Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Vallanperillinen - Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä
Author: Wuori, Martti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vallanperillinen - Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VALLANPERILLINEN

Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI



Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa.

Tampereella 1910,
Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö.



NÄYTELMÄN HENKILÖT:

 Tsaari Pietari I Suuri.
 Katarina Aleksejevna, hänen toinen puolisonsa.
 Tsarevitsh Aleksei Petrovitsh, Pietarin poika ensimäisestä naimisesta.
 Charlotte, Blankenburgin prinsessa, hänen puolisonsa.
 Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh Menshikov.
 Parooni Pietari Pavlovitsh Shafirov, varakansleri.
 Pietari Andrejevitsh Tolstoi, salaneuvos.
 Boris Petrovitsh Sheremetjev, sotamarski.
 Aleksanteri Ivanovitsh Rjumjantsov, kaartinkapteeni.
 Kreivi Daun, Neapelin varakuningas.
 Amelie von Rosgarten, Charlotten hovineiti.

     Tsarevitshin puoluelaisia:

 Ruhtinas Vasili Vladimirovitsh Dolgoruki, kenraaliluutnantti.
 Semeon Ivanovitsh Naryshkin, kenraalimajuri.
 Ivan Ivanovitsh Naryshkin, eversti.
 Stepan Bogdanovitsh Gljebov, majuri.
 Ruhtinas Semeon Jakovlevitsh Stsherbati.
 Feodor Matvejevitsh Dubrovski, bojaari.
 Abraham Feodorovitsh Lopuhin, bojaari, tsarevitshin eno.
 Aleksanteri Vasiljevitsh Kikin, amiraliteetissa palveleva virkamies.
 Nikifor Kondratjevitsh Vjasemski, tsarevitshin kasvattaja.
 Jakov Ignatjev, tsarevitshin rippi-isä.

 Afrosinja (Frosja), Vjasemskin suomalainen maaorja.
 Jakov Hrisantovitsh Bahmeotov, kersantti tsaarin talliväessä.
 Ivan Boljshoi-Afanasjev, tsarevitshin kamaripalvelija.
 Lääkäri.
 Tsaarin hovinarri.
 Ensimäinen   |
 Toinen       |  työmies.
 Kolmas       |
 Ensimäinen |
 Toinen     |  hovipalvelija.
 Kolmas     |
 Ministereitä, senaattoreita, hovilaisia, hengellisiä,
   palvelijoita, sotamiehiä, työmiehiä y.m.

Tapahtuma vv. 1715-1718.



Ensimäinen näytös.


I kuvaelma.

    "Kesäpuisto". Nevan ranta. -- Vasemmalla penkki. --
    Perällä, toisella puolen jokea, näkyy Pietari-Paavalin linna,
    Joella liikkuu veneitä ja pursia. Rannassa hiekkalotja, josta
    miehet kuljettavat hiekkaa maalle. Likempänä tasoittavat
    kivenhakkaajat graniittikappaleita, rakentaen rantakatua. --
    Oikealla, syrjemmällä, tsaarin "kesäpalatsi".

    On kirkas, päivänpaisteinen aamu. Työmiehet hyräilevät
    lauluja. Vasemmalta, Mars-kentältä, kuuluu milloin lähempää,
    milloin kauempaa, rummunpärrytystä.

AFROSINJA (penkin edessä seisoen). Tulkaas, miehet, katsomaan, kuinka
tsaari itse tuolla kentällä poikia marssittaa!

KAKSI KIVENHAKKAAJAA (keskeyttää työnsä ja astuu etualalle).

ENSIMÄINEN. Itsekö hän, toden perään, niitä siellä marssittaa?

AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille
seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla -- pitkä ja solakka -- se on
hän.

ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä...

TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.

AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte
eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!

ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, -- Aleksei
Petrovitsh?

TOINEN. Niin, -- eikös se ole tuo tuolla?

AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä
uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien
kirjojen ääressä.

TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää
ikää! Hän se on rahvaan toivo.

ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla
vielä keritty nähdä. -- Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?

AFROSINJA. Mistäkö? -- Joka päivä näen.

TOINEN. Kuka sinä sitte olet?

ENSIMÄINEN. Ehkä lietkin itse tsarevna, konsa noin olet meheväkin?

AFROSINJA (purskahtaen nauruun). Makea on hunaja huulillasi. --
Katsokaa: nyt ne kääntyvät tännepäin.

ENSIMÄINEN. Eipäs vain anneta miehille lepoa -- päivät pitkään
komennetaan.

AFROSINJA. Eipähän se tsaari paljoa lepää itsekään. Aina on mukana joka
paikassa.

TOINEN (naurahtaen). Vaan onpa ne pojat lystinnäköiset -- ilman partaa.
Mille vain on vähän viiksen tynkää jätetty.

ENSIMÄINEN. No, niin ovat ihan, kuin meren takaiset apinat.

AFROSINJA. Katsokaa vain, ettei ne nuo teidänkin naamanne kohta kuorita
sileiksi kuin lanttu, ell'ette tahdo partaveroa maksaa.

ENSIMÄINEN. Eipä tuo taida tähän maailman aikaan enää mikään mahdotonta
olla. Kaikki on nyt vain ulkomaan mallin mukaan tehtävä.

TOINEN. Vaan Jumalan viljaa se on partakin. Ja se on synti, jos kuka
sen leikkaa.

AFROSINJA. Niin se oli, hyvä mies, ennen, vaan ei ole enää.

ENSIMÄINEN. Kuulehan, tyttö, onko tuo totta, mitä ne hokevat, että nuo
ulkomaalaiset laivat, joita tuolla satama täynnään on, kuljettavat
täältä partoja Turkin maalle ja että niistä siellä laitetaan Turkin
keisarille turkit ja patjoja hänen rouvilleen?

AFROSINJA. On kyllä. Ja niiltä, jotka eivät osaa pitää kieltään luisten
lukkojen takana, lyödään päätkin poikki ja viedään paaville tuomisiksi
naurispaistikkaina.

    (Hyppää penkiltä ja juoksee vasemmalle).

TOINEN. Pilkkaapa jo taisi tyttö tehdä meistä miehistä.

ENSIMÄINEN. Mene ja ota tolkkua noista akkaväen puheista. -- Lähdetään
pois!

TOINEN. Eiköpä jo lie ruoka-aikakin, koska näin hiukaisee.

BAHMEOTOV (tullen oikealta). Kuulkaa, miehet, minnekä se tyttö joutui,
joka tässä vast'ikään seisoi?

ENSIMÄINEN. Tyttö? Mikä tyttö?

BAHMEOTOV. Mikä? Se Vjasemskin maaorja, -- Afrosinja.

ENSIMÄINEN. Vai se se olikin?

TOINEN. Niin minnekäkö meni?

BAHMEOTOV. No, niin, niin. Sano sukkelaan!

TOINEN. No, se luisti tuonne kentälle päin tsaaria katsomaan.

BAHMEOTOV (juoksee vasemmalle).

TOINEN. Jos ei se mies rakkauttaan juossut, niin sillä oli ymmärrys
kantapäissä.

ENSIMÄINEN. Siltä se näytti.

TOINEN. Kuka sekin lienee ollut?

ENSIMÄINEN. Täällähän tuo on koko aamun maleksisinut. Jashka sanoi
taannoin, että se on muuan kersantti tsaarin talliväessä. Jakov kuuluu
olevan nimeltään.

TOINEN. Siltä näytti, kuin se sitä tyttöä saisi ikänsä perästä ajaa.

ENSIMÄINEN. Koreammat koivet pitää sillä pojalla olla, joka hänet
käsiinsä saapi.

KOLMAS KIVENHAKKAAJA (huutaa rannalta). Syömään, miehet, pois!

ENSIMÄINEN ja TOINEN. Tullaan! Tullaan!

    (Kaikki työmiehet poistuvat rantaa pitkin oikealle.)

AFROSINJA (palaa rantaa myöten vasemmalta).

BAHMEOTOV (seuraa häntä kintereillä).
No, kuule, Afrosinja! Annahan
mun edes kotva sua puhutella,
kun vihdoinkin sun yksin tapasin.

AFROSINJA.
Ei ole aikaa mulla eikä tässä
sopiva seisoa.

BAHMEOTOV (pidättäen häntä kädestä).
Vain kaksi sanaa!

AFROSINJA.
No? Mitä tahdot?

BAHMEOTOV.
                 Miten alkaisinkaan?!
Tuhansin mulla aatoksia uhkuu,
ne polttaa päätäni, mut kieli vain
ei kyllin kerkeä niit' yhtähaavaa
oo sulle lausumaan. Kuin virta paisuu,
sulattamana kevätauringon,
äyräittens' yli, niin myös sydämeni,
sun katsees kiehtomana, rakkautta
on tulvillaan. Niin. Sua lemmin! Se
on aatosteni aatos, tunteitteni
se tunne on, ja ne ne kaksi sanaa,
joiss' onneni ja elämäni ydin.

    (Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)

AFROSINJA (jääden seisomaan).
Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?

BAHMEOTOV.
Miks'?! -- Afrosinja, muistathan, kun sinut
tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten,
näin ensi kerran? Silloin sinuun jo
sydämein kiintyi. Aika, joka siitä
on kulunut, on vahvistanut vain
mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka
oon mielessäni päivin pystytellyt,
öin unelmoinut sitä majaa pientä,
min lieden ääressä sä liekkuisit
mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne
nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain,
minussa heräs kirkkahana toivo,
ett' ehkä toteutuu jo kohtakin
tuo unelmani, että sinut, sinut
saan ikiomakseni, Afrosinja.

AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä).
Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän,
ett' olen toisen.

BAHMEOTOV (nousten paikaltaan).
Toisen?

AFROSINJA.
        Niin. Nikifor
Kondratjevitshin vallass' olen.

BAHMEOTOV.
                               Mutta
minäpä tahdon vapauttaa sinut.
Vapaaksi sinut hältä lunastan.

AFROSINJA.
Kas, joko niin on paljon rikkautta
ja voimaa sulla?

BAHMEOTOV.
                 Sydämesi ensin
kun olen voittanut, niin voimakas
ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti
sun tähtes menen.

AFROSINJA.
                  Sinä -- kersantti!

BAHMEOTOV.
Niin -- kersantti! Vai korkeampaan kuuseen
se teidän armonne jo kurkottaisi?!
Mä pyydän anteeks', etten sitä tiennyt.
No! Mutta muistahan: on kersanteista
jo ennen voinut kenraaleja tulla.
Kenties voi nytkin.

AFROSINJA.
                    Sydämestäni
vain toivotan ma menestystä.

BAHMEOTOV.
                             Kiitän.
Ja jos se täyttyy tämä toivotus,
kentiesi silloin täytät sinä myös
mun toivoni?

AFROSINJA.
             Kentiesi, silloin. Mutta
siks kuihtunut lie unelmasi kukka
tai Tuonen virran viemä.

KIKIN (tulee rantaa pitkin oikealta).

BAHMEOTOV.
                         Kikin! -- Taaskin
tuo amiraaliteettilainen tiellein!

    (Tekee hänelle kunniaa.)

KIKIN (Bahmeotoville).
Tsarevitsh aikoo ratsastamaan mennä.
Käy antamassa käsky satuloida!

BAHMEOTOV (luo häneen epäluuloisen vihan katseen).
Ma tottelen.

    (Menee oikealle.)


KIKIN.
Sua, Frosja, juuri etsin.
On tärkeätä sanottavaa mulla. --
Mut ensin varoittaa mun sua täytyy
vakaasti. Juoksennella näin ei sovi
sun täällä. Vaarallista on, jos nähdään
parissa miesten sinut. Varsinkin
kavahtaa tuota miestä sinun tulee!
Se muista toiste!

AFROSINJA.
                  Armollinen herra!
Ma sotaharjoitusta katsomaan
vain tänne juoksin, kun hän äkkiä
puheisiin puuttui kanssain.

KIKIN.
                            Näkeväsi
tsarevitshin kai täällä toivoit myös?

AFROSINJA (joutuu hämilleen).
Ei -- -- -- kyllä -- -- --.

KIKIN.
Hyvään maahan siemen on,
näköjään, langennut. Sa olet oikein
käsittää tiennyt katseet, jotka luoda
kauniisiin silmiis Hänen korkeutensa
suvaitsi käydessään sun isäntäsi
talossa. Miekkonen on, kelle sattuu
osaksi moinen onni! -- No, ei tarvis
sun minun edessäni ujostella.
Tsarevitshin juur' olen lähettämä.
Sa häntä tänään tääll' et nähdä saa,
kuin halusit, mut sinut hän sen sijaan
huomenna tahtoo hovissansa nähdä.

AFROSINJA.
Minutko, herra?! Ei, nyt teette pilkkaa.

KIKIN.
En. -- Kuule, Afrosinja, toivon, että
oot yhtä älykäs, kuin kauniskin,
ja sanomatta ymmärrät ett' aina
on vaitiolo merkki suurimman
viisauden.

AFROSINJA.
           Mitä tarkoitatte, herra?

KIKIN.
Sa kuule, Frosja, tarkkaan sanojani
ja paina mielees ne! -- Näät, huomenna,
juur' tähän aikaan, veistämöstä laiva
vesille uusi lasketaan ja juhlaan,
sen ristijäisiin, myöskin menee tsaari
ja koko hovi, vaan tsarevitsh ei.
Hän pahoinvoipa on. Sä ymmärrätkö?

AFROSINJA.
Ymmärrän, herra.

KIKIN.
                 Rippi-isänsä
minulle kertoi niin. -- No, tähän aikaan
siis minä saavun sua hakemaan.
Sa portillanne ole valmiina
mua seuraamaan.

AFROSINJA.
                Mut, armollinen herra...

KIKIN.
On kaikki järjestetty. Isännältäs
ei lupaa sinun enää tarvis pyytää.
Ja sinut minä sitte sinne saatan,
miss' odottaa sua elämäsi onni.

AFROSINJA.
Voi, rajusti mun sydämeni sykkii.

KIKIN.
Se siitä tyyntyy. Raju-ilman kyllä
hajoittaa päivänpaiste.

AFROSINJA.
                        Pelko vaiko
muu outo tunne mieleni näin valtaa!

KIKIN.
Huoletta ole! -- Kaikki tiedät nyt.
Ja tarinoimaan täss' en jouda enää.
Hyvästi! Huomiseen siis, -- tähän aikaan!

    (Menee vasemmalle.)

AFROSINJA (seisoo hetkisen hämmästyksissään ja mietteisiin vaipuneena.
Kun hän aikoo mennä oikealle, tulee)

BAHMEOTOV (erään puun peitosta häntä vastaan).
Vai niin on asiat?! Et tosiaankaan
sa taannoin valehdellut sanoessas',
ett' olet toisen.

AFROSINJA.
                  Millä oikeudella
vastuuseen vaadit mua? Sinäkö
vain kanssain saisit haastaa?

BAHMEOTOV.
                              Kavalata!
Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin
kenenkä puolesta hän puheli
ja mihin kohdistui tuo keskustelu?

AFROSINJA.
No, jos sen kuulit, sun on monin verroin
enemmän syytä minut jättää rauhaan
ja -- olla varuillasi!

BAHMEOTOV.
                       Afrosinja!
Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää,
mihinkä sun on käännyttävä, koska
sydämes noin on tyly sitä kohtaan,
mi kuilun partaallakin sulle tarjoo
kätensä pelastavan. Oikean
tien valintaan on vielä aika.

ÄFROSINJA.
                              Eipä
puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt
viel' ole sijaltaan, niin uskot, että
jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin
erehdyt luullessasi, että häilyn
kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri.
Tien olen valinnut ma mielein mukaan,
mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.

    (Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)

BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä).
Sa toivoit, että sinut
tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties
vie kukkuloille kunnian. -- Kenties!
Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla
sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. -- -- --
No, mull' on jäljellä viel' yksi tie.
Ma toivon, se mun perillekin vie. -- --
Ah, tsaaritar!

    (Asettuu asentoon kunniata tekemään.)

KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti).
Mik' on sun, Jakov! Muotos
mua kummastuttaa.

BAHMEOTOV.
                  Suuri tsaaritar,
niin äkkiarvaamatta ilmestyit
eteeni.

KATARINA.
        Ethän ensi kertaa mua
nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen
en ole koskaan nähnyt silmäsi
noin hehkuvan ja poskes punottavan.

BAHMEOTOV (syrjään).
Ma sanoisinko? -- Pyytäisinkö häntä? --
    (Tsaarittarelle.)
Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee
sun kirkas katsees. Alamaises huolet
ei siltä huomaamatta konsaan jää.
Vaan miksi minä huolellani tässä
kävelys huvin häiritsisin nyt?!

KATARINA.
Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa
ma voin, niin lisää iloa se mulle
huviini tuottaa.

BAHMEOTOV.
                 Tiedän kyllä hyvin,
ett' yksi lausumasi sana vain
iloksi suurimmaksi muuttais murheen.

KATARINA.
No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin
sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?

BAHMEOTOV.
Ah, suuri tsaaritar!

KATARINA.
                     Ma arvasin
kai oikein? Mut jos siten nyt on laita,
epäilen, tokko sanaa satakaan
sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä:
ei syki sydän mahtisanan mukaan,
ei käskyä se toisen tottele.

BAHMEOTOV.
Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa
minulle lemmittyni. Tee se, tee se!
Minulle käske hänet antaa! Kyllä
sydänkin oppii tottumuksen lain.

KATARINA.
Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte,
ketä se koskee? No?

BAHMEOTOV.
                    Ei ylhäistä,
ei rikasta, vaan mulle kallihinta:
Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.

KATARINA.
Nimeltään Afrosinja ehkä?

BAHMEOTOV.
                          Niin. --
Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?

KATARINA.
Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito
sanovat kasvoiltansa olevan.
Se onko totta?

BAHMEOTOV.
               Minusta: -- on kyllä!

KATARINA.
Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. --
No, mikä estää? Pelastaa, -- sa sanoit?

BAHMEOTOV.
Sit' älä enää, suuri tsaaritar,
utele multa. Käske vain, ja suo
ikäni kiitollisna palvella
sinua siitä!

KATARINA.
             Uteliaaks minut
tulinen intohimos, nuori mies,
todella saa. Se mitä tietää? Kerro!
Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii
jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään
mä erehtynyt?

BAHMEOTOV.
              Kaikki tiedät sinä
nyt, suuri tsaaritar.

KATARINA.
                      En vielä kylliks'
sinua auttaakseni.

BAHMEOTOV.
                   Turhaan silloin
apuusi olen vedonnut ma. Salli
mun poistua.

KATARINA.
             Sa multa salata
jotakin tahdot siis? Kai silloin auttaa
mun käskyni, kosk' ilman sit' et tahdo
ilmaista kaikkea. Vai ehkä vielä
mua mahtavampi kilpailijas' on?

BAHMEOTOV (syrjään).
Mit' olen tehnytkään!

KATARINA.
                      Ei peljätä
sun tarvis mitään, mutta muista, että
on onnes' avain nyt mun kädessäni.
Nyt tai ei koskaan. Hetki tullut on.
Ken on se? Nimi? Sano! Ken?

BAHMEOTOV.
                            Tsarevitsh.

KATARINA.
Ahaa! -- -- Vai niin! -- No, hyvä. -- Kilpailijas'
on kyllä vaarallinen. Mitään vielä
en osaa luvata. Mut katsotaan,
sun puolestasi mitä voidaan tehdä.

CHARLOTTE (tulee rantaa pitkin oikealta Amelie von Rosgartenin
seuraamana).

KATARINA (Bahmeotoville toisella äänen painolla.)
Mä illemmalla ajelemaan lähden.

BAHMEOTOV (poistuu, Katarinan viittauksen mukaan, etualalta oikealle).

CHARLOTTE ja AMELIE VON ROSGARTEN (lähestyvät Katarinaa ja tervehtivät
häntä kunnioittavasti).

KATARINA.
Aa! Teidän korkeutenne! Kuinka voitte?

CHARLOTTE.
Tie _douloureux_, jok' eilen mua vaivas',
mun salli tänään kävelemään tulla.

KATARINA.
Siis siitä syystä ette suvainnut
te meidän assembleehen saapua?
Vahinko! Tsaari kovin kuitenkin
pahoillaan oli, ett'ei teitä nähnyt.
Se muille huono esimerkki on.
Sen käsittää voi halveksumiseksi.

CHARLOTTE.
Siit' olin pahoillani itsekin.
Mut moiseen epäluuloon syytä koskaan
en ole antanut.

KATARINA.
                Ei voine kieltää,
silt' että näyttää toisinaan, kuin meitä
te välttelisitte ja olojamme
myös katsoisitte silmin saksakon.

CHARLOTTE.
On aivan kohtuuton se arvostelu.
Vähemmin, kuin on minkään ulkolaisen,
mun syytä Hänen Majesteettinsa
hovissa siten käyttäytyä. Mutta
jos joku karsain silmin toisinaan
mua katseleekin, niin ma kärsin kaikki
ketäkään loukkaamatta.

KATARINA.
                       Ruikutusta
tuo turhaa on.

CHARLOTTE.
               Mut perusteetont' aivan
ei kuitenkaan?

KATARINA.
               Jos niin te tahdotte.
"Kuin vuotees teet, niin maata saat."

CHARLOTTE.
                                      Vai niin
Siis totta? -- Mikä syy? En tahallani
ma tunkeutunut. Mun tsarevitshille
valitsi tsaari itse.

KATARINA.
                     Pakkoa
ei toki liene ollut?

CHARLOTTE.
                     Puutetta
ei rakkaudenkaan.

KATARINA.
                  Oo! -- -- Ehk'ei silloin. --

CHARLOTTE.
Mun puoleltain ei nytkään.

KATARINA.
                           Jos sen teihin
olette kadottanut, surkutella
mun täytyy.

CHARLOTTE.
            Niin. Se tott' on! Sääliä
vain kohtaloni ansaitsee, -- ei ivaa.
Oon rakkauteni palkkioksi saanut
ma puolisoni lemmettyyden täällä, --
sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne
-- tuo viskaamanne kivi kuormalleni --
olisi tällä kertaa joutanut
jo hyvin epäsuosionne säilyyn.

KATARINA.
En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän
ma varsin hyvin, mitä sanon ma
ja -- miksi? Sillä, tosiaankin, mun
enemmän sääliks käy tsarevitshia,
kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä
ma luule hänen teihin kylmenneen
ja lohdutusta muualt' etsivän.

CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä).
Te näytte, Teidän Majesteettinne,
jo oikein toimeksenne ottaneen
mun kunniallein käydä.

KATARINA.
                       Eipä haittais,
todella, Teidän Korkeutenne, vähän
sen pyhyydestä huolehtia.

CHARLOTTE.
                          Mitä
se merkitsee? Tää on jo liiaksi.
Sananne kaipaavat nyt selitystä.

KATARINA.
Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette
vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt
ja teidän sijanne on anastanut.

    (Menee peremmälle.)

CHARLOTTE.
Oi, taivas!! -- Onnetonta!! -- --

    (Nojautuu, itkien, hovineitiinsä. Kuuluu rummutusta.)

VON ROSGARTEN.
                                  Rauhoittukaa
jo, Teidän Korkeutenne! -- Harjoitus
nyt näkyy päättyneen ja tsaari palaa.

CHARLOTTE (pyyhkii silmänsä).
Ah! -- -- Mennään! Mennään pois!

    (Menee von Rosgartenin seuraamana pitkin rantaa oikealle.)

KATARINA (katsoen heidän jälkeensä).
Hah-hah-hah-haa!

TSAARI (tulee Menshikovin seuraamana rantaa pitkin vasemmalta).

KATARINA. (yhtyy iloisena heihin. He poistuvat kaikki yhdessä
kesäpalatsiin päin).


II kuvaelma.

    Huone tsarevitshin hovissa. Perällä ja vasemmalla ovet.
    Oikealla ikkunan edessä pöytä.

    ALEKSEI (istuu pöydän ääressä lukemiseen vajonneena.
    Kotvasen kuluttua hän lyö kämmeniinsä. Perältä tulee
    hänen kamaripalvelijansa Ivan Boljshoi-Afanasjev).

ALEKSEI.
Ivan! On pyydettävä isä Jakov
mun luoksein!

IVAN.
             Tottelen! -- Juur'ikään saapui
luo Teidän Korkeutenne Aleksanter'
Wasiljevitsh.

ALEKSEI.
              Hän tulkoon, tulkoon!

IVAN (avaa oven Kikinille ja poistuu).

ALEKSEI.
Kas, terve, Sasha! Ystäväni!

    (Suutelee Kikiniä.)

KIKIN.
                             Yksin,
näen mä, täällä taas tsarevitsh istuu
kirjainsa ääressä, vaikk' koko hovi
tuoll' iloitsee ja Nevan ranta raikuu.

ALEKSEI.
Tiedäthän, Sasha, ett'ei ole mieleen
minulle kemut nuo ja konstit muut,
joit' isän' aivot ehtimiseen keksii.
Tätäkään ilveilyä nytkään minä
en nähdä tahtonut. Ja siksi sairaaks
mä tekeydyin. Mut sinut, ystäväni,
tääll' yksinäisyydessäin mielisti
mä nähdä tahdon. Kiitos tulemastasi --
Oi, jospa tietäisit, kuin sydäntäni
kovasti kalvaa! Ja niin tyhjältä
mun tuntuu elämäni!

KIKIN.
                    Eipä kummaa!
Pyhimys siitäkin voi pian tulla,
elämäkertoja ken pyhimysten
liiaksi lukee. Niiden vaikutusta
kai on se, ett' on mieles synkkä.

ALEKSEI.
                                  Eikä.
Mä tätä juuri lu'in.

KIKIN (ottaa ja katselee kirjaa).
"Uskon kivi."

ALEKSEI.
              Se vasta oiva kirja.

KIKIN.
                                   Näinköpä
niin hauska on se, kuin Pyrotekniikka
ja Ballistiikka, joita isä-tsaari
sua lukemahan vaatii.

ALEKSEI.
                      Suottailemaan
sa olet valmis aina.

KIKIN.
                     Tiedätkös,
minusta näyttää, että kohmeloa
sinussa on. Ja siihen, Jumalauta,
ei haittais pikku naukku. Suloisesti
niin sydäntäsi nyt se virkistäisi
ja multa kielenkannan irroittaisi.
Voisinpa sitte tässä kertoa,
mitenkä hurjast' eilen elämöittiin.
Yks' oli puute meillä vain, mut suuri:
muass' ei ollut rakkahin tsarevitsh,
kuin usein ennen noissa iloissamme.

ALEKSEI.
Ah, Sasha, tänään ei sun onnistu
murhettain haihduttaa. Vaan kiitos siltä
hyvästä tahdostasi! -- - Ystäväni
kysyä tahdoin sulta yhtä seikkaa,
mi tässä lukiessain mieleen johtui.
Mit' ainetta sa luulet olleen mannan,
jot' Israelin lasten erämaassa
sanotaan syöneen?

KIKIN.
                  Valitettavasti
mua kutsuttu ei niihin pitoihin.
Olisin muuten maistiaisiks tuonut.

ALEKSEI.
No, ehkä sen voi isä Jakov mulle
selittää. Häntä äsken lähetin
ma hakemaan.

KIKIN.
             No, nyt ma kuokkavieras
tääll' olen vain.

ALEKSEI.
                  Ei, ei. Et mennä saa.
Puhutaan muusta sitte! Pidä seuraa
minulle!

KIKIN.
         Paljon hauskempata seuraa
ma sulle tänään toin, vaan poistua
näin ollen oitis täältä täytyy mun.
Asia pitkiä ei puheita
nyt siedä lainkaan.

ALEKSEI.
                    Mitä tarkoitat?

KIKIN.
Pyhästi ett' oon sanain pitänyt.
Hän tääll' on nyt.

ALEKSEI.
                   Ken?

KIKIN.
                        Afrosinja.

ALEKSEI.
                                   Sasha!

KIKIN.
Hyväkses tahdoin tilaisuutta käyttää,
tavata että häntä yksin saisit,
mut, näköjään, hän pois on saatettava.

ALEKSEI (puristaa molemmin käsin Kikinin kättä).
Mun oma ystäväni! -- Kuinka? Miten?
Ja tänne, -- nyt?

KIKIN.
                  Siit' älä huolehdi!
Sun rakkauttas taivas suosii. Toisin
ei olla voikaan nyt, kun rakkaus
liikkeelle pannut voimansa on kaikki.
Sä tiedät, kuinka sua rakastamme
me kaikki. Sinun onnesi on meidän
ja koko valtakunnan onni. Sillä
vain siitä kaikki riippuu. Ja jos nyt
sa olet tyytyväinen, niin on mun
iloni suurin saada lämmitellä
sun onnes päivänpaistehessa.

ALEKSEI.
                             Kylliks'
en löydä sanoja ma ilmaistaksein
iloni, Sasha.

KIKIN.
              Säästäkin ne sille,
ovella joka tuolla odottaa
vain käskyäsi tulla luokses tänne.

ALEKSEI.
No, laske hänet, -- tuo! Sä joko tuot
minulle elämän tai kuoleman.

KIKIN.
Sen käskyn tunsin, ennenkuin sen kuulin.

    (Menee Afrosinjaa hakemaan.)

ALEKSEI.
Näin koskaan tuntenut ma ole viel' en.
Ihana voima virkistää mun mielen',
kuin kevähällä leuto tuulonen,
puhaltain sairaan heikon huoneesen.

AFROSINJA (tulee munkin kaapuun puettuna).

KIKIN (seuraa).
Tsarevitsh! Luokses munkin toin. Mit' anoo
hän sulta almua, jo muoto sanoo.

ALEKSEI.
Käsitän keinos. Rauhass' olla voin.

KIKIN.
Ovella tuolla varron, -- vartioin.

    (Menee perälle).

ALEKSEI.
Sa tunnet minut, Afrosinja? Muistat
ken minä olen?

AFROSINJA.
               Kuinka en, tsarevitsh,
sinua tuntisi?!

ALEKSEI.
                Niin. Oonhan jonkun
jo kerran minäkin sun nähnyt, vaan
en kertaakaan sua puhutella saanut
näin kahden kesken. Frosja! Tiedätkös:
sinua usein olen muistellut.
Näät, ensi kerran jo, kun sinut näin,
ihastuin sinuun. Vielä eläessäin
en vertaistas oo nähnyt, niin oot sorja.
Bojaaritar sa olet, vaan et orja!

AFROSINJA.
Tsarevitsh!... Sanas kummastuttaa mua.

ALEKSEI.
Ma totta haastan. -- Kuule, Afrosinja!
Jos tahdot olla mun, sun omakseni
ma otan?

AFROSINJA.
         Sinun vallassas, tsarevitsh,
on elämäni.

    (Polvistuu Aleksein eteen.)

ALEKSEI (nostaa hänet ylös).
            Nouse, Afrosinja!
En polvilles, en jalkain juurehen,
en lempen' orjaks noin mun edessäni
ma matelemaan sua tahdo, -- en.
Vaan rinnalleni, liki sydäntäni
sun nostaa tahdon ikiomaksein
ja vertaiseksein kautta elämäni.
Sylini avaan, painan rintahan',
jos syämes suostuu siihen hintahan.
    (Suutelee häntä silmille.)
Sa vaikenet? Et vastaa, Afrosinja?

AFROSINJA.
Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.

ALEKSEI.
Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?

AFROSINJA.
Sinuhun aina aatokseni palaa.
Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa
sua mieleni.

ALEKSEI.
             On lemmen kaiku tuo.
Pelotta syämes äänen soida suo!
Vapaasti laula vain sa, että saisin
sävelmän kuulla sen.

AFROSINJA.
                     Kuink' uskaltaisin?!
Tsarevitsh!... Ilmaistako sinullen?

ALEKSEI.
Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen
visertää kullallensa virsiänsä.

AFROSINJA.
Valitus vain on virteni ja kovin
koruton kuulla, niinkuin elonikin
iloton ollut kehdosta on saakka.
Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde
mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein,
tsarevitsh, sinä mua lämmitit.
Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle
ja epätoivoon kuolee toivoni.
Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi
on orjana tai orpona mun lempein
elämään tuomittu tai -- kuolemaan.

ALEKSEI.
Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään
mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.

AFROSINJA.
Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin
ja esteitä et näe.

ALEKSEI.
                   Niitä ei
saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.

AFROSINJA.
Kovinpa paljon panet alttihiksi,
tsarevitsh. Joka puolelt' ammottaa
onnettomuuden kuilu. Joka uhri
on liian kallis sinne suistuakseen
mun tähteni, -- sun oma henkes varsin!
On onni, saavutettu sitä tietä,
vain suurin onnettomuus.

ALEKSEI.
                         Afrosinja!
Onnettomammaks' en voi tulla ma,
kuin olen. Umpeen tuiskunut on tie
eloni kuljettu ja sankka sumu
urani edessäni peittää. Sillä
en luotu ole elämään mä siellä,
miss' saamaan satuin kehtoni, en siksi
ma kelpaa, joksi synnyin. Afrosinja!
Sä näet, ehkä kovempikin vielä,
kuin sinun kohtalos, on mun, vaikk' oonkin
Venäjän vallanperillinen. Mutta
ma tahdon elämäni muuttaa, luoda
nyt kohtaloni uudelleen ja mielein
mun oman mukaan. Pakon kahleet tahdon
ma katkaista. Nää jättää tahdon toimet,
jotk' ahdistavat mua. Paeta
pois tästä touhusta ja soisesta
sumusta Pietarin ma tahdon maalle,
suloiseen sydämmeen sen, syvemmälle.
Ja sinun kanssas, Afrosinja. Sinun
ihana olentosi, hiljainen
kuin salon huokaus ja lauhkea
ja leppoisa, kuin tyyni, pilvetön
kesäinen päivä, se se rauhan mulle
ja elon uuden sekä ilon ennen
aavistamattoman vain antaa voi.
Sit' olen onnea ma kaivannut.
Sen löysin, sinussa kun vastineensa
löys' ensi kerran sydämmeni nyt.
Sill' lempeä mä vaille lapsena
jo jäin ja lemmettä oon kasvatettu;
niin, toisen mielen mukaan puolisonkin,
jot' en mä lemmi, sain ma myös...

KIKIN (ryntää sisään).
                                  Tsarevitsh!
Sun puolisosi!... Palannut on kotiin!

AFROSINJA.
Voi, Jumala!

KIKIN.
             Jos tänne saapuu hän,
hukassa kaikki ollaan. Huomaamatta
pois meidän päästävä on täältä oitis.

ALEKSEI.
Ei, Sasha. Tulkoon, saakoon tietää kaikki!
Välimme ratketkoon nyt yhtä haavaa!

KIKIN.
Tsarevitsh, itseäsi muista! Siten
lopussa lempes on: tää kaunis aamu
alussaan ehtooksi jo ehtinyt!
On vaarassa myös Afrosinjan henki.

ALEKSEI (painaa Afrosinjaa suojelevasti rintaansa).
Mun Afrosinjaniko! Hengelläni
i'äti häntä suojella nyt tahdon,
tulipa mikä tuli!

KIKIN.
                  Kuule edes
mun neuvoani! Sivusuojaan tuonne
te poistukaa! Mä täällä odotan
ja puolustaida koetan, minkä voin.

ALEKSEI.
Niin, Afrosinja, tule, mennään!

AFROSINJA.
                                Taivas!
Mitenkä käypi nyt?!

ALEKSEI.
                    Kuin taivas suo.
Sen apuun luotan.

    (Menevät vasemmalle.)

KIKIN.
                 Auttakoonhan vain
nyt uskos, muuten mennyttä on toivo
ja rakkaus! Ja minun onnettoman,
tietysti, onni etunenässä.
Jumalan kiitos, että kerkes antaa
Ivan jo mulle mieltäylentävän
ja rohkaisevan oivan lähtöryypyn.

CHARLOTTE (tulee perältä nopein askelin kiihtyneessä mielentilassa,
pysähtyy ja silmäilee ympärilleen).
Mun puolisoni? Miss' on hän?

KIKIN.
                             Hän lepää.
Mua pyysi vartioimaan, ett'ei kenkään
sais häiritä.

CHARLOTTE.
              Mun hänet nähdä täytyy.

    (Aikoo mennä vasemmalle.)

KIKIN (oven edessä).
Mä pyydän anteeks, Teidän Korkeutenne.
En päästää uskalla.

CHARLOTTE.
                    Kuin? Puolisonsa
ei hänen luokseen pääsis? Mieletön!
Se on jo liikaa!

KIKIN.
                 Sallikaa mun sitte
hänelle ilmoittaa. -- Tsarevitsh, anteeks!
Te jaksatteko nousta? Luoksenne
on puolisonne, Hänen Korkeutensa
suvainnut tulla, hetkeks nähdä teitä
haluten. Voitteko, tsarevitsh, tulla?

ALEKSEI (tulee).
Miks' en saa rauhass' olla? Mitä tahdot,
Charlotte?

CHARLOTTE.
           Sua puhutella, -- kahdenkesken.

ALEKSEI.
Levätä suo mun! -- Toiste! -- Yksin olla
ma tahdon.

CHARLOTTE.
           Pyydän: kotvan vain! (Kikinille.) Ja te,
te jättäkäätte meidät!

ALEKSEI.
                       Hetki, Sasha,
odota tuolla sitte!

KIKIN (poistuu perälle).

CHARLOTTE.
                         Siis jo niin,
ett' ovetkin on suljettuina multa?
Ja vieras, vieras mua -- puolisotas --
sun luokses pääsemästä estää?!

ALEKSEI.
                               Minun
se oli käskyni.

CHARLOTTE.
                Ja mistä syystä?

ALEKSEI.
Sen kuulit jo. Ma yksin tahdoin olla.

CHARLOTTE.
Ha-haa! Vai yksin?! -- Se ei ole totta.

ALEKSEI.
Minua kiusaamaanko sitte tänne
sa taaskin tulit, juhlan kesken jätit?

CHARLOTTE.
En syyttä tullut. -- Lue! Tämä lippu
käteeni juhlan aikaan annettiin.

ALEKSEI (silmäillen sitä).
Nimetön kirje! Juonittelijan
salaisen lähettämä! Sitä uskot
omia silmiäs siis enemmän.
Sä näithän, että Kikin yksin vain
vast'ikään oli täällä huoneessani.

CHARLOTTE.
Oi, Aleksei, sä tiedät, kuinka sua
rakastan hellästi. Sä näet myöskin,
mitenkä minun sydämeni kärsii.
Ja minä, -- kyynelsilmin näen minä
mitenkä päivä päivältä sä yhä
tylymmin mua kohtelet, -- ma tunnen
sydämin verta vuotavin, kuink' olet
minulle kylmennyt, mun hyljännyt.
Tuo Kikin, sulle hän on kaikki, hän,
jok' irstaiseen on elämään sun saanut.
Mut eipä sillä hyvä: väleistämme
saan salaisia viittauksia
kokea päivittäin ja silmissä
jo koko hovin pilkan esineeksi
oon joutunut. Ei loukkauksiltansa
minua säästä enää tsaaritarkaan.
Hän selvin sanoin lausunut on ilmi,
sä että toisen naisen vuoksi minut
oot hyljännyt. Ja tässä, tässä nyt
nimetön kirje tuo! -- No! Jos on totta,
mitä se kertoo, niin sen onnen sulle
suon mielelläni, jätän sinut rauhaan
ja lähden pois; mä lähden kotimaahain, --
pois tyttäreni kanssa sinne palaan.
Vaan min' en usko tätä. Todista,
sa Aleksei, ett'ei se ole totta, --
ett' on se herjausta vain! Sä tee se!
Puhdista itsesi ja minut! Kuule!
Palauta sydämeni rauha! Pyydän,
rukoilen sua!

ALEKSEI.
              Kiusaat mua turhaan.
Oi, jospa tietäisit, kuink' alituiset
nuo ruikutukses kyllästyttää mua!
Mä pyydän sua: jätä minut, mene!

CHARLOTTE.
Kas niin! Sä kiertelet?! Se siis on totta?
Ken tuoll' on huoneessasi? Näytä! Näytä!
Ma tahdon nähdä. Tahdon, tahdon nähdä.

    (Aikoo juosta sisään.)

ALEKSEI (tempaisee hänet käsivarresta syrjään. Charlotte vaipuu
kirkaisten polvilleen. Aleksei asettuu itse oven eteen).
Ei sanaa, askeltakaan enää! Riittää!

JAKOV IGNATJEV (tulee perältä).
Nimessä kaikkein pyhäin!

ALEKSEI.
                         Isä Jakov!
Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa
tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki
leponi häiritsemään tuli.

CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn).
                          Hyvä!
Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä
    (sieppaa kirjeen Aleksein kädestä)
on mun ja sen ma mukanani vien.

    (Rientää perälle.)

ALEKSEI.
Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.

    (Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)

IGNATJEV.
Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin
avulla Herran toinen aika koittaa. --
Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on.
Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste
voit jälleen Afrosinjan nähdä.

ALEKSEI.
                               Sinä
siis tiedät, isä?

IGNATJEV.
                  Kaikki. Anna hänen
    (osoittaa sivuhuoneeseen päin)
vain oitis lähteä!

ALEKSEI.
                   Oi, kallein mulle
on hänen henkensä nyt maailmassa.

IGNATJEV.
Kuin sinun -- meille. Siksi seuraakin
mun neuvoani. Sinun parastasi
me kaikki tahdomme. Sun tähtes teemme
me kaikki.

ALEKSEI.
           Luotan sinuun, isä, siis.

    (Avaa oven Afrosinjalle.)

IGNATJEV (kutsuu Kikinin sisään).
Nyt nopeasti menkää -- Herran huomaan!

AFROSINJA.
Suo anteeks mulle! Hyvästi, tsarevitsh!

ALEKSEI (suudellen Afrosinjaa).
Hyvästi -- ei, mut näkemihin vain!
Mun olet sa, mun nyt ja i'ät' ain'.

IGNATJEV (siunaten heitä ristinmerkillä).
Ylhäinen teitä siunatkohon!

KIKIN (syrjään).
                            Amen!
    (Ääneen)
No, mennään nyt!

Afrosinja ja Kikin (menevät).

IGNATJEV.
                 Tsarevitsh, minut luokses'
sa kutsutit? Sa jotain tahdoit multa?

ALEKSEI.
Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti
mun mieltäin taannoin, mutta keveältä
jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua,
ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin.
Näin häälyväinen, kurja olen, isä.

IGNATJEV.
On, rakkahani, omatuntos herkkä.
Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille,
mi tuntee virheensä ja tunnustaa.

ALEKSEI.
Se lohdutust' on mulle.

IGNATJEV.
                        Onnettomaks'
ei Luoja ihmistä oo tahtonut.
On kukin oman onnensa vain seppä.
Elämäss' onni joka ainoalle
on tarjona. Ja ken sen löytää kerran,
pitäköön siitä kiinni.

ALEKSEI.
                       Minä, isä,
sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo,
opasta sinä mua, kuinka sen
voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet
paraiten tilani!

IGNATJEV.
                 Kun, rakkahani,
minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan
myös sulle vastata. -- On maailman
alusta asti vallast' taistellut
-- kaks voimaa: hyvän, -- pahan. Niinkuin yö
ja päivä, pimeys ja valo, ovat
ne vuorotellen aina vallinneet
niin elämässä joka ihmisen
kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani,
sinäkin, vaikka nuori olet vielä,
kokenut kylliks olet. Valoisa
sun oli lapsuutes, kun oma äitis
sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen
Preobrashenskojessa myös ol' aika,
sa jolloin meikäläisten -- hengellisten --
parissa sieluus ahnaast' ammensit
kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle
ovatkin rakkaat hengelliset tiedot,
olomme entiset ja vanhat tavat.
Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen.
Pimeni pian valon vallan päivä
sinulta ja myös -- meiltä, kaikilta,
joill' yks on sydän sekä mieli sama,
kuin sulla. Isäs -- hälle taivaan Herra
lisätköön aina viisautta! -- joutui
pimeyden pahan hengen riivaamaksi
ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja
ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda.
Maan mullisti ja uudet tavat toi, --
pakanain tavat, -- vanhat olomme,
isiltä perityt, hän hävitti,
sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin.
Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt.
Sinunkin armaan äitis, joka aina
paheksui hänen toimiansa, pois
erotti itsestään ja Susdalin
lähetti luostarihin. Yhdeksän
sä silloin olit vanha ja sen koommin
et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.

ALEKSEI.
En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle
saa enää, isä.

IGNATJEV.
               Niin, nyt sekin jo
on kielletty. -- Niin rakkahani, siten
tek' isäs puolisolleen, äidillesi,
jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks
hän eipä siltä sua jättänyt.
Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin
Jevdokia Lopuhinan, hän jo
talossa Menshikovin Katarina
Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet,
tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen
hän otti; tsaarittareks sitte teki.
Näin äitipuolen sait. -- Ja sillä välin
myös kelpo opettajasi Nikifor
Kondratjevitshin sijaan ulkolainen
otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain
ei, näet, tiedot enää riittäneet,
kun uusi harhaoppi sinuunkin
ol' istutettava. Nyt ajettava
sun päähäs oli sotatieteitä,
väkisin eksersitsioihin vietiin
alati sinut sekä kuljetettiin
kitumaan sotaretkille. Ja sitte
sinunkin täytyi oppis täydentää
viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi
sun, rakkahani, kovan onnes malja:
sa puolisokses toisen valitseman
sait naisen, -- vääräuskoisen, mi nytkään
ei vielä opistaan oo luopunut, --
uskoomme oikeahan kääntynyt,
ei kieltämmekään oikein oppinut.
Pimeys maassamme, näät, täydelleen
ol' saanut voiton, päässyt vallallen.

ALEKSEI.
On tuttu liiaks synkkä kuva tuo.
Minulle lohdutusta ei se suo.
Mut mik' on neuvos sitte?

IGNATJEV.
                          Rakkahani!
On velvollisuus joka ihmisen
pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta --

ALEKSEI.
Sa tarkoitat?

IGNATJEV.
              -- ell'ei hän orjana
sen alle elämässään alistua
ja ikuisesti tahdo kadota.

ALEKSEI.
Minua, heikkoako, kehoitat
sä nousemahan jättiläistä vastaan?

IGNATJEV.
Pyhästä historiasta tunnet kyllä,
mitenkä Goljatinkin David voitti.

ALEKSEI.
Vain Herran voiman kautta.

IGNATJEV.
                           Sinussakin
oleva on se, -- sinun puolellasi.
Et ole yksin. Maasi olet toivo.
Sinua koko kansa kannattaa.
Sinulta kaikki pelastusta vartoo.

ALEKSEI.
Sitähän itse, isä, varron, kaipaan.

IGNATJEV.
Sen kaikki yhteenliittymällä saamme.
Jos itseesi vain luotat, rakkahani,
on voitto sun. Ja oma luottamus,
se Herran voima on, mi voiton takaa.

ALEKSEI.
Niin onneton ma olen, isä, etten
voi antaa enemmän, kuin mulla on.
Sa vaadit liikoja.

IGNATJEV.
                   Vain täyttämään
velvollisuuttas maatas, kansaas kohtaan.
Jumala sua siihen vaatii nyt.
Jos minun kehoitustani et kuule,
Jumalan ilmestyksen ääntä kuule!
Sinulle oman äitis, hurskaan nunnan
Helenan kautta puhuu se. On hältä
sinulle' enos Abrahamin kautta
tää tullut tervehdys. Näät, monta, monta
ikävää vuotta viettänyt hän on
rukoilemalla sulle pitkää ikää
ja armoa ja pelastusta meille
myös kaikille. Ja nyt on Jumala
sun äitis huokaukset kuullut, hänen
kaikk' kyyneleensä nähnyt. Unessa
hänelle Herra ilmestynyt on
ja luvannut, sä että vuoden päästä
Venäjän valtaistuimella istut,
palautat rauhan, järjestyksen maahan.
Ja pappien ja kansan sekä niiden
bojaarein kautta, jotka meihin liittyy,
se tapahtuu, jos sinä heihin liityt.
Mä, sinun rippi-isäs, toimekseni
oon saanut tämän tietohosi saattaa.
Sa nyt siis näet, että sua kutsuu
Jumala meidän pelastajaksemme.
Sa meihin luottaa voit, kuin mekin sinuun.
Ikeestä vapautat sa meidät ensin,
tapamme vanhat lahjoitat taas meille
ja hallita saat sitte rauhassa
sa mieles mukaan. Ulkolaisen tuon
takaisin laitat puolisos ja oman
sydämes valitun, jonk' itse taivas
lähetti johtotähdeks sulle, niinkuin
itäisten maitten tietäjille tähden,
teet puolisoksesi ja tsaarittareks.
Pääkaupungin taas Moskovahan muutat
ja siellä, hellimänä alamaistes,
maas' sydämessä hellään sykkivässä,
parissa puolisosi lempiväisen
hiljaisen onnen päiviä sä vietät.
Se neuvomme, -- se taivaan tahto on.

ALEKSEI.
Etäällä mulle onni häämöittää, --
takana vuoren, pilviin kohoavan.
Tie, jota neuvot, isä, nousta on
tukala liian. Varrella sen näen
jo verta tiukkuvan.

IGNATJEV.
                    Sun kannamme
me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen.
Bojaarit vartovat vain viittaustas.
He, näet, huomen' iltana Nikifor
Kondratjevitshin luokse neuvotteluun
kokoontuvat. Ja sinne odottavat
sinua he ja -- Afrosinjas myöskin.

IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu).
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.

RUHTINAS MENSHIKOV (tulee).
Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt
on syytä tiedustella, miks et tullut
sa juhlaan tänään?

ALEKSEI.
                   Siitä tiedon olen
jo kerran antanut.

MENSHIKOV.
                   Ei tyydytä
se Hänen Majesteettiansa. Sillä
sinulla seurustella muiden kanssa,
näköjään, voimia on kylliks' aivan.

ALEKSEI.
Sekinkö multa kiellettäisiin jo,
mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?

MENSHIKOV.
Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut
oo sairasvuotehesi vieressä.

ALEKSEI.
On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin
sa mua tukastakin vetää sait.
Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään
en enää salli mua loukata.

MENSHIKOV.
Opetus, sulle annettu, mä näen,
jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän
sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä,
kun tsaarillen vien selityksen, jonka
sinulta käytöksestäsi hän vaatii.

ALEKSEI.
Sen annan kyllä.

MENSHIKOV.
                 No?

ALEKSEI.
                     Mut en sun viedä.

MENSHIKOV.
Siis oitis mua tsaarin luokse seuraa!

ALEKSEI.
Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun!

MENSHIKOV.
Mä mitä näen, -- kuulen?!

ALEKSEI.
                          Että minä
kerrankin olen minä.

MENSHIKOV.
                     Hyvä! -- Lähden!
Ja sanan vien! Mä kyllä sanan vien!

IGNATJEV.
Tuop' oli miehen lailla! Poikani,
sinulle Herra voimaa lisätköön!

ALEKSEI.
Mä lähden, isä.

IGNATJEV.
                Taivaan siunaus!
Nyt oot siis meidän?

ALEKSEI.
                     Tsaarin luokse lähden.

IGNATJEV.
Mit' ai'ot tehdä?

ALEKSEI.
                  Omaa tietäni
vain kulkea. Ei kuilun parrasta,
ei salaisia sokkeloita käy se,
vaan alhon aukeata pohjaa pitkin.

IGNATJEV.
Hukassa silloin itse oot ja -- kaikki!

ALEKSEI.
Sovulla tahdon onnein saavuttaa
ja rauhassa vain elämäni elää.
Jumalaan luotan nyt, -- en itseheni.

IGNATJEV.
Sa liiaks' uhmaat, rakkahani. Muista,
täss' että kohtalosi ratkaistaan!

ALEKSEI.
Nyt ratkaistaan mun kohtaloni, isä.
Hyvästi siis!

    (Menee).

IGNATJEV.
              Oi, sittenkin hän on
tekoomme tähän liian tarmoton.

    (Seuraa.)



Toinen näytös.


III kuvaelma.

    Tsaarin asunto kesäpuistossa. Yksinkertainen huone täynnä
    kaikenlaisia työkaluja, laivan malleja, sota-aseita,
    fysikalisia koneita y.m. Vasemmalla ikkunat, oikealla ja
    perällä ovet. Etualalla ikkunan edessä sorvauspenkki,
    jonka ääressä Tsaari sorvaa. Charlotte seisoo oikealla.

CHARLOTTE.
Näin, armollisin isä-tsaari, näin
jo raskahaks' on elämäni käynyt.

TSAARI.
Saat olla huoleti, mein Liebchen, konsaan
ei moisiin asioihin kiintynyt
oo Aleksei.

CHARLOTTE.
           Niin luulin mä myös ennen.
Mut kaikki, kaikki toista todistaa.
Ja kirje varsinkin.

TSAARI.
                    Sen avulla
me selvitämme kaikki.

PALVELIJA (ilmoittaa).
                      Ruhtinas
Aleksanteri Danilovitsh.

TSAARI.
Hän tulkoon!

MENSHIKOV (tulee).

TSAARI.
No, mitä nyt, mein Freund? Sa tulet yksin?

MENSHIKOV.
Mä pyydän anteeks, armollisin tsaari!

TSAARI.
Siis käskyän' et täyttämässä käynyt?

MENSHIKOV.
En koskaan ennen näin oo huonosti
sun käskyjäsi täyttänyt.

TSAARI.
                         Vaan nyt?...

MENSHIKOV.
Ei sua totellut tsarevitsh eikä
minua tänne seurannut.

TSAARI.
                       Ja syy?

MENSHIKOV.
"Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun."
Se hänen vastauksensa.

CHARLOTTE.
                       Jumala!
Tää mitä tietää?!

TSAARI.
                  Lapseni, ma tutkin
asian tarkoin. Tuonne odottamaan
siks' aikaa käy!

CHARLOTTE.
                 Sun armoos, tsaari, luotan.

    (Menee oikealle.)

TSAARI.
Mein Herzenskind! Noin uppiniskainen
ei poika koskaan ennen ole ollut.

MENSHIKOV.
Niin röyhkeästi kuin nyt hän, ei kenkään
viel' ole kohdellut sun palvelijaas.

TSAARI.
Siks' eteheni hänet rautakourin
sun pitänyt ois tuoda.

MENSHIKOV.
                       Yksin, tsaari,
ei ollut hän. Ol' isä Jakov siellä.

TSAARI.
Se pitkäparta taas! Sen kädet, ne,
ne ovat tahmean tuon taikinan
noin kovaks kannikaksi leiponeet.

MENSHIKOV.
Käsistä niistä syntyäkään muuta
ei ole voinut. Mut se pureskella
käy vaikeaksi ehkä kohtakin,
ajoissa ell'ei pehmitetä sitä.

TSAARI.
Mein lieber Kamerad! Sa vartioitset,
sen tiedän, kyllä hyvin valtatiet,
vaan nyt on kehno kirkon rotta tehnyt,
näköjään, salakaivannon ja päässyt
perille jo. Ken tietää, mikä vielä
voi vaarallinen väylä siitä tulla.
Ajoiss' on urkittava, mihin asti
se ulottuu! Siis kotkan silmääsi
sun tarkemmin nyt käytettävä on!

MENSHIKOV.
Vaikk', ylhä tsaari, mua nuhteletkin,
oon onnellinen, että alamaiset
mun huomautuksein armollisiin korviis
suvaitset ottaa. Monasti jo ennen
sinulle, tsaari, osoittanut olen,
miten on turmiollinen se seura,
jätetty johon nyt tsarevitsh on
ja jossa hän niin hyvin viihtyy. Ethän
sa ole enää pitkiin aikoihin
puhunut hälle sanaakaan. Ei kumma
siis, että vaitioloas hän pitää
hyväksymisen merkkinä. Ei kumma
siis, ettei tottelekaan sua enää.
Niin, totisesti, kypsyneet on aatteet,
jotk' imenyt on heimolaisistansa,
ja uhkamielisyys on ensi kukka,
mi niist' on puhjennut. Vaan kun nyt tiedät,
mik' on se vesa, joka siellä versoo,
niin, sielullani sua palvellen,
oon valmis aina tukehuttamaan
kaikk' elkeet ituihinsa, vaarat väistään
ja vahvistamaan vain sun valtakuntaas.

TSAARI (taputtaen Menshikovia olkapäälle).
Mein Seelenkind! Sen kyllä uskon. Siksi
jätänkin huoleksesi poikani
tekoja tarkastaa. Kas tässä kirje!
On selvitettävä, mist' on se tullut, --
mik' on se maali johon tähtää se.
Se kruununprinsessalle lähetetty
on kyllä. Mutta tarkoitus sen varmaan
on ollut toinen, kuin sen vaikutus.
Kavalan naisen haahmossahan usein
käy piru itse. Susdalista kulkee
salaiset langat nunnain, pappein kautta
tuon poikarievun luokse. Siksi ehkä
siell' oli luonaan isä Jakov nytkin.
Jos sitä tietä salakaivanto
tuo käykin, silloin tämä avain ehkä
sen ensimäisen oven mulle avaa.

    (Antaa kirjeen Menshikoville.)

PALVELIJA (ilmoittaa).
Tsarevitsh!

TSAARI.
            Parahiksi! -- Tulkoon sisään!

ALEKSEI (tulee).

MENSHIKOV.
Ilolla lähden käskys täyttämään, --
jos sallit, -- oitis?

    (Tsaarin myöntymysmerkin tehtyä, poistuu perälle,
    luoden Alekseihin riemuitsevan katseen).

TSAARI (katsoo pitkän aikaa ääneti ja ankarasti Alekseihin.)

ALEKSEI.
                      Isä-tsaari, luokses
sa mua kutsutit?

TSAARI.
                 Vaan sinä täytät
mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks
jo kovin käynyt.

ALEKSEI.
                 Ennenkuin sa mua
hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla
ma luoksesi.

TSAARI.
             Vai ai'oit?! Tunnustamaan
tekosi itse mulle?...

ALEKSEI.
                      Syyllinen
en tiedä olevani, isä.

TSAARI.
                       Vaikka
ma todisteita syyllisyydestäsi
saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran
taas rikoit tahtoani vastaan sinä.

ALEKSEI.
Ma, armollinen, isä-tsaari!...

TSAARI.
                               Tiedän
jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas
en usko enää. Sairas et sa ollut
vaan tahallasi minun tahtoni
sä jätit täyttämättä. Vieressäni,
miss' aina jo sun pitäis seisoa,
en sua näe kertaakaan mä enää.
Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta
kuin perillistä vailla ja ma itse
kuin isä lapseton. Jo puolisoskin
on ollut pakotettu valittamaan
sun salajuonistas, ja ruhtinas
sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan.
Elämäs kunniaton muut' ei tuota,
kuin häpeätä valtakunnalleni
ja mulle. Mutta sinä, sinä vain
oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.

ALEKSEI.
En itseäni pyydä puolustaa,
en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä,
sen tiedän, olen huono puoliso,
sinulle, isä, poika kelvoton
ja valtakunnan perilliseks' aivan
kykenemätön.

TSAARI.
             Sitä sanomaanko
siis tulit luokseni?

ALEKSEI.
                     Niin, isä. Tulin
sult' yhtä armoa myös pyytämään:
eroita minut vaimostain ja päästä
vapaaksi velvollisuuksista, joihin
en tunne taipumusta, enkä kelpaa.

TSAARI.
Mä mitä kuulen?! On siis totta kaikki?
Siis totta, mitä puolisosi juuri
minulle ilmoitti ja totta siis
myös, mitä puhui ruhtinas, ja totta,
mit' itse tuskin olen aavistanut?

ALEKSEI.
Niin, isä-tsaari, totta on se, ett'en
rakasta vaimoani, ett'en koskaan
voi häntä rakastaa ja ett'en koskaan
voi siksi tulla, joksi sinä tahdot.
Jos se on rikos, että tunnustan
näin suoraan kaikki, niin oon syyllinen.
Sa tuomitse siis mua!

TSAARI.
                      Nousetko
minua vastaan julkisesti jo?
Ken villinnyt on sinut noin? Et itse
tuot' ole päähäs saanut.

ALEKSEI.
                         Isä, jos
sinua vastaan noussut olisin,
en olis luokses tullut. Rikkonut
jos jollain tavoin oisin, enpä silloin
näin sulle suoraan tunnustanut oisi.
Sinulle vilpittömäst' ilmaisen
ma kaikki, kaikki. Sanon suoraan senkin,
ken sydämeni vallannut on, jos
suot minun hänet vaimokseni saada,
suot meidän yksinäisyydessä elää,
suot luopua mun niistä toimista,
joit' en ma suosi, joita vieron ma.

TSAARI.
En tunne ääntäs, luonnonlaatuasi
mä enää. Itse olet tuossa, mutta
kuin toinen kuitenkin. Mit' on tää pyyntös?
Se kummastuttaa mua, etten tiedä,
oletko järjiltäsi. Vielä kerran
se vaatii kanssas siitä puhumaan,
jost' olen usein sulle ilmaissut
sisimmät sydämeni ajatukset. --
Kun silmään kuluneeseen elämääni
ja siihen työhön, jonka suorittanut
Venäjän hallitsijana ma olen, --
Jumalan avulla, -- niin riemuisasti
sykähtelee mun sydämeni silloin.
Vaan vastaisuuteen kun luon katseheni
niin masentava murhe mielein valtaa.
Oon usein raihnas, kuolevainen olen
myös minäkin ja pian päättyä
voi elämäni: tänään -- huomenna.
Kenenkä käsiin valtakunnan ohjat
mä jätän silloin? Kuka silloin ottaa
mun työni hedelmiä hoitaaksensa,
vihollisilta maatani ken suojaa,
ken kartuttaa mun kansaani ja ken
urille uusille sen silloin johtaa?!
Perillisteni linjaa kun mä tarkkaan,
niin ainoa sa olet lapseni,
vaan mitä odottaa voin minä sulta?!
Jumala suinkaan järkeä ei vaille
oo sua jättänyt, ei terveyttä vaille,
vaan niinkuin evankeliumissa paha
ja laiska palvelija, sinäkin
oot leiviskäsi maahan kätkenyt.
Mä itsepäisen luontees taivuttaa
kyll' olen kokenut, vaan turhat aina
kaikk' ovat olleet kehoitukset, nuhteet
ja rangaistuksetkin. Sua kasvattaa
ain' olen tahtonut niin, että kerran
sinusta mulle kelpo seuraaja
olisi tullut, opettaa ma olen
sinulle antanut myös kaikkea,
mi valtakunnan hallitsijalta
on vaadittava, mutta kaikki olet
tuhlaajapojan tavoin hukannut
ja tyhjäntoimittajana sa nyt
kulutat aikas vain. Et muista sinä
sanoja apostoli Paavalin,
mi lausuu, että kuinka voi se hoitaa
Jumalan kirkkoa, jok' omasta
ei kodistaankaan taida huolta pitää.
Mä mitä voin siis sulta itselleni
ja valtakunnalleni toivoa?
Sult', ainoalta pojaltani, jonka
pitäisi rinnallani aina seista,
mua tukemassa aina olla, että,
kun vihdoin täältä manalahan muutan,
väsyneen pääni laskea ma voisin
levolle rauhassa ja ilolla
työpäiväin päättää, tietäin, että on
pysyvä pystyssä ja korkeemmalle vielä
kohoova luomani tää rakennus,
jot' olen vaalinut, kuin silmäterää, --
tää aatosteni ylhä templi, jonka
tulella, miekalla ja verellä
ja otsain hiellä oon pystyttänyt, --
tää lumoava linna, johon vielä
vavisten, ihmetellen silmänsä
on kerran luova koko maailma?!!
Vai olisinko turhaan järjestyksen
ma saanut maahan, olisinko turhaan
tuhonnut Turkin, turhaanko ma Kaarlon
olisin kukistanut, Pultavan
tapellut tappelun ja Ruotsin vallan
peräti ruhjonut? Ja turhaanko
avannut oisin lännen sulut, joista
valoa, ilmaa raitista jo tulvaa
mun kansalleni, turhaanko ma oisin
tään Pietarin, tään muistomerkkini
perustanut?! Tää olisiko tehty,
vain siksi, että sinun kättes kautta
kaikk' akanoina ilmaan heitettäisiin,
häviäis, haihtuis?! -- Sano, sallisiko
sun sydämesi sitä raiskata?
En usko sitä.

ALEKSEI.
              Isä!...

TSAARI (leppeästi).
                      Ei, se ei
voi sitä sallia. Mä tiedän sen.
Minullahan on yksi poika vain,
yks' ainut poika. Hän ei sitä tee.
Hän moista suunnatonta surua
ei isälleen voi tuottaa. Eihän?

ALEKSEI.
                                Isä!...

TSAARI (päättävämmin).
Sa olet tähän saakka huonosti
elänyt, mutta elämääsi nyt
sä olet katunut ja kotiin jälleen
palannut oot ja minä annan sulle
kaikk' anteheksi. Heikon luontehesi
sa voitat nyt ja tästä lähin kaikki
teet minun, -- isäs, -- tahdon mukaan.

ALEKSEI.
                                       Isä!
Mä en oo luotu siihen, johon mua
pakottaa tahdot.

TSAARI.
                 Mitä?!!

ALEKSEI.
                         Min' en voi,
en kykene, en tahdo...

TSAARI (huutaen).
                       Etkö tahdo?!
Mut sinun täytyy, -- täytyy. Minä vaadin.
Kuuletko? Minä vaadin, vaadin, -- käsken!

ALEKSEI.
Sa vaadit mahdotonta, isä. Minä en voi.

TSAARI.
Mun valtaistuimellain sitte
paremp' on kelvollinen muukalainen,
kuin oma epäkelpo!

    (Sieppaa työaseen, jolla aikoo lyödä Alekseita.)

CHARLOTTE (hyökkää esille ja lankeaa polvilleen tsaarin eteen).
                   Mitä teet?!
Oi, armollisin tsaari! Armahda!
Armahda häntä! Minun tähteni!
Mun tähteni! Oi, rakas isä-tsaari!

TSAARI (hillitsee itseään; pitkän äänettömyyden jälkeen tyynesti, mutta
ankarasti).
No, kuule sitte, Aleksei! Sua hyvään
hyvällä taivuttaa en ole voinut.
Ja sinä päätöstäni pyytänyt
oot multa nyt. Sen sulle annankin.
Mut se on viimeinen. Ja muista, että
ma kansani ja valtakuntain tähden
en ole koskaan mitään säästänyt,
ettenkä säästä nytkään. Ell'et siis
sa päästäs tuota hurjaa tuumaa heitä
ja minun tahtoani täytä, niin
julistan perinnöttömäksi sinut
ja munkiks' oitis vihitän. -- Charlotte!
Sa kuulet tuomioni. Merkityksen
käsität kyllä sen. Jos teidänkään
välinne nyt ei selviä, niin lopun
mä kyllä selvitän.

    (Poistuu oikealle.)

CHARLOTTE.
                   Se on siis totta?

ALEKSEI.
Sen tahdoit tietää ja sen kuulit nyt.
Sa olet voittanut, Charlotte.

CHARLOTTE.
                              Sun
mä tahdoin voittaa. Onnelliseks tulla
ma tahdoin, onneton.

ALEKSEI.
                     Oot tästälähin
oleva onnellinen. Sillä tiemme
eroovat i'äks nyt.

CHARLOTTE (heittäytyy hänen kaulaansa).
                   Ei, Aleksei!
Ei, -- meidän tiemme yhtyvät nyt jälleen.
Erota eivät saa ne. Minä annan
sinulle kaikki anteeks', jos sa vain
rakastat minua. Ja sinun pitää
minua rakastaa. Sä nääthän, kuinka
ma sua lemmin. Rakkaudesta sinuun
mä jätin kotimaani, seurasin
sinua tänne. Rakkaus, se täällä
elossa minut vain on pitänyt.
Jos sen nyt riistät multa, elämäni
samalla riistät. -- Jos ma olen ollut
sinulle häijy, sua kiusannut,
sinua loukannut, niin anna anteeks
minulle kaikki. Syynä siihen vain
on ollut, että sinun rakkauttasi
oon kaivannut, kun äärettömästi
rakastan sua itse. Lahjoita
siis mulle elämäni, rakasta
minua jälleen! Minä pyydän sua,
rukoilen sua. Olkoon sitte kaikki,
kuin uni inha, i'äks unhotettu!
No, Aleksei! No, niinhän? Eikö niin?

ALEKSEI (irroittaen Charlotten kädet kaulastaan).
Samoin kuin isäin, vaadit sinäkin
minulta sitä, jota en voi antaa.
Samoin kuin hän, suot anteeks sinäkin,
jo ennenkuin oon mitään rikkonutkaan.
Ja yhdessä te julistatte mulle
myös tuomion, vaikk' olen syytön vielä.
Te kohtaloni ratkaisseet siis ootte.
Sit' enää mahdotonta muuttaa on.
Välini isäin kanss' on onneton,
välini sinun kanssas myös, Charlotte.
Sovussa välimme nyt selvittää
ma tahdoin, rauhan suoda kullekin
ja siten saavuttaa myös onnein itse.
Mut kaikki, mitä pyysin, kiellettiin
minulta nyt ja sitä vaadittiin,
mit' ei oo mulla antaa. Kaikki tahi
ei mitään: siinä tuomioni nyt.
Isäni tahto -- perinnöttömyys,
rakastaa sua -- mennä luostariin!
Ja minun tahtoni, -- sen alistua
vain täytyy, rakkauteni -- kuolla täytyy.
Mut ei! Nyt oman mielein mukaan elää
minäkin kerran tahdon. Noussut vielä
en ollut isääni ma vastaan. Mutta
nyt nousen, koska minun nousta täytyy.
Ja te, te itse minut johdatitte
nyt sille tielle, jossa erotaan.

    (Menee.)

CHARLOTTE.
Jumala! Mitä tehnyt olenkaan?!

    (Purskahtaa hillitsemättömään itkuun
    ja vaipuu tunnottomana maahan.)


IV kuvaelma.

    Huone tsaarittaren puolella. Perällä ja oikealla ikkunat.
    Vasemmalla kaksi ovea. Katarina istuu etualalla ikkunan
    vieressä. Menshikow seisoo vähän matkan päässä hänestä.

KATARINA.
Ja sitte ruhtinaani?

MENSHIKOV.
                     Lattialta
tavattiin tunnotonna puolisonsa.
Tsarevitsh taas, hän isä Jakovin
kanss' oli nähty lähtevän.

KATARINA.
                           Ja nyt,
kuin on Charlotten laita?

MENSHIKOV.
                          Tointumaan
hän vihdoin oli saatu, mutta kovin
on heikko. Vasemmassa kyljessään,
kuin neulain, pistelevän valittaa.

KATARINA.
Pitempi sairaus siis ehkä vielä,
kuin suru meille hänen kuolemastaan?

MENSHIKOV.
Sydämen kouristus, -- niin lääkärit
sanoivat, -- hänestä jo kohtakin
voi tehdä lopun.

KATARINA.
                 Silloin vihdoin saisi
poloinen poika rauhan.

MENSHIKOV.
                       Tsaaritar!
Kovinpa häntä säälit!

KATARINA.
                      Lienemme
jo kaikki saaneet kylliksi Charlotten
tunteellisuudesta. Niin, tuskin kaipais
hänt' enää tsaari edes, joka aina
miniätänsä niin on hellinyt.

MENSHIKOV.
On siihen hellyyteen vain yksi syy:
parempaa pojanpoikaa toivonut
hän on, kuin omans' on.

KATARINA.
                        Vai luulet niin?

MENSHIKOV.
Mut nyt sen toivon turhaks jo ma luulen.

KATARINA.
Niin suokoon taivas sekä anteeksi
mun toivomukseni!

MENSHIKOV.
                  Ja, tsaaritar,
sinuss' on sitte tsaarin ainut toivo.
Sinuhun hän ja koko valtakunta
odottain luopi hartaat katsehensa.

KATARINA.
Tää viesti, ruhtinas, -- ma sulta sitä
en salaa, -- sydämeltään raskahimman
vieritti kiven. Ensi hyvityksen
on saanut itserakkauteni nyt.
Niin, -- valoisalle tiellein on Charlotte,
kuin musta pilvi, synkän varjon luonut.
Iloisna tsaarin vieress' seisoessain,
se, näet, yksi pilkku himmentänyt
on vain mun onnein. Sillä siitä saakka
kuin tsaari minut puolisokseen otti,
se hartain toivoni on ollut, että
hänelle pojan lahjoittaa mä voisin, --
paremman perillisen, kuin on hällä.
Sit' iloa ei taivas kuitenkaan
oo vielä suonut: -- tsaarille ja mulle.
Oi, varmaan oisi meidän rakkautemme,
onnemme silloin liian suuri ollut! --
Tsarevitsh nai ja näin Charlotte oli
se urpu, josta tsaari puhkeavan
odotti aatteittensa kaunihimman,
halutun kukkasen. Sit' aavistin,
sen tunsin kyllä. Oo! Ei suinkaan minuun
vähentynyt oo tsaarin rakkaus.
Ei kateutta, mustasukkaisuutta!
Se oisi naurettavaa, ruhtinas.
Mut täällä, sydämeni juuria,
alati jäytää, jäytää tuima tunne,
kuin toukka pimeässä piilevä!
Olenhan minä tsaarin puoliso
ja onhan minun jälkeisilläin yhtä
suur' oikeus, -- ja ehkä suurempikin, --
kuin tuolla Blankenburgin prinsessan
on sikiöllä, kerran istua
mun rakkaan Pietarini istuimella.
Mut soisko taivas hänelle sen onnen,
jot' ei se mulle suonut?! Riistäisikö
hän sydämeltäni sen ilon, joka
ois sille tuleva?! Ja riistäisikö
hän ehkä enemmänkin?! Ei! Se ei
oo mahdollista, ei oo mahdollista!

MENSHIKOV.
Ja ei saa tapahtua.

KATARINA.
                    Niin. Se ei
saa tapahtua. Sinä ruhtinas,
sä minut hyvin ymmärrät. Sa aina
oot, tsaarin jälkeen, sydämeni lähin.
Siks' olen nytkin kaikki puhunut
sinulle suoraan. Siksi tuomas viesti
ilosta niin sai syömein sykkimäänkin.

MENSHIKOV.
Ilosi täydelliseks tulkoon, -- tämä
mun sydämeni toivotus on! Mutta
jos taivas korjaakin Charlotten nyt,
ei kuitenkaan oo pelkos päättynyt.
Niin kauan kuin tsarevitsh sun on tiellä,
iloas aina vaara uhkaa vielä.

KATARINA.
Se aikanansa kyllä torjutaan.

MENSHIKOV.
Se aikaisemmin, kuin oot luullutkaan,
on tullut. Tuskin henkensä Charlotte
on heittänyt, kuin jo tsarevitsh toisen
on löytänyt.

KATARINA.
             Ja mistä tiedät sen?

MENSHIKOV.
Sanoista arvaan tämän kirjehen.
Se lue!

    (Antaa Katarinalle kirjeen.)

KATARINA (katsahdettuaan siihen, repii sen rikki).

MENSHIKOV.
        Mitä teetkään, tsaaritar?!

KATARINA.
Ei merkitystä ole sillä mitään.
Se vaikutuksensa on tehnyt jo.

MENSHIKOV.
Ja kiertokulkunsa siis myöskin, niinkö?
Se lähtökohtaansa on palannut,
jos olen oikein arvannut?

KATARINA.
                          Sen olet.

MENSHIKOV.
Edessäs seisoessain, tsaaritar,
mun ihmettelyin yhä kilpailee
suuruudest' uteliaisuuden kanssa.
Palkinto tästä keksinnöstäs saada
pitäisi sun.

KATARINA.
             Sen saakoon, joka tuon
paremmin ansaitsee. Sun toimeksesi
täytäntöönpanon jätän, ruhtinas.

    (Lyö kämmeniinsä.)

PALVELIJA (tulee etumaisesta ovesta).

KATARINA. Hän tulkoon sisään!

PALVELIJA (menee).

BAHMEOTOV (astuu sisään).

MENSHIKOV.
Bahmeotov!

KATARINA.
           Tässä
tää nuorukainen! Silmittömästi
hän rakastunut on ja toivonsa
tulisin myös on rakastettunsa
vaimokseen saada. Minä hänelle
luvannut olen, että tehdä tahdon,
min voin ma, hänen puolestansa. Mutta
sun apus, ruhtinas, on mulle tarpeen
täss' asiassa. Jos sen mulle suot
ja perillen viet asian, kuin pitää,
niin sinun toivomukses mukaan kyllä
mun iloni on täydellinen silloin.

MENSHIKOV.
Näin hienosti ja ylevästi näin
ken muu, kuin sinä, suuri tsaaritar,
ois ajatella voinut, -- toimia?!
Vähimmän viittaukses käsittäen,
en mitään keinoja oo säästävä
sun hyväksymisesi saavuttaaksein
ja pysyäksein yhä suosiossas.

KATARINA.
Sen uskon, ruhtinas. Mä teidät jätän.

    (Menee peremmällä olevasta ovesta.)

MENSHIKOV.
Vai niin?! -- Vai sinä?! -- Mutta asiasta
oletko aivan varma?

BAHMEOTOV.
                    Sinun armos,
ma enkö Afrosinjan vartta oisi
vaikk' alta munkinkaavun tuntenut?!
Ma annan pääni, että hän se oli,
kuin uhraan henkein aina hänen vuokseen.

MENSHIKOV.
Sanotaan: "rohkeudella kaupunkeja
valloitetaan". Sä sitä tapaa käytät.
Se kyll' on hyvä -- toisinaan. Sä luulet,
Jumala rohkeata auttaa aina?

BAHMEOTOV.
Mä siihen luotan, tsaarittaren sanaan
ja -- sinuun, armollinen ruhtinas.

MENSHIKOV.
Sanan, min antoi sulle tsaaritar,
oot ansainnut, mut määräs saavuttaakses
sa olet puolitiessä vasta. Minä
sun luonteestasi näen, ettet tyydy
sä siihen jäämään. Perillen sä kyllä
siis päästä voit, jos itse tahdot vain.

BAHMEOTOV.
Ma nytkin sinun armos käskyä
halusti käyn, kun vie se määrähäni.

MENSHIKOV.
No, hyvä. Kuule, Jakov: tiedätkö,
todella että rakkauden suhde
tsarevitshill' on Afrosinjan kanssa?

BAHMEOTOV.
Jos sit' en pelkäis', uskoisi jo varmaan,
en tätä tietä oisi konsaan käynyt.

MENSHIKOV.
Mua säälittää, mut tiesi nousee pystyyn.

BAHMEOTOV.
Mitenkä, ruhtinas?...

MENSHIKOV.
                      Tsarevitsh -- sinä!
Ja millä oikeudella tahdot sinä
tsarevitshilta voiton viedä? Kovin
on tokinainen mielesi. Vai onko
sinulle tehty vääryyttä? Vai onko
hän muuten ketään vastaan rikkonut? --
Sa olet vaiti? Sä et vastaa mulle? -- --?
Sinulla siis ei ole syytä mitään?

BAHMEOTOV.
Ei, sinun armosi, -- ei moista mitään.

MENSHIKOV.
Sun rakkautes?! Ha-haa! On liian vähän.
-- No, -- siis? Jos toinen sinun tielläs on,
perille pääsemästä sua estää,
mit' on sun silloin muuta tehtävä,
kuin käännyttävä --?

BAHMEOTOV.
                     Sekö, ruhtinas,
siis käskys on?

MENSHIKOV.
                -- tai syrjäytettävä
on toinen.

BAHMEOTOV.
           Kehoitatko siihen mua?

MENSHIKOV.
Jumala varjelkoon! Mit' uskallat?

BAHMEOTOV.
Siis pääsyä ei mitään. Elämäni
on mennyt, -- kaikki, minne katsoisinkin.

    (Pitkä äänettömyys.)

MENSHIKOV.
Jos katsot tietäs taaksepäin, niin alas
se viettää; eteenpäin jos katsot, -- ylös
nopeesti nousee se.

BAHMEOTOV.
                    Mut hirsipuuhun.

MENSHIKOV.
Tai arvoon...

BAHMEOTOV.
              Kuinka, sinun armos?

MENSHIKOV.
Jos taitavasti kuljet.

BAHMEOTOV.
                       Ruhtinas,
sinunko avullas?

MENSHIKOV.
                 Kun valitset
sa oikein ties.

BAHMEOTOV (mietittyään).
                Sen olen.

MENSHIKOV.
                          Minkä siis?

BAHMEOTOV.
Ei vaalin varaa mulla. Eteenpäin
ma tahdon. Neuvoasi seuraan.

MENSHIKOV.
                             Hyvä.
Sa rakkautta vain tsarevitshin
ja Afrosinjan suhtehessa vaanit, --
ma -- muutakin. On syytä luulla, että
kätyri on hän tyytymättömään, --
salainen lanka, joka heidät liittää
ylemmä vain. Ja noita tsaarin, meidän
vihollisia yhtä paljon kansan,
bojaarein joukoss' on, kuin heitä piilee
myös pitkän parran, mustan kaavun alla.
Ken? -- mitä? -- missä toimii? sitä tietää
on tarvis nyt. Ja saatava on selko
etenkin, onko perää luulossani,
ett' tahtovat tsarevitshinkin jo
he vietellä. Sä tähän toimeen, nään mä,
sopivin olet mies.

BAHMEOTOV.
                   Ma parastani
koetan, armollinen ruhtinas.

MENSHIKOV.
No, siis. Jos, todella, vain niin on laita
kuin luulet sa, en mitään sille voi, --
on työsi mennyt hukkaan. Mut jos taas
on niin, kuin minä uskon ja jos sinä
todistaa voit sen, että kilpailijas
sekaantunut on heidän liittohonsa,
niin olet määräs saavuttanut silloin
ja kaksin kerroin: arvon, kunnian
ja palkinnon, min lupas tsaaritar.
Sä ymmärrät?

BAHMEOTOV.
             Sun armos, mitä käsket
mun tehdä siis?

MENSHIKOV.
                Kuin haukka, kaikkialle
sä lennä, vaaniskele, kuulostele
ja saalihin kun löydät, tieto mulle
siit' oitis tuo. Sun rohkeutesi tähden
ja toimehes sua yhä rohkaistaksein
upseerin-olkaimet ma sulle hankin,
ja tänään vielä. Toivon, ett'ei mun
sinulta niitä tarvis ole riistää.
Tää arvon ensi aste sinut vieköön
ylemmä arvoon, vaan ei hirsipuuhun!

BAHMEOTOV.
Sua kiitän, armollinen ruhtinas.
Uskollisuuttain luottamukses koskaan
ei häpeähän saapa oo.

MENSHIKOV.
                      Saat mennä.

BAHMEOTOV (poistuu).

MENSHIKOV (jää mietteisiinsä seisomaan keskelle huonetta.)
Oi, valta, valta! Mailman valtiaana
ylimmän istuimella istut sinä.
Tomuhun maahan edessäsi vaipuu
niin kauneus, kuin oikeus ja totuus
ja kaikki. Sua köyhä, alhainen
vaikk' kyllä halveksuu ja vihaa, siltä
sinulle kumartaa ja omistaa
sun tahtoo; sua ylhäinen ja rikas,
omaten sinut, luovuttaa ei tahdo,
vaan hellii, hyväilee, kuin helmalastaan,
sit' yhä vielä kasvattaa vain tahtoo,
kuin saitur' aina, tuhatkertaiseksi. --
Siis, Katarina Aleksejevna,
on sullakin jo liian vähän valtaa.
Mut tuonpa ajatukses salaisen
sikiön keskoisena ilmi saatoin!
Oot nerokas ja viekas. Onni sua
myös suosii. Toivos toteutuu -- kenties'.
Kentiesi -- ei. Ja silloin, -- kuka silloin
perivä Pietarin on vallan, kuka
Venäjän valtaistuimelle nousee?
Jos taivas suo, se, jok' on viekkaamp' vielä:
sun nöyrin palvelijas -- Menshikov.

    (Poistuu nopeasti.)


V kuvaelma.

    Huone Vjasemskin talossa. Perällä luukuilla varustetut
    ikkunat. Oikealla eteisen ovi, vasemmalla toinen ovi
    sisähuoneisiin. Etualalla, oikealla puolella, pitkä pöytä
    maljoineen, kannuineen. Pöydän ääressä istuvat juomassa
    Kikin, Gljebov, Stsherbati ja Dubrovski.

KIKIN. Niin, ystävät ja veljet. Sepä keino se vihdoin tepsi. Tsarevitsh
on kuin onkin meidän nyt.

DUBROVSKI. Ja sinun on ansiosi, Sasha. Juon terveydeksesi.

KIKIN. Kiitos, Fedja! (Kiertää kätensä Dubrovskin kaulaan ja suutelee
häntä.) Kiitos! Minä kyllä juon. Kas noin! Juomasta minä en koskaan
kieltäydy. Mut ansio, niinkuin sinä sanot, se ei ole kuitenkaan minun,
vaan Frosjan. Niin juuri. Sillä jos ei hän olisi niin saakelin kaunis
ja niin perhanan viisas, niin ei tuumasta olisi tullut tään
taivaallista. Ei olisi, ei koskaan, sen minä sanon. Juokaamme, ystävät
ja veljet, nyt siis hänen terveydeksensä! Hänen kauneutensa,
viisautensa ja terveytensä malja!

STSHERBATI. Sen maljan minä ensimäisenä tyhjennän, -- -- vaikka
sydäntäni kirveleekin.

DUBROVSKI. Ha-haa! Sen uskon, Senjka. Sillä etpä sinäkään ole aivan
välinpitämättömästi Frosjaa silmäillyt.

KIKIN. Roskaa, ystävät, on akkaväki. Mutta toista on tämä malja. Se ei
ole huikentelevainen koskaan, -- pysyy aina yhtä vakavana ja
uskollisena. Kas noin! Äsken juuri se oli tyhjä ja nyt se on täysi
jälleen. -- Niin, mitäs minä a'oinkaan sanoa? Niin, ja vähempi se ei
ole isä Jakovinkaan ansio tässä asiassa. Taitavalla puheellaan on hän
osannut tsarevitshin taivuttaa. Afrosinja, hän on vaikuttanut sydämmeen
ja isä Jakov -- päähän. Juokaamme siis isä Jakovinkin terveydeksi!

DUBROVSKI. Tietysti. Sekin malja on juotava.

GLJEBOV. Ja pohjaan! Eläköön isä Jakov ja kasvakoon hänen partansa aina
napaan asti!

    (Naurua ja hyväksymistä.)

    (Vasemmalta tulevat Vjasemski, Dolgoruki,
    veljekset Naryshkin ja Lopuhin.)

DOLGORUKI. Jo riittää, ystäväni! Jos näin jatkatte, niin tsarevitsh
tullessaan jo tapaa jok'ikisen sorkan penkin alta.

KIKIN. Tavatkoon, ruhtinas Vasili Vladimirovitsh, tavatkoon! Siellähän
hän on usein itsekin loikonut meidän vieressämme.

LOPUHIN. Vaan asiamme se ei nyt enää jouda penkin alle.

GLJEBOV. Ei, Abraham Feodorovitsh, ei. Se on totta. -- (Kikinille.)
Sinä, Sasha, mene nyt ja pane kotvaksi aikaa maata! Pienen levon olet
jo kyllä vaivoistasi ansainnut.

VJASEMSKI. Niin, tule, ystäväni, tule, -- minun vuoteeseni!

KIKIN. Maatako, setä Nikifor Kondratjevitsh? No, mennään! Maata minä
lähden mielelläni, mutta vähäksi aikaa. Se ei haittaa, ei se haittaa,
setä Nikifor Kondratjevitsh, ei ollenkaan. Mennään, mennään!

VJASEMSKI (saattaa Kikinin sisään).

LOPUHIN.
Niin on, kuin sanoin, ruhtinaat, bojaarit.
Ei jouda asiamme penkin alle!
Jo riittää tätä menoa! Näät, talot,
kylätkin kokonaiset autioiksi
näin käyvät, miehemme kun meiltä viedään
ja veroja vain niskoillemme pannaan.
Ja mitä varten? Kaupunkien uutten
ja laivain rakennuksiin. Niinkuin niittä
ei yhtä hyvin toimeen tultais nyt,
kuin ennenkin.

DOLGORUKI.
               Niin. Vaan ei siinä kylliks',
ett' omaisuutemme, -- jo kunniakin
otetaan meiltä. Lapsia bojaarein
matruuseiks, sotamiehiks kirjoitetaan
ja meidän rinnallemme kaartiin nousee
upseereiks penikoita alhaisten.
Se liikaa jo, bojaarit, on!

SEMEON NARYSHKIN.
                            Se on
jo piru tiesi mitä!

    (Yleistä nurinaa.)

LOPUHIN.
                    Kaikkialla
käy siten jo. Ja niinkuin mekin nyt,
nurisee papit, nurisee myös kansa.
Miljoonia on, jotka meidän kanssa
vetävät yhtä köyttä, mutta tsaari
sittenkin muutamine miehinensä
vie voiton puolellensa.

IVAN NARYSHIN.
                        Sillä me
vedämme huonosti.

LOPUHIN.
                  Ei, ei, vaan siksi,
ett'emme vedä ollenkaan. Me vain
nuristaan, napistaan ja puhellaan
ja pakistaan, vaan toden totta emme
tee mitäkään.

GLJEBIN.
              Niin oikein. Mutta nyt
me kaikki voimat liikkehelle pannaan.

DUBROVSKI.
Hyvät ja pahat.

STSHERBATI.
                Muu ei auta enää.

LOPUHIN.
Niin, turhaan odotamme pelastusta
omatta avuttamme. Turhaan me
uskomme ennustukseen. Sillä Pietar'
ain' elää vielä. Ruumis rautainen,
kuin hänen, itsestään ei murru kohta.

DOLGORUKI.
Mik' on siis neuvos?

LOPUHIN.
                     Tämä: kun tsarevitsh
nyt yhtynyt on meihin, yllytämme
kaikk' ilmikapinahan -- etupäässä
on sotaväki meille voitettava --
ja lopun teemme tästä vallasta.
Ei tule loppu siitä, ennenkuin
on poissa -- pää.

GLEBIN.
                  Ei tule.

MUUT (paitsi Dolgorukia).
                           Ei, ei tule.

LOPUHIN.
Ei sitte vieläkään. On tsaaritar
nykyinen suljettava luostariin
ja entinen -- mun sisareni -- sieltä
vapaaksi saatava, kun Aleksei
on valtaistuimelle asetettu.
Ja Menshikov, -- on hänen tiensä tietty.
Se minun tuumani. Jos kell' on toinen
parempi sitä, lausukoon sen julki!

GLJEBIN.
Minunkin se on mieleni.

DUBROVSKI.
                        Ja minun.

STSHERBATI.
Ja minun myös.

I. NARYSHKIN.
               Se kyll' on hyvä keino --

S. NARYSHKIN.
-- jos onnistuu se.

DOLGORUKI.
Niin. Sill' yks' on vika.

LOPUHIN.
                          Ja mikä?

DOLGORUKI.
Ett' on vähän vaarallinen. --
Näät, ennenkuin se pää on poissa, on
kapina, ehkä, ilmi saatu jo
ja omat päämme riippuu hirsipuussa.

LOPUHIN.
Mik' on sun neuvos' sitte?

DOLGORUKI.
                           Ystäväni!
Jos kerran pää on poikki lyötävä,
niin yhden tehtävä se on. Ken teistä
sen ottaa tehdäksensä? -- Ootte vaiti?
Varalla sitte toinen ehdotus
on mulla vielä. Eikö käännyttäisi
aluksi anomuksin tsaarin puoleen?
Hän ehkä järkihinsä vielä palaa,
jos rukoellen häntä neuvomme,
parempaan kehoitamme.

LOPUHIN.
                      Ruhtinas
Vasili! Ei. Ei auta se. Se keino
on turha, lapsellinen. Turmioon
se suoraa tietä vie.

GLJEBIN.
                     Ei auta puheet.
Se nähty on.

MUUT.
             Ei auta. Toimeen! Työhön!

VJASEMSKI (tulee).

AFROSINJA (seuraa häntä juhlapukuun puettuna ja kantaa maljaa
hopeaisella tarjottimella).

VJASEMSKI.
Tsarevitsh isä Jakovin kanss' saapuu.
Tervehtikäämme häntä maljoin nyt,
bojaarit, ruhtinaat!

    (Täyttää pöydällä olevat maljat,
    jotka kaikki ottavat käsiinsä.)

DOLGORUKI.
                     Se tehkäämme!
Ja asiamme hänen kanssaan sitte
me ratkaiskaamme.

ALEKSEI ja IGNATJEV (tulevat).

VJASEMSKI.
                  Sua tervehdimme,
tsarevitsh Aleksei Petrovitsh. Kauan
tsarevitsh eläköön!
    ("Eläköön"-huutoja.)
                    Suvaitse ottaa
käsistä Afrosinjan malja tää,
tsarevitsh! Tytär mulle, leskelle,
lapsettomalle on hän. Rakkahani
vieraalle rakkaimmalle taloni
parasta tarjoo.

ALEKSEI (ottaa maljan).
                Kiitän sua, Nikifor
Kondratjevitsh! Ja kiitos, Afrosinja!
Juon teidän terveydeksenne, ja teidän,
te ystäväni, ruhtinaat, bojaarit!
    (Juo.)
Niin, nyt oon seurassanne, -- nyt oon teidän.
Niin olen onnellinen, että teidät
saan nähdä nyt, ja sinut, Afrosinja!

AFROSINJA (luo katseensa maahan).

ALEKSEI.
Panitko ovet lukkoon, isä Jakov?

IGNATJEV.
Tsarevitsh, kyllä.

ALEKSEI.
                   Katsohan, Nikifor
Kondratjevitsh, ett' ovet kaikki hyvin
on teljetyt.

VJASEMSKI.
             Saat olla huoleti,
tsarevitsh! Kenkään meitä häiritä
ei uskalla.

    (Poistuu ja palaa hetkisen kuluttua.)

LOPUHIN.
Voit meihin luottaa aina.

DOLGORUKI.
Henkemme uhraamme sun puolestasi.

MUUT.
Niin, henkemme sun puolestasi aina!

ALEKSEI.
Sen tiedän, rakkahani. Kiitän teitä,
te, ystäväni! Tekin tiedätte
jo, miksi olen tullut. Rikkonut,
näät, olen välit isäni ma kanssa
ja teihin liittynyt.

IGNATJEV.
                     Tsarevitsh, meidän
olethan -- koko maamme -- ainut toivo.

S. NARYSHKIN.
Sua kauan olemme jo kaivanneet.

DOLGORUKI.
Niin, äskenkin jo neuvoteltiin siitä,
mit' oisi tehtävä.

LOPUHIN.
                   Vaan päätökseen
ei päästy.

GLJEBIN.
           Johtajaks, tsarevitsh, meille
rupea sinä!

MUUT.
            Johtajaksemme!
Niin, johtajaksemme!

DUBROVSKI.
                     Ja tsaariksemme!

STSHERBATI.
Eläköön tsaari Aleksei Petrovitsh!

    ("Eläköön"-huutoja.)

ALEKSEI.
Ei, kuulkaa!... Sallikaa mun!... Johtajaksi
en kelpaa, kykene... Te neuvotelkaa
ja päättäkää, niin päätöksenne kyllä
mä sitte hyväksyn.

DOLGORUKI.
                   Tsarevitsh, turhaan
sä kieltäydyt! Sä olet viisaampi
kuin isäsi, ja ihmistuntemusta
sinull' on enemmän kuin koskaan hällä.

IGNATJEV.
Niin minäkin oon aina sanonut.

I. NARYSHKIN.
Tsarevitsh, niin, et epäröidä saa!

LOPUHIN.
Ja toimeen, toimeen ruveta sun täytyy.

DUBROVSKI.
Ja tsaariksemme!

MUUT.
                 Tsaariksemme, niin!

ALEKSEI.
No, hyvä, hyvä! Tsaariksenne kyllä
rupean sitte. Minä lupaan sen.
Ja sitte, kun ma tsaariks' olen tullut,
niin kaikki teen mä, mitä tahdotten.
Tai ei, te kaikki tehdä saatte, kaikki,
mit' itse tahdotte. Mä, nähkääs, en
rakasta käskeä ja hallita,
en touhua ja puuhaa rakasta;
asua kaupungissakaan en tahdo,
vaan maalla, maalla. Sinne muuttaakin
ma tahdon. Tuonne Kurovitskajaan --
omalle tilalleni siirryn. Minä
ja Afrosinja sinne muutamme,
me yhdessä. Ja yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa me siellä sitte
elämme yhdessä. Niin, Afrosinja?

AFROSINJA.
Tsarevitsh, niinkuin tahdot sa.

ALEKSEI.
                                No, niin.
Mut nyt, mun rakkaat ystäväni, nyt,
kun minä jo oon päätökseni tehnyt
ja teihin liittynyt, niin toimiminen
on teidän puolestanne. Teidän nyt
on päätettävä, miten tsaariksenne
ma tulla voin. Siis menkää, neuvotelkaa
ja päättäkää, ja päätöksenne sitte
kun olen hyväksynyt, toimikaa!
Niin, tuonne sivuhuoneeseen te menkää
ja neuvotelkaa! Sillä aikaa täällä
me Afrosinjan kanssa neuvotellaan.

LOPUHIN.
Mut näinhän koko tästä asiasta
ei tule mitään.

ALEKSEI.
                Tulee kyllä, eno,
jos te vain päätätte. Te älkää olko
niin kovin saamattomia. Ja tehkää
nyt niin, kuin pyydän. Tehän sanoitten,
ett' teihin luottaa voin. No?!

S. NARYSHKIN.
                               Mitäs meidän
on muuta tehtävä?...

VJASEMSKI.
                     No, ruhtinaat,
bojaarit, ehkä mennään?...

DOLGORUKI.
                           Kun tsarevitsh
niin käskee, niin...

ALEKSEI.
                     Ei, ruhtinas Vasili
Vladimiritsh, en minä käske; minä
vain pyydän teitä.

I. NARYSHKIN.
                   Parasta on sitte...

LOPUHIN.
No, mennään, mennään!

MUUT.
                      Mennään, mennään sitten!

    (Menevät sisälle.)

ALEKSEI (heidän jälkeensä).
Mut rakkaat ystäväni, päättäkää
ja välttämättä! -- No, nyt, Afrosinja,
me ollaan kahdenkesken taas ja nyt
me saamme neuvotella. Näetkös,
ma tahdoin sulle kertoa, ett' isäin
vihittää munkiks tahtoo minut, mutta
ma sit' en tahdo. Niin, en tahdo -- koskaan.
Sinuthan juuri olen löytänyt,
sydämes' saanut. Nytkö pitäis jo
sinusta erota? Ma siksi, näet,
isääni vastaan noussut olen, siksi
nyt päätettäv' on, mit' on tehtävä.
Näät, tyytymättömiä kaikki ovat
isäni hallitukseen. Kaikki hänet
pois saada tahtovat ja minut tsaariks.
Ja sitte onnellisna elää saamme.
Mut miten on se tehtävä? Niin, miten
sa luulet heidän tuolla päättävän?
Sa luuletko, ett' on hän murhattava?
Niin päättävätkö, Afrosinjushkani?
Sen luuletko sa myös?

AFROSINJA.
                      Oi, en mä tiedä,
tsarevitsh.

ALEKSEI.
            Niin. Ei auta enää muu.
Sen täytyy tapahtua. Sitte tulen
ma tsaariksi ja sitte, sitte sinut
saan omakseni --
    (Kolkutusta ulko-ovella.)
                 -- omakseni... Hä?!
    (Hypähtää ylös.)
Sa kuulitko?!

AFROSINJA.
              Niin, tuolla kolkutettiin.

    (Toinen kovempi kolkutus.)

ALEKSEI.
Mit' on se?!

AFROSINJA.
             Kuka siellä lie?
    (Huutaa ovesta vasemmalle.)
                              Nikifor
Kondratjevitsh! Bojaarit, ruhtinaat!

KAIKKI (rientävät esille, heidän jälessään viimeiseksi myöskin Kikin
ikäänkuin typerryksissä).

AFROSINJA.
Ovella kolkutetaan.
    (Kolmas vieläkin kovempi kolkutus.)
                    -- Kuuletteko?!

ALEKSEI (asettuen suojelevasti Afrosinjan eteen).
Niin, kuulitteko, kuulitteko nyt?

    (Kaikki paljastavat aseensa.)

VJASEMSKI (ovelta oikealle).
Ken siellä? Kuka taloani häirii?

ÄÄNI (ulkoa).
Avatkaa! Tsaarin nimessä! Tsarevitsh
tääll' onko? Etsitään tsarevitshia!

VJASEMSKI.
Ei ole täällä -- ei.

ÄÄNI (ulkoa).
                     Ei ole totta.

    (Ikkunaluukku reväistään auki ja ikkunaan
    ilmestyy upseerin pukuun puettuna:)

BAHMEOTOV.
Nimessä tsaarin! Kruununprinsessa
on kuollut.

    (Kaikki, jotka aikovat hyökätä Bahmeotovia vastaan,
    vetäytyvät takaisin, panevat aseensa tuppeen ja
    ristivät silmänsä.)

VJASEMSKI.
            Mutta kuinka uskallat
näin tulla tänne...?

BAHMEOTOV (laskeutuen sisään huoneeseen).
                     Anteeksi, Nikifor
Kondratjevitsh, mä pyydän. Mutta tsaarin
on käsky etsiä tsarevitshia.
Hän onhan täällä?

ALEKSEI (astuen esiin).
                  Mit' on tapahtunut?

BAHMEOTOV.
Jumalan tahdosta sun puolisosi,
tsarevitsh, heitti henkensä.

ALEKSEI.
                             Charlotte?!
Vai kuoli?! Aa! Mä sitä odotinkin. --
Saat mennä. Minä tulen.

BAHMEOTOV.
                        Viipymättä,
tsarevitsh, sinut tsaari tulemaan
on käskenyt. Sua vaunus' odottavat.

ALEKSEI.
No, hyvä! Mene, mene! Tulen oitis.

BAHMEOTOV (luoden tarkastavaisen katseen jokaiseen).
Hyvästi, ruhtinaat, bojaarit! Anteeks
ma pyydän, että teitä häiritsin.
Mut täyttänyt oon käskyn vain. Nikifor
Kondratjevitsh, suo anteeks', -- hyvästi!
    (Merkitsevästi Afrosinjalle.)
Näkemään asti!
    (Menee oikealle.)

ALEKSEI.
               Ystäväni, nyt
ma olen vapaa. Afrosinja, nyt
ei munkiks' ehkä tarvitsekaan mennä.
Näkemään asti siis! Ja, ystäväni,
ma toiste keskustelen kanssanne,
mitenkä nyt on tehtävä.

DOLGORUKI.
                        Tsarevitsh,
sua emme heitä.

IGNATJEV.
                Haltuun Jumalan!

KAIKKI.
Tsarevitsh, Herran haltuun!

ALEKSEI.
                            Hyvästi!

    (Menee.)

AFROSINJA (Vjasemskille).
Hukassa ollaan kaikki nyt, Nikifor
Kondratjevitsh, ja hukassa tsarevitsh!

VJASEMSKI.
Niin, epäiltyjä oomme, ruhtinaat,
bojaarit.

KIKIN.
          Bahmeotov vaarallinen
on meille kovin.

IGNATJEV.
                 Ilmiantaa meidät
hän voi, ja tuumamme on rauennut.

LOPUHIN.
Siks juuri nyt se ei saa raueta.

MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei saa, ei saa.

GLJEBIN.
                Vaan pian pantava
on toimeen.

LOPUHIN.
            Mutta Afrosinja ensin
on turvaan saatettava. Meidät yhä
tsarevitshiin hän yhdistää ja hän
taas taistelumme kilpi on ja määrä.

KIKIN.
Mun mielestäni Kurovitskajaan
pitäisi Afrosinja viedä.

LOPUHIN.
                         Oikein.

VJASEMSKI (Kikinille).
Ja sinä hänet sinne saattaa saat.

DOLGORUKI.
Vaan entäs sitte?

GLEBIN.
                  Hirteen taikka voittoon!

MUUT (paitsi Dolgorukia).
Niin, hirteen taikka voittoon!

S. NARYSHIN.
                               Keskitielle
näin emme jäädä voi.

MUUT (paitsi Dolgorukia).
                     Ei. Emme. Emme.

LOPUHIN.
Kapinaan saatava on sotaväki.
Kuin kulovalkea siis levitköön
miehestä mieheen tuumamme ja sitte...
niin -- sittepähän nähdään, mitä tehdään.

MUUT.
Niin, oikein. Hyvä.

DOLGORUKI.
                    Koetellaan sitte!



Kolmas näytös.


VI kuvaelma.

    Tsaarin huone Oranienbaumissa. Perällä ja vasemmalla
    ovet. Tsaari kävelee nopeasti edestakaisin. Menshikov
    seisoo oikealla olevan pöydän ääressä.

MENSHIKOV.
Kas siinä kaikki, mit' on ilmisaatu.
Ja tiedot nää on tuonut Bahmeotov.
Talossa Vjasemskin hän heidät tapas'
sin' iltana, kun kruununprinsessa
äkisti kuoli. Sillä haavaa en
surua surun päälle tahtonut
kasata, tsaari, sinullen. Vaan nyt
kun vainaja on saatettu jo hautaan,
nyt hetkeäkään varaa meill' ei ole
hukata enää.

TSAARI (pysähtyen).
             Afrosinja anna
eteeni tuoda! Jonkun selvityksen
kai hältä saamme.

MENSHIKOV.
                  Armollinen tsaari!
On Bahmeotov, jonka sydän kyllä
sen tytön teitä tutkii, juuri tuonut
minulle sanan, että Afrosinja
on Pietarista kadonnut ja kenkään
ei tiedä, minne.

TSAARI.
                 Kuinka?!

MENSHIKOV.
                          Suuri tsaari!
Hatarat kovin viel' on liitokset
tuon liiton: päivä niistä pilkistää. --
Näät, tuskin puoliso tsarevitshin
maan poveen oli kätketty, niin itse
hän oitis riensi Kurovitskajaan
suruaan siellä, muka, haihduttaakseen.

TSAARI.
Siis luulet: sinne myös...?

MENSHIKOV.
                            En erehtyne,
ett' Afrosinjakin on korjattu
ajoissa sinne.

TSAARI.
               Mahdollista, että
maneetti tuo nyt pojan sinne veti.

MENSHIKOV.
Ja mahdollista, että vetovoiman
tuon kanssa sinne siirtyneet on muut
salaiset voimat.

TSAARI.
                 Ovatko ne kaikki,
pidoissa jotka silloin olivat
Vjasemskin luonna, muistiin pantu, jotta
minäkin vuorostani heidät saisin
pitoihin kutsuttaa?

MENSHIKOV.
                    Ei suinkaan sitä
oo laiminlyöty. Luettelo täss' on!

    (Antaa tsaarille nimiluettelon.)

TSAARI (silmäillen sitä).
Lopuhin -- Gljebov -- Kikin -- isä Jakov --
Dubrovski ja Stsherbati -- veljekset
Naryshkin -- -- Dolgoruki! Myös Vasili
Vladimiritsh?! Se oisko mahdollista?!

MENSHIKOV.
Ei ilman aikojaan ois, suuri tsaari,
sun suosikkias siihen merkitty.
Ja mik' ei ole mahdollista ollut,
voi mahdolliseks käydä.

TSAARI.
                        Et siis tunne,
mein Freund, tuon seuran keskustelua
sen tarkemmin? Ja todisteita sulla
ei ole muita?

MENSHIKOV.
              Valitettavasti
ei vielä. Mutta ilmitulleet teot
mun mielestäni, tsaari, selvempää
puhuvat kieltä aina, kuni puheet,
Salaankin jääneet. Sillä selvä kylliks'
on, että toimivat tsarevitshin
hyväksi he.

TSAARI (miettien).
            Siis lienee aika tullut,
mä että vaatimuksen viimeisen
lähetän pojalleni, muuten -- -- muuten -- --

MENSHIKOV.
Jo liian kauan, tsaari, on se tässä
sun pöydälläsi allekirjoitustas
odottamassa virunut.

TSAARI (Pöydän ääressä.)
                     Niin on.

    (Lukien ääneen kirjeen lopun).

-- -- -- "Sen tähden, niinkuin sinä haluat, on enää mahdotonta olla
kala tai lintu, siis joko elämäsi muuta ja vilpittömästi koeta minulle
kelvollinen perillinen olla taikka rupea munkiksi, sillä ilman sitä ei
henkeni rauhaa saa, varsinkaan nyt, kun kivulloiseksi käynyt olen.
Tämän saatuasi anna viipymättä vastaus joko kirjeellisesti taikka
minulle itselleni päätöksesi suullisesti ilmoita. Ja ell'et sitä tee,
niin menettelen kanssasi, kuin pahantekijän kanssa."

    (Seisoo kotvan aikaa mietteissään).

MENSHIKOV.
On Bahmeotov täällä. Kirjees viedä
perille voisi oitis hän...

TSAARI (ikäänkuin itsekseen).
                           Jo kauan
oon epäröinyt, kauan odottanut
ja kauan toivonut. Niin, yksi poika
on mulla vain. Ei varaa oisi mulla
hukata häntä. Köyhä olen mä.
Mut kohta, tänään ehkä vielä, rikas
jo olla voin ma. Ratkaiskoon siis taivas!

NARRI (kääpiö, -- kurkistaa ovesta vasemmalta). Isä Pietari! Isä
Pietari! Aika on tullut. Päätä vain kaivataan. Tarkoitan sinua --
valtakunnan päätä.

TSAARI.
Aa, vai sinä! Tulit parahiksi, päätön houkko. Pidä siis seuraa
ruhtinaalle, kunnes palaan.

    (Menee vasemmalle.)

NARRI (tsaarin jälkeen). Kiitoksia, Teidän Majesteettinne. Se sattui
ihan naulan päähän. Annan panna pääni poikki, että se päätös oli yhtä
oikea, kuin armollinen, sillä siihen toimeen ei suinkaan päätä tarvita.
(Kumartaen Menshikoville.) Nöyrin palvelijanne, ruhtinas!

MENSHIKOV (kävelee edestakaisin nopein askelin). Mene! En tarvitse
sinua.

NARRI (kävellä sipsuttaa Menshikovin rinnalla). Suokaa anteeksi, teidän
armonne, mutta minä tarvitsen teitä. Sillä Hänen Majesteettinsa käski,
niinkuin teidän ruhtinaalliset korvanne suvaitsivat kuulla, minun
pitämään teidän ylhäiselle armollenne minun alhaisen arvoni mukaista
seuraa. Minun täytyy siis totella, vaikka se vastenmielistä onkin, --
mi-mi-mi-nulle luonnollisesti. Ja teidän täytyy kuin täytyykin odottaa,
vaikka se ei mieluista olekaan, -- mi-mi-minulle luonnollisesti. --
Mutta istukaahan toki, teidän armonne! Kuinka teidän armonne käy, jos
te noin armottomasti käytte. Huh! Minä en jaksa enää. Minä istun tähän
(istuutuu tsaarin paikalle pöydän ääreen) omalle paikalleni ja istukaa
te, teidän armonne, tuohon (osoittaa hänelle tuolia) omalle
paikallenne. Pyydän nöyrimmästi!

MEMSHIKOV (ei ole kuulevinaan, vaan kävelee kävelemistään).

NARRI. Vai ei se passaa? Mutta, nähkääs, te saatte odottaa kauan...
kauan, ennenkuin, nimittäin, pääsette tälle minun paikalleni istumaan.
Sitä taas, mitä nyt ette tahtoisi odottaa, sitä ei teidän tarvitse
kauan odottaa. Ei tuuman vertaakaan aikaa enää. Antakaa siis noiden
tuumainne marssia matkoihinsa ja istukaa tähän minun kanssani
tuumimaan... Vai ei sittenkään?! -- -- Jaa jaa! Tämä on ylen tärkeä
hetki, setä Aleksanteri Danilovitsh, -- minulle, teille ja tsaarille.
Tsaarittaren jätämme tällä hetkellä syrjään. Sillä nyt syntyy ihminen,
-- jaa-a -- ihminen. Vaan mikä on ihminen, setä hyvä? Vastaus: ihminen
on ruoho, joka tänäpänä kukoistaa, vaan huomenna lakastuu ja pätsiin
heitetään. Niin sitä tosin luultiin ennen muinoin, -- minun nuoruuteni
aikaan, -- kuningas Taavetin hovissa, mutta nyt, tähän aikaan ja tässä
hovissa, on yksi, joka arvelee, että ihminen on pölkky, joka taivaasta
tipahtaa toisen ihmisen tien poikki, ett'ei hän pääse vapaasti, omin
valloin, eteenpäin kulkemaan. Ajatteleppa, että tuossa, esimerkiksi,
marssii mies ja miettii, että niin ja niin on minun marssittava, että
pääsen tuon pöydän ääreen istumaan, vaan juuri kuin hän marssii ja
miettii, niin tipahtaakin taivaasta pikkarainen pölkky tielle ihan
hänen nokkansa eteen.

MENSHIKOV (uhaten lyödä narria). Vait loruinesi, senkin pölkkypää!

NARRI (sukkelasti iskua väistäen, pujahtaa toiselle puolen pöytää).
Ai-ai-ai-ai! Taisipa sattua ihan silmään, vaikka silmäkulmaan vain
sihtasinkin.

MENSHIKOV (istuutuu pöydän ääreen). Käy käskemässä luutnantti Bahmeotov
oitis puheilleni!

NARRI. Teidän Majesteettinne käskyä oitis noudatan, vaan uskallanko
ensin alamaisimmasti pyytää Teidän Majesteettianne kaikkein
korkeimmasti allekirjoittamaan tuon tärkeän paperin, joka tuossa
pöydällä lepää.

MENSHIKOV (hypähtää istualtaan lyöden kämmenensä pöytään). Varo,
epäsikiö, etten luitas ruhjo!

TSAARI (palaa ja rientää syleilemään Menshikovia).
Mein lieber Freund! Suo tykkein paukkua
ja soida kellojen ja ilotulten
nyt räiskyä! On toivo täyttynyt:
mun rakas puolisoni Katarina
minulle pojan lahjoittanut on.

NARRI.
Hurraa!

    (Syleilee takaapäin Menshikovia.)

MENSHIKOV.
Suvaitse, tsaari, vastaan ottaa
mun alamaisin onnentoivotukset
tään riemutapahtuman johdosta!

NARRI (suudellen tsaarin kättä).
Ja minun myöskin.

TSAARI (narrille).
                  Ilo suurin riennä
kaikille iloisesti ilmoittamaan!

NARRI.
Iloni on se, armollinen tsaari.

    (Juoksee pois.)

TSAARI (mennen pöydän luo).
Niin, taivas ratkaissut on asian
tään nyt.
    (Kirjoittaa nimensä paperiin.)
          Kas tässä! Toimituta tämä
perille nyt, mein Herzchen! Kolmen päivän
perästä viimeistään on vastaus
oleva mulla! Toivon, että kun
on poika ensin taivutettu järki,
niin salakiihoittajain taittuu kärki. --
Näkemään asti siis, mein Camerad!

    (Menee vasemmalle.)

MENSHIKOV (ottaa paperin ja pitää sitä miettien kädessään).
Elämä oikkua on monin hetkin.
Välist' on kolkot päivät iloisetkin:
Ma surra nyt, vaan riemuita sa saat. --
No!
    (Avaa oven perälle).
    Bahmeotov!

BAHMEOTOV (tulee).
               Ruhtinas, sä käsket?...

MENSHIKOV.
Tsarevitshille Kurovitskajaan
tää kirje vie! -- Sa kilparatas päähän
hyvästi juokse! Palkintosi ottaa
saat omin käsin, mistä tapaat sen.
Hyvällä sit' et saane. Varustaudu
siis hyvin! -- Ohjeeni jo muut sa tunnet.

BAHMEOTOV.
Sun armos, kiitän sua! -- Kaikki täytän.

MENSHIKOV (menee perälle).

BAHMEOTOV.
Mitä ma voin, -- sen kyllä nyt mä näytän.

    (Seuraa.)


VII kuvaelma.

    Kurovitskajan tilan puistikko. Vasemmalla asuinrakennus.
    Perällä aita ja portti. -- Myrskyinen ilta.

    AFROSINJA (lyhty kädessä) ja KIKIN (matkapukuun puettuna)
    tulevat asuinrakennuksesta.

AFROSINJA.
Voi, kuin nyt tuulee! Oikea on myrsky.
Ja pilkko pimeä.

KIKIN.
                 Se hyvä onkin.

AFROSINJA.
Yön selkään näinkö, Aleksanteri
Vasiljevitsh, te matkaan lähdette?

KIKIN.
Tietysti. Täytyy. Edeltä mä lähden
ja kohta kuin vain pääsette, niin te
tulette jäljessä.

AFROSINJA.
                  Tsarevitshia
ei kuulu vielä. Kun ei tapahtunut
hänelle jotain pahaa oisi tiellä!

KIKIN.
Huoletta ole, Frosja! Pian palaa.
Senaattoreilta, suosijoiltaan hän
jäähyväiset nyt läksi ottamaan.
Vain läheisimmät saattamassa muut
tääll' ovat häntä.

AFROSINJA.
                   Mut se vastaus,
sanokaa, Aleksanteri Vasiljitsh,
se eihän vielä tsaarillen oo viety?

KIKIM.
Jumala varjelkohon! Tänäänhän
tsaarinkin vasta saapui vaatimus.

AFROSINJA.
Vaan vastaus se onhan kirjoitettu
jo kuitenkin?

KIKIM.
              On kyllä. Mut sen vie
tsaarillen Dolgoruki sitte, sitte, --
kun aika on. Sen tautta meidän, näet,
käpälämäkeen potkiakin täytyy
ajoissa täältä nyt. Ja ennenkuin
he sitte käpälilleen kerkiävät,
niin ollaan me jo rajan tuolla puolla.

AFROSINJA.
Jos onnistuu se ai'e?

KIKIM.
                      Tietysti, --
kun tästä päästä se on kotoisin.

AFROSINJA.
Tekö sen kirjeen tsaarillekin siis
panitte kokoon?

KIKIM.
                Sitä varten löimme
tsarevitshin kanss' yhteen viisaat päämme
ja siitä syntyi se.

AFROSINJA.
                    Mut todellako,
tsarevitsh lupas munkiks ruveta?

KIKIN.
Mikäs on luvatessa. Eihän lupa
taloa hävitä. "Ei munkin myssy
oo päähän kiinni naulattu", niin usein
tsarevitshillekin oon sanonut.
Ja luvata nyt täytyi. Matkalla,
näät, tällä pelastettava on kaikki:
hän, sinä, minä, koko asiamme.
Ja sitte, ken sen vielä tietää, mitä
voi maailmassa tapahtua. Näet:
"jos niiksi tulee, etanakin juoksee".
Näin oli kirjeen sisällys, jos kuulla
sen tahdot, -- niin ol' lyhyt, ponteva,
ett' ulkoakin hyvin muistan sen:

    'Armollisin isäni, hallitsija!

    Kirjeenne, tämän kuun 19 päivänä kirjoitetun, sain samana
    aamuna, ja pitemmältä siihen sairauden takia en jaksa
    vastata. Haluan munkin säätyyn ruveta ja pyydän siihen
    armollista suostumustanne.

                        Orjanne ja kunnoton poikanne

                                  Aleksei.'

No, eikös ole hyvin?

AFROSINJA.
                     Kun ei tosi
vain tulis lopuks tästä leikistänne.

KIKIN.
Se jäljell' ainoa meill' oli keino
ja siksi nyt...

AFROSINJA.
                Hsh! Ajoa ma kuulen.
Tsarevitsh varmaan...

KIKIN.
                      Parahiksi saapuu.
    (Kuunnellen portilla.)
Ivanin äänen kuulin. Ne ne ovat.

TSAREVITSH ja IVAN (tulevat ajaen.)

ALEKSEI.
Ken täällä?

KIKIN.
            Minä.

AFROSINJA.
                  Terve tulemastas'!

ALEKSEI.
Aa, Sasha! Sinä -- Afrosinjushkani!

KIKIN.
Täss' olen valmis lähtemään. On hyvä
viel' että kuulla saan, kuink' onnistui
sun matkas.

ALEKSEI.
            Hyvin. Kaikki olivat
niin suosiollisia mua kohtaan
ja kannattivat tuumaamme. Senaatti
kaks' tuhatt' antoi mulle matkaksi
ja enemmän saan kyllä sitte tiellä.

KIKIN.
Näkemään siis! Me tiellä Riikaan päin
tavataan jälleen. Hevoset on teille
myös valmiit.

    (Menee.)

ALEKSEI.
Näkemään siis asti, Sasha!
-- Jumalan kiitos, Afrosinjushkani,
ett' olen luonas taas. Et tiedä, kuinka
levottomasti syömein sykkinyt
sun tähtes on!

AFROSINJA.
Kuin sinun tähtes -- mun!
Pelon ja toivon vaiheell' odottanut
sinua olen. Loppumattomilta
nää hetket ovat tuntunehet, jotka
olemme eross' olleet.

ALEKSEI.
                      Armahani!
Niin minustakin.

AFROSINJA.
                 Voi! Et arvaa, mitä
jo kaikkia mun mielein kuvitteli!
Jo luulin, että ehkä todellakin
sä viety olit luostariin ja että
olimme iäksi jo erotetut.
Vaan nyt, -- sä ethän mua enää jätä?
Me emmehän nyt koskaan, koskaan enää
eroa toisistamme?

ALEKSEI.
                  Emme, kultain!
Mä henkein alttiiks' annan, että sinut
vain pitää saan. Sun tuskin oli nyt
syliini suonut suopee sallima,
kuin säälimätön ukonnuoli iski
ja tyhjäks hajoittaa tään ikionnen
tyyssijan tahtoi. Vaan ma sinusta
en luovu, en. -- Mut aika rientää nyt.
Ja vaara kasvaa hetki hetkeltä.

AFROSINJA.
Viel' on siis jotain tapahtunut?

ALEKSEI.
                                 Onneks'
sen tietää sain. Mun isän' narri, joka
puhelun sattumalta oli kuullut,
Ivanillen ol' ilmoittanut, että
on Bahmeotoville ruhtinas
sun kiinni ottaa käskyn antanut.

AFROSINJA.
Jumala! -- -- Sittenkin!

ALEKSEI.
                         Siis nyt ei muuta,
kuin matkaan oitis.

AFROSINJA.
                    Vie, tsarevitsh, vaikka
maailman ääriin minut! Vieressäsi
vain tahdon elää i'äti, -- ja kuolla.

ALEKSEI.
Nyt ystäville hyvästit ja sitte...
-- Ivan!

IVAN (joka sillävälin on odottanut ulkopuolella porttia, tulee esiin).
         Tsarevitsh?

ALEKSEI.
                     Meitä vuota tässä!
Palaamme kohta matkaan lähtemään.

IVAN. Ma tottelen, tsarevitsh!

ALEKSEI ja AFROSINJA (menevät sisälle. -- Näyttämö pimenee aivan.
Myrsky ulvoo).

IVAN. Huh! Onpas tämä kamala yö! Joll'ei nyt tsarevitsh olisi
hankkeessa pakomatkalle ja joll'en minä  tietäisi, että taivas, joka
häntä suosii, tahtoo häntä pimeyden vaippaan verhota, niin, saakeli
vieköön, voisi luulla, että kaikki pimeyden vallat ovat taivaan järjen
pimittäneet voidakseen tässä haudan pimennossa oikein pimeyden töitään
harjoittaa. -- Kah! Mikä siellä? Oli ihan, kuin joku olisi aidalle
aikonut kavuta. Vai joko tässä todellakin kummittelee?!

MUUAN MIES (on noussut aidalle oikealla puolen porttia ja hyppää alas
puistikkoon).

IVAN. Hoi! Kuka siellä? Vastaa, jos ihminen olet!

MIES (hiipii aitaa pitkin asuinrakennusta kohti, mutta
sattuu portin kohdalla vasten Ivania).

IVAN (iskien kiinni häneen). Seis! Ken olet? Mitä tahdot täältä?

MIES (peittää kasvojaan). Kuka kysyy?

IVAN. Tsarevitshin palvelija olen. Vaan vastaa sinä kysymyksiini.

MIES. Vai sinä se olet, Ivan. -- Kuulehan, sano onko se Frosja täällä?

IVAN. Älä koukuttele, vaan vastaa kysymyksiini!

MIES. Tsarevitshin ystävä olen, -- tietysti, vaikka sinä et minua
tunne. Olen tullut...

IVAN. Pois, pois täältä!

MIES. Kuule! Afrosinjaa vainotaan! Kutsu hänet oitis tänne puheilleni!
Sillä täällä hän on.

IVAN. Afrosinja? Mikä Afrosinja? Ei täällä mitään Afrosinjaa ole.

MIES. Sinä se koukuttelet, kettu. Sanotko, taikka... (Tempaa esiin
tikarinsa, jonka kohottaa Ivania vastaan.)

IVAN (tarttuu hänen käsivarteensa). Älähän, susi! Kyllä minä sinulle
sanon. (Painiskelevat.) Avuksi! Ulos! Tulkaa avuksi! Otuksen sain
kiinni! (Portaille ilmestyy bojaareja, soihdut käsissä.) Auttakaa!
(Mies tempautuu irti ja pujahtaa ulos portista.) Ottakaa kiinni!
Ottakaa kiinni!

    (Ivan juoksee perästä. Kotvan kuluttua kuuluu laukaus.)

    (Bojaarit ja sitte Aleksei ja Afrosinja, -- matkatamineissa,
    -- tulevat alas puistikkoon.)

GLJEBIN.
Mikä melu täällä oli?

LOPUHIN.
                      Mitä on tekeillä?

DOLGORUKI.
Ei ketään näy, ei kuulu.

ALEKSEI.
Ivan! Missä on Ivan? Hän jäi äsken tänne
odottamaan meitä.

IVAN (palaa.) Äh, senkin pakana kun pääsi karkuun. Ratsunsa tuonne
aidan kolkkaan jättänyt oli ja sillä kiiti tiehensä.

LOPUHIN.
Ken oli se?

ALEKSEI.
            Ja mitä tahtoi hän?

IVAN.
Lie ollut joku salaurkkija.
Minulta Afrosinjaa tiedusteli.

AFROSINJA.
Ken muu, kuin Bahmeotov itse. Hän
se mua vainoo.

ALEKSEI.
               Narrin puheessa
siis oli perää. Ethän ilmaissut
vain mitään?

IVAN.
             Varoitusta tuota jos
en tänään oisi kuullut, vahingossa
ma oisin jotain ilmaisseeksi tullut,
niin ovelasti puheensa hän käänsi.

DOLGORUKI.
Tsarevitsh, matkaan nopeasti siis!

LOPUHIN.
Niin, viipymättä!

MUUT.
                  Henkes pelasta
sä meidän tähden!

ALEKSEI.
                  Lähden, ystäväni.
Hyvästi, kaikki! Avustanne kiitän.
Jumala teitä aina siunatkoon!

    (Hyvästeltyään ja suudeltuaan heitä, lähtee ajaen
    Afrosinjan ja Ivanin kanssa portista vasemmalle.)

KAIKKI (portilla).
Jumala sua varjelkoon, tsarevitsh!
Toivomme onnellista matkaa sulle!

    (Sulkevat portin.)

LOPUHIN.
No, taivaan kiitos, että heidät tielle
ajoissa saimme.

GLJEBIN.
                Puoleks' asiamme
näin pelastettu on.

STSHERBATI.
                    Ken aikaa voittaa,
se voittaa kaikki.

DUBROVSKI.
                   Kiirettä ei siis
tsarevitshin oo kirjeen viemisellä.

DOLGORUKI.
Se säilyssä on täällä povellani.

S. NARYSHKIN.
Ei yli määräajan viivytellä
saa kuitenkaan. Se epäluulon oitis
herättää vois ja pulaan kaikki saattais.

I. NARYSHKIN.
Jumalan tähden, ei!

DUBROVSKI.
                    Ei suinkaan. Sitä
en tarkoittanut.

DOLGORUKI.
                 Viimehetkell' aivan
vien, tietysti, ma vastuun tsaarille.

STSHERBATI.
Ja silloin, etsimään jos ryhtyvätkin,
niin kultalintumme on ulkomailla.

LOPUHIN.
Vaan meist' ei silloin tiedä yksikään,
mihin ja milloin se on lentänyt.

MUUT.
Ei kukaan mitään. Luonnollisest' ei.

GLJEBIN.
Kuin taivaasta me pudonnehet ollaan.

    (Naurua.)

DUBROVSKI.
Ja tahtoisinpa nähdä, kuinka pitkäks
käy tsaarin naama silloin, kun saa kuulla
ett' onkin luostaria pötkinyt
pakohon poikansa ja toivehet
isänsä kaikki tyhjäksi on tehnyt.

DOLGORUKI.
Sen ilon kyllä sitte kuulla saamme.

S. NARYSHKIN.
Niin kyllä. Turhat puheet pois! On aika
jo hajaantua.

LOPUHIN.
              Taivaan rantakin
idässä vaalastaa jo. Kallistanut
yö kylkeään on aamun puoleen. Tuntuu
kuin tyyntynyt ois hieman tuulikin.

I. NARYSHKIN.
Näin helpommaks käy meille paluumatka.

    (Aikovat mennä sisään. Samalla astuu sisältä portaille:)

BAHMEOTOV.
On huoneet kaikki tyhjät. Mutta täältä
ma kuulin ääniä.

BOJAARIT (peräytyvät ensin takaisin puistikkoon, kuiskaten keskenään.
Muutamat sammuttavat soihtunsa).

BAHMEOTOV.
Ken täällä, ken?

DUBROVSKI (vetäen tikarinsa esille; puoliääneen).
Nyt kuoliaaksi isken mä sen konnan.

DOLGORUKI.
Tikaris tuppeen! Avokasvoin esiin,
kuin rehelliset miehet ainakin!
    (Astuu esiin muiden seuraamana.)
Sä mitä tahdot täältä? Oikeudella
sä millä tulet tänne tähän aikaan?

BAHMEOTOV.
Käskystä käskijäni, ruhtinas,
ma olen täällä. Yllättänyt teitä,
bojaarit, ruhtinaat, ett' toistamiseen
näin olen, sen mä pyydän anteeks. Minun
ei syyni se. Mun käsky etsiä
täält' on ja kiinni ottaa Afrosinja,
Vjasemskin orjatar, mi karannut
tsarevitshin on luokse. Ilmaisemaan
mä pyydän nöyrimmästi, missä on hän.

KAIKKI.
Sit' emme tiedä -- emme tiedä.

LOPUHIN.
                               Enkä
sitäkään tiedä, mikä oikeus
sinull' on meiltä sitä tiedustella.
Käy etsimässä häntä muualta,
jos täält' et ole löytänyt.

BAHMEOTOV.
                            Mä pyydän
siis saada tavata tsarevitshia.
Ilmaisematta sitä ettehän
voi olla, missä on hän.

GLJEBIN.
                        Röyhkeytesi
käy yli rajojensa, mies. Sa olet
nyt tilalla tsarevitshin. Hän itse
ei ole kotona, kuin hyvin näet.
Jos hänelle on sulia asiata,
niin tule toiste -- sopivampaan aikaan.

LOPUHIN.
Tai odota, kuin mekin odotamme!

    (Kovaäänistä puhelua bojaarien kesken.)

BAHMEOTOV.
En usko verukkeita. Tietää tahdon
miss' on tsarevitsh.

DUBROVSKI (ja muut astuvat ylös rappusille).
                     Käypä sisään sitte,
niin keskustellaan! Liian suuri sulle
on kunnia, ett' istua sa hetken
saat meidän seurassamme.

STSHERBATI (tarttuen Bahmeotovia käsivarteen).
                         Sisään, sisään!
Kai kuulla saamme, mik' oot miehiäsi.

GLJEBIN (samoin).
Ehk' opit seurassamme toiseks kertaa
parempiin tapoihin, sen urkkija!

BAHMEOTOV.
On siinä tapauksessa, hyvät herrat,
minulla teille parempata seuraa.

    (Viheltää. Huoneista ja aidan takaa ilmestyy
    joka taholta sotamiehiä.)

Pois! Päästäkää!

    (Irtautuu Stsherbatin ja Gljebovin käsistä.)

                 Nimessä tsaarin minä
vangitsen teidät. Vastarintaan käykää,
Jos syytä teill' on siihen.

    (Kaikki jäävät hievahtamatta paikoilleen).

Minä siis nyt vuorostani pyydän teidät sisään.
Kai suvaitsette vastaukset nyt
äskeisiin kysymyksihini antaa?

DOLGORUKI.
Sinulle vastaust' ei olla velkaa.
Tsaarillen annamme sen suorastaan.

    (Menee sisään muiden liittolaisten seuraamana.)

BAHMEOTOV.
Mut täällä kuitenkin nyt odotelkaa,
teit' että tsaarin luokse saattaa saan.

    (Tekee merkin sotamiehille, joista osa jääpi vartioimaan
    puutarhan porttia ja rakennuksen ovea, osa seuraa häntä
    sisään.)



Neljäs näytös.


VIII kuvaelma.

    Tsaarin huone Oranienbaumissa. (Sama kuin kuudennessa
    kuvaelmassa.)

    Tsaari ja Menshikov.

TSAARI.
Kuukaudet kuluvat. Jo toista vuotta
on siitä aikaa nyt, kuin karkulaiset
katosi täältä, mutta varmoja
ei tietoja oo heistä vieläkään.
Apua siitä onko, että yksi
on heidät Libauissa nähnyt, toinen
taas Breslauissa, kolmas Wienissä?
Apua onko siitäkään, ett' yhä
jos jotain tarinoita Veselovski
minulle sepittelee matkasta
everstiluutnantti Kohanskin, jolle
on, muka, turvaa Kaarle keisari
suvainnut suoda valtakunnassansa?
Ei. Arveluihin nyt en tyydy enää.
Varmuutta tahdon -- millä keinoin hyvään.
Niin, millä keinoin hyvään! Tämä on
jo liikaa!

MENSHIKOV.
           Tsaari, eipä enää liene
epäilemistä, mitä Veselovski,
sun residenttis, kertoo Wienistä.
Niin todenmukaiselta näyttää, että
Kohanskin salanimen takana
tsarevitsh piilee. Nainen, jonka häntä
paashiksi puettuna seuraavan
on nähty, varmaan Afrosinja on.
Luutnantti Kremenetskin nimellinen,
mi heidän parissaan on, tietenkin
on Kikin. Kaarle keisarihan, tsaari,
tsarevitshin on lanko. Syytä siinä
hänellä suojella on lankoansa
sun vainoelemistas, muka, vastaan.

TSAARI.
Kaarlelle vietävä on ultimatam!
Jos todellakin valtakunnassansa
hän uppiniskaiselle pojalleni
on suojaa suonut, oitis ilmaiskoon,
miss' oleksii hän, taivuttakoon hänet
palaamaan heti luoksein, taikka -- -- taikka -- --

MENSHIKOV.
Oon sitä varten juuri neuvotteluun
nyt tänne kutsuttanut Pietari
Andrejevitsh Tolstoin ja myös Boris
Petrovitsh Sheremetjevin. Mut kuulla
sa ensin tahdoit, mitä tietoja
kapteeni Bahmeotovilla on.
Hän täällä vartoo.

TSAARI.
                   Hyvä. Tulkoon sisään!

MENSHIKOV (avaten peräoven).
Jakov Hrisantovitsh!

BAHMEOTOV (tulee).

TSAARI.
                    No, haukka, onko
viel' useampaan kyyhkyläiseen kyntes
sun onnistunut iskeä?

BAHMEOTOV.
                      On, tsaari,
nyt ruhtinas Boris Kurakin myös
liitetty muiden joukkoon. Ruhtinatar
Anastasia Trojekurova
epäilty kirjeenvaihdost' entisen
on tsaarittaren kanssa. Myös Grigori
Sobakin, samaten kuin myös Varvara
Golovina siit' ovat epäiltyjä.
Kirjeiden viemisestä Susdaliin
taas epäiltyjä ovat Matjushkin, --
Kirill -- ja Bosov, -- Mihail. He vieneet
olivat niitä sinne ruhtinas
Stsherbatilta, Lopuhinilta ynnä
myös muilta.

TSAARI.
             Eikös sitä tietä sitte, --
Susdalin kautta, -- tietoja oo saatu
tsarevitshista?

BAHMEOTOV.
                Piispa Dossifein
ma luulen kirjeen saaneen, Gljeboville
kun terveiset hän lähettänyt on
tsarevitshilta. Mutta varmaa mitään
ei, valitettavasti, ilmisaatu
viel' ole.

TSAARI.
           Varmuutt' ei siis sieltäkään! --
Mut mitä sanovat nuo läheisimmät,
jotk' oivasti sa silloin ansaan sait?
Ne kieltävätkö yhä vain? Vai etkö
kysellyt, kidutellut heit' oo kylliks?

BAHMEOTOV.
Parastain, armollinen tsaari, kyllä
ma olen koetellut, mutta yhä
vain mitään tietävänsä kieltävät.
Suruissaan näyttävät he olevan.

TSAARI.
Vai suruissansa?! Sen ma arvaan hyvin,
kun kesken raukesivat kaikki tuumat!
No, istukoothan, miettikööthän vielä!
Paremman selon saadaksemme, mitä
epäilty kirjeenvaihto tietää tuo,
Pietari-Paavalin nyt linnassa
he kaikki vuottakoot tsarevitshin
paluuta! Pidettävä on se lauma
kovassa kytkyessä, nään mä. Vielä
siis heitä tutkistele! Tietämään
enemmän ehkä tulevat ja ehkä
käy iloisemmiks heidän kasvonsakin.
Ma garnisoonin komendantiks sinut
nimitän, Bahmeotov; samalla,
sun uutten ansioittes tähden, sinut
ylennän everstiksi. Toivon, että
myös vasta yhtä hyvin toimes täytät.

BAHMEOTOV.
Ylevä tsaari, suurest' armostasi
sinua kiitän. Tahtos täyttäminen
on mulle pyhä aina.

TSAARI.
                    Toimeen käy!

BAHMEOTOV (poistuu).

TSAARI.
Tolstoi ja Sheremetjev tulkoot sisään!

MENSHIKOV (viittaa ovelta).

    Tolstoi ja Sheremetjev (tulevat).

TSAARI.
Te hyvin tunnette ne selkkaannukset,
jotk' on mun poikani nyt matkaan saanut.
Etsinnän pitkän jälkeen arvellaan,
ett' turviss' on hän Kaarle keisarin.
Jos niin on todellakin laita, en
sit' enää sietää voi. Ja tästä siis
on keisarille tieto saatettava. --
Pietar' Andrejitsh! Hyvin tuntien
sun valtioviisautesi, nerosi
ja lujuutesi, sinut valinnut
oon Wieniin lähtemään tään ylen tärkeen
asian vuoksi. Viestin arvoinen
on viejä oleva, tää ettei matka
olisi turhaan tehty.

PALVELIJA (ilmoittaa).
                     Kapteeni
Rjumjantsov Wienistä on saapunut
ja pyytää, tsaari, puheellesi päästä.

TSAARI.
Parhaaksi! Laske sisään!

PALVELIJA (poistuu).

RJUMJANTSOV (astuu sisään).
                         Suuri tsaari,
sun residenttis Veselovski tämän
raportin nöyrimmästi lähettää.

TSAARI (ottamatta vastaan sitä).
Jos loruja se sisältää, kuin ennen,
saat suoraa päätä takaisin sen viedä.

RJUMJANTSOV.
On, tsaari, vihdoinkin nyt tullut ilmi,
ett' epäluulonalainen Kohanski,
jost' ennen kertonut on residentti,
tsarevitsh todellakin on. Jo kauan
on häntä sekä seuralaisiansa
salannut keisar: Weierburgiss' ensin
ja viimeks' Ehrenbergin linnassa
Tyrolissa. Mä siellä residenttis
käskystä kävin salaisesti itse
ja omin silmin vakuutetuks tulin
tsarevitshin nyt vihdoin löytäneeni.
Asian oitis Veselovskille
ma ilmoitin ja sillä välin tarkkaan
silmällä pidin löytöäni. Eipä
kulunut monta päivää siitä, niin
näin pakolaisten sieltä siirrettävän.
He eri puvuiss' aina kulkivat
ja samaa keinoa myös minä käytin,
minuhun ett'ei huomionsa kääntyis.
Näin heidän jälkiänsä seuraamalla
perille pääsin, että matkan määrä
heill' oli Sant-Elmó, -- tuo luja linna
ihanan Neapelin lähitteellä.
Mikäli päättää voin ma, sinnekin
nyt suostumuksell' ovat keisarin
he kätköön viedyt. Tästä kaikesta
vein sanan Veselovskille niin pian
kuin mahdollista, hän taas, suuri tsaari,
sinulle oitis minut, nöyrimmän
sun palvelijas, viestin siitä tuomaan
ja käskyäsi kuulemahan laittoi. --
Raportin sisällys se lyhyesti.

TSAARI (ottaen raportin).
Olipa aika jo tuon viestin tulla.
Täss' on jo käskyt valmihina mulla:
Sä, eversti Rjumjantsov --

RJUMJANTSOV (kumartaa kiitokseksi ylennyksestään).

TSAARI.
                           -- oitis palaat
Neapeliin ja siellä edelleenkin
silmällä pidät tarkkaan löytöäsi,
siks kunnes sinne saapuu Pietari
Andrejevitsh (-- Tolstoin puoleen
kääntyen --), mi tässä asiassa
nyt heti Wieniin lähtee. Kuinka siell' on
sun meneteltävä, sen itse tiedät.
Tää tahtoni on ydin: mielipahan
minulle menettely keisarin
on tuottanut; se kovin nurjaa mieltä
mua vastaan osoittaa; jos verukkeita
hän löytää, poikani jos turvaa sanoo
häneltä, minun vainoomistein tähden,
siell' etsineen, jos sanoo, ett'ei voi
hän poikaa, vastoin hänen tahtoansa,
käsiini jättää, silloin tietäköön,
ett' tuomar' ei hän mulle, isälle
ja itsevaltiaalle tsaarill' ole.
Ja joll'ei poikaani hän taivuttaa
palaamaan tahdo, suokoon edes hänen
puheilleen minun lähettini päästä.
Vaan joll'ei siihen suostu, tietäköön,
ett' ilmeisenä rauhan rikkomisen
pidämme sitä merkkinä ja silloin
"armata mana" -- asevoimin -- käymme
poikaamme kiinni ottamaan. -- Sa mukaas
minulta sitä paitsi kirjeen saat
viedäkses keisarille sekä toisen --
tsarevitshille, siltä varalt', että
sä hänen puheellensa päästetään. --
    (Kääntyen Sheremetjevin puoleen.)
Boris Petrovitsh, sotamarskini
sa uljas! Sinä huolta pidä siitä,
ett' Itävallan rajamailla kylliks
on tästä lähin sotavoimaa meillä,
jos kaipais sitä siellä tämä juttu.

SHEREMETJEV.
Saat huolett' olla, tsaari! Pidän huolen.

TSAARI.
Se käskyni on teille, ystäväni!

TOLSTOI, SHEREMETJEV ja RJUMJANTSOV (poistuvat).

Tsaari (Menshikoville).
Ja me, mein lieber Freund, me sinun kanssas
kotona täällä vyyhden selvitämme.
Kun tiedossain tuo pahan ilman lintu,
mi mulle yhä moista huolta tuottaa,
häpeää suurta silmiss' Euroopan,
nyt vihdoin on, niin häkkiin takaisin
mä kyllä osaan ajaa sen. Ja sitte
se jahka käsissäni jälleen on,
niin rautakourin kimppuhun mä käyn
salaisen myyrälauman tuon. No, silloin
he nähdä saavat, ettei maksa vaivaa
minulle ennen aikaa kuoppaa kaivaa.


IX kuvaelma.

    Tsarevitshin asunto S:t Elmón linnassa. Perällä terassi,
    jonka avonaisesta ovesta ihana näky Neapelin yli.
    Kummallakin sivulla ovet.

KIKIN (loikoo sohvalla vihellellen. Pöydällä hänen vieressään
viinipullo. Hän kaataa lasiin ja juo). Ivan! -- Ivan hoi!

Ivan (tulee vasemmalta). Mitä, Aleksanteri Vasiljevitsh?

KIKIN.
Laulahan, hyvä mies, edes jotakin! Muuten tässä, perhana vie, ihan
ikävään kuolen.

IVAN. Mitäpä laulaisin? Itsenikin on niin ikävä, että olen valmis
hirteen menemään.

KIKIN.
Mitä osaat. (Kaataa hänelle viiniä.) Tuossa on sinulle! Juo ja laula
sitten!

IVAN (juo ja alkaa laulaa alakuloista, kotikaihoa ilmaisevaa
laulua).

KIKIN (juo taaskin). Saakeli! Hirteen tässä minutkin saat. Ei se
passaa. Laula jotakin iloista, repäisevää! Ja tanssi! Kas tässä: juo
vielä! Juo ja laula! Ja trepakkaa tanssi!

IVAN (juotuaan laulaa hurjan iloisen laulun ja alkaa lopulta tanssia.
Siihen yhtyy sitte myöskin):

KIKIN. Hei! Kas näin! Hih!

ALEKSEI ja AFROSINJA (jälkimäinen paashiksi puettuna -- tulevat
terassin kautta).

ALEKSEI.
Kas tääll' on ilot! -- Iloitkaahan vain!

IVAN (juoksee ulos).

KIKIN.
Vai niin! Vai palasitte kävelyltä? --
Täss' ikävääni vähän tanssitin
Ivania.

ALEKSEI.
        Sa, Sasha, ikävöitset,
ja minä riemuitsen, oon ihastunut.
Hurmaava seutu! Tyyntä kaipaavalle
mi luonto leppoisa! Tää on se rauhan
sopukka suloinen, jot' etsinyt
ma olen aina. Täällä tahtoisin
iäti elää. -- Afrosinjushkani,
tää, eikö totta, onnemme on Eden?

AFROSINJA.
On, rakkanani! Suokoon taivas vain,
ett' edes täällä rauhass' oleskella
nyt saisimme. --
    (Kikinille)
                 Kuin sillä aikaa poikain
on nukkunut?

KIKIN.
             Kuin helmass' Abrahamin.
Mua, lapsenhoitajataan, kaivannut
ei ole kertaakaan.

AFROSINJA.
                   Siis kiitos! Nyt
me oomme vuorostamme kotosalla.

ALEKSEI.
Niin, Sasha, mene vuorostas sa nyt
Neapelia ihaelemaan!

KIKIN.
Äh, kunpa haihtuis siitä kolkko kaiho!
Mut venäläinen ain' on venäläinen
ja siksi jää, hän joutukoonpa mihin
maailman ääriin tahaan. Olkoon vain
Neapel' ihana, mut Venäjällä
on ihanampaa viina sittenkin,
kuin Italian rypäleiden neste.
Maistapas tätä vettä!
    (Kaataa viiniä lasiin ja juo.)
                      Tuhat kertaa
on makeampaa musta leipämmekin,
kuin ikuiset maan tämän makaroonit.
Äh, jospa aimo viinakulauksen
taas sais ja kelpo leipäkyörän poskeen!

    (Menee perälle.)

ALEKSEI.
Todella ikävöi hän, Sasha parka!
Sen käsitän. Hän yksin aivan on.
Ei niinkuin minä. Mulla olet sinä.
Sa, Afrosinja, olet kaikki mulle.
    (Vie hänet rinnalleen istumaan sohvaan.)
Sa olet minun maailmani -- sinä
ja pikku poikasemme. Täällä olen
sen valtakunnan, jossa valtias
ma olla voin, nyt löytänyt. Näin minä
kykenen hallitsemaan, sillä täällä
vain rauha vallitsee ja sota täältä
maanpakoon ajettu on ainiaaksi.
Aseita tääll' ei tarvita, ei täällä
tapella, vert' ei vuodateta, ketään
ei pakoiteta, omaatuntoa
kenenkään loukata ei, oikeutta
kenenkään sorreta ei. Rakkauden
tää valtakunta on. On rakkaus
sisällys aina ajatustemme.
Ja vapahasti vain on syntynyt
sovintokirjamme tää ihana,
lakimme loukkaamaton laadittu.
Sinetti pyhä siihen suudelmalla
on sulavalla painettu ja meidän
nimemme kultakirjaimilla ovat
sen alle lemmettäret sisätysten
ikuiseks vahvikkeeksi kutoneet. --
Yks vain on vielä mulla toivomus:
oi, jospa jatkuis kuolemaamme asti
näin rakkautemme retki! Jospa se
joluisi hiljaa näin, kuin tyyni joki
välitse kukkarantain, päilyessä
kesäisen päivän sinitaivahalta,
livertäessä lintuin lehtoloissa!
Oi, eikö totta, Afrosinjushkani,
ei silloin meidän surku saapua
lopulta ikionnen valtameren
rajattomille rantamille oisi?!

AFROSINJA.
Ihana kyllä haave, armahain,
mut pian haihtuvainen on se vain.

ALEKSEI.
Miks', omani? Ei saa se sitä olla.
Se meidän toteuttaa täytyy. Vaiko
jo jotain aavistat, taas pahaa tiedät?

AFROSINJA.
Ei tyyntä tuot' oo meille taivas suonut.
Vaellus tää kun päättynyt on vihdoin, --
niin onnellinen, vaikka onnetonkin, --
jo toimet toiset sua kotiin kaipaa.
Sielt' ystävies' äänen kuulen jo,
jo näen laajenevan heidän luvun,
kapina leimahtaa jo ilmituleen,
ei aikaakaan -- on tsaari tieltä poissa
ja hallitsijaks' itsevaltiaaksi
oot julistettu sinä -- Aleksei!
Ja silloin siellä rakentamaan sinä
käyt sitä rakkauden valtakuntaa,
jot' uneksit nyt täällä. Näet, siellä
pysyä voi se pystyssä, ei täällä.
Kun siellä maahas palautat rauhan
ja mielet tyynnytät, niin kiitollisna
käsillään sitte sua kantavat
alati alamaises. Tyytymyksen
kovalla kivijalalla kun seisoo
näin valtakuntas, järkyttää ei mikään
voi valta sitä. Silloin myöskään mikään
ei voima järkyttää voi lempeämme.
Kun tsaariks' olet noussut, Aleksei,
ja puolisonas rinnallas ma seison,
niin silloin vasta varmat olla voimme
ett' eroittamaan meit' ei maailmassa
kykene enää muu, kuin kuolo yksin!

ALEKSEI.
Ajatus outo! Afrosinjushkani,
sen kuulen sulta nyt?! Sä tiedäthän,
sit' että vieron ma.

AFROSINJA.
                     Sä näet, armas:
pakomme kestää yhä, -- kauemmaksi
meit' yhä viedään. Mitä tietää se?
Suo lankos' suopee yhä suojaa meille.
Isäsi käsiin sua jättämään
ei suostu konsaan hän. Ja sinun tähtes,
niin sanotaan, hän liitonkin on tehnyt
Englannin Yrjön kanssa, asevoimin
jos häntä uhkaamahan kävis tsaari.
Näin kaikki sua kannattavat. Mutta
kaikk' oisko turhaan sinun tähtes tehty?
Olisko turhat toimet ystävies,
jotk' eläneet vain sun on hyväksesi,
sun puolestasi henkens' uhraten?
Olisko turha munkin lempeni?

ALEKSEI.
Mit', Afrosinja, multa vaadit siis?

AFROSINJA.
Olethan itse kirjoittanut ennen
senaattoreille, yli-isällen
ja pyytänyt, he että suosiossaan
sun pitäisivät, muistaisivat sua
avullaan, kun sa kerran kotiin palaat.

ALEKSEI.
Vaan heilt' en tietoja oo saanut mitään
He elävätkökään? Ja hankkeens' ehkä
on mennyt kumoon? Unhottaneet ehkä
jo ovat mun?

AFROSINJA.
             Sun tehtäväsi siksi
on heitä muistaa, muistutella nyt. --
Tää kirje kirjoittamas, jota kannan
jo kauan povellani, lähettää
on aika vihdoin. Tietä taattua,
sun äitis kautta, perille sen saamme.
Sa, niinkuin muistat, tässä ilmoitat
palata pian tahtovasi, käsiis
avulla liittolaistes ottaa vallan,
ja toimiansa riennättämään pyydät.
Tää sana heitä jälleen innostuttaa,
kehoitus työhön yhä kiihoittaa.
Tää lupaus siis heille lähetä!
On aika jo. Sen teet sä, Aleksei,
jos mua lemmit.

ALEKSEI.
                Josko sua lemmin?!
Sun tahtos täytän, Afrosinjushkani,
ma vaikka tiedän, ett'en lupaustain
kykene täyttämäänkään. Tiedäthän...

AFROSINJA.
Mä tiedän vain: se Luojan tahto on.
Hän sulle kyllä kykyä ja voimaa
ajallaan antaa, suuremmaksi vielä,
kuin isäs on, sun hallitsijaks tekee.
Se ennustus on toteutuva varmaan.
Visusti uskon sen. -- Sun nimes vain
ja lähetämme tämän.

ALEKSEI (kirjoittaa alle).
                    Afrosinja!
Sun tähtes, lempemme ja uskos tähden!
Lähetä sitte! Onnemme ett' ehjä
alati oisi, sitä pyydän vain.

AFROSINJA.
Sit', Aleksei, en epäile nyt lain.
Se kasvaa hetkin yhä ehjemmäksi,
kuin honka, ylenee se yleväksi;
sen hurmaavan ma riemuhuminan
jo tuolta kaukaa kuulen korvissan',
kun tsaarin olet valtaistuimella
ja rinnallas saan sua ihaella.

    (Lyö kämmeniinsä.)

IVAN (tulee).

AFROSINJA.
Ivan! Tää kirje Venäjälle oiti
sa toimita. Tien itse kyllä tiedät.

IVAN.
Sen tiedän. Hyvä.
    (Alekseille.)
                  Teidän Korkeutenne!
Luoksenne pyytää päästä kreivi Daun.

ALEKSEI.
Kai jotain uutta kuulla saamme hältä.

AFROSINJA.
Ma poistun siksi aikaa.

    (Menee oikealle.)

ALEKSEI (Ivanille).
                        Pyydä sisään!

IVAN (avaa oven kreiville ja poistuu).

KREIVI DAUN (tulee).
Mä häiritsenkö, Teidän Korkeutenne?

ALEKSEI.
Mä pyydän, rakas kreivi, ette suinkaan.
Olette aina tervetullut. Hyvä
on mieleni, kun luonani te käytte
puhelemassa. Kenties uutisia
minulle joitakin te vihdoin tuotte?

DAUN.
Sen arvasitte.

ALEKSEI.
               Mieluisia vaiko...?

DAUN.
Halusti Teidän Korkeudellenne
sen soisin, vaan...

ALEKSEI (huolestuen).
                    Siis ei? -- -- Päinvastoin siis?

DAUN.
Rauhoittukaatte, Teidän Korkeutenne!
Ei vaaraa vielä. Keisariltahan
olette täällä turvan saanut. Hänen
luvattaan, teidän suostumuksettanne
ei tänne kenkään tunkeutua tohdi.

ALEKSEI.
Mut mitä merkitsee tää, rakas kreivi?
Kuink' ymmärrettävä on puheenne?
Tekeillä kuitenkin on jotain jälleen?
Jo tunnen -- -- aavistan sen. Mitä, kreivi?

DAUN.
Kun Teidän Korkeutenne tänne tuotiin,
pakosta tapahtui se. Oli tullut
isänne tietoon teidän keisarimme
olevan valtakunnan piirissä.

ALEKSEI.
Ja nyt? Hän ehkä paikankin jo tietää?

DAUN.
Se luultavaa on.

ALEKSEI.
                 Miten te sen, kreivi,
nyt tiedätte?

DAUN.
              On kirje keisarilta
minulle tullut.

ALEKSEI.
                Mik' on käsky siis?
On ehkä lähdettävä meidän jälleen?

DAUN.
Se vallassa on Teidän Korkeutenne.
Ilmoittaa Teille käskenyt on tsaari,
kaikk' että Teille anteeksi hän antaa,
jos kotihinne kohta palajatte.
Asua siellä saatte, missä itse
vain tahdotte. Mun hallitsijain Teille
viel' lupaa takuun, ettei pahaa mitään
oo Teille tapahtuva.

ALEKSEI.
                     Ei, -- ei koskaan.
En tahdo palata. Mä tiedän kyllä:
ei odotettavissa siellä hyvää
minulla mitään. Isäni ma tunnen.
En häntä usko. Lupaustaan hän
ei pidä, luvatkoonpa mitä tahaan,
ja sanastaan ei välitä hän lainkaan.
Paeta täältä meidän täytyy siis.
Ja keisar' ell'ei mulle turvaa suo,
ma paavin luokse lähden. Suojeleva
hän mua varmaan on. Kuin isänikin,
hän itsevaltias on, mutta häneen
enemmän luotan ma, kuin isääni.
Siis, rakas kreivi, meidän sallikaa
täält' oitis lähteä. Mä pyydän teitä.

DAUN.
Ma valitettavasti siihen lupaa
en ole saanut enkä suostua
siis voi ma.

ALEKSEI.
             Kuinka? Eikö lupaa? Mitä
siis tehtävä on, kreivi, rakas kreivi?!

DAUN.
Voi Teidän Korkeutenne keskustella
isänne lähettilään kanssa, joka...

ALEKSEI.
... jo tänne saapunut on, niinkö vai?

DAUN.
Niin, Teidän Korkeutenne. Salaneuvos
Tolstoi on täällä, -- puheillenne pyrkii.

ALEKSEI.
Hänelle, kreivi, vastatkaa, mä etten
hänt' ota vastaan.

DAUN.
                   Anteeksi mä pyydän,
mut hallitsijaltain on mulla käsky
lähetti tsaarin puheillenne päästää.

ALEKSEI.
Asiat näinkö nyt on, kreivi hyvä?!
Tämäkö suoja satimeksi onkin
otuksen turvattoman muuttuva?

DAUN.
On tähän keskusteluun keisari
nyt myöntymähän ollut pakoitettu. --
Jos, Teidän Korkeutenne, Venäjälle
palata itse haluatte, Teitä
pidätä, tietysti, ei keisari, --
jos ette, -- väkisinkään ei hän laita.
Se käsketty on Teille ilmoittamaan,
kuin myöskin, että minun oltava
on läsnä keskustelussanne täällä.
Siis -- -- vastausta suosiollista
mä pyydän.

ALEKSEI.
           Ennenkuin sen annan, tahdon
vain neuvotella Afrosinjain kanssa.
Se lienee mulle vielä sallittu?
Hänelle tahdon kaikki kertoa, --
häneltä kysyä. Mä, nähkääs, mitään
en ilman häntä tee. Me kaksi ollaan
eroamattomia aina, aina.
Odottakaa siis hetki vielä, kreivi!

    (Poistuu oikealle.)

DAUN (ovesta vasemmalle).
Mä pyydän, Teidän Ylhäisyytenne.

TOLSTOI (tulee).
Vaan missä on tsarevitsh?

DAUN.
                          Hyvällä,
näköjään, Teit' ei tahdo luokseen päästää.

TOLSTOI.
Sen arvasin.

DAUN.
             Siks hallitsijani
mä käskyn mukaan, ilman suostumusta
tsarevitshin nyt Teidät laskin tänne.
Hän kohta palaa. Vartokaamme kotva.

TOLSTOI.
Mä kiitän, kreivi hyvä. Kerran kun
näin pitkälle on päästy, niin -- sen toivon --
nyt hänen kanssaan kyllä toimeen tullaan.

DAUN.
Tuoss' ovatkin.

ALEKSEI ja AFROSINJA (-- nyt naisen pukuun puettuna -- tulevat
ja seisattuvat hämmästyneinä ovelle).

ALEKSEI (Tolstoille, tylysti.)
Jo täällä? -- --. Tahtoani
siis vastoin?! -- --

TOLSTOI.
                     Tsaarin käskystä, tsarevitsh.
Mun omakätisesti tämä kirje
Sinulle annettava oli.

    (Antaa kirjeen.)

ALEKSEI (ottaa sen, lukee ja antaa sitte Afrosinjalle).
                       Minä
kreiville äsken vastaukseni
jo annoin. Ehkä tunnet jo sen? Sama
se nytkin on: en palaja.

TOLSTOI.
                         Tsarevitsh,
et silloin vielä tsaarin kirjettä
sa ollut lukenut. Mut nyt jo tiedät
sä hänen mielensä. On vieläkin,
kaikesta huolimatta, suopea
hän sua kohtaan. Sulle ojentaa
kätensä hän ja isän sylin avaa
sinulle kerran vieläkin. Hän toivoo
siis, että muuttava on mielensä
nyt hänen poikansa ja täyttävä
myös hänen toivonsa. Ja senpä tähden
minäkin tohdin toivoa, tsarevitsh,
sun että vastaukses sittenkin
nyt toinen on, kuin taannoin.

ALEKSEI.
                              Leppeistä
sanoista noista isäni mä äänen
jyrinän kuulen jo, jo näen hänen
vihansa välähdykset, jopa hänen
kätensä rautakouristuksen tunnen
ja edessäni ammoittaa jo tuossa
sylinsä avoimena hautana.
Siihenkö tahdot minun syöksymään?
Ei, elää tahdon vielä, kunnes mulle
elämä suotu on. Ja elämällein
tääll' olen keisarilta turvan saanut;
tääll' elää tahdon, tänne minä jään.
Se muuttumaton vastauksein on.

TOLSTOI.
Näin ollen ilmoitettava, tsarevitsh,
on sulle minun, että keisari
täss' asiassa luovuttanut on
nyt vallan tsaarille.

ALEKSEI.
                      Siis hänelle
vie vastaukseni!

TOLSTOI.
                 Ja tsaari mulle
soi vallan toimia, kuin asia
tää vaatii.

ALEKSEI.
            Minun puoleltani siis
se harkitsemist' ensin vaatii. Toiste
lopullisesti vastauksein annan.

TOLSTOI.
Ei lykkäystä siedä tsaarin tahdon
täytäntöön pano.

ALEKSEI.
                 Päätöksessäni
mä pysyn myös.

TOLSTOI.
               Siis -- tää on tsaarin käsky:
ei sinutta, tsarevitsh, täältä mennä,
suo seurata ja vartioida sua,
siks kunnes vankina sa täältä viedään.

AFROSINJA (heittäytyy Aleksein kaulaan).
Oi, taivas!

ALEKSEI (tarttuu kreivi Daunin käteen).
            Kreivi, puolustakaa edes
te mua! Miksi ootte vaiti, kreivi?
Miks'ette sano, että mahdotonta
väkisin näin on viedä mua täältä?
Ei hän, ei tsaari eikä kenkään saa
minuhun koskea. Niin! Keisarihan
on väkivaltaa vastaan täällä turvan
luvannut meille, Afrosinjalleni
ja lapselleni, meille kaikille.
Vai kuinka, rakas kreivi, niinhän, niinhän?

DAUN.
Niin, Teidän Korkeutenne, keisari
oli turvan suonut teille vainon tähden.
Mut onhan tsaari vakuuttanut nyt,
ett'ei oo Teille pahaa tapahtuva,
jos palajatte takaisin. Näin ollen
mun haltitsijain vihaa synnyttää
välill' ei tsaarin tahdo, pojallensa
kun sovintoa, armoa hän tarjoo.
Siis teidän itsenne on välinne
isänne kanssa ratkaistava vain.

TOLSTOI.
Otollinen on hetki nyt, tsarevitsh.
Sinulle tsaari armon tarjoo, vaikka
sun liittolaistes murhan-aikeet ilmi
ovatkin tulleet. Armon sittenkin
hän tarjoo, vaikka lupauksillasi
sä hänet petit sekä loukkasit
paollas maasta pois. Ja jos nyt palaat,
rankaisematta sinut jättää hän;
jos et, niin ainiaaksi sinut kiroo
ja kavaltajaks julistaa. Ja silloin
sä tiedä, ett'ei käyttämättä jätä
hän mitään keinoja sua vangitakseen.
Niin, asevoimin sinut täältä noutaa.
On sotajoukot sitä varten valmiit,
Italiahan tsaari itse saapuu.
Valitse siis, mi sulle suotuisampi!

AFROSINJA (Alekseille).
Siis kaikk' on ilmi!

ALEKSEI.
                     Afrosinjushkani!
Sun neuvos?

AFROSINJA.
            Armon kerran jos suo tsaari,
niin palaa, palatkaamme tietysti!
Mut yhdessä, -- ei muuten!

ALEKSEI.
                           Kultaseni!
Ei muuten! -- -- Hyvä. No. Me suostumme
Mut niin, ett' yhdessä me saamme olla,
ma, Afrosinjani ja lapsein, kaikki.
Vain sillä ehdolla. Muut' emme pyydä,
kuin että saamme kaikki yhdessä
asua maalla jossakin ja että
ei meitä eroiteta koskaan, koskaan.

TOLSTOI.
Se seikka tsaarin ratkaistava on,
ei mun. Ja käsky sitä paitsi mulla
tsarevitshin vain kanss' on neuvotella
tääll', -- eikä muiden.
    (Afrosinjalle).
                        Siksi aikaa siis
sun, Afrosinja, pyydän poistumaan.

AFROSINJA (toivottomana Tolstoille).
Eroittaa meitä tahdotteko? Oi!
Sit' elkää tehkö, ette tehdä saa!
    (Alekseille.)
Sa ethän salli sitä, armahani?!
Oi, ethän, ethän?!!

ALEKSEI.
                    Kultasein! En koskaan!
    (Toistoille huutaen).
En koskaan! Kuuletko?! En koskaan, -- koskaan!
Me ennen kuolemme, kuin eroamme.

    (Lapsen itkua oikealta.)

TOLSTOI.
Lapsenne itkee, kuulkaa!

AFROSINJA.
                         Lapsein! Niin.
Ma tulen, nupukkani. -- Hänkin huutaa,
rukoilee, pyytää. -- -- Heti, heti, tulen! --
Sun tänne tuon, niin kaikki rukoellaan,
meit' ettei eroitettaisi.

    (Rientää oikealle).

TOLSTOI.
                          Tsarevitsh!
Sua kreivin asuntohon pyydän nyt.
On siellä jatkettava tehtävämme.

ALEKSEI.
Te menkää! Jäljestä me tullaan kohta,
minä ja perheeni, -- kaikk' yhdessä.

    (Aikoo mennä oikealle).

TOLSTOI (asettuen oven eteen).
Sun edeltä on mentävä. Me muista
pidämme huolen sitte.

    (Lyö kämmeniinsä. Vasemmalta astuu sisään neljä
    sotamiestä, joista kaksi asettuu kummallekin
    puolen ovea.)

ALEKSEI (hämmästyen).
                      Mitä tämä?!
Siis kuitenkin?

TOLSTOI (osoittaen vasemmalle).
                Tsarevitsh, minä pyydän!
On käsky minun täytettävä: teidän
on erottava naisestanne heti!

ALEKSEI.
Nyt täysi kärsimysteni on malja.
Siis kuollakaan ei yhdess' ole suotu!

    (Purskahtaa itkuun ja peittää kasvonsa käsiinsä.)

Jumala! Miksi minut ylönannoit?!

    (Menee hoiperrellen vasemmalle. Kaksi sotamiestä seuraa.
    Kaksi jää edelleen oven viereen vartioimaan).

TOLSTOI.
Mä kiitän, kreivi! Selviytyvän näin
näkyvät hallitsijoittemme välit.

    (Menee myös vasemmalle.)

DAUN (seuraa).

KIKIN (syöksyy kotvasen kuluttua terassin kautta sisään
Rjumjantsovin ja kahden sotamiehen takaa ajamana).
Tsarevitsh, paetkaa! Miss' on tsarevitsh?!

RJUMJANTSOV (sotamiehille).
Vangitkaa hänet!

    (Rjumjantsov ja sotamiehet käyvät Kikinin kimppuun,
    joka iskee Rjumjantsovia tikarilla).

KIKIN.
                 Tuoss' on sulle, konna!

RJUMJANTSOV.
Äh! -- - -- Käsivarteen onneks' osuit, roisto!

    (Tikari putoaa Kikinin kädestä ja hän vangitaan.)

AFROSINJA (lapsi käsivarrellaan on syössyt sisään huoneeseen.)
Rukoillaan kaikki yhdessä. -- -- -- Oi! Taivas!
Haa! Missä?! Missä on tsarevitsh, missä?!

KIKIN.
Tää kavallust' on. Petetyt me oomme.

AFROSINJA (aikoo juosta vasemmalle.)
Me tullaan, isä, tullaan yhdessä -- --

    (Sotamiehet estävät häntä).

RJUMJANTSOV.
Nimessä tsaarin pidätän mä teidät.
Tsarevitsh itse vangittu jo on.

AFROSINJA (kirkaisee ja vaipuu maahan oven suuhun).



Viides näytös.


X kuvaelma.

    Suuri audienssisali Kremlin linnassa Moskovassa, Oikealla
    valtaistuin. Perällä kahden sotamiehen vartioima ovi.
    Vasemmalla sisäänkäytäväovi, jonka suussa seisoskelee
    hovipalvelijoita.

ENSIMÄINEN HOVIPALVELIJA.
Tänään, näköjään, tsarevitsh tsaarin eteen tuodaan?

TOINEN. Sitävartenhan ne tänne kokoontuvat.

KOLMAS. Saas nähdä, joko tuomiokin lankeaa?

TOINEN. Eiköhän. Toissapäivänä hän myöhään illalla Moskovaan tuotiin.
Eilen aamulla varhain kuuluu jo olleen salainen neuvottelu tsaarin
luona ja heti senjälkeen annettiin käsky järjestää täksi päiväksi tämä
suuri audienssisali.

ENSIMÄINEN. Varmaanpa se luostariin lähetettäväksi, tsarevitsh,
tuomitaan, jonne jo ennen itsekin aikoi, vaikka ei silloin mennyt.

KOLMAS. Ell'ei armahdeta.

TOINEN. Jopa! Tuollahan tuo vielä, kaikkien nähtävänä, "Punaisella
torilla" riippuu tsarevitshin ystävän Kikinin ruumis teilillä ja pää
riu'un nenässä.

ENSIMÄINEN. Niin, niin. Voi kauhua! Oikein kamalalta tuntui siitä ohi
kulkea.

KOLMAS. Eilen oli vielä ollut hengissä. Kovissa tuskissa oli kitunut.

TOINEN. Niin oli, kun tsaari siitä sivu ajoi. Armoa oli rukoillut.
Silloin tsaari käski lyödä häneltä pään poikki ja nostaa seipään
nenään.

KOLMAS. Monta kertaa, kuulen ma, oli häntä, ennenkuin teloitettiin,
kidutuskammiossa kaakkiin vedetty ja piiskattu.

ENSIMÄINEN. Kun ei, raukka, ennen tunnustanut.

TOINEN. Vähäkös niitä on sillä lailla tutkittu, jopa pahemminkin.
Gljebovia oli kidutettu kuumalla raudalla ja tulisilla hiilillä; kolme
päivää riippui sidottuna terävillä nauloilla varustettuun lautaan;
sitte seipääseen pistettiin eikä tunnustanut kuitenkaan. Ja siihen
kuoli.

ENSIMÄINEN. Hyi! En minä kestäisi. Kuolisin paikalla.

TOINEN. Vaan kun ei anneta heti kuolla. Se on jo armoa, kun pää oitis
poikki lyödään.

KOLMAS. Niin kai se on. Tsarevitshin kamaripalvelija Ivan kuuluu ensin
mestatun ja sitte vasta oli pää pantu seipääseen ja ruumis teilille.

ENSIMÄINEN. Entäs ne muut liittolaiset? Kuinkas heidän on käynyt?

TOINEN. Yhdeksän kaikkiaan on heistä jo mestattu. Ruhtinas Stsherbati
oli myöskin ensin tuomittu mestattavaksi, mutta sitte oli tullut käsky,
että hän on piiskalla rangaistava; sitte reväistiin häneltä kieli
suusta, sieraimet leikattiin pois ja vihdoin karkoitettiin hän
Pustooseroon. Semeon Naryshkin lähetettiin kaukaisimmalle maatilalleen,
josta ei saa koskaan minnekään matkustaa. Ruhtinas Vasili Dolgoruki
taas on alennettu kenraaliluutnantista everstiksi ja ajettu
Soli-Kamskajaan. Mikä sitte Siperiaan, mikä minnekin viety. Nikifor
Vjasemski yksin vain sai rankaisematta lähteä Arkangelskiin.

ENSIMÄINEN. No, mutta entäs se tsarevitshin nainen, Afrosinja?

KOLMAS. Niin. Sitähän ei täällä lainkaan ole tutkittu.

TOINEN. Se onkin ainoa, jota tsaari kuuluu säälineen. Linnaan sanovat
ulkomaalta suorastaan viedyn Pietariin.

ENSIMÄINEN. Vähiten lienee ollut syyllinen?

KOLMAS. Tai eniten ehkä tunnustanut?

TOINEN. Ehkäpä onkin. Toiset sitäpaitsi hokevat hänen raskaana olevan.
Liekö sitte totta vai ei, -- sitä en osaa sanoa. -- Hss! Tuossapa jo
alkavat tullakin.

    (Saliin tulee ja asettuu ryhmiin hovikkoja, ministereitä,
    senaattoreita, hengellisiä ja muita ylhäisiä. Lopulta astuu
    sisään tsaari ja hänen vieressään Katarina. Jälessä seuraavat
    ruhtinas Menshikov, varakansleri paroni Shafirov, sotamarski
    Sheremetjev, salaneuvos Tolstoi ja eversti Rjumjantsov, jotka
    asettuvat valtaistuimen läheisyyteen, tsaarin istuuduttua
    siihen. Vasemmalle puolen valtaistuinta on Katarinalle
    varattu toinen istuin).

TSAARI.
Tsarevitsh eteheni tuotakoon!

    (Perällä oleva ovi avataan ja yleisön väliin muodostuneen
    kujan läpitse tulee Aleksei, ilman miekkaa. Alekseita,
    pitäen hänen miekkaansa kädessään, seuraa Bahmeotov.)

TSAARI.
Miekkansa!

BAHMEOTOV (ojentaa, polvistuen, tsarevitshin miekan tsaarille, joka
antaa sen Menshikoville).

TSAARI.
          Uskolliset alamaisein
kaikk' kyllä hyvin tietävät, kuink' olen
alati suurta huolta pitänyt
vanhimman poikain kasvatuksesta
jo nuoruudestaan aikaisimmast' asti.
Mun hartahin on toiveheni ollut,
hänestä että kerran oisi noussut
minulle kelvollinen perillinen
ja rakkaan maani valtaistuimelle
sen arvoinen myös hallitsija. Kaikki
mun uskolliset alamaiseni
jo senkin tietävät, kuink' ollut turhaa
on, valitettavasti, tämä huoli
hänestä, kuinka isänsä hän vaivat
on palkinnut ja minkä häpeän
hän tuottanut on itsellensä, mulle
ja koko valtakunnalleni silmäin
edessä kaiken maailman. Kun ensin
pilannut oli elämänsä aivan
parissa tyhmäin, kunnottomain, raakain
hän ihmisten, niin tahtoani vastaan
nous' sitten röyhkeästi taisteluun
ja vainoani, muka, välttääksensä
pakeni maasta Rooman keisarin,
lankonsa luokse, etsein hältä turvaa
itselleen sekä aatalleen, jonk' otti
jo puolisonsa eläessä. Kauan,
häväisten minua ja tahraten
mun nimeäni, piiloitellen siellä
hän oleskeli, kunnes vihdoin pitkäin
hän niskoittelemisten jälkeen nyt
on kiinni saatu, jälleen kotiin tuotu.
Ja vihdoinkin hän tässä silmieni
edessä seisoo nyt. -- Mä kysyn sulta:
sanoa voitko mitään puolustaakses?
mill' a'ot puhdistaida?

ALEKSEI.
                        Isä -- tsaari!
Ma olen syyllinen sun edessäsi;
sen tunnustan. Mut anteeks' antaa oothan
jo luvannut.

    (Lankeaa polvilleen.)

TSAARI.
             Siis mitä pyydät multa?

ALEKSEI.
Elämää, armoa, mun isäin, tsaari!

TSAARI.
Nous' ylös! Armon sinulle mä suon,
jos, mitään salaamatta, ilmaiset
minulle kaikki ja jos oikeudestas
perintöön luovut.

ALEKSEI (nousten ylös.)
                  Suostun siihen kyllä.

TSAARI.
Lupaus valallinen annettava
sun on. Se täss' on valmis. Varakansler'
Shafirov, lue se!

PARONI SHAFIROV (astuu esille ja lukee). "Minä allamainittu lupaan
pyhän Evankeliumin edessä, että koska minulta, rikokseni tähden isäni
ja tsaarin, hänen majesteettinsa, edessä, on riistetty perintöoikeuteni
Venäjän valtaistuimeen, niin minä sen tähden, syyllisyyteni ja
arvottomuuteni vuoksi, sen oikeaksi tunnustan, ja lupaan ja vannon
Kaikkivaltiaan, Pyhässä kolminaisuudessa ylistetyn Jumalan ja hänen
tuomionsa kautta, että tätä isäni tahtoa kaikessa tottelen ja etten
sitä perintöoikeutta koskaan minäkään aikana tavoittele ja pyydä enkä
sitä milläkään tekosyyllä vastaan ota. Ja oikeaksi perilliseksi
tunnustan minä veljeni tsarevitsh Pietari Petrovitshin. Vakuudeksi
suutelen minä pyhää ristiä ja allekirjoitan nimeni omakätisesti."

TSAARI (Alekseille).
Ja kirkossa nyt juhlallisest' on
sun luovuttava oikeudestasi
valtaistuimeen ja valallinen tämä
lupaus allekirjoitettava.
    (Menshikoville.)
Sen jälkeen ruhtinas, on manifesti
julaistava, ett' toinen poikani,
jok' aviosta rakkaan Katarinan
kanss' syntynyt on, -- Pietari Petrovitsh --
on valtakunnan perillinen nyt.
Menkäämme siis!

ALEKSEI.
                Viel' yksi pyyntöni
sa isä-tsaari, kuule!

TSAARI.
                      Mikä on se?

ALEKSEI.
Rukoilen, tsaari, sinua ja sua
myös, tsaaritar: mun suokaa Afrosinja
aviovaimokseni ottaa. Yhden
hän lapseni on äiti jo ja toista
viel' alla sydämensä kantaa. Isä!
Vapauta vankeudesta hänet nyt
ja syyttömästä häpeästään myöskin,
mun sallimalla hänet naida. Se
mun ainoa on, hartain pyyntöni.

TSAARI.
Sa mahdotonta pyydät. Linnassa
on hänen vielä istuttava, kunnes
voi hänen kanssaan alkaa tutkinto
osallisuudestansa rikokseesi.

ALEKSEI.
Hän syytön aivan on, -- mua usko, isä! --
joll'et vain sitä rikoksena pidä,
hän että mua rakastaa, kuin minä
myös häntä. Se on syynsä.

TSAARI.
                          Rikokseen
on häpeällisehen rakkautenne
tuo teidät vienyt. Häpeällinen
sekin on rikos siis.

ALEKSEI.
                     Ei pahempi
sinunkaan tekoasi, isä, kun
mun äitin' hylkäsit ja Katarina
Skavronskajan teit lemmitykses' ensin
ja sitte puolisokses' otit.

TSAARI (kalveten).
                             Mitä?!
Vait, kunnoton! Kuink' uskallatkaan sinä?!
Sa unhotat, ett' itsevaltiaan
edessä tsaarin tässä seisot nyt!

ALEKSEI (yhä innostuen).
Viimeisen kerran ehkä. Siksi tahdon
sinulle kaikki lausua. Sä syytät
minua, isä-tsaari, siitä, että
näin olen huono, rikoksellinen,
sinua vastaan että noussut olen
ja hyvät aikees häväissyt. Niin olkoon!
Vaan en näin huonoks' ole syntynyt, --
semmoiseks' olen minä kasvatettu.
Väkisin tahdottu on toisellainen
minusta tehdä, kuin miks' olin luotu.
Ei rakkaudella koskaan kohdeltu
minua ole. Aina kiellettynä
vähinkin oma tahto mult' on ollut.
Ja oman äidin hellyytt' ollen vailla,
kokea emintimän lemmettyyttä
oon kylliks' saanut. Kelvottomiin käsiin
ma kasvatettavaksi annettiin
ja -- kelvottomaks' kasvatettavaksi.
Se oli tarkoituskin. Semmoiseksi
ma olin saatavakin. Toisten tiellä
ma olin, siksi sitä tietä minut
tahdottiin tieltä pois. Sun aikees', isä,
on ehkä hyvät olleet, mutta toiset
on olleet tsaarittaren halut, toiveet
ja suosikkisi Menshikovin pyyteet.
He sua aina yllyttäneet ovat
minua vastaan.

KATARINA.
               Raukka enää tiedä
ei mitä haastaakaan!

ALEKSEI.
                     Ja minkätähden?!
Vain vallanhimostaan. Sun sijallesi
halunnut aina ruhtinas on päästä.
Vaan toivonsa se tyhjiin silloin raukes,
kun sulle pojan antoi tsaaritar.
Ja hänen
    (luo katseen Katarinaan)
         kunniansa himo tänään
nyt tyytyväisnä riemujuhlaa viettää.

MENSHIKOV.
Hillitse, suuri tsaari, raivoansa!

TSAARI.
Ma oonko kaikki kuullut jo vai vielä
sinulla jotakin on lisättävää?

ALEKSEI.
Minua syytät, tsaari, siitä, että
sinua vastaan noussut olen sekä
kapinaan muita yllyttänyt myöskin.
Vaan valtaahan en himonnut ma koskaan,
en koskaan valtaan pyrkinyt. Päinvastoin
sit' olen aina kammoksunut, sillä
mit' olen valtaa omin silmin nähnyt,
se aina vain on väkivaltaa ollut.
Siks' olen sitä hylkinyt ja lemmen
paennut leppoisien siipein turviin.
Niin, toisen valta avionikin
minulle valmisti. Siin' onneton
ma olin. Silloin löysin yhden, -- yhden
jota ma rakastan ja joka mua
myös rakastaa. Sen yhden luona vain
ma elämäni onnen löysin. Mutta
nyt senkin onnen tahdot multa riistää.
Sen yhden kanssa elää tahdoin vain,
vain elää, mutta senkin rukouksein,
sen ainoani, isä-tsaari, hylkäät.

    (Polvistuu, heltyen kyyneleihin.)

KATARINA (liikutettuna).
Rukoilen hänen puolestansa, tsaari,
suo hänen Afrosinja naida! Eihän
nyt enää siihen estettä voi olla.

MENSHIKOV.
On, suuri tsaari, este vieläkin.
Se pyyntönsä on mahdotonta täyttää.
Eversti Bahmeotov Susdalista
käsiinsä juuri on tsarevitshin
salaisen kirjeenvaihdon saanut. Siitä
käy selvin sanoin ilmi, että tahtoi
tsarevitsh kotiin palata ja omiin
käsiinsä, liittolaistens' avulla,
tääll' ottaa vallan. Siis päinvastoin aivan,
kuin mitä itsestänsä taannoin tässä
vakuutti sinun edessäsi, tsaari.
Hänelle jalomielisesti armon
soit, suuri tsaari, vaan nyt tämän tähden
uus tutkinto on hänen kanssaan tarpeen.
Kas, tässä todistus!
    (Antaa tsaarille paperin.)
                     Myös mua syytti
hän äsken, että sinun sijallesi
ma, suuri tsaari, muka pyrin päästä --
jost' ei oo hällä yhtään todistetta --
vaan tässä näet omin silmin, että
se toivo -- kiitos taivaan, turha vain! --
ol' hänen omansa, ei minun lain.

TSAARI.
Petosta vielä siis ja kavaluutta! --
Uus tutkinto on toimeenpantava
ja oitis! Kaikki, kaikki selville
on saatava! Ei jälkeäkään enää
oo tuosta joukkiosta jätettävä!
Sen sopukat on etsittävät vielä,
esille kaikki kaivettavat tyystin
ja joka kynsi pinnalta on maan
pois pyyhittävä iäksi! Ja sinä,
katala Judas, sinut lähetän
ma linnaan Pietar'-Paavalin nyt täältä.
Siell' Afrosinjasi jo istuu. Siellä,
sisällä samain seinäin, sinäkin
saat tekojasi mietiskellä, kunnes
sun tuomiosi lankee.

ALEKSEI.
                     Omat tekos
minussa itse, suuri tsaari, nyt
sä tuomitsit.

TSAARI.
              Pois silmistäni, pois!

ALEKSEI (viedään pois).

BAHMEOTOV (seuraa).

TSAARI.
Huomenna itse Pietariin jo muutan.
Ylioikeuston siellä asetan.
Se tätä asiata tutkikoon!
Se langettakoon poikan' tuomion!

    (Tarjoo kätensä Katarinalle ja poistuu muiden seuraamana.)


XI kuvaelma.

    Tsarevitshin vankila Pietari-Paavalin linnassa. Vasemmalla
    kidutuskammio. Perällä sisäänkäytävä. Oikealla vuode.

ALEKSEI (makaa vuoteessa. Kuuluu avainten kalinata ovea avattaessa. Hän
kohottaa yht'äkkiä päätänsä ja kuroitakse kuuntelemaan, pidellen
suonenvedontapaisesti kiinni vuoteen laidasta. Kauhun ilme kuvastaa
hänen kalpeista, kuihtuneista kasvoistansa).

BAHMEOTOV (tulee).

ALEKSEI (hypähtää istualleen vuoteessaan).
Kiduttamaanko tulet mua jälleen?
Sekö on käsky taaskin?

BAHMEOTOV.
                       Kohta saat
sen kuulla.

ALEKSEI.
            Johan olen sanonut
ma kaikki, mitä tiedän, tunnustanut
jo kaikki olen, kaikkiin kysymyksiin
jo vastannut. En enää muista mitään,
vaikk' yksinäni pääni halki täällä
oon miettinyt.

BAHMEOTOV (osoittaen kidutuskammioon päin).
               Vaan tuolla kuitenkin
jotakin aina lisää johtuu mieleen.

ALEKSEI.
Jumala! Vieläkö siis sittenkin?

SHAFIROV, TOLSTOI, RJUMJANTSOV ja LÄÄKÄRI (tulevat).

ALEKSEI (nousten vuoteeltaan).
Rukoilen teitä, -- kuulkaa! Älkää enää
minua kiduttamaan käskekö!
En jaksa minä enää. Säälikää!
Mä pyydän: säälikää jo!

SHAFIROV.
                        Rauhoitu!
Ei kiduteta sua enää.

ALEKSEI.
                      Onko
siis tsaari tulla luvannut? Hän täyttää
siis pyyntöni, ett' tänne saapuu vielä?

SHAFIROV.
Armossaan on hän luvannut sen täyttää.

TOLSTOI.
Vaan meillä toimena on sitä paitsi
sun tietohosi saattaa tuomio,
min langettanut tsaarin asettama
on ylioikeusto.

ALEKSEI.
                Taivaan kiitos!
Vihdoinkin loppuu kärsimykseni.

TOLSTOI.
On ilmi tullut tutkinnossa, että
hallitsijaasi -- tsaaria -- sa vastaan
yritetyllä salaliitolla
oot valtaistuintansa tavoitellut,
hänelle kuolemata toivonut
ja uskottomain alamaisten ynnä
alhaisen rahvaan suosiohon olet
vedonnut sekä vieraan valtakunnan
hallitsijan ja sotajoukkojen
apuhun turvannut. Sen takia
ja koska hankkeesi ja liittolaises
salannut olet viimeisehen asti, --
sittenkin vaikka juhlallisest' olit
luvannut kaikki oitis ilmiantaa, --
näin voidaksesi ajan sopivan
ja tilaisuuden tullen toteuttaa
tuon inhan aikees tsaariasi vastaan,
niin ylioikeusto nyt on sinut
tuominnut rikoksistas -- kuolemaan.

ALEKSEI (tarttuu molemmin käsin päähänsä, horjahtaa ja on kaatua).

SHAFIROV ja LÄÄKÄRI (tukevat häntä ja auttavat häntä vuoteeseen).

ALEKSEI.
Siis kuolla -- -- kuolla! -- -- Niin! Niin, tule, kuolo!
Sua kauan, kauan olen kaivannut.
Vie tuskat! -- Rauha suo! -- Se iäks tuo!

SHAFIROV.
Mitenkä tuomio on täytettävä,
on tsaarin ratkaistavaks jätetty.
Hänestä vielä kaikki riippuu.

LÄÄKÄRI (joka sillä välin on tarkastanut Aleksein tilaa, Tolstoille).
                              Oitis
tsaarille vietävä on sana, että
tsarevitsh jo on kovin heikko.

TOLSTOI.
                               Hyvä!
Mä lähden!

    (Menee.)

LÄÄKÄRI (Alekseille).
           Niin, tsarevitsh, levätkää!
On rauha täydellinen teille juuri
nyt tarpeen.
    (Muille puoliääneen.)
             Valmistamaan lääkettä
mä lähden. Siksi aikaa pyydän teitä
ma sairaan luokse jäämään.

    (Menee.)

ALEKSEI (ikäänkuin houraillen).
                           Lääkettä?!
Miks lääkettä nyt enää? Rauha mulle
-- se totta on -- ja rauha ikuinen
on tarpeen. Kuollahan mun täytyy? Niinhän?
Siis antakaa mun kuollakin! Vai ei?
Mun vielä elää täytyy? Tiedän, tiedän.
Tää ilonäytelmä ei ole aivan
lopussa vielä. Katso: uhriteuras
ei ole kuollut vielä! Kas, se elää!
Sen tautta mestattavaks vietävä
se on. Kas, tuossa pää jo lyödään poikki!
Se tsaarin käsky on! Se tsaarin käsky! --
Nyt verisenä tuossa vierähti
se jalkojenne juureen! Nyt sen ruumis
viimeisen kerran nytkähti! -- Hss! Kuulkaa! --
Ettekö kuule? Tuolla kolkutetaan!
Niin, siellä rakennetaan lavaa -- siellä
nyt rakennetaan lavaa... mulle, mulle...

    (Hyrskähtää itkuun.)

SHAFIROV.
Tsarevitsh, rauhoitu! Sa hourailet!
Käsissä tsaarin elämäs' on vielä.
Rukoile armahdusta häneltä!
Hän kohta luokses' saapuu.

ALEKSEI (hetkisen kuluttua tyynemmin).
                           Jumalan
käsissä elämäni nyt on. Sieluin
Hänelle kohta heitän. Armoa
rukoilen Hältä yksin. -- Käskekää
mun luokseni nyt rippi-isä Jakov!

SHAFIROV.
Hän ammoin on jo pyytänyt
sinulle pitkää ikää toivottamaan.

ALEKSEI (tehden ristinmerkin).
Hänelle taivaan rauha! Kuollut siis
jo ennen minua? Siis mestattu?! -- --
    (Vilkkaammin)
Ja Afrosinja? Entäs hän? Hän myös
jo, vai...?

SHAFIROV.
            On tsaari armahtanut hänet!
Ei syytä häntä vastaan tavattu.
Päinvastoin kehoittanut sua oli
Italiasta kotiin palaamaan.

ALEKSEI (hellästi).
Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän.
Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään
vähintäkään hän koskaan ole suonut,
ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään
ja rakkaudestaan näin onkin taivas
nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon
viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon
minua, kurjaa, on hän rakastanut.

    Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat.
    Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka
    lasi kädessä).

TSAARI.
Sa olet heikko, sairas? Minut luokses
viel' olet pyytänyt?

ALEKSEI.
                     Niin, isä-tsaari,
ja kiitos, että tulit.

    (Nousee ylös vuoteestaan.)

TSAARI.
                       Makaa! Makaa!

ALEKSEI.
Ei, anna, anna...
    (Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.)
                  Sua kiittää tahdoin
ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt,
ja sulta pyytää anteeks kaikesta,
mit' olen minä sulle tehnyt. -- Niin,
ma olen sairas, kovin heikko. Kohta
jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla
ma tahdonkin. Ma olen syyllinen
edessä Jumalan ja sinun eessäs.
Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän,
Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa
ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan.
Mut sinä, isä, annatko myös sinä
minulle rikokseni kaikki anteeks?
Voin sitte kuolla rauhassa... jos annat?
Annathan, isä? Sano!

TSAARI (pyyhkien kyyneleitään).
                     Nouse! Nouse!

ALEKSEI.
Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin,
ett' Afrosinjan olet armahtanut.
Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä
hänelle viime tervehdykseni,
jäähyväiseni viimeinen ja kiitos
sydämein hellin. Hän, mun elämäni
jolean juoksun säde suloisin,
eläköön onnellisna aina, aina!

TSAARI (Rjumjantsoville).
On Afrosinja tänne laskettava.

RJUMJANTSOV (menee).

TSAARI (Alekseille).
Suon sulle armon hänet vielä nähdä.

ALEKSEI (suudellen isänsä kättä).
Oi, isä, isä!

    (Hän vaipuu maahan ja nostetaan uudelleen vuoteeseensa.)

LÄÄKÄRI.
              Itse suvaitsette
nyt, Teidän Majesteettinnekin, nähdä,
kuink' on hän heikko. Mielenliikutus
sai hänet tainnoksiin jo.
    (Puoliääneen.)
                          Tarpeeton
jo lienee hälle tämä lääkekin?

TSAARI.
Niin, jättäkäämme hänet rauhaan! -- Hän
ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

    (Menee.)

TOLSTOI seuraa.

MENSHIKOV (ottaa lääkäriltä lasin ja antaa sen Bahmeotoville).
Sa huomaa tarkkaan tsaarin käsky: hän
ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

BAHMEOTOV.
Käsitän, ruhtinas!

MENSHIKOV ja LÄÄKÄRI (menevät).

BAHMEOTOV.
                   Ei kovin paljon
kuluva ole siihen aikaa.

ALEKSEI (tointuu).
                         Kiitos!
Nyt olen tyytyväinen. Nyt oon valmis.
Saan hänet nähdä... vielä nähdä ja --

BAHMEOTOV.
Tsarevitsh, toivuit jo? Kas tässä juoma
sinulle virkistävä. Lääkäri
sen käski sulle, herättyäs, antaa.

ALEKSEI (kohottaen päätään).
Kaikk' ovat poissa jo?

BAHMEOTOV.
                       Niin. Ota, -- juo!

ALEKSEI (ottaa lasin käsiinsä ja aikoo juoda, vaan katseltuaan
Bahmeotovin silmiin, antaa hänelle sen takaisin).
En tahdo, en. On kuihtunut jo kuiviin
eloni neste. Sit' ei mikään lääke
virittää voi.

BAHMEOTOV.
              Sun täytyy. Se on käsky.

AFROSINJA (ilmestyy ovelle ja jää jännityksellä kuuntelemaan).

BAHMEOTOV (kuiskaten).
Sun täytyy, sillä minun käsissäni
sa olet nyt. Ja minun käsistäni
sun täytyy tämä juoma ottaa. Sinä
minulta riistit elämäni kerran,
sinulta vien nyt minä saman verran,
juo!

ALEKSEI (kauhistuen).
     Auttakaa!

BAHMEOTOV (pannen lasin pöydälle).
Haa! Huudat, kurja?! Kuole
nyt sitte noin!

    (Ottaa Aleksein päänalasen, jolla tukehuttaa hänet kuoliaaksi).

AFROSINJA (syöksähtää sisälle).
                Voi, taivas! Jumala!
Apuhun, apuun!

BAHMEOTOV (avosylin häntä vastaan).
               Afrosinja! -- Vapaa!
Nyt olet vapaa!

AFROSINJA (sysäten hänet luotaan ja juosten vuoteen luo).
Kuollut! -- -- Kuollut! -- -- Haa!
Mit' olet tehnyt?! Sinä, konna, sinä
siis tapoit hänet!

BAHMEOTOV.
                   Käskyn täytin minä.
Sun tähtes tein sen, Afrosinja.

AFROSINJA (sieppaa pöydältä lasin ja juo).

BAHMEOTOV.
                                Taivas!
Sä mitä teet? -- Nyt myrkkyä sä joit.

AFROSINJA.
Oh turhat ilkitekos, turhat vaivas.
Omakses ota minut nyt, jos voit! --
Jo tulen, jo, tsarevitsh! Elämässä
ain' olit mun, -- sua jätä kuoloss' en.

    (Heittäytyy Aleksein ruumiin poikki.)

BAHMEOTOV.
Nyt tekemist' ei mitään mulla tässä.
On tieto vietävä vain tsaarillen.

    Loppu.

Punkaharjulla, kesällä v. 1901.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vallanperillinen - Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home