouluelämän ensimmäiset
vaikutelmat ovat sellaisia kuin sopii odottaakin pojalta, joka tähän
asti on elänyt suhteellisesti eristettynä kodin suojissa ja äkkiä
siirtyy hilpeitten, puuhakkaitten poikatoverien piiriin. Ensimmäinen
-- kiittävä -- arvostelu koulusta koskeekin juuri "puuhaa", ei
opetusta. "Koulussa on hyvin hauska. Me teimme kaikenlaisia poikain
kujeita, nauroimme, nyimme toisiamme ja panimme pulpetit liikkeelle"!
kirjoittaa hän kirjeessään. Tämä vallattomuus, joka tosin ei ollut
vieras nuoren Nicolayn luonteelle, joutui kuitenkin ennen pitkää sen
lujan velvollisuudentunnon alaisuuteen, joka oli hänelle ominainen,
ja hän pyrki myöhemmin suorittamaan koulutyönsä hyvin, jopa
erinomaisesti. Mutta varsinaista työniloa se ei tuottanut hänelle
sittenkään -- siihen hän oli liian hermostunut, ehkä myös aivan liian
herkän tunnollinen, ja Venäjällä vallalla oleva tutkintojärjestelmä
tuntui hänestä kai oikealta rasitukselta. Kuvaavat ovat nuo sanat
aikaisemmin mainitusta kirjeestä -- "ihmeellistä, kuinka Jumala on
tähän asti auttanut minua koulussa". Paul Nicolay suhtautuu nyt
niinkuin myöhemminkin tehtäviinsä vakavasti, ponnistaa saavuttaakseen
mahdollisimman hyvät tulokset ja saavuttaakin ne usein -- mutta se
tapahtuu hänen heikon terveytensä kustannuksella, ja työ painaa
taakkana hänen nuoria hartioitaan. Muuten ei koulun opetus eikä sen
toverielämä jätä hänen persoonalliseen kehitykseensä sen syvempää
jälkeä. Se kenties johtui hänen selvän yksilöllisestä rakenteestaan;
kenties tarjosi myös tuon kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta
kosmopoliittis-ylimyksellisen kodin ilmapiiri liian harvoja
kosketuskohtia venäläisen koulun kirjavan joukkoelämän kanssa.
Oli miten oli -- hän tunsi varmaan monta kertaa olevansa vieras
opettajilleen ja tovereilleen.

Paljon merkityksellisempi kuin kouluelämä oli nuorukaiselle
rippikouluopetus, jota hän ja hänen nuorempi sisarensa v. 1879
saivat saksalaisen seurakunnan pastorilta. Tämä tuskin johtui itse
opetuksen laadusta, vaan pikemminkin niistä vaatimuksista, jotka
tuota lähestyvää ratkaisevaa uskonnollista toimitusta ajatellessa
kävivät eläviksi ja omakohtaisiksi nuoren rippioppilaan sielussa.
Paul Nicolay pyrkii näihin aikoihin rehellisen luonteensa koko
voimalla keskittymään siihen, mikä oli olennaista hänelle tarjotussa
opetuksessa, pääsemään lähemmäksi Jumalaa, joka lapsesta saakka
oli ollut hänelle todellisuus, mutta johon suhtautumisessaan hän
kuitenkin huomaa paljon laiminlyöntiä, paljon selvittämätöntä.
Hänestä on kuitenkin vaikeata päästä tuohon tarpeelliseen
keskitykseen, vaikeata syventyä rukoukseen, kun hänen samalla
on valmistauduttava työläisiin tutkintoihin, jotka hänen on
suoritettava ennen siirtymistään lukion ylimmälle luokalle.
Katkismuksen päähänpänttäys rippikoulussa, joka, niinkuin yleensä
kaikki muistia kysyvä työ, tuntuu hänestä ikävältä ja rasittavalta,
tekee hänen työtaakkansa sitäkin raskaammaksi. Siksi ovat näihin
aikoihin aloitetun päiväkirjan merkinnät osittain varsin synkkiä
sävyltään. Hän soimaa itseään katkerasti hairahduksistaan -- niinpä
häntä vaivaavat, kun rippikoulussa on käsitelty neljättä käskyä,
laiminlyönnit, joihin hän muka tuntee olevansa syypää suhteessaan
rakastettuun äitiinsä. Välinpitämättömyyden tunne, joka usein
valtaa hänet ruumiillisten ja henkisten ponnistusten perästä, on
hänen silmissään synti. Kuitenkin hänen onnistuu taistella itsensä
levollisempaan katsantokantaan, ja päivää ennen konfirmatsionia hän
kirjoittaa: "Uskon, että ihmisen on tärkeintä tuntea itsensä köyhäksi
syntiseksi ja iloiten ottaa vastaan Jeesukselta ja juuri Häneltä
itseltään anteeksiantamus." Siskosten kasteenliiton-uudistus tapahtui
Pyhän Annan kirkossa Pietarissa. "Tunsimme molemmat sydämensykintää",
kirjoittaa nuorukainen tuosta juhlahetkestä. "Tunsin taistelevani
saatanaa vastaan, joka yritti tehdä minut välinpitämättömäksi, mutta,
Jumalan kiitos, rukouksen auttamana saatoin tuntea itseni vapaaksi.
Mikä armo olikaan tuo ensi käyntini ehtoollisella! Toivoakseni en
unohda sitä koskaan. Jeesus sisimmässäsi, mikä onni, mikä ilo!
Tunnet olevasi aivan muuttunut. Kuinka hyvä ja armollinen on Jumala,
kun Hän antaa itsensä sellaiselle syntisraukalle kuin minä. Minun
täytyy enemmän tarttua käsiksi Jumalan sanaan, jotta Hän voisi
paremmin tarttua minuun käsiksi. Minun täytyy Jumalan avulla muuttua
paremmaksi, jotten muuttuisi huonommaksi." Näillä onnea uhkuvilla,
kiitollisilla tunteenpurkauksilla, jotka olivat niin luonnollisia
kristillisessä ilmapiirissä kasvaneelle nuorukaiselle konfirmatsionin
ja ensimmäisen ehtoollisellakäynnin juhlallisena hetkenä, oli, kuten
tulevaisuus osoitti, tavallista paljoa suurempi arvo nuoren Nicolayn
lausumina. "Jeesus minussa" -- siitä tuli hänelle koko elämänajaksi
ei vain ilon ja rauhan lähde, vaan ehdoton velvoitus pyhään elämään
ja lopullisen voiton tae -- tosiasia, joka hänen täytyi kerta
kerran perästä loihtia ajatuksiinsa, kun taistelu, jota hän kävi,
pyrki hänestä tuntumaan toivottoman ankaralta. Sillä Paul Nicolayn
elämä, niin yksinkertaisen eheä kuin se olikin, ei ollut koskaan
helppoa. Hän asetti elämänsä päämäärän liian korkealle ja otti
liian vähän lukuun kaikenlaisia ulkonaisia seikkoja, joita toiset
niin mielellään käyttävät hyväksensä puolustellakseen hengellistä
velttouttaan tai toimettomuuttaan. Mistään paroni Nicolayn elämässä
tapahtuneesta lopullisesta "ratkaisusta Kristuksen puolelle"
konfirmatsionitilaisuudessa ei voi puhua. Se oli vain askel lähemmä
tuota ratkaisua, joka kerran tapahtui täydellisenä ja ehdottomana
monen samantapaisen askelen perästä, kaikki samaan suuntaan, saman
taistelun kautta johtavia.

Viimeinen kouluvuosi 1879--80 osoittautui erikoisen rasittavaksi
nuoren miehen heikoille ruumiinvoimille. Neuralgisesta päänsärystä,
itsepintaisesta unettomuudesta, usein uudistuvista malaria- ja
influenssakohtauksista, kaikesta siitä, mistä tuli hänen
miehuusikänsä suuri kärsimys, hän kärsi jo kouluaikanaan, ja se
vaikeutti varsinkin ankaraa tutkintolukua, joka aikoinaan teki joka
lukukauden lopun venäläisissä kouluissa kauhunkaudeksi. Osoittaen
tavallista päättävää tunnollisuuttaan antautui nyt Nicolay työhön,
mutta tunsi tällöin usein pistoksen omassatunnossaan, sillä hänestä
tuntui pahalta, ettei voinut torjua luotaan kunnianhimoa, halua
kunnostautua; joka aina liittyy kaikkeen kilpaan. Siksi kuulostaa
helpotuksenhuokaukselta, kun hän kirjoittaa 15 p:nä kesäkuuta 1880
päiväkirjaansa: "Finis! En voi uskoa sitä, se on kuin unta. Jumalan
kiitos, että hän on auttanut minut läpi seitsenvuotisen kouluaikani."

Tuntui kai kuin vapautukselta sietämättömästä pakosta, kun hän
senjälkeen sai äitinsä ja sisarensa seurassa matkustaa ulkomaille
-- Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ranskassa käytiin tervehtimässä
tätiä, abbedissa Simplicietä, hänen normandialaisessa luostarissaan
sekä Louis setää, La Grande Chartreuse'issä, joita käyntejä
Paul Nicolay ei koskaan sittemmin jättänyt suorittamatta monien
Länsi-Euroopan matkojensa varrella. Italiassa perhe viipyi Lago
Maggioressa, Veronassa ja viimein Venetsiassa. Siellä erosi Paul
Nicolay omaisistaan palatakseen Pietariin, missä hänen nyt oli
määrä aloittaa yliopistolukunsa. Hän asui tämän talven setänsä ja
holhoojansa, silloisen opetusministerin Alexander Nicolayn luona.
Ankara virkamies, jonka mielestä jokainen oli velvollinen palvelemaan
maataan, s.o. valtiolaitosta, tahtoi saada veljenpojan opiskelemaan
lakitiedettä. Kun Paulin äiti, joka ehdottomasti luotti lankonsa
arvostelukykyyn, kannatti häntä tässä, piti nuorukainen itseään
velvollisena mukautumaan holhoojansa toivomukseen.

Hänen omat persoonalliset harrastuksensa olisivat johtaneet hänet
aivan toiseen suuntaan -- häntä miellytti historia, mutta myös
maantiede, tähtitiede, fysiikka ja muut luonnontieteelliset sekä
teknilliset oppiaineet, joissa hän sittemmin hankki itselleen omin
päin varsin huomattavat tiedot. Käytännöllinen toiminta, varsinkin
raikas merielämä, houkutteli häntä myöskin. Lakitiede sitävastoin,
joka vaati paljon kuivaa muistitietoa, oli hänelle vastenmielinen.
Ensimmäiset opintovuodet olivat hänelle siksi tuskin helpommat kuin
viimeiset ajat lukiossa. Hänen terveyttäänkään ei lyhyt ulkomailla
oleskelu ollut parantanut, päinvastoin hän tunsi sairauden rasitusta
enemmän kuin milloinkaan ennen. Kivulloisuuttaan hän ei kuitenkaan
koskaan käyttänyt verukkeena suhtautuakseen huolimattomasti
opintoihinsa, mutta piiloutui kylläkin tämän suojuksen taa, kun
tuli kyseeseen niiden vaatimusten välttäminen, joita seuraelämä
alkoi asettaa nuorelle paronille ja fideikomissin omistajalle. Hän
oli mieleltään näinä aikoina suljettu ja arka, ja ruumiillinen
lamaannus aiheutti myös henkistä alakuloisuutta, taipumuksen nähdä
kaikki synkkänä, mikä usein näytti vievän voiton siitä luontaisen
hilpeyden ja terveen huumorin pohjasävystä, jota hänessä nuoruuden
ystäväin lausuman mukaan oli runsas annos. Vahvistaakseen ja
karaistakseen kapinoivaa ruumistaan hän alkoi näihin aikoihin ottaa
miekkailutunteja, ja nämä harjoitukset näyttivät vaikuttavan häneen
yhtä terveellisesti kuin se kylpylähoito, jonka hän sai kesällä
1881 Baierissa. Kesäisin hän mielellään harrasti ulkoilmaelämää --
varsinkin hän antautui yhä innokkaammin purjehdusurheiluun, joka
oli ollut hänelle mieluinen poikavuosista asti. V. 1883 hän osti
"Lady" nimisen purjehdusjahdin, ja se oli hänen uskollinen ystävänsä
monet vuodet. Entisen luotsin, Pajurin, ja erään toisen laivamiehen
seurassa hän teki Monrepos'sta käsin, missä hän tavallisesti vietti
kesät, purjehdusretkiä Kotkaan, Pellingiin, Helsinkiin sekä moniin
muihin Suomen seutuihin. Näin hän tutustui tutustumistaan myös
siihen maahan, joka oli käyvä hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän
huolimatta saamastaan venäläisestä kasvatuksesta ja kansainvälisistä
suhteistaan aina mielellään piti isänmaanaan.

Purjehdusretket olivat Paul Nicolaylle terveellisiä sekä
ruumiillisesti että henkisesti. Hän iloitsi itsekin miehekkyydestä,
johon arveluttavista tilanteista ripein ottein selviytymisen pakko
hänet kasvatti ja joka tiesi hänelle pietarilaiselämän veltostavan
vaikutuksen vastakohtaa. Hänen rakkautensa reippaaseen urheiluun oli
tähän aikaan vähällä paisua todelliseksi intohimoksi. Muuan paroni
Nicolayn toveri näiltä vuosilta [vapaaherra Th. Bruun] kertoo, että
hänen halunsa omaksua aidot merimiestavat saattoi johtaa hänet peräti
huvittaviin poikamaisuuksiin. Hän "koetti" m.m. purra tupakkamälliä,
ja kun hän yöllä ajoi hereille purjehdustoverinsa, täytyi näiden
ennen kannelle menoaan nielaista lasillinen rommia -- se näet kuului
asiaan. "Lady'llä" ei saatu sen hienompaa ruokaa kuin hapanta leipää
ja poronlihaa, niin että mukavampaan elämään piintyneet matkatoverit
tervehtivät iloiten ensimmäistä vehnäleipäpalaa, joka heille maissa
tarjottiin.

Merellä vietetty ulkoilmaelämä vahvisti varmasti omalta osaltaan
suurestikin Paul Nicolayta pitkien talvien varalta, jolloin oli
ankarasti kamppailtava lakitieteen kanssa. Kesäkuun 7:ntenä
1884 hän suoritti loistavasti oikeustutkintonsa, joka hänestä,
samoin kuin aikaisemmat tällaiset voitot, tuntui ihmeeltä,
Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden työltä häntä kohtaan, "Mitä
muut sanovat onnenpotkaisuksi, onneksi, siitä tiedän minä olevani
kiitollisuudenvelassa Jumalalle", sanotaan päiväkirjassa. Ja tähän
voimaan luottaen hän nyt ryhtyi opiskelemaan kandidaattitutkintoa
varten.

Tässä elämänsä vaiheessa Paul Nicolay joutuu -- huolimatta
ujoudestaan, joka tosin myös hiukan lievittyy voimien karttuessa
-- varsin paljon ottamaan osaa niihin seurapiireihin, joissa
"huvitellaan". Se kuvaus hänestä seuraihmisenä ja toverina, jonka
hänestä on antanut muuan nuoruudenystävä, loihtii ehkä parhaiten
silmäimme eteen nuoren Paul Nicolayn semmoisena kuin hän oli
1880-luvun keskivaiheilla sekä sen ympäristön, missä hän liikkui.

"Illasta kenraalikuvernööri kreivi F. Heydenin perheessä, joka
silloin asui Pietarissa, illasta, jolloin tutustuin sittemmin niin
sydämellisesti rakastamaani ja ihailtuun ystävääni Paul Nicolayhin,
tuli elämässäni paljon merkitsevä hetki", kirjoittaa vapaaherra
Theodor Bruun. "Se on mielessäni kuin eilinen päivä. Neiti Olga von
Heyden, sittemmin leskikeisarinnan hovineitinä toiminut, tuli minua
vastaanottamaan kalpean ja laihan nuoren miehen seurassa ja sanoi:
'Paroni Nicolay, joka myös on suomalainen, soisi saavansa tutustua
teihin.' Mitä hän sanoi silloin, en muista, mutta Suomesta me
puhuimme, ja minä tunsin kiitollisuutta siitä, että hän oli halunnut
tutustua minuun. Otimme siihen aikaan paljon osaa seuraelämään. Paul
Nicolay oli Pietarin yliopiston ajoilta ystävä ja toveri Alexander
Heydenin kanssa, josta sittemmin tuli lippuamiraali ja keisari
Nikolai II:n adjutantti, mutta lujemmin sitein hän oli liittynyt
luokkatoveriinsa, nuorimpaan veljeen Dmitriin, joka sittemmin palveli
tykistössä ja joutui, otettuaan eron virastaan, aatelismarsalkkana
etelä-Venäjälle. Heydenin kotiin nuoret kokoontuivat kerran viikossa;
leikittiin enimmäkseen kuva-arvoituksia. Kokkapuheinen Dmitri Heyden
oli kaikkien hupina. Paul Nicolay oli vallattoman iloinen, ja
joskaan hän ei itse puolestaan keksinyt mitään seuran hauskuudeksi,
hän ymmärsi kuitenkin varsin hyvin viatonta pilaa. Muistan niin
hyvin, kuinka hän hilpeänä ja poikamaisena istuessaan turkkilaisella
leposohvalla Dmitri Heydenin vieressä tuumi: 'Ei meidän tarvitse
puhuakaan paljoa ja kuitenkin on meillä niin hupaista.' Ja sitten
hän, joka oli tottunut miekkailuun ja purjehdukseen, lyödä läimäytti
naapuriansa navakasti polveen. Toinen yritti maksaa samalla mitalla,
mutta Paul Nicolay oli notkea ja voimakas -- nauraen hän oli jo
toisessa päässä huonetta. Hänen ilonsa oli tarttuvaa -- se oli
niin puhdasta ja sydämellistä. -- Aleksander Maksimovski, Boris
Jakuntsikov ja Theodor Oom olivat sitä nuorten miesten parvea, joka
seurusteli Heydenien piirissä. Samaisen Th. Oomin seurassa Nicolay
purjehti Summaan ja otti minutkin purjeveneeseensä 'Lady'iin'.
Aiottiin lähteä tervehtimään Heydenejä, jotka olivat täksi kesää
vuokranneet kenraalitar von Etterin päärakennuksen Haikossa.
Ja tällä purjehdusretkellä sain ensimmäisen vaikutelmani Paul
Nicolayn suuresta ja terveellisestä vaikutuksesta tovereihinsa.
Molemmat laivamiehet, P. ja K., olivat hurskaita kelpo miehiä ja
kuuntelivat hartaina, kun Nicolay soitti heille englantilaisia virsiä
kuusikulmaisella hanurillaan. Th. Oom ja minä olimme sensijaan
täyspakanoita. Minä olin kadottanut uskoni ollessani Tartossa
ylioppilaana, ja Oom oli kyynikko ja piti kreikkalaiskatolista
uskontunnustustaan asemansa vaatimana, niin maailmassa yleensä kuin
hovissa. No niin, loikoilimme kaikki kolme ensimmäisessä hytissä
kuumana kesäiltana 'Ladyn' keinuessa rasvatyvenellä merellä. Oom
lasketti jonkun hieman rivon jutun tai sopimattoman sutkauksen,
ja minä säestin samaan nuottiin, mutta tuskin sana oli sanottu,
kun jo saimme Paul Nicolaylta mitä ystävällisimmässä, mutta
päättävimmässä muodossa kehoituksen jättää moiset puheet. -- --
Hän oli päämäärästään tietoinen, hurskas nuorukainen, jonka me
aavistimme tulevaksi Jumalan palvelijaksi. Niin, hän osasi purjehtia,
miekkailla, urheilla, näytellä -- mutta hän erosi meistä muista.
Hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ilmaisi henkisten arvojen
lujaluonteisen puoltajan."

Paul Nicolay saattoi toimia kaikessa ympäristönsä tavoin, mutta siitä
huolimatta hän ei _ollut_ muiden kaltainen -- tämä selittänee sen
että hänellä jo silloin oli syvä vaikutus muutamiin tovereihinsa.
Kristityn miehekkyyden ylevää ihannetta ei "tämä maailmallisessa
seurassa liikkuva nuori Daniel", kuten paroni Bruun häntä
nimittääkin, koskaan päästänyt silmistään. "Kuinka toivoinkaan
sieluni sisintä sopukkaa myöten olevani avoin, vilpitön, kaiken
viekastelun vihollinen, työteliäs, tarmokas, lujaluonteinen, mutta
nöyrä -- taistellen voittavani itseni ja ilman ihmispelkoa aina
päästäväni omantuntoni voitolle!" sanotaan päiväkirjassa v:lta
1882. Myöhemminkin hän usein moittii itseään velttoudesta, hän on
tuskaa tuntien huomaavinaan tuhlaavansa aikaansa, huomaavinaan sen
liukuvan käsistä. Ja puhtaus, johon hän pyrkii, on aivan muuta kuin
vapautuneisuutta "karkeista synneistä". Kun hän kerran väsymyksen
hetkenä etsii huvia kirjasta, joka hänen omastakin mielestään on
"raaka ja saastainen", on hänellä selvillä, että tämä teko on
_syntiä_. "Kuinka vähän minulla onkaan luonteenlujuutta, kun en voi
ajoissa heittää kädestäni saastaista kirjaa." Kun hän syksyllä 1884
tekee pitkänpuoleisen matkan käyden tällöin Pariisissakin, näemme
hänen sielläkin taistelevan vaikutelmain moninaisuutta vastaan
säilyttääkseen sisäisen elämänsä tahrattomana ja voimakkaana. Hänen
apunsa kaikissa näissä taisteluissa on niinkuin ennenkin hänen
nuoruutensa Jumala, johon hänellä on yhä lapsekas, luottava suhde.
Varsinkin purjehdusmatkoillaan hän tottui kiinnittämään huomiota
Jumalan varjelukseen ja johtoon pienimmässäkin -- seikka, joka läpi
koko elämän pysyi hänelle lohdullisena, tukea suovana varmuutena.
Siitä huolimatta saattoi hänet monta kertaa, kuten olemme nähneet,
vallata alakuloisuus omaa kykenemättömyyttä ja ansiottomuutta
ajatellessa. Tällaisia omantunnonepäilyjä hän varmaan kertoi
sedälleen Louis'ille käydessään v. 1884 matkansa varrella La Grande
Chartreuse'issä, sillä hän on merkinnyt päiväkirjaansa, että tämä oli
nuhdellut häntä, kun häneltä puuttui luottamusta Jumalan armahtavaan
ja etsivään rakkauteen. Kartusiaani-sedän ja maailmanmies-veljenpojan
suhde oli yleensä hyvä ja ymmärtämyksellinen, ja kun Paul Nicolay
lisäksi mainitsee heidän keskustelleen siitä, kuinka on välttämätöntä
tehdä kaikki Jumalalle eikä ihmisille, sekä ruoskineen ajan
raukkamaisuutta ja velttoutta, niin ymmärrämme, että askeettisen
munkin ja taistelevan nuoren Danielin mielipiteet varmaan omituisesti
yhtyivät. Sitä vastoin Paul Nicolay mainitsee, että muuan de Broglie
niminen serkku, jota hän kävi tervehtimässä ja joka oli hänkin
munkki, "muuttui vähemmän ystävälliseksi" huomatessaan luterilaisen
heimolaisensa välttävän kysymystä katolisuuteen kääntymisestä.
Katolinen oppi ei milloinkaan houkutellut puoleensa Alexandrine de
Broglie'n pojanpoikaa. Pyhimystenpalvonta kuohutti häntä, jolla aina
oli selvä tunne ihmisen mitättömyydestä Jumalan edessä -- ja kerran
kuunneltuaan messua hän merkitsee vain lakonisesti: "Hyvilläni, kun
se päättyi." Esteettisillä vaikutelmilla ei ollut valtaa häneen
-- mutta hän antoi kyllä täyden arvon yksityisten katolilaisten
siveelliselle suuruudelle, ja hänen omassa olemuksessaan esiintyvä
ilmeinen askeettisuuden piirre sai hänet varmaan myötätuntoiseksi
katolista kuria kohtaan määrätyiltä puolilta katsottuna.

Joskin nuoren Paul Nicolayn elämänkatsomus oli selvästi
protestanttinen, niin ei sitävastoin voine sanoa häntä silloin eikä
myöhemminkään puhdasoppiseksi luterilaiseksi. Luterilaisen kirkon
elämä, sellaisena kuin se niihin aikoihin ilmeni, ei ollut omiaan
miellyttämään sellaista mieltä kuin Paul Nicolayn -- joka oli niin
voimakkaasti suuntautunut siihen, mikä uskonnossa on olennaista ja
käytännöllistä ja niin välinpitämätön historian luomista muodoista
ja uskonopillisista selityksistä. "Kirkollisuudella" oli hänestä jo
silloin se leima, että se, kuten hän muutamaa vuotta myöhemmin sanoo,
oli yhtä paljon "puoluehenkeä kuin mikä muu puoluehenki tahansa".
Vanhempanakin hän yhä sanoi olevansa "huono kirkkokristitty".
Syvällisimpiä vaikutelmiaan hän ei ollutkaan -- jollei ota lukuun
konfirmatsionia -- saanut kirkolta, vaan kodiltaan. Vapaaherratar
Nicolay oli kiintynyt kirkkoon, johon hän kuului -- mutta olemme
kuitenkin nähneet, että hänen uskonnollisuutensa oli suuntautunut
osittain toisille urille kuin tässä kirkossa vallitseville.
Olemme niinkään nähneet, että Paul Nicolay tottui lapsesta alkaen
omin neuvoin pyrkimään mieskohtaiseen Jumala-suhteeseen. Ja kun
hän täysi-ikäisenä sai pysyviä ja syvälti uurtavia vaikutuksia
kristilliseltä yhdyskunnalta, eivät ne tulleet isien kirkon, vaan
erään miltei ainoalaatuisen, tsaari-Venäjän niin maallisten kuin
hengellisten viranomaisten tunnustusta vailla olevan uskonnollisen
yhtymän taholta. Voimakkaimmat uskonsysäyksensä ja ensimmäisen
muovailunsa työntekijänä ja puhujana Kristuksen palveluksessa Paul
Nicolay sai n.s. _pashkovilaisten_ piirissä.

Pashkovilais-liikettä voinee pitää Venäjän huomattavimpiin
uskonnollisiin ilmiöihin kuuluvana. Sillä on oma sijansa tämän
maan monien evankeliselle tai "hengelliselle" pohjalle perustuvien
lahkomuodostusten joukossa. Venäläiset lahkot ovat meikäläisille
miltei kokonaan tuntemattomat. Koska se henki, joka on -- tai oli
-- vallalla muutamissa niistä, on hyvin paljon vaikuttanut paroni
Nicolayn hengelliseen kehitykseen nuoruusvuosina, niin herättäisi
kai mielenkiintoa, jos tämänkaltaisessa kuvauksessa omistettaisiin
niille muutama sana. Kun kuitenkin siten joutuisimme liian kauas,
on välttämätöntä nyt rajoittua tarjoamaan lukijalle katsaus
pashkovilaisuuteen, joka muistuttaa paljonkin puhtaasti kansanomaisia
venäläiskansallisia lahkoja, vaikkakin sen alkuperä on aivan toinen.

Pashkovilais-liike alkoi nimittäin ylhäis-aatelin piireissä
Pietarissa. V. 1874 saapui Venäjän pääkaupunkiin lordi Radstock,
tunnettu englantilainen maallikkosaarnaaja, joka oli puhunut
useissa Euroopan maissa, erään ylhäisen venäläisen naisen
kehoituksesta, joka oli kuullut häntä ulkomailla. Täällä hän
esiintyi useissa ylhäisökodeissa 11. s. "drawing-room meeting'eissä"
("salonki-kokouksissa"). Lordi Radstock, jonka kuollessa
Paul Nicolay monta vuotta myöhemmin kirjoitti, että "hänen
elämänsä oli ehjäsydämistä antaumusta Herralle, joskin hänen
sanomansa oli harvasointuinen sävelmä", teki, yksinkertaisesti
saarnatessaan evankeelisista kristinuskon perustotuuksista, syvän
vaikutuksen moniin venäläisen ylhäisön jäseniin. Muuan niistä
hänen kuulijoistaan, jotka tunsivat hänen julistuksensa käyneen
sydämeensä, oli entinen kaartineversti Vasilij Aleksandrovits
Pashkov. V. 1876 tämä anoi oikeutta saada perustaa yhdistyksen
uskonnollis-siveellisen lukemisen edistämiseksi, ja anomukseen
suostuttiinkin. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli
tarjota kansalle tilaisuutta hankkia itselleen halvalla raamatunosia
samoin kuin muutakin uskonnollista kirjallisuutta, ja sen onnistui
todella julkaista lähes 200 lentolehtistä, joita tätä tarkoitusta
edistämään otetut kolportöörit levittivät pitkin maaseutua. Pashkov
ja hänen hengenheimolaisensa -- joiden ainoana uskonkappaleena voi
sanoa olleen heidän sielunsa pelastuksen uskon kautta Jeesuksen
Kristuksen sovintokuolemaan, joka pelastustie oli avoimena kaikille
-- kerääntyivät toistensa luo hengellisiin kokouksiin, joihin lisäksi
kehoitettiin näiden ylhäisten kotien lukuisaa palveluskuntaa sekä
muitakin kansanmiehiä ja -naisia ottamaan osaa. Useimmiten pidettiin
näitä kokouksia komeassa Pashkovin palatsissa Nevan varrella tai
sisarusten, ruhtinatarten Gagarinan ja Lievenin asunnossa Bolshaja
Morskajalla. Tällöin esiintyivät eversti Pashkov itse, kamariherra
kreivi Korff ja monet muut tämän nuoren yhdyskunnan jäsenet
evankeliumin selittäjinä, ja noissa ylellisesti sisustetuissa
saleissa istuivat korkeilla antiikkisilla kultanahkatuoleilla
pesijättäret ja talonmiehet siniverisimpäin kreivittärien ja
ruhtinaitten rinnalla usein laulaen samasta laulukirjasta --
ennenkuulumaton näky Venäjällä.

Tolstoi on "Ylösnousemus" nimisessä romaanissaan satiirisesti
kuvannut näitä piirejä -- ja onhan hyvin ymmärrettävissä, että
hänen mielestään, kun nähdyn sisäinen puoli jäi vieraaksi, tuo
kaikki oli pelkkää parodiaa siitä, mitä hän nimitti kristilliseksi
veljeydeksi -- muutamain rikasten ja yltäkylläisten ihmisten
uusmuotisten oikkujen tai kuohahtaneitten tunnelmain purkausta --
mitä se saattoi muutamissa kyllä ollakin. Mutta syvää ja runsasta
iloa, jota "ilosanoma" oli kyennyt synnyttämään niin köyhien kuin
rikasten sydämessä ja joka loi useimpiin pashkovilaispiirin jäseniin
palavaa palvelemishalua ja mitä lujinta kestävyyttä pilkan ja vainon
kohdatessa -- sitä ei tuo suuri kirjailija pystynyt näkemään. -- On
itsestään selvää, että pashkovilaisten toiminta herätti ennen pitkää
levottomuutta korkeasti oikeauskoisissa kirkollisissa piireissä.
Kirkolliset lehdet suorastaan tahtoivat hukuttaa nämä uudet
lahkolaiset haukkumasanoihinsa ja vaativat heidän nujertamistaan.
Heidän kokouksissaan ei puhuttu sanaakaan pyhimyksistä, neitsyt
Maariasta tai kirkon sakramenteista, eikä kokoushuoneistoissa ollut
ainoatakaan pyhimyskuvaa -- eikö se jo riittänyt leimaamaan koko
liikkeen epämoraaliseksi ja epäkristilliseksi?

V. 1877 tuli määräys, joka kielsi Pashkovia pitämistä uskonnollisia
illanviettojaan, ja seuraavana vuonna oikeutettiin hengelliset
viranomaiset kehoittamaan häntä ja hänen puoluelaisiaan luopumaan
harhauksestaan ja palaamaan oikeauskoisen kirkon helmaan. Tästä oli
seurauksena, että Pashkov siirsi toimintansa maaseudulle, missä hän
saattoi työskennellä huomaamattomammin -- ennen kaikkea monille
suurille tiluksilleen. Näin saavutti pashkovilais-propaganda kansan
syvät rivit ja joutui kosketuksiin jo aikaisemmin olemassaolleitten
evankeelisten lahkojen kanssa. Kun Pashkov 1884 palasi Pietariin,
kutsuivat hän ja kreivi Korff näiden lahkojen -- stundistien,
baptistien, molokaanien y.m. -- edustajia yhteiseen kokoukseen.
Tämä kokous kiellettiin heti, ja useat osanottajista -- enimmäkseen
talonpoikia eri osista maata -- pantiin kiinni, joutuivat kuulustelun
alaisiksi ja lähetettiin hallinnollista tietä kotiseudulleen.
"Yhdistys uskonnollissiveellisen lukemisen edistämiseksi"
lakkautettiin samana vuonna hallituksen käskykirjeellä. Heti
sen jälkeen pyhä synodi antoi määräyksen, että piispojen tuli
"valvoa" pashkovilaisliikkeen levenemistä, ja samanlaisen säädöksen
sisäministeri antoi maaherralle. Eversti Pashkovin täytyi poistua
valtakunnasta ja asettua ulkomaille asumaan, mutta liikkeen
leviämistä jatkui yhä 80-luvun viimeisinä vuosina ja kautta koko
90-luvun. Se sulautui tällöin yhä enemmän muihin lahkoihin ja muuttui
monessa suhteessa radikaalisemmaksi ja kirkkoa vastustavammaksi.

Pääkaupungin ylhäisissä piireissä, jotka kaikessa hiljaisuudessa
yhä kokoontuivat, välistä joutuen selkkauksiin poliisin kanssa,
mutta useimmiten hovin suojelemana jääden hätyyttämättä, säilytti
pashkovilaisuus sitävastoin alkuperäisen luonteensa. Täällä Paul
Nicolayhin 1880-luvun alkupuolella joutui kosketuksiin sen kanssa.
Hänen ystävänsä ja sittemmin lankonsa, kreivi Konstantin von der
Pahlen, johti näet hänet pashkovilaisten piiriin, jossa hänen
äitinsäkin muuten seurusteli, sillä vaikka tämä ei liittynytkään
itse liikkeeseen -- hän oli Pietarin saksalaisen seurakunnan
uskollinen jäsen -- harrasti hän lämpimästi ja myötätuntoisesti
sen hengellistä toimintaa, ja monet sen jäsenet olivat hänen
persoonallisia ystäviään. Nuorena ylioppilaana ja virkamiehenä tuli
siis Paul Nicolay käyneeksi uskonnollisissa illanvietoissa ensin
Pashkovilla -- missä hän ei kuitenkaan nyt tavannut perheenisää,
johon tutustui vasta muutamaa vuotta myöhemmin -- ja sitten
ruhtinatar Lievenin luona, jonka poikien karissa hän muutenkin
seurusteli. Hänen täällä kohtaamansa Jumalan palvonta oli paljoa
yksinkertaisempaa ja välittömämpää kuin hän oli kirkon piirissä
tavannut, ja omakohtaisen toimimisen vaatimus kohdistui paljoa
jyrkemmin seurakunnan yksityisiin jäseniin. Aluksi jälkimmäinen
seikka vaikutti häneen miltei peloittaen, hänen suljettu luonteensa
arasteli yhteistä rukousta, ja useinkin häntä loukkasi tunnepuolta
tehostava julistus, jota saatiin kuulla Saksasta ja Englannista
kutsuttujen maallikkosaarnaajain suusta. Mutta oli näissä kokouksissa
sellaistakin, mikä varmaan voimakkaasti viehätti häntä. Heissä oli
vakavuutta, noissa ihmisissä, jotka yrittivät palvella Jumalaa
keskellä Jumalansa unhottanutta ja pinnallista maailmaa, ja monesti
hän tapasi täällä myös henkilöitä, jotka olivat saaneet todistaa
uskostansa hallitsijoille ja viranomaisille ja kärsiä sen vuoksi
vankeutta ja maanpakolaisuutta. Tässä piirissä oli kai jotain
tallella ensimmäisen kristillisen seurakunnan syvästä, puhtaasta
innonhehkusta. Ja puheissa tehostettiin kerta kerran perästä tuon
yhden ainoan, Herran puolelle tapahtuvan täyden ratkaisun merkitystä
käyttökelpoisuuden ehtona Jumalan valtakunnan palveluksessa. Täällä
kai yhä enemmän nuorelle Nicolaylle selvisi, että hänen Herransa
saattoi vaatia häntä omakseen täydellisemmin, ehdottomammin kuin
ennen, että nuhteeton elämä yksin kelpasi kristityn päämääräksi,
että _työtä_ oli jokaiselle, joka tahtoi antautua käytettäväksi.
Vähitellen tämä ajatus kypsyi hänessä täällä uskonvarmojen
kristittyjen piirissä. "Kuinka paljon hengellistä siunausta olenkaan
saanut ruhtinatar Lievenin luona pidetyistä kokouksista", hän lausui
monta vuotta myöhemmin eräälle suomalaiselle ystävälleen. Täällä tämä
nuori mies usein osin sai taisteluunsa tarvitsemaansa apua. Tätä
taistelua olemme nähneet hänen käyvän voidakseen elää maailmassa
olematta "maailmasta" eikä se suinkaan ollut viimeisinä opintovuosina
loppuun suoritettu -- se ei päättynytkään, ennenkuin hän löysi tien
tästä "maailmasta" rikkaampaan, täydempään ja satoisampaan olemisen
muotoon.



MURROSVUODET.


Palattuaan ulkomaanmatkaltaan syksyllä 1884 Paul Nicolay
kirjoittaa: "Nyt joudun uuteen vaiheeseen, uusi elämänmuoto
alkaa. Minä tahdon aloittaa sen Jumalan kanssa ja pyydän Häntä
olemaan kanssani ja siunaamaan minua." Tuo uusi, jota hän tällöin
ajattelee, on kai lähinnä yliopistolukujen päättyminen ja sen
jälkeen lähestyvä virkamiesuralle astuminen. Talven kuluessa
v. 1884--1885 hän nimittäin valmisteli kirjallista tutkielmaa
lakitieteenkandidaattitutkintoa varten, ja kun se oli hyväksytty,
otettiin hänet virkamieheksi Hallitsevan Senaatin ensimmäiseen
osastoon. Muutamia vuosia myöhemmin hän haki tästä virastosta
Hallintoneuvoston kansliaan, n.s. valtakunnankansliaan.

Mutta uusi työ ei huvittanut paroni Nicolayta, eikä ylioppilasajan
päättyminen aiheuttanut liioin mitään varsinaista muutosta
hänen elämäntapoihinsa. Hän antautuu näinä vuosina osaksi
virkavelvollisuuksilleen, joiden hoidossa hän osoittaa turhantarkkaa
tunnollisuutta, osaksi huvielämään, jonka hänen asemansa
seurapiireissä näyttää tekevän miltei hänen velvollisuudekseen.
Hän käy teatterissa, huvitus, johon hän -- hänellä kun on niukasti
esteettisiä taipumuksia -- ei pane suurta arvoa, vaikkakin hän joskus
päiväkirjassaan lausuu ilmi ihastuksensa Faustiin, mainitsee, miten
suurta huvia 'Kauniin Helenan' "siivo esitys" on hänelle tuottanut
tai millaisen hurmauksen väristyksen Coquelinin näytteleminen hänessä
synnytti. Tavallisesti sanotaan vain: "Sellaista minä en ymmärrä."
Hän tanssii joskus kello viiteen aamulla tuttaviensa luona ja istuu
ikävystyneenä -- säädyllisen näköisenä kuitenkin -- suuriruhtinas
Vladimirin suurkutsuissa. Joskus, vaikka harvoin, hän saattaa
merkitä jostain huvitilaisuudesta näinkin: "Oli oikein hauska"
(Beaucoup amusé). Mutta kaiken tämän ohessa hänellä on aikaa syventyä
kysymykseen uskonelämän sisällöstä, ja moni kysymys käy hänelle
polttavaksi. Niinpä osoittaa päiväkirja hänen pohtivan "uskosta
vanhurskauttamisen" käsitettä ja Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn
merkitystä. "Onko totta, että tämä työ on meille täysin riittävä?"
hän kyselee v. 1884. "Mikä ilo, jos se olisi totta!" Ja 1885 hän
kirjoittaa, että hän nyt on saanut varmuuden vanhurskauttamisesta,
mutta ei vielä ymmärrä, mihin se perustuu. Vielä suurempi merkitys
kuin näillä teoreettisilla mietiskelyillä on kuitenkin voimakkaalla
tietoisuudella, joka hänet nyt täyttää, tietoisuudella siitä, että
hän on velvollinen toimimaan Jumalan hyväksi, sekä yhä selvenevällä
käsityksellä maailmallisuuden vaarasta, se kun yhä enemmän koettaa
saada oikeuksia häneen.

Todellisuudessa tämä maailmanelämä tuskin on saanut valtaa hänen
sisäisessä olemuksessaan. "Beaucoup amusé" ei ole, kuten sanottu,
usein hänen sanontatapojaan n.s. huvi-illasta. Naamiaisten jälkeen,
joihin hän on ottanut osaa, hän kirjoittaa: "En enää eläissäni mene
sellaiseen." Eivät liioin kunnianhimon ja onnenetsinnän kiusaukset
-- niin perin tavallisia ilmiöitä hänen seurapiirissään -- uhkaa
häntä todellisena vaarana. Kun hän Helsingissä käydessään 1886 on
tanssiaisissa, jotka kreivi Heyden pitää Aleksanteri II:lle, on
hän mielissään, että oli jo ehtinyt poistua, kun keisari illalla
myöhään oli kysellyt paroni Paul Nicolayta. Hänelle on taakaksi,
kun hänen eräällä suuriruhtinaan vierailulla Monrepos'ssa täytyy
tarjota käsivartensa suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, ja kun hän
pari vuotta myöhemmin eräissä tanssiaisissa on "kaksi kertaa piirissä
pidellyt keisarinnaa kädestä", merkitsee hän vain ironisesti voivansa
nyt "kuolla rauhassa". Ja kuitenkin hän tuntee, että tuo tyhjä
huvielämä on vahingollista; hän tuntee sen pakoksi ja esteeksi. Hän
tuntee, että "maailmallisuus varastaa häneltä Kristuksen hengen",
ja lähivuosien suurkysymykseksi tulee hänelle siksi: mikä tässä
kaikessa on pahasta, kuinka paljosta minulla on oikeus luopua
-- Jumalan tähden, ei omaksi hauskuudekseni? Tämä tarve, tarve
määrätä suhtautumisensa maailmanelämän vaatimuksiin ja täydemmin
ja kokonaisemmin asettua Jumalan johdettavaksi, se se nyt uutena
murtautuu Paul Nicolayn elämään, se se päiväkirjojen mukaan ennen
muuta antaa leiman sille kaudelle, jota rajoittavat vuodet 1884--1891.

Päätös, jonka hän tekee tammikuussa 1885 -- rakkaaksi käyneestä
tavasta, tupakanpoltosta, luopuminen -- kuvaa sattuvasti, kuinka
vakavasti hän ryhtyy parantamaan tapojaan ja muovailemaan
luonnettaan. "Vahvistaakseni luonnettani teen Jumalan avulla
sankarillisen päätöksen, että lakkaan tupakoimasta, ja olen tänä
iltana lukinnut laatikkoon tupakkani ja rakkaat piippuni", sanotaan
päiväkirjassa eräänlaisin huumorin sävyin. Seuraavina päivinä hän
kuitenkin todella kärsi, kun hänen täytyi olla ilman tupakkaa
tutkielmaansa valmistaessaan -- rinnassa tuntui alati paino, hän oli
hermostunut ja huonolla tuulella. Usein oli hänestä ihan hullua,
ettei hän tehnyt loppua vaivastaan polttamalla edes yhtä pientä
savuketta -- varmasti tepsivä keino! -- mutta kun hän oli vähällä
tehdä sen, hän muisti "raivostuneena", että se oli hänelle nyttemmin
kielletty hedelmä. Perästäpäin paroni Nicolay iloitsi aivan varmaan
monesta voitosta, jonka saavutti silloin -- sillä vuosien vieriessä
vahvistui hänessä vakaumus, että tupakanpoltto estää suuresti
todellista pyhitystä -- "Jumalan Henki ei pidä siitä" -- oli hänen
tapana sanoa.

Uudenvuoden päivänä 1886 Paul Nicolay valitsi alkavan vuoden ohjeeksi
kaksi ajatusta: "Älä kelpaa itsellesi" (not please yourself) ja:
"Älä koskaan siirrä toistaiseksi". Sinä vuonna hän esiintyi ensi
kerran julkisesti esittelijänä senaatissa, ja niinkuin ennen
vanhaan tutkintoaikoina hänestä tuntui ihmeeltä, että hän onnistui
paremmin kuin oli odottanutkaan. Vaikka hänen terveytensä oli
tavallista huonompi -- hänen täytyi sen vuoksi olla Kissengenin
vesihoitolassakin -- koetti hän kuitenkin kaikin tavoin toteuttaa
molempia tunnuslauseitaan ja taistella kaikkinaista velttoutta ja
toimettomuuteen taipumusta vastaan, joiden hän -- eiköhän syyttä?
-- arveli rasittavan häntä suuressa määrin. Loppupuolella vuotta
hänestä tuli saksalaisen seurakunnan köyhäinhoitoyhdistyksen jäsen,
ja hän kävi yhdistyksen toimesta köyhiä ja sairaita katsomassa. Hän
näki hirvittävää kärsimystä, mutta soimasi itseään, että hän sen
ohessa _tunsi_ niin vähän. "Onko se väsymystä, vai jonkun toisenko
läsnäolo sen vaikuttaa?" Ylipäänsäkin tuotti hänelle huolta, että
häneltä puuttui voimakkaita tunteita, kuten hänen usein täytyi todeta
itsestään. Siksi hän kai vanhempana mielellään tehosti puheissaan
sitä, ettei kristityn sisäinen elämä saa olla tunteitten varassa,
vaan sen tulee perustua tahdon vakavuuteen ja Jumalan sanaan.
Päiväkirjasta v:lta 1887 näemme myös, että hän on ilomielin tarttunut
sanoihin, jotka on kuullut saarnaaja Kargelin lausuvan eräässä
kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona: "Kristityn velvollisuus on
antautua, ei huolehtia". Hän kiintyy myös toiseen kuvaan, jonka
avulla Kargel esittää ajatustaan: Jumalan väkevä käsi tarttuu ihmisen
heikkoon käteen, meidän on vain sallittava sen tapahtua. Tämä kuva
toistui myös usein paroni Nicolayn uskonnollisissa esitelmissä
-- Pietarsaaren ylioppilaskokouksessa se toi vapautuksen eräälle
ratkaisun rajalle joutuneelle ylioppilaalle, tapaus, jota läsnäolleet
vielä Nicolayn kuoltua liikutetuin mielin muistelevat. -- Niinpä
siis huomaamme, että ne vaikutelmat, joita paroni Nicolay sai nyt
puheenaolevina nuoruusvuosinaan, olivat syviä ja ratkaisevia,
vaikutelmia, jotka monessa tapauksessa määräsivät hänen miehuusikänsä
käsityksen kristinuskosta.

V. 1887 Paul Nicolay rupesi jäseneksi venäläiseen raamattuseuraan.
Myös työhön saksalaisen seurakunnan hyväksi hän otti tänä vuonna
osaa kantamalla samanikäisille tovereineen kolehdit "Peterkirche'n"
jumalanpalveluksissa. Se lienee kysynyt ujolta ja, kuten tiedämme,
ei juuri kirkollismieliseltä nuorelta mieheltämme aika paljon
itsensävoittamista. Sitävastoin hän ei saanut itseään pakotetuksi
ottamaan osaa erääseen toiseen seurakuntatyön haaraan --
pyhäkouluopetukseen -- vaan vastasi erään ystävänsä kehoitukseen,
ettei hänellä ollut halua "opettaa lapsia, puhua saksaa tai
toistaa mitä pappi oli heihin juurruttanut". Kuvaavia ovat tuo
pieni letkaus papeille sekä hänen ilmaisemansa vastahakoisuus
saksankielen puhumiseen -- tässä kai tulevat näkyviin ne kaksi
yleisen vastenmielisyyden tunnetta, joita Paul Nicolayn oli vaikeinta
voittaa; edellinen katosi aikaa myöten kokonaan, jälkimmäisestä hän
sitävastoin tuskin milloinkaan vapautui.

Eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona tammikuussa 1888
Nicolay esiintyi ensi kerran eläissään kristillisenä puhujana.
Tähän hän tuskin ryhtyi mielellään, mutta hän teki sen kuitenkin
"kategorisen imperatiivin" pakottamana, jonka hän itse ilmaisee
seuraavin sanoin: "Minuun iski ajatus, että jos Jumala antaa minulle
jotain sanottavaa, täytyy minun puhua, kun on puute puhujista, kuten
nykyään; että minun on opittava saamaan jotain Jumalan sanasta eikä
jäätävä passiiviseksi oppilaaksi, pelkästään pastorien ja muiden
kuuntelijaksi. Mutta ei pään tulekaan tutkistella tarkoitusta, vaan
sielun, Jumalan ja rukouksen avulla, kun Hän niin käskee." Hän tuntee
nyt jo olevansa vastuussa niille ihmisille, jotka eivät olleet,
kuten hän, löytäneet "elämän leipää", vaan näkivät hengellistä
nälkää, ja hän tuntee tarvetta muuttaa uskonsa toiminnaksi pitämättä
yksikseen mitä parhainta omisti. Kristityt, jotka eivät jaa sisäistä
rikkauttaan, oli hänellä sittemmin tapana leimata "itsekkäiksi",
"säännönvastaisiksi". Niinpä ei ensi esiintyminen ruhtinatar
Lievenin luona jäänyt sinä vuonna viimeiseksi -- puhujien puute oli
usein tuntuva, ja silloin Paul Nicolay oli aina valmis astumaan
"muurinaukeamaan".

Tammikuun lopulla tapahtui semmoista, mitä osaltaan voi pitää
käänteentekevänä hänen elämässään. Paroni Nicolay matkusti silloin
Helsinkiin valtiopäiville ensi kerran istuakseen Ritarihuoneessa
sukunsa päämiehenä. Nuoren paronin harrastus Suomea kohtaan oli
lähinnä edellisinä vuosina huomattavasti kasvanut. Kerran, kun hän
oli saanut ulkomaanpassin, oli häntä nimitetty "Venäjän palveluksessa
olevaksi suomalaiseksi", mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän oli
alkanut opiskella ruotsia, ja kerran hän kieltäytyessään ottamasta
osaa saksalaiseen pyhäkoulutyöhön selitti syyksi, että hän toivoo
aikaa myöten saavansa opettaa ruotsalaisia ja suomalaisia lapsia.
Tälle harrastukselle antoi runsasta virikettä se aika, jonka hän
vietti Helsingissä valtiopäiväin vuoksi. Täällä paroni Nicolay
tutustuu useihin Suomen eteviin miehiin, otetaan vieraanvaraisesti
vastaan moniin suomalaisiin koteihin ja solmii pysyviä
ystävyyssiteitäkin. Niinpä hän tutustuu rouva Louise af Forsellekseen
ja hänen puolisoonsa, Emil af Forsellekseen, everstinrouva
Karamziniin sekä useihin Wrede-suvun jäseniin, m.m. professori R.A.
Wredeen ja Mathilda Wredeen, kesällä myös viimeksimainitun vanhempaan
sisareen, Helenaan. Kymijoen varrella sijaitsevassa Toivola nimisessä
vapautettujen vankien kodissa käydessään hän tutustuu sitäpaitsi
kodin omistajaan ja johtajaan, paroni Henrik Wredeen, josta tuli
hänen uskollisimpia, rakkaimpia ystäviään. -- Mathilda Wreden
seurassa hän kävi Sörnäisten vankilassa, joka oli hänestä harvinaisen
hyvin järjestetty laitos. Yleensä on hänen ajatustavallaan Suomesta
rakastavan ihailun leima, joka oli niin yleinen sen ajan "Venäjän
palveluksessa olevissa suomalaisissa", he kun joutuivat vertailemaan,
tilapäisesti kotimaassaan käydessään, sen länsimaisesti järjestettyjä
oloja suuren Venäjän valtakunnan sekasortoiseen tilaan.

Paul Nicolayn sisäiselle kehitykselle muodostuvat useat näistä
tuttavuuksista hyvin merkityksellisiksi. Hän ottaa osaa hengellisiin
illanviettoihin everstinrouva Karamzinin kodissa, ja kahden nuoren
miehen seurassa, joihin hän nyt myös tutustuu, E. Björkenheimiin ja
K. Boijeen, hän käy vapaakirkollisten kokouksissa Allianssitalossa
Helsingissä. Suomen uskovissa piireissä siihen aikaan vallitsevat
käsitykset suhtautumisesta "maailmaan" herättävät jonkinlaista
levottomuutta tässä äärimmäisen tunnonherkässä nuoressa miehessä.
Olemme nähneet, että hän on vielä tähän asti arvellut voivansa
yhdistää toisiinsa uskonnollisen toiminnan ja maailmallisen
huvielämän, että hän ei edes katsonut itsellään olevan oikeutta ilman
kypsää harkintaa ja sisäistä varmuutta rikkoa välejään jälkimmäisen
kanssa. Täällä hän törmää aivan toisenlaista katsantokantaa vastaan.
Rouva Louise af Forselles on kertonut tilaisuudesta, jolloin tämä
erilaisuus tuli näkyviin. Eräänä iltana paroni Nicolay saapui hiukan
liian myöhään raamattupiiriin everstinrouva Karamzinin luo sekä
pyyteli sitä vähääkään hämilleen joutumatta anteeksi, selittäen,
että hänen oli muka pitänyt olla karusellihuveissa, jotka hänen
seurapiirinsä herrat ja naiset olivat panneet toimeen Siltasaarella.
Kokouksen jälkeen tuo olemukseltaan hiljainen, kysyväkatseinen
nuori mies saattoi rouva af Forsellesta kotiin ja kysyi tältä
hetken vaitiolon perästä, mitä tämä tarkoitti sanoillaan "melkein
kristitty", joita oli käyttänyt illan kuluessa. Nopeasti, miltei
harkitsematta tämä vastasi: "No, esimerkiksi sitä, joka tulee
sirkusesityksestä raamatunkeskusteluun." -- "Tummain silmien kysyvä
ilme kävi entistäänkin huomattavammaksi", kirjoittaa rouva af
Forselles, "minä saatoin nähdä sen selvästi katulyhtyjen himmeässä
valossakin, ja samalla miltei huomaamaton hymy hiipi noille totisille
piirteille. Tuota ilmettä en ole voinut koskaan unohtaa -- se
vaikutti minuun niin voimakkaasti, siinä kun ei ollut loukatun
turhamaisuuden tai pahastuksen hiventäkään. Näin siinä vain tämän
kristallinkirkkaan luonteen syvän totuudenjanon."

Totuuden jano -- varman, omakohtaisesti löydetyn totuuden -- käy
todella ilmi niistä muistiinpanoista, joita tähän aikaan tapaamme
Paul Nicolayn päiväkirjassa. Hän mainitsee siinä rouva Forselleksen
ajatuksen, että Herralle kerran antautuneen ei tule enää rakastaa
huveja, ei edes musiikkia tai muuta sellaista, jolleivät ne tarkoita
Jumalan kunniaa. "Siihen en voinut sanoa aamen." "Pitääkö ihmisen
elää yläpuolella sen, minkä käsittää (au délà de sa compréhension)?"
hän kysyy itseltään. Hän rukoilee selvyyttä tähän kysymykseen, ja
silloin hänelle selviää muutamia ajatuksia: 1) Hengellinen kasvu
alkaa samasta hetkestä, jolloin ihminen antautuu Herralle; 2) on
erilaisia kasvun asteita; 3) ei tule pyrkiä kasvamaan nopeammin
kuin kasvaa; 4) yksin Jeesuksen tulee olla päämääränämme ja
opastajanamme hengellisissä asioissa, kun taas muiden Jumalan lasten
mielipiteillä on vain toisarvoinen ("tres secondaire") merkitys. --
Room. 14: 4:nnen sanain sisältö: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen
palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän
on pysyvä pystyssä, sillä Herra voi pitää hänet pystyssä" -- käy
hänelle nyt eläväksi; ja ne pysyvät hänelle rakkaina kautta elämän.
Herransa edessä hän tutkistelee jokaista totuutta, punnitsee joka
askelta. Kun jokin alkaa näyttää hänen omastatunnostaan väärältä,
ei hän epäröi leimata sitä siksi, mutta ei ennen. Olemme jo nähneet,
kuinka hän luopui rakkaista piipuistaan ja savukkeistaan. Kuvaava on
hänen suhteensa väkijuomiin. Suomessa oleskellessaan hän tulee pari
kertaa juoneeksi seurassa enemmän kuin hän sietää, ja ensi kerran hän
pysähtyy sen johdosta pohtimaan raittiuskysymystä: "Onko oikein, että
kristitty nauttii olutta enemmän kuin hän tarvitsee sammuttaakseen
janonsa?" Kerran Uudenmaan pursiklubin päivällisten jälkeen, joilla
hän ei ollut mielestään ollut kyllin kohtuullinen, hän alkaa
miettiä sininauhan käytäntöön ottamista ainoana keinona, millä
näin alentavat tapahtumat olisivat tulevaisuudessa vältettävissä.
Aivan persoonallisista syistä ja samalla itsenäisellä tavalla hän
luopuu urheilumetsästyksestä. Hän sattuu kerran ampumaan sorsaemon,
joka uhraa henkensä koettaessaan pelastaa poikasiaan, ja nuoressa
metsämiehessä herää kysymys, kuinka se, "joka haluaa itselleen
Kristuksen mieltä", voi jättäytyä sellaiselle kannalle, että joutuu
harjoittamaan moista julmuutta. Paul Nicolayn vaikuttimet ovat näinä
aikoina, kuten huomaamme, täysin yksilöllisiä, hän ei koskaan johdu
yleiseen periaatteeseen muuta tietä kuin yksityistapauksesta -- ja
tämä menettely pysyi myöhemminkin hänelle luonteenomaisena.

On selvää, että Nicolayn ilmeinen itsenäisyys sai hänet
varmasti usein suhtautumaan epäröivästi paljoonkin, mihin hänen
vapaakirkolliset ystävänsä parhaassa tarkoituksessa tahtoivat
pakottaa häntä. "Mitä nyt tuokin on, jota joka taholta huudetaan
minulle -- että minun muka tulee 'testify' (todistaa) eikä panna
kynttilääni vakan alle?" hän kirjoittaa, ilmeistä vastenmielisyyttä
tuntien, päiväkirjaansa. Kaikkinainen vielä kokemattomien
tunteitten ilmaiseminen, kaikkinainen hurmio vaikuttaa häneen
tympäisevästi. Hän kaipaa täydellistä Jumalalle antaumusta, mutta
ei mielestään voi saavuttaa tätä päämääräänsä "antautumalla"
julkisesti Allianssitalolla, kuten häntä kehoitetaan tekemään.
Muiden "hyökkäävät" propagandamenetelmät -- lehtisten jakaminen
junissa ja höyrylaivoissa, uskonnolliset keskustelut tuntemattomien
ihmisten kanssa -- ovat hänestä sanomattoman vastenmieliset. Mutta
tunnollisuus saa hänet kysymään itseltään, pelkästä pelkuruudesta
ja velttoudestako hän haluaa karttaa sellaista. Hänen luonteensa
itsenäisen piirteen vastapainona on jossain määrin jokin, jota on
nimitetty "rehellisen luonteen taipumukseksi valita vaikein vain
siksi, että se on vaikeaa". Kun hän kesempänä matkustaa erään
ystävänsä kanssa -- joka myös on uskovainen kristitty -- Kaukasiaan
tervehtimään setäänsä, kalvavat häntä koko ajan itsesyytökset, kun
hän ei ryhdy mihinkään antaakseen matkatovereilleen hengellistä apua.
Mutta mahdottomalta tuntuu hänestä kuitenkin tällaisten tilaisuuksien
etsiminen, ja vain vaivoin hän saa jaetuksi muutamia lehtisiä,
milloin se käy luontevasti laatuun. Ystävykset huomaavat suorastaan
karttavansa matkatovereitaan, kun nämä ovat heille vierasta
ihmisluokkaa. Tietoisuus tästä synnyttää paroni Nicolayssa kalvavan
levottomuuden: "Palaako minussa pyhä tuli?" Tällaiset epäilyt
vaivasivat häntä vielä kauan sittemminkin. Mutta muuten varmistuu
hänessä yhäti tänä hänelle tärkeänä vuonna vakaumus, että Jumala on
kutsunut hänet palvelukseensa.

Seurustelu pietarilaisten uskovain ystävien kanssa vahvistaa tätä
hänen vakaumustaan. Erään näistä ystävistä hän nyt mainitsee ensi
kerran päiväkirjassaan, nimittäin neiti Aleksandra (Sasha) Peuckérin,
lahjakkaan ja lämminsydämisen naisen, joka uhrasi sekä koko
omaisuutensa että myös kaiken aikansa työhön Mestarin hyväksi. Paroni
Nicolay sanoo häntä päiväkirjassaan "ihailtavaksi, rakastettavaksi
Jumalan lapseksi", eikä hänen tarvinnut myöhemminkään muuttaa mieltä
häneen nähden. Neiti Peuckeriä, joka vieläkin elää Venäjällä, missä
hän bolshevikkihallituksen aikana on joutunut ankariin kärsimyksiin,
kuvaavat kaikki, jotka ovat tunteneet, hänet, tulisieluksi,
ihmiseksi, jossa tunteen lämpö, ajatuksen selvyys ja syvyys sekä
tahdon määrätietoinen voima ovat liittyneet sopusoinnuksi. Hänen
suhteensa paroni Nicolayhin samoin kuin moniin tämän tovereihin
antaa vahvistuksen sille tosiasialle, että naisen on suotu
yksityistapauksissa toimia miesten sielunhoitajana. Nuo nuoret miehet
kokoontuivat usein hänen kotiinsa puhellakseen perinpohjin asioista,
jotka olivat heidän sydämellään, sekä yhdessä tutkiakseen raamattua.
-- Joulukuussa paroni Nicolay myös ensi kerran tapasi eversti
Pashkovin, joka hänestä tuntui olevan "sympaattinen mies, vilpitön,
nöyrä ja rakastavainen". Mitään syvempää vaikutusta ei Pashkovilla,
jonka pian sen jälkeen oli pakko lähteä pois Venäjältä, kuitenkaan
liene ollut häneen.

Moni seikka osoittaa, että sitä Jumalalle antautumista, jota Paul
Nicolay murroskaudeksi nimittämänämme aikana oli tavoitellut, voinee
lopulla vuotta 1888 pitää päätökseen saatettuna tosiasiana. Hänen
alusta pitäen kristillisyyttä kohti suunnatussa elämässään ei voi
olla puhetta kääntymyksestä sanan varsinaisessa mielessä. Mutta
kun hän vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin kyselee, lieneekö
oikeutta luopua siitä tai tästä maallisesta huvista, kirjoittaa hän
lokakuussa: "Mikä armo onkaan, kun on voinut rikkoa välit maailmaan!"
Ja samoihin aikoihin tapaamme hänet kaikesta vastenmielisyydestä
huolimatta saksalaisen pyhäkoulun vapaaehtoisena opettajana. Vuoden
1886 ohjelause "not please yourself" -- on toteutunut Paul Nicolayn
elämässä. Saamme hänestä sen ehdottoman vaikutelman, että hän nyt on
luovuttanut purtensa peräsimen omiansa voimakkaampiin käsiin, että
hän on asettunut ylempänsä käskettäväksi. Niinkuin hän mielellään
myöhemmin sanoi, oli hänen nyt vain taisteltava, vastuu voitosta ei
ollut hänen.

Erittäin hyvin hän käsitti, että kristinusko tiesi itsekieltäymystä:
"_As long as you keep yourself to yourself, can you do nothing to
nobody_". [Niin kauan kuin pidätät itsesi itseäsi varten, et voi
tehdä mitään kenenkään hyväksi.] ja lisää: "Tämä on tunkeutunut
sieluuni. Kaikkina näinä viime päivinä olen tuntenut sieluni
ikäänkuin huonotuuliseksi ja näivettyneeksi. Tänä iltana tutkin
itseltäni, olinko säästänyt yhdenkään ainoan epäjumalan, ja vastasin:
en. Sitten johtui mieleeni, että olin vaalinut erästä epäjumalaa --
mukavuuttani ('mes aises') ja päätin kohta uhrata sen. _Put the hand
of your will on the stone to be rolled away and expect God to do
it_. [Pane tahtosi käsi kivelle, joka on vieritettävä pois tieltä,
ja odota, että Jumala tekee sen.] Siksi olen sanonut tänä iltana
Jumalalle: minä olen tieten tahtoen uhrannut mukavuuteni, sikäli
kuin ymmärrän -- ja olen jättänyt työn suorittamisen Jumalalle. _I
am willing, make me able_. [Minä olen altis, tee minut kykeneväksi.]
Oi, jospa Jumala antaisi elämälleni uutta lentoa!" Samana vuonna hän
kirjoittaa myös: "Nyt rukoilen Jumalalta joka päivä seuraavaa, minkä
odotan saavani:

1) että kasvaisin Hänessä kuin viinipuun oksa, taakseni katsomatta ja
koskaan tempautumatta irti, yhä lujittuen;

2) että saisin palvelevan mielen Hänen tähtensä ja pääsisin kamalasta
pelostani ja vastenmielisyydestäni, jota tunnen muille puhumista
kohtaan -- sekä että olisin hyödyllinen palvelija;

3) että luonteeni muuttuisi sellaiseksi, etten tuhlaisi, vaan
voittaisin aikaa; ei vähääkään velttoutta!"

Välien rikkoutuminen "maailman" -- maailmallisen huvielämän kanssa --
tuntui kai hyvin pian paroni Nicolaysta helpotukselta, sen ymmärtää,
kun tunnemme koko hänen rakenteensa. Hän iloitsi varmuudesta, ettei
hänen tarvinnut alistua seuraelämän hirmuvaltaan. Joskus sentään
saattoi hänen kannanmuutoksensa johtaa ristiriitoihin ympäristön
kanssa. Niinpä hän sai helmikuussa 1889 kutsun jo aikoja ennen
määrättyihin hovitanssiaisiin, joihin hän oli vuosi sitten pyytänyt
vaikutusvaltaista Setäänsä hankkimaan hänelle pääsyn. Hänen äitinsä
ja vanhemman sisarensa mielestä hänen olisi pitänyt noudattaa kutsua,
jollei, niin hän loukkaisi setäänsä, joka oli nähnyt niin paljon
vaivaa hankkiakseen sen hänelle, ja sitä paitsi hänen käytöksensä
olisi Majesteeteista piittaamatonta. Helmikuun 10:ntenä Paul
Nicolay kirjoittaa siitä: "On vaikeata, kun en näe selvästi -- ja
kun omaiseni pyytävät vaikuttaa minuun. Yksinomaan uskonnollisista
syistä olen päättänyt kieltäytyä tanssiaisista. Ikävystymisen ja
hämillisyyden ikävyyttä en ajattele enää, mutta tunnen, että Jumala
on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut minut luopumaan
maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin kuin
vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle."
Hän kieltäytyy siksi kutsusta tunnustaen, että siten panee itsensä
Majesteettien pahastumiselle ja virkamiesuransa vahingoittumisen
uhalle alttiiksi. -- Kahta vuotta myöhemmin hän kuitenkin joutuu
samantapaiseen tilanteeseen, josta sopinee mainita edellisen
yhteydessä. Monrepos'ssa oleskellessaan hän sai kuulla, että
keisari Aleksanteri puolisoineen astuisi maihin Viipurissa matkalla
Langinkoskelle. "Oli heti selvää, että äiti menisi satamalaiturin
paviljonkiin vastaanottamaan heitä -- mutta minulle ei ollut selvää,
mitä minä tekisin. Persoonallisesti olisi minulle oikeastaan ollut
hauska saada nähdä heitä lähempää ja tulla heille esitellyksi, mutta
en tietänyt, mitä Jumala ajatteli siitä, kun Hän ei sallinut minun
mennä hovitanssiaisiinkaan. Pyydettyäni Jumalan johtoa en kuitenkaan
ollut levoton. Sunnuntaiaamuna avasin raamattuni, joka aukesi
Danielin kolmannen luvun kohdalta, ja kun luin sen, huomasin siitä,
etteivät Danielin kolme ystävää saaneet tehdä kaikkea mitä muut.
Olikohan sillä ja esittelylläni jotain yhteyttä? Mutta mitä yhteyttä?
Ei mitään. Menen huoneeseeni, avaan Uuden Testamenttini ja silmäni
kiintyvät 2 Kor. 6: 14:nteen. [Älkää antautuko kantamaan vierasta
iestä j.n.e.] Mitä siis? ('Allons donc!') ajattelen. Ennakkoluuloa,
minun täytyy epäillä itseäni. Joka tapauksessa rukoilen, että
Jumala näyttäisi minulle tahtonsa selvästi ja pakottaisi minut
noudattamaan sitä, vaikkapa vastoin omaa tahtoani. Minä jätän Hänen
huolekseen tahtonsa toteuttamisen. Tänä iltana menen kuvernöörin
luo kuulemaan, mitä mieltä kreivi Heyden on tästä asiasta." --
Kreivi Heyden selitti, että olisi kiusallista, jos vältettäisiin
alamaisvelvollisuuksia, ja määrättiin sitten, että paroni Nicolay
senaattorien ja muiden ylhäisten virkamiesten seurassa esitellään
Majesteeteille. Mutta illalla hän kohtasi Uudesta Testamentistaan
sanat 1 Kor. 7: 17:nnestä: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan...
missä Jumala on hänet kutsunut..." ja hänestä nuo sanat olivat
varsin merkitykselliset. Kaikki kolme kohtaa näyttivät viittaavan
samaan ajatukseen, että Jumala voi "hyvin persoonallisella tavalla"
kehoittaa Hänelle antautunutta ihmistä luopumaan maailmallisesta
teosta silloinkin, kun siihen ei itsessään sisälly mitään
suoranaisesti väärää. Aikana, joka oli jäljellä esittelypäivään,
ei hän kuitenkaan päässyt selvyyteen itsestään. Hänellä oli vain
voimakas tunto siitä, että Jumala oli tällä kertaa todellakin
tahtonut puhua hänelle noilla raamatunlauseilla, ja hänet valtasi
"suuri pelko, ettei vain olisi tottelematon". Pyydettyään illalla
johdatusta hän sai vastauksen Apostolien tekojen 16: 7:nnestä: 'Henki
ei sallinut'. "-- Silloin rauhoituin. Kun olen niin paljon rukoillut
ja saanut sellaisia vastauksia, olen varma, että niin on Jumalan
tahto, ja minut täyttää suloinen rauha."

Monen mielestä ehkä kysymys, joka tuotti paroni Nicolaylle niin
paljon päänvaivaa, ei olisi ollut niin vakavan pohdinnan arvoinen
-- mutta Paul Nicolay otti koko elämän vakavasti, ja se, joka oli
kasvanut ylhäisaatelisessa, vanhanaikaisesti alamaisuskollisessa
piirissä, hovi-ilman läheisessä kosketuksessa, näki varmasti
sitäpaitsi koko asian aivan toisenlaisessa valossa. Saman
ominaisuuden, jonka Paul Nicolayn aritmetiikan opettaja oli
hänessä todennut ja jota hän itse kerran nimitti ainoaksi hyväksi
puolekseen -- sen, ettei hän voinut päästää probleemia käsistään
ratkaisemattomana tai puolittaisena -- tapaamme hänessä nyt samoin
kuin vastakin. Hänen probleeminsa olivat enimmäkseen eetillistä
laatua. Ja koko elämä muodostui hänelle tärkeitten ja vaikeain
tehtäväin sarjaksi, jotka kaikki oli Jumalan avulla ratkaistava.

Hyvin persoonallisella tavalla johdettiin Paul Nicolayta murrosta
lähinnä seuraavina vuosina yhä syvemmin siihen Jumalan yhteyteen,
jonka hän oli valinnut omaksi osakseen. V. 1889 hän oli kerran
pahasti sairaana -- ja kuoleman-ajatuksen koko vakavuus tunkeutui
hänen mieleensä. Kivuista huolimatta hän tunsi, että Jumala oli hyvin
hyvä tahtoessaan valmistaa häntä. "Älä pelkää -- usko ainoastaan."
Kun kuume aleni, tuntui elämä kuin uudelta, kuin lahjalta, ja hän
rukoili, että hän voisi antautua täydemmin, ja että hänen tekonsa
tästä lähtien "tarkistaisi kuoleman henki" ("_que mes actes soient
contrôlés par l'esprit de la mort_"). Hän alkoi nyt ottaa osaa niihin
Pietarin saksalaisille pidettyihin evankeelisiin kokouksiin, joita
pani toimeen kristillismielinen kirjakauppias Grote, ja avusti tätä
n.s. jälkikokousten järjestämisessä niille, jotka halusivat päästä
uskovain kanssa persoonallisiin kosketuksiin. Myöskin kodissaan
hän pani toimeen tämänlaisia uskonnollisia illanviettoja. 14 p:nä
heinäkuuta 1890 hän matkusti Englantiin ollakseen läsnä hengellisen
elämän syventämistä tarkoittavassa kokouksessa, jollaisia vuosittain
pidettiin ja yhä pidetään Keswickin kaupungissa. Tällä matkallaan
hän kävi tunnetun saarnaajan Spurgeonin rukoushuoneessa ja tutustui
lordi Radstockiin ja tämän poikaan sekä moniin muihin eteviin
hengellisen alan edustajiin. Nicolay tunsi jo kokouksen alusta
alkaen olevansa jonkin suuren ja ratkaisevan ovella ja merkitsi
päiväkirjaansa seuraavat merkitykselliset sanat: "Minä pyhittäydyn",
ja toisen kerran: "Minä uudistan liittoni Jeesuksen Kristuksen
kanssa." Rehellisesti hän taisteli saadakseen uskonsa tunteista
riippumattomaksi, "sillä niin pitää uskon olla". "Minä uskon koko
ajan Kristukseen tahtoni voimasta" hän kirjoittaa hänelle ominaisin
tavoin. Keswickkokouksen hiljainen, hengellinen ilmasto teki häneen
syvän vaikutuksen. Täällä hänelle kävi entistä varmemmaksi, että
hänen rauhansa pohjasi yksinomaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa eikä
ollut hänen omain tuntemustensa varassa. Rukoillessa ei tarvitse
manata esiin minkäänlaista rukouksenkuulemisen varmuutta. Ainoastaan
varmuus siitä, että Jumala kuulee, on tarpeen rukouksessa --
se ajatus tulee näinä päivinä lohdullisena hänen taistelevaan
sieluunsa. Hän toivoo koko sydämestään, että Jumala varustaisi hänet
palvelukseensa, ja hän pyytää itselleen uutta rukouksen ja uskon
ojennusnuoraa ("_a new standard of prayer, a new standard of faith_").



ENSI KYLVÖ.


Kun Paul Nicolaylle oli selvinnyt, että hän voi ja että hänen tuli
luopua kaikesta, mikä oli olemassa vain hänen omaksi huvikseen, alkoi
sekin ajatus, että hänen piti myydä epäjumalansa, purjehdusjahtinsa
"Lady", yhä useammin liikkua hänen mielessään. Hän ilmoitti sen
myytäväksikin, mutta kun ei tullut ostajaa, heitti hän sikseen
myymishankkeet tällä kertaa. Sitävastoin paroni Henrik Wrede teki
erään ehdotuksen, johon Nicolay suostui hetken epäröityään. Miksei
Ladyä voisi käyttää Herran palvelukseen -- lähetysveneenä? Olihan
saaristossa monta seutua, joissa harvoin, tuskin koskaan, kuultiin
saarnaa, ja missä väestö tuskin kykeni hankkimaan itselleen raamattua
tai muita hyviä kirjoja. Paroni Wrede tarjoutui ystävänsä seuraksi
tämän ensi retkelle, ja elokuun alussa 1890 tuuma pantiin toimeen.

Ystävykset lähtivät Toivolasta, missä paroni Nicolay oli vieraillut,
Kotkaan, jonka satamassa "Lady" oli ankkurissa. Kotkasta he ohjasivat
kulkunsa Suur-Mustaan, missä viipyivät päivän jaellen uskonnollisia
lentolehtisiä "ystävällisille saarelaisille", kuten paroni Nicolayn
muistiinpanoissa mainitaan. Paroni Wrede puhui väestölle ja luki
suomalaisen saarnan -- mihin hänen ystävänsä ei olisi näihin aikoihin
suomenkielen taitonsa puutteellisuuden vuoksi pystynyt. Seuraavana
aamuna jatkettiin matkaa navakan tuulen puhaltaessa Majasaarelle
ja Nuokkaan ja sieltä Haapsaarelle. Puolitiessä nousi Haapsaaren
puolelta suurenmoinen ukkosilma, ja se pelotti paroni Wredeä, joka
ei kestänyt meritautia ja tunsi jo sen oireita. Hän pyysi siksi
toveriaan niin pian kuin suinkin kääntymään takaisin ja laskemaan
hänet maihin Haminaan. Paroni Nicolay teki työtä käskettyä ja palasi
sitten Monrepos'hon kiitollisena, että oli saanut käsityksen siitä,
miten tätä uutta työtä oli tehtävä.

Eräs este oli kuitenkin samansuuntaisen toiminnan jatkamisen tiellä,
nimittäin kieli. Jos paroni Nicolay lähti yksin matkalle, kävi
tuo este miltei voittamattomaksi, sillä hän osasi ruotsia vain
puutteellisesti ja suomea hyvin vähän. Määrätietoisen tarmokkaasti
hän alkoi heti ottaa suomenkielen tunteja oppiakseen niin paljon,
että kykenisi ainakin kirjojen jakelijaksi. Rohkaisevalta tuntui,
kun eräs venäläisen raamattuseuran palveluksessa oleva henkilö
tarjosi hänelle neljätuhatta kappaletta suomalaisia lentolehtisiä.
Hän näki siinä mielestään merkin siitä, että Jumala hyväksyi hänen
aikeensa. 14 p:nä heinäkuuta 1891 hän arveli olevansa valmis
toiselle lähetysmatkalleen. Hän lähti nyt ensin ruotsalaisseutuihin,
joissa hän helpommin pääsi väestön kanssa kosketuksiin, ja aloitti
Orrengrundista, missä luotsit ottivat hänet ystävällisesti vastaan,
minkä jälkeen käytiin Boistöllä, Reimarslandetissa, Kampuslandetissa
ja Kungshamnissa. Paroni Nicolay antoi usein ilmojen ja tuulien
määrätä reittinsä, varmana siitä, että Kristus hallitsi niitäkin ja
niissä antoi hänelle sitä johtoa, jota hän tarvitsi. Itse työlle
hän ei ollut vielä laatinut varmaa suunnitelmaa, ja usein hän tunsi
kylläkin epäröivänsä, miten ryhtyä siihen käsiksi. Minkälaiseksi
hänen toimintansa tällöin muodostui, sen näemme parhaiten niistä
yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka hän on itse piirtänyt näistä
ensimmäisistä lähetysmatkoista. Yksinkertaisen asiallisina ne luovat
selvän kuvan kolportööriparonista sekä purjehtiessa että tuossa
usein vaivalloisessa eikä suinkaan aina kiitollisessa työssä,
joka suoritettiin maissa. Muutamat otteet hänen kertomuksestaan
ensimmäisestä omintakeisesta matkasta voivat siksi olla varsin
mielenkiintoiset.

"Kungshamnista saapuu vene tuoden maitoa ja marjoja vastalahjaksi
eilisistä kirjoista. -- Nostin ankkurin. Näin jonkun matkan päässä
ryhmän miehiä, jotka olivat nostamassa tukkeja vedestä. Ankkuroin
uudestaan ja lähdin heidän luokseen jakaen heille lehtisiä ja puhuen
niin hyvin kuin osasin. Jouduin erään kanssa hauskaan, todelliseen
suoranaiseen keskusteluun. He ostivat useita ruotsalaisia ja
suomalaisia Uusia Testamentteja ja olivat hyvin siivoja. Sitten,
hiukan epäröityäni minne purjehtisin, valitsin tuntemattoman reitin
Parlahden selän kautta. Pysähdyin ja kävin L. D--bergin kylässä.
Miehet olivat niityillä, naiset kotona rahattomina. Eräässä tuvassa
näin sairaan räätälinvaimoraukan, annoin hänelle lehtisiäni ja Uuden
Testamentin. Miksi en voinut rukoilla sairaan vaimon puolesta ja
tehdä häntä terveeksi? -- Monissa paikoin minua pyydetään odottamaan
kahvin keittämistä, mutta en jouda! -- -- -- Tahtoisin Jumalan
avulla ymmärtää paremmin, kuinka voisin puhua ihmisille tarkoitusta
vastaavammin ja olla Hänen kanssaan sellaisessa yhteydessä, että
kuulisin Hänen äänensä joka kerta kun puhun. -- -- Kaunis aamu,
heikko kaakkoistuuli, raskas ilma. Sousin maihin Pajurin seurassa ja
menin kylään. Enimmäkseen naisia. Puhuin suomea. Muutamat tuntuivat
liikutetuilta, ottivat vastaan lentolehtisiä ilomielin, mutta eivät
ostaneet yhtään ainoata kirjaa. Heillä on kaikilla Uudet Testamentit,
monilla raamattukin. Miesten poissaollessa naiset eivät saa käyttää
rahoja. Kävin uimassa, ennenkuin menin erääseen taloon. Puhuin
enimmäkseen Jumalan rauhasta. 'Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se
ei ole Hänen omansa'. Room. 8. Kristuksen henki on rauhan henki
'Oletteko ottaneet sen vastaan?' Aina sama välttelevä vastaus:
'Kyllähän se pitäisi olla.' Jätin heille lentolehtisiä. Purjehdin
Kaunissaareen. Menin luotsitupaan, tapasin siellä kolme miestä.
Eräs tuntui miltei ivalliselta, toinen kuunteli. Heillä ei ollut
raamattua, ei liioin Uutta Testamenttia -- eivätkä he tarvinneetkaan,
oli muka kotona. Kaikkialla noita kiusallisia postilloja -- kysytään
virsikirjoja, laulukirjoja, postilloja! Kuljen saaren poikki,
noin kolmen kilometrin matkan, helteinen ilma, raskas laukku.
Tapasin heinäniityllä hauskan miehen. Hän pyysi minut luokseen ja
tarjosi kahvit. Jumala häntä siunatkoon. Enimmät ihmiset eivät
olleet erikoisen rohkaisevia -- jospa lehtisistä lähtisi apua! --
Erään veneen vierellä oli viisi kuusi henkeä koolla. Kun aloin,
kohtasi minua hymyily, mutta sana 'Jumalan rauha' sai heidät hyvin
totisiksi, ja niin saatoin esittää viestini. Palasin jahdilleni
ja purjehdin eteenpäin. Ukkospilviä tuulen puolella, jotka toivat
muassaan etelätuulta. Pääsimme komeasti Kotkaan. -- Purjehtiessa
pitää aina olla valppaana, se ottaa valtoihinsa, ja minä kadotan
elävän yhteyteni Jumalan kanssa. Mutta Jumala lohdutti minua omalla
rakastavalla tavallaan. Tänä aamuna avasin ruotsalaisen raamattuni,
eteeni aukesi Jes. 44: 1., ja katseeni osui näihin alleviivattuihin
sanoihin: 'Sinä olet palvelijani, minä en unohda sinua.' Se oli
minulle suoraan Kuninkaalta tullut sanoma. Jumala on tunnustanut
minut palvelijakseen ja muistuttaa itse minulle, ettei Hän unohda
minua. Kuinka kallisarvoinen onkaan minulle tämä sanoma ja kuinka
kiitänkään Herraani ja Mestariani siitä."

Ymmärrämme niin hyvin, että kokematon lähetti tunsi tarvitsevansa
rohkaisua ja apua tänä ensimmäisenä vaikeana työkautenaan. Hän
on tietoinen siitä, että hän nyt onnistuu saamaan sanomattoman
vähän aikaan kolportööritoiminnallaan ja sanoillaan, mutta
hän tuntee silti olevansa velvollinen käymään Jumalan hänelle
osoittamaa tietä. Kun häntä tällöin kohtaa ulkonaisia ja sisäisiä
vaikeuksia, kyselee hän usein itseltään, eikö se tiedä sitä, että
hän on jollain tavalla pahoittanut Herraansa ja menettänyt Hänen
luottamuksensa huolimattomuudellaan, välinpitämättömyydellään tai
tottelemattomuudellaan. Tämä tunne vaivaa häntä "niinkuin ennen
vanhaan", ja ujous ja itsearvostelu saavat taas äänensä kuuluville
ja houkuttelevat häntä pois tuosta raskaasta tehtävästä. Mutta
sellaisina hetkinä hän etsii lohtua varmuudesta, että Jumala kaikesta
huolimatta rakastaa häntä. Hän antautuu uusin tarmoin työhönsä.
Käynnistään kylässä, missä ihmiset jälleen tuntuvat hänestä "ei juuri
rohkaisevilta, elottomilta ja välinpitämättömiltä", hän kirjoittaa
seuraavat kuvaavat sanat: "No niin, tämähän on vain kylvöä." Tämä
ajatus ylläpitää häntä.

Millaiseksi hänen keskustelunsa kansan kanssa useinkin muodostui,
siitä hän kertoo itse muistiinpanoissaan. Vahinko vain, että
ne ovat englanninkielisiä, joten saaristolaisten vastaukset
menettävät hänen esityksessään koko alkuperäisen tuoreutensa.
Paroni Nicolayn menettelytavalle tältä ajalta nämä yksityiskohdat
ovat joka tapauksessa hyvin luonteenomaisia. Eräskin keskustelu käy
tämäntapaisesti: 'Herra Jeesus Kristus siunatkoon tätä taloa!' --
Joskus 'kiitos', joskus ei vastausta lainkaan. -- Hyvää huomenta!
Minulla on muassani raamattuja ja Uusia Testamentteja. Onko teillä
niitä? -- On kyllä, on meillä, muutama testamentti ja kirjoja koko
joukko. -- Sepä hauskaa -- onko teillä myös rauha Jumalan kanssa?
-- Pitäisipä tuo olla. Onko teillä rukouskirjoja ja postilloja?
-- Ei ole, on vain Jumalan sanaa. Muistakaa, ettemme elä kauan.
Herra Jeesus tulee pian takaisin, tai Hän voi myös pian kutsua
meidät täältä -- meidän täytyy olla valmiit kohtaamaan Häntä. --
Niinpä kyllä, onhan se maallinen elämä hyvin lyhyt. -- No niin,
sillä, jolla on rauha Jumalan kanssa, on kaikki; sillä, jolla ei
sitä ole, ei ole mitään, olipa hän kuinka oppinut mies tahansa.
Jumala tahtoo antaa teille rauhansa, jos vain tahdotte ottaa. Hänet
vastaan. Oletteko ottaneet Hänet vastaan? Hän rakastaa teitä niin
paljon ja ikävöi saada pelastaa teidät. -- Hyvin yksinkertaisin
sanoin saattoi Paul Nicolay puhella saaristolaisille -- olihan hänen
kielitaitonsa hyvin puutteellinen ja hän itse tottumaton juttelemaan
rahvaalle, mutta siitä huolimatta kävi ilmi, että ne puheet monesti
tuottivat hedelmän. Hän kertoi usein itse perästäpäin hyvänsuovasti
ja kätketyn ivallisesti näistä kokeiluistaan kansansaarnaajana --
mutta ei sen, mikä tuntuu ja ehkä näyttääkin epäonnistumiselta, aina
tarvitse silti epäonnistua. Kai saaristolaiset usein ihmettelivät
tuota hentorakenteista herrasmiestä, joka kantoi raskasta laukkua,
ja hänen lyhyitä kysymyksiään ja outoa murrettaan, mutta juuri
tuo oudostuttava sai heidät monesti pysähtymään hänen sanoihinsa.
Vilpitön, vakuuttava äänensävy, tuo "totinen, hieman kysyvä katse",
jonka olemme jo entuudesta oppineet tuntemaan, ehkäpä tunne siitä,
ettei puhujan ollut helppo lausua kehoitussanojaan, kaikki tuo
antoi hänen koruttomalle, muodollisesti kömpelölle saarnalleen sen
varsinaisen arvon. Kuinka suurta itsensä voittamista koko tämä
"hyökkäystoiminta" häneltä varmasti kysyi, voimme kuvitella, kun
tunnemme hänen luonteensa. Usein hän merkitsee lähetysmatkoillaan
muistikirjaansa, ettei hänellä ole ollenkaan halua puhua. Mutta
kuvaavaa on, että hän kerran tehtyään tällaisen tunnustuksen
välittömästi kirjoittaa vastauksen omaan levottomuudentuskaansa:
"_Turhanaikaista_!" ("Doesn't matter"). Kun hän kutsuu ihmisiä
raamatunselitykseen, jonka hän aikoo pitää eräänä iltana, kirjoittaa
hän tuntuvan siltä "kuin kutsuisi omiin hautajaisiinsa".

Työllä saaristolaisväestön keskuudessa, johon hän antautui monena
vuonna, tuli joka tapauksessa olemaan merkitystä sitä miestä
kasvattavana, josta oli kerran koituva "ihmisten kalastaja" ja
suurisuuntainen järjestävä kyky. Tämä työ laajensi ennen kaikkea
hänen kokemuspiiriään. Matkoillaan hän tutustuu mitä erilaisimpia
tyyppejä edustaviin ihmisiin -- hihhuleihin, joiden "ankaran
lainalaisuuden" takaa hän kaikesta huolimatta tuntee elävän elämän
lehahduksen, itsevarmoihin hedbergiläisiin, jotka hakivat hänet
käsiinsä pelkästään väitelläkseen, venäläisiin kalastajiin, jotka
kehittelevät hänelle sellaista mielipidettä, että muka Jeesuksen
pelastustyö koski vain jo Hänen aikanaan kuolleita eikä nykyisin
eläviä ihmisiä, joiden on hankittava autuutensa omilla töillään. Hän
tottuu vähitellen antamaan julistukselleen eri vivahteita kuulijainsa
laadun mukaan. Hän oppii ymmärtämään, että "hengellinen nälkä on
herätettävä, ennenkuin sen voi tyydyttää". Hänen katseensa teroittuu
huomaamaan yksilöitä, jotka hiovat massan, ja hän alkaa osata
tarttua oikeisiin sanoihin, kun hänen on sielunhoitajana käsiteltävä
persoonallista hätää tai persoonallista surua. Niinpä hän lohduttaa
esim. levotonta äitiä kertomalla Augustinuksesta, kyynelten pojasta.
Sielunhätään joutuneet tulevat hänen jahdilleen, ja usein hänet
kutsutaan sairasvuoteitten ääreen.

Tämän kaiken keskellä kasvaa yhäti hänen luottamuksensa Jumalaan,
joka yksin tekee hänet kykeneväksi olemaan lähimmäisilleen
hengellisesti hyödyksi. "Jumalaan katsominen, se ainoa tuo voimaa",
hän kirjoittaa v. 1893. "Me emme voi muuta kuin antaa Hänen toimia."
Vaivoissa ja vaikeuksissakin häneltä jää aikaa omakohtaiseen
seurusteluun Jumalan kanssa, jonka syvyys ja ihanuus on paljon yli
tavallisen mitan. Elämä merellä tuottaa hänelle -- merta rakastavalle
-- usein suurta ja puhdasta iloa. Hän iloitsee hetkistä, jolloin
meri päilyy sinisenä ja saaristo on kaunis -- "Välimeri ja Capri",
hän kirjoittaa kerrankin Suursaarelle tullessaan -- mutta myös
"vihaisista vihreistä aalloista, valkoroiskeisista", raikkaista
tuulista ja kunnon purjehduksesta. Mutta kaikessa tässä hän ennen
muuta kohtaa Jumalan. Hän pyytää päästä selville Hänen tahdostaan
aina kun hänen on ryhdyttävä johonkin merellä. "Pajuri on usein
hermostunut kummallisista temppuiluistamme", hän kirjoittaa kerran.
Hän rukoilee Herraansa ottamaan kaiken omaan huostaansa ja huudahtaa
nähdessään, että hänen rukouksensa on kuultu: "Kuinka suurenmoisesti
Jumala menettelee!" ("_How grand of God_!") Hänen kykynsä
huomata Jumalan käsi vähäpätöisimmässäkin -- mikä oli hänelle
luonteenomaista läpi koko elämän -- pääsee suuresti kehittymään näillä
purjehdusretkillä. Lapsellisen välitön, hymyhuulinen kiitollisuus
haastaa noista v. 1895 jonkin uskonelämyksen jälkeen kirjoitetuista
sanoista: "Jumalan lapselle ei ole olemassa sattumia, vaan tuollainen
yhteensattuma on pienoinen lahja, vähäinen Jumalan hyvyyden osoite."
Vielä lähemmäksi Jumalaansa hän varmaan tuli vaaran hetkellä -- hän
on monta kertaa hengenvaarassa matkoillaan. Mutta lähimmäksi me
tunnemme hänen päässeen, kun hän joskus ennättää asettua Jumalansa
eteen aivan yksin, ei rukoillakseen, ei kiittääkseen, vaan ainoastaan
ikävöivänä ja hartaana. Sellaisten hetkien ympärille pystyvät
päiväkirjan koruttomat sanat luomaan ilmapiirin täynnä pyhää
hiljaisuutta, jota emme tohdi katkaista.

V. 1893 oli paroni Nicolayn toiminta olennaisesti muuttunut
luonteeltaan. Hän ei tyytynyt enää olemaan kirjainmyyskentelijänä
tai työskentelemään yksityisten keskustelujen ja tilapäisten
raamatunselitysten varassa, vaan otti mukaansa jahtiin jonkun
tai useammankin maallikkosaarnaajan -- enimmäkseen suomeapuhuvia
-- joiden avulla hän saattoi järjestää eri saarilla suurempiakin
kokouksia. Sellaisia maallikkosaarnaajia olivat Mäkinen, Soikkeli,
Saarinen, Skutnabb. Nämäkin apulaisensa paroni Nicolay otti suoraan
ikäänkuin Jumalan kädestä -- hän rukoili ennen purjehdukselle
lähtöä, että ilmoittautuisi vain sellaisia miehiä, jotka tunsivat
sisäistä kehoitusta ottaa osaa työhön, ja oli varma siitä, että
hänen rukouksensa oli kuultu. Hän oli myös yleensä tyytyväinen
tovereihinsa ja iloitsi heidän vaatimattomasta ja välittömästä
sananjulistuksestaan. Seuraavina vuosina tehtiin purjehdusretkiä
Viipurin saariston eri osiin (Koivistoon, Piisaarelle ja
Pitkäänpaateen) samoin kuin moniin jo ennen mainittuihin paikkoihin.
Monesti ohjattiin kulku Suursaarelle ja sen etelä- ja itäpuolisille
saarille, kuten Tytärsaarelle ja Lavansaarelle. Kokoukset olivat
luonteeltaan tavallisesti hetken synnyttämiä, laajaperäisiin
valmisteluihin ei ollut aikaa.

Paroni Karl August Wrede on kertonut, miten meneteltiin, kun hän oli
kerran mukana Nicolayn lähetysretkellä eräälle Haminan edustalla
sijaitsevalle saarelle. Pitkin saarta lähetettiin sana, että silloin
ja silloin pidetään kokous täysi-ikäisille ja hiukan myöhemmin
toinen lapsille. Paroni Wrede kysyi, puhuisiko hänkin kokouksissa.
"Puhu vaan, jos sinulla on jotakin sanottavaa", vastasi paroni
Nicolay. "Millainen on ohjelma; missä järjestyksessä se suoritetaan?"
kyseli vieras edelleen. "Samapa tuo, sen Jumala osoittakoon!"
Tuollainen kokousten järjestäminen tuntui paroni Wredestä hieman
ihmeelliseltä, mutta hän sai todeta, että molemmissa oli paljon
väkeä ja saarnaajilla tilaisuutta puhua yksityisesti useille
osanottajille "ainoasta tarpeellisesta". -- Maallikkosaarnaajien
antama apu ei paroni Nicolayn mielestä vapauttanut häntä
itseään puhumisvelvollisuudesta. Hän tottui aika hyvin pitämään
uskonnollisia puheita ruotsiksi, puhuipa joskus, pakon vaatiessa
suomeksikin. Mutta erikoisen suurta luottamusta kykyynsä hän ei
saanut: "Kuinka kelvoton evankelista olenkaan, kuinka kiusallista
minun on 'hyökätä'", hän kirjoittaa vielä Suursaarella v. 1896.
Silti hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta. Monin
paikoin hän oli yhteistyössä pelastusarmeijan kanssa, johon hän oli
tutustunut jo aikaisemmin Viipurin esikaupungeissa. Aluksi monet sen
toimintatavoista vaikuttivat häneen hyvin vastenmielisesti, mutta se
ei hänestä oikeuttanut häntä kääntämään selkäänsä järjestölle, jonka
työ hänen täytyi tunnustaa uhrautuvaksi ja hedelmäätuottavaksi. "Ei
saa koskaan olla liian varma ensimmäisestä vastenmielisyydestään",
hän kirjoittaa lausuttuaan ilmi vastenmielisyytensä julkiseen
todistamiseen.

Jo ensimmäisenä lähetysvuotenaan hän oli ryhtynyt työhön, jonka
sai suorittaa aivan yksin, nimittäin myymään venäjänkielisiä
Uusia Testamentteja ja hartauslehtisiä Uuraan salmen lähistöön
sijoitettuihin sotalaivoihin. Hänet päästettiin yleensä näihin
laivoihin, ainoastaan poikkeuksellisesti hän sai pyyntöönsä
vastaukseksi torjuvan "ne nado" (ei tarvita). Matruusit kutsuttiin
kannelle ja he katselivat uteliaasti esille pantuja kirjoja.
Muutamilla laivoilla ostettiin niitä mielellään -- muuan matruusi
sanoi esim. kerran toiselle hyvin paheksuvasti: "Mikä matruusi sinä
olet, jolla ei ole Uutta Testamenttia?" Mutta sattuipa niinkin, että
he nauroivat ja katselivat niin kirjoja kuin myyjää kuin mitäkin
ihme-elävää. Upseerit suhtautuivat asiaan kokonaan sen mukaan,
tiesivätkö, kuka oli tuo hiljainen, vaatimaton kirjainmyyskentelijä,
vai eivät. Kun toisella laivalla kohtelu oli kopeaa ja hän sai
levittää tavaransa maahan laivan kannelle, kutsuttiin hänet toisella
upseerien hyttiin ja kohdeltiin paronina. "Tunnen olevani kuin
mikäkin Tuhkimus", hän kirjoittaa sellaista koettuaan. Häntä ahdisti
kiusaus näillä laivakäynneillään heti ilmaista itsensä ja esiintyä
upseerien parissa maailmanmiehenä eikä lähetyssaarnaajana. "Siellä
tuntee olevansa kuin toisessa maailmassa. Tekisi mieli olla siellä
vieraskäynnin mieluisalla pohjalla eikä Jumalan teillä." Niin monet
maailmalliset harrastuksethan olivat hänelle ja näille upseereille
yhteisiä -- entiset Pietarin-aikuiset tuttavat, suurpolitiikka ja
ennen muuta purjehdus ja meriasiat -- hänen erikoiskiintymyksensä.
Mutta näistä asioista puheleminen, kun hän tuli laivaan Jumalan
valtakunnan asioissa, tuntui hänestä ajanhukalta ja keinolta
välttää mahdollisia ikävyyksiä. Hänen rehellinen luontonsa nousi
vastustamaan kaikkea, mikä olisi vivahtanutkin uskottomuudelta hänen
palvelemalleen asialle. Tämä seikka sekä venäläisillä aluksilla
vallitseva kokonaan vieras henki teki hänelle tämänkaltaisen työn
vaikeaksi, mutta hän tunsi olevansa kutsuttu siihen eikä hän luopunut
siitä koko sinä aikana, jonka hänen saaristolähetystään kesti.

Näin oli siis todellakin toteutunut tuo ajatus, että "epäjumala" oli
muutettava korkeampia elämänarvoja palvelevaksi välikappaleeksi.
Kesäkuukaudet eivät nyttemmin olleet paroni Nicolaylle levon aikaa;
jollei hänen täytynyt oleskella ulkomailla hoitamassa terveyttään --
ja se oli hänelle aina vastahakoista -- muodostuivat ne päinvastoin
ankarain ponnistusten ja vaivojen ajaksi. Tällöin hän saattoi usein
tuntea itsensä niin väsyneeksi, että "ruumis tuskin pystyssä pysyi".
Mutta työ tuotti hänelle myös runsaasti iloa. "Purjehdusretkien loppu
on usein vielä siunatumpi kuin alku", hän kirjoittaa kerran. Suurin
on hänen ilonsa, kun hänen joskus suodaan nähdä, että hänen työtään
tarvitaan monin paikoin ja että se myös tuottaa hedelmää. Niinpä
hän kertoo eräästä "siunatusta kokouksesta" Kaunissaarella, missä
ei ollut pappia eikä maallikkoa ollut saarnaamassa kolmeen vuoteen,
ja Tytärsaarella käydessään hän tapaa ihmisiä, jotka ovat saaneet
rauhan Jumalan kanssa hänen edellisenä vuonna siellä oleskeltuaan.
Hän rakastaa jahtiaan uusin, pyhin tuntein, mutta miettii sentään
vielä joskus, eiköhän itse purjehduksen ilolla liene liian suurta
sijaa hänen elämässään. Mutta nuo ovat ohimeneviä tunnelmia, ja v.
1897 hän kirjoittaa: "Olen varma, että taivaassa on jahdistani kuva
-- niin on Jumala osannut järjestää asiat epäjumalaanikin nähden."
Kuitenkin palaa ajatus jahdin myymisestä ja saaristolaislähetyksen
lopettamisesta yhä useammin hänen mieleensä 1890-luvun lopulla, ja
hän toteuttaa tämän ajatuksen v. 1901. Aiheena siihen lienevät kai
monet uudet velvollisuudet, jotka ovat näihin aikoihin ennättäneet
anastaa hänet, niin ettei hänellä ole mielestään oikeutta uhrata enää
varoja veneeseen, jota hän yhä harvemmin ennättää käyttää Mestarin
työhön.

       *       *       *       *       *

Paroni Nicolayn kristillinen toiminta ei 90-luvulla rajoittunut
kesäiseen lähetystyöhön saaristossa. Syys- ja talvikuukausina
Pietarissa hän koetti käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta
päästäkseen kosketuksiin hengellistä apua kaipaavien kanssa,
voittaakseen sieluja Kristukselle. Hän kävi sairaaloissa, joissa
hän jakoi evankeliumeja ja puhui sairaille, ja monilla matkoillaan
kaupungilla hän ajurinrattailla istuessaan mielellään ryhtyi
keskusteluun ajurien kanssa, koetti herättää heissä halua sielunsa
pelastuksesta huolehtimiseen -- mikä usein onnistuikin, tämä ajatus
kun ei ole outo venäläiselle kansanmiehelle -- ja lahjoitti heille
lentolehtisiä ja Uusia Testamentteja. "Izvoshtsikit" olivat varmaan
kiitollisia kohtelusta, josta he ymmärsivät, että heillä saattoi
olla herrojenkin silmissä ihmisenarvoa eikä pelkän kulkuneuvon.
Päiväkirjassaan paroni Nicolay kertoo ilomielin, kuinka muuan ajuri,
jota hän oli kerran puhutellut, monta vuotta myöhemmin tunsi hänet ja
kertoi hänelle kääntymyksestään.

V:sta 1897 paroni Nicolay alkoi säännöllisesti kerätä luokseen nuoria
miehiä -- luultavasti saksalaisen N.M.K.Y:n jäseniä -- joiden kanssa
hän luki raamattua ja joita hän koetti innostaa sisälähetykseen.
Sitäpaitsi hän esiintyi kaikkina näinä vuosina varsin usein puhujana
eri yhdistyksissä, kuten Pietarin saksalaisessa ja suomalaisessa
raittiusyhdistyksessä sekä ruhtinatar Lievenin kodissa. Yhtä vähän
kuin saaristomatkoillaan hänen oli täälläkään helppo esiintyä,
mutta sisäinen pakko tehdä muitakin osallisiksi kristillisen elämän
aarteista kävi hänelle ylivoimaiseksi. Erikoista vaikeutta tuotti
hänelle näihin aikoihin hänen omaksumansa käsitys, että puheen
aihetta ei koskaan saanut valita "päässään", vaan "rukoillen",
Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi tapahtui usein, että hän
seisoi puhujalavalla tietämättä mitä puhuisi. Hän sai kuitenkin
aina kiinni johtolangasta, jota hänen oli käytettävä, vaikka se
tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä. Sillä kokoukseen varsinaisesti
valmistumatonhan hän ei ollut koskaan -- aihetta etsiessään hän oli
syventynyt useampiin teksteihin, ja enimmäkseen oli tällöin jokin
ajatus selvinnyt ja kypsynyt, joskaan hän ei pitänyt sitä varmasti
oikeana, niin kauan kuin oli vielä valinnan aikaa. Puhuessa häntä
monesti vaivasi, ettei hän voinut kokonaan irroittautua ajattelemasta
ihmisiä, puhua Jumalan kasvojen edessä. Tämän heikkouden syyksi hän
arveli "vajanaista hengellistä ravitsemustaan" ja teki kerran psalmin
sanojen: "Etsikää minun kasvojani!" johdosta päätöksen omistaa joka
päivä puoltatuntia pitemmän ajan kuin ennen sanantutkisteluun ja
rukoukseen.

Mutta oli toinen laajempi ja vaikeampi työala, joka v:sta 1896 ensi
sijassa vei hänen aikansa ja voimansa: se työ, jota hän -- aina
vuoteen 1905 -- suoritti suuren Venäjän lukemattomissa, täpötäysissä
vankiloissa. Hän tutustui ensin tähän työhön seurustellessaan
saksalaissyntyisen, mutta Englantiin asettuneen maallikkosaarnaajan
Baedekerin kautta, joka v:sta 1875 asti oli kansainvälisen
raamattuseuran toimesta käynyt venäläisissä vankiloissa. Ihailu,
jota hän tunsi Mathilda Wreden Suomessa suorittamaa työtä kohtaan
ja jota hän oli saanut nähdä läheltä -- m.m. käynnillään Kakolassa
v. 1888 -- ja innostus, joka ilmeni neiti Wreden puheessa työstään,
olivat niin ikään omiaan enentämään hänen harrastustaan asiaan.
Baedeker, joka ei tyytynyt jakamaan raamatuita vangeille, vaan
useimmiten itse halusi puhua heille, ei osannut venättä, minkävuoksi
hän tarvitsi tulkkia, ja paroni Nicolay, joka osasi useita kieliä,
lähti tätä tointa hoitaen hänen mukanaan Pietarin ja Moskovan
vankiloihin talvella 1896. Seuraavana vuonna hän teki omin päin
matkoja useihin kaupunkeihin -- Novgorodiin, Staraja Russaan,
Tveriin, Bezhetskiin, Rzheviin, Vjazmaan ja Rybinskiin. Seuraavina
vuosina hän ulotti ne moniin uusiin paikkakuntiin koettaen käyttää
tähän tarkoitukseen pitkät loma-aikansa ja kaikki tilapäiset virasta
vapautumiset. Nämä matkat kävivät tälle ruumiillisesti heikolle
miehelle ylen rasittaviksi. Junavaunun ummehtunut ilma, asemain
ihmisvilinä -- kaikki tuo väsytti häntä sanomattomasti. Mutta itse
matka ei kuitenkaan ollut aina vaivalloisin. Vielä pahempaa oli
syysiltana saapua kurjaan, "mustanmullan" alueen syvään liejuun
miltei uponneeseen maaseutukaupunkiin, ajaa täristää viheliäisillä
rattailla pitkin huonosti kivitettyä tai kokonaan kiveämätöntä
katua viimein päätyäkseen epäsiistiin hotellihuoneeseen, missä
perin tarpeellinen uni oli sula mahdottomuus. Paul Nicolaylle,
joka huolimatta askeettisesta luonteestaan oli kasvatuksensa ja
kotiolojensa johdosta tottunut suhteellisesti suuriin mukavuuksiin,
olivat varsinkin nämä huoneet todellisen kauhun lähteenä. Mutta se
ei enempää kuin mikään muukaan voinut estää häntä matkustamasta --
vaikeudet päinvastoin aina kiihoittivat häntä uusiin ponnistuksiin.
-- Kokonaan tai jotakuinkin unettoman yön perästä hänen oli
seuraavana aamuna päänsärkyä potevana ja usein vilunpuistatuksista
väristen oltava kaupungin vankilanjohtajan luona esittämässä ja
selittämässä asiaansa. Kun paroni Nicolaylla oli asianomainen lupa
käydä vankiloissa jakamassa raamatuita, osoittautuivat johtajat
tavallisesti varsin kohteliaiksi, ja monet heistä pitivät häntä
jonkinlaisena virkamiehenä, joka oli korkeammilta viranomaisilta
saanut "määräyksen" vankiloihin. Ottipa kerran vankilanjohtaja
hänet vastaan virallissävyisellä tiedonannolla: "Kaikki hyvin!"
-- Kun sitten kaikki muodollisuudet oli raivattu tieltä, avattiin
hänelle vankilan portit, ja päivän työ alkoi. Pääasiassa oli määrä
jakaa, kuten sanottu, raamatuita vangeille, ja paroni Nicolaylla
oli mukanaan raamatuita kaikilla niillä kielillä, joita puhuttiin
Venäjän valtakunnassa -- venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia,
virolaisia, lättiläisiä, armenialaisia ja monia muita, ruotsalaisia
ja suomalaisiakin. Välistä hän sai ainoastaan vanginvartijan seurassa
vaeltaa kopilta kopille pistääkseen oviluukusta kirjoja yksityisille
vangeille, joskus taas kokoontuivat vankilan asukkaat kaikki
yht'aikaa vankilan kirkkoon, missä jakelu sai tapahtua ja missä
paroni Nicolayn sallittiin tavallisesti pitää heille hengellinen
puhe. Tuo yhteenkasaantunut, kurjuuden ja rikoksen käsittämätön
massa, jota kuulijakunta edusti, vaikutti monesti puhujaan miltei
ylivoimaisesti, joten hänen täytyi ponnistaa kyetäkseen katsomaan
näitä onnettomia ihmisiä silmiin. Täällä oli hätä suuri, ja se, mitä
näillä keinoin voi antaa, äärettömän vähäistä. Vain ajatus, että on
"voima, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa" toi häneen rohkeutta
toteuttaa uudestaan aikomuksensa ja puhutella koolletulleita vankeja
oman voimattomuuden musertavasta tunnosta huolimatta.

Paul Nicolaylla oli Baedekerin rinnalla se etu, että hän osasi
venättä ja kykeni siten puhumaan vankien enemmistön välittömästi
tajuamaa kieltä. Hän koetti tuoda lohdunsanoja näille onnettomille:
"Te ette ole Jumalan vihaan, vaan Kristuksen kyyneleisiin suljetut
-- jos Kristus teki sen, mikä on suurempaa: kuoli puolestasi, eikö
Hän sitten tekisi sitä, mikä on vähäisempää: antaisi anteeksi,
ottaisi vastaan, auttaisi?" Hän puhui usein Kristuksen vapahtavasta
ja nostavasta voimasta, varsinkin Hänen voimastaan pelastaa tuosta
Venäjän vitsauksesta, juoppoudesta, ja tämä näytti enemmän kuin
mikään muu vaikuttavan kuulijoihin. Eräs nuori mies lankesi kerran
paroni Nicolayn jalkoihin, kun puhuja tämäntapaisen esityksen jälkeen
ojensi hänelle Uuden Testamentin. Muuan lättiläinen itki ilosta,
kun sai omalla kielellään painetun Uuden Testamentin kappaleen. Ei
kuulijakunta kuitenkaan ollut aina näin myötämielinen -- joskus
miehet juttelivat ja nauroivat ääneen puheen kestäessä huolimatta
ankarasta kurista ja koettivat synnyttää melua, mikä pakotti paroni
Nicolayn äärimmilleen koroittamaan heikkoa ääntänsä saadakseen sitä
ollenkaan kuuluville. Miten lohduttomalta mahtoikaan hänestä tuntua,
kun hän saattoi vain näin etäältä puhua näille välinpitämättömille
tai vihamielisille ihmisille, joita ei ollut aikaa tai ei
mahdollistakaan voittaa, ja kuinka raskasta sitten matkalla
seuraavaan kaupunkiin muistella muutamia kasvoja, jotka olivat
ikäänkuin eristyneet massasta ja syöpyneet evankelistan mieleen --
synnin leimaamia kasvoja. Kirjat eivät myöskään aina riittäneet
-- hänen täytyi antaa muutamain niistä, joita hän halusi auttaa,
poistua tyhjin käsin. Entä näiden venäläisten vankilain likaisuus,
kurjuus ja ahtaus -- eipä ihme, että Paul Nicolay kuljettuaan
sellaisen läpi kirjoittaa vain _yhden_ sanan muistiin: "Väsymyksestä
näännyksissä!" Varsinkin lähetysmatkain alussa hän oli usein näin
sekä ruumiillisesti että sielullisesti lamassa, sitten herää voima,
jota kaikkinainen uhrautuvaan työhön antautuminen tuo tekijälleen
elähyttämään häntä. "Tunnen itseni niin virkistyneeksi kierreltyäni
vankiloissa, aivan kuin olisin hengittänyt raikasta ilmaa, ja usein
täyttää mieleni kiitollisuus Jumalaa kohtaan hänen minulle suomastaan
suuresta onnesta" -- tuon ajatuksen hän kirjoittaa joulukuun 8:ntena
1898, ja se uusiintuu monesti myöhemminkin.

Kuinka väsymättömästi paroni Nicolay toimi, osoittaa parhaiten
niiden kaupunkien pelkkä luetteleminen, joissa hän -- yksin
Euroopan puoleisella Venäjällä -- kävi vuosina 1896--1905. Paitsi
aikaisemmin mainituita paikkakuntia voimme mainita seuraavat:
Suja, Kineshma, Luga, Porhov, Pskov, Ostrov, Jaama, Vyshnij
Volotsok, Vladimir, Valdai, Torzhok, Jaroslavl, Vologda, Rostov,
Aleksandrov ja Arkangeli. Enimmissä näistä paikoista hän kävi
useampia kertoja. Mutta sitäpaitsi hän teki v. 1901 matkan Siperian
kuuluisiin ja peloittaviin vankiloihin. Tästä matkasta päiväkirja
kertoo seikkaperäisesti. Toukokuun 31:senä paroni Nicolay lähti
Pietarista, viipyi päivän Moskovassa ja jatkoi sitten matkaansa
Nizhni Novgorodiin, jonka molemmissa vankiloissa hän kävi. Kuvaus
näistä käynneistä on tyypillinen. "Ensin ei tahtonut sujua. Minä
tunsin, että oli kiire, ja maaperä oli kova. Se oli aivotyötä,
hengetöntä. Ajaessani toiseen vankilaan rukoilin koko ajan, että
tulisin täytetyksi pyhällä Hengellä, ja nyt työ sujui uudella,
elävällä tavalla, Herran kiitos!" Sitten käytiin myös muissa Volgan
ja sen syrjäjokien varsilla sijaitsevien kaupunkien vankiloissa,
m.m. Kasanissa, missä paroni Nicolaylle tarjoutui tilaisuus antaa
tataarilaiselle ajajalleen "ingil" (evankeliumi) hänen omalla
kielellään, sekä sitäpaitsi Sarapulissa, Ohanskissa, Permissä
ja. Vjatkassa. Jekaterinburgissa, viimeisessä Euroopan Venäjän
kaupungissa, jonka kautta kuljettiin, hän tapasi saarnaaja Kargelin,
jonka oli määrä tulla hänen mukanaan Tobolskiin. Tjumenista,
Aasian puolella olevasta, pienestä kaupungista, jatkettiin matkaa
höyrylaivalla. Paroni Nicolayn huomio kiintyi laivalla moniin
mielenkiintoisiin kansantyyppeihin, ennen muuta Keski-Asian
tataareihin. Tobolskissa työ alkoi uudelleen. Mutta vasta
myöhemmin, kun matka johti ylös Irtysh-jokea, hän tunsi joutuneensa
varsinaisen Siperian kosketuksiin. Hän kirjoittaa kylästä, jossa
käytiin: -- "Hautuumaalla kohosi viisi korkeata puuristiä piirtyen
taivasta vasten. Sinne on haudattu puolalaisia -- kaiketi maastaan
karkoitettuja. Monet uskovaiset on myös karkoitettu I:n piiriin. On
pöyristyttävää ajatella noita onnettomia seutuja, karkoituspaikkoja
sekä niiden kurjuutta, jotka ovat tuomitut elämään täällä kuin
elävältä haudattuina, kodeistaan ja luonnollisesta ympäristöstään
temmattuina ja pakotettuina päättämään päivänsä näissä viheliäisissä
loukoissa." -- Omskin tienoilta hän tapaa suomalaisen siirtolan,
jonka pappi, pastori Eriksson, pyysi häntä olemaan läsnä uuden
koulutalon vihkiäisissä ja puhumaan siirtolaisille, joten hän sai
käyttää hyväkseen purjehdusmatkoillaan hankkimaansa taitoa lausua
ajatuksensa suomenkielellä. "Me söimme, ja joimme kahvia aivan
kuin Suomessa", hän kirjoittaa oleskelustaan Helsingin kylässä.
Tomskissa, minne paroni Nicolay saapui heinäkuun 5:ntenä, hän kulki
toisesta täpötäydestä vankilasta toiseen. Eräässäkin oli asukkaita
657, ja oli mentävä kopilta kopille. "Aluksi se kävi, kun odotin
Herraa, mutta sitten olin lopen uupunut", sanotaan päiväkirjassa.
"Annoin 350 venäläistä kirjaa, noin 12 juutalaista, 8 virolaista,
2 lättiläistä ja yhden suomalaisen." Krasnojarsk Jenisein varrella
-- ensimmäinen paikka, missä "näkyi vuoria" -- soi matkaajallemme
muutamia valoisiakin vaikutelmia. Hän saattoi jakaa 990 kirjaa,
muuan kaupungin papeista osoitti ymmärtämystä ja oli avulias, ja
ajuri, joka kyyditsi paroni Nicolayta, kiitti häntä enemmän hänen
antamastaan Uudesta Testamentista kuin maksusta. Jeniseitä päiväkirja
kuvaa ihanaksi virraksi. Matkalla Irkutskiin käytiin Minusinskissä
ja parissa muussa pienenpuoleisessa paikassa. -- Irkutskissa paroni
Nicolay kirjoittaa: "Tällä matkalla olen mielestäni oppinut, että
minun tulee aina uskoa, silloinkin kun minulla ei ole näkyviä
todisteita, että minulla on kaikki Kristuksessa -- ja toimia
senmukaisesti. Vankilassa tunsin tänään erittäin selvästi, että
Jumala yksin pystyy suorittamaan Jumalan työn -- ja kaikki kävikin
paremmin kuin tavallisesti, Jumalan kiitos." -- Transbaikal,
Verhneudinsk ja Tshita olivat matkan viimeiset pysähdyspaikat.
Kaikissa näissä paikoissa hän jatkoi raskasta ja näköjään varsin
niukkoja hedelmiä tuottavaa työtään yhtä uskollisena, yhtä
levollisesti luottaen siihen, että "Jumalassa oli itsessään kyllin
työnsä suorittajaksi" ja täynnä kiitollisuutta siitä, että Jumala
häntä varjelemalla tahtoi tunnustaa hänet palvelijakseen. Tshitasta
aloitti paroni Nicolayn pitkän paluumatkansa 25 p:nä heinäkuuta.
Elokuun 5:ntenä hän oli kotona -- ja neljä päivää myöhemmin
Tukholmassa matkalla pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Sitä, että
hän oli kärsinyt malariasta höyrylaivamatkoillaan Siperiassa ja että
hänen voimansa olivat kotiin palattua miltei lopussa, ei saanut
ottaa lukuun, kun hän noudatti ennakolta laadittua työsuunnitelmaa.
Eivätkö muistu mieleen Paavalin sanat hänen toisesta kirjeestään
korinttolaisille (11: 25, 27): "Olen usein ollut matkoilla -- työssä
ja vaivassa" -- -- --?

       *       *       *       *       *

Kesällä 1899 paroni Nicolay oli pyytänyt eroa valtakunnankansliasta,
ja marraskuussa samana vuonna se myönnettiin hänelle. Hänen
harrastustaan virkatehtäviinsä eivät vierivät vuodet olleet
lisänneet, vaan päinvastoin vähentäneet, kuta enemmän halu
toimia Kristuksen hyväksi oli vallannut hänet. Huomio, ettei hän
voinut työskennellä muiden tavalla, että hänen ajatuksensa aina
olivat todellisuudessa jakaantuneina, vaivasi tätä tunnollista
miestä, ja hänen mielestään tämä elämän pirstominen pahensi
hänen terveyttäänkin. Eikä hänestä liioin se vaikutusvalta,
joka hänellä ehkä oli muutamiin harvoihin tovereihinsa, ollut
kyllin suuri velvoittaakseen häntä jäämään heidän keskuuteensa.
Todellisia hyviä ystäviään, joita hänellä oli sekä senaatissa
että valtakunnankansliassa, niitähän hän ei kadottaisi eroamalla
virastaan. Hänen paras ystävänsä virkatovereista oli Aleksander
Maksimovski, johon hän oli tutustunut jo kouluaikana oppien pitämään
hänestä. Maksimovskista, joka oli lahjakas mies ja jolla oli
suuri työkyky ja lakimiehen terävä katse, tuli myöhemmin Venäjän
vankeinhoidon ylin päällikkö, jolloin hän, mikäli se oli hänen
vallassaan, koetti toteuttaa omaksumiaan kristillisiä periaatteita.
Vielä sittenkin, kun ystävysten urat olivat ulkonaisesti eronneet
toisistaan, pysyi heidän suhteensa toisiinsa muuttumattomana.

Sen, että Paul Nicolay juuri 1899 päätti luopua virastaan, lienee
aiheuttanut osaltaan tänä vuonna hänelle ilmaantunut toive päästä
työskentelemään kristillisen ylioppilasliikkeen piirissä. Kun
kuitenkin tämä työ -- hänen elämänsä suurtyö -- vaatii itsenäistä
käsittelyä, tyydymme nyt vain koskettelemaan tätä asiaa.

Olemme koettaneet edellisessä seurata osaa paroni Nicolayn
toiminnasta noin kymmenvuotiskautena. Niin uhrautuvasti kuin hän
tähän työhönsä antautuikin, on selvää, ettei hän voinut suorittaa
sitä levähtämättä joskus. Hänen oli aika ajoin pakko -- hyvin
vastahakoisesti kyllä -- huolehtia myös uupuneesta ruumiistaan. Hän
sairasti yhä usein influenssaa ja malariaa -- kahta tautia, joita
vastaan tuskin kävi voitollisesti taisteleminen Pietarin kosteassa
ilmastossa tai rasittavilla matkoilla. Ei liioin Monrepos ollut tässä
suhteessa sopiva oleskelupaikka omistajallensa -- hän huudahtaakin
kerran pieni katkeruuden vivahdus sanoissaan: "Miksei minulla ole
kotia, jossa voisin elää!". Siksi hänen täytyy silloin tällöin
suostua lääkäriensä vaatimuksiin ja lähteä etsimään parannusta
ulkomailta, ja niin anastivat parantoloissa oleskelut nyt niinkuin
myöhemminkin varsin huomattavan osan hänen elämästään. Hänestä ei
tullut koskaan ihannepotilasta, joka kykenee keskittämään ajatuksensa
terveytensä hoitamiseen ja määrätyn elinjärjestyksen vaikutuksiin --
nämä pakolliset lepoajat tuntuivat vaikeilta tämän uutteran työmiehen
mielestä, ja niistä tuli hänelle myös voimakkaan sisäisen kehityksen
aikoja, jolloin ajatukset kypsyivät ja tahto varttui taisteluihin.
Saamme tästä riittävän käsityksen, jos seuraamme häntä parille
matkalle, jotka hänen täytyi tehdä ulkomaisiin parantoloihin.

Kestettyään v. 1894 tavallista pahemman influenssakohtauksen hän siis
matkusti saman vuoden elokuussa Baieriin Kneippin Wörishofenissa
sijaitsevaan parannuslaitokseen. Sinne saavuttuaan ja saatuaan
"1/2 minuutin tutkimuksen perästä" määräykset elinjärjestyksestään
hän alkaa elää parantolavieraan elämää tunnollisesti mukautuen
annettuihin sääntöihin. Mutta päiväkirja todistaa samalla aikaa
syvistä sisäisistä taisteluista ja palavasta ikävöinnästä saada
täälläkin edes omakohtaisesti todistamalla palvella Mestarin asiaa.
Hän etsii muiden potilaitten joukosta "des compatriotes du ciel" --
"taivaanvaltakunnan heimolaisiaan" -- ja häntä vaivaa maailmallinen
henki, jonka hän tapaa useimmissa ympäristönsä ihmisissä. Kun hänen
nyt, kuten ennenkin, on vaikea käyttää "hyökkäävää" tapaa, kysyy
hän itseltään, mistä johtuu pohjimmalta tämä puuttuva rakkaus
sieluihin, joksi hän sitä nimittää. Eikö ehkä kääntymättömien turmio
ole hänelle todellisuutta? Eikö olisi oikeampaa "iskeä" toisiin,
eikä vain esiintyä itse avokypärin? Usein hän sureksii itsessään
huomaamaansa kyvyttömyyttä käyttää tarjoutuvia persoonallisen
työn ("personal work") tilaisuuksia. "Kirjoissa ihmiset vastaavat
aina niin erinomaisesti, mutta minä en tiedä usein ollenkaan mitä
vastata", hän kirjoittaa tästä. "Jos on puhumiseen tilaisuutta, ei
minulla ole halua, ja jos minulla on halua, ei tule tilaisuutta." Hän
kysyy, kuinka hänen tulisi astua esiin, eikä hän nytkään pääse irti
kysymyksestä, ennenkuin on tarkastellut sen pohjia myöten.

Yhä uudestaan vilahteli hänen mielessään kysymyksen ratkaisu
sellaisena kuin hän oli sen aikanaan myös lopullisesti käsittävä.
"Tulee rukoilla tilaisuuksia, ei etsiä niitä. -- Ei mitä minä tahdon,
vaan mitä Jumala tahtoo. -- Ei tarvita omia aloitteita. On vain
elettävä lähellä Jumalaa ja antauduttava Hänen johdettavakseen.
-- Kristityn tulee olla kuin näytteet lasikaapissa -- tavarain
tulee kaikkien heti näkyä, niin ettei tarvita reklaameja." Hänen
oma huomattava hienotunteisuutensa ja rehellisyytensä estivät
häntä joutumasta sen 'todistamis'liioittelun uhriksi, mihin
anglosaksilainen sävy olisi voinut tässä tapauksessa helposti johtaa.
Vain vanha epäluuloisuus "mukavia" ratkaisutapoja kohtaan pakotti
hänet yhä uudelleen tarkistamaan probleemiansa. Muiden potilaitten
kanssa seurustellessaan hän kuitenkin aina koetti ottaa tilaisuudesta
vaarin auttaakseen heitä Kristusta kohti -- varmasti milloinkaan
tuntumatta tunkeilevalta, hänen kun täytyi pakottamalla pakottaa
itsensä "hyökkäämään". Muutama esimerkki valaisnee asiaa. Muuan
parantolassa oleskeleva puolalainen herättää hänen mielenkiintoaan,
ja hän pyrkii tämän seuraan. Eräällä kävelyllä seudun ympäristöihin
mies polvistuu tien varrella pystytetyn ristiinnaulitunkuvan eteen
-- siitä johtuu keskustelu luontevasti pyhiin asioihin. Puolalainen
osoittautuu ystävälliseksi, mutta sangen vähän vastaanottavaiseksi,
ja Paul Nicolay kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin: "Jollen voikaan
opettaa hänelle mitään muuta, niin voinhan kuitenkin osoittaa
hänelle myötätuntoa, rakkautta." Toisen kerran hänen huomionsa
kiintyy erääseen englantiapuhuvaan hienoon naiseen. Tämä välttää
aina uskonnollisia kysymyksiä koskettelevia keskusteluja -- syy
siihen selviää, kun tulee ilmi, että hän on juutalainen. Myöhemmin
hän osoittautuu puheliaammaksi ja sanoo olevansa unitaari. --
"Mitä tehdä, minulla ei ole minkäänlaisia todistuskappaleita",
kirjoittaa paroni Nicolay apeana. Kun hän ei kykene keskustelemaan
hengellisistä kysymyksistä, pakottaa se hänet siihen, että koettaa
selvittää itselleen uskonsa perustusta, minkä puolen hän ehkä oli
liiaksi laiminlyönyt evankelioimistyönsä tähänastisen suunnan ja
pikemmin eetillisen kuin älyperäisen perusluonteensa vuoksi. Hänen
päätodisteekseen tulee vakavan harkinnan jälkeen sama, jota hän
sittemmin myös ylioppilastyössään mielellään käytti: "Jollei Jeesus
ole Jumalan poika, on raamatun _punainen lanka_ valhetta." Sitä hän
käyttää aseenaan ja iloitsee sen vaikuttavuudesta, mutta saa sitten
kuulla, ettei tämä hänen todisteensa lähinnä vaikuta muihin, vaan
hänen oma järkkymätön, vilpitön uskonsa. Tämän uskon ehjäsydämisyys
ei voinut koskaan olla mieluisasti koskettamatta rehellisiä
etsijöitä. "Kuinka tärkeätä on olla aseena Jumalan kädessä. Minua
johdetaan omaa yksilöllistä tietäni, ja minun on yksinomaan
seurattava opastani" -- nämä luottamukselliset sanat olivat Paul
Nicolayn vastaus saamaansa ilahduttavaan kokemukseen.

Wörishofenista paroni Nicolay matkusti Salzburgiin, käyden siellä
tervehtimässä eversti Pashkovia, jolta Venäjä nyttemmin oli
suljettu, ja sitten Sveitsiin, missä hän haki käsiinsä vanhan Samuel
Zellerin Männedorfista Zürich-järven rannoilta. Männedorfia on muuan
siellä oleskellut kuvannut paikaksi, "jonne tulee kaikenkaltaisten
tautien vaivaamia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat ruumiillisesti
ja siveellisesti murtuneita, raskasmielisiä tai mielisairaita,
ihmisiä, joilla ei ole rauhaa Jumalan kanssa. Mutta myös ihmisiä,
jotka ovat vain ruumiiltaan sairaita -- ja ihmisiä, jotka hakevat
rauhaisaa paikkaa, missä olisi mielelle ja ajatuksille sitä
hiljaisuutta, jota he tarvitsevat, ja missä myös voi kerätä uusia
voimia jatkuvaan työhön, jos Jumala suo." [Hans Koch: Agnes Rothe.]
Kaikkien sairasten päälle, jotka sitä halusivat -- mutta vain heidän
päälleen -- Zeller pani kätensä rukoillen heidän puolestaan, ja
monet kertoivat tulleensa siellä terveiksi. Zeller, joka koetti
auttaa potilaitaan myös terveen elinjärjestyksen sekä hartaus- ja
raamattuhetkien avulla, joissa kävi ilmi hänen valtava uskonnollinen
persoonallisuutensa, teki paroni Nicolayhin kauttaaltaan sympaattisen
vaikutuksen -- lempeys, voima ja viisaus, samoin käytännöllinen
kyvykkyys ja valoisa huumori, kas siinä ominaisuudet, jotka häntä
miellyttivät tässä omituisessa miehessä. "On mieluista kuulla hänen
rukoilevan." Oleskelu Männedorfissa oli sekä sielun että ruumiin
virkistystä.

Seuraavaa vuotta paroni Nicolay siitä huolimatta sanoo "hengellisten
koettelemusten ja kivulloisuuden ajaksi". Mutta olivatpa hänen
vaikeutensa tänä aikana mitkä tahansa, hän oli paremmin kuin
konsanaan varustettu kohtaamaan niitä. Hän voi siis myös kirjoittaa,
että hän on "kestänyt ja läpäissyt". Hänen voimanansa on varmuus,
että Jeesus on hänessä ja hän Jeesuksessa, hän ei päästä hetkeksikään
ajatusta, että "_Jeesus puolestani_ peittää menneisyyden, _Jeesus
minussa_ täyttää kaikki nykyisyyden tarpeet". Hänelle käy yhä
selvemmäksi, että Jeesuksen työ on suurempi ja laajakantoisempi kuin
me nyt pystymme käsittämään -- meillä on tässä suhteessa pelkkiä
aavisteluita kaikkein suurimmasta. V. 1896 alussa hän kirjoittaa,
että hän "jälleen antautuu Jumalan orjaksi -- niin, juuri orjaksi".
Muistamme, että hän tänä samana vuonna aloitti vankilatoimintansa.
Mutta hänen horjuva terveytensä pakottaa hänet syyskuun lopulla taas
lähtemään ulkomaille -- Sveitsiin, Adelsbodeniin, missä hän viettää
muutaman viikon. Täällä tulee hänen eteensä uudelleen tuo vanha
"todistamisen" probleemi, mutta niinkuin ennenkin hän löytää oikean
ratkaisun: on vain "kuljettava käsi kädessä Jumalan kanssa pitkin
päivää, antauduttava Pyhän Hengen johdettavaksi". Adelsbodenissa
hän oli myös useissa uskonnollisissa kokouksissa, m.m. eräässä
"veljeskokouksessa", jonka osanottajat olivat eri seuduilta ja
jonka henki miellytti häntä. Sitten seurasi oleskelu Hauptweilissä,
"hengellisen elämän alalla toimiville väsyneille työntekijöille"
järjestetyssä lepokodissa, missä hänen ensin on ikävä -- hänellä ei
ole mitään tekemistä, ja useitten puheitten kuuleminen päivän mittaan
on liian rasittavaa. Kuitenkin tarjoaa hänelle myöhemmin seurustelu
laitoksen johtajan, Stockmayerin, sekä sairaanhoitajattarista "sisar
Emilien" kanssa paljonkin arvokasta, ja kun hän lähtee Hauptweilistä,
voi hän sanoa oppineensa täällä, kuinka paljon hänellä on vielä
oppimista. Stockmayerin jäähyväissanat -- "me käymme samaa määrää
kohti, johdettuina ja suojattuina" ("geleitet und gedeckt") kaikuvat
kauan hänen sisimmässään.

Ystävät, joita paroni Nicolay sai ulkomaanmatkoillaan, ja vieraiden
maiden tarjoamat virikkeet tulivat merkitsemään paljon hänen
hengelliselle kehitykselleen. Mutta kaikista niistä maista, joissa
hän kävi elämänsä varrella -- ja tuota elämää voisi sanoa vain
pitkäksi pyhiinvaellusretkeksi -- ei mikään vaikuttanut häneen niin
voimakkaasti eikä käynyt hänelle niin rakkaaksi kuin Englanti,
"vanha, rakas Englanti", niinkuin hän sitä melkein aina nimittää
kirjeissään, muistellen sitä usein kaivaten elämänsä viime vuosina.
Jo lastenkamarissa hän oli oppinut englanninkieltä ja englantilaisia
tapoja -- hänellä ja hänen siskoillaan oli ollut englantilainen
hoitajatar, ja englanti oli ollut -- vanhoihin perheperimyksiin
pohjautuen -- saksan ohella perheen seurustelukieli. Pashkovilaisten
parissa hän oli nuorena oppinut tuntemaan anglosaksilaista
hurskaudenmuotoa ja antamaan sille arvoa. Hengellisen toveruuden
-- _fellowship_ -- voimakas tunto täytti hänet siksi aina hänen
seurustellessaan englantilaisten ystäviensä kanssa. Tämä tunto
vahvistui Englannissa oleskelun aikana syksyllä 1897, jolloin hän
kävi tervehtimässä useita vanhoja tuttuja -- tohtori Baedekeriä
Westonsuper-Maressa, Mr. ja Mrs. Penn-Lewistä sekä Bromleyssä Lontoon
lähistöllä asuvaa lähetysjohtaja Mr. Sloania, jonka koko perheeseen
hän oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kanssa hän oli kuolemaansa
asti jatkuvasti kirjeenvaihdossa. Cambridge'issä hän otti tällä
käynnillään osaa uskonnolliseen kokoukseen, matkustaen sitten Ranskan
puolelle -- missä kotiutumisen tunne kohta hälveni. Pariisista
ja pariisilaisista hänellä on pelkästään paheksuvia sanoja, hän
saa täällä tuskallisen vaikutelman siveellisestä rappiosta.
Sukulaisilleen, joita hän tällöin Ranskassa ollessaan käy tapaamassa,
hän tuntee olevansa -- muussa suhteessa -- varsin vieras.

Lopulla vuotta 1897 ja seuraavan ensi kuukausina paroni Nicolay
tunsi itsensä tavallista useammin sairaaksi, kuumeiseksi, malarian
ahdistamaksi. Kun mitkään parantelut ja käytetyt lääkkeet eivät
näyttäneet voivan auttaa häntä, alkoi hän miettiä mielessään, eikö
hänen pitäisi luopua kokonaan tällaisista inhimillisistä apukeinoista
ja turvautua yksin Jumalaan parannusta etsiessään. Tätä ajatusta
vahvisti muuan käynti Baedekerin luona, joka sanoi käsittävänsä asian
niin kuin se on esitetty Jaakobin kirjeen viidennessä luvussa, ja
hän yritti nyt monta kertaa terveeksitulo-rukouksen jälkeen aivan
yksinkertaisesti poistaa tautinsa tietoisuudestaan -- "ottaa uskossa"
parannuksen, joka yhä viipyi poissa. Tuntui niin kovalta, että aina
täytyi työskennellä "puolella höyryllä", ettei voinut antaa mitä
tahtoi -- ja tuntui niin alentavalta hänen vahvalle uskolleen, ettei
hän kyennyt rukoilemaan itseään eroon tästä surkeudesta. Aina kun
jokin parannustapa epäonnistui, aina kun malarian oireet parantolasta
palatessa jo matkalla ilmaantuivat, oli hänen pettymyksensä yhtä
katkera. Jatkuvat kokemukset sekä keskustelut Mr. Sloanin ja
tunnetun Kiinan lähetyssaarnaajan Hudson Taylorin kanssa, jotka
kävivät hänen luonaan Pietarissa, johtivat hänet kuitenkin siihen
käsitykseen, että lääkkeitten käyttö oli oikeutettua, kun ne
sittenkin tilapäisesti lievittivät kärsimystä, jonka täydellinen
lakkaaminen ei nähtävästi ollut Jumalan tahto. "Jumala on aina
oikeassa", sitä sanaa hän käytti katkeruutta torjuakseen, ja hän
oppi ymmärtämään, että "paras koetusten kantamistapa on niiden
vastaanottaminen". Että sairaus pakotti hänet työskentelemään
omassa itsessään, oli hänelle erikoisen vastenmielistä. Pakollinen
toimettomuus kiusaa häntä aina: "Voiko Jumala sallia näin _helppoa
elämää_ kuin minun?" hän kyselee kerrankin. Sanat kuulostavat
paradoksilta, kun ajattelee hänen senaikuista työtaakkaansa, mutta
ne ovat vakavasti tarkoitetut. Täydellinen itsekieltäymys oli aina
Paul Nicolaylle kristityn ihanne -- muistammehan murrosajan, "omien
mukavuuksien uhraamisen". "Elämäni tunnukseksi tulkoon _itsekkyys,
jonka yli on vedetty risti_", hän kirjoittaa -- hänelle ominainen
ilmaisutapa! Oman "minän" hävittäminen tuntuu hänestä hedelmällisen
elämän ensi ehdolta, itsekkyyttä kohtaa rangaistus -- hedelmättömyys.
Kehoitus, jonka hän kohdistaa itseensä kerran vuodenvaihteessa,
on kuin täydellistä velvollisuuden täyttämistä anova huuto: "Ole
ystävällinen, ystävällinen, ystävällinen! Älä milloinkaan, jos
suinkin mahdollista, siirrä toistaiseksi velvollisuuden täyttämistä.
Älä hukkaa aikaa. Velvollisuus ensin. Velvollisuus, maksoi mitä
maksoi. Aina tosi kaikessa." Itsekieltäymyksen vaatimus huipentuu
tällaiseen lausumaan: "Kun ihminen kieltää itsensä, täytyy hänen
myös luopua kaikista unelmista ja ajatuksista, joissa 'minällä' on
sijaa." -- Tällaisista sanoista kajahtaa kuin sotahuuto, ja moni
seikka viittaa siihen, että nämä vuodet ovat olleet raskaitten
elämysten, ankaroitten sisäisten kokemusten vuosia Paul Nicolaylle.
V. 1899 häntä kohtasi suuri suru -- ja ehkäpä juuri sen jälkikaikua
kuulemme näissä riveissä, jotka ovat kirjoitetut kuin kaikkien
omakohtaisten unelmain saaman kovan tuomion alaisena: "Minulla on,
niinkuin useimmilla ihmisillä, ollut ihana toiveeni, jota Jumala
ei kuitenkaan ole toteuttanut." Mutta menneisyyteen katsominen ei
saa hallita elämän kulkua -- Paul Nicolay on oppinut katsomaan
tulevaisuutta kohden, missä tehtävät odottavat, ja noita kaihoisia
rivejä seuraa taas urhea päätös: "Siksi tahdon, että elämäni
valtahaluksi on tuleva Jumalan kirkastaminen kärsivällisyydellä ja
itsekieltäytymyksellä." Nämä sanat ovat kirjoitetut v. 1899, jolloin
paroni Nicolay juuri oli aikeessa "jättää kaikki" ja lähteä uudelle
työkentälle, missä eloa oli paljon eikä työväkeä lainkaan. Hän oli
nyt saava tehtävänsä -- jota hän oli yksin kutsuttu suorittamaan --
työn nuorten, totuutta etsivien ihmisten parissa, joista oli tuleva
hänelle hänen loppuiäkseen veljiäkin ja sisaria, isää ja äitiä tai
maallista tavaraa kalliimpia ja joiden palvelemiseen hän oli saava
käyttää mitä oli itse saavuttanut omalla etsinnällään ja omalla
taistelullaan.



VENÄJÄN YLIOPPILAITTEN PARISSA.


Keväällä 1899 odotettiin ylioppilaitten kristillisen maailmanliiton
matkasihteeriä, amerikkalaista tohtori John R. Mottia, sekä sen
puheenjohtajaa, ruotsinmaalaista tohtori Karl Friesiä, Helsinkiin,
missä N.M.K.Y:n piirissä oli olemassa ylioppilasryhmä ja missä
suunniteltiin itsenäisen kristillisen ylioppilasyhdistyksen
perustamista. Paroni Nicolay kutsuttiin ottamaan osaa asiaa koskeviin
neuvotteluihin. Samalla häneltä kysyttiin, olisiko ajateltavissa,
että tohtori Mott saisi esiintyä myös Pietarissa levittääkseen
sinnekin tietoa kristillisen ylioppilasliikkeen työstä ja kenties
laskeakseen pohjan samanlaiselle toiminnalle Venäjällä. Paroni
Nicolay vastasi, ettei asia tuntunut aivan mahdottomalta, ja
tehosti sitä, että Venäjän ylioppilaiden alhainen siveellinen kanta
ja hengellinen hätä kyllä puolsivat yritystä, jolla tahdottiin
lähestyä heitä. Kirje päättyi sanoihin: "Me emme voi _luvata_ teille
kokouksia, mutta on sanottu, että Venäjä on mahdollisuuksien maa,
ja maksanee vaivan koettaa. Tulkaa itse katsomaan, mitä voitaisiin
tehdä. Olkaamme kestäviä rukouksessa."

Huhtikuussa paroni Nicolay tapasi Helsingissä nuo molemmat
ylioppilasliikkeen johtomiehet. Häntä miellytti suuresti uskonvarman
ja tarmokkaan amerikkalaisen olemus -- "tosi, luonnollinen,
levollinen", niin hän arvostelee tohtori Mottia -- ja hän sai
lämpimän harrastuksen siihen työhön, jolle tämä oli omistautunut ja
jonka kosketuksiin hän vasta nyt joutui. Tämän työn tarkoitusperän
-- "Kristus Kuninkaaksi" koko maailman ylioppilaitten keskuudessa --
täytyi vetää puoleensa mieltä sellaista kuin hänen. Kun Mott lähti
Helsingistä Pietariin katsomaan "mitä voitaisiin tehdä", meni paroni
Nicolay hänen mukaansa jääden hänen avustajakseen ja oppaakseen.
Julkisia kokouksia ei saatu nähtävästi pitää, mutta sekä Pietarissa
että Tartossa ja Riiassa, missä Mr. Mott pikimmältään kävi, hän
esiintyi pienissä yksityispiireissä.

Muuan ilta ruhtinatar Lievenin luona, jolloin ulkomaalainen vieras
teki selkoa ylioppilaitten maailmanliiton toiminnasta, vaikutti
ratkaisevasti suuntaan, jonka Paul Nicolayn elämä siitä lähtien
sai. Hänen mieleensä tuli näet lausua ajatus, että se mies, jonka
Jumala oli kutsuva kristillisen liikkeen järjestäjäksi Venäjän
ylioppilaitten keskuudessa, ehkä olikin huoneessa kuulijain joukossa.
Hän antoi katseensa kiintyä näihin, toiseen toisensa jälkeen -- mutta
hän ei tavannut ketään, jota olisi voinut ajatella sellaisen työn
johtajaksi. Ja silloin hänen täytyi kysyä vavisten itseltään: "Olenko
kenties minä se mies? Onko Jumala sallinut minun kasvaa, opiskella
ja tehdä työtä tässä maassa, kreikkalaiskatolisten toverien parissa,
onko Hän sallinut minun perehtyä venäjänkieleen ja venäläisiin
tapoihin ja toisaalta antanut minulle evankeelisen kodin ja vienyt
kosketuksiin Länsi-Euroopan kristittyjen kanssa, jotta minä kykenisin
suorittamaan _tämän_ tehtävän kaikkien keskuudessa?" Suunnilleen
tällaiseksi kai kysymys muodostui hänen mielessään -- ja vastauksesta
täytyi tulla ehdottomasti myöntävä. Paul Nicolay oli tottunut
tottelemaan korkeampaa johtoa ja hän laski tänä hetkenä "tahtonsa
käden" tuon uuden auran kurkeen. Monesti vielä oli epäilys siitä,
kykenisikö hän täyttämään sen paikan, johon hänet nyt asetettiin,
hiipivä hänen mieleensä ja asettava hänen eteensä tehtävän uhkaavan
ylivoimaisuuden, mutta hän ei hellittänyt aurasta ennenkuin
järkkymätön pakko tempaisi sen hänen kädestään.

Venäjän ylioppilaat! Joskin oli paljon, mikä viittasi siihen,
että Paul Nicolay oli saanut erikoiset lahjat heitä palvelemaan,
niin täytyy tunnustaa, että oli miltei yhtä paljon, mikä viittasi
päinvastaiseen. Mitä takeita oli oikeastaan siitä, että tämä puoliksi
ulkomaalainen paroni, jonka uskonnollisuudella oli puritaanilaissävy,
jonka luonne oli suljettu, hillitty, ja jolla oli länsieurooppalainen
elämänkatsomus, olisi voinut lähestyä tuota väräjäväin hermojen,
nälkäisen älyn ja kuohuvain, sekavain tunteitten massaa, jota
sanotaan -- tai sanottiin -- Venäjän opiskelevaksi nuorisoksi?

Hän oli saanut kasvatuksensa ja tieteellisen kehityksensä
venäläisissä kouluissa, mutta hän oli, niinkuin eräs hänen lähimmistä
sukulaisistaan, paroni A. Meyendorff, kirjoittaa "antanut venäläisen
lukion ja venäläisten oikeusopintojen pyyhkäisyn käydä ylitseen
ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, joskin huomattavan tunnollisena."
Tuskinpa oli yksikään venäläisen sielunelämän ilmauksista, olipa
sitten kysymys taiteesta tai tieteestä tai julkisesta elämästä, sanoo
paroni Meyendorff edelleen, päässyt juurtumaan häneen, jollei ota
lukuun olennaisesti kansanvaltaista elämänkatsomusta ja sitä varsin
suurta piittaamattomuutta historiallisista kehitysmuodoista, jotka
olivat molemmat hänelle ominaisia. -- Varsinaista ylioppilaselämää
hän ei ollut koskaan viettänyt. Mitäpä hän tiesi -- muuta kuin
kirjoista ja korvakuulolta -- kylmistä ullakko- ja kellarisuojista,
missä väristiin lainakirjojen ääressä ja koeteltiin lämmitteleidä
särpimällä teetä, useinkin ilman sokeria, tai pohdittiin
toverien kera aina aamunkoittoon asti kaikkein uudenaikaisimpia
yhteiskunnallisia, filosofisia tai esteettisiä teorioja? Hän ei
ollut syönyt nälkäpäivällisiä halvoissa ylioppilasruokaloissa, ei
ollut juossut pitkiä matkoja halki suurkaupungin pyydystämässä
kehnosti palkattuja yksityistunteja -- ja ennen kaikkea ei
ollut tuntenut koskaan poliisia kintereillään. Hän ei ollut
milloinkaan ollut nuorena vähääkään vallankumouksellinen, vaan
päinvastoin seurustellut piireissä, joissa kohautettiin olkapäitä
"nihilisteille". Niin, venäläinen ylioppilas hän ei ollut koskaan
ollut sanan varsinaisessa mielessä. Sen, että hän niin harvoin
joutui kosketuksiin niiden opintotovereittensa kanssa, jotka
eivät syntyperäisen yhteiskunta-asemansa vuoksi kuuluneet hänen
seurustelupiiriinsä, aiheutti lisäksi valtiollinen sorto, joka
esti kaiken -- tai melkein kaiken -- julkisuuden lupaa nauttivan
osakunta- tai yhdistyselämän tulemasta kysymykseenkään. Paul
Nicolayn suhdetta näihin tovereihin kuvaa päiväkirjamerkintä v:lta
1882. Hän kertoo erään toverin tulleen hänen luokseen shakkia
pelaamaan. Tällöin he olivat tulleet keskustelleeksi, ja toveri oli
osoittautunut "oikeamieliseksi, lujaluonteiseksi nuorukaiseksi".
Ja hän jatkaa: "Kenties voisin hänen kauttaan tutustua tuohon
_yksinkertaisempaan, ja köyhään, mutta työteliääseen ja rehelliseen
luokkaan_ [harvennus tekijän] kuuluvien toverien kanssa. Silloin
minun kyllä täytyisi luopua entisistä tavoistani; mutta ehkä se on
minulle terveellistä". Ylpeys ei varmasti ainakaan pitänyt nuorta
Nicolayta loitolla "yksinkertaisempaan ja köyhempään luokkaan"
kuuluvista tovereistaan, sillä se, jos mikä, oli vieras piirre hänen
suorasukaiselle, vaatimattomalle luonteelleen. Muuan Hallitsevassa
senaatissa palvelleista virkatovereista mainitsee, että parhaiten
on hänen mieleensä painunut Paul Nicolaysta heidän yhteiseltä
virastossaoloajaltaan muuan tämän lausuma ankara arvostelu toverista,
joka oli hänestä kopea. Tuo ominaisuus oli hänelle kaikissa
muodoissaan vastenmielinen ja pysyi aina sellaisena. Kuilun, joka
alkujaan erotti hänet Venäjän ylioppilaiden suuresta joukosta,
aiheuttivat -- jollei ota lukuun aivan ulkonaisia olosuhteita --
pikemminkin kokonaan toiset hänen luonteensa ja elämänkatsomuksensa
puolet. Tämä elämänkatsomus oli itse uskonnollisuudeltaankin varsin
paljon "matter of fact", kuten englantilaiset sanovat -- kauttaaltaan
järkevä ja käytännöllinen. Voisi -- ehkäpä hieman liioitellen --
sanoa, että hänelle olivat aatteet olemassa ainoastaan sikäli kuin
ne kykenivät vaikuttamaan elämään; sanoilla oli arvoa ainoastaan
toiminnan edeltäjinä. Sitä, mikä on vähemmän todellista ja vähemmän
tehollista, täytyi hänen mielestään aina pitää reaalisempia
asioita alempiarvoisena -- siis alistaa esteettiset ja älyperäiset
asiat uskonnon alle, joka suoranaisemmin johtaa Jumalaan -- hänen
silmissään ainoaan, suureen tosiolevaiseen. Tällaisen katsantotavan
kannattajaa tuskin saattoi viehättää venäläinen älymystö ja
sen epämääräinen ja kuitenkin usein intohimoisesti harrastama
ideologia, sen sisäisen ja ulkonaisen kurin puute, sen varsin
maailmasta-erillinen järkeisuskoisuus. Tämän luokan edustajien
kauneimmat piirteet -- välitön sydämellisyys, perin ennakkoluuloton
suhtautuminen ihmisiin, rajaton tunteelle tai aatteelle antautumisen
kyky -- ilmenivät monesti muodoissa, jotka eivät voineet miellyttää
miestä, joka itse asiassa oli _tahdon_ ihminen. Ne viat, jotka
monta kertaa ilmenivät venäläisessä älymystössä, olivat sitävastoin
juuri sellaisia, joita hän oli vähimmän taipuvainen arvostelemaan
leppeästi. -- Niinpä _oli_ olemassa kuilu hänen ja niiden ihmisten
välillä, joita palvelemaan hän v. 1899 tunsi saaneensa kutsun. Kun
hänen kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut puhuttava viidelletoista
venäläiselle ylioppilaalle ja sitten keskusteltava heidän kanssaan,
oli hänestä tuntunut, ettei hän ollenkaan tietänyt, mitä hänen oli
tehtävä "näille nuorille järkeisuskojille". Ja kuitenkin oli olemassa
voima, joka oli pystyvä särkemään kaikki raja-aidat hänen ja Venäjän
ylioppilaitten väliltä: "rakkaus sieluihin", jota hän oli niin usein
rukoillut itselleen ja joka hänen tietämättään paloi yhä kirkkaampana
hänen sisimmässään ja pakotti hänet urille, joita hän ei olisi ikinä
ominpäinsä valinnut.

Näiden "nuorten järkeisuskojain" keskuudessa oli hätää --
sielunhätää. Venäläisten sivistyneitten piirien uskonnollinen
ja siveellinen tila tarjosi yleensä surullisen näyn.
Kreikkalaiskatolisen ylioppilaan oli aivan outoa kuvitellakaan
omakohtaista uskonnollista kantaa. Muutamissa, enimmäkseen
maaseudulta tai suurkaupungin vähemmän sivistystä saaneista
kodeista tulleissa ylioppilaissa, pysyi vielä opintovuosinakin
tallella jonkinmoinen "lukkarinrakkaus" lapsuudesta saakka
tuttuihin kirkonmenoihin, toisissa oli mystillissävyistä, epäselvää
uskonnollisuutta; jotkut harvat olivat todella säilyttäneet
lapsuudenuskonsa elämänvoimana. Mutta useimmat käänsivät
välinpitämättöminä tai halveksuen selkänsä oikeauskoiselle
kirkolle, jonka papiston ahdasmielinen dogmatismi tai vielä
useammin sen henkilökohtainen velttous ja ihanteellisuuden puute
työnsi nuoret luotaan. Pappiskodeista lähteneet ylioppilaat olivat
pahimmat papistonvihaajat. Ja kun kansallinen kirkko oli punnittu
ja köykäiseksi havaittu, oli enemmistö mielestään suoriutunut
kaikesta positiivisesta uskonnosta. Jumalan olemassaolosta saattoi
mahdollisesti keskustella filosofiselta näkökannalta, mutta
vuosisadan vaihteessa olivat materialistiset teoriat vielä niin
yleisiä, että sekin kävi yhä harvinaisemmaksi. Uskonnollisuuden
arveltiin useimmiten tietävän taantumuksellisuutta -- pahinta, mihin
kukaan Venäjän nuorison silmissä voi olla syypää -- ja uskonnon
jättämällä tyhjällä sijalla rehentelihe politiikka. Sosialistisista
tai anarkistisista teorioista tuli todellisuudessa useimpain
näiden nuorten ihmisten uskonto. Puhuttiin "vallankumouksellisesta
siveydestä", "vallankumouksellisesta omastatunnosta" -- ja nämä
käsitteet olivat monesti perin kaukana ei vain siitä, mitä
kristinusko ylevimmässä muodossaan tarkoittaa siveydellä ja
omallatunnolla, vaan myös siitä, mitä tavalliselta inhimilliseltä
näkökannalta sillä nimellä mainitaan. Kangastavasta vallankumouksesta
tuli Moolok, jolle uhrattiin nuoruus, voimat, mieskohtainen
turvallisuus, henki ja elämä. Se oli joka tapauksessa ihanne. Mutta
jollei korkealle leimahtava vallankumouksellinen ihanteellisuus
johtanut tunnustajaansa Siperiaan tai hirsipuuhunkin, tapahtui
usein, että se sammui ensi nuoruuden hehkun kera jättäen, jälkeensä
vain tuhkakasan. Elämäänkyllästys ja alakuloisuus, jotka Tshehovin
novelleissa ovat saaneet kohdalleen osuvan ilmaisunsa, tai ainakin
veltto väsymys, joka synnytti halua hävitä joukkoon, olla "kuin
muut", tuli entisen innostuksen tilalle. Ja niin oltiin kuin muut
-- kadottiin arkielämän vähäpätöisyyksiin kuin muut, valehdeltiin
ja otettiin lahjuksia kuin muut, ja päästettiin kuin muutkin joskus
juovuspäissä tai muuten liikutettuina voi-huutoja yhteiskunnasta ja
olemassaolosta. Sillä eihän oltu itse syypäitä tähän kaikkeen, vaan
syypää oli tuo "kirottu järjestelmä" ja "meidän onneton venäläinen
luontomme", niin paljon oli kullekin selvinnyt sitten hänen
maailmanparantajakantansa. Niin paljon -- tuskinpa enempää, sillä kun
oli kadotettu usko ainoaan periaatteeseen, jota oli palveltu hengessä
ja totuudessa -- vallankumoukseen -- heltyi myös tavallisesti
ote kaikista muista ihanteista, lapsi heitettiin muitta mutkitta
menemään kylpyveden mukana. -- Ja tunnustaa täytyy, että "tuo kirottu
järjestelmä" oli sellainen, että se saattoi murtaa monen jalon, mutta
heikon luonteen siveellisen vastustusvoiman, sellaisten, joilta
puuttui lujien periaatteitten tai pyhien traditsionien tuki. Kaikki
tiet kaikenkaltaiseen lailliseen toimintaan yhteiskunnallisella ja
valtiollisella alalla olivat suljetut, virkamiehet ja vapaitten
ammattien edustajat elivät yleensä taloudellisessa ahdingossa, ja
välimatka "älymystöstä" kansan suuriin joukkoihin oli niin suuri,
että se vain edisti edellisessä juurettomuuden ja eristäytyneisyyden
tunnetta. Tämä synnytti ilmapiirin, joka oli epäterve ja painostava,
elämäänkyllästyksen hengen, joka valtasi nuorimmatkin. Moni
läpäisi vallankumouskautensa lukiolaisena ja tuli yliopistoon
täysin haaveista vapautuneena, mielessä vain himmeä halu "nauttia"
täydemmin kuin ennen. Moni ei päässyt koskaan niin pitkälle, vaan
joutui "maailmantuskan" valtoihin tai sortui jo koulupenkillä suruun
saatuaan masentavan todistuksen -- ja lopetti elämänsä. Oli hätää,
sielunhätää.

Paroni Nicolay ei ollut tietämätön tästä asiaintilasta.
Hän oli huomannut virkatovereissaan, niin senaatissa kuin
valtakunnankansliassa, epärehellisyyttä ja laiskuutta, noissa muuten
miellyttävissä, sivistyneissä miehissä, ja hän oli nähnyt vankiloissa
vilaukselta "hukkaanmennyttä elämää", ihmisiä, jotka olivat nähneet
parempia päiviä, mutta jotka olivat menneet alaspäin kohtalokkaiden
olosuhteiden painosta, joita vastaan he eivät olleet jaksaneet
taistella. Hän oli nähnyt joutuvan hukkaan jaloja luonteita, jotka
kaipasivat vain hoitoa kehittyäkseen täyteen kauneuteensa ja
luodakseen uusia, rikkaita elämänarvoja lohduttomalle maailmalle.
Kun muut kysymykseen: mistä apu? vastasivat: vallankumouksesta,
perustuslaista, yhteiskunnan kansanvaltaistuttamisesta, sivistyksen
lisääntymisestä -- muodostui vastaus Paul Nicolayn mielessä
olennaisesti toiseksi. Ohi ulkonaisten hän näki sisäisiin -- ei
mikään järjestelmä voinut pelastaa, kun puuttui ihmisiä, jotka
olisivat kyenneet pitämään sitä voimassa. Vie sairaalle mitä
herkullisinta ruokaa, ja hän on kääntyvä siitä pois tai syö sen
omaksi turmiokseen -- mutta tee hänet terveeksi, niin hän voi käyttää
ravinnokseen kovintakin leipää. Venäjä tarvitsi -- sen Nicolay
käsitti -- yksityisten ihmisten koko olemuksen uudistusta elävän
ihanteen ja katoamattoman toivon avulla -- sitä elämänvoimaa, joka
saadaan kosketuksesta elämämme vapahtajan Jeesuksen Kristuksen
kanssa. Tämä tietoisuus auttoi hänet kuilun yli, joka erotti
hänet venäläisistä ylioppilaista -- ja hän tuli heidän tähtensä
heikäläiseksi, "kreikkalaiseksi kreikkalaisten joukkoon", kirjoitti
eräs, joka näki hänet työssä, "kaikeksi kaikille voittaakseen
enimmät". Kun hän sittemmin ylioppilaitten maailmanliiton
konferensseissa teki selkoa Venäjän ylioppilaselämästä -- puhui
yksityisten kaameasta yksinäisyydestä, terveydelle vahingollisista
elämänoloista, siveellisestä neuvottomuudesta -- ei hän enää puhunut
siitä ulkopuolelta-katselijan tavoin, vaan hän oli eläytynyt
kuvattavaansa, kärsimällä ja rakastamalla saavuttanut sen olemuksen.

Mottin lähdettyä paroni Nicolay ryhtyi levollisella,
velvollisuudentuntoisella tavallaan, laatimatta suuria
tulevaisuussuunnitelmia, työskentelemään käyttääkseen hyväkseen
niitä virikkeitä, joita tämä käynti ehkä oli antanut. Kesän lopulla
hän oleskeli ulkomailla ja oli ahkerassa kirjeenvaihdossa muutamien
ylioppilaiden maailmanliiton johtajien ja työntekijäin, m.m.
saksalaisen lähetyssaarnaajan Wittin kanssa. Oli toistaiseksi lähinnä
varattava ulkomaalaisia puhujia, jotka olisivat halukkaat esiintymään
Pietarissa, ehkä myös muissa Venäjän kaupungeissa, ensi lukuvuotena.
Kuten tiedämme, oli paroni Nicolay jo ennen ulkomaanmatkaansa, heti
kesällä saaristoon tekemäinsä lähetysmatkojen jälkeen, lähettänyt
erohakemuksensa. Marraskuun 12:ntena siihen suostuttiin, ja nyt hän
oli vapaa antautumaan uuteen tehtäväänsä. Olemme jo ennen nähneet,
ettei hän kohta samalla luopunut vankilalähetyksestä. Tästä hän
lakkasi vasta 1905 -- ja silloinkin vastahakoisesti, työtaakan
pakottamana, joka yhä kasvoi ylioppilastyön palveluksessa.

Marraskuussa Witt saapui Pietariin pitääkseen esitelmäsarjan
saksalaisille ylioppilaille, ja hänen käyntinsä aikana kokoontui
ryhmä kristillistä ylioppilasliikettä harrastavia henkilöitä
neuvotteluun kirjakauppias Groten taloon. Kokous pidettiin marraskuun
18:ntena 1899, josta päivästä siten tuli Venäjän ylioppilasliikkeen
syntymäpäivä. Siihen ottivat osaa, paitsi paroni Nicolayta,
Witt, Grote ja muuan tämän ystävistä sekä neljä saksalaista
ja yksi puolalainen ylioppilas, joka oli roomalaiskatolisesta
perheestä, joskin itse protestantti. Tämän nuorukaisen oli johtanut
omakohtaiseen uskonratkaisuun eräs Moodyn kirjanen, joka oli sattunut
hänen käsiinsä pienessä antikvariaatissa. -- Oli kokoonnuttu
keskustelemaan työmahdollisuuksista ja keinoista -- mikään muu ei
ollut vielä ajateltavissakaan. Mutta tapahtuma tuntui kuitenkin
suurelta ja tärkeältä. Paroni Nicolay kirjoitti siitä päiväkirjaansa:
"Me odotamme Jumalan johtavan meitä askel askelelta, ja me käsitämme
tämän alun merkityksen, se kun voi kehittyä sinapinsiemenestä
suureksi puuksi. Kuinka tärkeätä on päästä alkamaan oikein!"

Hyvin pieni, todellinen sinapinsiemen tulikin ensi vuosien toiminta
ylioppilaitten keskuudessa olemaan. Valtiollisen ja uskonnollisen
pakkotilan vuoksi ei ollut työnvapautta, ei ollut toivoakaan,
että evankeliumin sanoma pääsisi heti tunkeutumaan suuriin
joukkoihin, vaan oli taistelemalla saatava lupa ja mahdollisuudet
viedä se edes pienelle parvelle. Ensin saatiin kohdistaa työ vain
_protestanttisiin_ ylioppilaisiin. Heitä koetettiin kerätä lukemaan
yhdessä raamattua ja kutsua kuulemaan ulkomaalaisten vierasten --
Witten, Hartwigin, Baedekerin -- esitelmiä. Suuremmat kokoukset
pidettiin luterilaisen kaupunginlähetyksen huoneistossa. Eikä
sinnekään päästy vaikeuksitta, sillä luterilainen pastori, joka oli
tottunut viranomaisten aiheuttamiin selkkauksiin ja sitäpaitsi epäili
uutta liikettä lahkolaismielisistä tarkoitusperistä, pysytteli aluksi
verrattain torjuvalla kannalla. Paroni Nicolay näki paljon vaivaa
selittääkseen hänelle, ettei hän "ollut mitään kirkkokuntaa vastaan
tai niitten puolella, vaan _Jumalan puolella syntiä vastaan_".
Vähitellen kuitenkin hälveni pastorin epäluuloisuus, ja hän
osoittautui halukkaaksikin ottamaan osaa työhön, joskin hän vaati,
että oli hankittava asianmukainen poliisilupa, ja että toimintaa oli
varmuuden vuoksi pidettävä ikäänkuin saksalaisen N.M.K.Y:n työhaarana.

Raamattua tutkimaan ylioppilaat kokoontuivat kerran viikossa osaksi
pastorin, osaksi paroni Nicolayn johdolla ja tämän kodissa. Näiden
yksityisluontoisten kokousten osanottajain lukumäärä oli hyvin
vaihteleva, mutta ei koskaan suuri: vielä toisena toimintavuotena
oli tavallista, että vain kolme neljä ylioppilasta tuli koolle.
Paroni Nicolay oli selvillä alusta alkaen, että liikkeen täytyi alkaa
voittamalla jotkut harvat yksityiset -- mutta oli joka tapauksessa
masentavaa nähdä, kuinka harvat hän pystyi saavuttamaan, varsinkin,
kun hänen ei ensi vuosina onnistunut johtaa ketään raamattupiirinsä
jäsenistä todelliseen kristinuskolle suotuisaan ratkaisuun.
Puolalainen S--sky oli kauan näistä nuorista miehistä ainoa, joka oli
kääntynyt.

Kevät 1900 oli paroni Nicolayn työlle kuitenkin varsin
rohkaiseva, hän kun sai kutsuja eri maitten ylioppilaskokouksiin:
Turun suomalaiseen, Eisenachin saksalaiseen ja Versailles'n
kansainväliseen. Kahteen jälkimmäiseen saamansa kutsun johdosta hän
kirjoitti Mr. Mottille:

"Ehdotuksenne, että minä saapuisin Versailles'n kokoukseen, oli
minulle yllätys, mutta kun toivon olevani Keswickissä heinäkuussa,
teen parhaani ollakseni Versailles'ssa elokuussa. Tapahtukoon tässä
suhteessa Jumalan tahto. Jos mahdollista, matkustaisin mielelläni
Eisenachiin elokuun 9:ntenä. En tiedä toista työtä, joka minua niin
viehättää ja johon niin suurella ilolla omistaisin elämäni kuin
juuri Herran työhön ylioppilaitten parissa. Mutta toistaiseksi en
ole saanut täysin ratkaisevaa merkkiä siitä, että Hän kutsuu minut
siihen, ja siksi pysyttelen vielä pidättyväisenä, odottaen Mestarin
määräyksiä, olivat ne minkälaisia tahansa. Joh. 3: 27." ["Ei ihminen
voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta."]

Paroni Nicolaylle tuotti myös paljon iloa, että hänet haluttiin
mukaan Turkuun. Vaikka hänen osanottonsa Suomen ylioppilastyöhön
tulee lähemmin käsiteltäväksi toisessa yhteydessä, voinee olla
huvittavaa jo nyt, kun hän on ylioppilasjohtajanuransa alussa,
kosketella hänen Turun kokouksesta saamiaan vaikutelmia ja hänen
osuuttaan siinä. Molemmat ovat kuvaavia hänen käsitykselleen työstä,
johon hän oli antautunut. Hän iloitsi Turussa siitä, että sai
nähdä "150 henkeä, enimmäkseen mies- ja naisylioppilaita, koolla
tällaisessa tarkoituksessa", mutta kokouksen järjestelyä vastaan
hän teki erinäisiä muistutuksia. Ensinnäkin hän oli tyytymätön itse
nimeen: "studentmöte med kristligt program" -- ei vain ohjelman,
vaan koko kokouksen tuli olla kristillinen, hän arveli. Toiseksi hän
toivoi, että tulevat ylioppilaskokoukset kestäisivät vähintään neljä
päivää eikä, niinkuin nyt, runsaasti kaksi; ohjelmaa ei saanut ahtaa
niin lyhyeen aikaan. Nyt oli "liian paljon saarnoja, vähän lepoa,
niukasti hengellisyyttä" -- tarvittiin aikaa rukouskokouksiin ja
yksityisiin keskusteluihin ja kuullun sulattamiseen. Ainakin yksi
ilta piti eristää "jälkikokousta" varten yksityisiin keskusteluihin
pääsemiseksi ylioppilaitten kansa, sillä "nuotta on vedettävä maalle,
ja rauta taottava, niin kauan kuin se on kuuma". Yleisö ei saisi olla
läsnä kokouksissa, sillä puheitten tuli ensi sijassa ottaa huomioon
ilmoittautuneitten ylioppilaitten tarpeet, ja "yleisö häiritsi ja
pinnallisti ja vei tilaa". --

Hyvin luonteenomainen on se määrätietoinen ote, jolla hän tarttuu
ylioppilastyön niihin aikoihin asettamiin probleemeihin. Mutta
varsinkin on hänelle kuvaava tuo pyrkimys kristillisen työn
syventämiseen, sydämellistämiseen ja hengellistämiseen, joka
ilmenee kaikissa hänen ehdotuksissaan. Tämä pyrkimys vallitsi myös
hänen puheitaan, hänen osanottoaan keskusteluihin, ja jo nyt kävi
selväksi, että hänellä oli aikanaan oleva huomattava sija Suomen
ylioppilasliikkeessä.

Versailles'n kokoukseen paroni Nicolay matkusti, niinkuin oli
aikonut, oltuaan ensin Keswickissä. Vaikka hän koko konferenssinajan
tunsi itsensä hyvin sairaaksi, sai hän kuitenkin mielestään paljon
mielenkiintoisista selostuksista, joita eri kansallisuuksien
edustajat esittivät. Varsinkin häntä miellytti Kiinan edustajan
esitys, hän kun sen kautta tuli ensi kerran välittömästi kosketuksiin
Kaukaisen Idän kristinuskon kanssa. Itse hän pysyi tässä
tilaisuudessa etupäässä kuulijana ja huomioittentekijänä.

Eisenachissa, jonne hän sitten lähti, hän tunsi itsensä paljoa
vähemmän kotiutuneeksi, sillä saksalainen henki oli hänen omasta
saksalaisesta syntyperästään huolimatta hänelle vieraampi kuin mikään
muu. Monet puheista olivat hänestä "pitkiä ja liian tieteellisiä",
ja hän mietti alakuloisena, mitä hän oikeastaan toimitti
täällä. Pian hän kuitenkin sai monia arvokkaita tuttavuuksia,
ja ensimmäinen viihtymättömyyden tunne väistyi jonkun verran.
Häntä pyydettiin esiintymään ja kertomaan Venäjällä suoritetusta
työstä, ja hän sai tilaisuutta puhujien hankkimiseen Venäjälle.
Eisenachista hän matkusti Blankenburgiin, missä oli läsnä eräässä
allianssikokouksessa, ja sitten Davosiin hakemaan lepoa sekä, kuten
tavallisesti, parannusta itsepäiseen malariaansa. Hän asui siellä
huvilassa, jonka asukkaat olivat enimmäkseen englantilaisia, ja
suorastaan nautti englanninkielen puhumisesta ja kuulemisesta,
englantilaisten olemuksesta ja seurustelusta. Erityisesti hän iloitsi
olostaan Hudson Taylorin seurassa, joka oli hänelle tuttu ja rakas
jo entuudesta, ja jonka "yksinkertainen, suloinen ja lapsellinen"
rukous varsinkin oli hänen mieleensä. Myös Mr. Sloanin hän tapasi
täällä, ja he lähtivät yhdessä Zürichiin, missä ilmastonmuutos heti
tuntui, ja paroni Nicolayn terveys huononi. Mutta niinkuin ennen hän
sai nytkin voimaa asettua ruumiillisen heikkoutensa yläpuolelle. Työ
odotti häntä -- jo Davosissa hän oli soimannut toimettomuuttaan,
"tuntenut hengellisten aseittensa tylsyvän" ja alkanut, vaikka itse
oli potilas, käydä sairaitten luona evankelisoimistarkoituksessa.
Nyt hänet valtasi jonkinlainen pelko palata Pietariin, tuohon
malariapesään -- mutta jos hän jäisi pois sieltä, kuka sitten
astuisi Venäjän kristillisen ylioppilasliikkeen palvelukseen? Hän
ymmärsi, ettei hän voinut luopua paikalta, johon Mestari oli ainakin
toistaiseksi asettanut hänet.

Kotiin palattuaan hän alkoi uusin innoin työskennellä lähinnä samaan
tapaan kuin edellisenä vuonna. Joka perjantai kutsuttiin ylioppilaat
raamatunkeskusteluun, ja kiihoittaakseen heitä itsetoimintaan ja
herättääkseen heissä ajatuksia paroni Nicolay antoi heidän joskus
itse valita käsiteltävän aiheen. Hän kehoitti heitä myös pitämään
"aamuvartiota", jolla hän, Mottin sanantapaa käyttäen, tarkoitti,
että he aloittaisivat päivänsä hiljentymällä Jumalan eteen
itsekseen lukemaan raamattua ja rukoilemaan. -- Kun ulkomaalaisia
puhujia kävi Pietarissa, lähetettiin painetut kutsukortit suurille
ylioppilasjoukoille -- yhä vieläkin ainoastaan protestanteille --
mutta saatiin olla iloisia, jos viisikymmentäkin kuulijaa tuli
kokouksiin. Kerran, kun Saksasta saapunut jumaluusopintohtori
Hartwig puhui, tuli koolle kolmekymmentä viisi neljästäsadasta
viidestäkymmenestä kutsutusta. -- Viiden _uuden_ ylioppilaan
ilmestyminen raamattuhetkiin oli onnekas, mainitsemista ansaitseva
tapahtuma -- otettakoon huomioon Pietarin korkeakoulujen lukuisuus ja
ylioppilasparven suuruus. Eräänä iltana tuli vain _yksi_ ylioppilas.
Paroni Nicolay kirjoittaa siitä, että ensin tuntui _kaamealta_, mutta
että "kokous" ei sitten kuitenkaan osoittautunut aivan turhaksi. Että
hän olisi muitta mutkitta lähettänyt yksinäisen nuorukaisen kotiin,
se nähtävästi ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. --

Julkisesti ilmoitettuja ja suurelle ylioppilasyleisölle aiottuja
esitelmiä ei vielä voitu järjestää, kun sekä poliisi että
luterilaiset kirkonviranomaiset osoittivat kaikkea muuta kuin
auliutta. Näitten ensi aikojen kestämiseen tarvittiin tosiaan paljon
uskoa. Täytyi aina keksiä uusia keinoja, eikä vain "pään", vaan myös
rakkauden sisäisnäkemyksen ja Jumalan yhteydessä pysymisen avulla.
Hän kirjoitti tuntevansa, että kaikki vaikeudet pohjimmalta johtuivat
"näkymättömän vihollisvallan vastustuksesta". Julistuksessaan hän
piti kiinni siitä, että kaiken tuli olla "Jumalasta, Hänen kauttaan
ja Häneen". Mutta hän oppi myös vähitellen yhä paremmin niin
sanoaksemme työn tekniikan, saavutti m.m. jonkinlaisen tottumuksen
"ylioppilastodisteihin" vastatessaan, joskin oppineet väittelyt
olivat hänelle yhäti vastenmieliset, ja hän koetti aina säilyttää
raamatunkeskustelujen "yksinkertaisuuden ja hartaan sävyn". Hän kesti
-- ja kävi ilmi, ettei hänen vaivannäkönsä ollut mennyt hukkaan.

V. 1902 tapahtui huomattava käänne parempaan päin; uusi vakava
ja innostunut henki näytti vallanneen liikkeeseen osaaottaneet
ylioppilaat, ja heidän keskuudessaan tapahtui todellisia
kääntymyksiä. Paroni Nicolay kirjoitti näihin aikoihin toisen kerran
eläissään tuntevansa, ikäänkuin suuri voitto olisi saavutettu
näkymättömissä maailmoissa. Nyt tulivat mukaan ensimmäiset
aitovenäläiset, kreikkalaiskatoliset ylioppilaat, niin että
kevättalvella voitiin pitää joka toinen viikko venäjänkielinen
kokous. "Se kasvaa", oli johtajan iloinen, luottava arvostelu
työstään. Maaliskuussa oli raamattupiirien ensimmäinen yhteinen
konferenssi, ja kun syksy tuli, kävi ilmi, että venäläiset
ylioppilaat olivat niin suurena enimmistönä, että alettiin pitää
yksinomaan venäjänkielisiä kokouksia -- saksalaiset osanottajat
kun myös osasivat tätä kieltä. Niinpä paroni Nicolay saattoi
Sorössä pidetyssä maailmanliiton konferenssissa lausua Venäjän
ylioppilasliikkeestä, että "suitseva kynttilänsydän ei ollut
sammunut" sekä että "oli muodostunut ydinjoukko, jossa oli
todellista elämää". Tästä ydinjoukosta nuoria miehiä, joissa eli
elävä kristillinen usko, hän iloitsi enemmän kuin kaikesta muusta
menestyksestä, sillä hän oli selvillä, että "raamattupiireistä ja
muista ulkonaisista työmuodoista voi puuttua sisäinen elämä, ja
silloin se on rakennuspuuhaa ilman perustuksia, toimintaa ilman
kääntymyksiä".

Ne ylioppilaat, jotka nyt olivat liikkeen ydinjoukkona, hän
oli voittanut alati valvomalla heidän sielunsa suitsevaa
kynttilänsydäntä, ottamalla osaa heidän moraalisiin vaikeuksiinsa
ja samalla asettamalla heille korkean päämäärän. "Kokouksemme
pyrkivät johtamaan sieluja Kristuksen luo, kokonaiskääntymykseen",
hän kirjoittaa kerrankin. Ja kääntymyksen hän luonnehtii näin: "Minä
tarkoitan sillä todellista välien rikkomista kaikkeen tiettyyn
syntiin nähden, koko persoonallisuuden antamista Kristukselle." Hän
oli vakuutettu, että Jumala aina tekee työtään sisältä ulospäin ja
että kristillinen ylioppilasliike turmeltuu ja sammuu, jollei se
todella vie ihmisiä Kristuksen luo. Hänen päätehtäväkseen tulee nyt
"sisemmän piirin" jäsenten tukeminen heidän kokiessaan kiusauksia ja
epäilyjä, eikä tämä tehtävä suinkaan aina ollut helppo.

Muutenkin olivat muutoksista huolimatta työn vaikeudet monet ja
tuottivat paroni Nicolaylle monesti huolta. Niinpä hän valittaa
päiväkirjassaan ylioppilaitten kykenemättömyyttä itsetoimintaan
sekä vaikeuksiaan, kun oli pakko yhdistää venäläiset ja saksalaiset
ylioppilaat samoihin piireihin, vaikka he olivat sisäiseltä
rakenteeltaan niin erilaiset. Monta kertaa hänet siksi valtaa vielä
syvempi alakuloisuus, niinkuin esim. kun hän keväällä 1903 on
pahasti sairaana ja saa kuulla lääkäriltään sairastavansa alulla
olevaa verisuonten kalkkeutumista. Kuolema tuntuu läheiseltä, ja
hän toteaa surullisena: "Jos minä nyt kuolen, on Jumala todellakin
saanut sangen vähän minun kauttani aikaan". Omaistensa ja Venäjän
ylioppilasliikkeen vuoksi hän tahtoisi mielellään elää vielä jonkun
aikaa. Sillä vaikka hän aika ajoin yhä kyselee itseltään, lieneekö
hän oikea mies tämän liikkeen johtajaksi, tuntee hän kuitenkin
olevansa vastuussa sen kehityksestä. Toipilasaikanaan Davosissa
on hän kirjallisessa työssä ylioppilaittensa hyväksi kääntäen
venäjäksi tohtori Mottin kirjaa: "Individual work for individuals."
["Yksilöllistä työtä yksilöitten hyväksi."] Ja kun hän palaa
Pietariin, odottavat häntä tärkeät tehtävät.

Paroni Nicolay huomaa ilokseen, että "asiat sujuvat" -- hän voi
nyt panna toimeen säännöllisesti kahdenlaisia kokouksia, toisia
suurta yleisöä varten, toisia uskoville ylioppilaille. Edellisiin
kokouksiin ei tule nyttemmin vain uskonnollismielisiä ylioppilaita,
vaan myös vakavia epäilijöitä, joiden kanssa paroni Nicolay antautuu
pitkiin puheisiin yksityisesti. Vanhan testamentin persoonallisuuksia
käsittelevillä raamattutunneilla, joita pidetään pikkupiirille,
alkavat ylioppilaat, jotka tähän asti ovat useimmiten pysytelleet
passiivisina, lausua ilmi ajatuksiaan, kertoa omia hengellisiä
kokemuksiaan. Iloksi on johtajalle kuulla tällaisia todistuksia:
"En voi muuta kuin uskoa" nuorukaisen suusta, joka vähää ennen
oli sanonut: "Minä en voi uskoa", sekä nähdä muuttunut ilme
kasvoissa, joissa oli ennen ollut raskaan toivottomuuden leima.
Muuan äskenkääntynyt tunnustaa olleensa itsemurhanpartaalla --
pettyneen venäläisen ylioppilaan tavallinen pakotie. -- "Minä elin
ilman Jumalaa, ja elämä menetti tarkoituksensa silmissäni, ja minä
aioin surmata itseni -- mutta nyt olen löytänyt Jumalan." Ja tästä
ylioppilaasta paroni Nicolay lausuu arvostelunaan: "lahjakas,
ajatteleva, tarmokas ja hyvä" -- sellainen nuori ihminen oli ollut
heittämäisillään elämänsä luotaan. Hän pelastuneena ja _onnellisena_
-- mikä ilo!

"Ydinjoukko" kasvaa vähitellen -- kun Mr. Robert Wilder, muuan
kristillisen ylioppilasliikkeen eturivin miehiä, v. 1904 esiintyy
Pietarissa, on uskovain ylioppilaitten lukumäärä, niiden, jotka
haluavat tavata häntä, kaksikymmentä. Ja liike tempaa yhä useampia
piiriinsä. Riiassa ja Tartossa lasketaan työlle pohja. Ajatellessaan
omaa usein uudistuvaa masentumustaan Paul Nicolay tuntee olevansa
syvästi liikutettu Jumalan hyvyydestä.

V. 1903 sai alkunsa muuan tärkeä ylioppilasliikkeen haara, kun sen
toiminta ulotettiin myös naiskorkeakoulujen ylioppilaisiin, n.s.
"kursistkoihin". Miss Ruth Rouse, maailmanliiton naissihteeri,
saapui sinä vuonna Venäjän pääkaupunkiin. Vain hyvin pieni
naisylioppilasparvi -- ainoastaan kymmenkunta kerääntyi häntä
kuulemaan, ensin paronitar Nicolayn kotiin, sitten neiti Peuckerin
luo, joka otti naisryhmän järjestämistyön huolekseen. Tämä
näin alkuun päässyt toiminta kehittyi nopeammin ja rikkaammin
kuin miehiin kohdistuva -- naisylioppilaitten keskuudessa oli
synnynnäinen uskonnollisuus, itsetiedoton tai tietoinen Jumalan-jano
paljoa tärkeämpi tekijä kuin miesylioppilaitten. Opintoajan
yksinäisyydentunnetta oli heidän vielä paljon vaikeampi kestää
kuin jälkimmäisten, ja siveellinen anarkia, joka vallitsi niissä
piireissä, missä monien heistä täytyi liikkua, kävi helpommin
sietämättömäksi nuorelle tytölle kuin nuorelle miehelle. Monet
"kursistkat" olivat tosin erittäin hartaasti omaksuneet tieteellisen
materialismin -- mutta se oli heille pikemmin muotiasia, perustuen
harvoin sen syvempiin tutkimuksiin tai kypsään vakaumukseen. Kun
elämä pimeni ja kävi sisällyksettömäksi, kun itsemurha alkoi
häämöttää olemassaolon synkän probleemin ainoana ratkaisuna, silloin
kurottautuivat nämä tuntehikkaat, luonnostaan lämminsydämiset ja
innostuvat nuoret tytöt ihastunein mielin kohti uusia arvoja, jotka
asetettiin heidän silmäinsä eteen.

Muuan venäläinen naisylioppilas on kuvannut minkä valtavan
vaikutuksen hänen useimpiin tovereihinsa teki se uusi valo, joka
esiintyi kristinuskossa, sellaisena kuin ylioppilasliike julisti
sitä. Sana _elävästä_ Jumalasta, se se iski heihin vastustamattoman
voimakkaasti, kokonaan uutena asiana. He olivat jopa käyneet kirkossa
ja sanoneet itseään uskovaisiksi, mutta "ajatelkaapa, Jumala --
elävä Jumala! Niin ihanaa, mutta myös _hirvittävää_". Että oltiin
silmätyksin tuon suuren Olennon kanssa, joka juuri pyhyytensä
vuoksi oli ollut heistä niin äärettömän etäällä, se oli elämys,
jonka kohdatessa persoonallisen vapahtajan tarve ilmaantui kuin
itsestään, aivan luonnollisena. Niin oli evankeliumin julistukselle
tie raivattu. Vain poikkeustapauksissa tämä julistus johti nuoren
naisen eroamaan isiensä kirkosta -- enimmäkseen tunsivat nämä
vastakääntyneet vain päässeensä uudella, läheisemmällä tavalla
ymmärtämään sen jumalanpalvelusmenojen _sisältöä_, saaneensa uutta
halua palvella sitä todellisina kristittyinä.

Voitettuihin nuoriin tyttöihin nojautuen pääsi ylioppilasliike
vaikuttamaan koteihin paljoa suuremmassa määrässä kuin nuorten
miesten avulla. Kuvaava on kertomus eräästä naisylioppilaasta --
hän oli kotoisin pappisperheestä, jossa hän yksin uskoi Jumalaan.
Kun häneltä kysyttiin, eikö ollut vaikea palata sellaiseen kotiin,
hän vastasi: "Ei, kotolaiseni tietävät, kuinka on laitani, ja he
kadehtivat minua."

Naisylioppilaitten yhdistystä, joka perustettiin v. 1904, johti
v:een 1907 neiti Peucker, sittemmin neiti Marie Bréchet. Mutta kun
se muutamilla aloilla oli yhteistyössä miesylioppilasyhdistyksen
kanssa, tuli Paul Nicolaysta todellisuudessa senkin johtaja. Se
kehittyi myös samojen suuntaviivojen mukaisesti kuin alkuperäinen
ylioppilasyhdistys.

Kun liike v. 1902 alkoi laajeta ulospäin, selvisi paroni Nicolaylle,
että sisemmän piirin, jonka tuli olla sen ytimenä, täytyi saada
kiinteämpi, järjestetty muoto, jotteivät työn laatu ja jäsenyysehdot
jäisi sattuman varaan. Jo 1903 hän ehdotti, että eri raamattupiirit
valitsisivat "vanhimman" ("starosta"), joka johtaisi heitä, ja samana
vuonna hän myös esitti sisemmän piirin jäsenille n.s. "perusteen" --
oikeastaan lyhyen uskontunnustuksen, joka oli pantava kristillisen
ylioppilasliikkeen jäsenyyden pohjaksi. Mutta kesti kauan, ennenkuin
tämä "peruste-kysymys" ratkaistiin, sillä tätä julkilausumaa ei
hyväksytty ensimmäisessä muodossaan, vaan se oli lähimpinä vuosina
moneen kertaan muodosteltava uudestaan.

Keskustelut tästä kysymyksestä olivat usein aika myrskyisiä --
ylioppilaat, ja varsinkin venäläiset, ovat harvoin halukkaita
kiintämään elämänkatsomustansa määrättyyn sanamuotoon hyväksymällä
jonkinlaisen sanontakaavan -- ja "perusteelle" pyrittiin antamaan
niin laajaperäinen ja epämääräinen muoto kuin suinkin. Ei ollut
liioin Paul Nicolayn tarkoituskaan puristaa ylioppilasliikettä
dogmaattiseen pakkopaitaan, mutta hän tunsi selvästi, että se
tarvitsi selkärangan, että yhdistyksen kiinteänä osana tuli olla
ihmisiä, jotka olivat valmiit myös suullaan tunnustamaan mitä sydän
oli käsittänyt ja jotka olivat selvillä suhteestaan Kristukseen. Hän
ei siksi halunnut määrittelyä muodoltaan sellaiseksi, että sen olisi
voinut allekirjoittaa samalla määräämättä kantaansa kristinuskoon.
Vuoden 1905 alussa päästiin viimein kysymyksestä yksimielisyyteen, ja
helmikuun 5:ntenä allekirjoitti 15 pietarilaista ylioppilasta näin
kuuluvan perusteen:

"Evankeliumin pohjalla minä uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan Poikaan, olen tehnyt parannuksen ja antautunut Herralle sekä
tiedän, että Hän on ottanut minut vastaan."

Toimivat jäsenet olivat siis nyt, kuten yhä edelleenkin,
suhteellisesti pieni ryhmä, mutta siitä tuli mitä Paul Nicolay
tahtoikin sen olevan: tuliahjo, josta säteili voimaa ja lämpöä koko
maan kristilliseen ylioppilasliikkeeseen.

On ihmeellistä seurata liikkeen edistystä tuossa Venäjän vaikeassa
ja levottomassa vaiheessa -- Japanin sodan ja ensimmäisen
vallankumouksen kautena. Olisipa luullut, ettei maaperä juuri
hevin voinut olla sen epäsuotuisampi uskonnollisen propagandan
harjoittamiseen ylioppilaitten keskuudessa, joiden harrastuksen
politiikkaan täytyi näissä oloissa kehittyä tukahduttavammaksi kuin
koskaan. Tuo este tuntui kylläkin -- mutta se voitettiin.

Paul Nicolay ei suinkaan pysytellyt tapahtumain välinpitämättömänä
katselijana. Sota oli alusta aikain herättänyt hänessä todellista
tuskaisaa levottomuutta. "On sulaa hullutusta, että Venäjä aloittaa
sodan", sanotaan päiväkirjassa. Profeetallisin aavistuksin hän
näkee tulossa olevat onnettomuudet. Juuri ennen Makarovin laivaston
suurta tuhoa hän tuntee itsensä sanomattoman alakuloiseksi ja
miettii, mitä lieneekään tekeillä. Hän seuraa innokkaasti sodan
kulkua, vaikkakin soimaa itseään huolestuneisuudestaan, joka ei ole
kristityn arvoinen. "Tappiosta tappioon on mentävä, kunnes päädytään
kauheaan romahdukseen." Leikkaus on tarpeen, hän myöntää, mutta se
on kamala. Ajatus nälkäänäkevästä, kehnovarusteisesta armeijasta ei
suo hänelle rauhaa. Hän käsittää, että Jumala suunnittelee suuria
Venäjän suhteen, hän näkee ennakolta, että pian -- ehkä parin vuoden
päästä -- sota vie uskonnonvapauden myöntämiseen, mutta hänen on
vaikea iloita siitä. Tulevaisuus näyttää epävarmalta. "Tuntuu,
että ennenkuulumattomat tapahtumat ovat ovella. Minä tiedän, että
japanilaiset voittavat, mutta se koskee minuun".

Vuodenvaihteessa 1904--1905 hän kirjoittaa odottavansa "pahaa,
peloittavaa vuotta". Hän saakin nähdä läheltä niin sanottujen
tammikuunpäiväin kaamean painajaisen, ja hän seuraa sitten
mielenkiintoa tuntien, mutta suuria toivomatta Venäjän valtiollista
heräämistä ja sen vapaudenkoittoa. Hän on koko rakenteeltaan rauhan
mies, väkivaltaiset "leikkaukset" ovat hänelle vastenmielisiä
silloinkin, kun hän käsittää niiden hyödyllisyyden, ja hän on ehkä
myös nähnyt liian tarkoin venäläisen kansansielun haavat uskoakseen
niiden parantuvan tätä tietä. Yleinen levottomuus tietystikin haittaa
suuresti työtä, mutta se jatkuu -- ja hän kirjoittaa v. 1905 Mr.
Wilderille: "Toivoakseni olemme nyt aallonnotkossa, aallonharjakin on
tuleva aikanaan. 46:s psalmi on pian oleva muutamille meistä hyvin
todellinen."

Kaksi vuotta Venäjän vallankumouksen jälkeen Paul Nicolayta
kohtasi suuri persoonallinen suru, joka olisi helposti voinut
vieroittaa hänet siitä nuorisosta, jolle hän oli omistanut
elämänsä. Hänen rakkain ystävänsä Venäjällä oli, kuten tiedämme,
Aleksander Maksimovski. Tämä oli hyvin uskollisesti tukenut hänen
kristillistä toimintaansa, varsinkin ylioppilastyötä. Hän antoi
kotinsa yhdistyksen kokouksia varten, kävi ylioppilaitten luona
ja auttoi heitä monin tavoin. Maksimovski oli muutenkin tunnettu
hyväntekeväisyydestään ja rehellisyydestään -- joka suhteessa
harvinainen venäläinen virkamies. V. 1907 hän joutui sen sokean
terrorin uhriksi, johon Venäjän vallankumouksellinen nuoriso oli
tarttunut ainoana aseenaan: hänet murhasi muuan kiihkomielinen
"kursistka" vastaanottoajalla hänen omassa työhuoneessaan.

Paul Nicolaylle oli isku ankara; -- ensimmäiset tuskan vaikutelmat
saivat hänet lausumaan, että oli kuin hänestä itsestään olisi
revitty kappale, että hän oli ystävänsä kera kadottanut puolen
elämäänsä. Mutta hänen intoaan ylioppilasliikkeen asiaan ei tämä
menetys laimentanut. Maksimovski oli kuollut kristityn tavoin ja
kuolinvuoteellaan anonut armoa murhaajalleen -- ja Paul Nicolay
kosti ystävänsä kantamalla järkähtämättömän uskollisesti yhä
karttuvaa työtaakkaansa Venäjän ylioppilasliikkeen palveluksessa.
Vallankumous oli joka tapauksessa johtanut jonkin verran suurempaan
kokoontumis- ja lausuntavapauteen, joten vapaalle kristilliselle
sananjulistukselle avautui uusia mahdollisuuksia. Nyt voitiin
eri korkeakoulujen ylioppilaita kutsua kuulemaan julkisia
esitelmäsarjoja, joita pantiin toimeen voimakkaan antikristillisen
propagandan vastustamiseksi yliopistoissa ja, jollei muuta, niin
ainakin kristinuskon harrastuksen herättämiseksi. Joskus esiintyi
tällöin eteviä ulkomaalaisia puhujia tulkkinaan paroni Nicolay --
hän saavutti siinä varsin suuren taidokkuuden, niin vaikeata kuin on
välittömästi ilmaista venäjäksi mitä joku toinen sanoo englanniksi,
saksaksi tai ranskaksi. Mutta useimmiten täytyi hänen itsensä käydä
tuleen, ja tulikokeelta se aina tuntui, sillä hän ei milloinkaan
päässyt siitä epämieluisuuden, voisipa ehkä sanoa tuskan tunteesta,
jota hänelle tuotti julkinen esiintyminen. --

Varsinaisen hengellisen työn ohella paroni Nicolayn täytyi muuten
omistaa aikansa monen monille käytännöllisille huolille, joita
liittyi esitelmätilaisuuden toimeenpanoon. Melkein joka kerta kun
jonkun puhujan oli määrä esiintyä, oli hänen kuljettava virastosta
virastoon viimeiseen asti epävarmana, annettaisiinko tarvittava
lupa vai eikö -- poliisikomissaari vetosi kaupunginpäällikköön,
tämä syytti sisäministeriötä tai hengellistä konsistoria, tämä taas
pyhää synodia -- mutta enimmäkseen paroni Nicolayn sentään onnistui
sitkeän kestävyytensä avulla saada hankituksi tuo verrattoman
kallisarvoinen asiapaperi. Ja monesti melkein yhtä monien vaikeuksien
perästä tilaisuuteen saatuun saliin kokoontui nyttemmin usein useita
satoja ylioppilaita hartaasti haluten kuulla jotain ylioppilaitten
maailmanliitosta tai saada vastauksen kysymykseen: "Miksi me
tarvitsemme jumalallista vapahtajaa?" tai: "Voiko sivistynyt
ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen jumaluuteen?"

V. 1908 oli paroni Nicolayta ensi kerran alkanut askarruttaa tämä
viimeksimainittu aine, jonka perustavan merkityksen uskonnolliselle
työlle ylioppilaitten parissa hän ymmärsi, ja hän antautui rakkautta
ja mielenkiintoa tuntien sitä muovailemaan. Ensi kerran siitä
puhuessaan hän tunsi, että kuulijakunta jäi koskemattomaksi, ja piti
esiintymistään kokonaan epäonnistuneena. Mutta hän uudisti kokeen
rohkeasti, ja tulos oli nyt aivan toinen. Mistään muusta aiheesta hän
ei lähimpinä vuosina puhunut niin usein eikä yhtä menestyksellisesti.
Muuan hänen työtovereistaan kertoo, että hänen oli joskus pidettävä
esitelmänsä kahdesti samalla viikolla, ja "Soljanoj Gorodokin"
suuri sali oli silloin ääriään myöten täynnä kuulijoita. Oli
jaettu pääsylippuja, mutta ne eivät riittäneet -- ylioppilaita ja
kursistkoja tungeksi kaikissa käytävissä. Palavan hartaina, kasvoissa
vakava, jännitetty ilme he kuuntelivat, ahnaasti siepaten joka sanan
odottaessaan ratkaisua tuohon suureen elämänkysymykseen: Kuka oli
Kristus?

-- "Ja Kristus esiintyy heille Jumalan Poikana totuuden koko
ihanuudessa, ja Venäjän nuorison tähän asti epäilyn raatelema sydän
juhlii; nyt tietävät monet, miksi elävät, ja he tervehtivät toisiaan
tavanmukaisin pääsiäistervehdyksin: 'Totisesti ylösnoussut.' --
Eräässä sellaisessa esitelmätilaisuudessa oli läsnä naisylioppilas,
joka oli päättänyt surmata itsensä, hän oli edelliset päivät vain
tähynnyt paikkaa, missä voisi helposti heittäytyä raitiovaunun alle.
Sattumalta, kuten on tapana sanoa, hän oli tullut tätä esitelmää
kuulemaan -- ja nyt hän tajusi, että elämällä oli tarkoitus ja ettei
hän tekisikään itsemurhaa. Kotiinmennessä hän sanoi minulle, että
hänestä oli kuin hän olisi kuljettanut muassaan palavaa kynttilää
niinkuin kiirastorstaina ja nyt vain pelkäsi, ettei liekki sammuisi
matkalla. Mutta liekki jäi palamaan ja kirkastui yhä -- hän oli
löytänyt Kristuksen ja alkoi pian työskennellä Hänen valtakuntansa
hyväksi."

Tarvittaneenkohan sen enempiä kuin tämä vaatimaton kertomus
kuvaamaan, kuinka suuriarvoisia nuo apologeettisia kysymyksiä
koskevat julkiset esitelmät tulivat olemaan Venäjän
ylioppilasnuorisolle? Niistäkin tuli todella _pelastuksen_ sanoma.
Ehkäpä eivät nyt enempää kuin ennenkään paroni Nicolayn todisteet,
miten hyvin perusteltuja ne olivatkin, vakuuttaneet kuulijoita,
vaan se rehellinen uskonvarmuus, johon ne pohjautuivat. Se että
kuultiin tämän hienosti sivistyneen miehen tunnustavan avoimesti
Kristusta, että nähtiin hänen tekevän sen "surmaamatta järkeään"
ja luopumatta oikeudestaan historialliseen tutkimukseen, jo oli
sinänsä uutta ja suurenmoista monien nuorten silmissä, jotka
halusivat uskoa, "jos se vain kävi laatuun". Mutta esitystä
kannattava henki valtasi vastahakoisetkin. Joka esitelmän jälkeen
liittyivät jotkut kuulijoista raamattupiireihin, ja tällöin he
tulivat Vapahtajan kanssa kosketuksiin suorastaan tuon vanhan kirjan
välityksellä. Tavallisesti tutkittiin vastatulleitten kera ensin
Markuksen evankeliumia. Paroni Nicolay laati ja julkaisi vuoden
lopulla 1906 pienen "käsikirjan" tämän evankeliumin oppaaksi,
mitä vaatimattomimman ja lyhyimmän. Oppaassa oli enimmäkseen
kysymyksiä sekä viittauksia eri teksteihin, ja sen tarkoituksena oli
totuttaa vasta-alkajaa itsenäiseen lukemiseen ja perusteelliseen
raamatuntutkisteluun. -- Eivät kaikki, jotka tulivat mukaan
raamattupiireihin, jääneet niihin -- monet katosivat vähän ajan
kuluttua. Mutta tehtiinpä pysyviäkin valloituksia.

Paroni Nicolay itse ei ollut suinkaan aina tietoinen työn suuresta
menestyksestä, oman vaikutuksensa kasvusta. Kerran toisensa perästä
tapaa, lähinnä vallankumouksen jälkeen, lausuntoja hänen suustaan,
jotka kertovat väsymyksestä, epäonnistumisen tunteesta. Jos
joukko ylioppilaita oli lähtenyt salista mielenosoituksellisesti,
jos jäsenmäärä jonakin vuonna väheni, saattoi tunne siitä, että
kaikki oli ollut turhaa, hiipiä hänen mieleensä. Ja aina hän etsi
vikaa itsestään. Ei ollut asia toivoton, ei ollut Jumala pettänyt
palvelijaansa -- vaan palvelija ei ollut ollut tehtävänsä tasalla.
Ensimmäisistä julkisista esitelmätilaisuuksista hän kirjoittaa
kuvaavasti Mr. Mottille: "Kun minä olin esitelmöitsijänä eikä minulla
ole puhujalahjoja, ei ensimmäisellä eikä kolmannella esitelmällä
ollut menestystä."

"Minä en sovellu tähän työhön -- en tarkoita, ettei se voisi sujuakin
-- mutta minä en ole sovelias", sanotaan kerran päiväkirjassa.
"Mutta minun täytyy kestää tämä talvi Mottin tähden." "Liian vanha,
liian heikko, liian hermostunut, liian kaukana ylioppilaista", hän
kerrankin luonnehtii itseään, ja toisen kerran hän mielestään ei
ole "sielullisesti eikä älyllisesti sillä tasolla, jota julkisten
esitelmäin pitäminen edellyttää." Mutta hän kesti -- eikä vain Mottin
tähden, vaan itse työn vuoksi, Jumalan tähden -- ja joskus hänen
suotiin nähdä asiat valoisammaltakin kannalta. Eihän hän voi olla
huomaamatta, että joskus hänen esitelmöidessään valtasi ihmeellinen
hiljaisuus ("a hush") kuulijakunnan -- kuin tuulahdus Iäisen omasta
hengestä. Täytyihän hänen myös nähdä, kuinka Jumala avasi hänelle
toisen oven toisensa jälkeen "siihen maahan, jossa on mahdotonta
ryhtyä mihinkään, jollei Jumala kulje edeltä". Siksi hän ei ole
milloinkaan _epätoivoissaan_, joskin työkenttä on äärettömän laaja ja
esteet monet, lukemattomat. Oma levottomuus ja taistelu ovat hänelle
vain vakuutena siitä, että Jumala on siunaava työn. "_You must bleed
to bless_" -- "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi"
-- pysyy aina hänen rakkaimpain sananparttensa joukossa. Ja omaan
kyvyttömyyteen takertumista vastaan, johon hänellä on taipumusta, hän
käyttää toista ystävältään Wilderiltä kuulemaansa sanaa: "Jumalan
käskyt ovat Jumalan valtuutuksia."

V. 1907 paroni Nicolay aloitti matkallaan Japaniin, missä hänen oli
määrä ottaa osaa maailmanliiton konferenssiin, työskentelyn myös
Moskovassa, jossa jonkun ajan kuluttua perustettiin yhdistys samalle
pohjalle kuin Pietarin yhdistys. Tämän työn etunenään asettui muuan
neiti D--a, joka luopui kaikista muista harrastuksistaan antautuakseen
ylioppilaitten asialle. "Hän taistelee Kristuksen puolesta kuin
naarasleijona", arvosteli häntä Miss Rouse, joka kävi Moskovassa sekä
monissa muissa Venäjän kaupungeissa. -- V. 1910 liike levisi Kiovaan
Verkko alkoi kiertyä yhä useampain venäläisten yliopistokaupunkien
ympärille -- Tartossa ja Riiassa oli jo aikaisemmin laskettu työn
pohja.

Paroni Nicolayn osalle tuli myös toiminnan järjestämisen vaikea
tehtävä. Paikalliset johtajat turvautuivat häneen kaikkine
huolinensa, hän se oli eri yhtymäin yhdyssiteenä ja piti kädessään
työn monia lankoja, ja hänen myös oli solmittava ja ylläpidettävä
siteet ulkomaitten järjestöihin. Oli vaikea saada sopivia miehiä
johtamaan raamatuntutkistelua ja hoitamaan käytännöllisiä
tehtäviä, ja liikkeen laajennuttua paroni Nicolayn täytyi pyytää
apulaisia Amerikasta. Monet näistä apulaisista osoittautuivat sekä
kelvollisiksi että työtä harrastaviksi, mutta venäjänkielestä
tuli heille paha loukkauskivi. Ei ollut myöskään aina helppoa
saada heitä oikein ymmärtämään venäläistä luonnetta -- se kun
on aivan erilainen kuin amerikkalaisten -- ja ylioppilaitten
herkkä-ärtyistä kansallistunnetta suostutetuksi näihin ulkolaisiin
johtajiin. "Amerikkalais"-kysymys ja sen rinnalla kysymys liikkeen
tunnustuksettomasta luonteesta antoivat aihetta moneen kuumaan
otteluun yhdistyksen kokouksissa ja kiihoittuneeseen mielentilaan
jäsenten kesken. Liikkeen johtaja sai uuden tehtävän koettaessaan
sovitella vastakohtaisuuksia ja kaikesta huolimatta käyttää kaikkia
saatavissa olevia työvoimia.

Niin oli sinapinsiemen kasvanut suureksi puuksi, ja hiljaisella,
vaatimattomalla tarhurilla oli täysi työ sen vaalimisesta.
Kehityksen kulusta antavat mitä selvimmän käsityksen muutamat
otteet paroni Nicolayn kirjeistä Mr. Mottille -- suoria, asiallisia
selontekoja. Aloitamme 1910 kirjoitetusta kirjeestä, joka koskettelee
vastasaapuneitten amerikkalaisten asiaa.

-- -- -- "Olette kai jo kuullut, että on sattunut onneton
väärinymmärrys, kun on valittu Mr. A--son 'Majakia' [N.M.K.Y:n
venäläinen haaraosasto] varten ja kun Mr. G. ei mielestään
voi olla siellä miksikään avuksi. -- -- -- Tuli siksi aivan
luonnollisesti mieleeni, että tämä väärinymmärrys saattaisi olla
Jumalan suunnittelema, jotta hän saisi antaa _meille_ toisenkin
apulaistyöntekijän kuin Mr. D:n, mutta että kaikki oli sen varassa,
minkälainen persoonallisuus on Mr. A--son. Tulokset, jotka tässä
ovat kyseessä, ovat siksi tärkeät, ettei meillä ole varaa ottaa
miestä vain estääksemme häntä palaamasta Amerikkaan, ja väärän
henkilön joutuminen Venäjälle olisi suurin onnettomuus, mikä meitä
voisi kohdata. Olen ajatellut ensimmäiseksi ehdoksi, että mies,
jonka saamme Venäjälle, on itse tullut Jeesuksen Kristuksen luo
ja tavannut Hänessä oman Vapahtajansa. Toiseksi hänen tulisi olla
oppivainen, viisas, ajatteleva, rukoileva ja sympaattinen mies,
altis oppimaan itse, ennenkuin alkaa opettaa muita ja ennen kaikkea
valmis tutustumaan yleiseen tilanteeseen. Kolmanneksi -- raamattunsa
tunteva mies, jolla on kokemusta raamatuntutkistelutyöstä, sekä
oikein aito ylioppilas. Olen pannut paljon arvoa Mr. D:n arvosteluun
Mr. A--sonista, mutta tahtoisin sen ohessa arvostella itsekin. Meillä
oli tänä iltana oikein hyvä keskustelu, ja olen huomannut, että hän
näyttää kaikin puolin vastaavan vaatimuksiamme." -- -- --

"Teitä ilahduttaa varmaan kuulla, että Moskovan ylioppilaat tekevät
työtä sankarillisesti, antaumuksella, ja että heidän lukumääränsä
lisääntyy. Soisin, että täällä vallitsisi sama henki. Useita jäseniä
on luopunut. Olen pitänyt esitelmäsarjan varsin lukuisalle yleisölle,
ja tuloksena siitä oli, että miehiä liittyi noin pari tusinaa
raamattupiireihimme, mutta muutamat kai taas jäävät pois."

"Aion pian matkustaa Kiovaan yrittämään saada käsiini lankoja, joista
hellitin viime syksynä, mutta en tiedä todellakaan, onko julkisten
esitelmien pitäminen ja raamattupiirien muodostaminen viisasta,
jollei paikkakunnalla ole ketään, joka voi jatkaa työtä."

"Odessassa yrittää 5-6 miestä muodostaa ryhmän ja he ovat pyytäneet
minua tulemaan sinne, mutta tuskinpa on viisasta heittää sinnekään
verkkoansa."

"Ja kuitenkin toisaalta, kun kuulee melkein joka päivä sattuvista
ylioppilas-itsemurhista, tuntee palavaa halua auttaa heitä edes
muutamalla evankeelisella kokouksella."

"Mr. D. tulee hyvin toimeen. Ylioppilaat pitävät hänestä ja tuntevat,
että hän on heidän miehiään. -- -- Hän ei näy olevan kieli-ihminen,
mutta kestävyydellä hän voi varmasti oppia kielen siksi hyvin, että
voi puhua syksyllä sujuvasti ja ymmärrettävästi."

"Kuukausilehteämme 'Listok' julkaistaan yhä hyvällä menestyksellä. --"

Muuan kirje huhtikuun 26:nnelta 1910 luo vielä havainnollisemman
kuvan paroni Nicolayista uranuurtajana ja työn järjestäjänä.

"Sain Teidän sekä Mr. S:n ystävälliset rivit, juuri kun olin lähdössä
matkoille aikoen käydä Moskovassa, Kiovassa ja Odessassa, minkä
vuoksi mieluummin siirsin vastaukseni, kunnes olin nähnyt nämä
paikat. Moskovassa ei voi kyllin kiittää neitien D--van ja A--jevan
intoa ja uskollista harrastusta. Kymmenen nais- ja kuusi miesryhmää
on toiminnassa." -- -- "Täällä tuntuu olevan jonkinmoista hankausta
pietistisen ja älyllisen aineksen välillä. -- -- Toivoakseni ne
kestävät rinnakkain, ymmärtäen, kuinka tarpeellisia ovat molemmat
suunnat. -- Olen pyytänyt yhden kokeneen mies- ja naisylioppilaan
mukaani Kiovaan. Heidän apunsa on ollut sanomattoman arvokasta, ja
toivon voivani uudistaa kokeen vastakin."

"Kiovassa (13,000 ylioppilasta) on sekä paikkakunnan että
ylioppilaitten luonne hieman toisenlainen kuin Moskovassa.
Juutalaisia on paljon ja he muodostavat kiinteän ryhmän. Nuorten
sivistyneitten juutalaismiesten ja -naisten nykyinen kanta on
erittäin mielenkiintoinen. He pysyvät kiinni heimolaisissaan
kansallisista syistä, mutta tuntevat olevansa vieraita
puhdasoppisille uskonveljilleen niin älyllisesti kuin eetillisesti.
Heidän käsityksensä kristinuskosta on nurja (eikä kummakaan!), heillä
ei ole ihanteita eikä toiveita, he ovat kuin metsään eksyneitä, kun
eivät tiedä mille tielle painua. Heidän henkinen terävyytensä ja
vastaanottoisuutensa on toivehikasta. -- Puolalaiset (katoliset)
muodostavat toisen kiinteän ryhmän, oman maailmansa -- joukossa monta
rikasta keikaria. Katolilaisten parissa on käynnissä mielenkiintoinen
uskonnollinen liike, joka tarjoaa meille kosketuskohtia muutamain
yksityisten kanssa. Kiovan venäläiset mies- ja naisylioppilaat
tuntuvat olevan moskovalaisia kehnompia mitä itsenäisyyteen
ja tarmoon tulee. Virallinen sorto on ankarampi, ja he elävät
eristäytyneempinä, varsinkin kursistkat. Sen sanotaan aiheuttavan
usein itsemurhia. Toisaalta sanoo moskovalainen kursistka, joka on
ollut apunani, että Kiovan naisylioppilaat harrastavat uskonnollisia
kysymyksiä enemmän kuin moskovalaiset."

"Pidin täällä kaksi esitelmää -- toisen Kristuksen jumaluudesta
500 kuulijalle (ainoastaan mies- ja naisylioppilaille) sekä toisen
uskonnollisesta aiheesta: 'Mitä on Kristuksella tarjottavana
elämällemme?' -- 200:lle, ja kuulijakunta suhtautui niihin
suosiollisesti. 90 otti kysymyskortit [kaavakkeita, joihin ne, jotka
halusivat päästä kosketuksiin krist. ylioppilasliikkeen kanssa,
saivat merkitä nimensä ja osoitteensa], mutta vain 12 lähetti ne
minulle. Kahden viikon oleskelusta oli tuloksena yksi nais- ja
kaksi miesryhmää, 5-6 luotettavaa jäsentä kussakin -- kun akanat
ovat ehtineet hajota. Jumalan apua saimme kokea varsinkin siinä,
että ilmaantui johtajia, jotka Hän näytti valmistaneen. -- Tulos on
minusta niukanlainen, mutta luullakseni onkin tässä maassa alettava
vähästä."

"Uudet jäsenet ovat täysin periaatteittemme kannalla. Heidän
joukossaan on yksi katolilainen ja yksi juutalainen. Voisinpa sanoa:
kaksi katolilaista, mutta toinen on nuori ranskalainen apotti, joka
on opetellut hieman venättä ja kirjoittautunut yliopistoon, ja jolla
on, luulisin, omat suunnitelmansa."

"Saavuin Odessaan tunnustellakseni maaperää siinä mielessä, että
mahdollisesti palaisin tänne syksyllä pitempiaikaiselle käynnille.
Hämmästyin, kun täällä oli olemassa jo 6--7-henkinen ylioppilasryhmä.
Kaikki muut paitsi yksi ovat hurskaita baptistinuorukaisia,
toistaiseksi kokemattomia ja ahdasmielisiä, mutta toivoakseni
avartumiskykyisiä -- ja hyvin alttiita. Poikkeus heidän joukossaan
on bulgarialaissyntyinen mielenkiintoinen nuori mies, vanhempi
ylioppilas, aikaisemmin jumalankieltäjä ja äärimmäisyysmiesten
kanssa kosketuksissa ollut, mies, joka oli vähitellen joutunut
todelliseen kääntymykseen sekä liittynyt baptisteihin. Pahaksi
onneksi hän suorittaa loppututkintonsa keväällä eikä tiedä varmasti,
missä oleskelee ensi syksynä. Hän tahtoisi mielellään, jos suinkin
mahdollista, opettajaksi tähän kaupunkiin, mutta uskonto voi tulla
hänelle esteeksi."

"Jos ensi konferenssi [Maailmanliiton] pidetään Konstantinopolissa,
niin eikö se voisi tuoda Teitä aikaisemmin Eurooppaan ja suoda meidän
nähdä Teidät Kiovassa, Markovissa ja Odessassa? Jos Te tulette,
on muokattava maaperää, jotta voisimme saada tulokset säilymään
-- ja _paljon_ rukousta tarvitaan raivaamaan Teille tietä sekä
vaikutusvaltaisten pappispiirien vastarinnan vastapainoksi. Jumalalle
on kaikki mahdollista."

Juutalaisia, puolalaisia, venäläisiä, bulgaareja -- minkä kirjavan
joukon loihtiikaan kirje silmäimme eteen! Ja monin paikoin oli
työskenneltävä myös saksalaisten, virolaisten, lättiläisten ja
sitäpaitsi armenialaisten ja kaukasialaisten parissa. Vaadittiin
valpasta silmää huomaamaan kaikkien tarpeita, oli tutustuttava eri
kansallisuuksien luonteeseen, jottei olisi karkoittanut liikkeestä
ylioppilaita vähäksymällä jotain, minkä kansalliset taipumukset tai
kirkolliset perintätavat olivat tehneet arvokkaiksi aisanomaisille.
Paroni Nicolay tarttui työhön turvanaan uupumaton ymmärtämisen halu,
halu "oppia itse, ennenkuin opetti muita", sekä selvä katse näkemään,
mitä olennaista piili kaikissa uskonnon ulkonaisissa muodoissa.
Kristinuskossa ei hänestä ollut keskeistä oppi, vaan persoona
-- Jeesuksen persoona sinä elävänä voimana, jonka kosketuksiin
ihmissielu oli saatettava. "Kristityt ovat ihmisiä, joissa Kristuksen
henki niukemmin tai runsaammin asustaa", tällaisen laajasydämisen
määritelmän hän antoi kerran kristinuskosta. Tie ei siinä merkinnyt
niin paljoa. Mutta joskin Nicolay oli altis kristillisten
ylioppilaitten maailmanliiton periaatteitten mukaisesti suomaan
liikkeessä sijaa kaikille kristillisille kirkoille ja lahkoille, ei
hänen tarkoituksenaan ollut milloinkaan sallia minkään yksityisen
kirkon tai lahkoa pääsemistä siinä hallitsevaan asemaan. Tällainen
kanta tietysti ei ollut taantumuksellisten venäläisten klerikaalien
mieleen -- ja itse yhdistyksissäkin tuntui aika ajoin voimakas
vastarinta tällaista "yleistunnustuksellisuutta" vastaan.

_Ulkoinen_ vastarinta ilmeni tavallisesti siten, että kristillisiä
ylioppilaspuhujia kiellettiin esiintymästä kirkolliselta taholta
annettujen paheksuvain lausuntojen nojalla. Niinpä sanotaan eräässä
marraskuun 27:ntenä 1910 päivätyssä kirjeessä, joka on kirjoitettu
Harkovista eräälle Suomen kristillisen ylioppilasliiton sihteerille:

"Odessan 'eriskummallinen' poliisimestari ei sallinut minun
esiintyä siellä ilman piispan lupaa, ja tämä ei ollut halukas
antamaan sitä, kun hän ei tuntenut minua ja oli lukenut minusta
pelkkää epäedullista. Läksin kaupungista, matkustin sieltä rumaan
Nikolajeviin ja palasin tänne viikko sitten. Tuollaiset esteet
tuntuivat tosin hieman loukkaavilta, mutta nyt uskon sen olleen
hyväksi samoinkuin sen, että nyt saan nähdä, 'kuinka Herra tekee
työtään', niinkuin kirjoitit. Se teksti on mennyt kirjaimellisesti
toteen. Herra on 'tasoittanut tien, avannut ovet ja poistanut
esteet', ja minä olen saanut nähdä, kuinka Hän kulki edeltäni ja teki
työnsä."

Tuo "eriskummallinen" Odessan poliisimestari ei ollut kukaan muu
kuin aikanaan hyvin pahaan huutoon tullut kenraali Tolmatsev,
ja hänen käytöksensä paroni Nicolayta kohtaan oli erittäin
luonteenomainen sekä hänelle itselleen että koko tsaarillisen
Venäjän virkamiesjoukolle. Kieltoaan hän perusteli sillä, että
kaupungin lähistöllä oli saksalainen siirtola -- "siksi on asema
vakava". Kun Nicolay huomautti, ettei hänen esitelmiään oltu pidetty
vaarallisina muissa kaupungeissa, joissa hänen oli kylläkin sallittu
puhua, vastasi korkea herra: "Minuun ei kuulu mitä tapahtuu muissa
kaupungeissa. Mutta minä toimin periaatteesta käsikädessä papiston
kanssa."

Jos "tuollaiset esteet tuntuivat hieman loukkaavilta" paroni
Nicolaysta, sai hän pian oppia tyytymään paljoa loukkaavammin
perusteltuihin kieltoihin. Niinpä määräsivät Moskovan viranomaiset v.
1911 evättäväksi pyynnön, että Miss Rouse saisi puhua ylioppilaille,
sen ja sen pykälän nojalla, koska tuo esitelmätilaisuus oli muka
leimattava "yhteiskuntamoraalin vastaiseksi ja yleistä rauhallisuutta
uhkaavaksi". Esitelmä koski luonteenmuodostusta tai jotain
sentapaista! Kiovan piispa oli avomielisempi ja selitti vain,
etteivät mainitut esitelmät olleet suotavia, kun ulkomaalaisen
yritys ylioppilaitten voittamiseksi voisi johtaa nämä papistolle
epäedullisiin vertailuihin: sehän ei ollut näet tehnyt mitään heidän
hyväkseen. Monia vuosia myöhemmin sanoi muuan korkea-arvoinen
hengenmies, ettei hänellä ollut muuten mitään kristillistä
ylioppilasliikettä vastaan, paitsi että paroni Nicolay, _joka oli
baptisti_, oli sen johtajana. Usein johtui papiston vastenmielisyys
siitä, että paroni Nicolayta luultiin oikeasta opista luopuneeksi
lahkolaiseksi; kun kävi ilmi, että hän oli ollut luterilainen alusta
alkaen, katsottiin hänen toimintaansa yleensä paljoa suopeammin.

Mutta eivät väärinymmärrykset aina selvinneet. Viranomaisten
rettelöimiset aiheutuivat usein enemmän tai vähemmän suoranaisista,
osaksi silkkaan valheeseen perustuvista sanomalehtihyökkäyksistä.
Kirkon äänenkannattajat kertoivat kristillisistä ylioppilaspiireistä
mitä uskomattomimpia juttuja. Väitettiin, että miesylioppilaat
kokoontuivat lukemaan raamattua hattu päässä ja savuke hampaissa, ja
johtajat esitettiin tietämättömiksi, halpamaisiksi ihmisiksi.

Aivan päinvastaiselta taholta -- äärimmäisyysmiesten leiristä --
tähdättiin niinikään varsin vaarallisia iskuja liikettä vastaan.
Niinpä eräskin lehti kirjoitti, että "tunnettu vanhoillinen",
paroni Nicolay, on alkanut panna toimeen uskonnollisia esitelmiä
houkutellakseen ylioppilaat eroon politiikasta -- ylioppilaiden
silmissä raskas syytös! --, lisäten, että ylioppilaat "suhtautuivat
kylmästi näihin yrityksiin".

Tällöin oli todella tarpeen käyttää "vanhurskauden sota-aseita
oikeassa kädessä ja vasemmassa", ja tämä taisteluasento, johon
Venäjän ylioppilasliikkeen oli vastoin tahtoaan asetuttava,
antoi sen elämälle oman omituisen leiman. Kirjeet suomalaiselle
sihteerille suovat meidän katsahtaa näiden piirien ja niiden johtajan
päivittäiseen taisteluun sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia ja vaaroja
vastaan. Kiivain ottelu koski Pietarin yhdistyksen sääntöjä, jotka
1912 jätettiin sisäministeriöön lain turvaaman aseman hankkimiseksi
yhdistykselle. Tammikuussa 1912 paroni Nicolay kertoo:

"Uhatuimmalta näyttää työmme Moskovassa, niissä papistolla on
suurempi valta kuin muualla. Halusimme jakaa ylioppilaille 10,000
lyhyttä painettua ilmoitusta Sherwood Eddyn [tunnettu amerikkalainen
puhuja ja lähetyssaarnaaja] odotettavissa olevasta käynnistä, mutta
poliisi ei sallinut. Tuntuu niin ikävältä aina elää epävarmuudessa ja
rehkiä tällaisten viranomaisten kanssa. Joskus tulee ajatelleeksi,
ettei pidä huolehtia, vaan että Herra pian johtaa työn voittoon,
niinkuin Hän. Vei israelilaiset Egyptistä väkevällä käsivarrella,
vaikka usein näytti toivottomalta. Mutta hyvin, hyvin kiitollinen
olen, että ystävieni rukoukset kannattavat minua."

Kuukautta myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä työhömme tulee, näyttää
varsin uhkaavalta, ja minä päivänä tahansa voidaan työ kieltää, sillä
sisäministeriö purjehtii nyt kokonaan pyhän synodin vanavedessä.
Kiovassa sujuu kaikki hyvin, ja me saimme niin paljon uusia jäseniä
kuin voimme vastaanottaa, noin 25 uutta mies- ja luultavasti yhtä
monta naisjäsentä. -- Nyt olemme päässeet täällä [Pietarissa] alkuun.
On hiukan toiveita, että saamme puhua kerran Polyteknillisessä
opistossa, jossa on 6,000 oppilasta. Mutta Moskovasta ei kuulu
vastausta. Konsistori on lähettänyt pyyntömme lähetyssaarnaajille
(inkvisiittoreille) [n.s. lähetyssaarnaajain tehtävänä oli Venäjällä
usein lahkolaisten 'valvonta', ja he olivat pahassa huudossa siitä,
miten he työnsä suorittivat], jotka varmasti epäävät sen. Moskovan
piirin tila on niin surkea, että minä varsinkin rukoilen sille
johtajia. Auttakaa esirukouksin."

Myöhemmin kevättalvella hänellä on parempia uutisia kerrottavana
Moskovasta, ja hän jatkaa sitten: "Kiovasta tulee hyviä viestejä.
Jumalan kiitos. Siellä on raamattupiireissä vakavia osanottajia
noin 60, kirjoittaa Eddy. Ajattelepa, olen saanut tuntemattomalta
henkilöltä 890 ruplaa työtämme varten. Taivas alkaa ikäänkuin hiukan
seestyä. Sisäministeri on kertonut eräälle tuttavalleni, ettei hän
aio estää työtämme. Enempää emme kaipaakaan. Ehkä Jumala nyt päästää
meidät ahdingosta ja antaa meidän esiintyä vapaasti. Sen ovat
ystäväimme esirukoukset saaneet aikaan. -- Kenties on vielä toiveita
sääntöjemmekin hyväksymisestä. Kenties käy mahdolliseksi esiintyä
toisissakin kaupungeissa ilman papiston lupaa. Eniten tarvitsemme
nyt miehiä, jotka voivat uhrata kaiken aikansa sihteerintoimeen.
Eddy on luvannut hankkia osan tarvittavasta palkasta, mutta kuka
kelpaa siihen? Olen kirjoittanut S:lle; mutta häntä viittoo nyt niin
loistava tulevaisuus. Voiko odottaa tai edes toivoa, että hän uhraa
tämän kaiken omistautuakseen meidän työllemme? Auttakaa meitä tässä
hädässä!"

Näistä kahdesta tärkeästä kysymyksestä -- johtajain puutteesta
ja sisäministeriöön jätetyistä säännöistä -- paroni Nicolay
kirjoittaa Mr. Mottillekin saman vuoden kesäkuussa: "-- Tietysti
on varsinaisesti keskeisin kysymys tuo, onko mahdollista saada
sellaisia venäläisiä johtohenkilöitä kuin neiti K--va Kiovassa, miehiä
tai naisia, jotka ovat oman liikkeemme synnyttämiä, hurskaita,
antautuneita, tarmokkaita ja viisaita työntekijöitä. Heidän täytyy
olla Jumalan antamia -- minä rukoilen heitä joka päivä Häneltä;
kaksi on ehdolla. -- -- Toinen kiusaa itseään liialloisin epäilyin,
toinen ei ole vielä vastannut lopullisesti. Molemmat olisivat
erinomaisia. -- -- Meille on tullut hartaita, innokkaita kutsuja
Kasanista, ja sinne näyttää syksyllä muodostuvan erikoinen ryhmä.
Toinen tuleentunut pelto on Tartto, missä monet vielä muistavat Teitä
ja ovat hyvin ystävällisiä. Kaikkialla on maaperä Jumalan muokkaama,
ja kun nyt kokemus on saanut koetella perussuuntaviivojamme ja
periaatteitamme ja ne on olemassa painettuina, saavat ne nopeammin
ymmärtämystä osakseen uusilla paikkakunnilla. Mutta kun lähenee
hetki, joka ratkaisee, vahvistaako vai hylkääkö hallitus sääntömme,
käyvät papiston vastustus ja hyökkäykset yhä rajummiksi. Muuan hyvin
etevä kiovalainen professori on kirjoittanut hävyttömän, halpamaisen
pätkän meitä vastaan erääseen kirkolliseen lehteen yrittäen myrkyttää
laajojen piirien mielen meitä vastaan. Se on saanut professori S:n
(Kiovassa) kirjoittamaan vastauksen; mutta tuo kirkollinen lehti
ei tahtonut ottaa sitä palstoilleen, joten meidän täytyi julkaista
se maallisessa lehdessä. Ajatelkaapa, että vastustajamme lopettaa
näin: 'Jos mieli hävittää valtio ja kirkko, niin siinä työssä on
kristillinen ylioppilasliike kyllä erinomaiseksi hyödyksi.' S:n
perusteellinen vastaus on hyvä. En tietänyt, että hänellä oli
niin paljon harrastusta meihin, että olisi tahtonut näin saattaa
itsensä huonoon valoon, mutta kun hän on sen tehnyt, osoittaa se,
että hän on liikkeemme luotettava ystävä. -- -- Rouva V--skaja on
antanut meille arvaamatonta apua. Tulette huomaamaan hänet kaikin
puolin sangen eteväksi naiseksi. Hän on saavuttanut luottamusta ja
kunnioitusta kaikissa virallisissa piireissä, hovipiireissäkin, ja
voi liikkua missä tahansa. Hän pyysi haastattelua sisäministeriltä,
ja keskustelu tämän kanssa oli hyvin tyydyttävä. Hän kävi myös
useiden muiden ministerien puheilla ja puolusti asiaamme taitavasti.
Erään virkamiehen vastaus, miehen, joka viime syksynä kieltäytyi
vahvistamasta sääntöjämme ja oli paljon vilpittömämpi häntä kuin
minua kohtaan, oli varsin kuvaava: 'Jos Mr. Mott jättää anomuksen, se
evätään varmasti; jos paroni Nicolay jättää sen, on hyvin luultavaa,
että se evätään, koska hän on protestantti. Mutta jos Te jätätte
sen, siihen hyvin luultavasti suostutaan.' -- -- Hän sanoi pyhän
synodin prokuraattorille: 'Te tiedätte, että olen hyvin kiintynyt
omaan kirkkokuntaani, mutta jos minun olisi valittava jompikumpi,
kirkkokuntani tai ylioppilasliike, valitsisin jälkimmäisen.' Hän on
saanut vaikutetuksi erääseen hyvin vaikutusvaltaiseen arkkipiispaan,
joka on pahimpia vihollisiamme. Ja niin olemme jättäneet,
sisäministeriöön anomuksemme, johon liittyy hänen allekirjoittamansa
memorandumi. Me olemme laatineet toisenkin lyhyen memorandumin,
jossa esitetään tämänkaltaisen yhdistyksen hyödyllisyys, sen ovat
allekirjoittaneet muuan pappi ja kolme professoria, joista kaksi on
hallituksen silmissä huomattavia miehiä, ja nyt on arpa heitetty,
ja kesän kuluessa me joko saamme virallisen luvan tai lopullisen
epuun. Minun ei tarvinne sanoa, kuinka paljon nyt on pantu alttiiksi;
Te ymmärrätte sen itse ja muistatte meitä varmasti rukouksin.
Nyt, kun kolme pietarilaista professoria on asettunut vastuuseen
meistä, on hyviä toiveita, että saamme heidät lähempään kosketukseen
kanssamme. Syksyllä pidettävän kokouksemme jälkeen, johon professori
S. on luvannut saapua Kiovasta, aiomme käyttää hyväksemme hänen
täälläoloansa panemalla toimeen ylioppilaille sarjan yleisiä
kokouksia ja aloitamme lukukauden tarmokkaalla sotaretkeltä. Jos vain
yksikin kunnon professori on puolellamme, seuraavat muut perässä."

"Olette kai kuullut meidän luopuneen siitä ajatuksesta, että panisimme
Mr. D:n itsenäiseen työhön Tarttoon. Puheltuani erään luotettavan
meikäläisen ylioppilaan kanssa, joka oli siellä hänen seurassaan
tiedusteluretkellä, huomasin hätäilleeni ehdottaessani tätä askelta.
Mr. D. saattanee olla siihen valmistunut vuoden tai parin päästä,
mutta ei vielä. Ensi talvena hän siksi aikoo keskittää ponnistelunsa
työhön Pietarin ylioppilaitten parissa N--nin kera, josta näyttää
koituvan verraton toveri. Vahinko, ettei meillä ole ketään muuta
ylioppilasta lähettää hänen mukanaan Amerikkaan, mutta kieli on niin
pahana esteenä. N--n on harras tosi kristitty, hentomielinen, hieman
tunneherkkä, ei mikään johtajaluonne, mutta erinomainen apulainen ja
työntekijä."

"Te lienette kuullut, että Mr. A--son on aikeissa vuokrata Lesnoista
yläkerran toisen puolen seurustelusaliksi. Minusta se on aivan
kohdallaan ja paljoa parempi kuin että ryhdyttäisiin suuren
ylioppilaskodin hommiin."

"Toivoaksemme saamme syksyisessä johtajain konferenssissamme
muodostetuksi kansallisliiton ja olemme lähettäneet sääntöehdotelmat
Kiovaan ja Moskovaan. Jos tämä onnistuu ja jos saamme hyvää työtä
aikaan ensi talvena, niin otetaankohan meidät Maailmanliittoon --
ehkäpä Bulgarian ja Serbian keralla?"

Tämä kirje on johtajan, voisi sanoa sotapäällikön kädestä
lähtöisin. Näkee hänet edessään taistotannertaan -- kaikkia laajan
Venäjän yliopistokaupunkeja -- tarkastamassa, järjestelemässä,
suunnittelemassa, asettelemassa oikeita miehiä oikeisiin paikkoihin,
keräämässä käsiinsä noita lukemattomia lankoja. Ja unohtuu helposti,
että päällikön unettomat yöt, johtajan sisäinen yksinäisyys ja
musertava vastuunalaisuus usein uhkasivat käydä liian raskaiksi
sille, joka lähetti Amerikkaan nämä levolliset, perusteelliset
tiedonannot. Mutta päiväkirja kertoo miltei jokapäiväisestä
hermopäänsärystä, kalvavasta kaipuusta samanikäisten, kypsien
kristittyjen seuraan, vanhasta "kuolemantuskasta" ennen jokaista
julkista esiintymistä -- ja me ymmärrämme tuon usein toistuvan
puheen ystävien esirukouksen välttämättömyydestä, voimasta, joka
tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tehtäviä karttui, mahdollisuudet
moninkertaistuivat -- eikä taistelu ollut vielä läheskään
loppuunsuoritettu. Muuan Monrepos'sta Helsinkiin kirjoitettu kirje,
päivätty lokakuun 11:ntenä 1912, kertoo uusista voitoista ja
toiveista.

-- "Torstaina -- 8:ntena -- minun täytyi esiintyä, harvoin se
on ollut niin vaikeata ja harvoin olen tuntenut itseni niin
masentuneeksi ja alakuloiseksi. Mutta kun pääsin alkuun, kantoivat
minua varmaan esirukouksen käsivarret, ja se sujui Jumalan
kiitos. Huomenna on tärkeä päivä. Silloin sisäministeri ratkaisee
asiamme (sääntömme). Tiedätkö, täällä konferenssissa päätettiin
yksimielisesti perustaa koko Venäjää käsittävä Kristillinen
Ylioppilasliitto. Minulle se on suuri, syvä ilo. Muutaman tunnin
päästä minä matkustan Pietariin sydämessä syvä kiitollisuus Jumalaa
kohtaan. Olen nähnyt sen kylvöpellon, jolle Herra armossaan kutsui
minut työskentelemään, orastavan, nähnyt, että toiset työmiehet ovat
alttiit pyhittämään sille elämänsä, että varoja kertyy, että Herra
on antanut konferenssin päätteeksi täyden siunauksen. -- Minulle on
käynyt entistä selvemmäksi, että on parempi kadottaa elämänsä toisten
tähden kuin löytää elämänsä. Oman minän elämä pyrkii usein uudelleen
kohottamaan päätään ja houkuttamaan minua pois palveluksen elämästä,
mutta Jumala suokoon minulle voimaa, etten lakkaisi etsimästä ensin
Jumalan valtakuntaa."

Kävi kuitenkin ilmi, ettei sääntökysymystä saatukaan ratkaistuksi
niin pian kuin oli toivottu. Pyhä synodi teki eräässä
kokouksessaan, jossa puheenjohtajana toimi Moskovan metropoliitta,
ylioppilasliikkeen vihamies, liiton hyväksymistä vastustavan
virallisen päätöksen -- "keino, millä sidotaan sisäministeriön kädet"
kirjoittaa Paul Nicolay. Seurasi uusia hyökkäyksiä kirkollisen
sanomalehdistön taholta. Täytyi lohduttautua sen varassa, että
rouva V--skajan onnistui myöhemmin saada sisäministeriltä lupaus,
ettei työtä estettäisi -- pyhässä synodissa oli vaadittu "piirien
hajoittamista", jopa uhattu mainita asiasta keisarille. Marraskuussa
1913 paroni Nicolay kertoo kirjeessään Mottille, että säännöt ovat
yhä hautautuneina sisäministeriöön -- ja siihen hautaansa ne jäivät
lepäämään aina joulukuuhun 1917, jolloin vahvistus saapui tuoden
ihania, pian pettäneitä toiveita vapaasta, lain tunnustamasta
toiminnasta.

Mutta tällaisissakin olosuhteissa voitiin työtä sentään jatkaa.
Kirjeessään Mottille -- lokakuulta 1913 -- paroni Nicolay kertoo
iloisena onnistuneesta johtajain kokouksesta, joka heillä oli
ollut. Siellä oli vallinnut rauhaisa, sopusointuinen henki, oli
voitu menestyksellisesti keskustella käytännöllisistä kysymyksistä
-- niin ei ollut aina ollut laita -- ja Amerikassa olleet jäsenet
näyttivät, että olivat hyötyneet siellä saamastaan opista. Paroni
Nicolay ei voi myöskään muuta kuin lämpimästi kiitellä nuorta
venäläistä apulaistaan, N--nia ja varsinkin M--skya, joka tämän työn
vuoksi oli luopunut hyvästä virastaan valtionkoulussa ja tempautunut
irti kaupungista, missä hän oli yleisesti rakastettu ja kunnioitettu
-- "hyvää puhujaa ja Natanaelia, jossa ei ole vilppiä, todella
kääntynyttä sielua". On suuriarvoista, että tämä mies pysyy edelleen
kreikkalais-oikeauskoisen kirkon jäsenenä.

Professorien osanotto käy nyt yhä aktiivisemmaksi. Koko viimeinen
vuosi ennen maailmansotaa osoittautuu herätyksen vuodeksi Venäjän
ylioppilaitten keskuudessa. Tartossa ja Riiassa on tosin kärsitty
tappio, mutta puhtaasti venäläisissä kaupungeissa, etupäässä
Moskovassa ja Kiovassa, on tilanne toinen, Kiovassa lisääntyy
raamattupiirien luku, ja Moskovassa tungeksii sunnuntaikokousten
aikana jopa 270-päinen ihmisjoukko yhdistyksen kahdessa
keskikokoisessa huoneessa, jotka käyvät sietämättömän ummehtuneiksi,
niistä kun miltei kokonaan puuttuu ilmanvaihto. "Jollei ainakin
neljää tai viittä kanneta ulos pyörtyneinä, ei ohjelma ole
täydellinen." Juuri Moskovassa pidetystä kokouksesta -- kai kuitenkin
suuremmassa huoneistossa, koska kuulijoita oli viisisataa -- paroni
Nicolay kirjoittaa suomalaisille sihteereillemme: "Jotakin oli
ilmassa, mikä kantoi minua, teki kuulijat tarkkaaviksi ja sai aikaan,
että 60 mies- ja 75 naisylioppilasta antoi osoitteensa voidakseen
saada kutsun kokouksiimme. Tämän selittää minusta vain rukouspäivämme
vaikutus -- tuhansia rukouksia koko maailmasta pimeän Venäjä-raukan
puolesta -- muiden muassa sinun ja rakkaitten helsinkiläisten
ystäväin. Mott oli oikeassa neuvoessaan käyttämään rukouspäiviä ja
niitä lähimpiä päiviä aktiivisiin kokouksiin." Pietarissakin oli
ylioppilasten rukouspäivänä kokoontunut suuret joukot kuulemaan
M--skyn puhetta, ja tulos oli ollut hyvä.

Tuhansia rukouksia kohosi ylioppilasmaailmasta "pimeän Venäjä-raukan
puolesta", auttavia käsiä kurotettiin monilta tahoilta sen
uskonnollisesta ja moraalisesta horroksestaan hereille taisteleville
nuorille, ja Venäläisen kristillisen ylioppilasliiton olemassaolo
alkoi hallituksen "non possumus"-kannasta huolimatta olla
yliopistopiirien yleisessä tietoisuudessa tosiasia -- sellainen oli
sodan puhjetessa tulos siitä työstä, johon Paul Nicolay pelolla ja
vavistuksella oli ryhtynyt viisitoista vuotta sitten.

       *       *       *       *       *

Olemme edellisessä nähneet kristillisen ylioppilasliikkeen
nopean kehityksen ja kasvun Paul Nicolayn johdossa. Mutta tässä
selonteossamme olemme vain voineet piirtää liikkeen ääriviivat,
esittää vain sen järjestäytymispyrkimystä ja sen taistelua
olemassaolostaan tai uusien työkenttien valloituksia. Vastasivatko
sisäiset arvot, joita työ tuotti, suhteellisesti suurta ulkonaista
koneistoa, oliko itse asia kaiken sen vaivan arvoinen, mitä sen
vuoksi nähtiin, siinä kysymys, joka ehdottomasti johtuu sen mieleen,
joka on ainoastaan syrjäisenä saanut seurata tätä taistelua.
Palauttakaamme siis muistiin, minkä vuoksi tämä liike pantiin
alulle, mitä sen johtajat ja kannattajat toivoivat saavansa aikaan.
He tahtoivat käydä taisteluun venäläisten ylioppilaitten pahimpia
vihollisia -- yksinäisyyttä ja moraalista epävarmuutta -- vastaan.
He tahtoivat tehdä niin monet heistä kuin suinkin iloisiksi,
voimakkaiksi ihmisiksi, alttiiksi ja kykeneviksi palvelemaan
sorrettua, kärsivää kansaansa positiivisella, luovalla tavalla.
He tahtoivat ennen kaikkea johtaa heidät läpi kaikkien aikain
mahtisanain ja teoriain ainoaan todelliseen, minkä vastapainoksi
ei riittänyt koko maailma: -- löytämään sielunsa. Saavutettiinko
päämäärä? Neiti Maria Bréchet vastasi Paul Nicolayn haudalla tähän
kysymyksen näillä sanoin:

"Hänen avullaan ovat sadat epätoivoiset, harhaantuneet ja etsivät
sielut löytäneet tien elävään Jumala-uskoon. Heistä on tullut
_onnellisia ihmisiä_, jotka ovat saaneet ihanteen ja voimaa parempaan
elämään. Paroni Nicolay on pannut alulle uuden kauden Venäjän
uskonnollisessa elämässä. Yhdistyksen kautta on Venäjä saanut
kristityitä pedagogeja, jotka ovat osanneet vastata nuorille 'noihin
kirottuihin kysymyksiin', lääkäreitä, jotka eivät seiso voimattomina
sielun kärsimysten edessä, sivistyneitä työmiehiä eri aloille,
miehiä, jotka ovat oppineet täyttämään velvollisuutensa uskollisesti
ja rehellisesti."

Kuvatessamme liikkeen ulkonaista kasvua on silmiimme vilahtanut
silloin tällöin nuoria ihmisiä, jotka olivat tuhonsa portaalla, kun
pelastussanoma saavutti heidät. Mutta sanoman vieminen ei ollut
ylioppilasliikkeen ainoa tehtävä -- sen tuli myös suoda nuorille
tukea, kodin lämpöä, kehitysmahdollisuuksia Sen tuli kasvattaa
sitä sillä, mitä joku on nimittänyt "seurustelun sakramentiksi".
Siitä juuri tulikin säännöllisen yhdistyselämän jokapäiväistyö.
Ja yhdistyselämän keskuksena -- tietysti etupäässä Pietarissa --
oli se mies, joka jo liikkeen ensi vuotena oli ollut mielestään
"liian vanha, liian heikko, liian kaukana ylioppilaista" -- "Pavel
Nikolajevits", jonka pelkkä nimi riitti kirkastamaan yhdistyksen
jäsenten, kasvot.

Kun kuulee entisten pietarilaisten ylioppilaitten puhelevan keskenään
kristillisestä yhdistyksestään -- "kruzhok" (piiri), kuten he sitä
nimittävät -- saa sen vaikutuksen, että se on ollut heille paljoa
enemmän kuin yhdistykset yleensä -- koti, olemassaolon valopilkku.
"Muistatteko kevätjuhlaa, jota kerran vietimme -- kukkia, laulua --
oli vaikea erota -- ilmassa oli _ylösnousemusta_." Heillä on niin
monet yhteiset muistot -- raamatunkeskustelut yksityisten jäsenten
pienissä ylioppilaskammioissa, kesäkokoukset, retket ja myös työ itse
-- syksyn jännittävät sotaretket sen korkeakoulun piirissä, johon
he kuuluivat, ja lukukauden päättyessä laaditut suunnitelmat työtä
varten kotiseudulla, minne oltiin lähdössä. He tietävät olevansa
"kruzhok'ille" kiitollisuuden velassa paljosta siitä, mitä he ovat --
kenties kaikesta. Ja keskustelun kuluessa saa varmasti monta kertaa
myös kuulla: "Ja muistatteko Pavel Nikolajevitsin -- silloin -- ja
silloin?"

Ylioppilaat muistavat, kuinka hän vakinaisissa kokouksissa ennen
asiakäsittelyjen alkua kulki levollisena ja ystävällisenä tulijoita
tervehtimässä, toisen luota toisen luo, kysellen heidän terveyttään,
heidän työstään. Hän rohkaisee niitä, jotka ovat masentumaisillaan
-- milloin rakastavin, ymmärtämystä ilmaisevin sanoin, milloin
leikkipuheella, jonka takaa pilkistää tosi. "Te faaraon laihat
lehmät" -- hän sanoo usein niille, jotka vain "ahmivat" puheita
ja esitelmiä ja tunnelmia, mutta eivät kasva eivätkä tahdo jakaa
omistaan muille. Ja ylioppilaat naurahtavat hyvänsuovasti -- he
eivät pahastu, eivät edes silloin, kun oikaisu saa ankaramman
muodon, niinkuin kyllä joskus käykin. -- Jos häh oli poissa
jostain kokouksesta, kaivattiin häntä silloinkin, kun hänen ei
ollut määrä esiintyä. Entä kuinka tärkeä hän oli käytännöllisistä
järjestelykysymyksistä keskusteltaessa -- kun käytiin liian
äänekkäiksi, liian kiihtyneiksi, kun venäläiseen tapaan into vei
asiasta syrjään, silloin kuultiin aina hänen hauraan, mutta selvän
äänensä muistuttavan keskeisestä, tarpeellisesta, ja itse tuo
järkevä, miltei kuiva sävykin vaikutti tällöin, hyvää. Mutta jos hän
joskus astui hartauskokouksessa puhujatuoliin, silloin sattuivat
hänen sanansa täysin koruttomasta vaatimattomuudestaan huolimatta
usein syvempään kuin kenenkään muun, ne eivät panneet tunteita
väräjämään, mutta ne herättivät omantunnon ja vetosivat tahtoon.

Ja kaikki muistavat paroni Nicolayn yleisistä konferensseista --
esim. sen kerran, jolloin noin 90 ylioppilasta eräänä syysiltana
tuli Viipurin asemalla junasta ja ensimmäiseksi näki asemasillalla
Pavel Nikolajevitsin tutun hahmon ja harmaan lakin, jota heilutettiin
tervetuliaisiksi. Hän se piti huolta, että kaikki joutuivat
paikallisjunaan, joka vei heidät pysäkille lähelle Monrepos'ta, hän
se oli huolehtinut, että he perille tultua saisivat käteensä lyhdyt,
ja sitten johti koko hilpeätä kulkua huviloille, joihin heidät
majoitettiin. Joka yksityiskohdassa, kaikkinaisessa ulkonaisessa
järjestelyssä ilmeni hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa. --
Ja kokouspäivistä ei tullut satoisia vain hengellisesti -- niistä
tulee lepopäiviä, jolloin päänsä puhki lukeneet, epäterveen
suurkaupunkielämän kalventamat ylioppilaat samoilevat metsässä
hengittäen hyvillä mielin sen raikasta havuntuoksua sitten valtavalla
ruokahalullaan täysin arvostaen runsaat, ateriat, joilla, joskaan ei
hunaja, niin maito vuotaa ja joilla saa todella syödä kylläiseksi
asti. Kävelyillä varustautuu paroni Nicolay männynkävyillä, joiden
sitten antaa osuvasti sataa rapistella nuoriin vieraisiinsa, jotka
eivät arkaile vastata samalla mitalla. Kokouspäivistä sattuu eräs
olemaan Sergein-päivä, osanottajaparven kaikkia kolmea Sergeitä
kunnioittaa aamulla Pavel Nikolajevits käpyyn pistetyllä neilikalla
ja hullunkurisen juhlallisesti esitetyllä puheella. He eivät
varmastikaan koskaan näe neilikkaa tai käpyä muistamatta tätä
hupaista hetkeä.

Mutta ei paroni Nicolay vain kokouksissa tavannut ylioppilaita.
Pitkien lukukausien aikana Pietarissa hän eli heidän kanssaan heidän
arkielämäänsä, otti osaa heidän suruihinsa ja vaikeuksiinsa. He
etsivät hänet käsiinsä kiusauksen ja epäilyn hetkinään -- ja hän
saattoi kuunnella tuntikausia heidän useinkin nuorekkaan sekavia
purkauksiaan, sen sijaan että olisi suonut itselleen tarpeellisen
hetken levon. Tuollaiset keskustelut saattoivat olla todellinen
koetus miehelle, joka kaikessa rakasti selväviivaisuutta eikä
ollut lainkaan tunneihminen; mutta hän ei koskaan välttänyt niitä,
sillä hän tiesi olevansa kutsuttu tässäkin kohdin kantamaan
toisten kuormaa. Joskus hän itse pistäysi ylioppilaitten luo
heidän asuntoihinsa -- pitkät välimatkat ja jyrkät portaat eivät
estäneet häntä. Niinpä hän kerran kirjoittaa mieleensä äkkiä tulleen
lähteä erään ylioppilaan luo -- hän tapasi tämän sielullisessa
hajaannustilassa, puhui hänelle ja sai hänet jättäytymään kokonaan
Jumalalle. Tämä tapaus on varmasti vain yksi monista.

Paroni Nicolay seurasi piirinjäsenten kehitystä koettaen estää heitä
antautumasta niin innokkaasti yhdistyselämään, että se haittasi
opintoja, tai päinvastoin aika ajoin kokonaan eristäytymästä
lukujensa vuoksi -- kaksi äärimmäisyyttä, joiden välillä he alati
tuntuivat häilyvän. Hän pyysi saada heitä kunnioittamaan rauhallista,
säännöllistä työtä ja itsekurin tärkeyttä. Kuinka hyvin hän tottui
käsittelemään nuoria, kiihoittuneita ihmisiä, kuvaa kertomus
eräästä yhdistyksen jäsenestä, joka kerran tuli hänen luokseen
selittämään, että hänen oli erottava yhdistyksestä, koska hän oli
muka kadottanut uskonsa. Paroni Nicolay katsoi häneen -- ja ymmärsi,
ettei hän ollut kadottanut uskoaan, vaan "uskon uskoonsa". Siksi hän
ei ollut ollenkaan tietävinänsä koko ilmoituksesta ja pyysi vain
hämmästynyttä nuorta miestä toimittamaan perille pari yhdistyksen
kirjallisuutta sisältävää kääröä sekä suorittamaan pari muuta asiaa.
Nuorukainen meni -- eikä toistanut enää eroamisilmoitustaan. --
Paroni Nicolay oli niin erilainen kuin nämä monesti etelämaisen
vilkkaat tunnelma-ihmiset -- mutta juuri siksi oli seurustelu hänen
kanssaan näille kasvattavaa, hänen sanoillaan ja olemuksellaan oli
usein kylmän vesisuihkun virkistävä vaikutus. Eihän kukaan voinut
kuitenkaan epäillä, etteivät pohjimmalta hänen tunteensa olleet
lämpimämmät kuin useimpain muiden sekä yksityisiä jäseniä että
yhteistä asiaa kohtaan.

Paroni Nicolaysta ei tullut ylioppilaittensa tuki vain hengellisesti,
vaan myös aivan käytännöllisissä, ulkonaisissa asioissa. Hän
se huolehti kokoushuoneen sisustuksesta kauan aikaa yhdistys
majaili hänen omissa huoneissaan -- ja hän pani tällöin huomiota
pienimpiinkin seikkoihin. Niinpä kertovat entiset jäsenet liikutetuin
mielin, kuinka hän tilasi uuden huoneiston kokoussaliin niin leveän
sohvan, että tarpeen tullen -- ja sellaisia tarpeita kyllä ilmaantui!
-- kaksikin ylioppilasta saattoi nukkua siinä yönsä. Totuttiin
turvautumaan häneen kaikissa huolissa. Eräänä päivänä toverit toivat
yhdistyksen huoneistoon sairaan ylioppilaan, jota eivät mielestään
olleet voineet jättää yksin hänen kurjaan, kylmään asuntoonsa. Hän
oli hyvin sairas -- ja Paul Nicolay sai ottaa hänet huostaansa. Hän
se kutsutti lääkärin, hankki auton ja hommasi paikan sairaalasta. --

Muuan toinen nuori mies -- uskovainen lääketieteenylioppilas, joka
oli ottanut aktiivisesti osaa yhdistyksen työhön -- makasi pitkän
aikaa eräässä Pietarin sairaalassa. Hän oli grusialainen eikä ollut
kestänyt pohjolan kylmää ilmanalaa, vaan saanut vian, josta viimein
kehittyi lentävä keuhkotauti. Kun hän virui yksinään sairaalassa,
kaukana omaisistaan, niin kukapa muu kuin "Pavel Nikolajevits" kävi
häntä joka päivä katsomassa rohkaisevana, lohduttavana ystävänä.
"Hänen kuolemansa on minulle suuri suru", kirjoitti paroni Nicolay
eräässä kirjeessään Suomeen -- eikä hänen ollut tapana liioitella.
-- "Kun hän oli kuollut, näimme eräänä päivänä Pavel Nikolajevitsin
murheellisena ja järkytettynä saattavan nuorta ystäväänsä ikuiseen
lepoon etäiselle hautuumaalle, jalan ja kovassa pakkasessa",
kirjoittaa neiti Marie Bréchet. Ja jälleen on sanottava, ettei tuo
nuori kaukasialainen ollut varmastikaan ainoa, jonka vieressä tämä
uskollinen, isällinen lohduttaja oli tuskan ja kuoleman hetkellä.

Mutta varsinkin _yksi_ nuorten auttamistapa oli paroni Nicolaysta
tehokas, ja sitä hän ei koskaan laiminlyönyt. Hän oli oppinut
käsittämään mitä muuan englantilainen kristitty oli kerran sanonut
-- nimittäin, että kun ei auta ihmistä se, että puhuu _hänelle_,
niin saattaa olla avuksi, että puhuu _hänestä_ Jumalalle. Hän
rukoili paljon ylioppilaittensa puolesta ja kehoitti usein ystäviään
rukoilemaan heidän puolestaan. Olemme nähneet kirjeistä, joista
edellä oli otteita, että hän pyysi koko liikkeelle esirukousta, mutta
monesti on kirjeissä kyseessä myös yksityiset jäsenet. Niinpä hän
kirjoittaa syyskuussa 1910 suomalaisen ylioppilasliiton sihteerille
Helsinkiin:

"Muuan toivehikkaimmista nuorista jäsenistämme kirjoittaa, että hänen
on erottava yhdistyksestä, kun hän ei ole sen arvoinen. Varmaankin on
hänen jalkansa kesällä luiskahtanut. Minä rukoilen Jumalaa johtamaan
hänet takaisin. -- Etsivä nuori ylioppilas tuli tänne luvaten ottaa
osaa raamattupiireihin. Kaikenkaltaiset filosofiset opit ovat panneet
hänen päänsä pyörälle, ja hän on hädissään terveydestään, kun
häntä muka uhkaa keuhkotauti. Kohdatkoon hänet Jumala, niin ettei
tuttavuutemme haihtuisi, kuten niin usein, hengellisesti tyhjiin.
Rukoile hänen puolestaan."

Toisen kerran hän kertoo: "S. raukka! Minä en ole vielä tavannut
häntä, mutta hän lienee kääntänyt selkänsä Jumalalle ja meille,
ja meidän täytyy nyt koettaa saavuttaa hänet kiertoteitse taivaan
kautta. Auttakaa meitä hänen suhteensa." Ja vähää myöhemmin:
"Z. parka [aikaisemmin mainittu nuori etsijä] on liittynyt
raamattupiiriin, mutta se kokoontuu niin kaukana keskikaupungilta,
noin tunnin matkan päässä, ja koko piiri on peräti heikko, ilman
varsinaista johtajaa. Muistakaamme, ettei rukous ole vain tärkeä
välikappale Jumalan valtakunnan edistämistyössä, vaan tärkein
kaikista. Saavuttakoon onneton Z. mitä etsii. -- Olen kuullut, että
S. oli tänään käynyt tapaamassa minua ja että hän ikävöi jälleen
kristittyjen yhteyttä, kun tuntuu niin tyhjältä. Jumalan kiitos. Se
voi rohkaista meitä jatkuvaan esirukoukseen."

Ylioppilaitten joukossa oli ryhmä, jonka paroni Nicolay arveli
kaipaavan enemmän hengellistä tukea kuin toisten -- ne, jotka
olivat, tai joista saattoi tulla johtajia. Hän valitti usein
Venäjältä puuttuvan johtajapersoonallisuuksia. Niinpä hän kirjoitti
kerrankin: "Nuorissa itsessään on tarmon ja käytännöllisyyden puute
niin tuntuva, että he ovat kuin pelkkiä vaunuja ilman veturia." --
Kaunopuhujoita, innostuneita työntekijöitä, jopa neroja, niitä hän
kyllä tapasi, mutta vain harvoja, joilla oli järjestämiskykyä sekä
tuota taitoa, jota vastuunalaisessa asemassa oleva mies tai nainen
tarvitsee, taitoa niin hyvin käskeä kuin alistua. Muuan tanskatar
on kertonut kiinnittäneensä käynnillään moskovalaisessa piirissä
huomionsa komeaan nuorukaiseen, jolla oli eloisat, älykkäät piirteet
ja miellyttävä olemus. Hän lausui paroni Nicolaylle arvelunsa,
että tuosta kai oli aikanaan tuleva liikkeen huomattuja miehiä.
"Tuskinpa", vastasi Nicolay jotenkin lyhyesti, "hän on nero, enkä
minä usko neroihin." Nämä sanat, toivat varmasti ilmi katkeran
kokemuksen. -- Johtajia, todellisia johtajia, ei voitu valita
inhimillisten laskelmien perusteella -- ne oli _annettava_ ylhäältä,
ja siksi hän rukoili, kuten näimme kirjeistä, sekä _heitä_ että
_heidän puolestaan_.

Yhdistyksen jäsenet olivat usein tietoisia siitä, että he tuottivat
huolta paroni Nicolaylle. Joskus he eivät liioin oikein ymmärtäneet
hänen tarkoitustaan -- ja joskus hän kai myös saattoi varmasta
tahdikkuudestaan ja oikeamielisyyteen pyrkimisestään huolimatta
arvostella heitä liian ankarasti ja käytöksellään karkoittaa luotaan
joitakin nuorukaisia, joilla oli selvät esteettiset tai filosofiset
taipumukset tai tavallista tunteellisempi luonne. Mutta yleensä
liikutti ylioppilaita kuitenkin ankaruuden takana piilevä järkkymätön
hyväntahtoisuus, ja he sälyttivät mielellään syyn kaikista
väärinymmärryksistä omille niskoilleen. Eräs heistä on sanonut, että
eniten hän kummasteli Pavel Nikolajevitsin ainaista kärsivällisyyttä
-- monissa kokouksissa hän ihmetteli, ettei tämä "muitta mutkitta
antanut ylioppilaille kyytiä ja mennyt tiehensä".

Mutta Paul Nicolay ei lähtenyt kokouksista tiellensä, ei liioin
luopunut ylioppilasliikkeestä satunnaisten nyreämielisyyksien vuoksi,
sillä hän ei yleensä kulkenut _omaa_ tietään, vaan Mestarinsa.
Hän oli venäläisille ylioppilaille esikuvana uskollisuudesta ja
kestävyydestä. Kauan jälkeenpäin, kun he olivat päättäneet opintonsa
ja joutuneet avaraan maailmaan -- hajaantuneet lukemattomiin
maaseutukaupunkeihin tai sukeltautuneet pääkaupunkien ihmismereen --
he yhä säilyttivät hänestä saamansa vaikutelman ja muistelivat häntä
"kuin heidän polulleen valahtanutta päivänsädettä". Moni turvautui
hänen neuvoihinsa ja apuunsa vielä myöhemmälläkin iällä -- ja hän
otti heidät aina vastaan iloisin, lämpimin tuntein ja seurasi heitä,
kun he olivat kaukana, voimakkaalla, tietoisella esirukouksellaan.

       *       *       *       *       *

Kun maailmansodan suuri, aluksi uskomaton ja käsittämätön tosiasia
tunkeutui venäläisen ylioppilasliiton elämään, ei ensi aikoina voitu
edes nähdä selvästi, kävisikö se suotuisaksi vai turmiolliseksi
liikkeen kehitykselle. Että se toisi paljon muutoksia, siitä olivat
kai sitävastoin kaikki selvillä. Työlle esteeksi koitui aivan
varmasti liekkiin leimahtanut kansalliskiihko.

Syyskuun 28 p:nä 1914 kirjoitti paroni Nicolay Pietarista Mr.
Mottille: "Tämä hirveä sota haittaa kovasti työtämme. Me emme voi
pitää julkisia kokouksia, vaan on pakko rajoittua jäsenkokouksiin,
kaikessa hiljaisuudessa kerääntyen rukous- ja hartaushetkiin.
Kiovassa, Moskovassa ja täällä naisylioppilaat ompelevat
haavoitettujen hyväksi, ja me koetamme saada jotain aikaan käymällä
tervehtimässä haavoitettuja, jaamme heille raamatunosia ja autamme
missä suinkin voimme."

"Tämä sota on kuin herkeämätön painajainen, mutta Jumala järkyttää
sen kautta kansoja lujemmin kuin koskaan ennen sitten Napoleonin
päiväin ja on epäilemättä pakottava sodan palvelemaan Hänen asiaansa.
Mutta mitä ajatella lähetystyöstä? Olisiko lähetystyön aika ollut
ja mennyt ja tämä Jumalan tuomioitten alkua, jotka päättyvät
Kristuksen tulemiseen? Kuvittelen mielessäni, että sodan jälkeiset
yhteiskunnalliset mullistukset tulevat olemaan itse sotaakin
pahemmat."

"Mitä neuvoisitte meidän jäseniämme tekemään sodan kestäessä?
Rukouskokouksiako? Hartauskokouksia? Teidän neuvonne olisi tärkeä
saada."

"Kuinka kaipaankaan nähdä älyn hengenvoiman ja tarmon miehiä tämän
heikon, surkean liikkeen johdossa. Tunnen vanhenevani ja rukoilen
Jumalaa kutsumaan oikeat miehet, varsinkin: 1) kelpo sihteerin
Pietariin; 2) hyvän pääsihteerin. Jumala suokoon, että Sw. ja kenties
myös Se. palaisivat sodan päätyttyä tähän maahan. Venäläiset ovat
niin ryhdittömiä, se riittää joskus viemään ihan epätoivon partaalle."

"Ajatelkaapa, että täkäläisellä _B. and F. Bible Societylla_
[Englannin ja Ulkomaan Raamattuseura] ei ole ollenkaan varoja
raamatullisen kirjallisuuden jakelua varten, ja sotilaat ottaisivat
sitä hyvin mielellään. Me teemme mitä voimme, mutta siitä ei tule
riittävää jälkeä."

Marraskuun 17:ntenä hän lähetti vain muutamia Pietarin
ylioppilasliikettä koskevia tiedonantoja -- se oli laimentunut, kun
sensijaan Moskova ja Kiova tulivat hyvin toimeen -- ja kirjoitti m.m.:

"Tuo on juuri miesylioppilaitten heikko kohta. Niin kauan kuin
asuin Pietarissa ja saatoin omistaa kaiken aikani ja huolenpitoni
täkäläiselle liikkeelle, kasvoi ympärilleni ydinjoukko. Kun aloin
käydä muissa kaupungeissa, huomasin aina, että työ oli kuuden viikon
poissaolon aikana päässyt rappeutumaan. -- Koskee, kun ajattelen,
että kaikki nämä työvuodet ovat saaneet niin vähän aikaan, ettemme
ole edes ehtineet Venäjän ylioppilasmaailman ulkoääriin, ja että
jos minä joutuisin pois, ennenkuin olemme saaneet laillisen
vahvistuksen, työ murenisi muruiksi muutamissa osissa maata. Niin
kauan kuin nykyinen tuuli puhaltaa, voimme tuskin toivoa saavamme
virallista tunnustusta, ja siksi ei voida ryhtyä minkäänlaisiin
työjärjestelyihin, jotka takaisivat rahallisesti sen tulevaisuuden,
eikä järjestössämme voida panna toimeen minkäänkaltaista sitovaa
järjestystä."

"Sekin ajatus koskee, että jos _minä_ olisin työkykyisempi, jos
minulla olisi enemmän voimaa, tarmoa ja järjestämistaitoa, olisivat
asiat paremmin kuin nyt, enkä voi käsittää, miksei Jumala anna
meille todella kotimaista sihteeriä. Minä alan vanheta ja tunnen
itseni väsyneeksi ja kaipaan nuorempaa päätä, joka voisi ottaa työn
huolekseen."

"Minä en muuta kuin iloitsisin sellaisesta miehestä kuin Sw., mutta
jos venäläiset vastustavat ulkomaalaisen johtajan valintaa -- mihin
ryhdyn?" -- -- --

"Minä tiedän, että Teillä on riittävästi omaa taakkaa, ja kun
mainitsen tästä, niin teen sen vain siksi, että Te tuntisitte
myös asian sisemmän puolen. Jos me saisimme järjestyä
lailliseksi järjestöksi 'Mayakina', niin se merkitsisi, että
myisimme uskonnollisen vapautemme ja ylevät kansainväliset ja
yleistunnustukselliset periaatteemme."

Vuotta myöhemmin on paroni Nicolaylla hyviä tietoja kerrottavana
työstä Moskovassa, missä hän on juuri käynyt. Huoneistoa on
parannettu, on saatu sähkövalo ja sähkö-ilmanvaihtaja, joten
ilmanpuutteesta johtuvat pyörtymiskohtaukset tulevat kuulumaan
"onnelliseen menneisyyteen". M--ski pitää esitelmiä kaupungin
suurimmassa salissa, ilmoitella voidaan laajaperäisesti, suuret
joukot ja poliisi suhtautuvat suopeasti. "Täkäläiset miehet ja
naiset osoittautuvat itsenäisemmiksi kuin pietarilaiset. Kun
lähetyssaarnaajat (vakoojat) tulevat, sallitaan heidän olla läsnä
kokouksissa, jotta voisivat itsekohtaisesti vakuuttautua, ettei
ole tekeillä mitään vaarallista. Äskettäin sattui hullunkurinen
välikohtaus. Muuan pappi, joka ei ollut koskaan ennen ollut
siellä, tuli erittäin suopeana kertomaan neiti Sh:lle, että muuan
lähetyssaarnaaja oli lähettänyt hänet sinne, kun tämä ei itse saanut
selville, olivatko ylioppilaat lahkolaisia vai eivät."

Pietarissa sujui työ kursistkojen parissa hyvin -- yleisissä
kokouksissa he täyttivät salin "kuin hyökyaalto" ja n.s.
"korkeammille kursseille" oli muodostunut pieni yhdistys, joka
työskenteli omin voimin. Papisto alkoi osoittaa yhä enemmän
myötätuntoa liikettä kohtaan. "Pastori J:n erikoiskokouksia on
jatkuvasti kerran viikossa, eikä niistä ole minkäänlaista haittaa.
Toisista ne ovat vetisiä, toiset pitävät niistä. Muut papit alkavat
osoittaa jonkinlaista harrastusta." Vaikeinta oli päästä käsiksi
miesylioppilaihin, ei vain "heikkoihin ja uskonnollisiin", vaan
voimakkaihin. Paroni Nicolay tuo ilmi ajatuksen, ettei näitä voiteta
painotuotteilla, vaan ainoastaan oikealaatuisella sananjulistuksella.
"Muuten herää heissä kyllä mielenkiintoa, mutta käsiksi heihin ei
pääse."

Samassa kirjeessä sanotaan vielä: "Iloitsette, kun saatte kuulla,
että toimelias neiti K--va on aikeessa hyökätä Kasanin ja Saratovin
kimppuun, sitten kun työ ehkäistiin Kiovassa. Edellisessä kaupungissa
on muuan entinen jäsenemme, joka on valmis johtamaan raamattutunteja,
ja jälkimmäiseen on joukko kiovalaisia ylioppilaita, jäseniä hekin,
asettunut asumaan, ja he pyytävät neiti K:n sinne. Kiovan yliopisto
on, kuten tiedätte, evakuoitu Saratoviin."

"Me odotamme joka päivä määräystä, joka kutsuu ylioppilaat
sotapalvelukseen nuorimmasta ikäluokasta alkaen. Tämä herpaisee
tietysti hyvin onnettomasti työmme sekä pakottaa meidät lujittamaan
siteitä rintamilla oleviin tovereihin. Mahdollisesti saavat
ylioppilaat ensin olla muutaman kuukauden harjoittelemassa
päästäkseen sitten upseereiksi." -- --

Niinkuin ylläolevasta käy selville, oli itse sota aiheena
siihen, että kristillinen ylioppilasliike tunkeutui syvemmälle
sydän-Venäjälle kuin koskaan ennen. Tulikin ilmi myöhemmin, että
ne siemenet, jotka myrskytuuli kiidätti maan itäosiin, painuivat
hyvään maaperään ja kasvoivat hedelmän aikana, jolloin näytti siltä,
kuin koko istutus olisi ollut tuomittu juurineen tempautumaan irti
maasta. On mielenkiintoista nähdä, millä tavalla paroni Nicolay --
eräälle englantilaiselle ystävälleen joulukuussa 1916 päivätyssä
kirjeessään -- puhuu tästä sodasta, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa
seurauksiltaan aavistamatonta salaperäistä voimaa. Kirjeessä
paljastuu samalla paljon siitä, mikä tänä tähdellisenä aikana syvinnä
ahersi sen kirjoittajan omassa sisäelämässä.

"Rakas ystäväni Mr. Sloan! Todellista iloa tunsin saadessani Teidän
erikoisen ystävälliset rivinne pari päivää sitten, ja olin oikein
liikutettu, että muistatte minua sellaisella tavalla kuin näytte
muistavan. Mitä tulee seurusteluun vanhempain kristittyjen kanssa,
olen ollut syrjässä tämän siunauksen ulottuvilta kauan aikaa, ja
siksi lämpenee sydämeni, kun muistelen niitä päiviä, jotka menneinä
aikoina vietin Teidän kanssanne. Kuinka iloista olisikaan kohdata
vielä kerran maan päällä kaiken sen jälkeen, mitä nyt koemme.

"Minä tunnen, että meidän on kaikesta ympärillämme ja ehkä
edessämmekin olevasta pimeydestä huolimatta edelleen toimittava,
täyttäen velvollisuutemme sellaisena kuin sen käsitämme, näkemättä
kauas eteenpäin tai käymättä levottomiksi, uskonkatseelle kun
on varmaa, että Jumala parhaillaan 'toteuttaa suunnitelmiaan
syvällä koskaan pettämättömän viisautensa äärettömissä kuiluissa'.
Jumalan valtakunnan täytyy hyötyä kaikesta siitä, mikä nyt on
parhaillaan käymässä. On tapahtuva suuria muutoksia, jotka avaavat
uusia mahdollisuuksia Jumalan valtakunnalle, ja nyt jo tuntuu yli
laitojensa läikähtävän kaikenkaltaisen pahuuden tulvan vastakohtana
toisissa piireissä syventynyt hengellisten asiain nälkä. -- -- Monet
ylioppilaat on nyt kutsuttu sotapalvelukseen, ja harvoja on jäänyt,
mutta harrastus ja työ leviävät kuitenkin ylioppilaitten keskuuteen
enemmän kuin koskaan ennen, myös uusille paikkakunnille. Ja nyt
tapaa myös paljoa vähemmän keskustelua kristinuskosta ja paljoa
enemmän positiivisen totuuden kaipuuta kuin näihin asti. Siinä kohden
tunnen mieleni varsin rohkaistuneeksi. Monet ylioppilaat syventyvät
sodan koettelemuksesta ja valmistuvat evankeliumin sanomalle.
Vankeusvuodet, milloin eivät turmele, varmasti parantavat monta." --

Niinkuin niin monista muista tuntui paroni Nicolaystakin sodan
kolmantena vuotena yö niin pimeältä, että aamunkoiton täytyi
olla lähellä. Seuraava vuosi toi mukanaan suuria tapahtumia ja
mullistuksia -- mutta ei odotettua rauhaa, vaan vallankumouksen ja
sen jäljissä uudet kauhut. Tämän vallankumouksen otti paroni Nicolay
vastaan yhtä vähän innostuneena kuin vuonna 1905 puhjenneenkin --
hän ei harrastanut, kuten tiedämme, väkivaltaisia mullistuksia,
ja hän näki äärettömän selvästi pahuuden voimien liikehtimisen.
Ylioppilasliikkeen kehitys ei silti häiriintynyt -- monessa
suhteessa näytti päinvastoin siltä, kuin sille olisi avautunut uusia
mahdollisuuksia. Toukokuun 4 p:nä 1917 paroni Nicolay kirjoitti
eräälle englantilaiselle ystävälleen:

"-- -- Olen todella vilpittömän kiitollinen niille, jotka ovat
muistaneet minua rukouksin, ja haluaisin -- kiittäen heitä
sydämestäni -- kertoa, ettemme ole tähän asti tunteneet mitään
puuttuvan, ja että kaikki on muodostunut sanomattoman paljon
paremmaksi kuin olisi voinut odottaa. Tilanne kokonaisuudessaan on
tässä maassa sangen arkaluontoinen, mutta Hän, joka 'pelasti' ja
'yhä pelastaa', on, sen uskomme, vieläkin pelastava ja auttava.
Olen saanut lohdutusta tuosta ajatuksesta, että jos Kristus käskee
meidän olla huolehtimatta, niin se tapahtuu vain siitä syystä, että
Hän aikoo ottaa meidät huostaansa. Jollei Hän tee sitä, on se meidän
tehtävämme; jollemme pysty siihen, on se Hänen asiansa. Joko Hän tai
me."

"On tapahtunut suunnattomia muutoksia. Ajatelkaapa: Venäjällä
täydellinen omantunnon- ja kokoontumisvapaus! Ylioppilaamme
ovat joinakin päivinä kulkeneet pitkin katuja ja myyneet Uusia
Testamentteja sekä jakaneet 18,000 lyhyttä kristillistä julistusta,
jotka on otettu vastaan mitä suurimmalla innolla. -- -- Emme voi
nähdä ennakolta, miksi tilanne muodostuu, mutta Jumala on varmasti
pitävä meistä huolen. Kaikki on koituva Hänen valtakuntansa
parhaaksi."

-- Kuten sanottu, näytti tänä aikana monista vaikeuksista huolimatta,
varsin toivehikkaalta. Liike valtasi uusia Pietarin korkeakouluja,
moskovalaisten ylioppilaiden onnistui kerätä varoja. Joulukuussa
Mr. Mottille kirjoitetusta kirjeestä näemme, että paroni Nicolaylla
on mainittavana muutamia ilonaiheita. -- "Sellainen ilonaihe on,
että Pietarin yhdistyksemme säännöt on viimeinkin vahvistettu
joulukuun 3 p:nä, ja niin me olemme lain tunnustama järjestö 8-9
vuotta odotettuamme ja taisteltuamme. Kiovan yhdistyksen säännöt on
vahvistettu tänä vuonna syys- tai lokakuussa. Moskovan yhdistyksen
säännöt ovat vielä vahvistamatta asianomaisen oikeusistuimen ahtaan
muodollisuuden vuoksi. Piakkoin toteutuu kuitenkin toiveemme, ja
silloin olemme oikeutetut muodostamaan laillistetun ylioppilasliiton
Venäjälle."

"Työmme on nykyjään koko lamassa, kun useimmat ylioppilaat ovat
armeijassa, ja jäljellä olevista, vain harvat huolivat jäädä
yliopistokaupunkeihin elinkustannusten vuoksi sekä muistakin syistä.
Kun armeija lasketaan hajalle, päästetään ylioppilaat ensimmäisinä
kotiin, mutta toistaiseksi on opiskelu mahdotonta."

"Synkän kuvan valokohtana on Odessaan kehittyvä uusi keskus -- --.
Muutamissa kaupungeissa on pidetty kokouksia kouluissa -- mikä on
tähän asti ollut mahdotonta. Kirjallisuuttamme ostetaan innokkaasti."
-- --

"Toivottavasti, saamme rukouskehoituksenne ajoissa. Rukous on oleva
kuin otsoonin lehahdus halki tukahduttavan ilman." -- --

Ilma oli Venäjällä tosiaan tukahduttava -- huomispäivästä ei tiedetty
paljoakaan, työskenneltiin kuin sattumalta ja vain "vavistuksella"
uskallettiin iloita liikkeen uusista voitoista. Vähitellen sumenivat
toiveet yhä enemmän, vaikeudet suurenivat. Vielä vuoden alussa 1918
kiinnitti paroni Nicolay kuitenkin katseensa eteenpäin luottaen
siihen, ettei työ, johon hänet oli kutsuttu, ollut tuhoutuva.

"Työmme Venäjällä ei ole tukahtunut", hän kirjoittaa Mr. Mottille
helmikuussa. -- -- "On liian varhaista tehdä minkäänlaisia päätöksiä
Teidän ensi syksyksi suunnittelemastanne Venäjällä-käynnistä.
Toistaiseksi on matkustaminen melkein mahdotonta, ja ylioppilaat
ovat hajallaan. Luotan kuitenkin Jumalaan, että Hän on tuova Teidät
takaisin luoksemme ja että vielä saamme elää ihania aikoja."

Viimeinen Mr. Mottille osoitettu kirje, jossa puhutaan Venäjän
ylioppilasliikkeestä, on kirjoitettu niin myöhään kuin syyskuun
29:ntenä 1919 -- viikkoa ennen Paul Nicolayn kuolemaa. Se
on kuin päällikön viimeinen silmäys ruumiitten peittämälle
taistelutanterelle, peltomiehen viimeinen kulku hävitetyillä
viljasaroillaan, mutta koko ajan tunnemme kuitenkin, ettei sitä
ole kirjoittanut mies, jolla "ei ole toivoa". Liitämme sen tähän
kokonaisuudessaan:

    "Rakas Mr. Mott!"

    "Eilen, syyskuun 28:ntena, sain Teiltä kaksi kirjettä -- syyskuun
    1:senä ja 3:ntena 1919 päivätyt --, jotka sisältävät uutta
    johtoamme koskevia tiedusteluja sekä tavanmukaisen vuosittain
    ylioppilasliittoliikkeille lähetetyn kyselykaavakkeen."

    "Venäjällä nykyjään vallitsevan anarkistisen tilan vuoksi ovat
    kaikki nimet ja osoitteet aivan epäluotettavia. Minä en tiedä,
    onko päämajamme Pietarissa (B. Konusennaja 8, as. 14) vielä
    olemassa, vai ovatko bolsevikit sen hävittäneet. Kiovassa on
    ollut niin monta yleistä verilöylyä, etten tiedä, ovatko prof.
    S., rouva O. ja neiti K. elossa vai kuolleet. Neiti Sh:sta ei
    minulla ole liioin tietoa. Neiti Bréchet oleskelee Suomessa
    lähellä Mustamäen asemaa, ja M--ski opettaa sekä tekee tarmokasta
    evankelisoimistyötä Samaran kaupungissa Volgan varrella. Mr. G.
    on luullakseni palannut Amerikkaan."

    "Otaksun, että panette 'Johtokunnan tiedonantoihin' jotenkin näin
    kuuluvan ilmoituksen: 'Anarkistisen tilanteen vuoksi, joka vielä
    vallitsee Venäjällä, ei tänä vuonna voida painattaa minkäänlaisia
    osoitteita.'"

    "Mitä, tulee yhdistystemme toimintaan, ei tehtyihin kysymyksiin
    voi vastata mitään. Kun on suorastaan hengenvaara, täytyy
    yhdistyksen sellaisellaan joksikin aikaa lakata toimimasta.
    Ei voi olla puhetta 'julkaisutoiminnasta', 'konferensseista',
    'johtajien valmistuksesta' j.n.e. Mutta me tiedämme, että useissa
    Venäjän kuvernementeissa kulkee herätys; että hajaantuneet
    jäsenemme pitävät monissa kaupungeissa toimeliaasti kokouksia,
    joissa on ihmisiä tungokseen asti; että sivistyneitten luokkain
    ja venäläisen papiston käytös on kokonaan muuttunut ja että he
    ovat tulleet erikoisen suosiollisiksi. Suuria mahdollisuuksia
    avautuu luultavasti niissä keskuksissa, joista bolsevikit on
    karkoitettu."

    "Te huomaatte, rakas Mr. Mott, että uutiseni ovat niukat tänä
    vuonna, mutta tämä on aamunkoiton edellä käyvää pimeyttä, ja
    Kristuksen valtakunta on valtakunta, jota ei hävitetä."

Nämä ovat venäläisen ylioppilasliikkeen perustajan viime sanat
hoidokistaan -- surunlapsestaan -- suuren maailmanliikkeen
johtajalle. Yksinkertaisesti ja asiallisesti hän esittää tälle
tosiasioita, jotka olisivat riittäneet saattamaan monen muun
epätoivoon, valittamatta, itseään ajattelematta. Kymmenen vuoden
suunnitelmallisen taistelun tulos näytti supistuvan niin äärettömän
vähiin; vastapystytetty rakennus näytti olevan sortumaisillaan;
terveys, voimat, ehkäpä persoonallisen onnen mahdollisuudet
oli uhrattu sellaiseen, minkä tulevaisuus peittyi täydellisen
epätietoisuuden sankkaan pimeyteen -- kaikesta tästä ei Paul Nicolay
virka sanaakaan. Hän tiesi, että vehnänjyvän täytyi pudota maahan
ja kuolla, jos sen mieli tuottaa hedelmää. Me ymmärrämme niin
hyvin, mihin pohjasi hänen levollinen, miehekäs luottamuksensa, kun
muistamme mitä hän muutamalla sanalla kerran lausui esitelmässään
Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta:

"Kun kerran joudumme iankaikkisuuden kynnykselle ja hiomme katseemme
kuluneeseen elämäämme, niin katunemmekohan milloinkaan sitä, että
_meidän oli suotu_ [Harvennus tekijän] kärsiä Hänen tähtensä,
ja eivätköhän juuri nämä muistot liene elämämme parhaat, suurin
kunniamme ja kerskauksemme? Herra on pitävä huolta, että _'hetkisen
kestävä ja kevyt, ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain määrin
iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden'_."

Kun Paul Nicolay kirjoitti viimeisen kirjeensä tohtori Mottille, oli
hän iankaikkisuuden kynnyksellä. Me, jotka olemme jääneet eloon hänen
jälkeensä, tiedämme, että vehnänjyvä on kasvanut hedelmän, ettei
hänen työnsä ole tuhoutunut. Venäjän kristillinen ylioppilasliike
elää yhä -- nälkäänäkevissä venäläisissä kaupungeissa ja kylissä,
venäläisten vankilanmuurien takana ja kaikkialla Euroopassa, missä
on venäläisiä ylioppilasyhteiskuntia. Paul Nicolayn oppilaat ja
työtoverit ovat yhä vartiopaikallaan kärsivien kansalaistensa
keskuudessa, valmiina palvelemaan ja auttamaan, ja yön ollessa
pimeimmillään he hiovat katseensa -- kuten hänkin viimeiseksi
-- -- aamunkoittoon.



MAAILMANLIITON PALVELUKSESSA.


"Ne jotka ovat olleet kristillisen ylioppilasliiton kokouksissa
vuodesta 1900 alkaen, muistavat varmaan hintelän, tumma- ja
syväsilmäisen miehen, joka ei puhunut paljoa keskusteluissa, mutta
jonka sanat, lausuttiinpa ne julkisesti tai yksityispuhelussa,
jättivät syvän vaikutelman puhujaan hengellisyydestä ja
vakavuudesta." Näillä sanoilla aloittaa tohtori Karl Fries
kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton äänenkannattajassa, "The
Student World'issa", julkaistun muistokirjoituksensa Paul Nicolaysta.

Paroni Nicolayn toiminta ei, kuten tiedämme, rajoittunut niihin
maihin -- Venäjään ja Suomeen -- jotka hän tunsi kotimaikseen.
Edellisen maan edustajana hän otti osaa moniin kansainvälisiin
ylioppilaskokouksiin, ja hänellä oli niissä oma sijansa puhujain
joukossa -- todellisuudessa eturivin sija, niin hiljainen ja
syrjäytyvä kuin hän olikin -- ja kaipaus oli suuri, kun hän ei enää
ollut mukana. "Harvat kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton
johtajista olivat niin rakastettuja ja kunnioitettuja kuin hän",
kirjoittaa muuan hänen ystävänsä ja työtoverinsa. Häntä tarvittiin
monien loistavaälyisempien, suurin puhujalahjoin varustettujen
rinnalla miehenä, joka aina viittasi sisäänpäin, aina muistutti
suljetusta kammiosta, jonka Kristus oli neuvonut omille oppilailleen
voiman alkulähteeksi. Ja hänen vaatimaton olemuksensa, hänen
ruumiillisen kärsimyksen ja sieluntaistelun leimaamat piirteensä
soveltuivat hyvin sen miehen olemukseen, jonka oli määrä edustaa
kovasti koetellun ja sorretun kansan hyväksi tehtyä työtä.

Yleensä paroni Nicolay viihtyi hyvin liiton maailmankonferensseissa,
joissa hän tapasi useita hengenheimolaisiaan. Näissä kokouksissa
juuri syveni ja lujittui tuttavuus Mr. Mottin ja tohtori Friesin
kanssa, ja siellä hän tapasi myös sen miehen, joka joutui ensi
sijalle hänen ystäväpiirissään -- amerikkalaisen _Mr. Robert
Wilderin_. Ollen naimisissa norjattaren kanssa oli Mr. Wilder
perustanut kodin Norjaan, ja tutustuttuaan häneen kävi paroni Nicolay
tuskin koskaan ulkomailla pistäytymättä matkan varrelta ystävänsä luo
Veldreen. Täällä hän vietti onnellisia aikoja nauttien tapaamastaan
täydestä ymmärtämyksestä, luonnon suurenmoisesta kauneudesta ja
ilman puhtaudesta, joka tuli hänelle oikeaksi elämänvedeksi, hänen
elämänsä viime vuosina katkerasti kaivatuksi, kun maailmansota esti
kaikki ulkomaanmatkat. Mutta ei hän edes Veldressä luopunut työstä --
hän käänsi siellä monet lentolehtiset venäjäksi, kirjoittelipa omia
raamatuntutkistelujaankin. Ja kun häntä pyydettiin puhumaan suurille
tai pienemmille piireille, voitti hän urheasti vastenmielisyyden,
jota tuollainen pyyntö aina herätti hänessä, ja oli valmis täälläkin,
lepoaikanaan, jakamaan muille sisäistä rikkauttaan.

Mr. Wilder on m.m. piirtänyt hänestä pienen kuvan, joka oli
syöpynyt hänen muistiinsa: Paul Nicolay seisoo puutarhan ruohikolla
ystävänsä talon edustalla puhuen miesjoukolle, joka on Englannin,
Amerikan, Norjan ja Ruotsin ylioppilaita, vanhempaa ja nuorempaa
polvea. Hänen aiheenaan on profeetta Elia. Nuoret ja vanhat lumoaa
sanojen ilmoille loihtimat kuvat. Hänen lopetettuaan sanoo muuan
oxfordilainen kandidaatti: "En ole tietänyt milloinkaan, että
vanhassa testamentissa on näin paljon mielenkiintoista. Hän luo
noihin profeettoihin elon." Näin pääsivät Moskovassa tai Pietarissa
yksinäisinä aamuvartiohetkinä kerätyt kokemukset maailman suurempien
ja uskonnollisesti kultivoituimpien kansallisuuksien jäsenten luo
opettaen heille uutta, antaen heille arvokasta -- vain siksi, että
ne olivat _tosikokemuksia_.

Se, että paroni Nicolay pystyi toimimaan, oli hän missä hyvänsä,
johtui suurelta osalta hänen laajasta kielitaidostaan, seikka, jota
jo olemme saaneet kosketella. Hän oli perehtynyt hyvin saksan- ja
ranskankieleen; englanti avasi hänelle ei vain Ison-Britannian, vaan
myös ei-eurooppalaisten kansojen opinahjot, ruotsi Skandinavian ja
venäjä koko slaavilaisen maailman. Hän ei pelkästään kyennyt lukemaan
paperista millä hyvänsä näistä kielistä kirjoitetun selostuksen, vaan
myös pitämään uskonnollisen esitelmän, hartaus- tai herätyspuheen.
Kun hänen ei tarvinnut koskaan turvautua tulkkiin, saattoi hänen
persoonallisuutensa päästä esiintyessä kaikkialla täysin tehoisaksi.
Hän voi niin ikään esteettä ryhtyä kokouksissa keskusteluihin
kenen osanottajan kanssa tahansa, mistä johtui, että hän saattoi
konferensseissa sekä antaa että vastaanottaa enemmän kuin moni muu.
Ne esitelmänsä, joita hän piti painokelpoisina, hän tavallisesti
antoi kääntää useille kielille ja luki sitten itse oikaisuvedoksen.
Sellaisia ovat tuo jo toisessa yhteydessä mainittu esitelmä:
"Voiko sivistynyt, ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen
jumaluuteen?", joka on ilmestynyt ainakin neljällä kielellä
(venäjäksi, ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi), sekä Oxfordin
maailmankonferenssissa 1909 pidetty puhe "Kristuksen kärsimyksiin
osallistumisesta" -- "aihe, josta hänellä", sanoo tohtori Fries, "oli
erikoinen taito puhua". On ilahduttavaa, että sanat sellaiset kuin
viimemainitun esitelmän ytimenä olevat ovat voineet päästä useitten
eri maitten kristittyjen ylioppilaitten ulottuville. Ne vaikuttavat
luettuinakin -- mutta paljoa tehokkaammat ne lienevät olleet sen
miehen ensi kertaa lausumina, joka oli kokenut ne tosiksi:

"Olemmeko ruvenneet Kristuksen palvelukseen, alttiina uhraamaan
itsemme sen mukaisesti, mitä Hän arvelee asialleen soveliaimmaksi?
_Harrastelijat eivät edistä Hänen valtakuntaansa_. Se vaatii elämän
uhraamista monin eri tavoin. -- Jos työ vainionamme on Kristillinen
Ylioppilasliitto laajoine mahdollisuuksineen, niin älkäämme karttako
viljelyksen vaatimia kulunkeja. On pantava todella syrjään omat
toiveet työskentelymme paikasta, ajasta ja tavasta, emmekä saa
pitää omanamme rahojamme, ei terveyttämme, ei henkeämme. Se voi
tietää omasta maasta luopumista, joutumista mitä epäsympaattisimpaan
ympäristöön, väärinymmärrystä, halveksumista ja parjausta. Se voi
myös tietää alituisia matkoja, kodittomuutta tai ehkä vain rippeitä
kodin tunnusta, ja kenties se jollekulle tietää marttyyrikuolemaa.
Mutta jokaiselle se tietää aivan varmasti: suurta itsensäuhrausta ja
vaivannäköä, suurta kärsivällisyyttä, puuhaa ja vastuksia, alituista
ponnistusta järjestely- ja suunnittelutyössä, kiusauksia ja tuskaa,
hätää sieluista -- ja sitä, että aina on valmis muiden käytettäväksi,
että saa kokea monet pettymykset ja ankaran masentumuksen aikoja."

Paul Nicolay ei ollut harrastelija työssään Jumalan valtakunnan
edistämiseksi ylioppilaitten keskuudessa -- tuo työ oli "palvelusta,
ei leikkiä", siksi hän antautuikin käytettäväksi milloin ja _missä_
hänen Herransa tahtoi. Olemme nähneet, että "alituiset matkat"
olivat jo aikaisemmin hänen osansa, mutta myös ylioppilastyö
vei hänet ympäri maailman. Paitsi Versailles'n ja Oxfordin
maailmankonferensseihin hän otti osaa samanlaisiin kokouksiin monissa
paikoin Eurooppaa: Sorossä (Tanskassa) 1902, Zeistissä (Hollannissa)
1905 ja Konstantinopolissa 1911 -- sekä pariin pohjoismaiseen
kokoukseen Skandinaviassa -- Leckössä 1901, Sorossä 1903 ja
Lillehammarissa 1912 -- tällöin pääasiassa Suomen edustajana. Mutta
hänen kutsumuksensa vei hänet oman maanosan rajain ulkopuolellekin.
V. 1907 hän oli Tokion maailmankonferenssissa ja v. 1913 Lake
Mohonkissa Yhdysvalloissa. Näin ollen hän sai, heikko kun oli, kokea
monia matkaelämän rasituksia, mutta varmasti myös osaltaan sitä,
minkä Eichendorff on lausunut ilmi kuuluisassa laulussaan: "Wem
Gott will rechte Gunst erweisen, den schickt Er in die weite Welt"
("Ken oikein Luojan suosiossa, se pannaan maailmaa matkaamaan"),
sekä iloa siitä, että sai tuntea tietojensa ja kokemuksensa
näköpiirin avartuvan käytännön tietä. Japanin ja Amerikan matkasta
on päiväkirjassa varsin tarkat muistiinpanot, ja mielenkiintoinen
lienee vaikkapa vain pikainen silmäyskin paroni Nicolayn elämyksiin
ja toimintaan tältä ajalta.

Japanin-matkalle lähdettiin maaliskuun 4:ntenä 1907. Paroni Nicolay
tunsi itsensä vielä verrattain uupuneeksi äskettäin kestämänsä
influenssakohtauksen jälkeen -- sairaus, jota hän oli vähitellen
alkanut pitää lähetysmatkojensa välttämättömänä alkusoittona -- ja
lähetysmatkana tätä matkaa sopi pitää, kun näet Tokion konferenssin
päätyttyä oli määrä tehdä evankelisoimisretki eri osiin Japania. --
Moskovassa hän tapasi pari Hollannin valtuutettua sekä Etelä-Afrikan
edustajan ja toimi heidän oppaanaan. Heidän seurassaan matka sitten
jatkuu -- ja tuntui raskaalta, niin kauan kuin oli pakko istua
junassa, mutta ihanalta, kun saatiin siirtyä höyrylaivaan ja kulkea
komeaa Angora virtaa. Maaliskuun 20:ntenä matkustajamme saapuivat
Vladivostokiin, missä silmää kohtasi idän kirjava ihmisjoukko.

Merimatka tehtiin "Mongolia" laivalla säteilevän kauniin sään
vallitessa. Maaliskuun 22:sena laskettiin maihin Japanissa,
jonka jälkeen paroni Nicolay seuralaisineen lähti Kiotoon.
Siellä otti muuan amerikkalainen lähetyssaarnaaja valtuutetut
erittäin vieraanvaraisesti vastaan ja näytteli heille paikkakunnan
merkillisyyksiä. Kaupungissa vietettiin parhaillaan pakanallista
juhlaa, ja suuria ihmisjoukkoja oli liikkeellä. Kiotossa paroni
Nicolay teki huomion, jonka koko hänen Japanissa oleskelunsa vahvisti
täysin oikeaksi, -- hän huomasi, ettei ihmisjoukossa näkynyt "itkeviä
lapsia eikä riiteleviä tai kiroilevia miehiä". Yleinen siisteys
ja järjestys ja suuri kohteliaisuus pisti kaikkialla silmään
-- iloisiksi ja kuitenkin hienostuneiksi sanoi paroni Nicolay
japanilaisia myöhemmin -- ja pukujen värien ja muotojen taiteellisuus
teki väkijoukot mieluisiksi katsella.

Kiotosta matkustivat ylioppilasedustajat Kobeen, missä käytiin
näkemässä yliopistoa ja sitten pakanallista lastenkotia, jonka
johtajatar, rouva Neesima, tarjosi "tavanmukaisen teen".
Lastentarhassa oli hauska katsella "neljääkymmentä japanilaista
pienokaista yhtä haavaa". Siihen eivät loppuneet paikkakunnan
nähtävyydet -- matkustajat tarkastivat sitäpaitsi suurta
fajanssitehdasta ja komeaa Chion-temppeliä. Paroni Nicolay kirjoitti
tuon jälkimmäisen käynnin perästä nämä häntä kuvaavat rivit: "Minä en
voi enää mennä pakanallisiin temppeleihin, mieltäni kuohuttaa, kun on
otettava hattu päästä, ja tätä epäjumalanpalvelusta on tuskallista
katsella". Jumala-suhde oli Paul Nicolaylle liian todellinen, jotta
hän olisi voinut ulkopuolisen kylmin mielenkiinnoin tai esteettiseksi
nautinnokseen katsella jumalanpalvontaa, joka oli hänestä väärä ja
harhaantunut. Kunnioitus, milloin hän tunsi vain inhoa, oli hänelle
vastenmielistä, ja hän karttoi mieluimmin kaikkia tilaisuuksia, jotka
välttämättä vaativat sentapaista suhtautumista.

Kodzussa, jonne matka sitten suunnattiin, paroni Nicolay söi ensi
kerran aito japanilaisen aterian, jota tarjoilemassa oli neljä nuorta
japanitarta, ja joka oli nautittava polvistuneena ja syömätikkujen
avulla. Matkaa jatkettiin sähköjunalla Joumataan ja sieltä jalkaisin
Mianoshitoon. Sattui lumipyry, ja paroni Nicolay totesi, että
"japanilaisparat värisivät kuin perhoset pakkasella". Mutta seutu
oli koko matkan hyvin kaunista, ja Japanin luonto miellytti suuresti
matkaajia, varsinkin kun he saivat nähdä kuulun Fusijaman.

Kuta lähemmä Tokiota tultiin, sitä enemmän alkoi paroni Nicolayn
mieleen tunkeutua odotettavissa oleva konferenssi, jonka nuo
monet ulkonaiset vaikutelmat olivat ensin himmentäneet. Hän haki
yksinäisyyttä Jumalan kasvojen edessä, ja kun hän tapasi oloja ja
kansaa tuntevia henkilöitä, hän iloitsi heidän seurastaan, se kun
toi tilaisuutta oppia, mihin tapaan oli paras puhua japanilaisille
ylioppilaille. Muuan lähetyssaarnaaja, jolta hän kysyi neuvoa,
tehosti sitä, että Kristuksen persoonan tuli olla täällä kaiken
julistuksen keskuksena.

Viivyttyään Nikkossa valiokunnan kokouksessa, paroni Nicolay
lähti viimeinkin Tokioon, missä tosityö alkoi. Kun hänen oli
pidettävä metodistien keskuspyhäkössä esitelmänsä "ylioppilaitten
vapahtajantarpeesta", oli hänellä ankara päänsärky, eikä hän
voinut ymmärtää, kuinka hän voisi tässä tilassa puhua ensi kerran
pakanallisille ylioppilaille. Hän sai kuitenkin oikeat sanat --
puhui ylioppilaitten tyytymättömyydestä elämään, synnistä ja
harrastuksesta, jotka kietovat sielun, ja valaisi koko esitystään
Pietarista ottamillaan esimerkeillä -- ja kävi sittemmin selville,
että ne olivat varsin hyvin sovellettavissa moniin nuoriin
japanilaisiin tuosta viisisataisesta kuulijaparvesta. Toinen esitelmä
-- "pyhästä raamatusta ja kristillisestä elämästä" -- oli puhujan
omissa silmissä kuin "näytetunti siitä, kuinka _ei_ tule puhua". --
"Moni kiitti, mutta minä tunsin mitättömyyteni". Tohtori Friesin
arvostelun mukaan tuo hylkäystuomion saanut esitelmä "todisti
selvästi syvää ja laajaa kokemusta" -- ja nykyisessä painetussa
asussaan se luo erittäin selvän kuvan Paul Nicolayn suhteesta
raamattuun elämän lähteenä. -- Jos paroni Nicolay Japanissa ollessaan
harvoin -- niinkuin muulloinkin -- oli tyytyväinen itseensä, iloitsi
hän sitä enemmän muuten saamistaan kokemuksista. "Tämä pitkä matka
oli vaivan arvoinen, kun sai elää sellaisen ajan!" --

Kokouksen päätyttyä hän lähti tohtori Friesin ja tämän puolison
mukana Sendaihin, Fukushimaan ja Yamagataan, retkelle, jonka
konferenssin johtajat olivat suunnitelleet päästäkseen kosketuksiin
näidenkin seutujen opiskelevan nuorison kanssa. Fukushimassa
pidettiin tarkoitusta varten luovutetussa raatihuoneessa puhesarja,
joka keräsi kokoon noin kolmesataa nuorta miestä ja naista,
iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen. Siellä paroni Nicolay
puhui kristinuskon vaikutuksesta luonteeseen, jolloin hänellä oli
jälleen hyötyä venäläisten ylioppilastenparissa saavuttamistaan
runsaista kokemuksista. Samana iltana oli jäähyväiskokous kirkossa,
missä kaikki istuivat lattialle kyyristyneinä. Nuorilta kysyttiin,
tahtoivatko he ruveta kristityiksi sen tuntemuksen perusteella,
mikä heillä nyt oli kristinuskosta. Evankelistain hämmästykseksi ja
iloksi nousi kuulijoista seitsemänkymmentä kahdeksan. Kun heidän
nimensä ja osoitteensa oli merkitty muistiin, jätettiin heidät
kaupungin seurakuntia hoitavain viiden japanilaisen pastorin
huostaan, -- nämä seurakunnat olivat syntyneet ilman että yksikään
länsimainen lähetyssaarnaaja oli asunut paikkakunnalla. Eräältä
noista seitsemästäkymmenestäkahdeksasta sai tohtori Fries sittemmin
joukon kirjeitä, joissa tämä ensin lausui ilmi kiitollisuutensa
kokouksessa saamistaan vaikutelmista, sillä ne olivat sytyttäneet
hänen sydämeensä hartaan rakkauden Kristukseen; sitten hän esitti
muutamia kysymyksiä ja kertoi lopuksi tulleensa suureksi ilokseen
otetuksi kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan.

Tohtori Fries, jonka esitystä tästä evankelisoimismatkasta on edellä
pääasiassa seurattu, on myös kertonut säilyttäneensä noista Paul
Nicolayn seurassa viettämistään päivistä monta valoisaa, rohkaisevaa
muistoa. "Hänen arkaileva, mutta pyhää tenhoutumista palava intonsa,
hänen lahjomaton rehellisyytensä, viisautensa ja hienotunteisuutensa,
tuo kaikki teki hänestä mitä mieluisimman työtoverin ja varsin
suuriarvoisen hengellisen johtajan."

Huhtikuun 12:ntena paroni Nicolay lähti japanilaisen professorin
Hierajaman mukana erääseen kylään, missä hän tämän tulkitsemana
puhui 1 Tim. 1: 15:nnen ["Varma on se sana ja vastaanottamista
kaikin puolin ansaitseva, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan
syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin."] johdosta sekä
illalla joukkokokouksessa aineesta: "Rakkaus, rauha, ilo". --
Yamagatassa, joka oli matkan pääkohta, otti eurooppalaiset vastaan
lähetyssaarnaaja, joka vei heidät hotelliin, minne kaupungin
pormestari oli laittanut heille pidot "eurooppalaisin ruuin
japanilaisen ruuan ohella, joka on hirveätä", kirjoittaa paroni
Nicolay. Täällä pidettiin kokoukset hallituksen salissa. Paul
Nicolayn suotiin nyt puhua aineesta, joka paremmin kuin mikään muu
soveltui hänelle -- omakohtaisesta suhteesta persoonalliseen Jumalaan
luonteenkehityksen pääehtona -- ja hän tunsi voivansa puhua siitä
"pontevasti". -- Muuten hän sai Japanissa kokea samaa kuin Venäjällä,
että "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi". Hän
kyselee mielessään kerrankin ennen esiintymistään: "Täytyykö minun
aina olla tuskassa ennen puhettani -- ja tietämättä mitä sanoa!"
Ja eräänä päivänä, jolloin hänen on puhuttava kolmesti, hän on
kauan epätietoinen _kahden_ puheensa aineesta. Mutta -- tällaisiin
vaikeuksiin hän oli tottunut -- ja Japanissa vietetty aika muodostui
hänelle varmasti sisäisen kasvun ja hengellisen voimankehityksen
ajaksi.

Huhtikuun 19:ntenä lähdettiin paluumatkalle Tokiosta meren ankarasti
aaltoillessa. Kotimatkasta tuli jotenkin moniseikkailuinen, junalla
kuljettaessa oli syytä pelätä rosvojen hyökkäystä. Mutta kaikki
kävi onnellisesti, ja toukokuun 6:ntena oli paroni Nicolay kotonaan
Pietarissa. Yhtä vähän kuin v. 1901 tekemänsä Siperian-matkan jälkeen
hän nytkään soi itselleen lepoa. Toukokuun 28:ntena hän oli jo
Tartossa, jonne yritettiin perustaa yhdistys. --

Paroni Nicolayn osanotto Amerikassa 1913 pideltyyn konferenssiin
on siitä erikoisen mielenkiintoinen, että se oli viimeinen
kansainvälinen kokous, jossa hän oli mukana -- ja viimeinen, joka
voitiin panna toimeen ennen maailmansodan puhkeamista. Ilokseen
hän sai mukaansa tälle matkalle useita venäläisiä työtovereitaan
ja yhdistyksen jäseniä, m.m. kirjeissä Mottille useinmainitun
rouva O--skajan. Toukokuun lopulla hän saapui New-Yorkiin, ja
muutamaa päivää myöhemmin hän sai Princetonissa -- eräässä
kaupungissa New Jerseyssä, missä oli yleinen valiokuntain kokous
-- elää ihmiselämän suurimpia hetkiä. Venäjän kristillinen
ylioppilasliitto, joka oli perustettu syksyllä 1912, otettiin
siellä maailmanliiton täysvaltaiseksi jäseneksi. Ei vain paroni
Nicolay, vaan kaikki tilaisuudessa läsnä olleet tunsivat tapahtuman
syvän merkityksen, ja juhlallinen kiitosrukous pidettiin Venäjällä
suoritetulle työlle suodusta siunauksesta. Toisen juhlahetken elivät
valtuutetut Princetonissa ollessaan läsnä Amerikan kristillisen
ylioppilasliikkeen perustamisen muistoksi pystytetyn patsaan
paljastuksessa.

Itse kokous pidettiin _Lake Mohonkissa_, suurenmoisen ihanassa
seudussa. Puheenjohtajaksi valittiin japanilainen tohtori K. Ibuka
ja varalle Paul Nicolay -- kunnianosoitus, joka kertoi, kuinka suuri
arvo hänelle annettiin, mutta josta hän itse hyvin vähät välitti.
Puheista mainitsee paroni Nicolay erikoisesti tohtori Charles
Graussin esitelmän Ranskan vaikutuksesta sekä Filippineiltä saapuneen
piispa Brentin syvämielisen saarnan. Hänen selontekonsa Venäjän
ylioppilasliikkeen tilasta ja tarpeista herätti, samoin kuin rouva
O--skajankin, kokouksen osanottajissa lämmintä harrastusta. Tunne
kansainvälisestä veljeydestä Kristuksessa tuntui täällä "vuorella"
yleensä voimakkaana. "Niinkuin Mestarimme, me näimme kaikki maailman
valtakunnat ja niiden loiston -- ja sen elämän ihanuuden, joka
on uhrattu ja pantu alttiiksi, jotta maailma uudistuisi Jumalan
valtakunnaksi", lausui kokouksen lopulla muuan amerikkalainen
professori.

Kun kokouksen virallinen osa oli päättynyt, tehtiin retki Niagaralle,
jonka valtava voima vaikutti mahtavasti paroni Nicolayhin. Buffalon
kautta matkustettiin sitten Williamsportiin ja Eaglesmere'iin, joissa
pidettiin kokouksia. Illalla pyydettiin kansainväliset valtuutetut
"ylioppilaitten huvilaan". Paroni Nicolay sai taas kertoa Venäjästä
-- ja jälleen valtasi ylioppilaat innostus, he kun saivat kuulla
työmahdollisuuksista tuossa Idän suuressa, salaperäisessä, useimmille
tuntemattomassa maassa. Northfieldissä pyydettiin valtuutettuja
katsomaan atleettiharjoituksia -- jota vailla Amerikassa käyntiä
tuskin olisi voinut pitää täydellisenä. Eri maitten edustajat olivat
kaiken tämän ohella tulleet oikein hyviksi tutuiksi -- he viihtyivät
toistensa seurassa ja elivät yhdessä monta onnekasta hetkeä.

Lapsellisen iloinen mieli, joka oli Paul Nicolaylle ominainen, kun
hän joskus pääsi "vapautumaan", ilmeni tällöin varsin omaperäisellä
tavalla. Eräässä iltakokouksessa marssivat eurooppalaiset edustajat
lavalle, ja paroni Nicolay selitti, että heidän kuoronsa aikoo nyt
esittää "Euroopan konsertin". Esitys suoritettiin siten, että kuoron
jäsenet lauloivat kaikki yhdessä täyttä rintaa kukin oman maansa
kansallislaulua -- hyvänsuopa pila, jossa kuitenkin piili ennustus,
kaameampi kuin silloin kukaan saattoi uneksiakaan. Kun vuotta
myöhemmin maailmansota puhkesi päästäen kuuluviin mitä vihlovimman
mielten epäsoinnun, kaikkien kansojen kansallisen itsekkyyden
mitä rajuimmat purkaukset, silloin kyllä moni Northfieldissä
olleista muisteli surumielin tapahtumaa, joka siellä oli ollut
vain viatonta leikkiä. Ennen muita kai hän, joka oli sinä iltana
pannut sen toimeen -- ja joka tuosta Amerikassa käynnistään sanoi,
että "sellainen yhdessäolo oli taivaan esimakua", ja siellä totesi
ihmetellen ja iloiten, kuinka sydämelliseksi ja luottavaksi eri
kansallisuuksien suhde tulee, kun se on Kristuksen hengen pyhittämä.
Hänelle olisi ollut varmasti iloksi, jos hän olisi saanut elää niin
kauan, että hänen olisi suotu nähdä, että maailmansota oli päässyt
vahingoittamaan kristillisen ylioppilasliiton sisäistä yhteyttä
vähemmän kuin minkään muun kansainvälisen yhtymän. --

Suurella kielitaidollaan paroni Nicolay joutui tekemään
maailmanliikkeelle verrattomia palveluksia juuri kansainvälisen
seurustelun alalla. Kävi ilmi, että hän kykeni auttamaan silloinkin,
kun oli kyseessä pienten kansain edustajien puheitten tulkinta.
Niinpä, kertoo Mr. Wilder "The Student World" lehdessä, että eräässä
Itävallassa pidetyssä kokouksessa, jonka osanottajat edustivat
_kahdeksaatoista_ yliopistoa ja _kolmeatoista_ kansallisuutta, muuan
bulgarialainen ylioppilas lausui haluavansa puhua, mutta hänen
aikomuksensa toteuttaminen näytti mahdottomalta, kun hän ei osannut
muuta kieltä kuin omaansa. Heti paroni Nicolay selitti olevansa
valmis tulkitsemaan hänen puheensa saksaksi, ja niin suoriuduttiin
tilanteesta, joka uhkasi käydä kiusalliseksi.

Joskaan paroni Nicolayn bulgariankielen taito ei liene ollut
erikoisen suuri, niin hän kuitenkin sen kautta, että hän osasi
_yhtä_ slaavilaista kieltä -- venättä -- ja oli slaavilaisluonteesta
perillä, joutui aivan erikoisella tavalla olemaan yhdyssiteenä
Balkanin maitten ylioppilaiden ja Länsi-Euroopan välillä. Vuoden
alussa 1911 hän matkusti Mr. Mottin mukana Sveitsiin, missä hän
useissa kaupungeissa oli tämän tulkkina ja koetti saada syntymään
raamattupiirejä siellä oleskelevien lukuisain slaavilaissyntyisten
ylioppilaitten keskuuteen. Samana vuonna hän sai tehtäväkseen
maaperän muokkauksen Sofiassa, Belgradissa ja Bukarestissa Mr. Mottin
käynnin varalta. Tehtävä ei ollut helppo, siellä oli työskenneltävä
aivan uuden aatteen puolesta, voitettava lukemattomat ennakkoluulot,
tutkisteltava slaavilaisten arvohenkilöitten näkökannat -- oli
vaikea päästä heistä perille -- sekä saatava varmuus luotettavani ja
ylioppilaitten kesken arvoa nauttivain miesten myötävaikutuksesta.
Mutta Paul Nicolay oli tähän omiaan laajan kokemuksensa vuoksi ja
vaikeuksiin tottuneena. Kirjeissään Mottille hän on tehnyt selkoa
työstään, ja muutama ote niistä riittää selvittämään, kuinka hän
Balkaninmaissa toimi yhtä levollisen harkitsevana sekä osoittaen
samaa tervettä, käytännöllistä arvostelukykyä kuin Venäjällä. Hän
kirjoittaa Sofiasta helmikuun 27:ntenä:

"-- -- Iltapuolella aion matkustaa Belgradiin, ja tahdonpa kertoa
Teille muutamia vaikutelmiani. Yleensä ne ovat hyviä, ja minusta
Sofia on paikka, josta on toiveita. -- -- Rehtori on, totta
kyllä, peruuttanut kutsunne yliopiston vieraaksi, mutta se ei ole
epäystävällisyyttä eikä protestanttisen propagandan pelkoa, vaan
kuten hän sanoi minulle suoraan -- hän pelkää ylioppilaita. Muuan
toinenkin etevä ja vaikutusvaltainen professori arvelee, että
ylioppilaitten riippumattomuuden tunne on niin rajaton, että he
pahastuisivat, jos professorit sekaantuisivat heidän asioihinsa.
Kuitenkin olivat kaikki professorit, joita puhuttelin, hyvin
halukkaat kutsumaan Teidät teelle ja mielellään juttelisivat
kanssanne. Professori Shishmanoff on vaikuttava mies, hyvin älykäs
ja ystävällinen; hän on tutkinut kristinuskoa vain historialliselta
ja sosiologiselta kannalta sekä lausui toivovansa, että pääsisi
keskustelemaan Teidän kanssanne perusteellisemmin. Se maksaisi
vaivan."

"Rehtori luovuttaa Teille lopullisesti yliopiston avarimman
auditorion. Minä olen antanut hänelle kirjeenne ja lukenut hänelle
opetusministerille osoitetun suosituksen. -- -- Sain sangen edullisen
vaikutuksen herra B:stä -- hän on hauska, opinhaluinen, älykäs ja
hiljainen kristitty liikemies, jolla on virka pankissa ja joka
ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Olen tavannut useita oikein
kelpo ihmisiä: Herra Nikolai A--ffin, todellisen _ylioppilaan_,
nimellisesti oikeauskoisen kirkon jäsenen, mutta aivan evankeelisen;
herra S. V--ffin, viisaan, arvossapidetyn miehen ja hartaan
kristityn. Ei ollut lainkaan vaikea vakuuttaa näitä henkilöitä
siitä, että meidän työssämme on vältettävä kaikkea protestanttisen
propagandan varjoakin, että Teidän tuloanne on valmistettava
tarkoin yleistunnustuksellisia suuntaviivoja seuraten eikä
missään tapauksessa N.M.K.Y:n lipun suojissa. He ovat kokeneet
muunlaisen työn toivottomaksi ja itse ilmaisseet toivovansa
meidän periaatteittemme mukaisen, N.M.K.Y:stä riippumattoman
ylioppilaspiirin perustamista. Minä neuvoin, etteivät perustasi
mitään uutta järjestöä ennen Teidän tuloanne, vaan muodostaisivat
ylioppilaitten raamattupiirejä käyttäen meidän opastamme, jotta
heillä olisi jonkinlaista tottumusta sittemmin Teidän pidettyänne
esitelmänne. He soisivat, että jokin Teidän esitelmistänne koskisi
'Uskontoa ja tiedettä'." -- -- "Ehkäpä joku työntekijöistämme, esim.
Miss Rouse tai Wilder, voi jäädä tänne Teidän lähdettyänne alettua
uraa polkemaan. -- -- Tulkintaan nähden luulisin olevan edullisempaa,
jos vain voitaisiin saada hyvä bulgariankielelle tulkitsija,
kuin että minä tulkitsisin venäjäksi, jota kaikki ylioppilaat
ymmärtävät, kuka paremmin, kuka huonommin, mutta eivät aivan täysin.
-- -- Sanotaan, että kuningatar on hyvin huvitettu työstämme ja
haluaisi ehkä tavata Teitä, mutta että kohtaus kuninkaallisten
kanssa haittaisi vaikutustanne ylioppilaitten keskuudessa." "Mitä
tulee ylioppilaitten uskonnottomuuteen tai välinpitämättömyyteen
uskonnosta, niin arvelen, että he kyllä tulevat sentään, jos vain
pidetään hyvää huolta ilmoittamisesta ja valitaan aika, jolloin heitä
on kaupungissa. -- Muuan professoreista on kertonut ylioppilaitten
haluavan, mitä esitelmään tulee, selkeyttä ja asiallisuutta sekä
selvien tosiasioiden ja käytännöllisten syiden esittämistä, jotka
puhuisivat sellaiseen liikkeeseen liittymisen puolesta kuin meidän,
sekä toivovan, että se samalla selvittäisi tarkoin mitä heiltä
vaaditaan He vainuavat helposti salaisia vaikuttimia, ja heidät on
saatava vakuutetuiksi, ettei meillä sellaisia ole."

Belgradista, missä paroni Nicolay on tavannut "Jumalan lähettämän
miehen", valmiin auttamaan kaikin tavoin, hän kirjoittaa m.m.
seuraavasti:

"Rehtori kävi asiaan vakavasti, kun kerroin hänelle sveitsiläisten
professorien suhtautumisesta siihen, ja varsinkin kun näytin
hänelle opetusministerille osoitetun kirjeen. Hän tarjoo yliopiston
suuren salin. Olen tavannut useita professoreita, joista professori
Marco Lecco osoitti todellista harrastusta ja pyysi saksankielistä
kirjallisuutta. -- -- Hengellinen tila on sellainen, että voin
ainoastaan sanoa rouva Chr--chille, että ennen aamunkoittoa on päivä
pimeimmillään. -- -- Neuvoin heitä panemaan Teidän varaltanne
toimeen, paitsi kolmea ylioppilaskokousta, illanvieton professoreille
sekä myös kokouksen ajatteleville kaupunkilaisille. Te saatte käyttää
hyökkäystä ja kertoa heille, että uskonto ei ole vielä kuollut ja
kuopattu, niinkuin he luulottelevat." -- --

Bukarestissa paroni Nicolay tapasi kaikki ihmiset parlamenttivaalien
puuhissa -- ministerit, rehtorit, kaikki poissa palopuheita
pitämässä. Hän kertoo käynnistään arkkimandriitin luona, joka oli
hänestä "ystävällinen, mutta luoksepääsemätön" ja lähetti hänet
erään kristillismielisen lääketieteen professorin luo -- tämä olikin
influenssassa -- ja jatkaa:

"Olen monta kertaa tavannut tuon vaikutusvaltaisen ylioppilas
I:n, josta Miss Rouse mainitsee, mutta hänkin on pidättyväinen.
En ollut ensin oikein uskoa sitä, mutta onpa kuin Mr. Adney
olisi oikeassa sanoessaan, että juuri nyt kaikki kuolemakseen
pelkäävät 'propagandaa', varsinkin roomalaiskatolista, mutta myös
protestanttista -- -- -- Tulin selville, että ensi askelekseni minun
oli aloitettava huipuista ja käytävä opetusministerin puheilla.
Eilen tapasin hänen sihteerinsä ja huomasin hänet kelvolliseksi,
vakavaksi mieheksi, joka olisi kyllä myötätuntoinen _moraaliseen_
vaikutukseen pyrkivälle toiminnalle ylioppilaitten keskuudessa. -- --
Tänään tapasin hänen ylhäisyytensä ministerin, joka, vaikka onkin
-- luullakseni -- persoonallisesti aivan välinpitämätön asiasta, oli
kuitenkin erittäin kohtelias, antoi suostumuksensa, lupasi salin
ja vieläpä sanoi, että hänen olisi itsensä mieluista saada kuulla
Teitä. Nyt on siis tie auki, ja huomenna minä tapaan rehtorin, ja me
päätämme valiokunnan asettamisesta. Aion pyytää, että siinä olisi
ylioppilas kustakin tiedekunnasta, siinä toivossa, että I. olisi
heidän joukossaan, sillä hän on etevä mies; mutta minä en saa mainita
hänen nimeään, jotten vahingoittaisi häntä. -- -- Sihteerille ja
ministerille en puhunut mitään ylioppilasliitosta, puhuin ainoastaan
Teidän _esitelmistänne_. -- -- Pääasia, johon pyrimme, on tilaisuuden
hankkiminen Teille, jotta voisitte puhua ylioppilaille. Muu on
toivoakseni johtuva siitä aivan luonnollisesti."

Pääasiallisesti ei Bukarestissa käynti tehnyt edullista vaikutusta,
ja paroni Nicolay kirjoittaa kirjeensä lopulla: "Tarvitaan paljon
rukousta, jotta onnistuisitte näissä Balkanin valtioissa." -- Kun
Mott paria kuukautta myöhemmin paroni Nicolayn seurassa esiintyi
noissa "muokatuissa" kaupungeissa, kävi todella niin, että hän
törmäsi vaikeuksiin -- ei tosin niin paljoa Bukarestissa kuin
Belgradissa, missä hänen viimeisen esitelmänsä aikana sosialistit
alkoivat osoittaa mieltään, huusivat, vihelsivät ja paiskoivat
tuoleja kumoon. Joka tapauksessa laskettiin tulevalle työlle pohja.
Parhain oli tulos Sofiassa, missä Belgradista tullut kehoitus
kokousten häiritsemiseen meni tyhjiin, eikä edes Mottin pääsö
kuningattaren puheille voinut järkyttää sitä hyvää vaikutusta, minkä
hän oli tehnyt.

Seuraavana vuonna kävi Balkanin valtioissa Sherwood Eddy, jonka
esiintymisellä oli hyvä menestys. Paroni Nicolay oli valmistautunut
lähtemään hänen mukanaan, mutta se ei ollutkaan tarpeen, kun Eddy
sattumalta sai toisen matkatoverin. Hän ei kuitenkaan unohtanut
tätä työsarkaa, jota hän oli ollut ensimmäisenä raivaamassa, vaan
omisti sille aina lämmintä harrastusta -- ja aivan varmasti paljon
rukousta. Hänen elämänsä suurimpia iloja oli kirje, jonka hän kesällä
1919 sai eräältä entiseltä bulgarialaiselta ylioppilaalta, joka oli
aikaisemmin kuulunut venäläisen ylioppilasliikkeen Kiovan-haaraan
ja kertoi nyt menestyvästä hengellisestä työstään Sofiassa. Hänellä
oli sitäpaitsi maansa pääkaupungissa virallinen asema, joka teki
hänelle "silloin tällöin mahdolliseksi asettua puolustamaan hyviä
kristillisiä esitelmätilaisuuksia". Siinä näki paroni Nicolay
hedelmän siitä työstä, jota Mottin tunnetun sanan mukaisesti pannaan
"kansojen kasvattajain ja johtajain kasvattamiseen". Ilosta loistavin
silmin hän näytti viimeisen sairautensa aikana häntä tervehtimään
tulleelle ystävälleen, paroni Henrik Wredelle, näitä rakkaita rivejä,
jotka vielä kerran todistivat elon Herran suurta voimaa sielläkin,
missä toiveita tuntui olevan vähimmin.

Ja tälläkin alalla paroni Nicolayn työ eli hänen jälkeensä. Muuan
niistä, jotka nyt työskentelevät slaavilaisissa maissa, kanadalainen
Mrs. W. J. Rose, on äskettäin ilmoittanut, etteivät nämä maat ole
koskaan tuntuneet niin avoimilta evankeliumin vaikutukselle kuin
juuri nyt. Ja sen yhteydessä hän puhuu Paul Nicolaysta, johon hän
tutustui Ligotkassa, Böömissä, 1914 ja jonka vaikutukselle hän antaa
suuren arvon. Se hänen persoonallisuutensa luonnekuva, jonka Mrs.
Rose piirtää, on kenties enemmän kuin mikään muu omiaan sanalla
sanomaan kaiken, mitä hänessä oli sellaista, mikä oikeutti hänen
asemansa ylioppilaitten yleisessä maailmanliitossa.

"Paroni Nicolayn sävyisä olemus (_gentleness_)" kirjoittaa Mrs.
Rose, "teki syvän vaikutuksen slaavilaisiin ylioppilaihin Ligotkan
kokouksessa. Me länsimaalaiset olemme usein taipuvaiset vähäksymään
tätä ominaisuutta -- joka on Pyhän Hengen hedelmiä. Jumalan ääntä ei
ole aina myrsky ja ukkosen jyrinä, vaan myös hiljaisuus. Ja tämän
Jumalan palvelijan lepo, hänen tyyni uskonsa Jumalaan se juuri
sai kaikki rakastamaan häntä. Totisesti tulisi näinä hermostuneen
kiireen, kärsimättömyyden ja kilvoittelun päivinä paroni Nicolayn
persoonallisuuden saada vaikuttaa meihin innoittavasti. Totisesti
olemme myös vahvemmat, jos lakkaamme ryntäämästä eteenpäin ja
painumme hiljaisuuteen etsiäksemme Jumalaa, joka yksin voi antaa
meille tehtäviimme viisautta ja voimaa. Jos tämä mies, jonka
persoonallisuus on meille kallis muisto, voisi puhua meille tänään,
niin eiköhän hän esittäisi tätä Jumalan-yhteyttä kaiken ilon
lähteeksi, kaiken parannuksen lähteeksi sodan iskemiin haavoihin?"



SUOMESSA.


_Maailmankansalainen_ -- sitähän sanaa mielellään -- ja syystäkin --
tahtoisi käyttää miehestä sellaisesta kuin Paul Nicolay. Koko maailma
oli hänen työkenttänään, jokainen kansa, joka tarvitsi apua tiellä
Kristuksen luo, oli hänen kansansa. Maa, joka tuntui tarvitsevan
häntä eniten, oli Venäjä, ja hän omistikin sille parhaat voimansa
ja suurimman osan aikaansa -- mutta ei hän kuitenkaan ollut oikein
juurtunut sinne. Olemme nähneet, että Englanti oli hänen kaipuunsa
maa -- se taas oli kaukana. Mutta oli maa, joka tuli vähitellen yhä
enemmän hänen kotimaakseen, missä hän voi työskennellä vapaasti,
missä hän sai osakseen rakkautta ja ymmärtämystä -- maa, jota
syntyperäkin oikeutti häntä sanomaan omakseen. Se maa oli Suomi.

Paul Nicolay oli syntyjään suomalainen vapaaherra ja suomalaisella
maaperällä sijaitsevan tilan perijä. Säätyvaltiopäiviin osaaottamalla
hän oli tutustunut maan sivistyneeseen luokkaan, Monrepos'ssa
oleskelunsa ja saaristolähetyksensä avulla sen rahvaaseen. Hän
oli oppinut maan molemmat kielet -- joskaan hän ei koskaan
puhunut kumpaakaan täysin virheettömästi, tuli hän sentään hyvin
toimeen suomentaidollaan, ja ruotsiksi hän saattoi vapaasti
ilmaista syvimmätkin ajatuksensa. Suomen vaihtuvat kohtalot eivät
olleet häneen koskematta, hänen sydämensä vuoti verta sen kansan
kärsiessä, ja hän, tuo hillitty ja alistuva mies, saattoi tuntea
mielensä aivan kapinoivaksi sen itsenäisyyttä vastaan tähdättyjen
iskujen tullessa. Bobrikoffin sortokautena -- sortovuosina --
on päiväkirjassa usein tämäntapaisia merkintöjä: "Kauhea päivä
Suomelle!" -- "Toivon, etteivät promulgeeraisi. Se olisi alhaista!",
vieläpä: "Kenraalikuvernööri saanut uuden oikeuden hallinnollisiin
karkoituksiin! Mitkä _surman_ajatukset ahdistavatkaan minua." Niin,
hän, joka muuten pysyi tarkoin erillään kaikesta valtiollisesta
toiminnasta, oli mielellään suomalaisten ystäväinsä käytettävissä,
kun oli vaikutusvaltaisilta venäläisiltä piireiltä saatava tietoa
tilanteesta tai puhuttava Suomen oikeuden puolesta.

Evy Fogelbergin kirjassa "Vankien ystävä" on kuvaus neiti Mathilda
Wreden käynnistä hänen seurassaan v. 1899 metropoliitta Antoniuksen
luona. Paroni Nicolayssa ilmeni tässä tilaisuudessa hänen koko tyyni
lujuutensa, joka oli hänelle ominainen. Kun metropoliitta tehtyyn
pyyntöön väitti, "ettei hänellä ollut mitään vaikutusta", vastasi
Paul Nicolay: "Jokaisella rehellisellä miehellä on vaikutuksensa,
ja joka ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on
synniksi." -- Paroni Henrik Wrede kertoo toisesta tilaisuudesta,
jolloin Nicolay esiintyi Suomen ja oikeuden esitaistelijana. Kun
hänen ystävänsä Maksimovski oli saanut tehtäväkseen ottaa osaa Suomen
rikoslain uudistamiseen, koetti hän kaikin voimin vaikuttaa häneen
meidän maallemme suosiolliseen suuntaan. -- Ja jos joku Paul Nicolayn
suomalaisista ystävistä oli vaarassa, oli hän aina ensimmäinen, kenen
puoleen kääntyä asian selvittämiseksi, mikäli se oli mahdollista. Oli
hänen kuinka kiire tahansa ja voimat vähissä, aina hän osoittautui
yhtä valmiiksi auttamaan.

Paul Nicolay rakasti Suomen laillista järjestystä, hän rakasti Suomen
kansaa -- "meidän rakkaasta Suomen kansastamme" hän puhui joskus eikä
silloin tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä, sillä tätä
eroa ei hänen käsityksessään ollut olemassa. Hän rakasti sitä rauhaa
ja järjestystä, joka ennen sotaa vallitsi maassamme. Mutta eniten hän
rakasti Suomen ylioppilaita.

Rouva af Forselles on kertonut, että kun Paul Nicolay tammikuussa
1901 ensi kerran lukukauden aikana -- Turun kesäkokouksessahan hän
oli jo esiintynyt -- suostui puhumaan eräälle ryhmälle suomalaisia
mies- ja naisylioppilaita, hän jälkeenpäin peräti tyytymättömänä
suoritukseensa huudahti: "Minkä narrin saittekaan minusta!" ("What
a fool you have made of me!") lisäten: "Minä en enää koskaan
puhu ylioppilaille." Paroni Nicolay sai hyvin pian kokea, miten
paikkansapitävä on sananparsi: "ei koskaan saa sanoa ei koskaan".
Hän joutui puhumaan ylioppilaille -- myös suomalaisille -- useammin
ja paremmalla menestyksellä kuin enimmät muut. Ja mitä hän silloin
kerran puhui rouva af Forselleksen kodissa -- hänen yksinkertaisia,
sydämeen tunkevia sanojaan Kristuksen ristin merkityksestä eivät
kuulijat unohtaneet, ja ne olivatkin arvokas johdanto hänen
myöhempään toimintaansa.

Me olemme aikaisemmin koskettaneet paroni Nicolayn osuutta Turun
kesäkokoukseen v. 1900. Sittemmin hän otti osaa melkein kaikkiin
tällaisiin kokouksiin ja oli niitä valmisteleväin toimikuntien
itseoikeutettu jäsen. Kun ohjelma oli ensin laadittava, kirjoitteli
hän pitkiä kirjeitä kristillisen ylioppilasliiton sihteerille
vastaten niissä seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin. Häneltä saatiin neuvoja kokouspaikasta, ehdotettujen
puhujien ja esitelmänaiheitten soveliaisuudesta ja monista muista
yksityiskohdista -- mutta hän ei koskaan vaatinut eikä odottanut,
että kaikkia näitä ohjeita noudatettiin. Mistään ei niin hyvin kuin
näistä kirjeistä selviä Paul Nicolayn suuri, vilpitön nöyryys.
Hän kirjoitti kokemattomille nuorille, jotka ottivat osaa liiton
työhön, kuin täysin vertaisilleen, ja hän antoi aina arvoa heidän
mielipiteelleen. Jollei käynyt, niinkuin hän tahtoi, jos "toverit"
vastustivat jotakuta hänen ehdotustaan, otaksui hän tavallisesti,
että Jumalalla oli omat tarkoituksensa salliessaan asian saada
sellaisen käänteen. Mutta hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta
kokemustaan käytettäväksi -- olipa kyseessä kesäkokoukset tai jokin
muu asia: toimihenkilöitten vaalit, esitelmäsarjat, raamattupiirityö.

Itse kesäkokouksissa paroni Nicolay sai tavallisesti Osakseen jonkun
puhujatehtävän tai useampiakin; niinpä hänet monesti pyydettiin
konferenssin avaajaksi tai päättäjäksi. Mutta hän otti niihin osaa
paljoa tehokkaammallakin tavalla -- hänestä tuli näiden tilaisuuksien
innoittava ja johtava henkinen voima, joka painoi persoonallisen
leimansa kokouksiin. Ne eivät saaneet alentua "huviretkiksi" tai
kesäjuhliksi -- niitä oli valmistettava ja kannatettava monin
rukouksin, kaikkien läsnäolevien uskovain ylioppilaitten tuli
muistaa olevansa vastuussa etsivistä tovereistaan -- Jumala ei halua
"sienikristityitä", jotka vain imevät itseensä elämän vettä, mutta
eivät anna toisille, sitä vertausta hän käytti mielellään -- ja sen
ohella myös omalta kohdaltaan pyrkiä pyhittymään ja syvenemään.
Nuoruudenilon tuli päästä oikeuksiinsa -- samoin kuin venäläisissäkin
kokouksissa paroni Nicolay saattoi olla näissäkin iloisista iloisin
-- mutta ei niin, että se häivytti silmistä varsinaisen päämäärän,
sielujen voittamisen Kristukselle. Hänen seurassaan olleet muistavat,
kuinka silloin usein arkinen keskustelu sai vähitellen yhä vakavamman
leiman, kunnes hän lopuksi keskeytti sen hiljaa sanomalla:
"Muuttakaamme nyt nämä ajatukset rukouksiksi."

Hänelle itselleen olivat nämä useimmiten kauniilla seuduilla vietetyt
kesäpäivät virkistyksen aikoja. Hän viihtyi hyvin suomalaisten
ylioppilaitten parissa, ja hänestä tuli heidän rakas ystävänsä ja
kenties suurempaa arvovaltaa nauttiva kuin hän olisi itse toivonut.
Kun juna tällaisella kesäretkellä alkoi lähestyä kokouspaikkaa
ja vähitellen täyttyi valkolakkisista nuorista, kävi hän yhä
säteilevämmäksi, ja hänen ilonsa oli vilpitön, kun kuoro viritti
jonkun huomiotavetävistä lauluistaan: "Oi, kuinka ihanaa..." tai
"Sinusta, Jeesus, laulan ilomiellä..." Hän ei ollut soitannollinen
eikä ymmärtänyt edes kirkkokonsertteja, mutta tätä laulua hän
rakasti. Täkäläinen huoleton nuoruudenraikkaus oli hänelle yleensä
kuin lepoa Venäjän hermostuneen tunnelman jälkeen. Ja nuoret
tungeksivat hänen ympärillään -- "paroni Nicolayn", "Paul-sedän" --
vasta kun hän oli mukana, oli kaikki niinkuin olla piti. Pelkästään
se, että kuultiin hänen hennon, mutta iloisen äänensä sanovan
"päivää, päivää, rakas ystävä", tuttu sorahdus "rakas" sanassa,
että nähtiin taas tuo ikäänkuin asiaankuuluva urheilulakki, joka
huoneeseen tultua tavallisesti katosi harmaan takin taskuun -- jo se
loi jokaiseen kodikkuuden tunnetta.

Ja seuraavinakin päivinä oli "paroni" yhä -- siitä huolimatta, että
hänen käytöksensä oli niin vaatimatonta, että se tuntui ujolta --
kokouksen keskeinen henkilö. Hänen raamattutuntinsa, käsittelivätpä
ne henkilöitä, kuten Jaakobia, Eliasta, Paavalia, tai jotakin yleistä
aihetta, kuten "uskon voimaa", sisälsivät aina jonkun käytännöllisen
totuuden, joka syöpyi mieliin ja jäi saaliiksi matkalta. Miten uuden
arvon saikaan Jaakobin vaikeatajuinen tarina, kun se luonnehdittiin
kertomukseksi siitä, "kuinka Jumala johti ja kasvatti miestä, jolla
oli _varsin_ (paroni Nicolayn suussa = hyvin) [ruotsiksi 'ganska'
ja 'mycket'] monimutkainen ja vaikea luonne"', ja kuinka selväksi
kävi vuorisaarnan toinen luku, kun hän sanoi, että sen pääajatuksena
oli "sydänkammioissa asuvan totuuden" vaatimus. Kuinka iskikään
mieliin hänen tulkintansa Matt. 5: 22:sta: "Antipatia on vihaa."
Entä puheet, jotka vetosivat mieskohtaisesta kunkin omaantuntoon
-- ilman paatosta, ilman liikoja sanoja -- kuinka valtavasti ne
vaikuttivatkaan! "Meidän suhteemme Häneen -- sinun ja minun -- tulee
olla kauttaaltaan tosi" -- nämä sanat voitaisiin panna kaikkien
paroni Nicolayn esitysten otsakkeeksi. Se oli hänen silmissään ensi
ehto Kristusta lähestyttäessä, eikä hän väsynyt viittaamaan siihen --
eikä kukaan väsynyt kuuntelemaan.

Kuvaava oli erään aivan nuoren pojan sana Ilmajoen kokouksessa
-- viimeisessä, missä paroni Nicolay oli mukana. Kun joku kysyi
nuorukaiselta, kenestä esitelmöitsijästä hän piti eniten, vastasi
hän välittömästi. "Paroni Nicolaysta -- _täytyyhän_ uskoa mitä
hän sanoo." Hänen vaikutuksensa salaisuus oli juuri tämä hänen
herättämänsä rajaton luottamus, joka pakotti jokaisen kuulijan
pysähtymään siihen, mikä oli totuus tälle totuuden miehelle. Siksi
odotettiinkin jonkinlaisella jännityksellä mitä hän sanoisi, kun
hänen osakseen oli tullut vastata johonkin "kysymykseen" -- noihin
nimettömiin, kirjallisiin kysymyksiin, joita saatiin kesäkokouksissa
pistää "kysymyslaatikkoon" vanhempien osanottajain sittemmin
vastattaviksi. Vastaus sisälsi monesti käytännöllisen neuvon, jolla
tuli olemaan suuri merkitys kysyjälle -- enimmäkseen viittauksen
johonkin raamatunlauseeseen tai useampiinkin tai kehoituksen tutkia
jotakuta raamatun kertomusta määrätyltä näkökannalta, joskus -- jos
kysymys oli "ulkopiirinen" (perifeerinen) -- kehoituksen jättää se
rauhaan ja keskittyä pääasiaan. Hyvin usein sattui vastaus kysyjän
omaantuntoon, johonkin sairaaseen kohtaan pakottaen hänet näkemään
itsensä uudelta kannalta. Mutta aina se annettiin sellaisessa
muodossa, että se tuntui kokonaan taistelutoverin kädenannolta,
ei koskaan kiistämättömältä oraakkelilauselmalta, ei koskaan niin
täysin valmiilta, että se olisi ollut vain ilman omaa ponnistusta
vastaanotettava. Ihmiset, niin hän arveli, tuli käännyttää, mutta
"ei meihin, meidän opilliseen katsomukseemme, vaan omakohtaisesti
kokemaan totuutta." --

Vähin ei ollut Paul Nicolayn merkitys sielunhoitajana kristillisen
ylioppilasliikkeemme piirissä. Hän ei ollut koskaan niin iloinen kuin
milloin joku tuli puhumaan hänelle hengellisistä vaikeuksistaan,
ja niin sattui usein sekä kesäkokouksissa että hänen käydessään
Helsingissä. Tällöin hän raivasi monille etsiville nuorille tien
persoonalliseen kristinuskoon osoittamalla heille, että aluksi
voi jättää koko joukon kysymyksiä avoimiksi, kunhan Kristus on
päässyt käsiksi omaantuntoon ja tahto alistettu Hänelle. Hän, jonka
uskonelämä oli niin yksinkertaista ja eheää, osoitti ihmeellistä
ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka olivat epäilyjen -- ehkä ei aivan
tavallistenkaan -- vaivaamia. Joka suhteessa Paul Nicolayta kuvaava
on hänen eräälle nuorelle kirjoittamansa kirje, naiselle, joka oli
kertonut hänelle, ettei uskonut voivansa olla muitten kristittyjen
kanssa yhteistyössä, hän kun ei tietänyt, oliko hänen uskonsa edes
pääpiirteissään sama kuin heidän -- m.m. oli käsitys Kristuksesta
syntien sovittajana vielä hänelle vieras. Kirje alkaa siirtymällä
heti in medias res:

"Minä muistan, mitä minulle itselleni on maksanut päästä
hengellisesti 'omille jaloilleni', olla 'Kristuksen lain' alainen,
mutta vapaa 'ihmisten laeista'. Tahdoin olla uskollinen ja
tunnollinen suhteessani Jumalaan ja Hänen sanaansa, mutta sallimatta
ihmisten painaa minuun omaa leimaansa ja pakottaa minua matkimaan
heitä dogmaattisissa sanamuodoissa ja puheenparsissa. -- -- --
Minulla on 'Kristus minussa' merkinnyt enemmän kuin 'Kristus minun
puolestani', sillä kokemukseni kulki enemmän sitä reittiä. Se ei
tiedä sitä, että toinen puoli asiasta olisi tarpeeton tai liikaa.
Kristus ei noudata kaavoja kasvattaessaan meitä. Hän ilmaisee itsensä
toiselle enemmän toiselta, toiselle enemmän toiselta puolen, ja
vähitellen me huomaamme noiden eri teiden risteilevän hautomatta
salahankkeita toisiaan vastaan. -- --

"Mutta kuinka voitte luulla, että Teidän täytyisi tuntea itsenne
eristyneeksi kristittyjen joukossa? Se joka voi sanoa Kristuksesta
'_minun_ Herrani ja _minun_ Jumalani', on varmasti kristitty. On
niin ihanaa, ettei kristittyjen yhteys ole muotojen ja sanontatavan
yhteyttä, vaan hengen. Kristus rakastaa kukkiansa eikä tahdo, että
toinen jäljittelisi toista, vaan että kaikki erikoislahjoineen
pyrkisivät Hänen kaltaisikseen. 'Unity in Variety' ['Yhdenmukaisuutta
moninaisuudessa'], niinkuin englantilainen sanoo. 'Yksi on Mestarinne
-- Kristus', eivät ihmiset. Se tekee meidät _vapaiksi_, mutta
Kristukselle _alistetuiksi_. Niin kauan kuin seuraatte Häntä nöyränä
ja hyvällä omallatunnolla, ei Teidän tarvitse olla levoton tulevista
eikä yksin jäämisestänne. Kaikki johonkin määrin kypsät kristityt
tunnustavat täysin Teidän oikeutenne olla itsenäisesti Kristuksen
johdossa."

Kuinka onkaan kirjoittaja osannut asettua kysyjän omalle kohdalle
voidakseen nähdä oikealta kannalta hänen erikoisvaikeutensa, kuinka
hellävarainen, mutta samalla luja on hänen otteensa tuohon nuoreen
sieluun. Juuri hänen selvä käsityksensä jokaisen ihmisen oikeudesta
yksilölliseen kehitykseen, hänen varmuutensa, että "Jumala tahtoo
_alkuteoksia eikä jäljennöksiä_", oli niin suuriarvoinen hänen
seurustelussaan ylioppilaitten kanssa. Ja kuinka selvän, kauniin
kuvan hän tietämättään luo omasta itsestään: vapaa, mutta alistettu,
Kristuksen orja -- mutta ei kenenkään muun.

Ei ole ihme, että Paul Nicolayn persoonallinen vaikutus Suomen
ylioppilaihin oli niin suuri -- sepä olikin todellisuudessa hänen
paras osuutensa meidän kristillisessä ylioppilasliikkeessämme.
Olematta itse siitä tietoinen hänestä tuli monien ylioppilaitten
silmissä kuin ihanne, joka tapauksessa herättävä esikuva. Tuskin
voitaneen arvostaa liian suureksi hänen kasvattavaa merkitystään
niiden yhdistyksen jäsenten elämässä, joiden kanssa hän joutui
kosketuksiin. Ei vain sanoillaan, koko olemuksellaan hän viittasi
siihen, mikä elämässä on keskeisintä. Itse hän etsi kustakin vain
sisäisiä arvoja, ja hän liikkui näiden usein hyvin pienistä ja
yksinkertaisista oloista lähteneiden nuorten miesten ja tyttöjen
keskuudessa yhtä koruttomasti ja luonnollisesti kuin hän olisi
käyttäytynyt suurruhtinaallisessakin salongissa, ei koskaan
teennäisen kohteliaana, mutta aina ystävällisenä ja auttavaisena,
jopa nuorimpiakin kohtaan, aina hillittynä ja kärsivällisenä. Näin
kävi monelle ilmi mitä on todellinen sielunsivistys -- että se on
kaiken pöyhkeilyn, kaiken oman oikeuden kärttämisen niinkuin myös
kaikkinaisen sielullisen hentomielisyyden vastakohta, olipa sen
muoto mikä tahansa. Kun matkalla kesäkokoukseen nähtiin "paronimme"
-- "vår baron" -- nousevan luovuttaakseen paikkansa jollekulle,
joka näytti olevan sen tarpeessa tai, niinkuin asia olisi ollut
mitä luonnollisin, ottavan kantaakseen toisen matkasälyjä, niin se
vaikutti hänen seurassaan oleviin nuoriin miehiin enemmän kuin monet
saarnat.

Muuan Paul Nicolayn koulussa ollut kertoo pienen tapahtuman,
joka oli lähtemättömästi syöpynyt hänen mieleensä. Paroni
Nicolay seisoi Helsingissä Ylioppilastalon edustalla pahimmassa
raitiovaunutungoksessa koettaen pyrkiä johonkuhun niistä. Ihmiset
raivasivat itselleen tietä kyynäspäillään ja yrittivät ennättää
toisten edelle -- niinkuin maailmassa on tapa. Paronin vierellä oli
vaatimaton työläisvaimo, jonka oli hyvin vaikea päästä vaunuun, kun
muitten vahvempain aina onnistui työntää hänet syrjään. Silloin
koroitti paroni Nicolay, joka odotteli kärsivällisesti omaa
vuoroaan, hauraan äänensä hänen puolestaan: "Akta denna dam!" --
"Se ääni tuli kuin toisista maailmoista", kirjoittaa tapahtuman
kertoja, "maailmoista, missä vallitsevat vanhurskauden lait, jotka
suojaavat pienten ja heikkojen oikeutta." Paroni Nicolay puhui
harvoin yhteiskunnallisista vääryyksistä eikä pohtinut mielellään
valtiollisia kysymyksiä ylioppilaitten piirissä. Mutta antaessaan
heille esikuvan oman sydämensä aateluudessa hän samalla antoi heille
käsityksen todellisen kansanvaltaisuuden olemuksesta. --

Hienotunteisuus oli suuressa määrin Nicolaylle ominainen, ja
se oli ominaisuus, johon hän pani paljon arvoa. Kehoittaessaan
"persoonalliseen työhön" sielujen voittamiseksi hän lisäsi usein:
"Tietysti me emme saa olla epähienotunteisia." Tässä niinkuin
muussakin on meidän, arveli hän, noudatettava Jeesuksen askeleita --
Hän kolkuttaa sydämemme ovea, mutta ei murtaudu sisään väkivalloin
-- siihen Hän on liian _hienotunteinen_; Hän odottaa, että avaamme
Hänelle. Mutta niinkuin talon katolle nostettu lippu voi osoittaa,
että siinä asuu jonkin maan konsuli, joten sen maan asukkaat
tietävät mistä hänet tavata, niin tulee meidän aina näyttää väriä
siksi paljon, että ne, jotka kaipaavat kristillistä seuraa tai
opastusta, epäröimättä voivat kääntyä meidän puoleemme. Tästä oli
siis tullut sen "todistamisprobleemin" lopullinen ratkaisu, joka oli
nuoruusvuosina ahdistanut häntä.

Itse oli paroni Nicolay näihin aikoihin, kuten olemme nähneet, aina
altis auttamaan jokaista, joka tarvitsi häntä, sekä neuvoillaan
että työssä ja toimessa. Hänestä ei mikään ollut vähäpätöistä,
mikä voi palvella Jumalan valtakuntaa, hän pyrki aina olemaan
vähimmässäkin hairahtumattoman uskollinen. Hän ei koskaan tieten
tahtoen jättänyt vastaamatta kirjeeseen, hän ei koskaan laiminlyönyt
sovittua kohtaamista, hän ei unohtanut milloinkaan hänelle uskottua
asiaa. Hänen täsmällisyytensä oli ilmiömäinen -- ja mielellään hän
odotti myös muilta täsmällisyyttä seurustelussa hänen kanssaan,
seikka, jossa suomalaiset ylioppilaat varmasti tuottivat hänelle
monta katkeraa pettymystä. Hänelle oli täsmällisyys rehellisyyttä
-- hänen suussaan "niin" oli aina oleva "niin" ja "ei" myös "ei".
Jos hänen joskus täytyi peruuttaa lupauksensa, esim. yhdistyksessä
esiintymisensä, oli hän kovin onneton. Niinpä hän kirjoittaa kerran,
kun "ei löydä aihetta, joka kelpaisi viestiksi": "Minä olen valmis
lähipäivinä 'paastoten ja rukoillen' etsimään Jumalan viestiä;
mutta jollei sitä tule, mitä sitten? Silloin ei auta muu kuin tehdä
lakko, jättää P. yksin pitämään esitelmiään ja olla koskaan enää
näyttäytymättä yhdistyksen huoneistossa, kun olen tällä tavoin
petkuttanut Teitä". -- Puoliksi leikkisäin sanain takana piilee
kylläkin vakava itsesoimaus.

Yhdistyksen jäsenille oli aina juhlahetki, kun paroni Nicolay
saapui lukuvuoden aikana Helsinkiin, olipa joka kerta kuin hän
olisi tuonut muassaan elähdyttävän henkäyksen, niin "kuivaksi ja
typötyhjennetyksi" kuin hän itse saattoikin tuntea itsensä. Oli
helpompi rukoilla ja tehdä työtä, kun hän oli mukana, ja vaikka
hänen käyntinsä olivat harvat -- hän tuli Helsinkiin pari kertaa
lukuvuoden kuluessa -- sai vähitellen koko yhdistyselämä leimansa
hänen persoonallisuudestaan, niinkuin huomasimme olleen kesäkokousten
laita. Hänen henkensä, rukouksen ja yksinkertaisen hartauden henki
tuli vallitsevaksi Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa -- ehkä
jossain määrin puhtaasti akateemisen sävyn kustannuksella, mutta
yhtäkaikki hengellisen vapauden ja hilpeän työhalun merkeissä.

On luonnollista, ettei liitto kuitenkaan aina voinut pysyä sillä
tasolla, millä paroni Nicolay olisi suonut näkevänsä sen, ettei
hän suinkaan aina voinut olla tyytyväinen sen toimintaan. Monissa
kirjeissä hän arvostelee tätä toimintaa varsin ankarasti -- mutta
arvostelu oli aina ystävän, ei moittijan. "Suomen ylioppilasliitto
elää seisahduksen aikaa -- sinun pitäisi tulla tänne", hän esim.
saattoi kirjoittaa ystävälleen Wilderille.

Juuri nämä paikoilleen jäämisen ajat tekivät hänet huolestuneeksi,
välikaudet, jolloin liikkeen kasvu pysähtyi. Kasvulla hän
saattoi tarkoittaa ulkonaista kehitystä, uusia valloituksia
ylioppilasmaailmassa, ja hän piti tärkeänä, ettei liitto unohtaisi
lähetystyöntekijän tehtäväänsä. Mutta ennen muuta hän tarkoitti
sen sisäistä, hengellistä kehitystä. Ilmajoen kesäkokouksen
jälkeen 1919, johon hän oli pääasiassa tyytyväinen, hän kirjoittaa
päiväkirjaansa itse liikkeestä: "Kuinka se on kasvanut -- kooltaan,
mutta tuskinpa laadultaan." Niinkuin Venäjällä teroitti hän aina
täälläkin, että yhdistyksessä tulisi aina olla eläväin kristittyjen
ydinjoukon antamassa leimansa sen toiminnalle, ja jos hänestä tuntui
sen sisäistä elämää uhkaavan vaara, että suola oli käymäisillään
mauttomaksi, oli hän ensimmäinen varoittamaan. Hänen ehdotuksestaan
alettiin Suomessa v. 1913 pitää n.s. _retreat_-kokouksia, s.o.
pieni ryhmä yhdistyksen jäseniä kokoontui maaseudun hiljaisuuteen
itse syventymään sekä neuvottelemaan vastaisesta työstä. Ei kukaan,
joka oli vastuussa yhdistyksen hengellisestä työstä -- siis
muitten sieluista -- saanut tyytyä siihen tietoisuuteen, että oli
itse kääntynyt, pelastettu -- oli hetkeksikään laimentumattomalla
hartaudella pyrittävä eteenpäin _pyhityksen_ tiellä.

Muuan yhdistyksen jäsen on merkinnyt muistikirjaansa muutamat sanat,
jotka paroni Nicolay lausui helmikuun 6:ntena 1914 -- eikä hän ollut
varmastikaan ainoa, joka painoi ne mieleensä. Sanat kuuluivat näin:
"Ylimpänä tehtävänämme on kirkastaa Jumalaa vaelluksellamme." Samassa
yhteydessä paroni Nicolay luetteli myös muutamia omistamisen arvoisia
jalokiviä: kärsivällisyyden, joka kylläkin on vaikea saavuttaa;
sävyisyyden, joka tekee omistajansa mielen tyyneksi ja rauhalliseksi
silloinkin kun muut suuttuvat ja menettävät tasapainonsa; puhtauden,
joka käsittää ajatusmaailmankin; rohkeuden, joka ei välitä
enemmistön mielipiteistä; totuudellisuuden, joka ei siedä mitään,
joka ei ole täysin totta, ja viimein rakkauden, joka lähestyy
epäsympaattisintakin.

Sellaisen ihanteen hän asetti nuorille. Hän sai sen vuorisaarnasta
-- sitä hän mielellään vertasi "kuvastimeen, josta näemme itsemme
sellaisina kuin olemme ja kuin meidän tulisi olla". Tätä ihannetta
kohti tulisi jokaisen kristityn pyrkiä koko elämänsä -- ei omalla
voimallaan, vaan ylläpitämällä elämänyhteyttä Jumalan kanssa.
"Meidän ei tule olla vetureita, vaan sähköraitiovaunuja", hän
sanoi usein juuri tätä kosketusta tarkoittaen. Yhä uudelleen hän
puhuessaan yhdistyksen jäsenille viittasi noihin kahteen suureen
voimanlähteeseen: raamattuun ja rukoukseen, "aamuvartion" hiljaisiin
iäisyyshetkiin. "Kuinka on aamuvartion laita?" hän kysäisi eräältä
entiseltä yhdistyksen jäseneltä, kun tapasi tämän pitkän eron jälkeen
ja kuuli hänen valittavan "hengellistä kuivuutta". -- "Pitäkää
rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta!" hän kehoitteli erästä toista
entisistä ylioppilaistaan, joka nyt itse oli saanut liitossa johtavan
aseman, kun tämä vähää ennen hänen kuolemaansa kävi hänen luonaan. Se
oli kuin viime tervehdys koko kristilliselle ylioppilasliikkeelle:
"Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta" -- -- pyhityksestä.

Paroni Nicolay käsitti tuskin itse, kuinka välttämättömäksi hän oli
käynyt Suomen kristityille ylioppilaille -- hän epäili aivan liiaksi
omaa työtään. Kun hänet kutsuttiin Helsinkiin pitämään julkista
esitelmäsarjaa yliopiston juhlasalissa tai raamatuntutkisteluja
yhdistyksen huoneistossa, herätti hänessä monesti kummastusta,
että "tahdottiin hänet". Olihan niin monta muuta käytettävissä,
arveli hän. Sillä kertaa, jolloin hän luuli olevansa pakotettu
"lakkoilemaan", jolloin hän ei löytänyt "viestiä" tuotavaksi -- hän
kirjoitti vielä: "On varsin luultavaa, että Te olette jättäneet
huomiotta jonkun, jonka Jumala on tarkoittanut puhumaan, ja ettei ole
ollenkaan Hänen tarkoituksensa, että minä taas esiintyisin." Ja kun
keväällä 1919 hänelle tuli n.s. pohjoismaalaisen toimikunnan kutsu
saapua puhujaksi skandinavialaiseen kesäkokoukseen, joka oli määrä
pitää Tanskassa, hän kieltäytyi -- vaikka hän oli niin monesti ennen
ollut mukana -- aivan jyrkästi ja luetteli vastauskirjeessään koko
joukon nuoria puhujia, jotka "paljoa paremmin kuin hän edustaisivat
Suomea". Mutta liikutettu ja kiitollinen hän oli joka kerta kun sai
jonkunkaan todistuksen ylioppilaitten kiintymyksestä. Kun hänen v.
1914 täytyi jäädä pois Turun kesäkokouksesta, lähettivät osanottajat
hänelle tervehdyksen, jossa oli suuri joukko allekirjoituksia.
Kiitoskirjeessään hän lausuu siitä ihmetyksensä ja sanoo: "Jumala
heitä kaikkia siunatkoon heidän ystävällisyydestään 'vanhaa ukkoa'
[suomeksi alkuperäisessä kirjeessä] kohtaan. Tämän nimiluettelon minä
säilytän oikein kallisarvoisena lahjana."

'Vanhaksi ukoksi', 'sedäksi', joka oli jo joutunut hieman asiain
ulkopuolelle, hän mielellään nimitteli itseään suhteessaan
yhdistyksen nuorempiin työntekijöihin. Hän pelkäsi olevansa heidän
tiellään, pelkäsi sitäkin, ettei hän ollut "hyödyksi kokouksissa".
Kun hän ei Ilmajoen kokouksessa tullut niin paljon kosketuksiin
nuorten ylioppilaitten kanssa kuin ennen, virkkoi hän rouva af
Forsellekselle kaihonsekaisella huumorilla: "Täällä me kuljemme kuin
kaksi Olympon jumalaa." Korkealle jalustalle hän pyrki kaikkein
vähimmin. Hän tahtoi palvella ylioppilaita, ei saada heidän
ihailuaan. Kuitenkin hän varmaan iloitsi, kun 1918 sai kutsun Suomen
kristillisen ylioppilasliiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Hän ei
voinut olla tuntematta sitä vilpitöntä tunteen lämpöä, jota liiton
päätös huokui. Ja mitä hän todella oli Suomen ylioppilaille, se on
saanut täysipitoisen ilmaisunsa seuraavissa hänen kuolemansa jälkeen
kirjoitetuissa sanoissa:

"On kuin meistä olisi tullut orpoja; mutta minä olen aivan varma,
ettei hän kuole koskaan niiltä, jotka edes kuulijoina ovat joutuneet
hänen vaikutuspiiriinsä. Hän pysyy aina rohkaisevana ja lämmittävänä
esikuvana siitä, kuinka Jumala kykenee kirkastamaan ja pyhittämään
ihmiselämän, joka uskotaan kokonaan Hänen käsiinsä."

Jos Paul Nicolay olisi tietänyt, että hän oli voinut antaa Suomen
kristityille ylioppilaille vilauksen _Jumalan_ sieluja muuttavasta
ja pyhittävästä voimasta, hän olisi iloinnut siitä. Sillä siihen hän
syvimmältä pyrki, jos mihin.

       *       *       *       *       *

Suomen kristillisen ylioppilasliiton miesjäsenten joukossa on
koko sen olemassaolon aikana ollut muuan opiskelijain ryhmä
vahvemmin edustettuna kuin muut -- teologit. Nuorista, jotka, usein
uskonnollismielisistä kodeista tulleina, saapuvat yliopistoon
valmistautuakseen papintehtävään, on enimmäkseen aivan luonnollista,
että he liittyvät tämänkaltaiseen järjestöön. Kristillinen
ylioppilasliitto on siten parin vuosikymmenen ajan ollut tuleville
saarnamiehille ja sielunhoitajille, etupäässä kansankirkkomme
piirissä, jonkinlainen käytännöllinen esikoulu, joka on tehokkaasti
täydentänyt yliopiston antamaa teoreettista valmistusta. Täällä
he ovat joutuneet kosketuksiin sivistyneen uskovan nuorison
kanssa, joka kuuluu erilaisiin uskonnollisiin suuntiin, jopa
yhdyskuntiinkin -- täällä he ovat tottuneet vapaasti keskustellessaan
humaanisten tieteitten, lääketieteen ja sosiologian harjoittajani
kanssa selvittämään itselleen oman tieteellisen ja käytännöllisen
kantansa uskonelämää koskevissa kysymyksissä. Esiintyen aluksi
puhujina ja hengellisinä johtajina älyllisesti kehittyneitten ja
vaativain toverien parissa he ovat tottuneet panemaan työhönsä
parastaan. Näin on ylioppilasliitto varmasti suorittanut tärkeätä
työtä myös kirkon palveluksessa, eikä kenenkään vaikutus ole
tässäkään kohdin ollut syvempi ja pysyvämpi kuin paroni Nicolayn.
Se, joka ylioppilasvuosinaan kuuli hänen tehostavan täydelliseen
vilpittömyyteen pohjautuvaa persoonallista suhdetta persoonalliseen
Jumalaan uskonnon päämääränä ja tarkoituksena, ja joka seurustelusta
hänen kanssaan oppi ymmärtämään tällaisen suhteen merkityksen, ei
ole voinut pappinakaan tyytyä vanhoihin, kuluneisiin polkuihin
-- velttouden tai itsekylläisyyden teihin. Ylioppilasliitossa
työskentelemällä Paul Nicolay tuli siten hänelle ominaisella
tavalla -- sisästä käsin ulospäin -- toimineeksi kirkollisen
elämämme uudistajana. Ja elämänsä lopulla hän joutui vielä paljoa
välittömämmin tarttumaan siihen. -- Olemme aikaisemmin todenneet,
että paroni Nicolayn suhde siihen kirkkoon, johon hän kasteen kautta
kuului, oli alkujaan kylmähkö. Kaikki, mikä oli pelkkää muotoa ja
ulkokuorta, oli hänelle vastenmielistä, ja luterilaisessa kirkossa
hän näki nuorena -- ja myöhemminkin -- ulkonaisten muotojen varsin
usein rehentelevän sisällyksen kustannuksella. "Kääntymättömiä"
pappeja, jotka julistivat saarnastuoleistaan mitä eivät itsekään
uskoneet tai mikä ei vielä ollut tullut heille eläväksi, hän aina
tuomitsi ankarasti. Heidän saarnansa olivat hänestä sanomattoman
_ikäviä_, eikä hän salannut sitä. "Miksi he etsivät aiheitaan niin
kaukaa? Ihmekö sitten, että ihmiset lakkaavat tulemasta kirkkoihin?"
sanotaan kerran päiväkirjassa. -- Paroni K. A. Wrede kertoo, kuinka
he olivat yhdessä olleet kuulemassa tuollaista "ikävää" saarnaa.
Kun paroni Wrede sitten sanoi aikovansa lähteä kotiin lepäämään --
"pikkuisen torkahtamaan" -- selitti ystävä sen jo tehneensä, ja
kysymykseen, milloin ja missä se oli käynyt päinsä, tämä vastasi
tyynesti: "kirkossa." Varsin ankarasti paroni Nicolay erään toisen
kerran puhui papista, joka ei rukoillut rukoustaan "Jumalan, vaan
seurakuntansa kuultaville". Hän kärsi aina rukouksen tai hengellisen
puheen sävystä, jos se ei ollut aitoa, kuulipa sen luterilaisessa
kirkossa tai vapaakirkollisten rukoushuoneessa. Yhtä vähän hän
sieti jumaluusopillisia viisasteluja, ahdasmielistä dogmatismia tai
muodollisuutta. "Minä olen aina ollut kehno kirkkokristitty niin
luterilaisten kuin vapaakirkollisten silmissä", hän tunnusti v.
1914. Itse hän oli valmis, kuten tiedämme, suomaan laajan vapauden
kunkin yksilön Jumala-suhteelle, sikäli kuin tämä oli "Kristukselle
alistettu". Kannattamatta omasta puolestaan äärimmäisyyssuuntia
raamatuntutkimuksen alalla -- "liian paljon radikaalia teologiaa"
oli kerran hänen paheksuva arvostelunsa eräästä pohjoismaisesta
kokouksesta -- ei hän tahtonut kieltää keneltäkään oikeutta kulkea
omaa tietään tässä kohdin, niin kauan kuin tutkija "pysyi nöyränä ja
Jumalan opetettavana", eivätkä hänestä mitkään mielipiteet, olivat ne
miten oikeaoppisia tahansa, voineet olla sielun pelastuksen ehtona.
Kuvaava on kysymys, jonka hän teki eräälle henkilölle, kun tämä tuli
hänelle tunnustamaan levottomuutensa eräästä ystävä-vainajastaan,
joka oli ennen kuolemaansa sanonut olevansa "uudenaikuisten teoriain"
kannalla: "Luuletteko Te, että oikeauskoisuutemme pelastaa meidät?"
-- Ei liioin osanotto ulkonaisiin kirkollisiin toimituksiin ollut
hänestä _olennaista_ Jumala-suhteelle, joskin hänellä oli syvä
kunnioitus kirkon sakramentteja kohtaan.

Ne katsantokannat, joita hän aikaisemmin oli tavannut luterilaisella
papistolla, olivat yleensä olleet niin kokonaan toista maata,
että hänessä aivan luonnollisesti heräsi ennakkoluuloja koko tätä
oppikuntaa vastaan. Kun paroni K. A. Wrede v. 1902 suoritti "venia
concionandi" tutkintonsa, jonka kautta hän sai oikeuden saarnata
kirkoissa, paheksui paroni Nicolay tätä askelta ja lausui ystävälleen
siitä jotenkin purevia huomautuksia. Kyllä "sinusta tulee lopulta
vielä pappi", hän sanoi ivallisesti. "Jos työlläsi on jotain arvoa,
niin johtuu se juuri siitä, ettet ole pappi ja sittenkin julistat
Jumalan sanaa." Aikaa myöten hän oppi kuitenkin ymmärtämään ystävänsä
menettelyn oikeutetuksi. Hänen käsityksensä luterilaisesta kirkosta
muuttuivat yleensä vähitellen, eikä syynä ollut se, että hän olisi
vaatinut papistolta vähemmän, vaan kai se, että hän nyt useammin
huomasi yksityisten pappien vastaavan näitä vaatimuksia, niinkuin
myös se, että hänen silmänsä avautuivat näkemään, kuinka suuri
merkitys kirkolla sellaisenaan voi ja tulisi olla kansan elämässä.

Työ Suomen ylioppilaitten hyväksi edisti varsin paljon paroni
Nicolayn katsantokannan kehittymistä tähän suuntaan. Osittain
vei hänen isällinen suhteensa nuoriin teologeihin hänet paljoa
läheisempään suhteeseen myös siihen kirkkoon, jonka piirissä
näiden oli määrä työskennellä -- hän ei voinut jäädä siihen
nähden arvostelevaksi katselijaksi. Osittain hän kesäkokouksissa
tutustui useihin iäkkäämpiin pappeihin, heidän joukossaan moniin
sympaattisiin, lämminsydämisiin ja koruttomiin miehiin, aivan
toisenlaatuisiin kuin hänen kauhistuksenaan olleet kuolleen
kirkollisuuden edustajat.

Samalla kuin hänen käsityksensä kirkon miehistä näin tuli
valoisammaksi, kävi hänen omasta esimerkistään heille todella
ilmi mitä hyvällä maallikkojulistuksella on annettavaa, ja syvä
raamatuntuntemus sekä runsas kokemus, joka piilottelihe hänen
vaatimattoman esiintymisensä varjossa, herätti heissä kunnioitusta ja
ihailua. Jo Turun kokouksessa 1900 sai paroni K. A. Wrede hämärässä
eteisessä ystävänsä päätettyä salissa pitämänsä puheen eräältä
papilta syleilyn, joka ilmeisesti oli aiottu Nicolaylle, joskin
innostunut pappismies erehdyksestään selvittyään hyvänsuovasta
virkahti: "No olkoon sitten Wredellekin!" Joskaan tämä sydämellinen
ystävyydenosoitus siis ei osunut paroni Nicolayhin, sai hän sittemmin
kyllä monia samanlaisia, suomalaisilta papeilta.

V. 1905 paroni Nicolay suostui ensi kerran ottamaan osaa
kirkollisluontoiseen työhön, kun hän lupautui pitämään sarjan
herätyskokouksia Helsingin kaupunginlähetyksen rukoushuoneessa.
Seuraavana vuonna kutsuttiin hänet ja paroni Wrede ensimmäiseen
omakohtaiseksi hartaudeksi aiottuun yksityiseen pappiskokoukseen,
joka oli määrä pitää Turussa. "Kummallinen kutsu" se oli hänestä
-- siksi kaukana hän vielä tunsi olevansa papistosta ja sen
harrastuksista. Mutta hän noudatti joka tapauksessa kutsua -- ja
suoriutui täydelleen kirkollisena puhujana sekä sai monta uutta
ystävää kokouksen osanottajista. Kuitenkin hän vielä vuotta myöhemmin
arvelee, kun hänen on määrä ottaa osaa Seinäjoen pappiskokoukseen:
"Mitä minä puhun kaikille näille papeille?" ja hänellä on sitten
paljon muistuttamista kokouksen järjestelyä vastaan: ei ollut
kyllin selvää mihin pyrittiin hengellisessä suhteessa -- ja liian
paljon aikaa hukattiin kahvinjuontiin. Siihen, että puhtaasti
hengellisiin arvoihin pantiin seuraavissa pappiskokouksissa yhä
enemmän huomiota, vaikutti varmasti johonkin määrin paroni Nicolayn
läsnäolo. Tämä yhteiskunnan huippujen tuttu mies, joka oli oppinut
käyttämään kaikkea mitä omisti "niinkuin ei sitä käyttäisi" ja joka
silloin, kun oli keskityttävä Jumalan valtakunnan asioihin, vainusi
"maailmallisuutta" suomalaiselta kannalta katsoen niinkin viattomassa
kuin ajanhukka ja kahvinjuonti, vaikutti varmaan täällä niinkuin
ylioppilaskokouksissakin omalla olemuksellaan kuin voimakas saarna.

Kirkollisella alalla paroni Nicolaylle aukeni vähitellen laajat
työmaat. Tosin hänellä ei ollut aikaa eikä voimia noudattaa kaikkia
kokousten ja illanviettojen puhujaksi saamiaan kutsuja, mutta hän
esiintyi kuitenkin useasti kirkollisena puhujana -- varsinkin
Helsingin Lähetyskirkossa. Tavallisesti koetti paroni Wrede saada
häntä suostumaan siihen, milloin hän saapui Helsinkiin ylioppilastyön
vuoksi. Monesti hän vastusti sitkeästi näitä yrityksiä saada hänet
houkutelluksi alueelle, joka oli "hänen vastuunalaisuuspiirinsä
ulkopuolella". Mutta jos hän kerran antoi taivuttaa itsensä
esiintymään kirkkoyleisölle, teki hän tällöinkin voitavansa, antoi
parastansa. Mieluimmin hän puhui pikku piireille, ei kuitenkaan
ompeluseuroissa tai ohjelmallisissa illanvietoissa teenjuonteineen --
hän tahtoi kuulijat kokonaan mukaansa. Jos hänet joskus "pakotettiin"
saarnastuoliin, hän tavallisesti kuittasi kirjeissään tuon tapahtuman
lyhyellä, mutta ilmaisevalla sanalla: "kamalaa". Hän ei mielestään
sopinut puhumaan suurelle sekalaiselle yleisölle -- hän tahtoi
todella tietää, kenelle hän puhui, sivistyneillekö vai sivistystä
saamattomille, ja oliko enemmistö todella uskovia vaiko vain
uskonnollisia asioita harrastavia. Varsinaisissa herätyskokouksissa
hän ei halunnut myöhemmin elämässään ollenkaan esiintyä. Kun häntä
kehoitettiin siihen, huomautti hän aina, ettei hänen asiansa ollut
vallata ihmisiä väkirynnäköllä. Sen yhteydessä hän kertoi virolaisen
talonpoikaisvaimon ennustaneen näkemänsä unen johdosta, ettei hänen
toimintansa Jumalan valtakunnan hyväksi tullut olemaan kylvötyötä,
herätystä, eikä liioin elonkorjuuta, iloa ihmisten johtamisesta
kääntymykseen, vaan pellon muokkausta, työtä ihmissydämissä heidän
saattamisekseen täydempään, eheämpään, parempaan kristillisyyteen.

Olemme nähneet, että paroni Nicolay sai elämänsä kuluessa sekä kylvää
että korjata, mutta Suomessa hänen toiminnallaan oli ehkä enemmän
tuon virolaisen vaimon viittaama suunta, niin hän ainakin itse
arveli, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän keskittyi
tämänlaiseen työhön, kristittyjen sydämen valmistamiseen täydemmin
vastaanottamaan Mestariansa. Jos hän puhui uskovain piirille
raamatullisesta aiheesta, hän toivoi mieluimmin heidän istuvan
raamatut kädessä, niin että hän ikäänkuin sai olla heidän oppaanaan
maassa, joka hänen omasta mielestään oli täynnä ihmeellisiä,
tyhjentymättömiä aarteita.

Ymmärtääksemme mitä kirjojen kirja oli hänelle, on vain aukaistava
hänen oma ruotsinkielinen raamattunsa -- niin syrjiltään kulunut,
että melkein peloittaa käännellä lehtiä. Joka sivu, jokainen sen
rivi kertoo, missä suhteessa kirjan omistaja oli lukemaansa.
Etuviivaukset, nuolet ja erilaiset piirrot ja viivat -- kokonainen
kehitetty merkkijärjestelmä -- tekevät kirjan merkillisen
näköiseksi, ja valkolaidan erikieliset muistiinpanot pakottavat
lukijan pysähtymään toisen tekstin kohdalle toisensa jälkeen.
Kehän erottaman, jonkin toiminnan alkamiseen viittaavan "kun" sanan
viereltä huomaamme sanat: "_Jumalan aika_"; Johanneksen evankeliumin
seitsemännessätoista luvussa me voimme seurata viivaa kaikkiin
niihin kohtiin, joissa esiintyy tuo merkityksellinen sana _yhtä_;
monin paikoin on vertailuja joko kreikkalaisen tai englantilaisen
tekstin johdolla. Niinpä voimme kuvitella mielessämme, kuinka Paul
Nicolay päivittäisen aamuvartionsa aikana ja monena, monena muuna
päivän hetkenä istui kirjansa ääreen vaipuneena, läpikotaisin
valppaana, toimivana, ikäänkuin keskustellen Herransa kanssa, sielu
avoinna Hänen henkensä vaikutukselle. Ja me käsitämme myös tyynenä
arvovaltaisuuden, jolla hän selitti raamatun sisältöä muille --
olivatpa ne pappeja tai maallikoita -- täysin itsenäisesti, mutta ei
milloinkaan niinkuin hän olisi puhunut itsestään. Raamatuntutkistelu
oli kaiken hänen ylioppilastyönsä pohjana -- siitä tuli myös hänen
kirkollisen toimintansa ydin. -- Tuo toiminta joutui vähitellen
määrätyille urille, kun suunnitelma kaikkien kirkollisten
seurakuntain uskovien jäsenten yhdistämisestä "sisemmiksi
piireiksi" tai "seurakuntaliitoiksi" yhä enemmän alkoi kiinnittää
hänen harrastustaan. Tämä ajatus, jonka alkuunpanija oli paroni
K. A. Wrede, oli herättänyt vastakaikua useissa maamme papeista.
Toivottiin, että saman seurakunnan hajalliset elävät kristityt
saisivat toisiaan lähestymällä uskolleen vahvistusta ja edistyisivät
pyhityksessä näin kyetäkseen olemaan suolana, joka vähitellen tunkisi
koko seurakuntaan kauttaaltaan. Ymmärrämme perin hyvin, että moinen
ajatus miellytti paroni Nicolayta. Hän seurasi hartaasti Helsingissä
toimivan ystävänsä työtä, ja kun tämä v. 1915 kirjoitti aikovansa
saapua Viipuriin pannakseen sielläkin alulle seurakuntaliikkeen,
omaksui hän tämän suunnitelman hyvin lämpimästi. Mahdollisimman hyvin
valmisteltiin hänestä asiaa hankkimalla sen puolelle "joukko työtä
kannattavia rukoilijoita". "Jumala tasoittakoon tiesi. Vaikeuksia
syntyy aina, jos mieli saada siunausta. Ovathan pilvet tarpeen,
jotta sade alkaisi tipahdella", hän kirjoitti sen johdosta. Ja itse
työmuodosta hän lisäsi: "Syntyköön erilaisia piirejä aina sikäli kuin
tarve vaatii, ja älköön pidettäkö raamattupiirejä kirkossa, ja älkööt
papit ottako puhumista yksinoikeudekseen." Paroni Nicolay ei tällöin
vielä ajatellut, että hän itse olisi ollut kutsuttu tehokkaammin
ottamaan osaa työhön.

Joka tapauksessa paroni Wrede tuli aikomalleen käynnille Viipuriin,
jonka jälkeen kutsuttiin koolle kokous huhtikuun 21:senä ja siinä
päätettiin perustaa seurakuntaliitto. Oli muodostettava useita
raamattupiirejä -- mikä nuorille naisille, mikä vanhemmille uskoville
j.n.e. -- sekä pidettävä yhteisiä kuukausikokouksia. Mutta pian
huomattiin, ettei ajatus ollut toteutettavissa niin helposti kuin
oli luultu. Osoittautui miltei mahdottomaksi saada johtajia moniin
erilaisiin piireihin, asiaan innostuneet kaupungin papit tarvitsivat
apua -- ja niin oli vallan luonnollista, että paroni Nicolay niinä
kuukausina, jotka hän vietti Monrepos'ssa, yhä enemmän joutui
ottamaan osaa viipurilaisten toimintaan. Milloin hänen oli pidettävä
raamatuntutkistelu, milloin alustettava keskustelu, ja hyvin usein
turvauduttiin hänen neuvoihinsa erilaisissa kysymyksissä. Mutta
vasta kun Venäjän olot olivat vapauttaneet hänet pietarilaisista
velvoituksistaan, saattoi hän täydellä todella omistautua Viipurin
seurakuntaliitolle, jonka sieluna hän oli n.s. punaisena aikana ja
sen jälkeisenä vuonna. Tällöin hän alkoi myös tehdä matkoja toisiin
kaupunkeihin -- Porvooseen, Tammisaareen, Kotkaan -- ajaakseen liiton
edustaman aatteen asiaa ja perustaakseen uusia raamattupiirejä. Tämä
työ kävi hänelle hyvin rakkaaksi ja vei hänet kosketuksiin uskovain
ihmisten kanssa kautta maan. Paikkakuntain papit osoittivat yleensä
ymmärtämystä häntä kohtaan ja tukivat auliisti hänen pyrintöjään.
-- Näin Paul Nicolay elämänsä lopulla johtui taas uudelle uralle
-- tuo uskonnollisen yksilöllisyyden mies joutui käymään työssänsä
käsi kädessä valtiokirkon palvelijain kanssa. Se ei kuitenkaan
tietänyt sitä, että hän olisi osittainkaan menettänyt hengellisen
itsenäisyytensä -- hän pysyi tässäkin työssä omana itsenään,
ihmisenä, jossa ei ollut hivenenkään vertaa virkamiestä ja jolle
kirkolliset muodot eivät ikinä voineet tulla omaksi päämääräkseen,
vaan olivat ainoastaan tehokkaita välineitä muitten rinnalla sielujen
johtamiseksi Jeesuksen Kristuksen luo. Tämä juuri oli, niinkuin
aikaisemmin sanoimme, hänen merkityksensä kirkolle. Kuinka suureksi
se merkitys arvattiin kirkollisissa piireissä, todistaa leikkisä,
mutta lämpimästä myötätunnosta lähtenyt suomalainen kunnianimi, jonka
hän sai Leppäkosken kokouksessa 1918: "pappien paimen".

Pysyvä arvonsa on silläkin Paul Nicolayn osuudella Paul Nicolay --
uskonnolliseen elämäämme, että hän saattoi täälläkin voimaan tavan
pitää säännöllisiä "kokouksia hengellisen elämän syventämiseksi"
Keswickin ja Södertäljen vuotuisten konferenssien malliin. Lähinnä
hänen aloitteestaan kutsuttiin ensimmäinen tällainen kokous koolle
Porvooseen 1913. Siellä saivat eri tunnustuksiin kuuluvat uskovaiset
kristityt tavata toisiaan pyytääkseen yhdessä tunkeutua syvemmälle
Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja ottaakseen enemmän vastaan Hänen
armoaan. Paroni Nicolay toivoi suuria näistä konferensseista, joiden
oli määrä olla asettamassa kristittyjen ihannetta korkeammalle ja
kehittämässä heidän hengellistä elämäänsä. Toinen "Keswick-kokous"
oli syyskuussa 1919 -- sekin Porvoossa. Paul Nicolay oli valmistellut
sitä suurella rakkaudella -- mutta hän ei saanut olla siinä läsnä.
Konferenssipäivinä hän makasi sairasvuoteella, ja pian hän sai kutsun
tärkeämpään ja ratkaisevampaan kohtaamiseen -- ainoaan, jota ihminen
ei voi milloinkaan väistää.



KOTONA JA YSTÄVÄPIIRISSÄ.


Maaliskuun 5:ntenä 1910 Paul Nicolay kadotti äitinsä. Suhde
häneen oli ollut loppuun asti sama kuin nuoruusvuosina -- poika
oli ympäröinyt hänet rakkaudellaan ja kunnioituksellaan, ja äiti
puolestaan oli tukenut häntä neuvoin ja esirukouksin kaikessa hänen
työssään, kaikissa hänen vaikeuksissaan. Kaikki hänen pyrintönsä
olivat aina saaneet täyttä ymmärtämystä -- eikä tätä tosiseikkaa
kumoa se, että äidin ja pojan käsityksessä tästä tai tuosta
kristillisen elämän puolesta tapaamme vähäisiä eroavaisuuksia. Äidin
kuolemasta hän kirjoittaa kirjeessään Mr. Mottille:

"Me olemme kokeneet Jumalan hyvää johtoa hänen pitkällisen,
vaivalloisen sairautensa aikana -- Hän kun säästi äitini lääkärien
odottamilta kauheilta kivuilta, ylläpiti hänen kärsivällisyyttään
ja uskoaan suuren heikkouden hetkinä ja soi hänelle rauhallisen,
tuskattoman lopun. Sairaus oli epäilemättä jonkinlainen syöpä, alusta
alkaen toivoton, mutta ilman todettavia paiseita tai haavoja. Ensin
-- syyskuussa -- näytti siltä kuin loppu -- erittäin tuskallinen
loppu -- olisi ollut lähellä, mutta homeopatia tuotti lievitystä.
Syöminen ei kuitenkaan käynyt sen helpommin, ja vähitellen hän yhä
heikkeni, kunnes nukahti ikuiseen uneen. Muutamaa päivää ennen
kuolemaansa hän sanoi: 'Kuinka ihanaa olisikaan vaipua uneen
maan päällä ja herätä kirkkaudessa.' Viimeiseksi kuulin hänen
huuliltaan: 'Jumala siunatkoon teitä.' Me olemme hyvin tyyniä,
täysin varmoja, että tämä on Jumalasta, ja että Hän tekee kaikki
hyvin ja meidän parhaaksemme. Viime keskiviikkona äiti haudattiin
hautasaarellemme Suomeen lähelle Viipuria." -- Paul Nicolay tunsi
selvästi, ettei ero äidistä tullut olemaan pitkällinen, ja hän oli
monesti äitinsä kuoleman jälkeen tuntevinaan hänen läsnäoloaan.
Huolimatta levollisesta varmuudesta, että tapaus oli "Jumalasta",
se vaikutti häneen syvästi. Eikä se kuitenkaan estänyt häntä äidin
kuoleman jälkeisenä päivänä "päänsärkyisenä ja tyhjäsydämisenä"
pitämästä julkista esitelmää venäläisille ylioppilaille. Esitelmä
oli heikonpuoleinen -- mutta huhu puhujan kokemasta menetyksestä ja
hänen itsehillinnästään levisi ylioppilaitten keskuuteen ja teki
heihin syvemmän vaikutuksen kuin hehkuvinkaan kaunopuheisuus. -- Työn
tuli aina olla ensi sijalla hänen elämässään. "Sitä minä nyt eniten
toivon, että _todella etsisin Jumalan kunniaa ja etua_ ennen muuta
ja täyttäisin tehtävän, jonka hän on antanut suoritettavakseni", hän
kirjoittaa saman vuoden syyskuussa eräälle suomalaiselle ystävälleen.
"Tarkoitan -- Kristuksen elämässä on niin suurta ja syvällistä se,
että Hänellä oli niin suuri elämänpäämäärä, jonka vuoksi Hän eli:
'Minä olen kirkastanut sinut maan päällä -- -- --. Olen täyttänyt
sen tehtävän, jonka annoit minulle tehdäkseni.' (Joh. 17: 4.) Jospa
olisi samoin meidän elämämme! Kuinka innokkaita olisimmekaan silloin
levittämään Herran valtakuntaa, ja millä silmin katsoisimmekaan
kaikkia pettymyksiä, vaikeuksia, kiusauksia, kärsimyksiä. Mutta
kuinka äärettömän kaukana tunnenkaan olevani siitä. Se olisi elämää,
jolla olisi _yksi päämäärä, yksi tie, yksi sydän_. Kasvattakoon Herra
meidät siihen."

Kun tarkastaa Paul Nicolayn elämää kokonaisuudessaan, niin tuntuu
siltä, että hän oli päässyt verrattain pitkälle Jumalan koulussa
juuri siinä, mistä hän tässä mainitsee. Hänen harrastuksensa olivat
vähitellen keskittyneet yhä enemmän suureen päämäärään, hän pyhitti
voimansa yhä ehdottomammin tuon päämäärän vaatimaan toimintaan,
niin että hänen yksityiselämänsä ja yleisten pyrintöjensä välinen
raja häipyy miltei näkymättömiin. Hänen omaistensa täytyi kai jo
varhain tottua siihen, että saivat pitää hänet vain puolittain.
Äidin kuoleman jälkeen hän piti vanhempien siskojensa kera huolta
kodista -- nuorin oli jo 1890 sen jättänyt mennen avioliittoon
kuurinmaalaisen tilanomistajan, kreivi von der Pahlenin kanssa --
ja hän oli lämpimästi kiintynyt heihin sekä tunsi elävästi, kuinka
myötätuntoisesti he huolehtivat hänestä ja harrastivat hänen kaikkia
toimiaan. Mutta sen, joka ehdoitta antautuu suureen tehtävään,
tämä tehtävä aina jossain määrin eristää hänen lähimmistään ja
rakkaimmistaankin, minkä myös Paul Nicolay sai kokea. Niin Pietarissa
kuin Monrepos'ssa hän oli ennen kaikkea rintamamies, jolla ei ollut
omaa päätösvaltaa ja joka ei saanut unohtaa hetkeksikään, että hänen
oli kuultava ylempänsä käskyjä.

Paul Nicolay oli saanut elämältä paljon sellaista, jota pidetään
ihmisen onnena, -- yhteiskunnallisen aseman, varallisuutta,
perhesuhteita -- kaikki näytti olevan omiaan tasoittamaan hänen
tietään. Mutta mieskohtaisesta onnesta ei koskaan saanut tulla
hänen pyrintöjensä päämäärä. Ajallista hyvyyttä hän piti haltuunsa
uskottuna leiviskänä, ja tunnollisuutensa vuoksi tunsi hän usein
vastuun siitä raskaaksi. Monille alaisilleen ja palvelijoilleen hän
oli mielestään niin aineellisesti kuin hengellisesti velkaa, ja
omaisuuttaan hän tunsi olevansa ainoastaan kutsuttu hoitamaan, ei
käyttämään omaksi hyväkseen. Kun hän elämänsä lopulla -- vallankumous
oli tällöin huonontanut hänen taloudellisen asemansa, -- suunnitteli
Monrepos'n Viipurin esikaupunkeihin kuuluvien alueitten myymistä,
pohti hän varsinkin kahta kysymystä: kuinka järjestäisi myynnin niin
ettei vuokraaja joutuisi kärsimään siitä, ja kuinka käyttäisi niitä
suuria varoja, jotka se tuottaisi hänelle. -- Omalta kohdaltaan
hän oli äärimmäisen säästäväinen -- muistelkaamme vain hänen
suhtautumistaan purjehdusjahtiinsa. --

Jo varhain paroni Nicolay oli raamattuun nojautuen (lähinnä 5 Moos.
14: 22:een) määrännyt tulojensa kymmenykset uskonnollisiin ja
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Tämä rahamäärä osoittautui kuitenkin
pian riittämättömäksi. Ennen kaikkea hänen omasta toiminnastaan --
matkoista, Venäjän ylioppilasliikkeestä, jota hän varsin tuntuvasti
tuki y.m. [Suomenkin Kristillistä Ylioppilasliittoa paroni Nicolay
kannatti taloudellisesti, joskin vähemmässä määrin. Hänen kuoltuaan
liitto sai Smk. 30,000, jotka hän oli jälkisäädöksessään määrännyt
sille. -- Pelastusarmeijan slummityö Viipurissa sai hänestä
lämpimän ystävän.] -- koitui suuria menoja. Anteliaasti hän myös
kannatti pakanalähetystä, jota hän harrasti lämpimästi, varsinkin
"China Inland Mission'ia" (Kiinan Sisälähetystä), jonka työhön
hän oli tutustunut englantilaisten ystäviensä kautta. Niinkuin
muihinkin varakkaihin turvautuivat häneenkin -- kirjeellisesti tai
suullisesti -- monet kertoillen hänelle todellisia tai kuviteltuja
tarpeitaan. Hän ei yleensä voinut mielestään jättää tällaisia
pyyntöjä huomioonottamatta -- enimmäkseen hän halusi hankkia varman
selon oloista, joiden vuoksi oli vedottu häneen, ja pyysi, kun ei
voinut sitä itse tehdä, tietoja ja neuvoa uskotuilta ystäviltään.
Jos avunpyytäjä oli helsinkiläinen, kohdistettiin kyselyt siten
monesti K. A. Wredeen, joka kaupunginlähetykseen perehtyneenä
monta kertaa saattoikin auttaa häntä näissä tiedusteluissa. Häntä
vaivasi, jos hän huomasi, että häntä joskus koetettiin pettää --
varsinkin häntä kuohutti se, että jotkut hänen puoleensa kääntyessään
olivat olevinaan uskovaisia luullen sen edistävän asiaansa. Paroni
Nicolay oli harvoin haluton auttamaan hädänalaista. Niin laajeni
yhä hänen yksityisen hyväntekeväisyytensä piiri, kunnes -- mikäli
ystävät saattoivat huomata -- hyvin suuri osa hänen tuloistaan meni
hädänalaisten ihmisten tai hyödyllisten yritysten kannattamiseen,
tavalla tai toisella.

Kuinka laaja tämä hyväntekeväisyys todellisuudessa oli, voitaneen
tuskin sanoa, sillä Paul Nicolay noudatti kirjaimellisesti Jeesuksen
vuorisaarnan kehoitusta jakaen almuja niin, ettei vasen käsi
tietänyt, mitä oikea teki. Hänen antinsa ei pukeutunut pöyhkeilevien
lahjoitusten muotoon, joista lehdet kertoilevat tai joita korein
puhein ylistellään. Paul Nicolay ei yleensäkään ollut niitä, jotka
saavat koko palkkansa täällä maan päällä. Pastori H. Valkama,
joka Viipurin esikaupunkien pappina joutui tekemisiin Monrepos'n
omistajan kanssa, sanoo tätä elämäkertaa varten antamassaan lisässä:
"Oikeastaan hän puhui verrattain vähän rakkaudesta, mutta hän toimi
sitä enemmän rakkauden hengessä. Sillä lukemattomat kerrat hän
antoi suoranaista aineellista apua, joka kaikessa hiljaisuudessa
loi päivänpaistetta ja iloa puutteen majoihin. -- -- Hän ei pitänyt
luetteloa näistä hyvistätöistään eikä sallinut muittenkaan siihen
ryhtyä. Mutta kaikkien orpojen isällä ja leskien turvalla on ne
sittenkin muistissaan."

On luonnollista, että paroni Nicolayn huolenpito hyvin suurelta
osaltaan kohdistui juuri hänen alustalaisiinsa Viipurin
esikaupungeissa -- Pikiruukissa, Saunalahdessa, Likolammissa ja
Sorvalissa. Mikäli hänellä oli aikaa oli hän heille hyvä isäntä.
Hänen suhteelleen mäkitupalaisiin ja työmiehiin antoi leimansa se
velvollisuudestaan tietoinen vakavuus ja lahjomaton oikeudentunto,
jotka aina olivat hänelle ominaiset. Aina auttamaan auliina milloin
tarvittiin, hän toisaalta vaati kaikilta tarkkuutta työssä.
Rehellisyyteen ja täsmällisyyteen, jotka olivat hänelle itselleen
tunnuksellisia ominaisuuksia, hän koetti kasvattaa ympäristöäänkin.
Niinpä hänessä, vaikka hän muuten oli kylläkin hyvänsävyinen, saattoi
ilmetä ankaruutta, kun joku vuokraajista hänelle ilmoittamatta jätti
sovittuna päivänä vuokransa maksamatta. Jollei joku voinut ajoissa
maksaa, odotti hän tämän ilmoittavan siitä, ja jos niin tapahtui,
oli asia hänen mielestään järjestetty toistaiseksi. Huolimattomuus
ja välinpitämättömyys herättivät hänessä syvää mielipahaa. Talon
palvelijatkin tunsivat paronin täsmällisyyden vaatimuksen, jota
heistä oli usein vaikea täyttää. Mutta monta kertaa he seisoivat
hämillään punastellen isäntänsä edessä, kun tämä -- vielä ankarampana
itseään kuin muita kohtaan -- kohteliaalla tavallaan pyysi anteeksi
jotakin vähäpätöistä laiminlyöntiä, johon hän oli mielestään syypää.
"Kuinka paljon useammin minä itse olin ollut paljoa huolimattomampi!"
sanoi muuan palvelijatar paronin kuoltua hänestä puhuessaan. Ja
ominaisuutena, johon oli erikoisesti kiinnittänyt hänessä huomiota,
hän mainitsi lisäksi _kärsivällisyyden_, tuon "jalokiven", jota Paul
Nicolay itse oli pitänyt vaikeimmin saavutettavana.

Niin paroni Nicolay tuli vaikuttaneeksi hyvää Monrepos'ssa ei vain
toiminnallaan, vaan yhtä paljon olemuksellaan. Mutta teossakin hän
harrasti alustalaistensa hengellistä kehitystä. Viime vuosina tilalla
oleskellessaan hän kävi aina sunnuntaiaamuisin Hiekan pienessä
vaatimattomassa rukoushuoneessa -- "hän tuli sinne rukoilevana",
kirjoittaa pastori Valkama, "kuunteli hartaana saarnaajan sanoja ja
rukoili hänen puolestaan." Näin hän joutui sisäisiin kosketuksiin
sekä esikaupunkipapin että tämän seurakunnan kanssa, ja pian alkoi
hänen aloitteestaan järjestetty työ Hiekan nuorison keräämiseksi
hartaus- ja raamatuntutkisteluhetkiin. Tämä työ jatkuu yhä niin
Hiekassa kuin Likolammissa, onpa suunniteltu sen ulottamista
muihinkin esikaupunkeihin. Kun oli kyseessä seurakuntatalon
rakentaminen Sorvaliin, omaksui paroni Nicolay lämpimästi tämän
ajatuksen, lahjoitti perusrahan rakennusta varten ja seurasi
hartaasti yrityksen jatkuvaa kehitystä.

Paljoa aikaisemmilta ajoilta oli peräisin paroni Nicolayn tottumus
koota joka päivä kello puoli yhdeksältä Monrepos'n suomeapuhuva väki
aamurukouksiin. Hän luki silloin heille itse Uutta Testamenttia,
johtipa lauluakin soinnuttomalla, mutta jotenkin varmalla äänellään.
1890-luvulla hän alkoi sitäpaitsi pitää aamuhartaushetkiä myös
talon venäläiselle palvelusväelle. Hänen äitinsä ja myöhemmin hänen
sisarensa keräsivät hartaushetkeen kaikki -- vieraat ja palvelijat,
-- jotka ymmärsivät saksaa. Näin täytti vähitellen omistajan henki
koko talon.

Ylläolevasta selviää jo kylläkin, etteivät ne kuukaudet, jotka
paroni Nicolay vietti vuoden mittaan Monrepos'ssa, tulleet olemaan
yksinomaan tai edes pääasiallisesti lepoaikoja. Mutta eräs seikka
aika ajoin pikemminkin raskautti olon vanhassa kodissa: tilan
sopimaton ilmasto, joka johtui sen alavuudesta lahden, n.s.
Suomenvedenpohjan, rannalla, josta aamuin illoin kohosi kosteata
usvaa. Tämä ei tietystikään ollut terveellistä sille, joka niinkuin
paroni Nicolay sairasti malariaa. Syksyllä 1910 hän kirjoittaa
siitä kirjeessään: "Minä voin niin hyvin kuin Monrepos'ssa on
mahdollista. Täkäläinen vesi ja ilma vaikuttavat minuun jollain
lailla haitallisesti, ja usein olen tyytymätön sekä niihin että
itseeni. Joskus ajattelen, ettei Jumala tahdo minun juurtuvan tänne,
jotten jättäisi Venäjän ylioppilastyötä." Tuo ajatus -- että hänen
Monrepos'ssa viihtymättömyydellään oli erikoinen tarkoitus -- oli
jo aikaisemmin johtunut hänen mieleensä. Kun hän v. 1908 miettii,
"miksei hänellä ole kotia, jossa hän voisi elää", hän lisää: "Jos
niin on laita ylioppilastyön vuoksi, niin täytynee ylioppilastyön
olla sen arvoinen."

Paroni Nicolayn kiintymys edeltäjiensä rakastamaan paikkaan, missä
hän itsekin oli nuorena viettänyt monta hupaista hetkeä, laimenee
siis vuosien vieriessä. Puiston kaunistamiseen hänellä ei ollut
harrastusta -- hän tyytyi pitämään kunnossa entiset istutukset,
mikä jo sekin vaati paljon vaivannäköä. Puistosta, joka oli avoinna
yleisölle, oli sitäpaitsi huolta, osa kävelijöistä kun harjoitti
siellä ilkivaltaisuutta. Penkit kaadettiin kumoon tai siirrettiin
sijoiltaan, huvihuoneitten seinät piirreltiin täyteen kirjoituksia,
muistomerkkejä tärveltiin -- vieläpä itse Ludwigsteinissä häirittiin
hautaristin rauhaa monet kerrat. Näin joutui paroni Nicolay,
joka olisi mielellään tahtonut uskoa ihmisissä asuvaan hyvään,
Monrepos'ssa päivittäiseen, juuri typeryydessään niin tuskalliseen
kosketukseen heissä olevan pahan ja ruman kanssa -- ja se vaikutti
masentavasti.

Tuskinpa siksi on syytä ihmetellä, että hän usein juuri Monrepos'ssa
tunsi itsensä väsyneemmäksi, voimattomammaksi vastustamaan omia
heikkouksiaan, tunsi olevansa täällä vähemmän "paikallaan" kuin
monissa muissa paikoissa. Olemme nähneet, että hän täälläkin taisteli
miehekkäästi täyttääkseen velvollisuutensa, mutta taistelu kävi
hänelle aika ajoin vaikeaksi, eikä ehkä liene aivan epäoikeutettu
tuo erään hänen ystävänsä sana, ettei hänellä ollut oikein hyvää
"kotituulta". Hilpeys, joka muuten oli hänen viehättävimpiä
puoliaan, hävisi hänestä usein kokonaan perintötilalla. Molempain
siskojensa parissa hän sentään vietti Monrepos'ssakin monta valoisaa
rauhanhetkeä, mutta jos hän syksyisin käväisi yksin tuossa vanhassa
talossa, silloin varsinkin saattoi sinne asustunut kaihomielisyys
kokonaan vallata hänet. Yksinäisinä hetkinä, jotka hän vietti
pienessä yläkerran huoneessa, minkä Monrepos'n herra oli valinnut
omakseen, ja missä krusifiksi vuoteen yläpuolella oli sen harvoja
koristeita, saattoi hänen sydämeensä hiipiä kalvava kaipuu omistaa ne
maalliset aarteet, joita hänelle ei oltu suotu -- rakastettu vaimo
ja iloisia lapsia. Niinpä hän kirjoittaa esim. syksyllä 1913: "Viime
päivinä olen tuntenut kalvavana tuskana yksinäisyyteni ja kadun,
etten ole nainut nuorena. On niin luonnotonta, ettei ole omaa kotia,
mutta katumus on nyt myöhäinen. Jos olisin naimisissa, ei minulla
olisi ollut harrastusta, ei liioin varoja työhön ylioppilasliikkeen
hyväksi. Ehkä palkka odottaa toisessa maailmassa -- mutta mistä
palkka, kun ei ole ansiota? Kenties tämä kalvava yksinäisyydentunne
jouduttaa Pietariin siirtymistäni ja kiihoittaa minut työhöni.
Viiniköynnöstä leikataan, jotta sen elinnesteet keskittyisivät
yhteen suuntaan. On kuin Jumala olisi leikannut minua, katkaissut
muut toiveet saadakseen minut kulkemaan vain yhteen suuntaan.
Kenties täytyy rinnassa olla haava, jotta neste virtailisi, jotta
olisi herkkyyttä ja hedelmänkasvua. Kristus sanoo: Jokainen, joka
on luopunut taloista tai vanhemmistaan j.n.e. Jumalan valtakunnan
tähden, on monin verroin saava takaisin tässä ajassa ja tulevassa
maailmassa iankaikkisen elämän. [Kuvaava on paroni Nicolayn
raamatussa Matt. 19: 29:nteen liittyvä huomautus: 'Kyllä Jumalan
palvelija saa korvaukseksi enemmän kuin hän menettää, mutta älä
ajattele sitä, älä tingiskele Jumalan kanssa.'] -- Oli miten oli
-- minun menetykseni on ollut välikappaleena auttamassa joitakuita
toisia siveellisesti ja hengellisesti -- se on jonkinmoinen lohdutus."

Ylioppilasliike -- se ajatus auttoi hänet monesta tuollaisesta
synkästä hetkestä, tuo tietoisuus, jonka olemme usein tavanneet
hänessä, että siunauksen levittäjän täytyy vuodattaa vertaan. Yhtä
vähän kuin 1899 hän antausi raskaitten ajatustensa valtoihin.
Vaikka hänen joskus oli tapana nimitellä itseään ihmisvihaajaksi,
ei katkeruus todellisuudessa koskaan päässyt juurtumaan hänen
sydämeensä. Vaikka hän oli luonnostaan erakko, vei hänen
Jumala-suhteensa hänet harvinaisen syvälliseen ja lämpimään
elämänyhteyteen monien häntä ympäröivien ihmisten kanssa. Paul
Nicolay kykeni antamaan paljon -- hän sai myös paljon vastalahjaksi.
Hänestä ei voi puhua koskettelematta samalla hänen ystäviään, joiden
kiintymys ja vieraanvaraisen avoin koti korvasivat hänelle mitä
häneltä itseltään puuttui, antoivat sitä päivänpaistetta, joka ei
ollut saanut valahtaa hänen omalle tielleen. Jalojen luonteitten
eläytymiskyky sai hänet täysin nauttimaan ystävien onnesta, eikä
hänen olemuksensa valoisa puoli koskaan niin päässyt oikeuksiinsa
kuin hänen suhteessaan heihin ja käynneillään heidän kodeissaan.

Ensi sijalla on näiden joukossa Mr. Wilderin koti Norjassa. Kauniissa
"Norheim'in" huvilassa Veldressä, Mjösenin rannalla, Paul Nicolay
viihtyi sanomattoman hyvin. Jokainen, joka on Veldren asemalta
kavunnut metsäpolkua, joka tummien, honkia kasvavain ylänteitten
ja sorjien vuorenrinteitten lomitse johtaa vaalealle, lehtevien
koivujen ja puutarhan kukkarunsauden ympäröimälle talolle [vertaa: Ad
Lucem N:o 5, 1910: "Käynti Mr. Wilderin kodissa."], on kokenut mikä
kodikkuus ja rauhan tunne lehahtaa vastaan jo perille tullessa, ja
hän ymmärtää, että tämä paikka saattoi tarjota iloa ja lepoa kaikille
siellä kävijöille. Ei vain seudun kauneus, ihana näköala järven yli,
ei vain kirkas, leuto ilma -- ei, vaan isännän ja hänen vaimonsa
tervetuliaisten lämpö ja ennen kaikkea tunne siitä, että "koti oli
rakennettu kalliolle", soi mielelle niin mieluisaa lepoa. Koti oli
avoinna seudun rahvaalle ja sen lapsille, ja sitäpaitsi siitä tuli
kaikkien Norjan kautta matkustavien, kristillisen elämän alalla
työskentelevien luonnollinen yhtymäpaikka. Jumalan valtakunnan asiat
olivat täällä keskipisteenä. "Työ, opiskelu, urheilu, oleskelu tässä
ihanassa luonnossa, kaikki tapahtuu siinä hiljaisessa, hilpeässä
hengessä, joka on tietoinen siitä, että Jumala on ensimmäinen ja
viimeinen." Täällä oli oikea ilmasto Paul Nicolaylle -- mutta enemmän
kuin kaikkeen muuhun hän pani arvoa seurusteluun Mr. Wilderin itsensä
kanssa, jonka valoisa, sopusointuinen olemus ikäänkuin täydensi hänen
omaa, taistelunpitoisempaa luontoaan -- samalla kuin näiden molempain
miesten välillä vallitsi syvä, kaikille ilmeinen hengenheimolaisuus.
"Oli kuin olisimme tunteneet ja ymmärtäneet toisemme täydellisesti",
kirjoitti Mr. Wilder ystävänsä kuoltua. "Norjassa yhdessä viettämämme
ajat olivat minulle enemmän kuin voin sanoin selittää -- nuo
pitkät kävelyt honkien siimeksessä, jolloin uskoimme toisillemme
kokemuksiamme ja puhelimme elämän syvimmistä kysymyksistä sekä siitä,
mitä Kristus oli meille." --

Mutta jos tämän veldreläisperheen vanhemmat jäsenet olivat onnellisia
hänen seurassaan, eivät kodin nuorimmat pitäneet tätä vierasta sen
vähemmässä arvossa. Hän oli hyvin lapsirakas, ja nuo neljä Norheimin
tyttöstä tiesivät aina varmasti saavansa hänestä leikkitoverin.
Vakavan raamatuntutkistelun jälkeen hän saattoi liittyä heihin
laittaakseen heille paperileijan tai ryhtyä taisteluun aseinaan
rakkaat männynkäpynsä -- ja lasten ilo oli rajaton. Aterioilla hän
saattoi ihan poikamaisen vallattomana siroittaa sokeria munakokkeliin
tai pippuria ruokalajiin, johon tuo mauste ei kuulunut, ja illalla
hänellä oli ehkä valmiina yllätys -- rakettiaineksia, jotka otettiin
esille yleisen riemun vallitessa. Ihmekö siis, että lapset kyllä
tiesivät antaa arvoa rakkaalle "Pluncle'illeen", joksi he nimittivät
paroni Nicolayta -- nimitys oli yhdistelmä hänen ristimänimestään ja
englantilaisesta sanasta "uncle" -- setä.

Suomessakin Paul Nicolaylla oli ystäviä, joiden parissa hän tunsi
itsensä täysin kotiutuneeksi. Kuvauksemme varrella on ollut
usein aihetta mainita vapaaherrat Henrik ja K. A. Wrede. Tällöin
lienee myös käynyt selväksi, mitä yhteistyö jälkimmäisen kanssa
merkitsi paroni Nicolaylle. He olivat tutustuneet v. 1894, aikana,
jolloin K.A. Wrede omain sanainsa mukaan ei ollut vielä "astunut
täyttä askelta kristityksi", ja Nicolayn "elämästä, sanoista ja
neuvoista" oli hänelle paljon apua sekä silloin, kun tuo askel oli
astuttava, että pitkin hänen elämäänsä Kristuksen työssä toimiessa.
Samoin joutui paroni Wreden ystävyys tukemaan Paul Nicolayta
monessakin suhteessa. He tapasivat toisensa usein, ja heistä tuli
työtovereita sanan kauneimmassa merkityksessä -- niin suomalaisissa
ylioppilaskokouksissa kuin sittemmin kirkollisella työmaalla. Kun
heidän kehityksensä aluksi kulki hieman eri suuntiin, joskin pohja
oli yhteinen, oli ajatustenvaihto, jonka seurustelu tarjosi, sitäkin
rikkaampaa. Päiviä, jotka paroni Nicolay vietti K. A. Wreden luona
-- talvisin Hagan huvilakaupungissa lähellä Helsinkiä ja kesäisin
Karlstorpissa Wredebyn mailla -- hän aina muisteli jäljestäpäin
ilomielin, ja pitemmän eron sattuessa oli sisällökäs kirjeenvaihto
yhdyssiteenä hänen ja ystävän ja tämän perheen välillä -- "Paavalin"
ja hänen "rakkaan Tiituksensa" -- kuten he kirjeissä nimittelivät
toisiaan.

Oli vielä Suomessa toinenkin paikka, jonka rakkaimpia vieraita oli
paroni Nicolay, ja jossa hän aina oleskeli mielellään, sillä sieltä
lehahti häntä vastaan teeskentelemätön rajaton myötätunto. Se paikka
oli Toivola, jonne hänen oli tapana pistäytyä tervehtimään paroni
Henrik Wredeä ja tämän "Jumalan lahjaa", joksi hän joskus nimitti
paronitar Ellen Wredeä.

Täällä hän sai, kuten Norheimissä, olla aivan vapaasti, niinkuin
siellä hän sai Toivolassakin hengittää puhdasta, rauhoittavaa
maaseudun ilmaa ja lämmitellä perheonnen ja ystävällisyyden
säteilyssä. Ulkomaisissa tai suomalaisissa parantoloissa oleskeltuaan
hän saapui mielellään Toivolaan "toipumaan". Hänen ystävänsä
tietävät kertoa monia pikku piirteitä hänen täällä tuntemastaan
kodintunteesta -- kuinka hän iltaisin tahtoi valmistaa ja tarjota
teen -- sen taidon hän oli oppinut Venäjällä ja Englannissa --
ja monesti itse läksi noutamaan teevettä keittiöstä, tai kuinka
hän joka käynnillään kulki isäntänsä mukana puutarhaan tai
kanahuoneeseen iloitakseen hänen kanssaan kaikista uusista tai
vanhoista nähtävyyksistä. Tuo jälkimmäinen tapahtui kylläkin
lähinnä myötätunnosta ystävän rientoja ja, pyrintöjä kohtaan, sillä
itse hän ei juuri harrastanut maataloutta. Ainoastaan koiria hän
osasi todella arvostella -- ja niitä on Monrepos'ssa aina ollut
runsaasti, kun taas Toivolalla oli ennen kaikkea tarjota kauniita
hevosia ja lehmiä sekä siipikarjaa. Häntä saattoi usein huvittaa
ankan- ja hanhenpoikasten loiskina joessa, mutta eri lintulajit ja
karjarodut y.m.s. kaikkine yksityiskohtineen eivät kiinnittäneet
hänen mieltään. Myös kasvien elämä oli hänelle varsin vieras, ja
usein oli hänen tapana laskea leikkiä kehnoista kasviopintiedoistaan.
Häntä viehättivät toisenlaiset luonnonilmiöt; niinpä hän mielellään
tutki kirkkaina syysiltoina tähtitaivasta, joka oli hänelle hyvinkin
tuttu. Kun paroni Wrede moitti häntä harrastuksen puutteesta
maanviljelysasioissa, koetti hän puolestaan innostuttaa ystäväänsä
tekniikan alalla tehtyihin ihmeellisiin keksintöihin, joita hän koko
ikänsä seurasi vilkkaasti. --

Toivolassakin oli hänen ystävänään talon nuori tytär -- ja häntä hän
mielellään auttoi koulutöissä, eikä vain vieraissa kielissä, vaan
myös maantieteen läksyissä ja fysiikan ja matematiikan tehtävissä.
Moniksi tunneiksi antautui paroni Nicolay täälläkin työhönsä -- mutta
samalla hänellä oli aikaa nauttia ulkoilmaelämästä. Hiihtoretket
talvisin ja kesäisin lepohetket joenrannassa onkivapa kädessä tai
kävelyt ihanissa havumetsissä virkistivät, ja hän antoi niille sitä
enemmän arvoa kun niiden joka tapauksessa täytyi supistua vähiin. --

Mutta eivät häntä toivolaiset muistele hauskana ja herttaisena
seuraihmisenä, vaan hiljaisena, totisena "Jumalan miehenä", jonka
rukoukset, puheet ja koko olemus avasi heille uusia näköaloja hengen
maailmoihin. Sama muisto on jäänyt hänestä moniin muihin ulkomaisiin
ja suomalaisiin koteihin, joissa hän vieraili lähetysmatkoillaan.
Paljoa useammat, kuin hänen elämäkertansa voi mainita hänen
ystävinään, säilyttävät tämän muiston kalliina aarteenaan. Ja hänelle
itselleen oli hänen kaikkialla saamansa rakkaus osa siitä palkasta,
jota se Herra, jonka kanssa hän ei koskaan tinkinyt, runsaskätisesti
soi palvelijalleen.



LÄHDÖN AIKAA.


    "Sillä minulle on eläminen Kristus
    ja kuoleminen voitto."

[Nämä filippiläiskirjeen ensimmäisestä luvusta otetut sanat on aiottu
piirtää Paul Nicolayn haudalle pystytettävään hautapatsaaseen.]

Tammikuussa 1917 paroni Nicolay oli pahasti sairaana Monrepos'ssa.
Sairauden kestäessä hänen ajatuksensa kiertelivät koko ajan
Venäjällä, työssä, josta hänen ei vielä ollut täytynyt luopua.
"Kuka täyttää paikkani Pietarissa, jos minä kuolen?" hän kirjoittaa
päiväkirjaansa. "Jos minä nyt kuolen, näyttää siltä, ettei Jumala
enää voi käyttää minua. Ensin toivehikkaalta näyttäneen elämän
surullinen loppu! Vakava ajatus tuo, että olet ehkä lähellä loppuasi
ja yhä niin huono kristitty." Ja kun voimat hiukan vahvistuivat,
rukoili hän Jumalaa antamaan hänen pitää sydämensä yhtä herkkänä ja
armolle avoimena kuin sairautensa päivinä.

Hänen terveytensä pysyi jonkun aikaa horjuvana, ja niinkuin
aikaisemmin hän pelkäsi keuhkotautia. Mutta tutkimuksessa ei nytkään
ilmennyt mitään sensuuntaista. Mutta hän tunsi itsensä hyvin
uupuneeksi, ja päiväkirjamerkinnät osoittavat, ettei kuolemanajatus
väistynyt. Syntymäpäivänään -- heinäkuun 14:ntenä -- hän kirjoittaa:
"Minä olen valmis kuolemaan tai olen iloinen, jos saan elää, kunhan
saan taas tehdä työtä murtumattomin voimin" -- kenties itsetiedotonta
kaikua Paavalin sanoista filippiläiskirjeen ensi luvussa (22 v.).
Ja niinkuin suuren apostolin mielessä, kun hän kirjoitti nämä sanat
Filippin seurakunnalle, yhtyi myös Paul Nicolayn mielessä aavistus
ehkä piankin tapahtuvasta lähdöstä ajatukseen kohtaamisestaan
Herransa kanssa, jota hän palveli. "Jos Kristus tulisi huomenna,
olisi ainoa lohtuni tieto siitä, että olen Hänen omansa", hän
kirjoitti syyskuussa. Kristuksen toinen tulemus, joka oli ehkä
piankin tapahtuva, kenties jo hänen eläissään, oli käynyt hänelle yhä
enemmän todellisuudeksi.

Joskin tämä ajatus -- noin v. 1910 -- oli tullut kalliiksi hänelle
itselleen, ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa sitä julkisten
tekstinselitysten ja yleisen keskustelun aiheeksi. "Minä uskon
niinkuin sinäkin, että on hyvä olla puhumatta liian paljon Herran
tulemisesta, mutta olla itse valmiina", hän kirjoitti 1915 K.
A. Wredelle. "Mutta kun tapaamme _uskovaisia_ kristityitä, on
velvollisuutemme auttaa heitä saamaan valoa tähän kysymykseen -- ja
odottaa sitä päivää iloisen vakavina, ilman pelkoa ja vavistusta."
Sotatapausten kehitys, suuret valtiolliset mullistukset, yleinen
mieltenkuohu, pahan näennäinen riemuvoitto kaikilla aloilla se
vahvisti hänessä yhä ajatusta, että Kristus oli itse tarttuva tähän
maailman murhenäytelmään, että lupaus Hänen tulemisestaan omiansa
pelastamaan nyt oli täyttyvä.

Paroni Nicolay joutui läheltä koskettamaan ajan kauhuja --
niinpä hän kerran sattumalta joutui äsken murhatun serkkunsa,
kenraali Stackelbergin, verisen ruumiin ääreen Pietarin kadulla,
ja pian sen jälkeen yrittivät sotamiehet vangita hänet itsensä.
Mutta ei oman kärsimyksen pelko johtanut häntä etsimään lohtua
ylimaailmallisesta toivosta -- "Jumalan rauha ympäröi meitä yhä",
hän kirjoitti maaliskuussa kanuunanpaukkeen täyttäessä kaupungin
-- vaan pikemminkin tuska, jota hän tunsi nähdessään synnin vallan
ihmiselämässä. "Iloisen vakavana" hän siksi odotti elämänsä viime
vuosina tuota suurta tapahtumaa -- ja kun hän lukemalla jotakin
Ilmestyskirjan selitystä oli saanut ajatuksen, että se sattuisi
juutalaisten uudenvuodenjuhlaksi, oli hänen tapana joka vuosi niihin
aikoihin kysellä kirjeissään lähimmiltä ystäviltään: "Muistatko, että
pian on taas tuo 'ratkaiseva päivä'?"

Tuo odotus ei ollut levotonta eikä kiihkoista -- pikemmin siinä oli
lapsekasta joulutunnelmaa, josta surun ja työn täyttämään arkeen
heijastui valoisa, pyhä hohde. Ja vähitellen kävi hänelle perin
tärkeäksi muittenkin opastaminen tälle odotuksen ja valvomisen
tielle. Niinpä sanotaan toukokuussa 1917 Mr. Woodille kirjoitetussa
kirjeessä, josta on jo aikaisemmin lainattu muutama rivi:

"Tämä äärettömän hirveä sota näyttää joutuvan lopulleen, sillä
kaikki riitapuolet uupuvat ja elintarpeista on puute. Muutamat
merkit tuntuvat viittaavan Herramme lähestyvään tulemiseen --
äärimmäisantikristillisen sosialidemokratian ja anarkian suunnaton
kehittyminen ja toisaalta monissa sydämissä havaittava evankeliumin
jano, evankeliumin, joka on vapaasti saatavissa kaikkialla tässä
maassa [Venäjällä]. Tiedättekö, että koko muhamettilaismaailma
odottaa Jeesuksen Kristuksen tuloa, joka, niinkuin sanovat, ei
kuollutkaan ristillä, vaan otettiin taivaaseen ja palaa maan päälle
hallitsemaan muslemilaisena ruhtinaana, surmaa antikristuksen,
kuolee ja haudataan Medinaan Muhammedin viereen? Ja tiedättekö,
että buddhalaismaailma odottaa Buddhan uutta ruumistusta Metteyahin
(Messiaan) nimisenä, joka on oleva olennoitu rakkaus? On surullista,
etteivät kristityt näy ottavan lukuun tätä tulevaa tapahtumaa, ei
ainakaan kirkko suurin piirtein."

Oli kuin Paul Nicolayn sisäisessä elämässä olisi tänä aikana
tapahtunut hiljainen voimain keskitys -- valmistus seuraavan vuoden
myrskyihin. Hän jätti haihtumattoman vaikutelman moniin, jotka
tapasivat hänet Runnilla, missä hän kesällä 1917 hoiti terveyttään.
Kun hän parantumiskautensa päätyttyä palasi Monrepos'hon, ei hän
tietänyt, että kotitilasta nyt oli tuleva hänen ainoa kotinsa aina
kuolemaan asti. Runnilla-olo oli ollut hänelle terveellinen, mutta
lepoa, jota hän olisi tarvinnut sen jälkeen, ei seuraava syksy suonut
hänelle enempää kuin kenellekään muulle. Ajan levottomuus ryntäsi
vastustamattomasti tuon rauhaisiin perintätapoihinsa kiintyneen
vanhan herraskartanon yli. Jo kesällä oli ollut pakko poistaa
puistosta kaikki keisaripatsaat, kun yksi niistä oli särjetty.
Mutta pian tapahtui paljoa kauheampaa aivan välittömästi Monrepos'n
asukkaitten lähistöllä. Syyskuun 11:ntenä sotamiehet hirttivät erään
tykistökapteenin aivan puiston laidasta alkavaan metsään, ja pian sen
jälkeen tuli sama kohtalo kahdenkymmenen muun upseerin osaksi. Paroni
Nicolaynkin kotiin sotilaat tulivat "etsimään upseereja" ja vielä
toistekin luultavasti aikoen vangita hänet, mutta silloin onnistui
erään tilalla työskentelevän venäläisen työmiehen pelastaa isäntänsä
vaarasta.

Marraskuun lakon aikana paroni Nicolay oli täydessä toimessa --
seurakuntaliiton kehoituksesta hän esiintyi useita kertoja Viipurissa
puhujana sekä pienissä piireissä että suurelle yleisölle. Hän alkoi
nyt m.m. pitää raamatuntutkisteluita filippiläiskirjeestä -- tuosta
kärsimyksen ja voittoisan ilon kirjeestä, johon hän oli syventynyt ja
johon hän oli venäläisiä ylioppilaita varten kirjoittanut samanlaisen
selityksen kuin hänen Markuksen evankeliuminsa "käsikirja" oli.
Pahimpina marraskuunpäivinä oltiin aikeessa peruuttaa kokoukset,
mutta päätettiinkin sentään jatkaa. Paroni Nicolay kulki monet illat
kaupunkiin ja sieltä takaisin tuon pimeän, huonoon huutoon tulleen
metsän läpi, iloiten siitä, että Jumala varjeli hänet pelkäämästä
noilla retkillä.

"Me istumme Jumalan koulupenkillä ja opimme uskomaan näkemättä", hän
kirjoitti K. A. Wredelle, kun lakkoaika oli ohi. "Kalliin opetuksen
saa, ken oppii käsittämään, että me tosiaan voimme todellisissa
vaaroissa ja hädissä olla rauhassa, koska Jumala pitää huolta
lapsistansa. Herran läsnäolo, varjelus ja uskollisuus on tosiasia,
sen saamme huomata yhä uudelleen."

Paul Nicolay tunsi näihin aikoihin syvästi, että hänen nyt enemmän
kuin koskaan "tuli olla Herran suuna ja Jumalan viestin tuojana".
Viipurissa hän ei pitänyt ainoastaan raamatuntutkisteluja, vaan myös
esitelmiä sekä alusti eräässä keskustelutilaisuudessa ajankysymyksen:
"Mitä tämä aika vaatii kristityltä?" Joulukuun alussa hän kertoi
kaupungin venäläisessä reaalikoulussa ylioppilaitten kristillisestä
maailmanliitosta, ja saman kuun lopulla hän kävi Pietarissa, missä
piti esitelmän Johannes Kastajasta. Vaikka hän nauttikin, kun sai
olla erillään suurkaupungin humusta, toivoi hän kuitenkin, että.
Monrepos'ssa-olo muodostuisi vain lepoajaksi, ja että "Herra
seuraavana vuonna taas tahtoisi käyttää heikkoa palvelijaansa". Vielä
kerran hän matkusti Pietariin tammikuun 24:ntenä 1918, ja siellä
hän puhui tuolle sanomattomiin kärsimyksiin tuomitulle kaupungille
Ilmestyskirjan 21: 5:nnen värssyn sanoista: "Katso, uudeksi minä teen
kaikki" -- vei viimeisen toivehikkaan viestinsä ihmisille, joiden
parissa hän oli työskennellyt niin kauan. --

Vuodenvaihteessa paroni Nicolay kirjoittaa: "Niin päättyy siis tämä
hirveä vuosi, kauhein koko elämässäni, ja kuitenkin vuosi, jona
Jumalan hyvyys ja uskollisuus ei ole koskaan pettänyt. Kiitos ja
ylistys!" Uudesta vuodesta tuli vastavierinyttäkin kamalampi, mutta
häntä ympäröi sama rauha, ja Jumala käytti palvelijaansa lakkaamatta.
Kun vähitellen kaikki tiet muuallepäin telkeytyivät, omistautui
paroni Nicolay, kuten sanottu, työhön Viipurin seurakuntaliitossa.
Hän sai raamatuntutkistelunsa filippiläiskirjeestä päätetyiksi
säännöllisesti pidetyissä torstainkokouksissa ja alkoi sitten
tutkielmasarjan Jeesuksen vertauksista -- Luukkaan 15:nnestä,
hääjuhlasta, kylväjästä, viinitarhan työmiehistä, kymmenestä
neitsyestä, kymmenestä talentista -- ja jatkoi näin aina toukokuuhun
asti, siis koko "punaisen kauhunajan", joka Viipurissa alkoi
tammikuun lopulla ja ulottui huhtikuun viime päiviin. Tämän ajan
kokemuksista hän kirjoittaa helmikuun 13:ntena Mr. Mottille:

"Me elämme kauheita aikoja, niinkuin luultavasti tiedätte, sekä
Venäjällä että täällä Suomessa, missä käydään sisällistä sotaa.
Eteläosa, siihen luettuna Turku, Helsinki, Tampere, Kotka ja
Viipuri, ovat punakaartilaisten käsissä -- Venäjän bolsevikkien
kaksoisveljien, jotka aikovat toteuttaa täällä sikäläiset kummalliset
sosialistiset teoriat. Uskon silmä näkee siinä välttämättömän
rangaistuksen, joka on Jumalan lähettämä eikä kestä iäti. Ihmishenki
ei nyt maksa paljoa Venäjällä eikä Suomessa. On epämieluista tuntea
olevansa vallankumouksellisen väkijoukon ja sen teoretisoivien
johtajien vanki, tietäen samalla, että nälänhätä tosiasiallisesti
uhkaa juuri nyt -- ja kuitenkin tämä on uskon koulutusta. Meiltä
ei ole toistaiseksi puuttunut mitään ja olemme tulleet ilmeisesti
varjelluiksi. Jumala on, sen uskomme, pian poistava tämän ruoskan
-- niin pian kuin Hänen aikansa on täyttynyt. Jumala sallii auransa
kyntää Venäjää ja Suomea, se on varma enne siitä, että Hän on
aikeissa kylvää."

Niinkuin kirjeestä käy ilmi, ei paroni Nicolayn tarvinnut
mieskohtaisesti kärsiä punaisena aikana. Tosin pitivät
punakaartilaiset erään tilalla syntyneen miehen johdolla
kotitarkastuksen Monrepos'ssa, mutta he käyttäytyivät "vallan
siivosti", olivatpa jonkunverran hämilläänkin -- ehkä siksi, että
johtaja oli mieleltään suopea tilan omistajaa kohtaan ja tarkastuksen
toimeenpano oli hänelle epämieluisaa. Hengellistä työtään paroni
Nicolay sai tehdä esteettä -- se oli hänestä mitä suurin etu. Hän oli
iloinen, kun sai keskittyä _yhteen_ työhön, ja kirjoitti myöhemmin,
että tämä talvi oli hänelle ruumiillisesti rauhallisin -- hänenhän ei
tarvinnut matkustella eikä hajoittaa voimiaan.

Sekin häntä ilahdutti, että hätä vei monet lähemmä Jumalaa.
"Vallankumouksen tulen hehkussa ihmisten sydämet olivat levottomia ja
kirkot täydempiä kuin koskaan tavallisina aikoina. Minut pakotettiin
monesti saarnastuoliin, ja vaikkei se ollut minulle mieluista,
muistelen nyt kiitollisena tätä yhteistoiminnan aikaa pastori N:n
rinnalla, kun me palvelimme hätään joutuneita ihmisiä", hän kirjoitti
myöhemmin? Työ, johon sanat viittaavat, oli muuan esitelmäsarja, joka
pidettiin kirkossa ja oli osaksi puoli apologeettista laatua, kuten
esim. puhe: "Kaksi pakottavaa syytä miksi uskoa Kristukseen", osaksi
puhtaasti hartaudellisluontoinen, niinkuin esim. puhe: "Kristus
myrskyssä". Näitä esitelmiä olivat kuulemassa monet, jotka eivät
olleet koskaan olleet ahkeria kirkonkävijöitä eivätkä mielellään
tulleet raamatuntutkisteluihin ja seurakunta-iltoihin -- ja jotain
_Jumalan todellisuudesta_ toi heidän näkyvilleen puhujan levollinen
luottamus ja ehdoton varmuus "näkymättömistä".--

Paroni Nicolay ei unohtanut venäläisiäkään, joita ajan myrskyt
olivat heitelleet Viipuriin. Täältä tyyssijansa etsineitä oli myös
everstinna Pashkov, joka oli asettunut kaupungin lähistöön erääseen
huvilaan. Hänen luokseen kokoontuivat maanpakolaiset hartauteen
ja rukoukseen, ja paroni Nicolay johti usein kokouksia. Tällöin
muodostettiin uskonnollinen yhtymä, joka elää yhä hänen kuoltuaankin
ja everstinna Pashkovin muutettua paikkakunnalta.

Niin toimelias kuin Paul Nicolay olikin, alkoi kuitenkin luonnoton
yleinen tila tuntua yhä painostavammalta, kuta pitemmälle kevät
ehti. Huhtikuussa tuli tuo suuri käänne ja sen tuoma helpotus, mutta
myös sen seuralaisina uutta kärsimystä ja uutta surua. 24:ntenä
valkoiset alkoivat piirittää Viipuria, ja 25:ntenä saapui parvittain
pakolaisia, enimmäkseen vaimoja ja lapsia, lähiseutujen köyhää
väestöä, etsimään suojaa Monrepos'sta. Täältä he saivat muutamaksi
päiväksi tyyssijan sekä hoitoa, ja rajun ammunnan aikana, monien
srapnellien räjähdellessä aivan rakennuksen vierellä, tilan omistaja
luki psaltarista 46:nnen psalmin -- "Jumala on turvamme ja voimamme"
-- järkytetyille vierailleen. Monrepos'hon nähden toteutuivat psalmin
sanat kirjaimellisesti -- ei ainoakaan ikkunanruutu edes särkynyt
pommituksesta.

29:nnen päivän aamuna paroni Nicolay kutsuttiin ulos ja näki siellä
hämmästyksekseen joukon harmaapukuisia nuoria miehiä -- Kajaanin
rykmentin valkokaartilaisia, Viipuri oli vallattu ja ankara jännitys
ohi, mutta niinkuin useimmille olivat hänellekin sitä seuranneet
päivät hyvin raskaita. Hän sai nyt kuulla Viipurissa ja muissa
kaupungeissa tehdyistä murhista sekä taistelun monista uhreista
-- m.m. vaikutti häneen syvästi tieto, että molemmat nuoret Bruun
veljekset, hänen vanhan ystävänsä pojat, olivat menettäneet henkensä.
Niin pian kuin kävi päinsä hän lähti paroni Henrik Wreden kotiin
iloisena tavatessaan tämän terveenä ja reippaana huolimatta kovin
koetellun Kouvolan läheisyydestä. Mutta täällä hän kuuli kerrottavan
monista kaameista tapahtumista.

Ettei kaikkea vääryyttä oltu voitettu sillä, että valkoiset voittivat
-- sitä ei Paul Nicolay voinut olla näkemättä sisäisille arvoille
selkeine katseineen. Jo lähipäivinä Viipurin valloituksen jälkeen
hän sai olla toteamassa kauheita kohtauksia, niinkuin silloin, kun
hän matkalla Monrepos'sta kaupunkiin näki voittajien surmaavan
valleilla joukon venäläisiä, jotka epätoivoisesti heiluttivat
nenäliinojaan ja pyysivät armahdusta ja joista monet olivat
viattomia. Vankien näkeminen, kun näitä kuljetettiin kasarmeihin,
herätti hänessä niin ikään raskaita, vakavia ajatuksia. Hän oli
koko olennoltaan ja käsitystavaltaan "porvari", mutta kristitty oli
hänessä luokka-ihmistä voimakkaampi, ja vaikka hänestä oikeuden
tuli tehdä tehtävänsä, järkytti häntä ajatus, että _kosto_ saisi
tällaisena hetkenä vapaan vallan. Hän ja kauppaneuvos William Hackman
julkaisivat siksi yhteisesti huhtikuun 30:ntenä Viipurin lehdissä
vallassaolijoille seuraavan vetoamuksen:

    "Koroitettakoon tänä vakavana hetkenä, jolloin on kyseessä niin
    paljon, ääni puoltamaan kiihkotonta menettelyä syyllisiksi
    joutuneita kansamme lapsia kohtaan sekä viisasta arvostelukykyä
    heidän rankaisemisessaan.

    "On tosin surullista, mutta välttämätöntä, että yhteiskunta
    puhdistetaan julmista, tunnottomista väkivallantekijöistä. Mutta
    useimmat nyt vangituista työläisistä eivät ole näitä. Monet
    työmiehistämme joutuivat punakaartiin, koska sitä ennen kuuluivat
    työväenyhdistyksiin, ja heidän siis nyt oli mentävä joukon
    mukana. He ovat kiihoittajain harhaan johtamia ja katuvat nyt
    syvästi sekä ovat katkeroituneita johtajilleen.

    "Kohdelkoot vapauttajamme -- ja me itsekin -- tätä ryhmää
    viisaasti, säälivästi ja inhimillisesti. Jos näitä työläisiä
    rangaistaan sokeasti, on katkeruus oleva suunnaton, ja
    yhteiskuntamme haavaa pahennetaan moninverroin. Jos näitä
    työläisiä kohdellaan viisaasti, säälivästi ja inhimillisesti, on
    päästy askel eteenpäin kohti sisäisen rauhamme palauttamista,
    luokkavihan lievittymistä ja yhteiskunnan uudestirakentamista.

    "Älkööt kosto ja viha himmentäkö nuoren itsenäisen
    valtiojärjestyksemme aamunkoittoa."

Persoonallisissa suhteissaan alustalaisiinsa ei paroni Nicolay
milloinkaan, sanoo pastori Valkama, antanut heidän valtiollisen
kantansa vaikuttaa asiaan, milloin oli annettava heille aineellista
apua. Hän piti myös "hulluutena" tuota viranomaisten käskyä, että
kaikkien venäläisten oli kymmenen vuorokauden kuluessa lähdettävä
maasta. Hänen 614:stä vuokraajastaan oli 115 venäläisiä, ja heidän
vaikea asemansa säälitti häntä kovasti, minkävuoksi hän päättikin
käydä linnanpäällikön puheilla heidän puolestaan.

Mutta kaiken tämän ohessa paroni Nicolay ei luopunut uskonnollisesta
toiminnastaan. Hän tunsi, ettei siihen ollut oikeutta. "'Rast ich,
so rost ich' ('Jos lepään, niin ruostun') on kaiverrettu vanhaan
saksalaiseen säilään", sanotaan päiväkirjassa. Raamatuntutkistelunsa
filippiläiskirjeestä hän oli nyt jättänyt ruotsinkielisessä asussa
painoon ja luki sen oikaisuvedoksen kesällä. Puhuttuaan toukokuun
16:ntena viimeisen kerran Jeesuksen vertauksista hän oli tarttunut
käsiksi toisiin tehtäviin: hän syventyi Jaakobin kirjeeseen ja piti
Diakonissalaitoksella sarjan selityksiä profeetta Eliaan kirjasta.

Elokuussa hän sai kutsun Södertäljen vuotuiseen konferenssiin ja
kirjoitti siitä Mr. Sloanille: "Nyt iloitsen edeltäpäin Ruotsissa
pidettävästä Södertäljen kokouksesta, jonne minua ovat kutsuneet
prinssi Bernadotte ja tohtori Fries. -- -- 'Jumalan hajalla olevain'
lasten yhteen kokoaminen ja auttaminen, se on sitä työtä, jonka
vuoksi Kristuskin antoi henkensä. Minusta tulisi tehdä enemmän tätä
työtä. Me pidämme aika ajoin evankelioimiskokouksia kirkoissa ja
niitten ulkopuolella, mutta meidän pitäisi panna toimeen 4-5:n
kokouksen sarjoja Jumalan kansan hengellisen elämän syventämiseksi.
Sellainen työ on tuskin alullakaan. Konferenssien kokoonkutsuminen
olisi jo askel sinnepäin. Nykyjään se on melkein tai kokonaan
mahdotonta, kun ruuan hankkiminen ihmisjoukoille on niin vaikeata.
-- -- Kaikki alkaa olla yhä enemmän nurin narin tässä maailmassa,
ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemus ilmaiseikse yhä enemmän
siksi ratkaisuksi, jota kohti koko tämä sekasorto on käymässä. --
Tämä hirveä sota, jota on sanottu Euroopan itsemurhaksi, ei näy pian
päättyvän. Aletaan paremmin ymmärtää mahdolliseksi, että pakanain
aika lähenee loppuaan".

Samassa kirjeessä paroni Nicolay tekee selkoa Mr. Sloanin ystävistä
Venäjällä ja jatkaa: "Hirmuista on elää anarkistisessa maassa. Oppii
ymmärtämään hyvin kouriintuntuvalla tavalla Herran sanat Matt. 24:
12:nnessa: 'sentähden että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee
useimpain rakkaus'."

Tuskin tarvinnee sanoa, että sota, tuo "Euroopan itsemurha",
joutui Paul Nicolayn, niinkuin kaikkien ajattelevain ihmisten
silmissä, edustamaan kaikkea pahaa yhteenkoottuna. Mutta kuten
olemme aikaisemmin nähneet, olisi hänestä sotakin voinut olla
Jumalan aseena, keinona Hänen suurten, ihmiskuntaa tarkoittavien
aikeittensa toteuttamiseksi. Yksilöllinen kuin oli, ei hän koskaan
tahtonut suhtautua sodan probleemiin tämän kysymyksen yleisessä
muodossa -- jokaisen tuli hänen mielestään ratkaista tämä kysymys
omalta kohdaltaan Jumalan erikoisen johdatuksen mukaisesti. Hän ei
ollut siis sotaa vastaan; vuorisaarna oli hänestä lähinnä kristityn
yksityiselämän ohjenuora. Hänen suhteessaan maailmansotaan ilmeni
hänen inhimillinen rajoituksensa siten, että hän asettui toisen
riitapuolen puolelle. Tuntien järkähtämätöntä myötätuntoa kaikkea
englantilaista kohtaan ja koskaan voittamatta vastenmielisyyttään
Saksaan -- mikä ei muuten häirinnyt hänen suhdettaan niihin
saksalaisiin ja "saksalaisystävällisiin", jotka olivat häntä lähellä
-- hänestä liittolaisvaltain taistelu tätä maata vastaan oli
taistelua ylevämpien ihanteitten, uuden, paremman ajan puolesta.
Sodan päätyttyä hän kirjoitti siitä Mr. Sloanille.

"Minä kirjoitan suurten valtiollisten tapahtumain vaikutuksen
alaisena. Oikein helpottaa, kun näkee oikeuden voittavan. On kuin
Jumala olisi antanut vanhurskautensa saada riemuvoiton koko maailman
silmäin edessä. Saksalainen sananlasku sanoo: 'Jumalan mylly jauhaa
hitaasti, mutta ihmeen hienoa.' -- Ylistetty olkoon Jumala."

Paroni Nicolay toivoi paljon liittoutuneitten toimenpiteistä
bolsevikkejä vastaan -- hän ei saanut nähdä, että heitä vastaan
tähdätyt aineelliset aseet osoittautuivat aivan voimattomiksi, yhtä
vähän kuin sitäkään, millaiseksi "rauha" lopulta rappeutui. Mutta hän
ymmärsi myös nyt, että Jumala tiesi parhaiten, kuinka kauan Venäjän
oli tuskailtava auran alla, jotta "Hänen kylvönsä tunkisi kyllin
syvälle", ja ettei "Hänen aikaansa" voinut jouduttaa keinotekoisesti.
--

Samassa kirjeessä, jossa rauhantekoa kosketeltiin ja joka on
kirjoitettu marraskuussa, tekee paroni Nicolay selkoa vaikutelmistaan
Södertäljen kokouksesta, joka oli pidetty syyskuussa ja johon hän
oli ottanut osaa. Hän kertoo, että seurustelu muitten kristittyjen,
m.m. herra ja rouva Friesin kanssa, oli ollut hänelle suureksi
iloksi. "Se oli nautintoa (such a treat)." Vaikka hän antoi arvoa
yksityisille puhujille niinkuin prinssi Bernadottelle, ei hänestä
kokous ollut sentään verrattavissa siihen, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut edellisenä vuonna Keswickissä. Kirjeen lopussa hän puhuu
työmahdollisuuksista Suomessa.

"Nyt avautuvat minulle Suomessa uskonnollisen toiminnan ovet. Me
haluamme herättää ruotsalaisissa seurakunnissa hengellistä elämää
ja koota ne, jotka tahtovat olla kristityltä, sisäpiiriksi, jotka
kokoontuvat, muodostavat raamattupiiriryhmiä ja lämmittävät toinen
toisiaan. Nykyisin he aivan häipyvät kirkon nimellisten jäsenten
suureen joukkoon eivätkä edes tunne toisiaan. Sisäpiiri olisi
seurakunnan sielu, elämän, lämmön, toiminnan keskus silloinkin, kun
pappi ei ymmärrä mitä hänen tulisi olla. Olen saanut käydä muutamilla
paikkakunnilla näissä asioissa ja huomenna toivon voivani matkustaa
viikoksi Kotkaan. Jos voisimme muodostaa tällaisia piirejä useissa
paikoin, olisi aivan luonnollista, että ne saisivat kokoontua joskus
yleisiin kokouksiin. Suomen sivistynyt luokka on koskematon ja
hirvittävän tietämätön hengellisistä asioista."

Vähemmän kuin koskaan ennen paroni Nicolay otti lukuun terveyttään
ja voimiaan. Hän tunsi, että hänellä oli paljon tehtävää -- ja että
aika oli lyhyt. Elokuussa paroni Wredelle kirjoitetussa kirjeessä
sanotaan: -- -- "Minusta tuntuu, ettemme me suomalaiset saa panna
käsiämme ristiin, vaan että me nyt olemme valmiit kuulemaan
'Haggain-viestiä'. Antakoon nyt Jumala viisautta ja suokoon meidän
päästä selville mikä on Hänen suunnitelmansa mitä tulee Jumalan
valtakuntaan Suomessa. Tulee ajatelleeksi Herran sanoja Job. 9:
4:nnessä." ["Niin kauan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja,
joka minut lähetti; tulee yö jolloin ei kukaan voi tehdä työtä."]

Ruotsissa -- Södertäljen-matkallaan ja myös Tukholmassa, jonka
kautta hänen oli kuljettava ja jossa hän viivähti -- esiintyi hän
monet kerrat ja puhui m.m. kahdesta aineesta, jotka olivat enemmän
kuin mikään muu hänen sydämellään, aiheista: _"Parempi elämä"_ ja
_"Kristuksen tulemus"_. Suomeen palattuaan hän antautui, kuten
ylempänä julkaistu kirje Mr. Sloanille viittaileekin, kokonaan työhön
sisäpiirien muodostamiseksi seurakuntiin. Kuten mainittu, kävi hän
useissa maamme eteläosan kaupungeissa herättääkseen harrastusta
tähän lempiajatukseensa. Kun muuan Porvoon papeista kysymyksistä
neuvoteltaessa käytti sanontaa "Herran ystäväin yhtymä", nousi
paroni Nicolay heti lausuakseen ilmi kiitollisuutensa siitä, että
oli käytetty tuota nimitystä: "_Herran ystävät_ -- sepä sana osui
oikeaan." Ja päiväkirjassa on mainittu tämä pieni välikohtaus. --

Vuoden lopulla alkoi kuitenkin uupumus tuntua -- ja hänen
esitelmissäänkin oli huomattavissa ajoittain jonkinlainen väsähdys.
Hän tunsi sen itse, ja se vaivasi häntä. Jonkin esitelmäsarjan
päätettyään hän kirjoittaa: "On kuin olisi täytynyt suorittaa
joukko tutkintoja." Siitä huolimatta hänellä on paljon annettavana
kuulijoilleen juuri senkin vuoksi, että hän taisteli monille ilmeistä
taistelua väsymystä vastaan ja että hänen persoonallisuudellaan oli
nyt jos koskaan itsekieltäymyksen leima. Sillä tuskinpa hän oli
milloinkaan niin ikävöinyt saada "kuolla omasta itsestään" viedäkseen
Herransa asian voittoon. Kerran hänen esiintyessään Kotkassa muuan
paikkakuntalainen kiitti häntä kaikkien puolesta huomauttaen, että
hän oli tehnyt Hussin tavalla -- valaissut lampulla evankeliumia ja
itse jäänyt varjoon. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa siitä: "Nuo sanat
ilahduttivat minua enemmän kuin mikään muu mitä olisi voitu sanoa,
sillä sitä juuri olin rukoillut ennen tänne tuloani."

Joulukuun paroni Nicolay vietti hiljaisesti Monrepos'ssa
huolehtien esikaupunkialueittensa myyntiasioista ja valmistellen
kirjallista esitystä raamatuntutkisteluksi ensimmäisestä
tessalonikalaiskirjeestä, jota hän käsitteli myös Viipurissa.
Tämän vuoden -- viimeisen, jonka hän eli päähän asti -- hän näki
siskoilleen päättyvän heidän kerallaan rukouksiin vaipuneena.
Päiväkirjan tavanmukaisessa uudenvuodentutkistelussa sanotaan:
"Hirveä vuosi -- vallankumous, sisäinen sota, nälänhätä! Mutta Jumala
on pitänyt meistä huolta kaikin tavoin runsain armoin, niin ettei
meiltä ole puuttunut mitään. Rukoilen, että Hän olisi kanssamme ensi
vuonna ja tekisi minut paremmaksi kristityksi."

_"Paremmaksi kristityksi"_ -- nuo sanat voisi panna Paul Nicolayn
koko viimeisen elinvuoden tunnukseksi. Tammikuussa hän kirjoitti:
"En tunne itseäni ollenkaan toivehikkaaksi ja iloiseksi tämän vuoden
alkaessa. Ehkä se johtuu ruumiillisesta painostuksesta? Tuli mitä
tuli, minun velvollisuuteni on pysyä uskonliitossani ja luottaa
kaikessa Jumalaan, kun kaikki on hyvin, ja eipä edes väkivaltainen
kuolema voisi häiritä rauhaani." Hän jatkoi koko talven ja kevään
seurakuntatyötään eri kaupungeissa sekä raamatuntutkisteluitaan
Viipurissa -- mutta oli kuin samalla _yksi_ ajatus, tietoisuus
kaikesta, missä hänen pyhityksensä vielä oli puutteellinen, olisi
hänen hartaan Kristuksen tulemuksen odottamisensa ohella yhä enemmän
saanut valtoihinsa hänen sisäelämänsä. "Jumala ei ole aikonut
vain pelastaa meidät, vaan myös hioa meistä jalokiviä Kristuksen
kruunuun." Päivittäisessä työssä lannistettava ruumiillinen heikkous
aiheutti hänelle kärsimyksiä, joiden käsiteltäväksi hän antautui
kuin hiottava työkalu, hartaasti haluten edes yhden kerran saada
kokonaan voitetuksi vielä vajavaisesti nujerretun vanhan minänsä.
Hermojen huonous ilmeni usein, ja hänellä oli kiusauksia kiivauteen
ja kärsimättömyyteen, mutta hän ei tyytynyt siihen itsepuolusteluun,
joka olisi ollut aivan käsillä. "Epäystävällisyyden puuskasta
vapautti minut silmänräpäyksessä ajatus: 'kiellä itsesi'", hän
kirjoittaa kerran, ja toisen kerran hän sanoo: "_Ristiinnaulitse
itsesi_ -- 'Hän ei voi olla minun opetuslapseni' muulla tavoin. Se
ei voi onnistua muulla tavoin. Ei mihinkään muuhun luottamisesta ole
apua kuin tästä suhtautumisesta omaan minään."

Keväällä ilmaisi paroni Nicolayn sydän heikontumisen oireita,
ja lääkäri kielsi häntä saarnaamasta kirkossa, mutta osittain
hän ei ottanut kieltoa noudattaakseen. Seurakuntapiirissä hänen
raamatunselityksensä koskivat nyt toista tessalonikalaiskirjettä
ja Jobin kirjaa. Kun hän esiintyi, saattoi hän yhä tuntea, aivan
niinkuin kristillisen toimintansa ensi vuosinakin, suurta tuskaisaa
levottomuutta, voimattomuutta tehtäväänsä. Mutta -- "saatana voi
peloittaa, vaan ei estää", nämä sanat, jotka Wilder kauan sitten
oli lausunut hänelle ja joita hänen oli tapana usein toistaa, hän
huomasi tosiksi nyt niinkuin ennenkin. Voimaa hän aina ammensi
hiljaisuudesta Jumalan kasvojen edessä. Joskus hän tunsi itsensä
liian heikoksi rukoilemaan -- ja hän koetti antautua tunniksi "hiljaa
odottamaan Jumalaa". -- "Se on vaikeata, mutta alkaa auttaa", hän
kirjoitti siitä. -- Toukokuussa hän piti seurakuntapiirissä viimeisen
raamatuntutkistelunsa -- se käsitteli Pyhän Hengen saamista. Liittyen
roomalaiskirjeen seitsemännen luvun 6:nteen värssyyn hän tehosti
sitä, että sen toisena ehtona on itsekieltäytymys, toisena --
luottamus Pyhään Henkeen. Molemmat ehdot ovat yhtä järkähtämättömät.
Kun joku huomautti myöhemmin, että Henkeä on vain odotettava, vastasi
paroni Nicolay: "Niinpä kyllä, mutta _voidaksemme odottaa meidän
tulee olla kuuliaisia_."

Samaa ajatusta, ettei henkemme voi kasvaa niin kauan kuin
ihmisen sisimmän laita ei ole niinkuin pitäisi, hän tehosti
myös raamatuntutkistelussaan Vaasassa N.N.K.Y:n kesäkursseilla,
jotka pidettiin kesäkuussa ja jonne hän matkusti heti Ilmajoen
ylioppilaskokouksesta. Vaasan päivinä hän oli todella onnellinen
-- vastoin kaikkea odotusta, sillä hän ei ollut mielellään
kokouksissa, joissa oli pelkästään naisia osanottajina. Hän tunsi,
että "ilmassa oli herätys". Vaasassa olleilla taas oli puolestaan
kaikilla se tunne, että Paul Nicolaysta tällöin säteili voima,
joka ei ollut hänestä itsestään lähtöisin. Hän liikkui hiljaisena,
kuten tavallisesti, jos mahdollista vielä entistäänkin vähemmän
haluten itse päästä ääneen, hän seurusteli kaikkien kanssa yhtä
luonnollisesti kuin ennen, tyyni mieliala oli myös entinen. Mutta
hänen olennossaan ilmeni jotain uutta tuon kaiken ohella.

"Päivän ihanat kokoukset olivat päättyneet", sanotaan rouva af
Forselleksen kirjoitelmassa Ad Lucemissa. -- "Nyt verhosi pohjolan
valoisa yötunnelma maat ja meret, ja me astelimme verkalleen kotiin
päin. Auringon viime säteet loivat ihmeellistä hohdetta polullemme.
Minä mainitsin sanasen siitä, kuinka hyvä päivän raamatuntutkistelu
oli ollut, ja kuinka todelliseksi oli minulle käynyt meidän omasta
minästämme vapauttava Jumalan voima. 'Se mitä sanoin, oli tullut
suoraan sulatusahjosta', virkkoi Paul Nicolay hiljaa. -- Auringonko
viime jäähyväiset heijastuivat hänen kasvoillaan, vai toinenko valo
jo sädehti hänen ympärillään? En tiedä, mutta sen tiedän, että
Jeesuksen sanat: Te olette maailman valo silloin kävivät sisällöltään
minulle kirjaimellisesti eläviksi, samalla kuin mieleeni tunkihe
tietoisuus, ettei Paul Nicolay enää jäisi pitkäksi aikaa luoksemme."

Joka tapauksessa lienevät tuskin monet rouva Forselleksen lailla
aavistaneet jo silloin paroni Nicolayn lähdön läheisyyttä. Hän oli
aina ollut kivulloinen, ja ne, jotka näkivät hänet Ilmajoen ja Vaasan
kesäisinä päivinä täydessä työssä ja toimessa, katse suunnattuna
uusiin tehtäviin, eivät yleensä ajatelleet, että hänen työpäivänsä
läheni loppuaan. Hänelle itselleen ei kuolemanajatus ollut koskaan
ollut outo, niinkuin tiedämme -- ja se toistuu useasti myös viimeisen
kesän kirjeissä ja muistiinpanoissa.

Kesäkuun alussa hän kirjoittaa paroni K. A. Wredelle: "Täällä on
sangen yksitoikkoista ja ikävää, varsinkin kun en voi kulkea nopeasti
tai ponnistella saamatta hengenahdistusta. Lääkärit sanovat, ettei
se johdu sydänviasta, vaan verisuonten kalkkeutumasta. Tuo kaikki
muistuttaa iästäni, sekä ettei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia,
vaan me etsimme parempaa." Mutta heti sen jälkeen hän katsahtaa
taas eteenpäin kauan suunniteltuun Keswick-kokoukseen. "Sinä
täytät 60 vuotta syyskuun 18:ntena, kun me kaikki olemme koolla
Porvoossa. Henrik lupaa tulla mukaan. Muista tätä kokousta joka päivä
rukouksissasi. Jollei Jumalan henki ole mukana, niin onhan kaikki
turhaa." Naantalista, "ikävästä paikasta", minne hänen oli ollut
pakko lähteä Vaasasta hoitamaan terveyttään, ja missä hän viettää
parhaat hetkensä yksinänsä kallioilla, hän kirjoittaa heinäkuun
13:ntena samalle ystävälle:

"Kun minä huomenna lähden 60:nnelle, tahdon mieluimmin lopettaa
edellisen vuoteni hieman puhelemalla kanssasi. Tohtori sanoo, että
sairastan pitkälle kehittynyttä kalkkeutumista, ja hän ei näytä
kiinnittävän suuriakaan toiveita täkäläisiin kylpyihin. Se ei huoleta
minua, mutta se kannustaa minua elämään niin lähellä Herraa kuin
suinkin koko lopun elämääni."

Naantalissa hänellä oli mielestään "aivan liian vähän tekemistä",
ja hänelle oli aina tervetullutta, jos hän voi olla hyödyksi,
varsinkin kun oli yksityiskeskustelussa koetettava auttaa etsiviä
lähimmäisiä. Eräänä päivänä hän puhui kaupungin rukoushuoneessakin.
Sitä paitsi hän hoiti koko ajan laajaa kirjeenvaihtoaan, jota
hän oli vähitellen oppinut pitämään "palvelustyönsä osana". Nyt
tämä kirjeenvaihto koski lähinnä Porvoon syyskokousta, ja kun hän
elokuun 7:ntenä -- "ilomielin" -- lähti Naantalista, hän antautui
voimansa takaa sen valmisteluihin. Hän tunsi parantolakauden
kaikesta huolimatta vahvistaneen -- "hermot rauhallisemmat ja muisti
parantunut", sanotaan päiväkirjassa -- ja siitä oli työ hyötyvä. Hän
kirjoitteli nyt myös toisen tessalonikalaiskirjeen selitystään --
työ, jonka hän sai pääasiallisesti valmiiksi elokuun 19:ntenä. Kolmea
päivää myöhemmin paroni Nicolay sairastui, ja hänen täytyi kutsua
lääkäri, joka huomasi hänen saaneen paratyyfuksen. Hänen ensi
ajatuksensa oli: "Onko tämä valmistusta Porvoon kokoukseen? Jos
Jumala tahtoo heikontaa minut siksi, ei minulla ole sitä vastaan."
Hän ei voinut ensin ollenkaan ajatella, että hänen oli jäätävä
pois tästä kokouksesta, johon hän oli eläytynyt yksityiskohtia
myöten. Mr. Sloanille kirjoittamassaan kirjeessä syyskuun 8:nnelta,
jolloin hän vielä oli sairaana, hän esittää englantilaiselle
ystävälleen konferenssin koko suunnittelun ja sitä koskevat pelkonsa.
Seurakuntatyöstään hän kertoo myöskin ja lisää: "Ehkä jatkan tänä
talvena, jollei Jumala vie minua erikseen." Jumala ei erehdy, tuo
ajatus lohdutti Paul Nicolayta, kun hän näki Porvoon kokouksen
avajaispäivän lähenevän hänen oman tilansa paranematta. Kun se
päivä -- 16:s -- koitti, hän kirjoitti Karlstorpiin ystävälleen:
"Minä olen vielä vuoteessa, neljättä viikkoa, mutta kuume alkaa jo
väistyä. Tosin on minulle pettymys, etten saa ottaa osaa Porvoon
kokoukseen, mutta käsitän sen niin, että Herra tahtoo antaa
siunauksensa jonkun toisen kautta." Ja päiväkirjassa kohtaa meitä
tuo luonteenomainen sana: "Minä en ymmärrä Jumalan teitä, mutta
eihän minun ole tarviskaan." Kokouksen kulkua paroni Nicolay seurasi
tarkoin, mikä olikin helppoa sen osanottajain monien kirjeitten
avulla. Hänen ajatuksensa ja rukouksensa sulkivat piiriinsä jokaisen
eri puheen, jokaisen ratkaisunhetken kokouksen varrelta -- ja ne
saapuivat perille, sillä konferenssin yleisvaikutelma oli, ettei
paroni Nicolayn läsnäolo ollut tuntunut koskaan niin selvästi kuin
nyt, kun hän oli poissa. Kokouksen jälkeen hänen luonaan kävi muuan
hänen nuorista ystävistään -- pastori A. Lehtonen -- ja hän sai
suullisen selonteon niin Porvoon kokouksesta kuin pohjoismaisesta
ylioppilaskokouksesta, joka oli elokuussa pidetty Tanskassa.

Lääkäri oli julistanut nyt varsinaisen taudin voitetuksi, mutta
suuri heikkous tuntui yhä. Syyskuun 25:ntenä -- vuoden "ratkaisevana
päivänä" -- paroni Nicolay oli jalkeilla odotellen ikävöimäänsä
suurta tapahtumaa. "Ei, ei vielä", hän kirjoitti illalla
päiväkirjaansa. -- Muutaman päivän näytti siltä, kuin olisivat voimat
alkaneet palata. Vuoteessakaan ollessaan hän ei ollut tahtonut olla
toimetonna, vaan luki oikaisuvedosta erääseen Kristuksen jumaluutta
käsittelevän kirjoitelmansa painokseen, joka oli määrä julkaista
Ruotsissa. Nyt hän antautui uusin innoin kaikkeen työhön, mitä
hän voi toipilaana suorittaa; niinpä hän pani kokonaisen päivän
venäläisten kirjojen pakkaamiseen, ne kun oli lähetettävä Amerikkaan
uusien painosten painatusta varten. 30:ntenä hän tuli ensi kerran
alakertaan päivällisille -- mutta hänen huoneeseensa johtavien
jyrkkien portaitten edestakaisin kapuaminen olikin liian rasittavaa.

Toistamiseen sairastumisensa jälkeen hän sai lokakuun toisen päivän
vastaisena yönä ankaran hengenahdistuksen -- ja tämän tapahtuman
mainitseminen on hänen viimeinen päiväkirjamerkintänsä. Samana
päivänä hän lähetti venäläiset kirjansa sekä kirjeitä useille
henkilöille -- prinssi Bernadottelle, jonka tuli saada kuulla
Porvoon kokouksesta, neiti Marie Bréchet'lle, sisarelleen kreivinna
Pahlenille ja eräälle ranskalaiselle serkulleen, pater Joseph de
Broglie'lle. Lokakuun kolmantena hän kirjoitti viimeisen kerran
ystävilleen Toivolaan, joita hän muisteli erikoisesti, heidän
kodissaan kun oli samoin sairautta, ja päivää myöhemmin hän lähetti
paroni K. A. Wredelle tämän tervehdyksen:

    'Kiitos, rakas ystävä, rakkaista riveistäsi. Olkoon sinun suotu
    iloisena ja siunattuna palata Helsinkiin työhösi. Minulla tuntuu
    olevan koetusten ja Herran kurin aika. Olen ollut kuusi viikkoa
    sairaana ja nyt juuri, kun aloin päästä jalkeille, sain sellaisia
    hengenahdistuskohtauksia, ettei ole ennen ollutkaan, ja lämpö
    kohosi. Jumala tietää, saanko koskaan jatkaa entistä työtäni.
    Tervehdi Gertrudia sydämellisesti. Nyt olen taas vuoteessa.

                                    Oma vanha ystäväsi Paul.'

Siinä ei ole suoranaista viittausta siihen, että sen kirjoittaja
olisi ollut tietoinen heti lähestyvästä kuolemastaan. Ei hän liioin
puheissaan sisarustensa kanssa, jotka hoitivat häntä mitä hellimmin
ja kaikin tavoin koettivat lievittää hänen tuskiaan ja tehdä hänelle
ajan rattoisaksi, maininnut mitään sentapaista. Ainoastaan pastori
Valkamalle hän sanoi kerran tämän käydessä häntä tervehtimässä: "Minä
en tiedä, mihin tämä tauti päättyy, mutta kun Jumala kutsuu, olen
valmis." Kaikille häntä ympäröiville hän oli sydämellisen kiitollinen
ja osoitti kipujen kohdatessa ihmeellistä kärsivällisyyttä.

Lokakuun 6:nnen vastaisena yönä sattui kolmas hengenahdistuskohtaus
-- viimeinen. Tällä kertaa ei ollut apua jäästä eikä lääkkeistä.
Vähää ennen yhtä yöllä oli taistelu lopussa, ja Paul Nicolay nukahti
kuolemaan hiljaa, huokauksetta sisartensa läsnäollessa.

Odotettu Mestari oli viimein tullut -- ei maailmaan, vaan sielun luo,
joka oli Hänen omansa.

       *       *       *       *       *

Kun ne monet, jotka olivat tunteneet paroni Nicolayn ja rakastaneet
häntä, saivat sanoman hänen kuolemastaan, tuotti se heille syvää
tuskaa. Toiset tunsivat vain hänen jälkeensä jättämän tyhjyyden
eivätkä voineet käsittää Jumalan tarkoitusta siinä, että Hän näin
vaikeana aikana kutsui kotiin miehen, joka oli Hänen parhaita
työmiehiään, kun taas toisille oli selvää, että Paul Nicolayn
maallisten kärsimysten ja vaivain mitta oli täyttynyt, että hän oli
kypsä pääsemään lepoon Isän helmoihin. Ja monet -- häntä lähinnä
olleet -- tunsivat ikäänkuin kuolema ei olisi tuonut ainoastaan
_lepoa_, kuin voisi Jumala käyttää palvelijataan vieläkin, toisissa,
laajemmissa oloissa.

Paul Nicolay itse sanoi kerran eräästä ystävästään, joka
kutsuttiin täältä, juuri kun hän oli aikeissa antautua uudelle,
siunaukselliselle toiminta-alalle: "Miksi Jumala sen teki? Mutta
hänestä sopinee kai sanoa: _saanut virkaylennyksen_." -- Sama ajatus
on kirjeessä, jonka paroni Nicolayn kuoleman jälkeen häntä parhaiten
ymmärtänyt ystävä Mr. Wilder kirjoitti paroni Nicolayn sisarille:

"Tohtori Karl Friesiltä saimme Ruotsin kautta sanoman, että kelpo
veljemme on kutsuttu korkeampaan palvelustoimeen. Tuo sanoma oli
minulle kova isku, sillä toivoin saavani tavata Paulin ensi kesänä
pienessä kodissamme Norjassa. -- -- --

"Paulin laita on hyvin, sillä niin on, kuin suuri apostoli todistaa:
_täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa -- -- se olisi monin verroin
parempi_. Oletteko huomanneet, millä tavoin suuri apostoli, jonka
mukaan Paul on saanut nimensä, kuvaa kuolemaa? _Lähtöni aika on jo
tullut_ [2 Tim. 4: 6], hän sanoo. Sana, jota on käännöksessä vastaa
_lähtö_, on kreikaksi _analusis_, merisanastoa. Kuolema oli Paulille
purjehdus suurempien mahdollisuuksien ja etuisuuksien merelle, ei
saapumista levon satamaan. Tennyson on kai saanut runonsa ajatuksen
Paavalilta kirjoittaessaan näin:

    "Sunset and evening star
    and one clear call for me.
    And may there be no moaning of the bar
    when I put out to sea."

    "Päivän laskein, iltatähdin
    kutsu mulle selvään soi.
    Kareja ei surra maksa,
    aavalle kun päästä voi!"

Paroni Nicolayn omaisille, jotka muistivat hänet nuorena
intomielisenä purjehtijana, tuli tämä ystävän luoma kuva hyvin
rakkaaksi. Ja ajan vieriessä he kokivat myös todeksi ajatuksen, jonka
eräs toinen ystävä oli lausunut muistosanoissaan vainajasta -- ettei
kuolema erota meitä siitä, joka on "Kristuksen toisella puolella",
vaan ainoastaan kätkee hänet katseiltamme.

Lohdulliset olivat heistä myös vuoden 1904 päiväkirjasta tapaamansa
sanat: "Jos Jumala ottaa minut pois, niin soisin, etteivät omaiseni
pitäisi sitä surullisena, vaan iloisena tapahtumana, etteivät he
lihallisin silmin katsoisi sen näkyväistä puolta, vaan ajattelisivat,
että maallinen kuoreni on irtaantunut ja että sieluni on vapaa ja
siirretty Jeesuksen Kristuksen ihanaan läheisyyteen. -- -- -- Jos
rukoilemalla voisin pidentää elämääni, en sitä tekisi."

Lokakuun 11:ntenä 1919 kuljetettiin Paul Nicolayn tomumaja
Ludwigsteiniin, hautaan, jonka hän oli itse eläissään laitattanut
kuntoon itseään varten. Taajoin parvin olivat hänen ystävänsä
kerääntyneet Monrepos'hon ollakseen läsnä hänen viimeisellä maisella
matkallaan. Muuan surujuhlassa läsnäolleista, rouva _Helmi Gulin_,
on luonut siitä kuvauksen, johon hän on saanut kiinnitetyksi hivenen
hetken syvällistä kauneutta:

"Syyskoristeissaan oli Monrepos'n ihana puisto lokakuun 11:ntenä.
Raskaina ja kosteina, kuin kyyneleisinä, riippuivat vanhojen puitten
keltaiset lehdet. Luonto oli surupuvussa -- surua kertoi myös
valtaportin vaakunaa peittävä musta lippu sekä pihalla laakereitten
ympäröimä katafalkki. Suuret äänettömät salit, joissa joka askelella
kohtasi vanhaa taidetta ja entisajan muistoja, tuntuivat kumman
hiljaisilta. Mutta tunnelma ei ollut surun eikä kuoleman, kuin
iäisyyden tuulahduksen tunsit tuota kylkirakennuksen huonetta
lähestyessäsi. Siellä hän lepäsi kuoloon nukkuneena, ylimys,
jonka sydän oli nöyrä ja luottamus Jumalaan kuin lapsen. Kukkasin
kaunistetussa arkussaan, esi-isiensä muotokuvien keskellä, makasi
sukunsa viimeinen miehinen jälkeläinen. -- -- --

"Jo varhain, ennen maahanpanijaisten määräaikaa, kulki lakkaamaton
ystäväin, tuttavien ja alustalaisten virta tähän rauhaisaan
leposijaan. Monrepos'n tilusten vanhat, nuoret, lapset, kaikki
tulivat vaatimattomina kukkineen sanomaan viimeiset jäähyväiset
rakastetulle isännälleen. Jokaisen kasvoille jäi ikäänkuin hohde
vainajan omasta rauhasta. Kuinka olivatkin häneen nähden toteutuneet
saksalaisen pastori Wegenerin avoimen arkun äärellä lukemat sanat:
'Jos ruumiimme, tämä maallinen majamme, hajotetaankin maahan, on
meillä asumus Jumalalta, _iankaikkinen_ maja taivaissa, joka ei ole
käsin tehty.' Vielä hetken viivähti sisarten katse hellänä noissa
rakkaissa piirteissä, ja sitten ne pantiin kätköön ylösnousemuksen
aamuun saakka.

"Monrepos'n turvakodin lasten hentojen, kirkkaitten äänten laulaessa
kannettiin heidän hyväntekijänsä viimeisen kerran lapsuuskotinsa
salien läpi. Pihalta kajahti vastaan Sorvalin kansakoululasten
laulu. Kun arkku sitten oli asetettu katafalkille, jonka ympärillä
Monrepos'n vapaaehtoinen palokunta suruharsoisine lippuineen oli
vahtina, alkoi valtaava kukkaskunnioitus todisteena vainajan muitten
hyväksi uhrautuneesta elämästä. Esiintyi lähetystö toisensa jälkeen.
Kaikissa puheissa oli pohjasävelenä kaipuu ja kiitollisuus.

"Kun juhlallinen toimitus päättyi pihamaalla, oli jo hämärä
laskeutunut. Arkku kannettiin nyt puiston lävitse Ludwigsteinin
hautasaarelle, jonka harmaa torni piirtyi himmeästi tummaa
taivasta vasten. Arkun edellä kulki hiippakunnan piispa, ja
hitaasti lähestyttiin rantaa, missä odotti lautta. Ruotsalaisen
seurakuntaliiton kuoron laulaessa: 'Jerusalem, bort ifrån jordens
grus' liukui lautta verkalleen rannalta. Viimeisen kerran vietiin
nyt Monrepos'n omistaja rakkaaseen Ludwigsteiniinsä, missä hän oli
niin usein ennen päivän painuessa rakkaitten vainajainsa haudoilla
kuunnellut aaltojen loisketta ja tuuliharpun vienoa soittoa tornin
huipusta. Nyt ne soivat hänen omalle poistuvalle hengelleen.

"Kuin kaikuna toisista maailmoista kajahti vuoren kukkulalta
diakonissojen laulu, kun arkkua kannettiin lautalta: 'Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.' -- Ja hämärän yhä
tihetessä kannettiin arkku vuorenrinnettä pitkin tornin juurelle.
Siellä toimitti piispa Colliander ruumiinsiunauksen puhuen Fil.
3: 7-14:nnen sanoista, jotka niin hyvin kuvasivat kotiinpäässeen
vainajan elämää. Tuli yhä pimeämpi, ja alakuloisesti suhisivat
kuuset, kun arkku vielä kerran nostettiin ja kannettiin rinnettä alas
lähemmä rantaa, minne paroni Nicolay itse oli valinnut viimeisen
leposijansa. Kuin unessa kuljimme sen jäljissä. Nyt käännyttiin
oikealle, ja syvän hiljaisuuden vallitessa kannettiin poika
vanhempainsa avattuun hautaholviin. Vielä muutama askel, ja sitten
laskeutuu arkku. Ja kas! Juuri silloin kuu nousee taivaanrannalta ja
luo hopeasäteensä vetten yli hautaan. Oli kuin taivas olisi avautunut
ja säde vainajaa nyt ympäröivästä valosta laskeutunut surevien
sydämiin. Ja halki hiljaisen illan kuului pastori Wegenerin ääni:
'Mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen
sydämeen noussut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä
rakastavat. Rakkaat silmät ovat sulkeutuneet iäksi, silmät, joiden
katse saattoi olla niin totinen ja kuitenkin niin rakastava, mutta ne
ovat sulkeutuneet vain avautuakseen uudelle, paremmalle, ihanammalle
maailmalle. Ja suu, jonka todistus johti niin monet Herran luo, on
vaiennut, mutta vain ylistääkseen Häntä siinä maassa, missä kuolema
on nielty ja voitto saatu.'

    "Überwunden der Erde Leid,
    überwunden der Seele Streit,
    rein erfunden vor Gottes Thron,
    teuer erkauft durch Gottes Sohn,
    reingewaschen durch Jesu Blut,
    wohl dir, wohl dir, du hast es gut.

    "Im weissen Kleide im Tempel des Herrn,
    mit Friedenspalmen, dem Morgenstern,
    mit Lebenskronen aus Jesu Hand,
    'Mein Kind' aus dem Munde des Höchsten genannt --
    durch Kampfen zum Sieg,
    durch Glauben zum Schauen,
    überwanden der Kampf und das Todesgrauen
    überwanden im Glauben durch Jesu Tod --
    wohl dir, wohl dir, du hast es gut."

    ["Voitit jo maisen tuskan,
    voitit jo sielun taiston,
    nyt puhdasna näyt Jumalan istuimen eessä,
    sun kalliisti osti Jumalan Poika,
    sun puhtaaksi pesi Jeesuksen veri
    -- onnekas olet, sun hyvä on.

    -- Olet valkopuvussa templissä Herran
    rauhanpalmuin, kointähdin,
    Jeesuksen antamin elämänkruunuin,
    Korkeimman "lapsekseen" lausumana --
    tulleena taistoista voittoon,
    uskosta näkemiseen voitit jo taistelut,
    kuolemankauhut, voitit jo uskossa Jeesuksen veren kautta --
    onnekas olet, sun hyvä on."]

"'Ain' rauhaa vain' kajahti haudalla viimeinen kaunis kuorolaulu.
Rauhassa, tosi rauhassa lepää nyt väsynyt soturi taistelun päätyttyä.
Mitä hän kerran sanoi elämän vaikeuksia ja kärsimyksiä ajatellen:
'Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille ylen
runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden', siitä tuli
hänelle pian todellisuus. --

"Syysillan suuri hiljaisuus leviää yli Monrepos'n. Yhä soivat tornista
harpun ihmeelliset, hiljaiset soinnut kuin rauhansävelinä iäisyyden
maailmoista. Rauha laskeikse kukkaiselle kummulle. Ylimys, joka
_ei_ ollut _mitään_ itsessään, mutta jolle Kristus oli _kaikki_,
on siirtynyt kirkkaampaan valoon, sen Mestarin läheisyyteen, jota
hän palveli ja rakasti niin uskollisesti ja jonka ihanuudesta hänen
elämänsä on todistava vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen."



SOLI DEO GLORIA.


_Ei mitään itsessään_ -- nuo sanat, joihin välistä sisältyy niin
vähän, käyvät merkitykseltään eläviksi Paul Nicolayhin sovitettuina.
Hänen persoonallisuuttaan katsellessa oli aina se tunne, että häntä
koko elämänajan haitanneet virheet, kaikkinainen hänen olemuksensa
epäkypsyys, kaikki ratkaisuaan vaille jäänyt, se oli hänen omaansa,
samalla kuin kaikki hänestä säteilevä hyvä, kaikki mitä hän sai
suurta aikaan, oli ylhäältä saatua. Eipä siksi, että hänet olisi
luonto varustanut kehnommin kuin muut -- olemmehan nähneet, että
hänellä oli elämän alkaessa kaikki edellytykset kelvolliseksi,
hyödylliseksi ihmiseksi: hyvä luontainen äly, syntyperäisesti
rehellinen, ylevämielinen luonne -- ja hänellä oli myös tilaisuutta
lahjojensa kehittämiseen. Mutta tämän miehen, joka ei ollut suinkaan
nero, onnistui keisarivallan Venäjällä herättää liike ja luoda
järjestö, joka näytti edellyttävän hyvinkin nerokasta alkuunpanijaa;
tämän suljetun, ujon erakon onnistui koota ihmiset joukoittain
säteilevän ihanteen ympärille ja valaa auringonpaistetta heidän
polulleen -- osa, joka harvoin on suotu muille kuin elämän valituille
sunnuntailapsille; ja vaikka hän ei ollut kaunopuhuja, tunkivat hänen
sanansa syvemmälle kuin useimpain. Nämä hänen elämänsä tosiasiat
tuntuvat käsittämättömiltä, selittämättömiltä, jollei työaseen ohi
luoda katsetta Mestariin -- ja anneta kunniaa yksin Jumalalle.

"Herran työase" -- sellainen halusi Paul Nicolay itse olla, ja
jos hän olisi tietänyt, että ihmiset tahtoisivat hänen kuoltuaan
julkaista hänen elämäntyönsä tarinan, voisi kai hänen sisimmät
ajatuksensa siitä lausua runoilijan sanoin: "Ei etsitä mennyttä
nuolta, ja vasara nurkkaan jää..." Siksi hänen sisarensakaan
eivät voineet epäröimättä suostua häntä ympäröivän äänettömyyden
särkymiseen, eikä liioin tämän kuvauksen kirjoittaja kevein mielin
käynyt käsiksi tehtäväänsä. Kun kuitenkin äänettömyys katkaistiin ja
Paul Nicolaysta kirjoitettiin kirja, selittää tämän sama seikka, mikä
sai hänet itsensä ikuistamaan sielunsa tarinan päiväkirjan lehdille:
tämä kirja haluaa ensi sijassa esittää Jumalan työtä heikossa ja
epätäydellisessä ihmisessä, joka ehtoja asettamatta uskoi elämänsä
Hänen käsiinsä.



KUOLLEITTEN SAARELLA.


[Tämä paroni Nicolayn haudalla kirjoitettu runo on liitetty hänen
omaistensa pyynnöstä elämäkertaan.]


    Lainehet kuiskivat
    kuuset ne huokuvat,
    kukkaset tuoksuvat:
    mistä -- ja minne?

    Mietteissä kalliot
    kumartuin katsoo
    kulkijan puoleen:
    mistä -- ja minne?

    Moni on kulkenut
    täälläkin hymyten.
    Moni on saapunut
    vaiennut vainaa.

    Haudat ne kysyvät --
    hiljaa, niin hiljaa!
    Sydänkin kysyy --
    vastinta puuttuu.

    Pysähdy, kulkija!
    Näetkö haudan,
    lomassa kallion
    nukkujan vuoteen?

    Merkkinä särkevä,
    voittava tunnus --
    risti -- nyt vaivasta
    täällä hän lepää.

    Täälläkö? Kuule
    kysymys ikuinen:
    Missä on kaivattu?
    Mistä -- ja minne?

    Unhota hauta.
    Aavoja silmää:
    vesissä päilyvät
    taivahan valot.

    Ilta on tullut --
    sammuvan päivän
    kullassa kulkee
    kiitävät pilvet.

    Lainehen kuiske,
    kuusien humu,
    kysyvä sydän --
    kaikki on vaiti.

    Tavailet valosta
    äärettömästä
    vastimen miehelle
    ristinleiman --

    Vastimen syvän,
    valtavan suuren:
    _Kristuksessa.
    Hänestä-Häneen._

Ludwigstein, kesäkuun 21 p:nä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Paul Nicolay - Elämänkuvaus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home