Title: Katsokaa peiliin! - Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Heiberg, J. L. (Johan Ludvig)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Katsokaa peiliin! - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***


KATSOKAA PEILIIN!

Yksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

J. L. HEIBERG


Suom. K. J. Gummerus



Maiden ja merien takaa, Helsinki, N:ot 7-10, 1866.



HENKILÖT:

 _Eno_.
 _Herra_.
 _Rouva_.
 _Palveluspiika_.
 _Palvelija_.

(Näytelmäpaikkana on kauniilla huonekaluilla varustettu huone. Oikealla
puolella akkuna, sen vieressä pöytä, jota ylempänä seinällä riippuu
rivi useita tupakkapiippuja. Pöydällä on tupakka-astia ja tulusneuvot.
Vastapäätä pöytää suuri vaatekaappi).


Ensimäinen kohtaus.

    Eno. Herra (jälkimäinen juhlapuvussa, miekka vyöllä.)

Eno. Oh! juhlapuvussa! ja näin aikasin aamulla?

Herra. Niin, eno! Minä olen vallan julmistunut päälliseksi! Minua
neuvottomampaa ei löydy! Tänään olen minä kutsuttu Hänen Ylhäisyytensä
luo. Kello 9, oi! jo ennen 9 tulee minun olla paikallani.

Eno. Mitä kummaa siinä? Siihenpä sinä olet tottunut.

Herra. Olen, olen, se totta on...

Eno. Mikä sinun siis nyt neuvottomaksi saa?

Herra. Oi Jumala!...

Eno (Silmäilee kelloa). Vielä ehdit sinä varsin hyvin; kello ei ole
vielä lyönyt.

Herra. Sen minä tiedän, mutta... Minulla on toinen syy...

Eno. Vai niin.

Herra. Minulla on...

Eno. Sano suoraan veli kulta! mikäs on?

Herra. Minä pelkään että...

Eno. Pelkäät, mitä?

Herra. Että... taivahan Jumala! Minä pelkään että rauhani, toivoni,
iloni ja henkeni, vieläpä menestykseni ja kunniani ovat perikadon
omana.

Eno. Ho perhana! mutta minä en ole mikään Solon enkä Bias; puhu siis
suoraan asia, minä en ymmärrä.

Herra. Te tiedätte... Minä en ole sukkamielinen...

Eno. Aha! joko pääsi?

Herra. Kun on nuoruutemme aika kulunut, kun 40 ikävuotta istuu
niskoillamme, niin saamme tarkoin pitää silmällä yhtä ja toista -- sen
olen havainnut.

Eno. Jumalan nimeen! mitä olet havainnut?

Herra. Ei, ei! ette minua ymmärrä. Minä en ole mitään nähnyt. Minä
tunnen perin pohjin vaimoni; hän rakastaa minua, hän on minulle
uskollinen, mutta, eno, hän on nuori ja -- -- siinä koko asia! Tämä
ajatus hirmuisesti häiritsee minun rauhaani. Nuoruuden ikä on
kevytmielinen ja nainen pysyy päälliseksi aniharvoin päätöksissään, hän
ei taitu, mutta hän taipuu, hän kukka, jota vähäinen tuulen leyhkä
turmelee.

Eno. Lakkaa puhumasta vertauksilla ja sano suoraan mistä leyhkä nyt
käy.

Herra. Naapurista.

Eno. Ahaa!... nuori luutnantti?

Herra. Niin!

Eno. Niin kuule sananen, joka kohta poistaa huolesi. Hänen rykmenttinsä
jo tänään täältä marssii.

Herra (innolla). Mutta, eno, hänen lähtönsä juuri minua huolettaa.

Eno. Mua sano sudeksi, jos sanaakaan tästä ymmärrän... Vasta nainut
mies, kaunis vaimo, eräs nuori luutnantti, joka saa miehen rauhan
katoamaan juuri kun rykmenttinsä kaupungista lähtee? Mitä tämä on?
Jompi kumpi on meistä hullu... sano sinä kumpi?

Herra. Minä, eno, minä!

Eno. Siltä melkein näyttää.

Herra. Tyhmänä aasina tulen minä tänään seisomaan Hänen Ylhäisyytensä
edessä, minä tulen häväisemään itseni, minä tiedän sen.

Eno. Niin, niin, kun tiedät sen...

Herra. Ymmärtänette, ettei rykmentin lähtö kaupungista minua huoleta;
ei, vaan jäähyväiset, jäähyväiset, eno! niistä pelko, joka syvästi
sydäntäni vaivaa!

Eno. Vai niin, sinun on surullista sanoa jäähyväiset hänelle?

Herra. Kenelle?

Eno. Luutnantille.

Herra. Ei, ei!

Eno. Kenelle sitten?

Herra. Oi, ymmärtäkää minua, eno! Minun on meneminen herttuan luo ja te
vetäydytte konttoriinne. -- Minulla on tänään tärkeä työ tekeillä,
mutta työhön tänään järkeni ei pysty, sillä alati tulen minä
ajattelemaan: Nyt tulee luutnantti Jetan luo jäähyväiset sanomaan;
Jetta on yksin, te ja minä olemme poissa... Luutnantti tulee, hän on
surullinen, hän puhuu liikuttavasti, kauniisti, hän saa kenties
Jetankin liikutetuksi... Tämä voi saada minut hulluksi. Luutnantti
tarttuu Jetan käteen, suutelee sitä lempeästi. Jetta luo alas silmänsä,
punastuu, tuntee jäähyväishetken surulliseksi, mutta makeaksi samalla.
-- Kun nainen senlaisia tunteita tuntee, on hän astunut ensimäisen
askeleen, hän ei voi enää puolustaa sydäntänsä ja... Jumala tiesi mihin
seikka päättyy.

Eno. Pirulla tosiaan on hyvä kuvitus! Äsken sanoit olevasi vapaa
luulevaisuudesta; nyt kun olen kuullut kaunista puhettasi, havaitsin
siinä olevan runsaasti turkkilaista kuvitusta.

Herra. Turkkilaisista älkää puhuko! Turkkilainen ei ole tyhmä, hän
kyllä tietää, mitä tekee. Hän vartioipi kuten mies ainakin vaimonsa
kunniaa. Turkkilaisilta voimme paljon oppia.

Eno. Saattaa olla, herra Turkkilainen! Mutta koska sinä, joka olet
kristitty, olet joutunut turkkilaisiin houreisin, niin koetan estää
luutnanttia tänne tulemasta.

Herra. Niin, niin, minä tykkänään toivottomuuteen joudun, ellei
luutnantin käyntiä estetä.

Eno. Mutta mitenkä?

Herra. Jettani pitää teistä, eikö niin? Hän kunnioittaa teidän
tarkkatuntoisuuttanne, hän seuraa teidän neuvojanne, jos te, eno,
kovasti kiellätte häntä vastaanottamasta luutnanttia.

Eno. Mitä? Kieltää?

Herra. Niin kieltää. Jetta tottelee teitä.

Eno. Onko Jetta sanonut mitään, josta voisi aavistaa että hän toivoo
saavansa tänään nähdä luutnanttia?

Herra. Ei.

Eno. Entäs luutnantti?

Herra. Luutnantti tulee, sen voin varmaan vakuuttaa. Upseeri ei heitä
tällaista hetkeä käyttämättä; hän ei hupaisempaa tiedä, kuin miellyttää
rouvia ja harmittaa miehiä. Ei, päästä vapaaksi hänestä voin ainoastaan
jäykällä kiellolla. Valtaneuvoksen luona viimein hän liehui Jetan
ympärillä, puhui tutusti ja vapaasti hänen kanssansa, saattoi häntä
ruualle -- ja siitä hetkestä saakka hän aina sivukäydessään silmää
tänne ylös ja tervehtii. Hän hymyilee silloin, hän vääntää ruumistaan
tuhansiin kummallisiin mutkiin, ja koskee siististi lakkiinsa. En ole
niin itserakas, että luulisin tervehdyksensä tarkoittavan minua. Hän
tulee, -- tulee kun tuleekin! Siis tekisitte varsin hyvin, jos
vakavasti kieltäisitte lapsellista Jetta parkaani vastaan-ottamasta
häntä; käyntinsä olisi minun kuolemani.

Eno. Keino on huono, se ei kelpaa.

Herra. Oi, eno, turhatko rukoukseni ovat?

Eno. Turkkilaiset tietäisivät syvempiä diplomaatillisia keinoja.

Herra. Eno kulta, noudattakaa pyyntöäni tässä. Minun täytyy nyt mennä
pois. Kun Jetta on pukeutunut vaatteisin, tulee hän varmaankin
luoksenne. Puhukaa hänelle isällisesti, vakavasti. Te tunnette tarkkaan
hänen. Valitkaa varoituksista parhaimmat, vakuuttavimmat, jotta
voisitte kukistaa hänen tahtonsa. Sanokaa etten minä soisi hänen tänään
ennen puolista nähdä vieraita. Käskekää hänen taipua siihen. Jos hän
rupee kysymyksille, sanokaa ettei hän millään muotoa saa vastaan-ottaa
luutnantti Rosen'ia. Sanokaa hänelle, että minä olen hiljainen ja
myöntyväinen, mutta että minulla on kiivas luonto, etten minä koskaan
lepy, jos hän minun poissa ollessani vastaan-ottaa tätä upseeria, joka
on viekaskielinen ja sukkela; sanokaa hänelle, että hän joutuu
onnettomaksi, että kun pitkämielisyyteni on loppunut, ei kiukkuni
rajoja tiedä. Sanokaa hänelle... Oi Jumala, nyt lyö kello 9.

Eno. Älä pelkää, minä kyllä...

Herra. Saatatte samalla sanoa...

Eno. Että sinä hiljastut.

Herra. Että jos minä tulen kotia...

Eno. Lähde nyt jo.

Herra. Ei, sanokaa ainoastaan...

Palvelija (tulee sisään). Vaunut ovat esissä.

Herra. Jumala! mitä pitää minun tekemän?

Eno. Mennä matkoisi kohta.

Herra (palvelijalle). Minä tulen (Hiljaan enolle). Eno minä luotan
teihin (menee palvelijan kanssa ulos).


Toinen kohtaus.

Eno (yksin).

    Oi tuhma raukka! itse leikkaat vitsat
    Ja luulet kiellon voiman suurimmaks'.
    Et muista että meille paratiisin
    Sai sulkeumaan he'elmä kielletty.
    Tok' hävetä sä saisit, serkkuseni! --
    On naimisliitto kuten arpajaiset,
    Jos joskus joku siitä voiton saa --
    Ja sen saa kymmenestä tuskin yksi --
    Hän puolisonsa hyvin pitäköön
    Ja käytöksensä olkoon kristillisen,
    Jonk' asuu riemun rauha rinnassa;
    Ja elköön Turkkilaisna väijykö
    Hän viekkautta kaikin öin ja päivin.

(Kuulee lähimäisestä kamarista rouvan hiljaan hyräilevän laulua).

    Hän noussut on. Oi kuule kuin hän laulaa?
    Kuin lintu, jok ei tiedä surua,
    Hän laulaa tervetulot aamuselle.
    Se hyvä on, ken laulaa -- sanotaan. --
    Vaan kummink' on hän tyttäriä Eevan
    Ja Eevan halu he'elmään kiellettyyn
    Myös asuu hänessä kuin useassa.
    Ma koittaa tahdon; käärmehenä siis
    Nyt luikertelen tähän paratiisiin,
    Ja tiedän varmaan että serkkuni
    Saa siitä passinsa kuin muinen Aatami --
    En tiedä nyt kuin onnistuu se mulle,
    Vaan toki keksin neuvon aikanaan;
    Siis vallitkohon hetken tuoma neuvo.
    Kah! tuolla tulee Jettaseni jo.


Kolmas kohtaus.

    Eno, Rouva (aamupuvussa).

Rouva. Ah! herra Eno! hyvää huomenta!

Eno. Kiitos lapseni! Jumal' antakoon! Sinun poskes loistavat, sinun
unesi on ollut hyvä.

Rouva. Minun uneni on aina makea.

Eno. Siis et uneksi koskaan?

Rouva. Enkö! Minä näen unta pian jok' ainoa yö, vaikka unennäköni
tavallisesti ei ole mistään. Rietrikki on sanonut, että minä puhun
unessa, että suloisimmat ajatukseni silloin tulevat ilmi, että minä
vastoin tahtoani hänelle pakisen, mitä tahtoisin päivällä salata.

Eno (itsekseen). Se viekas kettu! (rouvalle) Siis ole varallasi.

Rouva. Ei hätää; jos jotakin tahdon salata, niin tiedän varmaan, ettei
unessakaan saada minua siitä puhumaan.

Eno. Vai niin! sinä tiedät sen?

Rouva. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.

Eno. Ei! Todellako ja millein se koe tapahtui?

Rouva. Viidentenä päivänä Helmikuuta.

Eno. Mitä?

Rouva. Ette taida enää muistaa, että silloin oli Rietrikin
syntymäpäivä? Aamulla varhain minä menin hänelle onnea toivottamaan.
Hän istui kamarissansa, missä ilon-loistavana otti minua vastaan. Minä
teeskennellen surullisuutta, sanoin hänelle: Rakas mieheni! Sinulta en
voi mitään salata; sillä minä kaikki sinulle unessa kerron. Olisin nyt
tahtonut sinua vähäisellä lahjalla ihastuttaa, mutta sen on sinulle
unilörpötykseni ilmoittanut. Tiedät siis minun tehneeni sinulle liivin.
-- Minä tiedän sen, vastasi hän. Sinä olet jo kaikki ilmoittanut. Oi!
huokasin minä -- olenko myöskin pakissut, että se on kaunistettu
uudemman muodin mukaan? -- Olet, olet puhunut kaikki, vastasi Rietrikki
-- En, en ole! huusin minä, -- minun uneni on valehdellut, sillä tässä
on lahja -- piipun koppa.

Eno. Sinä pikku veijari.

Rouva. Ja samalla laskin minä hänen eteensä piippu-kopan, jonka olin
salannut kädessäni selkäni takana, ja sanoin: Älä hylkää tätä piippua,
johon on maalattu Garibaldin kuva. Anna sen riippua rivin toisten
piippujen kanssa seinällä.

Eno. Sinäpä osaat! Mutta koska puhumme Rietrikistä -- sillä hän on
tosiaan vähän kummallinen. En tiedä mitä häneen on mennyt. Mahdotointa
on sinun arvata, millä hän nyt vaivaa itseään. Hän luuloittelee, näet,
sinä.

Rouva. Luuloittelee mitä?

Eno. Niin mitä! Mutta sitä en voi sinulle ilmoittaa.

Rouva. Oi sanokaa!

Eno. No niin! Miehesi käski minun sinua kieltää...

Rouva. Mistä?

Eno. Ei, ei! se ei käy päinsä. Hän on peräti hullu!

Rouva. Mutta, eno kulta, puhukaa!

Eno. Noh, kuule sitten... Ei, ei, minä en voi sitä sanoa!

Rouva. Te tahdotte saada minua uuteliaaksi! -- Joka kerran sanoo A:n
sanokoon B:nkin, ja olkoon alkamatta, mitä ei tahdo lopettaa.

Eno. Jos sanoisin sen, niin sinä nauraisit.

Rouva (laskien kätensä rinnalle). Minä vannon, että pidätän nauruni.

Eno. Noh sitten! Miehesi, rakas lapsi, on joutunut kummallisiin
houreisin. Hän pelkää sinulle käyvän kuten on käynyt monelle, jolle
kielletty hedelmä on mieluisin... Hän käski minun saarnata sinulle
viattomuuden arvoa.

Rouva. Mutta, eno, mitä on tämä olevinaan? Tähän saakka hän ei ole
minulta mitään kieltänyt... tahtooko hän nyt minulta jotakin kieltää?

Eno. Oikein arvasit, lapseni; mutta sinä olet ymmärtäväinen, sinä
tottelet häntä. Yhtä maailmassa hän sinulta kieltää; ja ellet tässä
seuraa hänen tahtoansa, niin syyttää saat itseäsi, sillä hänen vihansa
ei rajoja tiedä, eikä löydy rangaistusta niin suurta, jolla voisit
häntä lepyttää; kotirauha olisi silloin kadonnut, katumuksesi liian
myöhäinen.

Rouva (vähän närkästyneenä). No, mitä sanoi hän? mistä kieltää hän
minua? Vielä en ymmärrä mitään -- En salaa, että mielelläni tahtoisin
tietää, mikä seurauksissaan voi olla niin hirmuinen... Se mahtaa olla
jotakin kummallista!

Eno. Se kummallista on, sinä hämmästyt; minä itsekään en ymmärrä, miten
Rietrikki uskaltaa semmoista puhua. Hän kieltää -- --

Rouva (varsin uuteliaasti). Minua mistä?

Eno. Polttamasta tupakkaa.

Rouva. Mitä! minua! Tupakkaa? Te ilveilette! Niin, jos olisin
meri- tahikka sotamies.

Eno. Samaa olen minä saarnannut tuolle itsepintaiselle veitikalle.

Rouva. Mutta hän on sen ehkä vaan pilallansa sanonut.

Eno. Ei, ei ensinkään. Hän oli totinen, kuin totinen on; pilaa en
laisinkaan hänessä voinut havaita; hän vimmoissansa ei tahtonut kuulla
mitään.

Rouva. Mitä! mitä puhutte? Enkö pety, tekin olette varsin totinen!
Voisiko aavistaakaan sellaista mahdolliseksi ja todeksi? Tohditteko,
eno, malallanne vakuuttaa tämän todeksi?

Eno. Millä valalla tahansa.

Rouva. Ei, tämä on hullua hullumpaa!

Eno. Että hän hulluteli, sen sanoinkin hänelle suoraan.

Rouva. Ja kuitenkin?

Eno. Ja kuitenkin, vaikka minä naurusta olin melkein pakahtua, hän ei
nähnyt hulluuttansa.

Rouva. Mistä on hän nuo ajatukset saanut? Miten saattaa hän uskoakaan
että tupakka minua voisi miellyttää. Hän hourailee, hän unohtaa, että
minä olen nainen.

Eno. Se on mahdollista. Hän tyhjillä luuloilla itseänsä vaivaa ja
turhaan olen minä pyytänyt häntä miettimään seurauksia... Turhaan,
sillä hän oli kuuro; hän sanoi ainoastaan: Jos sinä vähimmänkään savua
vedät _tästä_ piipusta, jonka hänelle lahjoitit, niin sinun ei käy
hyvin, jos toisillakin polttaisit, niin on se verraton röyhkeys, jota
syvään saat katua.

Rouva (pilalla). Minä vapisen pelosta.

Eno. Hän turhilla luuloilla vaivaa itseään. Hän puhuu, nä'et taivahan
tähtien -- Mars'in ja Jupiter'in -- vaarallisesta yhtymisestä. Se
viettelee -- sanoo hän -- naisia ja pilkkaa aviomiehiä.

Rouva. Olisiko minulla aikaa semmoisiin?

Eno. Niin, sitäkin olen minä hänelle sanonut.

Rouva. Tahtoisinpa tietää milloin talollis-askareiden keskessä
saataisiin tilaisuutta ja aikaa sellaisiin.

Eno. Tottelevaisuuteen ja toimeliaisuuteen minä neuvon sinua. Onhan
sinulla ompelu-neuvot, tee työtä ahkeraan. Jos tahdot huvitella
itseäsi, niin löytyy muita keinoja. Tarvitset ainoasti lähestyä
akkunaa, kun rykmentti kohta kokoontuu kadulla, Nuori luutnantti
luultavasti tulee teille jäähyväisensä sanomaan; sinä saatat puhua
hänen kanssansa ja katsella paraatia. Tämä saa sinun ajatuksesi
kääntymään toisaalle. Minä tunnen sinua, sinä olet yhtä hyvä kuin
ymmärtäväinen. Jos Rietrikki vihastuu, niin tiedät mitä seuraa. Mutta
sinä voitat koetuksen, sen tiedän. Mars'in ja Jupiter'in yhtyminen ei
voi Jettaani mitään.

Rouva (silmäillen piippuja). Voiko semmoisia voimia uskoa luonnossa
löytyvän?

Eno (itsekseen). Ahaa! (Rouvalle) Kuka on tutkinut voimat luonnossa?
Naisiin vaikuttavat ne väliin pahasti; Ne saavat matkaan taudin, jota
vakava tahto yksin voi parantaa. Hyvästi! nyt täytyy minun lähteä.

Rouva. Turha pakina!

Eno. Ajattele siitä mitä ajattelet, mutta älä vaan tupakkaa polta.

    (Menee.)


Neljäs kohtaus.

Rouva (yksinään).

    Jo kiusaa, harmia näin varhain aamusella!
    Sanoa tätä hupaiseksi voi!
    Mua Rietrikkini tahtoo koetella!
    Vaan sitä en nyt huoli ajatella --
    On hyvä luonto mull', on kirkas päivän koi!
        (silmää piippuja)
    Tuo piippu! oi, min sain ma kuulla täällä!
    Se luultavasti pyhitetty on --
    Se saastuisi, jos sitä sormen-päällä
    Ma koskisin. Oi Herra hallitkoon!!
    Vai niin! -- päin vastoin minä luulen,
    Ett' ois se sille suuri kunnia
    Ja Garibaldi kiittäisi, jos huulen
    Hän väliin saisi naisen savuttaa --
    Ei usein taivahalla tähtee kaksi,
    Kuin nyt, saa toistansa kohdata,
    Ei tuo ne naisille kartettavaksi,
    Mi heitä miellyttääpi kiusalla.
    Vaan minun Jumala loi varovaksi --
    En mieti mitään, tahdon ommella.

(Ottaa ompelunsa, istuu tuolille akkunan viereen ja rupee ompelemaan --
Vähäinen äänettömyys -- laulaa sitten) --

    Järkeä ei hourehella
    Mua ei ne kiusoa.
    Ilomielell' lainehella
    Merell' elon purjehdella,
    Se mun onnelliseks' saa.
    Tok' asuu oma onni tupakassa,
    Kosk' aina muistaa miehet piippuaan,
    Ja Rietrik sanoo väliin tavallaan:
    Jos savuja ei saisi ollenkaan,
    En tietäis olevani maailmassa.
    Tuot' ymmärtänyt en, se vähät mulle,
    Ja vaikka savukin mun löyhkäs kasvoille,
    Ei muuttunut mun siitä pahaks mieli,
    Ma nöyryydellä kannan ristini,
    Kun savu seinät, vaatteet turmeli
    Ja kaiken karkealta tuntui kieli --
    Mike' miehill' yksin piippu suotu on?
    Jos mavulle on mitään tupakasta,
    Miks' kielletähän naiset polttamasta?
    Vaan tätä muu -- en minä -- aatelkoon.

(Ompelee ja laulaa).

    Ma koitan, en, et enään saa
    Mua tyhjä turhuus kiusata.

(Lankansa loppuu, ottaa uutta, -- silmää taasen piippuja).

    Vaan toki, minun oikeen muistaessain,
    Meksikon nainen tahi Madridin
    Ei ainoasti seiso peilin eessä,
    Vaan lepää usein piippu suussakin.
    He ovat nuhteettomat tavoiltansa,
    Se tietty on ja heit' ei soimata,
    Vaikk' usein polttavat he miesten kanssa
    Niin sikarii kuin piipputupakkaa; --
    Vaikk' ei oo tapana tuo vielä meidän maassa,
    Niin ansaitsisi kielto Rietrikin
    Sen, että kerran koittaa tahtoisin.
    Ei, ei! ma siihen liika hurskas olen,
    Vaan nähdä suotakohon kumminkin
    Min' näköinen ma olen piippu suussa. --
    Näin tapana on polttaa Rietrikin.
    Hän on niin totinen kuin piippu tuossa -- --
    Vaan harmia ma saan, jos koittaisin.

(Istuu alas ja ompelee).

    En tänään pelotta voi nähdä piippujansa,
    En vapisutta niihin koskea.
    Oi miehet, miehet! aina kiellollansa
    Ne kaiken ilon meiltä karkoittaa.

(Ompelee kiivaasti, ikäänkuin vihaisesti).

    Kas niin, kas niin! jo katkes neula, mutta --
    Niin, teräs Englannin se oiva on!
    Ma tänään olen varsin onneton.

(Ottaa esiin uuden neulan, pistää lankaa neulan-silmään ja laulaa):

    Oi, lähet' uusi neula sinä tälle,
    Ett' ainoan hän saisi savusen.

(Huomaa laulaneensa vääriä sanoja, oikaisee niitä).

    Ja lähet' unen lohdutus nyt hälle,
    Mi pyyhkii silmistä pois kyynelen.

(Nousee kiiruhusti ylös ja heittää vihoissansa ompelun tuolille).

    Ma tosin hullu oon, ja, vaikka valvehella,
    Niin järjetön kuin nukkuvainen on;
    Jop' osasin ma piipun sovitella
    Masaniellon kavatinohon!
    Vaan tää on tosin kaikki noitumusta,
    Ma lähellä jo olen turmelusta.
    Emp' aatoksiini mitään muuta saa,
    Kuin piippuja ja piippu-tupakkaa.
    Mi hyöty lienee Rietrikille tästä,
    Etten mä pääse kiusast' tupakan,
    Ettei nyt lanka eikä neula kestä,
    Etten ma voita mitään laulullan'?
    Vaan tämä kaikk' ole asiansa
    Ja totella on naisen kohtalo;
    Ma huoli tästä en, se olkoon alallansa;
    Ei kummempata ei, ei hullumpata o'e!
    Ma nöyrä olen, olen hiljukainen,
    Kun hyvyydellä mua kohdellaan,
    Vaan suuttuneena olen kiukkuvainen
    Ja jyrkästi ma vastarintaa paan.
    Ois sata vuotta piiput paikallansa,
    Miss' ovat olleet, saaneet ollakin,
    En silmäillyt heit' oisi konsanansa,
    Ja miekö heillä sitten polttaisin!
    Vaan nyt kun Rietrik tuota tahtoo estää
    Ma pian tahdon piippuin kimppuun päästä.

(Menee jäykästi piippujen luo, silmää varovasti ovelle ja on
ottamaisillaan kiellettyä posliinipiippua, mutta vetää kätensä äkkiä
takasin, ikäänkuin olisi polttanut sormiansa; nousee varpahille ja
hakee neuvottomana muitten joukosta).


Viides kohtaus.

    Rouva. Piika.

Piika (tulee hiljaan kamariin, menee rouvan sitä näkemättä tämän selän
taa, ja sanoo kovalla äänellä): Rouva, rouva!

Rouva (kiljaisee pelosta ja kääntyy). Kuka se on? Sinä tulet hiipien
kuin kissa, mitä tahdot?

Piika. Vaatemyyjänne pyytää saada kukat hatustanne.

Rouva. Mikä kiirut niillä on? En niitä nyt huoli hakea. Minä sitten
panen sanan, mutta sinun ei niistä tarvitse ehtimiseen juosta
edestakaisin.

    (Piika menee).


Kuudes kohtaus.

Rouva (yksin).

    No vihdoin viimein! pannako oven kiinni? --
    Ei, ainahan se epäluuloon vie -- --

(Hakee valiten piipuista).

    Mi paras näistä nyt? Tuo kaikkein paras lie? --
    Hyi, ei! Se musta on kuin takassa on hiili.
    No toi? Ei, periä on täynnä pesä sen.
    Tää sitten? Hyi, se rumaks' minun saapi.
    Vaan tämä? Ei, se liian pienonen!
    Kuin valitsen ma! Mitä miettimistä?
    Ei, Garibaldi yksin ansaitsee
    Sen, että nainen sillä polttelee.
    Ma vähät huolin tässä Rietrikistä!
    Ma arvaan syyn jo hänen kieltohon.
    Ja maistanko ma tupakkata mistä,
    Niin juuri Garibaldista se on. --

(Ottaa piipun, jolla on pitkä varsi, koristettu kirjavilla tupsuilla,
varovasti seinältä; on tupakoivinaan).

    Ei, tää ei maistu miltään, tupakkata
    Nyt piippuun pistää vähän tahdon ma.

(Ovelle kolkutetaan).

    Ma hiljastunut oon, oi Jumala!

(Peittää piipuu ompelulla).


Seitsemäs kohtaus.

    Rouva, Eno.

Eno (pistää päänsä ovesta). Oletko yksin, Jetta?

Rouva. Ihan yksin.

Eno (astuen kammariin). Eikö nuori luutnantti ole tullut tänne?

Rouva. Ei.

Eno. Sepä kumma! Minä tulin, lapseni, sinulle ilmoittamaan, että
rykmentti nyt par'aikaa kokoontuu. Et ikäväksy aikojasi sitä
katsellessa. Voi hyvin! (Lähtiessänsä pois luo hän silmänsä piippuihin,
sanoo itselleen) no, totta mar' se on jo hänellä.

    (Nauraa hiljaan ja menee).


Kahdeksas kohtaus.

Rouva (yksin). Mitä huolin minä rykmentistä! Se kokoontukoon omia
aikojaan; minulla on käsillä hupaisempaa kuin sitä katsella (silmää
varovasti ympärilleen, tuo esiin tupakka-astian, ja ottaa piipun
ompeluksen alta).

    Nyt katselevat kaikki sotilaita; --
    Mull' o'o ei tilaisuutta parempaa;
    Nyt tupakoida saanen rauhassa.

(Panee tupakka-astian ompeluksen päälle ja pistää piippuun).

    Kas niin! vaan mistä saan nyt valkeata?
    Ah! Se ken polttaa itse hankkikoon.

(Noutaa tulusneuvot, limpsiön ja taulaa, alkaa iskeä, mutta
tottumattomasti).

    Yks', kaks'! Ai, ai! ma tottumaton oon,
    En tulta saa, vaan isken sormiani.


Yhdeksäs kohtaus.

    Rouva. Piika.

(Rouva salaa hätäisesti piipun selkänsä taa toisella kädellä, toiseen
taasen tulukset; astuu tuolin eteen, jottei piika voi nähdä
tupakka-astiaa).

Piika. Herra luutnantti Rosen pyytää saada kunnian...

Rouva. Mitä! nyt! minä en voi häntä vastaan ottaa. Toisti.

Piika. Hän on juuri lähtemäisillään.

Rouva. Niin sano etten ole vaattehissa ja mene matkaasi.

Piika. Hän siinä tapauksessa pyysi minun jättää teille tämä
käyntikortti.

Rouva. Hyvä!

Piika. Se tässä on

    (Menee jäykästi rouvan luo käyntikortilla).

Rouva. Älä tule likemmäksi!

Piika (seisahtuen). Mutta rouva!...

Rouva. Älä tule likemmäksi.

Piika. Mutta kortti?

Rouva. Laske se tuonne tuolille.

    (Piika tahtoo laskea kortin tuolille rouvan selän taakse).

Rouva. Ei, ei sinne.

Piika. Mihin sitten?

Rouva (viitaten nyrkillään, missä pitää tulusneuvot, tuolia toisella
puolella kammaria). Tuonne!

    (Piika laskee kortin tuulille).

Nyt mene.

    (Piika alkaa lähteä, seisahtuu ja silmäilee uuteliasti rouvaa).

No menetkö vai...

    (Piika menee kummastellen).


Kymmenes kohtaus.

Rouva (yksin).

    Kun toivon saavani ma vierahia,
    Niin viikkokausiin niit'en nähdä saa,
    Päin vastoin taasen kun en niistä huoli,
    Niin tulee niitä oikeen tulvalta;
    Vaan riivatuin on mulle tämä päivä,
    Jon' ei saa polttaa edes rauhassa.

        (Alkaa taasen iskeä, onnistuu).

    Kas nyt! jo onnistuin, se hyvä on,
    Jo syttyi taula vihdoin viimeinkin.

        (Panee palavan taulan piippuun).

    Vaan Rietrik taulan peittää paperilla.
    Kun nyt vaan palan sitä löytäisin!
    Ah! käyntikortti! Ihan tätä varten!

        (Panee kortin piipuu pesän suulle).

    Min sanoisikaan herra luutnantti,
    Jos käyntikorttiaan hän tässä näkisi?
    Nyt uskallusta!

        (Vetää savun).

                    Hyi kuin sammaletta!

        (Silmää piipun pesään).

    Se taulaa oli, vielä palaa se?

        (Puhaltaa pesään ja polttaa sitten).

Ei, hyi! Minun himoni haihtui pian, se ei ollut pitkällinen.

    (Polttaa taasen).

Kokemus on lääkäreistä paras, sen olen havainnut.

    (Polttaa, mutta rupee kovasti yskimään).

Ei, Mars ja Jupiter eivät saa minua kiusaukseen.

    (Silmää piipuu pesään, nostaa kopan silmäinsä eteen).

Oh! minä olen polttanut jo koko joukon. Tuh'aksi on tupakka muuttunut,
se on minun työni.

(Rumpu kuuluu kadulta akkunan alta. Rouva pelästyy, pudottaa piipun,
jonka koppa menee palasiksi. Seisoo tuokion sitä epäilyksissä
silmäillen. Puhuu:)

    Te kovat tähdet! mitä tehdä voitte!
    Kun Garibaldini on tuossa palasin.
    Te kovan mulle rangaistuksen soitte;
    Ei auta katumus ja turh' on kyynelkin.
    Oi! onneni on mennyt, kappaleissa
    Se makaa tuossa, rikottuna nyt.
    Ei ole apua, ei edes mestareista.
    Oi onnetoin! kuin olen eksynyt!
    Te sisaret! Oi kovaan taistelkaatte,
    Kun himo teissä nousee tupakkaan.
    Ma olen peili, minuun peilaitkaatte;
    Ma suuren sankarin sain tuonelaan.

    Vaan tainnut täst'en päästä tekemästä;
    Ei, -- sill' on nainen kehno voimistaan.
    Min tähdet vaatii, sit' ei mikään estä;
    Mun taivas its' on saanut lankeemaan.
    Ei auta kyynele, ei yhtehen se juota,
    Ei saa se ehjäks' enää piippua.

        (Kuuntelee).

    Oi, vaunut tulee! Hirmustunpa tuota,
    Ja kuinka vapisen! Oi taivaan Jumala!
    On piippu tuossa ihan palasissa,
    Ja kammari on täynnä savua.
    Oi, onnetoin! kuin olet ahtahissa! --
    Mun täytyy hälle kaikki tunnustaa;
    Vaan hän ei mitään ennen nähdä saa --
    Niin, kaikki tunnustan ja niin kuin nainen
    Ma mitä pyydän kohta myöskin saan.

        (Panee tupakka-astian paikoillensa).

    Vaan piippu! pian kaappihin sen heitän.

        (Panee piipuu vaatekaappihin).

    Ma savun kyllä saanen haihtumaan.

        (Avaa oven ja akkunan, löyhyttää vyöliinalla, poistaakseen
        savun; kun tällä savu ei tyyni haihdu, tarttuu ompeluunsa,
        jolla viuhuttaa. Käyntikortti jää lattialle makaamaan;
        puhuu:)

    Nyt kieliä ei enää tiedä mikään.

        (Seisahtuu kuunnellen).

    Nyt seisahtuivat vaunut; Taivaan Jumala!

        (Vaipuu alas tuolille).


Yhdestoista kohtaus.

    Rouva. Herra.

Herra. Tässä olen, lapseni! (menee Rouvan luo, häntä tarkasti
silmäillen). Miksi luot alas silmäsi?

Rouva. Ystäväni!....

Herra. Minä en kumminkaan tahdo uskoa että...

Rouva. Sinä jo olet havainnut... sinä sen jo tiedät...

Herra. Mitä olen havainnut, mitä tiedän?

Rouva. Oi, älä huuda noin kovasti!

Herra. No, mutta selitä...

Rouva. Hyvä, armas ukkoseni! Me olemme kaikki ihmisiä, ja jokainen
voi langeta... itse vakavinkin, kun kiusaus on liian suuri...
silmänräpäys...

Herra. Mitä aiot sanoa? tuo tuntuu hirmuiselta!

Rouva. Minä tahdon tunnustaa kaikki.

Herra. Niin puhu! Ma olen kuin tulessa.

Rouva. Oi, jos tietäisit minun tuskaani, minun katumustani...

Herra. Ei, puhu suoraan pian, sillä muuten pitkämielisyyteni loppuu.

Rouva. Ei Rietrikkini!

Herra. Tahdotko pitää minua kiristyspenkillä... Minun kiellostaniko
puhut, sano?

Rouva. Minä olen sitä vastaan rikkonut.

Herra. Mitä, kuulenko minä oikeen?

Rouva. Oi! älä suutu! --

Herra. Jää hyvästi onneni, rauha ja ilo! Mulle maailmassa ei löydy
mitään enää! Oi, niinkö pidit valasi ja lupauksesi! Haa, viekas käärme!
-- vaan se on tosi, sinä oletkin nainen.

Rouva. Mutta Jumalan nimeen! mitä olen siis tehnyt? --

Herra. Ja sitä kysyt sinä? Et ole sitä tietävinäsi?

Rouva. Minä sen tiedän, mutta onko mun rikokseni niin hirmuinen?

Herra. Mitä, hirmuinen! Ei, kuulkaa kuinka yksinkertainen! Sehän ei ole
mitään, se maksaa ainoasti minun kunniani, minun maallisen onneni ja
henkeni. Oi, minä tämän olen jo kauan edeltäpäin arvannut. Sitä olen
yöt päivät miettinyt ja tuota ainoaa olen minä pelännyt!

Rouva. Aivan niin, se olikin ainoa, johon taisin mieltyä.

Herra. Ei, tämä on liian paljo! Milloin on tälläistä ennen kuultu? Sinä
uskallat itse sanoa että tämä upseeri... Minä tiedän tarpeekseni, minä
en tahdo tietää enempää.

Rouva. Mutta, armas mieheni, upseeri tahi kenraali? --

Herra. Ole vaiti! Sinä saat minun hulluksi... Me erkanemme, minä en
tahdo sinua vihata; elä onnellisesti, jos sisälliset soimaukset ja
omatuntosi voivat sen sinulle sallii. Me emme enää koskaan näe
toisiamme... elä hyvin!

Rouva. Mutta, Rietrikki, näin vähäpätöisestä asiasta?

Herra. Niin, niin! Minulla ei ole enää mitään sanomista. Jos tämä on
vähäpätöistä, niin varjelkoon Jumala kaikkia aviomiehiä sellaisesta
vähäpätöisyydestä.

Rouva. Mutta Jumalan nimeen!...

Herra. Niin, sehän on todelleenkin vähäpätöistä, että sinä häneen
mielistyit; etkö niin itse sanonut?...

Rouva. En tiedä, mutta kiusaus oli ylön luonnollinen.

Herra. Mistä ajasta saakka on tämä rakkaus asunut sinussa?

Rouva. Aamusta. En oikein voi sanoa hetkeä.

Herra. Se on mahdotonta! Minä olen usein huomannut salayhteyttä teidän
välillänne. Oi kauan, kauan olen havainnut sinun alakuloisuuttasi ja
salattua suruasi. (Viittaa sormella akkunaan, jonka vieressä piiput
riippuvat.) Minä näin miten silmäilyksesi aina lensivät sinne; siellä
oli maneetti, joka veti sinua luoksensa.

Rouva. Oi Rietrikki! jos niin on ollut, niin se on tapahtunut minun
tietämättäni.

Herra. Saanenhan uskoa mitä omat silmäni ovat nähneet. Valehella sinä
rikoksesi päätät. Mitä? Tänään olisit ensikerran mieltynyt...

Rouva. Oi Rietrikki! Syynä tähän on tähtien yhtyminen.

Herra. Mikä yhtyminen, minkä tähtien?

Rouva. Marsin ja Jupiterin.

Herra. Mitä hiidessä! puhu niin, että puheestasi selkoa saa... Haa! Nyt
minä ymmärrän, miksi minä häntä olen niin sydämeni pohjasta vihannut ja
kamonnut.

Rouva. Vihaa ja inhoa! Sekö on palkkani, kun salaa koen sinua
ihastuttaa?

Herra. Niin, tulisihan minun sinua kiittää! Ja häpeemättä sinä kehtaat
minulle sen suoraan sanoa... Niin, niin! Sinä tosiaankin olet minua
salaa ihastuttanut ja pirullisella huvilla ja helvetin autuudella...
Mutta kiitä Jumalaa ett'en sattunut näkemään häntä. Akkunasta pää
edellä hän olisi lentänyt ja musertunut kivikadulle. Sinun kyyneleesi
olisivat vuotaneet. -- Minä olisin nauranut...

Rouva. Jos se voi sinua lepyttää, niin heitä hänet akkunasta. Minun
poskeni eivät siitä kastu.

Herra. Sen uskon, nyt kun hän ei enää ole täällä.

Rouva. Ei täällä! Hän! -- -- --

Herra. Niin, ei täällä. Hän on jo marsinut kaupungista.

Rouva. Ei ole! ei...

Herra. Mitä! Onko hän vielä täällä?

Rouva. On, on!

Herra. Tässä kaupungissa?

Rouva. Tässä huonehessa.

Herra. Haa! Piru ja helvetti!

Rouva. Jos sen olisin tiennyt, niin olisin minä heittänyt hänet ulos
akkunasta!

Herra. Missä on hän kätkössä? Mistä löydän häntä? Onko hän ylisellä?

Rouva. Ei.

Herra. Niin on hän sitten kellarissa?

Rouva. Ei, Rietrikki, ei sielläkään.

Herra. No, saatana, missä sitten?

Rouva. Tässä huonehessa.

Herra. Täällä, tässä huonehessa?

Rouva. Niin, uskotko?

Herra. Sun rohkeutesi on tavaton... Missä on hän täällä?

Rouva (viittaa kaappiin päin). Tuolla.

Herra. Vastaa sanoilla... Minun silmäni kohta eivät eroita mitään.

Rouva. Hän on vaatekaapissa.

Herra (paljastaen miekkaansa). Jaa, herra luutnantti, saatte verellänne
maksaa...

Rouva (pidättäen häntä). Armas Rietrikkini, hillitse vihasi!

Herra. Sinun käy sääliksi? Sinä itket?

Rouva. O Jumala! Sinä sihot vaatteitani.

Herra. Teeskentele! Sinun ei käy häntä sääliksi, häntä, kavaltajaa!
Haa, päästä minua... Miekallani tahdon minä survaista häntä.

Rouva (päästää hänet irti). Tee se, jos sinua se huvittaa.

Herra (rientää kiiruhusti kaapin luo, avaa oven. Kun hän ei kohta löydä
luutnanttia, heittää hän vaatteita, mitä käsiinsä saa, toisen toisensa
perästä kaapista lattialle. Kaappi olkoon iso, jotta vielä vaatteita
näkyy, vaikka herra on sieltä heittänyt niitä, siinä järjestyksessä
kuin rouva).

Rouva (huutaen). Minun merinoni!

Herra. Minä kyllä löydän hänet. Missä on hän, missä?

Rouva. Minun Pariisinhameeni... Se likaantuu kohta... Oi Jumala!

Herra. Minä saan hänen kiinni, luota sinä siihen!

Rouva. Mutta Rietrikki! Oletko menettänyt järkesi... Mitä teet... Oi
uusi Pelerinini... Valkea huivini! -- Ei, tämä ei käy laatuun... O
Jumala! Musta Levanttiinini ja silkkihameeni... ja kappanikin... ei,
tämä on tosin hullua!


Kahdestoista kohtaus.

    Entiset. Eno, (joka edellisessä kohtauksessa on silmäillyt ovesta
ja kuullut puheen, astuu sisään).

Eno (tarttuu kiinni herraan ja purskahtaa nauruun). Mitä teet sinä,
mitä kujeita tämä en? Milläs Jetan vaatteet ovat sinua vihastuttaneet?

Herra. Päästäkää, Eno, päästäkää, te näette että minä olen vimmassa.

Eno. Kuten Don Quixote sodassa tuulimyllyjen kanssa.

Rouva (joka tällä välin on ruvennut kokoilemaan vaatteitaan, näyttää
enolle rypistynyttä hametta.) Oi, Eno, katsokaa! Mitä sanotte tähän?

Eno. Että se on huokeasti parannettu.

Herra. On, mutta minä tiedän lihapaikan, jota ei niin huokeasti pestä
puhtaaksi. (Rouva yhä kokoilee vaatteitaan ja järjestää niitä).

Eno. Minä sitä jo aavistin. (Herra pyrkii päästä kaapin luo, eno
pidättää häntä). Minä tiedän mistä nainen pitää. Tupakka on hänen
ihastuksensa.

Herra. Tupakka!

Eno. No, niin!

Herra. Mitä sillä tahdotte sanoa...

Eno. Semmoinen on nainen, minä tunnen monta tälläistä. (Vakavasti).
Sinä käskit minua kahden tähden yhtymisen vuoksi kovasti kieltää Jettaa
polttamasta tupakkaa, ja ennen kaikkea siitä piipusta, johon oli
maalattu Garibaldin kuva. Nyt saanen kysyä: Onko kieltosi ollut
miksikään hyödyksi? Sanoinhan sinulle että valkea polttaa. Te näette,
herra Pasha, mitä kielto olisi saattanut vaikuttaa.

Herra. Uneksinko? Kuka sitten salautuu tässä?

Eno. Herra Giuseppe Garibaldi.

Herra. Onko siinä perää? Onko se totta? Ja luutnantti?

Eno. Sen ymmärrät. Hän ei pässyt sisälle, syystä että Jetta silloin
poltti tupakkaa. Tässähän makaa käyntikorttinsa. (Ottaa ylös kortin).
Ohoh! niinpä on se musta kuin olisi ollut nokikolarin käsissä... Mutta
luultavasti on Jetta tulta saadaksensa pitänyt luutnantti Rosenia
sytykkeenä. (Herra silmäilee ilomielin korttia.) Savua on hän saanut
aikaan, mutta varsin vähäisen valkeaa. Jos nyt herra turkkilaiseni
menee vaatekaappiin ja sieltä löytää piipun, niin harmiksi käy vihansa,
hän häpeää, katuu kieltoansa ja syleilee lempeästi puolisoansa.

Herra (menee kaappiin, tuo esiin piipun niiden vaatteiden takaa, jotka
siellä vielä riippuvat.) Ah! totisesti! Minun Garibaldini on halki...
Sillä on poltettu... siinä on tuhkaa. Haa, nyt ymmärrän kaikki.

Eno. Nyt ymmärrät! Muistatko mitä äsken sanoin? puhuinko totta?

Herra. Te olette käytäinneet viisaasti, minä olin tuhma pukinpää.
(Kääntyy rouvaan, katselee häntä katuvaisesti, panee pois piipun ja
lähestyy hiljaan. Rouva samalla tavalla.) Suo minulle anteeksi!

Rouva. Anna minulle anteeksi, että tahdoin polttaa tupakkaa.

Herra. Tule minun syliini. Epäluulo on kadonnut.

    (Syleilee).

Eno. Suokoon Jumala, ettei tupakka-luulevaisuus onneanne koskaan enää
pääsisi häiritsemään.

Herra. Oletko leppynyt?

Rouva. Oletko sinä?

Herra. Minä olen saanut henkeni takaisin.

Rouva. Tupakan-himo ei asu rinnassani, mutta, ystäväni, sinä ehkä
ymmärrät, että kieltosi sai himon minussa syntymään; ellet toiste enää
kiellä, en enää koskaan polta tupakkaa.

Eno (yleisölle). Te herrat aviomiehet -- ymmärrättekö? Oletteko nähneet
peilissä kuvanne? Tässä on teille peili! Katsokaa peiliin!

                                                   --l --b --s.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Katsokaa peiliin! - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.