Title: Kolme matkaa Afrikassa - Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat - Afrikan sisämaissa
Author: Lagus, F. H. B.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme matkaa Afrikassa - Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat - Afrikan sisämaissa" ***


KOLME MATKAA AFRIKASSA

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset
tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa


Kirj.

F. H. B. LAGUS


Kansanvalistus-seuran toimituksia 68.



Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.



SISÄLLYS:

  1. Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan.
     Kapina Espanjassa.
  2. Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.
  3. Matkan alku rantamaalta Ugogoon.
  4. Matka Ugogosta Unianjembehen.
  5. Matka Unianjembestä Ujijiin.
  6. Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.
  7. Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.
  8. Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten
     sota ashanteja vastaan.
  9.
 10.



Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan
sisäosissa.


Uteliaisuus, jota yksityisten ihmisten elämän-oloissa ja heitä
koskevissa asioissa niin usein moititaan, voi kuitenkin toisinaan
esiintyä kehuttavanakin ominaisuutena, kun se saattaa ihmistä tutkimaan
ennen tuntemattomia asioita ja siten joutuu alkuperäiseksi syyksi
moneen yleishyödylliseen keksintöön. Niinpä esim. kummallisten ja ennen
selittämättömien luonnonilmiöiden tutkiminen ja selittäminen on monta
kertaa saanut alkunsa vain uteliaisuuden tyydyttämisestä; samoin on
moni muukin ihmiskunnan parasta edistänyt keksintö ollut suureksi
osaksi seuraus siitä vain, että ihmiset ovat koettaneet tyydyttää sitä
tiedonhaluansa, jota uteliaisuudeksi sanotaan. Tällainen tiedonhalu
useimmiten kiihtyy, jos jostakin tuntemattomasta asiasta on levinnyt
hämäriä salaperäisiä tietoja, sillä sellaiset ovat omansa ihmisen
mielikuvituksessa herättämään yhä uusia arveluja, joiden
mahdollisuudesta hän tahtoo päästä selville. Epävarmuus hänen
tiedoissaan tuntuu viimein niin kiusalliselta, että hän päättää ryhtyä
asiasta hankkimaan selkoa -- ja usein seuraa siitä uusien asioiden
ilmisaanti.

Hämärästä muinaisuudesta saakka ovat historian alalla tunnetut
kansakunnat tehneet tutkimusmatkoja heille tuntemattomiin maihin,
jolloin vaikuttimena heidän toimillensa on ollut milloin rikkauksien
etsiminen kaupan ja valloituksien kautta, milloin taas heidän omien
alueittensa suojeleminen rasittavilta raakalais-naapureilta. Missä maan
luonto sen on sallinut, siellä ovat he tunkeutuneet niin pitkälle kuin
ikänä ovat voineet, mutta moniain paikoin on luonto asettanut
voittamattomia esteitä heidän tiellensä ja sellaisissapa maissa onkin
tutkimukset rajoittuneet usein hyvinkin ahtaille aloille. Niinpä on
esim. Afrika vasta viime aikoina alkanut tulla europalaisille tarkemmin
tunnetuksi, sillä sen pohjois-osassa oleva suunnattoman laaja erämaa
Sahara on saanut monen uljaan tutkijan peräytymään, koska siellä
kuljeksivaiset villit asukkaat ovat keskeyttäneet tahi lopettaneet
useamman miehen aljetut tutkimukset ja hävittäneet nekin vähät
tulokset, jotka olisivat voineet hänen seuraajilleen olla johtona ja
apuna.

Vasta tällä vuosisadalla on ruvettu entistä suuremmalla innolla
tutkimaan Afrikan sisämaita, joihin pääsy on ollut varsin vaikea, koska
ei, niinkuin Europaan, mitään syvälle sisämaahan ulottuvaa lahtea ole
kulkua helpottamassa ja koska suuremmat virrat tässä maanosassa
ankarain vesiputousten kautta tekevät laivankulun ylen vaikeaksi, jopa
monessa kohdin mahdottomaksikin. Mutta maantieteen tutkijain sitkeys
taistelussa luonnon voimia ja esteitä vastaan on saanut usein voiton ja
niinpä on saatu tietoja näistäkin sivistyneelle ihmiskunnalle ennen
tuntemattomista seuduista, joista tässä kirjasessa lukijoille nyt
tarjotaan lyhykäisiä kuvaelmia.

Paitse niitä esteitä, joita Afrikan mantereen ulkomuoto sekä sen suuret
erämaat, Sahara pohjoisessa ja Kalahari etelässä, ja vielä sen villit
viholliset asukkaat tekevät europalaiselle tutkijalle, on ilmanalakin
saattanut lukemattomia enropalaisia tuonen majoille; sillä joka
tottumattomana niihin varokeinoihin, joita Afrikan kuumat seudut
vaativat viileässä ilmanalassa syntyneeltä ja kasvaneelta matkustelee
tässä maanosassa, hän tuskin milloinkaan voi välttää ankaroita tauteja,
jotka hänen elämästänsä pian tekevät lopun, jollei tautia tarkimmalla
huolella vastusteta. Niistä monista matkustajoista, jotka varustettuina
nykyajan parhaimmilla apukeinoilla ovat tehneet pitempiä tutkimusretkiä
Afrikan sisämaihin, on suurin osa palannut terveys huonontuneena ja
voimat uupuneina, jos he ovat ollenkaan päässeet kotiinsa. Tällaisten
matkustajain luku on jo noussut sangen suureksi ja viimeisten kolmen
vuosikymmenen aikana onkin Afrikan sisämaista saatu melkein enemmän
tietoja kuin kaikkien sitä ennen kuluneiden vuosituhansien kuluessa.
Kansanvalistus-seura on kirjasessa "Taavetti Livingstone", joka
ilmestyi v. 1881, antanut lyhykäisen kertomuksen siitä miehestä, joka
tähän saakka on verrattomasti enimmän levittänyt tietoja tästä ennen
tuntemattomasta maanosasta. Livingstonen matkat olivat sekä niitä
varten käytetyn ajan, että tutkittujen seutujenkin puolesta pitemmät
kuin kenenkään muun Afrikan tutkijan, mutta valitettavasti teki
kuolema liian aikaisen lopun hänenkin elämästään, ennenkuin hän oli
ennättänyt tieteellisesti järjestää tärkeät ja huolellisesti tehdyt
muistiinpanonsa viimeiseltä matkaltansa, jonka tarkoituksena oli saada
selko tuon vuosituhansia salaperäisenä pysyneen Niilivirran
alkulähteistä. Maantiede kärsi suuren tappion, kun tohtori Livingstone
kuoli, sillä vaikka hänen muistiinpanonsa saatiinkin hänen uskollisten
neekeripalvelijainsa toimesta pelastetuiksi, niin olisi hän itse aivan
varmaan voinut lisätä näihin lyhykäisiin tietoihin arvaamattoman paljon
selityksiä ja täydentäviä kuvauksia niiden maiden kansoista ja
luonnosta, joita hän oli tutkinut.

Mutta Livingstonen aate ei hänen kuollessaan jäänyt unhotuksiin. Hänen
työtänsä jatkamaan olivat monet valmiit; vaan pitkäin tutkimusmatkain
kustantamiseen tarvitaan paitse rohkeata tutkijaa myöskin paljon
varoja. Harvat maantieteelliset tutkijat ovat omilla varoillaan
voineet suorittaa matkojensa kustannuksia. Useimmat ovat kulkeneet
maantieteellisten ja muiden tiedeseurojen tai valtioiden sitä varten
myöntämillä varoilla. Huomattavimman sijan kaikkien tätä nykyä elävien
tutkijain joukossa on saanut Henry Morton Stanley, jonka nuoruuden
vaiheita sekä ensimmäisiä matkustuksia Afrikassa, ennenkuin hän lähti
suurelle tutkiimisretkellensä vv. 1877-79 neekerien maanosan lävitse,
tahdomme tässä lyhykäisesti kertoa lukijalle.



1. Luku.

Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina
Espanjassa.


Henry Morton Stanley syntyi v. 1840 Denbighin kaupungissa Walesin
maakunnassa Englannissa. Hänen alkuperäinen nimensä on John Rowlands,
ja hänen vanhempansa olivat niin köyhiä, että heidän täytyi puutteen
vuoksi jättää tämä lapsensa kahden vuoden vanhana köyhäinhuoneeseen S:t
Asaph'issa siellä kasvatettavaksi ja elätettäväksi. Poika oli täällä
kymmenen vuotta ja sai niin hyvän kasvatuksen, että hän sieltä
päästyänsä sai pienten lasten opettajan toimen Moldin kaupungissa
muutaman peninkulman päässä syntymäseudustaan. Lasten opettaminen
nähtävästi ei liene miellyttänyt nuorukaista, koska hän 15-vuotiaana
lähti meripoikana Amerikaan lähtevällä laivalla purjehtimaan. Kun hän
oli tullut New-Orleansiin, otti eräs Stanley-niminen kauppias hänet
perheesensä tehden hänet otto-pojakseen, ja silloin nuori John Rowlands
otti kasvatus-isänsä nimenkin. Mutta tämä kasvatusisä kuoli v. 1861
jättämättä jälkeensä mitään perintöä ottopojalleen, ja silloin nuori
Stanley rupesi sotilaaksi etelä-valtioiden armeijaan orjain
vapautussodassa, joka alkoi kohta sen jälkeen. Hän joutui kuitenkin
pian vangiksi ja vapaaehtoisesti hän silloin meni pohjois-valtioiden
puolelle, jossa hän pääsi vänrikiksi panssarilaivalla "Ticonderoga".
Kun sota sitte loppui vuonna 1865, päätti Stanley ruveta sanomalehden
kirjeenvaihtajaksi ja tässäpä toimessa hän saavutti mainetta.
Hän matkusteli Turkissa ja Vähässä Aasiassa sekä tuli käymään
syntymäseudullaan Walesissa ja köyhäinkasvatuslaitoksessa, jolle hän
oli niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän palasi jo v. 1867
takaisin Amerikaan, mutta heti sen jälkeen lähetti hänet sanomalehti
New-York Herald kirjeenvaihtajana englantilaisen sotajoukon mukaan,
joka lähti Abyssiniaan rankaisemaan sen maan hirmuhaltijaa Teodoria
siitä, että hän oli syyttömästi vanginnut useita europalaisia,
enimmästä päästä Englannin alamaisia, sekä kiusannut heitä vankeudessa.
Kun hän ei suostunut hyvällä laskemaan vankeja vapaiksi, ei voitu sotaa
välttää. Englannista ja Intiasta tuotiin sotaväkeä ja Annesley-lahdessa
nousi sotajoukko maalle, varustettuna monellaisilla tarpeilla, joiden
seassa oli tuhansia muulia ja suuri joukko elefantteja. Koko
sotajoukossa oli 12,000 miestä, joista 2,000 jätettiin satamaa Zoullaa
vartioimaan, 2,000 asetettiin Autalo-nimiseen paikkaan leiriin Zoullan
ja Abyssinian pääkaupungin Magdalan keskivälillä, 2,000 sai toimekseen
ylläpitää liikettä ja yhteyttä rantamaan ja eteenpäin marssivan
sotajoukon välillä, johon kuului 6,000 miestä. Lukemattomia
hankaluuksia sai tämä sotajoukko kärsiä marssiessaan sisämaahan, sillä
tie oli huono ja nousi ja laski alinomaa niin tavattoman jyrkkiä mäkiä
ylös ja alas, että väestö ja eläimet olivat uupua. Erittäinkin kärsivät
elefantit ja aaseja kuoli sadottain. Ylimmäinen johtaja tässä sodassa
oli lordi Robert Napier, sama mies, joka johti englantilaisten
laivastoa Krimin sodan aikana Itämerellä ja Pohjanlahdella, ja jonka
alapäällikkö Plumridge poltatti Oulun tervahovin. Matka Zoullasta
Magdalaan on noin 65 Suomen peninkulmaa. Marraskuussa 1867 astuivat
ensimmäiset joukot maalle englantilaisista sotalaivoista Zoullassa.

Sotaretken alussa oli lordi Napier antanut julistaa kaikille
asukkaille, hengellisille veljeskunnille, päälliköille ja maaherroille
Abyssiniassa seuraavan julistuksen:

'Teille on tunnettu, että Abyssinian kuningas Teodor pitää vankeudessa
englantilaisen konsulin Cameronin, Brittitäisen lähettilään Nassamin ja
monta muuta, siten rikkoen kaikkien sivistyneiden kansojen lakeja
vastaan. Kaikki ystävälliset muistutukset, että he laskettaisiin
vapaiksi, ovat rauenneet tyhjään, jonka tähden minun hallitsijani on
käskenyt viedä sotajoukon maahan, heitä pelastamaan. Kaikki, jotka
osoittavat ystävyyttä vankeja kohtaan tahi auttavat heidän
vapauttamistaan, saavat hyvän palkinnon; mutta ne, jotka heitä
loukkaavat, rangaistaan ankarasti, jahka englantilainen armeija marssii
teidän maanne kautta. Muistakaa, abyssiniläiset, ettei Englannin
kuningattarella ole mitään vihamielisiä tunteita teitä kohtaan, eikä
mitään tuumia teidän vapauttanne ja maatanne vastaan. Teidän
uskonnolliset laitoksenne, omat personanne ja omaisuutenne suojellaan
huolellisesti. Kaikki mitä minun sotilaani tarvitsevat, maksetaan
teille. Ei ketään rauhallisia asukkaita hätyytetä. Ainoa tarkoitus
minkä vuoksi englantilainen sotajoukko on lähetetty Abyssiniaan, on
Hänen Majesteetinsa palvelijoiden ja muiden pelastaminen, jotka
vääryydellä pidetään vankeudessa, ja heti kun tämä tarkoitus on
saavutettu, viedään sotajoukko takaisin.

Aikomus ei ole ijäksi päiväksi anastaa mitään osaa Abyssinian alueesta
eikä sekaantua maan hallitukseen.

                                                      R. Napier'.

Tästä selvästi kirjoitetusta ja kohtuullisesta julistuksesta annettiin
kopia Abyssinian pohjoisimman maakunnan maaherralle, Dajatshmatsh
Kusfaille, Tigren ruhtinaalle, joka halusi saada tavata julistuksen
kirjoittajan, koska tämän täytyi kulkea hänen maansa kautta päästäkseen
Magdalaan. Hän lähetti siis sanansaattajan englantilaisten ylipäällikön
luo, tekemään sopimusta yhteentulosta, ja huomautti, että heille oli
molemmille viisainta olla ystäviä. Kirje, jonka ruhtinas lähetti, oli
näin kuuluva:

    'Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

    Etiopian päällikköjen päämiehen Dajatshmatsh Kusfain lähettämä
    kirje englantilaisten sotilaiden päällikölle.

    Kuinka te voitte?

    Varsin hyvin.

    Kristuksen armosta olen minä jälleen saanut esi-isien Mikaelin,
    Welda Selassen ja Sabagadin valta-istuimen. Vanhastaan olemme
    ystäviä konsuli Saltista alkaen Plowdeniin asti. Minä odotin
    saavani teiltä kirjeen; mutta koska se on myöhästynyt, niin
    minä lähetän itse teille kirjeen. Minä en tiedä mitä varten te
    olette tullut tänne; jos minä sen tietäisin, niin se minua
    ilahuttaisi. Me olemme hyviä ystäviä. Minä lähetän tämän mukaan
    Atu Waikun pojan Murojan, joka tuntee minun kieleni ja teidän
    kielenne. Minä lähetän sydämeni (ajatukset) ja te lähetätte
    sydämenne (ajatukset). Vuonna 1860 Kristuksen jälkeen Johannes
    Evankelistan ajanlaskun mukaan [Abyssiniläisten ajanlasku on
    siis 8 vuotta myöhempi kuin europalaisten], Hadarkuukauden 18
    päivänä kirjoitettu keskiviikkona.

                                       Dajatshmatsh Kusfai'

                                (Etiopian päällikön suuri sinetti).

Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi
Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden
liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista
kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi
Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä
lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla
kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille
esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta
Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen
hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen
apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista
ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa
vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin
oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen
vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas
lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja
kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos
laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli
kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui
leijonan harjasta tehty tupsu.

Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen
liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan
sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän
innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön
aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan
syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen
suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan
jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin
kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua,
lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota,
kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta
vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain
Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".

Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle,
sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä,
400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja
oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin
ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan
vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi
ryöstäneet hänen maatansa.

Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen
partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä,
toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.

Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran
erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin
päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne
tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä
kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti
yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin
ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa
oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä
kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy
vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen
vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000
jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään
sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.

Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan
saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja,
vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin
tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla
pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät
asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.

Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin
marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein
täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa
aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä
tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei
tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta
vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu.
Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla
vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin
etuisia paikkoja hyväkseen.

Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki
oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat
joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan
kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden
samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä
linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri
varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut
hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä
takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan
voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen
sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit,
luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187
palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan
päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen
tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin
kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten
haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla
tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.

Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi
vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä
vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja
500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat
saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja
olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan
ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor
perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän
selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki
vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos
hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi
tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.

Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan
komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he
jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse
saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten
koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset
heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto
"Li-li-li-li!" -- jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona -- koko
tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois.
Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat
Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa,
muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka
käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee
vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli
varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.

Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan,
alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden
kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä
käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla
hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit
käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja
mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla
säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan
rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.

Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli
vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa
pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu
suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä
keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän
esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä
tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat
tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään
huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse,
revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa
laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin
suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen
kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa
kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta
Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse,
ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä
Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten,
harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.

Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma
kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista
alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt
sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian
keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten
kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan
uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".

Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät
Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta
huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko
pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista
joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle
jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin
englantilaisten vangiksi.

Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä
suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja.
Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa,
tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä
loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä
ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.

Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja
ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien
kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan
yleiseen tavarain ryöstämiseen.

Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi
käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois,
linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000
asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu,
ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin
pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan;
abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti
hautausluvut ja hauta täytettiin.

Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan
kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat
säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat
antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he
pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata
syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut
ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin.
Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita
ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan
valloituksessa haavoitettiin.

Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja
iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan
tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä
niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa
europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi
keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea,
ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa
laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen
voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa
laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän
laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas
Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja
pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on
kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani.
Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he
lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin
kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea,
punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen
päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty
armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut,
niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo
ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja,
pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä,
ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän
jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja
messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin
metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät
huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä
rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi
kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan,
loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin
tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja
käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.

Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko;
tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta
matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan,
huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli
sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä
täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain
ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka
molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot,
uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade
syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat
purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley
palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle,
jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan
pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4
kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet
seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi
tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja
ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa
sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet
sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita
vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita
ihmisiä -- kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana
kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia,
joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut
niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa,
taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että
vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan
tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin
tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien
alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin
vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä
levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle
Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti
laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja
vei sen New-Yorkiin.

Abyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen
sotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja
muisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta
kunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti
kunnostaneet itsensä.

Kun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan,
jossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin
tuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa
kapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä
kahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja
New-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman,
joka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt
New-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.

Muutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän
saapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin,
jossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.

"Astukaa sisään!" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt
levolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän
pakinoimaan seuraavaan tapaan:

"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi
annettavana teille".

Hän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:

"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?"

"Enpä tosiaankaan sitä tiedä".

"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?"

"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut".

"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada
tietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään".

"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori
Livingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?"

"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä,
missä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä
voitte. Kenties" -- lisäsi hän miettiväisesti -- "Vanhus kärsii
puutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte
häntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi
katsotte, -- mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta".

Stanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan,
vaan Bennett lohdutti häntä sanoen:

"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas
tuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat
puntaa ja sitte taas tuhat, -- mutta hankkikaa tieto Livingstonesta".

Kun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta
mainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:

"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan
Livingstonea etsimään?"

"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja
että sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu
olevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen
retkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi
huvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen
käsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä
siellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.

"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu
tätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte
Konstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin
varakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.

"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin
niemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja
jatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle.
Venäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii
teidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa
joku hupaisa kirje Persepoliksesta.

"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja
kirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun
sen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä
Livingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että
hän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette
sisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai
eikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen
tutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä
mitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä!
Jumalan haltuun!"



2. Luku.

Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.


Stanley lupasi tehdä mitä hän vaan voi, ja kohta sen jälkeen oli hän
taas pikajunalla tullut Marseilleen lähteäksensä sieltä Itämaille.
Useimmat edellä mainitut matkat hän teki ja saapui 1870 Elokuussa
Intiaan, josta hän Lokakuussa lähti Mauritius saarelle ja sieltä
Sansibariin. Tänne hän saapui Tammikuun alussa v. 1871.

Sansibar on saari vähän matkaa Afrikan itärannikosta ja on arapilaisten
kauppiasten pääpaikka. Tänne keräytyy suuri joukko tavaran
vaihettajia kaikilta seuduilta Itä-Afrikassa, jonka vuoksi väestö onkin
erittäin kirjava. Markkinoille tuodaan kopaali-gummia, nahkoja,
orselji-väriä, kallisarvoisia puulajeja ja orjia. Sansibaria voi
verrata Bagdadiin tai Konstantinopoliin; yleensä on muhammettilaisia
enempi kuin muita ja ainoastaan vähäinen osa kaupungin asukkaista on
kristittyjä, enimmästään europalaisia kauppiaita, jotka ovat tänne
asettuneet. Hallitseva kansa on arapilaiset, jotka ovat Moskatin
ruhtinaskunnasta tänne siirtyneet ja laajentaneet valtaansa siinä
määrässä, että entinen emämaa Moskat on jäänyt suuremmaksi paisuneen
Sansibarin alusmaaksi. Sansibarin nykyinen sultaani Seyed Burghasch oli
ollut muutamia vuosia takaperin orjakaupan puolustaja, sillä hänellä
oli siitä runsaita tuloja, mutta kun Englannin hallitus sotalaivastolla
uhkasi hänen pääkaupunkiansa ja pakotti hänet sitoutumaan orjakaupan
lopettamiseen, niin olot muuttuivat. Sittemmin kävi sultaani itse
Englannissa, jossa häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja hän tuli
näkemään Englannin rikkauden sekä suuren sotavoiman. Hän tuli myöskin
huomaamaan mikä summaton erotus on väkivallalle ja orjuudelle
perustetun ja vapaudelle sekä yhdenarvoisuuden kannalle perustetun
valtakunnan välillä ja siitä saakka on Seyed Burghasch ruvennut
orjakaupan innokkaaksi vastustajaksi. Mutta vuosisatoja kestäneitä
epäkohtia ei toki pian saa poistetuksi, varsinkaan kun arapilaiset
alamaiset sitkeästi puolustavat entistä tapaansa ostaa ja myydä orjia.

Puhdas arapilainen rotu on helposti erotettava muista Sansibarin
asukkaista. Useimmat tähän rotuun kuuluvat kauppiaat ovat uskaliasta
väkeä, jotka usein henkensä kaupalla ovat tehneet pitkiä kauppamatkoja
sisä-Afrikassa hakemaan sen maan tuotteita. Vaarallisilla retkillä
saatu kokemus antaa heille tyynen, itsenäisen, usein uhkamielisenkin
ulkomuodon, joka saattaa ulkomaalaisen heitä pitämään suuressakin
arvossa.

Sitävastoin ovat Intiasta Afrikaan siirtyneet banianit perin kelvotonta
ihmislajia. Banianiksi sanotaan erästä noista monista Intian
lahkokunnista. He ovat aina arapilaisten nöyriä kumartajoita, mutta
myöskin aina säälimättömän julmia niitä vastaan, jotka onneton kohtalo
saattaa heidän valtaansa. Petollisuus on heissä luonnollisin asia. Kun
baniani parhaiten vannoo ja vakuuttelee kaiken pyhän nimessä, niin voi
olla varma siitä, että hän silloin valhettelee enimmän. Rahan ja
rikkauden keräämisessä sekä ahneudessa on hän verraton. Juutalainen ei
koskaan vedä hänelle vertoja ja ainoa, joka hänen kanssaan kykenee
kilpailemaan menestyksellä, on parsilainen. Arapilainen on lapsi häneen
verraten. Tämä rotu kuitenkin parhaiten lisääntyy ja sen hallussa on
melkein koko Keski-Afrikan kauppa. Keinotellen on se saanut muut
kauppiaat kokonaan valtaansa. Koronkiskominen on niin suuri, että
lainatuista rahoista otetaan korkoa 50, 60 ja 70;kin prosenttia, ja
aina osaa kavala baniani sovittaa asian sille kannalle, ettei hän
menetä omaansa.

Lähinnä banianien jälkeen ovat vaikutuksensa puolesta tärkeimmät
muhamnettilaiset hindut. Petollisuudessa ne jäävät ainoastaan hiukan
edellisistä jälelle ja kymmenittäin löytyy heidän joukossansa
perinpohjin konnamaisia roistoja, mutta sitä vastoin ylen harvoja
rehellisiä kauppiaita. Näiden viimeksimainittujen joukossa on kuitenkin
tullut tunnetuksi eräs Tarya-Topan niminen vanha kauppias, jonka
perinpohjainen totuus ja ankara rehellisyys kauppa-asioissa on tullut
oikein sananparreksi. Hän on rikastunut äärettömästi; hänellä on monta
laivaa ja hän on saanut tärkeän sijan sultaanin neuvostossa.

Arapilaisia, banianeja ja hinduja halvemmassa asemassa ovat neekerit ja
sekarotu. Niitä on kenties kaksi kolmannesta Sansibarin kaupungin
asukasluvusta, joka nousee arviolta noin 100,000:een, ja on melkein
puoli koko saaren asukasluvusta.

Sansibarin kauppa on melkoinen ja arvattavasti yhä suurenemassa.
Kauppalaivoista näkee siellä enimmän amerikalaisia, niiden jälkeen
saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia. Ne tuovat tänne
amerikalaista palttinaa, jota maan asukkaat nimittävät "merikaniksi",
paloviinaa, ruutia, kiväärejä, lasihelmiä, posliinitavaroita,
englantilaisia pumpulivaatteita, metallitaulaa ja muita sellaisia
tavaroita sekä vievät pois norsunluuta, kopaaligummia, josta
europalaiset valmistavat monellaisia maali- ja lakeeraus-aineksia,
sekä neilikoita, raakoja vuotia, simpukoita, joita taas Afrikan
länsirannalla olevat neekerit käyttävät rahana, seesamiviljaa ja
palmuöljyä.

Sansibarissa asuvat europalaiset ovat enimmästä päästä itsenäisiä
kauppiaita, virkamiehiä tai europalaisten ja amerikalaisten kauppiasten
asiamiehiä. Etevin sija on Englannin konsulilla, jona, Stanleyn
tullessa Sansibariin, oli tohtori Livingstonen entinen matkatoveri
hänen retkillänsä Sambesi-virran seutuja tutkiessa, tohtori John Kirk.
Stanley piti erittäin tärkeänä saada tältä mieheltä niin paljon tietoja
kuin suinkin Livingstonesta, mutta samalla hän tahtoi pitää salassa
aikeensa lähteä tätä mainiota miestä etsimään. Kun amerikalainen
konsuli, kapteeni Webb, oli vieraisilla käydessään toht. Kirkin luona
esitellyt hänelle hra Stanleyn, pääsi tämä viimein tilaisuuteen jutella
hänen kanssaan kahden kesken, sillä kyllästyneenä vierastensa
jokapäiväisiin loruihin, joita jatkettiin tavallisesti lähimmäisten
panemisella, tahtoi toht. Kirk säälien Stanleyn ikävystymistä
tässä seurassa, huvittaa häntä näyttämällä hänelle oivallista
elefantti-pyssyänsä ja kutsui hänet eri huoneeseen. Täällä sai Stanley
kuulla loppumattomia ylistyksiä tuon oivallisen aseen murhaavasta
vaikutuksesta ja kuinka hirveän tarkasti luoti aina sattui, kun sillä
ampui. Tulipa muun muassa juttuja Livingstonen seurassa tehdyltä
matkaltakin.

"Missähän se Livingstone nyt mahtanee ollakaan?" kysäisi Stanley,
tekeytyen ihan välinpitämättömäksi.

"Niin", vastasi Kirk, "eipä siihen ole helppo vastata; hän on kenties
jo kuollut, mutta siitä ei tiedetä mitään varmaa, eikä hänestä ole
kahteen vuoteen kuulunut mitään. Hänelle lähetetään aina joskus täältä
yhtä ja toista. Paraikaa kuuluu olevan matkue lähtemäisillään hänelle
viemään tarpeita. Minä olen luullut vanhuksen jo kohta palajavan
kotiin, sillä hän käy jo liian vanhaksi. Jos hän kuolisi, niin hedelmät
hänen monivuotisista tutkimusmatkoistansa menisivät hukkaan, sillä hän
ei kirjoita muistoonpanoja eikä päiväkirjaa, ja karttoihinsa hän panee
jonkun pisteen tai muun merkin, jota ei kukaan muu kuin hän itse
ymmärrä. Jos hän vielä on hengissä, niin pitäisi hänen tulla kotiin ja
jättää työ nuorempien jatkettavaksi".

"Minkälainen mies hän on muita kohtaan?" kyseli Stanley.

"No, minä luulen, että hänen kanssaan olisi toisen tukala olla. Itse en
ole hänen kanssansa riitautunut, mutta olen hänen nähnyt vihaisesti
tiuskuvan muille, ja siitäpä syystä luulen, että hän ei tahdo pitää
ketään seurassaan".

"Minä olen kuullut häntä sanottavan erittäin vaatimattomaksi mieheksi.
Onko hän sellainen?"

"Hohoo, hän kyllä tietää paremmin kuin joku toinen arvostella omat
löytönsä. Eipä hän juuri ole mikään Herran enkeli sentään", vastasi
toht. Kirk nauraen.

"Entäs jos sattuisin matkoillani yhtymään hänen kanssansa -- voisinhan
hänet tavata, jos hän kulkee samoja teitä kuin minä -- kuinkahan
luulisitte hänen minua kohtelevan?"

"Suoraan sanoen", vastasi Kirk, "en luule, että sellainen yhtyminen
häntä liioin miellyttäisi. Minä tiedän, että jos esim. Burton, Grant,
Baker tahi joku muu tutkimusmatkoilla kulkija seuraisi Livingstonen
jälkiä ja tämä saisi kuulla hänen lähestyvän, niin hän pian lähtisi
parin kymmenen peninkulman päähän soiden ja rämeiden taakse. Sellainen
on -- kunniasanani kautta -- ajatukseni Livingstonesta".

Kuultuansa Livingstonen läheiseltä tuttavalta tällaisen arvostelun
hänestä, tunsi Stanley intonsa lähteä matkaan suuresti laimentuvan,
mutta hänellä oli käsky: "_Mene ja hanki tieto Livingstonesta_!" ja hän
päätti pitää sanansa ja hankkia hänestä tiedon, jos vain Livingstone
vielä oli elävien luvussa; jollei, niin pitihän kumminkin saada
selville kaikki tiedot hänestä, mitkä ihmisiä huvittaisivat.

Tottumattomana matkustuksiin Afrikan sisämaissa koki Stanley edellisten
matkustajain kirjoista saada selkoa mitä kaikkia tarpeita hänen tulisi
ottaa mukaansa, mutta kun niistä puuttui juuri nuo tärkeät tiedot,
hankki hän ne arapilaisilta kauppiailta, jotka kokemuksen nojalla niitä
taisivat antaa. Hän osti siis suuret joukot monellaisia vaatteita,
lasihelmiä ja paksua messinkilankaa, sekä omaa tarvista varten
keittoastioita, ruokatavaroita, lääkkeitä ja tuhansia eri tavaroita,
lahjoja neekeriruhtinaille y.m. Apulaisikseen pestasi hän kaksi
europalaista merimiestä sekä suuren joukon sansibarilaisia neekereitä,
useimmat sellaisia miehiä, jotka olivat ennen palvelleet europalaisia
tutkijoita. Kun oli epätietoista, pitikö hänen lähteä vielä Tanganjika
järven toisellekin puolelle, osti hän kaksi venettäkin, jotka tehtiin
kepeämmiksi kantaa siten, että niistä otettiin pois istuimet ja osa
laidoista, jotka osat sitte piti jäljestäpäin korjattaman uudelleen.
Kaikki mukaan otettavat tavarat jaettiin noin 70:n naulan painoisiin
kannalmuksiin, että mies hyvin jaksoi sellaisen kantaa. Ennenkuin
Stanley lähti Sansibarista, pääsi hän vielä sultaani Seyed Burghasch'in
luo, joka osoitti hänelle suosiotansa lahjoittamalla hänelle komean ja
kallisarvoisen hevosen.

Sansibarista lähti Stanley vastapäätä mannermaalla olevaan Bagamoyon
kaupunkiin, josta hänen piti siellä olevain kauppiasten avulla hankkia
väkeä kantamaan tavaroitansa sisämaahan. Vasta Bagamoyossa tuli hän
tarkemmin tuntemaan millaisten perinpohjaisten veijarien kanssa hän
joutui tekemisiin. Arapilainen kauppias Ali ben Salim oli varsin
kamalasti menetellyt häntä vastaan ja oli kuitenkin olevinaan erittäin
ystävällinen. Stanley kyllästyi hänen viekkauksiinsa ja kääntyi
sansibarilaisen Tarya Topanin suosituksen johdosta nuoren hindulaisen
kauppiaan Soor Hadji Palloon puoleen. Vaikka tämä oli vasta 20 vuotinen
nuorukainen, oli hän jo kuitenkin ennättänyt sangen pitkälle kavaluuden
ja petollisuuden tiellä, niin että Stanley sanoi niiden kuuden viikon
kuluessa, jotka hän viipyi Bagamoyossa, tämän yhden miehen tähden
saaneensa yhtä paljon harmia ja vaivaa kuin poliisimestarilla
New-Yorkissa on kaikista sen kaupungin roistoista. Mutta kun Stanley
välttämättömästi tarvitsi tämän miehen apua, niin hänen täytyi kärsiä
hänen petoksiaan. Vihdoin oli Stanley saanut sen verran väkeä
palvelukseensa pestatuksi, että hän vähitellen taisi viidessä eri
joukossa lähettää heidät matkalle tavaroita kuljettamaan. Kun hän itse
viidennen joukon johtajana läksi sisämaahan, oli hänen palveluksessaan
yhteensä 192 miestä. Seitsemänkymmentäkolme päivää oli hänen täytynyt
viipyä Sansibarissa ja Bagamoyossa, ennenkuin palvelusväki ja tavarat
oli saatu täyteen kuntoon matkaa varten.



3. Luku.

Matkan alku rantamaalta Ugogoon.


Innokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä
saattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet
joukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki
olivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli
engl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin.
Stanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin
kolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja
Stanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet
täytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi
vedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että
nyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei
tällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä
ja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten
viljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että
palveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja
luotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää
viivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten
kohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn
joukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse
kulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että
Aatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten
heidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään
ujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla
osoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen
milloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.

Ensimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli
pääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman
vetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä
lauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja
pölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle
piti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja
niin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle
rannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley
huviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan
pahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne
noiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha
virtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen
mitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja
hänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä
antoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan
nuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille
tehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon
paisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.

Asukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla
metsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean
paikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu,
kuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen
kylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa
siihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan
hedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla
muitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole
vähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä
karjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema
hevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät
aasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta
vahinkoa kuin kipu.

Odottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi,
täytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää.
Hänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli
lahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato
mätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla,
antoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen
piti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn
saatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn
sovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava
väittely:

"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?"

"Hu-uh, minä se olen!"

"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?"

"Hu-uh, niin kyllä!"

"Onko sulla paljokin sotilaita?"

"Hä, -- mitä?"

"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?"

"Ei yhtäkään".

"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska
uskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin
pyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että
hän on antanut haudata kuolleen hevosen?"

"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain".

"No miksi siis tulet riitelemään?"

"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä
valkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt:
kuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?"

"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin
jättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia
kyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi
sitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin
kaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. -- Hoi pojat,
kaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan,
missä se kuoli".

Hämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: "Ei, ei,
herra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon
se paikoillaan ja sovitaan pois!"

Näin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti
eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista
oli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa,
että toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen
kun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön
ihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä
sellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä
saisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis
kylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari
Stanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset
eivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että
tavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä
vaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja
muutaman kyynärän vaatetta.

Khamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi
liian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet.
Neuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen
asiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli
saattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti
rangaistaman "ison isännän" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte
kultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi
surkeasti rangaistusta kärsiessään.

Matkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin
seudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että
ulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat
oivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi
tiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen
korkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto
näillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja
Stanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista
hedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä
vastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta
kuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa
tavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen
ja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä
taudista.

Muhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota
muutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä
ja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.

Vähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa
saapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli
perustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo.
Tämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla
miellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon
kaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä.
Kaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen
asema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa
yhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki
ympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän
kaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan
valkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat
edeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen
korjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat
niitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari
päivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten
seuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen
kuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan
lääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.

Kuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa
matkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi
joeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä
harvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten.
Paksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan
näköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta
vanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade
pariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin,
että maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita.
Päästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että
hänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin
varkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas
saatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois
riisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli
vain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian
todeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän
karkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa
jätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen
omansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan
rosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa.
Kuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä
kokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin
nykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä
tavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder
Salaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan
tavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka
kanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta
sanoen: "Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi
pyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan
taukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia
luotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon
vuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen
kaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja
sitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti,
että kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa
enää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja
laske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä
olla tänne tulossa".

Tämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän
vaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä
ruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli
murhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän
vastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.

Matkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä
sateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että
matkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli.
Niinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli
noin parinkymmenen kyynärän levyinen, "masikan" s.o. rankkasateen
aikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu
järveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa
syvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli
eteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä
niiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle
rannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin
taas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja
oli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän
saanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas
koettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru,
lähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken
omaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria
kiinni ottamaan.

Tunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he
olivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt
tuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli
tapahtunut.

Kingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen
tavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija
tunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen
Simbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi
miehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat
karkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat
haettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai
pari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta
hänen kiinniottajansa palkittiin.

Matkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia.
Tasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen
kyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat
kolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin
peninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain
matkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän
täytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä,
ennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat,
joita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että
tavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse
oli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan
kuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka
voimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän,
monta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle,
tuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui
ja kuoli.

Makata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja
Stanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli
noin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala
erittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet
palmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana
kohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut
taivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta
luonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat
nääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley
Mukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän
tapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies
Farquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut
hänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen
irstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli
kykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley
miten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat.
Sitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti
olevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä
ystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi
kuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan
sisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet
neekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.

Toinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka
samoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista
laiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä
sai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota
palveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten
miestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki
uhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään.
Stanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten,
ettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.

Kuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja
luoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen
vuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi
vahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: "Bana
mdogo (pieni isäntä)".

Stanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: "Shaw, tekö
ammuitte?"

Ei hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti
raskaasti.

"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?"

"Mitä? hä?" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. "Minäkö --
ampunut? Minä olen maannut".

Hänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti
sakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.

"Mitä tämä merkitsee? -- Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän
ampuneenne".

"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän
teltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin
sen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?"

"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä", sanoi Stanley,
"ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun
telttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla
vahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja
puheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää
yötä".

Tästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä
virkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka
asian kuultuaan sanoi suoraan: "hän tahtoi murhata teidät".

Matka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean
vuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä
tapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä
ja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin
antoi seuraavan neuvon: "Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi,
kolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja
kokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte
kyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa,
hunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan
nimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta
missäkään". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa
miestä lisäksi palvelukseensa.

Kolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin
kauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi
lukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä
tienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia
täällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne
eivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset,
joista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille
kelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen
pystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian
joutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.

Hän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa
matkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin
jälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen
makuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli
vaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä,
niin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi
noin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan
kasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset
sanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan
toisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: "Yambo
mufungu! yambo bana, bana!" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää
herra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan
virstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle,
sillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja
lapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva
paratiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät
toisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka
koskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin
pahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska
hän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun
Stanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta,
vastasivat he: "Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka
osaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin".



4. Luku.

Matka Ugogosta Unianjembehen.


Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi.
Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet
Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että
he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään.
Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut
sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia
veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun
sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta
ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden
samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita
tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo
on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti
voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet
hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla
olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.

Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas
kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:

"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te
unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono,
huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita
paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis
varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas,
käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää
jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky,
kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö
nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).

Lähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen
kulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla
aurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla.
Asukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja
varastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon
ja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti
tapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat
yrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin
alueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia
-- elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja
giraffeja, mutta -- sanoo Stanley -- ne olivat tiheissä metsissä ihan
turvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat
ensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan
taivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin
hävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja
antoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui
raivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin
tarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu
Pembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin
rääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on
tuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin
arapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin
neekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten
osaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.

Stanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen
ilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen
täytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari
päivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani
ihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä
ikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi
mitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää
Stanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn
veljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle
osoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun
arapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut
sovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley
antoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei
kuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen
miehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman
verran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan
pitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos
Stanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme _dotia_ (noin
18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin
tavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta
päästä ruhtinaan veljeksi.

Erästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja
komeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä
näe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin
muinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin
toisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He
säilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin
omasta heimokunnastaan.

Swaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja
röyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten
tunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän
mitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku
rohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua
jousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa
vastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat
tuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset
olivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat
asukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen.
Arapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa
ja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista
röyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet
törkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli
järjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi
kädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja
uhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai
raavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet
rauhaan.

Välttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista,
kiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja
saapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään
mahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät
varsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä
Sansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat
kärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet
rokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan
jälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot
olivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä,
maissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja
maapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät,
sittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli
varsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut
nelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan
lähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota
ennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat
varkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse
olemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen
paikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä,
mutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät
keksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse.
Seuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa
naapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä
vaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin
pelkureita.

Vaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin
sellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja
pienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset,
tavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn
kiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi
uhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään
tahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään
vastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut
kantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät
lepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa
antanut. "No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet
minulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?" -- "Varmaankin paljon",
vastasi tämä. "No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä
kulkea Unianjembeen". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen
jälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien
kulki niin tavattoman kiirusti.

Tullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet
oman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan
ilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia
yhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan
joukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.

Koko matka meren rantaseudulta Unianjembeen on suorinta tietä noin 60
peninkulmaa, ja seutua nimitetään yhteisellä nimellä Sawahili, joka
merkitsee "merenrannikko". Sitä kieltä, jota täällä yleisesti puhutaan,
sanotaan kiswahiliksi. Kun sanan eteen liitetään etutavu u-, niin
merkitään samalla maata, etuliitteet wa- ja m- osoittavat monta tai
yhtä asukasta samalla seudulla. Niin esim. Usaramo olisi suomenkielen
mukaan Saramon maa, wasaramo saramolaiset ja msaramo saramolainen.

Asukasten puku ja ulkomuoto on hyvin monellainen neekerien seassa.
Useammilla on tapana koristella itseään monella tavoin, ja
turhamielisyys on jotenkin yleinen koko mustassa rodussa. Esimerkiksi
Usagaran asukkaan ulkomuotoa kertoo Stanley seuraavasti: Hiukset ovat
järjestetyt pitkiin kiharoihin, jotka koristetaan messinki- ja
vaskihelyillä, pienillä palloilla ja vaskirahoilla, jotka on saatu
Sansibarista, sekä joskus hienoilla helminauhoillakin. Kasvot maalataan
ohuesti keltaokralla, otsan yli sidotaan nauha, johon on pujotettu
neljä, viisi kirkasta vaskirahaa, kumpaankin korvaan pistetään
korvalehteen aivan samalla tavalla kuin korvarengas pieni meloonin
oksa, jossa tavallisesti riippuu vähän tupakkia ja kalkkia. Hiukset
rasvataan hyvin ja koko pää, koristettuna miten mahdollista,
keikistelee ylpeästi, milloin pystyssä, milloin vähän taaksepäin.
Kaulassa riippuu jos jonkin laatuisia koristeita, pari kolme
maitovalkoista näkinkenkää, koreaksi leikattuja puukappaleita,
vuohensarvi ja heimokunnan loitsumiehen valmistamaa lääke- eli
taika-ainetta sekä monellaiset helminauhat, joihin on kiinnitetty
joskus vaskirahoja ja messinkivitjojakin. Lapset ovat aina ihan alasti,
mutta nuorukaisilla ja tytöillä on verhona vuohen tahi lampaan nahka ja
miehillä sekä niillä naisilla, joilla on lapsia, on vyötäisin ympärillä
vaatekappale.

Niistä kansoista, jotka Stanley tähän asti oli tavannut, olivat Ugogon
asukkaat sekä rohkeutensa että voimansa vuoksi mahtavimmat. Heidän
kasvonsa ovat leveät ja osoittavat älyä, silmät suuret ja pyöreät, nenä
litteä ja suu leveä, mutta huulet eivät kuitenkaan ole niin paksut kuin
neekereillä yleensä. He ovat ylpeät päälliköstään ja köyhästä maastaan,
kansastaan ja urhoudestaan, aseistaan ja kaikesta omaisuudestaan,
samalla he ovat turhamieliset, erittäin itsekkäät ja itsevaltaiset,
mutta kuitenkin he voivat tehdä ystävyyden liittoja ja syöksevät
vaaroihinkin puolustaessaan ystäviänsä.

Aseina he käyttävät jousta ja nuolia, jotka ovat teräväkärkiset ja
varustetut väillä, pari kepeää heittokeihästä, jotta ovat huolellisesti
ja hyvin tehdyt, leveää miekan kaltaista peitseä, jonka terä on pari
jalkaa pitkä ja sitä paitse sotakirvestä ja nuijaa. Puolustusaseena on
soikean pyöreä puhvelin, elefantin tahi sarvikuonon nahasta tehty
kilpi, joka on kirjaeltu valkoisella ja mustalla maalilla, pienestä
pojasta saakka on Ugogon mies tottunut näkemään aseita ja
viidennestätoista vuodesta alkaen hän totutetaan niiden käytäntöön.
Kun päällikön sanansaattaja rientää kylästä kylään puhaltaen
häränsarvellaan sotatoitotuksen, niin kiiruhtavat miehet
viljavainioltansa kotiin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he jo
palajavat mökistänsä täydessä sota-aseessa; strutsin, kotkan ja
korppikotkan höyhenet heiluvat sotilaan otsalla; pitkä punanen viitta
peittää selän, kilpi on vasemmalla käsivarrella, heittokeihäs
vasemmassa kädessä ja raskas "kallonhalkaisija", -- kaksiteräinen
teräväksi hiottu kirves -- oikeassa. Kilisevät kulkuset, jotka ovat
sidotut nilkkoihin ja polviin, sekä ranteiden ympärillä kalisevat
elefantinluiset renkaat ilmoittavat hänen lähestymisensä. Innosta
hehkuvalla mielellä kiiruhtaa hän tappeluun. Sotaisan kuntonsa kautta
ovat Ugogolaiset saaneet sellaisen maineen ja arvon, että heikot
kansakunnat mielellään antautuvat heidän suojeluksensa alaisiksi ja
moni pahantekijä, jonka on täytynyt paeta kostoa, on etsinyt turvaa
heidän kylissänsä. Näissä ovat talot aina rakennetut nelikulmaisesti
siten, että keskellä on piha, jota ympäröi rakennus joka puolelta.
Katto on aina tasainen ja katolle tavallisesti levitetään kuivamaan
viljaa, herneitä, tupakkaa j.m.s. Takaseinässä on pieniä aukkoja,
joista vartija katsoo, tulisiko joku vihollinen kylää ahdistamaan, ja
tarpeen tullessa ammutaan aukosta. Seinät ovat heikot. Ne rakennetaan
pystyyn asetetuista seipäistä, joiden väliin on sotkettu savea, ja
jonkun matkan päähän asetetut paksummat paalut tukevat seinää ja
kannattavat orsia, joiden päälle katto on rakennettu. Seinän lävitse
voi helposti ampua kiväärillä, joten se siis europalaisia sota-aseita
vastaan ei anna suojaa. Toisin paikoin ovat kuitenkin asumukset
rakennetut niin paksuista hirsistä, etteivät ne helposti ole
hajoitettavat.

Asukasten tapoja ja yhteiskunnallisia sääntöjä kuvaa seuraava
keskustelu Stanleyn ja erään ugogolaisen välillä.

"Kuinka ugogolaiset tekevät avioliittoja?"

"He ostavat vaimoja".

"Paljoko vaimo maksaa?"

"Hyvin köyhä mies ostaa itselleen vaimon hänen isältään ja maksaa siitä
pari vuohta".

"Paljokos ruhtinas maksaa?"

"Hänen pitää maksaa noin sata vuohta tai yhtä monta lehmää morsiamen
isälle, joka on ylhäinen päällikkö; tavallista vaimoa ei ruhtinas
tietysti tahdo ostaa. Sellainen kauppa ei ole pian tehty. Morsiamen
kaikki sukulaiset neuvottelevat asiasta, ennenkun hän saa mennä isänsä
kodista ja asiasta keskustellaan monta päivää".

"Millä tavoin teillä rangaistaan se, joka tappaa toisen?"

"Hänen täytyy maksaa viisikymmentä lehmää. Jos hänellä ei ole varaa
sitä maksaa, niin ruhtinas antaa murhatun ystäville tai sukulaisille
luvan tappaa hänet. Jos he saavat hänet kiinni, niin he sitovat hänet
puuhun ja heittävät keihäitä häntä vastaan, sitte he lyövät hänen
päänsä poikki, silpovat jalat ja kädet ja viskelevät ne sinne tänne".

"Kuinka te rankaisette varkaan?"

"Jos hän keksitään itse työssä, niin hän tapetaan oitis, eikä siitä
kukaan puhu mitään. Onhan hän varas".

"Mutta jos ette tiedä kuka varas on?"

"Jos luoksemme tuodaan mies, jota epäillään varkaaksi, niin kananpoika
tapetaan. Jos sen sisukset ovat valkoiset, niin mies on viaton, jos ne
ovat keltaiset, niin hän on syyllinen".

"Uskotteko noituutta?"

"Uskomme tietysti; jos joku noituu karjamme tai estää taivaan
satamasta, niin hän rangaistaan kuolemalla".

Unianjembe-maakunnan pääkaupungissa Kvikurussa tuli Stanleytä
vastaanottamaan lukemattoman suuri ihmisjoukko; siinä tuli sadottain
palkattuja tavarankantajia, sultaanin sotilaita, pieniä lapsia, jotka
häärivät vanhempiensa jaloissa ja yksin sellaisiakin pienokaisia, jotka
eivät vielä kyenneet omilla jaloillaan kävelemään, vaan olivat äitiensä
selässä -- kaikki tulivat ihmetellen ällistelemään valkoista miestä,
jota eivät koskaan ennen olleet nähneet. Arapilainen kauppias Sayd ben
Salim tarjosi hänelle vierasvaraisesti suojaa talossansa, joka oli
vihollisten hyökkäyksiä vastaan varustettu hakuli-aidalta. Täällä
kutsuttiin Stanley juomaan teetä, jota tuotiin hopeaisessa
teekeittiössä ja sen lisäksi monellaisia lämpimiä ruokia hopeisissa
astioissa. Stanley oli marssinut peninkulman matkan ja ollut kuumassa
auringon paahteessa jo useita tuntia eikä ollut vielä syönyt aamiaista.
Hänen isäntänsä näki siis hänen mielihyvällä nauttivan yksitoista
kuppia tuota kelpo teetä ja vähällä vaivalla pistävän poskeensa suuren
osan hänen isosta pannukakustaan.

Niin sydämellisesti kuin nälkäinen mies ainakin, ruokaa saatuansa,
kiitti Stanley sheikkiä ja tarjosi vuorostaan hänelle tupakkaa, mutta
toinen ei huolinut, vaan sanoi, etteivät arapilaiset koskaan tupakoi.

"No tottahan sallitte minun tupakoida edistääkseni ruoan sulatusta?"
kysyi Stanley.

"Tehkää niin".

Sen jälkeen syntyi pakina, jolloin arapilainen kyseli kaikellaisia,
yksinkertaisia, typeriä, tärkeitä ja mitättömiä kysymyksiä.

"Mitä tietä te tulette tänne?"

"Mpwapwan kautta".

"Se on hyvä tie. Oliko Makatan tie huono?"

"Hyvin huono".

"No mitä uutisia tiedätte Sansibarista?"

"Sayd Turki on anastanut valtaansa Maskatin, ja Azim ben Ghis on
tapettu kadulla".

"Onko se totta, wallahi (jumal' auta)?"

"Se on ihan totta".

"Heh-heh! ne on uutisia".

"Missäs nyt on se Haiji Abdallah, joka täältäkin matkusteli ja entäs
Spiki?"

"Mikä Haiji Abdallah? Ah, me nimitämme häntä Burtoniksi. [Burton ja
Speke ovat tunnettuja Afrikan tutkijoita.] No hänestä on tullut suuri
mies, -- balyuz (kauppakonsuli) El Scham'issa".

"Heh, heh, vai balyuz, El Schamissa. Eikö se ole liki Betlem el
Kudista?"

"On, noin neljänkymmenen päivänmatkan päässä sieltä. Speke on kuollut.
Hän ampui itsensä tapaturmassa".

"Oh, oh, wallahi! nepä olivat ikäviä uutisia. Spiki kuollut!
Masch-Allah! Hän oli kelpo mies -- kelpo mies! vai kuollut!"

Tunnin matkan päässä Kvikurusta on Kvihara niminen kylä, johon Stanleyn
tavarankuljettajat olivat eri joukoissa tulleet ennen häntä itseään, ja
kun hän nyt Sayd ben Salimin seurassa tuli sinne, niin olivat kantajat
kokoontuneet majataloksi määrätyn rakennuksen eteen ja kertoivat
toisillensa tarkoin, mitä kaikkea heille oli matkalla tapahtunut. Kun
Stanley saapui paikalle, kiiruhtivat kaikki häntä tervehtimään
isäntänänsä, muutamat ampuivat laukauksia ilmaan ja toiset osoittivat
mikä milläkin hurjalla tavalla iloansa.

"Astukaa sisään, herra, tässä on teidän majatalonne; tässä teidän
väkenne saa asua; tässä saatte vastaanottaa arapilaisten päällikköjä;
tässä on keittohuone; tässä tavara-aitta; tässä vankihuone
niskoittelevia varten, tässä huoneet valkoisia seuralaisianne varten,
tässä ovat huoneenne, makuuhuone, asehuone, kylpyhuone, j.n.e.". Näin
jutteli sheikki näytellen rakennuksen eri osia. Sinne kannettiin nyt
kaikki tavarat ja pantiin huolellisesti talteen, jonka jälkeen
kantajoille maksettiin palkat ja he saivat erityisiä palkinnoita ansion
mukaan, että he voisivat kotonansa kehua, miten suuressa määrässä
valkoinen mies oli heitä kohdellut paremmin kuin arapilaiset.

Stanleyn edeltäkäsin lähettämien matkueiden johtajat antoivat nyt
kertomuksensa matkasta ja heidän tavaransa tarkastettiin. Ensimmäinen
matkue oli joutunut sotaan Kirurumo nimisellä seudulla ja voittanut
vastustajansa sekä tullut perille Unianjembeen kärsimättä mitään
vahinkoa. Toinen oli matkan varressa ampunut rosvon kuoliaaksi; kolmas
oli eräässä tiheässä viidakossa menettänyt kokonaisen vaatepakan ja sen
kantaja oli saanut päähänsä ankaran nuijan iskun rosvolta, joita siellä
tienoin oli paljon. Hyvillään siitä, ettei vastoinkäymiset olleet sen
suuremmat, palkitsi Stanley joka johtajan erittäin lahjoittaen heille
vaatekappaleita.

Sillä välin tuli Stanleyn luokse useita arapilaisten orjia kantaen
hänelle heidän isäntiensä lähettämiä lahjoja: astioita täynnä
riisiviljaa, höystettyjä kananpaisteja, tusinan suuria nisuleipiä,
vadillinen lämpimiä pannukakkuja, toinen täynnä kranaatti-omenoita ja
sitruunia. Sen lisäksi tuli vielä muutamia tuoden viisi lihavaa härkää,
kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta sekä viimein yksi mies, joka toi
tusinan kananpoikia, ja tiun tuoreita munia. Arapilaisten näin suuressa
määrässä osoittama vierasvaraisuus sai väkisin Stanleyn kiitollisuuden
kääntymään heidän puoleensa. Hänen palvelijansa, jotka nyt olivat
vähentyneet 25:ksi, olivat yhtäläisesti ihastuksissaan tällaisesta
runsaudesta ja Stanley antoi heille teurastaa yhden härän, joka
jaettiin kunkin syödä.

Seuraavana päivänä sai hän vastaanottaa ylhäiset arapilaispäälliköt
luoksensa. He olivat perustaneet Tabora nimisen uudisasuntolan, joka
arapilaisista siirtokunnista on suurin sisämaassa. Siinä on liki 1,000
eri rakennusta ja asukasluku nousee noin 5,000:een.

Arapilaiset ovat kookasta ja komeaa kansaa. Muutamat olivat muuttaneet
tänne sisä-Afrikaan Omanista, Arapian etelärannikolla, toiset olivat
syntyneet Sawahili-rantamaalla. Kullakin oli mukanaan koko seurue ja
käynti Stanleyn tykönä oli ainoastaan kohteliaisuuden osoitus, jota ei
sopinut jättää tekemättä. Heidän siirtokuntansa, Tabora, on
hedelmällisellä tasangolla, joka kuitenkin on puuton. Runsailla
laitumilla he syöttävät suuria laumoja raavasta ja vuohia ja saavat
karjastansa viljalta maitoa, kermaa ja voita. Vaimoillansa he
viljelevät riisiä, imeliä perunoita, jamssia, durraa, maissia, sesamia,
hirssiä ja herneitä, ja näitä viljalajeja saadaan siellä aina ostaa
halvalla hinnalla. Asuntojensa ympärille he viljelevät omaa tarvetta
varten myöskin nisua, ja ovat istuttaneet hedelmäpuita, jotka
menestyvät erinomaisen hyvin. Vähintäkin kerran vuodessa he lähettävät
orjiansa meren rantamaalle ostamaan talon tarpeeksi teetä, kahvia,
sokuria, ryytejä, paloviinaa, hienoa kahvileipää, sardiineja, lohta,
hienoja vaatteita ja muita tarpeita. Jokaisella varakkaalla
arapilaisella on koko joukko persialaisia mattoja, erittäin kauniita
sänkyvaatteita, täydelliset tee- ja kahvi-astiat sekä kauniisti tehtyjä
vaski- ja messinki-astioita. Useimmilla on taskukellot kultaisilla
vitjoilla. Muhammettilaisten tavan mukaan on heillä iso haaremi, sillä
hekumallisuus on täälläkin yhtä suuri kuin Itämailla. Stanleyn luokse
vieraaksi tulleet olivat samat, jotka edellisenä päivänä olivat
lähettäneet hänelle lahjoja ja heidän pakinansa oli vaan
joutavanpäiväistä. Kyseltiin ja puhuttiin Stanleyn terveydestä ja
heidän rikkaudestaan, hänen kiitollisuudestaan ja heidän ystävyydestään
häntä kohtaan, ja kun nämä laverrukset olivat lopussa tuli juhlalliset
jäähyväiset ja Stanley kutsuttiin käymään heidän luonaan ottamaan osaa
juhlapäivällisiin, jotka he antoivat panna toimeen hänen kunniaksensa.

Kolmen päivän kuluttua hän meni Taboraan ja kävi ensin tervehtimässä
Sultan ben Ali nimistä vanhusta, joka ikänsä, rikkautensa ja Sansibarin
ruhtinaan palveluksessa saavuttamansa everstin arvon vuoksi oli päässyt
maamiestensä neuvonantajaksi ja riidanratkaisijaksi. Sittekun Stanley
isäntänsä kanssa oli juonut kahvia, lähtivät he yhdessä Khamis ben
Abdallah nimisen arapilaisen luo, joka odottaen Stanleyn tuloa oli
varustanut juhla-aterian ja kutsunut luoksensa joukon ystäviä ja
naapureita. Nämä olivat komeasti puettuina vastaanottamassa Stanleytä
ja kutsuivat hänet sekä hänen tulkkinsa Selimin osalliseksi
sotaneuvostoon, joka nyt oli pidettävä.

Oli näet läheisessä maakunnassa syntynyt riitoja arapilaisten ja erään
Mirambo-nimisen päällikön välillä joka teki häiriötä heidän
kaupallensa. Mirambo oli alkuansa ollut tavarankantaja arapilaisten
palveluksessa, mutta kun Uyoweh nimisen paikkakunnan hallitsija oli
kuollut, niin hän oli suuren rosvojoukon päällikkönä hyökännyt maahan
ja teki itsensä väkivallalla hallitsijaksi. Hän vahvisti valtansa kun
hän muutamilla onnistuneilla retkillä oli saanut runsaan saaliin, jonka
hän jakoi seuralaisilleen. Päästyään täten hyvään alkuun teki hän uusia
valloituksia ja ryösti useita ympärillä olevia seutuja, mutta joutui
riitaan arapilaisten kanssa, kun he eivät tahtoneet auttaa häntä
Mkasiwan ruhtinasta vastaan, joka oli heidän hyvä ystävänsä ja
liittolaisensa. Kostoksi hän hyökkäsi erään arapilaisen kauppamatkueen
kimppuun, joka oli matkalla Ujijiin, ja vaati siitä viisi nelikkoa
kruutia, viisi kivääriä ja viisi pakkaa vaatetta, jotka hän sai sitte,
kun arapilaiset olivat kokonaisen päivän riidelleet vastaan. Mutta sen
lisäksi hän vielä käski heidät palajamaan samaa tietä kuin olivat
tulleet, ja ilmoitti, etteivät he enää pääsisi tästälähin koskaan
kulkemaan hänen maansa lävitse muutoin kuin hänen kuolleen ruumiinsa
ylitse. Näin takaisin ajettu kauppamatkue tuli valittamaan
onnettomuuttaan päällikölleen Sayd ben Salimille, ja tämä vanha mies,
joka ei halunnut sotaa, koki pitkien neuvottelujen kautta taivuttaa
Miramboa sovintoon, mutta Mirambo pysyi järkähtämättömänä päätöksessään
ja uhkasi tulla arapilaisia vastaan sotimaan, jolleivät he auttaisi
häntä sotien vanhaa Mkasivaa vastaan, joka oli Unianjembessä asuvien
unyamvesilaisten sultaani.

Arapilaisten neuvottelussa pääsivät nuoremmat ja rohkeammat päälliköt,
jotka esittivät sotaa Miramboa vastaan, voitolle ja sota päätettiin,
vaikka vanha Salim koki hillitä toisten suurta intoa. Kun siis yleinen
mielipide oli päättänyt, että Miramboa vastaan piti käydä sotaa, kunnes
koko hänen maansa olisi hävitetty ja arapilaiset polkisivat hänen
partansa jalkojensa alla, ja innostus oli synnyttänyt varman
vakuutuksen, että tässä yrityksessä onnistuttaisiin, niin ryhdyttiin
ilolla ja riemulla juhla-ateriaa syömään. Matka Mirambon pääkaupunkiin
oli vain neljä päivänmatkaa ja innostuneena arapilaisten sotahalusta
päätti Stanley yhtyä heihin väkensä kanssa tuota rosvopäällikköä
kurittamaan.

Sillävälin kun varustuksia tehtiin tätä retkeä varten, sairastui
Stanley kuumeesen ja oli aivan heikkona koko viikon. Hänen palvelijansa
olivat saaneet tarkkoja neuvoja, miten hän olisi hoidettava, jos hän
sairastuisi, ja lääkkeitä hänellä oli runsaasti. Toinen hänen
europalaisista seuralaisistaan, Shaw, oli myöskin taudista heikontunut,
ja niin erehtyivät he molemmat kokonaisen viikon ajanlaskussa, joka
erehdys vasta sitte korjattiin, kun Stanley yhdessä tohtori
Livingstonen kanssa oli vertaillut muistoonpanojansa. Päästyään
terveeksi täytyi Stanleyn ruveta hoitamaan Shawia, joka vuorostaan
sairastui, ja kun tämä parani, tuli tulkki Selim kipeäksi, maaten
kuumeessa 4 päivää.

Kun kaikki olivat paranneet, tarkasteli Stanley 50 palvelukseensa
pestattua miestä, joiden piti kulkea Ujijiin kantaen vaatteita,
helmiä ja metallitankoa. Muutamat osoittivat röyhkeällä tavalla
tyytymättömyytensä, kun heidän tuli jättää herkkupadat Unianjembessä
sekä siellä valitsevat naisystävänsä, mutta niskoittelevaiset pian
asettuivat järjestykseen, kun Stanleyn keppi oli tehnyt tuttavuutta
pahimman juonittelijan selkänahan kanssa. Miehet läksivät
järjestyksessä marssimaan ja etupäässä kannettiin Amerikan lippua,
jonka he luulivat oikein hirveästi peljättävän viholliset. Lipun
kantaja Ulimengo alkoi laulaa loilotella ja lauluun yhtyivät kaikki
muut. Tilapäinen laulun sepustaja sai syntymään seuraavan laulun:

    "Hoi hoi!
    Hoi hoi!
    Mihin mennään?
    Sotaan käydään!
    Ketä vastaan?
    Miramboa vastaan.
    Ken meitä johtaa?
    Valkoinen mies.
    Uh! uh!
    Uh! uh!
    Heijaa! heijaa!
    Heijaa! heijaa!"

Tällaista loilotusta jaksoivat miehet kaiken päivää. Arapilaiset olivat
miehineen menneet jo edeltäkäsin vihollista vastaan ja Stanley tapasi
heidät kolmen päivän kuluttua.

Arapilaisten koko sotilasjoukko, Stanleyn miehet yhteen luettuna, nousi
2,255 mieheen, joista toinen puoti oli orjia.

Ainoastaan 1,500:lla oli pyssyt, toisilla oli aseina keihäät ja pitkät
puukot, joilla vihollisten päät piti leikattaman poikki ja kuolleet
ruumiit raadeltaman. Ampumavaroja oli runsaasti.

Stanley oli pannut tavaransa talteen Mfuto nimiseen kylään, voidakseen
sieltä lähteä suorastaan jatkamaan matkaansa Ujijiin, jahka Mirambo
ensin oli voitettu. Arapilaisten sotilaat voitelivat itsensä viisasten
taikuriensa valmistamilla voiteilla, ettei vihollisten aseet heihin
pystyisi, ja heidän rohkeuttaan koki eräs heidän joukostaan vahvistaa
puhutellen tovereitaan seuraavaan tapaan:

"Sanoja, sanoja, sanoja! Kuulkaa te Mkasivan pojat, Uniamwesin lapset!
Tie on edessämme, metsän rosvot odottavat. Niin, rosvoja he ovat; he
hyökkäävät teidän kauppamatkueitanne vastaan, he varastavat
norsunluunne, he tappavat vaimonne. Mutta katsokaa, arapilaiset ovat
teidän mukananne! Eteenpäin, Mkasivan poika on mukananne! Tapelkaa,
tappakaa, ottakaa orjia, ottakaa vaatetta, ottakaa karjaa, syökää ja
juokaa! Eteenpäin!"

Tähän pöyhkeään puheesen vastasivat sotilaat hurjalla huudolla; kylän
portit avattiin ja ulos syöksi tuo kirjava sotilaslauma ampuen rajusti,
siten rohkaisten itseänsä ja muka pelottaakseen vihollista isolla
metelillä. Viholliset olivat vetäytyneet Simbifo nimiseen kylään, joka
oli lujasti suojattu paksuista puista tehdyllä pysty-aidalla. Kylä
piiritettiin kolmelta puolelta ja heti kun arapilaiset olivat tulleet
kylän näkyviin, alkoi sen väestö ampua ankarasti, joten tappelu oli
aloitettu. Pystyaita kylän ympärillä oli erittäin hyvin suojannut sen
väestöä, ja kun piirittäjät viimein tekivät yhteisen ryntäyksen
kolmelta haaralta yhtaikaa, niin väestö, jota varustukset eivät voineet
kylliksi suojella tällaista hyökkäystä vastaan, lähti neljännen portin
kautta syöksemään pakoon. Ainoastaan parikymmentä kuollutta löysivät
valloittajat kylässä saatuansa sen valtaansa, ja ryöstettyään mitä
saivat, polttivat he sen täydellisesti poroksi.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi hyökkäys toista kylää vastaan,
jossa sanottiin Mirambon itsensä olevan. Kylä valloitettiin pian, mutta
kun arapilaiset, ryöstettyään sieltä suuren saaliin, olivat
palausmatkalla, syöksi Mirambo yhtäkkiä heidän kimppuunsa koko väkensä
kanssa, sillä hän oli vetäytynyt kylästä pakoon ja piilottanut väkensä
kahden puolen sitä tietä, jota myöten arvasi arapilaisten palajavan.
Tässä kahakassa tapettiin suurin osa arapilaisten päällikköjä ja
sotilaita, ja ne, jotka jäivät eloon, palasivat pitkiä kiertoteitä
omaistensa luo tuomaan tuota surusanomaa.

Sanomaton hämmästys ja kauhu syntyi tästä sanomasta. Vaimot parkuivat
kaatuneita miehiään, haavoitettuja ja pakolaisia tuli ehtimiseen
lisäten häiriötä ja pelkoa. Seuraavana päivänä lähti koko sotajoukko
palajamaan ja eloon jääneet arapilaiset syyttelivät toinen toisiaan
sodan aloittajiksi, ennenkun oli koetettukaan sovinnolla saada asiat
selville. Neuvottelussa muutamat ehdottelivat palajamista oitis
Unianjembeen, toiset taas pauhasivat ankarasti maamiehiänsä vastaan
sellaisesta pelkurimaisuudesta. Kun Stanley oli saanut kuulla mitä oli
tekeillä, lähetti hän sanan arapilaisille, etteivät he suinkaan lähtisi
palausretkelle, sillä siten he houkuttelisivat viholliset jälkeensä.
Hän oli itse sairas ja rupesi levolle, mutta sydänyön aikana hänen
tulkkinsa Selim herätti hänet sanoen: "nouskaa herra, he juoksevat
tiehensä kaikkityyni ja Khamis ben Abdallah myöskin!"

Selim auttoi häntä pukemaan päällensä ja heikkona kuumetaudistaan
hoiperteli Stanley ulos, jossa kaikki on tulisessa kiiruussa
lähteäksensä pakoon. "Kiiruusti, bana (herra) Mirambo tulee!" huusi
hänelle arapilainen Thani ben Abdallah, ja yksin Shaw koki varustautua
minkä ennätti, päästäkseen hänkin pakoretkelle. Viidestäkymmenestä
miehestänsä oli Stanleyllä ainoastaan seitsemän jälellä, jotka hän sai
seisattumaan uhatessaan ampua heidät, jos he yrittäisivät lähtemään
liikkeelle. Pian olivat kaikki valmiit lähtöön ja pimeässä yössä
kiiruhtivat he takaisin; miehet kurkistelivat alinomaa taaksensa
peljäten siellä näkevänsä viholliset.

Stanley löysi kaikki miehensä Mfutossa, johon he olivat palanneet,
urhoollisimmat kerskaajat ennen kaikkia, ja Shaw oli näyttänyt olevansa
pahin petturi koko joukosta. Ainoastaan arapilaispoika Selim oli
osoittanut rohkeutta ja kestäväisyyttä, ja kun Stanley kysyi, miksi ei
hänkin ollut juossut matkaansa ja jättänyt isäntäänsä vihollisten
tapettavaksi, vastasi tämä: "Voi, herra! minä pelkäsin saavani
piiskalla selkääni".



5. Luku.

Matka Unianjembestä Ujijiin.


Arapilaisten tappion jälkeen ei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa
suorinta tietä länttä kohden Ujijiin, niinkuin Stanleyn aikomus oli
ollut. Hänen liittolaisensa eivät pitäneet minäkään asiana, että he
olivat jättäneet hänet sairaana ja omat sotilaansa haavoitettuina omaan
huostaansa, pelastakoot henkensä tai ei. Tosin monet heistä vakaasti
vakuuttivat, ettei heidän aikomuksensa ollut jättää häntä jälkeensä,
vaan että joku oli huutanut, että valkoinen mies oli poissa, ja siitä
seurasi yleinen hämmästys ja pako. Mutta Stanley oli tullut kylliksi
tuntemaan heidän sodankäyntitapansa eikä pitänyt enää itseänsä
velvoitettuna olla heidän liittolaisenaan. Hänen asemansa oli hyvin
kiusallinen, sillä tavarankantajia hän ei saanut, koska asukkaat eivät
sota-aikana lähde kantajiksi; muutamat hänen miehistään olivat
taistelussa kaatuneet, joka seikka ei suinkaan yllyttänyt toisia
yhtymään hänen matkueesensa. Hänellä oli täysi syy palata takaisin
rantamaalle, mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut, kun kerran niin
paljon rahaa oli jo matkaa varten menetetty ja hänelle osoitettu niin
suuri luottamus, että hän lähetettiin Livingstonea auttamaan. Hänen
palkattu väkensä oli hänestä eronnut, koska he luulivat olevansa
pestatut kulkemaan Mirambon maan kautta. Ainoastaan 13 miestä oli
jäljellä. Eräs kauppamatkue, joka oli tullut jäljestäpäin, kertoi, että
hänen seuralaisensa Farquhar, joka sairauden tähden jätettiin jälelle,
oli kuollut, ja kun hänen holhojansa ei jaksanut kantaa ruumista
haudattavaksi, oli se laahattu metsään ja jäi hautaamatta. Hänen toinen
valkoinen seuralaisensa Shaw sairastui ja kun lääkkeitä ei ollut,
lähetti Stanley kolme miestä Sansibariin lääkkeitä hakemaan luvaten
heille viisikymmentä dollaria (250 markkaa), jos he kiiruhtaisivat.

Sillävälin arapilaiset varustivat itseään lähteäkseen uudestaan
Miramboa vastaan sotimaan. Mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, oli
Mirambo jo tullut 2,000 miehellä heidän uudisasuntoansa Taboraa
vastaan, jota paitse 1,000 miestä Ututan maakunnasta oli yhdessä heidän
kanssaan tehnyt hyökkäyksen arapilaisia vastaan vastakkaiselta
puolelta.

Kun pyssyjen pauke ilmoitti vihollisten lähestymisen, nousivat
arapilaiset huoneittensa katoille ja näkivät koko lakeuden täynnä
vihollisia, jolloin rohkein, Khamis ben Abdallah vastoin ystäviensä
neuvoa syöksi miehineen vihollista vastaan, vaikka hänen huoneensa
olisi hänelle suonut hyvän suojan; ja kavala Mirambo käski miestensä
hitaasti vetäytyä takaperin. Tästä innostuivat arapilaiset kiivaasti
hyökkäämään eteenpäin, jolloin Mirambon sotilaat yhtäkkiä kääntyivät
takaisin. Silloin Khamisin orjat kääntyivät pakoon jättäen isäntänsä
vihollisen käsiin ja taisteltuaan vimmatusti ylivoimaa vastaan
kaatuivat kaikki tässä hyökkäyksessä olleet arapilaiset. Heidän
ruumiinsa raadeltiin pahasti ja vihollisten noitamies oli heidän
nahastaan ja lihastaan valmistanut taikajuomaa, jonka piti tekemän
sotilaat haavoittumattomiksi.

Sadottain tuli pakolaisia Taborasta Kviharaan, jossa Stanley oli, ja
suurin osa Taboran rakennuksista poltettiin poroksi. Mirambo oli
uhannut tulla Kviharaankin, ja Stanley toivoi sitä, sillä hän oli
vakuutettu ettei 10,000:kaan afrikalaista villiä voisi valloittaa hänen
lujasti varustettua asuntoansa, jossa hänellä, pakolaiset Taborasta
siihen luettuina, oli 150 kelvollisesti varustettua miestä. Mirambo ei
kuitenkaan sitä uhkaustaan pannut täytäntöön, vaan vetäytyi takaisin
menetettyään sata miestä hyökkäyksessä Taboraa vastaan. Myöhemmin
saatiin tietää, että kun hän teki hyökkäyksen Mfuto-kylää vastaan,
joutui hän tappiolle, kylän asukkaat hyökkäsivät ulos ja silloin hänen
joukkonsa hajosivat ja hän itse läksi pakoon.

Viikkokausia oli Stanleyllä monellaisia vastuksia matkansa jatkamisessa
ja viimein hän jo rupesi epäilemään pääsisikö hän koskaan edemmäksi.
Kantajia hänen oli vaikea saada tuon Miramboa vastaan alkaneen sodan
vuoksi ja entisetkin kantajat sairastelivat. Kun yksi heistä, nimeltä
Baruti, kuoli, haudattiin hän puun juurelle. Ruumis käärittiin
palttinaan ja kasvot asetettiin Mekkaan päin, sillä hän oli
muhammettilainen. Sitte se peitettiin matoilla, ettei siihen päässyt
multa koskemaan ja hauta täytettiin, jolloin vainajan eloon jääneet
toverit nauroivat. Haudalle istutettiin pensas ja maahan pistettiin
reikä, johon kaadettiin vettä, ettei muka Baruti janoisena menisi
paratiisiin. Sen jälkeen koko haudan päällys kasteltiin vedellä ja
vainajan juoma-astia lyötiin rikki. Hautajaismenot päättyivät siten,
että arapilaiset lukivat rukouksensa "Fat-hah" ja sen koommin ei
vainajata enää ajateltu.

Eräs arapilainen lahjoitti Stanleylle orjapojan, jota hän nimitti Ndugu
M'hali (veljeni rikkaus). Stanley ei oikein pitänyt sellaisesta nimestä
ja kutsui miehensä kokoon, antamaan pojalle uutta nimeä. Sellaisia
esitettiin monellaisia. Yksi esitti pojan nimeksi Simba (leijona),
toinen Ngombe (lehmä), kolmas Mirambo, josta syntyi suuri yleinen
nauru; viimein lipun kantaja Ulimengo ehdotti nimeksi Kalulu, joka
merkitsee erästä antilopi-lajia, ja kun tämä nimi näytti sopivan
pojalle, joka oli vilkassilmäinen, soreavartaloinen ja sukkela
liikkeissään, niin kaikki yksimielisesti sanoivat: "Kalulu olkoon hänen
nimensä, niin bana, antakaa hänelle nimeksi Kalulu!"

Stanley käski tuoda vettä maljalla ja risti pojan Kaluluksi, jolloin
tulkki Selim oli kummina.

Melkein kaksi kuukautta oli Stanley viipynyt Unianjembessä ja hänen
matkaansa hidastuttivat taudit sekä tarpeellisten miesten puute.
Saatuaan viimeinkin 50 miestä pestatuiksi palvelukseensa ja sen
lisäksi 4 poikaa, lähti hän jatkamaan matkaansa länttä kohti etsimään
Livingstonea. Mutta asianhaavat pakottivat hänet valitsemaan pitkän
kiertotien etelämpänä olevien maakuntien kautta. Arapilaiset olivat
kokeneet kaikin tavoin pidättää häntä vielä jonkun aikaa, mutta hän ei
tahtonut enää viipyä.., Hänen miehensä, jotka pitkällisen, jotenkin
huolettoman ja herkullisen joutilaisuuden kautta olivat veltostuneet,
näyttivät myöskin vastahakoisuuttansa lähteä matkalle. Uppiniskaiset
sai Stanley piiskalla taipumaan ja kun muutamat yrittivät jättää hänen
matkueensa ja lähtivät karkuun, lähetti Stanley parikymmentä miestä
heitä etsimään sekä samalla ostamaan arapilaisilta sellaiset vitjat,
joissa orjia kuletetaan kahleissa. Saatuaan kaikki miehensä takaisin,
piti Stanley heille nuhdesaarnan ja näytti orjanvitjoja, joita hän
uhkasi käyttää, jos joku vielä lähtisi karkuun. Samalla hän vakuutti,
ettei kuuliaisilla ollut mitään peljättävää, vaan että kahleet olivat
ainoastaan niitä karkuria ja varkaita varten, jotka pötkivät tiehensä,
vaikka he olivat saaneet palkkansa ja vielä lahjoja lisäksi. Tällä
kertaa antoi hän vielä anteeksi karkureille, mutta jos joku tästälähin
vielä lähtisi karkuun, niin marssia ei jatkettaisi, ennenkun karkuri
oli saatu kiinni, jonka jälkeen hänen täytyisi marssia kahleissa.
"Kuuletteko?" -- "Kuulemme!" -- "Ymmärrättekö?" "Ymmärrämme!"

Seuraavana aamuna huomattiin, että kaksi miestä oli yöllä karannut.
Toinen heistä, Kingaru, karkasi nyt jo kolmannen kerran. Kaksi paremmin
luotettavaa lähetettiin heitä hakemaan ja saivat käskyn, etteivät
palajaisi ilman karkureita. Iltapäivällä nämä tuotiin ja saivat --
uhkauksen mukaan -- selkäänsä, jonka jälkeen heidän täytyi vitjoihin
lukittuina marssia eteenpäin, että karkaamishalu toisistakin katoaisi.
Kiinniottajat Bombay ja Baraka saivat kappaleen kaunista vaatetta
palkinnoksi uskollisuudestaan.

Stanleyn palkatut tavarankantajat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka
hidastuttivat hänen matkaansa. Myöskin hänen valkoinen seuralaisensa,
englantilainen Shaw, teeskenteli sairastavansa ja koetteli hänen
kärsimystänsä viimeiseen saakka. Kun hänen piti kerran astua alas aasin
selästä, sotkeutui hänen jalkansa niin että se luiskahti pois
jalustimesta ja Shaw kaatua loislahti nenälleen maahan. Hän oli usein
ennenkin tehnyt samallaisia temppuja ja tavarankantajat olivat
tavallisesti auttaneet herran jaloilleen, mutta Stanley oli kyllästynyt
häneen ja kielsi väkeänsä auttamasta Shawia. Tämä mieletön jäi silloin
pitkäkseen auringon paahteesen koko tunnin ajaksi, ja kun Stanley
viimein kysyi kylmäkiskoisesti, eikö siinä ollut epämukava olla, niin
Shaw nousi istualle ja alkoi itkeä kuin lapsi.

"Tahdotteko palata takaisin, Shaw?"

"Tahdon, jos te sen suvaitsette. Minä en luule tätä kestäväni
kauvemmin, ja jos tahdotte olla niin hyvä minua kohtaan, niin pyytäisin
mieluimmin palata takaisin".

"Noh minä olen myöskin tullut siihen päätökseen, että teidän on paras
palata. Te luulette olevanne sairas, ettekä millään muotoa luovu siitä
uskostanne. Mutta pankaa mieleenne minun sanani: jos palajatte
Unianjembeen, niin se on ihan sama kuin menisitte kuolemaan. Jos
sairastutte Kviharassa, niin kuka teille antaa lääkkeitä? Jos joudutte
juoppouden raivoon, niin kuka siellä tietää mitä te tarvitsette ja mikä
on teille hyödyllistä? Minä sanon vielä kerran: jos palajatte takaisin,
niin kuolette!"

"Voi herra Jumala, kun en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle!
Minulla oli ihan toisellaiset ajatukset elämästä Afrikassa. Luulenpa
kuitenkin palajavani, jos te sallitte sen".

Seuraavana päivänä varustettiin Shaw palausmatkalle Kviharaan. Lujat
paarit tehtiin ja neljä miestä palkattiin häntä kantamaan. Leipää
leivottiin ja hänelle paistettiin vuohenlihaa evääksi. Vaikka Stanley
kertoo, että hän illalla sitä ennen oli tuntenut suurta ystävyyttä
Shawia kohtaan ja tuli liikutetuksi tutuista kotimaisista sävelistä,
joita tämä soitteli akordionilla, niin oli kuitenkin ikäänkuin raskas
taakka vähentynyt hänen hartioiltaan, kun Shaw kannettiin takaisin päin
ja hän itse pääsi jatkamaan matkaansa.

Tie kulki suurien metsien kautta, joita Stanley kehuu erittäin
kauniiksi, sillä maa on hedelmällistä ja ilmanala omansa tuottamaan
rehoittavinta kasvullisuutta. Varsin suurta tukaluutta vaikuttaa näillä
seuduilla kuitenkin kuumetaudit, jotka harvoin jättävät matkustajan
rauhaan sateiden aikana. Niinkuin eri vuodenajat meidän maassamme
vaihettelevat säännöllisesti, niin on kuumassa ilmanalassa kuiva ja
sade-aika. Kuivan aikana ei näillä seuduilla ole mitään suuresti
peljättävää. Kuivettunut heinä tekee maan synkän näköiseksi, maanpinta
on kovaksi kuivunut ja sadeajan lopulla siihen painuneet jäljet ovat
vielä näkyvissä; metsissä on äärettömät joukot puita, jotka mädätessään
levittävät myrkyllisiä höyryjä ilmaan, joiden vaikutus usein on
hirmuinen.

Kuumetauti ilmestyy täällä tavallisesti siten, että vatsaa kivistää
ankarasti, voimat heikkonevat, rupee nukuttamaan ja haukottamaan. Kieli
tulee keltaiseksi, joskus mustankin näköiseksi, hampaat kellastuvat ja
tulevat limaisiksi. Sairaan silmät palavat tuimasti ja alkavat vuotaa
vettä. Sitte leviää kuume koko ruumiisen ja sairas väänteleksen kuin
kuoleman tuskissa. Päätä pakottaa ankarasti, suonet tykyttävät ja
hirmuinen jano ahdistaa. Aivoissa syntyy kaikellaisia kummia levottoman
mielikuvituksen luomia kuvia; kipeä luulee olevansa tulisessa
kuumuudessa ja on näkevinänsä kaikellaisia luotuja ja luomattomia
hirmuisia petoja, jotka joka hetki muuttuvat yhä toisellaisiksi ja
entistään kauhistuttavammiksi. Kun sairas avaa silmänsä ja näkee
unelmansa tyhjiksi, vaipuu hän pian uudelleen samoihin hirmu-unelmiin,
joista Stanley sanoo, että hurskas Jobkin olisi sellaisia kärsiessään
tullut raivoisaksi ja hurjistunut mielettömäksi. Kun sitte sairas on
parantunut, tuntee hän itsensä masennetuksi, muuttuu oikein naurettavan
avosydämiseksi, puheliaaksi ja ihastuu kaikesta, mitä ikänä hän näkee.
Näin kertoo Stanley omasta kokemuksesta afrikalaisen kuumetaudin
vaikutukset.

1 p. Lokakuuta 1870 oli hänen matkueensa tullut äärettömän laajalle
suolle, nimeltä Siwani, ja asettui 4 tunnin marssin jälkeen yöksi
leiriin erään summattoman suuren puun juurelle, jossa oli jälkiä
entisestä leiripaikasta. Tuo jättiläis-sykomori oli tyvestä
ympärimitaten 19 kyynärää paksu ja oli suurin puu, jonka Stanley
koskaan muisti nähneensä. Sen varjossa, joka oli läpimitaten 120
jalkaa, taisi vaikka koko rykmentti sotaväkeä saada suojaa auringolta.
Stanley tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi ja tämä
mieltymyksen tila saattoi hänet puhuttelemaan neekeripalvelijoitaan
ystävällisimmällä tavalla, aivan kuin vertaisiansa, ja hän keskusteli
heidän kanssaan tulevaisista yhteisistä toimista. Aurinko laski
nopeasti kuvaten taivaan loistavimmilla sateenkaaren eri väreillä,
jotka heijastuivat loppumattomien metsien yli. Koko luonnossa vallitsi
tyyni hiljaisuus ja kun matkamiehet illalla istuivat tupakoiden, ei
kuulunut leirin ulkopuolella muuta ääntä, kuin jonkun kanalinnun
kaakatus, jolla se houkutteli luokseen puolisotaan, sammakkojen
kuriseminen läheisessä lammikossa tai sirkkojen tirskutus, joka näytti
tuudittavan päivää levolle. Leirin sisäpuolella ei kuulunut muuta kuin
veden pulputus tupakkapiipuissa. Täällä näet poltetaan sellaisilla
piipuilla, joissa savu menee veden lävitse, ennenkuin se tulee suuhun.

Lähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen
mainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus
poiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia
ihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista
matkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin
tarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein
joka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon,
milloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat
sallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli
sota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin
kuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka
kuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen
lisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa
myymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon
poistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia
kappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan
lähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja
kauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita
päiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja
Stanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan
oikeassa, kun he olivat sanoneet: "Hyvä herra, te saatte nähdä, että he
ovat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran
asukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset
pahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla
hetkellä, nyt on sota joka paikassa".

Vielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta
sekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin
päällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen
ystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias,
varsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn
suuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun
tunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa,
joita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa,
durraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30
pyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista
miestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa
jälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen
sen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita
suuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja
niin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi
päiväksi.

Ruhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti
Stanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin
asianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli
levitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu
ihka uusi tulipunainen vaate.

Sultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen
alapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja
hämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he
ihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he
purskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan.
Stanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut
saadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin
kaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi
nähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen
16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen
revolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi
näytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset,
hyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan
katketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi
korkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään
niin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.

Selitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten
välillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja
lääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai
heidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.

"Dova" (rohto), vastasi Stanley.

Pian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he
selittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki
arapilaiset, jotka he olivat nähneet. "Dova, dova", mutisivat he.

"Kas tässä on valkoisen miehen pombe" (olutta), virkkoi Stanley avaten
korkin viinapullosta. "Maistappas lusikallinen sitä".

"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa
kurkussa", huusi sultaani ähkyen.

"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää,
mutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee".

"Anna mulle vähän", pyysi yksi heistä.

"Ja mulle myös -- ja minulle", virkkoi jokainen vuorostaan, kun toiset
saivat maistaakseen.

Stanley otti sitte esille pullon, jossa oli väkevää ammoniakkia ja
selitti, että se auttoi pään kivistystä ja käärmeen pistoa vastaan.
Sultaanin päätä tietysti rupesi heti pakottamaan ja hän pyysi
saadakseen vähän tuota rohtoa. Stanley käski silloin tuon mustan
majesteetin panna silmänsä kiinni ja asetti samalla ammoniakki-pullon
hänen sieramiensa alle, vedettyänsä korkin pois pullon suulta. Jokainen
joka on joskus haistellut "päänpiristystä" tahi kamferttilinjementtia,
tietää miten ammoniakin haju pistää nenään, ja hänen majesteettinsa
Mtemi, kaikkein Manyaralaisten kuningas tunsi siitä oikein mahdottoman
suuren vaikutuksen. Ikäänkuin salaman iskemänä hän poukahti selälleen
ja kasvot vääntyivät kummallisesti kurttuun. Hänen seuralaisensa
rähähtivät kohti kulkkua nauraa hohottamaan, paukuttelivat käsiään,
nipistelivät toisiaan, napsuttivat sormillaan ja tekivät niin
hullunkurisia liikkeitä, että jos jossakin teaterissa olisi
sivistyneille ihmisille näytelty semmoista "kometiaa", niin olisi
katsojain täytynyt pakahtua naurusta. Vihdoin sultaani tyyntyi, suuret
kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kasvot tärisivät vielä
naurunpuuskauksista hänen lausuessaan: _kali_, s.o. hyvin väkevää
lääkettä. Hän ei tahtonut enempää, mutta seuralaiset tulivat kukin
vuorostaan haistella hornaisemaan ammoniakkipulloa ja purskahtivat heti
hillitsemättömään nauruun. Vierailemista Stanleyn teltassa kesti kaiken
aamupäivää ja jäähyväisten jätössä oltiin molemmin puolin erittäin
tyytyväisiä, ja sultaani tuumasi: "Oh! nuo valkoiset miehet tietävät
kaikki; arapilaiset ovat ihan mitättömät heihin verraten".

Kun Stanleyn matkue oli jättänyt jälkeensä Manyaralaisten viljavat
vainiot, tuli se erittäin komeaan metsäseutuun, jossa oli niin
runsaasti metsän otuksia, että hän kehuu seutua metsästäjäin
paratiisiksi, sillä sekä pieniä että suuria elämiä oli oikein
laumoittain lyhyen ampumamatkan päässä metsästäjästä. Hän ampui
antilopin ja sebran saadakseen väellensä paistia ja hänen miehensä
olivat hyvin iloissaan tällaisesta saaliista. Heidän matkaansa oli
jatkettava yli Gombe-nimisen virran, joka tyynenä hiljaa kulki ihanien,
aina viheriöitsevien rantojen välissä. Veden pinnalla kiikkui
lotuskukan lehtiä ja tuo kaunis virta houkutteli Stanleytä uimaan,
mutta juuri kun hän oli riisunut vaatteet päältään ja oli
hyppäämäisillään veteen, älysi hän hyvin pitkän esineen aivan lähellä
veden pinnassa. Tarkasti katseltuaan tunsi hän sen krokotiiliksi ja
kiiruhti tulisella kiiruulla maalle. Tämä oli hänen pelastuksensa ja
peto vetäytyi nolona takaisin, saamatta saalistansa, jota se oli
väjynyt. Tuo ihana virta oli nyt Stanleyn mielestä ilettävä ja
inhottava ja hän lähti sen rannalta pois, paljo nopeammin kuin hän oli
sinne tullut.

Kun hän heti sen jälkeen meni takaisin leiriinsä tiheän metsikön
kautta, näki hän kaksi vierasta neekeriä, jotka tarkasti katselivat
ympärillensä. Jo se seikka, että he olivat metsässä hänen leirinsä
läheisyydessä, antoi syytä epäillä heidän aikeitaan tällaisella
sotaisella ajalla, ja Stanley hiipi heidän luokseen aikoen pyssyllänsä
tehdä riidasta pikaisen lopun, jos he näyttäytyisivät vihollisiksi.
Äkkiarvaamatta oli hän ihan heidän edessään, jolloin miehet säikähtivät
kovasti, mutta tointuivat hämmästyksestään ja huudahtivat: "Bana, bana,
et siitä tunne meitä! Me olemme ukonongolaisia, jotka olemme aikeissa
tulla sinun leiriisi seurataksemme sinua Mreraan ja tällä kertaa me
etsimme hunajaa".

"No niin, tietysti; ukonongolaisiahan te olette! Aivan oikein! Minä
luulin teitä rosvoiksi".

Molemmin puolin naurettiin tätä erhetystä ja miehet jatkoivat hunajan
etsimistä. Kaarnapalasella he kuljettivat vähän tulta, jolla he
savustivat mehiläiset pois pesistä korkeissa puissa.

Illalla oli leirissä iloa ja naurua. Joka tulen ympärillä oli miehiä;
mikä kalusi lihaa luunystyrästä, mikä imeksi ydintä paistetun sebran
reisiluusta, mikä käänteli tulen päällä varrasta, jolla hän paistoi
lihaa, toinen puuhasi keittopadan ääressä, joka kiehui tulella.
Jokainen koki toverilleen kertoa niitä seikkailuja, mitä hänellä tänään
oli ollut ja samalla ahmia suuhunsa makeata paistia sen kuin ennätti.
Muuan miehistä kertoi miten hän oli haavoittanut suuren villisian, ja
kun se hurjasti syöksi häntä vastaan, oli hän pelastanut itsensä
kiiveten puuhun, mutta kadotti pyssynsä. Kertomuksensa selitykseksi hän
tarkoin matki sian raivokasta röhkimistä ja liikkeitä ja sai siten
kuulijansa nauramaan niin että koko ympäristö raikui. Toinen oli
ampunut puhvelin vasikan ja kolmas jonkun muun suuren otuksen.
Ukonongolaiset kertoivat naurettavasta kohtauksestaan metsässä Stanleyn
kanssa, ja miten paljo siellä on hunajaa. Sillävälin tulkki Selim sekä
neekeripojat Kalulu ja Maiwara koettivat hampaittensa terävyyttä
villisian lihaan, jota ei kukaan muu seurasta tahtonut syödä, koska he
kääntyessään pakanoista muhammettilaisiksi olivat myös saaneet inhon
kaikkea sianlihaa vastaan.

Stanley viipyi Gombe-virran rannalla vielä kaksi päivää, lisätäkseen
metsästämällä miestensä eväitä, ja näiden kolmen päivän kuluessa oli
hän miehineen ampunut kaksi puhvelia, kaksi villisikaa, kolme kamaa,
yhden sebran ja yhden antilopin sekä sitäpaitse kahdeksan helmikanaa,
pari kalakotkaa ja pelikaanin. Virrasta oli yksi hänen miehistään
onnistunut saamaan pari suurta säke-kalaa eli monnia. Kaikki liha
leikattiin ohuiksi viipaleiksi ja kuivattiin evääksi matkalle, niin
ettei tarvinnut pelätä nälkää siinä laajassa erämaassa, jonka kautta
heidän oli kulkeminen.

Paistia rakastavien miesten suureksi suruksi lähdettiin taas eteenpäin
matkaa jatkamaan lauantaina Lokakuun 7 p:ttä. Jo aamulla aikaisin he
lähettivät yhden joukostaan Stanleyltä pyytämään, että matkue vielä
viipyisi täällä yhden päivän. Heillä näet oli aina vastahakoisuus
työhön, kun vaan oli liharuokaa saatavissa. Stanley torui esityksen
tekijää, että hän edes julkesi sellaista pyytää, kun oli kaksi päivää
levätty. Huuli lerpallaan ja äreänä kuuli hän isäntänsä vastauksen ja
miehet näkyivät yleensä olevan pahasti tyytymättömät siihen, ettei
vielä viivytty täällä herkkuja nauttimassa.

Kun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi
synkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan.
Miehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein
vastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa
viimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin
kuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet
kokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen
kiukkua.

Stanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi
luotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka
nyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren
muurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan
häntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi
tarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis
tulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas
kuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki.
Vaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti,
mutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti
Stanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet
kuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi
hymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä
takaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta
Stanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten
ampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän
pudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin
että hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi
Stanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen
panna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani
saanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi
saanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt
arvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä
ampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli
tullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut
englantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä,
huutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: "mies hoi, kuinka sinä
rohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?"

Mabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja
rukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. -- "Kaikki on taas
hyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka
ilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun
(valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin,
emmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se
isännälle kaikki yhdellä suulla!"

"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano
mitään muuta!" vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi", komensi Mabruki
Asmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi.
Kapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka
olivat sen alkuunpanijat.

Ollessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut
tukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi
marssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että
häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin
laiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka
ivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat
pantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa,
kunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät
tällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä
vallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat
töin tuskin välttäneet.

Kun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies
ihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja
Ambari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen
raskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja
Ambari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli
tuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät
vapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa
miesten johtajana.

       *       *       *       *       *

Tämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään
englantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina
1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja
Speke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa
järville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä
vuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta
he Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti.
Burton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta
Stanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä
Bombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin
epärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi
sukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti
jakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita
tahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa
asioissa.

Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan,
jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein
riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene
aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa
matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla
arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä
ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein
haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu
Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen;
palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen
vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa
kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.

Opastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta
hirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut
tulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia
muita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta.
Aina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley
arveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.

Chowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen
ja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin
omalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan
riitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet
kelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu
Stanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja
uskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.

Muista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen
vuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä,
suurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään
käpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on
uskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka,
joka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin
hyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko
joukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana
ja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja
metsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela
ja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei
sattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim.
heinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti,
ettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja
hieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen
kelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut
ainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän
Sansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki
vatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka
hiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, -- tämä uhkaus sai Feraiji-paran
sydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa
sanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis
hänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa.
Ketterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua
sen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut
valmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä
ominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin
jälkeen.

Maganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli
luonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi
hän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte
kuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki
täyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja
kun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin
vihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin
kylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin
portit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos
taas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita
tervehtimään.

Lähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen
tulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin
kasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee
erinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat
hänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi
Stanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän
olisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes
keskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen
alussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän,
Kaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen,
silloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, "peloton ja
moitteeton". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley
tuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan
kaikista Selimin ansioista.

Nuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi
erittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi
passaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa
kilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi
istuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät
alinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä
tuotava sijaan.

       *       *       *       *       *

Sittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin
vähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen
halki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka
miehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat
muutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä
astioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt
kaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli
poltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet
henkensä, olivat muuttaneet pois.

Ukonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä
äänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun
opastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille,
jotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn
joukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä
valkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa
medessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä
eivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät
hunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista
pesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille,
hyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun
hunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se
takaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä
nopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja
kun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos
pesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä
visertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen
kaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta
löytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista
näyttämäpalkaksi.

Välttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14
päivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin
suunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja
senvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa
luoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat
hyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden
asukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin
taas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut
puut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät,
ettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle
muodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa
vaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä
eräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin
juotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen
yhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota
vihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti
raadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.

Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi
erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon
tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen
vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen
ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään
kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan
matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa
ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään,
kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat
he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien
vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti
möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.

Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan
asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän
pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa,
jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että
lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle
rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat
lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he
saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa,
milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa
ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää.
Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin
ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.

3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue,
joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja
kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha,
harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo
vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta
Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää
sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä
kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia
(noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään
lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.

Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley
varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska
eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli
tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain
kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis
jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän
matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara
uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli
jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä
täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka
väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia
veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero
tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei
Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle
asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui
olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan
suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi
kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai
tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut,
ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli
laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada
asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää
hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen
tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia
vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.

Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia.
Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi
edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän
ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa
neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen
maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen
miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin
miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko
Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli
45 miehen taistella tuhansia vastaan.

"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, -- "että tämä on suoraa
rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle
junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut
vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä
voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte
helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut
uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin
Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".

"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin
täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota.
Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät
ututalaiset".

"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan
paljaiksi?"

"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen
paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme
Ujijiin".

"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"

Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän
täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".

"Entäs te, Chowpereh?"

"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi
kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä
edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset
saisivat koetella koipiansa!"

"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"

"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen
seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta.
Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta
maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"

"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle
20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän
siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een.
Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin
80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän
kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".

Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen
veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu,
rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley
toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän
odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista
vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan
kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti
kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä
rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa
petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten
jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli
vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä
kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley
viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron
ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja
kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat
makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari
kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat
varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun
väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi
kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi
huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa
uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi
saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään
kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa
iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin
ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta
painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti
vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan
vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut
9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan
kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä
sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä
kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue
kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun
seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin
teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät
ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi
rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn
miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän
asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja
olivat pian näkymättömissä.

Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat
rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä
näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana
metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla
hurraahuudolla.

Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä
kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja
loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa
ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista
tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi
ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni
Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen
lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa
sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani
(amerikalainen lippu!)

Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien
joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun
selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen
äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot --
mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta
palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.

"Kukas te olette?" kysyi Stanley.

"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi", virkkoi toinen
iloisesti hymyillen.

"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?"

"On".

"Tässäkö kylässä?"

"Niin".

"Ihanko varmaan?" -- "Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan".

"Hyvää huomenta, herra!" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.

"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?" -- "Minä olen
Dshumah!"

"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?"

[Wekotanista ja Dshumah'ista on kerrottu kirjassa: "Taavetti
Livingstone" (Kansanvalistus-seuran toimituksia XXXIX) siv. 74-76.]

"Olen".

"No kuinka tohtori voi?"

"Ei oikein hyvin".

"Missä hän on ollut kaiken pitkän aikaa?"

"Manjuemassa".

"Juoskaa, Susi, sanomaan tohtorille, että minä olen täällä".

"Kyllä, kyllä", vastasi Susi ja lähti syöksemään kuin hullu.

Jonkun ajan kuluttua oli sanoma valkoisen miehen tulosta levinnyt yli
koko kylän; etevimmät arapilaiset kauppiaat kokoutuivat tohtori
Livingstonen asunnon edustalle ja hän itse astui ulos vastaanottamaan
Stanleytä, joka tunkeutui väkijoukon halki ja ilosta levottomana tuli
häntä vastaan lausuen:

"Olette kaiketi tohtori Livingstone?"

"Niin olen", vastasi tämä ystävällisesti hymyillen.

Sitte seurasi kätteleminen ja Stanley lausui:

"Minä kiitän Jumalaa, tohtori, että minulle on sallittu tavata teidät".

"Minä kiitän myöskin Häntä siitä, että olen täällä teitä
vastaanottamassa", vastasi Livingstone.

Kun Stanley sitte oli tervehtinyt arapilaisia, jotka yhteen ääneen
olivat hänelle lausuneet tervehdyksensä: "jambo!" lähti hän
Livingstonen asumukseen, jossa he molemmat istuivat pakinoimaan, ja
sillä välin kokoutui heidän ympärilleen toista tuhatta henkeä kylän
asukkaita juttelemaan siitä merkillisestä asiasta, että kaksi valkoista
miestä oli tavannut toisensa heidän kylässään.



6. Luku.

Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.


Stanley tiesi, että Ujijissa asuvilla arapilaisilla oli paljon
ystäviä ja tuttavia Unianjembessä ja että he luonnollisesti halusivat
saada heistä uutisia. Sen vuoksi hän käski seuralaisensa Bombayn
pitämään huolta miehistön ruokkimisesta ja salli hänen sitte mennä
tyydyttämään arapilaisten halua saada tietoja omaisistaan. Arapilaiset
vetäytyivät erilleen, jättäen Livingstonen ja Stanleyn kahden kesken.
Livingstonella oli monen vuoden matkustukset kerrottavana ja Stanley
kuunteli niin innokkaasti, että hän olisi voinut unhottaa kaikki, mitä
hänen ympärillään oli. Stanley oli pakottamalla pakottanut arapilaisen
Kaif-Halekin tulemaan kanssansa Unianjembestä, sillä tämän huostassa
oli pussillinen kirjeitä tohtori Livingstonelle, joka nyt sai ne
määrälleen vuotta myöhemmin, kuin ne olivat lähetetyt Sansibarista.
Kuka tiesi kuinka kauan ne vielä olisivat viipyneet, ennenkuin ne
olisivat perille saapuneet, jollei Stanley olisi kiirehtinyt niiden
kuljettajaa. Luettuaan muutamia kirjeitä omaisiltaan, pyysi Livingstone
Stanleytä kertomaan tietoja yleensä sivistyneestä maailmasta, josta hän
oli ollut erillään useita vuosia. Stanley alkoi:

"Luultavasti tiedätte useita seikkoja viimeisiltä ajoilta. Tiedättehän,
että Suetsin kanava on avattu?"

"En ole sitä vielä kuullut. Sepä on suuri uutinen! No entä muuta?"

Stanleyn täytyi ruveta kertomaan kuin sanomalehti, ja Livingstone sai
kuulla, että Pacific-rautatie oli saatu valmiiksi koko Amerikan halki,
Grant oli valittu Yhdysvaltain presidentiksi; europalaisia oppineita
oli joukottain tullut tutkimuksia tekemään Egyptiin; kapina Kretassa
oli tukahdutettu; kuningatar Isabella oli kapinan kautta ajettu pois
Espanjan valta-istuimelta; kenraali Prim oli murhattu; mainio
Castelar oli hämmästyttänyt koko Europan rohkeilla aatteillaan
uskonnonvapaudesta; Preussi oli masentanut Tanskan ja anastanut
Sleswigin ja Holsteinin ja nyt sen armeijat olivat Pariisia
piirittämässä; Ranskan mahtava keisari Napoleon III oli sotavankina;
hänen puolisonsa ja poikansa olivat pakolaisina ulkomailla,
menetettyään ikipäiviksi hallituksen ohjat; koko Napoleonin suku oli
masennettu Bismarkin ja von Moltken kautta ja Ranskan mahtava
keisarikunta oli perinpohjin kukistettu, ja melkein koko maa
vihollisten jaloissa poljettu.

Ihmetellen ja hämmästyen kuuli Livingstone kaikkia näitä uutisia, joita
ei voinut kertoa liioittelemalla, ja joihin verraten Afrikan sisämaan
tärkeimmätkin tapaukset jäivät mitättömiksi. Heidän pakinoidessaan
olivat arapilaiset ystävällisesti lähettäneet Stanleyn tulijaisiksi
vadillisen pannukakkuja, paistia ja muita herkkuruokia. Livingstone oli
sitä ennen valittanut huonoa ruokahaluansa, mutta Stanleyn esimerkki
vaikutti häneen nyt niin elähyttävästi, että hän söi kilvassa tämän
kanssa ja vakuutti, että Stanley oli saanut hänet virkoamaan uuteen
elämään. Stanley tuotti nyt aterian höysteeksi varastostaan pullon,
jota hän oli kauan säilyttänyt tätä tilaisuutta varten. Saatuansa
hopeapikarinsa täytti hän sampanjalla toisen, ojensi sen tohtorille ja
kaasi toiseenkin vähän lausuen:

"Teidän maljanne, tohtori Livingstone!"

"Ja teidän!" vastasi tämä, jolloin kumpikin toivotteli onnea
toiselleen.

Keskustelua jatkettiin kauvan, ja kaiken iltapäivää tuotiin heille tuon
tuostakin lahjaksi ruokia, joita Stanley ja Livingstone söivät niin
kauvan kuin jaksoivat. Livingstone kertoi ruokatoverilleen monista
vastoinkäymisistään ja kuinka harmillista kiusaa hän oli saanut kärsiä,
kun hän palattuansa Ujijiin sai tietää, että kaikki hänen tavaransa oli
myyty ja hän itse siten joutunut ihan avuttomaan puutteeseen.
Brittiläinen konsuli-virasto oli lähettänyt hänelle tavaroita
Sherif-nimisen juopon neekeri-räätälin mukana, joka hävitti kaikki
hänen huostaansa uskotut tavarat. Livingstonen palvelijat Susi ja
Dshumah tulivat samana päivänä kuin hän palasi Ujijiin, katkerasti
itkien kertomaan miten hävyttömästi Sherif oli menetellyt ja ostanut
koko tavarajoukolla norsunluuta. Kun Livingstone vastaukseksi Sherifin
tervehdykseen sanoi, ettei hän tahdo antaa kättä varkaalle, puolusteli
tämä käytöstään sillä, että hän oli tutkinut koraania ja muka saanut
siitä tietää, että tohtori oli kuollut. Nyt oli Livingstone ihan
köyhyyteen joutunut ja pahassa pulassa, sillä hänellä ei ollut varoja
kuin kuukauden päiviksi, jonka jälkeen hänen olisi täytynyt kerjätä
arapilaisilta apua. Lukija voi arvata miten soveliaaseen aikaan Stanley
tuli Ujijiin.

Kun yö oli kulunut ja Livingstone taas tavannut Stanleyn seuraavana
aamuna, syntyi heidän kesken seuraava keskustelu:

"Luultavasti ihmettelette, tohtori, minkä vuoksi minä olen tullut
tänne?"

"Niinpä kyllä; ensin luulin teitä Ranskan hallituksen lähettämäksi;
minä sain kuulla, että teillä oli runsaasti väkeä palveluksessanne, ja
että teillä oli tavaroita yltäkyllin. Mutta kun sain nähdä Amerikan
lipun, olin hyvilläni, sillä ranskalaisen kanssa en olisi voinut
keskustella, jollei hän olisi osannut Englannin kieltä. Eilen en
kysynyt teiltä mitään, sillä eihän asia minuun kuulunut."

"Teidän tähtenne", vastasi Stanley, "minua ilahuttaa, että olen
amerikalainen, enkä ranskalainen, sillä nyt tulemme toimeen keskenämme
ilman tulkkia. Arapilaiset kyllä mahtanevat ihmetellä, että
englantilainen ja amerikalainen ymmärtävät toistensa puheen.
Me emme saa antaa heidän tietää, että kansojemme välillä on
ollut riitaisuuksia ja sotia, ja että kotomaittemme välillä on
ratkaisemattomia Alabama-kysymyksiä ja että Amerikassa on feniläisiksi
nimitettyä väkeä, joita te vihaatte. Mutta leikkipuheet sikseen,
tohtori, -- älkäähän nyt hämmästykö, kun sanon, että olen tullut teitä
etsimään."

"Minuako?"

"Ihan niin."

"Kuinka?"

"Olettehan kuullut puhuttavan sanomalehdestä New-York Herald?"

"No kukas ei sitä sanomalehteä tuntisi!"

"Isänsä tietämättä ja ilman hänen suostumustaan on nuorempi hra James
Gordon Bennett, New-York Heraldin omistaja antanut minulle toimeksi
etsiä teidät, hankkia kaikki ne tiedot, jotka tahdotte antaa
löytömatkoistanne ja auttaa teitä jos voin."

"Nuori hra Bennett on käskenyt teidän etsiä minut ja auttaa minua!
Ilmankos te häntä niin kehuittekin eilen illalla."

"Minä tiedän hänestä, -- ja sen voin ylpeilemättä vakuuttaa -- että hän
on toimelias, jalo, todellinen mies."

"Niinpä tosiaan! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle ja
tunnen itseni ylpeäksi siitä, että amerikalaiset niin paljon minua
ajattelevat. Te tulette juuri parhaasen aikaan, sillä minä rupesin
arvelemaan, että olisin pakotettu kerjäämään arapilaisten apua.
Heilläkin on puute vaatetavaroista ja helmiä ei täällä Ujijissa ole
saatavana. Tuo konnamainen Sherif varasti kaiken omaisuuteni. Minä
haluaisin sopivalla tavalla lausua kiitollisuuteni hra Bennettiä
kohtaan, ja jollen osaa sitä oikein ilmituoda, niin olkaa siitä
kuitenkin vakuutettu, että tunnen mielessäni suurinta kiitollisuutta."

Tämän keskustelun jälkeen rupesivat Livingstone ja Stanley ruoalle ja
Livingstone kertoi paljon tutkimusmatkoistansa viimeisten vuosien
kuluessa, mitä vaivoja hän oli saanut kärsiä ja miten kokea monenlaisia
harmittavia kiusoja seuralaistensakin puolelta, jotka seikat
pääpiirteissään ovat kerrotut loppu-osassa Kansanvalistus-seuran
kustantamaa kirjaa: "Taavetti Livingstone", emmekä siis niitä rupea
tässä toistamiseen kertomaan. Stanleyn tulo vaikutti häneen suuresti
elähyttävällä tavalla. Moneen kertaan vakuutti Livingstone saaneensa
Stanleyn seurassa uutta ruokahalua, intoa ja voimaa.

Stanley oleskeli Livingstonen seurassa 10 p:stä Marraskuuta 1871 14
p:ään Maaliskuuta 1872 ja mieltyi täydellisesti tähän jaloon
vanhukseen, jonka luonnetta ja tapoja sekä vaatimatonta olentoa hän ei
sanonut kylliksi voivansa kiittää. Livingstonen kadehtijat olivat
levitelleet monellaista halventavia puheita hänestä, että hän muka oli
äreä, lörpöttelijä ja vanhuuden höperö, ja että hän kirjoitteli
sellaisia muistoonpanoja retkiltänsä, joita ainoastaan hän itse
ymmärsi; olivatpa muutamat hävyttömät panettelijat vielä sanoneet hänen
menneen naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa. -- Stanley
väittää jyrkästi nämä puheet perättömiksi valheiksi, sillä Livingstone
oli yhä samallainen jalo henkilö kuin ennenkin; hiljainen harvapuheinen
leikillisyys oli hänen seurustelutavassaan, jonka vuoksi hänen
ystävänsä huvitti suuresti pitää kanssakäymistä hänen kanssaan.
Ahkerasti oli hän tehnyt työtä päiväkirjansa täydentämiseen ja kaikki
hänen tutkimuksensa olivat siihen merkityt selvästi ja huolellisesti,
ja samoin osoittivat hänen piirtämänsä kartat suurinta huolta ja
ahkeruutta niiden laatimisessa. Tuosta naimis-jutusta sanoo Stanley,
että se on inhottava valhe, joka on häpeäksi sille, ken rohkenee
mokomalla syytöksellä tahrata tohtori Livingstonen nimeä.

Livingstonen käytöksessä oli leikillinen vallattomuus, joka sai hänen
toverinsa häneen mieltymään. Hänen naurunsa sai ihan aina kuulijatkin
nauramaan ja leikillinen veitikkamaisuus piili ulkonaisen karkean
kuoren alla. Erittäinkin ihmetteli Stanley hänen hyvää muistiansa,
sillä vaikka Livingstonella Afrikan sisämaissa ei ollut mitään kirjoja,
taisi hän kuitenkin lukea ulkoa pitkät runot Englannin etevimpäin
runoilijain teoksista. Uskonnollisessa suhteessa oli hän luonteeltansa
yhtä vaatimaton kuin muissakin suhteissa. Ilman mitään kerskausta ja
kopeilemista oli hän hiljaisuudessa käytännöllinen totinen ja vakava
kristitty, jonka työt saivat osoittaa hänen sydämensä ajatukset. Kun
hän ensin tuli Ujijiin, niin vihasivat häntä sekä arapilaiset että
sekarotuiset neekerit, mutta hänen tasainen ystävällinen käytöksensä ja
lempeä iloinen luonteensa voitti kaikkien sydämet, niin etteivät
muhammettilaisetkaan käyneet hänen asuntonsa ohitse lausumatta:
"Jumalan siunaus olkoon sulla suojanasi."

Kun Stanley jo oli oleskellut viikon ajan Livingstonen seurassa, niin
he lähtivät yhdessä tutkimaan Tanganjika-järveä; sillä vielä oli
tuntematon mistä tämän järven vesi juoksi pois ja mihin se meni.
Tarkoitusta varten lainattiin eräältä arapilaiselta kauppiaalta vene,
joka oli kovertamalla tehty yhdestä ainoasta puusta. Se oli kumminkin
niin suuri, että sen omistaja vakuutti sen kantavan 25 miestä ja sitä
paitse 175 leiviskää tavaraa. Livingstone otti mukaansa omia ja
Stanleyn palveluksessa olevia miehiä 21, jota paitse palkattiin pari
Ujijilaista matkaopasta. Kaikki Stanleyn palveluksessa olevat miehet
olivat tottuneita merimiehiä ja nyt lähdettiin siis pohjoiseen päin,
seuraten rantaa läheltä, sillä yhdestä puusta tehty venhe ei tietysti
ollut kylliksi turvallinen aukealla järvellä, jossa tuuli nosti suuria
laineita.

Pitkin Tangaujikan itäistä rantaa pohjoiseen päin Ujijista kulkee
korkea vuori, joka jotenkin jyrkkänä laskeikse järveä kohti, muodostaen
mitä ihanimpia maisemia. Vuoren rinteet ovat kokonaan palmujen sekä
muiden kesämaiden kasvien peitossa, ja noiden kukkivien puiden suojassa
on kalastaja-mökkejä, hedelmällisien puutarhojen ja rehevien niittyjen
keskellä. Järvestä saavat kalastajat kaloja runsaasti, niin että he
niitä myyvätkin. Heidän vaimonsa viljelevät maata, joka varsin
runsaasti kasvaa durrhaa, maissia, maniokki-juuria, maapähkinöitä ja
imeliä perunoita. Palmupuista he saavat öljyä ja pisangin hedelmät ovat
makeita syödä. Luonto on heidän kotinsa varustanut erittäin runsaasti ja
sitä katkerammalta mahtanee heistä tuntua kodin kaipaus, kun he
orjakauppiasten kuljettamina joutuvat tekemään orjan töitä
Sansibarissa, johon heidän on täytynyt vaivaloisesti marssia surkean
erämaan kautta, joka erottaa heidän ihanan kotoseutunsa meren
rantamaasta.

Tanganjika-järvi on hyvin syvä. Stanley mittasi sen syvyyttä eräässä
paikassa, jossa ranta kohosi korkeaksi vuoreksi ja veden syvyys oli
lähellä rantaa 35 syltä. Toisen verran matkaa maasta oli syvyys 115
syltä ja Livingstone oli Ujijin eteläpuolella olevan Kabogo-niemen
kohdalla tavannut 300 syltä syvän paikan. Järven pituus pohjoisesta
etelään on noin 60 Suomen penikulmaa, eli likimäärin sama matka kuin
Helsingistä Kuusamoon. Suurin leveys on noin 8 penikulmaa. Sen
ympärillä olevat maat ovat enimmäkseen korkeita vuoriseutuja, joissa
korkeimmat huiput kohoamat noin 2,000 ja puolikolmattakin tuhatta
jalkaa yli järven pinnan, joka taas on 2,756 jalkaa merta ylempänä.
Rantamaat ovat tiheään asuttuja. Muutamin paikoin olivat asukkaat
ystävällisiä Livingstonea ja Stanleytä kohtaan, toisin paikoin taas
vihamielisiäkin. Kun Livingstone oli sekä vanhempi että tottuneempi
Afrikan oloihin, niin oli hän johtajana ja Stanley oli vain hänen
seuralaisenaan ja apulaisenaan. Hän halusi myös saada nähdä, miten
Livingstone menetteli, kun maan asukkaiden kanssa tuli riitaa,
heidän tavallisten rettelöittensä johdosta. Niinpä tapahtui esim.
Mukungu-nimisessä kylässä, että päällikkö tuli vaatimaan veroa, jonka
hän määräsi 15 kyynäräksi vaatetta. Livingstone kysyi, oliko
päälliköllä heille mitään ruokatavaraa. Tämä ei sanonut olevan, mutta
lupasi antaa, kun he tulisivat toisen kerran paluumatkallaan.
Livingstone hymyili ja vastasi, että kun päällikkö ei nyt voinut
hankkia ruokatavaraa, niin oli paras säästää verokin paluumatkaksi.
Siihen ei kylän päällikkö tahtonut suostua, vaan kun hän oli hyvin
tyytymätön, niin pyysivät matkamiehet häntä hankkimaan edes yhden
lampaan, sillä he olivat hyvin nälissään, koska he eivät olleet syöneet
puoleen päivään. Päällikkö kiiruhti pois ja palasi pian tuoden mukanaan
lampaan vuonan ja kolme kannua palmuviiniä sekä sai vastalahjaksi
pyytämänsä määrän 2,5 dotia vaatetta. Livingstonen palvelija Susi ja
Stanleyn palvelija Bombay saivat toimekseen yöllä vahtia venhettä, vaan
olivat juopuneet ja aamulla huomattiin, että veneestä oli varastettu
useita tarpeellisia kaluja. Stanley sai jo sadannen kerran katua, että
hän pestatessaan Bombayn palvelukseensa oli luottanut liian paljon
niihin ylistyksiin ja kehumisiin, joita Speke ja Grant olivat
antamassaan päästökirjassa lausuneet tästä veitikasta.

Harmissaan ja pahoillansa vahingosta jatkoivat Livingstone ja Stanley
matkaansa, jolloin he tapasivat useissa paikoissa maan asukkaita, jotka
heitä pelkäsivät ja pakenivat, toiset taas eivät osoittaneet
vähintäkään pelkoa, vaan istuivat rauhallisina veneissään, joko onkien
tahi verkoilla pyytäen kaloja. Lapset leikkivät rannoilla aivan pelotta
ja äidit katselivat heitä tyytyväisinä. Siitä arvasi Stanley, ettei
järvessä mahda olla paljo krokotiileja, vaan oli niitä ainoastaan
suurempien virtojen suistolla.

Murembwe-nimisen niemen kohdalla oli maan asukkaita kokoontunut suuri
joukko rannalle, kun Livingstone ja Stanley matkustivat ohitse.
Asukkaat kokivat houkutella matkalaisia maalle nousemaan. Ennenkuin
nämä olivat vielä tehneet päätöstä, nousisivatko maalle vai eivätkö,
huusivat maalla olevat käskemällä, ja uhkasivatpa suuren Wamin
(jumalan) kostoa, jolleivät matkustajat tottelisi. Tällainen kutsumus
ei tietysti heitä liioin miellyttänyt ja he lähtivät heti ulommaksi
maasta, jolloin villit osoittivat kiukkuansa viskelemällä kiviä.
Stanley oli jo valmis antamaan pyssynluodilla vastauksen tähän
tervehdykseen, mutta Livingstone ei sitä hyväksynyt ja asia jäi
sillensä. He lähtivät eteenpäin ja viettivät yönsä erään niemen
kärjessä, jossa tiheät viidakot olivat heidän suojanansa vihollisten
hyökkäyksiä vastaan. Livingstone selitti, että pääsyy asukasten
kiukkuun muukalaisia vastaan oli se, että arapilaiset ja sekarotuiset
orjakauppiaat olivat menetelleet niin julmasti ja kavalasti heidän
maassaan orjia ryöstäessään, että siitä täytyi olla seurauksena näiden
epäluulo ja vihamielisyys kaikkia muukalaisia vastaan. Tällainen
mieliala ei kuitenkaan ollut aivan yleinen, sillä muutamissa kylissä
osoittivat asukkaat todellista ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.

Livingstone oli arvellut Tanganjikan veden laskevan jonkun virran
kautta pohjoiseen päin, ja saadakseen selvän tästä asiasta oli hän nyt
lähtenyt Stanleyn kanssa tutkimusretkelle. He huomasivat että vesi
Tanganjikan pohjoispäässä oli näöltään aivan toisellaista kuin
keskikohdalla, jossa se on kirkasta ja vaalean viheriäistä.
Mugere-nimisen virran suusta alkaen pohjoiseen päin oli vesi sitä
vastoin ruskeata ja mutaista. Eräs maan asukas, joka oli kulkenut paljo
näillä tienoilla, kertoi että pohjoisempana asuvien ruhtinasten kesken
oli paraikaa sota. Siellä päin on sota kuitenkin toisellainen kuin
muualla. Kun toinen on miehineen hyökännyt toisen maahan ja onnistunut
ajamaan pois jonkun karjalauman sekä saa tapetuksi pari kolme ihmistä,
jotka eivät ole olleet kylliksi varoillaan lähteäkseen pakoon, kuluu
usein viikkokausia, ennenkuin toinen ruhtinas taas vuorostaan tekee
samalla tavalla, ja useimmiten ovat kärsityt tappiot ja saavutetut
saaliit molemmin puolin yhtä suuret. Sama maanasukas, joka oli
matkailijoillemme tuonut sotasanoman, huomasi Livingstonen
utelijaisuuden saada tietoja Tanganjikan veden juoksusta ja rupesi
silloin täydellä varmuudella latelemaan juttujansa Rufifi-virrasta,
joka muka alkoi järven pohjoispäästä ja kulki suoraan pohjoiseen päin
Mtesan maahan. "Mihinkäpäs se muuanne menisi?" lisäsi hän. Kuitenkin
näyttivät miehen vakuutukset ja vannomiset "barikallah" ja "inschallah"
liian innokkailta eikä Livingstone niihin luottanut. Saavuttuaan sitte
Stanleyn kanssa saman virran suulle, sai Livingstone nähdä, ettei virta
juossut järvestä pois, vain päin vastoin laski Tanganjikaan. Tämä järvi
on pohjoispäässä paljo kapeampi kuin keskikohdalla, mutta kuitenkin
sielläkin niin leveä, että Livingstone ja Stanley viipyivät 9 tuntia
kulkiessaan soutamalla sen poikki. Aivan järven pohjoispäässä oli
Mugikawa nimisen maakunnan päällikkö Ruhinga vastaanottanut heidät
erittäin ystävällisesti ja hän tunsi seudun jotenkin tarkoin sekä antoi
useita tietoja siitä. Sitäpaitse osoitti hän europalaisia matkamiehiä
kohtaan suurta vierasvaraisuutta lahjoittaen heille härkiä, lampaita
sekä hunajaa ja maitoa.

Kaikilla seuduilla ei kuitenkaan kohdeltu heitä ystävyydellä, vaan
monessa paikassa kavaluudella ja julki vihamielisyydelläkin.
Varovaisuudella ja hiljaisella kärsivällisyydellä maltti Livingstone
kumminkin kaikki vihollisuudet, niin ettei syntynyt tappelua missään
paikassa maan asukasten ja hänen väkensä välillä. Tanganjikan
länsirannalla asuvat kansat osoittivat suurta taipumusta rosvouteen,
niin että matkustajaimme täytyi siellä liikkua erittäin varovaisesti.
He väistivät asuttuja paikkoja ja ottivat yösijakseen milloin jonkun
aution saaren, milloin niemen, jossa heidän täytyi varovaisuuden vuoksi
varustautua torjuakseen mahdollisesti yöllistä päällekarkausta.

Livingstonen päätarkoitus matkallansa Stanleyn kanssa oli saada
selville, lähtikö Tanganjikasta mitään virtaa pohjoiseen päin. Kun hän
oli tullut näkemään, ettei niin ollut, kääntyi hän takaisin seuraten
järven läntistä rannikkoa, ja kuta etelämmäksi he tulivat, sitä
korkeammiksi muuttuivat rannat, sitä jyrkemmiksi vuoristo rantamaalla.
Lähellä rantaa kohosi matalampi vuoriharjanne ja sen takana sisempänä
maassa pitkä jono korkeampia vuoria, joiden huiput olivat noin 2,500 ja
3,000 jalan korkuiset ja melkein aina tasapäiset tai pyöristetyt.
Siellä täällä kohosi yksityinen huippu yli muiden, tehden siten
näköalan viehättävämmäksi. Rannanpuolisesta vuoresta kulki järveä kohti
matalampia haaroja tai vähitellen viettäviä tasankoja, joilla
tavallisesti juoksi joku vähempi virta. Kasvullisuus näillä tasangoilla
oli mitä rehoittavin, ja viehätti suloudellaan matkustajia. Öljypalmuja
kasvoi suurina metsikköinä, joiden suojaan asujamet olivat rakentaneet
ruskeat majansa, siellä täällä oli joukko jättiläispuita, joita
asukkaat nimittävät _mwule_; samoin ilahuttaa silmää laajat kedot,
joilla kasvaa asukasten kylvämää durra-viljaa; ruohot ja monet muut
kasvit täällä ovat toisen muotoiset kuin rantamaalla, ja vaikuttavat
maan ulkomuotoon. Niin esim. mimosa-kasvi, jonka lehdet kasvin latvassa
muodostavat sateenvarjon muotoisen ryhmän. Niillä on palkohedelmä ja
niiden pihkaa käytetään liimana, paperia y.m.s. yhteen liistaroidessa.
Tavallinen gummi arabicum on useimmiten mimosa kasvista saatua. Vielä
omituisemmat ovat nämä kasvit sen vuoksi, että muutamat siihen sukuun
kuuluvat kutistavat lehtensä kokoon, kun sen lehviä liikutetaan, ja
samoin vetää koko kasvi lehtensä kokoon yöksi. -- Pitkin rannikkoja oli
valkoisia hietikkoja, joille kalastajat vetävät venheensä niin
korkealle, etteivät pauhaavat aallot ylety niitä vahingoittamaan.
Rannikolla näkyi siellä täällä puiden varjossa kalastajia lepäämässä
väsyneinä vaivoistaan. Sellainen oli tavallinen näky Livingstonen ja
Stanleyn yhteisellä venematkalla Tanganjikan rannikkoja pitkin.

Afrikan sisäjärvien rannoilla tekevät asukkaat veneensä tavallisesti
yhdestä ainoasta puusta, joksi useimmiten käytetään mwulepuuta.
Suurimmaksi kasvavat nämä puut Tanganjikan länsirannikolla Ugoman,
Uwiran ja Urundin sekä Usovan maakunnissa. Pisimmät veneet ovat yli 10
syltä pitkät ja niiden valmistukseen menee paljon työtä ja aikaa; jo
puun kaataminen on vaikea työ sellaisilla huonoilla työkaluilla
kuin neekereillä on. Kolme kuukautta tavallisesti menee puun
kovertamiseen ja veneen tekoon, niin että se on ihan valmis lykätä
vesille. Puu asetetaan ensin niin, että sen alle voidaan virittää
useita tulia vierettäin ja sillä keinoin poltetaan puusta se osa, joka
on oleva veneen yläpuoli ja tulee onteloksi. Veneen tekijä palkkaa
avukseen tähän työhön muutamia naapureita maksaen heille vähän viljaa
tai palmuöljyä. Kun vene on valmis, valmistaa sen tekijä useita
saviruukullisia oluen kaltaista juomaa, jota nimitetään pombe ja kutsuu
kaikki naapurinsa ja tuttavansa lykkäämään venettä vesille. Kun vene on
saatu hinatuksi vähän matkaa lähemmäksi rantaa, ryypätään ahkerasti
pombe'ta ja ryhdytään taas virkistetyillä voimilla työhön ja huudetaan
toistensa kehotukseksi niinkuin pohjois-hämäläinen elonleikkaaja
ruistalkoossa.

Ison veneen hinta on tavallisesti noin 720 kyynärää vaatetta, mutta
arapilaiset tavallisesti maksavat veneestä ison joukon monellaista
tavaraa, niinkuin esim. kymmenkunnan ruukkua palmuöljyä, tusinan
vuohia, monellaisia vaatteita, muutamia kuokkia, joitakuita säkkiä
suolaa ja jyviä -- ja siten ovat he usein saaneet veneen halvemmalla,
kuin jos suorastaan maksaisivat koko hinnan vaatteilla.

Paitse edellä mainittua mwule-puuta on näillä seuduilla Afrikaa
toisiakin omituisia puulajeja, joista mainittakoon eräs mbugn-niminen
puu, jonka kuoresta asukkaat tekevät vaatetta. Kun puun kuori on
liotettu, survotaan sitä vähän ja silloin on puunkuori aivan kuin paksu
pehmoinen huopa eli viltti. Joskus tehdään saman puun kuoresta
köyttäkin, mutta useimmiten sitä käytetään pyöreiden vakkasien
valmistukseen, joita nimitetään kirindoiksi. Tällaiset vakkaset
maalataan sitte kirjaviksi monellaisilla savensekoituksilla ja niissä
säilytetään viljaa korkeiden paalujen päällä, etteivät valkoiset
muurahaiset pääse vakkasen sisusta tyhjentämään. Saman puun kuoresta
valmistavat muutamat kansat myös veneitä. Toiset käyttävät kuorta
asuntojen katoiksi ja sängyiksi.

Palmuöljy, josta on joitakuita kertoja mainittu, valmistetaan
guinea-palmun hedelmistä, jotka sen latvassa riippuvat suurissa
tertuissa. Hedelmät survotaan rikki ja keitetään, ja kun öljy on saanut
kuivaa, kootaan se suuriin saviruukkuihin, jotka sisältävät noin 4-10
kannua. Öljy on näöltään kuin keltainen sula voi, ja monet
Sisä-Afrikan kansat käyttämät sitä ruokansa valmistukseen.

Samoin kuin kasvikunta on eläinkuntakin Sisä-Afrikassa hyvin runsas.
Metsissä on monellaisia sekä petoja että vahingottomia eläimiä. Kissan
sukuisia vaarallisempia petoja tapasi Stanley leijonan ja leopardin.
Muista pedoista mainittakoot hyenat ja sakaalit, ovat ison koiran
kokoiset ja liikkuvat tavallisesti vain yöllä. Niillä on erittäin lujat
hampaat, joilla ne voivat musertaa suurimmatkin luut. Sakaali on pieni
ketun kokoinen eläin, joka syö haaskoja ja on sillä tavoin hyödyksi,
koska se on avullinen sellaisten aineiden poistamisessa, joista ilma
voi saastua. Suuremmista metsän eläimistä mainittakoon elefantti,
virtahepo, sarvikuono, giraffi, sebra, monellaiset antiloopit,
puhvelit, sekä villisiat. Koti-eläiminä käyttävät neekerit raavaita,
joita on useaakin laatua. Ugogossa esim. ovat nautaeläimet
kyttyräselkäiset niinkuin biisonit Amerikassa, sitä vastoin ovat
raavaat Ujijissa ilman kyttyrää ja tavattoman pitkäsarviset. -- Joissa
ja virroissa on runsaasti monellaisia kaloja, joita asukkaat pyytävät
omaksi tarpeekseen ja myöskin viedäkseen niitä toisille seuduille
kaupaksi. Mutta vaikka tämä maa on luonnonlahjoilla niin runsaasti
varustettu, niin on sillä kuitenkin ilmanalansa tähden monta
haitallista puolta, sillä siellä ovat monet taudit hyvin tavalliset;
niinpä esim. on punatauti siellä hyvin tappavainen, samoin siellä
kuolee ihmisiä hyvin suuressa määrässä koleraan, kuumetautiin, rokkoon
ja vilutautiin. Suurimmat turmiot tekee rokko; ja tavallisten
kauppateiden varsilla näkee varsin usein hautaamattomia ihmisruumiiden
jäännöksiä, kun tavarain kantajat sairastuneina ovat jääneet jälelle ja
ovat sitte kuolleet, sillä ei mikään kylä vastaanota sellaista
sairasta, vaan hänen täytyy tehdä itselleen maja jonnekin metsään, jos
hän nimittäin jaksaa, ja siihen hän jää, kunnes hän paranee tai kuolee.

Luonnon ihanuuksien puolesta on Ujiji kauniimpia seutuja koko
Sisä-Afrikassa. Siitä kertoo Stanley, ettei niin välinpitämätöntä
ihmistä mahtane olla, joka ei suuresti ihastuisi kauniisen näköalaan
Tanganjikan yli, kun aurinko nousee ja koko järvi hohtaa hopeisena mitä
kauneimmissa väreissä ja taivas vaihettelee loistavimmissa
värivivahduksissa, mitä voi ajatella. Hyvin nopeasti vaihettelevat
pilvet ja yli-ilma kullankeltaisen, tummansinisen, ruusunpunaisen,
hopeanvalkoisen, purppuran ja sahrami-värin välillä, ja nuo ihanat
värit tulevat näkyviin ja katoavat yhtä pian. Pilvet taivaalla ovat
milloin untuvien, milloin suurien pumpulikasojen muotoiset ja rupeavat
auringon valossa hohtamaan kullankiiltävinä, heijastaen kauniin
hohteensa jättiläiskorkeita mustansinisiä vuoriharjanteita vastaan,
jotka lännessä rajoittavat Tanganjikan, ja koko avaruus leviää kuin
ihana unelma suloisimmassa ruusunhohteessa hämmästyneen ja huumautuneen
katsojan eteen, ja kaikki on ikäänkuin ympäröitty välkkyvällä hopean
kiillolla. Jos missään, niin täytyy täällä ihailla luonnon suloa ja
ihmetellä kaikkivaltiaan Luojan mestaritöitä.

Uniamwesin asukkaat nimittävät Jumalaa nimellä _miringu_. Häntä he
palvelevat hyvin harvoin, silloinkin vain rukoillessaan kaikellaista
rikkautta ja maallista onnea. Miringu on heidän arvelunsa mukaan
kaikkien kappalten luoja ja kaiken rikkauden jakaja. Kun joku kuolee,
sanovat jälkeen jääneet: "Miringu on hänen ottanut", tai "Hän on
hukassa; se on Jumalan työ"; ja tämä lausutaan pelolla, joka osoittaa,
että kuolema heidän mielestään on jotakin ihmeellistä ja kammottavaa.

Samoin kuin monessa muussakin maassa ovat tytöt Uniamwesissä jotenkin
suuressa määrässä turhamielisiä. Ihastuksella he katselevat
koristuksiansa käsiranteissa ja nilkoissa ja hypistelevät mielihyvällä
punaisia, keltasia, valkosia ja viheriäisiä helminauhojansa, jotka niin
heleästi loistavat heidän mustalla ihollaan. Helmiä sovittelevat tytöt
hiuksiinsakin ja leikittelevät helmivyöllänsä, joka pidetään
vyötäisellä. Heitä miellyttää suuresti pitää vyöllänsä metallilangoista
tehtyä vyötä, vaikkei olisi hamettakaan, jota vyö pitäisi koossa. Ei
mistään tyttö paremmin ihastu, kuin jos joku kehuu hänen koristeittensa
häntä somistavan, ja ikävällä hän odottaa sitä aikaa, jolloin hän
pääsee naimisiin ja saa silloin oman mielensä mukaan hallita
omaisuuttaan, kanojansa ja pikkukarjaa, jolla hän etupäässä vaihettaa
itselleen koristeita arapilaisilta kauppiailta.

Naineet vaimot kokoontuvat tavallisesti auringon laskun jälkeen suuriin
seuroihin, johon kukin tuo mukanansa matalan istuimensa ja vieressään
hänellä on puolikasvuinen tyttärensä, joka hypistelee äitinsä tukkaa ja
letittelee sitä jos jonkinnäköisille palmikoille, sillä välin kun äiti
kasvot loistavina tyytyväisyydestä loruaa niitä näitä ja tupakoi.
Vanhemmat vaimot istuvat tavallisesti suuressa piirissä puhellen päivän
tapahtumista, yksi juttelee lehmästänsä, joka on tauonnut lypsämästä,
toinen kehuu tehneensä hyvän kaupan, kun hän möi maitoa valkoiselle
miehelle, kolmas kertoo mitä hän sattui näkemään ollessaan ulkotöillä
ja neljäs puhuu miehestään, joka lähti viljaa myymään pääkaupunkiin,
josta hän ei ole vielä palannut, j.n.e.

Samoin kuin vaimot, keräytyvät miehetkin torille juttuja laskemaan,
milloin mistäkin. Valkoisen saapuminen heidän kaupunkiinsa ei tietysti
voi jäädä pakinoista pois. Heistä ei kuitenkaan kukaan ole niin
röyhkeä, että hän epäilisi uutisen totuutta, että äsken tullut
muukalainen tosiaan on valko-ihoinen, ja hänen puhettansa ei ruveta
valheeksi väittämään niinkuin usein tapahtuu sellaisissa seuroissa,
jotka pitävät itseään sivistyneinä. Joka miehellä on kädessä joku
keihäs teroitettavana tai kirvesvarsi vuoleskeltavana ja piippua
poltetaan ahkeraan. Tupakan sekaan sekoitetaan usein hampun lehtiä ja
siemenkoteloita, jotka poltettuina vaikuttavat päihdyttävästi.

Asukkaat Uniamwesin maakunnassa ovat uutteria työmiehiä. Itse he
sulattavat rautansa ja valmistavat siitä kuokkia, keihään kärkiä,
sotakirveitä j.m.s. ja tavallisesti annetaan tällaisia työkaluja
veroksi Ugogossa, kun he palajavat kaupparetkiltänsä. Karjanhoitoa
harjoitetaan yleisesti ja varakkaammilla arapilaisilla on 40-50
lypsylehmää, mutta neekerillä harvoin enemmän kuin 30. Lehmät lypsävät
harvoin enemmän kuin 3 tuoppia, usein ei sitäkään.

Neekerit rakastavat myös musiikkia, vaikka se tavallisesti on hyvin
yksitoikkoista ja raakamaista. Parhaat laulajat ovat kuitenkin sukkelat
sepittämään huvittavia tilapäisiä lauluja, ja jos on tapahtunut jotain
merkillistä, olipa se sitte valtiollista taikka yksityistä laadultaan,
niin on aina joku laulaja valmis sepittämään siitä huvittavaisen
laulun, jota lauletaan joka kylässä.

       *       *       *       *       *

Stanleyn ja Livingstonen yhteinen retki Tanganjikan rantoja pitkin
kesti 28 päivää, jonka jälkeen he palasivat Ujijiin. Siellä Stanley
kohta sen jälkeen sairastui ankaraan kuumetautiin ja Livingstone hoiti
matkatoveriansa erittäin huolellisesti ja hellästi, joka seikka vielä
entistä enemmän herätti Stanleyn kiitollisuutta ja kunnioitusta tätä
hänen jaloa ystäväänsä kohtaan. Hän oli suuresti pahoillaan, että
Livingstone oli saanut kärsiä paljon kiusaa niiden miesten puolesta,
jotka Englannin konsuli oli lähettänyt häntä auttamaan hänen
maatieteettisillä tutkimusmatkoillaan. Ujijissa oli monta miestä, jotka
olivat Englannin hallituksen toimesta palkatut Livingstonen
apulaisiksi, vaan kun he vaativat häneltä palkkaansa, eikä hänellä
ollut varoja sitä maksaa, niin he aikoivat pitää heille käytettäväksi
annetut kiväärit. Kun Stanley sai tietää, että he olivat Sansibarissa
saaneet ennakolta palkkaa 60 dollaria (300 markkaa) ja että he olivat
sitoutuneet seuraamaan Livingstonea mihin ikänä hän käskisi heitä,
niin harmitti häntä suuresti, että nuo muutamat veijarit saivat
niskoittelemisellaan esteettömästi tehdä tyhjäksi Livingstonen aikeet
ja vielä päästä voitolle kinastuksessaan. Stanley pyysi sentähden ja
sai luvan Livingstonelta ottaa kiväärit pois vaikka väkivallalla. Hän
julisti siis heille ja arapilaisille, että oli heidän onnekseen, että
hän oli tavannut Livingstonen hengissä, sillä jos he olisivat koskeneet
hiuskarvaankaan hänen päässään, niin olisi Stanley palannut rantamaalle
ja tullut pian takaisin tuoden mukanaan sellaisen miesjoukon että hän
olisi heille tuottanut ankaran koston. Kun ei kiväärejä kuitenkaan
annettu takaisin mielisuosiolla, lähetti Stanley Livingstonen
palvelijan Susin sekä tusinan aseellisia miehiä niitä väkisin ottamaan
ja muutaman minuutin kuluttua annettiin kiväärit ilman mitään
vastarintaa.

Livingstone oli päättänyt seurata Stanleyta hänen paluumatkallaan
rannikolle Unianjembehen, tuodakseen sieltä ne tavarat, jotka Englannin
konsuli oli hänelle lähettänyt jo vuosi takaperin. Stanley puuhasi ja
varusteli kaikkia tarpeita paluumatkaa varten, joka tapahtui toista
tietä kuin hän oli tullut, nimittäin ensin pitkin Tanganjikan
itärantaa ja sitte halki asumattomien seutujen, joten vältettiin ne
veronkiskomiset, jotka olivat tulomatkalla tekemäisillään lopun
Stanleyn kärsivällisyydestä. Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin,
sairastui Stanley vielä kerran kuumetautiin, neljännen kerran sen
jälkeen kuin hän oli tavannut Livingstonen. Hän parani neljän päivän
kuluttua, vaan oli hyvin heikko. Joulun juhla lähestyi ja Stanley
selitti kokillensa tämän suuren juhlan merkitystä valkoisten ihmisten
keskuudessa, sekä käski Feraijin laittaa parhaat herkut mitä voitiin
saada lihavasta lampaan ja vuohen lihasta, maidosta, hedelmistä,
munista, viinistä, nisujauhoista, perunoista, kaloista, sipulista ja
muusta mitä siellä oli saatavana, mutta -- Feraiji turmeli paistin,
kärvensi pannukakun ja kaikki muutkin herkut olivat pilalla. Ettei hän
silloin saanut lujasti selkäänsä, siitä hänen oli kiittäminen Stanleyn
heikkoutta, sillä tämä tuskin jaksoi nostaa kättänsä, mutta niin
vihaisesti hän katsoi kokkiansa, että siitä olisi kuka toinen hyvänsä
tullut masennetuksi paitse Feraiji. Tämä vaan irvisti kuin hullu,
turmeltuaan ruoat ihan kelvottomiksi.

Ujijista oli arapilainen päällikkö Sayd ben Majid lähtenyt 300
aseellisen miehen kanssa taistelemaan Miramboa vastaan kostaaksensa
poikansa Sudin kuolemaa. Hän hehkui kiukusta ja kostonhimosta ja
Stanley toivotti hänelle onnea matkalle ja että hän vapauttaisi
Keski-Afrikan sellaisesta hirmuvaltiaasta kuin Mirambo oli. Sayd ben
Majid antoi Stanleylle matkaansa varten lainaksi suuren venheensä,
mutta kun Livingstonenkin miehet otettiin mukaan, niin oli vene liian
pieni, ja kun tämä huomattiin, niin eräs toinenkin arapilainen
ystävällisesti antoi lainaksi venheensä. Kolmantena joulupäivänä 1872
lähtivät Stanley ja Livingstone matkalle aamulla, ja suuri joukko
arapilaisia sekä ympärillä asuvia neekereitä tuli heitä saattamaan
rantaan sekä sanomaan jäähyväisiä. Stanleyn miehet oli jaettu kahteen
osaan, joista toinen kulki jalkaisin maata myöten, toinen venheissä.
Maajoukko seurasi pitkin rannikkoa ja joka virran suulla tulivat
venheet lauttaamaan heitä virran yli. Livingstone kulki edellä ja hänen
venheensä perässä oli pystytetty Englannin lippu. Stanley seurasi
toisessa venheessä, josta liehui pitkän bambutangon päästä Amerikan
lippu. Siinä oli soutajina muutamia Ujijilaisia, jotka olivat palkatut
tuomaan venheet takaisin. Stanleyn miehet olivat erittäin iloissaan
siitä, että nyt pääsivät paluumatkalle ja he osoittivat iloansa siten,
että rupesivat reippaasti laulamaan ja soutivat ponnistaen voimiansa
viimeiseen saakka, kunnes hiki tuli päähän ja heidän täytyi
hengästyneinä levähtää. Uusi laulu innostutti heidät taas uudelleen
näyttämään voimiansa soutamalla, niin että vene keulasta perään asti
tutisi. Maata myöten kulkevat miehet näyttivät olevan yhtä iloisella
mielellä, sillä hekin yhtyivät laulaa loilottamaan samoja lauluja kuin
venheessä laulettiin. He kokivat pysyä yhdellä kohdalla venheiden
kanssa ja sukkela Kalulu, Stanleyn passaripoika, pikku Bilali ja
Majwara juoksentelivat kilpaa vuohten, lampaiden ja aasien kanssa ja
yleinen ilo näytti elähyttävän luontoakin vehreine metsineen,
vainioineen ja ruohokenttineen, ja Tanganjikan hopealta välkkyvällä
vedenpinnalla vallitsi juhlallisen majesteetillinen tyyneys.

Sitä tietä, jota Stanley ja Livingstone nyt kulkivat yhdessä, ei ollut
kukaan arapilainen eikä sawahili siitä ennen kulkenut, ja he olivat sen
vuoksi aivan tietämättömät siitä, mihin seutuihin heidän maajoukkonsa
joutuisi. Sille varustettiin ruokaa 8 päiväksi, ettei se joutuisi
ahdinkoon, jos rantamaan korkeat vuoret keskeyttäisivätkin joksikin
ajaksi yhteyden sen ja järveä myöten kulkevan matkueen välillä. Järven
rannoilla olevissa kallioissa nähtiin veden jättämiä viivoja, jotka
osoittivat, että Tanganjika tulvan aikana on noin 3 jalkaa korkeammalla
kuin matalan veden aikana ja kun järvestä ei mikään virta vie vettä
pois, niin päättivät Livingstone ja Stanley, että vesi siitä vähenee
höyryämällä.

Kun Stanley ja Livingstone olivat kulkeneet noin 10 peninkulmaa pitkin
Tanganjikan rantaa ja kolmen päivän odotuksen jälteen yhtyneet jälleen
maajoukon kanssa, niin lähetettiin venheet takaisin ja matkaa
jatkettiin sitte suoraan itää kohti tuntemattomien ja asumattomien
erämaiden halki, seuraten ensin Loajeri-nimisen virran laaksoa. Ainoana
matka-oppaana oli kompassi. Neekerit epäilivät ensin suuresti seurata
Stanleytä, mutta 9 päivän kuluttua, jolla ajalla he olivat saaneet
kärsiä sangen paljo nälkää ja vaivoja, tultiin korkean Magdala-vuoren
näkyviin, jonka juurella he olivat majailleet tulomatkallansa Ujijiin,
ja nyt kaikki epäilys heistä katosi. Asmani, joka tulomatkalla oli
ollut oppaana, ihmetteli suuresti, kuinka tuo pieni kone oli osannut
tien paremmin kuin hän, ja selitti juhlallisesti, ettei se voinut
pettää.

Eräänä päivänä, kun matkue vielä oli Loajeri-virran laaksossa, seisahtui
Livingstone äkkiä ja osoitti äänetönnä eteensä. Stanley lähestyi häntä
ja näki edessään äkkijyrkän vuorenrotkon, jonka toisella reunalla kulki
puhvelilehmä. Juuri kun se lähestyi, ampui Stanley sitä ja luoti sattui
lapaluun taakse selkärankaan. Puhveli päästi valittavan ammumisen ja
vielä kahdesti ampui Stanley sitä, jolloin se kuoli. Sen liha
leikattiin ohuiksi kappaleiksi ja kuivattiin tulella evääksi. Toisen
kerran, kun matkue lepäsi ja Stanley oli lähtenyt pyssy kädessä
katselemaan jotakin otusta, tuli ihan aavistamatta hänen eteensä villi
elefantti korvat levällään ja kärsä ojennettuna, ikäänkuin se olisi
hänelle antanut varoituksen: "Seis! matkamies!" Kun hänen pyssynsä ei
olisi voinut tehdä mitään vahinkoa näin suurelle otukselle, katsoi
Stanley parhaaksi vetäytyä pakoon ja katsoessaan taaksensa hän näki
elefantin heiluttelevan kärsäänsä, ikäänkuin se olisi jäähyväisiksi
arvellut virkkaa: "Olipa parasta sulle, poikaseni, että hyvissä ajoissa
pötkit käpälämäkeen, sillä minä olin juuri litistämäisilläni sinut
mäsäksi!"

Stanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta
oli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä
paitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat
metsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut
Tanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden
vertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää
hurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia
jokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain
korkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä
näköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja
hedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka
hän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen
terveydelle turmiollista ilmaa.

Lähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja
Chowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut
itselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet
tulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin
Stanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat
lääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa
riehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä,
joita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois
lehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä
sisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen
sanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen _kabari kisungu_ (valkoisen
miehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja
kekselijäitä.

Viisikymmentäkolme päivää sen jälkeen kun he olivat lähteneet Ujijista
saapuivat Stanley ja Livingstone Unianjembehen, ilmoittaen tulonsa
suurella pyssyjen paukkeella. Stanleyllä oli nyt tilaisuus vastaanottaa
luoksensa Livingstonen, jota etsimään hän oli lähtenyt täältä 131
päivää takaperin, ja oli nyt kulkenut 200 peninkulmaa sen jälkeen kun
hän lähti Kviharasta. Ennen palaustansa tänne sai hän tietää, että
hänen uppiniskainen valkoinen seuralaisensa Shaw oli kuollut. Tämä ei
ollut elänyt kauan sen jälkeen kuin Stanley jätti hänet, ja Livingstone
virkkoi sen johdosta:

"Johan minä sen sanoin. Kun mulle kerroitte, että hän oli juomari,
tiesin jo, ettei hän täällä kauan jäisi eloon, ja samoin on niidenkin
laita, jotka antautuvat muun irstaisuuden valtaan".



7. Luku.

Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.


Stanley palasi suurella mielihyvällä Unianjembehen Livingstonen kanssa,
jota hän oli oppinut suurimmassa määrässä kunnioittamaan ja
rakastamaan. Livingstone tunsi itsensä yhtä onnelliseksi, sillä hänellä
oli nyt asuntona rakennus, joka oli palatsi siihen hökkeliin verraten,
jossa hän oli asutun Ujijissa. Paitse vaatepakkoja, helmiä,
metallilankaa ja muita tavaroita, joita Stanley oli tänne tuottanut
Bagamoyosta lähtiessään, yhteensä noin 150 miehen kantamusta, oli hänen
varastossaan runsaasti kaikellaisia tarpeita, joista arvoisaimmat nyt
jätettiin Livingstonelle käytettäväksi hänen aikomilla Niilin lähteiden
tutkimusmatkoillansa. Sitäpaitsi oli tänne tuotu myöskin Englannin
hallituksen toimesta Livingstonelle lähetettyjä tavaroita, jotka nyt
avattiin, mutta valitettavasti oli laatikkojen sisällys jotenkin
vähäarvoinen. Vieläpä huomattiin, että tavaran kuljettajatkin olivat
niistä varastaneet suuren osan, varsinkin helmiä, ja kokonainen
laatikko, jossa oli 12 pulloa konjakkia, oli kadonnut tietymättömiin.
Karavaanin johtaja Asmani todistettiin varastaneeksi sekä hänen
huostaansa uskottua että myöskin Stanleyn tavaroita ja hän sai oitis
eron palveluksesta. Mutta myöskin arapilaisen Sayd ben Salimin
huostaan uskotut Livingstonen tavarat olivat suuresti vähentyneet ja
turmeltuneet. Hän syytti turmeltumista ahnasten valkoisten muurahaisten
syyksi, mutta Stanley ja Livingstone eivät voineet kylliksi ihmeteliä
muurahaisten ruokahalua, kun ne olivat ihan näkymättömiin hävittäneet
kokonaisen ison laatikonkin, jossa säilytettiin kaksi hyvää kivääriä.
Kummallisinta kuitenkin oli, että muurahaiset olivat tyhjentäneet
useita konjakkipulloja ja pistäneet tyhjäin pullojen suuhun olkiset
tulpat!

Stanleyn tavarat olivat kuitenkin paremmin säilyneet ja hän antoi
Livingstonelle noin 4,000 kyynärää vaatetta, eri lajia, 16 pussia
lasihelmiä, yhteensä painavat 992 naulaa; 17 leiviskää metallilankaa,
purjekankaasta tehdyn teltan ja venheen, pussillisen nikkarin
työkaluja, 1 sahan, 2 tynnyriä tervaa, 3 leiviskää vaskipeltiä,
vaatteita, 2 takaa ladattavaa kivääriä, 1:n Henry-kiväärin,
(makasiinikiväärin, jolla voi yhtä mittaa lataamatta ampua 16 kertaa)
1 revolverin, 3,700 pyssynpatruunaa y.m. Kaikista näistä tavaroista
tuli yhteensä noin 40 miehen kantamusta ja monet noista tavaroista
olivat Sisä-Afrikassa arvaamattoman kallisarvoiset.

Kun nyt oli sade-aika ja Stanley varustelihe paluumatkalle, niin
kirjoitteli Livingstone sillä välin päiväkirjaansa, joka Stanleyn piti
viedä hänen perheellensä. Loma-ajoilla kävivät Stanley ja Livingstone
arapilaisia tervehtimässä Taborassa, ja nämä osoittivat samaa
erinomaista vierasvaraisuutta, josta he olivat jo ennestään suuressa
maineessa.

Livingstonella oli nyt, kun hänen omat varansa luettiin yhteen, varoja
60 miehen ylläpitämiseksi palveluksessaan 4 vuoden ajan. Mutta kun
hänellä ei ollut miehiä, niin ei tästä rikkaudestakaan ollut mitään
hyötyä, ennenkun hän saisi tarpeellisen määrän tavaran kantajia.
Stanley sai toimekseen palkata heti Sansibariin palattuansa 50
vapautettua orjaa, varustaa jokaisen pyssyllä ja muilla tarpeille sekä
lähettää heidät Livingstonen luo häntä seuraamaan, mihin hän vaan
tahtoi kulkea. Stanley oli nyt saanut velvollisuuden täyttääkseen
kuuluisaa matkatoveriansa kohtaan ja hän päättikin kiiruhtaa niinkuin
hengenhädässä ja koota väkeä yhtä suurella innolla, kuin jos asia olisi
ollut hänen oma tehtävänsä.

Stanleyn mukana lähetti Livingstone 20 kirjettä eri henkilöille
Englannissa, kuusi kirjettä Bombayhin, kaksi New-Yorkiin ja yhden
Sansibariin. New-Yorkiin menevät kirjeet olivat kumpikin herra James
Gordon Bennett nuoremmalle, joka yksin, isäänsä kuulustamatta oli
kustantanut Stanleyn johdolla Livingstonen avuksi lähetetyn
retkikunnan. Kirjeessään herra Bennettille kertoi Livingstone kaikista
niistä hankaluuksista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä
tutkimusmatkoillansa ja miten hän ankarassa helteessä matkustettuaan 70
tai 80 peninkulmaa oli ikävällä saanut nähdä, että Englannin
hallituksen hänelle lähettämä apu oli mennyt hukkaan, koska tavarat,
jotka hänelle lähetettiin Sansibarista, oli jätetty kelvottomain,
epärehellisten orjain huostaan, jotka hävittivät ne, ja hän siten oli
joutunut kärsimään suurta puutetta. "Kipeä sydämeni", lisäsi
Livingstone, "kärsi vielä enemmän nähdessäni sitä hirmuista julmuutta,
jota täällä alinomaa harjoitetaan, ja minä luulin jo kohta kuolevani,
joka askel oli minulle tuskaksi ja tullessani Ujijiin olin laiha kuin
luuranko.

"Mutta kun hätä oli suurimmallaan, oli myös apua lähinnä. Minä sain
kuulla, että englantilainen matkustaja lähestyi Ujijia ja minä vertasin
itseäni mieheen, joka Jerusalemista matkusti Jerikoon. Laupias
samarialainen oli lähellä ja eräänä päivänä syöksi yksi miehistäni
sisään huoneeseni huutaen: 'Englantilainen tulee! Minä näin hänet!'

"Ensimmäinen amerikalainen lippu, joka koskaan on täällä nähty, liehui
matkueen etupäässä ilmoittaen mihin kansaan sen omistaja kuului.

"Minä olen yhtä kylmäkiskoinen ja vähäpuheinen kuin meitä,
Ison Britannian asukkaita ylipäänsä pidetään, mutta teidän
hyväntahtoisuutenne sai koko ruumiini vapisemaan ja itsekseni huokasin:
'Herra antakoon sinulle ja sinun omaisillesi runsaimmat siunauksensa!'"

Sitte kertoo Livingstone pääpiirteissä, miten hänen maatieteelliset
tutkimuksensa ovat menestyneet ja mitkä hänen luulonsa olivat hänen
löytämistänsä sitä ennen europalaisille tuntemattomista virroista,
joita hän piti Niilin lähteinä, ja kuinka hän halusi saada selville
tutkituksi nämä seikat, vaikka hän suurella ikävällä halusikin palata
kotimaahansa. Lopuksi sanoo Livingstone, että jos hänen antamansa
tiedot jossakin määrin edistäisi häpeällisen orjakaupan lopettamista
näissä Keski-Afrikan maissa, niin hän pitäisi sitä seikkaa tärkeämpänä
kuin kaikkien Niilin lähteiden löytämistä. Koska amerikalaiset
kotomaassaan olivat saaneet orjuuden lakkautetuksi, niin kehotti
Livingstone amerikalaisia antamaan tehokasta apua englantilaisille
saman asian toimeenpanemiseksi Afrikassakin, sillä tätä maata oli
kohdannut ikäänkuin taivaan kirous, joka koki ylläpitää Sansibarin
sulttaanin oikeutta kannattaa orjakauppaa, joka hänelle samoinkuin
Portugalin kruunulle ja sen maan orjakauppiaille tuotti voittoa.

Livingstone oli kirjeessään nuoremmalle herra James Gordon
Bennettille antanut sen verran tietoja kuin hän luuli huvittavan
New-York Heraldin lukijakuntaa, ja enempää ei sopinut Stanleynkään
kysellä, kuin mitä tämä mainio tutkija oli itse ilmoittanut. Hänen
tutkimuksensa olivat hänen oman työnsä ja ahkeruutensa hedelmiä, ja
Stanley arveli, että niiden julkaiseminen toivottavasti tuottaisi
hänelle sen verran voittoa, että hän voisi pitää huolta perheensä
aineellisesta toimeentulosta vastaisuudessa. Livingstone ei kuitenkaan
ollut mikään rahanhimoinen mies, vaan hän piti velvollisuutenansa
tutkia loppuun saakka, mitä hän oli alkanut, ja sen vuoksi häntä ei
edes perheellisen onnen eikä mukavan koti-elämän houkutukset saaneet
jättämään yritystään kesken. Kaikki hänen matkansa olivat edistäneet
sitä myötätuntoisuutta ja ihmisrakkautta, jonka pitäisi yhdistää
kristityt kansat tässä maanosassa asuvien pakanoiden kanssa ja kehottaa
kristityitä auttamaan näiden sivistyttämistä, sillä yhtä varmaan
kuin aurinko paistaa kristityille ja pakanoille, sivistyneille ja
villi-ihmisille, yhtä varmaan on myös valistuksen ja sivistyksen päivä
tuleva näillekin seuduille.

Neekerien henkinen kyky vastaanottaa sivistystä on kyllä nähty ja sitä
ei käy kieltäminen. Niinpä esim. saksalainen Rohlfs, joka vuosina
1861-1874 matkusteli Marokossa ja Tripolissa, sekä Saharan ja Sudanin
kautta Guinean lahden rannalle ja viimein Libyan erämaissa, kertoo
Afrikan länsi-osissa olevien neekerivaltioiden tilasta, että ne ovat
sangen kukoistavat ja todistavat neekerirodun henkistä kykyä. Liberian
pääkaupunki Monrovia todistaa hyvän järjestyksensä kautta, kuinka
korkealle neekerit voivat sivistyksessä kohota, kun kelvolliset
lähetyssaarnaajat ovat saaneet heidän seassaan työskennellä ja he itse
saavat järjestää oman hallituksensa. Tämän vapaavallan 600,000:sta
asukkaasta on noin 25,000 kristittyä ja lähetyssaarnaajain työ edistyy
yhä. Kun Rohlfs eräässä Lagos-nimisessä kaupungissa n.s. Orjarannalla
muutamana sunnuntaina kävi kirkossa, oli siellä suuri seurakuuta
koossa, suurin osa neekeriä, kaikki siististi puetut europalaisten
tavoin ja häntä ilahutti suuresti kuulla mustain lasten kauniisti ja
tunteellisesti laulavan kauniita koraaleja, joita musta opettaja säesti
soittaen urkuharmonia. Samassa kaupungissa oli papiston esimiehenä
erittäin etevä henkilö, piispa Crowther, joka samalla oli "evankeelisen
neekeri-lähetyskunnan" tirehtööri. Tämä on syntyään neekeri,
Joruba-heimoa ja oli pienenä poikana otettu vangiksi ja myytiin
portugalilaisille orjaksi. Englantilainen laiva sai kiinni orjalaivan,
jossa poika oli, ja hän lähetettiin Freetowniin, jossa hän sai
ensimmäisen opetuksensa ja kasteen. Kun hän osoitti suurta ymmärrystä
ja eteviä sielunlahjoja, niin hän lähetettiin Englantiin enempää
opetusta nauttimaan ja nyt hän on piispana. Mutta ei ainoastaan
pappina, vaan myös afrikalaisten kielten tutkijana on tämä mies tehnyt
mainittavia töitä. Hän käänsi koko raamatun Joruban kielelle ja on sen
lisäksi paitse matkakertomusta Niger- ja Benne-virtoja myöten
lähetetystä retkikunnasta julaissut useita afrikalaisten heimojen
kielioppia. -- Toisena esimerkkinä neekerien henkisestä ky'ystä
vastaanottaa europalaista sivistystä on Rohlfs myös maininnut erään
rouva James'in, jonka mies (myöskin neekeri) on esimies suuressa
kauppahuoneessa Lagos'issa. Rouva James oli nuorena tyttönä määrätty
uhrattavaksi erään englantilaisen kunniaksi, joka kävi tervehtimässä
Dahomein kuningasta. Englantilainen rukoili ja sai tytön hengen
pelastetuksi ja nyt tämä on herttaisimpia henkilöitä ja hienosti
sivistyneimpiä rouvia koko kotokaupungissaan. Useita kertoja hän
Rohlfsin ja tämän toverien huviksi soitteli Beethovenin ja Mozartin
kauneimpia sonaateja ja symfonioja. Samallaisia esimerkkiä neekerien
otollisuudesta sivistykselle sanoo Rohlfs voivansa mainita vaikka
satoja.

Kun asukkaat Unianjembessä saivat tietää, että Stanley kohta aikoi
lähteä takaisin Sansibariin, tulivat arapilaiset hänen luokseen
pyytämään, että hän veisi kirjeitä mukanansa heidän omaisilleen. Hän
sai 45 kirjettä viedäkseen meren rantamaalle. Illalla 12 p:nä
maaliskuuta tuli iso joukko neekerejä hänen asumuksensa edustalle
tanssimaan hänen kunniakseen hyvästijättö-tanssia. Stanleyn omat miehet
yhtyivät iloon ja kun hän itsekin musiikin innostamana vähän aikaa
hyppeli heidän joukossaan, nousi yleinen ihastus korkeimmilleen ja
hänen miehensä ihastuivat suuresti nähdessään isäntänsä edes kerran
jättävän pois jokapäiväisen jäykän ulkomuotonsa.

Tanssi on tosiaan hurjaa. Soittajina on neljä miestä, jotka kukin
lyövät rumpua ja toiset hyppäävät heidän ympärillään piirissä. Bombay,
joka ei milloinkaan ole niin naurettava kuin tanssiessaan, on pannut
päähänsä vesiämpärin; roteva mutta vikkeläjalkainen Chowpereh
heiluttelee kädessään kirvestä ja päässä hänellä on vuohen nahka,
Baraka on pukeunut Stanleyn karhunnahkaan ja "härkäpäinen" Mabruki
loikkaa sinne tänne kömpelösti kuin elefantti; Ulimengo heiluttelee
vimmatusti pyssyä ja näyttää niin tuimalta kuin hän olisi valmis
tappelemaan sataa tuhatta miestä vastaan; Khamifi ja Kamma seisovat
rumpalien edessä selät vastatusten ja näyttävät tahtovan potkia taivaan
tähtiä; jättiläisvoiman ruumiillinen esikuva Asmani pitää niinikään
kädessään pyssyä, jolla hän hosuu ilmaa ympärillään aivan kuin
muinaisten skandinaavilaisten Thor tapellessaan jättiläis-peikkoja
vastaan. Sotainen soitto taukoo ja toinen alkaa. Laulunjohtaja
laskeutuu polvilleen ja pistää pari kolme kertaa päänsä kuoppaan
maassa. Laulajat, samoin polvillaan, yhtyvät säestämään hänen lauluaan
hitaasti ja surullisella äänellä laulaen uudelleen viimeiset säteet
hänen tilapäisestä laulustaan.

Maaliskuulla 13 päivä oli viimeinen, jonka Stanley ja Livingstone
viettivät yhdessä. Stanley oli alakuloinen, sillä yhdessä olo
Livingstonen kanssa oli häntä suuresti miellyttänyt ja nyt tuntui ero
sitä ikävämmältä. Hän kääri Livingstonen päiväkirjan vedenpitävään
purjekankaaseen ja kirjoitti paketin päälle suurilla kirjaimilla
saksaksi: "ei saa avata millään ehdolla" ja sen alle kirjoitti
Livingstone nimensä. Livingstone lähetti hänen mukanansa useita
erilaisia esineitä tulijaisiksi ystävilleen Europassa ja viimeiset
terveisensä "Vanhalle kalliille ystävälleen Roderick Murchisonille",
Englannin maantieteellisen seuran esimiehelle.

"Huomen iltana olette jo yksin, tohtori", virkkoi viimein Stanley.

"Niin, tämä talo tulee autioksi, niinkuin täällä olisi surma käynyt
vieraana. Kenties on paras, että jäätte tänne, kunnes sadeaika on
ohitse, joka nyt alkaa".

"Suokoon Jumala, että niin voisin tehdä, rakas tohtori; mutta joka
päivä, jonka minä viivyn täällä suotta, viivyttää teidän tointanne ja
samalla myös teidän kotia palajamistanne".

"Sen minä kyllä tiedän, mutta ajatelkaa terveyttänne, -- teidän
ruumiinne ei kärsi matkustamista. Mitäpä muutamasta viikosta! Te
pääsette meren rantaan sadeajan jälkeen yhtä pian kuin jos lähdette
nyt, kun kaikki tasangot ovat tulvaveden vallassa".

"Niin te luulette; mutta minä aion saapua rantamaalle neljänkymmenen
tai viimeistään viidenkymmenen päivän kuluessa. Se tieto, että voin
teille tehdä tärkeän palveluksen, kiihottaa minua rientämään".

Seuraavana päivänä, eli maaliskuun 14 p. oli Stanleyn miehistö päivän
valjetessa liikkeellä. Tavaramytyt olivat ulkona ja kaikki valmiina
paluumatkalle. Aamiaista syödessä olivat sekä Livingstone että Stanley
alakuloisella mielellä eikä ruoka näyttänyt kelpaavan kummallekaan.
Vaikka Stanley oli aikonut lähteä liikkeelle jo kello 5 aamulla, ei hän
vielä kello 8 ollut lähtenyt. Viimein lausui hän:

"Tohtori, minä jätän kaksi miestä jälkeeni teidän luoksenne täksi ja
huomiseksi päiväksi, sillä voipihan tapahtua, että olette kiireessä
eronhetkellä unhottanut sanoa mulle jotakin. Minä odotan Uniamwesin
rajalla Turassa yhden päivän teidän viimeistä sanaanne tahi
toivomustanne. Ja nyt meidän täytyy erota -- sitä ei voi auttaa.
Hyvästi!"

"Minä seuraan teitä vähän matkaa, pitäähän minun nähdä, että pääsette
oikein lähtemään".

"Kiitoksia! No miehet, kotiinpäin! Matka-opas, nosta lippu korkealle!
Mars!"

Livingstone seurasi vielä vähän matkaa ja jutteli aikeistansa tutkia
Niilin lähteet aivan tarkoin sekä muutamat muut vedet, jotka olivat
vielä silloin ainoastaan osittain tunnetut ja muutamat kokonaan
tuntemattomatki ja nämä virrat ja järvet saatuaan selville tahtoi hän
palata kotimaahan viettämään loppu-ikänsä perheensä seurassa.
Puolitoista vuotta arveli hän menevän aikomiensa tutkimusten
päättämiseen ja Stanley lupasi varmuuden vuoksi pestata hänelle väkeä
kahdeksi vuodeksi.

"Rakas tohtori, parhaimpainkin ystäväin täytyy erota. Nyt te olette jo
seuranneet minua kylläksi pitkälle. Tehkää nyt mitä pyydän, kääntykää
jo takaisin".

"Olkoon menneeksi", vastasi Livingstone, "mutta ensin minä tahdon sanoa
teille yhden asian: te olette minulle tehnyt mitä harvat olisivat
voineet tehdä, -- ja paljo enemmän kuin monet mainiot matkustajat,
jotka minä tunnen, ja minä olen siitä erittäin kiitollinen. Jumala
siunatkoon teitä ja saattakoon teitä vahingotta kotiin, ystäväni!"

"Ja saattakoon Jumala teidät, rakas ystävä, takaisin meidän kaikkien
luokse. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

He löivät kättä toisilleen jäähyväisiksi ja tohtorin uskollisten
palvelijain Susin, Dshuman ja Hamoydan piti saada suudella Stanleyn
käsiä, ennenkun hän sai lähteä. Hillitäkseen liikutustaan eron hetkellä
piti Stanleyn ruveta kiiruhtamaan miehiänsä.

"Mars, eteenpäin miehet! Miksi seisatutte? Eikö matkamme ole
kotiinpäin?"

Maaliskuun 20 p:nä antoi Stanley miehistönsä levätä ja pysähtyä Turassa
Uniamwesin rajalla ja heti sinne tultuaan kuului kova pyssyn paukaus.
Livingstonen palvelijat Susi ja Hamoyda sekä Stanleyn molemmat jälelle
jääneet miehet saavuttivat hänet tuoden pari kirjettä, joista
toinen oli menevä hra Tuomas Mac-Lear'ille Hyvän Toivon niemen
observatoriossa, toinen Stanleylle. Siinä pyysi Livingstone häntä
lähettämään Lontoosta sähkösanomalla tiedon siitä, miten Sir Roderick
Murchison voi ja vakuutti palajavansa kotimaahan kohta sen jälkeen kuin
hän olisi saanut Niilin lähteet tutkituiksi.

21 p:nä maaliskuuta lähti Stanley Turasta eteenpäin ja lähetti takaisin
Livingstonen palvelijat. Hän jatkoi nyt paluumatkaansa suurella
kiiruulla. Tultuaan Kiwyeh-nimiseen kylään, kuuli Stanley maanasukasten
puhaltelevan sotatorvilla merkkiä toisilleen ja joka haaralle
juoksenteli sanansaattajia kylästä kylään. Alussa luuli Stanley
hyökkäyksen tapahtuvan hänen joukkoansa vastaan, mutta kun kuultiin
sanat: _Urugu! Barugu!_ (Rosvo, rosvoja) niin hänelle selvisi syy
asukasten levottomuuteen. Kylän asukkaat kiiruhtivat kukin kotiinsa ja
palasivat pian täydessä sotapuvussa. Strutsin ja kotkan sulkia heilui
heidän otsallaan, tai oli heidän päässään sebran harja; polviin ja
nilkkoihin oli sidottu pieniä kulkusia; hartioilla liehui pitkät
vaipat; käsissään he heiluttelivat raskaita ja kepeitä keihäitä,
sotanuijia tai joutsia, jotka aseet he pitivät valmiina heti
käyttääkseen niitä. Parvi toisensa perästä syöksi Stanleyn leirin
ohitse, niin että hän arveli heidän lukunsa pian nousevan tuhanteen
mieheen. Tämä näky sai hänet paremmin kuin monet muut todistukset
uskomaan, että suurenkin karavaanin oli mahdoton puolustautua tällaista
joukkoa vastaan. Sotilaat palasivat yöllä ja he olivat huomanneet, että
äsken nostettuun meteliin ei ollutkaan tällä kertaa mitään syytä,
vaikka heidän naapurinsa usein tekivätkin ryöstöretkiä ja veivät isot
joukot heidän karjastaan.

Peljäten saaliinhimoisia Ugogon asukkaita oli joukko wagagolaisia
liittynyt Stanleyn matkueesen yhdessä kulkeakseen hänen seurassaan.
Eräs tällainen sai valheellisilla puheillaan ugogolaiset ärsytetyiksi
Stanleytä vastaan ja kun hän rupesi sekautumaan Stanleyn puheesen, kun
hän maan asukasten kanssa keskusteli maksettavasta verosta, suuttui
tämä ja tarttui miehen kurkkuun, uhaten nyrkillään litistää hänen
nenänsä vielä entistä litteämmäksi, jos hän vielä uskaltaisi avata
suunsa. Ugogolainen päällikkö, joka oli läsnä, purskahti raikkaaseen
nauruun tuon kuokkavieraan rankaisemisesta ja veron suorituksen jälkeen
päällikkö erosi Stanleystä ystävällisesti.

Maaliskuun 31 p:nä Stanley saapui Kamyenyi nimiseen kyläkuntaan, jossa
päällikön lähin neuvonantaja, eräs vanha ystävällinen harmaapäinen ukko
oli ulkotöissä ja tervehti retkikuntaa ystävällisesti sekä saattoi sen
leiripaikalle. Hän muisti englantilaiset matkustajat Burtonin, Speken
ja Grantin ja arveli, että Stanley oli nuoremman näköinen kuin kukaan
heistä. Burtonin hän kertoi usein juoneen aasin maitoa ja tarjoutui
hankkimaan sellaista Stanleyllekin. Kuu Stanley sitä joi mielellään,
näytti hän olevan erittäin hyvillään. Poikansa Unamapokeran kanssa
toimitti ukko, että Stanleyn ei tarvinnut maksaa kuin hyvin pienen
veron, kun Burtonin sitävastoin oli täytynyt maksaa kuusi kertaa sen
verran. Unamapokera teki vielä sen ystävän työn, että hän lähetti
Stanleyn mukaan miehen tietä osoittamaan toiseen kylään maakunnan
rajalla, joten Stanley taisi välttää erään toisen suuria veroja
kiskovan päällikön kiristykset.

Tultuansa 1 p:nä huhtikuuta Myumi-nimiseen paikkakuntaan kulki Stanley
siellä olevan kylän ohitse aukeelle paikalle asettuakseen leiriin.
Asukkaat erehtyivät luullessaan hänen aikovan mennä ohitse maksamatta
mitään veroa ja muutamassa tuokiossa syöksi 40-50 miestä, päällikkö
etupäässä, häntä vastaan kohottaen keihäitään ja virittäen jousensa
sekä kiljuen raivoisasti, niinkuin ainoastaan villit voivat tehdä.

Stanley arveli, ettei sellainen ulvonta mitään hyvää ennustanut ja sen
vuoksi hän miehinensä oli valmiina puolustautumaan, vaikka hän ei
suinkaan tahtonut saada toimeen tappelua, jossa hän ehkä olisi jäänyt
villien uhriksi ja Livingstonen päiväkirja mennyt hukkaan ijäksi
päiviksi. Hän istui sen vuoksi vain rauhallisena ja käski tienopastajan
kysyä tuolta rähisevältä joukolta oliko se tullut heitä ryöstämään.

"Ei", vastasi päällikkö, "emme tahdo teitä ryöstää emmekä
viivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron".

"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni
juuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me
olemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme
veron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa".

Päällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti
erhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen
kulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä
hyvät ystävät.

Muutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä
kolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä
amerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla
pyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa
joitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille
kelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei
edes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät
kiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He
lähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen _Inshallah, bana!_

Ugogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman
erämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn
skotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein
kuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut
parantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja
kaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen
olisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat
ankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: "isäntä sanoo
kuolevansa". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren
puun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte
haltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja
peittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.

Vaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista,
antoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen
hautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä,
joka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle
Unianjembessä.

Sade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun
Stanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva,
sillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan
kaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin
vyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli
erään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin
pitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten
kulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori
neekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi
vallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti
kahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley
oli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen,
niin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle.
Kun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään
tuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa
suurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun
kantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.

Kaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat
tuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että
ankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja
ankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle
rannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut
ja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes
saisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen
Magaugan haltuun.

Suuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä,
sillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä
lautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten
kuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin
vyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun
kiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun
Livingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin
taas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä
teetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin
sellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran
yli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä
toisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli
tulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa
tuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi.
Makata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta
paluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka
kumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät
Makata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä
upoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli
tulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin
polvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka
maanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska
vesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi
sen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään.
He olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle
keräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että
vedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja
luvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa
niin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.

Viimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa
kiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän
matkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä
tuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki
oli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli
kaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt
sanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli
kaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut
tulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja
noin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset
onnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli
totta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan.
Kaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi
Stanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen
mukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.

Asukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät
sydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi
jyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi
eteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja
ihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa
paksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä
kylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli
nyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat
olivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; "Jumala on ottanut
suurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen
maakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut
ankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me
voimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja
kuka voipi Häntä vastaan seisoa?"

Toukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä
vastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä
virvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari
laatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden
kärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran
laaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa
oli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa
sanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka
väittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi
valheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä
tukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä.
Sivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden
kynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli
Afrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:

"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei
Livingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin
emme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän
tietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen
koiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta".

Stanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti
Afrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt
arvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka
toivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän
saisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt
tekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli
joukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan
sisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli
löydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.

Paluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon
vihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin
jälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui
meren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan
ilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet
menivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan
hänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: "valkoinen mies on palannut
takaisin kaupunkiin!"

Hän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti
Hennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin
maantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan
päällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai
Stanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui
hän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti
Henn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.

Näillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja
helmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei
Livingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat
olisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra
Livingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin.
Stanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset
kadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli
hänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin
päällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon
herra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat
varustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn
kanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun
päivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta
matkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20
oli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat
Unianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan.
Nämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä
lähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen
konsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani
virralle asti.

Stanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m.
seurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille
päästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa
ja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti
harmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli
aikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla
laivalla kuin Stanley.

Kun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä
tieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan
tosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti
valhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut
amerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut
Livingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää,
että hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet
ja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli
puhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka
maantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin
hallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja
sitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi
hohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi
kirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu
kiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli
osoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut
Hänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion
matkustajan kohtalosta.



8. Luku.

Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja
vastaan.



Palattuansa Livingstonea etsimästä lähti Stanley Amerikaan pitämään
luentoja Afrikan matkoistansa, mutta tämä luentojen pitäminen ei
kuitenkaan tuottanut hänelle suurta hyötyä. Hän kirjoitti
matkakertomuksen nimellä "Kuinka minä löysin Livingstonen" ja jo
seuraavana vuonna (1873) lähti hän neljännen kerran Afrikaan, tällä
kertaa Atlantin meren puoleiseen osaan. Nytkin hän oli samoin kuin
Abyssinian sotaretkellä New-York Heraldin kirjeenvaihtajana
sotaretkellä, jonka englantilaiset tekivät ashantien kuningasta
vastaan.

Ashantien maa on suuruudeltaan melkein samankokoinen kuin Ranska, mutta
se on paljo harvemmin asuttu. Sen kansa on ammoisista ajoista ollut
vihamielinen englantilaisia vastaan ja englantilaiset eivät myöskään
ole koettaneet saada aikaan ystävyyttä ashantien kanssa. Ilmi
vihollisuudet alkoivat vuonna 1873.

Pitkin n.s. Kultarannikkoa oli Guinean lahden pohjoispuolelle jo
viidennellätoista vuosisadalla perustettu useita portugalilaisia
siirtokuntia ja kauppapaikkoja, joiden joukossa on myös Elminan
kaupunki ja linnoitus. Kauppapaikkana se on hyvin edullinen, mutta
europalaisten terveydelle se on turmiollinen, samoin kuin moni muu
paikka näillä seuduilla. Noin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla
Hollanti anasti tämän paikan haltuunsa ja hollantilaisten omana se
pysyi vuoteen 1872, jolloin Englanti osti uudisasuntolan sekä siihen
kuuluvan maan; silloin olivat hollantilaiset pitäneet sitä hallussaan
noin 235 vuotta. Paitse rantamaalla olevia kaupunkeja ja linnoituksia
on Englannin hallussa myös suojeluksessaan maata noin 20 Suomen
peninkulmaa meren rannasta sisämaahan päin ja tämän suojelusmaan
pohjoispuolella on vapaiden ashantien maa. Näillä on vain yksi
kuningas, joka tässä kerrotun sodan aikana asui Kumassi nimisessä
kaupungissa. Ashantien maa on epäterveellisimpiä mitä maailmassa
löytyy. Metsät ovat hyvin laajat, ja muutamin paikoin niin tiheät, että
auringon säteet eivät pääse maahan tunkeutumaan. Tiheiden metsikköjen
alla on kosteita soita, joissa mätäneväiset kasviaineet levittävät
hyvin myrkyllisiä höyryjä saastuttaen koko ilman kauheimmalla tavalla.
Neekerit, jotka täällä asuvat, ovat jo tottuneet ilmanalaan, mutta
europalaiset eivät voi sitä kauan kestää.

Ashantien kuningas voi asettaa vihollista vastaan noin 100,000 miestä
ja he ovatkin sangen sotaisia luonteeltaan. Sitä vastoin ovat rantamaan
asukkaat, santit, pahimpia pettureita kuin missään löytyy ja jos he
joskus rupeavat europalaisten palvelukseen, niin he melkein aina
tekevät välipuheen, ettei heidän tarvitse sotaan mennä. Europalaiset
eivät ole saaneet rantamaan asukkaista kelvollisia sotamiehiä ja kun
seudun epäterveellisyys estää siellä pitämästä suurempaa sotajoukkoa,
niin on myös sodanhimoisten ashantien röyhkeys siitä saanut yllykettä
niin suuressa määrässä, että he v. 1873 hyökkäsivät englantilaisten
alueelle, josta syystä sota alkoi.

Ashantit olivat pari sataa vuotta takaperin käyneet kauppaa vapaasti
Elminassa, ja he ovat ylipäänsä kauppaa rakastava kansa, mutta
englantilaiset kielsivät heiltä pääsön sisämaasta merenrantaan, vaikka
he olivat sitä useita kertoja anoneet. Heidän oli täytynyt tehdä
kauppaa santien kanssa, jotka siis välikauppiaina saivat suuren voiton
niistä tavaroista, jotka rantamaalta kuljetettiin sisämaahan. Kun siis
englantilaiset vuonna 1872 oston kautta saivat haltuunsa Elminan, niin
he rauhoittaaksensa ashanteja lähettivät heidän kuninkaallensa
kohteliaan kirjeen, jossa lausuttiin toivomus, että kauppaliike
kestäisi yhä edelleen.

Pari vuotta sitä ennen oli eräs ashantien sotapäällikkö Abu Bofu
ottanut vangiksi muutamia saksalaisia lähetyssaarnaajia, kun
nämä olivat toimittaneet jumalanpalvelustansa heidän maassaan.
Englantilaisten kuvernööri tarjoutui silloin lunastamaan vangit
vapaiksi 25,000 markalla, mutta tämä tarjous oli tyhmä teko, sillä
ashantit luulivat vankeja erittäin tärkeiksi valtiollisiksi henkilöiksi
ja vaativat enemmän kuin kuusi kertaa suuremman lunastusrahan. Sitte
lähetti sanan kuvernööri Hennesey heidän kuninkaallensa kallisarvoisia
lahjoja, toivoen muka sillä tavoin saavuttavansa vankien vapauden.

Jos nämä toimet jo olivat tyhmiä, niin vielä suurempaa typeryyttä
osoittivat seuraavat, sillä saman rosvon Abu Bofun poika saatiin kiinni
kuukauden verran myöhemmin ja laskettiin vapaasti menemään siinä
hurskaassa luulossa, että Adu Bofu yhtä jalomielisesti laskisi vapaiksi
myös ottamansa vangit ja heti sen jälkeen lähetettiin Abu Bofulle
vielä kunnialahjaksi komea kultainen sormus. Maakunnassa oleskeleville
europalaisille sitä vastoin annettiin varoitus, että jos he menisivät
ulkopuolelle englantilaisten suojelusmaan rajoja, saisivat he sen tehdä
omalla uhallaan ja syyttää itseään, jos he joutuivat vangeiksi.
Ashantien kuningas Koffi oli juonissa ja kavaluudessa varsin taitava,
ja näytti neuvoskuntansa keskustelujen kautta saaneen sen luulon, että
hän kauvan tinkimällä voisi saada koko rantamaan haltuunsa noiden
vankien lunastukseksi. Hän petti englantilaiset maaherrat
moninkertaisesti kauniilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja viimein hän
30-40 tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla teki hyökkäyksen
suojelusmaahan kolmelta eri suunnalta yhtaikaa. Tämä suojelusmaa ei
ollut koskaan ollut muuta kuin nimeksi vain englantilaisten hallussa ja
sen asukkaille ei olisi tullut sanottavaa vahinkoa ashantien
hyökkäyksestä eikä heidän olisi myöskään tarvinnut ryhtyä sotimaan
ashanteja vastaan, mutta pääsyy miksi sotaretki pantiin toimeen, oli
englantilaisten halu saada ashantien kullasta rikas maa valtansa alle,
ja kuningas Koffi oli liian rikas naapuri jättää rauhaan aarteineen,
kultahiekkatynnyrinensä ja koottuine kalleuksineen. Ashantin maasta
toivottiin tulevan sellaisen rikkauden lähteen, että se kelvollisella
hoidolla tuottaisi parikymmentä kertaa takaisin ne summat, jotka
sotakustannukset vaatisivat.

Ashantien kuningas Koffi eli Koffee Kalkali on ylhäisen päällikön Koffi
Tuteen ja kuninkaallisen prinsessan Effnah Cabeen poika. Kuningas
Kwawedan kuoltua nousi hän 30 vuoden vanhana v. 1867 hallitusistuimelle
ja sanotaan olevan ymmärtäväinen ja älykäs mies, sekä tavoiltaan
vierasvarainen ja kohtelias muukalaisia vastaan. Hän asui
pääkaupungissaan Kumasissa, joka sodan alussa oli väkirikas ja hyvin
rakennettu. Kuninkaan palatsi oli kivestä, kaksinkertainen ja komeasti
sisustettu. Huoneet siinä olivat korkeat ja avarat. Seinillä maalauksia
ja komeita sohvia oli ylen ympäri, lattialla kallisarvoisia mattoja ja
pöydillä lukematon paljous kaikellaisia kalliita korukapineita.
Palatsin läheisyydessä oli kuninkaan aarreaitta, täynnä kaikellaisia
kalleuksia, joita edelliset hallitsijat olivat koonneet: hopearahoja,
kultahiekkaa, puhtaita kultamähkäleitä ja tankoja, kauniita sormuksia,
vitjoja, silkkikankaita y.m. Kuninkaan kruunujen ohessa säilytettiin
aarre-aitassa myös juomamalja, joka on tehty sodassa v. 1724 kaatuneen
englantilaisen kuvernöörin Charles Mc Carthy'n pääkallosta. Tätä maljaa
kuuluu kuningas käyttävän ainoastaan suurissa juhlissa. Malja on
reunusteltu kultaisilla koristeilla ja hohtokivillä.

Kuninkaalla on iso haaremi ja hän ottaa vaimoja niin monta kuin hän
tahtoo. Kuoleman uhalla on kaikilta miehiltä kielletty katsoa hänen
vaimojansa kasvoihin, ja haaremia vartioi 150 eunukkia.

Kuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa
innostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen
sotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.

Ashantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas,
ylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan
luetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet.
Orjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa.
Ylimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia.
Etevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas
Selagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita
olevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan
20,000 miestä.

Sodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta
niitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden
kansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole
häpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on
ashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen
sotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo,
mutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja
hopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten
silmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli
varjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä.
Päällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat
päänsä päällä.

Kun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan
silloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon
innostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten
luku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli
tahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai
parinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja
mustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla
helyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on
myös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja
housut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä,
päässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja
kaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.

Ashantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset
kiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m.
Ensimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa
tapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään
englantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä
kuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin
risukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He
olivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä
mitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa.
Englantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin
tunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten
tuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet
useita upseereja haavoitetuiksi.

Koko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei
siellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa
maa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse
kukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla
kunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat
vallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat
omaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen
ollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian
tulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia,
jotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen
paremmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä
hirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana
olevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat
ankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin
ashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun
jälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.

Niinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi
tarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta
saaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla
olisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet
ashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti
tulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä
olisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi
vältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että
jos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat
ajatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: "jollemme olisi
olleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet
kyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme", ja
englantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: "me ryhdyimme
sotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet
narreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet
liittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te
liittolaisina olette".

Santien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet
Wolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän
sai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma
voitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien
valmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa
niin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki
tukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea
sisämaahan.

Ennenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley
odotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui
kuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien
sotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim.
eversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan
vihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä
ja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan
Fasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri
joukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän
vetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran
kantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän
peräytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä,
mutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä
kovan tappion.

Sillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti
Stanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran
varrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen
pääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli
nuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin
arvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi
Lagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä
erittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin
hyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön
paikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo
yhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän
perusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti
taloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä
järjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu
muhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan
mannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat
neekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen
nimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin
Livingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä
kuvernööri "Golibariksi" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.

Tullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin
Stanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera
Glower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha
varustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli
mennyt, selitti poika:

"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla
Joruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä".

Pian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän
tarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi
kirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta,
määräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina
joukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun
jorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti
höyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella
puolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä
sotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat
liian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät
j.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja
taitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut
Volta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä.
Näistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja
sitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja
yhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin
Houssan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.

Nämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat
rämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti,
elätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti
heidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen
voittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa
ja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään
itseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin "Golibar"
heille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että
englantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät
sentään ole "Golibarin" vertaisia.

Sillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista
tehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran
suulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot,
joita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli
kaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa "musta mahti"
eli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen
fysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä.
Upseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli
huolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet.
Yksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta
oman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli
päättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä
muutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat
valittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati.
Passaripoika virkkoi Stanleylle: "En ole ikänäni nähnyt mokomaa
raittiusseuraa".

Mutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella
välttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin
kuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja
kylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin
lopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt.
Englantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja
varustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko
Länsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää
tunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja
raivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja
tiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se
hitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.

Sotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita
hyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin
niin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa
lukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin
tiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua
niiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että
vesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin
bambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit
jonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat
itsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen,
nimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein
monta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet
englantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.

Melkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat
englantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo
ennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän
metsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja
pumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista
kasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet
päässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi
melkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien
sotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla,
joiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin
vaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah
virran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen
parvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla
viittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli
pieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy,
joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan
julkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut
lähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi
häntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli
heihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina
ilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.

Koko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli
englantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu
lähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti
ihmetytti englantilaisia.

Ashantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä
oloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli
hyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella
tappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa
tappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se
palasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka
aina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden
liittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta.
Hän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella
tarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin
takaisin.

Englantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus
tai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan
sellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi
pelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän
vielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.

Herättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten
ylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran
pintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit
mutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.

Lähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat
viedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi
noin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen,
selitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös
laskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli
5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin
että hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset
tietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen
määrin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin
asti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat
kertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista
kanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko
oli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo
valloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus
Kumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin
mahdottomalta puolustaa menestyksellä.

Adansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen
ruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi
kulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja
että ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla.
Huonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten
täytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon
läheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta
puuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden
ympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen
paalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin
kuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka
arvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten
kauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä
epäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat,
oli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien
ruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja
kun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat
asukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa
autioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet
pakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun
englantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he
olivat odottaneet joutuvansa orjiksi.

Kuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi
tuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista
enteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että
englantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan
äiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa;
kuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee
ennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle
pyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut
horjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu
saviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia
tavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset
eivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes
pumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan
estä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat
kuin huutavan ääni korvesta.

Kuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko
sotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin.
Samalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset
vangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen
sekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta
kirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan
rauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan
englantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä
odottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota
häneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli
kuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut
vapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa
oli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet
Wolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun
kolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia,
ashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla
sotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä
luonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta,
joka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut
englantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen
se ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa
kaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien
jälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven
aikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran,
etteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.

Englantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen
osastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi
siellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä
valloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä
milloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja
uuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko
oli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen
kylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten
edessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän
oli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa
oli perinpohjin hajoitettu.

Englantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä
sekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500
miestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen
mainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin
johdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä
etevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui
houssa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot
surkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla
oli ollut vihollisen masentamisessa.

Ajettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä
tavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät
skotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä
ankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla
englantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka
peljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja
sotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän,
nimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja
ammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä
yläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan.
Vihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä
urhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.

Juuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli
arvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa.
Ashantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia
sivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa
takaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin
englantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa
taisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja
vastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet
tappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä
päättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri
haaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja
majoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa
kipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen
osastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes
apua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon
tuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen
aikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan
heidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein
lakkaamatta 20 tuntisen tappelun.

Stanley oli kello puoli kolmen aikaan tullut Amoasuliin, jonka
skotlantilaiset olivat valloittaneet kello puoli 12. Kahden puolen
tietä oli maassa summaton joukko patruunankuoria, sillä kaupungin
edustalla oli juuri ankarin taistelu kestänyt. Kuolleita ashanteja oli
maassa joukottain ja isot reijät puissa sekä pensaiden repaleiset
lehdet osoittivat teitä, mistä kuulatuisku juuri vähän sitä ennen oli
kulkenut. Koska vihollisten tapa oli lyödä päät poikki kaikilta
haavoitetuilta vastustajiltaan, niin he myöskin kantoivat omat
haavoitetut ja kuolleet sotilaansa niin pian kuin taisivat pois
taistelukentältä, etteivät ne joutuisi samallaisen kohtelun alaisiksi.
Samoin huomattiin, että haavoitetut ashantit mitä pikemmin vetäytyivät
pensastojen suojaan piiloutumaan, sillä he luulivat englantilaisten
menettelevän haavoitettuja vastaan samalla tavoin kuin he itse.

Vaikka tietysti oli vaikea tarkoin saada selkoa vihollisten tappioista,
niin oli ashantien vahinko kuitenkin arvattu olevan kuolleita 800 ja
l,200 välillä ja haavoitettuja vähintäkin saman verran. Heidän koko
sotajoukkonsa arvattiin kumminkin 12,000 mieheksi. Sitäpaitse oli
heidän oikeanpuolisen siipensä johtaja, Mampowin veronalainen ruhtinas,
haavoitettu kuolettavasti, keskiosastoa komentava Appia, sekä vasemman
siiven päällikkö Amanqwatia kaatuivat kumpikin.

Englantilaisten puolella kaatui tässä tappelussa 1 upseeri ja 3
alhaisempaa sotilasta sekä haavottui 14 upseeria ja 198 alhaisempaa
sotilasta. Seuraavana päivänä eli helmikuun 1 p. 1874 lähti osasto
englantilaisten sotajoukosta Becqwah nimistä kylää vastaan, joka oli
vähän syrjässä heidän tiestään Kumassiin, mutta kuitenkin liian
lähellä, että he olisivat voineet huoleti jättää sen vihollisen valtaan
selkänsä taakse. Ashantit yrittivät tekemään ankaraa vastarintaa, mutta
huomasivat pian joutuvansa tappiolle ja taukosivat ampumasta vetäytyen
pikaisesti pakoon. Englantilaisten liittolaiset ryöstivät minkä
löysivät ja sitte koko kylässä poltettiin joka ainoa huone. Amoasulin
luona saavutettu hirveä tappio oli peljästyttänyt ashantit niin
suuressa määrässä, että he vain joskus uskalsivat ryhtyä vastarintaan.
Sitä vastoin olivat he uhraamalla ihmisiä, milloin nuoren miehen,
milloin naisen, koettaneet pelottaa valko-ihoisia. Uhratun ihmisen pää
oli tavallisesti lyöty poikki, ihan irti ruumiista ja asetettu kasvot
viholliseen (englantilaisiin) päin; ruumis seljälleen, jalat
Kumassiin päin, ja koko tuon kamalan tempun merkitys selitettiin ja
arvattiin olevan: "Te valkoiset, joiden jalat kiiruhtavat meidän
pääkaupunkiimme päin, katsokaa näitä kasvoja ja ajatelkaa, mikä kohtalo
siellä odottaa teitä".

Huolimatta kaikista ashantien taikakonsteista marssivat englantilaiset
yhtä kiivaasti kuin ennenkin Kumassia kohti. Kuningas koetti vielä
kerran houkutella heitä seisattumaan muka saadakseen aikaa koota
sen kokoisen summan, jota häneltä oli vaadittu sotakulunkien
korvaukseksi, ja lupasi myös antaa kruununperillisen ja kuningattaren
panttivangeiksi. Tähän tarjoukseen vastasi sir Garnet Wolseley, ettei
hän taukoisi sotajoukkoansa marssittamasta eteenpäin, ennenkuin hän oli
saanut sekä rahasumman, että panttivangit valtaansa, ja jolleivät ne
huomisaamuna olisi hänen luonaan, niin hän uhkasi polttaa koko Kumassin
ihan tyyten.

Vihollisuuksia siis jatkettiin yhä edelleen ja muutaman engl.
peninkulman päässä Kumassista syttyi vielä ankara tappelukin Ordahsu
nimisen kylän luona. Tapansa mukaan olivat ashantit piilossa tiheissä
metsissä kahden puolen tietä ja ampuivat sieltä suurissa ryhmissä,
mutta edellisistä tappioista viisastuneina komensivat englantilaiset
päälliköt sotaväkeänsä komppanioittain ampumaan taajaan kahden
puolen tietä ja samalla marssimaan nopeasti eteenpäin. Hurjain
säkkipilli-äänten raikuessa marssivat kaikki eteenpäin ampuen oikeaan
ja vasempaan ja näissä soittajaisissa tykistö antoi matalimmat äänet
tuhoavaisesti tehden aukkoja vihollisten riveissä. Viholliset
hämmästyivät tätä uutta taistelutapaa ja vetäytyivät peljästyneinä
pakoon.

Tässä taistelussa oli ashanteja johtanut kuningas Koffi itse. Aamulla
oli hän asettunut vähäiseen kylään ja vannonut tappavansa jokaisen
päällikön, joka pelosta jättäisi paikkansa. Hän oli rohkaissut mielensä
toivoen epäjumalansa vielä viimeisessä hetkessä kääntävän nuo rohkeat
valkoiset takaisin ja hänen päällikkönsä olivat myöskin häntä
yllyttäneet koettamaan viimeiseen saakka vastustaa englantilaisia. He
olivat koossa kuninkaan ympärillä, mutta kun englantilaisten luotia
alkoi vinkua ympäri heidän korviansa ja valkoisten sotamusiikki ja
hurraahuudot yhä rajummin kaikuivat läheisyydessä, niin Koffi kannatti
itsensä kiiruusti pois.

Kuninkaan pako osoitti koko hänen sotajoukollensa, ettei hänellä enää
ollut toivoakaan voitosta. Hänen sotilaansa hajoutuivat mikä mihinkin
ja englantilaiset saapuivat vielä samana päivänä Kumassiin. Ashantien
kauhistuttava pääkaupunki oli valloitettu!

Englantilaiset sotilaat saivat luvan hajautua etsimään yösijaa
kaupungissa pitkin sen halki kulkevan leveän pääkadun varsia. Kohta
alkoi tulla sadottain pakenevia ashanteja, jotka kiertoteitä saapuivat
kotikaupunkiinsa Ordahsun tappelupaikalta. Useilla heistä oli
oivalliset takaaladattavat kiväärit, vaikka suurin joukko oli
varustettu vanhoilla piilukko-pyssyillä. Välttääksensä verenvuodatusta
näin myöhäisellä hetkellä päivästä jättivät englantilaiset heidät
aseinensa rauhaan, koska ashantit näyttivät tekevän ankaraa
vastarintaa, jos heiltä yritettiin ottaa pois aseet. Seuraus siitä oli,
että 4-5,000 aseellisesta tai aseettomasta miehestä, jotka olivat
kaupungissa englantilaisten asettuessa levolle, ei ollut seuraavana
aamuna jäljellä kuin 30-40; sillä he olivat yöllä menneet tiehensä
aseineen aarteineen.

Kaupunki oli laaja ja siististi rakennettu. Huoneiden etusivut olivat
kipsillä valaistut ja koristetut arapilaisten tavan mukaan. Kunkin
talon sisäpuolella oli palvelusväen asunnot sekä ulkohuoneet ja
tavarahuoneet eri ryhmissä. Kaupungin pituus oli noin neljännes suom.
penikulmaa ja 5-6 katua oli leveätä ja suoraa. Pääkatu oli 70 kyynärää
leveä ja kun Stanley toisten sanomalehden kirjeenvaihtajain seurassa
kulki sen päähän, niin he tulivat metsikköön, josta levisi hirveä
löyhkä, sillä siellä oli hirmuhallitsijan lukemattomat uhrit tapettu.
Sanomalehtimiesten täytyi nenäliinoillansa estää tuota hajua heitä
tukehuttamasta. Kolme- tai neljäkymmentä ihmisruumista oli tällä kertaa
maassa mätänemässä, kaikki mestattuja, koska päät olivat poikki, ja
lukemattoman paljon pääkalloja oli sekä pinottuna suuriin kasoihin että
hajalla avaralta pitkin maan pintaa. Julmin ja paatuneinkaan ihminen ei
olisi voinut tätä katsella kauhistumatta. Kuninkaan sukuun kuuluvien
henkilöiden kuoltua oli täällä hirveimmällä tavalla tapettu
sadottain ihmisiä yhdellä kertaa. Ranskalainen kauppias Bonat, joka
englantilaisten tullessa ashantien pääkaupunkia vastaan oli päässyt
pitkästä vankeudestaan, kertoo nähneensä 300:kin orjaa yhtaikaa
tapettavan kuninkaan sisaren kuoltua ja sellaista ihmisteurastusta oli
täällä harjoitettu liki puolitoista sataa vuotta. Jos keskimäärin 1,000
henkeä oli vuodessa tapettu, jota määrää ei pidetty liian suurena, niin
oli nykyisen kuningas-suvun aikana mestattu yhteensä ainakin 120,000
ihmistä! Ja tällaista hirmuisuutta oli harjoitettu ainoastaan vanhan
tavan säilyttämiseksi, siitä saakka kuin ashantien maa oli tullut
omaksi kuningaskunnaksi!

Tästä pääkallonpaikasta meni Stanley tovereinensa kuninkaan palatsia
katsomaan. Siksi sanottiin kaksinkertaista kivirakennusta, jonka
ympärillä oli iso ryhmä olkikattoisia majoja. Koko n.s. palatsi oli
asukkaista ihan tyhjä; ainoastaan kesy kurki kuljeskeli pitkin pihaa
tuon tuostakin parahtaen. Eri huoneissa oli lukematon joukko
kaikellaista tavaraa; muutamat esineet kallis-arvoisia, toiset ihan
mitättömiä. Antaaksensa paremman käsityksen tuosta kuninkaan palatsin
rikkaudesta teki Stanley kalusto-luettelon, jossa mainitaan:

  Täydelliset hopeiset ruoka-astiat,
  Böömiläisiä lasitavaroita,
  Kallisarvoisia helminauhoja,
  Kultaisia kannuja sekä helmistä tehtyjä kaulakoristeita,
  Persilaisia mattoja,
  Noitatemppuihin kuuluvia kaluja,
  Petojen nahkoja,
  Kultanuppuisia kävelykeppiä,
  Kullalla ja hopealla koristettuja puisia istuimia,
  Vaatepakkoja,
  Kultapellistä tehtyjä naamareita,
  Suuria silkkisiä päivänvarjostimia,
  Englantilaisia kuvia,
  Lasiputelia,
  Maalattuja tauluja,
  Nahkaisia ja samettisia lakkia,
  Vanha sotamiehen puku,
  Kullalla koristettuja jalkineita,
  Messinkisiä väkipyssyjä,
  Posliinitavaroita,
  Sanomalehdistä leikattuja kuvia y.m., y.m.

Sanalla sanoen kummallisia ja mitättömiä tavaroita joka huoneessa,
niin että kirjavampaa sekatavarain kokoelmaa tuskin löytäisi
panttilaitoksessakaan.

Palatsin sisällys julistettiin sotasaaliiksi ja mikä arvokasta oli
määrättiin myytäväksi rantamaalla sotajoukon hyväksi. Kun Garnet
Wolseley liian suuressa määrässä luotti kuningas Koffin vakuutuksiin,
että hän tahtoi tehdä rauhan, niin ei varokeinoihinkaan ryhdytty ja
suurin osa ashantien rikkauksista vietiin pois, kun eivät
englantilaiset olleet asettaneet vahtia kaupungin porteille.

Ashantien koko käytös oli niin täynnä petollisuutta ja viekkautta, että
englantilaisen ylipäällikön täytyi uskoa, ettei kuningas Koffi voinut
muulla lailla menetellä eikä pitää mahdollisenakaan että hänellä
saattoi olla aikomus rehellisesti pitää sanansa suostumuksen mukaan.
Ylipäällikkö antoi silloin käskyn polttaa koko Kumassin kaupungin ihan
perinpohjin jättääksensä sellaisen muistomerkin jälkeensä, joka
vastedes pidättäisi tuon suostumuksissa ja välipuheissa pysymättömän
ashantien kansan uusista hyökkäyksistä englantilaista aluetta vastaan.
Kaikki kruuti, mikä Kumassissa löydettiin, vietiin kuninkaan palatsiin;
sitä oli kaikkiansa 125 nelikkoa. Kaupunki sytytettiin palamaan ja
vähän ajan kuluttua kuului perättäin kolme ankaraa räjähdystä --
kuninkaan kivipalatsi oli hajonnut raunioiksi. Hänen arvonsa oli niin
masennettu, ettei kenraali Wolseley luullut koko ashantien
valtakunnankaan enää pysyvän koossa. Virallisessa kirjeessään lausuu
hän seuraavasti: "Julmempaa hallitusta ei ole maan päällä kuin tämä,
joka nyt, kuten toivon, on ikipäiviksi masennettu. Sen pääkaupunki on
oikea kalmisto; sen uskonto hirmuisen julmuuden ja äärettömimmän
petoksen sekoitusta; sen valtiollinen menetystapa luonnollinen seuraus
sen raa'asta uskonnosta. Vaikka tämän maan kansalle kävisi kuinka
hyvänsä, niin ei ole vähääkään syytä valittaa sellaisen hallituksen
hävittämistä".

Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu. Ashantein sotaisa ja röyhkeä
kansa ei enää uskalla ahdistaa Kultarannalla olevia uudisasuntoja.
Englantilaisten suojelusmaan lähin naapuri, Adausi-maakunnan kuningas,
luopui ashantien veronalaisuudesta ja pyysi lupaa asettuaksensa
suojelusmaan alueelle erään ystävällisen heimokunnan maahan sen
suostumuksella. Tämän pyynnön myönsi kenraali Wolseley ja kun kuningas
Koffi vihdoin viimein lähetti lähettiläitä rauhaa tekemään, suostuttiin
sellaisista rauhan ehdoista, että Englannin ja sen liittolaisten sekä
toiselta puolen ashantien ja kaiken heidän väkensä välillä piti tästedes
oleman aina rauha; ashantien kuningas sitoutui maksamaan 50,000 unssia
kultaa sotakulungeiksi sellaisilla ajoilla kun Englannin hallitus
vastedes määräisi, hän luopui omasta ja perillistensä puolesta kaikista
vaatimuksista saada rantamaata haltuunsa ja velvoittautui kutsumaan
pois kaiken sotaväkensä englantilaisten siirtomaiden läheisyydestä.
Kaupan piti aina olla vapaan molemmille kansoille rantamaan ja Kumassin
välillä, jotapaitse ashantien kuningas sitoutui pitämään huolta siitä,
että tie Kumassin ja Prah-virran välillä vastedes pidettäisiin avoinna
ja metsä kahden puolen tietä raivattuna 15 jalan leveydeltä. Lopuksi
sitoutui kuningas estämään ihmisuhria tapahtumasta, kunnes sellainen
tapa kokonaan saataisiin poistetuksi.

Ashantien kuninkaan asiamiehenä oli hänen lähettiläänsä Saihee Engnie,
mutta rauhanteon vahvisti kuningas itse kirjoittamalla liittokirjan
alle. Heti kun nämä toimet oli saatu päättymään, lähti koko
englantilainen sotajoukko palajamaan. Paluumatka tehtiin 9 päivässä ja
sotajoukko nousi heti rantamaalle päästyään laivoihin, jotka veivät
heidät entistä mainehikkaampina kotimaahan.

Niistä apujoukoista, joiden piti yhtaikaa pääjoukon kanssa tunkeutua
ashantien maahan, ei yksikään ennättänyt samaan aikaan kuin kenraali
Wolseleyn johtama pääjoukko saapui Kumassiin. Kahdessa joukossa oli
syynä neekerisotilasten kurja pelko, sillä he lähtivät miehissä pakoon,
kun he lähestyivät ashantien joukkoja, jättäen englantilaiset
päällikkönsä yksin. Kuvernöört Glowerin johtama joukko sitävastoin teki
tehtävänsä varsin hyvin, mutta myöhästyi kumminkin Kumassin
valloituksesta, sillä hänellä oli niin pitkä matka, ettei hän
ennättänyt perille, ennenkuin pääjoukko jo oli valloittanut vihollisten
pääkaupungin. Silloin oli Glower vähän enemmän kuin 3 suom. peninkulman
päässä sieltä ja saatuaan tiedon näistä tapahtumista, lähetti Glower
kapteeni Sartoriuksen 20 miehen kanssa saamaan pääjoukosta tarkempia
käskyjä. Tämä uskalias mies tunki vihollisparvien lävitse Kumassiin
saakka ja nähtyänsä, että tämä kaupunki oli perin hävitetty ja
englantilaiset joukot jo kaukana paluumatkalla, kiiruhti hän niiden
jälessä ja saavutti kenraali Wolseleyn Fomannah nimisessä kylässä,
missä rauhakin tehtiin. Wolseley ei voinut olla kiittämättä kuvernööri
Glowerin ja hänen johdollaan toimivien upseerien nerokkaasti ja
rohkeasti tehtyjä toimia, sillä niiden kautta oli ashantien mahtavin
alaruhtinas estetty tulemasta pääkaupungille ja kuninkaalle avuksi.

Sotaretkestä ashanteja vastaan kokonaisuudessaan sanoo Stanley, että
onnellisen lopputuloksen turmelivat monet ikävät vastoinkäymiset sodan
lopulla. Ensiksikin pääsi tuli valloilleen Kumassin kaupungissa heti
seuraavana yönä, sen jälkeen kuin englantilaiset olivat sen
valloittaneet. Olipa tuli jonkun villin ashantin tahi rosvoilevan
santin sytyttämä, kaikissa tapauksissa sai kuningas sen ajatuksen, että
hänen pääkaupunkinsa hävitys jo oli alkanut ja että oli turha
yrittääkään sitä enää pelastaa keskustelujen kautta.

Toinen vastoinkäyminen oli se, että Garnet Wolseley laiminlöi vartioita
sitä saalista, jonka hänen joukkonsa jo oli saanut haltuunsa. Kuningas
Koffi luuli jo sotajoukkonsa hajoitetuksi ihan perin pohjin, mutta kun
pakolaiset ashantit saivat esteettömästi aseineen kokoutua kuninkaansa
ympäri, niin tämän rohkeus ja luottamus onneensa virkosi jälleen.
Kuvernööri Glowerin tulo sotajoukkoinensa masensi kuitenkin tämän
viimeisenkin toivon, joka näkyy siitä, että kuningas hädissään lähetti
tuhat unssia kultaa ja rukoili rauhaa. Mutta kun Garnet Wolseley
levottomana peljäten sadeajan jo alkaneen kiiruhti jättämään Kumassin,
niin parhaimmat hedelmät sotaretkestä jäivät häneltä saamatta. Sillä
palausretki alkoi 6 p. helmikuuta ja viittä päivää myöhemmin tuli
Kumassiin Glowerin lähettämä kapteeni Sartorius sekä kuudentena päivänä
Glower itse 4,600 miehellä afrikalaista väkeä. Wolseleyn omassa
sotajoukossa palvelevat, sekä Glowerin neekeri-sotamiehet olivat siksi
harjaantunutta ja luotettavaa väkeä, että niiden ja tykistön avulla
olisi voinut vastustaa Kumassissa vaikka mimmoisia ashantilaumoja ja
valkoiset sotilaat, jotka eivät olleet tottuneet Afrikan turmiolliseen
ilmanalaan, olisi saanut lähettää takaisin rantamaalle.

Kenraali Wolseleyn erehdys, kun hän ei riistänyt aseita pois jokaiselta
ashantisotilaalta Kumassissa samana iltana kun hän oli sinne tullut,
olisi voinut saattaa onnettoman seurauksen Glowerin joukolle. Useita
tuhansia pakolaisia oli aseinensa saanut kokoontua kuninkaansa
ympärille ja jos tämä olisi ollut älykkäämpi ja rohkeampi, niin hän
epäilemättä olisi Glowerin joukolle kostanut ankarat tappionsa
Amoasulin ja Ordahsun luona. Glower oli Volta-virran varrella koonnut
16,000 miestä marssiakseen ashantien liittolaisia vastaan, mutta hän
sai ylipäälliköltä selvän käskyn olla valmiina kulkemaan Prah-virran
yli 15 p:nä. Kun oli mahdoton niin suurella joukolla saapua
määräpaikoille oikeaan aikaan, niin hän lähti uskollisten houssa- ja
joruba-sotilasten kanssa edeltäkäsin jättäen toiset suurella vaivalla
kootut sotilaat jälkeensä. Saadessaan tietää Kumassin hävityksen, oli
hänellä mukanaan ainoastaan 1,400 miestä.

Edellisen erehdyksen lisäksi tuli vielä sekin, että Wolseley lähti
tuota pikaa Kumassista antamatta edes tietoa siitä Glowerille, jonka
hän oli lähettänyt Volta-virran luota marssimaan melkein varman surman
suuhun. Glowerin onneksi oli kuningas Koffi niin raukkamainen, että hän
Ordahsun tappelun jälkeen oli menettänyt kaiken järkensä eikä
hetkeäkään ajatellut sitä voittoa, jonka Glowerin heikko tila hänelle
tarjosi. Europalainen vastustaja ei ainakaan olisi jättänyt sellaista
tilaisuutta käyttämättä.

Mutta muistettava on, että "lopussa kiitos seisoo", ja sodan päätös
olikin hyvä. Tärkeämpi kuin vihollisen sotajoukon ja pääkaupungin
hävittäminen oli se terveellinen pelko, jonka Englannin sotavoimat
olivat Länsi-Afrikan asukkaissa herättäneet ja tieto siitä, mikä hyöty
voi olla liitosta Englannin kanssa. Kolme päivää pääkaupungin
hävityksen jälkeen lähetti kuningas lähettiläitä rukoilemaan rauhaa, ja
antoi vakavia takeita siitä, että hänellä oli totuus mielessä. Viisi
päivää sen jälkeen kulki englantilainen upseeri ainoastaan 20 miestä
muassaan esteettömästi vihollisten tienoitten kautta ja yksi ashantien
mahtavimmista heimokunnista pyysi lupaa saada yhdistyä englantilaisten
liitossa ja suojeluksen alla olevan heimon kanssa.

       *       *       *       *       *

Stanley palasi huhtikuussa 1874 Englantiin ja kun mainion
Livingstone-vainajan maalliset jäännökset olivat saapuneet kotimaahan,
oli Stanley yksi ruumiin kantajana hänen hautajaisissaan, jotka
toimitettiin Westminster-Abbeyssä, missä ainoastaan kaikista
mainioimmat englantilaiset saavat viimeisen leposijansa. Silloin päätti
Stanley jatkaa Livingstonen kesken jäänyttä työtä, Afrikan sisämaiden
tutkimista. Vaan ennenkun hän tähän työhön ryhtyi, kirjoitti hän
kertomuksen Abyssiniläisestä ja ashanti-retkestä, hankki monellaisia
tietoja Afrikan oloista lukemalla toista sataa matkakertomusta, jotka
kaikki kertoivat Afrikan kansoista ja niistä vaikeuksista, mitä
matkustavaisella siellä voi olla voitettavina. Viimein hän pani
toimeen suuren tutkimusmatkansa vuosina 1874-77 sanomalehtien Daily
Telegraph'in ja New-York Heraldin kustannuksella, josta matkasta
Kansanvalistus-seura on jäsenillensä antanut huvittavan kertomuksen
kirjassa: "Läpi neekerien maan-osan".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme matkaa Afrikassa - Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat - Afrikan sisämaissa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.