Title: Lauri Stenbäck
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lauri Stenbäck" ***


LAURI STENBÄCK

Kirj.

Eliel Aspelin-Haapkylä



Otava, Helsinki, 1917.



SISÄLLYS.

 Ruotsalaisen painoksen esipuhe.
 Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.

Ensimmäinen luku. 1811-1837.

 Stenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti
 -- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.

Toinen luku. 1827-1828.

 Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- "Rukouksia
 ensimmäisellä herranehtoollisellani." -- Opintoja. -- "Ajatelmia."
 -- Ensi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.

Kolmas luku. 1828-1834.

 Kaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja."
 -- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.
 -- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- "Anna", "Tytön rukous",
 "Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. -- "Ajatelmia." -- "Eräs kesäilta."
 -- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.

Neljäs luku. 1835.

 Herätys. -- Runoilu: "Hyvää yötä", "Luontokappalten huokaus",
 "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" y.m. -- Pietismi.

Viides luku. 1835-1837.

 Östringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä.
 -- "Öisiä säveliä." -- "Uskonnollisista romaaneista." -- Sairaus.
 -- "Gaseeleja" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.

Kuudes luku. 1837-1840.

 Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei
 mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä
 suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa
 y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.

Seitsemäs luku. 1840-1841.

 Perhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen
 painos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan
 varjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen
 aika ja lakkautus. -- "Katkelma runoudesta." -- Miksi Stenbäck
 lakkasi runoilemasta.

Kahdeksas luku. 1841-1846.

 Pohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. --
 Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- "Muutamia sanoja
 pietismistä." -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentinvirkaa
 varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja
 Stenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- "Nya Morgonväkter."
 -- Viimeinen Helsingin-aika. -- "Theologiska Tractater, I." --
 Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.

Yhdeksäs luku. 1846-1882.

 Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen
 toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --
 Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda
 lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. --
 Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.

Kymmenes luku. 1852-1855.

 Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --
 Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi
 professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.

Yhdestoista luku. 1856-1869.

 Isokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --
 Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö
 kotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen
 vaiheet.

Kahdestoista luku. 1869-1870.

 Vaihtelevia harrastuksia. -- "Yhteisen kansan naissivistyksestä."
 -- Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni." -- Kotielämää.
 -- Katovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.



Ruotsalaisen painoksen esipuhe.


Varsinaisten suurmiestemme rinnalla esiintyi 1830- ja 1840-luvulla
joukko nerokkaita henkilöitä, joiden nimet -- joskaan ei yhtä
loistavan säleikön ympäröiminä -- ovat lähes yhtä kulumattomasti
piirtyneet sivistyksemme historiaan. Etumaisia tästä joukosta on
Lauri Stenbäck, jonkun verran tuttu, mutta enimmäkseen tuntematon
nykyiselle sukupolvelle. 'Tosirunoilijana myönnetään hänelle
kyllä sija suurimpaimme rinnalla, mutta hyvin vähän tiedetään tai
muistetaan, että hän samalla oli erään henkisen liikkeen jaloin
edustaja kulttuurielämässämme, jonka liikkeen merkitykselle
kansan kasvattajana tähän saakka tuskin on annettu täyttä arvoa.
"Pietismi", joka saattoi Stenbäckin laskemaan runoilijakanteleen
käsistään, ei näet ollut yksinomaan taantumusliike, vaan sillä
oli samalla positiivinen sisällys siveellisesti puhdistavaa ja
kohottavaa laatua, joka on mahtavasti vaikuttanut yleiseen käsitys- ja
ajatustapaan kauas ulkopuolelle ei ainoastaan "heränneiden",
vaan kirkollismielisten piirien yleensä. Alkaneena aikaisemmin kuin
kansallinen liike se on katsottava jonkunmoiseksi pohjavirraksi
jälkimmäiselle, ja jos tahtoo oikein ymmärtää, kuinka ne ihanteet
ovat muodostuneet, jotka etupäässä Topeliuksen isänmaallisen runouden
ja lukukirjain vaikutuksesta ovat tulleet yhteisiksi ylhäisille
ja alhaisille maassamme, niin on ehdottomasti uskonnollinen
uudistus otettava lukuun. Itsetietoisesti, koko sielunsa palavalla
innostuksella taisteluun antautuminen "maailmaa" vastaan, sitä
pintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä, sitä "leben und leben
lassen" -teoriaa vastaan, jonka vanhempi sukupolvi oli tehnyt
todellisuudeksi, se on pietismin, se on Stenbäckin työ. Hän taisteli
kristittynä kristillisyyden nimessä eikä uskonut mihinkään muuhun
uudistukseen kuin uudistumiseen uskon ja Pyhän Hengen kautta,
mutta siitä huolimatta ulottui -- kuten sanottu -- elämänkatsannon
uudeksimuuttuminen muihinkin kuin niihin, jotka liittyivät
pietismiin, jopa sen suoranaisiin vastustajiinkin. Ne, joista
tämä väite tuntuu paradoksilta, verratkoot vain niitä vaatimuksia
velvollisuuden täyttämiseen ja elämäntapoihin nähden ylipäätään,
jotka nyt asetetaan ei ainoastaan papeille, vaan kansalaisille
yleensä, ennen pietismin aikaa vallassa olleihin käsityksiin, niin
he myöntävät sanotun todeksi. Se että, varsinkin myöhempinä aikoina,
muitakin syitä on ollut tähän vaikuttamassa, ei vähennä pietismin
perustavaa merkitystä.

Tämä käsitys pietismin ja Stenbäckin merkityksestä
sivistyselämällemme on minussa teoksen valmistelun varrella
vakaantumistaan vakaantunut ja selittää tämän elämäkerran laveuden.
Ei ainoastaan runoilijalle ollut tehtävä oikeutta, vaan myöskin
pietistille, joka "masensi" runoilijan, eikä mikään menettely ollut
mielestäni siihen soveliaampi kuin noudattaen täyttä objektiivisuutta
antaa kumpaisenkin vapaasti tulla esiin ja tulkita mielensä
astumatta kriitillisesti ehkäisten väliin. Tämä menettelytapa on,
arvatakseni, myös parhaiten tyydyttävä erilaisia lukijoita, sitä
enemmän kun kuvattava persoonallisuus noina molempina suunnaltaan
niin vastakkaisina kehityskausina pysyi täysin muuttumattomana,
samalla intohimoisen kiihkeänä ja rakastettavan lapsellisena
välittömyydessään ja vilpittömässä suoruudessaan. Niillekin, jotka
Stenbäckissä ennen kaikkea näkevät teologin, on siten tärkein aines
esitetty. Pietismin historiasta en ole ottanut esitykseen enempää
kuin on ollut tarpeen hänen osuutensa ja asemansa valaisemiseksi
tässä virtauksessa.

Siitä hyväntahtoisuudesta ja suuresta luottamuksesta, jolla kirjan
ensi lehdellä mainitut [Teoksen ensimmäinen painos oli omistettu
"Lauri Stenbäckin jälkeen jääneille rakkaille, _Ebba Stenbäckille_ ja
_Charlotta Achrénille_".] kunnioitetut henkilöt, runoilijan puoliso
ja sisar, sekä monet muut sukulaiset ja vanhemmat ja nuoremmat
ystävät ovat sallineet minun käyttää kirjeitä ja muuta kirjallista
jälkeimistöä sekä osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti antaneet
minulle arvokkaita tietoja, ilmaisen täten nöyrän kiitollisuuteni,
samalla kuin lausun sen toivon, etten millään olisi loukannut sitä
kallista kuvaa vainajasta, joka heillä on sydämissään.

_Rauhalahdessa elokuulla 1900_.



Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.


Tuskin tarvinnee sanoa, miksi tämä teos ensiksi esiintyi
ruotsinkielellä. Olihan kuvattava henkilö ruotsinkielinen runoilija
ja kaikki lähteetkin samankielisiä. Ajan puute taas on syynä siihen,
etten itse ole toimittanut suomalaistakin laitosta. Jos se on
vahinkona pidettävä, niin se on yksistään minun eikä lukijan, sillä
kääntäjä [O. Manninen.] on suorittanut tehtävänsä kypsyneellä kyvyllä
ja uupumattomalla huolella. Kun sitä paitsi itse olen arkki arkilta
tarkastanut työtä, ei käännös kovinkaan käännökseltä tuntune.

Sisällykseen nähden ei suomalainen laitos muutoin eroa
ruotsalaisesta, kuin että joitakuita erehdyksiä on korjattu.
Muutamat arvostelijat ovat kyllä moittineet teoksen laajuutta, ja
kääntäessä olisi saattanut tehdä lyhennyksiä; kumminkaan en ole
siihen suostunut, sillä kaikki, mitä olen Stenbäckin kirjelmiä
teokseen ottanut, on minusta sen arvoista, että se rikastuttaa
kirjallisuuttamme. Jos olisi ollut mahdollista ajatella niiden
julkaisemista erikseen, niin se olisi kai ollut otollisempi tapa
tehdä ne tunnetuksi; mutta itsekseen ei niitä mielestäni olisi voinut
painattaa loukkaamatta vainajan muistoa. Toisin on elämäkerrassa,
missä jokainen kirje tai muu kirjallinen muistokappale ei ainoastaan
luo valoa aikaan ja oloihin, vaan myöskin saa niistä tarpeellista
valoa; siinä voi julkaista semmoistakin, jota ei koskaan ole
yleisölle aiottu.

Vaikka Stenbäck vereltään ja hengeltään oli puhdas suomalainen, oli
hän sukunsa mukana omituisten sivistysolojemme tähden näennäisesti
vieraantunut suomenkielisestä osasta kansaamme. Kun hän nyt sekä
runojensa suomennoksen [_Lauri Stenbäck, Runoja_, suomentanut Yrjö
Weijola. Helsingissä 1900. Otavan kustantama.] että tämän elämäkerran
kautta on tullut kansan tajuttavaksi, on harras toivoni, että kansa
tuntee hänet omakseen ja sulkee hänet kalleimpien muistojensa
joukkoon.

Helsingissä marraskuulla 1901.

_Eliel Aspelin_.



ENSIMMÄINEN LUKU. 1811-1827.

Stenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti.
-- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.


Stenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla
velvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja
hänen veljensä muisto.

Suvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun
poika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin
Vaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck
(kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli
joessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli
alemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen
päämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa,
ja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran
apulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli
kutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan,
jonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa.
Ketkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät
erämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden
seutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä
pysyi paikallaan. V:een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan,
mutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero
katkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin,
sillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun
hänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan.
Jooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa -- niin tarina
kertoo -- tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton
veljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada
jäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi
perheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin
luonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi
nytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli
tullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään
ruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän
vihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat
Kristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli
rammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi
seurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan -- vaikk'ei
kuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan
kannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa
hartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.

Jooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi
Turun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani
kappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu
muutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten
saarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi)
"historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista" (Tukholmassa
1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle
Fredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin
perustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.

Kun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli
sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana
Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien
sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty,
väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka
rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän
ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän
kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin
20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista
kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta
samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan,
vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. -- Jo tässä mainittakoon,
että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla.
Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä
niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta
kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan.
Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi
kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi
oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän
vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä
kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän
ylitse.

Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa
miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana
Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi
viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä
jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle
kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli
nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta
tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v:een
1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan
alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut
siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten,
11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito
uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle
taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli
Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia
oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin,
joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold
tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.

Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys
aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä
tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin
pitkälle merimatkalle -- arvattavasti Pietarsaaresta olevassa
laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia.
Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua
onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck
Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna
vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa
surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon
sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos
veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja
lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna
seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän
aihe. Säkeet kuuluvat näin:

    Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava
        Nieli veljemm siksensä;
    Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä
        Sielun sulki syliinsä.

    Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast
        Merta tuimaa tuimemmast,
    Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,
        Sanoi: tempaan Tuonelast.

    Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,
        Vaaratonna vioista;
    Onko syytä voivotella, valitella
        Luojan laupiaan laitosta?

    Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,
        Veljemm siellä kasvattaa;
    Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:
        Tänne tulkaat! toivottaa.

    Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne
        Murhemaalle taivaltaa,
    Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;
        Ei meit Jesus unohda.

    Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,
        Kaitse meit näill laitumill,
    Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,
        Vesill vie virvoittaviin

Pieni näytelmä, jossa pikku tytöt -- arvattavasti vanhan virsikirjan
n:o 278 ("Etkös ole, ihmisparka") virren nuotilla -- veisasivat nämä
sanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään
sangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.

Kirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v:n alussa hän meni
uusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen
kanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi.
Tästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809,
_Lauri Jakob_ 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria
1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta
ensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon
vanhempainsa jälkeen.

Eri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta
tässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck
Isossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin
alle, käytti hän muotoa _Lauri Stenbäck_.] (Lars), joksi häntä
aina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka
jokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan
kastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p.
marraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan
osoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia.
Kummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa
Klaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri
Jaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta
Matintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria
Heikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen
Juhani Nygren.

Tätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck
kasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen
nuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla
nähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar --
Charlotta -- elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck)
kuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa
on pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus
perustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat
siis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen
vuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on
voinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.

Ensiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla
päivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin
harvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he
varoivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan,
missä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki,
lienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta
luonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan
taiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi,
kun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä
runoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan.
Muulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään
näytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana
jouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä
tanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen ja lämminneen
nuorison ilosta, että rupesi osalliseksi sekä lauluun että tanssiin.
Suurempiarvoisia lienevät kirkkoherran runolliset lahjat tuskin
olleet, eikä niistä näy jälkimaailmalle säilyneen muuta jälkeä kuin
edelläluetut säkeet, mutta sittenkin on täysi syy olettaa, että
Laurin runoilijalahjat olivat isältä perityt. Tämä olettamus on
sitä enemmän oikeutettu, kun hilpeä- ja helläluontoinen äiti, kuten
Gummerus-suku yleensä, oli ennen kaikkea käytännöllinen ihminen.
Hänestä oli periytynyt se vilkas, avoin, rakastettavan lapsellinen
piirre pojan luonteessa, jonka kaikki ystävät ovat panneet merkille.

Siitä hellästä hoidosta, jonka äiti omisti lapsilleen, tuli runsain
osa Laurille, epäilemättä siitä syystä, että hän näytti olevan muita
vähemmin varattu elämän taistelua kestämään. Ruumiinrakennukseltaan
hän alusta alkaen oli hento ja heikko, kasvot olivat hienopiirteiset
ja kauniit sekä mieli tämän mukaisesti hyvin herkkätunteinen. Kun
äiti huomattavasti hellitteli tätä lasta, noudattivat perheen
muutkin jäsenet hänen esimerkkiänsä, ja kun Lauria niin oli ensin
lapsena hemmoiteltu, eivät poikavuodetkaan tuottaneet hänelle
voimistuttavampaa kehitystä. Hän laiminlöi kokonaan ne erilaiset
urheiluharjoitukset, joihin kasvavat pojat maalla tavallisesti
käyttävät enimmän osan aikaansa, ja pysyttelihen sen sijaan enimmiten
sisarten seurassa. Tästä johtui, että hän olennoltaan oli kaino ja
hiljainen, enemmän tytön kuin pojan kaltainen. Kumminkaan kainous ja
hiljainen käytöstapa eivät estäneet häntä ilmaisemasta tunteitaan,
kun mikä kävi hänen mielelleen. Päinvastoin oli hänen luonteensa
semmoinen, että hän hyvin kiihkeästi, jopa liioitellun kiihkeästi
ilmoitti sekä surunsa että ilonsa. Milloin hän oli iloinen kuin
lintu, milloin pahalla tuulella, ja kun jälkimmäinen puuska sattui,
silloin sisaret sanoivat: "nyt on Lauri taas lauantaituulellaan" --
lauseparsi, joka jostakin unohtuneesta syystä oli tullut käytäntöön
perheessä. Tavattomassa herkkämielisyydessä ilmeni runoilijaluonto
ylipäänsä, mutta kun sanotaan, ettei hän lapsenakaan koskaan salannut
tunteitaan, vaan ilmaisi ne suoraan ja avoimesti, niin esiintyi
siinä yksilöllinen piirre, joka suoruuden ja avomielisyyden muodossa
koko elämän ajan pysyi yhtenä Lauri Stenbäckin luonteen pääpuolia.
Äidin ja pojan suhteesta on vielä mainittava, että Lauri puolestaan
palkitsi emon rakkauden sydämensä hartaimmalla kiintymyksellä. Hän
oli, kuten sanotaan, valmis kantamaan äitiä käsillään, ja vielä
vanhoilla päivilläkin hänen kasvonsa kirkastuivat, milloin vain
puhelu siirtyi "mammaa" koskeviin muistoihin.

Surullista kyllä sattui lapsuusaikana onnettomuus, joka huolimatta
Laurin synnyltään heikosta terveydestä antoi äidin sydämelle
kylliksi aihetta ohjata hänen kasvatustaan yllämainittuun tapaan.
Noin kuuden vuoden iässä tapahtui näet, että poika tapaturmaisesti
istuutui taikka putosi astiaan, joka oli täynnä kuumaa vettä,
ja poltti koko alaosan ruumistaan niin pahasti, että pelättiin
hengenkin menevän. Monta viikkoa hän oli vuoteen omana ja kärsi,
niinkuin ymmärrettävissä on, tuskia, jotka olisivat olleet
täysikasvuisenkin vaikeat kestää. Pikku poika osoitti kaiken aikaa
ihmeellistä kärsivällisyyttä, mutta jostakin tavallista herkemmästä
hienotunteisuudesta -- tai miksi sitä olisi sanominen -- hän ei
sallinut nuorempien sisarusten tulla luoksensa katsomaan, kun hän
makasi kääreissään. Ainoastaan läheisestä huoneesta, ovenraosta, he
säälien kurkistelivat potevaa veljeään.

Lauri kehittyi nopeasti, ja varhain pantiin kirja hänen käteensä.
Tavattoman varhain alkoi myöskin hänen koulunkäyntinsä kodin
ulkopuolella. Syy siihen oli seuraava. Kun vanhin veli Kaarle Fredrik
1818 oli tullut ylioppilaaksi, sai hän paikan everstiluutnantti
Tuomas Henrik Adlercreutzin luona Pälkäneen Myttälässä kahden
pienen pojan kotiopettajana, ja samalla sovittiin, että hän toisi
sinne mukanaan molemmat nuoremmat veljensä Jannen ja Laurin, jotta
nämä yhdessä Adlercreutz-veljesten kanssa valmistettaisiin kouluun
otettaviksi. Silloin Lauri ei vielä ollut täyttänyt seitsemättä
vuottaan, ja ero kodista oli pienokaiselle varsin katkera. Myöhemmin
vanhemmat kuuluvatkin katuneen sitä, että niin varhain toimittivat
pojan maailmalle. Kumminkaan ei saattanut olla merkityksetöntä Laurin
kehitykseen nähden, että hän jo lapsi-iässä tuli oleskelleeksi
vieraassa, hienosti sivistyneessä kodissa. Everstiluutnantti,
lauluissa ylistetyn sankarin Kaarle Juhana Adlercreutzin nuorempi
veli, oli Hämeenlinnan jääkärijoukon majurina ollut mukana sodassa ja
vähää myöhemmin nainut Sääksmäen Lotilasta Helena Gustava Blåfieldin,
joka kuuluu olleen tavattoman rakastettava henkilö, sillä hänestä
sanotaan, että tuli ikäänkuin päivänpaiste huoneeseen, kun hän astui
sisään. Paitsi molempia poikia ja yhtä tytärtä kuului perheeseen
everstiluutnantin kaksi naimatonta sisarta. Tässä kodissa eivät
Stenbäck-veljekset kauan saattaneet tuntea itseään vieraiksi, ja mitä
Lauriin tulee, sanotaan hänen vielä paljoa myöhemmin erityisellä
lämmöllä puhuneen toisesta noita vanhoja neitejä -- Hedda-tädistä
--, joka sekä leikissä että todessa oli koettanut herättävästi
johtaa poikain mieliä maallisista täydellisempiin. Sitä paitsi
Lauri luku- ja leikkitovereistaan Kaarle ja Kustaa Adlercreutzista
sai ensimmäiset lapsuudenystävänsä, joista hän erittäin liittyi
jälkimmäiseen, häntä vuotta nuorempaan veljeen. Jo lapsuudessa näet
esiintyi hänessä taipumus vilpittömällä ystävyydellä kiintyä jaloihin
luonteihin, jommoinen mainittu ystävä varmaankin oli. Valitettavasti
kävi kuitenkin niin onnettomasti, että Lauri hyvin varhain kadotti
nämä niinkuin muitakin ystäviänsä.

Mitä lukuihin tulee, niin ne koskivat paraasta päästä Lindblomin
katkismusta, "uskonnonhistoriaa" ja latinaa, jonka ohella
harjoitettiin kirjoitusta ja laskentoa. Kaikissa näissä aineissa
Lauri sai myöskin suorittaa tutkinnon, ennenkuin hänet 5 p.
helmikuuta 1820 sisäänkirjoitettiin Turun katedraalikouluun. Vaasan
triviaalikoulu olisi ollut lähempänä, mutta Turun oppilaitos
valittiin sen tähden, että Kaarle Fredrik harjoittaessaan opintoja
yliopistossa saattaisi olla nuorempain veljiensä tuki ja ohjaaja
koulun aikana. Vaikka Janne-veli oli kaksi vuotta vanhempi,
lähetettiin hänet yhdessä Laurin kanssa kouluun. Molemmat
vastaanotettiin ensimmäiselle luokalle, ja niin he seurasivat
toisiaan koko koulun läpi vieruskumppaneina, vanhempi aina nuoremman
yläpuolella. Ettei veljesten edistys itse asiassa kumminkaan
ollut niin yhdenmukainen kuin tästä saattaisi luulla, sen huomaa
koulumatrikkelin lyhyistä tiedonannoista. Koko kouluaikana annetaan
nimittäin Jannelle arvolauseet _"begriplig"_ ja _"flitig"_,
jotavastoin Laurille, joka ensin oli saanut samat arvosanat,
lukuvuodesta 1822-23 alkaen merkitään _"qvick"_ ja _"flitig"_.
Jälkimmäisen suuremmat lahjat tulivat siis näkyviin, vaikka vähenevä
ahkeruus hidastutti edistystä. Kahtena viimeisenä vuonna, 1825-27,
rehtori on Laurin nimen kohdalle piirtänyt kysymysmerkin ahkera-sanan
jälkeen -- ensi kerran lyijykynällä, toisen kerran musteella!

Varhainen koulunkäynti ei mitenkään vieroittanut Lauria
lapsuudenkodista. Päinvastoin hän oli siihen kiintynyt, jopa
hellemmin kuin pojat tavallisesti ovatkaan. Joka kerta kun hänen
piti lähteä koulumatkalle, oli suru ja huoli yleinen koko perheessä,
ja hänen itsensä sanotaan aina eron jälkeen olleen viikon tai
pari ikäänkuin sairaana, ennenkuin hän jälleen tottui vieraaseen
ympäristöön. Kerran kuuluu heltymys menneen niin pitkälle,
että vanhemmat antoivat Laurin jäädä kotiin koko lukukaudeksi.
Mahdollisesti tämä tapahtui sen ankaran taudin jälkeen, joka, kuten
tuonnempana tulee kerrottavaksi, häntä kouluaikana kohtasi. Mutta jos
kaipaus Laurin poissa ollessa oli molemmin puolin suuri, niin oli ilo
sitä suurempi, kun hän veljensä kanssa jälleen palasi lupa-ajoiksi
kotia.

Varsinaiset lapsuusvuotensa, jolloin ilo huolimatta kaikista sitä
katkaisevista kärsimyksistä ja kyynelistä on niin "sydämenkylläistä",
nuori runoilija eli Kuortaneella. Tähän paikkakuntaan liittyi siis
rakkaita, valoisia muistoja, jopa sellaisiakin, jotka myöhemmin
pukeutuivat runon muotoon. Niitä oli m.m. seuraava. Eräänä syksynä,
kun pakkanen oli vetänyt järven ensimmäiseen hienoon jääriitteeseen,
Lauri lähti omin päin peilikirkkaalle jäälle. Vaaraa aavistamatta
hän oli jo mennyt hyvän matkaa rannasta, kun muut äkkäsivät hänet.
Kun jää ei vielä kantanut aikaihmisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin
rannalta hätäisin huudoin kehoittaa ja houkutella lasta kääntymään
takaisin vaaralliselta retkeltään. Tämän muiston sanotaan olevan
pohjana tuolle ihmeellisen tunnelmalliselle "Meri" balladille,
laatuaan ainoalle runoelmalle, minkä runoilija on jättänyt jälkeensä.
-- Välittömämmin soinnahtelevat Kuortaneen muistot eräässä
keskenjääneessä runoelmassa nimeltä "Runoilija" 30-luvun alulta,
jonka ensimmäinen stroofi puhuu "hänen hiljaisesta äidinmajastaan",
humisevien "tummien kuusten" keskellä, ja seuraavat kuuluvat näin:

    Mången stjärnbestrålad afton
    Satt han där vid hennes knän,
    Lyssnande när hennes lofsång
    Långsamt klang i månans sken,
    Tills det lilla hufvud sänktes
    Sakta med en bön till Gud.
    Vid de rena psalmers ljud
    Är så godt att somna.

    Men när solen öfver världen
    Glänste i sin gyllne dräkt,
    Och när vårens blommor åter
    Väcktes mildt af vindens fläkt,
    Lekte han med dem förtroligt,
    Språkade han med de små.
    Hvad de allt förtäljde då,
    Det må Herren veta.

    Sköna saker var det säkert;
    Ty bland dem han ofta satt
    Länge, leende och lycklig,
    Och hans öga glänste gladt.
    Som en broder ibland syskon
    Satt han, själf en blomma, där.
    Ack det unga lifvet är
    Rikt på frid och under.

    Så bland lekar och bland blommor
    Flöt hans fromma barndomstid,
    Allt hvad stort han tänkte sedan
    Låg uti hans bröst i frid -- --.

    [Monet tähtikirkkaat illat
    hän istui siellä emon polvien ääressä,
    kuunnellen kun hänen kiitosvirtensä
    kuutamossa vieri verkkaisin sävelin,
    kunnes pikku pää vaipui hiljaa uniin,
    huulilla rukous luojan luo.
    Virsien puhtaihin säveliin
    on niin hyvä nukkua.

    Mutta kun aurinko loisti yli maailman
    kultaisessa kaavussaan,
    ja kun tuulen lempeä henkäys taas
    herätti kevään kukkaset,
    leikki hän niiden kanssa tuttavallisesti,
    haasteli pienoisten kera.
    Tietäköön taivas mitä kaikkea
    ne silloin kertoivatkaan.

    Ihanaa se oli varmaankin;
    sillä niiden seurassa hän istui usein
    kauan, hymyillen ja onnellisena,
    ja hänen silmänsä loisti iloisesti.
    Niinkuin veli siskojen joukossa
    hän istui, itse kukka, kukkien kera.
    Ah, nuori elämä on
    rikas rauhasta ja ihmeistä.

    Niin leikkien ja kukkien kesken
    kului hänen lapsuudenaikansa,
    kaikki, mitä hän sitten ajatteli suurta,
    uinui rauhassa hänen rinnassaan. -- --]

Kuortaneella runoilija ensin oppi ihailemaan Suomen luonnon kauneutta
sekä tuntemaan ja rakastamaan sen kansaa ja kieltä. Ihmis-iän
ensimmäiset kaksitoista vuotta -- niin kauan oli Kuortane Lauri
Stenbäckin kotiseutuna -- jättävät mieleen katoamattomia jälkiä,
ja kun runoilija myöhemmin ihanassa runoelmassaan "Suomalainen
isänmaani", turhaan etsittyänsä sitä kaupungista ja maalta, vihdoin
laulaa:

    Men framåt gick han -- och han fann i ro
    Ett folk i torfbetäckta hyddor bo,
    Och friskhet glänste ur dess öppna öga.
    Det var så välbekant, så svalt det var;
    Hans hjärta kände, att det egde qvar
        Sitt Finska Fosterland!

    [Mutta hän kulki eteenpäin -- ja löysi kansan,
    joka asui rauhassa, turvekattomajoissaan,
    ja terveys loisti sen avosilmästä.
    Oli niin tuttua, oli niin vilpoista;
    hänen sydämensä tunsi, että sillä oli
        suomalainen isänmaansa!]

niin tuskin käy epäileminen, että hän ainakin ajatuksissaan
oli palannut takaisin ensimmäiseen kotiseutuunsa. Kansa siellä
on vakavaa, avonaista, suoraa, ja kun hiekkainen maaperä on
niukkakasvuista, on se oppinut tyytymään vähään ja tottunut
yksinkertaisempiin elämäntapoihin kuin ennenmainittujen
naapuripitäjien asukkaat. Vielä tänä päivänä tervanpoltto on
kuortanelaisten pääelinkeino. Nyt on tosin varallisuus sielläkin
suurempi, ja on ehkä "liikasivistyksen pilaantunut ilma" levinnyt
sinnekin, mutta Stenbäckin aikana ei suinkaan laita ollut semmoinen.
Siellä jos missään asui "turvekattomajoissa" se kansa, jonka luona
oli "niin tuttua ja vilpoista" ja joka saattoi uudestaan virittää
laulun hänen rinnassaan ja uskon isänmaahan.

Muuan seikka, joka sekä Laurille että koko perheelle teki Kuortaneen
ajan muistot laadultaan erikoisiksi, oli se, että perhepiiri vain
siellä oli eheä. Kirkkoherran molemmat tyttäret ensimmäisestä aviosta
joutuivat näet jo siellä naimisiin: Lisette samassa pitäjässä
Puodinkedon tilalla asuvan henkikirjuri D. Kr. Larickin sekä Susanna
Sofia apulaispappi B. G. Hällstenin kanssa. Ne sisaret, joihin Lauri,
niinkuin edellä on kerrottu, lähinnä liittyi niin suruissaan kuin
iloissaankin, olivat kumminkin nuoremmat: Lotta, Maria ja Laura.
Näistä taasen näyttää, niinkuin muun muassa myöhempinä aikoina
kirjoitetut kirjeetkin osoittavat, ensinmainittu olleen Laurin
sydämelle rakkain. Luonteeltaan he olivatkin enimmin yhdenkaltaiset,
sillä kaksi vuotta nuorempi sisar oli myöskin herkkämielinen ja
kiihkeätunteinen. Sitävastoin kuuluu nuorin sisar, Laura, enimmin
muistuttaneen isää; hän oli tyynempi luonteeltaan, ja hänellä oli
soitannollisia ja runollisia lahjoja. Hän lauloi ja soitti pianoa
sekä sepitteli runoja, joista, kuten vielä tulemme näkemään, yksi
näyte tavataan "Evangeliskt Weckoblad'issa".

V. 1823 tapahtui perheen elämässä se tärkeä muutos, että Vöyrin
pitäjä tuli sen kotiseuduksi. Molemmat paikkakunnat, niin Kuortane
kuin Vöyrikin, ovat Etelä-Pohjanmaalla ja ainoastaan noin 100
kilometriä toisistaan, mutta erotus niiden luonnon ja kansan välillä
on kuitenkin suuri. Edellinen on vielä sisämaata mäntymetsää
kasvavine kankaineen ja järvineen; jälkimmäinen on rannikkoseutua.
Vöyrillä leviää eteemme laaja, viljelty lakea, josta siellä täällä
kohoaa kallio- ja kivimäkiä -- entisiä saaria ja luotoja niiltä
ajoilta, jolloin vihannat vainiot olivat kirkkaita, sinisiä ulapoita.
Sekä etelä- että pohjoispuolella, s.o. Vähänkyrön ja Oravaisten
kulmilla, maantie kulkee metsän läpi, mutta kun matkustaja on
saapunut Vöyrin keskitienoille, näkyy metsää vain vähäisen. Heikkona
ja harvenneena se on vetäytynyt taivaanrannalle; vain mäkitörmillä
on siitä vielä jälkiä. Länsipuolella tietä kohoaa peltojen keskellä
pitäjän vanha, aikoja sitten liian ahtaaksi käynyt, valkeaksi
maalattu puukirkko. Alkujaan on rakennus ollut vain tornilla ja
hoikalla huipulla varustettu pitkä huone, mutta 1700-luvulla se on
laajennettu ristinmuotoiseksi. Pari sataa askelta pohjoiseen päin
kirkosta on pappila, johon perhe nyt asettui.

Kun rovasti Stenbäck tuli Vöyrille, oli pappilan päärakennus jo
miltei aikansa palvellut. Viisi vuotta myöhemmin, 1828, rakennettiin
näet se uusi, tilavampi huoneisto, joka nykyjäänkin on käytännössä.
Itä- ja eteläpuolelta ympäröi taloa puutarha, jonka kirkon puolelta
kartanoon tuova tie jakaa kahtia. Osaa eteläisestä puoliskosta
sanotaan "vanhaksi puutarhaksi"; "uusi puutarha" on lähinnä uutta
rakennusta. Tämän jälkimmäisen pääkaunistuksena on joukko suuria
koivuja, joista vanhimmat ovat Stenbäckin ajoilta. Näitä puita
runoilija kai tarkoitti, kun hän eräänä iltana lauloi:

    Sköna, heliga bygd, med dina skogars sus,
    Där mellan björkarnas blad gjuter sig solens ljus
    Öfver mitt moders-hus,
    God natt!

    [Ihana, pyhä seutu humisevine metsinesi,
    missä auringon valo koivujen lehtien välitse valuu
    yli äitini majan,
    hyvää yötä!]

Luonnollista on, että pappilan uudet asukkaat kaipasivat järveä,
jonka rannalla he ennen olivat asuneet; mutta Vöyrinkin pappilalla
on jotakin omituisen kaunista tarjona. Vähän pohjoispuolella taloa
kohoaa nimittäin jotenkin laaja mäki eli vuori -- Myrberget --, yksi
noita ennenmainittuja saaria lakealla, kuitenkin toisista eroava
siinä kohden, että se on kokonaan metsäinen. Sen jotenkin jyrkillä
rinteillä kasvaa suuria kuusia ja lehtipuita, vilpoista siimestä
tarjoten, ylhäällä taasen tavallista havumetsää kivisellä maaperällä.
Se on palanen alkuperäistä metsäseutua viljeltyjen vainioiden
keskellä, ja "vuori" on siksi korkea, että siltä on sangen laaja
näköala tasangon kylien ja vainioiden ylitse. Siitä tuli runoilijan
mielipaikka. Kun kesäaurinko nousi koilliselta taivaanrannalta
ja vähitellen kultasäteillään kirkasti vihannat vainiot, talojen
punaiset tuvat, kirkon ja äidinmajan, silloin luonnon ihanuus tenhosi
runoilijan, ja me ymmärrämme, miksi "aamun loisto" niin usein
kohtaa meitä hänen runoelmissaan. -- Suoranaisimmin liittyy tähän
paikkaan runo "Kevätaamu", ja vielä osoitetaan "ihmisen majaa" vuoren
juurella, josta miehen kiroukset nousivat taivasta kohti häiriten
luonnon sanatonta aamurukousta.

Mitä kansaan tulee, ovat vöyriläiset ruotsalaista rotua, tarmokasta
ja ahkeraa, mutta myöskin eritoten siihen aikaan raju- jopa
hurjaluontoista. Vielä vuosisadan keskivaiheilla olivat veriset
tappelut eri kylien nuorison välillä tavallisia sunnuntai-iltapäivän
huvituksia. Itsestään on ymmärrettävää, että uusi ympäristö vaikutti
pappilan nousevaan nuorisoon. Erittäin tuli se huomattavaksi kieleen
nähden. Kuortaneella puhuttiin perheessä, niinkuin tavallista oli
suomalaisten seutujen pappiloissa, molempia kieliä rinnatusten, jopa
oli suomenkieli selvästi etusijalla. Vöyrillä sanotaan äidin yhä
edelleen mielellään puhuneen suomea, jotavastoin lapset vähitellen
vetäytyivät paikallisen kielen, ruotsin puolelle, niin että joskus
tapahtui, että he vastasivat ruotsiksi, kun äiti heitä suomeksi
puhutteli. Tämä asianlaita sekä sen ohella ruotsalainen koulukieli
vaikutti ainakin Lauriin niin, ettei hän koskaan enää täydellisesti
perehtynyt suomenkieleen, vaikk'ei se tosin koskaan tuntunut hänestä
vieraalta.

Vöyrin aika alkoi Laurille surullisesti. Kesällä 1823, heti Turusta
palattuaan, hän sairastui vaarallisesti isoonrokkoon. Isä oli
1804 saanut Talousseuran hopeamitalin rokotuksen edistämisestä,
mutta hänen omaa poikaansa kohtasi tuo tuhoisa kulkutauti. Sairaus
tosin meni ohitse, mutta ei ikävittä seurauksitta. Se jätti arpia
kasvoihin, vei iholta raikkauden ja, mikä pahinta, vioitti hänen
terveytensä, ettei se enää koskaan tullut entiselleen. Kuvaavaa
äidille on kertomus, että hän ensi aikoina Laurin parannuttua
koki piilottaa kaikki peilit häneltä, ettei hän näkisi rumentavia
rokonarpia kasvoissaan.

Laurin runoilijalahjat ilmaantuivat jotenkin varhain, saaden
ensimmäistä herätystä Franzénin ja Choraeuksen runoelmista -- ainoat
runokokoelmat kodin kirjastossa. Kouluaikana Turussa hän tutustui
ruotsalaisiin runoilijoihin, Tegnériin, Atterbomiin, Stagneliukseen
y.m. Sen mukaan kuin J. Ph. Palmén myöhempinä aikoina kuuluu
kertoneen, oli Lauri Stenbäck erittäin suurella ihastuksella lukenut
Atterbomin "Lycksalighetens ö" runoelmaa ja myöskin lainannut kirjan
kertojalle, joka jonkun aikaa oli ollut hänen vierustoverinaan.
Kenties nämä luvut koulutöiden ulkopuolella olivat syynä tuohon
kysymysmerkkiin, jonka rehtori pisti Laurin ahkeruusarvolauseen
jälkeen. Toinen syy oli ehkä se, että hän itsekin sepitteli runoja.
Milloin hän rupesi sitä tekemään, ei ole tarkoin tietty, sillä alussa
hän ei mielellään näytellyt sepustuksiaan. Rauhassa miettiäkseen ja
kirjoitellakseen hän oli ennenmainittuun vanhaan puutarhaan muutaman
tuuhean ruusupensaston suojaan laittanut itselleen pöydäntapaisen,
joka oli koristettu kukkamaljakolla. Siellä hän istui innostuksen
hetkinä, uteliailta urkkijoilta piilossa. Ensimmäinen runoelma, jonka
hän toi esiin, sanotaan olleen rakkautta huokuva, ylevämielinen
onnentoivotus äidille eräänä Evan-päivänä. Toisen kertomuksen
mukaan oli ensimmäinen sepitelmä onnentoivotus isälle, muutamana
Fredrikin-päivänä, ja se oli muka antanut eräälle perheen ystävälle,
pastori Thodénille, aihetta ennustaa, että pojasta oli aikaa voittaen
tuleva suuri runoniekka. Silloin Lauri oli ollut noin 12-vuotias.
Myöhemmin hän kirjoitteli omaisilleen runoja tavan takaa, milloin
vain sopivia aiheita ilmaantui. Siten niitä syntyi aina uusia, ei
ainoastaan nimi- ja syntymäpäivinä, vaan muulloinkin. Jos hän näki
jonkun sisarensa suruisena ja alla päin, niin ei aikaakaan, ennenkuin
hän pisti runon hänen käteensä, joskus innostuttavan, mutta usein
myöskin leikillisen pisteliään, kaikessa tapauksessa semmoisen,
että se saattoi asianomaisen paremmalle tuulelle. Koulussakin hänen
runoilijakykynsä tuli tunnetuksi. Kerran hän kirjoitti koko aineensa
sujuvalla kuusimitalla ja sai sen johdosta kuulla rehtorin suusta
sanat: "Sinusta saattaa vielä joskus tulla toinen -- Sjöström!" --
kiitoslause, joka merkitsi paljon sinä aikana, jolloin Sjöströmiä
ihailtiin maan etevimpänä runoilijana. Joskus nimitettiin Lauria
"Lasse Lucidoriksi" ja "runonsepustelijaksi" (versmakare).

Mutta taiteilijataipumukset osoittautuivat muullakin tavoin.
Perheenjäsenten merkkipäivien y.m. sentapaisten tilaisuuksien
kunniaksi hän toimeenpani mielellään kuvaelmia ja juhlallisia
esiintymisiä. Eräänäkin kesäpäivänä -- luultavasti Lauri silloin
jo oli ylioppilas -- kun moisesta syystä pappilassa oli vieraita,
hän toimitti Lauran valkoisiin puettuna esiintymään enkelinä
vuoren rinteellä, yläpuolella sitä paikkaa, jossa seura oli, ja
laulamaan tai lausumaan tilaisuutta varten sepitettyä runoa. Tämä
taipumus, joka muistuttaa siitä, mitä edellä on kerrottu isästä,
näyttäytyi myöskin siinä, että Lauri kernaasti sekaantui sisariensa
pukuasioihin. Hän puetti heidät milloin niin milloin näin ja oli
mielissään, kun näki heidät uudessa asussa. Sanalla sanoen hän oli
perheen makutuomari, kuosinvalitsija ja -määrääjä, osoittaen tässä
toimessaan sekä vilkasta mielikuvitusta että omaperäisyyttä.

Varhaisin Lauri Stenbäckin tekemä runo, mikä on meidän aikaan
säilynyt, on samalla ensimmäinen, jonka hän on nähnyt painettuna.
Sydämen suru oli sen synnyttänyt, sillä runo kirjoitettiin erään
ystävän kuoleman johdosta. Koulussa Lauri oli tullut hyväksi
ystäväksi Kaarle Leonard Kjemmerin kanssa. Kjemmer, kauppiaan
poika Kokkolasta, oli 1823 tullut kolmannelle luokalle, jolla
Stenbäck-veljekset silloin olivat, ja rehtori on kirjoittanut
hänen osalleen samat arvosanat kuin Laurille, nimittäin "qvick" ja
"flitig". Kolme vuotta ystävät elivät yksissä töissä ja iloissa,
mutta silloin ystävyyssiteen katkaisi kuolema, joka 9 p. lokakuuta
1826 lopetti Kjemmerin päivät. Stenbäck seisoi nyt ensi kerran
rakkaan ystävän paarien ääressä, ja syvästi liikutettuna hän lausui
julki surunsa ja kaipauksensa runosäkeissä, jotka hän luultavasti
itse luki haudalla ja jotka sittemmin julkaistiin Åbo Tidningarissa
(N:o 84, 28 p. lokak. 1826). Säkeet kuuluvat näin:

    Du gode! jorden dig en vagga bäddar,
    Och sluter hjärtligt i sin moders-famn:
    Visst är där ljuft! Den hulda tidigt räddar
    Från jordens tummel dig i hvilans hamn.
    Du är ej mer! här stå vi stumma, bleka,
    Och tårar strömma vid din tysta graf: --
    Mer vi ej svärma kring, ej mer vi leka,
    Vårt vänskapsband brast, ack, så tidigt af.

    O, säg, hvem trodde, när vi muntert sprungo
    I barnslig dans på lifvets blomsterstig,
    Hvem trodde nyss, då glädjens sånger klungo,
    Att allt så plötsligt skulle ändra sig!

    I salig krets vi sutto vid din sida,
    Och hörde oskuldsstämmans rena ljud,
    När tanken då flög ut i världen vida,
    Hvem trodde nu dig se i dödens skrud?

    Och när vi läste om de drottar höga,
    Om Frithiof, om hans hjältekraft i nord,
    Och hjärtat brann i blixten af ditt öga,
    Hvem trodde dig såsnart försänkt i jord?

    En härlig tid! än invid himlaranden
    Den skimrar i förklarad purpurskrud!
    Vi fatta blott dess sken, du själfva anden:
    För oss dess röst är endast återljud.

    Men boren var du ej för jordens villa:
    Du ville se det skönas urbild ren;
    O, slumra nu vid jordens hjärta stilla,
    Dit polens stjärna ser med bleknadt sken!

    Han tyckes hviska till de vänner alla,
    Till mor och syskon evighetens tröst:
    "Hvad är det mer? de vissna löfven falla;
    Men prof vad dygd ei räds för lifvets höst!"

    [Sa hyvä! maa valmistaa sinulle kehdon
    ja sulkee sinut hellästi emonsyliinsä:
    Onhan se suloista. Tuo armas pelastaa sinut
    varhain elon temmellyksestä levon satamaan.

    Sinua ei ole enää! tässä seisomme sanattomina, kalpeina,
    ja kyynelet virtaavat äänettömän hautasi äärellä; --
    enää emme ilakoitse, emme leiki enää,
    ah, niin varhain katkesi ystävyytemme side.

    Oi sano, kuka uskoi, konsa iloisina riensimme
    lapsellisin tanssein elon kukkapolkua,
    kuka uskoi äsken, kun ilon laulut kaikuivat,
    että kaikki niin äkisti oli muuttuva!

    Onnellisessa piirissä me istuimme vieressäsi
    ja kuulimme viattoman äänen puhtaan soinnun;
    kun ajatus silloin liiti kauas avaraan maailmaan,
    ken uskoi sinut nyt näkevänsä vainajan vaattehissa?

    Ja konsa luimme noista ylevistä ruhtinaista,
    Frithiofista ja hänen sankarivoimastaan pohjolassa,
    ja sydän paloi silmäsi salamassa,
    ken luuli sinut kätkettävän niin pian maan poveen?

    Ihana aika! vieläkin se kajastaa taivaanrannalla
    kirkastuneessa purppurapuvussaan!
    Me käsitämme vain sen hahmon, sinä itse hengen:
    meille sen ääni on kaikua vain.

    Mutta et ollut syntynyt maan harhoja varten:
    sinä tahdoit nähdä kauneuden ikikuvan puhtaana;
    oi, uinu nyt tyyntä unta maan sydämellä,
    minne pohjan tähti luo valjua valoaan!

    On kuin se kuiskaisi kaikille ystäville,
    äidille ja siskoille iäisyyden lohtua:
    "Miksi enää murehtia? kaikki lehdet lakastuvat,
    mutta koeteltu hyve ei pelkää elon syksyä."]

Säkeissä tuntee jälkikaiun Tegnéristä -- eikä ainoastaan sen tähden,
että Frithiof mainitaan. Hauska olisi tietää, onko toimittaja
Sjöström tehnyt muutoksia Stenbäckinkin runoon, niinkuin tapahtui
ei täyteen kahta kuukautta myöhemmin, kun Runeberg samaan lehteen
painetulla runolla ("Till solen") ensi kerran runoilijana astui
yleisön eteen. Muutamat säkeet, niinkuin viimeinen molemmissa viime
stroofeissa, saattavat sitä ajattelemaan. [Janne-veli, joka muuten
valittaa, että (sukkelampi) Lauri kiusasi häntä leikinteoillaan,
on merkinnyt päiväkirjaansa: "Nyt on Åbo Tidningissä sekä Lassen
että Runebergin kirjoittama runo -- saa nähdä millaisia runoseppiä
heistä aikaa voittaen tulee!" -- Kuinka uusi ruotsalainen runous oli
vaikuttanut koululaisiinkin, huomataan siitä, että Janne käyttää
itsestään ja tovereistaan nimitystä "Nordmanna söner" (Pohjolan
pojat).]

V. 1827 toukokuun 15 p. jätettiin Consistorium Ecclesiasticumiin
esitys, että se luokka, johon Stenbäck-veljekset kuuluivat, saisi
päästötodistuksen koulusta. Kirjoitus luettelee 18 oppilasta.
Näistä mainitaan erittäin "ahkeruuden ja onnellisten luonnonlahjain
sekä sen johdosta suuremman edistyksen" tähden neljä (m.m. F.
L. Schauman ja J. Ph. Palmén) ja lisäksi "lupaavien taipumusten
vuoksi nuorempi Stenbäck, vaikk'ei hän aina ole täysin ansainnut
nimitystä ahkera". Ylioppilaskirja Laurentius Jacobus Stenbäckille --
optimae spei juvenis -- annettiin 19 p. kesäkuuta s.v., ja sen oli
allekirjoittanut yliopiston silloinen rehtori Gust. Gadolin.



TOINEN LUKU. 1827-1828.

Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- "Rukouksia
ensimmäisellä herranehtoollisellani." -- Opintoja. -- "Ajatelmia." --
Ensi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.


Lauri Stenbäck oli viimeisiä Turun ylioppilaita; ei täyttä kahta
kuukautta siitä, kun hän oli saanut ylioppilaskirjansa, oli maan
vanha pääkaupunki lukemattomine menneisyyden muistoineen tuhkana.
Hävityksen välittömiä seurauksia oli sekin, että yliopisto muutettiin
Helsinkiin, nuoreen, vaurastuvaan pääkaupunkiin. Siellä avattiin
korkeakoulu 1 p. lokakuuta, mutta sekä alkavaksi syyslukukaudeksi
että seuraavaksi kevätlukukaudeksi Stenbäck jäi kotiin Vöyrille.
Oliko tulipalon tuottama häiriö yliopiston toiminnassa vai kenties
levon tarve vai vielä joku muu seikka syynä päätökseen, että hän
oli viettävä ensimmäisen lukuvuoden kotona, on epätietoista, mutta
seuraavasta on kyllä ilmenevä, että tämä aika oli tuleva hyvin
tärkeäksi hänen kehitykselleen.

Aluksi meidän on ajateltava Lauri iloisena ja huolettomana liikkuvan
omaistensa piirissä lukien runoutta ja runoja kirjoitellen puutarhan
ruusupensasmajassa. Edellisessä jo mainitut kotoisen elämän piirteet
kuuluvat nimittäin ensimmäiseen ylioppilasaikaankin. Selvää on
kuitenkin, että hän ylioppilaana oli ottava toisen aseman kuin ennen
sekä kodissa että siinä seurapiirissä, mikä seudulla oli tarjona. Kun
viaton olento ja naiivit tunteenpurkaukset ilmaisivat nuorta poikaa,
muistutti ylioppilasarvo muille, että oltiin tekemisissä nuoren
miehen kanssa.

Stenbäckin perheen seurustelupiiristä on ensiksi mainittava, että
itse pappilan asukkaihin kuului myöskin pastorinapulainen Jonas
Lagus perheineen, joka asui "pienellä puolella". Tämä pietismin
historiassa kuuluisa mies, Jonas Nilsson Lagus (niin on nimi
kirkonkirjassa), oli jo 1817 yhdeksäntoista vuoden iässä [Akianderin
mukaan (Hist. upplysningar om de relig. rörelserna i Finland VI, s.
211) Lagus oli syntynyt Kurikassa 1798. Olematta vielä laillisessa
iässä hän saattoi ainoastaan arkkipiispa Tengströmin välityksellä
tulla vihityksi papinvirkaan. Kuten Vöyrin kirkonkirjoista näkyy,
ilmoitettiin virallisesti hänet syntyneeksi 1796 ja siis kaksi vuotta
vanhemmaksi kuin hän todella oli.] tullut Stenbäckin edeltäjän,
rovasti Esaias Wegeliuksen, apulaiseksi Vöyrille. Muutamia vuosia
myöhemmin hän meni naimisiin Wegeliuksen kasvattityttären Lovisa
Eleonora von Essenin kanssa ja jäi appensa kuoltua (1821) Vöyrille
sekä Stenbäckin rovastiksi tultua edelleen hänen apulaisekseen. Nyt
kuitenkin Laguksen olo tässä ruotsalaisessa seurakunnassa läheni
loppuaan, sillä 1828 hän astui Ylivieskan kappalaisen virkaan, missä
hän oli ottava tehokkaasti osaa uskonnolliseen liikkeeseen; hänen oma
herätyksensä, josta on niin paljon kirjoitettu, lienee jo tapahtunut
Vöyrillä alkupuolella hänen sielläoloaan. Lagus oli runsaslahjainen
henkilö, vilkas ja hienotunteinen sekä ilmeisiä runoilijalahjoja
omaava. Jo kotona sekä sittemmin yliopistossa hän oli erinomaisella
menestyksellä ryhtynyt tutkimaan vanhoja kieliä ja klassillista sekä
uudempaa kirjallisuutta useilla kielillä. Mutta nämä opinnot, joihin
hän oli koko sielullaan antautunut, katkesivat äkisti ainiaksi. Hänen
isänsä kuoli 1816, ja katkeran surun vallassa, jonka tämä tapaus
hänelle tuotti, hän taipui äidin ja sisarusten kehoituksiin sekä
päätti ruveta papiksi. Samalla tai ainakin samasta syystä hän hylkäsi
myöskin runoilemisen, jonka sanotaan jo saattaneen hänet Ruotsin
fosforistien yhteyteen. Jos onkin luonnollista, että sellainen
elämänaikeiden muutos on tuottanut rauhattomuutta ja sisällisiä
taisteluja, on luultavaa, että Lagus yhdeksän vuotta vaikutettuaan
papintoimessa oli löytänyt rauhansa jälleen. Olihan herätys antanut
papin kutsumukselle uuden valon, jota paitsi onnellinen perhe-elämä
(hänellä oli kaksi poikaa, Selim Sigwart ja Saladin, joiden
romanttiset niinet sopii huomata) oli omansa täyttämään tyhjän sijan
hänen sielussaan. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että hänellä
oli sympaattinen vetovoima Lauri Stenbäckiin, jonka luonnonlahjojen
kanssa hänen omansa olivat niin sopusoinnussa, sitä suuremmalla
syyllä, kun Laguksesta sanotaan, että hän "puhujalahjoillaan ja
lukeneisuudellaan, avonaisella, iloisella, seurallisella sekä samalla
rehdillä ja vaikuttavalla olennollaan" voitti yleistä rakkautta ja
luottamusta. He lukivat yhdessä englanninkieltä ja Homerosta, mutta
mitään todistetta vanhemman ja kokeneemman miehen suoranaisesta
vaikutuksesta nuoreen ylioppilaaseen ei ole olemassa. Kumminkin on
hyvin todennäköistä, että hän muun muassa on saattanut antaa Laurille
muutamia piirteitä siihen (seuraavassa puheeksi tulevaan) papin
ihanteeseen, jonka hän tähän aikaan loi itselleen. Varmaa on, että
hän samoinkuin koko Stenbäckin perhe silloin ja yhä vastakin tunsi
lämmintä ystävyyttä Lagusta kohtaan.

Muita perheitä Vöyrillä ei ollutkaan, joiden kanssa Stenbäckit
olisivat olleet tuttavallisemmassa seurustelussa. Sitävastoin yhdisti
heitä sukulaisuus ja ystävyys läheisesti Oravaisten kappalaisen,
toht. Jakob Wegeliuksen, ja samassa pitäjässä olevan Kimon ruukin
hoitajan, luutnantti Otto Maurits von Essenin, sekä sedän, Laihian
rovastin Johan Stenbäckin, perheeseen. Kaikissa näissä kodeissa oli
kasvamassa lukuisa nuorempi polvi, enemmän tai vähemmän yhdenikäisiä
Vöyrin pappilan nuorison kanssa. Ne muutamat peninkulmat, jotka
erottivat kodit toisistaan, eivät estäneet seurustelua, ennemminpä
edistivät: vierailut, joita tehtiin varsinkin joulun aikaan, mutta
muulloinkin milloin oli soveliasta aihetta, olivat vain sitä
perinpohjaisempia, s.o. vanhoja suomalaisia, ei "ranskalaisia
visiittejä". Kun Wegelius perheineen 1827 muutti Sulvaan ja viittä
vuotta myöhemmin Maalahteen, ei tietysti paria peninkulmaa pitempi
matka peloittanut vierailevia.

Nyt seuraa merkittävin vaihe runoilijan nuoruudenhistoriassa.
Tarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä
uskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on
muuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei
ainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään
tavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.

Stenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei
siinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi
vallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen
herätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita
silloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä
vanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille,
joskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun
tyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä
milloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: "Voi, jospa kerran
lukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja
ahmitte!" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää
luopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta
tai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta
vaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.

Mitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas
uskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun,
mutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille
omistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta.
Nautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran
herranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja -- toisen kerran jo 21 p.
samaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä
ilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten
seurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa
ajatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi
vaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen
äkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan,
ennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä
ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen
hänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen
runottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on
merkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.

Runoelmilla eli lauluilla on nimenä _"Rukouksia ensimmäisellä
herranehtoollisellani"_, ja niiden johdantona on seuraava naiivi,
franzénimaisen herttainen omistus:

        _Till Mamma_.

    Jag på mitt hjärtas strängar slagit har
    Och stammat fram en sång om gyllne dar,
    Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,
    Fick höra deras harpors ton så klar
    Och böjde knä för Gud, sin vän och far.

    Den sången lägger jag här för dig ner
    Och kysser dig uppå din hand och ler;
    Du är mig kär -- du hör mig då jag ber
    Dig ej försmå den skänk din gosse ger.
    Om mer han egde -- o, nog gaf han mer.

                              _Lars_.

        [_Mammalle_.

    Olen kosketellut sydämeni kieliä
    ja sopertanut laulun kultaisista päivistä,
    jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona,
    sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä
    ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.

    Sen laulun tässä lasken eteesi
    ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen;
    sinä olet rakas minulle -- sinä kuulet minua, kun pyydän,
    ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa.
    Jos hänellä olisi enemmän -- oi, kyllä hän enemmän antaisi.

                              _Lauri_.]

"Rukouksista", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu
valmistukseen, neljäs koskee itse päivää, "tärkeintä elämässäni",
viides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo
silmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa
vastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja
sisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun
neljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:

    Fader öfver alla fäder!
    Hör, o hör min röst också;
    Krossad djupt till dig jag träder,
    Låt mig nåd inför dig få!

    [Isien isä, sinä ylhäinen,
    kuule, oi kuule minunkin ääneni;
    syvästi musertuneena astun tykösi,
    suo minun löytää armoa edessäsi!]

ja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:

    Ack, förlåt mig, fader, fader!
    Är jag nu ditt barn ej mer?
    Jag vill med de myriader
    Falla för din fot här ner
    Och med heta tårar skölja
    Dina fötter natt och dag,
    Och mitt syndaanlet dölja,
    Tills du ser med välbehag
    På din fallne son, som gråter,
    Och du tar i famnen åter.

    [Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä!
    Enkö enää olekaan lapsesi?
    Minä tahdon myriadein kera
    langeta jalkoihisi
    ja valella niitä kuumin kyynelin
    yötä ja päivää
    ja peittää syntiset kasvoni,
    kunnes katsot suosiollisesti
    langenneeseen, itkevään poikaasi
    ja jälleen suljet hänet syliisi.]

Toisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille,
joka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:

    Jag öppnat har mitt bröst för dig,
    Jag tillredt hjärtats sal.
    Drag in, o Mästare, hos mig
    Och tyd för mig ditt tal!
    Jag vet nu, då jag gråter,
    Att du så huldt förlåter.

    [Olen avannut rintani sinulle,
    olen valmistanut sydämeni salin.
    Astu, oi mestari, sisääni
    ja selvitä minulle puheesi!
    Nyt tiedän, koska itken,
    että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]

Kolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet
hänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten
edellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?

    O, ej de drömma om den veka själ,
    Som går och gråter blod vid hvarje smärta.
    Jag ensam fjärran gick. -- Var det ej väl?
    Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.
    Tillbaka stötte de. -- Var det ej hårdt?
    Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?

    [Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua,
    joka itkee verta jokaisesta tuskasta.
    Minä kuljin yksinäni etäällä. -- Eikö se ollut oikein?
    Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan.
    He sysäsivät minut luotaan. -- Eikö se ollut kova teko?
    Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka vaikeaa,
      kuinka vaikeaa se on?]

Epäilemättä näiden sanojen takana piilee katkera kokemus, jonka hän
seuraavissa stroofeissa käsittää Herran lähettämäksi rangaistukseksi,
jonka puoleen hän kääntyy uskolla ja toivolla. Laulu päättyy näin:

    O, när det täckes dig, lägg korset på!
    Det är dock ljuft att Jesu kors få bära!
    Hur skall ej stödd af dig jag stadigt gå
    Och bära vittnesbörd, Gud, till din ära.
    När tröst behöfves, vill jag fly till dig,
    Jag vet din engel sänder du till mig.

    [Oi, milloin hyväksi katsot, sälytä risti hartioilleni?
    Onhan kuitenkin suloista kantaa Jeesuksen ristiä!
    Kuinka vakavana voinkaan kulkea sinun tukemanasi
    ja todistaa, Jumala, sinun kunniaasi.
    Konsa lohtua kaipaan, tahdon paeta turviisi,
    tiedän ettäs lähetät enkelisi luokseni.]

Seuraava laulu, neljäs, jossa on kertosäe: Gud, öfver mig förbarma
dig! on kaiketi sekä sisällykseltään että muodoltaan täydellisin.
Runoelmassa vallitsee läpeensä yksinkertaisuus ja selvyys, jotka
ilmaisevat suurta runoilijaa. Olkoon näytteeksi vain alkusäkeet:

    Hur skön din dag går åter upp Ur österns gyllne sal, o Gud,
    Och löser upp hvar blommas knopp
    Och jorden klär i ljusets skrud!
    Gud, öfver mig förbarma dig!

    Nu kommen är den helga stund,
    Den viktigaste i mitt lif.
    O, blicka i mitt hjärtas grund
    Och därifrån all ondska drif!
    Gud, öfver mig förbarma dig!

    [Kuinka ihanana, oi Jumala, sinun päiväsi taas nousee
    idän kultaisesta salista
    ja avaa joka kukkasen kuvun
    ja vaatettaa maan valkeudella!
    Armahda minua, Jumala!

    Pyhä hetki on nyt joutunut,
    tärkein elämässäni.
    Oi, katsahda minun sydämeni pohjaan
    ja poista sieltä kaikki pahuus!
    Armahda minua, Jumala!]

Viidennessä laulussa on huomattavana sen riemuitseva rytmi ja
helkkyvä kaksisäkeinen kerto. Kuunneltakoon vain ensi stroofia:

    Så är jag din! Jag för dig stod
    Och löftet svor.
    Då kände jag, hur du är god
    Och hur din kärlek stor.
    Jag är Guds barn, o fröjd, o fröjd,
    All kärleks och all lyckas, höjd!

    [Siis olen omasi! Minä seisoin sinun edessäsi
    ja vannoin lupauksen.
    Silloin tunsin, kuinka sinä olet hyvä
    ja kuinka rakkautesi on suuri.
    Olen Jumalan lapsi, oi riemua, oi riemua,
    kaiken rakkauden ja onnen kukkuraa!]

Kuinka välittömästi sävel "soi sydämen kieliltä"! Sama tunnelma,
vaikka tyynempänä, kaikuu vielä viime laulusta, emmekä voi jättää sen
kuudesta stroofista ottamatta tähän kolmea seuraavaa:

    Jag är så glad, jag är så nöjd,
    I Herren Gud har jag min fröjd.
    Jag sjunger säll min barnasång
    Och sjunger om den än en gång,
    Och än en gång.

    O, till min Jesus kan jag fly,
    När morgonsolens strålar gry.
    Och när då qvällen kommer sen,
    Jag somna får uppå hans knän
    Som på min mors.

    Så vill jag gå min väg med fröjd
    Och hämta kraft från himlens höjd,
    Till dess min graf jag tillredd ser,
    Tills jag emot Guds anlet' ler
    Så säll, så säll!

    [Minä olen niin iloinen, olen niin tyytyväinen,
    Herrassa Jumalassa minulla on riemuni.
    Minä laulan onnellisena lapsenlauluani
    ja laulan sen vielä kerran
    ja vielä kerran.

    Oi, Jeesukseni turviin saatan paeta,
    kun aamuauringon säteet koittavat.
    Ja kun taas ilta ehtii,
    saan nukahtaa hänen polvilleen
    kuin äitini polville.

    Siis tahdon käydä tietäni riemulla
    ja hakea voimaa taivaan korkeudesta,
    kunnes näen hautani jo valmiina,
    kunnes kohtaan Jumalan kasvot hymyillen
    niin onnellisena, niin onnellisena!]

Nämä otteet antanevat niillekin lukijoille, jotka eivät ennestään
tunne näitä vasta viidenteen Stenbäckin runoelmain painokseen
(1899) otettuja lauluja, käsityksen niiden laadusta. Vaikka useat
yksityiskohdat todistavat niiden aikaista syntyperää, huomaa
kuitenkin ihmetyksellä, kuinka runokieli on kypsynyttä. Jo nyt,
niinkuin aina edelleen, kumpuaa laulu yksinkertaisena ja luontevana
sydämen syvyydestä. Jo nyt Stenbäck käyttää noita sanain ja säkeiden
toisteluja, jotka ovat niin kuvaavia hänen lyriikalleen ja antavat
sille niin voimakkaan ja hartaan sävyn.

Se uskonnollinen innostus, josta laulut puhuvat, oli epäilemättä
täyttänyt nuoren runoilijan sielun ja sydämen, mutta luonnoltaan
se oli toinen kuin myöhemmissä uskonnollisissa runoelmissa
kohtaava. Synnintunto, rukoukset armosta ja laupeudesta sekä
onni liiton uudistamisesta lausutaan ilmi niin sanoaksemme
yleiskristillisesti; sitä ei vielä kannata se omituinen käsitys
armon ja sovituksen etsimisestä, joka kuuluu pietismille ja
jonka Stenbäck myöhemmin omisti. Kenties oli tämä syynä siihen,
ettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka
hän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin
tuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan.
Kuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus
syvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä
tärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä
seuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan
kadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja
elämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.

Voisi tuntua siltä, kuin vastaesitellyn tapauksen olisi pitänyt
muitta mutkitta johtaa Stenbäck papin uralle. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut, sillä hänen taipumuksensa olivat liian selvästi
kääntyneet esteettisiin ja kaunokirjallisiin harrastuksiin. Kotona
viettämänsä vuoden ja pitkän aikaa vielä edelleen hän omisti aikansa
miltei yksinomaan n.s. humaniorain lukemiseen. Paitsi ruotsalaista
kirjallisuutta harrasti hän etupäässä saksalaisten klassillisten ja
romantillisten kirjailijain lukemista. Omaisten tiedonannon mukaan
hänellä oli Saksan kirjallisuutta tutkiessaan tapana sisarilleen
kertoa, mitä hän siitä oli löytänyt kaunista ja vaikuttavaa. Tytöt
kun eivät osanneet saksaa, kävi se niin, että Lauri vapaasti ja
sujuvasti käänsi heille sekä suorasanaisia että runomuotoisia
kohtia. Kun tätä jatkui useita vuosia, opasti hän sisarensa Saksan
kirjallisuuden tuntemiseen, joka siihen aikaan lienee ollut varsin
harvinaista maalaispappien tyttärille. Ranskaa hän ei lukenut eikä
myöskään englanninkieltä; vasta vanhemmalla iällään hänen mainitaan
mieltymyksellä harrastaneen englantilaista kirjallisuutta, jota hän
luki ruotsalaisista ja saksalaisista käännöksistä. Näistä opinnoista
ja Stenbäckin ajatuselämästä ylipäänsä ensimmäisenä ylioppilasaikana
on todisteita säilynyt kolmessa käsinkirjoitetussa vihossa, jotka
kaikki ovat vuodelta 1828. Kaksi niistä sisältää hajanaisia
mietelmiä, osaksi kirjoista, osaksi omasta varastosta saatuja. Niinpä
on kirjaan pantuna Jean Paulin, Goethen, Schillerin, Herderin,
Novaliksen, Fr. Schlegelin, Tieckin y.m. mietelmiä. Ennen muita on
ensinmainittu kiinnittänyt hänen mieltään tähän aikaan. Sitä ei
osoita ainoastaan otteiden paljous, vaan myöskin seuraava innostunut
huudahdus: "On sanomattoman terveellistä sielulle lukea ja tutkiella
sellaisia syviä kirjailijoita kuin Jean Paul; on kuin tuntisi
tuulahduksen korkeasta, henkien ja enkelien sukuisesta Hengestä,
joka puhaltaa maiset usvat sielustamme." Toisella kertaa hän lausuu
lukemainsa kirjailijain johdosta: "Goethen ja yleensä parempien
saksalaisten kirjailijain romaanit miellyttävät nuorukaista; Walter
Scott enemmän miestä" -- subjektiivinen arvostelu, jonka selittää
hänen ihanteellisuuteen tähtäävä mielensä.

Mitä hänen omiin ajatelmiinsa tulee, on muistaminen, että ne on
kirjoittanut nuorukainen, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista
vuotta. Se selittää tuon nuorekkuuden ja liioittelun hänen
tavassaan lausua ajatuksensa, mutta siitä huolimatta ne sisältävät
paljon sellaista, mikä on kuvaavaa Stenbäckin maailmankatsannolle
kypsyneemmälläkin iällä. Sanalla sanoen: samoinkuin
ehtoollisrukouksissa tapasimme ilmeisiä piirteitä tulevasta
runoilijasta, samoin tunnemme nuorukaisen ajatuksista tulevan miehen.
Luonnollisesti on suuri osa ajatelmia syntynyt lukemisesta eikä
persoonallisesta elämänkokemuksesta, mutta vaikkapa ne siis eivät
olekaan ehdottomasti alkuperäisiä, lausuvat ne kuitenkin sattuvalla
tavalla ilmi, mitä hän on pitänyt totena ja oikeana. Sen vuoksi
seuraavat otteet muistiinpanovihoista eivät ainoastaan liene täysin
paikkansa ansaitsevia, vaan myöskin lukijan mielenkiintoa herättäviä.

Mainittiin jo, että mietelmät ovat hajanaisia, s.o. seuraavat
toisiaan ilman yhteyttä, niin että ainoastaan poikkeuksellisesti
pari kolme muodostaa yhtenäisen ajatusjakson. Jotta ne olisivat
nautittavampia lukea, on ne tässä järjestetty ryhmiin aineen mukaan
jättäen pois sellaista, jolla ei ole näyttänyt olevan persoonallista
luonnetta.

_Itsetunto_.

Oikein ajattelevan ja tuntehikkaan tulee aina olla kyllin itselleen;
hänellä tulee olla rohkeutta seurata hyvää haltiaansa etsimättä
syrjästä ketään tuekseen.

Joka miehen tulee olla kyllin itselleen.

Nöyryys Jumalan edessä on voimaa ja miehuutta ihmisten edessä.
Miehekäs ylpeys ja sankarivoima on oman sisällisen arvonsa tuntemista.

Ei mikään ole niin tuskallista kuin nähdä itsensä syyttömästi
sivuutetuksi.

Syvän ja pysyvän haavan viiltää sydämeen, kun näkee sielunsa tunteet
ja halut väärinkäsitetyiksi ja halveksituiksi.

Se joka pelkää vaikeuksia, ei ole tehty niiden voittajaksi.

_Elämä_.

Voimaton elämä on kurjinta kaikesta; se kahlehtii mielikuvituksen,
jollei se sitä kokonaan hävitä, ja alentaa ihmisen eläinten
kaltaiseksi. Taistelu antaa vereksiä voimia, ja on aina jotain
kaunista siinä, että saa koetella voimiaan.

Kuinka monta kuvaa nuoruus luokaan itselleen; se luo elämän itselleen
käsitystensä mukaan. Onnellinen se, jolla on voimaa vaeltaa sitä
tietä, jonka nuoruuden saastuttamaton, riemukas mielikuvitus on
viitoittanut!

Millä ajatuksilla nuorukainen, joka elää elämänikänsä vilkkainta
ja aavistusrikkainta aikaa, valitsee tulevaisuudeksi toimettoman,
yksitoikkoisen elämän, on käsittämätöntä.

Muutamille ihmisille on tarpeen tuntea itsensä kaikkien rakastamaksi,
ja kun he eivät siksi tule, mikä myöskin on mahdotonta, tuottaa se
heille ääretöntä tuskaa; tulee aina koettaa kulkea sitä uraa, jonka
on itselleen viitoittanut, välittämättä muusta ja elämättä mitään
muuta varten.

Kysytään rohkeutta taisteluun kohtaloa vastaan, joka kuitenkin
aina tulee voittajaksi, mutta kuitenkin on suloista rohkealle ja
voimakkaalle miehelle antaa sen salamain viuhua päänsä ympärillä.

Ei koskaan ole vielä syntynyt suurta miestä, joka on suorittanut
jotakin todella suurta ja taivaallista, jolla ei olisi ollut tulinen,
kuohuvatunteinen sielu ja joka ei olisi kyennyt tuntemaan innostusta
kauniista ja jumalallisesta.

_Seurustelu, nainen_.

Se joka ei ole kunnioitettavampi kotoisessa elämässään kuin
julkisessa ja seuraelämässä, on huono ihminen.

On aina hupaisinta, kun itse huvittaa itseään.

Teeskentelevää ihmistä kohtaan ei koskaan voi tuntea vilpitöntä
kunnioitusta. Se joka aina on iloinen, on teeskentelevä. On aina
hupaisempaa ihmisen seurassa, jolla on huomattava luonteen piirre,
vaikkapa häijykin, kuin teeskentelevän. Teeskentelevän ihmisen
seurassa on vaikea itse olla luonnollinen ja avomielinen.

On kummallista kuinka ihmiset, jotka kokoontuvat huvitellakseen,
saavat huvitusta siitä tyhjästä elämästä, joka tavallisesti on
ominaista moisille seurapiireille. He vaivaavat aivojaan pitääkseen
puhelua vireillä, ja mies se, joka on kalustanut muistinsa muutamalla
tusinalla tuhmansukkelia kaskuja ja jolla on juoruava kieli,
hänet siellä aina otetaan avoimin sylin vastaan. Mutta kuinka
oikeinajatteleva ihminen voi tyytyä moiseen lörpötykseen, on vaikea
sanoa. Siksipä harvalla onkin hauska moisissa seuroissa.

Se joka nauraa ilkeän ihmisen tyhmille sukkeluuksille, se alkaa
iljettää muita. Voikohan ilkeys suututtaa enemmän kuin tyhmyys?
Voi kyllästyä niin toiseen ihmiseen, että ei siedä häntä silmiensä
eteenkään.

Jokapäiväisyys ja yksitoikkoisuus parhaiten voivat tukahduttaa
neron; sen vuoksi on sille, jolla on korkeampia lahjoja, niin ylen
vaarallista oleskella arki-ihmisten seurassa.

Ihana on se tunne, jonka tuottaa tieto siitä, että on voittanut
toisen ihmisen kunnioituksen ja mieltymyksen; se on miltei sama kuin
hyvän työn teosta.

Mies tuntee aina ensiksi jonkunmoista vastenmielisyyttä toista
sukupuolta kohtaan.

Naisten seura on aina hauskempaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin
miesten.

Jos nainen puhuu vähäpätöisiä asioita, on se siedettävää, mutta
kuulla miehen puhuvan ansioistaan, varallisuudesta ja taloudesta,
kertovan uutisia tai vetisiä, naurettavia kaskuja -- totta tosiaan
se on liian iljettävää. Myöskin on naisilla yleensä terävämpi
silmä oikein arvostelemaan ihmisiä kuin miehillä. Ja kuinka paljon
kauniimmalta sukkeluus soi kaunottaren suusta.

_Erilaisia ihmisiä_.

Kylmä ihminen on tuhat kertaa huonompi kuin haaveilija. Haaveilija
tuntee vilkkaasti ja syvästi, mutta mitä voi odottaa kylmältä?

Ei mikään ole loukkaavampaa kuin kuulla arki-ihmisten halpamaisia
arvosteluja sydämemme pyhimmistä ja rakkaimmista tunteista.
Arki-ihmisten luonteelle on ominaista uskoa, että kaikki tulee tehdä
ruoan ja toimeentulon, vaatteen ja leivän vuoksi.

Arkipäiväiset, kylmät ihmiset on kohtalo määrännyt hiljaa ja
ilkkuen pistämään tikarin jalompien ihmisten rintaan. Anna minulle
taivaallinen voima, oi Jumala, että kestäisin heidän pistojaan,
kunnes lopullinen surmanisku sattuu, enkä säästääkseni itseäni
kulkisi heidän teitään ja eläisi heidän kurjaa elämäänsä!

Tavallisesti sanotaan pahantekijälle olevan ominaista, ettei hän voi
katsoa ihmisiä silmiin, ja usein kuitenkaan ei kunniallisinkaan voi
sitä tehdä.

Hämilläolo on aina jaloa ja se osoittaa saastumatonta sydäntä. Se
joka ei joskus ole hämillään, on joko julkea tai hyvin teeskentelevä.

Joka ihminen on alussa hämillään, kun hän astuu maailmaan; hän ei
tunne ympäröiviä esineitä ja arastelee vastaantulijoita.

Ihmisestä, jolla häntä puhutellessa on ystävällinen näkö, mutta
muuten paha ja kiukkuinen katse, saan aina huonoja ajatuksia.

Vakavasta ja umpimielisestä ihmisestä voi helposti saada huonoja
ajatuksia; iloisuus virtaa aina puhtaasta lähteestä ja osoittaa
sielua, jolla ei ole mitään moitetta tunnossaan.

_Suru ja ilo_.

Ihminen, joka ei joskus ole suruinen, ei koskaan voi olla oikein
iloinen.

Se joka sanoo osaaottavan sanan tuskassamme, saa meiltä paljon
suuremman arvonannon ja rakkauden kuin se, joka tekee meille
suurimpia palveluksia.

Tuska on ihmiselle hyödyllinen; se innostuttaa hänen mielikuvitustaan
ja pakottaa hänet ulkopuolelta maailmaa etsimään päämäärää, johon hän
voi kiintyä.

Kuinka vähän ja samalla kuinka paljon ihminen tarvitsee voidakseen
olla iloinen ja onnellinen! Minusta tuntuu toisinaan, kuin minun
tulisi aina olla iloinen ja aina voida olla tyytyväinen; ah, ilo on
niinkuin aurinko, se karkoittaa pois kaikki usvat ja hämärät, mutta
kuitenkin seuraa musta yö sen jäljessä.

Äidillinen luonto avaa sitä lempeämmin sylinsä, mitä enemmän tuntee
itsensä ihmisten hylkäämäksi.

Kyynelet ovat sydämen avaimet, ne ovat ihmisen kalleimmat
koristukset. Silloin kun ihminen on autuas, hän sulaa kyyneliin
ja samoin, kun hän on onneton; siitä voi myöskin aavistaa, kuinka
lähellä taivaallinen autuus ja mainen onnettomuus ovat toisiaan.
Minä kiitän Jumalaa niistä hetkistä, joina hän on koroittanut ja
antanut minun sieluni ilosta paisua, niinkuin niistä, jolloin hän on
masentanut sen, että se selkeämmin tuntisi mitättömyytensä hänen ja
hänen armonsa edessä.

_Ystävyys_.

Selittämätön kunnioitus -- jumaloiminen silloin valtaa sielun, kun se
löytää ihmisen, joka ymmärtää sen poltteen ja sen salaiset liekit.
Olisi valmis lankeamaan hänen jalkoihinsa ja vuodattamaan sielunsa
hänen helmaansa.

Ystävyyden liekki on pyhempi ja armaampi kuin rakkauden, samoinkuin
pohjolan kesäyö on ihanampi ja hurmaavampi kuin etelän.

Ihminen tuntee aina povessaan tarpeen omistaa ystäviä, hänen sielunsa
harhailee alati ympäri etsien heimolaista saadakseen hänen syliinsä
vuodattaa sydämensä selittämättömät liekit, sanomattomat tunteet.

Ystävät rakastavat aina kestävämmin ja syvällisemmin kuin rakastajat.

Aina tahtoo mieluummin saada ystävän kuin rakastajattaren; ystävyyden
pyhä liekki on ikäänkuin valmistus rakkauden hehkuvaan tuleen.

Ensimmäinen nuoruuden ystävyys jättää pysyvimmän jäljen sieluun.

Tulee aina tuntea oma arvonsa; siten tuntee myös, kuinka syvästi
onnelliseksi voi tehdä sen, joka luottamuksella heittäytyy ystävänä
syliimme ja antaa meille sydämensä.

Omituista on mikä tunne valtaa mielemme, kun meidän on eroaminen
niistä, jotka ovat meille rakkaat. Emme luule koskaan enää voivamme
olla iloisia; tunnemme itsemme yksinäisiksi koko maailmassa, ja sydän
tulee niin tyhjäksi ja suruisaksi.

_Rakkaus_.

Mitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.

Ken rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella
rakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi
kuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.

Tunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään
niin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu
rakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.

Tunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden
rakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen
vastarakkauttaan.

Tunteelliselle sielulle on jo paljon olla _lähellä_ sitä, jota
rakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme,
että rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen
silmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa
rakkaudelle.

Tuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä
ymmärrä.

Jonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään
ylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä
rakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta
riemua tarjottavana kuin meillä.

Tahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että
vihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle
rakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni
perusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa
toteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää
täyttymättä.

Maallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on
kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen,
rikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan
jäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.

Sillä vaikeinta, mutta myös vihdoin suloisinta ja voitollisinta
on voida säilyttää sielunsa hennot ja aavistavat tunteet, tähteet
enkelien maailmasta, puhtaina maan matalasta ja arkipäiväisestä
saastasta.

_Runous_.

Lyijykahlein olemme sidotut elämään, joka meitä ympäröi. Jos voisimme
kohota siihen ihanteelliseen elämään, joka joskus kuvastuu sieluumme,
avautuisi meille uusi maailma.

Mielikuvitus on se voima, joka kohottaa meitä maata korkeammalle.
Mielikuvitukseton ihminen on puoli-ihminen; ihminen, jolla on kylmä
järki, vaan ei mielikuvitusta, on mies, joka voi käydä, mutta ei
juosta.

Se joka luulee, että runoilijan sydän ei sisällä enemmän kuin mitä
hän laulaa, ei käsitä neron syvyyttä.

Runoilijan jokainen ajatus, jokainen tunne on runoutta -- koko hänen
elämänsä on eepos.

Täytyy olla runoilija oikein käsittääkseen runoilijaa.

On äärettömän suloista lukea kaunista runoelmaa, mutta äärettömän
paljon kauniimpaa se on runoilijalle, joka sen on sepittänyt. Se
joka luulee, että runoilija voi laulaa kylmäverisesti ja kylmällä
harkinnalla, ei tiedä mitä runous on.

Tosi runoilija ei sepitä koskaan; hän laulaa ilmoille mitä hän tuntee
sydämensä kyllyydessä, hänen sielunsa on kohonnut ylös maasta, hänen
olentonsa väräjää, ja silloin hän tuntee mitä hänen tulee laulaa ja
ihmettelee itse jäljestäpäin tunteitaan.

Runous on inspiratsionia, hengen purkautumista ilmoille; siitä sen
ihmeellinen, sen korkea merkitys ja sen taivaallinen voima.

Minun on mahdoton käsittää, miten runoilija voi olla uskonnoton.

Uskonto on taiteen A ja O, sen sisin elämänprinsiippi. Ei kukaan tosi
taiteilija ole saanut aikaan mitään suurta ilman uskontoa. Siitä
lähtevät hänen sielunsa hiljaiset, autuaat aavistukset, ja se on
päämäärä, jonka tähtitarhaiseen kotimaahan hän pyrkii.

Itse runouden olemukselle on ominaista kohottaa meitä lähemmäksi
Jumalaa, jopa on runous uskonnon synnyttäjiä, niinkuin Novalis sanoo:
jumaluuden ilmestys, joka soinnuttaa sielua hyvyyteen.

Kukapa voisikaan kuunnella oikeaa runoelmaa tuntematta itseään
kohotetuksi maallisuudesta ylemmäksi, rohkeuden innostamaksi ja
tuntematta kulkevansa kohti pyhää, aavistettua päämäärää.

Mitä on kaunis maan päällä, jollei meidän aavistuksiamme, meidän
mielikuvitusleikkejämme? Todellisuus ei voi tarjota meille mitään,
joka voisi tyydyttää sielua.

Runoilijaa ei tule missään tuomita tavallisen ihmisen mitalla. Hän
on ilmiö, taivaasta tullut profeetta. Virheissäänkin hän on suuri ja
kaunis -- kaunis samoinkuin tulivuoret ovat kauniit; ne peloittavat
ja kiehtovat sielua puoleensa samalla kertaa, ja niiden sisässä
riehuva tuli syytää ilmoille liekkejä ja säkeniä, mutta ei koskaan
voida käsittää sen syvyyksien hehkuvaa kuohua.

Ihanimmat hetket, joita ihminen nauttii, ovat, rukousta
lukuunottamatta, ne, jolloin mielikuvitus vapaasti saa lyödä
leikkiään, mutta nämä hetket ovat liian kalliita ja liian korkeita
ihmiselle -- siksi niitä on niin harvoin.

Ihmisten välinpitämättömyys on vahingollisinta taiteilijalle; hän
tahtoo, että ihmiset kuuntelisivat hänen säveliään, ja hän ikävöi,
että joku samantunteinen rinta antaisi vastakaiun hänen tunteilleen.
Veltostuneena ja arkipäiväisenä, turmeltuneena aikana voi tuskin
mitään taiteilijaa syntyä.

_Nero_.

Vaaditaan neroa neron arvostelemiseen. Kuinka harvat ihmiset
tuntevat sen hengen, joka johtaa neron toimia, ja kuitenkin kaikki
luulevat pystyvänsä niitä arvostelemaan. Siksi juuri nerot ovat niin
usein onnettomia, siksi he niin harvoin voivat tulla hyvin toimeen
ulkonaisessa maailmassa, joka ei ole heitä varten. Nero tuntee usein
tuskaa vain siksi, että hän on nero, ja kuitenkaan hän ei tahtoisi
vaihtaa osaansa mihinkään maailmassa.

On kummallista, jollei tulisi umpimieliseksi, kun aina on
arkipäiväisten ihmisten seurassa; se on syynä niin monen neron
onnettomuuteen, ja siitä heidän valituksensa maisen elämän
mataluudesta.

Jos minun olisi nerolle annettava neuvoja, neuvoisin ensiksi
yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä nerot tarvitsevat ennen kaikkea
järjestääkseen kuviensa ja aatteittensa rikkauden.

_Sukkeluus_.

Tosi sukkeluus ei synnytä koskaan naurua; se seestyttää mielen ja
vaikuttaa, että otsan rypyt katoavat sisäisen hymyn heleässä valossa.

Ainoastaan hullunkurinen sukkeluus pakottaa nauramaan.

Voi nauraa myöskin typeryydelle, siksipä onkin niin vähän eroa
hullunkurisen sukkeluuden ja tyhmyyden välillä.

Ei mikään ole niin harvinaista kuin oikea sukkeluus, vaikka tuskin on
sitä ihmistä, joka luulee olevansa sitä vailla.

_Uskonto_.

Kristillisyys on tyhjentymätön; mitä pitemmälle siihen tunkeudumme,
sitä enemmän näemme sen äärettömyyden.

En tiedä, kuinka ne ihmiset voivat tulla aikaan, joilla ei ole mitään
uskontoa lohduttajaksi tuskassaan.

Taivaassa täytyy kaikkien maallisten tunteiden kadota, ainoastaan
uskonto on täydellisyydessään ja kirkastetussa puhtaudessaan asuva
autuasten sydämissä. Uskovaisella on esimaku siitä rukouksessa.

On varmaankin sanomattoman suloista kuolla rukoukseen: siinä henki
siirtyy vain aavistettuun pyhään maahan, joka rukouksessa avaa
porttinsa uskovaiselle, väräjävälle mielikuvituksellemme.

On kaunista ja hurmaavaa levätä rakastetun ystävän povella, mutta
mitä se on kuitenkaan siihen verraten, että saa levätä Jeesuksen
sydämellä, josta pyhä veri virtaa ja puhdistaa meidän sydämemme.
Ylimaailmainen rauha väikkyy ympärillämme, ja kyynel kuohahtaa
silmästä. Sellaisina hetkinä selvimmin voi tuntea, kuinka äärettömän
mitätön maa riemuineen on taivaan autuuteen verraten -- silloin
tahtoisi kuolla saadakseen täysin sammuttaa janonsa valon lähteestä.

On mahdotonta olla antamatta anteeksi joka ihmiselle, kun rukoilee;
siinä astumme itse esiin synnin kuorman kukistamina, ja Hän avaa
meille sylinsä ja sulkee meidät sydämelleen.

On hetkiä, jolloin katsomme koko ihmissuvun viheliäiseksi ja
katalaksi. Sydän tuntee itsensä tyhjäksi ja sulkeutuu maailmalta.
Mitä olisimme silloin ilman uskontoa?

Saattaisi sanoa uskoa mielikuvitukseksi; mielikuvitus ja ymmärrys
ovat kaiken uskonnollisuuden molemmat peruspylväät.

Yksinkertaiselle kristitylle on Raamatussa kaikki niin selvää, että
hän ihmettelee, kuinka voisi olla näkemättä kaikkea, ja hän tahtoisi
kuolla tuhat kertaa sen totuuden puolesta.

Kristityllä on hetkiä, jolloin hänen uskonnollisuutensa ikäänkuin
uinailee, jolloin aamun aurinko peittyy häneltä usvaan; ne ovat
pimeyden viettelyksiä, ne ovat todistuksia ihmisen heikkoudesta ja
sen kultaisen lauseen totuudesta, että kaikki hyvä tulee ylhäältä.

Hurskas joutuu alussa hourivaan hämmästykseen, kun hän näkee maailman
ympärillään kaikessa alastomuudessaan, mutta se juuri saattaa hänet
avaamaan sydämensä jumaluudelle.

On hetkiä, jolloin tunnemme tuskaisen ikävän sisimmässämme; se on
jumaluuden kutsuva ja kehoittava ääni sielussamme.

Hurskaus ja mielikuvitus ovat ihmissuvun kauneimmat ominaisuudet.
Hurskaus näyttää meille jumalallisen pyhässä salaisuudessaan, ja
mielikuvitus näyttää meille maailman puhtaassa, väärentämättömässä
viattomuudessaan.

Jonkunmoinen lapsellisuus on kuuluva puhtaille sieluille sekä
tunteissa että teoissa; Herran sanan mukaan: ellette tule niinkuin
lapset, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.

Uskonnollisuuden laita on kuin tulen; jollei sitä aina hoida ja
viritä, sammuu se vähitellen, huomaamattamme.

On kestäminen monta taistelua, monta kieltäymistä, monta herjausta
voidakseen säilyttää jumaluuden kipinän elävänä sielussaan; mutta
niin on kaiken jumalallisen laita. Maa ei koskaan voi suvaita sitä,
mikä on jumalallista, siksi tuleekin olla joko jumalinen taikka
ainoastaan maallinen.

Kuinka moni nykyaikana asettaa jumalallisen maallisia korkeammalle?
Oi, täytyy hämmästyä ja itkeä!

Oi, anna pyhä lippu minun käteeni. Minä tahdon astua kuin profeetta
ihmisten eteen ja rukoilla ja kehoittaa heitä kohottamaan sisäiset
katseensa, jolleivät ne jo ole pimentyneet, ylös kohti taivaallista
yhteistä isänmaata matalasta maanmullastaan, kurjista arkihuolistaan,
tehottomista riemuistaan, maallisista pyyteistään ja viheliäisestä
arkielämästään. Ja sittenkuin olen julistanut ihmisille sieluni
kaipauksen, sen näyt ja sen aavistukset, tahdon langeta sinun
jalkojesi juureen ja antaa henkeni sinun huomaasi, oi Herra. --
Silloin ovat hämärät aavistukset kirkastuvat ja korkea, taivaallinen
rauha tuleva täydelliseksi.

Oi, Jumala, säilytä minun sydämeni puhtaana tämän maailman
pahuudesta. Sinä olet itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo taittaa
ja kituvaa liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se
omaasi vasten, että sen lävitse virtaisi oikea pyhä tuli, ylhäinen,
ylimaailmainen rauha. Ja sinä, minun Vapahtajani, minun toivoni,
minun kaipaukseni ja minun autuuteni, tule ja laskeudu suuren Isän
jalkoihin ja rukoile minun puolestani.

Minä kiitän Jumalaa, kun hän kurittaa minua, se todistaa, että
hän ei ole minua unohtanut. Oi, täyttäköön hänen henkensä minut
kokonaan, että voisin vaeltaa koroitettuna maan mataloista ja
katsoa viheliäisten ihmisten alituista maallista pynntöä jalkojeni
alla sekaantumatta heidän saastaiseen kihinäänsä. Oi, jos voisin
alituisessa rukouksessa, autuaassa ikävöimisessä istua sinun
jalkojesi juuressa ja soittaa sydämeni vienoja kieliä sinun
kunniaksesi. Ihmiset tarttuvat niihin karhunkäsin eivätkä tiedä itse,
mitä vihlovia soraääniä he synnyttävät.

Paitsi näitä ajatelmia voisi vielä muodostaa yhden ryhmän, joka
koskee pappeja. Olen kuitenkin jättänyt ne mukaan ottamatta, koska
kolmanteen edellämainituista vihoista on yhteen sovitettu ja
kehitetty ennen kirjoitetut ainetta koskevat hajanaiset mietelmät.
Se on kirjoitus, joka selvästi todistaa, kuinka vakavasti Stenbäck
jo tällä nuorella iällään käsitteli kysymystä uskonnonopettajan
tehtävästä samoinkuin silloin vallitsevaa penseyttä kristillisessä
elämässä. Hän moitti ankarasti siihen aikaan tavallista moralisoivaa
saarnatapaa ja deklamoivaa prameilua käsitellessä aineita, "joiden
tulisi innostuttaa tunnetyhjintäkin mielikuvitusta". Papit koettavat
liikuttaa kuulijoita mahtipontisilla huudahduksilla vanhuuden
harmaista hapsista, köyhyyden kyynelistä, sairauden kurjuudesta ja
kuolemasta, mutta uskosta ja sovituksesta he eivät puhu. Hän syyttää
heitä, että he siveyssaarnaisella opillaan ja järkikantaisuudellaan
ovat saaneet aikaan sen välinpitämättömyyden uskonnosta, joka oli
yleisesti vallitsevana. Penseyden ja välinpitämättömyyden sijasta hän
tahtoo taistelua -- "taistelua omaa itseänsä ja maailmaa vastaan".
Sillä "täynnä taistelua on kaikkien pyhäin miesten elämä ollut, niin
oli Lutherin elämä, niin oli myös Jeesuksen. Rohkenemme väittää, että
hyvä ja korkein välttämättömästi vaatii taistelua ilmestyäkseen. -- --
Taistelun myrskyn täytyy ensin hälventää usvat, ennenkuin Jumalan
henki liikkuu syvyyden päällä."

Näytteenä nuorekkaan intomielisestä tyylistä olkoon seuraava kappale:

"Tuskin on mitään kauniimpaa ja ylevämpää kutsumusta kuin pappien.
He ovat kuin muinaisten päiväin patriarkat oraakkeleita ja
isiä, lasten ja kotiväen ympäröimiä, ja samoin kuin he niiden
opastajia elämän tiellä. -- -- -- Tunnen aina harrasta iloa, kun
ajattelen papin tehtävää jossakin syrjäisimmässä seudussa, minne
siveettömyyden saastuttava tuulahdus ei vielä ole ulottunut ja
missä ihana, vakaa suomalainen henki vielä ei ole kuoleutunut.
Kuinka paljon hurskas pappi toki voisikaan saada aikaan, jos hänellä
olisi vuorenvakaa ja puhdas tahto, palava pyhä into. Itse hänen
kutsumuksensa antaa hänelle jonkunmoisen ylimaailmaisen pyhyyden,
ja jos kukaan, niin juuri hän olisi velvollinen ja kykeneväkin
vuodattamaan kuulijainsa sieluihin iäisen, jumalallisen taivaallista
hurmausta, uskonnollisuuden autuasta rauhaa. Hänen tehtävänsä on
vaalia kansallisuuden pyhää tunnetta, innostusta hallitsijaa ja
maata kohtaan. -- Suomalainen, ainakin syvässä Suomessa ja kenties
enimmin puhtaassa pohjolassa, ei ole vielä riisunut päältään
ikivanhaa leimaansa, vielä kieltänyt muinaista, syvästi vakavaa
kansallishenkeään. Eikö pappien rinta paisu, kun he ajattelevat,
kuinka paljon heidän tulisi ja kuinka paljon he voisivat aikaansaada.
Eikö syvä tunne kutsumuksesi korkeudesta värisyttänyt sieluasi, eikö
sydämesi sykkinyt ja silmäsi kyyneltynyt, kun sinut juhlallisesti
vihittiin vielä juhlallisempaan virkaasi? Papeille kuuluvat sielut,
se mikä on kalleinta ja kauneinta ihmisessä, jumaluuden taivaalliset
kuvat; niitä he voivat puhdistaa ja innostaa tai voivat syvemmälle
vaivuttaa pimeyden, uskottomuuden ja synnin syliin, niistä heidän on
vastaaminen Jumalan edessä." -- --

Eivät mitkään runoelmat, eivät mitkään kirjeet olisi voineet
päästää meitä syvemmälle silmäämään Lauri Stenbäckin sielunelämään
hänen nuorukaisvuosinaan kuin ne ajatukset, joihin lukija nyt on
tutustunut. Ne ovat kirjoitetut julkisuutta ajattelematta; nämä
muistiinpanovihot ovat olleet hänen uskottunsa, joilta hän ei ole
salannut mitään. Sen vuoksi niissä on meille kallisarvoinen "document
humain". Ajatelmissa avautuu vastustamattomalla herttaisuudella
nuorukaissydän, puhdas kuin kulta, hehkuva ja liekehtivä kaikelle
hyvälle ja kauniille, jalolle ja todelle. Topelius on sanonut
Stenbäckiä "palavaksi sieluksi", ja merkillistä on, kuinka tämä
lause käy yksiin hänen omien sanojensa kanssa, kun hän tahtoo
kuvata niitä tunteita, jotka yksin olivat hänelle oikeita -- koska
ne olivat hänen omiaan. Kaikkiin ajatuksiin luo hehkua elävä
innostuksen tuli, joka tähtää jumaluuteen. "Tulee olla joko jumalinen
taikka ainoastaan maallinen", sanoo hän, ja sen vuoksi hän myöntää
harrastuksen arvoiseksi ainoastaan sellaisen, jolle hän voi antaa
jumalallisuudesta muistuttavia nimityksiä. Siten on onnellisen
ilo autuutta; rakkaus, jota hän tuntee vain vastarakkaudettomassa
muodossa, on pyhä, kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta;
ystävyyden tuli on pyhempi kuin rakkauden; runoudella on
taivaallinen voima, se on jumaluuden ilmestys; taiteilijan sielua
värisyttävät autuaalliset aavistukset; ja vihdoin täytyy ihmisen
olla kauniin ja jumalallisen innostama voidakseen saada aikaan
jotakin suurta ja taivaallista. Tällä kannalla ollen hyökkäykset
noita kylmiä arki-ihmisiä (s.o. saksalaisten "Philisterejä")
vastaan tuskin sisältävät mitään itserakkautta, ja tosiaan olisi
liiaksi vaadittua, että nuori kirjailija hyvänsuovalla huumorilla
katselisi seuraelämän näyttelijöitä. Ei myöskään tule runouden ja
runoilijan korkeuden ylistyksessä nähdä mitään muuta kuin ilmausta
siitä mielenylennyksestä, jota hän runoilijana jo oli ehtinyt kokea.
Hän tunsi olevansa runoilija, ja hänellä oli myöskin se oman arvon
tunto, jonka kyky tuo mukanaan, mutta luulottelemaan itsestään
liikoja hänellä nähtävästi ei ollut taipumusta, sillä itseään hän
ei nimitä runoilijaksi eikä neroksi. Uskonnon ja runouden, taiteen
ja elämän yhteensulattamisessa ilmenee läheistä sukulaisuutta
varhaisen uusromantiikan kanssa. Epäilemättä on sillä lukemisella,
jota hän tähän aikaan harrasti, osansa tähän, mutta nuo kaikkea
käsittävät, tuliset tunteet olivat varmaan hänen omansa, samoinkuin
uskonnollisuus oli todellista, ei opittua.

Jos tahtoo verrata Stenbäckin "ajatelmia" johonkin sen kirjallisuuden
tuotteista, jota hän harrasti, niin kaiketi olisi lähinnä Novaliksen
"Fragmente". Mutta vertailu tuskin antaa muuta tulosta kuin sen
negatiivisen, että suomalaisella runoilijalla ei ollut senkään
vertaa taipumusta filosofiseen ajattelemiseen kuin saksalaisella.
Ainoastaan tunteella Stenbäck käsittää sen, mikä häntä vetää
puoleensa -- halusta käsitteiden selvittämiseen tuskin näkee jälkeä.
Ajattelijanakin hän oli lyyrikko ja ainoastaan lyyrikko. Lopuksi
huomautettakoon, että ajatelmissa ei ilmene mitään sanottavaa
luonnontunnetta. Sillä lause, että luonto avaa lempeästi sylinsä
sille, jonka ihmiset ovat hylänneet, on aivan yksinäinen. Sitävastoin
tunne syrjäisten seutujen turmeltumatonta kansaa kohtaan, joka on
lausuttu julki kirjoituksessa papeista, ansaitsee huomiota, sillä
se oli paljoa myöhemmin saava muotonsa jo mainitussa runoelmassa
"Suomalainen synnyinmaani".

Paitsi jo puheena olleita on vuodelta 1828 vielä eräs kirjallinen
muisto säilynyt, pitkä 160-säkeinen runoelma "Charlottelle",
kirjoitettu elegisellä runomitalla samoinkuin "Kirje ystävälleni",
joka on runokokoelman alussa. Runoelma on merkillinen, sillä se
todistaa, että Stenbäck ei läheskään vielä ollut niin kehittynyt
runoilijana, kuin ehtoollislauluista päättäen voisi luulla. Sen
sijaan kuin nämä on sellaisinaan saatettu painaa, on muutamia
kuukausia myöhemmin syntynyt runoelma sekä sisällykseltään että
muodoltaan liian haparoiva ja korulauseinen julkaistavaksi. Sen voi
lähinnä määritellä kokeeksi runomuodossa esittää joukon edellisen
tapaisia ajatuksia runoudesta ja uskonnosta. Hehkuvat, ylenpalttiset
tunteet ovat samat ja lauseet yhtä korkealle pingoitetut tai vielä
korkeammalle. Siellä täällä havaitaan suoranaisia goottilaisen koulun
vaikutuksia, esim. kun sisaresta käytetään sanoja "nordmannajungfru"
tai "ljuf som Gefion, härlig som Freja", mutta toisissa paikoissa
tavataan lauseparsia, jotka kohtaavat kypsyneessäkin runoilijassa:
"lefnadens branter", "klingande sång" y.m. Parhaiten tuntee hänet
kuitenkin intohimoisesta sävelestä, joka soi läpi runoelman. Sillä
"veljesrakkauden täyttä taivaanhurmausta" (broders-kärlekens fulla
himlaförtjusning) hän laulaa tässä yhtä hehkuvasti kuin myöhemmin
ystävyyttä "kirjeessä ystävälle". Sanalla sanoen runoelma on täysin
tyypillinen nuoren sydämen purkaus tosi runoilijan povesta, jonka
kuohuvat tunteet tulvivat esiin, taiteen ja hyvän aistin niitä vielä
kesyttämättä. Sitä ihmeteltävämpi on "rukousten" miltei täydellinen
muoto.

Kuten tunnettua ei meillä ole tavatonta, että papinpojat
ylioppilaiksi tultuaan silloin tällöin isänsä asemesta nousevat
saarnastuoliin. Niin tapahtuu usein, vaikka pojat eivät olisi
aikoneetkaan papinuralle. Se on toiselta puolen koe esiintyä
julkisena puhujana, toiselta puolen helpotus isälle, joka mielellään
joskus nauttii vapautta. Lauri Stenbäckkin saarnasi muutamia kertoja
nuorena ylioppilaana, ensi kerran pääsiäispäivänä 1828. Se oli
juhlapäivä sisarille. Lauri oli ottanut pitääkseen aamusaarnan, kun
taas veli Kaarle Fredrik piti puolipäiväsaarnan. Lauri oli aloittanut
vapisevalla äänellä, mutta rauhoittunut sitten ja esittänyt
saarnansa läpeensä kauniisti. Hän pani jo silloin suurta painoa
hyvään lausumiseen, ja vaikka ääni oli jotenkin heikko, tuli se
siten kuuluvaksi. Kun lisäksi saarnan sisällys, kuten kerrotaan, oli
selvästi mietitty ja hyvin sommiteltu, ei se voinut olla tehoamatta
kuulijoihin.

Samaan aikaan kuin Lauri ensi kerran saarnasi, tuumi hän vakavasti
lähteä syksyllä Upsalaan harjoittaakseen opintoja sikäläisessä
yliopistossa. Vuotta ennen oli vanhin veli Kaarle, luultavasti
Turun palon tähden, matkustanut sinne ja hän kehoitti nuorempiakin
veljiään tulemaan Ruotsiin. Isäkin oli ensin sitä mieltä, että
veljesten sopisi olla yhdessä Upsalassa niinkuin ennen Turussa,
mutta Janne ei mitenkään tahtonut matkustaa kotimaasta. Silloin
Lauri mietti lähteä yksin. Tästä hän kirjoittaa siihen kuohuilevaan
tyyliin, jonka jo tunnemme mietelmistä, ystävälleen J. Ph.
Palménille [Vapaaherra E. G. Palménia on tekijän kiittäminen
neljän Lauri Stenbäckin kirjeen jäljennöksestä, jotka hän on
tavannut isänsä jälkeenjääneiden paperien joukossa. Kaikki ovat
Stenbäckin ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta 1827-28.] (22/4 1828):
"Tiedän kyllä, että semmoisella matkalla voisin kerätä suuria
aarteita tulevaisuutta varten, mutta joskus, kun ajattelen lähtöä
Suomesta, olen kahden vaiheilla, tuleeko minun matkustaa vai eikö.
Nuorukaiselle, joka on astuva maailmaan, on sentään peloittavaa
joutua niin kauas kodista ja sitten olla yksin ihmisten keskellä,
joita sydän ei tunne ja joita aivan toiset olot kiinnittävät yhteen.
-- Mutta mitä hyötyä on elämästä, jos pysyy kiinni siinä turpeessa,
joka on nähnyt sen koittavan, ja onko jumaluuskipinä sen sisässä
leimahtava, jollei sitä hoideta ja jollei tuulahdus tavan takaa
saa sitä elvyttää? Toimia tahtoo raitis nuorukaissielu; se tahtoo
päästä maailmaan etsiäkseen suuria tehtäviä, joita se aavistaa
taivaallisissa unelmissa, ja viillyttääkseen paloaan. Ah -- kuinka
ymmärtäisi elämämme runoutta, kuinka ymmärtäisi sen syvää merkitystä
ja kuinka voisi nauttia elämätä sen korkeassa jumaluudenkuvassa,
jollei katsele ympärilleen ja tutki ääretöntä maailmaa. Onhan
jokapäiväisyys ainoastaan kivettymä, tyhjä kuori, tuleeko ja voiko
sielu tyytyä siihen? Ei -- sydäntä tulee hänen etsiä; käsittämätöntä
kaihoansa heleään henkimaailmaan tulee hänen koettaa selittää
itselleen ja elämän arvoituksen salaisuutta tulee hänen koettaa ilmi
saada. Eihän semmoinen ihminen kykene aikaansaamaan mitään suurta,
jonka sielu tyytyy ikuisesti yhtäläiseen, jonka sielu ei tahdo
liitää tuolle puolen jokapäiväistä näköpiiriä. Ylös aurinkoa kohti
kohoaa kotka, lintujen kuningas, ja korkealla maan pinnasta leivo
laulaa livertelee. -- Ällös sano, että puhun runollisesti -- tiedän
hyvin, ettet ole käsittänyt elämää siinä alhaisessa merkityksessä,
mikä sillä on niin monen ihmisen mielestä, ja että sinunkaan sielusi
ei viihdy alhaalla sumun peittämässä maassa. Ah -- sydämeni sanoo
minulle, ettet halua elää tavallisten, maassa matavain ihmisten
kurjaa elämää, vaan että sinäkin aavistat kauniimpaa, ylevämpää ja
jumalallisempaa elämänsisällystä, joka nostaa meidät ylös maasta --
ja saattaa meidät lähemmä Jumalaa -- ja kuinka puhuisinkaan silloin
runollisesti -- onhan silloin koko elämämme runoutta -- Jumalan
ilmaisemaa runoutta. -- Neuvo mitä minun on tekeminen. Tietoihin
nähden tulisi varmaan äärettömän paljon enemmän tehdyksi Upsalassa
kuin täällä; onhan siellä Geijer ja Atterbom ja Palmblad ja niin
monta muuta kelpo ja kunnon opettajaa -- ja mitä se merkitsisikään!
Ihanaa olisi, jos minulla sentään olisi mukanani joku täältä, niin
ettei minun tarvitsisi olla vieraana, joku, jolle voisin uskoa
itseni. Kalle on pian eroava yliopistosta. Jospa sinä miettisit
asiaa ja tulisit mukaan. Mitä sanot? -- -- Kalle kirjoittaa, ettei
Upsalassa ole kalliimpaa kuin Turussa, pikemmin huokeampaa; ja
saisihan siellä järjestää elämänsä mielensä mukaan. Paras ystävä,
mieti asiaa."

Nähtävästi Palménin vastaus oli kieltävä, ja Stenbäckinkin aikeet
tällä kertaa raukesivat. "Isä ei mielellään näe", hän kirjoittaa
9/6 "että me [Janne ja Lauri] eroamme, ja kenties onkin parempi,
että vielä viivyn Suomessa jonkun vuoden. Vuosien mukana tulee
vakavammaksi ja lujemmaksi kuin nuoruuden ajattelemattomassa iässä;
ja vakavuutta onkin ennen kaikkea tarpeen tullakseen yksin toimeen
niin kaukaisella paikkakunnalla. Vuoden taikka puolen [!] päästä
täytyy minun kuitenkin lähteä Upsalaan. Olen liiaksi mieltynyt
ajatukseen saada harjoittaa opintoja siellä voidakseni luopua siitä;
ja kaihomielin odotan sitä aikaa, joka vie minut sinne." -- --
Todellisuudessa hänen toiveensa toteutuivat kaksi vuotta myöhemmin.



KOLMAS LUKU. 1828-1834.

Kaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja".
-- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.
-- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- "Anna", "Tytön
rukous", "Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. -- "Ajatelmia." -- "Eräs
kesäilta." -- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.


Sen puolenseitsemättä vuoden pituisen ajanjakson Lauri Stenbäckin
opintoajasta, jota tämä luku käsittelee, jakaa hänen oleskelunsa
Upsalassa kolmeen jotenkin yhtä pitkään osaan, joista ensimmäinen
käsittää lukuvuodet 1828-30, toinen Upsalan ajan eli lukuvuodet
1830-32 sekä kolmas seuraavan ajan syyslukukauden 1834 loppuun.

Ensimmäisistä Helsingin vuosista tiedämme vähän. Lauri ja Janne
lähtivät yhdessä pääkaupunkiin ja asuivat koko ajan yksissä. Kevät- ja
syyslukukaudella 1829 oli veljeksillä asunto teoreettisen
filosofian professorin Fredrik Bergbomin luona, jolla edellisestä
syksystä saakka oli hallussaan katurakennuksen alakerta puuseppä
Öhrnbergin talossa Maneesikadun varrella n:o 7 Kruununhaassa.
Saman talon yläkerrassa asui Bergbomin anoppi, kamreerinrouva Anna
Margareta Tengström, lastensa kanssa, Fredrikin, joka oli ylioppilas,
ja Fredrikan, joka joulukuussa 1828 meni kihloihin Runebergin kanssa.
Kevätlukukaudella 1830 Stenbäckit taas asuivat "porvari Petrellin
luona Kruununhaassa", sillä professori Bergbom oli kuollut ennen
lukukauden alkua 10 p. tammikuuta, ja mainitun talon molemmat
kerrokset oli jaettu Tengströmin perheen ja Runebergin kesken,
joka oli muuttanut sinne. Janne alkoi heti lukea papin tutkintoa
varten, jotavastoin Lauri valitsi sellaisia luentoja, jotka olivat
yhteydessä niiden opintojen kanssa, mitä hän jo omin neuvoin oli
aloittanut. Syksyllä 1828 hän siten kuunteli filosofian professorin
Bergbomin, opinhistorian professorin F. W. Pippingin ja puhe- ja
runoustaiteen professorin J. G. Linsénin luentoja, jonka ohella hän
näyttää käyttäneen ranskankielen lehtorin Fredr. Granbomin opetusta;
keväällä ja syksyllä 1829 hän kuunteli edelleen Bergbomia ja Linséniä
sekä keväällä 1830 Linséniä ynnä apulaisen A. G. Sjöströmin luentoja
kreikankielestä.

Päättäen siitä, mitä tiedämme sen ajan ylioppilaselämästä, oli
sillä varsin vähän tarjottavaa nuorukaiselle, jolla oli Stenbäckin
taipumukset. Ylioppilaiden tavat ja huvitukset eivät olleet omiansa
vaikuttamaan ylentävästi ja kasvattavasti vastatulijaan; päinvastoin
ne olivat räikeässä ristiriidassa hänen ihanteellisen katsantotapansa
kanssa. Ei myöskään niissä ahtaammissa piireissä, joihin
ylioppilasjoukko jakautui osakunnittain, ilmennyt mitään korkeampia
rientoja. Pohjalaisella osakunnalla oli tosin jo jäsentensä joukossa
vastaisuuden suurmiehiä: J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J.
Nervander, joista viimeksimainittu tuli kuraattoriksi 1829, mutta
toistaiseksi heillä ei näytä olleen, kuten muutamia vuosia myöhemmin,
harrastuksena koettaa herättää uutta henkeä toveristoon. Hyvin
todennäköistä on, että Stenbäck jo silloin tutustui näihin miehiin,
ja erityisesti huomautettakoon, että hän sinä aikana, jonka hän
asui Bergbomin luona, tuskin on voinut olla kohtaamatta Runebergia.
Kuitenkaan ei hän vielä tähän aikaan liene tullut lähempään
suhteeseen kenenkään kanssa heistä tai muista heidän ikäisistään
ja seurustelutovereistaan. Sen voimme päättää siitä, ettei hänen
koskaan mainita olleen osallisena n.s. lauantaiseuran kokouksissa,
jotka alkoivat keväällä 1830. Hänen nuoruutensa ei kaiketikaan olisi
ollut voittamattomana esteenä, sillä myöhemmin otettiin piiriin
seitsemän vuotta nuorempi Topelius. Luultavinta on, että hän ei
vielä tähän aikaan ollut kyllin tunnettu tullakseen joukkoon. Kun
hän Ruotsinmatkansa jälkeen palasi Helsinkiin, tuli hän kyllä
ystävällisiin väleihin Runebergin, Snellmanin, Lillen y.m. seuran
jäsenten kanssa, mutta silloin hän oli liian läheisesti liittynyt
toiseen ryhmään lahjakkaita nuorukaisia ruvetakseen tähän seuraan.

Kiinnittäen huomiota siihen uskonnolliseen herätykseen,
jonka Stenbäck kotona oli kokenut, ja siihen aatteelliseen
elämänkatsomukseen, jonka hän on lausunut julki ajatelmissaan,
tuskin erehdymme olettaessamme, että hän näinä kahtena vuotena
vietti hiljaista elämää jakaen aikansa opintoihin ja seurusteluun
samanikäisten ystäviensä kanssa. Niistä mainittakoon tässä ainoastaan
Kustaa Adlercreutz, joka luultavasti ystävyydestä Stenbäck-veljeksiin
oli tullut Pohjalaiseen osakuntaan, vaikka hänellä synnyinpaikkaansa
katsoen ei ollut siihen aihetta (veli Kaarle Adlercreutz oli
setänsä välityksellä siirtynyt ruotsalaiseen sotapalvelukseen),
sekä Johan Jakob Östring, joka tuli ylioppilaaksi syksyllä 1829.
Viimeksimainittu jäi myös kevätlukukaudeksi 1830 Helsinkiin, ja
juuri tähän aikaan sai alkunsa se ystävyys, josta Stenbäck niin
lämpimästi on laulanut. Siitä todistaa runoelma "Hyvää huomenta",
joka kirjoitettiin keväällä 1832 ja ilmeisesti viittaa aikaisempaan
yhdessäoloon.

Kirjalliset jäljet tältä ajalta ovat vähäpätöisiä. Maaliskuun 17
p. 1830 Stenbäck esitti Pohjalaisen osakunnan kokouksessa, joka
pidettiin filosofisessa oppisalissa, 12 teesiä tarkastettavaksi.
Silloisen tavan mukaan olivat teesit, paitsi kahta viimeistä,
latinaksi kirjoitetut. Yhdestoista oli nimittäin sitaatti Jean
Paulista ja kahdestoista Elgströmin distikoni:

    Ja, om klokhetens bud blef människans yttersta regel,
       ej i vår lefnad fanns något gudomligt och stort.

    [Niin, jos viisaus ovela ois ylin ihmisen ohje,
       mitänä suurt' eloss' ei, ei jumalallista ois.]

Alkuperäiset teesit ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja käännöksiä
eri "ajatelmista" vuodelta 1828. Kahdessa on uskonnollinen sisällys,
neljässä kirjallinen tai esteettinen, muut taas ovat hajanaisia
mietelmiä.

Tietenkään nuori runoilija ei jättänyt lyyransa kieliä ruostumaan.
Kuitenkaan ei ole paljon jäljellä siitä, mitä hän näinä vuosina
runoili. Ainoastaan kesältä 1830 on kaksi pientä tilapäärunoelmaa
säilynyt, joista toinen, kirjoitettu heinäkuussa, on otettu
runoelmain joukkoon nimellä "Lemmikki". Tämä runoilijan
yhdeksäntenätoista vuotena syntynyt, ajatukseltaan ja muodoltaan
kauniisti suoritettu runoelma on siten vanhin niistä, jotka hän on
katsonut julkaisukelpoisiksi, ja kun vertaa sitä edellä puheina
olleihin säkeihin "Charlottelle", täytyy myöntää, että edistys on
suuri. Toinen runoelma, merkitty 6 p. syyskuuta kirjoitetuksi,
on taas hyvin heikko, oikeaa riimisepustusta, omistettu eräälle
ystävälle, joka matkustaa pois "iloisen päivän" päätyttyä. Ystävää
kehoitetaan nauttimaan niin kauan kuin ilo kestää --

    Vara glad och muntra upp de andra,
    Det är dygden hos en yngling det;
    Då, hvart hälst du än må vandra,
    Följer nöjet alltid dina fjät.

    Efterlängtad kommer du till nöjen,
    Saknad blir du, om du ej är där;
    Saknad ibland muntra flickors löjen,
    Saknad ibland ynglingar du är. -- --

    [Olla iloinen ja ilahduttaa muita,
    se on nuorukaisen hyve se;
    silloin, kunne kulkenetkin,
    huvi aina seuraa askeliasi.

    Varrottuna tulet huvituksiin,
    sinua kaivataan, jos jäät tulematta;
    kaivattu olet sinä iloisten impien leikeissä,
    kaivattu poikain parvessa.]

Se on sävel, joka tuntuu meistä aivan vieraalta Stenbäckin
kanteleelle, ja epävarmaa on, onko hän sillä alalla sepittänyt mitään
arvokasta, mutta siitä näkyy kuitenkin, että hänelläkin on ollut
huoleton aikansa, jolloin hän on hyväksynyt lauselman, jonka hän on
asettanut runonsa alkuun:

    Ich will den Weg, den ich zu laufen habe,
    Mit Rosen mir und anderen bestreun.

    [Sirottaa ruusuilla ma tahdon tieni
    itseni ja muiden iloksi.]

Jo muutamia viikkoja myöhemmin oli mieliala muuttunut.

       *       *       *       *       *

Stenbäckin halu päästä matkustamaan Ruotsiin ja opiskelemaan
jonkun aikaa Upsalassa ei ollut Helsingissä haihtunut, vaan hän
otti 19 p. elokuuta 1830 erokirjan yliopistosta siirtyäkseen
sinne. Ensimmäisessä niistä neljästä runoelmasta, joilla
runokokoelmassa on yhteisenä päällekirjoituksena _"Matkamuistoja"_,
on runoilija kuvannut tunteitaan kotimaasta lähtiessä. Hän ei laula
"jäähyväisiään" iloisella mielellä. Hän on näkevinään lapsuuden
rannan hiljaisten metsien viittaavan lähtijää palaamaan, ja hän kysyy
itseltään, mitä hän etsii kaukaa maailmasta:

    Ligga din längtans öar därborta,
    Ligga de qvar där jag var?

    [Ovatko kaihosi saaret tuolla kaukana,
    jäivätkö ne sinne, missä olin?]

"Ajatusten usvasta" häämöttää pelko, että hän ei ole löytävä sitä,
mitä etsii. Toinen runoelma, "Tukholma", osoittaakin, että se
surunvoittoinen tunnelma, joka on ensimmäisen tuntomerkkinä, on
muuttunut pettymyksen ja harhatoivon tunteeksi, niin pian kuin hän on
ennättänyt silmäillä ympärilleen Ruotsin maalla. Ei tosin tunneta,
kuinka pian Tukholmaan tulonsa jälkeen hän on kirjoittanut säkeet,
mutta joka tapauksessa niiden pääasiassa täytyy kuvastaa ensimmäistä
vaikutusta. Lapsuudenlaaksossaan hän oli uneksinut kuninkaasta,
joka kultainen kruunu päässään istuu valtasalissa, Kustaa Vaasasta,
joka antoi "maineen levon" maalleen, Kustaa Aadolfista ja hänen
sotureistaan, suuruudesta elämässä ja sanoissa, mutta todellisuudessa
hän kyllä näki elävän kuninkaan sekä muinaisten suurten kuningasten
kuvapatsaat, mutta hän ei nähnyt kruunua eikä suuruutta, vaan
-- "kansan pikku askareissaan hajanaisin mielin". Runoelma on
selvästi syntynyt lohduttomana hetkenä, jolloin hän stroofien
epigrammimaisessa loppusäkeessä on tullut vaihetellen toistaneeksi
viimeistä säettä Uhlandin balladista "Linna meren rannalla": Die
Jungfrau sah ich nicht!

Kolmannessa runoelmassa, "Tervehdys Upsalalle", runoilija antaa
meidän silmätä vielä syvemmälle sydämeensä. Hän tervehtii maankuulua
kaupunkia, Sveanmaan sydäntä, joka on vetänyt hänet tykönsä, mutta
hän tekee sen murhemielisenä, sillä hän ikävöi takaisin kotia,
äitinsä majaan (alkujaan: isän majaan), joka on täynnä rakkaita
olentoja, iloa ja lempeä. Ja sitten saamme tietää, että kaupunki on
houkutellut häntä lumoavalla äänellä, joka puhui laulusta ja elämän
uljuudesta vapaissa rinnoissa.

    Att mången djärf förhoppning bröt
        liksom en solens blixt sig fram,
    Att hvarje vårfröjd blektes, och
        min själ blef stor, blef allvarsam.

    [Että moni rohkea toive leimahti mieleeni
        niinkuin auringon salama,
    että kaikki kevään riemut vaalenivat, ja
        minun sieluni tuli suureksi, vakavaksi.]

Hän oli silloin seurannut tuota kaihoa "riehuvan rintansa" syvyydessä
ja jättänyt kodin ja ystävät sekä kysyy, mitä kaupungilla on antaa
sen korvaukseksi:

    Bor ljuset här? bor sången här?     Och bor det friska lifvet här?

    [Asuuko valo täällä? asuuko laulu täällä?
        Ja asuuko raikas elämä täällä?]

Upsalassakin vaikuttaa häneen syvimmin menneen suuruuden tunne, ja
hän lopettaa runoelman toistettuun kysymykseen, elääkö vielä suuri,
ylpeä voima poikien povissa?

Lokakuun 20 p. 1830 allekirjoitti P. D. A. Atterbom filosofisen
tiedekunnan dekanuksena Lauri Stenbäckin ylioppilaskirjan, ja
hänet kirjoitettiin silloin yliopiston matrikkeliin. Hän pääsi
siten heti ainakin ulkopuolisesti lähestymään ruotsalaisen laulun
suurmiestä, jonka runoelmaa "Lycksalighetens ö" hän jo koulussa oli
ihaillut, ja toisena hän kohtasi yliopiston silloisen rehtorin,
E. G. Geijerin. Lähes kaksi vuotta, s.o. kevätlukukauden alkuun
1832, Stenbäck oli ruotsalaisena ylioppilaana. Mutta kaikeksi
ikäväksi tiedämme perin vähän tästä osasta hänen elämäänsä. Ei
ainoakaan hänen Ruotsista kirjoittamistaan kirjeistä ole säilynyt,
ja niiden sisällyksestä muistetaan vain, että hän alati kirjoitti
ikävästään kotiinsa ja niiden rakastettujen luo, jotka hän sinne oli
jättänyt. Runoelmissa taas, jotka suoranaisesti ovat aiheutuneet
Upsalan ylioppilaselämästä, on olemassa ainoastaan yksi iloisessa
seurassa 11 p. joulukuuta 1830 improvisatsionin tapaisesti syntynyt
maljaruno "Skål för den ädla, den härliga Norden". Niin ollen ei ole
ollut muuta neuvoa kuin silloisesta sanomalehdistöstä, etupäässä
politiikkaa ja kirjallisuutta käsittelevästä "Correspondenten"
lehdestä, joka alussa joulukuuta 1830 alkoi ilmestyä Upsalassa
3-numeroisena viikossa, koettaa koota muutamia valonpilkahduksia
Stenbäckin ruotsalaisen ylioppilasajan valaisemiseksi, eikä se ole
tapahtunut aivan menestyksettä.

Muutamia viikkoja Stenbäckin kirjoittamisesta yliopistoon vietettiin
Upsalassa tuhatvuotisjuhla muistoksi kristinopin tulosta Svithiodiin
ja sen yhteydessä muistojuhla Augsburgin tunnustuksen esittämisestä
Kaarle V:lle 300 vuotta sekä Kustaa Aadolfin menosta Saksaan 200
vuotta aikaisemmin. Lavean ohjelman suorittamiseen meni neljä päivää,
28, 29 ja 30 p. marrask. sekä 1 p. jouluk. Yliopiston juhlaan oli
Geijer sepittänyt kutsumuskirjoituksen, ja siinä esitettiin Häffnerin
sepittämä kantaatti, jonka sanat olivat Zeipelin kirjoittamat. Juhla
alkoi juhlallisella jumalanpalveluksella Kolminaisuuden kirkossa,
jonne virastot, porvaristo, ylioppilaat ja koulunuoriso kulkivat
saatossa, ja päättyi ruotsiksi ja latinaksi pidettyihin akateemisiin
puheisiin sekä vietettiin "kuninkaan säätämässä muodossa" sillä
poikkeuksella, että ylioppilaat tuntemattomasta syystä jättivät
tuomiokirkon tornista laulamatta virren: Bereden väg för Herran. Tämä
suurenmoinen juhla, joka koski myöskin Suomelle kalliita muistoja,
oli epäilemättä omansa herättämään Stenbäckin harrasta mielenkiintoa,
jota paitsi tilaisuus tarjosi vieraalle paljon uutta nähtävää.
Muun muassa mainittakoon, että perintöprinssi Oskar juhlan vuoksi
oleskeli useita päiviä Upsalassa ja sillä aikaa tuli yliopiston sekä
opettajain että opiskelijain yhteyteen.

Jos kysymme, mikä muutoin saattoi herättää opiskelevan nuorison
harrastusta siihen aikaan, jolloin Stenbäck oleskeli Upsalassa,
niin ei tarvitse epäröidä vastausta. Kirjalliset kysymykset
eivät varmaankaan sitä tehneet, sillä tähän aikaan vallitsi lepo
Ruotsin parnassolla, sittenkuin pitkäaikainen sota romantikkojen
ja akateemikkojen välillä 20-luvulla vihdoin oli lakannut. Suurten
runoilijani maine oli vakaantunut ja saattoi sitä vähemmän tulla
väittelyn alaiseksi, kun ei kukaan heistä tähän aikaan julkaissut
uusia runoelmia. Almqvist taas julkaisi vasta 1832 ensimmäisen
osan "Törnrosens bok" teostansa. Correspondentenin kirjallinen
osasto onkin verrattain vähäarvoinen. Siinä tavataan heikkoja
alkuperäisrunoelmia ja hyvin vähän merkitseviä arvosteluja
yhtä mitättömistä kirjallisista tuotteista. Sen sijaan tarjosi
valtiollinen osasto ja varsinkin ulkomaita koskeva perin jännittävää
lukemista. Uutiset vallankumousliikkeistä, joita ympäri Eurooppaa
seurasi Ranskan heinäkuunvallankumouksen jälkeen, ja ennen kaikkea
marraskuusta 1830 lokakuuhun 1831 kestänyt Puolan kapina kiinnittivät
suuresti yleisön mieltä eikä vähimmin opiskelevan nuorison.
Useita kirjoituksia voisi sanomalehdestä ottaa tämän todisteeksi.
Ylioppilaat tunsivat mitä lämpimintä osanottoa puolalaisia kohtaan,
ja kun kolkkona syyspäivänä sanoma kapinan kukistamisesta saapui,
"huomattiin ylioppilaiden joukossa surullinen ja levoton mieliala".
Suruharsoja ripustettiin ikkunoihin, ja luentosalien oviin sekä
muihin paikkoihin kiinnitettiin kehoitus ylioppilaille kokoontua
klo 6 illalla torille laulamaan tilaisuuteen sepitettyjä säkeitä,
jotka koskivat Puolan kohtaloa. Tämän johdosta kokoontui nuorisoa
lukuisammin "kuin mitä tuskin milloinkaan oli nähty", vaikka sää
oli hyvin epäsuotuisa. Kuuluvalla äänellä luettiin säkeet lyhdyn
valossa ja laulettiin sitten sävelellä: O, yngling, om du hjärta har.
Sitten kuljettiin laulaen Linnamäelle ja Kustaa I:n muistopatsaan
edessä laulettiin "ne sanat, joilta sen päivän säkeet olivat
lainanneet sävelensä". Sitten huudettiin: "Eläköön niiden suurten
miesten muisto, jotka ovat kaatuneet vapauden puolesta!" jota
tuliset hurraahuudot seurasivat. Joukossa nähtiin myöskin useimmat
professorit. Sitten kulkue palasi jälleen vapauden marsseja laulaen
torille, missä erottiin.

Maaliskuussa 1831 sanomalehti avasi erityisen osaston "Suomen
uutisia", joka kuitenkin jäi hyvin laihaksi ja usein kokonaan
puuttui. Sitä paitsi oltiin niin varovaisia, että esim. uutinen
tunnetusta kohtauksesta Helsingissä 16 p. jouluk. 1830, jolloin
eräässä ylioppilasseurassa muuan ylioppilas iloisella tuulella
ehdotti puolalaisten maljan, ei saanut sijaa mainitussa osastossa,
vaan aloitettiin se sanoilla: "Eräässä, ei kaukaisessa yliopistossa"
j.n.e. Ulkomaalaisista lehdistä otettiin perättömiä uutisia Suomessa
yltyvästä levottomuudesta, että muka kapina oli ollut syttymäisillään
y.m. Myöskin ne raa'at vallattomuudet, joita tehtiin venäläisenä
pääsiäisyönä 1 p. toukok. 1831, mainitaan kapinallisen mieltenkuohun
ilmaukseksi. [Näistä tapauksista ks. _Th. Rein_, Juhana Vilhelm
Snellman, I.]

Minusta on ollut syytä mainita kaikki tämä, koska siitä
levottomuudesta, jonka valtiolliset tapaukset herättivät
opiskelevassa nuorisossa, voi päättää, että aika ei juuri ollut
omansa tekemään Stenbäckin Upsalassa oloa sellaiseksi kuin hän sen
oli kuvitellut. Valtiollinen suunpieksäntä kukoisti enemmän kuin
"laulu", joka oli lähinnä hänen sydäntään, jota paitsi ei myöskään
sellainen kiihtymys, jota politiikka herättää, hyvin vastannut sitä
"raikasta elämää", jonka hän toivoi siellä kohtaavansa. Edelleen voi
sanoa, että huolestuttavat kotimaan uutiset varmaankin, vaikka hän
saikin kirjeissä rauhoittavia tietoja, tekivät ulkomaalla oleskelun
tuskalliseksi. Ken sitä on kokenut, myöntää varmaankin, että silloin
mieluimmin soisi olevansa isänmaan pohjalla, kun ajat ovat uhkaavat.

Kuitenkaan ei puutu todisteita siitä, että Stenbäckiäkin yleinen
valtiollinen harrastus veti mukaansa. Hän on itse antanut muutamia
kirjoituksia Correspondenteniin, joilla tässä yhteydessä, on
merkityksensä.

Lopulla vuotta 1831 tapaamme ensi kerran Stenbäckin nimimerkin tässä
lehdessä. Numeron 83 (12 p. jouluk.) aloittaa runoelma "Salongscen",
käännös Anastasius Grünin äsken ilmestyneestä kuuluisasta kokoelmasta
valtiollista tendenssilyriikkaa "Spaziergänge eines Wiener Poeten".
Runoelma kuvaa kepeän ironisesti, kuinka kaikkivaltias Metternich
miellyttävän kohteliaana liikkuu ihailevien vierastensa kesken
loistavassa salongissaan, sillä aikaa kuin eräs "holhokki parka",
Itävallan kansa, seisoo ja odottaa salin oven ulkopuolella nöyrä
rukous huulillaan: "Enkö kuitenkin saisi olla hieman vapaa?"
Käännös ei ole läheskään niin oivallinen kuin ne, jotka tunnemme
runokokoelmasta. Kolmas stroofi lopusta on kokonaan jätetty pois, ja
kahdesta viimeisestä ei käy täysin selville, että rukoilija on koko
kansa eikä yksityinen henkilö. Joka tapauksessa on runoelman valinta
kuvaava.

Numerossa 86 tavataan edelleen samalta nimimerkiltä "Fragment af
Heine". Kappale on käännös XXIX luvusta runoilijan italialaisia
"matkakuvia" ja sisältää mietelmiä Napoleonista sekä ajan vapaus- ja
tasa-arvoisuuspyrinnöistä, jotka mietelmät ovat aiheutuneet käynnistä
Marengon taistelukentällä. Heine alkaa ylistämällä Napoleonin neroa,
mutta tuomitsee hänen tekonsa ja etupäässä sen, että hän 18 p.
Brumaire-kuuta petti vapauden. Tähän tekoon saattoi hänet salainen
taipumus aristokratiaan, ja sen vuoksi oli suuren suuri erehdys, että
Euroopan ylimystö Englannin edustamana verisellä vihalla soti häntä
vastaan. Sitten sanotaan, että "kansallisuus" on lahonnut ja kulunut
[!] -- ei ole enää olemassa kansoja Euroopassa, ainoastaan puolueita.
Valtiopolitiikan rinnalla runoilija näkee puoluepolitiikan, jota
hän, sen vuoksi että sen harrastukset ovat henkisempää laatua,
tahtoisi nimittää hengen politiikaksi (Geisterpolitik). Tämä
politiikka ilmenee kahden suuren puoluejoukon taistelussa ajan
suuresta kysymyksestä, joka ei ole ainoastaan yksityisten sorrettujen
kansallisuuksien, vaan koko Euroopan vapauttaminen "etuoikeutettujen,
ylimystön talutusnuorasta". Heine ylistää ranskalaisia siitä, että
he ovat aloittaneet taistelun tasa-arvoisuuden puolesta, ja lausuu
lopuksi muun muassa seuraavat sanat: "Kukin aika uskoo, että sen
taistelu on tärkein kaikista; se on ajan varsinainen usko, siitä se
elää ja kuolee; niin tahdomme mekin elää ja kuolla tässä vapauden
uskonnossa, joka kenties enemmän ansaitsee uskonnon nimen kuin tuo
ontto, nukkunut sielukummitus, jota vielä on tapana uskonnoksi
nimittää."

Huomattakoon, että Stenbäck vastalauseetta on kääntänyt viimeksi
siteeratun lauseen, panematta siihen kuitenkaan kovin suurta painoa.
Että hänen mieleensä olivat vaikuttaneet Heinen poliittiset ajatukset
eikä hyökkäys uskontoa vastaan, käy ilmi pitemmästä poliittisesta
kirjoituksesta, joka otsakkeella "Valtiollisia mietelmiä, joulukuun
lopulla 1831" on painettuna 10:nteen n:oon 18 p. 1832. Kirjoitus
on, luultavasti sen salaamiseksi, että kirjoittaja oli suomalainen,
[Kuinka niitä suomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat
Ruotsissa, pidettiin silmällä, näkyy seuraavasta esimerkistä.
Fredr. Cygnaeus aikoi 1831 matkustaa Ruotsin kautta Englantiin.
Mutta hän pysähtyikin ensinmainittuun maahan ja oleskeli syksyllä
Upsalassa. Siellä hän sai N. A. Gyldénin kautta mainitsemattomalta
taholta annetun varoituksen oleskelemasta kauemmin Ruotsissa, missä
myötätuntoisuuden osanotto Puolaa kohtaan oli niin lämmin. Ks. _E.
Nervander_, Minne af Fredr. Cygnaeus, s. 85.] nimimerkitön, mutta
kuitenkin varmasti Stenbäckin tekemä, sillä hänen jälkeenjääneissä
papereissaan on melkoinen katkelma sen konseptia. Tämä kirjoitus,
merkittävä todiste siitä, kuinka ajan valtiolliset kysymykset
olivat sytyttäneet Stenbäckin innokkaan mielen, on kirjoitettu
nuorekkaaseen tyyliin, joka toisinaan muistuttaa "ajatelmia"
vuodelta 1828. Itse ajatusjuoksuun ovat Heinen edelläsiteeratut
sanat suuresti vaikuttaneet. Hän aloittaa lyhyesti kuvaten Ranskan
suurta vallankumousta, merkkiä ihmiskunnan vapautussotaan, ja johtuu
sitten Napoleoniin. "Näistä vallankumouksen rajuista aalloista
nousi Napoleon, tuo ihana mies, jonka ajatukset olivat suunnattoman
suuret ja jonka kaikki teot vaikuttivat juuria myöten, -- tuo
jättimäinen uudistaja, jonka suuruuden edessä meidän vähäisyytemme
säpsähtää. Hänellä oli kyllin yli-inhimillinen voima tyynnyttää
pauhaavia aaltoja ja hillitä sekasortoisia joukkoja." -- -- Napoleon
"olisi varmaankin puhtaammassa muodossa elvyttänyt aristokratian
ja despotismin sekä saattanut kansat vapaaehtoisesti polvistumaan
niiden eteen[!]. Mutta kohtalo, kaitselmus, ajanhenki, uusi aika, tai
miksi sitä nimitettäneenkin, kukisti hänet; se nosti häntä vastaan
hänen luonnollisen liittolaisensa aristokratian, joka ihmisyydelle
onnellisessa erehdyksessä ikuiseksi häviökseen liittyi kansojen
kanssa taistelemaan tuon mahtavan miehen persoonallista tarmoa ja
voimaa vastaan." -- -- Aristokratia ja despotismi luulivat voittonsa
täydelliseksi, kun olot olivat palautuneet vanhoilleen, mutta
"kansojen yleinen riemu Napoleonin kukistumisesta oli valhe", rauha
oli keinotekoista horrosta, väsähtämistä. Heinäkuun vallankumous
osoitti, että vapaus ei ainiaksi ollut laskenut aseitaan, mutta
mitä oli maailma voittanut tällä vallankumouksella ja muilla,
jotka sen aiheuttamina syntyivät? Tekijä puhkee valittamaan:
"Sinun heinäkuunpäiväsi, Ranska, olivat täynnänsä aamunriemua,
mutta miksi nukuit jälleen? Vapauden kukka oli puhkeamaisillaan,
mutta miksi jätit sen kuihtumaan doktrinäärien ja oikean keskitien
huostaan? Kansa hehkui jaloa intoa, rohkeaa innostusta pyhän
asian puolesta ja taisteli arvokkaasti kauneinta taistelua, mitä
koskaan on käyty, mutta kuka on korjannut sen hedelmät?" -- Sitten
seuraa seikkaperäisempi silmäys Ranskan valtiollisiin oloihin
ja henkilöihin ja eurooppalaisen sodan mahdollisuuteen Venäjää,
"tuota antiliberaalisuuden ritaria", vastaan. Kirjoittaja ei usko
sotaa mahdolliseksi, mutta ei katso myöskään valitettavaksi, jos
se syttyisi. Se näet välttämättömästi jouduttaisi vapaamielisyyden
voittoa -- "yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien,
ja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva". Sen
jälkeen käännettyään huomionsa Englannin politiikkaan hän päättää
kirjoituksensa seuraavilla sanoilla vuodesta 1831, joissa runoilija
yht'äkkiä astuu valtiollisen tuulenpieksäjän sijalle:

"Monet rohkeat toiveet tervehtivät sitä vuotta, joka äsken on
nukkunut menneisyyteen. Vaipukoon se iäiseen lepoon. Lempeän illan
tyven lepää entisyyden yli, kaikki muistot loistavat korkeamman
valaistuksen hohteessa ja ovat meille kahta tutumpia ja rakkaampia;
me seisomme hiljaisessa surussa ja syvässä vakavuudessa toiveittemme
haudalla. Ah! elämä on yhtämittaista hautausta, sen vuoksi meidät
valtaa sen ääretön tuska ja yllättää sen vakavuus, mutta sinä, oi
taivaallinen toivo, sinä luot aina päivänpaistettasi haudoille. Emme
kestäisi muiston synkkää, ainaista hautaussoittoa, jolleivät toivon
ystävälliset kevättuulet alituisesti kuiskaisi ympärillämme elämän
halua ja rohkeutta. Varsinkin jokaisessa uudessa ajankäänteessä
viettää toivo juhlaa ja leikkii kanssamme niinkuin enkelit lasten
kanssa. Iloitkaamme siitä!"

Paitsi tätä kirjoitusta, jossa hieman kummaksuen näemme Stenbäckin
esiintyvän politikoitsevana Heinen toistajana ja Napoleonin
ihailijana, on samassa lehdessä vielä kaksi runollista avustetta
Stenbäckin kynästä. Jouluk. 29 p. 1831 oli siinä luettavana
"Tervehdys Upsalalle", jonka yläotsakkeena oli "Matkamuistoja"
sekä numero 4. Numero osoittaa, että runoilija tähän aikaan oli
kirjoittanut kaikki ryhmän runoelmat, joista myöskin "Skon luostari",
jota ei vielä ole mainittu, väreilee samaa surunvoittoista tunnelmaa
kuin muutkin. Siinäkin runoilijan mielen täyttää ahdistus hänen
silmätessään menneen suuruudenajan muistoja, eikä hän löydä mitään
lohtua todellisuudesta. Viimeisen kerran on nähtävänä Stenbäckin
antama avustus ruotsalaisessa sanomalehdessä 23 p. kesäkuuta
1832 (n:o 104). Se on runoelma "Hyvää huomenta", omistettu
"Johannekselle". Että tämä juhannusaattona julkaistu tervehdys
tarkoitti runoilijan ystävää Östringiä, on epäilemätöntä, vaikka
hänellä oli myöskin tapana sanoa vanhempaa veljeänsä Johannekseksi.
Hän on lähtenyt kävelylle ihanana kevätaamuna, ja kultainen valo,
vapaa, lämmin tuuli herättävät hänen elämänhalunsa ja intonsa --

    Mitt hjärta lifvas och min långa saknad,
    Den flyr, som vintern flyr, när vår'n är vaknad --

    [Sydämeni elpyy ja pitkä kaihoni
    se pakenee kuin talvi, konsa kevät herää. --]

hänen mieleensä johtuu, kuinka hän muinoin ystävän keralla on
uneksinut uljaista mainetöistä ja vannonut jakavansa elämän riemut
ja tuskat tasan hänen kanssaan. Raskas tunnelma, joka painostaa
matkamuistoja, on pois puhallettu, ja runoilija laulaa täynnä riemua:

    Så fri som fordom står jag här på höjden
    Och blickar glad emot den nya dagen,
    Den vinkar rik på kraftigt lif och full
        Af blommors doft och solens gull!

    [Niin vapaana kuin muinoin seison kukkulalla
    ja katson iloisesti kohti uutta päivää,
    se viittaa uhkuen voimakasta elämää
        ja täynnä kukkien tuoksua ja auringon kultaa.]

Milloin ja missä runoelma, joka parissa kohden muistuttaa Oresteen ja
Pyladeen ystävyyden kuvausta Goethen Ifigeneiassa, on kirjoitettu, on
tietymätöntä. On näet merkitty Stenbäck jo 9 p. helmik. eronneeksi
Upsalan yliopistosta, mutta ei tunneta, kuinka pian sen jälkeen
hän palasi kotia. Kenties hän viipyi kevään loppuun Tukholmassa ja
kirjoitti nuo säkeet siellä, tai ne syntyivät Vöyrillä hänen kotia
tultuaan. Loppusanat näyttävät viittaavan jälkimmäiseen, mutta miksi
hän olisi lähettänyt runoelman meren taa painettavaksi?

Olemme tulleet Stenbäckin Upsalassaolo-ajan loppuun. Se mitä on
kerrottu ei vastusta laisinkaan Essenin tiedonantoa, että sikäläiset
vuodet samoinkuin sen edelliset ja aluksi seuraavatkin Helsingissä
olivat omistetut "humaniorain" lukemiselle ja toverielämälle.
Voimme arvata, että Stenbäck tällä aikaa teki mieltäkiinnittäviä
tuttavuuksia; mutta merkillistä on kuitenkin, että traditsioni ei
tiedä, eikä runoelmista ilmene, että hän Upsalassa olisi tehnyt
mitään kestävämpää ystävyydenliittoa. Tämä antaa meille aihetta vielä
viivähtää hetkisen siinä pettymyksessä ja tyhjiin menneessä toivossa
Ruotsiin nähden, jonka matkamuistot niin selvästi lausuvat ilmi.

Selitys siihen, että Stenbäck ei ruotsalaisista löytänyt mitä haki,
on kaiketi lähinnä siinä, että hän hehkuvassa runoilijakuvittelussaan
oli luullut siellä kohtaavansa suuruutta ja loistoa, jommoista
todellisuuden oli mahdoton tarjota. Mutta älköön luettako kaikkea
runoilijaluonteen syyksi. Ansaitsee näet ottaa huomioon, että
Stenbäck ei ollut ainoa, joka siten tunsi itsensä pettyneeksi.
Päinvastoin näkyvät lahjakkaat nuoret suomalaiset ensimmäisinä
vuosikymmeninä Ruotsista eroamisen jälkeen yleensä tulleen samaan
kokemukseen, ja se on psykologisesti selitettävissä. Kun Suomi
oli ikäänkuin lamautunut väkivaltaisen irtirepäisyn jälkeen, kun
täällä kotona vielä ei ollut alkanut orastaa mitään itsenäistä
kirjallista eikä kansallista elämää, toivoivat ne nuoret suomalaiset,
jotka lähtivät Ruotsiin, sieltä löytävänsä kaiken, mitä he täällä
kaipasivat, ja vielä lisäksi olojemme täydellistä ymmärtämistä. Mutta
tavallista näyttää olleen, että tämä toivo petti -- ja mieli jäi
ankeaksi ja vierastavaksi, vaikka pettymys ei purkautunutkaan koviksi
sanoiksi. Tämän todisteeksi voi mainita seuraavia esimerkkejä.
Eräässä kirjeessä, jonka tunnettu suomalainen runoilija Abraham
Poppius helmikuussa 1818 kirjoitti A. J. Sjögrenille, kerrotaan
muun muassa, kuinka Pippingsköld, toinen suomalainen, joka samaan
aikaan kuin kirjeen tekijä opiskeli Upsalassa, usein laski pilaa
niistä käsityksistä, joita ruotsalaisilla oli suomalaisista ja
venäläisistä, ja kuinka heidän mielestään muka ainoastaan Ruotsi ja
Saksa merkitsivät jotakin. Poppius katsoo tämän osoittavan suurta
kiittämättömyyttä Suomea kohtaan ja jatkaa: "Sen vuoksi ei kukaan
rehellinen suomalainen voi rakastaa tätä kiittämätöntä, velttoa,
heikkohermoista, köyhää, puolueineen itseänsä raatelevaa, esi-isiensä
suurtöillä kerskailevaa ja niihin luottavaa Ruotsia", sekä lisää
seuraavassa kirjeessä: "Tahtoisimme ainakin osoittaa ruotsalaisille,
että voimme tulla toimeen ilman heidän kieltään ja tapojaan, jopa
ilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, jotka he olisivat osanneet varsin
isällisesti istuttaa meihin -- jos olisivat vähemmin halveksineet
meitä ja meidän kieltämme emintimä-aikanaan." -- Tähän esimerkkiin
Stenbäckin matkaa aikaisemmalta ajalta voi lisätä toisen myöhemmältä
ajalta, tarkoitan Topeliuksen saamaa vaikutusta, kun hän 1843 ensi
kerran kävi Ruotsissa. Samoinkuin vanhempi runoilijaveljensä, vaikka
lempeämmin, laulaa hänkin Ruotsin suuresta muinaisuudesta, joka uinuu
marmorihaudoissa tai seisoo toreilla vaskivarustuksissaan, ja kuinka
hän suruisena kääntyessään haudoilta pois turhaan etsii suuruutta
elämästä:

    Jag sökte kraften och fann behaget,
    Jag sökte brynjor och ax jag såg.
    Jag sökte höga världsstormartanken:
    I diktens blommor som dröm han låg.

    O Mälarstad, hur du skiftat öde!
    Ditt åskmoln tynar i vårregn af,
    Och dagens flyktiga löjen dansa
    Med siden sko öfver kämpens graf.

    [Etsin voimaa ja tapasin sulouden,
    etsin sotisopia ja näin tähkäpäitä.
    Etsin korkeaa maailmanuhmaaja-aatetta:
    runon kukkasissa se lepäsi unelmana.

    Oi Meelarin kaupunki, kuinka kohtalosi on vaihtunut!
    Sinun ukkospilvesi lientyy kevätvihmaan,
    ja päivän köykäiset ilveet tanssivat
    silkkikengin urhon haudalla.]

Ja muistelmissaan omasta elämäkerrastaan hän tunnustaa
Ruotsinmatkansa vaikuttaneen, että hän sen jälkeen alkoi tuntea
harrastusta suomalaista kansallisuutta ja sen kieltä kohtaan.

Näiden toisten suomalaisten antamien lausuntojen valossa täytyy
Stenbäckin matkamuistoille antaa pelkkää yksityiskäsitystä suurempi
merkitys. Samalla kuin ne lausuvat ilmi sen tuskan, jota yksityinen
runoilijasydän tunsi, kun todellisuus tylyllä kädellä rikkoi sen
tuulentuvat, ovat ne merkkinä siitä käännetilasta, jossa Suomen kansa
siihen aikaan oli, sille kun vähitellen selveni, että kansan täytyy
elää omaa elämäänsä -- jos sen ollenkaan on mieli elää.

       *       *       *       *       *

Tultuaan kotia Ruotsista Stenbäck nautti täysin siemauksin kauan
kaivattua onnea saada elää omaistensa piirissä, ja hän jäi
myöskin syyslukukaudeksi Vöyrille. Yhtenä syynä siihen, että hän
ylioppilasaikanaan tuon tuostakin vietti lukukauden kotonaan,
oli epäilemättä se, että hän samoinkuin toisetkin veljet sai
kaiken ylläpidon isältään. Tosin olivat elatuskustannukset
yliopistossa-olijalle siihen aikaan verrattomasti pienemmät kuin
nyt, mutta kun ajoittain kaikki kolme poikaa yhtä aikaa oleskelivat
siellä, kävi se kylläkin tuntuvaksi. Kuitenkin oli vanhin
kevätlukukauden lopussa 1831 palattuaan Upsalasta seuraavana syksynä
vihityttänyt itsensä papiksi, ja sitä seuraavana kevätlukukautena
oli keskimmäinenkin veljeksistä suorittanut jumaluusopillisen
päästötutkintonsa. Viimeksimainittu oli aloittanut papintoimensa
isänsä apulaisena.

Kevätlukukaudeksi 1833 Stenbäck matkusti Helsinkiin, missä hän sai
asunnon kamreeri von Bonsdorffin luona Kruununhaassa ja kirjoittautui
jälleen yliopistoon.

Olot yliopistossa ja varsinkin Pohjalaisessa osakunnassa, johon
Stenbäck taas tuli, olivat olennaisesti muuttuneet niinä kahtena
ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Kesäkuun 19 p.
1832 oli korkeakoulu vihkinyt uuden kauniin talonsa Senaatintorin
varrella juhlallisuudella, johon oli yhdistetty ensimmäinen
promotsioni, mikä pidettiin juhlasalissa. Mutta niin tärkeää
kuin yliopiston menestykselle olikin, että se oli saanut siirtää
toimintansa noihin avaroihin, valoisiin saleihin, ei ollut vähemmän
tärkeää, että samalla aikaa uusi henki oli alkanut päästä valtaan
ylioppilasmaailmassa. Silloin eläneiden todistuksen mukaan se ensinnä
ilmeni Pohjalaisessa osakunnassa vuonna 1832, josta se vähitellen
varttuen levisi muihinkin ylioppilaspiireihin. Se mies taas, josta
ensimmäiset uudistusriennot lähtivät, oli Juhana Vilhelm Snellman,
joka nyt, juuri tultuaan filosofian kandidaatiksi, oli alkanut ottaa
tehokkaammin osaa osakuntaelämään.

Tämän luvun alussa on jo viitattu siihen, että ylioppilaselämä oli
hyvin vähän mieltäylentävää. Huonoihin tapoihin, joita Turusta oli
siirtynyt Helsinkiin, kuului halu juominkeihin ja tappeluihin sekä
rettelöihin käsityöläisten, kisällien ja puotipalvelijain ynnä
muiden ei-akateemisten yhteiskunta-ainesten kanssa. Luonteeltaan
vilkasten ja kuumaveristen pohjalaisten joukossa ei tietysti ollut
vähin määrä ylioppilaita, jotka hillitsemättömästi nauttivat
"iloista ylioppilaselämää", käsitellen nykyhetken vaatimuksia
yhtä keveästi kuin tulevaisuuden. Tämän yhteydessä oli muitakin
epäjärjestyksiä ja ikävää eripuraisuutta osakunnan piirissä syntynyt.
Ratkaisematta jääköön, onko tämä kaikki täysin selitetty sillä R. I.
Holstin väitteellä, [Minnesteckning af J. J. Östring, 1841. Tulee
usein siteerattavaksi seuraavassa.] että olot olivat muuttuneet
sellaisiksi, "sittenkuin patriarkallinen ja perheenomainen suhde
inspehtorin ja kuraattorin toiselta sekä osakunnan muiden jäsenten
välillä toiselta puolen -- suhde, joka oli tehnyt kaikki kirjoitetut
säännökset tarpeettomiksi -- aikojen kuluessa vähitellen oli
lakannut". Kuinka hyvänsä, uudistuksia oli tarpeen, ja muutamat
vanhemmat osakuntalaiset, Snellman etupäässä, ottivat sen toimekseen
eli, kuten Holsti lausuu, päättivät "_omin päin, aprioristen
käsitteiden mukaan_ uudestaan järjestää osakunnan". Alku tähän
tehtiin kevätlukukaudella 1832 siten, että Snellmanin laatimat
kurinpitosäännöt esitettiin osakunnalle sen hyväksyttäviksi tai
hylättäviksi. Sääntöjen sisällyksestä mainitsee Rein seuraavaa:
[J. V. Snellman, I, s. 98.] "Alku kuuluu: 'Puolestansa hyvän
esimerkin kautta auttaakseen siveellisyyden edistämistä sen
kunnan keskuudessa, jonka jäseniltä isänmaa odottaa vastaista
menestystään, ovat allekirjoittaneet sitoutuneet seuraavasti.'
Sitten esitetään kymmenessä pykälässä, että jäsenet päättävät
yliopistoaikanaan olla käymättä ravintoloissa, vielä vähemmän niissä
nauttia väkijuomia, lukuunottamatta ruokapaikkoja, joissa viiniäkin
ateriaksi olkoon sallittu. Täten tehdyt säästöt oli käytettävä
voimistelun hankkimiseksi osakuntalaisille. Osakuntahuoneissa saisi
pitää kokouksia, joissa kohtuulliset juomingit olisivat luvallisia
ja esitelmiä tulisi pitää, ei kuitenkaan useammin kuin kerran
lukukaudessa. Kokouksissa ei lyödä korttia; kiivasta sananvaihtoa ei
sallita."

Väittelyä näistä säännöksistä jatkettiin innokkaasti vielä
syyslukukaudella, ja tuloksena oli niiden täydellinen hylkääminen.
Syy niiden kohtaamaan vastustukseen käy ilmi Holstin sanoista: "Kun
nämä säännökset, vaikka olivat hyvin harkitut, eivät kuitenkaan
olleet ilmaisuna mistään itse osakunnassa elävästä periaatteesta,
vaan enemmän johtuivat yksityisestä sen piirissä vaikuttavasta
henkilöstä, täytyi niiden suurimmalle osalle sen jäseniä tuntua
_ulkoapäin_ annetuilta ja pakotetuilta rajoituksilta ja siteiltä."
Vastapuolueen etupäässä oli Stenbäckin ystävä Östring, "joka
palavasti rakasti itsenäisyyttä ja joka kouluajaltaan oli perinyt
vastenmielisyyden kaikkeen kurinpitoon" sekä kannatti "itsessään
oikeaa, mutta käytännössä vaarallista lausetta: että ihmistä ei
koskaan voida parantaa _lain_ kautta". Vaikka hän ei kyvyssä vetänyt
vertoja vastustajalleen, johti kuitenkin vastarinta jo mainittuun
tulokseen, ja siten "lakkasi se vanhempain valta, jota vanhemmat
osakuntalaiset suuremman akateemisen sivistyksensä nojalla alati
olivat osakunnassa käyttäneet". Niin meni Snellmanin uudistusyritys
myttyyn, mutta ainoastaan -- näennäisesti. Väittely oli näet
saattanut, vastustajat tekemään itsellensä selkoa siitä, mitä
akateeminen vapaus oikeastaan merkitsi, ja niin kävi, että se henki,
josta Snellmanin ehdotus oli lähtenyt, vähitellen sai heidätkin
valtaansa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sama henki osakunnassa
tullut valtaan, vaikka sääntöehdotusta ei oltu hyväksytty.

Stenbäckin palatessa Helsinkiin oli sääntökysymys jo ratkaistu, mutta
se ei estänyt häntä tehokkaasti ottamasta osaa siihen korkeamman
henkisyyden kannattamaan elämään, joka nyt alkoi versoa osakunnassa.
Hän liittyi luonnollisesti siihen piiriin lahjakkaita nuorukaisia,
jossa hänen ystävänsä Östring oli koossapitävänä, joskaan ei aina
johtavana henkilönä. Tämä ryhmä pohjalaisia, johon paitsi Östringiä
ja Stenbäckiä kuului Matias Aleksander Castrén, Erik Aleksander
Ingman, Fredrik August Ehrström, Carl Gustaf von Essen ja Henrik
Piponius, muodosti seuran, jota, vaikkapa se oli nimetön eikä ole
saavuttanut mitään kuuluisuutta niinkuin lauantaiseura, kuitenkin
voi katsoa sen vastineeksi. Sen jäsenet olivat kaikki nuorempia kuin
Runeberg, Nervander, Snellman ja muut lauantaiseuraan kuuluvat,
mutta heidän harrastuksensa aatteellisiin kysymyksiin ei ollut
silti vähempi ja heidän toverielämänsä tuskin vähemmin henkevä,
tuskin vähemmin hupaisan pilan ja säkenöivän sukkeluuden höystämä.
Ainakin kuuluu Stenbäck vanhoilla päivillään kuvailleen tämän
ylioppilaspiirin elämää sellaiseksi. Usein olivat keskustelut niin
mieltäkiinnittäviä, niin hupaisia ja sukkelia, oli hän sanonut, että
ne olisivat ansainneet tulla painetuiksi. Kun arvostelu koski hänen
iloisinta ylioppilasaikaansa, on luonnollista, että etäinen entisyys
loi siihen hohdettaan, joka vei liioitteluun, mutta luetellut nimet
ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tarvitse tinkiä pois kovin
paljoa.

Nämä toverit olivat hyvin erilaisia taipumuksiltaan ja luonteiltaan.

Östringistä on olemassa kaksi luonteenkuvausta, toinen Holstin
antama, toinen Stenbäckin Holstin esityksen oikaisemiseksi.[Om
"Minnesteckning af J. J. Östring af R. I. Holsti", H:fors 1841,
nimim. S. Helsingfors Morgonbladissa 1842, n:ot 6-8, 24-31 p.
tammik.] Molempia kuvauksia toisiinsa verratessa huomaa, että ne
pikemmin täydentävät kuin vastustavat toisiaan. Erilaisuus näet
johtuu perimmältään siitä, että Stenbäck arvostelee ystäväänsä
myöhemmin saavuttamaltaan uskonnolliselta kannalta, joka oli
Holstille vieras. Seuraavassa käytetään molempia lähteitä.

Johan Jakob Östring syntyi 22 p. toukok. 1813 Närpiön pappilassa.
Hänen lapsuutensa kului, kertoo Holsti, täydellisessä kahleettomassa
vapaudessa, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi tuli se
tasaisuus, joka on ominaista hänen kotiseudulleen, hänen luonteensa
perusjuonteeksi. Jo poikana oli hänellä sisäänpäin kääntynyt mieli
ja vakava olento, samalla kuin hän myöskin saattoi päästää vapaan,
hillittömän ilon valloilleen. Ankara, Östringille outo kurinpito
Vaasan triviaalikoulussa ei saavuttanut tarkoitustaan hänessä, vaan
hänestä tuli johtava sielu moniin koirankureihin, joille hänen
kuitenkin sanotaan osanneen antaa jonkinmoista aateluutta ja joissa
ilmeni ajatusta ja mielenmalttia. Ahkera hän ei ollut, mutta hyvän
päänsä avulla hän oli koulun taitavimpia oppilaita ja suoritti
kunnolla ylioppilastutkintonsa. Se tapahtui, kuten jo on mainittu,
syyslukukaudella 1829, jolloin Stenbäck liittyi häneen. -- Kuulkaamme
nyt, kuinka tämä kuvaa ystävänsä luonnetta: "Östring kuului
epäilemättä niihin, jotka luonto on varustanut mitä oivallisimmilla
lahjoilla ja kyvyillä. Hänellä ei tosin ollut sitä, mitä sanotaan
neroksi tai luovaksi hengenvoimaksi; mutta hänellä oli mitä
runsaimmassa määrin selvä ja terävä ymmärrys, tavaton kyky helposti
ja vaivatta käsittää ja omistaa asioita, jotka tuottavat muille
mitä suurinta ponnistusta, sekä selvästi esittää niitä uudestaan.
Myöskin oli hänen muistillaan se joustavuus, joka on välttämätön
ehto n.s. hyvälle päälle. Mutta voisi sanoa, että hänen päänsä oli
kehittynyt hänen sydämensä kustannuksella." Tämän viimeisen lauseen
Stenbäck sitten selittää tavalla, joka tuntuu hämmästyttävältä
ystävän suusta. Hän sanoo: "Jo lapsuudesta olivat ne suloiset
siteet, jotka kiinnittävät ihmissydämiä toisiinsa, suureksi osaksi
outoja hänelle; se rakkaus, joka lämpimällä alttiudella liittyy
toiseen unohtaen oman itsensä -- ei ollut koskaan täyttänyt häntä.
Hän seurusteli mielellään toverien kanssa, mutta vähemmin tarpeesta
tavata samanmielisiä sydämiä, joihin hän lämmöllä ja rakkaudella
olisi voinut liittyä, kuin kuluttaakseen ikävää aikaa. -- -- Sanalla
sanoen: hyvä pää ei hänessä ollut yhdistynyt lujaan, tarmokkaaseen
ja lämpimään luonteeseen." Nämä Stenbäckin sanat, tämä valitus
ystävän sydämen kylmyydestä luovat jyrkän valon heidän suhteeseensa.
Kylmyydellä hän kaiketi tarkoittaa sitä luonteen tasaisuutta, josta
Holsti puhuu. Stenbäck ei ystävästään löytänyt sitä leimuavaa
innostusta, joka oli hänelle itselleen ominaista, ja luultavasti hän
usein kärsi siitä, ajattelematta että tämä erilaisuus oli kenties
välttämätön ehto heidän ystävyydelleen.

Kahtena ensimmäisenä lukukautena Helsingissä Östring opiskeli
kreikankieltä otaksuttavasti Stenbäckin kanssa yhdessä, joka silloin
myöskin alkoi kuunnella Sjöströmin luentoja. Sen ajan, jonka
jälkimmäinen vietti Upsalassa, edellinen oleskeli kotiopettajana
Uudessakaarlepyyssä. Syyslukukaudeksi 1832 Östring taas tuli
Helsinkiin ja saavutti huomiota oppositsionin johtajana Snellmanin
kurinpitosääntöjä vastaan, tullakseen kohta sen jälkeen yhdeksi
innokkaimpia puuhaajia osakunnan uudistamiseksi Snellmanin
tarkoittamaan henkeen. Holstin mukaan johtui se vaikutus ja
vetovoima, joka hänellä tässä puuhassaan oli tovereihinsa, tosin
hänen etevästä individualiteetistaan, mutta samalla siitä, että
se ei koskaan näyttäytynyt hänessä itsetietoisena, että hän ei
koskaan pyrkinyt muiden yläpuolelle. Ystäväpiirin Östringiltä
omaksumat harrastukset taas tarkoittivat suuremman vapauden ja
itsenäisyyden levittämistä opintoihin ja osakunnan kehittämistä
jonkunmoiseksi kirjalliseksi seuraksi, missä yksityiset jäsenet
kykynsä mukaan ilmoittaisivat toisilleen opintojensa hedelmiä ja
ajattelunsa tuloksia. Mitä hänen omiin opintoihinsa tulee, siirtyi
hän klassillisesta kirjallisuudesta uudenaikaiseen, ennen kaikkea
saksalaisten runoilijain teoksiin, jotka hän katsoi soveliaammiksi
kuin kreikkalaisten ja roomalaisten kasvattamaan sielujamme. Mutta
pian hän sai kaiketi kyllikseen niistäkin ja antautui sitten
filosofian lukemiseen, varsinkin Hegelin, jonka hän omaksui
rajattomalla luottamuksella, enemmän luonnollisesta hengenheimoudesta
kuin syvemmän käsityksen ja mietiskelyn johdosta. -- Nämä piirteet
osoittavat Östringin kehitystä vuoden 1834 loppuun. Mitä sitten
seurasi, näemme ensi luvusta.

Östringistä, joka ei ennättänyt saada nimeänsä tunnetuksi
ylioppilaspiirien ulkopuolella, on osittain siitä syystä, osittain
hänen suhteensa vuoksi Stenbäckiin ollut tarpeellista puhua
laveammin; mitä muihin ystäviin tulee, voi esitys olla lyhyempi.

Matias Aleksander Castrén, nerokas kielentutkija, oli syntynyt
samana vuonna kuin Östring ja oli papinpoika hänkin, mutta
kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja tullut ylioppilaaksi 1830. Siinä
mestarillisessa elämäkerrassa, jonka Snellman on kirjoittanut
hänestä, tarkoitetaan puheenaolevaa ystäväpiiriä, kun sanotaan,
että "Castrénin lähimpään seurustelupiiriin kuului muutamia nuoria
miehiä, jotka etupäässä harrastivat kaunokirjallista lukemista ja
joista myöskin yksi ja toinen oli antautunut kaunokirjallisiin
harjoituksiin", ja että hän, joka "muutoin tähän aikaan oli itseensä
sulkeutunut, heidän seurassaan oli innostava ja innokas osanottaja".
Että häneltä itseltään ei puuttunut runollista kykyä, on hän
osoittanut Kalevalan ruotsinnoksellaan. Edelleen mainitaan, että
hän harrasti myöskin filosofian tutkimista ja otti osaa osakunnassa
pidettyihin väittelyihin "filosofian puolesta pietismiä vastaan".

Erik Aleksander Ingman, maanmittarin poika, oli syntynyt
Lohtajalla 1810 ja tullut ylioppilaaksi 1827. Suoritettuaan
filosofiankandidaattitutkinnon 1833 hän valitsi itselleen
lääketieteellisen uran, jolla hän ajan pitkään oli tekevä itsensä
kuuluisaksi uranaukaisijaksi nykyaikaiselle lääketieteelliselle
käsitystavalle. Mutta se ei estänyt häntä samalla ansaitsemasta sijaa
suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tässä mainitsemme vain,
että hän jo 1832 käänsi suomeksi Iliadin ensimmäisen laulun ja pari
vuotta myöhemmin julkaisi käännöksiä Anakreonin ja Saphon lauluista,
joista Helsingfors Morgonblad tiesi kertoa, että ne sekä Lönnrotin
toimittama suomalaisen kansanrunouden julkaisu olivat herättäneet
ulkomaisten oppineiden ansaittua huomiota. Ingmanin kirjallisuuden- ja
suomenkielenharrastus liitti hänet tovereihin, joille hänen
erikoisoppialansa oli aivan vieras.

Fredrik August Ehrström taas oli papinpoika kuten useimmat
ystävyksistä, mutta syntynyt 1801 Luodossa ja siis melkoista vanhempi
ja enemmän elämää kokenut kuin muut. Raivaten tietään läpi hädän
ja puutteen hän oli ensin käynyt Vaasan merikoulun ja perämiehenä
purjehtinut muutamia vuosia merillä. Erään onnettoman matkan jälkeen
hän oli jälleen tarttunut kirjaan ja tullut ylioppilaaksi 1823.
Hänen ilmeiset soitannolliset lahjansa ja kaunis tenoriäänensä
auttoivat hänet muutamaksi aikaa saamaan laulunopettajan viran
Pietarissa, mutta hän palasi sitten Helsinkiin, missä hän myöskin
hankki elatuksensa laulunopetuksella, ollen edelleen kirjoitettuna
ylioppilaaksi yliopistoon. Nyt puheena olevaan aikaan hänen nimensä
tuli tunnetuksi ympäri maata niiden sävelmien kautta, joita hän
sepitti "Lähteeseen", "Joutseneen" ja muihin Runebergin runoelmiin,
sävelmien, jotka vielä tänäkin päivänä ovat tunnetut ja rakastetut
mitä laajimmissa piireissä. Elinvoimallaan todistavat nämä sävelmät
-- ensimmäinen yksinkertainen taidemusiikki, mikä meillä on
kaikunut kotimaiselta pohjalta -- kuinka alkuperäiset Ehrströmin
lahjat olivat. Että hän liittyi Östringin piiriin, puhuu hyvää sekä
siitä että hänestä itsestään. Snellman on kauniisti kuvannut hänen
luonnettaan hänen kuolemansa jälkeen (1850) sanoen, että hän oli
"oikein ajatteleva, rauhaisa, osaaottavainen kanssaihmisiä kohtaan,
isänmaataan rakastava ja täynnä lämpöä kaikkea kohtaan, mikä elämässä
on jaloa ja ylevää", sekä edelleen: "Ehrströmillä ei ollut suurta
oppia eikä laajaperäisiä tietoja, mutta hänellä oli kaunis humaaninen
sivistys, joka ilmeni lämpimänä harrastuksena kaikkea yleistä,
yleisinhimillistä kohtaan."

Piirin nuorin jäsen oli Carl Gustaf von Essen, syntynyt 1815, mutta
tullut ylioppilaaksi jo 1830. Stenbäckin kanssa hän oli tullut
tuttavuuteen jo aikaisemmin kuin yksikään muista. Hän oli näet toinen
järjestyksessä Oravaisissa asuvan luutnantti von Essenin pojista,
jonka perheen läheisiä tuttavia Stenbäckit olivat. Sitä paitsi
hänellä oli poikavuosinaan ollut opettajana Jonas Lagus, joka oli
nainut hänen tätinsä Vöyrin pappilasta. Ylioppilaaksi tultuaan Essen
oleskeli kaksi kesää kotiopettajana Laguksen luona Ylivieskassa
ja tuli silloin "herätykseen". Siitä ajasta hän oli päättänyt
tulla papiksi, vaikka hän samalla tahtoi saavuttaa maisterin
arvon. Opinnotkin siis toivat hänet lähelle kaunokirjallisuutta
harrastavia ystäviä, vaikka hänellä itsellään ei ollut runollisia
lahjoja. Luonnostaan hänellä oli iloinen ja seurallinen luonne sekä
tavallista runsaampi varasto sukkeluutta ja satiirista kykyä, joka
ei koskaan uupunut, ei vanhuudessakaan, mutta joka nuoruuden aikana
oli eloisimmillaan. Kun seuraavassa usein saamme kohdata Essenin, voi
edelläsanottu riittää kuvaamaan häntä tällä aikakaudella.

Viimeiseksi jää Henrik Gabriel Piponius, josta meillä on vähimmin
tietoja. Hän oli syntynyt 1812, tuli ylioppilaaksi 1830 ja
filosofianmaisteriksi 1836. Häneltä ei puuttunut kirjallisia
taipumuksia, ja hän julkaisi yhtä ja toista Helsingfors
Morgonbladissa (1838 kirjoituksia musiikista ja muusta
pakinatyyliin). Myöhemmin hän vaikutti opettajana Kokkolassa ja
Oulussa; hän kuoli 1847. J. V. Snellman, jonka serkku hän oli, C. G.
von Essen ja Z. Topelius lukivat Piponiuksen Pohjalaisen osakunnan
parhaiden joukkoon.

Heidän läheisistään osakuntaelämää lämpimästi harrastavista
tovereista mainittakoon vielä lisäksi muutamia, jotka syystä
tai toisesta tulevat kuvauksessamme näkyville ja sen vuoksi
voidaan katsoa kuuluviksi aineeseen: Jakob Johan Peuron, Holstin
mukaan Östringin hyvä ystävä, jolla kuten viimeksimainitulla oli
matrikkelissa harvinainen mainesana "spes nostratium et decus",
mutta joka kuoli jo 30 p. joulukuuta 1834; Berndt Henrik Lindfors,
jonka Essenin ja Piponiuksen keralla Topelius kerran lukee osakunnan
"valiomiesten" joukkoon; Johan Fredrik Cajan, jonka historialliset
opinnot johtivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen Suomen historian
kokeen (liitteenä Lönnrotin Mehiläiseen 1835-40); Karl Robert
Ehrström, F. A. Ehrströmin nuorempi veli, kuollut piirilääkärinä
Raahessa (1881), ja Rudolf Israel Holsti, Z. Topeliuksen lähimpiä
ystäviä, jolla oli harvinainen taipumus filosofiaan ja joka sitä
paitsi lämpimästi harrasti kirjallisuutta ja myöskin runoilua.
Edellisiä vanhempi oli Aron Borg, joka tuli teologian dosentiksi ja
professoriksi, mutta vaikutti sittemmin käytännöllisenä pappina, sekä
Snellmanin ja Runebergin aikalaiset ja ystävät L. J. Ahlstubbe ja G
H. Ståhlberg, tunnetut näiden suurmiesten elämäkerroista.

Stenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän
kerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia
uudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli
poissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p.
helmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa
väittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja
jälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin.
Edelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä,
vaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan
puolesta kolmas vihko "Vinterblommor" kalenteria toiseksi palkinnoksi
kolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa
löydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan "kehoitus todelliseen
kirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen". Strömborg [J. L.
Runeberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön
palkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää
myöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka
kahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta
kun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut
ensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja
"Hirvenhiihtäjät", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi
tahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa.
Uhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään
kylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti
osoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas
ottamaan osaa kilpailuun -- seikka, mikä, kuten saamme nähdä,
uudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan
vapautta viittaavan häneen -- se soi ikäänkuin kaikuna hänen
vapaudeninnostuksestaan Upsalassa.

Siitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että
Stenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä
ennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen
perhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.

       *       *       *       *       *

Tammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen
puolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen
juhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle
Fredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen
joulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin
kanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että
häitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä
yllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt
kihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen
seuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja
heidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä
yhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen
demoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären
edellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena
päivänä.

Vielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei
ainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan
jälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli
lukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet
lumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V.
Snellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista
tuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen
johtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti
vihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen
liikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille
ja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa
silkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja
seppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä
jälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat
eri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä.
Marie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat
sulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly
lämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään
sanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät
vietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa
rakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli
levitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä
tepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan
ja kengissään.

Mutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta
ajatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin,
elokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä
Bettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen,
maisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl
Gustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti
kohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä
tanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti
ilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua "ainoasta tarpeellisesta"
elämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön
iloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin
sopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei
hän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen
siskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi
veli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän
heiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen
sanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle
morsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala
rakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä.
Kaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku
tapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari.
Kun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta
sai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein
ennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää
koskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa
kuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti:
Olkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana
päätöksessään. -- Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena
hääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa
oleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse
oli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi
niistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä
olivat saaneet piston sydämeensä.

Kaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa
kanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt
Marie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä
("Morsian"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen
runomuotoisen tervehdyksen.

       *       *       *       *       *

Helmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun
5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka
vakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi
valittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja
Snellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun
kirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän
olisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi
tienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä
samaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme
yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria,
professori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden
osakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping
(ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut
juhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi
kääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin
Stenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin
sanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön
yksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan
se oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään
novellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille
merkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla
varustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen
kirjoitus:

    Juo ja laula ja juo!
    Kaitsialle kaivatulle,
    Carl Henrik Ståhlbergille.

Hänen maljaansa juotaessa laulettiin Stenbäckin tilaisuuteen
sepittämät säkeet, jotka olivat pilamukailu tunnetusta laulusta:
"Svearne fordomdags drucko ur horn". Laulun esitti kuoro, jonka
perustaminen on myöskin merkki osakuntaelämän kohoamisesta. Muitakin
maljoja juotiin, m.m. Runebergin, joka vastasi kunnianosoitukseen
laveammin kuin tavallisesti. Edelleen kuului ohjelmaan Linsénin ja
Ilmonin juhlallinen ottaminen osakunnan kunniajäseniksi. Mieliala
tuli kaiken tämän aikana hyvin innostuneeksi -- ei kuitenkaan niin
paljon viinistä, sillä oli päätetty supistaa juomavaroja, ja juhla ei
maksanutkaan enempää kuin kaksi taalaria mieheen. Viimeinen malja,
Stenbäckin esittämä, koski yleistä veljestymistä. Tämän johdosta
tulivat m.m. Runeberg ja Topelius "veljiksi". Viimeksimainitun
päiväkirjan mukaan oli Runeberg, "Suomen kunnia, akatemian kaunistus
ja pohjalaisten valo", selittänyt, että ehdotus koski myöskin heitä
-- "sen pidin kunniakkaimpana kaikesta, mitä minulle täällä on
tapahtunut", lisää Topelius sitten. -- Snellman, joka viran puolesta
on kirjoittanut pöytäkirjan, päättää kertomuksen juhlasta seuraavilla
sanoilla: "Vaatimattoman illallisen jälkeen kukin lähti kotiansa
hyvin tyytyväisenä iltaansa, joka todella täyttikin kaikki viattoman
ilon ja hauskuuden vaatimukset." Extra protocollum saattoivat toverit
suosituimmat joukostaan, Ståhlbergin, Runebergin, Ahlstubben ja
Snellmanin itsensä, kirkkaassa kuutamossa kunkin kotiansa.

Samoinkuin Stenbäck tässä juhlassa oli toveripiirin huomattavimpia,
samoin hän oli myöskin osakunnan niin sanoaksemme arkielämässä.

"Natsionistien" oli tapana kokoontua kahdenlaisiin kokouksiin,
varsinaisiin maakuntakokouksiin latinankielisiä väittelyjä varten tai
yksityisempiin n.s. "torstaikokouksiin", joissa vallitsi vapaampi
seurustelu. Näistä myöhemmistä Lindfors lausuu eräässä kirjeessä (2
p. huhtik. 1834) Cajanille, kuvaten siinä poissaolevalle ystävälleen
toverielämää, "että ne lopulta hälvenivät sumuun ja savuun --
tarkoitan tupakansavuun". Herättääkseen suurempaa harrastusta
kokouksiin oli Snellman syksyllä 1833 ehdottanut, että ne, jotka
kuuntelivat saman professorin luentoja, vuoroittain tovereille
esittäisivät pääkohdat luennoista, joten samassa kokouksessa
tulisi esitetyksi mieltäkiinnittäviä asioita eri tieteenaloilta.
"Yritys saavutti alussa suosiota", sanoo Lindfors, "ja asian
uutuus houkutteli ensimmäisiin kokouksiin useita, jotka muuten
harvoin niissä näyttäytyivät. Mutta tämänkin uuden muodon valtasi
pian tupakansavu, sillä harvat olivat ne kollegiot, jotka voivat
kiinnittää kaikkien mieliä. Kemia ja piinkovuinen filosofia eivät
saaneet monta kokouksissa pysymään. Siinä taas pula innokkaimmille
tovereille. Tästä pälkähästä päästi meidät Lauri Stenbäck, tuoden
esille ehdotuksen, jonka jälkeen kokoukset ainakin tätä nykyä
ovat jotenkin kukoistavat." Kirjallinen ehdotus on Stenbäckin
jälkeenjääneissä papereissa ja osoittautuu ankaraksi hyökkäykseksi
väittelykokouksia tai oikeammin niiden latinankielen käyttöä vastaan.
Kun todistuskappaleelta ei puutu sivistyksellistä merkitystä,
ansaitsee se tulla lyhyesti esitetyksi. Väittelykokoukset merkitään
itsepäisesti säilytetyiksi "tähteiksi siltä jäykältä pedanttiselta
ajalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu".
Kenties ne muinoin edistivät latinan käyttämistä puhekielenä, kun
preses saattoi vaatia kenen tahtoi esiintymään opponenttina, mutta
nykyjään ne olivat yhtä hyödyttömiä kuin ikäviä. Esiintyvien tehtävä
oli vastenmielinen ja ujostuttava, ja vieras kieli pani raskaan
kahleen ajatusten lennolle. Lisäksi tuli, että kaksi kolmannesta
osakunnasta, maanmittarit ja juristit, kokonaan pysyi erossa näistä
harjoituksista. "Mutta kun kokouksillamme ei saata olla mitään
muuta tarkoitusta kuin ajatusten vaihdolla saada aikaan henkistä
yhdyssidettä, yhteistä harrastusta siihen, mikä on oikeaa ja jaloa,
pitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset
pyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus,
vaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa
järjestämistä." Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut
tästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei
esitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti
(nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa
joku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä
otetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä,
puhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla
häntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin
jaloa ja elähdyttävää huvia.

Ehdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen
käyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä
myöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin.
Esitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle
[!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa
kokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä
otettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. "Tämän
metodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta", kirjoittaa
Lindfors edellämainitussa kirjeessä, "emmekä ole ehtineet käsitellä
kuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet
vilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta,
mutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä,
niin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä
vanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä
mielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa
herättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] -- -- Kortinpeluu
se luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa.
Mutta kenties olen kohtuuton heille. -- -- Huvin vuoksi", jatkaa
hän, "tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat
koskeneet. 1:seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla
suomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat
myöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen
mahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa,
toiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen.
2:seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa?
Muistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin
sai aluksi -- sillä arvostelija lupasi lisää -- pikku arvostelun.
Asia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3:nneksi herätti kysymys:
Tarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa
kristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja
pitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen." -- --

Näiden kysymysten jälkeen seurasi useita muita, sisällykseltään
vaihtelevia. Yleisempien aineitten ohella, sellaisten kuin
painovapaus, sivistyneen kansan oikeudet sivistymättömiin nähden
j.n.e., esiintyi toisia, jotka näyttävät olevan erityisesti kuvaavia
tälle ajalle, nimittäin uskonnollisia ja suomalais-kansallisia.
Edellistä laatua oli vielä kevätlukukaudella väittelyn alaisena
ollut kysymys: Milloin on ollut suurempi joukko uskonnollisia
hartauskirjoja kuin meidän aikanamme, ja mitä siitä voi päättää?
sekä jälkimmäisiä seuraavat kaksi: Tekisikö hallitus ottamalla
suomenkielen tutkintovaatimusten joukkoon enemmän äidinkielemme
viljelykseksi kuin se jo on tehnyt avaamalla tietä sen
opiskelemiselle perustamalla suomenkielen lehtorin viran? Olisiko
hyödyllistä, että ilmestyviä suomenkielisiä kirjoja arvosteltaisiin
jossakin suomalaisessa sanomalehdessä? Keskustelu suomenkielen
tutkintoaineeksi ottamisesta antoi epäilemättä K. R. Ehrströmille
aiheen 1 p. toukokuuta tehdä seuraavan kysymyksenmuotoisen
ehdotuksen: Kun suomenkielen taitoa ei virallisesti vaadita, eikö
voisi voittaa jotakin sillä sopimuksella ylioppilaskunnan piirissä,
että kukaan ei saisi lähteä yliopistosta (ei saisi osakunnan
todistusta) sitä ennen suorittamatta näytettä suomenkielen taidossa?
Ehdotusta kannatettiin lämpimästi ja pantiin heti esille lista, johon
ne saivat merkitä nimensä, jotka tahtoivat sitoutua suorittamaan
suomenkielen tutkinnon. Snellman kirjoittautui ensimmäisenä, M.
A. Castrén häntä lähinnä, ja seuraavien joukossa olivat Stenbäck,
Östring, Essen, Piponius, Holsti, Lindfors, Cajan j.n.e. Useimmat
(niiden joukossa Stenbäck) myöhemmin kyllä unohtivat innostuksen
hetkellä antamansa lupauksen, mutta asia osoittaa kuitenkin sitä
intoa, mikä osakunnassa vallitsi, -- ja nuoruuden innostuksella on
kaikissa tapauksissa syvällisempi merkityksensä. Kuinka pian se
haihtuukin, on se kuitenkin se lämmin kevätilma, missä aatteiden
kylvö parhaiten menestyy. Niin yleensä, ja kaksin verroin sinä
aikana, josta on puhe. On huomaaminen, että tämä piiri nuoria
tuntemattomia maistereita ja ylioppilaita oli ainoa forum, missä
siihen aikaan moiset yleiset ja isänmaalliset pyrinnöt olivat
ajatustenvaihdon esineinä; -- sieltä lähtivät, kuten Z. Topelius on
sanonut, ne uudet mielipiteet, jotka kerran olivat tulevat yliopiston
ja koko synnyinmaan tunnussanoiksi.

Mitä kysymyksiä Stenbäck on esittänyt ja mitä mielipiteitä hän
on lausunut, ei tunneta, mutta että hän innokkaasti otti osaa
väittelyihin, siitä ei ole epäilystä. Huhtikuun 5 p. käsiteltiin
väittelyssä erityisesti hänen esittämiään latinaisia ja
saksalaisia teesejä, jolloin Bygden ja Essen olivat opponentteina.
Näyttää kuin hän itsekään ei olisi tahtonut jyrkästi rikkoa
traditsioneja. Sitä paitsi hän oli ahkerana osamiehenä erään
käsinkirjoitetun sanomalehden toimittamisessa, joka myöskin
lienee syntynyt hänen aloitteestaan ja jota yksi numero oli
luettavana joka viikkokokouksessa. Varsinkin lienee hän käyttänyt
arvostelijavirkaansa suurella terävyydellä. Valitettavasti on
sanomalehteä tallella ainoastaan muutamia numeroita, ja sen vuoksi
tiedämme tämän ainoastaan kahdesta pahoinpidellystä kirjailijasta.
Toinen niistä on Essen, joka kerran oli ryhtynyt runonsepustukseen
ja jota arvostelija tervehti sanoilla: "Kovin, kovin pitkää -- ja
niin typerää" -- sekä toinen Z. Topelius, jonka lehdelle antamaa
runoa pideltiin niin pahoin, että hän tunnustaa sen vuoksi niin
myöhään uskaltaneensa [Topelius oli 27 vuoden vanha, kun hänen
ensimmäinen runovihkonsa ilmestyi. Ylioppilaana hän oli painattanut
ainoastaan yhden runoelman H. M:iin 1838 n:o 53, "Den stolta Rosen"
käsittämättömällä nimimerkillä E--r.] ensimmäisen runokokoelmansa.
Onnellinen aika, jolloin runoilijat olivat niin herkkätunteisia!

Mutta ei ainoastaan toverien suljetussa piirissä, vaan myöskin
yleisön edessä näemme Stenbäckin tänä kevätlukukautena esiintyvän.
Tästä lähin hän silloin tällöin alkoi julkaista runoelmia Helsingfors
Morgonbladissa. Ensi kerran se tapahtui 28 p. helmikuuta, kaksi
päivää edelläkerrotun lukukausijuhlan jälkeen, ja likellä on se
ajatus, että Runeberg siellä oli kehoittanut häntä antamaan avustusta
sanomalehdelle. Silloin painettu runoelma oli "Anna", nimimerkillä
S., jota merkkiä Stenbäck jo oli käyttänyt Upsalassa ja jota hän
edelleen tavallisesti käytti. Myöhemmin ilmestyi tämän vuoden
ajalla lehdessä: "G. F. J. Adlercreutz, huokaus hänen haudallaan"
(25 p. huhtikuuta), "Tytön rukous" (2 p. toukok.) ja "Taillefer",
Uhlandin romanssi (11 p. heinäk.). Kaikki nämä runoelmat tavataan
runokokoelmassa.

Ensinmainitulla runoelmalla, yhdellä niistä perin harvoista
eroottisista, joita runoilijalta tunnemme, on kieltämättä biografista
merkitystä, mutta kysymykseen, kuka tuo "Anna" oli, josta hän
käyttää nimityksiä "lapsuudenystäväni", "nuoruudenmorsioni", emme,
kummallista kyllä, tiedä vastausta. Sen kertojan mukaan, jonka
tulisi parhaiten tuntea asia, ei häntä luultavasti koskaan ole
ollut todellisuudessa olemassa, mutta sitä vastustaa sekä runo että
runoilijan luonne -- Stenbäckin ei ollut tapana laulaa kuviteltuja
tunteita. Hänen runoutensa ystävät ja niiden joukossa sellaiset,
jotka ovat säilyttäneet traditsioneja runoilijaa hyvin lähellä
olleista henkilöistä, tietävätkin mainita sukunimen runon etunimelle,
mutta koska historiallista varmuutta puuttuu, emme tahdo sitä tässä
toistaa. Kysymys on muuten antanut aihetta useampaan otaksumiseen,
joista _yksi_ ansaitsee mainitsemista tullakseen samalla kumotuksi.
Kuulee usein sanottavan, että runoelma muka koskee erästä nuorta
tyttöä, Annaa, joka kohta Stenbäckin perheen muutettua Vöyrille
otettiin pappilaan ja kasvoi siellä pääasiallisesti palvelijana,
mutta osittain jonakin parempana. Että hän ei voi olla kyseessäoleva
henkilö, käy selville siitä, että hän 1834 vielä oli kymmenvuotias
lapsi. Tarinan syntyminen on kuitenkin helposti selitettävissä, kun
muistamme, että runoelmat ilmestyivät 1840. Siihen aikaan oli "pikku
Anna", joksi häntä perheessä sanottiin, kaunis ja suloinen neitonen,
ja harvat muistivat, että runoelma oli ollut painettuna kuusi vuotta
aikaisemmin. Stenbäckin perheen hajottua joutui Anna, jonka isä oli
ollut ruotusotilas Päivisten kylästä, kaksikymmenvuotiaana naimisiin
talollisen Johan Backilsin kanssa Bertinkylään. -- Kuka tuo Anna
lieneekin ollut, todistaa puheenaoleva runoelma kuitenkin, että
Stenbäckillä samoinkuin muillakin on ollut nuoruudenlempensä -- ja
kuinka voisi muuta ajatellakaan? Toinen kysymys, jonka vastaus on
yhtä hämärä, on se, koskeeko runoelma "Rakkaus" samaa suhdetta. Jos
panemme huomiota ainoastaan ajatukseen, kuuluvat ne ehdottomasti
toisiinsa. Yhdistettyinä niissä kuvastuvat pienen, ei ylen
harvinaisen traagillisen lemmenromaanin peruspiirteet. Jälkimmäinen
runoelma ilmaisee runoilijan syvätehoisella kielellä sen tuskan,
minkä hän tunsi huomatessaan, että hän muinoin rakastetussaan oli
rakastanut vain omaa fantasiakuvaansa -- nyt rakastettu kulkee hänen
kupeellaan ainoastaan menneiden päivien aaveena.

Gustaf Adlercreutz oli Stenbäckin pitkän poissaolon aikana 1831
eronnut yliopistosta ja mennyt Suomen merisotaväkeen. Koska hän
oli sijoitettu Helsinkiin, saattoivat ystävykset tavata toisiaan
vielä Stenbäckin kotimaahan palattuakin, mutta kuolema oli pian
katkaiseva ystävyyden siteet. Nuori meriupseeri kuoli kevättalvella
1834 eräällä matkalla Nokian kartanossa Pirkkalassa, siis ei kaukana
kotipitäjästään Pälkäneeltä, jonne hänet haudattiin. Luultavasti
Stenbäck oli hautajaisissa saapuvilla ja luki sepittämänsä säkeet
haudalla -- siihen näyttää ensimmäinen stroofi suoranaisesti
viittaavan. Runoelma ilmaisee syvää tuskaa, nimittää ystävän
lepokammiota "ystävyyteni ja iloni haudaksi", ja loppusäe kuuluu
alistuneelta ja väsyneeltä, kuin sanat olisivat vanhan miehen suusta:

    Alla kära band
    Brista efter hand;
    Gud blott evig är.
    Alla vänner ila
    Småningom till hvila;
    O, hvem ville ensam dröja här.

    [Kaikki rakkaat siteet
    vähitellen ratkeavat;
    Jumala vain on ikuinen.
    Kaikki ystävät rientävät
    vähitellen lepoon;
    oi, kenpä tahtoisi viipyä yksin täällä.]

Kenties hän näillä sanoilla tarkoitti myöskin surevaa äitiä, joka
seisoi haudalla ainoan tyttärensä, Amalien, kanssa, puolisonsa ja
toisen poikansa jo aikaisemmin mentyä manalle. Hänellä itselläänhän
oli vielä monta rakasta elossa.

Päättäen Stenbäckin runoilusta yleensä on epäilemättä myöskin "Tytön
rukous" sepitetty tiettyä henkilöä tarkoittaen. Kuka se on ollut,
on kuitenkin jäänyt selvittämättä. Huomattakoon muutoin, että se on
vanhin niistä runoelmista jotka runoilija on ottanut lyriikkansa
uskonnolliseen osastoon. A. G. Ingelius on säveltänyt sen, ja tämä
laulu sekä "Tähti", johon K. Collan on säveltänyt musiikin, ovat
Stenbäckin tunnetuimmat ja suosituimmat runoelmat.

Mainitut runoelmat osoittavat, että runoilija jo oli kehittynyt
pitkälle kypsyydessä, ja hän olikin ehtinyt siihen aikaan, joka oli
oleva hänen tuotteliaimpansa; myöhemmin painetuista on näet vielä
useita runoelmia luettava vuoden 1834 osaksi. Tässä mainittakoon
vain kaksi, joiden syntymisajan todistaa merkitty päivämäärä. Toinen
on Östringille osoitettu loistava runoilijakirje, joka ylistäen
iloa, ystävyyttä ja laulua aloittaa runokokoelman. Se on kirjoitettu
heleänä heinäkuun aamuna Sipoossa, jonne Stenbäck 18 p. kesäk. oli
lähtenyt Helsingistä. Niin hän oli ilmoittanut yliopistoon, ja voimme
lisätä vain, että hän luultavasti asettui sinne kesäksi voidakseen
häiritsemättä jouduttaa kandidaattilukujaan. Kuinka erilainen tämän
runokirjeen sävy onkaan vast'ikään mainittuun sururunoelmaan verraten:

    -- -- -- Som svanen simmar i viken,
        Simmar i glädje och ljus, fri och lycksalig, min själ;
    Och mitt hjärta blir lätt, och fullt af lyckan att lefva
        Klappar det vänligt och varmt, stolt af sin ungdom
                                               och eld --

    [-- -- -- Kuin joutsen ui lahdella,
        ui minun sieluni ilossa ja valossa, vapaana ja autuaana;
    ja minun sydämeni keventyy ja täynnä elon onnea
        se sykkii armaasti ja lämpimästi ylpeänä nuoruudestaan
                                          ja tulestaan --]

Niin on hänen mielensä, ja riemuiten hän tervehtii iloa, vierasta
taivahan maista, ystävyyttä, joka rakkauden hehkuvilla väreillä
kuvattuna saa selityksensä sanoissa:

    Står blott du för min blick och ser jag ditt redliga öga,
        Bleknar det allt och till stoft sjunker det, som det ock är.
    Låt oss älska, o, låt oss för dygd och sanning tillsamman
        Brinna beständigt, o vän, brinna och verka och dö! --

    [Kun sinä vain olet katseeni edessä ja kun näen rehellisen silmäsi,
        kalpenee kaikki ja vaipuu tomuun, jota se onkin.
    Rakastakaamme, palakaamme alati yhdessä hyveelle ja totuudelle,
        oi ystäväni, palakaamme, työskennelkäämme, kuolkaamme! --]

sekä vihdoin laulua, jonka ihanuus saa hänet huudahtamaan:

    Är jag ej lycklig! O, är ej lifvet mig lätt som en vårdag,
        När det af diktens sol härligt förgylles och värms?
    Dväljes jag icke med fröjd i mitt hjärtas ljufliga trollvärld,
        Som mig lockar alltjämt, öppen enär jag det vill,
    Glad som ett barn och rik som en kung, som sitter och tronar,
        Stolt af sin ära, och ser rike och land, som är hans?

    [Enkö ole onnellinen! Oi, eikö elämä ole minulle kuin kevätpäivä,
        kun runouden aurinko sitä ihanasti kultaa ja lämmittää?
    Enkö riemulla viihdy sydämeni suloisessa taikamaailmassa,
        joka minua alati houkuttelee, avautuen konsa vain tahdon,
    iloisena kuin lapsi ja rikkaana kuin kuningas, joka istuu
          valtaistuimellaan kunniansa korkeudessa ja katselee
          valtakuntaa ja maata, jonka hallitsija hän on?]

Olemme ottaneet tähän nämä säkeet -- ei siksi, että ne ovat
vastakohtana edelliselle runoelmalle, sillä moisia vastakohtia eli
ristiriitoja, jos niin tahtoo sanoa, tapaa alinomaa tosi lyyrikossa,
joka vain laulaa vaihtelevia mielialojaan, vaan siksi, että runoilija
on tässä mitä kauneimmin ilmilausunut sen sisäisen rikkauden, josta
hän pian vapaasta tahdostaan oli luopuva.

Toinen päivätty runoelma on ylioppilaslaulu, jonka keskimmäinen
säkeistö täyssointuisesti laulaa ilmoille Stenbäckin korkean
käsityksen ylioppilaselämästä:

    Oss gläder ej leken, och stugan är trång,
        Men mäktiga röster oss mana;
    Dem vilje vi följa vår lefnad så lång
        På ärans bestrålade bana.
    Att sanningen söka, det längtar vår själ;
    Med flygande fanor och klingande spel
        Går tåget till henne beständigt.

    [Meitä ei ilahduta leikki, ja ahtaalta tuntuu tupa,
        mutta mahtavat äänet meitä kehoittavat;
    niitä tahdomme seurata kautta elämämme
        kunnian säteilevällä polulla.
    Totuutta etsiä ikävöi meidän sielumme;
    liehuvin lipuin ja helisevin soitoin
        käy tiemme alati sitä kohti.]

[Tämä laulu on ensi kerran painettuna Joukahaisessa II, Helsinki
1845. Se on siinä ensimmäisenä kolmesta, yhteisellä otsakkeella
"Ylioppilaslauluja" julkaistusta runoelmasta, jotka kaikki ovat
nimimerkittömiä. Toinen laulu, "Vind, som far hän till nord, Hälsning
bär till älskad jord!" on J. V. Snellmanin sepittämä 1834 (ei 1835,
niinkuin otsakkeen alle on merkitty), ja kolmas, "En vän, en mö, en
sång, en bål, Att dricka hela världens skål", Z. Topeliuksen ja K.
I. Holstin "yhtiössä sepittämä, jokseenkin puolet kumpaiseltakin,
parsien toinen toistamme", kirjoittaa edellinen yksityisessä
kirjeessä tekijälle (26 p. marrask. 1897).]

Paitsi runoelmia on myöskin kaksi suorasanaista muistoa Stenbäckin
kirjallisesta toiminnasta tallessa tältä vuodelta. Osakunnan lehdessä
7 p:ltä lokakuuta oli seuraava kokoelma mietelmiä nimimerkillä S.:

    _Ajatelmia_.

            Tankar, otaliga tankar,
            Sägen, hvar kasten I ankar?

                       _Runeberg_.

Miksi pitäisi valittaa ja olla epätoivossa? Nuoruuden kyynelet ovat
kuin kevätsade, joka vain tekee vastaheränneen maan tuoreemmaksi ja
vihannammaksi, ja pian astuu iloinen aurinko taas näkyviin.

Miksi pitäisi ylvästellä? Ah, ethän tiedä, ennenkuin kylmä tuuli
hyisenä käy yli onnesi ja ilosi kukkatarhan ja tekee sen kylmäksi ja
tyhjäksi. Onnellinen sinä, jos sinulla silloin on ystävän lämmin povi
nojataksesi.

Ystävyys ja rakkaus tarvitsevat yksinäisyyden rauhaa kukoistaakseen;
maailman hälinässä haihtuu suloinen tuoksu, ja ainoastaan halpa kukka
jää jäljelle.

On ihmisiä, jotka eivät koskaan voi tulla oikein tutuksi ja
uskotuksi ystäväksi toisen kanssa; mutta eivätpä he voi tulla siksi
itsellensäkään.

On kauheaa elää koko pitkä elämä vieraana itselleen ja muille.

Se ihminen, joka ei koko avarasta maailmasta voi löytää ystävää,
joka voisi tyydyttää hänen sydäntään, ei ansaitse ikinä löytääkään
sellaista.

Kunnioitus ja luottamus on parasta, mitä ihminen voi tarjota
toiselle, ja mitä on rakkaus ja mitä ystävyys muuta?

On olemassa sieluja siksi itserakkaita, etteivät koskaan suo muille
kunnioitusta, ja sydämiä siksi suljettuja, että niitä ei koskaan
lämmitä luottamuksen vieno ja pyhä valo.

Ystävällinen sana on avain kaikkein sisimpään ja kaikkein pyhimpään,
mutta katkera sana on hiottu miekka, joka ei ainakaan sovi
leikkiaseeksi.

Moni on katkera ja kylmä ainoastaan siksi, että elämän kahle ja
maailman helle heitä rasittaa, -- he eivät ole löytäneet voitollista,
sopusointuista rauhaa, mutta yksinäisyyden hiljaisuudessa he avaavat
usein kuin illan orvokki tuoksuvan teränsä.

Kaikki tai ei mitään on rakkauden vaatimus; sen vuoksi seuraa sitä
mustasukkaisuus välttämättömästi.

Lapsuuden ihana etuus ei ole viattomuus, vaan ilo. Se herättää meissä
aavistuksen ilon iankaikkisuudesta ja korkeudesta.

Ei ole voimaa maan päällä neroa voittavaa; kun maan mahtavat
hallitsevat ja luulevat itsensä itsevaltiaiksi, vallitsee kuitenkin
aina nero heitä ja koko maailmaa.

Valtiollisen vapauden edistymisestä on siunattuna hedelmänä, että
kaikki sotaväki vähitellen katoaa ja jokainen kansalainen samalla
tulee sotilaaksi, niinkuin alkujaankin on ollut laita.

On ihanaa olla isäntänä siinä rakennuksessa, jonka on nostanut, mutta
on myöskin riemullista hajoittaa laho hökkeli.

Satiiri on se suola, joka höystää kaikki, tai oikeammin huumori.
Hyvänsävyiset nahjukset luulevat huumorissa näkevänsä häijyn sydämen.

Kylmimmissäkin ihmisissä on runoudelle avointa tunnetta, joskaan he
eivät tahdo sitä tunnustaa tai eivät itse tiedä siitä. Se mikä luo
kauniin, lumoavan hohteen yli kaiken, se mikä tekee elämän vienoksi
ja suloiseksi, se mikä lämmittää sydäntämme, se mikä kiinnittää meitä
toisiimme -- se on kaikki runoutta. Runous virtaa kuin auringon valo
yli kaiken, ja sitä vailla olisi kaikki harmaata ja valjua.

Säveltaiteilijaa voi ainoastaan säveltaiteilija arvostella, filosofia
filosofi, talonpoikaa talonpoika, mutta runoilijasta luulee kuka
hyvänsä voivansa lausua tuomion -- eikö se ole kohtuutonta ja
turmiollista?

Oi lempeä, auringon kirkastama illantyyni, samoinkuin sinä
ystävällisesti suljet maan syliisi ja kuiskailet yleisestä rauhasta
ja sovinnosta, niin on myöskin kerran puhdas, harras sopusointu
Jumalan ja luonnon kanssa täyttävä sydämeni ja tekevä minut
onnelliseksi ja levolliseksi; sillä ei koskaan korkeampi henki saata
hukkua voittamatta ja rauhaa löytämättä.

Eikö useinkin syvä sisäinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen
tuulahdus valtaa jokaista ihmissielua; mutta ei koskaan tahdota sitä
tuntea jumaluuden herättäväksi ääneksi sisimmässämme.

Kaikki tahtovat mielellään, että heitä pidetään uskonnollisina,
mutta ei kukaan tahdo mielellään lukea Jumalan sanaa, jota vailla ei
kuitenkaan mitään uskonnollisuutta voi olla olemassa.

Jos siis kuka (sielunsa iäisen autuuden tähden) katsoo itselleen
tarpeelliseksi lukea jotain uskonnollista kirjaa, ei hän suinkaan
ota Raamattua, tuota ainoaa elämän lähdettä, vaan mieluummin jonkun
sokeroidun postillan tai noita maireita Hartaushetkiä, joista ei voi
sanoa kyllin paljon pahaa. Ah niin, sillä ne eivät häiritse meidän
hiljaista, onnellista arkielämäämme eivätkä peloita tavallisia
rakkaita ajanvietteitämme!

Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme kääntyneiksi ja kristityiksi
vaaditaan meiltä kolmea asiaa eikä mitään muuta: Jumalan sanan
lukemista, valppautta ja rukousta. Onko se niin vaikeaa?

Muutamille on uskonto ikäänkuin mikä mieleentarttuma, joka raskaana
ja rasittavana painaa heitä; ei se perusjohde, joka elähdyttää ja
tekee vapaaksi.

Niin pian kuin uskonto synnyttää synkkyyttä ja umpimielisyyttä, ei se
varmaankaan ole oikeaa ja täydellistä laatua, sitä, joka antaa ilon
ja vapauden ja rauhan.

Olisiko uskonnon tarkoitus tehdä meidät välinpitämättömiksi
maailmasta tai sen meistä? Ennemmin opettaa se meitä sitä enemmän
_rakastamaan_ maailmaa.

       *       *       *       *       *

Nämä mietteet, jotka jo runoilijan kuoleman jälkeen pari kertaa ovat
olleet painettuina, [Hufvudstadsbladetissa 1871, n:o 111 A, 14 p.
toukok. (E. Nervanderin toimesta) ja Joukahaisessa VII, Helsinki
1873.] ovat, kuten luonnollista, sekä sisällykseltään että muodoltaan
melkoista etevämpiä kuin ajatelmat ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta.
Että toiselta puolen sisällinen samansukuisuus on silminnähtävä,
tarvitsee tuskin huomauttaa. Mutta tärkeämpää on panna merkille,
että Stenbäck myöhemmin hylkäsi nämäkin kypsyneemmät ajatukset;
nekin ovat ominaisia ainoastaan eräälle hänen kehityskausistaan.
Sitä osoittaa eräs alkuperäinen käsikirjoitus, missä useimmat
tavataan samassa järjestyksessä kuin edellä. Päällimmäiseksi hän on
kirjoittanut: "Ei kelpaa", jota paitsi hän on pyyhkinyt pois muutamia
ja tehnyt muistutuksia toisiin. Niinpä hän on viimeisen mietelmän
kohdalle merkinnyt: "Niin, _rakastamaan_, mutta ei _maailmaa_."
Viimeisen edellisen kohdalla on kysymys: "Mitä on ilo?" Kokonaan
pois pyyhitty on ajatus: Uskonto ei voi eikä tahdo hävittää sitä,
mikä on inhimillistä ihmisessä, vaan ainoastaan jalostaa sen; se
ei ole kuluttava tuli, joka tuhoaa inhimillisyyden, vaan aurinko,
joka luo sille korkeamman valon ja kirkastaa kaikki. Reunaan on sitä
paitsi kirjoitettu: "Päinvastoin." Samoin on pyyhitty pois mietelmä:
Samoinkuin aurinko loistaa yli kukoistavan viljellyn vainion, samoin
valistaa uskonto sivistyneen ihmisen, mutta sivistymättömälle se
on kuin aurinko yli kuivan nummen; se on sama valo, mutta eri
leiviskät. Tähän on muistutettu: "Ei ensinkään totta." Vihdoin
kuuluu erityisesti hylättyihin ajatus: Mitä puhutaan kunnianhimon
turmiollisuudesta? Enemmän pahaa on kaikkina aikoina syntynyt
sen puutteesta kuin liiallisuudesta; jos ihminen olisi enemmän
kunnianhimoinen, ei hän olisi niin pieni ja kehno. -- Kritiikki
lienee vuodelta 1839, jolloin hän, niinkuin saamme nähdä, julkaisi
joukon ajatuksia ja mietelmiä.

Toinen edelläviitattu muisto Stenbäckin toiminnasta vuonna 1834 on
"Eräs kesäilta", keskustelun muotoon sepitetty kirjoitus silloisen
ajan runollisesta kirjallisuudesta, kenties alkujaan aiottu osakunnan
sanomalehteen, mutta sitten painettu Helsingfors Morgonbladiin 1837
(n:ot 39 ja 40, toukok. 29 p. ja kesäk. 2 p.). Nimimerkki **, jota
hän on käyttänyt perin harvoin, [Toisen kerran sillä on merkitty
H. M:ssa 1836, n:o 68, Uhlandin runoelman käännös "Den nattliga
Riddarn".] on tähän saakka pitänyt kirjoittajan salassa, mutta
Stenbäckiä ei osoita sen kirjoittajaksi ainoastaan esitystapa, vaan
sekin, että eräs edelläolevista mietteistä esiintyy siinä miltei
sanasta sanaan. Muutoin se on lavein ja parhaiten harkittu lausunto
sen ajan ja varsinkin nuoren Ruotsin kaunokirjallisuudesta ja
runoilijoista yleensä, minkä hän on jättänyt jälkeensä -- ollen muun
muassa merkillinen siitä, että ne korkeat vaatimukset, jotka hän nyt
panee runotaiteelle, kohta asetetaan itsekunkin kristillisyydelle:
molemmissa tapauksissa puolinaisuus saa yhtä säälimättömän tuomion.

       *       *       *       *       *

Osakuntaelämä syyslukukaudella 1834 osoittaa samaa korkeaa henkistä
innostusta kuin kevätlukukaudellakin. Sen viihtyisyyden enentämiseksi
oli vuokrattu tilavampi huoneisto, jota paitsi pidettiin huolta
siitä, että "kahvia ja teetä parasta lajia" oli saatavana
kokouksissa, jotka nyt pidettiin tiistaisin ja aloitettiin klo 6 eikä
klo 5 ip., kuten ennen oli ollut tapa.

Eräänä ensimmäisistä illoista Stenbäck nosti kysymyksen soveliaihin
toimenpiteihin ryhtymisestä niiden pohjalaisten nuorukaisten
hoitamiseksi, jotka olivat tulleet kaupunkiin yksityisellä
opetuksella valmistuakseen ylioppilastutkintoa ja osakuntaan tuloa
varten. Tämän johdosta päätettiin asettaa ehdoksi vastaiselle
toveripiiriin ottamiselle, että kunkin noista nuorukaisista tuli
ilmoittautua osakunnan kuraattorille ja antaa tieto asunnostaan ja
opettajastaan sekä joka lukukauden lopulla tuoda hänen nähtäväkseen
opettajan antama todistus ahkeruudesta ja moitteettomasta
käytöksestä. Sitä paitsi heille myönnettiin oikeus olla läsnä
osakunnan kokouksissa, vaikka saamatta äänestää sen asioissa,
ja lausuttiin se toivomus, että he ahkerasti käyttäisivät tätä
oikeuttaan. -- Tämä Stenbäckin esitys antoi välillisesti aihetta
panna tilin alaisiksi jo osakuntaan tulleitakin, ja siten rangaistiin
kuutta jäsentä sopimattomasta käytöksestä joko "mielipiteentuomiolla"
tai erottamisella.

Lukukausijuhla vietettiin 19 p. lokakuuta samalla tavoin kuin
kevätlukukaudellakin. Tällä kertaa aloitti ohjelman maisteri
Ahlstubbe esitelmällä Porthanista. [Esitelmä on painettuna
Helsingfors Morgonbladissa 1835, n:oissa 1-4.] Esitelmä, joka
pidettiin 30 vuotta jäljestä suuren miehen kuoleman, oli ensimmäinen
yritys elvyttää Porthanin muistoa nuoremman polven mielissä,
ja puhuja rikastutti kuvaustaan vanhoilta Turun ylioppilailta
saaduilla piirteillä. Osakunnan juotua "muun ylioppilaskunnan"
maljan laulettiin tilaisuutta varten sepitetyt säkeet, jotka Z.
Topeliuksen päiväkirjan mukaan olivat Stenbäckin edellämainittu
"Ylioppilaslaulu". Viimeinen malja kohotettiin "kotona oleville",
ja sen esitti kuraattori Snellman, joka myös oli sepittänyt runon
sen jälkeen luettavaksi, jo mainitun laulun "Vind, som far hän
till nord". [Ks. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 119.] Siis kaksi
uutta ylioppilaslaulua samana iltana, ja molemmat semmoisia,
että ne elivät vuosikymmeniä! Ei ihme siis, että innostus kohosi
korkealle, kuten Topelius muistiinpanoissaan sanoo. Snellman taas
mainitsee pöytäkirjassa todistuksena läsnäolleiden professorien
hyväntahtoisesta osanotosta, että he olivat juhlassa klo 12:een
saakka (juhla oli alkanut klo 6), sekä sanoo, että siinä oli
huomattavana ylioppilaskemuille "vähemmin tavallinen tyyneys ja
iloisuus ilman melua". Itse juhlan päättäjäisistä hän mainitsee
edelleen: "Keveän illallisen jälkeen pantiin toimeen Collegium
cantorum Bellmanianum ja jatkettiin iloisia lauluja vuorotellen
klo 1/2 2:een, jolloin miehissä lähdettiin pois tuulessa ja
sateessa, jota tuskin kuitenkaan paljon huomasivat ne, jotka kuten
allekirjoittanut pitävät tämäntapaisia toverijuhlia yhtenä ajan
ilahduttavista merkeistä."

Keskusteluja jatkettiin tälläkin lukukaudella, ja m.m. olivat
käsiteltävinä seuraavat kysymykset: Ovatko Bellmanin laulut
vahingollisia siveellisyydelle? Mikä on valtion ja kirkon suhde?
Mitkä ovat todellisen kirjallisen arvostelun periaatteet? Onko
d-kirjain poistettava suomenkielestä? j.n.e. Myöskin pidettiin
väittelykokouksia, ja Stenbäck esiintyi taas auktorina 4 p.
marraskuuta. Tästä kokouksesta on Topelius merkinnyt päiväkirjaansa:
"Lauri Stenbäck piti miehuullisesti puoliaan, ja hänellä oli myöskin
runoutta väitöstensä joukossa."

Jos luomme katsauksen kaikkeen mitä tässä on kerrottu pohjalaisen
osakunnan elämästä näinä kahtena lukukautena, on myöntäminen, että
siinä näemme miltei ihanteellisen kuvan nuorekkaasta pyrkimyksestä
kohti oikeutta ja totuutta ja kohtuullisesta ilosta ilman
pedanttisuutta. Kuka olisi siis saattanut aavistaa, että vuosi oli
päättyvä katastrofiin, joka tavallaan vaikutti koko elämänkatsannon
muuttumiseen muutamissa niistä, jotka innokkaimmin olivat ottaneet
osaa tähän elämään! Niin kuitenkin tapahtui, ja käymme nyt kertomaan
tätä akatemiansisäistä rettelöä, jonka seurauksiin nähden Stenbäck
joutui yhteen kohtaloon lähinten ystäväinsä kanssa.

"Juttua" käsitteleviä asiapapereja lukiessa tulee ehdottomasti
muistaneeksi senlaatuisia näytelmäkappaleita, joille ranskalaiset
ovat antaneet nimen "piéces à tiroir". Alussa emme näe jälkeäkään
niistä, joihin mielenkiintomme kohdistuu. Asia alkaa siten, että
eräs ylioppilas Spåre valittaa rehtorille, että häntä 17 p. marrask.
klo 6 ip., tullessaan professori Laguksen yksityiseltä kollegiolta
lainopillisesta luentosalista, neljä ylioppilasta monella tavoin oli
häirinnyt, jopa yksi tehnyt väkivaltaakin, siitä että hän edellisenä
päivänä, sunnuntaina, oli ollut tanssihuveissa seurahuoneella, vaikka
ylioppilaskunta filologisessa oppisalissa pidetyssä kokouksessa
lauantaina oli päättänyt, että ylioppilaiden tuli pysyä poissa
sosieteetin "picknickeistä", ja pyytää että syylliset saatettaisiin
lailliseen edesvastaukseen. Tutkittaessa huomataan, että "kokous" oli
saatu toimeen osaksi suullisilla kehoituksilla, osaksi nimettömillä,
luentosaleihin jätetyillä lapuilla, joissa "ne jotka tahtovat ottaa
osaa ylioppilaskunnalle yhteiseen asiaan" kutsutaan kokoukseen,
sekä että itse kokouksessa Yrjö August Wallin puheenjohtajana oli
ilmoittanut, että eräältä ylioppilas Tigerstedtiltä "picknickien"
toimikunta oli kieltänyt pääsyn niihin, ja sen johdosta ehdottanut,
että ylioppilaat olisivat käymättä noissa tanssihuveissa, kunnes
oli saatu selville, oliko hän antanut aihetta toimenpiteeseen.
[Asiapapereista saa tietää, että oikeastaan rehtori oli kieltänyt
pääsylipun T:ltä. Tämä ei ennestäänkään ollut yliopistonviranomaisten
suosiossa, ja viimeksi hän oli pannut erään picknickien toimikunnan
jäsenen tilille siitä, että tämä nähdessään etteivät ylioppilaat
välittäneet tanssimisesta oli lausunut siihen tapaan, että he
hyvin joutivat pysyä poissa, koska eivät edistäneet hauskuutta.
Rehtori ei sentähden tahtonut antaa hänelle niitä pääsylippuja,
joita rehtorinkansliassa alennetulla hinnalla oli ylioppilaille
tarjona, jota paitsi hän myöskin oli kieltänyt häntä lunastamasta
pilettiä salongin ovella.] Läsnäolevat olivatkin yhtyneet tähän
ehdotukseen määräämättä kuitenkaan mitään rangaistusta niille,
jotka eivät päätökseen alistuneet. Muuta ei kokouksessa ollut
tapahtunut, mutta todistuksista kävi kuitenkin ilmi se merkillinen
seikka, että kutsumuslaput oli levitetty, ennenkuin voitiin tietää
mainitun ylioppilaan poissulkeminen picknick-seuroista. Siis
kokouksen alkuperäinen tarkoitus oli varmaan ollut joku toinen
-- ja täten tulemme kysymyksen toiseen ja tärkeämpään osaan.
Kurinpitokomissioni näki olevan aihetta jatkaa tutkimuksiaan, sitä
enemmän, kun ylioppilaiden kokoonkutsuminen oli vastoin järjestystä
ja hyvää tapaa sekä loukkaus akateemisille viranomaisille yksinomaan
kuuluvaa nuorison kokoonkutsumisvaltaa vastaan. Silloin havaittiin
myöskin, että Wallin ainoastaan kutsumuslappujen johdosta oli tullut
kokoukseen ja siellä esiintynyt yksityisten kehoituksesta, tuntematta
laisinkaan kokouksen varsinaista aihetta. Kuitenkin lausuivat
muutamat sen arvelun, että kokouksella oli tarkoitettu aikaansaada
mielenosoitus jumaluusopillista tiedekuntaa vastaan sen vuoksi, että
se oli hylännyt teoreettisen filosofian dosentin A. A. Laurellin
julkaiseman väitöskirjan dogmatiikan professorin arvoa varten, ja
epäluulo kutsumusten laittamisesta kohdistui maisteri Ahlstubbeen,
koska oli kuultu hänen lausuvan kovia uhkauksia teologista
tiedekuntaa kohtaan, että muka pitäisi "usuttaa" ylioppilaskunta
sitä vastaan y.m.s. Silloin kun tämä oli kurinpitokomissionin
käsiteltävänä, olivat todelliset alkuunpanijat jo ilmoittautuneet
rehtorille, vaikka tämä ei heti ollut tahtonut antaa sitä tiedoksi,
kun syylliset eivät halunneet esiintyä komissionin edessä. Nyt se
ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä, vaan kutsuttiin kaikki
asianosaiset tutkittaviksi. Siten saatiin lopulta selville, että
Erik Aleksander Ingman, Matias Aleksander Castrén, Jakob Johan
Östring, Fredrik August Ehrström, Lauri Jaakko Stenbäck ja Henrik
Gabriel Piponius, viimeksimainitun luokse kokoontuneina, olivat
sopineet keskenään siitä, että ylioppilaskokous oli saatava
toimeen, ja myöskin itse pitäneet huolen kokoonkutsumisesta.
Varsinaiseksi tarkoitukseksi ilmoitettiin aikomus vakuuttaa
Laurellille ylioppilaskunnan luottamusta, mutta yksityisesti oli
myöskin lausuttu, että ylioppilaiden paheksuminen oli lähetystön
kautta saatettava apulaisen Jakob Algot Gadolinin tiedoksi, joka
silloin hoiti dogmatiikan professorin virkaa. Selitykseksi, minkä
tähden kysymys ei ollenkaan tullut käsiteltäväksi kokouksessa,
ilmoitti Stenbäck, "että tarkemmin mietittäessä oli huomattu
ehdotus sopimattomaksi". C. G. von Essen -- joka oli kaikkia asiaan
takertuneita niin lähellä, että ehdottomasti kysyy, miks'ei hän ollut
muassa -- mainitsee, että paheksuminen etupäässä koski Gadolinia,
siksi että hänet pari vuotta aikaisemmin, kun vapaana oleva apuraha
nuoria kirjailijoita varten annettiin, oli asetettu Runebergista
edelle, sekä että oli aiottu suurenmoisella pakotuksella koettaa
saada hänet ahdashenkisenä, kykenemättömänä opettajana, joka vain
oli parempien kykyjen tiellä, eroamaan yliopistosta. Oikeudenkäyntiä
pidettiin tiheillä istunnoilla 18 p:stä marrask. 16 p:ään jouluk.,
jolloin päätös julistettiin. Kurinpitokomissioni oli havainnut,
että laiton kokous sisälsi rikollisen pyrkimyksen koroittamaan
yksityisen mielipiteen muille ohjeeksi, pyrkimyksen, joka oli
tahtonut päästä voimaan akateemisia viranomaisia vastaan muuttaakseen
tottelevien tahdon laiksi hallitseville, ja tämä pyrkimys oli sitä
arveluttavampaa ja turmiollisempaa laatua, kun se, jo ennenkin
joskus havaittuna, tällä kertaa osaksi oli lähtenyt sellaisista
yliopiston jäsenistä, joiden kypsyneemmältä sekä iältä että tiedolta
komissionilla oli ollut toivo ja oikeus odottaa arvokkaampaa esikuvaa
nuoremmille j.n.e., sekä tuomitsi sillä perustuksella mainitut
kuusi alkuunpanijaa julkiseen eroon yliopistosta puoleksi vuodeksi,
Wallinin salaiseen eroon samaksi ajaksi ja Ahlstubbelle yksityisen
varoituksen pöytäkirjaan pantavaksi.

Isku kohtasi kuutta pohjalaista, joita toverit pitivät etevimpinä
piirissään. Mitä osakunnassa asiasta keskusteltiin, piilee seuraavien
sanojen taakse: "kokous oli sitä laatua, että siitä ei mitään
pöytäkirjaa voi pitää". Todistuksia erotetuille annettaessa pantiin
kaikille sama arvolause: "erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa
vakava ja hyvä käytös". Että toveristo katsoi tuomion kohtuuttomaksi,
voi päättää noista tavalliseen arvolausekaavaan lisätyistä sanoista
"kaikissa suhteissa".



NELJÄS LUKU. 1835.

Herätys. -- Runoilu: "Hyvää yötä", "Luontokappalten huokaus",
"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" y.m. -- Pietismi.


Stenbäckin aikomus oli ollut jäädä Helsinkiin joululomaksi, mutta
yliopistosta erotettuna hänen täytyi heti lähteä kaupungista. Hän
kutsui silloin ystävänsä Östringin, joka oli varaton, viettämään
erotusajan Vöyrin pappilassa, ja onnettomuustoveriensa seurassa,
joista osa asettui lähemmäksi pääkaupunkia, sekä jääpien toverien
vähän matkaa saattamina he lähtivät pohjoista kohti.

Stenbäckistä ja Östringistä sanoo Essen, että he aluksi miltei
ylpeilivät marttyyriudestaan, mutta mieliala muuttui pian. Kohta
Vöyrille tultuaan Östring kirjoitti eräälle ystävälleen: "Tiedätkö,
että olen alkanut katsella asiaamme synkemmältä puolelta ja pelkään,
että me studiosi homines näemme asian yksipuolisen ihanteelliselta
kannalta. Tahtoisin mielelläni kuulustella siitä jonkun vanhemman
kansalaisen neuvoa, nota bene, jonkun joka todella rakastaisi minua."
Tämä osoittaa, että hän ja varmaankin Stenbäck hänen kanssaan jo
tuomitsi yritystään nousta yliopiston kaitselmukseksi. Molemmissa
alkoi sitten, sillä aikaa kuin he hiljaisessa, rauhallisessa
kodissa harjoittivat yhdessä opintoja ja runoilua -- sillä, sanoo
Essen, myöskin Östring oli runollinen luonne, joskin vielä enemmän
mietiskelyyn taipuvainen -- syvällekäypä sisällinen kehitys, joka
johti koko persoonallisuuden uudistavaan uskonnolliseen herätykseen.

Mitä Stenbäckiin tulee, jonka sielunelämään huomiomme lähinnä
kiintyy, oli se murros, joka hänessä nyt tapahtui, kauan valmistanut
tuloaan. Jäljet puheenaolleesta herätyksestä, jonka hän oli tuntenut
ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä aikaan, olivat ylioppilasvuosina,
kenties erittäinkin Upsalan aikana, tosin suureksi osaksi, mutta
eivät kuitenkaan kokonaan kadonneet. Hänen sielunsa syvyydessä
piili vielä hehku tuhan alla odottaen elähdyttäviä tuulahduksia.
Kotimaahan ja kotia palattuaan hän näyttääkin pian saaneen tuntea
niitä, sillä vaikkapa hänen omaisensa myöhempänä aikana ovat
pitäneet hänen esiintymistänsä kaksoishäissä tammikuussa 1834
todistuksena siitä, että hänen mielensä oli alkavaa uskonnollista
liikettä vastaan, on kuitenkin samalta vuodelta olemassa vahvempia
päinvastaisia todistuksia. "Tytön rukous" on kieltämättä lähtenyt
lämpimästä uskonnollisesta mielestä, ja itse hän on pannut sen
uskonnollisten runoelmiensa joukkoon. Edelleen huomattakoon nuo
syksyllä osakunnan lehteen kirjoitetut ajatelmat, joista kolmas osa
on sisällykseltään uskonnollisia, sekä loppu "Erästä kesäiltaa",
missä sivistyneiden onttoa kristillisyyttä ankarasti tuomitaan.
[Ruotsalaisessa painoksessa on tähän paikkaan lisätodistuksena
Stenbäckin uskonnollisuudesta otettu eräs kirje Charlotte-sisarelle
14 p:ltä joulukuuta 1834. Vaikka päivä ja vuosiluku on kirjoittajan
omakätinen ja selvä, eikä sisarkaan, kun tekijä ennen painattamista
tiedusteli vuosiluvun oikeutta, osannut sitä epäillä, on jäljestäpäin
kumminkin selvinnyt, että kirje on joulukuulta 1835, johon aikaan
sisällys parhaiten sopiikin. Kirje on tässä painoksessa muutettu
seuraavan luvun alkupuoleen.] Käyhän kaikesta tästä ilmi, että hänen
ajatuksillaan jo ennestään oli ehdottomasti uskonnollinen suunta,
mutta ymmärrettävästi ei sen tähden ole kielletty, ettei äkillinen
ero toverielämästä suuresti olisi vaikuttanut siihen kääntymiseen,
joka nyt seurasi. Päinvastoin on otaksuminen, että juuri tuo
ulkonainen murros saattoi sisälliseen murrokseen entisen elämän
kanssa, syvempään ja täydellisempään kuin kenties muutoin pitkiin
aikoihin olisi tapahtunut.

Laurin olosta kotona tähän aikaan ovat sisaret, kooten yhteiset
muistelmansa, panneet seuraavan muistiin: [Sisarten kirjalliset
muistiinpanot veljestä ovat tehdyt hänen kuolemansa jälkeen
1870 Essenin kehoituksesta, joka siihen aikaan oli pohjalaisen
osakunnan inspehtorina ja oli ottanut pitääkseen senvuotisessa
Porthaninjuhlassa esitelmän Stenbäckistä.] "Heti huomattiin suuri
muutos, hän oli niin nöyrä ja hiljainen, ja jotain korkeampaa ja
kauniimpaa kuin kaikki se, mitä hän ennen oli rakastanut, heräsi. Hän
kulki koko kesän joka aamu klo 4 Myrbergetille ja palasi toisinaan
niin liikuttavan sydämellisenä ja ystävällisenä kotia. Emme voineet
käsittää mikä nyt oli tullut hänen mieleensä, mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin hän rakkaasti erinomaisella kaunopuheisuudellaan
alkoi kehoittaa meitä lukemaan Jumalan sanaa ja kääntymään Herran
puoleen. Ja varmaa on, että hän oli välikappaleena lähimmilleen ja
monelle muulle uuden elämän aloittamiseen. Hän ei ollut silloin
ankara ja laillinen, vaan niin evankelisen rakkaudellinen, että ei
voi kyyneliä vuodattamatta ajatella sitä aikaa." -- Tähän kesään
kuuluu varmaan myöskin seuraava pikku juttu, jonka eräs Laurin
naispuolinen serkku on kertonut. Pappilan nuoriso oli siellä
vieraisilla olevien ystävien seurassa lähtenyt huviretkelle veneellä.
Noustiin maihin eräälle saarelle, ja seura huvittelihe parhaansa
mukaan tanssilla ja muulla. Silloin tytöt äkkäsivät, että Lauri
hiipi veneelle ja istahti sinne lukemaan jotakin. Uteliaisuus kävi
suureksi, ja he arvelivat keskenään, mitä hän mahtoi lukea. Oliko
se ehkä rakkauskirje, joka hänet veti seurasta pois? Ja silloin
huudettiin yhteen ääneen: "Aatteles, nyt Lauri on rakastunut!"
Sitten he näkivät hänen taas nousevan ja kätkevän jotakin veneen
perätuhdon alle. Kaksi uteliainta ei voinut hillitä itseään, vaan
pujahti vuorostaan veneelle, kun luulivat olevansa kenenkään
huomaamatta. He tahtoivat nähdä mitä Lauri oli piilottanut. Mutta
kuinka he tulivatkaan hämilleen, kun he laudan alta löysivät -- Uuden
Testamentin!

Muutoin sanotaan, että alku herätykseen kotona Vöyrillä lähti
Laurista. Hän se juuri vaikutti muihin, Östringiinkin. Sisarissa
näyttäytyi sisällinen muutos itsestään myöskin ulkonaisesti.
Uusimuotiset korkeat hiuskammat pantiin pois, palmikot laskettiin
alas, sormukset ja korvarenkaat joutuivat lähetyssäästökassaan,
kaulukset ja koristellut osat puvusta hylättiin, jopa heitettiin
tuleenkin. "Näissä herätyksen ilmauksissa, kirjavien vaatteiden
hylkäämisessä y.m. oli paljon liioittelua; mutta varmaankaan se ei
ollut Jumalalle vastenmielistä, sillä se lähti hartaasta halusta
noudattaa hänen mieltänsä. Muutoin sitä ei koskaan pidetty pääasiana.
Se johtui itsestään, ja siksi ei ollut mikään vaikeus 'kieltäytyä',
niinkuin sitä silloin sanottiin."

Tässä kuvauksessa Stenbäckin luonteesta ensimmäisenä herätysaikana
on ensinnä huomattava, että hän oli osoittanut "liikuttavaa
sydämellisyyttä" ja "evankelista rakkaudellisuutta". Tästä voimme
aavistaa, ettei hänen kristillisyydellään heti alussa ollut tuota
ankaraa, askeettista luonnetta, joka sille myöhemmin oli ominaista,
ja me ymmärrämme, miksi hän vielä jonkun aikaa edelleen jatkoi
runoilemista. Samaten voimme siitä päättää, että sillä kuvauksella,
jonka hän itse kuusi vuotta myöhemmin on kirjoittanut Östringissä
tähän aikaan tapahtuneesta muutoksesta, ainakin osaksi on myöhemmän
kehityskauden leima. Sen vuoksi emme vielä katso olevan syytä tässä
käyttää tuota tärkeää lähdettä heränneen Stenbäckin elämänkäsityksen
valaisemiseksi.

Tämän käsityksen nojalla runoilijan sisällisestä kehityksestä olemme
tässä koettaneet järjestää joukon runoelmia, jotka epäilemättä
kuuluvat vuosiin 1835 ja 1836. Mahdollista on, että joku "Öisistä
sävelistä", joissa hän ilmaisee niitä sieluntaisteluita ja tuskia,
mitkä herätys sai aikaan, on edellisenä vuonna kirjoitettu, mutta
useimmat lienevät kuitenkin syntyneet vasta jälkimmäisenä vuonna.
Se hävitystaistelu "runon haaveita" vastaan, joka niissä kuvastuu,
ei näet varmaankaan kuulunut muutoksen ensimmäisiin ilmauksiin.
Todennäköisesti vanhin noista runoelmista, "Katumus", tuli painetuksi
alussa vuotta 1836 (Tidn. i andl. ämnen n:o 4, 20 p. tammik.),
ja muista runoelmista on ainoastaan "Hyvää yötä", joka tunnelman
lempeässä kirkkaudessa ja syvyydessä muistuttaa Goethen "Wanderers
Nachtlied" laulua, suurimmalla todennäköisyydellä kesältä 1835. Tämä
runoelma, jossa runoilija sanoo hyvää yötä "äitinsä majalle", on näet
epäilemättä Vöyrillä syntynyt, ja seuraavana kesänä hän ei oleskellut
siellä.

Stenbäckin jälkeenjääneiden käsikirjoitusten joukossa on muutamia
lehtiä, jotka paperin ja käsialan laadusta täytyy päättää samaan
aikaan kuuluviksi -- erotusaikaan 1835 --, ja ne osoittavat, että hän
ei ainoastaan kuten ennenkin helkyttänyt lyyraansa, vaan suunnitteli
mielessään suurempia runoteoksia kuin koskaan. Että ei tarvitse
olla epätiedossa ajasta, sen todistaa uusi sävel ja uskonnollinen
perusajatus, joka on yhteinen kaikille. Ensiksi mainittakoon neljän
oktaavosivun pituinen katkelma kertovaa tendenssirunoelmaa, joka on
kirjoitettu viisijalkaisiin jambisäkeihin. Runoilija on ilmeisesti
tarkoittanut kuvausta, jonka tuli tehdä selväksi "heränneen" ja
"vanhankristityn" vastakohta. Kirjoitettu osa -- aihe oli liian
epärunollinen viehättääkseen kauemmin kuin ohimenevän hetken --
on keskustelu sielustaan huolehtivan nuorukaisen ja hänen vanhan
rippi-isänsä, "kolmekymmentä vuotta saarnanneen" pastorin, välillä.
Seuraava ote näyttää katkelman laadun:

    Men synden, ärevördige herr pastor?

    Ack, synden! hvem är utan synd på jorden?
    Vi kunna dock ej bli så heliga,
    Gud nåde oss, att vi ej skulle synda;
    Men om vi tro på Kristus blott, så skadar
    Ej synden oss, ty han för den har lidit,
    Och som man vet, dog han för oss på korset,
    På det vi icke skulle bli fördömda.
    Ja väl, jag vet det!
    -- -- -- -- --
    Nog komma mörka tankar, om man vill
    Fördjupa sig i dessa dunkla saker
    Och med sig själf gå alltför strängt tillväga.
    Då kan man råka i melankoli --
    -- -- -- -- --
    Låt bli då, käre vän, att mycket grubbla.
    Du kunde därmed bli -- det Gud bevare --
    Blott en af dessa mörka pietister,
    Som hänga hufvudet och sitta jämt
    Gudsnådlige med näsan öfver boken
    Och lefva ej som andra människor,
    Men mena i sitt högmod att blott de,
    De äro omvände, men ingen annan. -- --

    [Mutta synti, kunnioitettava herra pastori?

    Ah, synti! kuka on synnitön maan päällä?
    Emmehän toki voi tulla niin pyhiksi,
    Jumala armahtakoon, ettemme tekisi syntiä;
    mutta jos vain uskomme Kristukseen,
    niin ei synti meitä vahingoita,
    sillä sen takia hän on kärsinyt,
    ja kuten tiedämme, hän kuoli puolestamme ristillä,
    ettemme tuomituiksi tulisi.
    Niin, sen mä tiedän!
    -- -- -- -- --
    Kyllä tulee synkkiä ajatuksia, jos tahtoo
    syventyä näihin hämäriin asioihin
    ja menettelee itseänsä kohtaan liian ankarasti.
    Silloin voi vaipua alakuloisuuteen --
    -- -- -- -- --
    Ole siis, rakas ystävä, paljon mietiskelemättä.
    Sinusta voisi siten tulla -- Herra varjelkoon --
    vain yksi noita synkkiä pietistejä,
    jotka kallella-päisinä alati hurskastellen istuvat
    kirja nenän alla eivätkä elä kuin muut ihmiset,
    vaan luulevat ylpeydessään, että vain he,
    he ovat kääntyneitä, mutta ei kukaan muu. -- --]

Toisella katkelmalla on nimi "Rudolf, kohtauksia", ja se on ensi
repliikeistä alkaen vuoropuhelua Rudolfin ja hänen morsiamensa
välillä. Se alkaa näin:

    Säg, att du älskar mig?
                            Ja väl, jag älskar dig.
    Du älskar mig?
                   När solen steg i ljussom nu
    Ur hafvet upp och neder göt sin gyllne glans,
    Satt jag engång på denna klippas brant med dig,
    Och när du svor att älska mig, då svor ock jag
    Att troget älska dig i lifvets lust och nöd.
    Den eden hörde solen, hörde haf och jord,
    Och Herren Gud i himlen, Rudolf, hörde den.

    [Sano, että minua rakastat?
                            Niin, minä rakastan sinua.
    Sinä rakastat minua?
                   Kun päivä nousi valoisana kuin nyt
    meren helmasta, valaen maille kultaloistettaan,
    istuin kerran kanssasi tämän kallion reunalla,
    ja kun vannoit minua rakastavasi, silloin minäkin
    vannoin uskollisesti sinua rakastavani ilossa ja surussa.
    Sen valan kuuli aurinko, kuuli meret ja maat
    ja taivaan Jumala sen kuuli, Rudolf!]

Kuultuaan tämän vakuutuksen Rudolf ihmettelee, kuinka hänen
morsiamensa katse on niin outo ja kylmä; hän aavistaa, että hän ei
ole enää sama kuin ennen ja että juopa on avautunut heidän välilleen.
Niin, sanoo morsian, en ole enää sama, ja minä kiitän Jumalaa siitä.

    Din brud du lämnade i syndens mörker smidd --

    [Morsiosi jätit synnin pimeyden kahleisiin --]

Tähän päättyy katkelma, mutta aihe on kuitenkin selvä. Tarkoituksena
on ollut kuvata herätyksen aikaansaama traagillinen rikkoutuminen
kahden rakastavan välillä.

Samalla paperilla on myöskin valmiiksi kirjoitettu runoelma
"Luontokappalten kuoro" (Chor af kreaturen), joka itse asiassa on
sama, mikä nimellä _"Luontokappalten huokaus"_ on runokokoelmassa,
ihanimpia mitä Stenbäck on kirjoittanut. Merkillistä kyllä se
ei alkujaan ole ajateltu yksinään olevaksi, vaan kuuluvaksi
runosikermään. Se näkyy siitä, että runoilija myös on aloittanut
runoelman nimeltä "Elementtien kuoro" (Chor af elementerna), jota
kuitenkin on kirjoitettu vain sanat: "Hvad lider natten, och när."
Itse motiivi antaa taas aihetta siihen luuloon, että Stagneliuksen
runoelmat siihen aikaan ovat vaikuttaneet Stenbäckiin, sillä
jälkimmäisessä kokoelmassa "Liljor i Saron" on laulu "Kreaturens
suckan", jota paitsi sama runoilija on kirjoittanut runosikermän
"Elementerna". Kumminkin supistuu yhtäpitäväisyys ainoastaan
aiheeseen. Stagnelius tulkitsee, gnostillisen maailmankäsityksensä
mukaisesti, luomakunnan huokauksen kehoitukseksi ihmisille kohoamaan
alkuelämään, ideain maailmaan, ja samalla aineen kahleista
vapauttamaan myöskin luontokappaleet, joita "maagillisesti" ajaa sama
voima kuin ihmistäkin. Stenbäckin runoelma taas on korkealentoinen
mukailu Paavalin kirjeestä roomalaisille, 8: 19-22. Minkä aavistuksen
luomakunnan kaipauksen ja toivon päämäärästä, kadotetun viattomuuden
onnesta, antaakaan neljäs stroofi:

    Hvem ger oss igen vår första frid,
            den klingande morgonens frid,
    Då värma oss gaf Guds bröst, och ljuft
            vi hvilade alla därvid;
    Då blickande upp, hans klara ljus
            vi saliga sågo en gång
    Vid englarnas chor, som skalf i skyn,
            och morgonstjärnornas sång?
    Hvem ger oss tillbaka morgonens tid,
    Vår första frid?

    [Kuka antaa meille jälleen ensimmäisen rauhamme,
            helkkyvän aamun rauhan,
    kun lämpöä soi meille Luojan syli, ja me kaikki
            suloisesti lepäsimme sen suojassa;
    kun kohotetuin katsein autuaina näimme kerran
            hänen kirkkaan valonsa kuullen enkelien kuoron,
            joka soi pilvissä, ja aamutähtien laulun?
    Kuka antaa meille jälleen aamun ajan,
    ensimmäisen rauhamme?]

Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa runon syvää liikutusta
väräjävine rytmeineen kirjoitetuksi yhtä vauhtia, yhdellä ainoalla
vähäpätöisellä korjauksella.

Lopuksi on tässä yhteydessä merkittävä paljoa aikaisemmin
aloitettu, mutta vasta nyt päätetty runoelma, _"Kohtauksia eräästä
murhenäytelmästä"_ (Scener ur ett sorgespel), joka huolimatta
nimestään on niin valmis kuin tarkoitus on koskaan ollut. Sen aihe on
sama kuin "Rudolf" katkelman; mottona sillä ovat Franzénin säkeet:

    Gif akt! det helga riket
    är ej af denna värld;
    ej af dess vise funnet,
    ej af dess hjältar vunnet --

    [Huomaa! pyhä valtakunta
    ei ole tästä maailmasta;
    ei sen viisasten löytämä,
    ei sen väkevien valloittama --]

ja sen muodostaa kolme kohtausta eli osaa. Ensimmäisessä, jonka nimi
on "Jäähyväiset" (Afskedet), Raimar-sankari lähtiessään sotaretkelle
voittaakseen mainetta ja kunniaa lausuu hyvästi morsiamelleen,
Margerithalle. Ensin tämä ei tahdo häntä päästää, mutta kun sulho
innostunein sanoin on kuvannut, kuinka esi-isien esimerkki ja
syvät äänet hänen sisässään kehoittavat häntä menemään, kuinka hän
palatessaan ylpeänä sankariteoistaan on laskeva voitokkaan kalpansa
morsiamensa jalkain juureen, Margeritha itsekin kehoittaa häntä
lähtemään.

Toinen osa, "Margerithan usko" (Margerithas tro), jonka runoilija
itse on julkaissut Helsingfors Morgonbladissa (1836, n:o 60,
15 p. elok.), on pitkä yksinpuhelu, jossa Margeritha tunnustaa
vastaanottaneensa kristinuskon. Maahan tullut munkki ("Pater" = Isä)
on häntä opettanut ja kastanut hänet. Jumalan suoman armon tunnossa
hän on onnellinen ja valmis kantamaan tuskaa ja ristiä, joka ehkä on
hänelle määrätty.

Runoelman kolmannessa osassa, "Kirous" (Förbannelsen), esiintyy
Margeritha ensin yksinään. On aamu, hän "polvistuu alttarin ääreen
metsässä" ja laulaa seuraavan laulun (jossa vähän muutettuna
tunnemme viimeisen kappaleen runosikermästä "Rukouksia ensimmäisellä
herranehtoollisellani"):

    Jag är så glad, jag är så nöjd;
    I Herren Gud har jag min fröjd.
    För honom sjunger jag min sång,
    Och sjunger om den än en gång,
    Och än en gång.

    Ej fruktar jag min framtidsdag;
    Si, af Guds englar ledes jag.
    Och skulle allt då väl ej gå?
    Och skulle då jag glad ej nå
    En gång min graf?

    Till Herren Jesus kan jag fly,
    När morgonsolens strålar gry;
    Och vid hans fötter finner jag,
    Att denna dag och hvarje dag
    Hans nåd är ny.

    Hans Ord är mig ett dagligt bröd,
    Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd.
    Därvid förblifver jag och vet,
    Att det består i evighet,
    Fast allt förgås. --


    Hvi frågar jag hur himlen är,
    Hvad saligheter vänta där?
    Jag har ju himlen i min barm,
    När bönen flyger fri och varm
    Till Herren Gud.

    O, låt mig af mitt hjärtas grund
    Tillbedja dig hvarenda stund,
    Och tjäna dig och älska dig,
    Som allraförst har älskat mig
    Och älskar än.

    [Olen niin iloinen, niin tyytyväinen;
    Herrassa Jumalassa on minun riemuni.
    Hänelle minä laulan lauluni,
    ja laulan sen vielä kerran,
    ja vielä kerran.

    En pelkää, tulevia päiviä;
    katso, Jumalan enkelit minua johtavat.
    Eikö silloin kaikki kävisi hyvin?
    Ja enkö silloin kerran iloisena
    saavuttaisi hautaani?

    Herran Jeesuksen turviin voin paeta,
    kun aamuauringon säteet koittavat;
    ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen,
    että tänä päivänä ja joka päivä
    hänen armonsa on uusi.

    Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä,
    se on minun miekkani, sauvani, tukeni.
    Siinä pysyn ja tiedän,
    että se säilyy iankaikkisesti,
    vaikka kaikki hukkuu. --

    Miksi kysyn, kuinka taivaassa on,
    mitkä autuudet siellä odottavat?
    Minullahan on taivas povessani,
    kun rukous kohoaa vapaana ja palavana
    Herran Jumalan luo.

    Oi, anna minun sydämeni pohjasta
    rukoilla sinua joka hetki,
    ja palvella ja rakastaa sinua,
    joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua
    ja vieläkin rakastat.]

Silloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden
pappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian?
Margeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin
synkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa
totuuden --

    Icke är jag mer densamma,
    Prisad vare därför Herren!
    Som den fångna fågeln fröjdas,
    när den får med fria vingar
    sväfva sjungande mot solen,
    som den blinde gläds, när ljuset
    lyser ljufligt i hans öga,
    si, så fröjdas ock mitt hjärta,
    gläder sig i Gud min ande;
    ty Han har mig fört ur dödens
    djupa, dystra dal till lifvet.

    [En ole enää sama,
    ylistys Herralle siitä!
    Niinkuin vangittu lintu riemuitsee,
    kun se vapain siivin saa liitää
    laulaen kohti aurinkoa,
    niinkuin sokea iloitsee, kun valo
    suloisesti loistaa hänen silmäänsä,
    katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee,
    niin iloitsee minun henkeni Jumalassa;
    sillä Hän on johtanut minut kuolon
    syvästä, synkästä laaksosta elämään.]

Jumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on
nyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja
syntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa
itselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit
taas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa;
rakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja
maan riemua.

    Icke kan du stå förskjuten,
    ensam i den vida världen;
    icke kan du mörk och dyster
    lefva så det långa lifvet.
    Nej, kom åter Margeritha,
    älskade i mina armar!

    [Et voi seisoa hylättynä,
    yksin avarassa maailmassa;
    et voi noin synkkänä ja kolkkona
    elää pitkää elämääsi.
    Ei, tule Margeritha,
    rakastettu, jälleen syliini!]

Mutta neito vastaa:

    Är jag ensam, när jag eger
    med mig Gud och alla englar?
    Är jag mörk och dyster, Raimar,
    när jag känner i mitt hjärta
    evighetens frid och glädje?

    [Olenko yksin, kun minun kerallani
    on Jumala ja kaikki enkelit?
    Olenko synkkä ja kolkko, Raimar,
    kun tunnen sydämessäni
    iäisyyden rauhan ja ilon?]

Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi
hänelle uskallusta ja voittoa:

    I mitt hjärtas djup jag känner,
    att jag kan bestå till ändan
    och en stund för lifvets krona
    lida jordens vedermöda.
    Vill den arma själen svikta,
    när med giftig tunga världen
    sjunger om sin lust och glädje,
    si, så eger jag en trogen
    vän, som kan mig väl bevara.
    Till Hans kors jag vill mig smyga
    och för Hans försonings fullhet
    bedja om Hans Andas bistånd. -- --

    [Sydämeni syvyydessä tunnen,
    että voin kestää loppuun asti
    ja kärsiä hetken maan vastuksia
    elämän kruunun saadakseni.
    Jos sielu raukka on horjumaisillaan,
    kun maailma myrkkykielin
    laulaa hekkumataan ja iloaan,
    katso, minulla on uskollinen
    ystävä, joka voi minut hyvin varjella.
    Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä
    ja Hänen sovituksensa runsauden edessä
    rukoilla Hänen Henkensä apua. -- --]

Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä,
mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt
sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän
kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi,
ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä
hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.

Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän
julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia
eräästä murhenäytelmästä" -- muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään
ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy
kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää
mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan
kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö
hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien
maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien
heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle
runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn
naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on
ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan
ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee
vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa
ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa.
Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut
meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden,
ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun
sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi
unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin
ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen
tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta
kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin
kirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin
Margerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan
vastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on
kuitenkin valoisaa ja "evankelisen rakkaudellista", se tuntuu enemmän
runoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta
uudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla
mielestämme näissä "Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" on ilmaus
herätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.

Kuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla
lukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun
sopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin,
Snellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin,
että oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen
kolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä
kilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen "Kohtauksia
eräästä murhenäytelmästä", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p.
1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin
kirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen "varsinkaan
draamalliselta näkökannalta arvosteltuna" ei oltu katsottu täysin
vastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten,
"vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti
lyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi". Sitävastoin annettiin
toinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa
runomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä.
Ensimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja
Stenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta.
Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että
sisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa,
että Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi "Margerithan uskon"
Helsingfors Morgonbladissa.

       *       *       *       *       *

Seurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen
elämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi
jättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen
uskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi
maassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835
tapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.

Se herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo)
"säädyttömällä puoluenimellä" _pietismi_, kohosi korkeimmilleen
30- ja 40-luvulla, johti -- kirkkohistoriallisesti katsoen --
sukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten
edustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin
oli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle
kuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt
kaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi
eläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta
aikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys
Kristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan
ollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin
ja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena
lakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat
18:nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham
Achrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan
seassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset
auktoriteetit, mutta 19:nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi
pietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten
että yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan
vertaisiaan.

Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä
aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan.
Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se
ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa
uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut
lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin
ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä,
ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli
kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä
tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z.
Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok -- anmärkningar
och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että
kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä
sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun
kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon
alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve
oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä
onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset
katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen
kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon
sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään
sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten
onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet
silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia
kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä."
Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän
ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena
ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista
tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia.
Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä
juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta,
ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi
sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo
eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan
ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut
käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa
onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella
tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan"
-- jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana
kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen
asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä
lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve
ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut
ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja
eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää
uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille
edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä
kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen
kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne,
joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää
juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja
silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle
ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli
paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja,
vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä
eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä
heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta
ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen
ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan
myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike,
joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski
pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys
itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.

Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja
välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille
uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on
tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet,
sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä
oma omituinen luonteensa.

Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin
panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6
p:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O.
W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.

"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut
alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla
ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat
uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti
häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen
viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä
tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien
johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia
epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai
täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme
ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta
armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja
tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt
esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat
sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella
säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon,
niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja
lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja
hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme.
Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme
kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas
ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen
etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella
koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin
kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä,
tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä
puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan
välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut
tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo
voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut
kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa,
eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta,
mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja
he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän
saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä
käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin
hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta
hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä
Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa
taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja
valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita
valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka
kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina,
sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat
syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät
hereille -- musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin
monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa
vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään
ja tukehtuisi."

Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin
kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt
silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa
kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa
kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä
Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa
perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa
myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin
40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli -- oikeana Runebergin Paavon
esikuvana -- vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa
"pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa
hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa
hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa
muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt
edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän
ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena
lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut
aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään
asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut,
oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.

Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan
pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän
vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä
nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon
Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa
rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]

Paavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä
hän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten
kanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan
kehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä
muita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki,
olivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia,
Armonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla.
Puhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin
perehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina
käytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä
oppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi
ja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja
vertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan,
jotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena
oli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja
estää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin
hartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat
kokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia
epäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja
viipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin
rangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa
sydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin
synteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti,
kuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä
parannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua,
sekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään,
viipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan,
että he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e.,
joka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos
kuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen
ankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina.
-- "Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun
pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä
syvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala
tuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi.
Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä
synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan
vilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän
jaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi
käydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä,
kieltäytyä" j.n.e.

Se kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon
uskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen
esitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen,
seuraavan yleislauseen: _Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen
kuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa
elämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja
elähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun
hengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen
tulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään
hyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki_.

Tämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut
Paavon opille nimen "katumuspietismi" ja nostanut häntä vastaan
syytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen
kohdan "autuuden järjestyksestä", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut
tietää "pyhityksestä" ja "armontilasta", jossa ihminen voi alinomaa
tuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa.
Mutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo
olisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen
enimmin "etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta,
vanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta
j.n.e." pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea "pyhitys" lähtee,
hyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.

Se herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi
omaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin,
sekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on
sanottu "savolaiseksi" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin
eroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui "ruotsalaisuus"
vastustamaan "renqvistiläisyyttä", toista Itä-Suomessa levinnyttä
pietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist
oli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne
Ruotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin
tuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas
Laguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa
saada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat
persoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837)
eräässä kirjeessä: "P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä
hyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat
Kristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen
sielun." Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta
uskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857)
hänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä
lähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi
Nils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo
aikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja
oman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden,
sen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja
voittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa
siinä "seurassa", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.

Sanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia
puolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa
oli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää
kaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia
ja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse
hän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa
maata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän
joutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä
siteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828)
velvoitti papistoa "valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi,
sekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta",
varoitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen
sijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia,
niinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin
"uskonveljet" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä
huomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen
nimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä.
Määrättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli
täysi, aloitti kuka sattui laulun "Sionin virsistä" tai virren
tavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku
luki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin
Lutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän
oli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä
sovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita
esityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta
ei aina, päätettiin seura rukouksella.

Nämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä
suomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että
Pohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä
kulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo
Ruotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti
pietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita
tunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se
oli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden
aikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. --
Paavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti
kylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän
päivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin
koskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on
päihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän
kiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti
siten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä
siihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut
ankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen,
on kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen
aikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.

Täten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän
käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että
heissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita
tavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja
lahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni
kuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu "hengellinen
ylpeys", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella
olevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee
hengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen,
joka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä
kaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä "ainoan tarpeellisen"
kanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin
puoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat
muista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen
edisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään
paheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat
selittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin
sanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden
tuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja
koristukset, joita "muoti" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin
pariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät
olivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka
heränneille tuottivat nimen "körttiläiset". "Että tässä muutamat",
sanoo Lagus, "ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki
körtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön
mitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä". Että herätys kuitenkin
kaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja
siveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja
maltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko
yleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen
tyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua
kuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina
edustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja
60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka
olivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään.
Huolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet
ollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet
olevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten
alinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän
luonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun
sanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin
muut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla
esikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän
polvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka
1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita
yhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka
tulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla
sarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut
tulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan,
joiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja
elämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly
loisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia
suuren herätyksen päiviltä.

Edellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan
parissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä
ylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän
tunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa
oli Helsingfors Morgonbladissa (n:oissa 49-52) luettavana kirjoitus
lahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei
vähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt
siitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta.
Kuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen
ulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e.
sekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia,
joita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea _tämän_
herätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin
pietisteistä sen tunnustuksen, että he "ylipäänsä kumminkin ovat
hiljaista, siivoa väkeä", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa
pikku vertauksessa, joka tendenssiltään on "Vanhan puutarhurin
kirjeiden" edelläkävijä:

"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan
kulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti
silmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten
muutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä
oleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa
kohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta
ja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja
kukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi
matkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon
hän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille.
Silloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen
näköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut
maistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?
Veljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö
ole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet
samaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta
lähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan
kukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni
alinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren
herra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi,
sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun
olisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena
kuin kaikki muut majat laaksossa.'"

Lönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran
sitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa
sivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen
pöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä
liikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea
sille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi
ja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden
alaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi
ihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä
ja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana
vuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa
heränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan
Fredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista
sanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että
Lönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin
nimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista.
Aikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa,
joka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on
Runebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. "Yhtymättä",
sanoo hän, "niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus
näyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä
yksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on
tähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi
palauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä
ja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä
uskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin
seudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä
kirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme". Nämä sanat
todistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin
vähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin
asianlaita ei enää ollut oleva niin.

Jos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai
kannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin
niistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat
he paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja
siis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun
he saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella
rohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he
saarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan
ennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin
saivat kehoitusta kuin masentuivat "maailman" hyökkäyksistä. Mutta
ei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin
sukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta
vanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli
voitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei
ollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa
kieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen
läpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka
monta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika
tai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa
noudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä
ja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi
tullut ainoastaan rakastaa toisiaan.

Esimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon
muutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti
eivät olleet uskonnon vihollisia -- päinvastoin kuului asiaan,
että ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa,
saivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen - mutta
"pietismistä" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia
tyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja "pikku tyttöjä" 14-16 vuoden
ikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille
lapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi
tapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja
käytti sen ostaaksensa Arndtin "Totisen Kristillisyyden", Murbeckin
postillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan.
Kun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa.
Tällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua
vaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja.
Se ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi
pietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä
yksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri
rintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä
palmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. "Mikä
kiekura sinulla on niskassasi?" kysyttiin siltä, joka kiinnitti
hiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin
virsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille,
piti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai
houkuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa -- sen ajan
herkkutavaroita -- menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri
piharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa
ollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan
ja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan,
he kantoivat "Armonjärjestyksen" hameentaskussaan tai piilottivat
kirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana
varkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta
vihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen
pitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin
tyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä
vuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin
alkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin
ainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin
(o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi "pikku tyttöjä" ja
pysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet
saavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön
pappila. Tekijän muist.]

Herätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs
nimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja,
joilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin "Öisiin säveliin"
hän kirjoittaa:

"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän,
kiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin
viehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä
jotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät
olleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään
korvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan.
Pietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen
korkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki
maailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky:
'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä
pelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde,
ja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä
sanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää
siveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein
on otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille."

Pietismin laajaa leviämistä sekä kansaan että sivistyneihin edistivät
tietysti suuressa määrin ne vainot, joiden alaiseksi se joutui sekä
kirkollisten että maallisten viranomaisten puolelta. Oikeudenkäynnit
pappeja ja talonpoikia vastaan, jotka olivat kokouksissa osallisina
-- kuuluisin oli Kalajoella pidetty 1838-39, jossa yhdellä
kertaa viisi pappia, J. Lagus, N. G. Malmberg, F. O. Durchman,
L. H. Laurin ja J. Hemming, istui syytettyjen penkillä -- ankara
hengellinen sensuuri y.m. vaikuttivat kuin öljy tuleen. Kalajoen
käräjäpäivinä kerääntyivät uskovaiset iltaisin laulamaan, rukoilemaan
ja keskustelemaan, s.o. pidettiin juuri samanlaisia seuroja kuin
ne olivat olleet, joiden vuoksi syytetyt oli vedetty oikeuteen,
ja herännäisyys levisi kahta suuremmalla vauhdilla. Samaan aikaan
leimahti innostus myöskin heränneissä ylioppilaissa Helsingissä
niin, että hirmukuvat korkeiden asianomaisten mielikuvituksessa
kasvoivat mitä peloittavimpaan suuruuteen. Tietysti viranomaiset
eivät aavistaneet, että heillä oli suuri osansa siihen, että
pietistit voivat perustaa hyökkäyksensä maailman pahuutta vastaan
todellisuuteen, joka koetteli heidän uskallustaan, samalla kuin se
vahvisti heidän uskoaan asiaansa ja myöskin aikaansai liiallisuuksia,
joilla, jolleivät olisi jääneet kokonaan ilmestymättä, ainakin olisi
ollut vähemmän aihetta.

Heränneiden "liioitteluista" lausuu Essen varsinkin ylioppilaihin
katsoen, joihin hän silloin itse kuului, seuraavat hyvin ajatellut ja
hyvin sanotut sanat: "Olen sittemmin monta kertaa, arvostellessani
samanlaisia ilmiöitä muilla elämän aloilla, luullut saavani hyötyä
vertailusta siihen, mitä silloin sain kokea, ja tullut sitä
tehdessäni siihen tulokseen, ettei millään aatteella, jolla on
kylliksi elinvoimaa ja totuuden voimaa päästäkseen valtaan elämässä,
voi olla menestystä, ellei sitä kannattamassa ole innostus, jota
välinpitämättömät samoinkuin vastustajat eivät voi katsoa muuksi kuin
kiihkoiluksi, ja että itse _liioittelut_ eräällä asteella ovat niin
yhdistyneet aatteen toteuttamistyöhön, että se niitä vailla tuskin
voi tuottaa mitään suuria tuloksia. Itse se vastarinta, jonka juuri
liioittelut osaksi synnyttävät ja joka ainakin niiden vuoksi pitää
itseänsä oikeutettuna, on välttämättömästi tuleva eduksi hyvälle
asialle ja edistävä sen voitollepääsyä, koska totuuden luontona on
voittaa itse tappioiden kautta."

Pietistien omissa silmissä olivat vainot, parjaus, pilkalliset
nimitykset, syytökset liioitteluista y.m. ulkonaisena todistuksena
siitä, että he taistelivat sitä taistelua, joka Kristuksen
seuraajien aina on ollut kestettävä, ja koko se liike, joka
kulki kautta aikakauden, johtui heidän mielestään Pyhän Hengen
välittömästä vaikutuksesta. Se joka kerran kirjoittaa Suomen
19:nnen vuosisadan historiaa ja on kyllin etäällä voidakseen
oikein arvostella tapahtumia, on siinä kenties näkevä itsenäisen
ja omituisen elonilmauksen tuossa ensimmäisessä sukupolvessa, joka
vuosisataiset yhdyssiteet katkaisseen sodan jälkeen oli saavuttanut
täysi-ikäisyyden. 30-luvun "nuori Suomi" nousi valloittamaan
taivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut vielä tullut
eläväksi voimaksi, ei vielä antanut nuorille mitään ihannetta, jota
varten elää. Että liike loppujaan ei ole vaikuttanut ainoastaan
ylentävästi uskonnollisella ja kirkollisella alalla, vaan myöskin
jättänyt laajoja jälkiä kulttuurielämään yleensä, on jo viitattu.
Jopa, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, lienee käsitys lujuudesta
vakaumuksessa, pyrkimyksestä totuuteen, oikeuden asettamisesta
yläpuolelle kaikkia näkökohtia ihmisarvon korkeimpina ehtoina juuri
tämän henkisen murroksen johdosta suuressa määrin tullut selväksi ja
tietoiseksi kansallemme.



VIIDES LUKU. 1835-1837.

Östringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä. --
"Öisiä säveliä." -- "Uskonnollisista romaaneista." -- Sairaus. --
"Gaseeleja" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.


Erotettuja eivät toverit olleet unohtaneet. Osakunnan
lukukausijuhlassa 17 p. helmik. 1835 oli juotu malja
poissaoleville tovereille, "joiden joukossa", kirjoittaa Snellman
pöytäkirjaan, "erittäinkin kuusi, etevimmät piiristämme, vaikka
kurinpitotoimikunnan erottamat yliopistosta muka rikoksesta lakia
vastaan, tunnustettiin kaipauksella muistetuiksi". Maljan esitti
lääketieteenkandidaatti Ehrström, ja sen jälkeen laulettiin
Topeliuksen sepittämät runosäkeet.

Kuitenkin tiedämme, ettei ainakaan kaksi kaivatuista, Stenbäck ja
Östring, enää ollut samalla kannalla kuin ennen, kun he syyskuun
lopulla palasivat Helsinkiin. Topelius sanoo Stenbäckistä, että
"hän palasi palavana pietistinä leimuten intoa ylioppilaselämän
huonoja tapoja vastaan", sekä edelleen: "kun hänen sanansa enemmän
häiritsivät kuin innostuttivat toveripiiriä, vetäytyi hän siitä
syrjään ja seurusteli enimmäkseen hengenheimolaistensa kanssa".
Holsti taas lausuu laveammin Östringistä: "Hänen olennollaan ja
käytöksellään näytti vielä olevan sama tasainen ja vaatimaton luonne
kuin ennenkin, mutta hän ei luonut enää samaa viihtyisyyttä, samaa
viileyttä ympärilleen, sillä missä hän kulkikin, oli ikäänkuin synkkä
varjo olisi seurannut häntä, ja hänen avoimen, vapaan ja tyynen
katseensa edessä oli ikäänkuin pilvi, suuren, mahtavan käden asettama
pilvi, joka osoitti, että pohjalla kuitenkin myrsky kuohui. Hän
vetäytyi nyt kokonaan syrjään toverien piiristä ja eli ainoastaan
omaa sisäistä elämäänsä. Jo ennen Helsinkiin tuloaan hän oli
kirjoittanut siitä: 'välttämätöntä on nyt pysytellä yksinäisyydessä
niin kauan kuin työ on keskeneräinen, sillä silloin joutuu aina
nurjien arvostelujen alaiseksi, samoinkuin itsekin aina näkee
asiat kierosti ja takaperoisesti'. Hän eli sen vuoksi nyt kokonaan
kammioonsa sulkeutuneena, eikä koskaan oltu nähty Östringiä niin
uutterana kuin tähän aikaan. Pyhä Raamattu sekä kreikkalaisten ja
roomalaisten kirjailijain tutkimus täytti hänen sielunsa."

Ystävykset asuivat yhdessä, heillä oli kaksi huonetta vahtimestari
Sjöholmin talossa "Uuden Vuorikadun" varrella, ja he harjoittivat
opintoja innokkaasti, ei ainoastaan siitä syystä, että harrastus
osakuntaelämään oli jäähtynyt, vaan etupäässä siksi, että kumpikin
tai ainakin Östring jo kevätlukukaudella tahtoi suorittaa
filosofiankandidaattitutkintonsa. Östring kirjoitti myöskin "pro
gradu" ja sai siitä korkeimman arvolauseen, joka sitä ennen
ei ollut tullut kenenkään osaksi. [Jo ennen olivat Östring ja
Peuron hämmästyttäneet ylioppilasmaailmaa latinankielisestä
kirjoituskokeesta saamallaan laudaturilla.] Mutta kohta saamme nähdä,
ettei hän ollut ehtivä pitemmälle.

Tämän lukukauden lopulta, joulukuun 14 p:ltä 1835, on säilynyt
Stenbäckin Charlotte-sisarelleen lähettämä kirje, jossa runoilijan
silloinen mielentila selvästi kuvastuu:

"Rakas Charlotte! Miks'et sinä eikä Laura ole kirjoittanut minulle
kertaakaan koko lukukautena? Olen ollut postissa joka postipäivä
ja aina luullut, etten ainakaan tällä kerralla jää ilman kirjeitä,
mutta kuinka vaikeaa on ollut aina palata tyhjin käsin kotia, sen
voit itse kuvitella. Emmekö tästä lähin kirjoita useammin? Minä
hyvin mielelläni kirjoittaisin joka toinen viikko, minulle olisi
ihana sunnuntaihuvi hetkisen puhella Teidän kanssanne, jotka olette
minulle kalleimmat täällä maan päällä, puhuttuani Jumalani kanssa,
joka on yli kaiken ja taivaassa ja maassa paras ystävä. Mutta kuinka
voinkaan tehdä sen ilolla, kun niin harvoin saan kuulla sanaakaan
Teiltä! Mitä enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillämme
suurimmasta osasta entisiä tovereitamme ja seuraamme, ettemme ehdoin
tahdoin antaisi maailman itseämme saastuttaa, sitä rakkaampaa ja
hupaisempaa olisi useammin vaihtaa sanaa Teidän kanssanne, hyvät,
rakkaat ja tunnetut ystävät. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin
en olisi koskaan rakastanut Teitä niin paljon kuin nyt, ja minulla
on toisinaan niin ihana riemu saada rukoilla Jumalaa vuodattamaan
runsaan siunauksensa yli kodin ja meidän kaikkien yhteisesti. Niin,
jos meillä maan päällä on niitä, joita rakastamme, niin rukoilkaamme
Jumalaa heidän puolestaan, sillä se on sittenkin parasta ja suurinta
rakkautta, mitä heille voimme osoittaa. Ja mikä riemu on tietää,
että me rukoilemme heidän ja he meidän puolestamme, sitä ei saata
sanoa. -- Ah, rakas sisko, kun toisinaan tunnemme, kuinka heikko ja
vaillinainen jumalanpalveluksemme on, haluamme niin hartaasti, että
muut meitä elähdyttäisivät ja kehoittaisivat. Kuinka paljon onkaan
meitä pidättämässä ja häiritsemässä ja estämässä? Kun parhaillaan
koetamme olla Herran mielen mukaan, valvoa, rukoilla ja taistella,
niin täytyy meidän usein kyllä tunnustaa, että olemme hyödyttömiä
palvelijoita, ja taas hiipiä sitä lähemmäksi Kristuksen ristiä
ja varjota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme ilman
hänen armoaan ja ansiotaan? Se on kuitenkin varmaa, että me yhä
enemmän saamme kokea ja havaita, onko mahdollista elää maailmassa
niinkuin ennen, antaa loppumattomien, pienten syntisten puuhien ja
maallisten n.s. huvitusten repiä ja kiehtoa mieltämme, vai täytyykö
meidän todellakin, niinkuin Apostoli sanoo, ahkeroida pelvolla ja
vavistuksella, että me autuaiksi tulisimme ja vaeltaisimme Jumalan
pelvossa. Mitä enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämemme, sitä
enemmän raukeaa kaikki, joka oli meille rakasta ja mieluista,
tomuun. Herra Jumala täydentäköön meitä, vahvistakoon, tukekoon ja
lujentakoon! Se joka voittaa, saa kaiken sen, mitä Jeesus on luvannut
Ilmestyskirjan 2 ja 3 luvussa, ja emmekö mielellämme kantaisi tämän
lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän
tähden? Auta meitä niin kilvoittelemaan ja taistelemaan, että me
kaikki voiton saisimme, laupein vapahtaja!" -- --

Kirje päättyy hengellisten kirjojen luetteloon, joiden oli määrä
erään toverin mukana saapua äidille ja sisaruksille sekä sukulaisille
Laihialle -- muutamia Ruotsista tilattuja Schartaun teoksia oli
tosin tullut mutta ne olivat vielä "sensuurikomiteassa"; edelleen
onnentoivotuksia jouluksi ja "terveisiä Östringiltä ja minulta
tuhansittain -- Lauri-veikkosi".

Kun Holsti 1840 lausui edelläsiteeratut sanat Östringin muuttuneesta
olennosta hänen palattuansa Helsinkiin, koski se Stenbäckiin, ja
hän kirjoitti sen johdosta: "Se on mahdollista, eikä toisin voinut
olla. Koska hän ei enää voinut ottaa osaa entisten toveriensa menoon
ja elämään eikä heidän harrastuksiinsa ja pyrintöihinsä, täytyi
hänen tuntua heistä kamalalta, synkältä ja epämieluiselta, niinkuin
yleensä kristityn ihmisen läsnäolo aina on luonnolliselle ihmiselle
painostava ja tukala, koska se häiritsee heidän omaatuntoaan ja
saattaa heidät tuntemaan mielessään, että häntä hallitsee toinen
henki kuin heitä." Huolimatta siitä käänteestä, jonka Stenbäck
antaa asialle, lienee Holstin tekemä kuvaus oikeampi, sillä Vöyrin
pappilassakin, jossa Östringin ympärillä oli samanmielisiä ystäviä,
hän jätti jälkeensä muiston "kummallisen synkästä olennosta".
Pääsyynä tähän oli epäilemättä se, että Östring kantoi kalvavaa
tautia rinnassaan. Perinnöllinen taipumus keuhkotautiin oli
vähitellen kehittynyt niin, että Holstin sanojen mukaan "ainoakaan
terve päivä ei enää paistanut hänen polulleen", ja että hän
"sisimpään asti sielultaan järkytettynä ja murtunein ruumiinvoimin"
suoritti mainitun kirjoituskokeen. Keskitalvella hänen tilansa
paheni, ja maaliskuun alussa 1836 hän matkusti lääkärinsä neuvosta
Hämeenlinnaan, koska hänen rintansa siellä arveltiin paremmin voivan
kestää kevään tuloa kuin Helsingissä. Stenbäck saattoi ystäväänsä
Hämeenlinnaan, missä tämä sai asunnon serkkunsa, tohtori Granlundin,
luona, sekä palasi sitten pääkaupunkiin, huoli ja kaipaus sydämessä.

Tältä koettelemuksen ajalta on kolme kirjettä säilynyt.
Ensimmäisestä, joka on kirjoitettu 31 p. tammikuuta 1836, näemme,
että Stenbäck oli jäänyt joulunpyhiksi Helsinkiin eikä siis
päivääkään ollut erossa Östringistä, jonka terveydentilasta
kuitenkaan ei mainita enemmän kuin edellisessäkään kirjeessä. Muutoin
on kirje tulvillaan rakkautta sisaria kohtaan, innostusta kulkemaan
sitä parannuksen tietä, jonka herätys oli heille kaikille avannut,
sekä neuvoja varsinkin pysymään Raamatussa ja Schartaun teoksissa,
mutta karttamaan useimpia niistä hengellisistä kirjoista, joita
aika vilisee täynnään. Toisesta, 13 p:ltä maaliskuuta, julkaisemme
seuraavan otteen:

"Rakas Charlotte! Kun viimeksi kirjoitin Hämeenlinnasta, unohdin
kiittää Teitä kirjeistänne. Oletteko jo saaneet kirjeen? Lähetin sen
viime sunnuntaina tohtori Fahlanderin mukana, joka matkusti Vaasaan
ja oli jättävä sen Rosenbergille. Muistutan Teitä vielä samasta,
mitä siinä Teiltä Pyysin, nimittäin että kirjoitatte Östringille.
Sain eilen kirjeen häneltä; hänen terveytensä ei ole parantunut eikä
pahentunut, se ei ole voinutkaan tänä lyhyenä aikana. Mutta aivan
yksinään hän on ja tarvitsisi kyllä osaaottavan ja rohkaisevan sanan.
Tehkää vain mielikseni tässä asiassa ja kirjoittakaa hänelle ilman
empimistä; jos hän muuten olisikin vieras Teille, niin tekeehän
sairaus ja hauta meidät kaikki samanlaisiksi, ja kuka tahtoisi
silloin kieltäytyä lohduttamasta ja osaa ottamasta. Niin, ellei olisi
mitään muuta syytä, niin onhan yksi kyllin suuri ja suurempi kuin
mikään muu syy, että me Herran tähden olemme velvolliset auttamaan
ja rohkaisemaan lähimmäistämme ja varsinkin sitä, joka haparoi
eteenpäin samalla elämän tiellä, jota Jumala pitää avoinna meillekin.
Jos Herra Jeesus on meille rakas, niin osoittakaamme rakkauttamme
sillä, että meillä on rakkautta keskenämme ja että 'käymme sairaan
tykönä' -- antaen kaiken sen rohkaisun, lohdun ja avun, minkä voimme.
Kuka tietää, mitä se voi aikaansaada? Kuka tietää, emmekö ilolla
saisi havaita, että Jumala on antanut meidänkin tuoda apua ja rauhaa
sairaalle sydämelle -- emmekö mekin kerran saisi ylistää Jumalaa
siitä, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää meitä aseena kädessään?
Sanon sen, ei ainoastaan tähän asiaan nähden, vaan yleensä,
että ellei Kristuksen rakkaus pakota meitä alati vaarinottamaan
tilaisuutta tehdäksemme Hänen työtään ja löytääksemme parhaan
riemumme sen käyttämisestä, ellei meillä ole keskinäistä rakkautta,
ja varsinkin veljellistä rakkautta, niin meidän uskommekin on mitätön
ja toivomme turha. -- -- -- Luulen varmaan, että kirjoitatte,
kirjoittakaa siis pian, mitä pikemmin sitä parempi, ainakin ennenkuin
matkustatte Kuortaneelle. Toivotan Teille onnellista matkaa. Hoitakaa
isää hyvin. Onko hän nyt ollut lukukinkereillä? Kunpa hän vain olisi
ollut hyvästi vaatetettu. -- [Sen jälkeen on puhe lähetetyistä
kirjoista, Lauran nuoteista y.m.] -- -- Hämeenlinnassa ollessani
Granlund tutki rintaani -- ja hän sanoi, päinvastoin kuin mitä
olin luullut ja luulen, ettei siinä ollut mitään vikaa; hän antoi
minulle kuitenkin reseptin yskää vastaan, jota olen käyttänyt,
ja luulen sen tehneen itselleni hyvin hyvää. -- Herran kädessä
on, salliiko Hän minun elää, niin suokoon Hän laupeutensa tähden,
että myöskin palvelisin Häntä oikein ja empimättä -- tehköön Hän
minut siis vain kokonaan omakseen ja vahvistakoon ja tukekoon;
suokoon että voisin olla vähin Hänen palvelijoistaan! Kuinka minä
olen hidas ja laiminlyövä ja puolinainen; olen paljoa pahempi kuin
luulette. -- Olkoon Hän myöskin Östringin kanssa -- auttakoon,
ajakoon, pakottakoon, johtakoon häntä, nojautukoon armahtavasti hänen
sairasvuoteensa puoleen ja vuodattakoon rauhansa hänen ylitsensä.
-- Raskaalta tuntuu minusta useinkin näissä tyhjissä huoneissa, ja
lukeminen sujuu huonommin. Rukoilkaamme hänen ja toistemme puolesta
Jeesuksen nimeen! Laurisi."

J. K. [Seuraa terveisiä äidille tuhatkertaisesta ja kaikille muille
erikseen luetellen.] "Pyydä Janneakin kirjoittamaan Östringille --
hänen täytyy."

Siihen mielenahdistukseen, jota kirjeessä ilmaisee ajatuksen
ainainen palaaminen sairaaseen ystävään, oli aihetta liiaksikin.
Holsti kertoo näet: "Vaikk'ei Östringillä sairasvuoteessaan ollut
kärsittävänä mitään kovia ruumiillisia tuskia, kalvoivat kuitenkin
syvät kärsimykset hänen sieluaan, ja ne kaksi kirjettä, jotka hän
sieltä kirjoitti eräälle ystävälleen [Stenbäckille], osoittavat, että
synkeys ja kuoleman katkeruus jo saarsi hänen henkeänsä. Maaliskuun
19 p:stä hän alkoi nopeasti heikontua. Siihen saakka hän oli
pienemmin ja suuremmin keskeytyksin jatkanut lukujaan, mutta nyt hän
sulki kaikki kirjat ja kiintyi ainoastaan Raamattuun, josta hän tuon
tuostakin vuoteessansa maaten luki ääneensä itsekseen. Maaliskuun
22 p. aamulla kuultiin hänen siten lukevan ääneensä, mutta kun
palvelija lyhyen hetkisen jälkeen meni huoneeseen kuulustamaan, oliko
mitään tarpeen, oli vuoteessa ruumis, ja Östringiä ei enää ollut.
Ihmissilmä ei ollut näkemässä hänen viimeistä taisteluaan. Pöydällä
vuoteen ääressä oli avattuna 16 ja 17 luku Johanneksen evankeliumia.
Siihen hän oli pysähtynyt. Näyttää kuin olisi kuolema näitä ihania,
lempeintä rakkautta henkiviä lukuja lukiessa odottamatta kohdannut
hänet ja ikäänkuin suutelolla irroittanut hänen kärsineen sielunsa
iäiseen elämään. -- Niin päättyivät Östringin päivät, ennenkuin
hän vielä oli täyttänyt 23 vuotta." -- Mitä kuolonsanoma merkitsi
Stenbäckille, ei ole jäänyt hänen sydämensä salaisuudeksi. Maaliskuun
27 p. hän kirjoitti edellämainituista kirjeistä kolmannen, jonka
otamme tähän kokonaan:

    "Rakas isä! Hämmentyneenä, musertuneena ja sairain sydämin
    kirjoitan nämä sanat. Suurin suru on kohdannut minua, mitä
    elämässäni olen kokenut. Ainoa rakastettu ystäväni on kuollut.
    Keskiviikkona toi kirje tohtori Granlundilta Hämeenlinnasta tämän
    raskaan ja aivan odottamattoman sanoman. Hän kuoli tiistaina
    22 p. aamulla. Edellisenä lauantaina olin vielä saanut häneltä
    pitkän kirjeen, ja silloin hän luuli olevansa entisellään. Ah,
    rakas isä, se on hirmuista. Olen yksin, ja mitä kaikkea olen
    menettänyt, en saata sanoin sanoa. En tahdokaan sitä sanoa, ei
    kukaan ole saava tietää, mitä me olimme toisillemme: ainoastaan
    Jumala ja me itse sen tunnemme. Hänelle olen valittanut ja
    ilmaissut kaikki suruni. Nyt en tahdo enää surra, niinkuin ne,
    joilla ei ole mitään toivoa. Tie taivaaseen on Jumalan ystäville
    suora ja lyhyt. Hän itse on seisonut juuri tässä vierelläni
    ja pyyhkinyt kyynelet silmistäni. Mitä tulisi minusta, jollen
    Jeesuksen sydämellä saisi itkeä tuskaani ja jollei Hänen
    lohdutuksensa minua tukisi. Ellei minulla enää ole ketään
    ystävää, niin Hän on oleva ainoa; niin, en tahdo ketään muuta;
    niin lempeästi on Hänen kätensä levännyt, päälläni kaikessa
    murheessa, että en koskaan tahdo tilaani toiseksi muuttumaan.
    Sen vuoksi Hän katkaisee kaikki siteet sitoakseen sydämen sitä
    enemmän ainoastaan itseensä -- ja enkö ole monasti rukoillut
    Häntä ottamaan itseltäni kaikki, että Hän yksinään ottaisi ja
    omistaisi koko sydämeni? Minä kiitän Häntä; minä saan kerran
    paremmalla ylistyksellä kiittää Häntä -- ei Hän ole päästävä
    minua kädestään, ennenkuin Hän asettaa minut kunniansa istuimelle
    riemuunsa. Ylistys olkoon Hänelle -- kiittäkää Häntä te minun
    kanssani, kiittäköön Häntä koko taivaan sotajoukko. Minusta
    on kuin himmeä raja tämän ja tulevaisen elämän välillä yhä
    kirkastuisi -- minusta on kuin jo lepäisin Hänen rinnallaan
    samoinkuin ystäväni enkä enää muistaisi tämän maan murhetta,
    viheliäisyyttä ja rauhattomuutta. Niin, sielumme on oleva vapaa
    ja levollinen ja autuas, kun koko maan päällä ei ole ketään
    kehenkä turvautua, ei ketään kehenkä kiinnittää sydämensä, vaan
    ainoastaan Jumala, niinkuin kerran on oleva tuolla ylhäällä.
    Oi, kuinka mielellään sydän taipuu Herran ohjaukseen, ja kuinka
    mielellään antaa kaiken mennä menojaan, kun tietää, että Hän
    elää ja hallitsee, joka on lukenut hiuskarvamme. Tuhat kertaa
    tahtoisin antaa elämäni Hänen edestään, oi, jospa voisin tehdä
    jotakin Hänen palveluksekseen! -- Nähkääs, isä, enkö minä olisi
    pysyvä ja säilyvä loppuun asti? Minun puolestani rukoilee Jeesus
    -- minun puolestani rukoilee myöskin hän, joka oli minulle
    niin rakas. Olen tuntenut sen näinä päivinä, ettei hätä eikä
    tuska eikä mikään muu ole erottava minua Jumalan rakkaudesta,
    joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja se juuri on tämän murheen
    jumalallinen hedelmä: tulkoon nyt mitä suruja ja vastuksia
    hyvänsä, tiedän ennakolta, että Jumala niillä vain on kiinnittävä
    minut lähemmäksi itseään, ja kiitän Häntä niistä jo nyt. Niiden
    avulla Hän on opastava minua, Hän on lähettävä ne osoittaaksensa
    vain rakkautensa ja armonsa runsautta -- kunnes minäkin paljon
    murheen kautta saan astua Hänen valtakuntansa rauhaan. Oi
    niin, en tahdo maallista hyvää turhamieliselle, häilyvälle
    sielulleni; jätän sen Herran käteen ja jätän sovittajani sydämen
    huomaan itseni kurittamisen ja rankaisemisen, että minäkin
    pelastuisin. Rukoilen Häntä tekemään päinvastoin kuin mitä
    tahdon ja toivon, etten koskaan kadottaisi rahtuakaan Hänen
    armostaan. Ja sen Hän tekee, se Hänen täytyy tehdä rakkautensa
    vuoksi meille kaikille. Hänen täytyy temmata pois kaikki, mikä
    estää ja sitoo ja kahlehtii meitä, että ei kenkään hukkuisi, ja
    siellä sallia meidän kaikkien langeta maahan ja rukoilla Häntä,
    joka istuu valtaistuimella iankaikkisesti. Siellä myös saamme
    tavata ystävämme milloinkaan enää eroamatta. -- Kiitän isää
    sydämellisesti rahoista; aioin tässä kirjeessä pyytää, sillä
    minulla ei ole paljoa jäljellä ja juuri tähän aikaan on useita
    menoja. Jumala suokoon isälle runsaimman siunauksensa! Minä
    syleilen Teitä, syleilköön Teitä myös Jumala! Lauri."

Yhtä syvästi kuin tässä kirjeessä on Stenbäck ilmilausunut
surunsa runoelmassa "Eräs yö". Runoelman, joka on kauneimpia
kirjallisuudessamme, hän kirjoitti muutamia päiviä myöhemmin,
Hämeenlinnassa pidettyjen hautajaisten jälkeen, ja se ilmaisee
aivan samaa mielialaa, niin että yksityiset sanat ja käänteetkin
muistuttavat kirjettä. Samoinkuin hän hämmästyneenä, musertuneena
aloittaa kirjeensä, seisoo hän haudan ääressä "musertuneena, jäykkänä
ja äänettömänä". Sittenkuin hän oli itkenyt ja taistellut koko pitkän
yön -- ja tämä ystävän haudalla valvottu yö ei ole sepitettyä --
tuli Jumala tuoden lohdutuksen, ja hän tuntee itsensä sovitetuksi,
vapaaksi ja iloiseksi siinä tiedossa, että ystävä ei lepää mustassa
haudassa, vaan ikuisen rakkauden povella. Samoinkuin hän kirjeessä
kirjoittaa, että hän ei voi eikä tahdo sanoa mitä oli menettänyt,
päättyy runoelma:

    Och ingen människa förnam hans klagan,
    Men i hans hjärta bodde, ljus och klar,
            Den dyra bilden qvar.

    [Eikä kukaan ihminen kuullut hänen valitustaan,
    mutta hänen sydämessään asui valoisana ja kirkkaana
            tallella tuo kallis kuva.]

"Tervehdyksessä Upsalalle" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka
kutsuu runoilijaa meren taakse, teki:

    Att hvarje vårfröjd blektes och
    Min själ blef stor, blef allvarsam.

    [Että kaikki kevään riemut vaalenivat
    ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]

Se on vaikeampi ymmärtää, kuin että _suru_ vaalentaa kevään riemun
ja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti
Östringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään
eroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja
se on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen,
kuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata
kirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan
avaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä
lopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys
Östringiin muodostaa.

Ensiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: "Minä olin
vainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo
mieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä
yhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa
enemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme
se suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen
innolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me
tahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys,
jonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja
kalliiksi." Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta
Holstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta
silti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen
jonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään.
-- "Kristillisyys", sanoo Stenbäck, "ei ole olemassa mietiskelyjä
varten, vaan -- -- ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja
oikeastaan _elääksensä_ kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat
Kristuksen suuren sanan: Se, joka _tekee_ minun Isäni tahdon, hän --
eikä kukaan muu -- on _havaitseva."_

Tehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää
pääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana
hän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään,
johon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on
antautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin
suurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni
hyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan
kelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä
epätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset
ylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja
toverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan
ensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen.
Jonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä
ulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen
sielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys
uhkasi vallata hänet. -- Östringin sielun syvyydessä paloi salainen
levottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja
jonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä
näytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja
josta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei
hän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. -- Tämän levottomuuden
ajamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen,
velton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon,
joka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä
asioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan
ja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä
maata että taivasta varten. -- -- Sittenkuin Östring oli enemmän
perehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan
korporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen
piirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle
innostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja
elähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta
yhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku
pyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa;
ja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se
osakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella
levottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät
samaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On
varmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus
osakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka
kaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa
sisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta
tästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi
ihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan
osakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella
ja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota
vailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. --
Kuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä
siihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian
tutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen
johdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin
esti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva
henkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta
sen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi
(rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle -- ne syntyivät
samaan aikaan!). -- Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin
joksikin aikaa yliopistosta.

Tähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen
harrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme,
nimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin
kahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset
meidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän
näki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi
toisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet,
höltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet
hänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä
pois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi
sitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi
kadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle
itselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt
hänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja
mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma,
josta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän
näki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja
vavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa
ettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea
iäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä
ollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän
oli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut
kaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen
elävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä
oli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa
itsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa
ja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään
järkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja
Jumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli
kuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului
voittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen
pyhä; ellei joku uudestisynny -- --, ellette käänny ja tule niinkuin
lapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli
kirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat,
mutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan!
Tämä on _herätys_, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut
ensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. -- -- Tässä ei
filosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja
perinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut
joutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja
kristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys
ja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen
ja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata.
Luonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen
uudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin
hänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että
sellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa
sielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin,
synnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. -- Siten hän
palasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä
hän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat
kiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan
Jumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri
ympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän
yksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! -- Kaikki herätti
toivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen
puolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt
toisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään,
kun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi
palavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen
hän!

       *       *       *       *       *

Olemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta
kuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä
on, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu
häneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata
ylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä
kirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu "hukatuista"
Upsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin
kuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen
silmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut
osakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä
Östringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat
taistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla
kertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä,
jonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa
ja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa.
[Helsingfors Morgonbladissa 1838, n:o 3, on kirjoitus "Reflexioner
öfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)", joka tietääksemme on
ainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä
todennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen
jälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä
vastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]

Taustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut,
tulevat runoelmat sellaiset kuin _"Öisiä säveliä"_ ymmärrettäviksi,
ne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä
valonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä
yksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui,
"kunnes Luoja toi lohdun" ja rauhan "soinnut" virisivät soimaan
huomenessa. Runoelmaa _"Katumus"_ pidämme, kuten jo on mainittu,
vanhimpana "Öisistä sävelistä". Sitä mielipidettä ei puolusta
ainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä
enemmän, että se "Tidningar i andliga ämnen" lehdessä esiintyy hyvin
paljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman
mukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.

[Lehdessä runoelma kuuluu seuraavasti:

    Låt upp, låt upp! Är jag förkastad vorden
    Ifrån de fulltbesatta nattvardsborden?
    Barmhärtige, är Du min Gud ej mer?
    Hör Du mig ej, när jag med suckan ber?
    Ja, jag har syndat, mycket har jag brutit;
    Din helga nåd den har jag själf förskjutit.
    Ett mörkt och dystert djup mitt hjärta är,
    Och endast synd och otro härska där.

    Ack, utan Gud hvad är allt lif på jorden? --
    Ett dödens barn och domens är jag vorden;
    För mig finns intet hopp i dödens stund,
    För mig finns intet hopp på jordens rund.

    Jag nedtryckt är och mina tårar rinna,
    Men ingen tröstare kan här jag finna.
    O, sluter äfven Du din famn för mig?
    Ja väl, ja väl; -- föraktat har jag Dig.

    Där sitter Du och i din bok Du skrifver,
    Rättfärdige, hvad jag mot Dig bedrifver,
    Tills måttet fylles, tills Du stöter bort
    Förbrytarn från ditt anlet innan kort.

    Hvart skall jag fly? Jag kan ej Herren bida,
    Hans helga vrede kan jag icke lida.
    Hvart skall jag fly? -- O, måste jag alltså
    I mina synder dö och domen få?

    Allt hvad mig fordom glädt, mig öfvergifver;
    Hvad mig en vinning var, till stoft det blifver.
    En blottad brottsling står för Herren jag
    Och hör min dom ifrån Hans helga lag. --

    O Gud, dock var i mina första dagar
    Med mig din frid, som alla moln förjagar.
    Då var din milda engel jämt mig när,
    Och Herren Jesus var mig känd och kär.

    O Jesus, Du min barndomsvän, förbarma
    Dig öfver mig förtappade och arma!
    Kan Du din fiende förlossa än
    Och gifva din förspillda nåd igen?

    O Du, som kom att syndens skuld borttaga!
    O Du, som är så mäktig i de svaga,
    För mig igenom helvete oeh död,
    Men för mig blott till Dig, ur synd och nöd!

    Så ond jag är, vill jag ditt kors omsluta;
    Du skall mig ej, Du kan mig ej förskjuta.
    Jag ångerns bittra tår vill gråta här,
    Att jag för evigt ej må gråta där.

    Avaja! avaja! Olenko hyljätyksi jäänyt
    täysinäisiltä ehtoollispöydiltä?
    Isä laupias, etkö enää ole minun Jumalani?
    Etkö minua kuule, kun huokaan ja rukoilen?

    Niin, olen syntiä tehnyt, paljon olen rikkonut;
    Sinun pyhästä armostasi olen itse luopunut.
    Pimeä ja synkkä syvyys on minun sydämeni,
    ja ainoastaan synti ja epäusko vallitsee siellä.

    Ah, Jumalatta mitä on kaikki elämä maan päällä? --
    Kuoleman ja tuomion lapsi on minusta tullut;
    minulla ei ole mitään toivoa kuoleman hetkellä,
    minulla ei ole mitään toivoa koko maan piirissä.

    Minä olen masentunut, ja kyyneleni vuotaa,
    mutta ketään lohduttajaa en voi löytää täällä.
    Oi, suljetko Sinäkin sylisi minulta?
    Niin, niin; -- olen Sinua ylenkatsonut.

    Siellä Sinä istut ja kirjoitat kirjaasi,
    Vanhurskas, mitä teen Sinua vastaan,
    kunnes mitta täyttyy, kunnes sysäät pois
    rikkojan kasvojesi edestä ennen pitkää.

    Minne pakenen? En voi odottaa Herraa,
    en voi kestää hänen pyhää vihaansa.
    Minne pakenen? -- Oi, täytyykö minun siis
    synteihini kuolla ja saada tuomio?

    Kaikki entiset iloni jättävät minut;
    mikä minulle oli voitto, muuttuu tomuksi.
    Paljastettuna pahantekijänä seison Herran edessä
    ja kuulen tuomioni Hänen pyhästä laistaan. --

    Oi Jumala, olihan ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
    Sinun rauhasi, joka karkoittaa kaikki pilvet.
    Silloin oli Sinun lempeä enkelisi alati lähelläni,
    ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.

    Oi Jeesus, lapsuudenystäväni,
    armahda minua kadotettua ja kurjaa!
    Voitko vielä vihollisesi lunastaa
    ja antaa menetetyn armosi jälleen?

    Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!
    Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,
    johdata minut kautta helvetin ja kuolon,
    mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!

    Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;
    Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.
    Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,
    etten siellä itkisi iankaikkisesti.

Viimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä
esiintyvän "Tidningar i andliga ämnen" lehden arvostelijan mielestä
harhaoppinen, koska muka ainoastaan _yksi_ on astunut alas helvettiin
ja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M:ssa (1838, n:o 52-53)
vastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka
Stenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla
tavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]

Tullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen
kirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi
mainita, että se muistuttaa "ehtoollisrukouksia", joiden aika
silloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle
katseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen
hän laulaa:

    Dock var med mig i mina första dagar
    Guds frid, som alla syndens moln förjagar,
    Då var hans goda engel jämt mig när,
    Och Herren Jesus var mig känd och kär.

    [Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
    Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,
    silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,
    ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]

Muutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre
(joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan
alaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa
tuomitsee runoutensa:

    Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,
    Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,
    Af diktens drömmar full min arma själ
    Låg utan Gud och fann ändock sig väl.

    [Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,
    Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,
    täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni
    ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]

Kahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa _"Huokaus"_,
joka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin
kirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa
Östringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa:

    Hur mörkt är allt i detta dödens hus!

    [Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]

niin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden
tunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja
hänen ystävälleen, ja kun hän

    -- vandrar irrande förutan frid,
    En bleknad skugga från en bättre tid,

    [vaeltaa eksyksissä rauhatonna,
    vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]

sekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön
kulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,

    -- -- -- lilla lif, det lugna,
    Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:
    Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!

    [-- -- -- rauhallista pikku elämää,
    hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut;
    haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]

niin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin
vilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa
peittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen
silmäyksen entisyyteen:

    O, hvarför svällde någonsin mitt bröst
    Af stora aningar, af ljuf förtjusning?
    Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?
    Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,
    Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle
    Förklara hjärtats djup och jordens rund,
    En stund! ack! blott en kort bevingad stund?

    Den strålen innerst i min själ dock gick,
    Den var mitt lif i de försvunna åren;
    Och lifvet öppet för min fria blick
    Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.

    [Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan
    suuret aavistukset, suloinen hurmaus?
    Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä?
    Miksi on päihtynyt katseeni
    iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen
    kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin,
    hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!

    Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään,
    se oli elämäni noina menneinä vuosina;
    ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni
    kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]

Mutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on
autio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus
väikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä
päivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa
ikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. -- Ja sitten hän
jatkaa kysyen:

    O, fattigdom i min förbrända själ,
    Där kalla lik af forna fröjder sofva!

    [Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,
    missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]

onko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta
lähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja
kestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:

    Ack, tålamod! platt intet eger jag
    Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.
    Jag vill ej domnad lefva lifvets dag
    Med tålamodets tunga tröst till lisa;
    Jag kan ej se af all min vår, som glänste,
    Blott detta murkna, mörka minne qvar
    Och denna oro, som ett mål ej har.

    [Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla
    tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän.
    En tahdo elää horroksessa eloni päivää
    kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani;
    en saata nähdä kaiken kevääni loistosta
    tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa
    ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]

Tähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään
lohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että

    Dock stundom bilden af den man, som brinner
    Af qval i bitter kamp och dolda strider,
    Till dess han fri, försonad breder ut
    Sitt inres rikedom med fröjd till slut.

    [Ikäänkuin ukkospilven salama
    toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa
    tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä,
    kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten
    levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]

Se on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien
vapauteen ja sovitukseen.

Kuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa
_"Murheelle"_. Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat
henget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka
hän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa
koskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta
sisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.

    Den dunkelblåa slöjan upp du slår,
    Och kronan glänser i ditt mörka hår;
    Men hög och huld du räcker ut din hand
    Och vinkar vänligt till ditt stilla land,
    O milda moder sorg.

    [Sinä nostat hämäränsinisen huntusi,
    ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi;
    mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi
    ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi,
    oi lempeä emo murhe.]

Kuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien
kuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, "joka
on syvin ihmiselämässä", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin
suru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän
tuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy
saattajattareltaan:

    Är du ej jordelifvets drottning, är
    Du tröstande hvart brustet hjärta när?
    Har du ej redan vid min vagga stått
    Och sjungit sången om min lefnads lott,
    O milda moder sorg?

    [Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko
    läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?
    Etkö jo seisonut kehtoni ääressä
    ja laulanut laulua eloni kohtalosta,
    oi lempeä emo murhe?]

Kysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen
kasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan:

    Ha, för mitt öga brister sönder skyn;
    Hvad ljusa världar öppnas för min syn!
    Hvad evigt hopp igenom detta bröst
    Far som en blixt med ljus och ljuflig tröst,
    O milda moder sorg!

    [Haa, silmäni edestä hajoaa pilvi;
    mitä valoisia maailmoita aukeaa katseelleni!
    Mikä iäinen toivo tunkee kautta rintani
    kuin salama tuoden valon ja ihanan lohdutuksen,
    oi lempeä emo murhe!]

Ja loppustroofissa näemme murheen hengettären puhtaana ja kirkkaana
kohoavan lumivalkoisin siivin ja vievän kärsivän valon maahan.

Runoelma _"Juomingit"_, ainoa, joka tähän saakka vielä on
mainitsematta ja joka aloittaa sikermän "Öisiä säveliä", on
epäilemättä myöhemmin kirjoitettu kuin yksikään muista. On luultavaa,
että Stenbäck kirjoitti sen vasta silloin, kun hän järjesti nuo
eri aikoina sepitetyt runoelmat ja antoi niille yhteisen nimen.
Yhtä syvältä runoilijan sisimmästä kuin muut laulut soivat, yhtä
vähän on "Juomingeilla" tekemistä hänen persoonallisen elämänsä
kanssa. Että hän ylioppilasaikanaan on nähnyt jotakin siinä
kuvaamastaan todellisuudesta, on tosin epäilemätöntä, mutta se
ei estä Esseniä olemasta oikeassa vakuuttaessaan, että Stenbäck
ei koskaan ottanut osaa moisiin juominkeihin. Hän ei luultavasti
koskaan olisi kirjoittanut runoelmaa, jollei hän olisi tahtonut saada
taiteellisesti luontevaan asuun runosikermää, jonka hän oli päättänyt
jättää kilpakirjoituksena osakunnalle. Topeliuksen päiväkirjan mukaan
(osakunnan pöytäkirjat 18 p:stä huhtik. 1836 20 p:ään maalisk.
1839 ovat hukkuneet) tiedämme, että se tapahtui syyslukukaudella
1836 ja että Stenbäck sai suuren palkinnon, kuusi tukaattia, joka
silloin ensi kerran tuli käytäntöön. Kuraattori Nervander avasi
lukukausijuhlan 11 p. marrask. mainitsemalla tämän. Samana iltana
luettiin runoelmat julki ja "saavuttivat yleistä suosiota". Tuskinpa
lienee mikään ylioppilasosakunta antanut palkintoa suurempiarvoisista
runoelmista mitä sekä sisällykseen että muotoon tulee.

       *       *       *       *       *

Syyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan
pöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors
Morgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme,
että hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta
samalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan
tai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta
ulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta
osakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg
valittiin miltei yksimielisesti. "Osakunnan jäsenet, iloissaan
tästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että
sen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi,
valitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M.
A. Castrén, Topelius ja O. Heikel", esittämään osakunnan nöyrän
pyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet
viettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta
palasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. _Strömborg_, J. L.
Runeberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi
olemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan,
jonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota
paitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään
auktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p:nä huhtikuuta taas
"ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää
manallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J.
Östringin muistoa" -- asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä
tiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa
on, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos
lisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck
syyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä
muistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen
kilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että
Stenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun
alussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa
tuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.

Helsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836
vain yhden kerran, nimittäin runoelmassa "Margerithan usko", josta jo
on ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin
kynästä. N:ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa
mainittu runoelma "Lemmikki" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä
1830, mutta nimimerkillä _Ö--g_. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen
Östringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman
sillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring
olisi vaikuttanut sen syntyyn -- mutta miten? sitä ei kukaan enää
voine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa
sekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan.
Kenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning.
Sitten tapaamme n:ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck
oli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne
eivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat
kertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma,
joka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä
huolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein
ymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen
ansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa
laakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten --
vastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti
palautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n:ossa 68 (12
p. syysk.) Uhlandin runoelman käännös "Den Nattlige Riddarn",
nimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu
runokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä
piiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut
esiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden
eräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa "Bref till en
vän", n:ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto "uskonnollisista
romaaneista", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava,
ettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea
sanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi
kirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin
Stenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta.
Kenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle,
vaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja
avomielisemmäksi.

_Uskonnollisista romaaneista_.

Olet siis lukenut "Qvinnorna", ["Qvinnorna" samoinkuin "Vännerna"
oli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835)
romaaneja, ja niiden tekijä oli "författarinnan till Cousinerna",
s.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun
asti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka
yleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa,
olivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin
suomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja
erityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka
Ruotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on
"Ruotsalaisissa varjokuvissaan" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman
sivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.]
sinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt
ylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja
sen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi
ihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt
mielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein
on eteesi kuvannut. -- Tuo ihastus ja nuo toiveet -- kauniita ne
ovat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä
tuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet
tuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja
kuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle!
Olen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi
kumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti!
Mutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä
saat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.

Sinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota "Vännerna", "Qvinnorna"
y.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei
ainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan
koko lukevalle yleisölle -- sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen
ajan merkki.

Voivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan
korkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista
uskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen.
"Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki
ensimmäisen romaanin tulevan painosta" -- on joku sanonut, en muista
kuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni
siihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti
sanotaan _hyviksi romaaneiksi_, sisältävät turmelusta ainoastaan
vähäisemmän määrän -- väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi
perustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos
antaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä,
kykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, _ainoaa_ tietä, joka
voi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa
viitoitettua autuuden järjestystä. -- "Katsot asiaa liian ankaralta
kannalta!" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan
meidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä,
mitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja
sen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen,
minkä tämä keveä ruoka -- romaaninlukeminen -- riistää, niin
suostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään
muotoa tahdo peruuttaa.

Mutta palataksemme _uskonnollisiin romaaneihin_ on kysymys: voivatko
_nekin_ olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat _totista_ uskonnollista
henkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin
kyllä -- mikäli henki _voi_ olla tosi, olematta silti elämääantava
henki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi
herättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa
kieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja
luottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää
ja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi
kestää, niin pian kuin se -- sanalla sanoen -- ei lähde ainoasta
oikeasta perustuksesta, _uskon_ perustuksesta. Elämääantava on siksi
ainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa
koko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka
olemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa,
ei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. --
Totisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole
perinpohjaisesti _opettava_. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa
korkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku
romaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen
olla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on "huutavan ääni
korvessa", joka lakkaamatta _häiritsee_ niiden omiatuntoja, joita
sen, romaanina, oli tarkoitus _huvittaa_. -- Ja tottahan se silloin
lakkaisi olemasta romaani.

Mutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän
suvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä
vastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia
kuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat
osakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto
on niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä
sopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja
Hänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät
tyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa --
kaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes
aavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään
on tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla
sanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. -- "Minua
tosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt
on" -- Jes. 58: 2. -- Kaikki tämä sopii varsin hyvin _sivistyneille
kristityillemme_, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin
siitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja
mikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä
Linda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa
avukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä
"vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa
helvetin ja iankaikkisen kadotuksen"; pane hänet musertuneen sydämen
syvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla
sanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen
kääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa
kirjoissamme säädetään -- niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja
ystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on
haaveilija!

"Taas liian ankara!" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin
seuraavaan tapaan: "Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan
sanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät
niin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa
ja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja
vähitellen johdattaa siihen." -- Ymmärrän, ymmärrän! Mutta _kuinka
pitkälle_ luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti
maittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä
itsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi
tällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on
yksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt
uskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin
heidän oma tunteellinen sydämensä. -- Pane nuo sievät pikku "Naiset"
ja "Ystävykset", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, "Hartaushetkien",
[Saksasta ruotsinnettu teos: _"Andaktsstunder eller Christeliga
betraktelser_ för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste
föremål". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää
Tidn. i andl. ämnen 1837, n:o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.]
"Valistettujen uskonnon" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen
kera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön
saadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi
ja punahohtaviksi -- ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada
meidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine
kullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka
ovat täynnä kuolleitten luita!

"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä
kohteliailla sanoilla", sen tiedämme Lutherin suusta -- ja hänen
sanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. "Nousemiseksi tai
lankeemukseksi" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja
puolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas
turvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos,
minkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät
saamaan aikaan. "Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla
vuorilla" -- Jer. 3: 23. --

Jos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan
mitä tavallisesti "uskonnollisilla romaaneilla" ymmärretään,
noita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä
rakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen
sanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa
olevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki
romaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain
turmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä
vastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät
mahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä
olevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin
ollakseen "uskonnollisesti sivistävä" tulee "olla täydellinen
dogmatiikka" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!).
Kuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki
runous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei
tehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka
oli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen
loppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg)
on pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että
"vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä,
ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan
sijaa lehdessä". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino
toiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta
1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille
käsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa
kanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden
vallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja
ja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää
ainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen
päämäärään.

       *       *       *       *       *

Varmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua
promotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m.
saivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi
erotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä
niin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti
sen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p.
kesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, "lähimmälle
maaseudulle, Degeröhön", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän
palasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä
kahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan
kuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi
ainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen,
että hän "muutamia kuukausia" häilyi elämän ja kuoleman välillä.
Tästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin
heikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja.
Ainoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää
luulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin
kuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan
tenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja,
joka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin
kontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa,
että hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä
lähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja
runotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.

Päättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui
hänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837
oli näet häneltä siinä (n:o 13) taas avuste. Se on runoelma "Kirje
ystävälleni" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän
nimimerkittä. N:ossa 26 (10 p. huhtik.) on "Meri" nimimerkillä
S. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu
ensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin
epäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on
se todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon
täydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi
kuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin
runoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n:ossa
33 (5 p. toukok.) "Bachoksen kuvapatsas" Uhlandin mukaan sekä n:ossa
34 (8 p. toukok.) kolme _"Gaseelia"_: I. On taivaassa mun kaikki
ystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun
Vapahtajain kuolemast' on noussut.

Näiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa
muutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt.
_Strömborg_, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut
päiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona
kuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: "Runeberg ja Nervander
pitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana."
Tähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän
kirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta
pois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan "neroa,
voimaa ja alkuperäisyyttä". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa
Rückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki,
jolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden
joukossa muutamia "gaseeleja". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten
saattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon,
jota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin
antoi nimen "Sointuja". Runomuodon omituisuus on siinä, että se
loppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet,
sitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin
ikään kaksisäkeistä stroofia -- huolimatta mikä stroofien luku on
(tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on
käytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin
ajatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä.
Itämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä
osittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan
sen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan
sieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan
esteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon
katsoen.

Ei ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi
aikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen
rauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen
runoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran
taudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse,
ja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen
terveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:

    O rikedom i Herrans nåd och makt!
    Beständigt ger på mig hans öga akt.

    Beständigt mig med ljusa vingepar
    Kringsväfvar skyddande hans englavakt.

    Och Andans kraft och fridens helga ro
    Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.

    [Oi runsautta Herran armon ja voiman!
    Alati hänen silmänsä minua vartioi.

    Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen
    hänen suojeleva enkelivartionsa.

    Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon
    hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]

Raju sydän on muuttunut "araksi", mutta myöskin hiljaiseksi ja
levolliseksi. -- Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään,
joiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain
riemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän
tervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran
hänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja
kevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa
ja iloa. -- Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä
tapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka "Tidningar i andliga
ämnen" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n:o 22, 16 p. kesäk.).
Ensimmäinen: "Kun aamusella kuljin ohi ikkunan", on hurskas pikku
laatukuva; toinen: "Miss' uskoa mä maassa löytänen?" uskovan sielun
ja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: "Kun ulos astun majastani,
oi ollos läsnä!" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.

Vielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit
olivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:

    Hvart skalden kommer, slår hans hand
    I strängens guld med fröjd;
    Han underna från diktens land
    Förkunnar rik och nöjd.

    Då ljusnar himlen, jorden står
    Därunder lik en brud,
    Men öfver land och vatten går
    Den rena lyrans ljud.

    [Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä
    riemuiten kielien kultaa;
    runon maan ihmeitä hän
    kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.

    Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen
    alla on kuin morsian,
    mutta yli maitten ja vetten
    vierii puhtaan kantelon sointu.]

Niin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut
Ehrströmin "Joutseneen" sepittämällä sävelellä laulettavaksi
Runebergin jäähyväisjuhlassa "Sparbankenin" ravintolassa Töölönlahden
rannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta
osakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä
päätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg
ja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen
runoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen "lämpimin sanoin
ja täysin sydämin" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka
osaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa,
joka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia
ja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck
kaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen
iloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison
rakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta
asettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta
kaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt
avomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.

Kohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p:stä huhtik.
jättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm
Alceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi
1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden
promotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius
oli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä
kaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut
novellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa
saatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului
varmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin
ennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi
ensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu
kirjoitus "Eräs kesäilta", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien
kuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n:ossa 42 (9 p. kesäk.)
aikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma "Hyvää
huomenta, Johannekselle"; n:ossa 44 (16 p. kesäk.) "Murheelle"
sarjasta "Öisiä säveliä"; n:ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi
"Kuninkaanpoika" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut
runojensa joukkoon, sekä n:ossa 59 (7 p. elok.) "Emännän tytär"
(Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.

       *       *       *       *       *

Kesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää
olleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli
kokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät
selvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä,
jonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta
eikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva
osa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:

    "Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella
    sain Helsingissä -- ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin
    opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin
    painattaa Morgonbladiin." (Sitten seuraa lyhyt selonteko
    kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta
    taudista.) "Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut
    vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof.
    Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785,
    kirkkoherrana Helsingissä v:sta 1824, saanut professorin
    arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia
    teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten,
    jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet
    tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt
    suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan.
    Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata
    Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja
    pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi
    temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän
    on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani
    sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen
    ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan
    alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen,
    tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja
    voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille
    julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on
    vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen
    rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en
    kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi,
    että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut
    samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa.
    Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on
    hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää
    minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko
    helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän
    on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa
    ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja
    kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon
    hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut
    minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän
    sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa
    autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva
    kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein
    houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi,
    sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää.
    Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat,
    jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne
    rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät
    myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt
    ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen
    ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän
    kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen
    ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän
    kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa
    ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle
    tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt
    ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen
    kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan
    alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole
    ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää
    häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä
    on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme
    panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän
    läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen
    eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen." -- -- --

Tuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään
kuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta
ajalta koskevat pääasiallisesti _heidän_ sisällistä tilaansa, veli
kun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja
heidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja
lauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana
saamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä
luottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla
"laulaen ja soittaen kuin lapsi". Kuitenkin on tie selvä, ja se
palava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän
veljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina
vuosina.

Kotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä
syksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin,
kanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä
seurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä
lempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli
ollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika,
syntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana
hän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden
vuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen
matkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä
toimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia
että soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut
kaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti
maisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen
ensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen
seurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen
että kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä,
joka -- sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän
on liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen
-- varoitti häntä "esteettisistä houreista ja musikaalisista
kuvitteluista", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan
itsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta,
mihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran
eräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa
kanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut,
kehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään
mainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi
mainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle
(nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen
kera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä
käynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä
voi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli
jotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi
vaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen
hienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja
läheisemmälle ystävyydelle.



KUUDES LUKU. 1837-1840.

Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei
mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä
suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa
y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.


Toukokuussa 1835 oli Helsingfors Morgonbladissa luettavana
seuraava, ei kovin tavaton ilmoitus: "Ylioppilas tarjoutuu joko
tässä kaupungissa tai jossakin maaseudulla johtamaan vähemmin
vaurastuneiden lasten opetusta. Lähempiä tietoja antaa J. V.
Snellman, fil. maisteri." Kyseessäoleva ylioppilas oli C. G. von
Essen, ja hän vastaanotti kotiopettajanpaikan tarjouksen, jonka
oli tehnyt rouva Katalina Sofia Fabritius Kiteeltä, kaksi vuotta
aikaisemmin kuolleen tilan- ja tehtaanomistajan, maisteri Johan
Fabritiuksen leski. Kotiopettajaa haettiin kolmelle pikku tyttärelle.
Asiaa välitti rouva Fabritiuksen veli, ylioppilas, sittemmin
professori ja senaattori A. E. Arppe. Fredrik Cygnaeus lienee
varoittanut häntä Essenistä, koska tämä muka oli "takertunut ajan
uskonnolliseen kiihkoiluun", mutta Arppe oli arvellut, ettei siitä
ollut mitään vaaraa, "ne houreet kyllä menevät ohitse". Niin matkusti
Essen Puhoksen tehtaalle Karjalaan, missä hän rouva Fabritiuksen
luona kohtasi myöskin hänen sisarensa Ebban ja Alexandran, joista
edellinen oli noin 20, jälkimmäinen 15 vuoden ikäinen, ja missä
ei kukaan aavistanut, että pohjalaisen ylioppilaan tulo oli oleva
äärettömän tähdellinen käännekohta perhepiirin elämässä. Hänen
mukanaan näet ei tullut ainoastaan hänen palava vakaumuksensa,
vaan myös uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa saksankielistä
(Gossnerin y.m. teoksia), hänen oman suuntansa mukaista, eikä hän
pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän antoi talon tyttärille kirjojansa
luettaviksi, sillä saksankieli ei ollut heille outo -- he olivat
käyneet saksalaisen tyttökoulun (Töchterschule) -- ja itse hän puhui
innostuksella "ainoasta tarpeellisesta". Ja seuraus oli, että rouva
Fabritius ja hänen sisarensa olivat heränneitä jo aikoja ennen
kuin ne kaksi vuotta, jotka Essen oli pikkutyttöjen opettajana,
olivat päättyneet. Tämä sai aikaan melkoista paheksumista suvussa,
ja Snellmankin, joka oli suositellut Esseniä, sai siitä osansa.
Kerrotaankin hänestä, että hän, kun myöhemmin eräs ylioppilas
taas pyysi hänen välitystään kotiopettajanpaikan saamiseksi, oli
tiedustanut, oliko ylioppilas pietisti vai eikö. Hän ei näet enää
toiste tahtonut olla syynä moiseen mullistukseen hänelle vieraassa
perheessä. Syksyllä 1837 rouva Fabritius muutti tyttäriensä ja
Ebba-sisarensa kanssa Helsinkiin, missä tytärten koulunkäynti ja
kasvatus oli jatkuva.

Kun Stenbäck keskipalkoilla syyskuuta mainittuna vuonna palasi
pääkaupunkiin, tapasi hän Essenin, ja tästä ajasta alkaen he asuivat
yhdessä useita lukukausia perätysten, ensin kauppias Brennerin,
sitten kamreeri Holmbergin talossa. Muistopuheessaan Stenbäckistä
Essen lausuu, että Stenbäck "ei voinut olla vailla ystävää, jonka
syliin hän voi vuodattaa sydämensä, ja Östringin kuoltua oikeastaan
se veljeys solmiutui hänen ja minun välilläni, jonka vasta kuolema
katkaisi". Jo kotiopettajana ollessaan hän oli Stenbäckiltä saanut
"useita ja pitkiä kirjeitä, palavinta uskonnollisuutta hehkuvia,
kirjoitettuja hohtavan runolliseen tyyliin". Nyt, yhdessä asuen,
yhteisissä opinnoissa ja harrastuksissa -- sillä syksystä 1837
Stenbäck alkoi teologisen tiedekunnan jäsenenä harjoittaa siihen
kuuluvia opintoja -- kehittyi heidän ystävyytensä täydelliseksi
luottamukseksi. Kuitenkin on syytä luulla, että ystävyyssuhde
Esseniin, joskin se katkeamatta kesti Stenbäckin kuolemaan asti, ei
koskaan hänelle korvannut sitä, minkä hän Östringissä oli menettänyt.
Vaikka Stenbäck itse oli suorasukainen sekä myöskin terävä ja
satiirinen arvosteluissaan ja lausunnoissaan ja siis hyvin osasi
oivaltaa Essenin sukkeluudet ja satiiriset hyökkäykset, tiedetään
kuitenkin, että hän usein tunsi itsensä loukkautuneeksi tämän
sanoista. Ystävä ei ollut runoilija, eikä hänellä ollut vaistoa
täysin tajuamaan Stenbäckin tunne-elämän hienompia ja hennompia
säveliä. Sen vuoksi voi hyvin arvata, että hänen sutkauksensa joskus
kohtasivat toisen korvaa mielialan vallitessa, jolle ne olivat
sorahtavana vastakohtana. Kuinka lienee ollutkin laita, varmaa on,
että he siinä asiassa, joka oli heille kaikkein kallein, kehoittivat
ja tukivat toisiaan, niin että he yhdessä enemmän kuin kukaan muu
antoivat vauhtia sille pietistiselle liikkeelle, joka nyt levisi
opiskelevaankin nuorisoon.

Niistä pohjalaisista, jotka edellisestä tunnemme, liittyivät
Topeliuksen tiedon mukaan muiden muassa Lindfors ja Piponius
[Piponiuksen suhteen mainittakoon, että hänen elämänsä ei aina
näytä olleen moitteeton (vrt. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 123)
ja että Morgonbladissa 1838 on häneltä kirjoituksia, jotka eivät
ilmaise pietististä ajatustapaa. Toiselta puolen hänellä oli
osakunnassa ehdoton luottamus, kuten vähän tuonnempana on näkyvä.]
Stenbäckiin ja Esseniin. Edelleen on tässä innokkaana pietistinä
ja heidän ystävänään mainittava Julius Immanuel Bergh, yksi 1836
vihityistä maistereista. Julius Bergh, joka oli vuotta vanhempi kuin
Stenbäck, kuului savo-karjalaiseen osakuntaan, mutta samanmielisyys
uskonnollisissa kysymyksissä oli saattanut heidät lähenemään
toisiansa. Bergh oli, samoinkuin hänen 15 vuotta vanhempi veljensä,
Nurmijärven kappalainen Johan Fredrik Bergh, Paavo Ruotsalaisen ja
hänen oppinsa hartaimpia ja toimekkaimpia ystäviä. Myöskin vanhempi
veli, joka oli ensimmäisiä heränneitä pappeja (siinä asetettava
Jonas Laguksen rinnalle), oli vilkkaassa yhteydessä samanmielisten
Helsingissä asuvain pietistien kanssa, mutta nuorempaa sekä
Stenbäckiä ja Esseniä pidettiin varsinaisina johtajina. [Ystävysten
ja taistelutoverien eri luonteita kuuluu joku sukkelasti kuvanneen
siten, että Julius Bergh taisteli ajatuksillaan, Stenbäck kynällään
ja Essen kielellään.] Julius Berghin aikomus oli alkujaan jäädä
yliopistoon, ja hän tuli jo 1839 teologian dosentiksi, mutta 1844
hän muutti koulunopettajan uralle ja tuli uskonnon lehtoriksi
Kuopion kymnaasiin. Kun Essen aikaisemmin erosi yliopistosta, jäi
Bergh vastamainittuun aikaan asti Stenbäckin lähimmäksi toveriksi
Helsinkiin. Paitsi näitä voidaan vielä Fredrik Gabriel Hedberg
lukea tähän eteläsuomalaiseen ryhmään pietistejä herännäisyyden
ensi aikana. Hänkin oli pohjalainen ja syntynyt samana vuonna kuin
Stenbäck, mutta tullut maisteriksi jo 1832 ja papiksi kaksi vuotta
myöhemmin. Ollen pastorinapulaisena Lohjalla vuoteen 1838 hän saattoi
silloin tällöin käydä tapaamassa ystäviään Helsingissä, eivätkä nämä
puolestaan jättäneet vastaamatta vieraissakäynteihin. Mielipiteiltään
Hedberg ei tähän aikaan eronnut muista, vaikka hänestä sitten tuli
n.s. evankelisen suunnan päämies, joka suunta 40-luvun keskivaiheilla
jakoi pietistit kahteen sovittamattomaan leiriin.

Kuvatessamme yhdyselämää yliopistopiireihin kuuluvien pietistien
keskuudessa voimme nojata kertojiin, jotka ovat olleet mukana ja
joiden sanat täydentävät toisiaan. Tästä lausuu Essen seuraavaa:
"Kuitenkin oli useita muitakin ylioppilaita miltei kaikista
tiedekunnista, enimmän kuitenkin teologisesta, kukin tahollaan
joutunut saman hengen vaikutukseen, ja kaikki nämä liittyivät nyt
yhteen ja muodostivat seurakunnan seurakunnassa. Kokoonnuttiin
vuoroin kunkin luo miltei säännöllisesti yhtenä iltana viikossa
yhteiseksi kehoitukseksi ja mielenrakennukseksi, joissa kokouksissa
vuoroin luettiin milloin Raamattua, milloin jotakin hartauskirjaa
tai jotakin kirkkohistoriallista j.n.e. ja vuoroin keskusteltiin ja
laulettiin joku virsi. Koko pyrinnöllä oli käytännöllinen silmämäärä;
se ei tarkoittanut opin uudistamista -- se katsottiin kirkolla olevan
puhtaana ja väärentämättömänä -- vaan sen toteuttamista elämässä.
Tämä käytännöllinen uskonnollinen pyrkimys, jollei kokonaan niellyt
kaikkia muita harrastuksia, ainakin siirsi ne sivuun: kaikkea
mikä ei suoranaisesti vaikuttanut kristillisen elämän syntyyn ja
kehittymiseen, halveksittiin enemmän tai vähemmän, ja kaikki mikä
katsottiin sitä ehkäiseväksi, joko se sitten ilmeni tieteessä tahi
taiteessa tahi inhimillisessä yhdyselämässä, hylättiin armotta."

Sellaisia viikkokokouksia, joista Essen puhuu, pidettiin edelleen
40-luvulle asti, ja tältä ajalta on seikkaperäisempi kuvaus.
Vuonna 1879 julkaisi nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa
sarjan kuvauksia, "Studentlif på 1840-talet", joista yksi koskee
uskonnollisia liikkeitä ylioppilaiden keskuudessa. Kirjoittaja
sanoo, että eräs hänen rakkaimpia ystäviään jo aikaisin oli
liittynyt pietisteihin. Ystävyys ei siitä häiriytynyt, vaan vaikutti
kirjoittajaan ja vielä kolmanteen yhteiseen ystävään, että he
päättivät yhdessä mennä erääseen uskonnolliseen kokoukseen, joihin
pääsy aina oli avoin tovereille. Ja tässä seuraa kertomus heidän
käynnistään:

"En koskaan ole unohtava sitä mahtavaa vaikutusta, joka minut
valtasi astuessani suureen huoneeseen, jossa lukuisa joukko vakavia,
vanhempia ja nuorempia henkilöitä opiskelevaa nuorisoa oli koolla.
Kokous oli juuri alkanut, ja keskustelu tapahtui vain matalalla
äänellä. Ei kukaan pannut mitään huomiota tuloomme, ainoastaan
molemmat nuoret isäntämme tulivat vastaamme ja osoittivat meille
paikat, mutta palasivat kohta omaan seuraansa. Hetkistä myöhemmin
aloitti koko seura, merkin saatuaan, virren n:o 48 vanhasta
virsikirjasta: Ho satans boning tänker på, Dess grymma eld och låga!

"Mahtavasti mieleen vaikuttaen kuuluivat uhkaavat sanat koraalin
vakavain sävelten kantamina, ja vaikutus oli sitä valtavampi, kun
useimpien läsnäolijain katseet samalla olivat meihin kääntyneet.
Virren päätyttyä seurasi taas syvä hiljaisuus, jonka kestäessä
kaikki näyttivät vaipuneilta vakaviin mietiskelyihin. Niin kului
hetkinen, jonka jälkeen eräs tovereista luki kappaleen Raamatusta
ja sen johdosta selkeästi esitti oman käsityksensä. Muutamat muut
saivat tästä aihetta esittämään myöskin käsityksensä, joka useinkin
melkoisesti erosi lukijan lausumasta, ja keskustelu kävi pian
vilkkaaksi, vaikka se aina tapahtui maltilla ja vakavuudella. Lopuksi
seurasi jonkunmoinen vapaaehtoinen ripittäytyminen kaikkien toverien
edessä; kukin esitti yksinkertaisesti ja, minun täyden vakaumukseni
ja kokemukseni mukaan, myöskin täysin vilpittömästi sielunsa tilan
sinä aikana, joka oli kulunut viime tapaamasta. Verrattiin omaa
hengellistä kokemusta toverien saavuttamaan, annettiin ja saatiin
neuvoja, jolloin tarkasti teroitettiin mieleen, että, apostolin
sanan mukaan, ainoastaan 'se, joka sallii itseänsä kuritettavan',
voi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja
parannuksen sekä voittaa sen niin hartaasti ikävöidyn 'salatun elämän
Jumalassa', joka heidän kaikkien silmiin kangasti niin kauniina
ja johon he kaikki niin vakaasti pyrkivät. Niitä oppilauseita,
joita aikoinaan niin laajamaineinen kirja 'Armon järjestys'
sisälsi, siteerattiin ja tuotiin todistukseksi usein, samoinkuin
drastillisimpia paikkoja muista pietistien lempikirjailijoista,
joiden joukossa 'Arndtin Totinen Kristillisyys' sekä 'Nohrborgin
postilla' olivat ensimmäisiä. Harvoin ja silloin ainoastaan
poikkeustapauksissa suotiin muutamia lohdutuksen sanoja jollekulle
aivan musertuneelle omalletunnolle, mutta nekin niin ankarain ja
vakavain varoitusten saattamina, että ne miltei kokonaan veivät
voiman lohdutukselta. Mutta kuitenkin säteili niin kirkkaasti
etäisessä, kenties saavuttamattomassa kaukaisuudessa rauhan ja
autuuden toivo, semmoinen, jota emme voineet aavistaa edes nuoruuden
rohkeimmissa unelmissa, ja jonka rinnalla kaikki maan loisto ja
ihanuus näytti pelkältä tomulta ja viheliäisyydeltä.

"Mikä rikas, joskin synkkä sielunelämä avautuikaan nähtäväksemme
tänä lyhyenä hetkenä, jonka omistimme ensimmäiselle käynnillemme
pietistien kokouksessa, mihin tuskaisaan ja vakavaan henkiseen
taisteluun, mihin korkeaan haaveiluun saimmekaan silloin tutustua --
ja kaikki tämä poikkesi niin täydellisesti nuorison tavallisesta,
vallattomasti loruilevasta ilosta! -- -- Mutta maailman lapsina,
joina vielä olimme, syttymättöminä fanatismin hehkusta, väsyimme
kuitenkin pian kaikkeen tähän kammottavaan vakavuuteen; meistä oli
liian painostavaa tässä seurassa, ja me halusimme jälleen vapaaseen
luontoon, missä nuoren kevään raikkaat tuulet niin iloisesti
humisivat puiden vasta vihantuneissa latvoissa ja hento nurmi, sekin
puhui hyvästä ja rakastavasta Jumalasta! Jäähyväisiä heittäessämme
laski vanhempi isännistä hellästi ja vakavasti mielellemme, että
mekin 'ajattelisimme mitä rauhaamme sopii' ja hylkäisimme pahan
'turmeltuneen maailman'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla
sanotut ystävälliset sanat eivät voineet olla tunkeutumatta syvälle
nuoreen mieleemme. Lähdimme tästä kokouksesta tosin iloisina, että
ainakin tällä kertaa oli päästy pakoon, mutta kylvö oli tehty ja
langennut jo valmistettuun maahan; se oli myöskin pian kyllä sekä
itävä että kasvava. Kotiin tultua emme enää päässeet entiseen
nuorekkaan iloiseen mielialaamme, koetimme tukahduttaa henkemme
rauhattomuutta vakavilla ja rasittavilla opinnoilla, mutta sekään
ei onnistunut. Tunsimme yhä voimakkaampaa vetoa tuohon haaveilevaan
piiriin, missä toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytyksen
henkemme ikävöimiselle."

Lopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin
kirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):

"Täällä yliopistossa ovat muutamat ylioppilaat käsittäneet armon
ja, maailman pilkan ja katkeruuden alaisina, vakavuudella ja
innolla astuneet parannuksen tielle, jättäneet entiset haaveensa
ja tavoittelunsa, paheensa ja hyvät ystävänsä niissä, sekä
valmistautuvat uhraamaan elämänsä ja voimansa rikkaan, lempeän,
ihanan Herramme Kristuksen palveluksessa. Minä olen omasta puolestani
aikonut tulla akatemian mieheksi ja lueskelen teologista tutkintoa
varten, joissa luvuissa minulla on suurena ilona ja lohdutuksena,
että minulla on toverina ja matkakumppanina samaa päämäärää kohti
dosentti Bergh, joka jo kauan aikaa on ollut herännyt ja jolla on
vakava henkinen pyrkimys, samalla kuin kaikkien täytyy tunnustaa
hänen erinomaisen syvät tietonsa. Me kokoonnumme, 20--30-miehisenä
joukkona, joka lauantai-ilta, seurustelemme keskenämme lämmittäen
ja rohkaisten toinen toistamme. Näissä kokouksissamme laulamme,
luemme jotakin henkirikasta kirjaa ja keskustelemme toistemme kanssa.
Tuulahdus Herran hengestä väikkyy usein ylitsemme saaden meidät
unohtamaan kaiken muun, niin että uusin voimin ryhdymme viikon
työhön. Närkästys meitä kohtaan on usein ilmeinen ja purkautuu
kuuluville, mutta lohdutamme itseämme sillä, että niin täytyy olla
ja että siinä on ainoastaan unta, missä ei mitään taistelua ole.
Äskettäin pidettiin täkäläisessä Suurkirkossa ['Suurkirkolla'
tarkoitetaan julkista jumalanpalvelusta ilman pilkallista
sivumerkitystä. Pietistit eivät pitäneet itseään siitä erillään
-- 'se oli aina ensimmäinen, ja säännöllisesti käytiin kirkossa',
on eräs nainen, joka kuului heränneiden joukkoon Helsingissä,
ilmoittanut tekijälle.] jyrisevä saarna meitä -- pietistejä vastaan,
joita kuvattiin turmiollisiksi haaveilijoiksi ja fantasteiksi,
joilla opissa ja elämässä oli moninaisia hairahduksia ja paheita,
jotka hylkäsivät sivistyksen, järjen y.m. Jonka jälkeen kuulijoita
vakavasti kehoitettiin 'Esivallan nimessä' tarkoin kavahtamaan meitä.
Oi, kuolleessa rauhassa ei viihdy Kristus; missä hän alkaa herätä
syntisten sydämissä, syntyy melua ja hälinää ja koko maailma raivoo
sitä vastaan. Niin käy vieläkin ja niin on aina käynyt. Käyköön
Herran Sebaotin nimeen! Jos Jumala on kanssamme, kuka voi olla meitä
vastaan?"

Myöskin Essen lausuu mielipiteensä siitä "melusta", minkä
uskonnollinen liike ylioppilaiden keskuuteen tullessaan herätti.

"Asian uutuus", sanoo hän, "herätti huomiota. Toisinaan
kiehumapisteeseensä noussut lämpö toiselta puolen ja jäätymäpistettä
lähenevä uskonnollinen kylmyys toiselta ei voinut olla synnyttämättä
taistelua, joka joskus oli kylläkin kiihkeä molemmin puolin. Meitä
varten otettiin jälleen käytäntöön vanha herjanimi 'pietisti',
eikä parjauksia säästetty. Helsinki oli sitä paitsi vielä
siihen aikaan nykyiseensä verrattuna pikkukaupunki, ja mitä
mielettömimpiä juttuja sepitettiin, levitettiin ja uskottiin
-- ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan ympäri maita mantereita.
Huuto 'pietistisyydestä' täytti kaikki kadut ja kujat, ja
lopulta ei tarvinnut muuta kuin käydä vähän ahkerammin kirkossa
kuin suuri joukko saadakseen pietistin nimen, ja tällä nimellä
leimattiin siten useinkin aivan viattomia ihmisiä. Pian herätti
asia poliisiviranomaistenkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh
ja minä, joita pidettiin tämän vaarallisen liikkeen johtajina,
saimme kutsun v.t. kenraalikuvernöörin Thesleffin eteen tilille
'kansanvillitysvehkeistämme'. Hänen ylhäisyytensä tietysti otti
meidät hyvin epäsuosiollisesti vastaan uhaten meitä Siperialla;
mutta kun hän kuulustelun kestäessä sai tietää, että olimme Hänen
Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskollisia
ja kuuliaisia, loppui kuulustelu siihen, että hän suudellen ja
syleillen vakuutti meidän olevan 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi,
vaarallisempi myrsky uhkasi. Saint-Simonismi oli jo näytellyt osansa
Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana kummituksena siellä.
Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala ties mistä, saanut
päähänsä, että tämä kumouksellinen lahko levitti ruttoaan Suomen
pääkaupungissa, jonka tähden hän katsoi alamaisen velvollisuutensa
vaativan antamaan siitä ilmoituksen Pietariin ja teki minulle
sen kunnian, että ilmoitti minut liikkeen päämieheksi. Tämä
raportti, joka oli vähällä saattaa silloisen kuvernöörin kreivi
Armfeltin keisarin epäsuosioon, maksoi hänelle matkan Pietariin,
missä väärinkäsitys selvitettiin. Mutta samasta hetkestä valvoi
poliisi jokaista askeltamme. Oli kuin olisi pelätty, että hurskas
hartauskokouslaulu hajoittaisi valtion Jerikonmuurit. Kuinka
tarkka tämä valvonta oli, sain tietää, kun kerran matkalla tapasin
kihlakunnan voudin, joka kertoi minulle, että hän edellisenä
päivänä oli aikonut käydä luonani Helsingissä varoittaakseen minua
luvattomista kokouksista, mutta saanut kuvernööriltä kuulla, että
minä 'kaksi tuntia sitten olin lähtenyt kaupungista'. -- Emme
kuitenkaan tehneet kellekään ihmiselle mitään vääryyttä, ellemme
ehkä toisinaan liian ripeästi ja ankarasti lausutulla tuomiolla.
Tämä suvaitsevaisuuden puute, jota ei kaiketikaan syyttä moitittu
viaksemme, esiintyi kenties räikeimmin juuri Stenbäckissä. Hänen
kantanaan varsinkin oli 'joko -- taikka'. Kaikkea penseyttä hän
vihasi. Se oli yhtä vieras hänen uudelle ihmiselleen kuin hänen
vanhalleenkin. -- Silmätessäni tähän menneeseen aikaan", lopettaa
Essen, "en ole voinut olla muistelematta Geijerin lausetta
fosforisteista: 'Mitä he nuoruuden ylimielisyydessä rikkoivat, on
vahingoittanut ainoastaan heitä itseään. Mitä heissä oli ja mitä he
vaikuttivat oikeaa ja hyvää, sen tunnen, ja _se_ on pysyvä.'"

Näistä eri lausunnoista on Stenbäckin kirjoittamalla erityinen arvo
sen vuoksi, että ainoastaan se on samanaikainen ja antaa käsityksen
pietistien palavasta innostuksesta; toisten kertomuksen ovat vuodet
verhonneet mietiskelyn udulla.

       *       *       *       *       *

Äskeisessä olemme käsitelleet kokonaisen jakson vuosia, mutta
palaamme nyt syyslukukauteen 1837. -- Jos Stenbäck vielä olisi voinut
mielenkiinnolla seurata osakuntaelämää, olisivat sen vaiheet tänä ja
lähinnä seuraavana aikana tuottaneet hänelle paljon huolta. Lokakuun
31 p. pidettiin kovaonninen kokous, jossa hänkin todennäköisesti
oli läsnä. Kuraattori Nervander oli ehdottanut, että osakunta
valitsisi 10 sensoria pitämään silmällä muutamia pahamaineisia
tovereja, jotka hurjastelevalla elämällään vahingoittivat koko
osakunnan mainetta. Mainitussa kokouksessa, jossa oli läsnä 70
jäsentä, toimitettiin vaalit suljetuilla lipuilla, ja siinä
saivat Castrén 33 ääntä, Piponius 31, Stenbäck 29, Z. Topelius
27 j.n.e., mutta joku äänesti myöskin paria tunnetuinta renttua.
Silloin Nervander suuttui ja virkkaen: "pidän itseni liian hyvänä,
herrat, olemaan teidän narrinanne", luopui kuraattorin virastaan ja
poistui kokouksesta heti. Siten syntynyttä välihallitusta käyttivät
viranomaiset toimeenpannakseen kauan sitten tehdyn, mutta erinäisestä
syystä tähän saakka täyttämättä jätetyn päätöksen jakaa osakunta
pohjois- ja eteläpohjalaiseen, toimenpide joka tarkoitettuna
masentamaan pohjalaisten vastustushenkeä vaikutti aivan päinvastoin
ja vihdoin 1844 peruutettiin. Välillisesti vaikutti jako muun
muassa Snellmanin eroon yliopistosta. Kun hän näet konsistorin
määräämänä pohjoispohjalaisten kuraattoriksi kieltäytyi ottamasta
tointa vastaan, oli syy valmis siihen pitkään oikeudenkäyntiin
yliopiston viranomaisten kanssa, jossa hän tosin joutui tappiolle,
mutta jolla hän vahvisti ja laajensi sitä yleistä suosiota, jonka
hän totuuden ja yliopistollisen vapauden pelottomana puolustajana
jo sitä ennen oli saavuttanut nuoremmissa yliopistopiireissä. --
Kaikki nämä riitaisuudet, jotka Rein on laveasti kuvannut Snellmanin
elämäkerrassa, olivat tosin ulkopuolella Stenbäckin pääharrastusta,
mutta että vanhemman toverin urhoollinen kestävyys epäveroisessa
taistelussa oli liikuttanut hänen omaa, korkeimpien päämäärien
puolesta taisteluhaluista sydäntään, näemme siitä ylevästä laulusta,
jolla hän tervehti Snellmania, kun pohjalaiset marraskuussa 1838
pitivät jäähyväisjuhlansa entiselle kuraattorille, joka oli
valmiina lähtemään Helsingistä pitkälle ulkomaanmatkalle. Laulu on
lähtenyt runoilijan sisimmästä, ja siinä _totuudessa_, josta hän
laulaa, sulavat Snellmanin ja hänen oma ihanteensa yhteen -- niin
erilaiset kuin ne olivatkin. Kun tähän otamme runon, teemme sen
siinä tarkoituksessa, että se on tässä luettava enemmän runoilijaa
ajatellen kuin miestä, jolle se on omistettu.

    Broder, då klar och gudomlig den höga
    Sanningen stod för vårt glänsande öga,
    O, då svuro vi gladt att dö,
    Att troget lefva för den och dö.

    Och när i stilla tillbedjan vi lade
    Ner för dess fötter det bästa vi hade,
    Lifvets sträfvan och själens håg,
    Hur ljust var lifvet, hur varm vår håg!

    Skola vi svika vår ed, och i smärta
    Vika tillbaka med sviktande hjärta?
    Trötte och modlöse sjunka ner,
    Ack, sjunka slagne i stoftet ner?

    Nej, genom motstånd, förluster och strider
    Sanningen segrande framgår omsider;
    Segra skall den ändock till slut,
    Och dö vi, segrar den dock till slut.

    Därföre mod, o du klappande hjärta!
    Fritt genom glädje och gladt genom smärta
    Okränkt sanningens vän går fram,
    Går mot det heliga målet fram.

    Broder, vi räcka dig handen och svära
    Troget att vittne åt sanningen bära;
    Evig är den ännu som förr,
    Och evigt segrar den än som förr.

    [Veikko, kun kirkkaana ja jumalaisena korkea
    totuus ilmestyi säihkyviin silmiimme,
    oi, silloin vannoimme kuolevamme riemuiten,
    uskollisesti elävämme ja kuolevamme sille.

    Ja kun hiljaisessa rukouksessa laskimme sen
    jalkain juureen parhaimman, mitä meillä oli,
    elon pyrkimyksen ja sielun halun,
    kuinka valoisa oli elämä, kuinka lämmin halumme!

    Pettäisimmekö valamme, ja tuskassa
    väistyisimme horjuvin sydämin?
    Vaipuisimmeko väsyneinä ja lannistuneina,
    ah, vaipuisimmeko voitettuina tomuun?

    Ei, kautta vastusten, tappioiden ja taistojen
    totuus kulkee voittaen vihdoin:
    voittava on se lopultakin,
    ja vaikka me kuolemme, on se voittava lopultakin.

    Siis rohkeutta, oi sykkivä sydän!
    Vapaasti ilon ja iloisesti tuskan kautta käy
    loukkaamatonna totuuden ystävä eteenpäin,
    eteenpäin kohti pyhää määräänsä.

    Veikko, me ojennamme sinulle kätemme vannoen
    uskollisesti todistavamme totuuden puolesta;
    iäinen se on vielä kuin ennenkin,
    ja iäti se voittaa vielä kuin ennenkin.]

Itse juhlassa Stenbäck ei ollut läsnä, jonka tähden Snellmanin
kerrotaan siellä sanoneen Essenille: "Koska Stenbäck on lähettänyt
tänne paremman osansa, olisi hän voinut toimittaa tomumajansakin
tänne."

Ymmärtääksemme Stenbäckiä "pietistinä" ei tule koskaan unohtaa,
kuinka palavasti innostunut hän oli siihen asiaan, joka oli
vallannut hänen sielunsa ja mielensä. Ei kukaan ole vähemmän
kuin hän mietiskellyt "armon järjestystä" eri asteineen. Kuinka
yksinkertaisesti, jopa lapsellisesti, saa sanoa, hän käsitti
kaiken tämän, kun asianhaarat eivät pakottaneet suurempaan
systemaattisuuteen, näemme alati hänen kirjeistään sisarille ja
lähemmille ystäville. Eräästä pitkästä kirjeestä Charlottelle (13
p:ltä marrask. 1837), joka ei sisällä sanaakaan muusta kuin heidän
uskonnollisesta sielunelämästään, sivu sivulta samaan sujuvaan,
välittömään tyyliin, joka on ominaista kaikelle mitä hän on
kirjoittanut näistä asioista, otamme näytteeksi seuraavat rivit:

    "Kristus on minun edestäni kuollut, niin, hän on kuollut, ja
    juuri minun edestäni, ja lain hän on ottanut pois; se antaa
    elämän ja rauhan. Minun ei tarvitse tehdä niin mitään; en
    kuuntele mitä laki sanoo, se ei koske minuun -- mutta Kristuksen
    tahdon pitää, ja hän on oleva minun. Minun sydämessäni älköön
    laki sortavana, raskaana ja julmana tyrannina hallitko, vaan
    ainoastaan rakas Herrani Kristus, joka ei mitään vaadi, vaan
    antaa kaikki, anteeksiannon, rauhan, armon, elämän. Minä käyn
    uljaasti ja rohkeasti eteenpäin; omaatuntoa, kuningatarta,
    ei mikään laki, synti, kuolema tai perkele saa vangita ja
    rasittaa, vaan se kuuluu Herralle Jeesukselle, ja siksi se on
    yläpuolella kaiken muun, kaiken sellaisen. Kyllähän on syntiä
    sydämessäni, ja se on yhäti liikkeessä, mutta entäs sitten?
    sen vuoksi onkin Kristus minulle yhäti tarpeen; minä uskon
    siitä huolimatta, minä tiedän, että niin on hengellisen elämän
    luonto, että turmeluksen ja armon, lihan ja hengen täytyy sotia
    ja olla täydessä toiminnassa. Silloin on sisällisen ihmisemme
    laita parhain, kun on täysi elämä, työ, taistelu ja liike
    sisällämme. Jumala varjelkoon hiljaisesta levosta, kuolleesta
    levosta! Mutta kaikki se synti, joka sydämessä nostaa päätään,
    kaikki perkeleen tuliset nuolet eivät minua peloita -- oi, sen
    vuoksi en tahdo heittää kaikkea menneeksi, en olla epätoivoinen,
    sillä minulla on vapaa ja alituinen pääsy vapaalle ja avoimelle
    lähteelle puhdistuakseni synnistä ja saastasta, minä tiedän missä
    armoistuin on, ja minä tahdon astua sen eteen _lohdullisesti_
    saadakseni laupeuden ja armon. Olisi kyllä kauhean suloista ja
    makeaa vanhalle Aatamille rauhassa katsella oman pyhyytensä
    kuvastimeen, istua pyhimyssäteikkö ympärillään ja myhäillä omalle
    itselleen. Mutta sellaista hirveää luopumista ei ole tapahtuva,
    niin kauan kuin Jumalan henki asuu ja vaikuttaa minussa -- Ei
    ole hätää, Jeesus elää. Jumalan kiitos, että hän pitää minut
    kurissa ja antaa minun nähdä, että olen syntinen enkä mitään
    muuta. Niin tahdon riippua kiinni hänen ristissään, ja siinä
    on hyvä olla. -- Niinpä niin, rakas Charlotte, minä kirjoitan
    omasta itsestäni, vaikka tahdoin kirjoittaa sinusta -- armo ja
    rauha olkoon sinunkin kanssasi! Jeesus antakoon sinulle uskon,
    niin olet virkoava uuteen elämään; uskoa seuraa Jumalan pyhä
    henki, ja katso, kirjoitettu on, että se on täynnä vanhurskautta,
    rauhaa ja riemua. -- -- Sinä sanot niin tekojumalisesti: 'Ei, hän
    tahtoo musertunutta ja synnin haavoista kirvelevää sydäntä.' No,
    mistä otat tuon kirvelevän sydämen? Mikä nyt siihen on neuvona?
    Arvattavasti ensin saada syntinen, kova sydän pehmeäksi ja vähän
    muuttuneeksi ja sitten mennä Kristuksen eteen sanoen: kas nyt,
    nyt sitä kirvelee ja se on vähän vähemmin syntinen kuin ennen,
    nyt olisi aika, että antaisit minulle uskon ja tekisit loput.
    Sitä sinä pyydät, ja sitä olet pyytänyt vuosikausia, että saisit
    Kristuksesi puolivapahtajaksi, päälliseksi ja täytteeksi omalle
    vanhurskaudellesi. Herkeä, älä vaivaa itseäsi enää -- lankea
    maahan ja tunnusta, ettet mitään ole, et mitään omista etkä
    mitään voi -- Kristuksen täytyy laupeudesta ja armosta antaa
    sinulle _kaikki_." -- --

Tässä on tosin huomattava, että Stenbäck ei puhu "maailman lapselle"
tai välinpitämättömälle ja laimealle, silloin olisi kyllä ääni ollut
toinen; mutta siitä huolimatta on myöntäminen, että tämä pietismi
on niin evankelista kuin ajatella saattaa -- jos kohta se vaatii
alituista sotaa "syntiä ja lihaa" vastaan, jotka heikontavat ja
karkoittavat pois uskoa. Näihin vihollisiin hän luki kaiken, minkä
hän tunsi häiritsevästi vaikuttavan uskonalttiuteen, sallimatta
vähintäkään tinkimistä enemmästä tai vähemmästä, ja voimme ymmärtää,
miksi hän eräänä iltana muutamia viikkoja kirjeen kirjoittamisen
jälkeen, kun Topelius kävi hänen luonaan, tämän hämmästykseksi
selitti runouden olevan "hienoa hengen myrkkyä". -- "Hirmuisen
nurinpäinen ja yksipuolinen käsitys", muistuttaa Topelius tähän
päiväkirjassaan. Niin kyllä, varsinkin _yksipuolinen_, mutta,
myöntäkäämme se, ymmärrettävä Stenbäckin kannalta: kaikki tai ei
mitään, sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, kuinka vaikeaa
oli "masentaa" tuo levoton, runollinen henki. -- Edelleen hän luki
yllämainittuihin vihollisiin huomionpanemisen ja mukautuvaisuuden
muihin ihmisiin ja heidän mielipiteihinsä. Hän oli ankara, ei
ainoastaan omaa itseänsä, vaan kaikkia muita sekä läheisiä että
kaukaisempia kohtaan, eikä hän empinyt päästää kuuluville mitä
ajatteli --, milloin hänellä oli tai hän luuli olevan syytä siihen.
Edellämainittu kirje veljelle Lappiin on esimerkkinä. Eräästä hänen
kirjeestään yhdelle sisaruksista oli Lauri tullut vakuutetuksi,
että veljen uskonnollinen kanta ei ollut oikeaa laatua, ja silloin
hän kirjoittaa hänelle suorat sanat. Näköjään kirje on jäänyt
lähettämättä, mutta ei varmaankaan siksi, että hän olisi katunut
kirjoittamaansa, vaan lienee joku hänen lähimmistään astunut väliin
ja saanut hänet jättämään sen lähettämättä. Hänen ankaruudestaan
muita arvostellessa olemme jo nähneet Essenin muistuttavan, ja
toinenkin kertoja tältä ajalta todistaa samaa, vaikka lisäten, että
hän samanmielisten seurassa ei ollut katkera ja synkkä, vaan "iloinen
kristillisyydessään". [Sama henkilö on edelleen lausunut siihen
suuntaan, että Stenbäck terävä- ja suorakielisyytensä vuoksi ei ollut
läheisissä suhteissa tovereihinsa (muutamia harvoja lukuunottamatta),
sillä hän herätti heissä aina pelkoa ja kunnioitusta. Niin totta kuin
tämä kuuluikin hänen luonteeseensa, on kuitenkin huomattava, että
hän kauan oli hyvin hermostunut puheenaolleen kovan hermokuumeen
jälkeen alussa vuotta 1837. Se näkyi muun muassa siitä, että hänen
oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. -- Hänen ulkonäöstään
tänä aikana voidaan samasta lähteestä mainita, että hän oli hyvin
laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus pisti jyrkästi silmiin mustan tukan
rinnalla. Sitä paitsi olivat rokonarvet selvemmät kuin vanhemmalla
iällä.]

Olemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen
käsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa
Runebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä
ymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut
doktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa
tulisuudesta; hän oli -- uskallamme sanoa sen paradoksin -- runoilija
pietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta,
johti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä
taistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.

Kuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä
havainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava
alaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen
toiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172
seurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka
lopulla seuraavaa vuotta esiintyivät "Vanhan puutarhurin kirjeissä"
Helsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen
mainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin
oli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten
Karolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään
pietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan
ottamatta häntä enää vastaan -- jota kehoitusta he eivät kuitenkaan
noudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä
se heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin
Stenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta
kirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut
tietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta
käsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat
he tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei
Stenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään.
Voi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset
elämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se
tapahtui julkisesti.

Seikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta --
ainoasta minkä hän on kirjoittanut -- tahi Stenbäckin "Vastauksesta
vanhalle puutarhurille" (Helsingfors Morgonblad 1838, n:ot 5 ja 6,
tammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen
olisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön
käsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu
yksityisissä tutkimuksissa. [_C. G. Estlander_, J. L. Runebergs
religiösa världsåskådning ("I fosterländska ämnen", 1898), ja _G.
G. Rosenqvist_ Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck ("I tidens
religiösa frågor", 1899). -- Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen
runokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).]
Ainoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia
tuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.

Tehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna
merkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja
toisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa
on sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että "puutarhurin kirjeet"
enemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin
yritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi.
Heidät kuvataan "lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja,
jotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka
ovat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien
kasteenvärillä ja silmän tulella", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä
toisessa paikassa "synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi
sammunein silmin". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen
aikaansa saattaa kuolemaan "kalvavalla hampaallaan mato, jota he
itse tietämättään suojelevat ja elättävät". Rosalle on seurustelu
lahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan,
sillä "myrkylle, jota hän on imenyt", ei ole mitään lääkettä. Kun
lopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta,
huudahtaa puutarhuri: "Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän
lohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän
kädessä keinona." Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle
taululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä
kukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni
olisi ollut rajaton, ellei "viettelijä" olisi häirinnyt sitä.

Jos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei
hän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen
pääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä
uskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti
häntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä
esitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki
pimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies,
mikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä
maailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista
ja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on "kiivas". Siitä, joka
oikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se
kuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu
merkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä
poleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut,
sillä hän muistaa itsekin kokeneensa "miltä tuntuu, kun rakkaimmat
ja kalleimmat siteet katkeavat", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi,
ei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija
panee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä
toistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla,
mitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima
sana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on
käsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä
juuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli
taistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää,
on hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin -- siinä on koko
pietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina,
mutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.

"Puutarhurin kirjeillä" on, huolimatta tendenssistään, runoelman
luonne -- varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi
vedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin,
siksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta
vastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen
Stenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi.
Nyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa "laupeudella katselemaan ihmisiä,
joita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa
sen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä
liikuttaa ja ohjaa", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin
ilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen.
Selvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan,
kuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on
samoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan
valo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä,
edelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan
elämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja
lopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen
alaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs
huolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja
ylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan
maailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta
"hairahduksesta" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat:
"Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos
saan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy
ainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen
tiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata
vapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan
elämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään.
Älkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa,
tieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta
sydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin
niissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän
yksinään."

Stenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut
vakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme
myöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei
tahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän
voinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman
ja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko
sydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen
pääsiäislaulussaan oli laulanut:

    "Uppstånden" jublar vårens vind och solen,
    Som himlens rymd med ljus beklär, uppstånden.
    Och tusenfallt genljuder i mitt hjärta
    Dess tröst, dess tro och dess begär: uppstånden.

    ["Ylösnoussut" riemuitsee kevään tuuli ja aurinko,
    joka vaatettaa valkeudella taivaan avaruuden, ylösnoussut.
    Ja tuhatkertaisena kaikuu sydämessäni sen lohtu,
    sen usko ja ikävöiminen: ylösnoussut.]

Todisteeksi mielipiteelle, että Stenbäckin vaitiolo on näin
selitettävä, voi mainita pari seikkaa. Kun Strömborg eräästä
rouva Runebergin kirjeestä oli tavannut tiedon, että Essen
Porvoossa käydessään (huhtikuussa 1838) oli sopinut Runebergin
kanssa "jonkunmoisen kommentaarin tekemisestä vanhan puutarhurin
kirjeihin", tiedusti hän Esseniltä, kuinka asianlaita oli, ja sai
kirjeessä 6 p:ltä huhtik. 1892 seuraavan selityksen: "Eräällä
-- -- käynnillä tulivat puheeksi 'vanhan puutarhurin kirjeet',
Stenbäckin vastaus niihin ja Runebergin vastaus Stenbäckille. Lausuin
silloin mielipiteeni siihen suuntaan, että molemmat olivat olleet
yksipuolisia, toinen syrjäyttäen erikoisesti kristillisen puolen
ja pannen kaiken painon luonnon elämälle, toinen taas halveksien
jälkimmäistä ja vaatien kristillisyyttä askeettiseen henkeen.
Hetken keskusteltuamme asiasta tulimme siitä yksimielisyyteen, ja
meistä molemmista oli paha jättää asia olemaan sillänsä. Runeberg
ehdotti silloin, että panisin paperille keskustelumme tuloksen,
jonka jälkeen hän tarkastaisi kirjoituksen ja antaisi tunnustuksensa
siinä lausutuille ajatuksille. Sen julkaiseminen oli tapahtuva Borgå
Tidningissä." -- Syynä aikeen sikseenjäämiseen oli luultavasti
se, että Essenin täytyi odottamattoman pian matkustaa Porvoosta
pois, mutta jo sopimus sinänsä merkitsee paljon. Emme luule, että
Essen olisi antautunut asiaan tietäen, että hänen ystävänsä ja
asuintoverinsa Stenbäck oli vastaista mielipidettä. -- Toinen seikka,
joka ansaitsee tulla muistetuksi tässä yhteydessä, on, että Stenbäck
seuraavana vuonna pohjalaisten Porthaninjuhlassa esitti Runebergin
maljan siinä runopuheessa, joka on hänen etevimpiä runollisia
tuotteitaan. Sellainen rakkauden ja ihailun ilmaisu ei varmaankaan
olisi tullut kysymykseen, jos hän loukattuna ja pettyneenä olisi
luopunut polemiikista. Runonsa hän näet runoili täydestä sielustaan
ja sydämestään. [Runebergin ja Stenbäckin vaiettua seurasi vielä
kaksi pitkää kirjoitusta asiasta tavalliseen poleemiseen tyyliin.
Toinen, Helsingfors Tidningin lisälehdessä 1838, n:o 65 (18 p.
elok.), jolla on nimimerkki --s --gh (Julius Bergh), tarkastaa
seikkaperäisesti muutamia yksityisiä Runebergin lausuntoja, tietysti
pietistiseltä kannalta. Johdannosta siteeraamme: "Tuskin lienee
maassamme ketään kohtuullisimmankaan sivistysmäärän saanutta, joka ei
jännitetyllä huomiolla ja hartaalla osanotolla ole seurannut riitaa."
-- Toinen kirjoitus, "Otteita eräästä kirjeestä", Helsingfors
Morgonbladin liitteessä, n:o 80 (18 p. lokak.), nimimerkki C.
(Gadolin), on taas kirjoitettu --s --gh:in artikkelin johdosta ja
koettaa olla välittävällä kannalla.]

Milloin Runeberg ja Stenbäck ensi kerran persoonallisesti tapasivat
toisensa kynäsodan jälkeen, ei ole tiedossa, mutta varmaan
se tapahtui ennen vastamainittua juhlaa. Kun Essen mainitsee
Runebergin merkillisen kirjoituksen: "Onko Macbeth kristillinen
tragedia?" aiheutuneeksi ajatuksenvaihdosta Stenbäckin kanssa,
niin herää arvelu, että he ovat tavanneet toisensa syksyllä
1838 tai seuraavana talvena. Lokakuussa 1838 esittivät näet
ruotsalaiset taiteilijat, hra ja rva Torsslow pääosissa, Macbethin,
ja sen ajan teatteriarvostelijat päästivät ajatuksensa laajoille
seikkailuretkille tästä harvinaisesta aineesta. Aihe Macbethista
puhumiseen oli siis aivan tarjona. Joskin heidän eri kantansa
ilmeni erilaisissa mielipiteissä uudesta aineesta, ei meillä ole
syytä luulla muuta, kuin että he erosivat keskinäisen sovinnon ja
ystävyyden tuntein. Essenin mukaan lienee juuri tämä keskustelu
Macbethista päättynyt Runebergin klassilliseen pilaan: "Niin, Lasse,
kyllä sinä taivaaseen pääset, mutta selkäsaunan sinä Herraltamme saat
runoilusi heittämisestä."

Paitsi "Vastausta vanhalle puutarhurille" julkaisi Stenbäck vuoden
1838 varrella Helsingfors Morgonbladissa sekä runoelmia että yhden
suorasanaisen kirjoituksen. N:ossa 16 (26 p. helmik.) on luettavana
"Eräs yö", jo puheena ollut runo Östringin kuoleman johdosta, n:ossa
52 (12 p. heinäk.) "Tyttö", joka kertomuksen mukaan on kirjoitettu
eräälle turvattomalle tytölle, Kristina Sofia Nordenkraftille, mutta
jonka syntymisaika on tuntematon, sekä lopuksi n:oissa 80, 82 ja
83 Uhlandin romanssit "Nunna", "Serenadi" ja "Laulaja". Mainittu
kirjoitus taas: "Kuka on pietisti?" on n:ossa 69 (10 p. syysk.). Se
ei ole alkuperäinen, vaan käännös A. Tholuckin Litt. Anzeigeristä,
mutta mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että se ilmeisesti lausuu
Stenbäckin oman ajatuksen. Kirjoittaja selvittää historiallisesti,
missä merkityksessä 17:nneltä vuosisadalta johtuvaa ja keskipaikoilla
18:tta vuosisataa Pohjois-Saksassa jälleen käytäntöön tullutta
nimitystä on käytetty ja käytetään, ja johtuu siihen tulokseen,
että siitä on "tullut vain herjasana, joka mielin määrin annetaan
jokaiselle, jonka hurskaus ei soinnu yhteen maailman tavallisen
menon kanssa; varsinkin niille, jotka esiintyvät vastustaen
jokapäiväistä ratsionalismia", sekä edelleen: "että jokainen herjaa
toista pietistiksi, jos tämä harrastaessaan kirkon oppia ja totista,
kristillistä hurskautta menee hiukan pitemmälle kuin hän hyväksi
näkee". Kirjoitus päättyy sanoilla: "On tuskaisaa ja raskasta
tulla merkityksi nimellä, jonka alkunsa mukaan tulisi osoittaa
hairahdusta -- -- mutta kuitenkin, kenpä ei _sen_ totuuden tähden,
jota tunnustaen esi-isämme kantoivat kahleita, sallisi itselleen
annettavan herjanimeä, olkoonpa se sitten _pietisti, mystikko,
haaveilija_ tai mikä hyvänsä!"

       *       *       *       *       *

Luotuamme tämän silmäyksen Stenbäckin julkiseen esiintymiseen
vuonna 1838 palaamme hänen tuttavallisempiin persoonallisiin
suhteihinsa, joita valaisee joukko kirjeitä hänen läheisimmilleen.
Paitsi Charlottelle kirjoitti hän usein tulevalle langolleen
Achrénille, joka tähän aikaan väliajansaarnaajana hoiti Vähänkyrön
kappalaisenvirkaa.

Ensiksi huomautettakoon, että tämänaikuisissa kirjeissä -- arvatenkin
Stenbäckin edellämainitun käynnin johdosta Malmbergin luona --
useita kertoja tapaa tuon pietisteille niin kuvaavan alituisen
armonuudistamisen vaatimuksen, joka on antanut aihetta syytökseen,
että he eivät laisinkaan tunnustaneet mitään "armontilaa". Koska,
kuten tuonnempana saamme nähdä, eräs Stenbäckin lause, joka johtui
tällaisesta armon käsityksestä, on herättänyt huomiota, tahdomme
parilla sitaatilla osoittaa, kuinka hän jo tällöin oli omaksunut
sen. Päiväämättömässä, mutta epäilemättömästi lopulla vuotta 1837
kirjoitetussa kirjeessä Charlottelle sanotaan: "Älä luule, vaikka
ihminen olisi saanut kuinka paljon armoa Jumalalta, vaikka hän olisi
saanut minkä varmuuden hyvänsä armontilastaan, että hän seisoo siinä
ikäänkuin kiinnikasvanut paalu, että tämä varmuus olisi ikäänkuin
aarre kaivettuna hyvään talteen; sitä varmuutta täytyy etsiä joka
päivä ja hetki, et tule Jeesuksen opetuslapseksi silmänräpäyksessä
sitten pannaksesi kädet ristiin. Jos nyt sanoisin, kuinka minun
täytyy ajatella omasta itsestäni [alussa kirjettä hän oli kuvannut
tilansa sanoilla: olen niin voipunut ja tyhjä, etten huomaa elon
kipunaakaan itsessäni], niin en ole herännyt enkä muuta; sillä
Kristus ei ole tällä hetkellä minun, ja hänen elämäänsä en huomaa
itsessäni. Mutta mitä? Jäisinkö epätoivoon, jäisinkö istumaan
ahdistuksessa? Ei, tahdon turvallisesti astua armoistuimen eteen."
-- Edelleen on samasta asiasta luettavana kirjeessä Achrénille
(joulupäivänä 1837): "Vielä ei ole Jumalan armo suljettu ja loppunut,
ja mitä ei ole tapahtunut eilen, se voi ja sen täytyy tapahtua tänä
päivänä. 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.' Sehän on
kaikki vain tulemisessa; että se, joka tulee, ei tee sitä turhaan,
siitä on jo huoli pidetty. Ja kaikissa tapauksissa täytyy niin tulla
joka päivä; eihän eilinen eikä huomispäiväinen kristillisyys auta
minua ollenkaan, jollen tällä hetkellä ole löydetty Kristuksessa.
Jos hänet löytäköönkin, niin on _aina_ jäljellä olla itse löydettynä
hänessä eikä heittäytyä laiskuuteen ja pysähtyä ja levähtää entisen
turvissa." -- -- Ja vihdoin edempänä samassa kirjeessä: "Jos
nukahtaa, jos uinahtaa, niin eipä aikaakaan, ennenkuin on aivan
eloton, aivan nukkunut ja luopunut. Se on hirveintä, mitä voin
ajatella. Sillä tavoin käy ja tulee, niinkuin on käynyt niin monelle
(useimmat teologit ovat sellaisia), että kaikki sisäinen elämänvoima,
uskon ääretön elämänvoima sammuu, Jumalan pakottava ja vaikuttava
elämä taukoaa, ja kaikesta ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin
kylmä, kuollut, paatunut, voimaton ja eloton järjenvakaumus ja tieto,
jolla omalta kohdaltaan hukkuu, ja jolla ei rahtuakaan totista elämää
voi muissa aikaansaada. Siis valvokaamme ja omistakaamme se into,
että uskon ja rakkautemme tuli ei sammu! Näemme, että moni on ollut
herännyt oikeaan murheeseen, jolla sitten ei ole kaikesta siitä enää
muuta kuin kuollut tieto tähteenä. Niin ei meidän saa käydä; joka
hetki, niin pian kuin huomaamme, että mielemme hajaantuu ja laimenee,
niin pian kuin emme varmasti tiedä, että Kristus on kanssamme, niin
pian kuin sydämemme tuomitsee meitä, nostakaamme väsyneet kätemme ja
raukeat polvemme, astukaamme lohdullisesti eteenpäin levähtämättä,
ennenkuin todella lepäämme Jeesuksen povella, päästämättä häntä,
ellei hän siunaa meitä."

Charlotten häät pidettiin 27 p. maalisk. 1838, aikaisemmin kuin ensin
oli aiottu. Isä sairasti jo silloin sitä tautia, joka pian oli vievä
hänet hautaan, ja sen vuoksi häät vietettiin hyvin yksinkertaisesti.
Ainoastaan pitäjäläisiä ja lähimpiä sukulaisia oli kutsuttu.
Morsiamen puku oli hänen oman toivomuksensa mukaan aivan vaatimaton,
niin että sulhanen oli siitä tyytymätön; hän olisi tahtonut nähdä
puolisonsa puettuna sievästi ja hyvällä aistilla, sillä hän ei vielä
ollut niin "kieltäytyvä" kuin miksi hän myöhemmin tuli. Lauri oli
vain ajatuksissa läsnä. Hän oli täksi tärkeäksi päiväksi kirjoittanut
sisarelleen lämpöä ja rakkautta uhkuvan kirjeen, josta seuraava ote
saakoon tässä sijan:

    "Rakas Charlotte! Minua kummastutti, että hääsi tulivat niin
    pian. Olin siinä varmassa luulossa, että ne olisivat vasta
    kesällä, ja iloitsin, että itsekin saisin olla mukana. Mutta
    paras niinkuin käy -- sen sijaan että olisin kesällä tullut
    häihinne, tulen luoksenne, ja te olette isäntä ja emäntä ja
    minä saan olla vieraana. Silloin on meillä hauskaa. Jos tulen
    Jumalan siunaus myötäni ja näen Jumalan siunauksen varjoavan
    kotianne, niin me yhdessä kiitämme Häntä, ja saamme kaikki tyynni
    nähdä, että vaikka sinä olet Rouva ja minä sama ylioppilas kuin
    ennenkin, me kuitenkin olemme samoja vaivaisia Jumalan edessä
    kuin tähänkin saakka ja haparoimme eteenpäin miten osaamme pitäen
    molemmat värisevin käsin, vapisevin sydämin kiinni Herrastamme
    Kristuksesta; ja niinpä ei ole kaiken kaikkiaan mitään muuttunut.
    Saat nähdä nyt, millaista on Rouvana ollen hoitaa hengellistä
    pyrkimystä; joko tulee reippaammaksi ja rientävämmäksi ja
    rohkeamielisemmäksi tahi laiskemmaksi, aremmaksi, häiritymmäksi,
    joko tahtoo edeskinpäin Marian lailla istua Jeesuksen jalkain
    juuressa, tai Marttana juoksennella askareissa, joko seurata
    'muinaisen ajan pyhiä naisia', jotka panivat toivonsa Jumalaan
    ja olivat miehilleen alamaiset, tai elää kuin nämä nykyajan
    naiset, vaipuneena maallisiin huoliin, mukana maailman
    turhuudessa siveellisenä, kunniallisena ja jumalattomana.
    Millaiseksi aiot tulla? On asia ajatella! -- Mutta etkö jo ole
    sitä ajatellut? Niin, ei sinusta tule maailmannaista, elotonta,
    rehevää papinrouvaa, hiljaista, kilttiä emännöitsijää, vaan
    Hän, joka on aloittanut hyvän työnsä sinussa, on tekevä sinut
    eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, palavaksi ja loistavaksi
    kynttiläksi piirissäsi; Hän on tekevä sinut omakseen, että Hänen
    silmänsä valvoo sinua, että Kristuksen rakkaus ajaa sinua, että
    pyhän Hengen voimaa varjoo sinua, Hän on tekevä sinut väkeväksi,
    vakaaksi ja horjumattomaksi, -- ja jos salattu ihminen sydämessä
    on horjumaton, hengen sävyisyydessä ja hiljaisuudessa -- niin
    se on _otollista_ Jumalalle. Niin, otolliseksi Jumalalle olet
    sinä tuleva, ja kun palaan kotia tästä pyörteestä, kenties
    hämmentyneenä, voipuneena ja hervotonna, niin olen teidän
    luonanne saava elämää, rohkaisua ja sysäystä, olen näkevä Jumalan
    enkelien astuvan ylös ja alas teidän rauhaisassa majassanne.
    -- Tervehdi Achrénia; me huudamme kaikki hänelle veljellisen
    tervehdyksemme, me toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta
    ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää; hän tietää,
    että uskon elämä on arka elämä, että Jumalan armo on kallis
    ja taivaallinen helmi, jota täytyy kantaa käsillään, jotta ei
    pudottaisi sitä, joka täytyy kätkeä sydämeensä ja vartioida
    kuin lohikäärme aarrettaan. -- -- -- Astukaa, rakkaat ystäväni,
    Jumalan kasvojen eteen, ja siinä te vannokaa liittonne vala, ja
    siitä aloittakaa tienne, ja Hän on lukeva siunauksen teille.
    Mutta teidän tulee ottaa vastaan Hänen siunauksensa ja kätkeä se
    sydämenne syvyyteen koko iäksenne, evääksi, ravinnoksi ja iloksi
    -- ja kaikki kansa ja minä, viimeinen joukossa, ristimme kätemme
    ja sanomme: Amen!"

Noin kuukauden kuluttua häistä, 30 p. huhtik. 1838, kuoli rovasti
Stenbäck 77 vuoden iässä. Kun nähtiin minkä käänteen tauti sai,
annettiin Laurille siitä tieto, ja hän saapui parhaiksi isän
kuolinvuoteelle. Kuten ennen on mainittu, oli vainaja ollut
hiljainen, umpimielinen luonne. Hän ei ollut liittynyt pietisteihin,
mutta ei myöskään ollut vihamielinen heitä kohtaan. Nuhteettomana
kristittynä hän oli elänyt elämänsä, omaistensa rakastamana ja
muiden kunnioittamana, ja kun päivää jälkeen hänen poislähtönsä, 1
p. toukok., suruun vaipunut perhe kuunteli kuolinkelloja, niin Lauri
lohdutti surevia sovittaen isään Pietarin sanat Korneliukselle (Ap.
t. 10: 34, 35) -- hän oli elänyt kristillisesti _oman_ omantuntonsa
mukaan eikä varmaankaan tullut hylätyksi.

Kesän Stenbäck vietti kotona. Kesäkuun alussa hän kirjoitti raskaana
hetkenä Achrénille: "Olen niin heikko ja voipunut sielun ja ruumiin
puolesta. Lihalle ja verelle on käsittämätöntä ja kiusallista
olla kuin riepu maassa, nähdä kaikki henki ja usko, josta on
palanut, yhdellä haavaa otetuksi pois, tietämättä miksi, ja seisoa
alastomuudessaan ja tyhjyydessään kuin ennen. -- -- Pian kuitenkin
aurinko taas nousee, ja minä olen seisova sen valossa ja juova sen
säteitä, ja silloin on oleva eloa ja iloa kaksin verroin. Eikö ole
ihmeellistä ja jumalallista, että ainoastaan sikäli kuin syntistä
ruumista puserretaan ja vaivataan, usko kirkastuneena ja puhtaana käy
näkyviin, mikäli minä kuolen, sikäli Kristus viettää voitonriemulla
minussa ylösnousemustaan. Pimeän kautta valoon, kuolon kautta elämään
käy jokaisen kristityn tie; mutta maailman tie käy päinvastoin, eli
järjen eli ylpeyden." -- -- Edelleen sanotaan samassa kirjeessä:
"C. Essen ei ole päässyt papiksi. Hänen suoritettuaan useimmat
tenttaaminsa, viikkoa ennen julkista tutkintoa, saapui nimitetyltä,
mutta ei vihityltä piispalta kirje, jossa hän lausuu suuren
tyytymättömyytensä siihen, että hänet otettaisiin hiippakuntaan,
osaksi ulkoatulijana, osaksi 'muista tärkeistä syistä'. Konsistori
näki sen johdosta hyväksi peruuttaa antamansa lupauksen ja laittaa
hänet menemään. Hän on nyt Helsingissä valituksiaan kirjoittamassa.
Jää sinne luultavasti koko kesäksi -- tai tulee tänne muutamaksi
viikoksi. [Tästä ks. lähemmin _Strömborg_, J. L. Runeberg, IV, s.
182 seur. Essen oli halunnut suorittaa papintutkinnon Porvoossa,
vaikka oli syntynyt Turun hiippakunnassa. Ankara piispa oli C. G.
Ottelin. Senaatti hylkäsi Essenin valituksen, ja hän jäi yliopistoon
sekä alkoi opiskella maisterinarvoa varten.] -- Heinäkuun 2 p.
olemme aikoneet matkustaa sinne Teidän luoksenne. Sitä ennen on
markkinat Vaasassa, jonne Malmberg, Östring, Svan y.m. aikovat lähteä
niinkuin muutkin rehelliset ihmiset. [Nimet ovat arvossapidettyjen
pietistipappien nimiä. N. G. Malmbergin, Lapualta, lukija tuntee jo
ennestään; Fredrik Östring, J. J. Östringin nuorempi veli, ja Edvard
Svan vaikuttivat kumpikin Maalahdella.] Yhdymme siis siellä. Etkö
sinä, Achrén, voi myöskin tulla sinne?" -- --

Vielä toisenkin markkinamatkan Stenbäck teki tänä kesänä
aito pietistitapaan. Sillä matkalla oli kuitenkin erikoinen
tarkoituksensa, jonka oikea ymmärtäminen vaatii pienen poikkeuksen
aineesta.

Nykyajan ihminen ei lukiessaan edelläesitettyä kirjettä Charlottelle
hänen hääpäiväkseen voi olla huomaamatta, kuinka siinä maallinen
rakkaus siirretään sivuun hengellisen pyrkimyksen tieltä. Se
ei ole mitään satunnaista, vaan johtuu siitä, että pietistit
katsoivat myöskin miehen ja vaimon välisen rakkauden "ihmisen
uudestisyntymättömän luonnon tuotteeksi" ja siis ei ainoastaan
tarpeettomaksi, vaan ennemmin, samoinkuin Stenbäck sanoo runoudesta,
kykeneväksi "tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan,
vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja
tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi". Tämä käsitys
vaikutti suoranaisesti todelliseen elämään, niin että samanmielisyys
uskon asioissa katsottiin ainoaksi välttämättömäksi ehdoksi
avioliittoon meneville. Seuraus oli, että suuri joukko avioliittoja,
kenties useimmat heränneiden keskuudessa -- "Vanhan Testamentin
patriarkkain esikuvan mukaan" -- syntyi liittokumppanien ystäväin
ja sukulaisten välityksellä. Kuinka yleinen ja laaja tämä tapa
oli, näkee helposti, jos tutkii Pohjanmaan heränneiden pappien
sukulaisuussuhteita. Silloin käy selville, että Stenbäck (kirjeessä
Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841) ainoastaan sanoo pelkän totuuden
kirjoittaessaan: "Olemme kaikki suurimmaksi osaksi verenkin siteillä
yhdistetyt sukulaisuuteen -- koska täällä ei koskaan kukaan mene
naimisiin suruttoman ihmisen kanssa -- ja olemme siis veljeksiä
sekä hengellisesti että ruumiillisesti." [Näytteeksi siitä, kuinka
pietistisen suunnan papit olivat sukua keskenään, esitettäköön
seuraavaa: _Lauri Stenbäck_ ja _C. G. von Essen_ olivat naimisissa
sisarusten, laamanni Nils Arppen tytärten, kanssa; _Jonas Lagus_
oli nainut C. G. von Essenin tädin; _Frans Henrik Bergroth, And,
Wiik. Ingman_ (1:sessä avioliitossa) ja _Alfr. Kihlman_ (1:sessä
aviol.) naimisissa C. G. von Essenin tytärpuolten kanssa; _Lars Josef
Achrén_ ja _Henrik Schwartzberg_ Lauri Stenbäckin sisarten kanssa;
viimeksimainitun veli _Joh. Mikael Stenbäck, Gust. Henr. Schroderus,
Edvard Svan_ ja _Gust. Reinh. Pettersson_ Maalahden rovastin Jaak.
Wegeliuksen tytärten kanssa; _Nils Gust. Malmberg, Frans Osk.
Durchman_ (1:sessä aviol.), _Josef Grönberg_ ja _Julius Imm. Bergh_
Ruoveden rovastin Karl Henr. Bergrothin tytärten kanssa; _Frans Osk.
Durchman_ (2:sessa aviol.), _And. Joh. Lilius_ ja _And. Wilh. Ingman_
(2;sessa aviol.) Isonkyrön rovastin K. E. Hällforsin tytärten kanssa
j.n.e.] Kysymykseen, kuinka nämä välitysavioliitot onnistuivat,
lienee totuudenmukainen vastaus, että onnellisten avioliittojen
luku ei ollut suurempi eikä pienempi kuin tavallisesti muutenkaan.
Samanmielisyys elämän korkeimmissa kysymyksissä on rehellisyyteen ja
ylevään mielenlaatuun yhtyneenä (joita vailla uskonnollista elämää
todellisessa merkityksessä ei voi ajatella) tosin vahva perustus
onnelliselle yhdyselämälle, useinpa vahvempi kuin koettelematon
rakkaus, joka, kuten tunnettua, on sokea; mutta uskonnollinenkin
vakaumus ja innostus on muuttuvaista. Ne, jotka lähemmin tuntevat
tämän ajan kotoista historiaa, voivat siten mainita esimerkkejä mitä
onnellisimmista avioliitoista pietistien keskuudessa, mutta toiselta
puolen myöskin sellaisia, joissa syntiinlankeaminen ja kaikkinainen
onnettomuus lienee antanut avioliiton toimittajille yhtä ja toista
ajateltavaa. Jotta ei puhe avioliittojen "toimittamisesta" antaisi
liian alhaista ja väärää käsitystä, on lisättävä, että ne nuoret
henkilöt, jotka olivat tämän hyvänsuonnin esineinä, eivät suinkaan
aina antaneet sokeasti viedä itseänsä vihkituoliin. Mainitaan
esimerkkejä sekä naisten että miesten puolelta siitä, että aiotun
aviopuolison näkeminen on aiheuttanut jyrkän kiellon. "Ei se kelpaa!"
kuuluu esim. eräs nuori pappi sanoneen nähdessään kyseessäolevan
henkilön, eivätkä mitkään vetoamiset asiaa parantaneet. Tästä näemme,
että enemmän tai vähemmän itsetietoinen myötätuntoisuus tavallisesti
myös oli pohjana liitolle, ja siitä kasvoi useimmiten elävä hellempi
tunne. Ei myöskään puutu esimerkkejä todellisesta, voittavasta
rakkaudesta, joka huolimatta varoituksista ja hyvistä neuvoista on
ottanut vallan. -- Viimeiseksi sanaksi siitä "yksipuolisuudesta",
mitä tässä olemme kosketelleet, sanottakoon, ettei pidä olla liian
nopea tuomiossaan. Jos ajattelee, kuinka usein vielä tänä päivänä
tapahtuu konvenanssiavioliittoja, joissa esim. varallisuudella on
ratkaiseva osansa, niin tuntuu pietistien erikoinen painonpano paljoa
kunnioitettavammalta ja ylevämmältä.

Kun asia koskee onnellista avioliittoa, ei enää loukanne
kenenkään tunnetta erään tapauksen kertominen, joka osoittaa,
kuinka Stenbäckillä oli täydellisesti ystäviensä kanssa yhteinen
käsityskanta tästäkin kysymyksestä. Eräänä päivänä kesällä
1838 hän kertoi Charlottelle, että Malmberg oli suositellut
kappalaisenapulaista Henrik Schwartzbergia soveliaaksi mieheksi
heidän sisarelleen Lauralle, ja lisäsi, että hänenkin mielestään
tuuma olisi toteutettava. Hän oli näet Schwartzbergin ystävä
ylioppilasajalta ja piti häntä suuressa arvossa. Charlotten mielen
tämä odottamaton uutinen pani kovaan liikkeeseen, ja seuraavana
yönä hän ei saanut unta sydämenahdistukselta. Mutta Lauri kävi
tavallisella intoisuudellaan asiaan käsiksi ja ehdotti, tietysti
ilmaisematta aikeitaan, Lauralle yhteistä matkaa Kalajoelle, jonne
tavallisuuden mukaan lähiseuduilla asuvien pietistien oli määrä
kokoontua ja jossa aiotuilla liittokumppaneilla oli tilaisuus nähdä
toisensa. Ei toisen eikä toisen sydän liene heidän ensi kertaa
kohdatessaan puhunut, mutta siitä huolimatta katsottiin yritys
hyvin alkaneeksi. Muutamia aikoja myöhemmin Schwartzberg tuli
vieraaksi Vöyrin pappilaan. Laura lauloi ja soitti illan kuluessa,
ja ennenkuin he erosivat yölevolle, oli vieras saanut tilaisuuden
esittää kosintansa. Ensi hetkessä Laura ei vastannut myöntävästi eikä
kieltävästi, vaan pyysi ajatusaikaa. Seuraavana päivänä hän antoi
vapaasti ja pakottomasti myöntymyksensä. Se tapahtui loppukesällä
1838, ja häät oli määrä viettää tammikuussa 1839.

Nämä häät olivat merkilliset laatuaan, sillä äiti antoi
Laurille vapaan vallan, ja hän noudatti uutta mieltään.
Kutsukirjeitä lähetettiin kaikille maan äärille säätyläis- ja
talonpoikaispietisteille, ja harvat olivat kutsuja kuulematta. Vöyrin
pappilaan eivät siten kokoontuneet ainoastaan pääjohtajat, sellaiset
kuin Lagus, Malmberg, Durchman y.m., vaan myös lukuisat joukot heidän
puoluelaisiaan ja ystäviään. Samoinkuin kaksoishäät 1834 kestivät
nämäkin useita päiviä, mutta sen sijaan kuin edellisissä kulutettiin
aikaa tanssilla, soitolla ja leikeillä, ei nyt tehty muuta kuin
pidettiin "seuraa", laulettiin, puhuttiin ja luettiin. "Oli monen
mielestä kuin helluntaijuhla. Rukoukset olivat niin voimallisia, että
'huone tuntui liikkuvan'. Yleisesti vieraat uhrasivat sormuksensa,
korvarenkaansa ja muut koristuksensa pakanalähetykselle." [_L. H.
Sandelin_, Lauri Stenbäck. 1911.] Kuitenkaan ei unohdettu, että
oli häät. Sillä aikaa kuin yhtä mittaa pidettiin hartautta uudessa
rakennuksessa, kestittiin vieraita samoin yhtä mittaa vanhassa, sillä
vieraiden luku oli niin suuri, etteivät kaikki yht'aikaa voineet
nauttia enemmän henkistä kuin ruumiillistakaan ravintoa. Puuttuiko
edellistä koskaan, ei tiedetä, mutta jälkimmäisen tietää kertomus
olleen loppumaisillaan, niin että oli iskettävä iso härkä lisäksi
häävaroille. Morsiamesta kerrotaan, että hän syvästi liikutettuna
pian tapahtuvan eron vuoksi rakkaasta kodistaan ajattelemattomasi
purki ilmoille tunteensa, istui pianon ääreen ja säestäen itseään
aloitti virren: Ah, mik' elämämme on! Helposti voi ymmärtää, mitä
juoruja siitä seurasi. Tässä yhteydessä on mainittava, että Stenbäck
itsekin näihin aikoihin ajatteli omaa kotia. Kuitenkaan eivät häntä
tässä aikeessa ohjanneet ystäväin neuvot, vaan oman sydämensä ääni.
Hänen mielitiettynsä oli -- niin kerrotaan -- lapsuudenystävien
Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie, mutta mennessään
neidin kotiin esittämään kosintaansa hän tapasi muutaman tuttavan,
joka tiesi neiti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän
häitään. [Katarina Amalia Gustava Adlercreutz oli syntynyt 12/6 1815,
meni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin
kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.] Neiti
Ameliesta taasen sanotaan, että hän naimisiin mennessään oli
tukahduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut
perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu".
Tarkoittaneeko tämä Lauri Stenbäckiä? Tosin hän oli Adlercreutzilla
Pälkäneen Myttälässä ollut ainoastaan lasten luku- ja leikkitoverina,
mutta eihän ole mahdotonta, että hän muistitiedossa on muuttunut
kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei kosimisjuttu ole perätön;
runoilija itse on runoelmassa "Hyvästi" lausunut julki ne tunteet,
jotka vastoinkäyminen herätti hänessä. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen
säe sanovat kaikki:

    Ljufva, syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
    Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

    Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
    Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid.

    Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
    Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

    [Suloinen, syntinen unelma, jonka sielussani uneksin, hyvästi!
    Kaunis kahle, johon olin taottu orjaksi, hyvästi!

    Ja minun unelmani oli lemmen iäisestä ilosta ja riemusta!
    Ja minä etsin rintaa saadakseni levätä sitä vasten iäti.

    Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!
    Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]

Lopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian
kuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan
hänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa
ensi kerran.

    "Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri
    tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön,
    avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä
    useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut
    ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi,
    ja tarjosi poikasta hänelle. -- Me otimme hänet vastaan kuin
    Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä
    luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran
    huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton.
    Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa
    -- mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää
    hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi
    hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai
    niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa
    ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota.
    Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve -- puhuu saksaa
    ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja
    oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat
    muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan;
    siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa
    jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen
    pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että
    olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte -- varsinkin ilman päteviä
    syitä."

Achrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka,
se oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän
ylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on
liittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta
omituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: "Juuri istahtaessani tähän
kirjoittamaan pienen P.S:n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan
huutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat
sattuivat minuun niin kummallisesti. -- Olen äsken ikään valittanut
Laurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri
nyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe
gefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin
kuulin ikäänkuin kaiun sisältäni -- ja nyt tahdon huutaa epäuskolle
ja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!" -- --

Stenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella
1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä
usein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa
kohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle
itselleen (saksaksi): "Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo
unohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut
jotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut
hyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle
ja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa,
jotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen
kaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain,
että hyvin pian voisit tulla luokseni -- olen niin kovin yksin. Ja
kun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut
luokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla
hyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta." -- Kolme
viikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: "Minkä ihmeen vuoksi ette ole
kirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään.
Ja Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on
minusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa,
että Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin
sinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja
laitansa on. Kirjoita, rakas veli -- ainahan jonkun rivisen jaksat.
Ja nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä
kirjeitä."

Asianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja
tapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit
koettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden
loppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi
silloin sen "ultimatumin", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan
hoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli
kirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle "ikäväksi", luuli hän
siinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista
luokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä
oli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä
kylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti
silloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi
ottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli
iloinen siitä, vaikka häneen "kipeästi koski, että poika raukka
siten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen". Uunna vuonna
1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä,
sillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet.
Kuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika
uudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin
lapsi kuin olikin, eräitä "venäläisiä, rumia tapoja", jotka tekivät,
että lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen
käsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja
tästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa
nähnyt toiveittensa "kasvattipojastaan" pettyneen. Vielä raskaammalta
tuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja
sai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia
on kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa
samalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla
hyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen
vastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan
suurempi.

       *       *       *       *       *

Ne lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli
esittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan
mukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän
oli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi
papiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli,
"saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan" siellä. Syksystä 1837
alkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa.
Niinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi
kaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin
oli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen
mies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon
kävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen
estämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain
joukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen
ja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin
Ebba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran
oli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi
saarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen.
Vielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan
"Evangeliskt Veckoblad" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi
julkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin
ensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut
olemassa, nimittäin "Tidningar i andliga ämnen", jota Bergh-veljekset
toimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää "totista kristillisyyttä
ja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa",
koetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita
myöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi
suomalainen nimellä "Hengellisiä Sanomia". Menestys ei kuitenkaan
vastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian
heikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja
etevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää
kansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei
kokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin
silloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja
uudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja
Julius Bergh lähimpinä avustajinaan.

Oikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck
siten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen
uskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin
julkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta
tähän. -- Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. "Minun ajatukseni on
se: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja
pimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy
kaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden
synnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon
ja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin
verrattaessa." Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo
ennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja
lupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä
"me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden
seppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni
varmaan sen kalpeimmat lehdet". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja
hän kiittää Jumalaa, "joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille
valistuneen ja vapaamielisen sensorin!" Alkupuoliskolla vuotta olivat
useimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä,
[Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden
merkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin
kansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia
tulisi olla: "Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen
luonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu,
jotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta." -- Mutta pian
sävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty "vähän
tai ei mitään tosikristillistä"; kuitenkin on hänen mielipiteensä:
"Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea,
jonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä."
Pahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia.
Tarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p:ltä jouluk.
1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. "Rakas, rehellinen ystävä!"
kirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija,
joka oli heittänyt pois kanteleensa, "jos näit illan tyvenessä pikku
lintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen
epätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä
kirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan
tunkea pois _minut_ toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi
itse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen,
hyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin
hakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä.
Mutta onpa vastapuoluekin ankara." Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä,
että vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois
eräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen,
maailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä.
"Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista
epäiltävää. Kenpä ei löytäisi _ismejä_, jos niitä tahtoo hakea,
ja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi."
Hän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden
otteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin
uskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden
varalle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin "viatonta
tyhjää", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit
puhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta
1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman
otteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo,
että vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa
olevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita
Tridentin kokouksen asiakirjoista.

Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se
mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin
ja julisti uskoaan riemulla -- kunnes väkivalta pakotti hänetkin
vaikenemaan.

"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen
edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia,
jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia
esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja
hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja
tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana
periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja
mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat
minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on
ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan,
sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan
leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee
niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja
niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.

Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause:
Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat
jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma
"Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen
"Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck
Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn
esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen
ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä
Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että
"yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä
asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli
näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". -- "Aika näytti", sanoo
hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä
eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta
kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus,
rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". -- Hän
puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla
ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat
laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka
niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät
lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka
edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja
sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat
runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin
peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi
ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta
"silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja
rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto,
täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat
ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On
alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista.
Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen
uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia
todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko
aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime
vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. -- Stenbäck asettui siis
aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat
raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan --
se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli,
käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista
tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut
kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä
sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.

Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys"
nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee
todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen
oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole
järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck,
jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys
joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja
uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle
on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon,
mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme
järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi,
jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin,
että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se
yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä
ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme
käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis
vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon
ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä
luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan
oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä
taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." --

"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" -- jatkaa kirjoittaja yltyvällä
innostuksella -- "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me
etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme
seuraa mitään kiiluvaa _arkisoihtua_, emme edes kaikkea korkeampaa
valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein
vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja
luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); _totista
valoa_, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken
pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki
iankaikkisuudet, _Häntä_, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus;
joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän
valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa:
'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä
vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin
kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne'
(2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti
voi sietää!"

Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi
tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo
kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee
tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole
tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka
milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta,
mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti
juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen
kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten
Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo"
pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi
ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä
runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa
lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa
esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista,
eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea
runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat
mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja
usko" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun
hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan
käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä
on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni
ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni,
huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti
jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja
kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden
iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa
alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena
"Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista
kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta.
Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?"
(Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L--a,
joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.

[Runoelma kuuluu:

    Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?
    Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?
    Hvem är ock den, som vill mig visligt föra
    Hem till det land, där jag får evig ro?

    Jag känner En, som jämt mig räcker handen; --
    "Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" --
    Och visar skenet från de bättre landen,
    Och talar mig så godt och vänligt till.

    Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?
    Han Sonen är ifrån det rika hus;
    Han skall för mig ej någon sanning dölja,
    Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.

    Och Han är den, som vill mig lycklig göra,
    Och öfverallt kan jag då lycklig bo;
    Och Han är den, som vill mig visligt föra
    Hem till det land, där jag får evig ro.

    (Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?
    Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?
    Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
    kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?

    Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; --
    "Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"
    Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,
    ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.

    Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?
    Hän on rikkaan kartanon Poika;
    Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,
    vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.

    Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,
    ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;
    ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
    kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]

Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen
kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen
sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki
aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon
tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi
valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:

Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle
rakkaimpansa on Abraham.

On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän
periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä,
sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon
kuin hän.

Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä
synti laskeutuu mailleen.

Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa
oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy
sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa
siinä.

Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla
kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.

Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä
ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni,
levollinen, nöyrä ja lempeä.

Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja
kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.

Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.

Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä
siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.

Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme
näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa,
siinä se antaa jumalalliselle sijan.

Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät,
vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?

On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka
valloittaa taivaan.

Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen
kärsimyksen kautta.

Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme
iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään
kuolisimme.

Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen
ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. --

Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa
muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka
on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus"
on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä
ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana
istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on
tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs
pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia
aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei
kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen
murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli
käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi,
mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle
tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä
ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on
tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen
huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista
hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen
kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig.
Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." -- Kertomus
on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen
lähteneen hänen kynästään.

Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata,
että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin
toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille
alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta
ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä
tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden
sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä
hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin
kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä
mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien
kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens
ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma
1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon
syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon,
joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa
1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa
ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti
vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että
Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin
kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.:
"Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on
pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän
täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.:
"Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä
kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen',
että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut
tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka
olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty
pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja
ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun
saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa.
[Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti
käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi
antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme -- ehkäpä
se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin
päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon.
Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle -- sillä jollei hän
olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin
vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle,
joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota --
ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa
käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" -- Sitten oli jonkun
aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä
Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta
mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin
muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden."
Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut
kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin
ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä
jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan
kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin
äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin
kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi
meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet
siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23
p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet
Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.

Tämä voinee riittää täksi kertaa. -- Jumaluusopin lehtori G. H.
Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki
tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että
Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen",
josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen.
Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä
asiasta.

Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja,
jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja
osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä
aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena
oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck
(23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille.
Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään
muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa,
luemme, puhumme, rukoilemme. -- Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia,
siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik.
1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen -- kokoukset
täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se,
että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse
huku, vaan vedämme muitakin mukanamme -- Jumala on asettanut niin
ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas:
"Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut
raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut
mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat
kristityiksi, vaan että he tulevat _oikeiksi_ kristityiksi. No, lauma
ei ole vielä liian suuri -- kiitetty olkoon Herra, että olemme edes
päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella,
että te taivallatte siellä ja me täällä -- ja jos olemme huonompia
kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä
jälkeen?" -- Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun
takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää.
Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin
huonosti -- minusta tulee kehno teologi."

Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä
vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän
oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan.
Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan
kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli
pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja
pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät
ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen
valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.

Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on
merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä
liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin.
[_Z. Topelius_, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.]
Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen
runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on
sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa
"Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka

    Oss hemmastadde gjorde i vårt land,
    Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.

    [Koteutti meidät omaan maahamme,
    ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]

Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka
on harmaan muinaisuuden lapsi.

                                Ett barn
    Med lösta lockar och med klara ögonpar,

    [                            Kuin lapsi,
    liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]

niin tulevaisuus viittaa meille, ja

                                på oss beror
    Om den skall utan glans och ära sjunka ner
    I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;
    Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,
    Och skänka evig ära åt vårt arma land.

    [                            Meistä riippuu,
    onko se loistotta ja maineetta vaipuva
    unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään;
    vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi,
    ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]

Ja sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka
tuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius
myöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi
kolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan
sankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet "sisällisen elämän
rikkauden" ja "runon jalon taiteen" --

    Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,
    O bröder, om vi ej förlora än till slut
    Oss själfva och den inre världen ur vår barm!
    Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än
    Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,
    Hvar dock den finnas må, -- då peka vi med fröjd
    På dig, du finska diktens konung, Runeberg.

    [Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä,
    oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa
    itseämme ja povemme sisäistä maailmaa!
    Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä
    se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen
    kysyy, missä se muka on, -- niin viittaamme riemulla
    sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]

Tämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka
epigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän
vaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä
käsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys
ei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä
täällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos
tarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja
runoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin
olivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä,
ettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään
myöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.

Paitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa,
oli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa,
jonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta
vielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina
palvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan
Stenbäckin korvaan: "Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä,
esitä Lutherin malja." Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin,
ilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti
äänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen
aloitettuaan hän huomasi, että se oli "uskallettu ehdotus". Äkisti
hän silloin keskeytti. "Ei", sanoi hän, "Luther on ylhäällä Jumalan
taivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme -- ei, ei maljaa
Martti Lutherille", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja
koko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. --
Jokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä
seurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein
tänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala
pääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä.
Lasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin
maljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen
käänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle,
mitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.



SEITSEMÄS LUKU. 1840-1841.

Perhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen
painos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan
varjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen
aika ja lakkautus. -- "Katkelma runoudesta." -- Miksi Stenbäck
lakkasi runoilemasta?


Joulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa
isänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä
oli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän
ehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle
siellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät
Lisette-siskon luona. "Meidän täytyy tavata toisemme siellä!" oli hän
innoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22
p. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä.
-- Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta
syy Laurin kirjoittamaan "täytymiseen" oli luultavasti halu saada
puhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän
kirjoittaa äidistään Achrénille: "Kun tämä kirje saapuu perille, on
kaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys
hänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi
ollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että
Jumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua
ja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan
iankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään
ja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme
puolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan
vanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova
meillekin: menkäät, teidän äitinne elää!" Hänellä oli aavistus, joka
ei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.

Tuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa
valmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti
Julius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta,
sillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua
yliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin.
Kuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck
maallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat
runomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä
syntynyt: "Uudenvuodenlaulu" (n:o 1, 7 p. tammik.); "Johannes" (n:o
4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua
Johannes evankelistan kuvaa; "Sentään" (n:o 10, 9 p. maalisk.);
"Lutherin postillaan" (n:o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa
on ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] "Radegundis"
(n:o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin "Radegunde"
nimisestä legendasta; "Kevätaamu" (n:o 20, 18 p. toukok.), jo ennen
mainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; "Sureva ystävä"
(n:o 24, 15 p. kesäk.) ja "Oi tokkohan?" (n:o 50, 14 p. jouluk.).
Omituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors
Morgonbladiin (n:o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena
olleen, arvoituksellisen runoelman "Rakkaus". Varmaankaan se ei
tapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua
varhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää
kirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo,
jonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut
tutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15
p. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.]
Siinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut
(Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen
erottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä
säettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa
alkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava
sävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa,
kuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.


        _Den siste Kandidanden_.

    Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,
    Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;
    Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå
    Hur det i hans examen för honom skulle gå.
    Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,
    Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;
    Ty ständigt tänkte han på sin examen.

    Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,
    Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.
    Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,
    Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.
    Men han satt blott och läste och märkte ingenting,
    Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring
    Och tänkte ständigt blott på sin examen.

    Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,
    Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.
    Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ
    Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.
    Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små
    Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,
    Där mörk han tänkte blott på sin examen:

    [Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa,
    eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi;
    hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain,
    kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä.
    Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan,
    ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa;
    sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.

    Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa,
    se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä.
    Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö,
    ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon.
    Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään,
    hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä
    ja ajatteli alati vain tutkintoaan.

    Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen
      synkistyneeseen katseeseensa,
    missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä.
    Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa
    Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen.
    Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina
    lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin,
    kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]


        (Englarnes sång)

    Höj upp ditt hufvud, betryckte vän,
    Si, Jesus lefver och hjälper än!
    Du kan ej ana hur när han är,
    Du kan ej se hur han har dig kär.
    Ur djupet vill han dig föra,
    Så rik, så lycklig dig göra.

    Ack, mänskan hvilar i otrons natt,
    Fastän till salighet hon är satt,
    Fastän med Kristi utgjutna blod
    Hon är försonad, och lif och mod
    Hon vid hans hjärta kan finna,
    Och allt tillbaka än vinna.

    Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän,
    Så skiner solen för dig igen;
    Låt Herren komma -- han kommer väl --
    Så blir förlossad och fri din själ,
    Och om hans nåd och hans ära
    Skall vittne med oss du bära.


         [(Enkelien laulu)

    Nosta pääsi, murheinen ystävä,
    katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin!
    Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on,
    et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas.
    Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa,
    tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.

    Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä,
    vaikka hän on autuuteen asetettu,
    vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä
    ja voi löytää elämän ja uskalluksen
    hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.

    Astu varjosta, murheinen ystävä,
    niin aurinko paistaa sinulle taas;
    salli Herran tulla -- hän tulee kyllä --
    niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi,
    ja sinä olet kanssamme kantava todistusta
    hänen armostaan ja kunniastaan.]

Niissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston
200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että
sen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla
julkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin
"Jephtas bok" ja "Dikter af Lars Stenbäck". [Strömborgin mukaan
lienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa "Nadeschdansa"
tähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin
koota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa,
että hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja
hyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi
jäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen.
Yliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka
painettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.

Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä
runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen
painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee
pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki
parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään
esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt
kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla
runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati
tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven
tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän
nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä,
jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo
suruisesti:

    O, har du ögon, skall du se med smärta,
    Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,
    Så sitter hedningen dock i hans hjärta.

    [Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,
    että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,
    piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]

Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava
lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840
(n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: -- -- "Harvinainen
ilmiö on -- tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä
osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle
niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita
kokoelma -- -- on ilmestynyt. -- -- Edullisesti vaikuttavat miltei
kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo,
jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat
tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia
tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua
ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa
kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana
kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle,
joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen
kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on
loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita.
Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat
useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan
silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys.
Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun
koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous',
'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä
yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen
hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea
arvoa vailla on ainoastaan sikermä _Kuoleman kuvia_, missä tekijä
on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen
sydämelliselle luonteelleen.

"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa
ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä
haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä,
että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä -- joka käsitys
riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa
johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä
uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli
jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä
yleiseen ja korkeampaan -- ja sehän on runouden tehtävä -- on
pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys
Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on
jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se,
mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan
runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä,
ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä
mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen
ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta?
Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen
ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin
nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut
laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella
hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut
mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér
seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen
lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]

Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy
täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä
voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa
kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka
Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi
elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin
myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta,
mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan
piirteet -- ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen
painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen
runoilijatoimintansa päättyy.

Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa
ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin
haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä,
"ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä
murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan.
Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan
otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan
franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi
kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä
varhain kirjoitettu -- mahdollisesti Upsalassa -- vaikka myöhemmin
muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin,
että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta
kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman
idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee
yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen
varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman
runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä
siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman
muotonsa. [_Gunnar Castrén_ (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912,
Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa
osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä
varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään
kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä
omaperäistä".]

Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa".
Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan,
johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta
kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole
sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa,
milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä
on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko
värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit
luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä
sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman
lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän
voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia,
ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä --
tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa
todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi
tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy
toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä
useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus,
tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten
niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee,
voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman
hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen
ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. -- Kokonaisvaikutuksella
samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin
persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman
kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava,
sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat
_hänen_ tapaansa tuntea -- verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä,
vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea,
ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.

Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan
poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita
hänen ainoa balladinsa, "Meri". -- Se muistuttaa sekä Goetheä että
Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen
on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle
ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden
aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu
säkeissä:

    Stora, djupa dunkla vatten
    Upp och neder vagga mig;
    Bort till andra land i natten,
    Dit du far, jag följer dig.
    Vagga vackert mig i natten
    Dunkla vatten.

    [Suuret, syvät, tummat vedet
    tuutivat mua ylös ja alas.
    Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua,
    kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä,
    tumma vesi.]

Siinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole
vähemmin kuvaava kuin Goethen "Fischer" balladissa, kun taas äidin
kiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle,
muistuttaa "Erlkönig" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa
runoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota
lukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin
ulkonaista vaikutusta.

Aiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan.
Jos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän
on antanut nimen "Kuoleman kuvia" ja joilla, kuten Porvoon lehden
arvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista
arvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia
tunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen
tunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu
niin raateleva, jolla hän "masensi" runollisen luonteensa. Hänen
maailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa
käsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut
lapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on
vastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies,
joka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista
demoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta
valheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt,
kun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi
semmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei
koskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen
väikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen
hän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen
tuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.

Erotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää
rakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä
pyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä,
kun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on
korkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle
Hengen voiman ja korkeuden ("Anna"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin
jäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen
rakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus ("Hyvästi").
Rakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan
19:nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt -- sanomme
19:nnellä vuosisadalla, koska 18:nnen vuosisadan jälkipuolisko
varsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei
tule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen
ystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se
mikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi
rakkauden vetävän alaspäin, -- pyrkimys totuuteen, korkeimpaan.
Ystävälleen hän laulaa:

    Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga
    Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga,
    Och lifvets hela helgedom står öppen;
    O djärfhet och o jubel! stolta mod,
    Som tränger genom märg och blod! ("God morgon.")

    [Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo
    kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä,
    ja elämän koko pyhäkkö on avoinna;
    oi rohkeus ja oi riemu! uljas into,
    joka tunkee läpi veren ja ytimen! ("Hyvää huomenta."])

Ja kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun ("Eräs yö"), yhden noita
harvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa "Äitini" ei
koskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee
paljastunut ihmissydän.

Edelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen
viattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa
taivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa
säikyttää. Samassa runoelmassa ("Kirje ystävälleni") ylistetään
lauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään
"taivaallista" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus,
jonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa,
joka silloin jo oli kirjoittanut "Pilven veikon". Kauneimpanaan
ja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe "H. G. Porthanin
muistojuhlassa", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava
"Kirjeeseen ystävälleni"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen
sovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi
ajatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän
rikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta
kansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi
sellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on
myöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko
hänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa.
Jo siinä hän puhuu "syrjäisestä seudusta", ja runossa "Suomalainen
synnyinmaani" palaa sama ajatus: "syrjäisten majain suojassa" elää
suomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme.
Tarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut
kenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä
meille opetettavaa.

Ei saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja
laaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla
on se nimenä ("Hyvää huomenta", "Aamunkoitto", "Aamu", "Kevätaamu"),
mutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. "Kirje
ystävälleni"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin
auringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi
hänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen
hän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo
ja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee
elämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e.
Yö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä ("Hyvää
yötä"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia ("Tähti"). Hän
saa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä,
lintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa
niihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli
hänelle rakkain.

Ylipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme
edellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään
taistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on
kokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla
vastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen
synnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut
yksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon
tuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin
se täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä
kalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea
sitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan
iloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin
aivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu
suurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla
ei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi
arvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian
arveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen
tunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat
todelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä
totuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen,
joskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä,
täytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka
saattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli
luonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain
sairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen
taistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden
saavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta
sieluntaistelusta voi sen sanoa?

Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka
muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita
ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä
ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija
on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon
Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään
tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä
runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit",
joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä
ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.

Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se
johtopäätös, joka sanotusta seuraa.

Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä
merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja
että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä,
että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen
kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi
vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että
pietismillä oli oma runoilijansa -- runoilija, joka runoilijalahjansa
aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme
kahteen suurimpaan runoilijaan. -- Tällä on myöskin Stenbäckin sija
sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo
määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että
Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella
kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan
tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena
täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen
runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta
vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin
sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä
isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen
kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei
jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat
tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan
yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja
Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa
huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja
neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa
ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät
kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin
yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän
runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa
toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa
plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa
notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta
tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa
viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut
ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei
koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin
molemmista muista.

       *       *       *       *       *

Stenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä
kuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta
1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa
saivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen
huomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään
valmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi
voimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei
myöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia
vieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on
muistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset
Turun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan,
Franzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä.
Lämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck
erään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu
missään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen,
kumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan
huomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä
silmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea
pienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla;
hänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu,
ja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka
usein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka
ei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo
Ruotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa
hän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja
huomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän
julkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja
pienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin
tai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin
yksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli
sananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista
miestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin
edessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin
v. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa
tervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä
ystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä
Paavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan
kirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: "Kuten tietänet, olen
asunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan
-- ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan",
lausuu hän edelleen: "Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä
tänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla.
Sinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi
enemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan." Jos
Stenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa
tulemaan.

Stenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin
Helsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat
yhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita
vuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä
pysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen
aikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka
suuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista
sanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja
Skarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille
itselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat:
"Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki."

Mutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus
Stenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia
Savoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut
jonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle,
ja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius -- silloin
salakihloissa Essenin kanssa -- oli näet Ebba-sisarensa kanssa
matkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä
vanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys
oli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä
Stenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan
luutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset
matkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut
kotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo
saavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura -- sillä
vielä muitakin liittyi jo mainittuihin -- Alavieskan kappalaisen
Vilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa
oli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen -- hän oli kosinut
Ebba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.

Edellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen
oli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan
Essen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten
vuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen,
sielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan,
mutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä
loppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan
"kurtiisiksi", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä
sydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta.
Jos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden
lähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut
tavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa,
että Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten
Essen todistaa, "uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan
hoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen
osanottajan pyrintöihinsä". Edellytyksenä viimeksimainittuun
tehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja
valistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen
ja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä
uskonnollisessa elämänkatsannossa.

Äskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa
seurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka
sen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa
rakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa
kanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen
leski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys
uskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä,
joka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi,
oli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi
suruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla
hänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p.
marraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli
ensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat
saapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa,
että kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti
elonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan
ei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus
äidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan
ei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut
Helsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli
vaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi
samalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin
kun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että
Stenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta
1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei
niin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan,
osaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen
aikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien
asiain johdosta -- ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten
läsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona
Uudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä
nelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja,
tohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea
hääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut
viettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen
toimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin
postillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee,
että häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.

Se koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen,
oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat
ja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta
tuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään
tulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa
valmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että
hänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se
mikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen
aikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut
mitään.

       *       *       *       *       *

Evankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille
usein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet,
päinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului
vielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet
lehteä suuressa arvossa -- sehän oli heidän elämänkäsityksensä
ainoa julkinen edustaja -- ja Stenbäck puolestaan oli iloinen
saadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen
kirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), "että
kirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun
osaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa
kaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa
paremmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen
meidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille,
mutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen
muita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta,
niinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä
ainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä,
niin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme
puhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne,
joilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen
antamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus
ei mitenkään saa olla viimeisesi. -- Se on mennyt Porvooseen;
luultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin
paljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka
houkuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin
tahdon säästää tämän siksi." [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut
mitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi
pitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] -- Kun
lehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan
paitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska
hänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa "Kuinka
seurakuntien tila on parannettava?" Kuitenkin voi tässä yhteydessä
kertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen
Ruotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka
tarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli
nuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana
ja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn
nimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan
pappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen
teologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin
käytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan
1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan
ja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle
miehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten
kesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle
mieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä
kirjeistä, ja vastedes teemme samoin. -- Kuvaava on ensimmäisen
vastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: "Rakas veljeni
Kristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen
yksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle
meren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama
Herra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut
unesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on
Kristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en
voi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti
veljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä
niin _täällä_ kuin _siellä_. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka
heränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä
tässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä,
pietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka
sydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa
kuului meille."

Sen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä
pilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä
lausuttuaan sanat: "täytyy joko olla kristitty _kokonaan_ tai ei
laisinkaan", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä
kiinnittää mieltämme: "Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi
Evankeliseen Viikkolehteen. -- Lehteämme julkaisivat jo 1836-38
toiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä
varoilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera
(maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen
huostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä
vastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla
usein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja
lujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa
niin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti
taisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain
kanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai
ainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara
sensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa
kirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen,
joka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi
vielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen
keskitse."

Jos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että
sisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on
hartauskirjoituksia [Sellaista on "Sekalaista ystävilleni"
(Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin
kirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta
ja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena
ovat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua
pietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin
missäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon
kaksi polemiikkia. -- Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut
jäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä "merkillisestä
innostuksesta" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa
1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä
synnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat --
naisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista
moni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä
ei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan
se seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan
johdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan "yhtä
tärkeimmistä päivänkysymyksistämme", kun näet Kurikan tapahtumat muka
antoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein
muodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus
ei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan
piti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä
ja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen
Viikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli
osoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä,
mutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että
asia oli "kyllin selvä itsestään". -- Polemiikki oli siis vallan
tavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi.
-- Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että
eräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että
Evankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana
_"perkeleellinen"_ ("fördjäfladt"). Hän puolestaan sanoi: Järki on
valo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä
ja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen
karkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin
aurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen
eteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja
vaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä
elämämme tiellä. -- Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi
on laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana,
jota sanotaan käytetyn "herjasanana" Lutherin esikuvan mukaan,
seuraavasti: "Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan,
sehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki
osoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen."
Sen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin;
kirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa
ja kristinoppia vastaan. -- Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan
riitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei
voikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu "herjasana"
vaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi,
sillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta
(jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa
mielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se,
että ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin
oli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi
päivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin.
Edelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista
Viikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet
päällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat,
toimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle
kuoliniskun.

Evankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma.
Runoutta siinä on ainoastaan "Distikoneja I" johdantona ensimmäiseen
numeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:

    Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,
        Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.
    Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,
        Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.

    [Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,
        nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.
    Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,
        kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]

Suurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus "Katkelma runoudesta",
joka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja
runoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme
sen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana
toisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden
lopusta.

Jos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet
tyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin
vähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen
verraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa.
Alusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta
joukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään
kaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää
elämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys
Evankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu
vastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan
malja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli
reunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen
löytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen
pipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta
Turun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli
Vehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen
E. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.

Kirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran
toiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista
Uutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös
Vaasan pipliaseuraa, joka "tässä Herran armon etsiskelemässä ja
runsaasti siunaamassa seudussa" oli levittänyt monta Raamattua ja
Uutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa,
kun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään
pyhää kirjaa eivätkä "nuku niinkuin muut". -- "Miks'emme", sanoo
kirjoittaja sitten, "iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan
tunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden
eläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä
ja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä
siunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua
meidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja
iankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille
rakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden
hyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja
kunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella
näitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien
hyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja
parantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan
luovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha
uskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka
oli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on
heräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta
keinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa
ja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja
ajattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä
miehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran
Sanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä
että sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin
että Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset
herätetyiksi parannukseen ja uskoon." -- --

Tästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat
muistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta,
Stenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne
eivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että
ne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä
homiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä
vuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen
lapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla
hyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan
tarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen
selville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin
kaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on
vakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla
tahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on
sangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka
puhuja -- ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on
ja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? -- kovin
monimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta
johtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa,
eli hra M:n panteistisen terminologian mukaan "Kokonaisuuden
äärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki", tarvitsematta
omistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että
hän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä
"tieteellisen siveysopin rakenteesta". -- Stenbäck sanoo tähän,
että tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin
vaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen
esitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole
kaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että
ihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei
niitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee
perisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka
henkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen
ja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan
joudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan
tavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta
kovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan
ohitse -- aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus
jo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole
meissä, vaan -- ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan
mukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä -- ei ole aikaa
uskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa,
kuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia
voimia vastaan ihmisessä kuin tätä. -- Mitä hirveitä, jumalattomia
oppeja papin, hra M:n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck;
ja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten
viheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea
siveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme,
vaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus -- yksinkertainen,
fanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla
kuin hra M:n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren
sielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on
utelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen
saavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin
että kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen
elämä on lopussa -- ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan
tahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä --
arvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään
herätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M:lla ei ole
tietoa. -- -- Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö
meidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme
ottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä
Raamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään
tuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. -- --
Meistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut
antaa hra M:lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä
kehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan
sitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan
kokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta
jokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta,
kristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.

Sitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. "Siinä",
sanoo Stenbäck, "kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta,
kukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja
lauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin
tunnustettava, että hra R:lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä
miellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella
varsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä
ylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra
R:lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia
ajatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua
hänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä
totuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän
säde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan,
laiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun
huomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka
iljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla
inholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai
sanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen
ehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja
autiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa,
kuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä
se on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä,
musertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata
mielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka
puutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan
sanat. Herra E:ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti
pulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen
hengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua
loistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota
hänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta
hengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan
ja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma
kangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa
'_varjostaa_ eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon
tai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan
vailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla
vieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin?
Herra R:n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat
julkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja
syvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin
tekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää;
hän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin
monessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja
lausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta
osoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet,
että sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen
kristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta
ei sen voimaa." -- Sitten ilmoitetaan puheen aine: "Jumalallinen
Sana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja
merkitys, sen vaikutus ja siunaus", mutta tarkastaja ei katso vaivaa
maksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia
saippuakuplia. -- "Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa
jälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa
syhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen
laverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat
Jumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi
sitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä
tarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää
sinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä
minäkään muuna -- ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen
tarina hurskastella ja haaveilla." --

Stenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu
annettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, "joissa hengellinen
tekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä
luonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa". Syyn
tähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa
tilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän
puheen, jossa herätti huomiota "yhtä paljon asiallisuus ja
perusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus".

Ajateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin
läheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti
sekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä
olivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana
oli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin
voidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli
läpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla,
jonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen
vuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden
lopettamiseksi kerta kaikkiaan.

Siitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä
eräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on
Stenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.
Kuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:

    "Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä
    siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati
    olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen
    kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa
    sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin
    tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut
    silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä
    olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet
    vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan
    miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin
    nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle.
    Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen
    Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä
    nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole
    päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi
    tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla
    ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan --
    useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas
    ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja
    jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot,
    olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava
    sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori
    keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella
    päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän
    tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään
    ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen
    konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti
    myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa
    hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua
    noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta'
    sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta,
    että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä
    perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä
    sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin
    mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista
    tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa,
    että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin
    kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät
    katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi
    ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti
    edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa
    suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa
    välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi
    sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä
    maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli
    pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin
    hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt
    hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen
    johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11
    numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään.
    Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän
    saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä
    lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän
    ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä,
    mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut
    antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle
    saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan
    hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme
    tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen
    tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee
    siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen
    ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet
    Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet
    sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin
    he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että
    he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä
    Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää.
    Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on
    vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä
    näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole
    kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on
    meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä -- jos me
    olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan.
    Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me
    liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka
    seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa
    ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme
    voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset,
    synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa
    ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana
    herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin
    rahvaassa."

(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on
siteerattu jo 4:nnessä luvussa.)

Viimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk.
1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu:
"Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä
se ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka,
jonka siunauksiin se katoaa." Se mikä oli tapahtunut mainitaan
seuraavassa lakonisessa uutisessa: "Kun Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen
memoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että
Evankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella
ole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä
sekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että
Toimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään."

Se hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta
sisältävä kokoelma, joka nimellä "_Evangeliska Misceller_ af f.d.
Red. af Evangeliskt Veckoblad" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset,
jotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti
osaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden
kirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua,
että kirjoitus "Den första sammankomsten" (Ensimmäinen tapaaminen)
on N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan
Paavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että "Adolph, berättelse
för barn" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä.
Kertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat
käännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, "Usko ja
epäusko", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on
lisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin "Leben Jesu" herätti.
Kirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista
Ruotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J.
V. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: "Vielä paraikaa eräs vankka
ja innokas valistaja Frejassa -- sanomalehdessä, jolle muutoin on
ominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää
pientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka
ihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää -- yhä edelleen puolustaa ja
levittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja
vaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan
ja tietämättömyydellä sen olemuksesta." Nämä sanat osoittavat meille,
kuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli
Snellmanin esiintymistä. -- On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri
tässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille,
oli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme
vuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta
myöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa "Saima" lehdessä, taas
vuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä
miehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja
oikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa
voittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön.
Maailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä --
ja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä,
jota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.

       *       *       *       *       *

Mainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden
kolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska
se näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi
vei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen
elämäkerrassaan.

_Katkelma runoudesta_.

-- -- Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon
olet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää
se ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä
minulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous
on minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita;
pilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa
ehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat
keuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus
kohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus,
vaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia
värjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia,
minkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo
aistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä
tullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut
posket ja tekotukka. -- Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja,
näytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi
ainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä
mitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa
joukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin
osa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja
raakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri
siinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään
aistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät
myöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta
silti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat
mainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen
kaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja
rakkautta jäljellä.

Mutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten
saksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei
myöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta
olennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo
samalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama
luonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä
se aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta
ja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä,
laajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta
Goetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton,
ihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta,
joka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn,
toisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan
tätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu
kristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti
anastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella
innolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että
uudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani
keksiä "kristillistä" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella
elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon
elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen
yläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä
sen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan
-- jos niin tahdomme sanoa -- pakanallista elämää, pakanallisessa
ilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi
kaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta
sillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään.
Sillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin
kääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan
helmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei
kääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja
sydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa
täällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana
ja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama
paatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä
itsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä
Jumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka
ole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa
kristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään,
kun he vihdoin kuolevat -- se sama tahtoo myös tehdä runouden
kristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen
tätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä,
että se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään
ja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa
kristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta
kristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken
Jumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä
asioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi
vain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea
kristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja
sen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa,
olisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää
runoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän
nimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä
tässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen,
jota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa
kristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin
aivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja
jota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin
ja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon
ennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että
samoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen
jäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt
kaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen
kanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi
Espanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän
aikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa
ja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi
kukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena
asettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia.
Palataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet
ajassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä
runous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja
kukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on
tavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös
"imitatorum servum pecus" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi.
Oli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller,
Tieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit
arvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa
avautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan
aaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä
neroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan.
Silloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki,
joilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän,
liehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta
sen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka,
kuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen
luonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin
nämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on -- herrain ja
naisten kesken -- käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen
neronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen
elämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan
herättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian
esteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa
on Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on
äärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan,
kokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla
varustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi
säilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin
surkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää
vaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää
minusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta,
mistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista
kahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi
huomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia,
katsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan
herättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä
uskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on
se meille syntisille -- sinulle, ystäväni, ja minulle -- kelpaavaa,
hyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä
ja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet.
Meitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja
hylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme
ja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa
helliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden
tähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden
ja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle,
joka on Kristus -- silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja
julistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja
tätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten,
jotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se
nyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä
maallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään,
joka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan
ennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan
ja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä
enemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja
turmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan
ihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä
kykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti
valtaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja
sikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin
runollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän,
kuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden
vallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei
Jumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen
runoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen
mielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa
ja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen
luonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai
vähemmässä määrin -- aina esteettisten taipumustensa mukaan --
epäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren
porton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi,
hurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta
olennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon
kaltainen, josta Johannes puhuu ja joka "oli vaatetettu purpuralla ja
verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja
päärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia
ja hänen huoruutensa riettautta". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja
sokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja
Jumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun
ja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän
suuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni
mukaan, esteettiset -- en kiireessä keksi mitään parempaa ja
selvempää nimitystä -- syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin
juurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun
sitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu
rakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin
on esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen
kuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines;
vaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta,
että se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä
vastaan: "sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, _kaikesta_
sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_ mielestäsi". Jos
ihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee
hänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa
yli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta -- silloin hän kaiketi hyvällä
omallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa.
Silloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on
"vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen,
meidän Herramme, tuntemisen suhteen", ja kuinka kokonaan toista on
nähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden
virvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.

Jos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä,
niin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni
selvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu,
puhua ajatustani julki. -- --

Tämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista,
mitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka
hän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta
persoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä
ei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut
tuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu
senkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit
empimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei
ollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka
vastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä "luova neronvoima"
purkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe
ja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana,
jolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää,
että sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos
(huomattakoon tämä _jos!_) se saa "ylivaltaisen, kaikkinielevän
vaikutuksen". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja
voimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi,
ja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin
"alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa", edistä
kristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi
hänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa
inhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa
ja välttämättömyytensäkin _ilman_ että ne enemmän tai vähemmän
suoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa,
että sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen
harrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin,
innostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.)
ja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen
herättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin
saa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi
asettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä,
että runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se
vastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa
asettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden
toteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. -- Jos
tahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen,
että hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan,
joka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia,
että hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita
sen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin
on runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua
aihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta
näkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle
päätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi
sammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu
tehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi.
Tämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei
Stenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse
romantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa
runoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella,
joka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja
puhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän
puolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla
epäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä
ystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.

Täten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan
lakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan
hylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta
ja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota
runoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden
ehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut
mitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti
"kielien kultaa", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon
vaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka
hän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä
ystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt
panna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä
ihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle,
että se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli
kaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku
jo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa
osaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava
ja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava
tapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen
jälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin
seuraavasti: "Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään,
ne ovat kaikki pelkkää roskaa!" Runoilija oli loukkaantunut, ja
sanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin
kerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä
olemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt
rahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt,
että moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka
punnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää,
mikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi
sitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan
muodostu niistä riippumatta.



KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.

Pohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä.
-- Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- "Muutamia sanoja
pietismistä." -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentin-virkaa
varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja
Stenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- "Nya Morgonväkter." --
Viimeinen Helsingin-aika. -- "Theologiska Tractater, I." -- Nimitys
koulunrehtoriksi Vaasaan.


Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän
näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa
m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en
ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei.
Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein
hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen,
että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen
samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.

Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja
otamme siitä seuraavan kohdan:

    -- -- "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut
    useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa
    veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se
    raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut
    elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta
    hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun
    ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten
    ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa
    näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen
    Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta
    niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä
    veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että
    estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." -- --

Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi
äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle".
Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen
etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin
varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu
tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta
toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T:llä [Johan Ternström (s.
1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä
hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk
Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi
ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi
enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman
tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa
päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei
kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." -- "Jos rae", jatkaa
Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme
tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin
työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei
olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan.
Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin
rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein
toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin
voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." -- Jälkikirjoituksessa
mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin
painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo
oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on
S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F.
G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus
ei ole tähdätty pietismiä _vastaan_, vaan puolustaa sitä; sen
tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys
ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen
maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]

Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille
kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden
alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko
on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski
Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.

Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä
prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän
oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten
Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä
muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että
hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut
kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan
kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt
loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään
erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi
sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista
häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että
sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi
sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää
kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä
samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi
rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina
sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin
kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän
ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi
Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika
Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug,
syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian
kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen
hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin
Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut
läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti,
jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei
voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi,
suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet
kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla
sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys,
riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti
langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:

    -- -- "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan
    nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään
    kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä
    pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut -- kaikki muut
    lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut
    sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726
    ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja
    toimittaa hartaudenharjoituksia' -- kuitenkaan ei H. Jufvas
    päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia
    vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa
    60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin
    ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun
    hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos
    laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja
    tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon,
    jos tulee valittamaan. -- Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander
    (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori
    ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p.
    toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana
    iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten
    haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui:
    Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien
    pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein
    oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana
    on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle
    -- kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä,
    jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto,
    joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim.
    siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa -- jolloin
    hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään
    kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti
    (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman
    apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat
    kapalossaan -- sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt
    eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia
    on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen
    pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei
    tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt --
    joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin
    meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin
    meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit
    kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että
    jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p.
    helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on
    minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa.
    Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy -- käyköön niinkuin käydä voi
    -- kunhan käy, emmekä nuku. -- Hän elää, joka voi ja jonka täytyy
    auttaa."

Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori
Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen
virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842
hän sai ne Turussa. -- Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista
samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä
asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja
liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä
todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on
hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin
sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin
mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin
kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.

       *       *       *       *       *

Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille
kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää.
Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa
(yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista
Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen:
"Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter
Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä -- jota hän kiitti --
jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta
henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset,
joiden pariin olen joutunut. -- -- Usein kyllä tuntuu mielestäni,
että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille
paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton
onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me
herrasmiehet joutuisimme ymmälle. -- Snellman on tätä nykyä Ruotsissa
ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan
voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja
filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia
ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta
missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei
totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki
me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki,
oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi
ja vaikuttavaksi meissä! -- -- Meillä on täällä omat nykäyksemme;
välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys
tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy
lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on
miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen
enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä
ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo
enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat
kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön
Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme."
-- --

Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori
on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa.
Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen
amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck
kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun
papiksi vihittäväksi.

Alkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin
toukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä
hän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä
hänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan
oli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut
kandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei
vielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa
seurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa
tiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä
huolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi
tarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan
antautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi
hän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei
kukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat
saada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen.
Turun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen
vakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä
hän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski
herra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen,
julkisessa tutkinnossa lausui: _"Minime mihi placet haecce thesis
tua"_, niin Stenbäck vastasi tyynesti: _"Si non placet, jam
displiceat"_. Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan,
vastasi hän: "Jumala antakoon että palaisin!" Hänen arvosanansa oli
"cum laude", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta
ja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi
lukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse
papiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli
siinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan
rinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E.
M. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.

Turussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita
ja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen
Achrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota
tohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh.
Stenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.

    "Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet,
    että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne
    pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla.
    Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen
    verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen
    meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt
    juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa
    totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo
    olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan
    ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen
    ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme
    piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut
    asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on
    välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan
    pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan
    pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me
    täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin,
    eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan
    arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja
    määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt
    me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme
    arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi.
    Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on
    heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther,
    hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä -- mutta
    mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua
    nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että
    niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia
    kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille
    tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että
    Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että
    he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja
    muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita
    muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan
    kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa --
    tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain
    estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan
    tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä
    heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan
    Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu
    empimättä matkaan." -- --

Stenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan
yhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa
Raippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta,
joka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun,
ei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon
eräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja,
jotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista
elämää hän sanoo muun muassa: "Halua tieteelliseen sivistykseen ei
ole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden
käsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja
tullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt
pappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi
Jumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten
joukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että
vainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän
kun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä
opettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin." [Promemoria
kirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse
matkusti sinne, ei sitä jätetty esille -- mikä kaiketi ei estänyt
mielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]

Samana päivänä kuin Stenbäck vihittiin papiksi, sai hän määräyksen
lähteä pastorinapulaiseksi Karjaan pitäjään. Päivätyistä
saarnoista näkeekin, että hän on saarnannut siellä, mutta samalla
myöskin Tenholassa ja Bromarvissa. Samaan aikaan oli Essen
väliajansaarnaajana Tenholassa, ja ystävykset tapasivat usein
toisensa kesän kuluessa.

Tältä kesältä on mainittavana kuolemantapaus, joka läheltä koski
Stenbäckiä. Miltei heti Turusta kotia tultuaan Achrén, joka v:sta
1841 oli ollut kappalaisen apulaisena Munsalassa, sairastui
hermokuumeeseen ja kuoli kolme viikkoa sairastettuaan 13 p. elokuuta.
"Lempeän, tuntehikkaan, rauhaisan, vaatimattoman" miehen poismeno
herätti suurta kaipausta, ei ainoastaan hänen lähimmissään, vaan
laajoissa pietistipiireissä, sillä etevine lahjoineen hän oli
heidän ensimmäisiä pappejaan. Siihen, mitä edellä on sanottu hänen
kirjallisesta toiminnastaan, voidaan vielä lisätä, että hän käänsi
ruotsiksi erään pietistien suuressa arvossa pitämän teoksen: "Martin
Boos, predikare af den rättfärdighet, som gäller för Gud, hans
själfbiografi", Johannes Gossnerin toimittama. Kirja painettiin
Tukholmassa 1839 (Ramstedtin kirjapainossa) ja kustannettiin niillä
varoilla, jotka kääntäjä itse, hänen lankonsa Schwartzberg ja rouva
Fabritius olivat yhteisesti panneet asian hyväksi. [Linnströmin
ruotsalaisessa kirjaluettelossa ilmoitetaan teos L. Stenbäckin
kääntämäksi. Syy on epäilemättä se, että Stenbäck välitti painatusta
koskevia keskusteluja. -- Eräässä Laguksen Achrénille kirjoittamassa
kirjeessä Björkqvistin postillan kääntämisestä on seuraava Stenbäckiä
koskeva kohta: "Ruotsalaista alkutekstiä lauluun 'Kats' Jumala
ja mies' en ole saanut käsiini, olen sen vuoksi kääntänyt sen
suomenkielestä ja lähetän sinulle tämän käännöksen, sillä ehdolla,
ettet käsittele sitä niin tylysti kuin runollinen lankosi Lauri,
joka turmeli pari kääntämääni suomalaista laulua. Voinet kyllä pitää
näitä lauseita naurettavan ja loukkautuneen tekijän-itserakkauden
synnyttäminä; mutta lyhyesti: puheenaolevaa laulua ei saa painattaa,
jos siihen tehdään pieninkään muutos. Jollei Lauri tavallisella
runollisella viirikukkomaisuudellaan olisi lannistanut haluani,
olisi luultavasti jo koko Laulukirja ollut käännetty. Muistutuksia
ja korjausehdotuksia otan erinomaisen mielelläni vastaan ja tahdon
sellaisissa tapauksissa osoittaa kaikkea kohtuutta, kun vain ei
väkisin pistetä minun tuotteilleni terävää nokkaa, missä minä tahdon
sen olemaan tylsän, s.o. uhrata kristillistä yksinkertaisuutta turhan
helinän vuoksi, jota minä nyt vihaan." [!] -- Laguksessakaan ei siis
Stenbäckillä ollut runoutensa ystävää.]

Ennenmainitun Björkqvistin postillan käännöksen, jota Lagus
katsoen alkuteoksen vaikeatajuisuuteen sanoo Herkuleen työksi,
tarkasti osaksi Lagus, osaksi Edvard Svan, jota paitsi Achrénin
läheinen ystävä, F. G. Hedberg, kirjoitti kääntäjän elämäkerran,
joka on teoksen alussa. Tenholasta Lauri lähetti 12 p. syyskuuta
osaaottavalla rakkaudella kirjoitetun kirjeen Charlotte-sisarelleen,
joka nyt äkisti oli jäänyt yksin ja turvattomaksi, kolme pienokaista
ympärillään. "Lesket ja orvothan", sanoo hän, "ovat Jumalan
etuoikeutetut, ja heillä on kaikkein suurimmat lupaukset häneltä; jos
me vain voisimme uskoa sen, niin ei olisi hätääkään. Kun kaikki muut
tuet kaatuvat, jää hän ainoaksi tueksi, ja kuinka väkevät olisimme,
kun meillä ei koko maailmassa olisi muuta kuin Jumala tukenamme!
-- -- Luultavasti et ajatellut niin pian saavasi alkaa kuin linnut
taivaan alla elää ainoastaan Jumalan turvissa ja käydä välittömästi
hänen kätensä ohjaamana kautta maailman itse näkemättä eteesi --
mutta koska Jumala rakasti sinua, otti hän huolenpidon sinusta
omaan huostaansa." -- Tulevaisuudessa oli Charlottella samoinkuin
Marie-siskolla isättömine lapsineen hyvänä tukena heidän veljensä
Lauri.

Lopuksi on vuodelta 1842 mainittava eräs Stenbäckin julkaisema
kirjanen _"Muutamia sanoja pietismistä"_ (Några ord om pietismen).
Tämä 31 sivua käsittävä kirjoitus, jonka mainitaan oikeastaan
olleen aiotun sanomalehtikirjoitukseksi, on Stenbäckin tavalliseen
lämpimään tyyliin sepitetty puolustus sille uskonnolliselle
suunnalle, johon hän itse kuului. Lyhyen johdannon jälkeen hän
siteeraa pääkohtia eräästä "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä
aikakauskirjassa olleesta tohtori Reuterdahlin kirjoituksesta sekä
tekee sitten muistutuksia ja lisäyksiä oppineen ja kuuluisan Lundin
teologin lausuntoon, jonka maltillisuus ja puolueettomuus yleensä
tunnetaan. Kun Stenbäckin kanta jo on kylliksi selvitetty, otetaan
tähän ainoastaan loppusanat, jotta lukija saisi kuulla kirjoituksen
tyynen, vakaan sävyn: "Pietismi ei ole virheetön eikä ole koskaan
pitänyt itseään täydellisenä; se tunnustaa tuskalla vikansa eikä
suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee liian hyvin syvän
aatamillisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on tosi,
tavoittaa se sitä, että se käsittäisi Kristuksen ja elävän elämän
hänessä, niinkuin myös Kristus Jeesus on käsittänyt sen, -- ja
Jumalan armoa, joka on herättänyt sen tähän pyrkimykseen, se tahtoo
tunnustaa, puolustaa, koroittaa, noudattaa ja seurata elämässä
ja kuolemassa, onnessa ja vastoinkäymisessä, vaikka koko maailma
nousisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajain silmiin, hiljaisena
hetkenä, elämän ja kuoleman iäinen vakavuus avautuisi, Jos salama
korkeammasta, kaikelta järjeltä salatusta hengellisestä elämästä,
joka on Jumalasta, lävistäisi pimeyden ja usvat, niin ainakin silloin
tyyni mietiskely jumalallisella voimalla kuiskaisi heidän korvaansa
Gamalielin viisaat sanat: 'Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä,
niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin ette voi sitä
tyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalata vastaan.'"
-- Kirjoituksen on painettavaksi hyväksynyt Turun tuomiokapituli 12
p. kesäkuuta 1842. Luultavasti se kirjoitettiin pappeinkokouksen
aikana ja on siten pidettävä Stenbäckin lausuntona tärkeässä
päivänkysymyksessä. Helsingfors Morgonbladissa olleessa ilmoituksessa
(1842, n:o 91, 28 p. marrask.) lausutaan, että tästä pikku kirjasesta
voi "syystä sanoa sen olevan ilmauksen pietismistä jaloimmassa
muodossaan".

       *       *       *       *       *

Kevätlukukaudella 1843 Stenbäck suoritti
teologiankandidaatti-tutkinnon, jossa hän (22 p. kesäkuuta) sai
korkeimman arvolauseen dogmatiikassa ja kirkkohistoriassa sekä
lähinnä korkeimman eksegetiikassa ja siveysopissa. Samalta keväältä
on myöskin mainittava hänen avustuksensa pohjalaisten albumiin
"Joukahaiseen", jonka julkaisemisesta Cygnaeus piti huolen.
Avustuksena oli kaksi runoilijan kauneinta laulua, ennenmainittu
"Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti" sekä "Heränneen huokaus",
jotka siis kaikki kolme kuuluvat kevään 1840 jälkeiseen aikaan.
Ei näet ole todennäköistä, että Stenbäck olisi ollut ottamatta
ne runoelmiensa ensimmäiseen painokseen, jos ne olisivat olleet
olemassa julkaisemisen aikaan. Tällä johtopäätöksellä on tärkeytensä,
sillä siitä ilmenee, että Stenbäck tähänkin aikaan oli innostunut
kirjoittamaan pari maallista runoelmaa. Mitä taas "Heränneen
huokaukseen" tulee, on Essen maininnut sen kuuluvan kaikkein
ensimmäiseen heräysaikaan. Niin varma kuin hän näyttää olevankin,
voi hän kuitenkin olla erehtynyt, sillä sen ajanhan Stenbäck vietti
Östringin kanssa Vöyrillä, jotavastoin Essen oli Helsingissä.
Muutoin kuului runoelman ilmaisema mielenahdistus pietismin
luonteeseen ja saattoi siis esiintyä milloin hyvänsä, ei ainoastaan
kaikkein ensimmäisenä aikana. Vihlovassa tuskassa se vetää vertoja
samansukuiselle "Katumus" runoelmalle, joka ennen on merkitty
vanhimmaksi "Öisistä sävelistä". Jos runoilija olisi kirjoittanut
"Heränneen huokauksen" heräyksensä ensimmäiseen aikaan, olisi se
epäilemättä saanut sijansa tässä runosikermässä.

Toimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä
todistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa:
"Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa.
On ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä
saakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa -- olen
elävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja
keinoja. -- Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa.
Ev. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi
Ruotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta
saadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei
sitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin
huomattavat tulot." --

Toisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä
Stenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: "Ruotsissa
on heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että
vanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin
sain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka
siten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan
y.m. -- Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa,
olkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua
istumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee
jotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä,
että Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä
sitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me
kuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala
tahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä,
jotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin
lapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen
Hän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä
asua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta
puuttuu ristiä ja vastuksia -- emme me suinkaan täälläkään tanssi
ruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain
kahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin
raskaalta." --

       *       *       *       *       *

Viimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi
lapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta,
kerrotaan tuonnempana.

Kesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui
Espoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840
oli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava
kasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa
saamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma,
voisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe
sukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin,
jolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti
Essenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan
meni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä,
käytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin
nimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli
jo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja
sanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että
hänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. --
Kuinka niin? kysyi silloin Gadolin. -- Niin, jatkoi Essen, koska
itse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa
sanaa -- -- No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista,
on muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja
niin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi
näyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut
pastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan
ja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen
sai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului
mainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi
alapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.

Kun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia
tuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan
olla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa
paljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme
pietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa
Espoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe
ja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa
Hilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik
Bergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo
Ruotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista
maata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja
C. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut
kirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista
tuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä
kehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin
tutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä
tuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.

Rosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta
eräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on
luettavana teoksessa "C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet".
[Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka
nimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee
Stenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun
eräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan
oikaista. -- "Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista
hänen vierailunsa aikana", sanotaan elämäkerrassa, "jolloin näiden
suomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä
räikeästi pisti silmiin", kirjoittaa hän edelleen:

"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin
tällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme,
jotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä.
Tässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta
on seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha
savolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien
opettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää
kuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1:seksi. Ihmisellä on armo
Jumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee
armoistuimen edessä'. 2:seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin
kuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli
olla _vapaa_, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä,
luonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan
sellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa,
kerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut
olla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin
ei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa,
huikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa
muutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä,
nähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin
kauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista
pääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi
vuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme
avomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko
todella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' -- Hän katsahti minuun
kummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. -- 'Ei, kyllä
sen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' --
'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt
kuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit
sitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan,
jos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei
tilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana -- enkä
ole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin
tahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole
tullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin
pitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani
kuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän
viimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän
nyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa'
j.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut.
Tuskin voin sitä itsekään uskoa -- ja kuitenkaan ei ole yksikään sana
sepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään _armontilaa_,
että se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä
elämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään,
oli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka
ahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat
heille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille.
Sellaiset ovat _hänen_ 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä
'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen
ja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät,
iankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen
uudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan
elämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi."

Sen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien
kanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka
opettaa "aivan toista kuin Paavo", vaatien _omantunnon vapautta_,
mutta _lihan ristiinnaulitsemista_, sekä lopettaa seuraavin sanoin:
"Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon
toisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten,
kun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas
poissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat,
mutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon
merkitsevästi, ei ollut mukana -- kuten sanottiin tilaisuuden
puutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni
ikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin
Kristuksen evankeliumia -- sen jälkeen kuin he olivat kuulleet,
kuinka olin vastustanut heidän sankarejaan."

Kuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea
muuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui
sulasta väärinkäsityksestä -- niin erittäinkin se, mitä hän toisessa
kohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat
otteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät,
pitemmättä puheetta, että pietistit eivät _koskaan_ hyväksyneet
maailman tapaa "elää, puhua ja käyttäytyä". Niinpä ei koskaan
kuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen
tahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras
kieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet
harhaan. Pietistit puhuivat paljon "sielunvihollisesta" käyttäen
sitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana
suomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa
sanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden,
että pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin.
[Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se
kuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan,
että Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa),
vaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään -- voidakseen kuunnella
mitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen
mainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä
seuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien
juomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas
Laguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p:ltä toukokuuta 1838) on
lausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius
ilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat
voivansa olla "elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat". -- "Sinä
kirjoitat", sanoo Lagus, "että raittiusasia jälleen on pantu
alkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva
kirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka
Wieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus
seuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. _Meidän_
täytyy noutaa _kaikki_ Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta
sellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto
nukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi,
jos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi.
Ennenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee
kysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti
vanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu,
siksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele."
-- _Akiander_, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys
näissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin
kanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen
kirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon
opin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka
suorapuheinen hän oli.

Rosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin.
Ei pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään
uskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo
ja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti.
Roseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja
esittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui
siihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä
tuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin "tekojumaliselta", niinkuin koko
hänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle,
hiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja
talonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään,
ennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti
kovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä
puhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja
teeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta
ja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki
voinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä -- ei
edes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää
Rosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut
halua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja
hänen oppinsa hylättiin. -- Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän
mainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä
kiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin
kukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla
sovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat
asettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle
kannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. -- Enimmän
ja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä,
sitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä,
että hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi
toiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona
Stormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen
yhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. -- Koko tämä
juttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla
päivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin
epämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei
kuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän
lausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta
ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.

       *       *       *       *       *

Lukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada
opettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan
dosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä
julkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan
lausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö
kannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri
kielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos
siitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja
jossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori
ei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan
myöskin pietismistä yleensä. [C:ii A:ii Protokoll rörande Theol.
cand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs.
Alexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]

Ensi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin
silloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi
virallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin
väitöskirjasta _"De principiis qvibus innituntur ecclesia et
theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica"_. [Kirkon ja
kristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen
tutkimus.] -- "Väitöskirjalla", sanoo Laurell, "on aineena osoittaa
_sisäinen ja välttämätön yhteys_ kahden evankelisluterilaisen
seurakunnan tunnustaman pääopin välillä: _auctoritas Scripturce
sacrce divina_ ja _fides salvifica_." [Pyhän Raamatun jumalallinen
auktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä
tarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa
kristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen
siteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet
toisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen
perusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin
historiallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja
elämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt
välttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa
kuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys
että myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja
eetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on
siis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä
periaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan
luterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä
jäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan -- jota tekijä lämpimästi
kannattaa -- ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän
yhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole
klassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä
teologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi
perustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä
perustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille
järjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. -- Annettuaan
tunnustuksensa puolustuksen "varmuudelle ja selvyydelle" päättyy
lausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten
hyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut
jäsenet ovat yhtyneet.

Kun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa
vaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen,
saattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen
kirjeen 7 p:ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: "Koska
ne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa
ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat
osoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen
uskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä,
moisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole
matkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan
myöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan
olleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin
heikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin
rahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan
sitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston
tutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet
teologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan
tai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi
Suomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan
mielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja
huolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan
osaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta
ylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua
papinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita
kuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja
julkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka
isänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten
kansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja
pimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen
saavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta
olevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra
Rector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan
Herrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi
tarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen
vallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden
palauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle
opiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen
Asetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja
ohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää
opintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja
vastaisten tarkoitustensa mukaisesti."

Sen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli
hänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei
ollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa
tapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen
suunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin,
ja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin
ratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että
teologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen
suunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.

Professori _Borg_ kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska
tiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään
ollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta
virkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua,
niin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi
professori _af Tengström_, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi
mietintöaikaa, ja asia lykättiin.

Kun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui _Grot_,
että hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä,
mitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä.
Kuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta
eikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän
käytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä
on väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa
jonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen
pietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei
häntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja
että hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin
on suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle
joutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen
mitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen
hän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa
kansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen
kantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin
hengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin
oikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei
se estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus
osoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja
vahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja
ehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä
päätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle
ja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa
päälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen
uskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten
käsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.

Professori _Lillellä_ ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa
oli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo
oli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on
tapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa
vahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty
sen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja
tavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara
olisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan;
pietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä
on täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon
tytär, jota ei _voi_ olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei
_saa_ jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää
suureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan
asettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä
yliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään
henkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin
suuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck
kannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se
sananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei
pidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa
Saksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen
tiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan
pitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. -- "Kun
edelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset
teologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella
tavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen
erinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi
vääryydeksi, jos niin tapahtuisi."

Professori _Blomqvistin_ mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan
hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän
muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen
hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja
lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista
Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin
kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen
pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja
rakkauden evankeliumia. -- "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä
oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri
Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä
tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko
seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei
kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen _perkeleelliseksi_." [Vrt.
edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori,
estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien
kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta
dosentinvirkahakemusta.

Sittenkuin professorit _Törnroth, Laurell ja Rein_ olivat yhtyneet
Grotiin ja Lilleen, antoi professori _Nordström_ seuraavan lausunnon:
"Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista
taitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut
itseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut
tutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta
julkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään
ja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan
teologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa
teologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen
arvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin:
hän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari
silloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän
laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen
mahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen
opettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen
asettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä
hänen nimittämisestään.

"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se
hylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee
niissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti
suvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa,
joka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on
aikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta.
Sitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä
oppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta
ulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta
eivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja
kun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne
loppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista
luulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se
vähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen,
selvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä
herättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on
lausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä
totuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se
salataan.

"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin
liian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei
oltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että
se, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen
kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se
itse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton
ulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan
ilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä
äärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.

"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä
oppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi,
sillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään
muun hallita kuin oman itsensä.

"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös
on ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta,
että maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä,
olisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne
ovat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä
pietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen
kohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä
on se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se
lause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?

"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää
maisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse
sellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei
ole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää,
että jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei
mikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki
yliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine
vakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua
sen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla
ja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen
vievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika
jo ammoin lausunut tuomionsa. -- Ehdotan siis puolestani maisteri
Stenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt
mitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla
hänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle
sen lain, joka määrää hänen oikeutensa."

Professori _Ilmoni_ teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on?
ja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka
tunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin
sokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin
asioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella
muita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee
kaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden
tavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi
sen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja
siten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei
ole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä.
Tämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit
esim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan,
kieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja
kyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen
hartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä
äärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen
ehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen
himon irstailuista, "joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin
muusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt" (!).
Sanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista
laimeutta vastaan, on pietismi "sairaalloinen ilmaus kristillisestä
uskosta ja toiminnasta", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää
sairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat
enemmän tai vähemmän maltillisia -- ei se muuta laisinkaan asiaa.
Siksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista
pappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina.
Ja kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni "sama
pietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei
ole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama
toisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys
elämästä y.m., joka on ominaista pietisteille", sekä professori
myös oli kuullut maisteri Stenbäckin "vähemmin sopivasta, jopa
säädyttömästä saarnatavasta y.m.", niin hänen täytyi, huolimatta
siitä, että hänellä oli "suuri kunnioitus Stenbäckin sekä
uskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä
y.m. kohtaan", pitää häntä pietistinä, joskin "maltillisena", eikä
siis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.

Professori _Sjöström_ oli tosin eräässä kohden Stenbäckin
väitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein
käsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin
tieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin
hänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan
hartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin
opettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.

Professori _Lagus_ ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin
pyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei
tosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta
ja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava
mies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä
nerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska
professori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia,
kun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut
ylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys
vaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että
hänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin
Grotiin ja Nordströmiin.

Rehtori, kollegineuvos _Ursin_, lausui lopuksi, että jos, kuten
arkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että
ne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat
pietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian
opettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas
edistäjä.

Siis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä.
Kun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin
eteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p:ltä lokakuuta 1844, että hän
ei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin,
joita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian
opettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi,
kun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään
tunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian
yksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan
lausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle
vahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla
ei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen,
että mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin
opettajaksi siihen. -- Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti
ratkaisi asian.

Samaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi
että hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin
virasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa
Vaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja
matkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta
hän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka
kiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme
eräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle:
"Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut
ja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea
lakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan
lehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti,
että ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska
minä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he
julistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden
lopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin.
Tästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta
valittaa." Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin
menettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p:ltä
joulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta
päätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää,
että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa
varten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen
tiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin
väitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut
konsistorin hyväksymistä (!). -- On helppo nähdä, kuinka syyt ovat
etsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli
hyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi
sen samaan tarkoitukseen. -- Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä
on puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo
ennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli "jotensakin
varma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen
teko tähän saakka on kuulumaton", kirjoittaa hän edelleen: "Summa
se, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa,
ei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. -- Kaiken
tämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että
Jumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen
nähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä
vastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua,
vaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin
niin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle
määrännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat
millä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani,
kykyjäni ja lahjojani -- mutta kristillisyys, se on naula, joka
pistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman
ihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos
sanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen
ja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja
vaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin
mielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin.
Minulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias
armo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa
sekä sisä- että ulkopuolella. -- -- Turussa ehdotettiin minulle
lehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka
pian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin
alla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja
vieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. -- --
Virkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään
niitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä
minulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella,
ja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin." -- Tuonnempana kirjeessä
Stenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei
kuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että
virkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä
täytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan
teologianlisensiaatin arvon saamiseksi.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän
ikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan
sinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän
kanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena
oli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen
suunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan
jaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta
ja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne
tapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään
täyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta
vielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle
selonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla
kysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen
riitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle
hän asettui.

Epäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa
kertoo, [_L. Wennerström_, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif
och verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck,
samoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä,
mutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa.
Syksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [_Akiander_, Hist. upplysn.,
VII, s. 330.] "Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien
taivaassa ja maan päällä. _Se on uskon tie_: yksinkertaisesti ja
verukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän
toimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että
Jumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa
ansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen
kauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän
siinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa
kätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja
kantojen, vaan meidän syntisten hyväksi." -- -- Tämä pitää yhtä
Hedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen
käsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut
vaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran
kirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset
olleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on,
että seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon
siitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä
Stenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p:ltä huhtikuuta
on luettavana muun muassa: "Hyvin kurjasti on laita meillä täällä
etelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu
enin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja
se jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki,
joka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat
syvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi
ja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta,
parannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä _on_ karvasta
lihalle. -- -- Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi
silmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja
totuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan
henkiä, ei voinut aavistaa mitään. -- -- Me toivoimme, että
Hedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä
mielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan,
että hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. -- Olen kirjoittanut
niin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut
kysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin."
-- Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit,
(A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. -- Stenbäck itse
kirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen:
"Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän
kuin tarpeeksi. -- Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan
sotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla
paaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan
ja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon
ja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät
tiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat
heille pelkkää epäuskoa. -- En voinut uskoa, että he niin kokonaan
olivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee
epäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille,
joita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan
harhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta
pimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka
hetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme
ja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu
tie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen." -- Ei tässä eikä
muissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta,
Stenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan.
Ankarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta
joukkoa.

Kesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen _"Nya
Morgonväkter till de bildade"_ [Painettu Tukholmassa, P. E.
Normanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita
sivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan
riitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen
ilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta
kehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun
palkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se
kääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen,
mutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli
merkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti
valittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin
julkaistua uskontunnustusta "Morgonväkter", joka oli kirjoitettu
Ruotsissa ilmestyneen "Strauss och evangelierna" nimisen teoksen
johdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa
(J. V. S:s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L.--D. Adlersparre
teoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo
Frejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin
Fredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla
pohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma "Eräs
päivä", jonka ensimmäisestä stroofista säe "Det finns ett lif, som
jag aldrig skådat" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona
nimilehdellä. Jälkikirjoituksessa "julkaisija" ilmoittaa seuranneensa
erästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on
kuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin
sisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää
lohdutuksen Raamatun sanoista: "Vanhurskas elää uskostaan" ja tulee
käsitykseen "siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee
uskolle, ja uskolle _yksin_, joka käsittää Kristuksen ansion".
Edelleen puhutaan "parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan
ei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman",
että "usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan
keino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen
ainokaisin perustus" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan,
kuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen
ja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei
myöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta
sanotaan, että se "on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen,
jota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua,
vaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta
kieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan". Se on
suorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee
itselleen, kristillisyydelle "ilman taistelua, ilman parannusta,
ilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman
vainoa -- keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole
jumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa". Antautumatta mihinkään
varsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys
Lutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja
vieläkin ehdottomasti hyväksyi.

Kuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan
teologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla
hän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4
p:ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä
kirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa).
Tältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia
kirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian
lehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä
otteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja
lehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: "Kun tämä asia [dosentinviran
hakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää
asian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta
perintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. -- -- Mihin minun
on kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. -- Maailma
on kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. -- --
Herra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä
olevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen
napisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa
tapahtua tässäkin. -- Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata
joku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin
tarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin
heti valmis -- mutta kenties se ei olisi oikein." -- Joulukuussa
(päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä,
joka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: "Valitukseni
kuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius
nimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä
edistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se
kuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun
pitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä
siltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on
mahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn.
Uskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman
Jumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan
ilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse,
varsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi."

Suoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut
muuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä
talven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus
on varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä
tunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin
syystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen,
Stenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä
yliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut
pois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja
muodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui,
päättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa
18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu
ennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun
ja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä "_Theologiska
Tractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer_. Helsingfors,
1847" ja on omistettu "ystävilleni" J. I. Berghille ja C. G.
von Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa
makaa samassa "huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen
epäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen
vaivuttaneet"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä
-- "ja se on paljoa enemmän". "Jumala on", jatkaa tekijä, "tapansa
mukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen,
mikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme
yksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja
vakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei
kasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla,
mutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille
olla valona ja suolana." Hän toivoo "ei ainoastaan kirkon, vaan
myös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän
hyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden
teeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on
osoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista". --
"Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä
tai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi
yksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus
Jumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon
ja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle
perustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä,
jotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta
väitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä
masentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut."

Vihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja
omistettiin edellämainituille "rakkaille ystäville ja veljille",
jotta se kohtaisi "edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän".
Muualta hän ei odottanut muuta kuin "katkeruutta ja pilkkaa" --
mutta "mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä,
meidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta
ei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin
on meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja
iankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy
kuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran
tuomitseva meidät ja koko maailman." -- Nämä tekijän omat viittaukset
johdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä
sen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin
tehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian
"luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi" sekä
usko ainoa kyky, jolla "Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen,
tehokas sana" voidaan "todella tuntea ja tunnustaa". Mitään kannan
muutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N:o 13) on pitkähkö
arvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa
tunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle
sekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti
tieteelliseltä kannalta.]

Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli
siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä.
Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa
ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta
oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden
kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen,
jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä
anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että
rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän,
Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi
Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien
neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.

Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä
rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi
kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä
kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä
(O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti
patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että
minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka,
minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa
ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. -- Tästä kirjoittaa Essen: "Ja
kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan,
samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi
teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka
hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky
oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia
pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen
valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli
vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa
tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen
kehto oli juuri pietistien keskuudessa -- ja jalo, vaikka heikko
ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja
koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."



YHDEKSÄS LUKU. 1846-1852.

Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen
toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --
Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda
lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. --
Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.

Vaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania
vähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että
hänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin -- kohtalo,
josta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus
ex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras
niinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se
aika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa,
oli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi
toimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt,
jotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen,
että hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi
säännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan
jälkeen.

Kun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena
aikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi
käsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän
saakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa
kenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää
hänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen
koulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle
tutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon
persoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet,
joissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme
hänen jalon, syvän tunteensa, hänen "palavan sielunsa".

Alkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun
ja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä
valmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän
rouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän
mennä toistaiseksi asumaan "vieraina pietistien yleisen kestikievarin
[raatimies J. F.] Aurénin luona". Kaikki heidän omaisuutensa oli
Helsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet
tapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä
filosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille,
Stenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa,
ilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen
aikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs
pohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen,
mutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea
aluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi
matkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan
kalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat
pilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin,
ja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa
kotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa.
Myöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa
sijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa,
josta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli
1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]

Sanoimme "perhe", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin
avioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon
päivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä
halusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia,
ja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet
huostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään
nimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä
sairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä
ottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että
turvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa
ja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat
torpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi
äidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin
ainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea
tai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat
oman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että
sisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset
kouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden
varat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa,
jotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia.
Sillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut
sitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä.
Ja että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin
sanoaksemme "rakkauden kuninkaallisen käskyn" teoreettisesta
tiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka
Stenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja
suruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat.
Mutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen
rakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän
toi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu
suureksi osaksi siitä.

Nuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta
muistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli "vanha kaupunki" ennen
paloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että
kaupunki on "suurenpuoleinen", siellä on hovioikeus, lääninhallitus
ja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli
melkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi
kuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä
voinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat
kaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista
osa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä
oli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti
silmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme
pisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella
kävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta,
jota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro
hovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan,
missä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus
tuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki
suorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui
vähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa
kaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä
sen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo
kellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta -- muodostaen
yhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin
kanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei "vanhaan satamaan" ja jota
myöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen
satamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan,
puoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. -- Mainitussa
jutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan
vain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki
"sivistyneet" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon
rannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli
kuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs
ja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli
avannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa.
Osa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja
seurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata
oli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70:een luvultaan, ja
pantiinpa toimeen "kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin". Kaupungin
seurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine
teeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita
kiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut
"säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita".

On sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä,
kun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt
viihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä
oli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli
alusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä
seuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut
rivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän
sanoo: "Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi
ja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon
olevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt
siihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella
tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää
valittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten
kuten täyttää sen, minkä hän on antanut. -- -- Vielä en ole tavannut
ketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen
kyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei
ainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita." -- Lokakuun lopulla taas:
"Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä
on kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava
ja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät
viitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella
hengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään --
mitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa -- voimattomia sanoja
niin täällä kuin siellä."

Kaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä,
joita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään
maakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt.
Lähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O.
G. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman
Kruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan
Maalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet
ja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan
tehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän
joukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen
vakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan
ja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki
tavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa,
joita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg,
Östring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä.
Tämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä.
Joskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut
johtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän
luonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä
häneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika
ohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia
ja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita
(hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck _päättänyt_
luopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin
viimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli
kadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut
muuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat
Pohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa.
40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. -- Kun kerran
eräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin
mahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan.
Hänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan
tahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi
jäädä pois hartausseurasta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kasku
sormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset
parin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä.
Eräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista
turhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten
turmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, -- joko ei mitään
käsineitä tai sitten n.s. "lapaset"! Oikein selvästi osoittaakseen
paheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois
sormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden
omistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin.
Syvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta
kävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja -mieliseksi kadottaen kaiken
halun enempiin seuroissa-käymisiin. -- Tämä tapaus herätti melkoista
huomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. -- Vaikka on
varmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin
menijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista
lausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että
hän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran,
nähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen
kaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen
satiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.]
Niin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta
osaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.

       *       *       *       *       *

Kun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän
käsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa,
on paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa
yksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei
klassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat
Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä
ilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja
Ilmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut _J. A. Cederbergin_
Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut
mielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.

Marraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias
Wegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa.
Tämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana
olevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman
vaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä
latinankielisen puheen "siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen
humanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa,
ravitsee ja voimassa pitää [!]".

Tarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta,
joka oli uusi koululle, lausui Stenbäck:

    "Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma
    koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty
    opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään
    koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti
    käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa
    opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi,
    siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille
    itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta,
    joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan
    sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan
    yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko
    pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä
    onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa
    vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta
    on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee
    tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa
    ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon
    yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu,
    varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta.
    Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on
    lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella
    rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla
    niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon
    ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan
    määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin,
    missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus
    nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus
    muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi;
    siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja
    ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi,
    hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin,
    jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan.
    Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen
    vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva
    opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan."

Sitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:

    "Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni
    olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä.
    Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä
    kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika,
    veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin
    halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä
    ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin
    katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun
    tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä
    vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään
    muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan
    vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon,
    kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys
    on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan
    henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen
    mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen
    toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän
    on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan
    nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa
    maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa
    saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.]
    omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen,
    niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja
    kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen,
    joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita,
    että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan,
    välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista
    pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea
    koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen
    arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja
    koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat
    voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon
    ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus,
    ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön
    kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva
    koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi
    suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon
    sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi
    ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken
    todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava
    ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin
    ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä
    opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus
    nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot
    ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä,
    pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi
    toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja
    kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään
    virkavalasi." -- --

    "Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä
    ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä
    on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen
    edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat
    miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto
    ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn
    kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä
    pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se,
    joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme
    istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei
    Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti
    liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta
    voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on
    hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat
    meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii
    heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle,
    jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus.
    Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena
    Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka
    Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän
    sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!"

    "Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja
    nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka
    ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu
    voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat
    yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se
    huomaa kaikensäätyisissä ja -ikäisissä ihmisissä osanottoa
    toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se
    on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän
    lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta
    sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet
    vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi,
    varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään
    valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä
    yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin
    soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan
    näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja,
    jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo
    olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta
    osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille,
    kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi."

    "Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni.
    Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette
    kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän
    velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on
    kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan
    heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä
    raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä
    on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän
    opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille,
    jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta,
    pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte
    heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja
    ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne
    suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät
    virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä
    hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja
    työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos
    oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen,
    jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos
    opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja
    vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole
    kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo
    olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne,
    parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän
    ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu
    ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide
    milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan
    oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla
    tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on
    itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan,
    sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se
    joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten
    edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille
    sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia
    katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne
    huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan
    vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan
    niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja
    vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta
    ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja
    synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää
    ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan
    te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä
    kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle,
    vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa
    teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen
    todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran
    Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä
    hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin
    saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole
    Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme
    oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle
    voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa
    perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin,
    rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän,
    toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa
    ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan.
    Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille
    kaikille."

Stenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta
1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän
piti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista
latinankielisistä "pedagogisista lauseista". [Stenbäckin oman tarkan
käännöksen "Pedagogisista lauseista" on julkaissut J. A. Cederberg,
m.t.]

Johdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli
rehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan
toimen laajuutta ja tärkeyttä. "Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana,
ensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua,
tavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa
itseänsä -- mikä on mahdotonta -- tai myös jäädä kaikkea kasvatusta
vaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä
kehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta
heidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja
uskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä
siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä
_ihmisiksi_, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan
tämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen."
Päästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää
koulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.

Kirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat,
valtio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on
oma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa
päämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa
välttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska
kristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten
olojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden
periaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun
historialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se
mitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se
samoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä
eivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn
kasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät
yleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle,
koulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen,
että kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman
puute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää
itsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan
myöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla
on alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että
vaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. -- Siirtyessään kysymykseen
tieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin
yhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu
ja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää
hänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken
määrättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä;
Tähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen
mainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta
matematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875,
22 p. tammikuuta): "On kyllä totta että erään vanhan opettajan
oli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi
narrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet
miehiä -- kuuluisia miehiä -- esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei
koskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan."]
yleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista
peruspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista
kehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti
kieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa
riittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta
on vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen
itsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen
sivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme
äidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella,
alkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on
nuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä
muodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään
muussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin
innokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden
ja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin
on sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja
rikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä
klassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. -- Sitä
reformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen
laajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa
kirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista
pakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon
välttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan
ja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja
hyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. --

"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä", lausui
puhuja lopuksi, "pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan
persoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus
on. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät
myös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen
ja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa,
että edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja
elämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa
oppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän
siveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän
avointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen
tai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön
sisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin
tehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen
pääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen
persoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että
koulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja
ajallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen
täytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja
juuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä;
että koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän
ja opettajan velvollisuus -- se tekee hänen kutsumuksensa niin
äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi.
Kuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan,
mikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan
arvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää
tehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei
ainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä,
joka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan
myös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota
kenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi
voittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen
kautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle
on tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä,
nimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen,
viisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri
tästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja
papin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus."

Kun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän
avusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun
opettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas,
professori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen
Vaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. _J. Oskar I.
Rancken_, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki,
1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita
siihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka
niissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän
kaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän
oli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että
nuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan,
mihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä
korkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle,
ei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka
vaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei
ollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.

Alusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta
rehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon
sisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja
iloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta
ei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa
oppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä
tavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän
järjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden
mainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. "Klassillisten
kirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle", sanoo Donner, "hän
osasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään
vakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja
tunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä
turhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä
painon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen
katsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati.
Sen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla
lausuttu _huolellisessa muodossa_. Edistääkseen oppilaiden oikeaa
käsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös
suomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä
oli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista
samalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui
itse alkukielen _ääneenlukemiseen_. En voi koskaan unohtaa, minkä
raikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme
Caesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli
koettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi
ja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta,
Stenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään
kateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten
paremmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta
seurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa,
varsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen
niin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat
seuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta
tullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan."

"Uskonnon opetuksen muuttaminen", jatkaa sama kertoja, "dogmien
selityksestä Raamatun lukemiseksi ja Uuden Testamentin tekstin
selittämiseksi saattoi Stenbäckin vaikutuksen käänteentekeväksi.
Se johtui hänen yleisestä harrastuksestaan tehdä koulun oppiaineet
keinoksi nuoren luonteen kehittämiseen, ja hän ajoi tätä asiaa
kaikella sillä hartaudella ja lämmöllä, joka oli hänelle ominaista.
Uskonto ja isänmaa olivat ne kaksi polttopistettä, joihin hän
tahtoi koota kuulijainsa korkeimman harrastuksen, ollen tässäkin
Grundtvigin kaltainen hänen jalossa harrastuksessaan Tanskan kansan
sivistyttämiseksi. [Kuvauksensa johdannossa Donner oli sanonut, että
Stenbäckin toiminta Vaasassa muistutti jonkun verran Grundtvigin
työtä Tanskassa. Tätä Rancken ei katso oikein sattuvaksi, varsinkin
koska Grundtvig pani pääpainon isänmaalliseen puoleen, mutta
Stenbäck taas uskontoon, samalla kuin hänen kristillisyytensä oli
yksinkertaisempi, raamatunmukaisempi.] Mahdollisuuden mukaan otettiin
sen vuoksi isänmaallisia aineksia koulun oppikurssiin. Vaikka n.s.
ainekirjoitus ei ollut tavallista muissa opistoissa, otti hän sen
jo 1840-luvulla kouluun, jolloin etupäässä suomalaisia oloja,
elämän tehtävää j.m.s. koskevia aineita annettiin kirjoitettaviksi.
Lausuntoharjoituksissa tutustuttiin Vänrikki Stoolin tarinoihin,
ja tuon tuostakin pidetyillä ylimääräisillä laulutunneilla pantiin
erityistä painoa kotimaisiin sävelmiin. Luulen varmaan, että
kansanlaulun ja runouden siten nuorisossa herättämä tunnelma
monellekin heistä tuli itse perustaksi heidän isänmaallisuudelleen ja
tietoisuudelleen, että olivat saman kansan jäseniä."

"Mitä vihdoin koulukurin pitämiseen tulee, vaikutti siihen jonkun
verran hänen vilkkaasti vaihteleva mielenlaatunsa, eikä se sen vuoksi
aina ollut ankarasti johdonmukainen. Hänen tarmokas, äkkipikainen
luonteensa saattoi hänet toisinaan rangaistessaan ja nuhdellessaan
unohtamaan mielensä tasapainon. Tunnettua on, kuinka hän kerran,
tyhjennettyään omat voimansa patukan käyttämiseen, kutsui erään
sillä alalla väkevyydestään tunnetun kollegan jatkamaan toimitusta,
mikä tapahtuikin. Varsinkin valetta ja petollisuutta rangaistiin
aina suurimmalla ankaruudella, sitä enemmän kun hän aina koetti
istuttaa totuudenrakkautta ja rehellisyyttä mieliin ensimmäisenä
ihmisen täytettävänä ehtona ja alati osoitti oppilaille mitä
suurinta luottavaisuutta. Muita virheitä hän rankaisi milloin
ankarammin, milloin leppeämmin; [Valaiseva on myöskin seuraava
kasku, jonka rovasti S. Hirvinen on kertonut: Kerran syytettiin
erästä koulun vanhempaa oppilasta tappelusta katupojan tai kisällin
kanssa. Kun rehtori tämän johdosta piti kuulustelun, tunnusti
oppilas avomielisesti asian sekä kertoi, että hän oli nähnyt suuren
roikaleen pitelevän pahoin pikku poikaa eikä ollut silloin voinut
olla käymättä suuremman kimppuun ja antamatta hänelle selkäsaunaa.
'Se oli oikein tehty!' oli Stenbäck sanonut siihen ja päästänyt
syytetyn menemään.] mutta jos hän milloin vihassaan oli mennyt
liiallisuuksiin, tunnusti hän aivan avomielisesti äkkipikaisuutensa,
pitäen kiinni rangaistuksen välttämättömyydestä. Kun tähän yhtyi
loppumaton, alati ilmenevä rakkaus nuorisoon, unohti se helposti
hänen jalon, lämpimän sydämensä vuoksi nämä heikkoudet." -- Rancken
muistelee, että se epätasaisuus, jota joskus ilmeni Stenbäckin
suhteessa kurinpitokysymyksiin, välisti tuotti pieniä selkkauksia.
Kun hän sellaisissa tapauksissa oli epätietoinen mitä tehdä, kuuluu
hän toisinaan kysyneen neuvoa proosallisen järkevältä, voimakkaalta
kymnaasinrehtori Odenvallilta. Neuvo annettiin rehellisesti ja
hyvässä tarkoituksessa, ja Stenbäck seurasi sitä toivotulla
menestyksellä.

Suullisten kertomusten mukaan voimme tähän lisätä yhtä ja toista.
Kerran oli Stenbäck tyytymättömänä siihen, mitä luokka oli osannut
eräässä aineessa, antanut sille pitkän kertausläksyn, vaikka
oppilaiden aika olisi tarvittu muihin jo määrättyihin tehtäviin. Kun
hän sitten seuraavalla kerralla teki kysymyksiä siltä alalta, joka
oli kertausläksynä, ilmoitti oppilas toisensa perään, että heille ei
ollut jäänyt aikaa sen kertaamiseen. Silloin Stenbäck kiivastui ja
ajoi ulos koko luokan. Mutta seuraavana aamuna rukouksen jälkeen hän
kehoitti koko koulua jäämään paikoilleen ja piti puheen, jossa hän
tunnusti, että hän edellisenä päivänä pikaisuudessa oli erehtynyt,
ja pyysi poikia antamaan anteeksi hänen vikansa. -- Tämän kertoja
oli itse ollut niiden oppilaiden joukossa, joita asia koski, ja hän
muistaa elävästi, kuinka Stenbäckin puhe sattui nuoriin. Että hän
asemassaan nöyrtyi tunnustamaan rikkoneensa oppilaita vastaan, ei
vaikuttanut ainoastaan sitä, että he antoivat hänelle anteeksi, vaan
että heidän sydämensä liikutuksella ja rakkaudella kiintyi häneen.
-- Rancken mainitsee, että Stenbäckin tapa kohdella oppilaita oli
rakkaudellinen, joskus lapsellisen naiivi, ja mahdollista on, että
moni voi pitää moista synnintunnustusta koulun edessä naiivisuutena.
Varmaa on, että se ei kävisi päinsä kelle hyvänsä, mutta juuri se,
että Stenbäck niin menetteli ja siten voitti vain enemmän rakkautta
ja kunnioitusta oppilailtaan, todistaa, kuinka avoin ja puhdas
hänen persoonallisuutensa oli. Oppilailla ja nuorilla on tavattoman
hieno tunto erottamaan, mikä heitä kohtaavassa rakkaudessa on
todellista, mikä epätotta. -- Paitsi kiivautta lienee Stenbäckillä
ollut toinenkin heikkous, se nimittäin, että hänellä oli suosikkeja
poikain joukossa. Siinä häntä kuitenkin johti itsetiedottomasti hänen
tunteensa, sillä tietensä hän ei olisi antanut sijaa vääryydelle.
Eikä hän koskaan itse myöntänytkään suosivansa ketään. Kun häntä
huomautettiin siitä, tuli hän hyvin pahoilleen. Niin on eräs läheinen
henkilö kertonut. Olivatko oppilaat havainneet sellaista, ja mitä
he siitä ajattelivat, ei ole tunnettua. -- Koulun ulkopuolellakin
Stenbäck koetti päästä läheisiin ja tuttavallisiin suhteisiin
oppilaittensa kanssa. Hän kävi heidän asunnoissaan, antautui siellä
heidän kanssansa keskusteluihin, luki heille ja heidän kanssaan
j.n.e. Eräs entinen oppilas on kertonut, että rehtori kerran tuli
hänen luoksensa, kun hän oli sairaana. Hän oli silloin istunut sängyn
laidalle ja alkanut opettaa hänelle leikkiä, joka hyvin huvitti pikku
potilasta. Muutoinkin oli hänellä tapana ottaa osaa koulupoikain
leikkeihin, esim. pallonlyöntiin, jota ahkerasti harjoitettiin
keväisin, sekä luistinretkiin, jotka olivat enemmän sattuman varassa.
Uudessakaarlepyyssä, johon koulu Vaasan palon jälkeen muutettiin,
hän oli mukana pitkällä luistinretkellä, jolloin aikaisen hämärän
tullessa sytytettiin tulia jäälle risuihin ja kuiviin kaisloihin,
joita oli koottu rannoilta. -- Donnerkin puhuu Stenbäckin halusta
panna toimeen koulujuhlia ja leikkejä, joihin jälkimmäisiin hän esim.
tahtoi saada vanhan vannetanssin latinaisine lauluineen.

Vielä on puhuttava Stenbäckin yhdyselämästä Vaasan pedagogien
kanssa. Paikkakunnalla oli runsaasti erilaisia kouluja, ja
vähää ennen hänen tuloaan oli kymnaasin avaaminen 1844 lisännyt
pedagogipiiriä useilla lahjakkailla, toimeensa innostuneilla nuorilla
opettajilla. Heidän keskuudessaan syntyi ajatus muodostaa yhdistys
yhteisiä asioita koskevien kysymysten pohtimista varten. Rancken
kertoo, että koulunopettajayhdistys ensin perustettiin lukuvuonna
1847-48, ja oli silloin voimassa määräys, että tieteellisiä
kysymyksiä _saatiin_ käsitellä ruotsiksi, jotavastoin keskustelun
ei-tieteellisistä asioista _täytyi_ käydä suomeksi. Tämä yhdistys,
jonka synty ja suomenmielinen suunta, sen mukaan kuin kertomuksesta
käy näkyviin, on luettava Ranckenin omaksi ansioksi, eli sitten
syksystä 1848 täysin järjestettynä koulunopettaja- yhdistyksenä,
vaikka kuitenkin suomenkielen käyttäminen hylättiin (Rancken, joka
näyttää harrastaneen sitä, nautti virkavapautta ja oli poissa).
Kymnaasin rehtori F. J. Odenvall ja saman opiston lehtori, sittemmin
arkkipiispa T. T. Renvall sekä Stenbäck toimivat innokkaimmin
yhdistyksen järjestämiseksi ja sen toiminnan jatkamiseksi Päätettiin
pitää kokouksia joka kuukauden 1 ja 15 p. ja keskustella jäsenten
ehdottamista aineista ja kysymyksistä siten, että kukin aineen
esittäjä olisi johtajana keskustelussa. Kokouksien osanottajiksi
ilmoitetaan, paitsi jo mainittuja, kymnaasista matematiikan
lehtori, sittemmin Helsingin normaalikoulun yliopettaja J. E.
Bergroth, teologian lehtori C. Törnudd, kreikankielen lehtori
G. Cannelin, kymnaasin apulainen A. Lilius y.m.; ylemmästä
alkeiskoulusta konrehtori E. Wegelius, kollegat G. Malm, L.
Björkman ja G. Lönnmark; alemmasta alkeiskoulusta W. Grönqvist sekä
Bell-Lancasterin köyhäinkoulusta C. W. Westerholm. Myöhemmin tuli
lisäksi: teknillisestä reaalikoulusta (1849) johtaja F. E. Conradi ja
opettaja J. Lindskog sekä joukko nuorempia opettajia jo mainituista
oppilaitoksista, esim. ranskankielen opettaja, sittemmin lehtori
L. L. Laurén y.m. Kevätlukukauden lopulla 1849 täytyi yhdistyksen
(järjestettynä yhdistyksenä) lakata 4 p. kesäkuuta samana vuonna
annetun armollisen asetuksen johdosta, jossa säädetään, ettei
mitään yksityisiä yhdistyksiä ja seuroja, myöskään tieteellisissä
ja kirjallisissa tarkoituksissa, saa Suomessa perustaa ilman Hänen
Keis. Majesteetiltansa siihen saatua lupaa. Kuitenkin käsitettiin
kielto Vaasassa niin, ettei rikottaisi alamaista uskollisuutta,
jos tilapäisesti yhdessä neuvoteltiin pedagogisista kysymyksistä,
koska siten arveltiin kymnaasi- ja kouluasetusten määräysten
ainoastaan täydellisemmin voivan tulla täytetyiksi. Sellaisia
tilapäisiä kokouksia pidettiin sitten miltei yhtä usein kuin ennen
määräaikaisia, kunnes harrastus vähitellen laimeni, niin että
yhdistyksen toiminnan voi katsoa kokonaan lakanneen, kun kaupungin
palo 1852 hajoitti koulut opettajineen.

Yhdistyksen pöytäkirjat ja persoonalliset muistot lähteenään on
Rancken kertonut Stenbäckin osuudesta seuran toimintaan. Tosin ovat
hänen lausuntonsa pöytäkirjaan otetut suurimmassa lyhykäisyydessä,
mutta silti ne valaisevat hänen käsitystään useista pedagogisista
kysymyksistä. Seikkaperäiselle esitykselle Stenbäckin pedagogisista
ajatuksista ovat siten yhdistyksen asiakirjat tärkeänä lähteenä,
mutta koska emme, kuten luvun alussa on huomautettu, voi syventyä
siihen, riittänevät tässä ainoastaan muutamat piirteet, jotka
näyttävät tähdellisimmiltä.

Todellisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi maan alkeisopistojen
opetuksessa ja kurinpidossa Stenbäck katsoo erityisen opetustoimen
hallituksen tarpeelliseksi ja arvelee asian luonnon vaativan, että
käytännöllisillä koulumiehillä on siinä edustajansa, jotavastoin
jonkun kirkonmiehen tuli olla etupäässä, jotta yhteys kirkon kanssa
olisi turvattu. -- Opettajain kehittämistä varten olisi perustettava
opettajaseminaareja, jota paitsi opettajaksi aikovien tulisi jonkun
aikaa harjoittautua toimeensa mallikoulussa. -- On luonnotonta
ja turmiollista, että koulu ja kymnaasi pidetään kahtena eri
oppilaitoksena; toivottavaa olisi sen sijaan saada _yksi_ koulu,
uudestaan järjestettynä ja laajennettuna, mutta saman kurinpidon ja
rehtorin alaisena. -- Kurinpitoon katsoen Stenbäck vastusti sitä
mielipidettä, joka _periaatteesta_ tahtoi hylätä ruumiillisen kurin
ja asettaa sijaan häpeärangaistukset, joilla hänen on mahdoton
nähdä mitään muuta järkevästi voitavan tarkoittaa kuin ojentaa
rikkojaa herättämällä ja kiihoittamalla hänen kunniantuntoaan, siis
ei karttamaan vääryyttä, vaan ihmisten tuomiota -- vaikutin, jonka
hän katsoo epäsiveelliseksi ja turmiolliseksi. -- Oppikoululle
on itseopiskelu, järjestetty itsetoiminta, mitä tärkeintä; sen
vuoksi pitäisi korkeamman alkeiskoulun molemmilla yläluokilla joka
kuukausi 2-3 päivää perätysten käytettämän valvonnanalaiseen,
opettajan ohjauksen mukaiseen itseopiskeluun jossakin aineessa. --
Kiihoittaa halua kirjailemiseen, joka on aikamme turhamielisiä ja
turmiollisia helmasyntejä, näyttää ylen arveluttavalta. Jos oppilaat
kirjoittamalla helppoja, yleisiä ja heille sopivia aineita totutetaan
äidinkielellään virheettömästi, oikein ja selvästi esittämään selvän
ajatuksen, on se kylliksi. -- Latinankieliset puheharjoitukset
alkeisopistoissa, s.o. muutamain latinaisten lausepätkäin
päähänpänttääminen, ovat yhtä naurettavia kuin hyödyttömiä ja
aikaa kuluttavia. Sitävastoin tulisi elävien kielten opettamiseen
aina yhdistää käytännöllisiä harjoituksia. -- Kristillisyys ei ole
järjen eikä myöskään sydämen asia, vaan _omantunnon_, ja sen vuoksi
olennaisesti erotettu kaikista inhimillisistä oppiaineista. Siitä
seuraa muun muassa, että sen opetuksenkin täytyy olla kaikesta muusta
opetuksesta eroava, että opettaja, joka on varustettu kaikella
mahdollisella opilla, sivistyksellä ja pedagogisella kyvyllä, silti
ei vielä ole kykenevä oikein opettamaan kristinoppia, joka hänelle on
ja pysyy tuntemattomana maana, ellei hänellä itsellään ole Jumalan
herättämää ja alati valpasta omaatuntoa. Tämä ennen kaikkea, koska
kristinuskon opetus ei riipu etupäässä opetustavasta, vaan opettajan
persoonasta. Mitä tapaan tulee, on alkuna oleva itse Raamatun oikein
järjestetty lukeminen ja sitten Lutherin katkismuksen ulkoaoppiminen.
Eikä jälkimmäistä saa lykätä varttuneempaan ikään, sillä jos ei
mitään tule oppia ulkoa, ennenkuin sen käsittää, niin on vaara
edessä, ettei koskaan sellaista aikaa tule, varsinkaan kristinuskoon
nähden, tuohon Jumalan viisauteen, joka kaikelta maailman viisaudelta
on salattu. Jos lapsi ilman mitään ylen tarkkaa ymmärrysselitystä
saa itse Raamatusta lukea tärkeimmät kohdat ja sitten oppii Lutherin
vähän katkismuksen hyvin ulkoa -- johon sopivain raamatunlauseiden
ja virsien lukemisen saattaisi yhdistää -- niin se on saanut totisen
perustuksen kristinuskon-tiedolleen ja sitä paitsi muistiinsa
aarteen, joka aikanaan voi näyttää energisen elinvoimansa. Mutta
tämä opetus on kodin ja vanhempain asia, ja sen tulee olla jo tehty,
kun poika otetaan yleiseen kouluun, missä sen laiminlyömistä tuskin
voi enää korvata. Koulussa kärsii uskonnon opetus enimmin soveliaan
oppikirjan puutteesta. Jos sellainen olisi olemassa, sovitettu,
kenties mieluimmin katekeettisessa muodossa, Lutherin vähän
katkismuksen mukaan ja tarkoituksenmukaisesti jaettu peräkkäisiin
kursseihin sekä ennen kaikkea puhtaan ja elävän kristillisen valon
läpitunkema, niin se voisi varsin hyvin käsittää kaiken sen, mitä
koulussa tarvitsee opettaa tässä aineessa. Jos lisäksi tulee hyvä
piplianhistoria, mieluimmin Raamatun omilla sanoilla, ja yläluokilla
lyhyt johdatus Raamatun eri kirjoihin ja luterilaisen kirkon
tunnustuskirjoihin, niin ei näytä mitään enempää syyllä voitavan
vaatia. Pääasiana on, että opettaja kykenee tekemään tämän opetuksen
eläväksi, hedelmälliseksi ja vaikuttavaksi. -- Velvoitus määrättynä
aikana käydä jumalanpalveluksissa on suorastaan naurettavaa. -- --

Nyt esittämässämme lienee kyllin, sillä jos yhdistetään nämä
lausunnot aikaisempiin, lienee Stenbäckin pedagoginen kanta
jotenkin selvä. Se mitä hän useimmin ja hartaimmin vaati, on
persoonallisuuden osallisuus työhön, ja että opettajan persoonan
tulee olla kristillisyyden läpitunkema ja valaisema. Tovereiden
kanssa keskustellessa oli tämä, joskaan ei itsessään mitään
uutta, Stenbäckin alkuperäinen ja itsenäinen puoli. Jos opettaja
vakaumukseen ja siitä johtuvaan siveelliseen vaellukseen
ja pyrkimykseen katsoen vastasi asetettua vaatimusta, oli
hänen mielestään suuri vapaus myönnettävä hänelle toiminnan
yksityisseikkoihin nähden. Koulun-ihanteensa on Stenbäck kuvannut
eräässä kirjeessään (päiväämättömässä, mutta luultavasti vuodelta
1855) arkkipiispa Bergenheimille seuraavin sanoin: "Kuvittelen
mielessäni koulua, johon rehtori, jonka aina tulee olla sen
varsinainen spiritus rector, on otettu mahdollisimman tarkalla
valinnalla etupäässä katsomatta ikään ja virkavuosiin; jossa
hän hoitaa koko koulun uskonnonopetusta ja siten sen yhteisenä
sielunhoitajana voi vaikuttaa sen siveelliseen tilaan, mistä hän on
vastuunalainen; jossa hänellä on ratkaiseva ääni muita opettajia
asetettaessa, jotta välttämätön yhteys ja yhteisvaikutus tulisi
mahdolliseksi -- edellyttäen että kutsumukseensa riittävästi
valmistuneita ja kehittyneitä henkilöitä on saatavissa; jossa
hän sidottuna niin vähiin yksityiskohtaisiin määräyksiin kuin
mahdollista, koska hän joka tapauksessa on yleisön lakkaamattoman
silmälläpidon alainen, saa, vastuunalaisena muille toiminnastaan,
järjestää koulun sisäiset seikat niinkuin olot vaativat kuvittelen
mielessäni sellaista koulua ja luulen, että se pian on osoittava,
että elävän persoonallisuuden voima kaikessa kasvatuksessa voi
aikaansaada enemmän ja toista kuin viisaimmatkin muodolliset
järjestelyt ja määräykset. Ei ole ollut oikeita henkilöitä
käytettävänä siihen, kenties suureksi osaksi sen tähden, ettei ole
ollut rohkeutta uskoa henkilölle samaa mitä muodolle, ja että liian
paljon on kiristetty edellistä jälkimmäiseen, vaikka kuitenkin
ainoana luotettavana takeena ihmiskunnan tärkeinten asiain oikeasta
ohjaamisesta on henkilöiden oikea valinta ja oikea käyttäminen, mutta
ei lakien, laitosten y.m. täydellisyys, joita muodollinen viisautemme
puuhalla ja vaivalla on keksinyt ja tuottanut."

Siinä näemme idealistin ja runoilijan tulevaisuudenunelman
koulusta! Vähän hän tunsi todellisuutta, jos hän uskoi, että tämä
ihanne nykyisinä aikoina saattaisi voittaa suosiota tai että se
olisi mahdollinen toteuttaa. Ja kuitenkin on hänen ajatuksessaan
syvä totuus, usko puhtaan, ylevän persoonallisuuden ratkaisevaan
merkitykseen ihmiskunnan kulussa valoa kohti.

Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa yhdistyksen muiden jäsenten
mielipiteistä. Kuitenkin sanottakoon, että heidän joukossaan
oli monta etevää pedagogia ja että useita edelläselostettuja
ajatuksia, joita myöhempänä aikana on toteutettu, kannattivat
muutkin ja kenties joku esittikin ennen kuin Stenbäck sen teki.
Yleensä näyttää sopu vallinneen kokouksissa, mutta Rancken antaa
kuitenkin tietää, että Stenbäck toisinaan sai osakseen nurjuutta
toisten opettajain puolelta. Hänen esityksensä tästä kuuluu:
"Stenbäck kuului siihen vakavasti uskonnolliseen suuntaan, jota
suvaittiin nimittää pietismiksi, jota pidettiin epätieteellisenä ja
joka siihen aikaan vielä enemmän ilmeni, monelle vastenmielisenä,
reaktsionina edellistä ajansuuntaa vastaan, varsinkin muutamain sen
kannattajain suvaitsemattomuuden vuoksi. Ei kumma siis, jos, apuna
kenties rahtusen verran vanha suomalainen vikamme: kateus etevyyttä
kohtaan, jonkunmoista nurjamielisyyttä toisinaan olisi tuntunut
Stenbäckiäkin kohtaan tämän suunnan edustajana, varsinkin kun
johtava henkilö (Odenvall) katsoi hänen kurinpitonsa joko perustuvan
vääriin pedagogisiin periaatteihin tai olevan epäjohdonmukaisen ja
näki siitä koituvan vaaroja omalle oppilaitokselleen, sekä kun hän
käytännöllisen kokemuksensa nojalla tahtoi ylempine oppilaitoksineen
pitää jonkunmoisen etusijan." Siitä valosta, minkä Ranckenin kertomus
luo asiaan, voimme ymmärtää, että Stenbäckin suoruus ja alituinen
huomauttaminen, että pedagogisen samoinkuin kaiken inhimillisen
toiminnan tuli perustua oikeaan kristillisyyteen, ei aina tuntunut
mieluiselta muista.

Kerran ilmeni kymnaasin rehtorin ja ylemmän alkeiskoulun rehtorin
kilpailu suorastaan koomillisella tavalla. Arkkipiispa Edvard
Bergenheim, joka 1850 oli nimitetty korkeaan virkaansa, oli
ilmoittanut tulevansa saman vuoden syyslukukautena tarkastamaan
Vaasan oppilaitoksia. Lausuakseen hänet tervetulleeksi
synnyinseudulleen ja asianmukaisella juhlallisuudella
vastaanottaakseen hänet kouluunsa Stenbäck oli kirjoittanut
muutamia runosäkeitä "Maamme" laulun sävelelle ja antanut
oppilaiden laulunopettajan johdolla harjoittautua laulamaan ne.
Laulunopettaja mainitsi asiasta Odenvallille, ja tämä ei katsonut
lainkaan sopivaksi, että vastaanotto kymnaasissa olisi vähemmin
juhlallinen. Kun hän arvasi, että arkkipiispa ensin oli tuleva hänen
opistoonsa, päätti hän ennättää Stenbäckistä edelle kirjoittamalla
itse tervehdysrunon samalle sävelelle. Niin tapahtuikin. Hän
sepitti runonsa ja laulatti sen kaikkien kymnaasin opettajain
puolesta oppilailla, kun arkkipiispa oli tarkastuskäynnillään. Kun
tämä tapahtui 27 p. syyskuuta ja ylempi alkeiskoulu tarkastettiin
vasta 28 p., luuli Odenvall, että Stenbäck näyttäisi matkijalta!
Ranckenin mukaan lienee Stenbäck vain nauranut asialle, ja kun sitten
molemmat tervehdykset julkaistiin paikkakunnan lehdessä, Ilmarisessa
(1850, n:o 78, 2 p. lokakuuta), lienee kyllä jokainen huomannut,
kummallako puolen oli enemmän runoutta, joskin kymnaasin rehtorin
runo sai sijansa alkeiskoulun rehtorin tekemän edellä. Stenbäckin
säkeet seuraavat tässä: [Nämä säkeet painettiin myöskin erikseen
annettavaksi kunnianosoituksen saajalle: _Till Erke-Biskopen m.m.
Edvard Bergenheim_. Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjapainossa,
1850.]

    Välkommen till vår bygd igen!
    Du kommer känd och kär.
    Dig möter som en gammal vän
    Här månget älskadt minne än;
    Det trogna land du skådar här,
    Din barndomsbygd det är.

    Här blommade i glans en tid
    Din lefnads gyllne vår;
    Och här den kraft slog rot i frid,
    Som pröfvats har i lifvets strid;
    Och här du gjöt din första tår
    I dina barndomsår.

    Du kommer åter lika kär,
    Men dyrare ändå.
    Ty hvad för oss det högsta är,
    Nu främst du på ditt hjärta bär;
    Och tysta böner här också
    För dig till himlen gå.

    Men äfven om de unga gladt
    Din ömhet vårdar sig.
    Till deras värn du blifvit satt;
    Välan, sin egen enda skatt,
    Sin kärlek varm och innerlig,
    Den ge de ock åt dig.

    Än fattiga de äro väl
    På vishet som på år;
    Men hoppets fröjd i deras själ
    Är dem en ymnig arfvedel,
    Och mot den tid, som förestår,
    De ropa: du är vår!

    Ack, gryr det ej i ljusa drag
    Alltmer vid himlens rand? --
    Det kommer väl en gång den dag,
    Då denna kraft, som än är svag,
    Får tjäna gladt med håg och hand
    Sitt folk och fosterland.

    [Tervetullut seudullemme taas!
    Sinä tulet tuttuna ja rakkaana.
    Sinua kohtaa täällä vielä moni rakas muisto
    ikäänkuin vanha ystävä;
    se uskollinen maa, jonka täällä näet,
    se on sinun lapsuutesi seutu.

    Täällä kukki kerran loistossaan
    elosi kultainen kevät;
    ja täällä juurtui rauhassa se voima,
    joka on koeteltu elon taisteloissa;
    ja täällä vuodatit ensi kyyneleesi
    lapsuutesi vuosina.

    Sinä palaat jälleen yhtä rakkaana,
    mutta kalliimpana kuitenkin.
    Sillä ensimmäisenä sinä kannat rinnallasi
    sen, mikä meille on korkeinta;
    ja hiljaiset rukoukset kohoavat
    puolestasi täälläkin taivaihin.]

Mutta nuoristakin sinun hellyytesi pitää ilolla huolta. Heidän
turvakseen sinä olet asetettu; niinpä he myöskin antavat sinulle oman
ainoan aarteensa, lämpöisen ja hartaan rakkautensa.

    Vielä he tosin ovat köyhät
    niin viisaudesta kuin vuosistakin;
    mutta toivon riemu heidän sielussaan
    on heidän runsas perintöosansa,
    ja ajalle, joka on vastassa, he huutavat:
    sinä olet meidän!

    Ah, eikö sarasta valoisin juovin
    yhä enemmän taivaan rannalla? --
    Kerran kyllä koittaa se päivä,
    jona tämä voima, joka vielä on heikko,
    saa ilolla palvella käsin ja sydämin
    kansaansa ja synnyinmaatansa.]

       *       *       *       *       *

Se aukko, jonka Evankelinen Viikkolehti oli jättänyt, ei ollut
täyttynyt, ja puute oli tuntuva yhä edelleen kaikille niille,
jotka ymmärsivät kristillisyyden julkisen äänenkannattajan arvon.
Stenbäckin tunnettu kirjailijakyky teki, että ystävät kehoittivat
häntä vielä kerran asettumaan teologisen aikakauskirjan etupäähän.
Kukaan ei käsittänytkään paremmin kuin hän sellaisen tärkeyttä ja
tarvetta, mutta hänellä oli monta syytä epäröidä, etupäässä se,
että koulu antoi hänelle kylliksi tekemistä, ja sitä lähinnä se,
että -- "hellä purtu, arka lyöty". Kuitenkin hän vihdoin suostui.
Joulukuun 13 p. 1846 on Wasa Tidningissä tiedonanto, että siellä
tulee julkaistavaksi uusi aikakauskirja nimeltä "Theologisk Tidskrift
för Lutheraner". Uutinen oli kuitenkin liian hätäinen, sillä siihen
aikaan oli tuskin helpompaa kuin vuonna 1900 Suomessa perustaa uutta
julkista äänenkannattajaa. Vasta kesällä 1847 senaatti myönsi luvan
aikakauskirjan julkaisemiseen, "vaikka jo kuului toista, ja minä
hiljaisesti iloitsin siitä", kirjoittaa Stenbäck Julius Berghille.
Jonkun ajan hän oli aikeissa lykätä yrityksen toteuttamisen vuoteen
1849, siinä toivossa että oikeus ei lykkäyksen tähden menisi.
Mutta 2 p. joulukuuta 1847 hän kuitenkin kirjoittaa Hjeltille,
joka tässäkin puuhassa oli hänen asiamiehenään Helsingissä, että
aikakauskirja peruuttamattomasti oli alkava uudelta vuodelta ja
siitä siis heti ilmoitettava. Se mieliala, jonka vallitessa päätös
tehtiin, ilmenee seuraavasta Berghille kirjoitetun kirjeen otteesta
(20 p. jouluk. 1847): "Kirjeesi ynnä ukon kirjoituksen olen saanut.
Paljon arveltuani ja suurella vastahakoisuudella tein asiasta toden,
saatuani ukon lausunnon. Olet luultavasti nähnyt, että lehti nyt on
ilmoitettu. En saata sanoa, kuinka perkele on minua kiusannut tällä
asialla. Vielä olen pelossa ja sydämenahdistuksessa, kun ajattelen
yrityksen tärkeyttä ja sitä taakkaa, joka sen kautta on tullut minun
kannettavakseni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä.
Kuitenkin koetan vielä säilyttää toivon, että Jumala on antava
voimaa, kun se koskee hänen asiaansa. Tuskinpa saanenkaan, ainakaan
aluksi, apua muilta; Essen ainakin on vaipunut epätoivoon ja tekee
parhaansa minua peloittaakseen. Mutta kun kaikissa tapauksissa nyt
on jo mahdoton vetäytyä takaisin, täytyy minun kaiketi yrittää niin
hyvin kuin voin, jos sitten käykin sen mukaan." -- -- Tästä nähdään,
että jonkunmoinen kehoitus Paavo Ruotsalaiselta ("ukolta") oli
vaikuttanut ratkaisevasti Stenbäckiin.

Niin näytti kaikki olevan selvillä ja Stenbäck pakotettuna kantamaan
taakkaa, jonka hän vastahakoisesti oli sälyttänyt hartioilleen.
Ensimmäinen vihko oli ilmestyvä helmikuun alussa, ja postilaitos
vastaanotti jo uuden aikakauskirjan tilauksia. Silloin astuivat
"sancti patres pyhässä kaupungissa", kuten Stenbäck eräässä
kirjeessään nimittää Turun tuomiokapitulia, pelastavina enkeleinä
väliin. "Vihdoinkin", kirjoittaa hän tästä (3 p. maalisk. 1848)
Hjeltille, "lähes kahden kuukauden miettimisten ja viivyttelyjen
jälkeen on Turun tuomiokapituli antanut päätöksen teologisen
aikakauskirjan I:sen vihon käsikirjoituksesta ja kieltänyt kaikki
tyynni. 15-20 arkista on tuskin yhtä arkkiakaan hyväksytty (!)." Ja
hän jatkaa sitten: "Kun ymmärrettävästi tällä pienellä tähteellä en
voi tehdä mitään, eikä minulla myöskään ole omaatuntoa yhä edelleen
kirjoittaa tuomiokapitulille ja sen merkillisille vaatimuksille
mieliksi, niin en voi muuta kuin vetäytyä väkivallan tieltä ja luopua
koko yrityksestä." -- Hän pyytää lopuksi Hjeltiä puhuttelemaan
postihallitusta tarpeellisista toimenpiteistä, jotta tilaajat
saisivat rahansa takaisin.

Se ei tunne Stenbäckiä oikein, joka luulee, että hän tämän
vastoinkäymisen johdosta olisi laskenut kynänsä. Päinvastoin näemme
hänen usein käyttävän sitä. -- Kahtena ensimmäisenä vuotenaan
Vaasassa hän omisti paljon aikaa siihen kirkkolain ehdotukseen,
joka silloin oli tarkastettavana ja josta rovastikuntain papistoa
oli kehoitettu antamaan lausuntonsa. Ensi kerran hän lausui
julkisesti mielipiteensä tästä tärkeästä kysymyksestä kirjoituksessa
"Kyrkolagförslaget, I" Wasa Tidningissä (1847, n:o 35 ja 36).
Tähän kirjoitukseen, jonka toista puolta ei lehdessä näkynyt,
vastasi kaksi nimimerkitöntä eri lähettäjää. N:o 50:ssä Stenbäck
selitti olevansa yhtä halukas kuin velvollinen vastaamaan tehtyihin
vastaväitteihin, mutta ei aika eikä tila sallinut sen tapahtua
sanomalehdessä. Vastaus ei jäänytkään tulematta, vaan ilmestyi kirjan
muodossa nimellä "_Theologiska Tractater, II"_. [Vaasassa, P. M. F.
Lundbergin kirjap., 1848.] Siinä kohtaamme ensin jo mainitun Wasa
Tidningissä olleen kirjoituksen ja sitten nimityksellä "Commentarier"
vastauksen molemmille lähettäjille sekä lopuksi jatkon edelliseen
kirjoitukseen: "Kyrkolagförslaget, II." Selonteko tästä vahvistamatta
jäänyttä lakiehdotusta koskevasta kirjoituksesta tulee tässä sitä
vähemmän kysymykseen, kun tarkastajan kanta pääpiirteissään ilmenee
siitä lyhyestä, niin ikään hänen kirjoittamastaan lausunnosta,
[Painettu _J. A. Cederbergin_ Historiallisissa kokoelmissa, I,
Turussa, 1886.] jonka yhdeksän pappissäädyn jäsentä Vaasan ja
Mustasaaren pitäjästä yhteisesti antoi asiasta. Tämä lausunto on
itse asiassa vain yhteenveto Stenbäckin kirjoituksista. Johdannoksi
sanotaan siinä, että kirkkolailta voi ja tulee vaatia, että
se turvaa puhtaan opin, että se edistää kristillistä elämää,
että se järjestää kirkon hallinnon ja hoidon kirkon luonteen ja
Raamatun määräämien periaatteiden mukaisesti. "Mutta juuri näissä
pääasiallisissa kohdissa ehdotus loukkaa kirkkoa mitä syvimmin, tai
oikeammin hajoittaa ja tekee tyhjäksi sen kokonaan. Ensimmäiseen
kohtaan nähden se tapahtuu sillä tavoin, että ehdotus tahtoo
pysyttää ainoastaan Confessio Augustanan, sulkien pois kirkon muut
tunnustuskirjat, jotka ovat mainitun tunnustuksen välttämättömänä
selityksenä ja kehityksenä." Siten avataan ovi sille "peloittavalle
sekaannukselle, joka tätä nykyä raatelee protestanttista kirkkoa
muissa maissa". Olisi "tuomittavaa petosta Jumalaa ja omaatuntoamme
vastaan olla panematta mitä juhlallisin vastalause ehdotuksen
esimerkittömälle yritykselle kumota useimmat tunnustuskirjamme ja
siten kuolettavasti vahingoittaa kirkkomme sisintä elämänydintä".
Mitä toiseen kohtaan tulee, niin "ehdotus tahtoo jälleen herättäen
eloon luonnottomat lait n.s. yksityisiä seuroja, s.o. seurakunnan
vakavimpien jäsenten keskinäiseksi mielenylennykseksi pitämiä
hartaudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja sortaa kristillisen
elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmausta. Tunnettua on, että
nämä lait, jotka johtuvat hierarkkisen episkopaalijärjestelmän
puistuttavista kuolonvavahduksista ja jotka niin usein ovat
tarjonneet tukea ja aseita sokealle uskonnonvihollisuudelle,
eivät koskaan ole vaikuttaneet kirkossa muuta kuin vahinkoa ja
rauhattomuutta. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja
epäkirkollisuutta vastaan yhtä paljon kuin ne jo itsessään saattavat
kaiken inhimillisen oikeuden- ja kohtuudentunnon kuohuksiin, kun näet
ei ole mitään järkevää syytä, miksi kristillistä seurustelua enemmän
kuin mitään muuta inhimillistä seurustelua vastustettaisiin ankarilla
rangaistuslaeilla ja kristittyjen kokoontuminen uskonnollisessa
tarkoituksessa katsottaisiin enemmän vaaraa ja turmiota tuottavaksi
kuin muut kokoontumiset, joilla on kieltämättä epäiltävämpi
luonne. Sen vuoksi onkin nykyajan suvaitsevaisuus kaikkialla
vastustanut näitä lakeja. Mutta ainoastaan täällä ehdotus tahtoo
ne säilyttää, jopa yhä kiristää niitä haitaksi myöskin papistolle
ja sen ottamalle velvoitukselle julkisesti ja yksityisesti hoitaa
sanankuulijainsa opetusta ja mielenrakennusta." -- -- Kolmannen
kohdan suhteen "olemme kummastuksella huomanneet protestanttisen
kirkko-oikeuden historiallisen kehityksen ja koko 300-vuotisen
taistelun oikean evankelisen kirkkojärjestyksen saavuttamiseksi
ehdotuksessa jätetyn kokonaan huomioonottamatta". Ehdotus on
laadittu episkopaalijärjestelmän pohjalle samoinkuin kirkkolaki
vuodelta 1686. "Lakiasäätävä ja päättävä valta on yksinomaan pappien
käsissä, ja kirkon on ainoastaan totteleminen ja noudattaminen, mitä
nämä herrat suvaitsevat säätää. Seurakunnat ovat, täydellisesti
ristiriidassa kaikkien evankelisten periaatteiden kanssa, suljetut
pois aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta, ja niitä kohdellaan
holhouksenalaisina, joiden tulee sokeasti kulkea talutusnuorassa.
Mutta se, että ehdotuksen pappisvaltainen väkivalta ja tyrannius
voittaa itse episkopaalijärjestelmän ankarimman muodon, on todella
mieltäkuohuttavaa." Tämä tuomio koskee ehdotuksen määräystä "yleisen
pappeinkokouksen" kokoonpanosta. Siihen tulisivat näet ottamaan osaa
ainoastaan piispat, yksi jäsen kustakin tuomiokapitulista ja yksi
kirkkoherrani valitsema kirkkoherra jokaisesta rovastikunnasta. "Koko
muu papisto on niinmuodoin poissuljettu kaikesta osallisuudesta
siihen, omistamatta mitään sananvaltaa, saati sitten maallikkojen
suuri joukko, joka muodostaa kirkon. Kuitenkin on tässä
kokouksessa käsiteltävä kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjain,
jumalanpalveluskäsikirjain, opetuskirjain hyväksymisestä, jopa
oppia ja sen hoitoa koskevista kysymyksistä -- sanalla sanoen
kaikista kirkon korkeimmista ja kalleimmista eduista. Nyt tulevat
nuo etuoikeutetut niistä neuvottelemaan, määräämään ja ratkaisemaan,
ilman että kirkolla siihen on vähääkään sanomista -- sen on sokeasti
alistuminen heidän päätöksiinsä ja määräyksiinsä, jotka varmemmaksi
vakuudeksi asetetaan 'Korkeimman Vallan vahvistettaviksi'. Mitä tästä
enää puuttuu, jotta paavillinen despotismi olisi täydellinen? Me
kauhistumme sitä syvää alennusta, joka moisista säännöksistä voi ja
jonka niistä täytyy tulla Kristuksen kirkolle synnyinmaassamme, ja
rohkenemme toivoa, että meidän kristillinen ja valistunut esivaltamme
ei koskaan ole vahvistava moista väkivaltaa."

Lausunto siirtyy sitten yksityisiin säännöksiin, mutta me tyydymme
siihen, että edelläolevilla sitaateilla olemme tutustuttaneet lukijan
tämän salamoivan arvostelun tärkeimpiin kohtiin. Huvin vuoksi
mainittakoon, että kolme allekirjoittaneista on katsonut asiakseen
panna vastalauseen "julkeaa kirjoitustapaa" vastaan. On aina ihmisiä,
jotka eivät voi erottaa vakaumuksen suoruutta julkeudesta.

Missä määrin Stenbäckin arvostelu vaikutti taantumusmielisen
lakiehdotuksen sillensä jäämiseen, emme tiedä, mutta joka tapauksessa
se on kauneimpia lehtiä hänen kirkollisessa kirjailussaan.

"Traktaattien" toisen vihon esipuhe osoittaa, että tekijä on
ajatellut seuraavien ilmestyvän "niin usein kuin aika ja asianhaarat
sen myöntävät tai vaativat", jonkunmoisena teologisen aikakauskirjan
vastineena. Vihkojen oli määrä sisältää nimitettyjen tekijäin
kirjoittamia tutkimuksia joko suomen- tai ruotsinkielellä sekä
ilmoituksia teologisesta kirjallisuudesta. Tämäkin tuuma jäi
toteuttamatta, sillä toinen vihko oli viimeinen. Siinä on kuitenkin
näytepalasina ilmoituksia kolmesta eksegeettisestä teoksesta
ja kahdesta kirkko-oikeuden alaa käsittelevästä. Jonkunmoisena
jälkikaikuna tästä voi pitää erään Ilmarisessa (1851, n:o 4 ja 5)
julkaistun kirjoituksen "Käynti kirjakaupassa", johon Stenbäck
on yhdistänyt 18 lyhyttä ilmoitusta parista raamatunpainoksesta,
saarnakokoelmista, virsikirjoista, hengellisistä laulukokoelmista,
oppikirjoista y.m. Arvostelut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja
syväkatseisia. Näytteeksi otamme seuraavan kappaleen:

"_Den Gamles Hem, af W. Adams, öfvers. från Engelskan_. Tukholmassa,
1850. Emme tiedä erehdymmekö, mutta meistä on kuin kohtaisimme
vilahduksen korkeinta, puhtainta, kirkkainta runoutta tässä pikku
kirjassa, tuoksun suljetusta paratiisista, valon pilkahduksen yli
hämärien syvänteiden, sanattoman hymyilyn surumielisyyden kyynelten
kesken. Lukekoon ken tahtoo sen toisilla silmillä; meistä on
toistaiseksi tämä yksinkertainen kertomus järkevän proosallisella
sävyllään ja itsestään antamine naiiveine selityksineen paljon
korkeammalla kuin monet kehutut nerontuotteet suurine vaatimuksineen."

V. 1850 Stenbäck julkaisi pienen kirjan nimeltä _"Salatusta elämästä.
Lauseita ja ajatelmia"_ (Ur det dolda lifvet. Språk och tankar).
[Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Mottona nimilehdellä on
raamatunlause: "Älä ole viisas mielestäsi, vaan pelkää Herraa."
(Sanani. 2: 7.) Lyhyt esipuhe kuuluu taas: "Pitkä ei ole aina
perinpohjaisinta. Totuus voi kulkea salamana, mutta sattuuko se
ja mihin ja kuinka -- se on Herran kädessä." Sisällyksenä on
päällekirjoituksettomiin ryhmiin järjestetty kokoelma Evankelisessa
Viikkolehdessä olleita ajatelmia ja lauseita, osittaisin muutoksin
ja lyhennyksin. Enin osa on hänen omaansa, mutta myöskin sitaatteja
Lutherista ja muista esiintyy. Kokonaisuutenaan voi sitä pitää
lopputuloksena Stenbäckin jo 17-vuotiaana osoittamasta pyrkimyksestä
lyhyissä ajatuksissa lausua ilmi elämänkokemuksensa ja vakaumuksensa.

Kuten nimi osoittaa, ovat lauseet uskonnollisia. Ainoastaan joku,
esim. lause: "Kansallisen turmeluksen voi parantaa ainoastaan
kansallinen kärsimys", ei ole tavallisessa merkityksessä
uskonnollinen, vaikka Stenbäck tosin käsitti sen siksi. Hänestä näet
ei ollut olemassa erotusta uskonnon ja elämän välillä, joka on niin
tavallinen ihmisten käsityksessä. Luulemme siis, että voisi tästä
vähäisestä, tosin ainoastaan hartautta tarkoittavasta kirjasesta
koota koko hänen sisäisen henkilönsä ja elämänkatsantonsa kuvaavat
piirteet, kristillisyyden kehittäminä. Jos siten panee huomion
persoonalliseen puoleen, saavat monet lauseet erityisen merkityksen.
Niin esimerkiksi seuraava: "Köyhissä ja mataloissa majoissa löydän
usein uskoa, toivoa ja rakkautta; mutta suurissa, kauniissa ja
rikkaissa taloissa en tavallisesti tapaa ollenkaan näitä kolmea
asiaa, tai ainoastaan surkeina, viheliäisinä ja laihoina. On tosin
molemmissa luokissa poikkeuksiakin; mutta tavallisesti viihtyvät
kuitenkin nämä kolme kasvia paremmin laihassa kuin lihavassa maassa.
Sen vuoksi kiitän kaitselmusta, joka antoi suurimmalle osalle
ihmisistä asunnoksi matalat ja köyhät majat." Siinä meillä on uudessa
muodossa sama perusajatus kuin runossa "Suomalainen synnyinmaani". --
Runoelmista opimme tuntemaan Stenbäckin nuoruudessaan ja sinä aikana,
jolloin hän taisteli parannuksen ensimmäisen taistelun; lauseissa
"salatusta elämästä" näemme hänen myöhemmän kehityksensä. -- Kun uusi
painos hänen runoelmiaan julkaistaan, tulisi tämä unohtunut kirjanen
liittää niihin. Noiden 225 ajatelman joukossa on muutamia todellisia
gnoomillisen runouden helmiä.

Tämä kirjanen oli ollut Stenbäckillä työnä kesällä 1849, niinkuin
voi päättää siitä, että tuomiokapitulin painolupa on päivätty 19
p. joulukuuta mainittuna vuonna; kesällä 1850 hän taas toimitti
uuden painoksen runojaan, joka ilmestyi jouluksi. Siinä oli työnä
tarkastaa ja tehdä pieniä oikaisuja ja korjauksia ensimmäiseen
painokseen sekä lisätä uusia runoelmia. Niitä on "Morsian", "Sanat
maisterin vihkiäisissä 1836" ja "Ylioppilaslaulu" ajalta ennen
1840, "Suomalainen synnyinmaani", "Tähti", "Heränneen huokaus", "Oi
tokkohan?" samoinkuin "Vastasyntyneelle" ("Katkelmien" joukossa) ja
"Lydian aamulaulu" (molemmat kirjoitetut 1842 Lydia von Essenille
Espoossa) vuosilta 1840-43 sekä "Eräs päivä" vuodelta 1844,
jotavastoin ainoastaan kaksi, "Beda" ja "Suomalainen arkkiveisu", on
viimeisten kuuden viikon ajalta ennen toisen painoksen julkaisemista.
Kun lisäksi voi todennäköisyydellä otaksua, että myöskin "Beda"
samoinkuin ensimmäiseen painokseen otettu "Badegundis" on vuodelta
1840, koska ne molemmat ovat vapaita mukailuja L. Th. Kosegartenin
runoelmista, osoittaa tämä silmäys, kuinka mykäksi runoilija oli
tullut. Ajalta 1844:n jälkeen aina 60-luvun loppuun asti tunnemme
vain yhden ainoan syntymäajaltaan tietyn runoelman, nimittäin edellä
painetun tervehdyksen arkkipiispa Bergenheimille. Tämän rinnalla
voidaan mainita ainoastaan käännösrunoelma "Suomalainen arkkiveisu",
joka myös painettiin 12-taitevihkoseen "Elfva andeliga sånger till
väckelse och uppmuntran". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.]
Vihon julkaisi Stenbäck, jonka nimeä kuitenkaan ei ole mainittu,
sillä laulut eivät ole hänen omia sepittämiään. Luultavasti ne
on valittu samanlaisista kokoelmista. Heränneet lauloivat niitä
yleisesti, ja ne tulivat monille "Sionin virsien" sijaan, joka
kokoelma oli suurempi ja siis kalliimpi. Stenbäckin kääntämää laulua,
joka kuvaa taivaan ihanuutta ja valittujen autuutta, varsinkin
laulettiin halulla, ja moni, joka on elänyt nuoruutensa ajan
Pohjanmaalla, ympäristössä, jossa pietismillä oli kannattajia ja
ystäviä, ja jonka muisto ulottuu 50-luvulle, on vielä kuulevinaan
tuon surumielisen, sanoille omituisena vastakohtana soivan sävelen
äidin tai sisaren huulilta.

Myöskin vuodelta 1851 on eräs teos mainittava. Kirja, jonka nimi on:
"_Thomas Arnold, Rektor i Rugby England. Biografiskt utkast utgifvet
af Lars Stenbäck"_, on yhteenveto Karl Heintzin tekemästä A. P.
Stanleyn "The Life and Correspondence of Th. Arnold" nimisen teoksen
mukailusta. Esipuheessa Stenbäck lausuu seuraavaa, joka selittää,
kuinka hän viehättyi julkaisemaan tämän elämäkerran: "Aikana, joka
on köyhä selväpiirteisistä, ylevistä ja uhrautuvista luonteista, on
virkistävää kohdata mies, jossa elävään, läpitunkevaan älyyn yhtyy
palava harrastus ihmiskunnan korkeimpiin ja kalleimpiin etuihin ja
joka järkkymättä pyrkii saattamaan ne voimaan ilman ihmispelkoa
ja ihmisorjuutta, koska hän pelkää Jumalaa sillä kieltäytyvällä
lujuudella ja sammumattomalla elämänvoimalla, jolla ainoastaan
Kristuksen usko voi täyttää ihmissielun. Sellainen mies oli Arnold.
Julkaisija toivoo, että heikkokin hahmokuva hänestä on ansaitseva
jotakin huomiota, ja varsinkin että hänen periaatteensa, ohjeensa ja
viittauksensa ovat herättävät vastakaikua niissä, joilla on työnänsä
kasvattamisen jalo taito." Tässä erinomaisessa miehessä Stenbäck
todella tapasi olennoituneena sen koulunopettajan ja koulunrehtorin
ihanteen, joka väikkyi hänen mielessään, jalon persoonallisuuden
ja hurskaan kristityn, joka, paitsi koko elämässään, varsinkin
nuorison opetuksessa ja kasvatuksessa aina tavoitti korkeinta.
Arnold ei ollut, lausui hän, tosin mikään saavuttamaton ihanne,
mutta elävä esikuva, joka todistaa sellaisen kasvattajan
mahdollisuuden, jonka toiminta ja menestys varsinaisesti riippuu
hänen persoonallisuudestaan. -- Sille, joka tahtoo tutkia Stenbäckiä
pedagogina, on vaivanmaksavaa tarkasti lukea tämä teos. Siinä on
paljon, joka muistuttaa suomalaista koulunrehtoria.

       *       *       *       *       *

Vielä on tältä ajalta mainittava ja esitettävä jotakin Stenbäckin
kirjeenvaihdosta.

Alussa vuotta 1849 Stenbäck sai pitkän vaitiolon jälkeen taas
kirjeen Skarstedtilta. Vastauksesta (4 p:ltä huhtikuuta s.v.) otamme
seuraavat rivit:

    "Olen tätä nykyä -- post varios casus -- asetettu Vaasan ylemmän
    alkeiskoulun rehtoriksi ja olen erinomaisen tyytyväinen tähän
    toimeeni. Kun koulu on vanhimpia ja oppilasluvultaan suurimpia
    maassamme, on tämä virka yhtä paljotöinen kuin vastuunalainen.
    Kuitenkin on minulle ilo olla nuorison ympäröimänä, joka aina
    on ollut minulle rakas, ja heihin koetan istuttaa siemeniä
    aikaa ja iankaikkisuutta varten. Kun tämä paikka sitä paitsi
    on synnyinseutuni, ja täällä on heränneitä veljiä ympärilläni
    kaikilla tahoilla, olen saanut runsaan korvauksen moninaisista
    vastoinkäymisistä entisissä viranhakemuksissani. -- Vaikka
    herätyksiä näillä seuduin jatkuu, on Herra tähän saakka sallinut
    meidän nauttia ulkonaista rauhaa, joskin moninaisella tavalla
    uhattua. Mutta sitä tuskallisempi on muutamia vuosia sitten
    alkanut eripuraisuus meidän ja entisten eteläsuomalaisten
    veljiemme kesken, joita edustaa eräs sikäläinen pappi, Hedberg.
    Jollen muista väärin, olit sinäkin muinoin ystävällisessä
    suhteessa Roseniukseen, joka Tukholmassa edustaa samaa voimatonta
    ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa. Löyhä häilyminen
    omatekoisessa ja itseotetussa n.s. uskossa ilman kokemusta ja
    kuuliaista alistumista Jumalan hengen kuritukseen, johdatukseen
    ja vaikutukseen on täällä kuten sielläkin häikäissyt ja
    nukuttanut monta, joissa Jumala oli aloittanut työnsä, vaikka
    me omalla paikkakunnallamme olemme säilyneet tämän hengellisen
    tartunnan leviämiseltä." -- Saman kirjeen lopussa Stenbäck sanoo
    tanskalaista tohtori Rudelbachia yhdeksi "arvossapidetyimpiä
    auktoriteettejaan teologian alalla".

Skarstedt kirjoitti samana päivänä kuin hän sai kirjeen (21 p.
huhtikuuta) pitkän vastauksen, josta siitäkin yhtä ja toista on
mainittava. Käydessään tohtori Reuterdahlin luona oli Skarstedt
sattumalta saanut käsiinsä ensimmäisen vihon Stenbäckin teologisia
traktaatteja, joka osaksi kosketteli samaa ainetta kuin hänen miltei
valmiiksi painettu, kirkkoa koskeva väitöskirjansa apulaisenvirkaa
varten teologisessa tiedekunnassa. Hän ei ehtinyt muuta kuin
"varastaa yhden sitaatin" lopulle teostansa, jonka hän on omistanut
"L. Stenbäckille ja eräälle toiselle hyvälle ystävälle". --
Sitten kirjeen kirjoittaja ehdottaa, että Stenbäck, jos hän _ei_
ole naimisissa, tulisi dosentiksi Lundiin. "Sinut karkoitettiin
yhdestä yliopistosta, ja mikä estäisi sinua muuttamasta toiseen?"
Hän lupaa valmistaa asiaa ja ilmoittaa, että professori Thomander,
jota asia lähinnä koskisi, on "erittäin taipuvainen lämpimämpään
teologisten aineiden käsittelyyn (jätän sanomatta, onko hänellä
itsellään oikeaa lämpöä). Sinä tekisit täällä enemmän hyötyä kuin
minä ja paremmin voisit saattaa häpeään hegeliaanit, jotka nyt
uhkaavat tehdä yliopiston teologiset pyrinnöt epäiltäviksi kaikkien
_todellista_ pappissivistystä harrastavain kansalaisten silmissä." --
Edelleen Skarstedt koettaa saada Stenbäckiä innostetuksi teologisen
aikakauskirjan julkaisemiseen Ruotsissa sekä kehoittaa häntä lopuksi
antamaan lisiä erääseen Jeesuksen elämää esittävään kuvateokseen,
jonka hän oli ottanut toimittaakseen. -- Stenbäckin vastaus ei ole
tallella, mutta tuskin lienee yksikään vilkkaan ruotsalaisen ystävän
ehdotuksista saanut hänen suostumustaan.

Paitsi muiden kera oli Stenbäck näinä vuosina jotenkin vilkkaassa
kirjeenvaihdossa Kuopiossa olevan Julius Berghin kanssa. Kirjeistä
näkyy, että hänellä, vaikka hän hyvin viihtyi Vaasassa, oli ollut
aikeita hakea toista virkaa. Niinpä hän näyttää 1850 hakeneen
Ilmajoen kirkkoherran virkaa, mutta sivuutettujen tekemäin
valitusten johdosta jääneen pois ehdolta. Seuraavana vuonna taas
hän haki lehtorinvirkaa Kuopion kymnaasissa, mutta muodollisista
syistä hän ei näy tulleen kysymykseen. Lopuksi voi mainita, että
arkkipiispa kehoitti häntä hakemaan lehtorinvirkaa Turussa, "jonne
luonnollisesti", sanoi Stenbäck, "en kuolemaksenikaan tahdo. Olen
myöskin tullut vanhaksi ja istun mieluimmin omalla rannallani."

Tärkeimmät näistä kirjeistä ovat muutamat, jotka koskevat sitä
rikkoutumista, joka tähän aikaan oli syntynyt pietismin kannattajain
kesken. Emme katso asiaksemme antautua lähempään historialliseen
selvittelyyn sen syistä, sillä osaksi on kysymys ulkopuolella
varsinaista ainettamme, osaksi eivät tapahtumat vielä nytkään ole
kylliksi kaukana, etteivät, objektiivisestikin käsiteltyinä, koskisi
monen mieleen. Kuitenkaan ei tiettävästi voi muistuttaa mitään sitä
vastaan, että julkaisemme seuraavat kirjeet viittauksineen siihen,
mitä oli tapahtunut. Se vaikutus, jonka Stenbäck oli saanut asiasta,
ja se arvostelu, jonka alaiseksi hän tunnetulla suoruudellaan
panee muutamat puolet pietismistä, kuuluu joka tapauksessa niin
ehdottomasti hänen elämäkertaansa, että sen poisjättäminen ei voi
tulla kysymykseen.

Ensimmäinen kirje Berghille tästä asiasta (Vaasa, 14 p. helmik.
1852) on niin merkillinen lehti pietismin historiaa, että otamme sen
tähän kokonaisuudessaan: [Stenbäck on itse tässä kirjeessä käyttänyt
alkukirjainta M. täyden nimen sijasta.]

    "Rakkahin veli! Paljon kiitoksia kirjoittamistasi riveistä. Olin
    hyvin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla; jos olisin
    aavistanut sinun olevan siellä, olisin epäilemättä laittautunut
    sinne, tavalla millä hyvänsä. Mutta kuka osasi ajatella, että
    saatoit päästä sinne, kun täällä vielä siihen aikaan oli aivan
    paljas maa ja pahin kelirikko. Miksi et minulle antanut tietoa
    sinnetulostasi? -- Merkittävä uutinen oli se, että ukko Paavo on
    päässyt pois pitkistä vaivoistaan."

[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. -- Puolikolmatta
vuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet.
Kesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa
Schwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen
talollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti
Stenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään.
He kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten
jalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja
kun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty
melkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan "professori
Helsingistä", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa
ystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet
"teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan", niin että hän oli
ollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa
lähtökohtaan.]

    "Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen
    pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta.
    Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa:
    rauha hänen _jälkeensä_. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen
    tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet
    puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi
    osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten
    epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko
    meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai
    itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä
    päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen
    hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut
    heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka
    sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on
    raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan
    niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi
    kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut
    viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine
    lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine
    tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin
    olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään
    sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet
    kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi
    kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella
    olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia
    toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin
    Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet
    enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet
    Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä
    kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen
    valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla
    ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan,
    'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja
    johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat
    ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä'
    on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän
    kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty
    'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö
    se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta
    herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta -- siitä epäilemättä
    etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen
    muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen
    halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat
    antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti
    ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän
    erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu
    maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää
    mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut
    saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä
    taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa
    voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi --
    niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta
    ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias
    eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä
    iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti
    lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka
    voi ja tahtoo johdattaa meitä _kaikessa_ totuudessa, ei kuten
    kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa
    ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että
    nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä
    rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen
    arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi
    kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka
    tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta.
    Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on
    kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut
    niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden
    hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat
    tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse
    sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista
    pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan
    luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin
    toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt
    sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa
    melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa?
    Ainakin niin on ollut M:n laita, jota niin moni on sokeasti
    seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton
    ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri
    tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen
    vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, -- se on
    oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä,
    on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa
    pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa
    tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja
    vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia,
    jos sillä -- niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on --
    on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus,
    rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu
    sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on
    tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään
    sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja
    tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen
    Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa.
    Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron
    ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut
    vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi?
    Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle
    ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut
    sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa
    anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa
    sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja
    oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen
    poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken."

M. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten
johtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt
kaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja
kiihoittamaan itselleen joukkuetta. "Surkuttelen poloista Lapuan
seurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut
sanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen
ero M:sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä.
Se on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on
mahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä
todella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja
odottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä
löytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. -- -- Voi hyvin!
Veljesi L. Stenbäck."

Berghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin
seuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852)
näemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. "Yhdyn",
kirjoittaa Stenbäck, "täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat
loukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen
mukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä
ja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen
ja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä
vastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta
nähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä
näyttää -- -- että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä
itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja
vallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen
valon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa
Herran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. -- -- Näen
nykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme
vaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko
ennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes
sen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli
joutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi
katkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan
yksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, --
ne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei
voi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja
puhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa
ja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja
levosta."

"Olen", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, "kuulustanut
ukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut
niitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne
jonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä
käsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on
useilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään
elämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo
tuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan
yksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas
tahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että
näyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi
ja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni
hänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia
eripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä
seuduin kärsinyt auttamattoman vaurion -- sitä enemmän, kun muutamat
tosiseikat ovat liian räikeitä." -- --

Se vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa
ja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon.
Hän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri _hänen_ omassa
vastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää,
että hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä
suunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua
niistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta
kaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään.
Vieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa
vanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja
kun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa
Frans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä
Karl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä
tulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä
yhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan
ei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä.
Kirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä
1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: "J. Bergh on
kaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas -- rakastettavimpia
miehiä, niinkuin ennenkin", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa
ystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee
puhe.

Stenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä
hänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli
ehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti
hänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei
riipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään
ja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle
kavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan.
Pääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä "ainoasta
tiestä" samana. "Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on
myöskin armo meille joka aamu uusi" -- sanoi hän vielä niinkuin
entispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas
avautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli
häipynyt.

Mitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli
sitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan,
kasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee
johtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan
perustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka
suuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m.
siitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin
Stenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen
seuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli
hankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen.
Beck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta
sekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja
puoluemieltä. [_H. L. Sandelin_, m.t.]



KYMMENES LUKU. 1852-1855.

Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --
Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi
professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.


Samoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana
kesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan
tavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén
vuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota
sikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin
lapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli
kesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis,
oli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja
Stenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan
kasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että
paikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti
voi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata
käynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.

Idyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen
pannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: "Kahdeksanvuotiaana",
kirjoittaa hän, "vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia
viikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen
ystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät
saliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne,
lapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme
piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman,
josta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor,
nu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin
ne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän
luki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin
huomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen,
kun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille
erääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät,
kirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole
ikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja
aika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä
täysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän
useita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias
tyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän
kummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' -- Vaikka
Stenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen
kuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä
samana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka
kulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin:
'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina
aterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita
oli?' mikä luonnollisesti harmitti minua."

Tähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon
Stenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät
täydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta
huomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt
häntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet
yhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin
osaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli _päättänyt_ liittää toisen
kokoelman ensimmäiseen.

Myös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat
satunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma:
"Vaasan kaupunki palaa", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli
Pohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä
pudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin
talon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin
Stenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi
hävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka
perikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.

Stenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli
päättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon
vartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla
alkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon:
tuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi
sitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä
seurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita,
ennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä,
jonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui -- kaikki
muu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck
itki, niin kerrotaan. -- Talon rakennukset olivat palovakuutetut,
joten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut.
Ennenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta
Stenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: "Vaasan palon jälkeen
elän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen
määräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja
Odenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi
Uuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti
ole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin
poroksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja
irtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa.
Raskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana
mahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi
kokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo
kyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna
alkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa
ja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa
ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka
varmaan on tuntuva kauan -- suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi."
[Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: "Tuskalla otan
osaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi
menettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän
kaipaavasi. Jo ennakolta -- ennenkuin kirjoitit -- pelkäsin, että
olit kadottanut kaikki. -- Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys!
-- Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella,
hyötynsä, jos se oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut _sinun_
pikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat
olisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi
meillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista
epäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu,
osaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. -- Saattaisihan kuitenkin
sattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että,
jos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä -- -- joululahjaksi ja
paloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi
jotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa
tarjota." -- --]

Vaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku
vihkosen _"Tvenne predikningar"_, joka myytiin palossa vahingon
kärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä
1852.] Nämä saarnat, toinen "Hengellisestä kuolemasta heräämisestä",
toinen "Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta
heränneessä sielussa", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat.
Ne ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä
kristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta,
selvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta
saarnatavastaan.

Stenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu
Uuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista
myöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli
ilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat
olivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan
tai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan
oppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja
vastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.

Vuodelta 1853 on niistä mainittava ainoastaan yksi puhe ja yksi
kirje. Puhe pidettiin koulun ensimmäisessä vuositutkinnossa
Uudessakaarlepyyssä kevätlukukauden lopulla. Kiinnitettyään huomiota
opettajan vaivalloiseen, mutta jaloon ja korkeaan kutsumukseen
Stenbäck lausuu seuraavat lämpimät sanat: "Lapsi -- ah -- onhan se
arka, puhdas, pyhä olento, sen otsalla on vielä Jumalan sinetti; sitä
täytyy käsitellä varovaisuudella ja huolella. Mutta tämä huolenpito
maksaa vaivan -- tosi ja hyvä sana, joka sattuu nuoreen mieleen,
määrää kenties sen suunnan eliniäksi -- ja määrää sen kautta jotakin
vielä enempää, jonka seuraukset saattavat käydä kautta vuosisatojen.
Sillä jalon ihmisen toiminnan hedelmä ulottuu äärettömiin, aina
päivien loppuun asti." -- Kirje taas on kirjoitettu arkkipiispa
Bergenheimille ja koskee pääasiallisesti virsikirjakomiteaa, jonka
jäseneksi Stenbäck tänä vuonna oli kutsuttu. Tämän osan kirjeestä
jätämme kuitenkin tuonnemmaksi käsitelläksemme kysymystä yhdessä
jaksossa; tähän on sitävastoin merkittävä samassa kirjeessä mainittu
aie julkaista käännöksenä eräs teos, "Deutsche Briefe über englische
Erziehung". "Teos sisältää", sanoo Stenbäck, "mieltäkiinnittäviä
tietoja Englannin opetuslaitoksesta, jotka hyvin ansaitsisivat
tulla tunnetuiksi ja harkituiksi, ei sokeasti matkituiksi".
Tämän yhteydessä hän tahtoi esittää omat ajatuksensa muutamista
pedagogisista kysymyksistä tehden sen, itse teoksen mukaisesti,
johdantona olevan kirjeen muodossa. Tämän kirjeen hän oli aikonut
omistaa arkkipiispalle, mutta katsoi velvollisuudekseen ennakolta
pyytää siihen lupaa, sitä enemmän kun luultavaa oli, että arkkipiispa
ei kaikessa yhtynyt hänen mielipiteihinsä, kuten luonnollista on
kahdelle elävälle eikä kokonaan seisahduksissa olevalle ihmiselle.
-- Tämä aie ei toteutunut, mahdollisesti siksi, että vastaus oli
kieltävä (jota emme kuitenkaan tiedä), mutta vielä todennäköisemmin
siksi, että sairaus ja muita toimia tuli esteeksi.

       *       *       *       *       *

Stenbäckillä oli Vaasassaolo-aikanaan ja aluksi
Uudessakaarlepyyssäkin ollut hyvä terveys ilman sanottavia häiriöitä.
Todisteena siitä kerrotaan, että hän tähän aikaan sai täyteläisemmän
ja enemmän hyvinvoivan näön kuin koskaan ennen. Mutta kolmannen
lukukauden loputtua Uudessakaarlepyyssä tapahtui se surullinen
käänne, joka teki hänen loppuikänsä niin raskaaksi hänen vilkkaalle
hengelleen.

Perhe oli joululuvan alkaessa 1853 matkustanut Ylihärmään Essenin
kodissa viettääkseen loma-ajan. Siellä Stenbäck sairastui ankarasti
keuhkotulehdukseen, joka ainaiseksi mursi hänen, kuten jo tiedämme,
nuoruudesta alkaen heikon terveytensä. Tohtori J. F. Blanck
Uudestakaarlepyystä hoiti häntä, ja hän parantui näennäisesti, mutta
sairaus oli jättänyt tiivistymiä keuhkoihin, mitkä ensiksi tekivät
hänelle vähemmän haittaa, mutta vähitellen muuttuivat märkiviksi
tuottaen hänelle alituisia kärsimyksiä.

Alussa vuotta 1854, jo jotensakin toivuttuaan sairaudestaan, Stenbäck
sai parilta ystävältään, teologisen tiedekunnan professorilta,
hartaita kehoituksia hakemaan vastaperustettua pedagogiikan ja
didaktiikan professorin virkaa, joka oli yhdistetty mainittuun
tiedekuntaan. Kovasti epäröityään hän päätti seurata kehoituksia ja
ottaa askelen, joka huolimatta kaikesta ulkonaisesta menestyksestä
vei hänet pettymyksien ja ikävyyksien tielle. 3 p. huhtikuuta
ilmoitettiin siten konsistorille, että professorinvirkaa oli hakenut
Stenbäck ja silloinen saksankielen opettaja Vaasan kymnaasissa,
tohtori J. O. I. Rancken, sekä määrättiin, että molempain tuli
suorittaa kelpoisuusnäytteensä ennen tammikuun loppua v. 1855.

Päiväämättömässä kirjeenkonseptissa, joka on kirjoitettu tiedon
tultua näytteensuoritus-ajasta, Stenbäck lausuu muun muassa: "Osaksi
suuri haluttomuuteni professorintoimeen ja Helsinkiin palaamiseen,
osaksi viime sairauteni jälkeen vielä heikko terveyteni ovat.
syynä, etten ole vieläkään tullut aloittaneeksi väitöskirjaa."
Kuitenkaan hän ei epäile sen valmistumista. -- Hän kysyy sitten,
onko näytekirjoitus laadittava latinaksi vai ruotsiksi, sekä yhtä
ja toista itse virkaa koskevaa. Niinpä hän tahtoo tietää, kuinka
suuri palkka on, sillä Vaasan palon y.m. takia hän on joutunut
velkaan, jonka vuoksi ei ole aivan yhdentekevää, voiko hän tulla
sillä toimeen; edelleen hän kysyy, onko hänen vain pidettävä
luentoja papinkokelaille vai antaako virka mitään vaikutusvaltaa
koululaitokseen. "Täkäläisessä virassani olen saanut yhtä ja toista
kokemusta kouluihin ja niiden asemaan ja tarkoitukseen nähden, ja
tunnustan, että minulla toisinaan on ollut haluna vähältä osaltani
koettaa kääntää huomiota useihin ylen tarpeellisiin uudistuksiin
tässä suhteessa. Se se juuri etupäässä yllyttikin minua lähettämään
hakemukseni. -- Jos tulevan professorin toimena on vain antaa
vähäpätöinen lisä pappien kehitykseen, niin se näyttää minusta varsin
vähän houkuttelevalta ja merkitsevältä. -- Virkaylennystoiveitteni
päämääränä on ollut saada keskulainen kirkkoherrakunta, missä olisin
voinut saada sen toimialan, joka parhaiten soveltuu nykyiselle
mielelleni ja kenties myös kyvylleni."

Se haluttomuus ja epätietoisuus professorinviran suhteen, joka
selvästi ilmenee tästä kirjeestä, selittää miksi Stenbäck tänä samana
vuonna, tuskin vielä aloitettuaan väitöskirjan laatimista, päätti
hakea toistakin virkaa. Edellisen viranpitäjän kuoltua oli näet
Isonkyrön kirkkoherranvirka joutunut avoimeksi, ja kun esitettyihin
syihin tuli lisäksi, että paikka oli Stenbäckille hyvin tuttu sekä
seurakunta niitä, joissa pietismillä oli lukuisasti kannattajia
kansassa, haki hän kirkkoherranvirkaa jättäen tulevaisuuden
ratkaistavaksi, missä hän oli tuleva toimimaan. Ranckenkin puolestaan
haki paitsi professorinvirkaa myös toista tointa, nimittäin
historianlehtorin virkaa Vaasan kymnaasissa.

Stenbäckin oli siis kirjoitettava professorinväitöskirja. Aika,
7-8 kuukautta, ei ollut pitkä siihen, mutta se ei ollut pahinta;
pahempi oli, että rehtorintoimi yhä anasti hänen aikansa, ja
kaikkein pahinta, ettei hänellä ollut käytettävänään tieteellistä
kirjallisuutta, ei edes niitä kirjoja, jotka hän aikaisemmin oli
hankkinut, ne kun olivat hukkuneet palossa. Stenbäck sen vuoksi
tuskin saattoi tehdä muuta kuin koettaa tutkimuksen muotoon sovittaa
osan niitä pedagogisia ajatuksia, jotka hän sitä ennen oli esittänyt
"Pedagogisissa lauseissaan" ja opettajayhdistyksessä ja jotka olivat
syntyneet hänen mielessään hänen käytännöllisen toimintansa varrella.
Teosta, jolla olisi ollut korkeampi tieteellinen arvo, oli siten
tuskin odotettavissa, mutta joka tapauksessa lausunto tärkeästä
kysymyksestä, sen sisäisen vakaumuksen läpitunkema, joka ilmeni
kaikessa mitä hän kirjoitti.

Sillä tutkimuksella, joka näissä oloissa syntyi, oli laajasisältöinen
nimi: _"Om paedagogien och dess närvarande utveckling"_
(Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä), ja se jakaantui
kolmeen osaan: 1) "Kasvatusoppi ja sen tarkoitus", jonka
sisällyksestä on yhteenvetona (J. V. Snellmanin arvostelussa)
seuraava lause: Kristillinen kasvatus, joka ei katso elämän
päämääräksi tietämistä, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen
hengen itsetietoista ja itsenäistä työtä Jumalalta saamansa
tehtävän suorittamiseksi maan päällä, pitää älyperäisten voimien
kehittämisessä tämän elämäntehtävän ainoana tarpeellisena
silmämääränä sekä antaa intelligenssille arvoa ainoastaan mikäli se
tekee mahdolliseksi ja edistää sen täyttämistä; 2) "Yleissilmäys
kasvatusopin historiaan" sekä 3) "Nykyisiä oloja", missä tekijä
tunnettuun hehkuvaan tyyliinsä vastustaa ajan suuntaa, joka pyrkii
antamaan nuorisolle mahdollisimman paljon kaikenpuolista tietoa, ja
panee painoa siveellisen luonteenkehityksen suurempaan tärkeyteen.

Koska Stenbäckillä ensimmäisinä viikkoina uutta vuotta oli ollut
jonkunmoisia kuumetaudin kohtauksia, matkusti hän vasta lopulla
tammikuuta Helsinkiin, missä hän sai ystävällisen vastaanoton ja
pääsi koko sielläolonsa ajaksi asumaan yliopistonkamreeri A. W.
Wegeliuksen luokse. Hänen ensimmäisestä kirjeestään vaimolleen
(22 p:ltä tammik.) näemme hänen alkujaan ajatelleen, että kaksi
ensimmäistä osaa riittäisi väitöskirjaksi. Mutta kun oli käytetty
suurempaa kokoa ja pienempiä kirjasimia kuin tavallista, näytti
väitöskirja liian lyhyeltä, ja niin hänen oli pakko kirjoittaa
enemmän kuin ajatteli ja aikoi. Hän kirjoitti silloin yhteen menoon
edellämainitun kolmannen osan, ja väitös lykättiin helmikuun
14 päivään. Niin saattoi tapahtua, koska Rancken, joka oli
nimitetty lehtoriksi, ei saattanut hakemustaan perille. Tammikuun
29 p. kirjoittaa Stenbäck: "Saan osakseni kaikkea mahdollista
hyväntahtoisuutta varsinkin kamreerin kodissa, mutta myös muilta.
Kaikki pitävät aivan päätettynä asiana, että tulemme tänne; he ovat
jo ajatelleet palkkani koroittamista, joka tulisi olemaan noin 900
hopearuplaa. -- Väitöskirjani on valmistumaisillaan, vieläpä tulee
vähän pitemmäksi kuin soisin.

"Kuitenkin on minun toisinaan vähän ikävä kotia; mutta ajattelen,
että täällä voi olla hyvin hyvä oleskella ja asua, ja alan pitää
tulevasta vaikutuspiiristäni. Missään tapauksessa emme muuta tänne
ennen syksyä. Yliopisto lopettaa toimintansa huhtikuussa, jolloin
lasten ja vaimojenkin sanotaan täytyvän muuttaa täältä jättääkseen
tilaa sotaväelle, jota kuuluu tänne tulevan kosolta." [Tämä huhu
samoinkuin tuhannet muut rauhattomina sotavuosina jäi toteutumatta.]
-- Helmikuun 4 p. hän kirjoittaa: "Tänään olen kiertänyt koko
sunnuntai-aamupäivän jakelemassa väitöskirjaani. Siitä tuli aivan
riittävän pitkä ja lavea (64 sivua 8:o!) eikä mielestäni kovinkaan
huono. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kiltisti
-- he näyttivät katsovan minua tulevaksi virkatoverikseen. Hyvä
on, että se on tehty tällä viisituntisella kiertokululla. Tänään
Lönnrotilla ollessani hän vei minut rouvansa luo, joka kuuluu olevan
herännyt, mutta ei seurustele täällä kenenkään ihmisen kanssa. Päätin
jo, että jos tulemme tänne, niin teemme tuttavuutta. -- Jakkus
on saava sapelin ja pyssyn lisäksi, mutta mitään rumpalinkypäriä
ei täällä ole saatavana." -- Viimeinen kirje on 9 p:ltä helmik.
"Juuri nyt sain kirjeesi, jonka kamreeri oli kätkenyt lautaselle
serviettini alle. -- Ensi keskiviikkona on väittely, ja viimeistään
perjantaiaamuna matkustan, niin että luultavasti seuraavana tiistaina
ehdin Härmään. -- Baranovski on erittäin kohteliaalla kirjeellä
kutsunut minut luokseen tänä iltana; sitten meidän täytyy mennä
Palménin luo, ja lopuksi aikoo Schauman pitää kutsut -- kaikki
minun tähteni. Olen kyllästynyt ja toivon täältä pois, päästäkseni
rauhaan kaikelta tältä ystävällisyydeltä. Voi helposti tapahtua,
että tarkastuksessa tulee häpeä lopuksi sille kunnialle, jota tähän
saakka on tullut osakseni. Kuitenkaan, kunnia ei ole niin suuri,
mutta hyväntahtoisuus sitä suurempi, ja se käy todella raskaaksi
ajan pitkään, kun sitä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Jos
tulemme tänne, niin saamme kyllä olla ja elää rauhassa, toivoakseni,
niinkuin itse tahdomme. Väitöspäivänä minun täytyy pitää pienet
kemut viranomaisille. -- Sophie Wegelius on pelastanut minut siitä
huolehtimasta ja laittaa pienet illalliset muutamille henkilöille --
ja aamiaiset sitä ennen vastaväittäjille. Niin että kaikki on sujunut
parhaan toivon mukaan -- kiitos hyvän isäntäni."

Virallinen vastaväittäjä, professori Schauman, antoi lausuntonsa
20 p. helmikuuta. Aine saa mitä korkeimman hyväksymisen, sillä
joskin suppeampi-alainen aine olisi tehnyt tyhjentävämmän käsittelyn
ja detaljitietojen esilletuomisen mahdolliseksi, niin oli tässä
tapauksessa, kun oli kysymyksessä tiede, jolla oli syvällekäypä
merkitys sekä julkiselle että yksityiselle elämälle, mitä tärkeintä,
että hakija opinnäytteessään antoi selvän osoitteen mielipiteistään
tieteen elinkysymyksissä ja kyvystään niiden mukaan selkeästi
arvostella nykyisen ajan asemaa ja vaatimuksia kasvatuksen suureen
asiaan katsoen. Tältä näkökannalta on tutkimuksen kansantajuinen
muoto luettava tekijälle ansioksi. Aineensa käsittelyn on tekijä
myös suurenmoisella tavalla suorittanut, sillä tämä käsittely ei
ainoastaan ole oikea ja ankarasti kriitillinen, vaan, mikä on
enempi, tosireformatorinen, siinä kun tekijä selväkatseisesti,
uljaalla rohkeudella ja innostuksen lämmöllä panee voimakkaan ja
vakavan vastalauseen vallallaolevaa nurjaa suuntaa vastaan, joka
miltei yksinomaisesti tavoittaa yksipuolista ymmärryksen kehitystä,
laiminlyöden siveellisen luonteenkehityksen, ja kun hän sen
ohessa, tyytymättä -- monen n.s. parantajan tavoin -- ainoastaan
repimään alas, selvin ja rohkein piirtein on luonut sen uuden
kasvatussysteemin ääriviivat, jonka tulisi astua vanhan sijaan.
Aineen laajuus ja sen reformatorinen käsittely on kuitenkin pannut
tekijän alttiiksi vaaralle jättää syrjään useita tärkeitä kohtia,
niinkuin kurinpitokysymyksen, kysymyksen ihmisen taipumuksista, jota
paitsi tarkempi selonteko kansansivistyksen aineksista puuttuu,
ja samoin jalossa polemiikissaan mennä yksipuolisuuteen ja lukea
älyperäiselle kehitykselle jotenkin ala-arvoisen merkityksen. --
Puutteet eli tutkimuksen varjopuolet arvostelija kuitenkin helposti
jättää sikseen sen kirkkaan valon rinnalla, jonka ansiot luovat
siihen. Jälkimmäisiin kuuluu, paitsi mainittua reformatorista
piirrettä, se selkeys ja selvyys, jolla tekijä on kehitellyt
kasvatuksen periaatteita ja jolla hän, katse alati kiintyneenä näihin
periaatteihin, on tehnyt täysin itsenäisen ja yhtä oikean ja sattuvan
kuin muodon puolesta etevän kuvauksen kasvatusopin historiallisesta
kehityksestä; edelleen tekijän kaunis ja jalo esitystapa sekä lopuksi
se puhdas kristillinen henki ja se vakaumuksen lämpö, joka kultaisena
lankana käy kokonaisuuden ajatusrikkaan kudoksen läpi. Kaiken
tämän nojalla tarkastaja ei ainoastaan katso väitöskirjalla olevan
tieteellistä arvoa, vaan sen myös täysin vastaavan tarkoitusta, jota
varten se on julkaistu. Puolustuksesta sanotaan, että tekijä ei
osoittanut erityistä dialektista taitavuutta, mutta ilmaisi kuitenkin
kykyä yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi lausua ajatuksensa.

Sekä tiedekunnan että konsistorin yhdyttyä tähän lausuntoon tuli
Stenbäck 21 p. maaliskuuta asetetuksi ehdolle professorinvirkaan.
Ainoa, joka ei katsonut häntä päteväksi, oli professori
Gyldén, ja hän esitti syyksi säännösten määräyksen, että
professorinviran-kelpoisuuteen vaaditaan korkein arvosana
kysymyksenalaisessa aineessa lisensiaattitutkinnossa. Kun kuitenkin
lain kirjaimessa pysymisestä tässä tapauksessa olisi ollut tuloksena,
ettei kukaan Suomen mies olisi voinut päästä ehdokkaaksi pedagogiikan
professorin virkaan, koska aine ei ennestään ollut yliopistossa
edustettuna, jäi Gyldén yksinään mielipiteensä kannattajaksi.
Stenbäck saattoi siis kaikella syyllä olla tyytyväinen, kun hänen
ystävänsä Helsingistä ilmoittivat hänelle asian kulun. Mutta ilo oli
lyhyt, sillä nyt alkoi odottamaton välinäytös, joka suuressa määrin
teki tämän kysymyksen huolestuttavaksi ja kiusalliseksi hänelle.
Litteraturbladin maaliskuunnumerossa hän näet näki kirjoituksen
"Lauri Stenbäckin professorin-väitöskirjan johdosta", jossa J.
V. Snellman aivan toisella tavoin kuin Schauman otti tutkimuksen
tarkastelun alaiseksi. [Erään tiedon mukaan lienee tiedekunta
ensin valinnut Snellmanin vastaväittäjäksi, mutta satunnainen
sairaus oli estänyt häntä suostumasta tehtävään.] Viitaten itse
kirjoitukseen (Saml. Arb., IV, s. 652 seurr.) mainittakoon tässä
vain, että Snellman tosin kunnioittavassa muodossa, mutta suoraan
asiaan mennen tuo esille väitöskirjan puuttuvan tieteellisyyden sekä
esityksen ja käsityksen epäjohdonmukaisuudet ja yksipuolisuudet.
Tämä ei kuitenkaan ole kirjoituksen päätarkoitus, vaan ennen
kaikkea aineen, koulujemme uskonnonopetuksen, selvittäminen. Siinä
huomautetaan ensiksi sitä arveluttavaa ristiriitaa, että, kuten
Stenbäck tekee, vaaditaan uskonnonopetus olemaan pääaineena,
jotavastoin kaikki muu pidetään kristilliseltä näkökannalta enemmän
tai vähemmän yhdentekevänä, vaikka itse asiassa uskontoa opetetaan
kahtena tuntina viikossa ja 32-34 on omistettu maallisille
aineille ja harjoituksille. Snellmanin mielipiteen mukaan on
uskonnonopetuksen asiana osoittaa oppilaille myöskin maallisen
tiedon tarpeellisuutta, opettaa heille, että koulu on kirkko,
tiedonhankinta Jumalan palvelusta -- "ainoastaan silloin voi olla
puhe kristillisestä hengestä tietämisessä, tosiuskonnollisesta
mielestä oppilaan töissä ja toimissa". Tähän voidaan vielä siteerata:
"Nuoruudeninnostus ja alttius ihanteellisiin rientoihin, joita
Stenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelmänä, eivät ole mitään
muuta kuin rakkautta aatteeseen, teoriaan, tietämiseen, halua
elämässä toteuttaa tietämisen ihanteita." -- Kirjoitus sisältää
luonnollisesti paljon syväaatteisesti ja oivallisesti sanottua tästä
tärkeästä kysymyksestä, ja, emme epäröi sitä sanoa, suurimmaksi
osaksi sellaista, joka itsessään ei jyrkästi sotinut Stenbäckin
omia mielipiteitä vastaan; mutta kun lähtökohta oli aivan toinen ja
Snellman tieteellisen viileällä tavallaan puhui kristillisyydestä
niinkuin mistä muusta historiallisesta ilmiöstä hyvänsä, niin voi
helposti ymmärtää, mimmoinen vaikutus oli oleva. Tosin saattavat
Essenin sanat tästä Stenbäckin elämänkuvauksessa luulemaan, että
arvosteltu tyynesti oli ottanut kritiikin vastaan, mutta niin ei
ollut laita. Päinvastoin todistaa eräälle tuttavalle Helsinkiin
aiotun kirjeen konsepti, että hän ensi hetkessä ajatteli peruuttaa
hakemuksensa. Kuinka loukkautunut Stenbäck oli, nähdään siitä, että
hän luulee arvostelun pohjana olevan vihan kristillisyyttä vastaan
ylimalkaan ja Snellmanin yleensä katkeran mielialan tähän aikaan.
-- "Vaikka minulla Helsingissä", sanoo hän, "oli tilaisuus omin
korvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko
maailman asemaan yleensä ja yliopiston erittäinkin, en kuitenkaan
luullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea, kuin tämä
arvostelu osoittaa". Itsestään hän sanoo: "Aioin ensin vastata
tähän arvosteluun, mutta koska en tahdo puolustaa omaa persoonaani
ja sitä paitsi minulla ei ollut toivoa voida tehdä sitä ilman
asiaankuulumatonta ja asiaa pilaavaa kiihkeyttä, ja koska itse
asian puolustamiseksi olisi tarvittu kokonainen kristillisyyden
apologia ja syventyminen kaikkiin niihin vääriin edellytyksiin ja
arvostelmiin, joita tässä tarkastuksessa vilisee, olen jättänyt
sen mielestäni. Kaikki tämä on kuitenkin uudella voimalla minussa
herättänyt toivomuksen, jonka ennen tuskin olen voinut voittaa.
Veli tietää, että minä vastoin haluani hain tätä virkaa, koska
katsoin sen velvollisuudeksi, josta en tahtonut vetäytyä pois, kun
kenties minäkin Herran armon avulla olisin voinut toimittaa jotakin
tällä paikalla, jonka tärkeyden ja vastuunalaisuuden aina olen
käsittänyt; minkä vuoksi katsoin itseni velvolliseksi uhraamaan sen
kykyäni ja haluani tyydyttävän viran, joka minulla nykyjään on, ja
toivoni päästä käytännölliseen papintoimeen." Snellmanin arvostelun
kautta hän katsoo tulleensa "ennakolta julkisesti julistetuksi
aivan kelpaamattomaksi" ja mielten niin kääntyneen häntä vastaan,
ettei ole mitään toivoa, että hän voisi saavuttaa sen vaikutuksen
yleisöön ja nuorisoon, jota hänen toimensa edellyttää. Jos kirje tuli
lähetetyksi, jota tuskin on syytä epäillä, ei se enää kuitenkaan
vaikuttanut asiaan, koska asiakirjat jo olivat menneet Pietariin.

Vaikka Stenbäck ei itse esiintynyt Snellmania vastaan, aiheutti
tämän kritiikki kuitenkin pitkän ja kiusallisen kynäsodan. C. G. von
Essen ryhtyi näet ensin nimettömänä ja sitten nimensä julkaisten
puolustamaan väitöskirjaa, kun taas Snellman puolestaan tavallisella
terävyydellään pysyi kannallaan vastustajaa vastaan, joka ei
suinkaan ollut hänen vertaisensa. Tässä ei kumminkaan ole paikka
tehdä selkoa tästä pitkästä, vihdoin mieskohtaisuuksiin menevästä
polemiikista, jossa Stenbäck yhä sai olla välikädessä. Olisi väärin
epäillä Snellmanin vilpittömyyttä, kun hän useita kertoja lausui
ilmi mielipahansa, että niin oli laita. Hän ei myönnä, että hän
"ylimielisyydellä ja katkeruudella" oli tarkastanut väitöskirjaa,
"jonka tekijää hän kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja harvinaisten
sielunlahjainsa vuoksi, ja jota kohtaan pitkällinen ystävällinen
kanssakäyminen on opettanut hänen tuntemaan persoonallista
kiintymystä". [Selonteon polemiikista sisältää Snellmanin Saml. Arb.
IV, s. 652 seurr.]

Aikaa ennen kuin polemiikki väitöskirjasta oli lakannut, nimitettiin
Stenbäck professoriksi. Se tapahtui 31 p. toukokuuta. Mutta kysymys
kirkkoherran virasta oli edelleen avoinna ja kehittyi hitaasti.
Asia oli se, että tuomiokapituli ehdokkaita asettaessaan oli
antanut etusijan kolmelle omalle jäsenelleen, lehtoreille Henr.
Heikelille, Fredr. Hertzbergille ja G. F. Helsingiukselle, vaikka
Stenbäck teologianlisensiaattina kieltämättä oli heidän yläpuolellaan
opissa ja hänen siis voimassaolevan lain mukaan olisi tullut saada
ehdokassija. Tyytymättömänä siihen hän valitti senaattiin, [Koska
tuomiokapituli oli katsonut papintutkinnossa saadun laudaturin
vastaavan teologianlisensiaatti-tutkintoa, lausutaan valituskirjassa
m.m.: "Jokainen kuitenkin tietää, että edellinen tavallisesti
annetaan muiden näkökohtien mukaan ja on tähän saakka ollut
yksinoikeutena muutamilla virkamiehillä, kun näet lehtoreille,
vanhemmille koulunopettajille ja konsistorin notaareille, pois
lukien muut pappismiehet, on annettu tämä arvosana, vaikk'eivät he
ennen tai jälkeenpäin olisi osoittaneet mitään erinäistä teologista
oppia tai etevämpää kykyä kirkon palveluksessa, kun sitävastoin
jälkimmäinen ainakin vaatii monivuotisia opintoja, vaivoja ja
ponnistuksia ja aina edellyttää enemmän tai vähemmän laveaa
tutustumista teologian avaroihin aloihin."] joka myönsikin hänelle
oikeuden, niin että hän sai kolmannen ehdokassijan, jotavastoin
Helsingius sai toisen ja Hertzberg jätettiin pois. Vaalisaarnat
pidettiin elokuun jälkipuoliskolla ja syyskuun alussa, jonka jälkeen
vaali tapahtui syyskuun 16 p. sillä tuloksella, että Stenbäck sai
useimmat äänet. Kun kirkkoherrakunta on keisarinpitäjä, ei asia ollut
sillä ratkaistu, vaan sen tuli mennä tuomiokapitulin ja senaatin
kautta korkeimpaan paikkaan. Kuitenkin oli aika käsillä astua
professorinvirkaan, ja se tapahtui siis siinä harvinaisessa asiain
tilassa, että Stenbäckillä oli hyvä toivo päästä varapaikkaan, jollei
hän viihtyisi siinä asemassa, joka jo ennakolta oli tuottanut hänelle
niin paljon levottomuutta ja niin suurta kiusaa. Tämän johdosta
päätettiinkin, että kodin muuttaminen jäisi tuonnemmaksi ja Stenbäck
viettäisi ensi lukukauden Helsingissä yksin, erossa läheisistään.

       *       *       *       *       *

Kertomus Stenbäckin professoriajasta, syyslukukaudesta 1855, seuraa
tässä lyhyinä otteina hänen vaimolleen kirjoittamistaan kirjeistä.
Vaihtelevat mielialat ja vaikutelmat esiintyvät siten sillä
päiväkirjan tapaisella tuttavallisuudella, joka voittaa kaiken mitä
elämäkerrankirjoittaja voi tarjota.

Lokakuun 3 p. -- "Ajoin täällä Topeliukselle, niinkuin hän pyysi
Uudessakaarlepyyssä. Turhaan kuulusteltuani huoneita päätin asettua
Topeliuksen luo (hänen perheensä oli täksi lukukaudeksi määrä
jäädä Uuteenkaarlepyyhyn). Kun hän saapui tänne eilen, ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, ja me sovimme asiasta pian. Minun
asuinhuoneenani on heidän sänkykamarinsa, iso ja kaunis huone,
jossa on hyviä huonekaluja niin paljon kuin tarvitsen, saan ruoan,
passauksen ja kaiken mitä on tarpeen. Asunto on siis varsin hyvä,
ja luulen viihtyväni niin hyvin kuin mahdollista. Sangen ikävä
on minulla kuitenkin ollut tähän saakka, mutta kenties se menee
ohitse, kun saan aloittaa työni. -- Yksin saan olla niin paljon kuin
tahdon, ja me olemme suostuneet olemaan häiritsemättä toisiamme.
Topeliuksella on kaksi piikaa ja oma talous, niin että mukavuudesta
ei puutu juuri mitään. -- Pahin, mikä minua vaivaa, on kuurouteni,
[Stenbäck oli edellisenä kesänä Munsalassa, missä hän miltei joka
päivä otti merikylpyjä, huomannut ensimmäisiä korvavian oireita,
joka ajoittain heikonsi hänen kuuloaan eikä koskaan täydellisesti
parantunut. Sen parhaimmillaankin ollessa täytyi hänelle puhua
hiukan koroitetulla äänellä.] joka on yhä vain enentynyt, niin että
tuskin voin puhua kenenkään kanssa, ilman että toisen täytyy vaivata
itseään huutamaan täyttä kurkkua. Matkalla se paheni. -- Toivon
kuitenkin parannusta; [E. A.] Ingman lääkärinä. -- Isonkyrön vaali
on nyt julkaistuna kaikissa sanomalehdissä. Toiveeni ovat samalla
kannalla kuin ennenkin. Kuitenkin tapasin kerran [kirkollispäällikön]
paroni [K. von] Kothenin, joka onnitteli ja arveli minun kaiketi
pääsevän sinne, kun olin saanut äänet. -- Uuden kouluehdotuksen
mukaan, joka astunee voimaan 1857, saan paljon tekemistä tulevista
koulunopettajista, jotka joutuvat minunkin tutkittavikseni. Se
ei minulle olisi vastenmielistä. -- Kuinka paljon parempi olisi
olla sinun hoidettavanasi kuin Topeliuksen vanhan palvelijan, joka
puuhailee espanjankärpäseni kanssa (niskassa). En tiedä koskaan antaa
sinulle arvoa, ennenkuin olen sinusta erotettuna. Voi hyvin, rakas
vaimo!"

Lokakuun 15 p. -- "Minulla on ollut erinomaisen ikävä ja olen
ollut kovin alakuloisella tuulella. Täkäläinen virkani on minulle
peloittavana pöpönä. Kuinka olenkaan katunut, että hain tänne. Näen
selvästi, etten koskaan voi oikein mukautua täällä paikkaani tai
yleensä täkäläiseen elämään. Yliopistollisesta toiminnasta olen
kokonaan vieraantunut, eikä se minussa herätä vähintäkään halua. Jos
minun täytyy jäädä tänne, niin saan vetää raskasta kivikuormaa --
niin kauan kuin jaksan. Pääsisinpä vain Isoonkyröön!" -- (Puhuttuaan
korviensa lääkäröimisestä:) "Olen saanut koettaa millaista on
olla sairaana ja tarvita hoitoa ja nähdä ventovieraita ihmisiä
ympärillään. Ainoastaan muutamia ylioppilaita on käynyt luonani.
Virkaanasettajaiset lykkäytyvät siksi, kunnes uusi varakansleri
[paroni J. R. Munck] saapuu tänne. Pelkään, että kuurous tekee
haittaa katekeettisten harjoitusten pitämiselle papiksi aikovien
kanssa. -- -- Täällä istun siis yksinäni kamariini sulkeutuneena.
Topeliusta tapaan tuskin muulloin kuin syödessämme; aamiainen
tavallisesti erikseen, päivällinen klo 2 ja illallinen klo 9. Lisäksi
on aina vähän kylmää ruokaa ja teetä venäläiseen tapaan. -- Yleisesti
valitetaan elannon kalleutta Helsingissä -- halkosyli maksaa 10-12
hopearuplaa." -- -- (Mainittuaan, että sairaalloisuus vähentää
työkykyä:) "Toivon toisinaan, että Herra auttaa tästä vaikeasta
asemasta ja ohjaa eteenpäin. Kuitenkin, onnelliset me, jos oikein
voimme sanoa mitä luin tänään: jos elämme, niin eläkäämme Herralle,
jos kuolemme, niin kuolkaamme Herralle, joko elämme tai kuolemme,
niin olemme Herran omat. Tämä aika on varmaankin tuleva minulle
hyödyksi -- ja silloinhan se on hyvä alku, mutta kehno professori
minä olen -- sen tiedän."

Lokakuun 21 p. -- "Minulle on hauskaa kuulla, mitä siellä tapahtuu
pienintäkin, ja niin usein kuin mahdollista. -- Kuurouteni on
vähän helpottanut. Tyytymättömänä Ingmaniin, joka mitä puisimmalla
välinpitämättömyydellä hoiti vammaani, käännyin Willebrandin
puoleen, joka antaa hyvää toivoa. -- -- Virkaanastujaisluento, joka
jo aikoja sitten on miltei valmis, ei mielestäni ole hullumpi.
Kuitenkaan en tahdo painattaa sitä, osaksi, koska en tiedä, missä
sen voisi julkaista, osaksi sen tähden, että siinä on kaikenmoisia
jälkimuistoja Beckistä. -- -- Terveydestäni olen saanut parempaa
toivoa. Älä pelkää, että tulen kovin pahoilleni, jollen saakaan
Isoakyröä. Kyllä täälläkin näyttää tulevan toimeen. Virkani antaa
minulle vastaisuudessa hyvin suuren vaikutusvallan kaikkien koulun- ja
kymnaasinopettajain kasvatukseen ja valmistukseen. Erityinen
määräys tästä on parhaillaan tekeillä senaatissa ja astuu voimaan
luultavasti vuoden parin päästä. Olen lukenut sen ja pidän siitä
paljon, samoinkuin yleensä useimmista koululaitosta koskevista
muutoksista, jotka komitea viime kesänä ehdotti Tampereella. Kaikella
on toivo tulla korkeimmassa paikassa vahvistetuksi, ja parempi aika
näyttää siten koituvan kouluille ja opettajille. Kenties vielä
kiinnyn hyvinkin virkaani, ja jos Isonkyrön toivo pettää, niin ei
ole muuta kuin mukautua ja koettaa löytää tästä virasta kaikki
se mielenkiinto, minkä se voi antaa." -- (Sitten kerrotaan, että
Lille aikoi hakea Kuopion tuomiorovastin virkaa ja että Stenbäck
sen johdosta voisi saada apupitäjän, niin että Marie Ottelin voisi
asua pappilassa ja kaikki oleskella siellä lupa-aikoina:) "Taas
tuulentupa! -- Minusta tuntuu, etten vielä koskaan ole ollut
koteutunut mihinkään, vaan aina elänyt liikkuvalla jalalla. Kenties
onkin parasta niin, eihän pysyväinen koti ole täällä, eikä maksa
vaivaa majautua tänne niin lujasti ja vakinaisesti. Kuitenkin tulee
matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei
masentaisi itseään. -- -- Näinä päivinä aiomme käydä tervehtimässä
varakansleriamme, joka kuuluu saapuneen jo eilen."

Lokakuun 28 p. -- "Rakas Ebba! Paljon kiitoksia kirjeestäsi ja
lohdutussanoista, jotka todella lohduttivat minua sydämellisesti.
Kadun kuitenkin, että ikävissäni kirjoitin liian alakuloisesti;
sinä käsitit sen pahemmaksi kuin se ansaitsikaan. Nyt ovat korvani
melkoista paremmat, kuitenkin kuulen vielä jotenkin huonosti.
Willebrand sanoo, että moiset vammat aina parantuvat hitaasti,
mutta vakuuttaa minun kuuloni palautuvan. -- -- Eilen pidin
virkaanasettajaisluentoni juhlasalissa. Kuvittele mielessäsi suuri
kokous naisia ja herroja ja minut kullalla koristetussa kateederissa.
Se oli omituinen paikka puhua kristillisyyttä. Kuitenkin olin
erinomaisen rohkealla mielellä, ja oli ainakin voitu hyvin kuulla
kaikkialla mitä puhuin. Monet ovat sitä kiittäneet; mutta luulen --
vaikk'en ole sitä kuullut -- että monet ovat tehneet päinvastoinkin.
Minua on kehoitettu painattamaan puheeni, mutta en tahdo tehdä sitä
-- jollei Snellman mahdollisesti pyytäisi sitä Litteraturbladiin;
siinä se voisi olla vastalauseena hänen aikaisempiin kirjoituksiinsa.
Olen iloinen kaikissa tapauksissa, että puhe on pidetty. Koska se
aina on ollut tavallista, pidin eilisiltana pienet kemut, nimittäin
rehtorille ja muutamille professoreille y.m. -- noin 15 henkilölle.
Topeliuksen palvelijat järjestivät ne miltei liian koreasti, eli
niinkuin täällä pitää olla. Vieraat tulivat klo 7 ja viipyivät klo
12:een eli kunnes olimme syöneet illallisen. Kuitenkaan ei ollut
niin reimaa kuin virallisissa kemuissa ennen Uudessakaarlepyyssä ja
Vaasassa." --

"Pidettyäni puheen vietiin minut koreaan konsistorinsaliin, missä
tein valani, ja heti sen jälkeen osoitettiin minulle sijani
punaisella verhotun konsistorinpöydän ääressä. En voinut olla
vetämättä suutani hymyyn, kun arvokkaasti asetuin paikalleni.
Rehtori piti minulle puheen, ja lopuksi lausui minulle haranginsa
uusi varakansleri, joka oli jäänyt nimenomaan tätä juhlallisuutta
varten. Huomenna klo 5 j. pp. aloitan luentoni. -- Alan, kuten näet,
päästä toimiini käsiksi, ja kun minulla on tekemistä nuorison kanssa,
joka tähän saakka on osoittanut minulle ystävällisyyttä, tullee se
mieluisemmaksi ja mieltäkiinnittävämmäksi kuin olin otaksunut. Minua
suututtaa, etten ole niin aivan kärkäs tulemaan Isoonkyröön kuin
ennen. Kuitenkin se olisi paljon parempi. -- Olen tehnyt jotenkin
epäonnistuneen käynnin kenraalikuvernöörin luona -- kuulin sillä
kertaa tavattoman huonosti, niin että hän sai huutaa korvaani, ja
minun oli hyvin vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan tahtoi. --
Muutoin kaikki toivovat, että jäisin tänne, ja panevat liioiteltuja
toiveita minun toimintaani tällä sijalla. Jumala johtakoon kaikki;
hän voi antaa voimaa ja kykyä, jos hän tahtoo pitää minut täällä.
-- Jos sinulla joskus on aikaa ja tilaisuutta Uudessakaarlepyyssä,
niin sinun tulisi käydä rouva Topeliusta tervehtimässä. Koska hänen
miehensä täällä koettaa kaikin tavoin olla minulle palvelukseksi
ja pitää huolta minun viihtymisestäni, niin voisit sinäkin sillä
osoittaa minun kiitollisuuttani. -- -- Eräs neiti Claesson -- niin
luulen hänen nimensä olevan -- on täällä ja seurustelee Wegeliuksen
kodissa. Hän on herännyt, hyvin sivistynyt ja ajatteleva, on ollut
Amerikassa enimmän aikansa ja on nyt täällä opettajattarena eräässä
naispensionissa. Kuulon mukaan luulisin olevan hauskaa tutustua
häneen, mutta vielä en ole häntä tavannut." --

Tässä keskeytämme kirjeenkirjoittajan tuodaksemme silmäyksen siihen
luentoon, jolla hän 27 p. lokakuuta esittäytyi yliopistossa, sillä
käsikirjoitus on hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.

Aloittaen sanoilla: "Suurella ahdistuksella ja pelolla vastaanotan
sen viran, johon tänään astun", ryhtyy Stenbäck lyhyesti
käsittelemään osaksi samaa ainetta, joka on väitöskirjan ensimmäisenä
lukuna. Hän tahtoo tässäkin tehdä selkoa kasvatusopin tarkoituksesta
kristillisyys lähtökohtanaan, mutta näyttää nyt mielineen oikaista
käsittelyn yksipuolisuuden, joka oli antanut Snellmanille aihetta
tärkeimpiin muistutuksiinsa. Ainoastaan surkuteltava sokeus, sanoo
puhuja, voi pitää kristillisyyttä välinpitämättömänä millekään
taistelevan ihmisyyden luonnollisille riennoille tai asettaa
sen vastakohdaksi valtion, tieteen, teollisuuden ja yleensä
yhteiskunnallisen edistyksen harrastuksille, joiden muka luullaan
olevan sulaa pakanuutta. Sellaisesta dualismista henkisyyden
ja maallisen elämän luonnollisten inhimillisten pyrkimysten
välillä ei kristillisyys tiedä. Päinvastoin kristillisyys tahtoo
kajota kaikkeen. Se on elämän uskonto sanan universaalisimmassa
merkityksessä; se tahtoo niinkuin auringon valo valaisten ja
elävöittäen tunkeutua kaikkeen siittääkseen jumalallista elämää
luonnon kylmässä ja kuolleessa povessa. Sen suuri päämäärä on
aikaansaada ihmiskunnan ja maailman uudestisyntyminen, rakentaa
sovinto taivaan ja maan välille, uusi elämänyhteys jumalallisen
hengen maailman ja tämän luonnon maailman välille. -- -- Kasvatusopin
täytyy löytää tiensä ja kääntyä ihmisluonnon sisimpään perijuureen,
nimittäin Jumalan tarpeeseen, ja sovittaa toimintansa tähän
olennonpohjaiseen kohtaan; sen täytyy ymmärtää hoitaa, ravita ja
kehittää sitä pyhää siementä, joka uinuu ihmisessä, ja josta hänen
oikea, arvokas, Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- --

Siirtyen tulevaan toimintaansa lausuu puhuja m.m.: "Nyt, koska
me epäilemättä ennen kaikkea emme tarvitse kasvatusopillisia
järjestelmiä, vaan kasvattajia, emme uusia metodeja ja teorioja, vaan
eläviä persoonallisuuksia, joilla on metodi omassa itsessään, niin
katson kasvatusopinprofessorin-toimen lähimmäksi ja tärkeimmäksi
tehtäväksi koettaa hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia,
näitä sydämiä, joissa on elävä rakkaus kutsumukseensa ja se
pyhä into, joka usein voi korvata kyvyn, jotavastoin kyky ei
koskaan voi korvata intoa. Ei tarvitse pelätä, että sellaisissa
persoonallisuuksissa teoria ja käytäntö olisivat ristiriidassa
ja erotettuina toisistaan. Missä ajatteleva henki uhrautuvalla
rakkaudella ja lämpimällä halulla antautuu jaloon kutsumukseensa,
siinä lakkaa teorian ja käytännön erotus, ja ne kulkevat käsi kädessä
tukien toisiaan." -- -- (Sitten koskien opettajan tehtävään:) "Että
älyperäisiä lahjoja tulee kehittää ja kasvattaa, on itsestään selvää,
eikä siitä voi syntyä mitään riitaa; se tapahtuukin opetuksen kautta,
joka kaikessa kasvatuksessa on olennainen puoli ja vaatii erityisen
taitonsa ja kykynsä. Mutta se, että etupäässä ja usein yksinomaan
kehitetään intelligenssia, ja samalla uskonnollis-siveellinen
kehitys jätetään sikseen tai arvellaan sen tulevan itsestään, se
on ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en
voi olla yhä edelleen vastustamatta, koska minun juuri siinä täytyy
nähdä pääsyyt sivistyneeseen ja sivistymättömään barbariaan, josta
itsekukin lähemmin tarkastaen meidänkin aikanamme voinee havaita
hyvinkin useita jälkiä. Niitä vastaan, jotka puolustavat tietämisen
ehdotonta arvoa, täytyy kristillisen kasvatusopin pitää siitä
kiinni, että pelkkä tietäminen ei ole kylliksi, ei tarkoitusperä
itsessään; sillä paitsi että kaikki tietämisemme on murusia ja
paljon n.s. tietoa totuuden auringon valaistessa hälvenee paljaaksi
sumuksi, riippuu tietämisen arvo viime kädessä siitä, kuinka ja
mihin sitä käytetään tai voidaan käyttää. Sen vuoksi sanotaankin
sanassa: 'Jos te tiedätte, niin autuaat olette te, jos te sen
teette'; ei tietämiselle itsessään, vaan sen toteuttamiselle elämässä
ja toiminnassa lukee siis Herra, korkein auktoriteetti, autuuden
tulevaksi, s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja siitä johtuvan rauhan ja
sopusoinnun. Jos sellaisia kasvattajia olisi, jotka ymmärtävät antaa
ei ainoastaan tietämistä ja tietoja, vaan myös sen mielenlaadun,
joka voi käyttää niitä oikein, silloin sekä yksityinen että julkinen
kasvatus onnellisesti ja pysyvästi uudistuisi tarvitsematta siihen
monia muodollisia määräyksiä, ohjeita ja johtosääntöjä, joilla
monta kertaa on uskottu olevan hedelmällisemmän vaikutuksen
kuin on uskallettu odottaa henkilöiltä. Ei tarvitsisi silloin
yksityiskohtaisilla käskyillä ja kielloilla epäluuloisesti sitoa ja
rajoittaa kasvattajia, jotka kristillisellä mielellä vaikuttavat ja
elävät kutsumuksensa toteuttamiseksi; sillä heistäkin pitää paikkansa
sama vastaus, minkä kauppiaat antoivat Choiseulin herttualle, hänen
kysyessään mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen: 'Laissez nous
faire', vastasivat he.

"Virkani velvoittaa minua vaikuttamaan sellaisten kasvattajien
kehittämiseksi, eikä kukaan oudoksune, että minä epäluottamuksella
itseeni katson tämän tehtävän yhtä tärkeäksi kuin suureksi. Mutta
hyväksi onneksi on asialla ja aineella itsellään kykyä herättää
mielenkiintoa ja lämmittää halua, joka ei voi olla tehoamatta
avoimeen mieleen. Ennen kaikkea kasvatusopin sankarien ja sen
historian tunteminen ei voi olla vaikuttamatta herättävästi
ja elähdyttävästi jokaiseen, paitsi sitä, että kasvatusopin
historiallinen kehitys samalla antaa mitä tärkeimpiä viittauksia
sen metodista ja senkin tähden on paras johdanto kasvatusopin
tutkimiseen. Mutta useinkin joudutamme sääntöjä liian aikaiseen
ja annamme havainnon ja konkreettisen tutustumisen tulla
vasta abstraktisen säännön perästä. Muutoin on kasvatusopilla
kristillisyyden kanssa sekin yhteistä, että jokainen luulee
tuntevansa sitä kylliksi osatakseen siitä väitellä ja antaa viisaat
arvostelunsa siitä. Mutta se on asialle vain kunniaksi, sillä
ainoastaan sellaisesta, jolla on mitä yleisin mielenkiinto, tahtoo
joka mies mielellään sanoa sanansa. Siitä seuraa kuitenkin samalla,
että tuskin kukaan on monipäisemmän arvostelun alainen kuin pedagogi.
Mutta olkoonpa niin! hänen tulee siis omistaa sitä laajempi ja
perusteellisempi vakaumus ja sen mukaan toimia ja elää horjumatta.
Niin tahdon minäkin pitää vakaumuksestani kiinni ja puolustaa
sitä vapaasti ja rohkeasti kaikella sillä johdonmukaisuudella,
mihin kykenen. Sillä on kahdenlaista johdonmukaisuutta, nimittäin
muodollinen, joka riippuu ajatuksen filosofisesta terävyydestä ja
dialektisesta taidosta, ja se on lahja, jota pidän arvossa, mutta
joka ei ole tullut osakseni; mutta on toinenkin johdonmukaisuus, joka
riippuu peruskäsityksen yhtenäisyydestä ja vakaumuksen lujuudesta ja
joka toisinaan on liian kiihkeä ja innokas noudattaakseen dialektisen
johdonmukaisuuden tasaista kulkua -- ja sen puutetta en tahdo
syykseni väitettävän sanassa enkä työssä."

Sanottiin, että Stenbäck puheessaan polemiseerasi Snellmania
vastaan, ja viimeiset lauseet tähtäävät varsin suoraan hänen
muistutuksiinsa, mutta toiselta puolen näkyy, että Stenbäck -- joskin
itsetiedottomasti -- oli melkoisesti lähestynyt Snellmanin käsitystä
siitä, mihin kristillisen kasvatuksen oli pyrkiminen, ja sen vuoksi
ei puheella itse asiassa ollut "vastalauseen" luonnetta tarkastajaa
vastaan, joksi puhuja sitä mainitsee kirjeessään vaimolleen. Pahaksi
onneksi puhe jäi julkaisematta, eikä Snellman ollut kuulijain
joukossa; samana päivänä oli hänen kodissaan ristiäiset.

Palaamme kirjeisiin.

Marraskuun 4 p. -- "Nyt olen pitänyt luentoja viikon ajan, ja se
alkaa käydä miten kuten. -- Ei ole niin helppoa laatia tieteellistä
luentoa joka päiväksi. Mutta olen päättänyt niin pian kuin
mahdollista vapautua kaikista konsepteista, ja luulen, että se
kyllä käy päinsä. Toisinaan on oikein hauskaa, joskin se välisti on
rasittavaa. Kuulijoita on minulla tähän saakka ollut kyllin, mutta
en ole kuullut mitä he pitävät luennoista. He ovat kyllä sellaisia,
jotka sekä voivat että tahtovat arvostella, vanhoja miehiä osaksi.
Virkaanastujaispuheeni sai kiitosta, sanomalehdissäkin, jonka kyllä
saat nähdä. -- -- Kuuloni on parantumassa, vaikka se ei ole oikein
hyvä. Ainakin voin toki kuulla katekeettisissa harjoituksissakin.
Muutoin olen ollut hyvin terve. Yskänikin on miltei vähentynyt
entisestään. -- Yhä huonoja toiveita Isostakyröstä. Eivät luultavasti
tahdo laskea minua täältä. Niin pian kuin senaatti on antanut
päätöksensä Isostakyröstä, voin päättää jotakin eteenpäin. Vakaannun
kuitenkin yhä enemmän siinä luulossa, että me jäämme tänne. -- --
Eilisiltana olin filosofian ylioppilaiden kemuissa, jonne koko
professorikunta, miltei joka mies, oli kutsuttu. Siellä pidettiin
useita puheita, maljoja juotiin, ja nuoriso oli hyvin innoissaan.
Ei ollut hauskuuttaan vailla olla jälleen ylioppilaskemuissa, mutta
paljon oli kuitenkin muuttunut toisenlaiseksi minun ajastani.
Ylioppilaat herramaisempia ja kaikki suuremmassa mitassa, mutta
nuorison mieli yhtä innostunut kuin ennen ja elämänintoa ja --
suomalaisuutta kiehuva. -- -- Kirjoitan tämän ohella Jakkukselle.
Tänään maanantaina sataa lunta. Talvi tulee."

Marraskuun 15 p. -- "Tulen juuri luennoltani hyvin väsyneenä ja
menehdyksissä; on toisinaan kovin rasittavaa puhua lakkaamatta
tunnin aika. -- Olen pahassa pälkähässä näine luentoineni. Paitsi
useita kaupungin pappeja olen saanut paroni Kothenin, jonka ei
koskaan ole tapana kuunnella ketään, kuulijakseni. Hän näyttää
yhä vielä jatkavan. En ymmärrä, millä voin pitää vireillä näiden
sivullisten huomion, kun olen suuresti epätoivossa niidenkin
kuulijain säilyttämisestä, joita minulla on ylioppilaiden joukossa.
Onpa vähän mairittelevaa saada niin ylhäisiä kuulijoita, mutta sitä
suurempi on myös velvoitus esittää jotakin, joka ei ole kokonaan
vailla merkitystä ja arvoa. Kuitenkaan en tahdo etsiä suosiota;
mutta jospa voisin olla joksikin todelliseksi hyödyksi, olisi siinä
kaikki mitä toivon. Sen verran on varmaa, että Jumala on antanut
avoimen oven ja että tarvitsisin hengen valoa ja voimaa oikein
käyttääkseni tarjotun tilaisuuden. On uskomatonta, kuinka heikot
kristillisyyden tiedot ovat monella kuulijoistani, jotka kuitenkin
aikovat papeiksi ja muiden opettajiksi. Kyselyharjoituksissani olen
sen saanut kyllin nähdä. Kuitenkin on teologian ylioppilaissa yksi
ja toinen, jolla on todellinen kristillisyydenpyrkimys. En ole vielä
tullut lähempään yhteyteen kaikkien kanssa; he eivät ole käyneet
luonani eivätkä käynekään, niin kauan kuin asun täällä, koska he
luultavasti ujostelevat asuintoveriani. Jos jään tänne, tahtoisin
mielelläni tulla lähempään seurusteluun ylioppilaiden kanssa, kuin
täällä professorien parissa on tavallista. Joka tapauksessa ovat
kuulijani enemmän karttuneet kuin vähentyneet ja näyttävät seuraavan
tarkkaavaisuudella ja huomiolla. Kunpa vain olisin palava hengessä,
niin että voisin olla heille hyödyksi!" -- --

"Yksi ja toinen on neuvonut minua antamaan teidän kaikkien jäädä
Pohjanmaalle vielä ensi lukukaudeksi. Odotetaan vain, että ensi
keväänä vihollinen kokonaan hävittää tämän kaupungin. Huhu kulki,
että Ruotsin kuningas oli luopunut hallituksesta, ja siinä
tapauksessa Ruotsikin vallan varmaan aloittaisi sodan. Sitä paitsi
varustetaan Ranskassa 100,000 miehen suuruinen sotajoukko, joka
kuuluu olevan määrätty lähtemään Itämerelle ensi keväänä. -- -- Aika
on kulunut hitaasti ja yksitoikkoisesti; kuten ennenkin olen harvoin
ollut käymässä kenenkään luona, ensiksikin asun niin kaukana vanhasta
kirkosta, jonka seudussa useimmat tuttavani asuvat, toiseksi ovat
luentoni vasta iltapäivällä, ja minun täytyy valmistautua niihin
päivällä, ja niiden jälkeen väsyttää, niin että mieluimmin tulen
kotiin. Kuitenkin olen ollut Paciuksen suuressa konsertissa ja
viran puolesta kaksissa komeissa ylioppilaskemuissa, joissa minua
on kohdeltu suurella hyväntahtoisuudella. [Toinen näistä keimista
oli epälaillisen pohjalaisen osakunnan pitämä Porthaninjuhla.
Siellä kerrotaan maisteri, sittemmin professori C. G. Estlanderin
esittäneen maljan osakunnan 'honoratioreille' ja, kääntyen
erityisesti Stenbäckiin, m.m. lausuneen, että hän oli Suomen etevin
lyyrillinen runoilija. Tätä arvostelua kuuluu Stenbäck yksityisesti
keskustellessaan puhujan kanssa sanoneen 'erehdykseksi', mutta
tuonnempana saamme nähdä, että se ei kadonnut hänen muististaan.]
Täällä kotona on kuitenkin se ikävä järjestys, että syömme ja juomme
tuota siunattua teetä hyvin myöhään, niin että vasta noin klo 11
pääsen vuoteeseen ja töin tuskin silloinkaan saan unta. Sitävastoin
nousevat kaikki ihmiset ja minäkin hyvin myöhään, 7:n ja 8:n
välillä. En pidä tästä järjestyksestä, mutta en voi muuttaa sitä,
ennenkuin saan oman asunnon. Topeliukselle maksan, hänen määräyksensä
mukaisesti, 25 hopearuplaa kaikesta. Kenties se ei ole paljon näinä
tavattoman kalliina aikoina. -- -- Kuuloni parantuu, ja juuri äsken
sanoi Willebrand, käydessään täällä Topeliuksen luona, joka on
sairastanut lievää vilutautia, että olen alkanut näyttää terveemmältä
kuin ennen." --

"Äsken oli täällä Forsnäsin kanssa kolme ylioppilasta, joilla on
kristillisyyden murhe, muutamat aivan ymmärtäväisiä ja vakavia.
Luultavasti täällä on useampia kuin ne, ja kenties luku karttuu. Ah,
jos Jumalan henki puhaltaisi eloa kuolleihin luihin! On kaikissa
tapauksissa hauskaa nähdä edes joitakuita ja havaita, ettei
kuitenkaan ole niin aivan kuollutta. Täällä olisi paljon tehtävää;
antakoon Jumala tuulahduksen hengestään, ettei hänen työnsä estyisi,
vaan edistyisi."

-- -- "Olin tänään iltajumalanpalveluksessa kirkossa, missä Schauman
saarnasi täydelle huoneelle. Hiukan teeskenneltyä mielestäni,
puhdasoppista, mutta abstraktista ja oppinutta, nuhteetonta,
mutta ilman elävää sovelluttamista; lyhyesti, en pitänyt siitä.
Täällä on niin paljon kristillisiä mielipiteitä, ja siinä kyllin.
Harjoitusta ja sen ohella elämää ja henkeä tahtoo enimmäkseen
puuttua. -- Kirkosta menin Wegeliuksen luo, missä vihdoin tapasin
neiti Claessonin, josta ennen olin kuullut paljon puhuttavan.
Hän näyttää olevan vilkas ja innostunut ihminen, lukenut ja
vapaamielinen, puhuu kuin professori. Se on oleva hauska tuttavuus
sinulle. [Nti Claesson (= rva Constance Hodgin) kuoli Vinonassa
Yhdysvalloissa 14 p. syysk. 1877. Morgonbladetissa 2 p. marrask. s.v.
on valaisevia muistosanoja tästä etevästä suomalaisesta naisesta.]
-- Täällä Topeliuksen luona on nykyjään hänen serkkunsa, rouva
Lagermarck Uudestakaarlepyystä, joka tuli pahimmalla kelirikolla
tänne ruvetakseen laupeudensisareksi. On naurettavaa nähdä, kuinka
hän koettaa kaunistella epäilemättä jotenkin vaivaavaa asemaansa
muiden joukossa, jotka elävät hyvin ankarasti -- miltei kuin nunnat,
ja joilla on ankarat säännöt pienimmällekin askelelle." [Tässä
esitettäköön täytteeksi, mitä Z. Topelius lausuu muistiinpanoissaan
Stenbäckistä tältä ajalta. Mainittuaan, että perhe oli jäänyt
Kuddnäsiin Maria-tyttären syntymisen johdosta, jonka "isokummi"
Stenbäck oli, jatkaa hän: "Suuresta, tyhjästä asunnostamme vuokrasi
Lauri Stenbäck sänkykamarin, serkkuni Josefina Lagermarck asui
toisessa huoneessa, ja molemmat aterioivat kanssamme. Stenbäck oli
sairaalloinen, arka ja epätasainen luonteeltaan, mutta muutoin
sieluna niissä kirjallisissa ja tieteellisissä iltapiireissä, joita
nyt nähtiin talossa useammin kuin ennen. Me opimme nyt vasta lähemmin
tuntemaan, mutta emme kuitenkaan täysin ymmärtämään toisiamme.
Hänessä yhtyi lapsen hurskauteen sairaalloisen miehen ärtyisyys, hän
oli milloin itsepäinen, milloin myötämielinen, taipumaton uudessa
elämänkäsityksessään ja suvaitsematon muiden omistamaa kohtaan. Kun
joskus olimme joutuneet erimielisyyteen, vältin mieluimmin riitaa, ja
kenties me juuri sen tähden kuitenkin pysyimme vilpittöminä ystävinä.
Mutta etevämpänä sekä opissa että uskossa ei hän 14 vuotta myöhemmin
voinut ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että minä saatoin tarkastaa
hänen virsikirjaansa, vielä vähemmin hän ymmärsi käsitystäni
virrestä." --

[Kuten viime lauseesta näkyy, ovat nämä muistelmat kirjoitetut paljoa
myöhemmin, joko Topeliuksen oleskellessa Cannes'issa Etelä-Ranskassa
talvella 1875-76, sillä silloin hän aloitti nämä muistiinpanonsa,
tai Koivuniemellä, missä hän niitä jatkoi.]

Marraskuun 24 p. -- "Silmäni sattui ensin viime sivulle kirjettäsi,
ja minä aivan säikähdyin, kun siinä näytti kerrottavan, että Jakkus
oli hukkunut. Onnellista, ettei kuitenkaan sen pahemmin käynyt.
Mutta säikähdyksesi olisi voinut tehdä sinulle pahaa; toivon,
ettei niin ole tapahtunut, koska et siitä kirjoita mitään. --
Nyt tänään on ollut tärkeä päivä; kysymys Isostakyröstä on ollut
senaatin käsiteltävänä. Olen jo kaksi kertaa käynyt Waenerbergin
luona kuullakseni päätöksestä, mutta kovaksi onneksi tapaamatta
häntä kotona. -- Sillä välin olen jännitetyssä odotuksessa ja
uteliaisuudessa. Näinä päivinä olen käynyt niiden senaattorien
luona, joilla on tekemistä asiassa. Se oli sangen ikävä ja
vastenmielinen tehtävä. Kaikki olivat kuitenkin erittäin kohteliaita
ja suosiollisia. Paroni Kothen antaa suosituksensa varmasti,
kenties muutkin. Paroni Haartmanin luona olin hyvän aikaa, miltei
tuntikauden. Hän oli sairaalloinen ukko, mutta täydessä sielun
vireydessä, ja hyvin hauska oli häntä kuulla ja puhutella. Hän
vastusti jyrkästi minun suosittamistani ja katsoi senaatin tekevän
aivan väärin, jos se antaisi minulle puoltosanansa. Ei kuitenkaan
epäsuosiosta minua kohtaan, vaan koska hän katsoi minut tätä nykyä
korvaamattomaksi professorina. Muutoin eräs toinenkin surkutteli
yliopistoa, jos se menettäisi minut. Voisi tapahtua, että hyvä
luulo minusta tulee onnettomuudekseni. Paroni Haartman huomautti,
että olisi järjetöntä ja korkeimmassa paikassa puolustamatonta,
jos senaatti, juuri lähettäessään ehdotuksen perinpohjaisiksi
muutoksiksi koululaitoksessa, puoltaisi eroani, kun ei ketään muuta
ollut pantavana minun sijaani. Minä väitin, että olisi suuri vääryys
tehdä minut yleisen asian marttyyriksi ja estää minun menestykseni
sellaisella perusteella. Me väittelimme innokkaasti, mutta hän pysyi
siinä, että kun kerran olin käynyt koukkuun, niin piti minut siinä
pitääkin. Vihdoin hän ilmoitti, että oli onni minulle, että hän ei
voinut olla siinä senaatinkokouksessa, missä kysymys oli ratkaistava.
Se virkistytti toivoani. Jollei olisi tämä onneton professorinvirka
tiellä, olisi Haartman epäilemättä suosittanut minua, sillä Heikeliä
hän ei suinkaan puolustanut. Enimmin minä luotan paroni Kotheniin,
hän on valpas, vilkas mies, joka vilpittömästi tahtoo parasta ja joka
sitä paitsi on osoittanut minulle suurta hyväntahtoisuutta. Luulen
useimpain muidenkin olevan puolellani, mutta kaikki näkyvät pitävän
yliopiston n.s. tappiota tärkeänä esteenä." -- --

"Pari päivää sitten olin filosofi-professori Tengströmin luona,
joka vietti häittensä vuosipäivää. Siellä oli läsnä ainoastaan
perhe ja muutamia lähimpiä, niiden joukossa Snellman, joka edelleen
on hyvin ystävällinen ja koettaa saada entiset peittoon. Hän
pakotti minut pitämään puheen isännälle ja emännälle, huolimatta
vastenmielisyydestäni ja kaikesta valmistamattomuudestani. Se olikin
sitä myöten. Ikävää sellaisissa tilaisuuksissa on, että täytyy viipyä
niin kauan ja myöhään. Mennään vasta klo 7-8, sydänyöllä syödään,
jonka jälkeen onneksi saa heti lähteä pois."

"Kas nyt -- nyt tulen Waenerbergin luota. Senaatin päätös tietysti
ei ole tarkistettu -- -- Mutta ystävyyden vuoksi Waenerberg ilmoitti
minulle tuloksen sillä ehdolla, etten hiiskuisi siitä kenellekään,
paitsi sinulle. Senaatti on yksimielisesti puoltanut -- minua. Siis
vielä hyvä toivo, Jumalan kiitos! -- Jos pääsemme Isoonkyröön, niin
voimme ottaa sen Jumalan kädestä ja nähdä, että hän tekee mitä emme
tohdi ajatella emmekä toivoa. -- -- Mitä enemmän täällä tutustun
asemaani, sitä raskaammaksi käy minulle tämä virka, ja sitä enemmän
ikävöin täältä pois. Syventyä ennen tuntemattomaan aineeseen, vielä
vanhoilla päivillä ikäänkuin alkaa alusta, voidakseen täyttää kaikki
mitä näissä muutoksissa on tehtävänä, oleskella täällä näissä
vaikeissa oloissa, se olisi enemmän kuin mitä voin kestää. Ajattelin
jo, ellen pääse Isoonkyröön, hakea mitä hyvänsä, kappalaisen paikkaa
jollei muuta. Kuitenkaan emme voi vielä pitää asiaa ratkaistuna
tai tehdä mitään tulevaisuutta varten. Meidän täytyy odottaa kuten
tähänkin asti. Keisari ratkaisee kysymyksen vasta 6-8 viikon
kuluttua, s.o. luultavasti vasta joulun jälkeen. -- Älä nyt kerro
kenellekään senaatin päätöksestä, ennenkuin ensi kerran kirjoitan;
lupaukseni Waenerbergille on tietysti pidettävä pyhänä. Täällä on
hyvin kylmä, 15 astetta, täysi talvi, vaikka vähän lunta. Yskäni on
ilmanmuutoksen tähden taas ollut pahempi."

Joulukuun 3 p. -- "Koska senaatin jäsenet itse jo ovat kertoneet,
että minua yksimielisesti on puollettu, niin ei sitä enää tarvitse
pitää salassa. -- Hyvin mielelläni matkustaisin Pohjanmaalle, niin
pian kuin suinkin pääsen. -- Hirveän kylmää; tänään päälle 20
asteen." --

Joulukuun 9 p. -- "Täällä ovat ikävät ja raskauttavat poikamaisuudet
ylioppilaiden piirissä herättäneet paljon pelkoa ja levottomuutta.
Muutamat, jotka Töölössä viettivät Antinpäivää, olivat siellä
fanfaarein ja torventoitotuksin juoneet maljoja liittoutuneille ja
useille vihollisillemme, tosin kyllä pilalla ja ajattelemattomassa
vallattomuudessa, mutta asia on kuitenkin ilmoitettu korkeampaan
paikkaan. Kurinpitotoimikunta on tuominnut 9 erotettavaksi, osan
kahdeksi, osan yhdeksi vuodeksi, ja 7-8 karsseriin, mutta ei
tiedetä vielä, voiko asia Pietarissa saada pahemman päätöksen.
Järjettömien poikien vallattomuus voi panna maan tai yliopiston
menestyksen alttiiksi -- näin arveluttavina aikoina. Varakansleri on
parhaillaan Pietarissa, jonne kenraalikuvernöörikin on matkustanut
näinä päivinä. Odotamme levottomuudella, mitä sieltä kuuluu.
Ilahduttavaa on kuitenkin se, että asia on herättänyt suurta ja
yleistä paheksumista ylioppilaskunnassa, joka kirjallisesti selittää
olevansa sitä vastaan. -- Saattaisi tapahtua, että tämä vaikuttaisi
Isonkyrön kysymykseenkin, jos keisari lukee sen yliopiston syyksi -- --
kaikkein vähimmin pitäisi opettajilla voida olla mitään haittaa,
he kun poikkeuksetta ovat kovin harmissaan ja pahoillaan moisista
mielettömistä päähänpälkähdyksistä."

Joulukuun 10 p. -- "Ei ole vielä päätetty, loppuuko lukukausi 15 p.
joulukuuta kuten tavallisesti vaiko vasta 22 p., niinkuin konsistori
on ehdottanut, mutta mihin ei vielä mitään vastausta, yleiseksi
kummastukseksi, ole saapunut Pietarista. Jos sitä ei tule tämän
päivän postissa, niin lienee sitä pidettävä kieltona, ja silloin
lukukausi loppuu sittenkin 15 p. Jos matkustan, niin matkustan
noin 18-19 p:n paikoilla ja tulen Härmään lauantaina tai ehkä
sunnuntaina. Voisittehan järjestää niin, että jo silloin olisitte
siellä. Olisi ikävä tulla sinne, ennenkuin olette saapuneet. Siis
ainakin 23 p. joulukuuta." -- --

"Kuulen pelättävän, että yliopistoa ei laisinkaan avattaisi
ensi lukukautena niiden poikamaisten vallattomuuksien vuoksi,
joista mainitsin. Se ei kuitenkaan ole luultavaa. Mutta taas yksi
epätietoisuus lisää. Juuri nyt emme tiedä tulevaisuudestamme sinne
emmekä tänne. Sen täytyy kuitenkin pian kyllä selvitä; jospa
pääsisin ja olisin jo päässyt täältä, olisin iloinen kuin häkistä
laskettu lintu. Suokoon Jumala sen! Hän tietää mikä on parasta.
Välisti tavatessani heränneitä ylioppilaita (eilisiltana oli useita
luonani) ja nähdessäni heidän kiintymyksensä en tiedä, minkä
mieluummin valitsisin. Valitkoon siis Herra. Voitavani olen tehnyt
päästäkseni pois. Viime viikolla kirjoitin, paroni Kothenin neuvosta,
varakanslerille Pietariin ja esitin hänelle haluni päästä täältä. Nyt
en tee enää mitään. Kenties saan Pohjanmaalla tiedon päätöksestä."

Joulukuun 26 p. Stenbäck nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi,
ja hän oli siis saman vuoden aikana suorittanut opinnäytteen
professorinvirkaa varten, nimitetty professoriksi ja ollut
professorina yhden lukukauden sekä lopuksi taas saanut eron tästä
virasta.

Edellisestä käy selvästi näkyviin, minkä tähden Stenbäck ei
viihtynyt yliopistossa. Niin vakavasti kuin hän olikin antautunut
tehtäväänsä Vaasan koulun rehtorina, oli kuitenkin kasvatusoppi
tieteenä hänelle vieras. Lisäksi tuli, kuten Essen mainitsee,
että hän oli kuvitellut tehtävänsä pääasiassa käytännölliseksi,
mutta nyt hän havaitsi, että luennot edellyttivät lakkaamattomia
tutkimuksia, sanalla sanoen työtä, joka ylen määrin rasitti
hänen jo heikontuneita voimiaan. Edelleen hän oli jo Helsingistä
poissaolonsa aikana vieraantunut sikäläisistä oloista sekä kärsi
ylipäänsä pääkaupunkielämän rauhattomuudesta. Vähemmin hermostunut
luonne olisi voinut jälleen tottua siihen, mutta Stenbäckiltä se ei
käynyt. Hän ikävöi maalaiselämän lepoa, ei viettääkseen päiviään
laiskuudessa -- ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää -- vaan
vaikuttaakseen yksinkertaisemmassa ja rauhallisemmassa ympäristössä
ja kutsumuksessa, jota hän oli ajatellut itselleen jo herätyksestään
asti. Lyhyesti sanoen: yliopisto antoi hänelle oppi-istuimen kymmenen
vuotta liian myöhään.

Mutta harvat tiesivät kaiken tämän. Kun uutinen Stenbäckin
poismuutosta levisi, kysyivät ihmiset: Miksi hän haki
professorinvirkaa, kun hän heti pyrki pois? Eikä pysähdytty
kysymykseen, vaan ruvettiin tavallisuuden mukaan edellyttämään
itsekkäitä syitä tekoon, jota ei ymmärretty. Ankaria tuomioita
langetettiin siis poislähtijän selän takana. Saapuivatko ne hänen
korviinsa ja häiritsivätkö ne hänen rauhaansa, emme tiedä tältä
ajalta, mutta varmaa on, että se tapahtui kerran kokonaista kuusi
vuotta myöhemmin. Silloin paheksuminen lausuttiin julki muodossa,
joka on varsin vähän kunniaksi sille, joka otti sananvuoron asiassa,
vaikkakin se oli itse Fredr. Cygnaeus, ja joka paheksuminen
luultavasti enimmäkseen liioittelunsa vuoksi herätti yleistä moitetta.

Se kutsumuskirjoitus, jolla Cygnaeus, historiallisfilologisen
osaston dekanuksena, kutsui yleisöä uuden pedagogiikanprofessorin,
Z. J. Cleven, virkaanasettajaisia 12 p. huhtikuuta 1862, alkoi
näet mitä loukkaavimmalla hyökkäyksellä Stenbäckiä vastaan. Tekijä
johdattaa mieleen professori Schaumanin kutsumuskirjoituksen
Stenbäckin virkaanasettajaisia ja "ne kaikkien yhteiset toiveet",
jotka kirjoituksessa oli lausuttu siitä, "että uuden professorin
toiminta oli tuleva siunaukselliseksi tieteelle, yliopistolle
j.n.e." -- "Tämä yhtä lämmin kuin oikeutettu toive", jatkaa hän
sitten, "kuului kovaksi onneksi niihin moniin, jotka ovat pettäneet.
Erehdyttiin, kun luultiin professori Stenbäckin tarkoituksen olleen
saada pysyväinen asema sillä yliopistollisella oppisijalla, joka oli
odottanut häntä tullakseen ensi kerran täytetyksi. Se oli hänelle
ainoastaan portaana, jolta hän sitä varmemmin saattoi siirtyä
siihen viinamäkeen, minkä kirkko on istuttanut keskelle Isonkyrön
vainioita, joiden pituus ja leveys jo ammoisista ajoista on käynyt
sananlaskuksi tässä maassa." Sitten viitataan Isonkyrön pappien
antamaan hylkäävään lausuntoon Uno Cygnaeuksen tekemästä ehdotuksesta
maan kansakoululaitoksen järjestämiseksi, ja puhuja antaa tietää,
että Stenbäck sen kautta samoinkuin luopumalla professorinvirasta
enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut ajan suuntaan vapauttaa koulu
kirkosta(!).

Stenbäckin kaunis vastaus tähän on eräässä professori Lillelle
kirjoitetussa kirjeessä, jonka otamme tähän professoriepisodin
loppulauseeksi:

    "Veli Lille! Sydämellinen kiitos, rakas uskollinen veli,
    ystävällisestä kirjeestäsi. Sinun lämmin hyväntahtoisuutesi ja
    veljellinen rakkautesi teki minulle todella sydämen pohjaan
    asti niin hyvää, että varsin vähän tunsin tuon odottamattoman
    hyökkäyksen katkeruutta. Sydämellinen osanotto on toki tiellämme
    päivänpilkahdus, jota monen varjon on väistyminen. Etkä nyt ensi
    kertaa sillä minua rohkaissut."

    "Kenties oli 'lausuntomme' kansakoulukysymyksestä liian ankara;
    minulla ei sitä enää ole käsillä. Mutta syynä oli, että, siihen
    aikaan kuin se kirjoitettiin, sanomalehtien aiheeton ihastus
    näytti uhkaavan vetää harhaan yleisen mielipiteen Cygnaeuksen
    ehdotuksesta, joka minun ja monien muiden vilpittömän vakaumuksen
    mukaan olisi antanut meidän kaikkien hartaasti haluamalle
    kansakoululle väärän ja turmiollisen -- maallemme vahingollisen
    suunnan. Katsoimme siis velvollisuudeksemme panna, ei
    epämääräisesti ja kuiskaavasti, vaan äänekkäästi vastalauseemme,
    ei suinkaan kansakoulua, vaan mainittua ehdotusta vastaan --
    vaikka yksi ja toinen on koettanut ilmeisellä väärinselityksellä
    kääntää sen siksi, kuin olisi vastalauseemme halpamielisestä
    'hierarkkisesta' obskurantismista oikeastaan tarkoittanut
    juuri edellistä. Kummastuksella näen, että Fredr. Cygnaeuskin
    tahtoo tehdä sentapaisia viittauksia. Se loukkasi minua paljon
    enemmän kuin nuo murhaavat tähtäilyt likaiseen ahneuteeni
    ja voitonhimooni -- vikaan, johon jo luonto on kieltänyt
    minulta kaikki taipumukset. Sille, joka on haudan partaalla
    niinkuin minä, ovat moiset ihmisten tuomiot, samoinkuin heidän
    hyväksymisensä tai moitteensa ylipäänsä, jotenkin samantekeviä
    ja haihtuvat tyhjiin sen suuren, kaikki ratkaisevan tuomion
    rinnalla, joka on edessä; ne ovat ainoastaan uutena syynä
    tunkeutua lähemmä Kristuksen sydäntä, missä armon iankaikkinen
    rauha on avoinna. Kuitenkin on ikävää, että tämä tarpeeton
    ylimääräinen hyökkäys -- vieläpä akateemisessa kirjoituksessa
    -- rumentaa Cygnaeuksen ohjelmaa, joka muutoin sisältää niin
    paljon totta ja nerokasta, kuten tavallisesti Cygnaeuksen työn
    laita on, niin pian kuin hän vain voi unohtaa oman itsensä ja
    persoonalliset sympatiansa ja antipatiansa. Luulen, että monelle
    muulle on siitä koituva enemmän mielipahaa kuin minulle, joka
    kaikissa tapauksissa olen vakuutettu siitä, ettei tarkoitus ollut
    niin perin paha. Katson myöskin tätä hyökkäystä luonnolliseksi
    seuraukseksi elämäni suuresta erehdyksestä, että nimittäin hain
    yliopistovirkaa muiden kehoituksen ja oman väärinkäsitetyn
    velvollisuudentunteeni kannustamana. Epäröimiseni ja
    haluttomuuteni siihen saattoi minut miltei samaan aikaan hakemaan
    nykyistä virkaani; kuka saattoi silloin kuvitella, että saisin
    kumpaisenkin? Tervehdi tavatessasi C:ta sydämellisesti ja vakuuta
    hänelle puolestani, ettei hänen ainakaan tarvitse olla huolissaan
    siitä, että hän olisi loukannut tai solvaissut minua, sillä
    luulen, kuten sanottu, varmaan, että hän ei ole tarkoittanut
    pahaa, ja että kenties asia tuottaa hänelle itselleen enemmän
    mielipahaa kuin minulle." -- --



YHDESTOISTA LUKU. 1856-1869.

Isokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --
Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö
kotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.


Niin oli Stenbäck vihdoin saavuttanut sen kutsumuksen ja sen
paikan, jossa hän oli pysyvä päiviensä loppuun. "Palavalla, vaikka
nyt tyyntyneellä ja tasaantuneella innolla, joka häntä elähdytti,
ja runsaalla, monesti koetellulla kokemuksellaan, jonka hän oli
elämän koulussa saanut", oli hän kirkkoherrana varsin vähän niiden
tavallisten pedagogien kaltainen, joiden siihen aikaan, jolloin koulu
vielä oli kirkollisten auktoriteettien alainen, oli tapana hakea
itselleen kirkkoherranvirka levätäkseen penäämisestään vallattomain
poikapolvien kanssa. "Hänellä oli", sanoo Essen, "heti suuret
suunnitelmat, ja hän kävi työhön käsiksi sellaisella innolla, kuin
olisi tahtonut yhdellä kertaa luoda uudeksi koko seurakuntansa",
mutta sen pahempi näyttäytyikin pian, että voimat eivät vastanneet
hyvää tahtoa.

Kaikkein ensimmäisistä kuukausista kirjoittaa Stenbäck veljelleen
Johannekselle (22 p. huhtikuuta 1856): "Tulimme tänne jo alussa
helmikuuta, jolloin heti sain useita viikkoja kiertää lukusilla,
josta jo ennestään heikko terveyteni huononi. Sen koommin en ole
ollut oikein terve, ja kaikki saattaa minut aavistamaan, että aikani
ei ole oleva pitkällinen. Nyt voin kuitenkin vähän paremmin. Muutoin
minulla on ollut lakkaamattomia moninaisia puuhia, jotka ovat olleet
minulle aivan outoja, osaksi yksityisiä, osaksi virkaan kuuluvia.
Niistä eivät saarnat ole helpoimpia, kun olen aivan tottumaton
suomenkieleen, samoinkuin saarnastuoliin yleensä. Kun minulla ei
ole, enkä toistaiseksi halua pitääkään, apulaista, olen saanut
saarnata hyvin usein ja ajan puutteessa ollut pakotettu saarnaamaan
valmistamatta, joka olisi kaikissa tapauksissa parempi, jos vain
kieli ei tekisi niin paljon vastusta. Muutoin on kansa kohdellut
minua hyvin hyväntahtoisesti ja muun muassa suurella halulla pannut
toimeen lastenkouluehdotukseni. Meillä on sunnuntaikouluja käynnissä
miltei joka kylässä. Kuitenkin on kansa ylipäänsä vaipunut tämän
maailman hyvyyteen, jota heillä on kylliksi. Vaikka tulimme tänne
tyhjin käsin, olemme kuitenkin saaneet kodin jotenkin järjestykseen.
Kaikki on täällä suuressa mittakaavassa, ja se on suuri muutos
entiseen vähäiseen, rajoitettuun talouteeni." --

Tähän kirjeeseen liittyen koetamme laatia kuvauksen sikäläisistä
olosuhteista.

Isonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan,
paitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron
kappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli
lähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin
epätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi
kirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi
ja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja
jälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin
tullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman
pitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti
teologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli
saarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena
Ylistarossa.

Pitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä
sikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin
kertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu
välttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin
jättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra
kehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty
sellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja
useimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut
oli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus
tarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen
ja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella.
Vaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi,
oikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne
kuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät
vaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin
paikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. "Selvä syy kirjanluvun
puutteellisuuteen", kirjoittaa tästä Stenbäck, "ja sekä kristillisen
että yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä
soveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa;
sillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta
sille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin
varsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus". Sen
vuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen
mielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta
1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta
sillä, että "hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista
intoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja
hyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi"
kirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo
myös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut
tyydyttävä -- "laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti
toisiaan". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin.
Myöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli
joko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava.
Siveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että
venäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut
turmiollisesti. -- Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön
karttuminen. "Tämä luokka", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti,
"uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli
lainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi
pysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille
mahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon
valmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja
avuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä
köyhäinhoidolle yli voimain." Mainitusta seikasta oli luonnollisena
seurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko
pitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.

Jo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan
kertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.

Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että
Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin
onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua
suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä
suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti
kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli
tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä
häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse
j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan,
mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen
suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä
kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa
myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi
onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.

Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat
yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä
yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat
myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen
taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin
liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään
mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen
uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse
antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen,
mistä hän ei mitenkään voinut päästä.

Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä
ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä
epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa
olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" -- sitä
ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. -- Vanha, rappeutunut
päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti
[Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli
vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen,
oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi,
komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla.
Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka,
kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien
sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen,
kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin
ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä,
sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna
ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko
Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu
kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen
lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti
taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli
kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä
huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili
päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck
tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja
puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta
ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä
lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä,
tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia
vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan.
Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa
oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut
huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja
monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin,
Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta
esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja
siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck
viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki,
mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät
visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti
huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle.
Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta
kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu
ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin
jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt,
kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista,
enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja
ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano,
eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi
ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin
Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten
mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen.
Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari",
oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen
kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala
joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli
ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia
aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria
sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa,
kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija
saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.

Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja
ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea
olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen.
Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck
heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän
tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista
lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja
Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei
varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli
estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä
saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä
hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan
toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten
vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa.
Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet
tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki,
joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli
pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi,
jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua
samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori
ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan
vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa
musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia.
Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten
hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se
tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina
nuorekas elämä.

Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli
Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua.
Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät,
joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja
pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin
olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin
kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin
tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin
vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen
ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon
puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin
maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta,
että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa,
j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan
ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa
ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän
antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.

Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura
Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri
Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita
ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi
Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin
Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen.
Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli
ohi.

Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen
ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin
asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut
työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin
ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on _V. T. Rosenqvist_
julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete",
jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle
tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja
lisäyksiä esitykseeni.]

Senaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna.
Elokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä
arkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta
tarkoituksesta. "Jos, kuten arvelen", hän kirjoittaa, "tarkoituksena
on uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin
on minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä,
vastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin
on minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä
komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi
olla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen
velvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän
mahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika
voisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan
alalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman
luovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä
kristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä,
vaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen.
Ainoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan
aarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita,
on elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin
tuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä
valikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita
ne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja
voiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei
aivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä
ajoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää,
ettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä." Jos
arkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck
olevansa halukas ryhtymään työhön, joskin "suurella ahdistuksella".
Kuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät
muut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen.
-- "Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa
ja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä
laulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista,
lämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole
mitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa." -- --

Tästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka
hänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa,
nimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää,
mutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista.
Toistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa
kehoitti näet virkakirjeellä 17 p:ltä syyskuuta itsekutakin komitean
jäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain
uudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys
oli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan
vakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa)
vanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että
ruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin
hyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta
sitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä
korjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko
arvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin
uusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita
noudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä.
[Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck
mainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O.
Durchmanin. -- Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä
asiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen,
Stenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat:
"Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut
sinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan
virkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli,
tarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa,
ja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko
lausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa
ja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee
ennen kaikkea olla palava hengessä. Se on _hänen_ innostuksensa, ja
Jumalan hengen tulee olla _hänen_ runottarensa. Muuten voi teos tulla
vallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi
muodoltaan, mutta suuri pääasia -- elämä -- puuttuu."] Komitea,
jonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L.
Runeberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim,
puheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen
Turussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä
lähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.

Itse työn suorittamiseen katsoen oli sovittu, että kukin kolmesta
runoilijasta valmistaisi "täydelliset ainekset" uudistukseen, mutta
tositeossa kävi niin, että Runeberg ensiksi laati uuden ehdotuksen
vanhan virsikirjan kaikista 413 virrestä. Että Stenbäckin työ tällä
kertaa supistui vähään, on ymmärrettävää, kun muistamme mitä ennen on
kerrottu hänen sairaudestaan ja professorinvirastaan sekä muutostaan
ensin Helsinkiin ja sitten Isoonkyröön. Hänen mielenkiintoansa
tehtävään todistaa kumminkin eräs pitkä kirje Runebergille,
kirjoitettu ainoastaan kuukausi komitean kokouksen jälkeen, jossa
hän muun muassa tekee selkoa tutkimuksistaan ruotsalaisten virsien
alkuteoksista. Siinä hän myöskin lausuu seuraavat mielipiteet
tehtävän yleisestä laadusta:

    "Yleensä ei tarvitse laajoja hymnologisia tutkimuksia
    huomatakseen, kuinka taito sepittää hyviä virsiä on häviämistään
    hävinnyt ja melkein kuollut pois. Jopa vanhojen virsien
    mukailukin on subjektiivisen mielivallan ja yleisen häviön
    leimaama. Vanhat virren tekijät eivät -- mielikuvituksen tai
    kirjojen avulla -- arvailleet synnin tuskan ja surun, armon
    lohdutuksen, elämän ja autuuden laatua, vaan tuntee selvästi,
    että he todella olivat kokeneet mitä ovat siitä laulaneet
    -- ja laulaneet vakavuudella, totuudella ja miehekkäällä
    objektiivisuudella ja kurilla, joka on yhtä kaukana luonnollisen
    haavemielisyyden hengellisistä virnistelyistä kuin ahdasmielisen
    yltiöpäisyyden lahkohenkisestä yksipuolisuudesta. Uudemmat
    hengelliset laulut kärsivät yleiseen edellisestä taikka
    jälkimmäisestä virheestä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä --
    ja niin ikään ne mukailut, joita on katsottu tarpeelliseksi tehdä
    kirkkomme vanhempiin virsiin. Tietoisuus kaikesta tästä synnyttää
    minussa ainakin suurta miettiväisyyttä ja arkuutta. Psalmistan
    täytyy laulaa kirkon nimessä, ja kirkon tulee hänen kauttansa
    purkaa sydämensä Jumalalle. Kuinka onnetonta ja mikä edesvastuu,
    jos valhe lasketaan sen huulille ja siten sydän nukutetaan
    näennäiseen valoon, sumuun ja teeskentelyyn! Epäilemättä on paras
    pysyä vanhoissa henkirikkaissa ja koetelluissa virsissä, jotka
    ovat kestäneet kokemuksen tulikokeen elämässä ja kuolemassa, ja
    koettaa uudistaa ne semmoisella uskollisuudella ja tarkkuudella,
    ettei henki karkoitu eikä haihdu, niinkuin enimmiten on
    tapahtunut esim. Ruotsin uudessa virsikirjassa, jossa imelän
    haavemielisyyden on korvaaminen mitä hävinnyt on."

Vähän ennen ensimmäistä joulua Isossakyrössä (1856) Stenbäck sai
arkkipiispalta tiedon, että Runeberg oli lähettänyt laitoksensa
komitean tarkastettavaksi. Se oli "laadittu neljään vihkoon" ja
kirjettä seurasi yksi näitä vihkoja valmistavaa tarkastusta varten.
Menettelystään oli Runeberg ilmoittanut seuraavaa: "Työssä olen
koettanut uskollisesti noudattaa komitean asettamia yleisiä ohjeita.
Joskus ei kuitenkaan ole noudatettu poisjätettäväksi päätetyn virren
runomittaa sijaan otettavaksi ehdotetuissa, vaan se on vaihdettu
johonkin toiseen tunnettuun ja rakkaaseen sävelmään. Tämä menettely
ei toivoakseni ole synnyttävä mitään häiriöitä, vaan pikemmin
päinvastoin tuleva eduksi, mikäli sillä tavoin käsitellyt numerot
siten ovat saaneet tutumman ja kauniimman sävelen kuin ennen. Tätä
vapautta on kuitenkin käytetty hyvin harvoin ja ainoastaan virsissä,
jotka komitea on päättänyt poistettaviksi ja joita ei kenties koskaan
ole laulettu missään kirkossa -- -- eikä paheksuttane, että hyvin
moni niistä kuitenkin, ainakin paremmilta aiheiltaan, on tunnettavana
sijaan otetuissa virsissä." --

Loppupuolella helmikuuta 1857 kokoontuivat komitean jäsenet taas
Turkuun, yhdessä, virsi virreltä, käydäkseen läpi ja tarkastaakseen
Runebergin ehdotuksen. Työn suureen tärkeyteen ja henkilöiden
huomattavuuteen nähden katsomme asiaksemme Stenbäckin vaimolleen
kirjoittamista kirjeistä esittää kaiken, mikä on omansa valaisemaan
tätä laatuaan harvinaista yhteistyötä.

Turku, 23 p. helmikuuta:

    "Rakas Ebba! Siirrän monet kirjani ja paperini syrjään kiireessä
    ilmoittaakseni, että elän ja olen täällä. -- -- Tulin tänne
    ilman seikkailuja perjantai-iltana, niinkuin tarkoitus oli,
    ja tapasin täällä jo saapuneina Runebergin ja Lillen. Kovaksi
    onneksi olivat kaikki huoneet täynnä siinä hyvässä paikassa,
    missä he asuvat, ja minun oli pakko majoittua seurahuoneeseen.
    Täällä minulla on varsin hyvä ja lämmin yksinäinen huone, mutta
    haluan kuitenkin kaikin mokomin päästä pois; täällä on kaikissa
    tapauksissa ravintola. Olen keskustellut erään englantilaisen
    kanssa, joka asuu missä toisetkin, saadakseni vaihtaa huonetta
    hänen kanssaan. Hän ei näytä oikein halukkaalta siihen, mutta
    antaa tänä päivänä varman vastauksen. Myös tulee meidän
    usein olla yhdessä -- meidän komitealaisten -- ja alituiset
    kävelymatkat ovat minulle kovin rasittavia ja sitä paitsi
    vahingollisia. Jos saisin englantilaisen huoneen, olisi hyvä.
    Syön Runebergin asuntopaikassa ja oleskelen siellä enimmäkseen,
    mutta siten hukkaan myöskin aikaa. Viipynemme vähintään kolme
    viikkoa; ja jos vain olisi enemmän aikaa, niin luulen, että
    saisimme kokoon jotakin, joka ei olisi hullumpaa. Kuitenkin
    täytyy meidän olla niin ahkeria kuin mahdollista. Vastoin
    luuloani ovat myös piispat kaikki kolme [s.o. paitsi arkkipiispaa
    Porvoon piispa C. G. Ottelin ja Kuopion piispa R. V. Frosterus]
    täällä samassa tarkoituksessa kuin me. Arkkipiispa halusi,
    että meillä olisi kokouksia sekä aamu- että iltapäivin ja että
    niissä yhdessä kävisimme ehdotuksen läpi pannen päämme yhteen.
    Minä vastustin sitä innokkaasti, koska siitä siten olisi tullut
    vain hutiloimista, ja sain molemmat muut puolelleni. Nyt on
    meillä piispallisia kokouksia ainoastaan joka aamupäivä, mutta
    työskentelemme itseksemme iltapäivät. Työ kävisi ehkä varsin
    hyvin, jos vain saisin tuon mainitun huoneen, että asuisimme
    kaikki samassa paikassa -- ja jos terveyteni miten kuten pysyisi.
    Se on taas vähän huonompi kuin siellä kotona, osaksi matkan
    tähden, osaksi pitkistä kävelyistä täällä Runebergin pitkien
    koipien rinnalla. Hyvin hauska meidän on olla yksissä; Lille
    on, jos mahdollista, vielä herttaisempi kuin ennen. Meillä --
    tai oikeammin heillä -- on vain harvoja tuttavia, taiteilijoita
    ja runoilijoita, jotka käyvät heidän luonaan, muutoin olemme
    rauhassa. Renvallin olen pari kertaa tavannut, mutta en ole
    vielä käynyt tervehtimässä. Eilen oli arkkipiispalla suuret n.s.
    aamiaispäivälliset, klo 2 päivällä, komitealle -- missä vilisi
    väkeä ja syötiin seisoalta -- kuitenkin oli hauska vilinässä
    tavata monta tuttavaa, m.m. Hedberg, kilttinä ja laihana kuten
    ennenkin. -- -- Tuomiorovasti Edman on viimeisillään, lääkärien
    hylkäämänä, ja syö myskiä." -- --

Maaliskuun 5 p.

    "Kiitos ensimmäisestä kirjeestäsi, jonka olen saanut. Minua
    ilahduttaa, että voitte hyvin ja että kaikki näyttää menevän
    rauhallista menoaan. -- -- Terveyteni on ollut jotenkin hyvä,
    ainakaan ei erinäisesti huonompi kuin kotona. Ihmettelen
    itsekin sitä. Yskä on tosin toisinaan vähän pahempi, mutta
    olen kuitenkin sen kestänyt tuntematta liiallista raukeutta.
    Ainoastaan elantojärjestys -- voimakas ruoka ja alituinen
    oluenjuonti -- ei ole tehnyt minulle hyvää. Seurahuoneella
    asuin ainoastaan muutamia päiviä ja sain sitten täällä hyvän
    ja vedottoman huoneen -- ennenmainitulla englantilaisella
    olleen -- samassa paikassa, missä toiset komitealaiset asuvat.
    Meillä on kaikissa suhteissa hyvä kortteeri, hyvä ravinto,
    hyvä palvelus, kohtelias isäntäväki, niin että siinä kohden
    meiltä ei puutu mitään. Kuitenkin ikävöin täältä kovin pois, ja
    se on oleva ilonpäivä, kun saamme jättää Turun selän taakse.
    Työmme edistyy, mutta maksaakin uskomatonta vaivaa; varsinkin
    minulle, joka käyn kaikella mahdollisella tarkkuudella kaikki
    läpi, ensiksi omin päin ja saaden siinä suurella vaivalla
    ja huolella miettiä jotakin sen sijaan, mitä haluan saada
    korjatuksi. Voidakseni tehdä sitä edes jollakin huolella olen
    usein ollut kotona piispallisista kokouksista. Sittenkuin
    itsekseni olen miettinyt, käymme Runeberg, Lille ja minä kaikella
    tarkkaavaisuudella sen läpi, jolloin muuttelemme ja kirjoitamme
    uudestaan käsikirjoitusta ja joudumme toisinaan aika kiivaisiin
    kiistoihin. Kuitenkin on minulla ollut ainakin se mielihyvä, että
    korjaukseni miltei poikkeuksetta tulevat hyväksytyiksi. Siihen
    menee koko iltapäivä, tavallisesti myöhään yöhön. Mikä siten on
    läpikäyty ja korjattu, luetaan sitten seuraavana aamupäivänä klo
    10-2 piispoille konsistorinhuoneessa. Viimeksimainitut eivät
    tavallisesti tee mitään tai kovin vähäpätöisiä huomautuksia
    -- ja siten on tarkastus lopussa. Se tuottaa, kuten näet,
    melkoista vaivaa. Kaikesta tästä huolimatta on terveyteni pysynyt
    välttävänä -- sinun rukouksesi ovat varmaankin apuna. Istua
    aamusta iltaan on kyllä arveluttavaa; mutta mitä tähän saakka
    on käyty läpi, tai ainakin enin osa, ei minusta suinkaan näytä
    huonolta tai syystä hylättävältä ja loukkaavalta. Kuitenkin kun
    ehdotuksessa tulin katumusvirsiin ja muihin, missä sisällinen
    kristillinen elämä purkaikse ja vuodattaikse ilmoille, jouduin
    epätoivoon, niin että kokonaiseen päivään tuskin saatoin
    tehdä mitään. Sellaiseen ei Runebergin runous riitä; sydämen
    vuodatusten sijaan, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, hänellä
    on enimmäkseen ulkonaista mietiskelyä, runollisesti erinomaisen
    kaunista, epäilemättä, mutta ei mitään virttä. Onneksi ovat
    useimmat vanhat säilytetyt tai otetaan ne sijaan, vaikka Runeberg
    toisinaan kovasti panee vastaan. [Todellisuudessa tuli Runebergin
    ehdotukseen 9 Lillen (niiden joukossa muutamia alkuperäisiä) ja 5
    Stenbäckin virttä, jotka kaikki olivat vanhojen mukaelmia. Nämä
    jälkimmäiset olivat n:ot 7, 59, 227, 240 ja 377.] Summa se, että
    minulla vielä on toivoa, että voimme saada virsikirjan, jota
    ei toki kohtuudella voi sanoa huonoksi tai arvottomaksi kenen
    hyvänsä käyttää. Se ilahduttaa minua: eikähän olekaan kysymyksenä
    vanhan poistaminen, jota kernaasti voivat ja saavat käyttää
    kaikki, jotka tahtovat, -- tämä on vain ehdotus ja saa käydä
    semmoisesta.

    "Vähän ikävää ja hankalaa on, että molemmat piispat ovat hakeneet
    hauskuuttansa siten, että ovat asettuneet ruokakumppaneiksemme.
    Syömme päivällistä yhdessä minun huoneessani. Kuitenkin
    kursailemme heitä niin vähän kuin mahdollista, ja heidän
    kanssaan tuleekin hyvin toimeen. Emme tahtoneet emmekä voineet
    heiltä kieltää seuramme tuottamaa huvia, kun he näyttivät sitä
    haluavan, ja meidän täytyi uhrautua hieman heidän tähtensä. --
    Luultavasti valmistuu työmme viimeistään 2 viikon kuluttua tai
    ehkä pikemminkin, niin että kaiketi en pääse kotiin ennen kuin
    noin 3 viikon kuluttua. --

    "Toissa päivänä pidettiin tuomiorovasti Edmanin hautajaiset
    suurella komeudella tuomiokirkossa. Schauman Helsingistä oli
    vartavasten matkustanut tänne, toimitti hautauksen ja piti
    (pitkän) ruumissaarnan. Yksi piispa, Lille ja Runeberg kantoivat
    ritarimerkkejä, ja minä astuin juhlallisesti saaton etunenässä
    surusauva kädessä. Oikeaa ilveilyä kaikki tyynni. -- Ihmiset
    ovat erittäin kohteliaita, ne harvat, joita tapaamme tai ehdimme
    tavata.

    "Kurjalla musteella olen raaputtanut tämän kokoon, sillä aikaa
    kuin muut istuvat arvokkaina konsistorissa piispojen kanssa;
    mutta aika kuluu ja lopetan tähän. -- -- Voi hyvin -- suokoon
    Herra meidän tavata toisemme terveinä taas! Laurisi. Kirjoita
    pian."

Maaliskuun 12 p.

    "Ainoastaan muutama sana kiireessä. Työmme on niin edistynyt,
    että saamme sen valmiiksi ensi viikolla. Keskiviikkona tai
    viimeistään torstaina matkustan täältä ja voin siis olla
    kotona sunnuntaina, jos kaikki käy hyvin. Tänään kirjoitan
    siis viimeisen kerran. Terveyteni on yhä edelleen ollut
    ihmeteltävän hyvä; yskä sekä helpompi että vähempi kuin
    siellä kotona. Kuitenkin on tämä erityinen touhu kylläkin
    raskasta ja voimillekäypää. Eilen, keskiviikkona, olin Bromsin
    konsertissa, missä kappaleita sekä laulettiin että esitettiin
    näyttämöpuvuissa. Luultavasti sanomalehdet puhuvat siitä
    laveasti. -- Arkkipiispan kehoituksesta on Ekman aikonut ottaa
    valokuvat meistä kolmesta ja sitten valmistaa ne kivipainossa.
    Se olisi naurettavaa; en vielä tiedä, suostunko siihen. -- --
    Käsittelemme paraikaa loppumattomia aamuvirsiä, jotka märehtivät
    yhtä ja samaa. Kuitenkin ne tulevat vähän paremmiksi. Sitten
    on jäljellä vain kuolinvirret, joita en vielä ole käynyt läpi.
    -- -- Nyt juuri sain kutsut suurille päivällisille, jotka
    hovioikeuden jäsenet ja porvaristo pitävät -- kaikki siunatuille
    komitealaisille. Samoin kuuluu lehtoreilla vielä olevan joku
    juhlallisuus. Miekkonen, joka täältä pääsisi!"

Jos yhdistää nämä Stenbäckin kirjeet niihin kahteen ennen
julkaistuun, jotka Runeberg samaan aikaan kirjoitti vaimolleen, [_J.
h. Runeberg_, Efterl. Skrifter, II, s. 323 seurr.] käy kuva näiden
kolmen runoilijan yhdyselämästä sangen selväksi. Kuinka olikaan se
omansa herättämään nuoruuden muistoja, muistoja ylioppilasvuosien
toverielämästä, vilkkaita ajatuksenvaihtoja ja kilpailua laulun
taiteessa, joskin toiselta puolen heidän tehtävänsä vakavuus ja
tärkeys koroitti yhteistyön korkeammalle kaikkea, missä he ennen
olivat olleet ja mitä he ennen olivat kokeneet samanlaatuista. --
Kirjeissään Stenbäck ei puhu paljon Runebergista, mutta kotiin
tultuaan hän kuuluu kertoneen sitä enemmän. Varsinkin kuuluu hän
saaneen syvän vaikutuksen eräästä kahdenkeskisestä keskustelusta,
joka oli kestänyt myöhään yöhön ja saanut alkunsa Runebergin
lauseesta, ettei kellään voinut olla oikeaa käsitystä Jumalan
rakkaudesta ihmisiin, joka ei ollut kokenut puhdasta, hehkuvaa
maallista rakkautta. Kertomus oli päättynyt ihailun huudahduksella
ystävän nerokkaista sanoista ja persoonallisuudesta.

Heti Helsinkiin tultuaan Lille järjesti virsikirjaehdotuksen
painattamisen. Hänellä oli oleva pääjohto, paikalla asuvana, mutta
Runeberg, joka oli saanut kustannusoikeuden työhön, johon hän oli
pannut enimmän aikaa ja vaivaa, luki yhden oikaisuvedoksen. Jo 2 p.
huhtikuuta hän palautti ensimmäisen arkin ja sen ohella kirjeen,
jossa hän lausuu vastakuluneesta ajasta:

"Mitä enemmän ennättää levähtää Turussa-olomme jälkeen, sitä
iloisemmaksi ja ylentävämmäksi se käy sielulle ja sydämelle. Sitä
emme koskaan tule unohtamaan, se on varmaa. Me elimme siellä suurta
elämää pikku huoneissamme, taiteellista, jalolle asialle alttiisti
omistettua ja ystävyyden parhaiden aarteiden, luottamuksen ja
keskinäisen avun, täyttämää. Voi kyllä sanoa, että se työ ja vaiva
oli, kun se paras oli, mutta että se oli parhaassa merkityksessä
hyvää ja elämisen arvoista, on yhtä varmaa.

"Jos kirjoitat joskus Stenbäckille, niin sano hänelle lämpimät
terveiset minulta. Kunpahan hän olisi tullut miten kuten terveenä
kotiin ja kesällä voisi saada uusia voimia ja terveyttä,
ukkoparka." --

Jonkunmoisena ulkonaisena muistona Runebergin ja Stenbäckin
yhteistyöstä voi pitää sitä kunnianosoitusta, joka samana vuonna
yliopiston puolelta tuli molempien osaksi, heidät kun siinä
teologisessa promotsionissa, joka pidettiin 28 p. toukokuuta,
kristinuskon maahantulemisen 700-vuotismuiston johdosta vietetyn
riemujuhlan jälkeisenä päivänä, vihittiin kunniatohtoreiksi.
Vihkijänä oli kolmas virsikirjatoimikunnan runoilija, Lille, ja hän
painoi todella tohtorinhatun Runebergin päähän, jotavastoin Stenbäck
kaikeksi ikäväksi ei voinut persoonallisesti ottaa sitä vastaan.

       *       *       *       *       *

Se lause, jota Runeberg äsken siteeratussa kirjeessä käyttää
Stenbäckistä, oli kovaksi onneksi kirjaimellisesti totta hänen
ruumiilliseen terveyteensä katsoen. Tästä ajasta pitäen, eli
tarkemmin sanoen talvesta 1857-58, hän oli sairauden murtama mies,
mutta hänen sielunsa ei silti ollut heikontunut voimiltaan, vaan
säilytti vilkkautensa ja joustavuutensa yhä edelleen. Jopa voi,
jollei ota lukuun, että se tulisuus ja ärtyisyys, joka kuului hänen
luonteeseensa, kivulloisuuden johdosta tuli useammin näkyviin kuin
ennen, sanoa, että hänen mielialansa yleensä oli iloinen ja että
hän tyyneydellä kantoi kärsimyksensä. Mainittuna talvena hän vielä
ajatteli vastustaa enenevää kylmänarkuuttaan eli toisin sanoen
"karaista itseään" eikä sen vuoksi lakannut käymästä kirkossa, joka
tietysti ei ollut lämmitettävä, vaan istui siellä tuntikausia ja meni
sitten saunaan. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä hän
oli tarkoittanut; rinta huononi, ja hänen täytyi lakkaamatta pysyä
sisällä. Siten alkoi Stenbäckille hänen 12-vuotinen "vankeutensa",
joka oli siinä, että hänen säännöllisesti 8-9 kuukautta vuodessa
täytyi asua seinäin sisällä.

Keväällä 1858 huomattiin, että niin suuri ontelo oli syntynyt toiseen
keuhkoon, että se oli miltei kokonaan toimeton. Vanhan lääkärinsä,
Uudessakaarlepyyssä asuvan tohtori Blankin, kehoituksesta Stenbäck
päätti silloin vaimonsa seurassa tehdä matkan tunnettuun Sodenin
parannuspaikkaan lähelle Frankfurt am Mainia, vaikka tohtori Ghurberg
Vaasassa antoi sen lausunnon, että hän hyvin saattoi jäädä kotia
kuolemaan, sillä ulkomailta hän ei kuitenkaan ollut hengissä palaava.
Kumminkin kävi paremmin. Sodenissa häntä hoiti osaaottavasti eräs
tohtori Kolb sillä seurauksella, että heikontuneet voimat osaksi
palautuivat ja että hän sitten noudattaen mainittua varovaisuutta
vielä eli päälle vuosikymmenen. [Kuinka Stenbäckin tavallisuudesta
poikkeava persoonallisuus kaikkialla teki vaikutuksensa, huomaamme
m.m. siitä, että hän Sodenissa sai hartaan ystävän eräästä papista
nimeltä Albert Schenck Ehringshausenista Hessenissä, jonka kanssa
hän sitten monta vuotta oli kirjeenvaihdossa; Eräs Schenckin kirje
(28 p:ltä elokuuta 1858) on tallessa ja osoittaa, kuinka lämmin
hänen ystävyytensä kaukaista muukalaista kohtaan oli. Käännämme
siitä tähän seuraavat rivit: "Jos tulisitte tänne luokseni, en tiedä
kuinka iloinen olisin. -- Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden
velassa siitä henkisestä virikkeestä, jonka Teiltä sain. Kuinka
oikeassa olitte kysyessänne minulta niin usein, oliko saksalaisilla
papeilla myös totista kristillisyyttä eikä ainoastaan kristillisiä
ajatuksia! Tämä Teidän sananne on tullut minulle siemeneksi, joka
vielä elää ja vaikuttaa minussa. Rukoilkaa kanssani Herraa, että
se kantaisi minussa iankaikkisen elämän hedelmän! Vielä en voi
Teille muuta tunnustaa kuin: Ei niin, että olisin sen jo käsittänyt,
mutta minä tavoitan sitä, että sen käsittäisin, sittenkuin Kristus
on minut käsittänyt! -- Jälkimmäistä toivon ainakin. Pyydän Teitä
tuomitsemaan. Tänä aamuna, tultuani kirjeestänne niin hyvälle
mielelle, olen sydämen halulla kirjoittanut huomispäiväisen saarnani.
Rouvalleni on ollut huvi kirjoittaa se puhtaaksi Teitä varten, ja
minä rohkenen lähettää sen Teille, koska olette tullut ystäväkseni.
Niin minä saarnaan, _niin minä kirjoitan_ saarnani, niin minä pidän
ne sydämestäni." -- --.]

Tässä yhteydessä on soveliainta mainita muutamia muita matkoja, joita
Stenbäck teki, saaden niistä ainakin lievennystä ja virkistystä,
joskaan ei täyttä parannusta. Kaikki nämä matkat tapahtuivat
Turun Kupittaan terveysvesi- ja kylpylaitokseen, jota silloin
johti professori Evert Julius Bonsdorff. Ensimmäisen matkan hän
teki 1860, toisen 1861 ja kolmannen 1863, jolla viimeisellä oli
toinenkin tarkoitus; kesällä 1863 oli nimittäin virsikirjakomitealla
taas kokous. -- Matkalla ollessaan Stenbäck kirjoitti, kuten
tavallisesti, kirjeitä vaimolleen, joten meillä siis olisi tilaisuus
seikkaperäisestikin kertoa näiden matkain kulusta. Kuitenkin
lienee kylliksi, kun esitämme ainoastaan muutamia piirteitä. --
Sekä 1860 että 1861 Stenbäck asui erään rouva Westerlundin luona,
jonka hän sanoo hämmästyksellä tunteneensa vanhaksi tuttavaksi,
entiseksi Cecilia Fonténiksi. Muina vuokralaisina oli muutamia
vanhanpuoleisia naisia, jotka vaivasivat häntä lähentelevällä
tuttavallisuudellaan, vaikka hän sanoo voivansa helposti pitää
heidät loitolla (!). Ensimmäisellä matkalla olivat kasvattilapset
Iida ja Jakkus mukana, ja heistä Stenbäckillä oli suurta hauskuutta,
samoinkuin Otto ja Laura Alceniuksesta, jotka silloin oleskelivat
Turussa. "Vesihomma", joksi hän sanoo kylpemistä, ei häntä yleensä
miellyttänyt. Ensiksi häntä vaivasi myöskin "alastomain olentojen
näkeminen" kylpylaitoksessa; ne "näyttivät hänen tottumattomissa
silmissään rumilta ja pelästyttäviltä". Hän ikävöi kotia ja
kyselee usein, kuinka kasvit menestyvät: "kuinka peltojen laita
on kotona; kirjoita myös kuinka puutarhassa on kasvanut, kukat,
puut, marjapensaat y.m." Kesällä 1860 oli opettajakokous Turussa,
ja Stenbäck otti siihen osaa, vaikka pitkällinen istuminen vaivasi
häntä niin, että hän oli iloissaan, kun se loppui. Kesällä 1861 taas
hän m.m. kuuli kiitettyä laulajatarta Michaeli'a. "En ymmärtänyt",
kirjoittaa hän sen johdosta, "luonnollisesti sitä laisinkaan; hän
huusi ja liritteli ilman mitään pontta ja perää -- pelkkää turhuutta
ja koreilua". Heinäkuun 17 p. samana vuonna pidettiin "kokous,
jossa valtiollisia asioita harrastavat henkilöt kaikista luokista
neuvottelivat tulevasta valtiopäivävaliokunnasta. M.m. laadittiin
vaalilistoja tulevista edusmiesehdokkaista jo Helsingissä ehdotetun
listan perustuksella. Jälkimmäisessä ehdotettiin Turun hiippakunnan
papiston edusmiehiksi: Schauman, Kenvall, [C. K.] Forsman Ilmajoelta
ja minut. Olin kahden vaiheella, pitääkö minun koettaa saada
nimeni poistetuksi, ja puhuin siitä Bonsdorffille, joka hartaasti
kehoitti moiseen matkaan katsoen sen olevan enemmän hyödyksi kuin
vahingoksi terveydelleni. Annan heidän siis ehdottaa itseni, jos
tahtovat. Aatteles, jos vielä kerran elämässämme tulemme Helsinkiin
politikoitsemaan." (Tunnettua on, että Stenbäck ei tullut valituksi.)
Ensimmäiseltä matkalta Stenbäck palasi kenties vähän parantuneena,
toiselta, jonka ajalla hän yleensä oli tuntenut itsensä reippaammaksi
kuin edellisenä kesänä, "ei suinkaan huonompana kuin ennen";
sitävastoin ei kolmas matka, jonka pääaiheena otaksuttavasti oli
virsikirjakomitean kokous, näytä tuottaneen hänelle edes ohimenevää
helpotusta. Tänä viimeisenä kertana hän ei myöskään kuten edellisinä
kesinä tavannut kylpyvieraiden joukossa miellyttäviä henkilöitä,
joiden seurassa hän olisi viihtynyt. Hän ikävöi siis kovin kotia
ja lakkautti ennen aikojaan kylpykautensa. "Ainoana toivonani on
pian päästä pois, ja kun kerran olen kotona, pidän vastedes varani
-- jos elän -- siitä hulluudesta, että mennä löyhähtäisin johonkin
kylpylaitokseen. Rukoilen ja toivon, että Herra suo minun ummistaa
silmäni rauhassa kotona." -- Stenbäck pysyi tässä päätöksessään.
Alistuvasti hän jätti toivon terveytensä palaamisesta.

       *       *       *       *       *

Stenbäckin viimeinen matka Turkuun on tuonut meidät jälleen
virsikirjatyöhön, josta nyt tulee kerrottavaksi yhdessä jaksossa.
N.s. Runebergin ehdotus, jossa myös Stenbäckillä ja Lillellä
oli ollut jonkun verran osaa, [Eräässä kappaleessa Runebergin
virsikirjaa, jonka on omistanut turkulainen kirjanpainaja J. F.
Granlund, joka kuuluu mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuranneen
työtä, on seuraavat viimeksimainitun tekemät muistiinpanot:
"Omarbetade af Lars Stenbäck n:ris 7, 227, 240, 377, af Lille n:ris
130, 218, 222, 250, 280, 320, 339, 402. Resten af Runeberg."]
ilmestyi painosta 1857. Se sai osakseen monipuolista arvostelua
asiantuntijoilta, jotka osaksi persoonallisesta harrastuksesta,
osaksi hallituksen kehoituksesta ryhtyivät siihen. Painetuista
lausunnoista osoitti varsinkin C. G. von Essenin ja Alfred Kihlmanin
yhteisesti tekemä tarkastus "harvinaista hymnologista käsitystä ja
kristillistä arvostelukykyä", vaikka sen "toisinaan ajattomasti
ilkkuva esitystapa" vaikutti loukkaavasti osaan lukijoita. Ei
yksikään tarkastaja ollut katsonut voivansa pitää työtä kokonaan
hylättävänä, mutta silti oli suuri joukko perusteltuja muistutuksia
tehty ja muutamien virsien perinpohjaisen tarkastuksen ja uuden
toimituksen tarpeellisuus tuotu esiin. "Kaivattiin", sanoo Stenbäck,
"useita virsiä ja virrenvärssyjä, jotka olisi kannattanut ottaa
vanhasta virsikirjasta, pidettiin eräitä muutoksia onnistumattomina
ja levottomuutta ja tyytymättömyyttä herättävinä, paljoksuttiin
uusien alkuperäisten virsien lukua, jotka muutoin liian räikeästi
pistivät silmiin monien tarpeettomasti ja jonkunmoisella
keikailevaisuudella vanhoissa virsissä säilytettyjen vanhentuneiden
sanamuotojen ja lauseparsien rinnalla, sekä huomautettiin yleensä
oikean raamatullisen tarkkuuden, puhtauden ja yksinkertaisuuden
puutetta". Tämän johdosta kokoontui virsikirjakomitea jälleen
Turkuun alussa heinäkuuta 1863, josta kuitenkin Runeberg jäi
pois. Arkkipiispa vaati, että tarkastus heti oli pantava toimeen,
jotavastoin Stenbäck ja Lille olivat sitä mieltä, että työ,
voidakseen tulla suoritetuksi "sillä huolellisella tarkkuudella
ja tyynellä maltilla, jota asian tärkeys vaati", oli tehtävä
kotona, niin että he kukin erikseen toimittaisivat tarkastuksen.
Tämä käsitys pääsikin voimaan, jota paitsi päätettiin, että
uuden ehdotuksen tuli olla valmis v:n 1865 ajalla. Toimituksen
periaatteihin katsoen määrättiin m.m., että vanhan virsikirjan
aine- ja numerojärjestys oli edelleen säilytettävä, proosanumerot
sovitettava runomuotoon laulettaviksi, jotta eivät virsikirjassa
olisi tarpeettomana eriskummaisuutena, muutamia poisjätettyjä
virsiä ja virren värssyjä vanhasta virsikirjasta tarpeellisilla
muutoksilla otettava, ala-arvoiset Runebergin alkuperäisistä virsistä
poistettava ja korvattava toisilla, kaikki lauseparret, jotka
saattavat herättää levottomuutta ja väärinkäsitystä, karsittava
pois sekä ylipäänsä, pannen asianmukaista huomiota muotoon ja
nykyajan yleisesti tunnustettuihin vaatimuksiin, säilytettävä vanhan
virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja heikentymättömänä
kuin mahdollista. Samalla katsottiin muutamain tarkastajain
toivomuksesta tarpeelliseksi, että, mikäli mahdollista, virsiä
erinäisiä sieluntiloja, tilaisuuksia ja olosuhteita varten olisi
lisättävä liitteenä, jonka kuitenkaan ei välttämättömästi tarvitsisi
olla valmis yllämainittuna aikana.

Lille näyttää viipymättä käyneen käsiksi tehtävään, jotavastoin
Stenbäck lykkäsi sen kokonaista vuotta tuonnemmaksi. Tämä näkyy
eräästä kirjeestä Lillelle 23 p:ltä marraskuuta 1864, jossa
Stenbäck kirjoittaa: "Osaksi vaivan pelosta ja ajan puutteesta,
osaksi suuresta epäluottamuksesta kykyyni ja voimiini en tullut
ryhtyneeksi toimeksi saamaani virsikirjamme tarkastamiseen,
ennenkuin velvollisuuteni tänä syksynä pakotti minut siihen, kun
ei ole enää pitkä aika jäljellä, ennenkuin työn tulee olla valmis.
Nyt olen askaroinut sen ääressä niin ahkerasti kuin mahdollista on
ollut kovin heikoille voimilleni, ja kuin kansatulvan alituisesti
keskeyttämä aikani on sallinut. Mutta kuitenkin olen sielulla ja
sydämellä kiintynyt yritykseen, niin vaivalloinen kuin se onkin.
Ponnistuksissani olen monta kertaa tuntenut Herran mahtavaa apua ja
tullut erinomaisesti rohkaistuksi hänen läsnäolostaan ja armostaan.
Toivon ja uskon, että hän ei vastakaan ole ottava pois kättään,
niin kauan kuin hän antaa elämän kipunankaan säilyä, ja ettei hän
salli rakkauden tähän työhön sammua. Vielä en ole ehtinyt pitkälle
-- vain kappaleen toiselle sadalle -- mutta arvelen voivani päästä
loppuun ensi keväänä tai kesänä, jos terveys on sellainenkaan kuin
nyt. Mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän tulen siihen vakaumukseen,
että uusi toimitus on todella tarpeen; mutta pelkään suuresti, että
muutokseni havaitaan moniksi ja suuriksi. Mutta sen ohessa huomaan
myös yhä enemmän, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa kirkkomme
on Runebergille, ja kuinka suuri hänen ansionsa on virsikirjamme
parantamisessa. Kuten sanottu, työ on tullut minulle hyvin rakkaaksi.
-- -- Monien erilaisten muistutuksien tuottama puuha lisää työtä
melkoisesti ja johtaa helposti tarpeettomiin aprikoimisiin, mutta
niitä ei tietysti suinkaan voi jättää huomioonottamatta."

Kirje päättyy sanoilla: "Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua
muutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin,
kuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen
tilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa
oikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka
ruumis on heikko! -- Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran
kutsua." -- 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi
suuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo
sitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi
seuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan.
Muistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: "Ja tässä
rakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui,
on juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin
tervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi
Stenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa
uskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä
hänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee
itsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme -- niin kuuluivat
hänen sanansa -- ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja
ajatuskykynsä on säilynyt -- ja että hän voi puhuakin, vaikka se
kyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen
tulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä
kanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan,
katsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä
hän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä
kirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin
lieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys,
muisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei
siedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan
itselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä),
väsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä
vielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka
on niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi
kokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä
jäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton -- lukuunottamatta
vähäistä kärsimättömyyttä -- ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän
kantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä!
suuri henki niin heikontuneena, voimattomana" -- -- (loppu puuttuu)
-- -- Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck
kirjoittaa tämän johdosta: "Tiedonantosi Runebergista liikutti
sydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä -- kuitenkin
se, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti.
Suotakoon se armo meille!"

Viimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet
virsikirjasta. -- "Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on
tarpeen muutoksia ja muodostuksia. -- -- Mutta aiottua liitettä
varten on -- pelkään minä -- minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi
ja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen." Hän ehdottaa siis,
että Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä
varten eikä "kaivelisi" itse virsikirjaa. -- "Samoinkuin sinä en
minäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin
runsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa,
joita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten
me -- luullakseni -- helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka
minusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni
käyvältä."

Menettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa
(vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: "Lakkaamaton
pyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää
vanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja
kristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista
tapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään
asiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut
pyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja
sanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä
varma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että
n.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi
velvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti
tulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin
saamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen
salongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä.
Ei ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin
sanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko
heidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa.
Lyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että
Jumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti
lausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja
vähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen
päättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut
silmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja
alituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset
tutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen
tekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin;
sillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen
näytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin
ja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman
tekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset,
jotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä
niihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin
virsiin."

Kesällä Lille todella tulikin Stenbäckin luo, ja silloin
tarkastettiin loppuunsuoritettu työ, vaikka ei täydellisesti, sillä
käsikirjoitus näyttää olleen hänen hallussaan syksyn alkuun asti.
Saatuaan sen takaisin päätti Stenbäck arkkipiispan nimenomaisesta
kehoituksesta painattaa ehdotuksen omalla kustannuksellaan.
[Oikeastaan olisi Stenbäckin ehdotus samoinkuin Runeberginkin ollut
komitean tarkastettava, mutta kun sekä Stenbäck että Runeberg
sairauden takia olivat estetyt matkustamasta Turkuun, ja Lille
oli ilmoittanut arkkipiispalle Stenbäckin mielellään painattavan
ehdotuksensa sekä että hän (Lille), jota asia läheltä koski, ei sitä
vastustanut, on ymmärrettävää, että arkkipiispa suostui Stenbäckin
aikeeseen, jopa kehoitti häntä siihen.] Hän toivoi sen siten joutuvan
kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi ja mahdollisesti myös tuottavan
jotakin taloudellista voittoa. "Minulla on ollut", kirjoittaa
hän Lillelle, "rakkaana ajatuksena hiljaisuudessa saada käyttää
se, mitä tämä teos mahdollisesti tuottaa, tulevan vakinaisen ja
täydellisemmän kansakoulun hyväksi tässä seurakunnassani -- ja siksi
olisi suotavaa, että se tuottaisi jotakin, jos mahdollista." Lokakuun
15 p:n vaiheilla käsikirjoitus meni Turkuun saamaan painoluvan, ja
sieltä se oli lähetettävä Helsinkiin. -- Sillä välin Stenbäck oli
kirjeenvaihdossa Lillen kanssa painatuksesta ja siihen kuuluvista
asioista. Kysymys ei ollut samantekevä runoilijalle, sillä hän
tunnustaa kuten oikea kirjojen ystävä ainakin: "Pidän kovin paljon
_hyvin_ painetuista kirjoista ja toivoisin hartaasti, että tästä
tulisi ulkoasultaan (mitä paperiin ja painoon tulee) miellyttävä,
yksinkertainen, mutta aistikas." Kun Lille koettaa tässä noudattaa
hänen toivomustaan, vastaa Stenbäck rakastettavalla naiivisuudella:
"Minua suuresti ilahduttaa, ettet pilkkaa ja paheksu heikkouttani
tahtoa kirja siististi, aistikkaasti ja virheettömästi painetuksi.
Panen todella suuren ja kenties liian suuren painon siihen." Lille,
aina alttiina palvelemaan, ottaa korrehtuurinluvun huolekseen;
ainoastaan viimeinen korrehtuuri oli lähetettävä Isoonkyröön. Hän
myös keskustelee kirjanpainajan ja jakajan y.m. kanssa, sillä, sanoo
Stenbäck, "ekonomiset asiat ovat minulle kovin vastenmieliset, ja
minä olen kokonaan kelpaamaton niihin". Lopullisena tuloksena oli,
että virsikirjaa piti painettaman 2,000 kappaletta, jotka G. W.
Edlund otti jakaakseen.

Painatuksen ja korrehtuurinluvun kestäessä oli alituinen
kirjeenvaihto Stenbäckin ja Lillen välillä. Kirjeet osoittavat,
kuinka väsymätön Stenbäck oli huolenpidossaan työstä, ja monta
mieltäkiinnittävää muistutusta esiintyy niissä. Alati hän teki
vähäisiä muutoksia varsinkin alussa, josta hän sanoo: "Huomaan, että
tarkkaavaisuuteni on ollut tylsin alussa virsikirjaa." Näytteeksi
otettakoon seuraavat: 29 p. marraskuuta: "Olen epäröinyt hyvin
paljon, mitä minun olisi tekeminen virrelle n:o 37 [Himlars rymd sin
Konung ärar]. [Tässä samoinkuin tuonnempana on tekijä virren numeron
jälkeen pannut alkusanat.] Tässä Runebergin kauniissa ja muhkeassa
-- mutta myös jääkylmässä -- virressä ei minusta 3:s värssy ole
paikallaan, varsinkaan kun kuningas Davidin teksti ei siinä ole aivan
oikein käsitetty. Olen kuitenkin koettanut vähän muuttaa sitä, ja
kenties se siten voi jäädä siihen, niin ettei latojille tule vaivaa
ja työtä sen poisjättämisestä. Mitä arvelet?" Värssyä ei jätetty
pois. -- 27 p. joulukuuta hän kirjoittaa m.m.: "Ahmivalla ilolla olen
käynyt läpi myötäseuraavat arkit; ne sisältävät mielestäni miltei
koko kirjan parhaimmat virret, pääsiäisvirret -- mitä kristillisiä
voittolauluja!" -- Sekä edelleen: "Minua todella ilahduttaa, että
epäilet aiotun liitteen tarpeellisuutta. Olen kauan ajatellut samaa.
400-500 virttä on mielestäni riittävä luku. Est modus in rebus,
sunt certi deniqve fines; hymnologinen aisti ja valikoimiskyky
näyttää minusta kieltävän laatimasta yleisesti käytettäväksi aiottua
virsikirjaa laveaksi, niin laveaksi, että kansa siitä hämmentyy
eikä voi oikein oppia sitä rakastamaan. Lyhyt, mutta voimakas,
se olisi kai parhain. Sanotaan, että papeilla ei ole soveliaita
graduaalivirsiä. Se on hyvin typerää puhetta: siltä papilta, joka
ensiksikin tahtoo valita liian erikoisia saarna-aiheita ja toiseksi
ei vanhasta kirjasta -- Davidin psalmit siihen luettuina -- voi
keksiä sopivia graduaaleja kaikkiin tavallisiin saarnoihin, puuttuu
arveluttavassa määrin arvostelu- ja valitsemiskykyä, sanon minä."
-- 24 p. tammikuuta 1866: "Muistaen, että Runeberg ei tahtonut
sallia mitään muutoksia Elsa Andersdotterin kauniiseen virteen
n:o 411 [Eja, mitt hjärta, hur innerlig], koetin mahdollisimman
mukaan olla siihen koskematta. Siinä on kuitenkin yksi kovin kehno
stroofi, 9:s, missä en voinut olla ensimmäisissä säkeissä koettamatta
korjata virheellistä runomittaa. Mutta samassa stroofissa on vielä
viimeisissä säkeissä muuttamatta olennainen virhe, jota muutoin
ei esiinny koko kirjassa. Niillä säkeillä on näet yksitavuinen
loppusointu, kun sen pitäisi olla kaksitavuinen. Pelkään suuresti,
että syntyy sietämätön vaikeus laulamiselle, joka sen vuoksi käynee
miltei mahdottomaksi. Eikö voisi muuttaa noita kolmea säettä
esimerkiksi seuraavasti: _'Vid harpoklangen och englasången Ej lång
blir dagen, som är uppgången Oändlig'_. Siten lieventyisi myöskin
niiden liian suuri ja, mielestäni, sopimaton naiivisuus, sekä värssy
paremmin liittyisi seuraavaan: 'En evig ro' j.n.e. Jos olet samaa
mieltä, niin muuta se, veli rakas, ennenkuin latoja ehtii siihen
saakka, säästääksesi häneltä vaivaa ja harmia! Myöskin pitäisi
samassa virressä 7:nnen värssyn alkaa: _'En gång skall klarare
där än gull'_ j.n.e. -- sen dogmaattisen virheellisyyden varjon
poistamiseksi, että myöskin ruumis tulee päätäpahkaa taivaaseen." -- --
"Mitähän kansa mahtanee pitää Kolmodinin 'kaidasta tiestä' [n:o
260, Gå varsamt, min kristen, gif akt på din gång!], joka on sangen
mehevä? Minulle oli todellinen ilo, kun huomasin, että tämä vakavain
kristittyjen rakastama ja paljon käyttämä laulu soveltuu samaan
nuottiin, mikä oikeastaan on virrellä n:o 260 koraalikirjoissa. Sen
pitäisi kaiketi korvata tuo vanha laulu konstikkaine mietelmineen.
Niin, se on rehellinen näyte vanhasta arvokkaasta kunnollisuudesta.
Uudemmat hengelliset laulut häipyvät niin usein abstraktisiin,
utuisiin ilmapiireihin, missä on tilaisuutta kaikenmoisiin enemmän
tai vähemmän hengellisiin haaveiluihin; mutta tämä ja monet vanhat
virret on reippaasti temmattu itse elämästä, joka valaistaan
kristillisyyden kirkkaalla valolla, ja sen vuoksi ne osuvat
omaantuntoon. Siksi olikin minusta paljoa vaikeampi muutella esim.
Runebergin virsiä kuin vanhoja; edellisissä oli ajatus toisinaan
tyhjä ja toisinaan niin epämääräinen, että siitä tuskin voi pitää
kiinni, jälkimmäisissä tarvittiin enimmäkseen pätevä, mutta huonosti
lausuttu ajatus vain tehdä selvemmäksi." -- 7 p. helmikuuta:
"Vaikeudella olen käynyt tässä palaavat virret läpi, koska olen ollut
pahoinvoipa, siitä saakka kuin äskettäin pidin pitkän ja mieslukuisen
pitäjänkokouksen, joka itsessään oli sangen mieltäkiinnittävä, mutta
tuotti minulle, kuten tavallista, verenyskimisen, voimattomuuden
ja heikkouden, josta en ole vielä toipunut." -- Kirje päättyy
huudahduksella: "Ensi kerralla se lienee jo lähimmittäin lopussa.
Hurraa!" Kuitenkin päättyi painatus vasta maaliskuun alussa, ja 14
p. Stenbäck kirjoittaa: "Kiitos ja kunnia siitä, mitä lähetit, ja
kaikesta paljosta, mitä olet tehnyt! Suurella ilolla otin vastaan
loput, ja varmaan se ilahduttaa sinuakin, että onnellisesti olemme
päässeet puuhamme päähän. Erityisesti olen sitä paitsi sinulle
kiitollisuuden velassa, että olet ollut kärsivällinen minun suurelle
saivartelevaisuudelleni, jota toisinaan olen salaisesti hävennyt.
Mutta sitten olemmekin saaneet kirjan, joka tietääkseni on vapaa
kaikista painovirheistä -- paitsi mitä välimerkkienpanoon tulee, joka
on ollut minun asianani ja jonka puutteihin ja epäjohdonmukaisuuksiin
siis itse olen syypää. Kysymysmerkistä [ensimmäisen säkeen lopussa]
y.m. virressä 282 [Hvi käns mig tungt det kors jag bär?], joka
todella on väärin siinä vedoksessa, joka tuli tänne, mainitsin
ainoastaan pilanpäiten, sillä välttämätön kohtalo näyttää säätävän
sen virheen kaikin mokomin jäämään: se ei ole ainoastaan Runebergin
virsikirjassa, vaan myös hänen kootuissa teoksissaan. Se on kyllä
pikkuasia. Olisin suorastaan mieletön ja aivan kiittämätön, jollen
olisi täydellisesti tyytyväinen kirjaan semmoisena kuin se on --
selvä, siisti ja virheetön toivon mukaan. Ulkoasu on kylläkin hyvä,
olisipa vain pääasia -- itse sisällys sitä myöten! Lasken sen
Herran jalkain juureen, antakoon hän sille, kaikkine vikoineen ja
virheineen, joita olen huomannut hyvän joukon, siunauksensa."

Stenbäckin virsikirjaehdotus, [ Eräästä tekijävainajan
muistiinpanosta käy ilmi, että hän on aikonut kirjoittaa
tämän kohdan uudestaan, mutta kun kuolema ehti väliin, on
esitys jäänyt entiselleen. _Kustantajan muist._] jonka esipuhe
päättyy sydämellisellä toivomuksella, "että rakkaasta vanhasta
virsikirjastamme, joka sisältää niin paljon puhtainta kultaa, ei
muuta kuin ajan kuonaa ja tomua huomattaisi jonkun verran hellävaroen
poistetun", käsittää ainoastaan viisi hänen omaa tekemäänsä virttä,
nimittäin n:ot 113 (Jag brister ut i glädjeljud), 114 (Välsignad
Gud, som Israel förlossat), 176 (Uppfaren Herren Jesus är), 224 (O
Gud, ditt folk församlar sig) ja 296. Ei yhtään niistä ole otettu
hänen runokokoelmaansa, mutta ne ovat tavattavina kaikki, joskaan ei
muuttumattomina, nykyisessä hyväksytyssä ruotsalaisessa virsikirjassa
(n:ot 287, 288, 56, 74 ja 274). Kolme virsikirjaehdotuksesta
runokokoelmaan otettua virttä, n:ot 328 ("Brudsång"), 338
("Lofsång") ja 368 ("Aftonbön"), ovat kaikki mukaelmia saksalaisista
alkuperäisvirsistä. Edellisistä pantakoon tähän rukousvirsi n:o 296:

    Välsigna, Herre Gud, vår Furste och vårt land
    Och sträck din milda allmaktshand
    Utöfver hvarje hydda.
    Gif enighet och frid, oss upprätthåll oss stärk,
    Befrämja våra händers verk
    Och våra hem heskydda.
    Gif tålamod, gif mannamod
    I motgång och i fara,
    Gif alla kraft att lif och blod
    För allmänt väl ej spara.
    O Gud, var de betryckta god,
    De lidande försvara!

    Gif att ditt dyra ord predikas bland oss rätt
    Med Andans ljus och kraft, att det
    Må lifvets frukter bära;
    De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp,
    De väckte låt i tro och hopp
    Förkofras till din ära.
    O Gud, om detta kära land
    Dig ville rätt tillhöra,
    Och vi, i trons och fridens band,
    Din helga vilja göra:
    Så skulle ingen oväns hand
    Förmå att oss förstöra!

    [Siunaa, Herra Jumala, Ruhtinastamme ja maatamme
    ja ojenna kaikkivaltasi laupias käsi
    jokaisen majan ylitse.
    Suo sopu ja rauha, tue ja vahvista meitä,
    suo menestys kättemme työlle ja turvaa kotimme.
    Suo kärsivällisyyttä ja miehuutta
    vastuksissa ja vaaroissa,
    suo kaikille voimaa panna henkensä ja verensä
    alttiiksi yhteisen hyvän edestä.
    Oi Jumala, ole sorretuille hyvä,
    puolusta kärsiviä!

    Suo että kallis sanasi saarnataan keskuudessamme oikein,
    Hengen valolla ja voimalla, jotta se
    kantaa elämän hedelmät;
    suruttomien suuri lauma herätä synnin unesta,
    suo heränneiden uskossa ja toivossa
    menestyä sinun kunniaksesi.
    Oi Jumala, jos tämä rakas maa
    tahtoisi oikein olla sinun omasi,
    ja me, uskon ja rauhan liitossa,
    tehdä sinun pyhän tahtosi:
    niin ei kenenkään vihamiehen käsi
    voisi meitä tuhota!]

Tavasta, millä Stenbäck käsitteli Runebergin alkuperäisiä virsiä,
sanottakoon vain, että se todistaa suurta varovaisuutta. Kaksitoista
kuudestakymmenestäkahdesta on komitean päätöksen mukaan vaihdettu
toisiin. Muutokset, jotka harvoin ovat suuria tai syvällekäypiä,
eivät suinkaan osoita suvaitsemattomuutta runollisuutta kohtaan,
vaan tarkempaa sanain ja lauseparsien valitsemista kristilliseen ja
kirkolliseen (siis ei erikoisesti pietistiseen) suuntaan samoinkuin
vanhanaikaisten muotojen (glader, dinom j.n.e.) poistamista. Tarkasti
verratessa tuskin voi keksiä muutoksia, joiden paheksumiseen voisi
otaksua Runebergiltä olleen syytä.

Mutta on aika siirtyä Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheisiin.

Kokonaisuudessaan oli "ehdotus" suuri pettymys tekijälleen,
hänen viimeisten vuosiensa kova koettelemus. Hän ei ainoastaan
ollut laskenut saavansa takaisin kustannuskulut, 2,087 markkaa,
vaan myös jonkun säästön kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön;
hän oli toivonut työnsä, samoinkuin Runebergin tekemän, tulevan
julkisen, asiantuntevan arvostelun alaiseksi, ja vihdoin hän oli
ajatellut mielessään mahdolliseksi, että hänen virsikirjansa,
joskaan ei aivan muutoksitta, kuitenkin pääasiassa saavuttaisi
seurakunnan hyväksymisen ja otettaisiin käytäntöön. Mutta kaikki
tämä jäi tapahtumatta, ja hän eli parhaiksi niin kauan kuin
oli tarpeen, jotta hän itse saisi kokea, kuinka kokonaan hänen
toiveensa olivat olleet tuulentupia. -- Nyt jäljestäpäin katsellessa
tapahtumia ei voi kieltää, että Stenbäckiä vainosi kova onni.
Runebergin ehdotuksen johdosta tuli useita arvosteluja, mutta
Stenbäckin tekemästä ei ainoatakaan. Kuinka se on selitettävissä?
Ansaitsiko se vähemmän huomiota? Varmaankaan ei, mutta komitean
kiireellinen kokoonkutsuminen ei antanut siihen aikaa. Jo ennen
painatuskustannuksien maksamista Stenbäck kirjoitti Lillelle:
"Uhkaava on myös arkkipiispan tuuma heti panna toimeen uusi
laitos, kenties minun tekemäni perustuksella, ja siten saattaa
koko minun painokseni virumaan, joka kuitenkin julkaistiin
hänen kehoituksestaan." Tiedettiin siis jo samana vuonna kuin
ehdotus ilmestyi, että komitea oli kokoontuva, ja se tapahtuikin
alussa vuotta 1868. Siis ei jäänyt mitään aikaa syventyneemmille
arvosteluille. -- Runebergin arvostelijat olivat tarvinneet 4-5
vuotta siihen. [J. H. Roosin muistutukset ilmestyivät 1861, A.
Mobergin samoinkuin C. G. von Essenin ja Alfr. Kihlmanin molemmat
1862. -- Stenbäck itse lausuu eräässä kirjeessään sen arvelun,
että myös katovuosien huolet estivät asiantuntijoita ryhtymästä
hänen työnsä arvosteluun.] Muilta tahoilta tulevan arvostelun
puute teki taas, että komitealla oli mahdollisimmassa määrin
vapaat kädet. Lopuksi on huomattava sen uusi kokoonpano. Kun sekä
Runeberg että Stenbäck sairauden tähden olivat estetyt saapumasta,
tuli siihen edellisistä runoilijoista ainoastaan Lille, ja
poissaolevien sijaan oli kutsuttu Z. Topelius. [Paitsi mainituita
otti tarkastustyöhön ahkerasti osaa Porvoon hiippakunnan piispa F.
L. Schauman, ja hän lienee siihen hyvin määräävästi vaikuttanut.
Kuitenkin Stenbäck tuonnempana mainittavassa kritiikissään pitää
vain runoilijoita silmällä.] Sen käsityksen mukaan, mikä meillä
nyt on viimeksimainitusta, ei näyttäisi syytä olleen muistuttaa
komitean pätevyyttä vastaan, mutta itse asiassa hänen runoutensa
ei vielä silloin esiintynyt niin ylevänä kuin 30 vuotta myöhemmin,
ja varsinkin arvosteli häntä hyvin ankarasti, kuten saamme nähdä,
Stenbäck. Heti kuultuaan, että Topelius oli otettu kysymykseen
soveliaana komiteaan kutsuttavaksi, lausuu hän Lillelle pelkonsa,
että virsikirjatyö hänen vaikutuksestaan olisi käyvä toiseen
suuntaan. Ja tavallaan hän oli oikeassa. Topelius sai näet uusia
mielipiteitä voimaan niiden periaatteiden rinnalle, joita komitea
aikaisemmin oli kannattanut, tai niitä vastaan, ja siten syntyi
uusi laitos -- tosin Stenbäckin ehdotuksen perustalla -- mutta
niin erilainen, varsinkin kielelliseen muotoon katsoen, että se
auttamattomasti oli sysätty syrjään.

Niin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni
toiveissaan -- työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän
alati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen
valmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa
sitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut
kirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti
koraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien
suhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla
useita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä
yksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja
haluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi.
Edelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista
kasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään
ja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta
tuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32
(Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti
sattuman samaan runojalkaan, on se hänestä "liian koneellinen pakko
jokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan",
ja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa
eikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä
27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää
vaatiko "muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta
virrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti
pilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta --
miks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että
tämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä,
auttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa,
ainoastaan sävelmän vuoksi." -- Ne muutokset ja oikaisut, jotka
Stenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki,
julkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa,
Kyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).

Asia päättyi kuitenkin kuten on mainittu. Kun Stenbäckille alkoi
selvitä mitä oli tekeillä, kirjoitti hän Lillelle (se tapahtui jo
27 p. marraskuuta 1867): "Sanottakoon siitä [ehdotuksesta] mitä
hyvänsä; minä kiitän Jumalaa, että hän saattoi minut siihen, ja
totuudenmukaisesti voin sanoa, että jokainen tärkeämpi korjaus on
tehty hänen silmiensä alla ja tuotu rukouksessa hänen eteensä:
_minulla_ ainakin on ollut hyvää ja hyötyä siitä, jos ei keliäkään
muulla. Mutta, rakas veli, mitä ihmettä teen 2,000 kappaleellani?
Häpeän kuin koira kuvittelujani, että voitolla perustaisin
kansakoulun -- eikä kukaan ihminen osta kirjaa." [C. G. von Essenin
tiedon mukaan levisi kirjaa kaikkiaan 200 kappaletta. Menekin
vähyys johtui osaksi siitä, että maata kohdannut katovuosi vähensi
ostohalua, osaksi siitä, että jakaja ei viitsinyt ilmoittaa eikä edes
lähettää kirjaa kaukaisempiin kaupunkeihin. -- Myöhemmin Stenbäck
esitti eräässä kirjeessä 18 p:ltä helmikuuta 1868 laveasti epäilynsä
siitä työstä, joka parhaillaan tapahtui Turussa. Siinä esiintyy
m.m. seuraava lause: "Liitteestä en tahdo sen enempää sanoa, kun
pidän varmana, että te jo ennakolta olette laatineet sen ettekä
suinkaan pidä mahdollisena nyt siellä -- kemujen y.m. kesken --
yhdessä vilauksessa sepittää virsiä pyhälle Jumalalle kunniaksi ja
ihmisten kuolemattomille sieluille hyödyksi, minkä välttämättömästi
täytyy tapahtua yksinäisyydessä, monissa rukouksissa, sisällisissä
taisteluissa ja kiusauksissa." Lille näytti Topeliukselle kirjeen,
ja kuinka nämä sanat kaivautuivat tämän mieleen, näemme siitä,
että hän eräässä kirjeessä tekijälle (26 p:ltä marraskuuta 1897)
kirjoittaa: "Samoinkuin hän [Stenbäck] säälimättömästä, mutta
parhaassa tarkoituksessa, ruhjoi maahan ensimmäiset runoyritykseni
1835-36, samoin hän luki meille totuuden virsikirjakomiteassa 1868,
missä me, kuten hän sanoi, kirjoitimme virsiä yhdessä vilauksessa
kemujen kesken. -- Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön
sotiessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana."] Huolimatta tästä
ja muista samanlaisista purkauksista hän olisi kuitenkin tyynesti
tyytynyt kohtaloonsa, jos hän olisi voinut tunnustaa komitean uuden
ehdotuksen olevan paremman tai edes havainnut hyväksyttäviä syitä
muutoksiin. Mutta niin ei ollut laita, kun hän sai 1868 tarkastetun
ja 1869 painosta tulleen ehdotuksen käsiinsä. Vielä kerran nousi
hänen taisteluun valmis luontonsa ja saattoi hänet vastustamattomasti
lausumaan julki mielipiteensä pitkässä kirjoituksessa: "Uusin
ruotsalainen virsikirjaehdotus" (Helsingfors Dagblad, 1869, n:ot
145-147, 28, 29 ja 30 p. kesäkuuta). Alkuperäinen käsikirjoitus
osoittaa, että hänen käsialansa ei ollut enää tasainen, niinkuin
ennen, mutta sisällyksellä on silti selvyyden ja vakaumuksen,
koristelemattoman suoruuden leima. Emme voi olla tekemättä selkoa
kirjoituksen pääkohdista.

Historiallisessa katsauksessa virsikirjatyöhön vuodesta 1854 alkaen
on Runebergin ehdotuksen johdosta seuraava lausunto: "Omasta
puolestani on minusta toisinaan tuntunut, että Runebergin erinomainen
runoilijalahja tuskin milloinkaan on esiintynyt niin korkeana ja
ihmeteltävänä kuin tässä ehdotuksessa; ei siksi, että ehdotus
itsessään olisi niin ylenmäärin oivallinen, vaan siksi, että se niin
selvästi osoittaa oikean runoilijan varman vaiston ja hienon tunteen
pysyä objektiivisena, hänen kykynsä käsittää mikä kussakin asiassa
on olennaista ja jättää se vaikuttamaan minkä voi, hänen sielunsa
heimous kaiken kanssa, mitä ihmisyydellä on korkeinta ja parasta.
Vanhat virret ovat siinä yleensä edukseen muutetut odottamattomalla
uskollisuudella, hellävaroisuudella ja tunnollisuudella sekä osaksi
saatetut lähempään yhtäpitäväisyyteen alkuperäisten virsien ja itse
raamatuntekstin kanssa. Hänen omissa virsissään on taas muutamia,
jotka koristaisivat mitä virsikirjaa hyvänsä, esimerkiksi n:o 37
(Himlars rymd sin Konung ärar), 225 (En dyr klenod, en klar och ren),
282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?), 344 (Qväll eller morgon,
hvarje stund) y.m. Varmaa on, että virsikirjareformi tämän ehdotuksen
kautta oli mennyt suunnattoman askelen eteenpäin ja että ura oli
aukaistu mitä ansiokkaimmalla tavalla." -- -- Sitten Stenbäck siirtyy
omaan työhönsä. Siitä, mitä hän tästä lausuu, on jo aikaisemmin
ollut yksi ote, mutta vielä siteerattakoon seuraavat rivit: "Minun
oli pakko yrittää, ja vaikka se tapahtui pelolla ja vavistuksella
heikkouden ja sairauden alaisena, tunsin kuitenkin sitä tehdessäni
Herran armollista läsnäoloa ja apua, niin että työ vähitellen tuli
minulle äärettömän rakkaaksi ja oli mielessäni yötä ja päivää.
Olin selvemmin kuin koskaan näkevinäni, mikä kallis aarre meillä
on vanhassa virsikirjassamme, jolla raikkaan evankelisluterilaisen
henkensä ohella on se raamatullinen puhtaus, mielenraittius ja
uskollisuus, että sen sisällys, samoinkuin itse Raamattu, pysyy
iäti nuorena kaikissa vaiheissa, ja jossa ainoastaan muoto tarvitsi
muokkailua, jotta tämä sisällys tulisi lähemmäksi meidän aikaamme."
-- -- Johdantona kolmannen virsikirjaehdotuksen käsittelyyn, itse
kirjoituksen aineeseen, Stenbäck lausuu mielipiteensä Topeliuksen
soveliaisuudesta työhön.

"Mutta silloin kohtasi koko maata", sanoo hän, "suru Runebergin
äkillisestä sairastumisesta, joka teki hänet kykenemättömäksi enää
ottamaan osaa komiteaan. Luultavasti tämän johdosta kutsuttiin
hänen sijaansa professori Z. Topelius, jonka suuren harjaantuneen
runollisen muodon mestaruuden luultiin kenties voivan korvata
Runebergin runoilijalahja. [Tässä kohden on hyvin ankara
arvostelu Topeliuksen runoudesta jätetty pois. Otamme sen tähän
käsikirjoituksesta. Se näet ei enää voi loukata eikä vahingoittaa
Topeliusta ja ansaitsee tulla säilytetyksi, koska se niin hyvin
kuvaa Stenbäckiä itseään. On kuitenkin muistaminen, että hän puhuu
runoilijaveljestään 'Kanervankukkien' runoilijana. Topeliuksen
suuruus selveni ja sai muodon hänen kansansa käsityksessä
vasta hänen elämänsä viimeisinä 30 vuotena. Arvostelu kuuluu:
'Tuskin voineekaan todella osoittaa mitään runoutta, joka olisi
musikaalisempaa, sointuvampaa ja laulettavampaa kuin Topeliuksen.
Mitä helkkyviä säkeitä, mitä kauniita sanoja, mitä leikkiviä, hyvin
harkittuja varjoja ja valonpilkahduksia! Arvattavasti tämä muodon
täydellisyys sekä mystillinen puolihämärä on tehnyt tämän runouden
niin monelle rakkaaksi, vaikka minä puolestani en ole voinut koskaan
asettaa sen arvoa kovin korkealle. Sillä siinä on vähän tai ei
laisinkaan sellaista, mikä herättäisi, kehoittaisi, nostaisi ja
elähdyttäisi, voimistaisi ja karkaisisi; se on vain keinumista
epämääräisten tunteiden aalloilla, 'dolce far nienteä' lazzaronien
tapaan, jotka loikoilevat Napolin kauniin auringon alla, kuohuvaa
vaahtoa, vähän viiniä seassa. Se ei ole puhtaan intuitsionin eikä
näkemyksen innostunutta esineen tai aineen jälleen-esittämistä,
ilman edeltälaskemista ja pitämättä silmällä rakasta 'minää',
joka sekin aina tahtoo päästä mukaan; se ei ole mikään elämän
asia, mikään sydämen asia, vaan niin toinen kuin toinenkin
näyttää ikäänkuin tilauksesta kirjoitetulta. Siinä ei ole mitään
ajatuksen keskittämistä, toisinaan ei mitään ajatusta lainkaan,
ei tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan leikkimistä sovinnaisilla,
salonkikelpoisilla tunteilla.' -- Lisäksi mainittakoon vielä, että
Topeliuksessa ilmenevä fantastinen, romanttinen piirre näyttää
erittäin loukanneen Stenbäckiä. Kaksi vuotta aikaisemmin hän
kirjoittaa kerran Lillelle: 'Tosiaan, Topelius on taas aloittanut
taikauskoisen tarinan Åbo Underrättelserissä. Uskookohan hän
todella noituuteen ja kummituksiin? Miksi sitä aina pitää olla
mukana?'] Todella näyttääkin Topelius sekä erinomaisen muodollisen
kykynsä että pitkän publisistisen toimintansa kautta, jolla hän
ansiokkaasti kohotti sanomakirjallisuutta meillä ja saattoi
sanomalehtimiehen jalon tehtävän puhua koko kansalleen meilläkin
kunnioitetuksi ja rakastetuksi, vaikka tämä sanomalehdistö vielä
silloin ennen 'Saiman' esiintymistä oli poikavuosissaan, vailla
miehekästä kypsyyttä ja kansallista merkitystä, mutta kuitenkin
avoin ja lämmin kaikelle jalolle ja kauniille -- -- hän ennen
monta muuta kykenevältä tehtävään, missä pääasiallisesti muoto oli
kysymyksessä; vaikka minä tosin väitän, että siihenkin, kun asia
koskee virsikirjaa, välttämättä tarvitaan jotakin muuta ja paljon
tärkeämpää ja korkeampaa. Vanhat klassilliset virrentekijät olivat
hyvin harvoin eteviä runollisesti katsoen, he olivat tavallisesti
sangen kehnoja runoilijoita; mutta he olivat sitävastoin ilmieläviä
kristityitä, joilla oli vakaantunut usko, saavutettu ja puhdistettu
Pyhän Hengen koulussa, jumalallinen valo ja elämä, joka perehdytti
heidät kristillisyyden maailmaan, joka olennaisesti on toinen kuin
se, minkä täällä näemme silmillämme. Se usko ja se elämä heille
opetti nuo kuolemattomat laulut, jotka meidän kirkkomme tunsi ja otti
omiksensa, ja jotka tuottivat katolisille heidän oman arvostelunsa
mukaan enemmän huolta ja vahinkoa kuin monet saarnat. Ainoastaan se,
mikä on lähtenyt samasta uskosta ja mitä elähdyttää sama elämä, voi
vielä kirkossa saada pysyvän olinoikeuden, ja ainoastaan kirkolla
on oikeus tuomita ja päättää, kenen se tahtoo tunnustaa sen iäisen
totuuden totiseksi tulkiksi, jonka se on saanut Herralta lahjaksi
ja hoidettavaksi. Niin myös Suomen kirkko kieltämättä ei ainoastaan
ole oikeutettu tutkimaan mitä sille iäiseksi mielenylennykseksi
tarjotaan, ja millaiset ne ovat, jotka ottavat tämän kalliin tehtävän
suoritettavakseen, vaan se on siihen ehdottomasti velvoitettu,
jos se tahtoo totella sanan nimenomaista käskyä: 'Älkäät jokaista
henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, ovatko he Jumalasta: Kun
kukaan ei ole minua valtuuttanut, sallittakoon minun lausua vain
yksityinen iloni siitä, että Topelius ei koskaan ole kuulunut niihin
sanomalehtimiehiin, jotka ovat nopeat ja valmiit erityisiksi valon
ystäviksi ja eteviksi edistyksen miehiksi toitottamaan kaikkia
vähäpätöisiä kynäniekkoja, jotka häpeämättömästi rohkenevat nousta
Kristusta ja hänen taivaallista valtakuntaansa vastaan. Hän on
päinvastoin aina puhunut lämpimällä kunnioituksella ja arvonannolla
sekä suoranaisesti kristillisyydestä että välillisesti kirkosta ja
sen palvelijoista; johon nähden voi ainoastaan muistuttaa, että
kaikki suosio ja kaikki kunnianosoitukset eivät läheskään riitä,
ja että ainoastaan niiden kautta ei luonnollisesti kukaan tule
osalliseksi armon uudesta elämästä, uskon jumalallisesta lahjasta,
Jeesuksen Kristuksen armosta, Isän Jumalan rakkaudesta ja Pyhän
Hengen osallisuudesta -- ne ovat kaikki asioita, jotka olennaisesti
vaaditaan ja jotka eivät kenellekään tule ikäänkuin unessa, ilman
hänen täyttä, selvää ja syvää tietoisuuttaan; se on jotain, joka ei
tungettele kenellekään vastoin hänen tahtoaan, jota ei myöskään voi
saavuttaa eikä löytää etsimättä sitä jakamattomalla, vilpittömällä,
rajoittamattomalla hartaudella ja kestävällä uutteruudella. Ja missä
se on löydetty ja missä se uskollisesti säilytetään, siinä se painaa
ihmiseen oman leimansa, joka erottaa hänet kaikista tämän maailman
ihmisistä, niin että 'hänen olemuksensa ei sovellu, heidän ja hänen
elämänsä on kerrassaan erilainen'. -- Tämä olkoon ohimennen sanottuna
vain huomautukseksi persoonallisuuden arvosta yrityksessä sellaisessa
kuin puheenaoleva; ja olemme erityisesti viipyneet Topeliuksessa,
koska luulemme, että ne toimenpiteet, jotka ovat tarkastettavinamme,
etupäässä johtuvat hänestä, ja että Lillen vaikutus ja osallisuus on
ollut suhteellisesti vähempi, joka viimeksimainittu ainakin ennen on
kannattanut aivan toisia mielipiteitä." [Tässä on taas jätetty pois
arvostelu Lillestä. Otamme tähän senkin lyhyen luonteenkuvauksen
sitä mieluummin, kun se lienee täysin sattuva. Lausuttuaan sen
arvelun, että Lillen myötävaikutus on ollut vähäpätöinen, Stenbäck
jatkaa: "Sillä vaikka hänellä onkin varsin kaunis runollinen taito,
on hänellä luonteensa epäitsenäisyyden johdosta tavallisesti
ollut kohtalona olla toisten työtoverina; hänen rakastettava,
sydämellinen hyvänsävyisyytensä ja lämmin mielenkiintonsa taiteeseen
ja kirjallisuuteen ovat aina tehneet sen, että hän hartaasti on
liittynyt jokaiseen etevämpään tai ainakin rohkeampaan kykyyn,
samalla kuin hänen suuri epäluottamuksensa omaan itseensä on estänyt
häntä seisomasta omalla pohjallaan ja kulkemasta omin neuvoin."]

Ennenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että
komitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä
työssään tehdä virret "kansantajuisiksi" sekä koettaa saavuttaa
tätä tarkoitusta "lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun
samalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla,
jotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä
ja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä
lopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa
helposti ymmärtää". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä
ollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään
muuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä
ehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi
pintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa
oli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta
niin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko
ollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen
yksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka
siten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää
tämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja
kiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. -- "Enenevällä
hämmästyksellä ja surulla", jatkaa hän, "olen nähnyt, kuinka kevyesti
ja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin
vaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen
koulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta.
-- -- Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat
koettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta,
saada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta
muodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi
ja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. -- -- Luulla, että
rahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta
virsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai
käsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo;
on aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan
yhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties
paljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan
meidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä
alalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella
liikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava
sielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran
ylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä,
kun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta
että sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan
valitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman
muodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota
tarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki
olisi kyllin hyvää Herralle -- se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja
anteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan." -- Jos
"moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus
tuota puutteellista vanhaa kohtaan" tässä olisi paikallaan, niin
olisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän
on varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen
vanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean "kirjava
sekoitus". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa
kohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä
on otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole
katsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta
toisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä
kääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä
muutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen
ne omasta päästään. (Niin on virressä n:o 206 kolme hyvin tarkoin
alkuperäisestä käännettyä värssyä "kovin taitamattomasti muuteltu ja
typistelty"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta
ne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa
parannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.

Antautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck
tekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista
muutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin
suuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N:o 11 (Himmelske
Fader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa,
jonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn
tunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden
Runebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta
ajalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä
kohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä
jonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa
parhaimman mukaan. -- N:o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on
hylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan
parhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen,
vanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä
n:o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että
kaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella
sitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että
he tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken
sellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja
-- kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja
kauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on,
niin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin;
siinähän ei voi olla mitään pahaa. -- N:o 146 (O Jesu Krist, att
se på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin
sydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan
rinnalla. -- N:o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa
Wallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia
helmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin
runollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä
runollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen
huomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo
Wallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia
hengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä
siitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli,
ja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa
vallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka
helposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli
itse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat,
paremman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros,
joka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa,
ei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta
kristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. -- Kuinka
kauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä
helvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää
sen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi
on epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa
ja koettaa herättää se hänessä eloon. -- N:o 277 (Ho är den för
Herren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja
rohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita
se, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän
erikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo
edellisessä on kylliksi tuotu esiin. -- N:o 282 (Hvi käns mig tungt
det kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin
runollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan
virren typistellyn mukailun vuoksi. -- N:o 343. Säilyttääkseen tämän
heikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea
hylännyt Runebergin n:o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka
on oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen
runokruunussaan. -- N:o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof
förkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy
Svedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä
odium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg,
jota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän
kauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä "loistavaksi timantiksi
kultakehyksessä". -- N:o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag
söker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha
huono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta
virrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä
harvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely
on, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin
korkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim.
seuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen
ne aina:

    "O när så mycket skönt i hvarje åder
    Af skapelsen och lifvet sig förråder,
    Hur skön då måste själfva källan vara,
    Den evigt klara!"

-- N:o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku
saattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan
äärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu
sielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän
koulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän
vaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen
enempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus
sitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. --
Esiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]

Komitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on
ollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck
sen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks.
siv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen
runouteen yleensä ja lausuu: "En luule olevani ainoa, joka aivan
pelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa
tekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä
kunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja
heittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan
hänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan
osanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan,
hämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman
huonommasta -- sillä ei missään ole kaikki oivallista -- niin että
kaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian
käy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi." --

Lopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä
nousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on
pitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja
rakastaa. "Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla
toistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä
rahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat
ystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee
osoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä."

Muistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta
lauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi "kylläkin
aiheettomaan hyökkäykseen" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on
tunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta,
ei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää.
Kuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa
jonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan
Topeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta,
vaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo
kauan ennen kuin "Kanervankukat" olivat ilmestyneet, oli asettanut
kaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti,
näkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle
ominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa
runoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia.
Leivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa
yli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä -- jos
ne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin
epäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka
myönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan,
ei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä
hänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä
syyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto,
jota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden
saavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli
todella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen
vakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä
päivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana.
Ja kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia
käsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on
lausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.

Mutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi,
yleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta
puolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi
ollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut
olla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen
ehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck
on antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena
tuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen
virsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta
taholta annettuihin lausuntoihin.

Jo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai
P. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin
etevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25
p. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:

"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag
till Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on
tuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää -- se
on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin
kylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa,
kuin jos olisin ollut Gööteporissa -- 40,691 sielun kirkkoherrana.
Varsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen
täysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta
oli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen
sivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja
kehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan
ehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu
meille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan
merkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että _kieli_
muutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi
tehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen
kirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan
sivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää
_tämän_ asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy
siihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695
vuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia
pyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta _hyväksytyksi virsikirjaksi_.
Varsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin
monta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!

"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko,
minkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran
hyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme
pian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in
curia'! Veljellisessä rakkaudessa."

Toinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän
huomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden
ehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä
kopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä
arvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole
tiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P.
Wieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:

"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut
merkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi
juoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat,
kieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja
sopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin
käsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat
vuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki
ne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä,
ominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä.
Vakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän
ja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa
virsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö
suuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri
Stenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu,
mutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin
Davidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni
lukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä
aikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja
Stenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan."

Näihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius
Berghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa
koskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä
(päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m.
sanotaan: "Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa,
ettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan
hartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä,
tavata ja puhutella [kuin Sinua]", lausuu hän: "Näiden rivien
päätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin
kiittää Sinua -- -- _varsinkin_ ja ennen kaikkea kalliista ja
siunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran
erityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme.
Toivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran
Sinulle suomia lahjoja. -- Ainakin olisin minä puolestani nyt
valmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi
virsikirjaksi. -- Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin
Dagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi
Lillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä
nähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu
koko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta --
teennäisyydestä." --

Virsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska,
kuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck
oli lausunut ajatuksensa hänen "persoonallisuudestaan ja
ominaisuuksistaan", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille
myöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan
mielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n:ot 226 ja 228, 30 p.
syysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa
vastaan on "puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely".
Kun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle,
kirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n:o
272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä
kirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta
vuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa
[Z. _Topelius_, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de
evangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar
och Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä
virsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä
samoja ajatuksia. "1868 vuoden komitea oli", sanoo Topelius, "vanhaan
virsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä
paljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle
moitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että
komitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen
luonteeseen ja tarkoitukseen". Erityisesti lausutaan Stenbäckin
ehdotuksesta, että se "sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen
kauniita hengellisiä helmiä, merkitsi _kirkollisen_ tietoisuuden
reaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan".

Lopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen
kuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai "palmusunnuntaina 1870"
päivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa,
että polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan.
"Suo minun", lausuu Lille, "kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä
loppusanastasi riitaamme -- kuinka hyvää ja suloista tietää sen
siten päättyneen sovintoon". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän
Stenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja
Helsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista
todistusta: "Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan,
varmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä
sydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa."



KAHDESTOISTA LUKU. 1869-1870.

Vaihtelevia harrastuksia. -- "Yhteisen kansan naissivistyksestä." --
Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni". -- Kotielämää. --
Katovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.


Edellisestä näkyy, että virsikirjatyö ikäänkuin punaisena lankana
käy läpi viimeisen neljänneksen Stenbäckin elämää. Sillä ei
ole sanottu, että hänen harrastuksensa muutoin olisivat olleet
harvat tai vähäpätöiset. Hänelle antoivat päinvastoin milloin
vapaaehtoista, milloin pakollista työtä monet muut kysymykset, joita
kuitenkin, vastakohtana virsikirjalle, vaihdellen ahtautui hänelle
askareeksi. Paljon olisi tästä kertomista, mutta karttaaksemme
liiallista laveutta mainittakoon ainoastaan pääasiallisimmat seikat
tässä loppuluvussa, jonka sisällys sekä tässä että monessa muussa
suhteessa koskee koko Isonkyrön aikaa. Suomalaisenkin virsikirjan
toimittamisessa Stenbäckillä oli tekemistä, vaikka hän puutteellisen
kielentaitonsa vuoksi ei voinut vaikuttavammalla tavalla ottaa osaa
sen tarkastamiseen. On jo mainittu, että hänen neuvoansa kysyttiin
henkilöistä, joille työ voitaisiin uskoa. Niin tapahtui useampia
kertoja, sillä suomalaiseenkin virsikirjakomiteaan täytyi vähitellen
ottaa lisävoimia, ja kun Essen oli tullut siihen yhdeksi jäseneksi,
pyytää Stenbäck häneltä usein tietoja komitean toiminnasta. Edelleen
voi mainita, että Lönnrot kirjeessä 4 p:ltä elok. 1869 pyysi
Stenbäckiä käymään silloin ilmestyneen ehdotuksen läpi ja häntä
varten huomauttamaan, mitkä virret oli muodosteltava uudestaan, ja
samalla tarkastamaan sen virsivihon, jonka hän itse oli julkaissut.
Edellistä Stenbäck ei ottanut tehdäkseen, vaan kehoitti Lönnrotia
kääntymään lehtori J. V. Johnssonin puoleen, jolle hän itse kirjoitti
asiasta Kuopioon; jälkimmäisen hän oli jo tehnyt aikaisemmin, vaikka
ei erityisellä tyytyväisyydellä. Eräässä kirjeessä Essenille hän
sanoo nimittäin huomanneensa Lönnrotin virret jotenkin "vetisiksi".
[Vielä ankarammin Stenbäck eräässä kirjeessä Lillelle on arvostellut
Ahlqvistin virsiä: "Muutamat Lönnrotin virret ovat minusta jotenkin
hyviä, niinkuin saattoi odottaa kunnioitettavalta kunnonmieheltä.
Mutta mitä on sanottava Ahlqvistin kokeista Suomettaressa? Hän ei
näytä edes tuntevan raamatullista ja hengellistä lausetapaa, saati
sitten kristillistä henkeä ja todistusvoimaa. Ainakin minusta ne
kaikessa fennomanismissaan ovat todella vastenmielisiä."] Lopuksi
vaadittiin Stenbäckiltä virsirunoilijana lausuntoa Nordlundin
koraalikirjasta. -- Mainittujen ja muiden samanlaisten satunnaisten
asiain ohella vedottiin Stenbäckin tietoihin ja kokemuksiin
yhäti siten, että häneltä pyydettiin lausuntoja osaksi omista
virka-asioista, osaksi hänelle heti Isoonkyröön tultuaan määrätyn
Vaasan koulujen tarkastajan toimen johdosta. Monia lausuntoja hän
laati erityisesti kontrahti- ja muita pappeinkokouksia samoinkuin
Vaasan opettajakokouksia varten. Ollessaan näet itse läsnä
sellaisissa kokouksissa hänellä oli tapana esittää joku tärkeämpi,
usein oma nostamansa kysymys; kun taas voimat eivät sallineet muuta,
ilmaisi hän osanottoaan lähettämällä kirjallisen lausunnon jostakin
asiasta.

Suurella huomiolla Stenbäck seurasi valtiopäivien työtä ja niillä
käsiteltäviä suuria kysymyksiä. Kuten tunnettua kuului 60-luvun
tärkeimpiin reformikysymyksiin kysymys uudesta kirkkolaista.
Schaumanin ehdotuksen ensimmäisestä pykälästä oli suuri riita.
Siihen yritti Stenbäckkin ottamaan osaa, hän kun näet, kuten
erään (mahdollisesti Schaumanille osoitetun) kirjeen konsepti
näyttää, lähetti oman muodostelunsa tästä pykälästä. Itse
riitakysymyksestä hän lausuu kirjeessä Lillelle (16 p. toukok.
1866): "On käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat olla niin jäykkiä
tahtomatta _rauhan_ vuoksi uhrata mitään. Minusta nähden on jotenkin
yhdentekevää, kuinka kirkkolain ensimmäinen pykälä muodostetaan;
ei puhtaan opin pysyminen ole lakipykälissä vastedes enemmän kuin
tähänkään asti. Kaiken, jolla on elämää, täytyy kuitenkin kehittyä,
säädettäköön lakeja kuinka hyvänsä. Teologinen viha ja kiihko
kummittelee yhä edelleen. Se näyttää vallitsevan molemmin puolin;
kuitenkin olisi Schaumanin, jollei muuta niin heikkojen vuoksi,
pitänyt olla myöntyväinen ja suvaitseva, varsinkin kun hänen
toimituksensa ei sekään ole suinkaan virheetön ja viisas. Epäilen
olisiko edes Esseninkään tekemä tyydyttänyt kaikkia fanaattisia
kirjaimenmiehiä, mutta yritys oli kuitenkin tehty. Me olemme somia,
me suomalaiset: jos kerran vihdoinkin joudumme ajattelemaan jotakin
uudistusta, niin asetamme vaatimukset niin korkealle, ettei mikään
inhimillinen kyky voi täyttää niitä ja tehdä meille mieliksi. Paras
on, vanhastaan, paremman tiellä, niin yhdessä kuin toisessakin."

Stenbäck oli sanomalehdistön lämmin ystävä, samalla kuin
hän ankarasti tuomitsi sen hairahduksia ja usein esiintyvää
pintapuolisuutta. Hän pani suurta arvoa yleisten kysymysten julkiseen
käsittelyyn sekä lausui itsekin mielipiteensä tuon tuostakin
kirjoituksissa, jotka hän lähetti joko Vasabladetiin tai johonkin
Helsingin tai Turun sanomalehteen. Milloin ne koskivat kirkollisia
kysymyksiä (pappissivistystä, apulaisten palkkausta j.n.e.), milloin
jotakin koulukysymystä, milloin kuntien köyhäinhoitoa (katovuosina),
milloin niinkin kaukaisia asioita kuin Kilpisen "venykkeitä".
Näytteenä Stenbäckin toiminnasta julkisen sanan alalla tältä ajalta
esitettäköön tässä kirjoitus "yhteisen kansan naissivistyksestä",
koskeva kysymystä, jonka ensimmäisenä oli saattanut puheeksi
nimimerkki S. H. A(ntell). Jättäen tekemättä selkoa kirjoituksen
ensimmäisestä osasta, jossa kyläkoulujen ja lainakirjastojen
perustamista suositellaan, otamme tähän loppupuolen, jolla vielä
tänäkin päivänä lienee enemmän kuin historiallinen mielenkiintonsa.

    "Mutta paitsi sitä ylen tärkeää sivistyskeinoa, jona hyvin
    järjestetyt kyläkoulut ja pitäjänkirjastot ovat tytöillekin
    kansan lasten joukossa, tarvitsisivat nämä tytöt tietysti
    vielä erityistä tilaisuutta oppiakseen jotakin sellaista, mikä
    heidän asemalleen on hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta miten?
    Emme aluksi tiedä mitään muuta keinoa kuin siinäkin turvautua
    sivistyneiden luokkaan. Useimmissa seurakunnissa on suurempi tai
    pienempi määrä leskiä tai naimattomia naisia säätyluokasta, joita
    eivät taloustoimet eivätkä muut asiat estä käyttämästä vähäistä
    osaa ajastaan jaloon tarkoitukseen. Olisiko liian uskallettua
    ja rohkeaa vedota heidän oikeudentuntoonsa, ihmisrakkauteensa,
    isänmaallisuuteensa ja mielenjalouteensa? Minkä kauniimman
    osan he voisivat toivoa itselleen maan päällä kuin puolestaan
    edistää köyhän kansamme kohottamista ja jalostamista? Ja onko
    se heille mahdotonta, tai kuvittelevatko he kenties itse
    itselleen mahdottomuuksia, jotka estävät heitä hiljaisesti,
    siunauksellisesi vaikuttamasta omaksi ja muiden hyväksi? Ah,
    elämä tarjoaa niin vähän todellista iloa ja sisäistä tyydytystä,
    että meillä ei todellakaan ole varaa hylätä tai laiminlyödä niitä
    harvoja tilaisuuksia, jotka meille ovat avoinna. Naimattomiksi
    jääneet naiset ovat erittäinkin aina herättäneet sydämellistä
    osanottoamme, ja heidän nykyinen osansa on näyttänyt meistä
    surkuteltavalta. Sillä mikä voi ajattelevalle jalolle mielelle,
    joka ei vielä ole jäätynyt itsekkyyteen, olla masentavampaa kuin
    se, ettei koko avarassa maailmassa ole ketään muuta kuin oma
    itsensä huolenpidon esineenä, kuin viettää autiota elämää maan
    päällä ilman tehtävää, joka voisi antaa todellista tyydytystä
    ja iloa, ajatella itsensä tarpeettomaksi olennoksi, joka ei ole
    hyödyksi eikä iloksi kenellekään, vaan usein taakaksi omalle
    itselleen? Mutta täytyykö niin olla? Miksi tuomita itsensä
    tyhjään ja alhaiseen elämään? Mikä estää heitä arvokkaasti
    täyttämästä sijansa ihmiskunnassa ja antamasta elämälle paremman
    sisällyksen ja korkeamman merkityksen? Suuren ja avonaisen
    työvainion tarjoaa heille juuri kysymys naissivistyksen
    edistämisestä kansan keskuudessa. Aina heillä on kuitenkin
    korkeampi sivistys, suuremmat tiedot ja taidot, laajemmat
    näköalat ja kokemukset, avonaisempi mieli järjestykseen ja
    hyvään tapaan, siisteyteen ja käytökseen kuin rahvaan suurella
    joukolla, ja kaiken tämän avulla he voisivat olla sille
    arvaamattomaksi hyödyksi ja palvelukseksi. Jos he uhraisivat
    yhden tai puolenkaan päivää viikosta kootakseen ympärilleen
    muutamia rahvaan tyttöjä, ottaen heidät ohjattavikseen ja
    koettaen persoonallisella seurustelulla vaikuttaa heihin, niin
    asia olisi heti pantu käyntiin suuremmitta mutkitta, ilman
    arkailevia epäilyjä ja kuviteltuja vastuksia. Kaiken voisi
    helposti järjestää niin, että se kummaltakin puolelta olisi niin
    vähän rasittavaa kuin mahdollista; kaikki pakkoja kaikki jäykkä
    koulumaisuus voitaisiin välttää, kaikki erityisten taitojen
    opettaminen jättää pois. Mutta lyhyt aika ei kaiketikaan olisi
    turhaan käytetty, jos se käytettäisiin esim. soveliaaseen
    käsityöhön, tavallisten taloustoimien harjoittamiseen, lauluun
    ja etupäässä yhteiseen opettavaisten kirjojen lukemiseen ja
    keskusteluun niiden sisällyksestä, jonka kautta lasten oikea
    käsitys, ajatus- ja arvostelukyky kehittyisi ja teroittuisi ja
    olisi avoin tilaisuus kaikenlaisten hyvien neuvojen ja ohjeiden
    antamiseen. Meillä on suomenkielellä, paitsi uskonnollisia,
    varsin sopivia teoksia historian ja maantieteen, maanviljelyksen
    ja talouden aloilta -- jopa ei luultavasti ruotsalaista huonompi
    'Kokkikirja' -- kertomuksia, kansantajuisia lentokirjasia y.m.
    Jos lisäksi voitaisiin saada yksinkertaisen laskutaidon ja
    rahvaan niin suuressa arvossa pitämän kirjoitustaidon opetusta,
    olisi sitä parempi. Näiden oppituntien varsinaisena tarkoituksena
    ei kuitenkaan pitäisi olla koneellisen sisäluvun harjoitus ja
    vielä vähemmin määrättyjen läksyjen lukeminen, sillä juuri sen
    tulee olla kyläkoulujen asiana, vaan sillä tulisi ennemmin olla
    pääasiallisena tarkoituksena laajentaa tyttöjen näköpiiriä,
    kehittää heidän ymmärrystään ja ajatuskykyään, kasvattaa heidän
    tunnettaan ja mielikuvitustaan, totuttaa heitä järjestykseen
    ja siisteyteen, antaa heille, mikäli mahdollista, siveellistä
    herätystä ja ravintoa, lyhyesti, herättää heidän haluaan ja
    mieltään johonkin parempaan ja korkeampaan, kuin mitä heidän
    jokapäiväinen elämänsä kykenee tarjoamaan. On luonnollista,
    että tämän saavuttamiseksi myös positiivisten tietojen ja
    taitojen opettaminen on välttämätöntä. Jos hyväntahtoiselta
    opettajattarelta ei kokonaan puutu kasvattavaa kykyä -- ja me
    väitämme, että tämä kyky on vähemmin harvinainen kuin luullaan,
    varsinkin kun hyvä tahto ja naisellinen vaisto runsaasti korvaa
    monet puutteet -- niin emme epäile, että ne, jotka jonkun aikaa
    olisivat saaneet nauttia tätä sivistyskoulua, ennen pitkää
    edullisesti esiintyisivät ikäistensä joukossa sekä vuorostaan
    voisivat vaikuttaa heihin hyvää, sillä sivistyskin on tarttuvaa.
    Siten saisimme yksinkertaisia kasvatuslaitoksia kansan tyttäriä
    varten ikäänkuin itsestään kasvaneina ihmisrakkauden lämpimästä
    sydämestä -- pieni siemen, hentojen, ystävällisten käsien
    kylvämä, kastelema ja vaalima, mutta siemen, joka voisi kehittyä
    mitä runsaimpia hedelmiä kantavaksi. On epäilemätöntä, että
    kansa ilolla vastaanottaisi nämä vaatimattomat laitokset ja
    hyväntahtoisuudella suosisi niitä, sillä niin vastahakoiselta
    kuin se joskus onkin näyttänyt mukautumaan alentuvan ymmärryksen
    neuvoihin ja kehoituksiin tai holhoovan viisauden mahtisanaan,
    niin vähän se voisi vastustaa hyväntahtoisen osanoton voimaa
    tai sen omaksi hyväksi tapahtuvaa persoonallista uhrausta, joka
    kaikkina aikoina on tehnyt suurtöitä. Täten voisivat maamme
    naiset ikuiseksi kunniakseen ja isänmaan kiitollisuudeksi
    samalla huomaamattomasti, mutta tehokkaasti vaikuttaa sen
    onnettoman juovan tasoittamiseksi, joka nyt erottaa herrasluokan
    talonpoikaisesta ja joka kaikelle kansalliselle kehitykselle ja
    edistykselle on niin ylen haitallinen. Jätämme ehdotuksen, jota
    tässä olemme ainoastaan viittauksittain voineet esittää, kaikkien
    isänmaallisten sivistyneiden naisien punnittavaksi, siinä
    vakaumuksessa, että heidän oma sydämensä ja omatuntonsa parhaiten
    voi sille antaa tärkeyttä, täydennystä ja painoa."

Tästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä,
huomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka
hartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen
vuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille,
vaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään
niistä. "Valtiolliselta ajatustavaltaan", sanoo Essen, "hän oli
vapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen
ne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän
oli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri
II:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja
kansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria
sanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen
alamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta
uskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä
käy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme
kohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä
ruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen
turvakseen.'" -- Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin
tulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin
Essen kertoo, niistä olevan seurauksena, "että koko rakennus hajoaa".
Mikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti
hyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka
tärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan.
Yhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne
ymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää,
että syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana
Stenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan.
Yrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään.
Ehdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen
lähimmässä ympäristössään.

Muusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista
sanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. "Axet" nimisen
runokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma
julkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck
1867 pikku runon "Suomi hädässä". Samoin pyynnöstä -- tällä kertaa
"Joukahaisen" kuudennen vihon toimituksen tekemästä -- hän sepitti
1869 runoelman "Kysymyksiä". Näiden molempain runojen syntymisen
väliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen.
Syksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz
von Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle
runokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi
nimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että
kustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle,
Turussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen
toimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja
vanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut
kolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä
tehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi "Lähetyslaulu", kirjoitettu
1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan
(12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän "Lähetyslaulun"
Turkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin
ottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi
_"Epilogi ystävilleni"_. Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta
liikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi
ensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka
syvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois

    Från sångens vår, dess fröjd och prakt,
    För att bland skuggor hvila
    Förstummad, utan glans och makt.

    [Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta,
    lepäämään varjojen keskellä vaienneena,
    vailla loistoa ja valtaa.]

Sitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella
oli runoudelle velkaa -- hyvitys, joka on koetellun, kaikista
ulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:

    Nej, aldrig vara kan ett brott,
    När skön och sann den är, hans dikt!
    Den gåfva, som af Gud han fått,
    Han bruka må med tillförsikt;
    Att sjunga fritt ur hjärtat
    Är skaldens rätt liksom hans plikt.

    [Ei, ei koskaan voi olla rikos,
    kun hänen runonsa on kaunis ja tosi!
    Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut,
    hän käyttäköön luottamuksella;
    laulaa vapaasti sydämen pohjasta
    on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]

Sitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta.
Enemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden
majesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta.
Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja
jos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän
koettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän
vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä

    Härnere har ej klingat än
    I ord det nya lifvets sång;
    Men Herrans vän i himlen
    Skall sjunga den med fröjd en gång.

    [Täällä maan mataloissa ei ole vielä
    ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu;
    mutta Herran ystävä on sitä taivaassa
    kerran riemulla laulava.]

Epäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun
asettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme
runoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus
entisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä
viimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda
silmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.

       *       *       *       *       *

Viimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken
käytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä.
Mutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä
ja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia
yksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on
hänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. "Hänen
olentonsa oli näet", sanoo Essen, "harvinainen vastakohtien yhtymä.
Samoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen
vilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa
suhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin
hentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja
ärtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja
miehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui
lapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin
ajatuksin; hänellä oli _sydän_ sanan täydessä merkityksessä,
ja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen
esiintymisensä. Hänellä oli lisäksi _runoilijansydän_, ja helposti
vaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen
esiintymistavassaan."

Kaskas "risti" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti
hänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta
toiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan
ulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten
päästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti
eräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas
vastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan
kaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli
kävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan,
kunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa
kuin lopettaa. "Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas
mielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa,
mutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten."
Kuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää
siemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin
hän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa
tunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet
kalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen
kiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja.
Kun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa
sydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi
tai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli
useimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi
enemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.

Näihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja
toista kansan suusta -- kertojalta, joka silloin kuului pitäjän
kasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen
mitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta
kuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään
oikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä.
Pääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka
esti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan
ja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen
se, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian
koulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan
useinkin kävi liian "korkeaoppiseksi", s.o. meni yli kuulijainsa
ymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon "sivistyksestä", joka
käsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen
omituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt
sen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan
sanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän
tahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen
elämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä
tapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet
puolelleen. -- Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä
tulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla
tahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle
nurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin
koulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki
jäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi
lapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille
uusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen
kylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä "juhlasta". -- Toisen kerran
Stenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan
Voglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina.
Laulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori
Sarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset
pidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä,
nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan,
sillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa.
Jos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli
sellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin
se ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia.
[Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen
ehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja
sitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta
rakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen
elämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen
kansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin
talossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi
opettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli
ollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän
olisi voinut seurata sen toimintaa.]

Vaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen
pian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen
apunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko
Cederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle,
G. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian
ylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli
Isossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat
pappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee
etupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja
joista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin
ympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin
edelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat
naimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen
kutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli
pappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut
se, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko,
että alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan.
Stenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi
näet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan
oli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen
pitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi
veljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään
päivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja
hellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä,
oli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta
ja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän
oli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen,
joka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba
Stenbäckin elämäkerrasta. (Ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja
Muistikuvia, III, ss. 109-149.) _Kustantajan muist. _]

Mitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli "kärsimättömyyteen" tulee,
josta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei
se kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein
lähinnä, "liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa
itse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän
seinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa
kuin joitakuita naisia [!]." Että vieraatkin saattoivat huomata
tuon "kärsimättömyyden", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta
kuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän
pyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä
tuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se
kokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin
vieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään
tuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että
hän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän
piti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta
toimintakaudesta. -- Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä
ohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten
luonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset
taas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys
Stenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin.
Ajatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin
A. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä
hyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli
raskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli
ollut naapurina.

Jos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena:
lukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja
on paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia
kirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta
luetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti
vaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan.
Tammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: "Luthardtin kirja [_Chr E.
Luthardt_, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar
(öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan
miellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä
lukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä
Thiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo
Napoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut.
-- Tischendorffin olen lukenut -- sekalaisin tuntein. Oli yhtä
odottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun
silmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies,
joka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia
pieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä,
jolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan
iäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää
todistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa
ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka
kuitenkaan eivät _tahdo_ tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan
niiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä
sitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan
kuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon
kalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen.
Omasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi
vastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi
ei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se
apostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla -- kuka
inhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa _siten_ ja _sellaisia?_
Mutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä
todistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää
itsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät
omassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja
väkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'." -- Sellaisen
lukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin
teoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo
niiden tekijää "nerokkaaksi hupsuksi" luottaen varsin vähän hänen
kristilliseen suuntaansa.

Tietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti
hän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se
oli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo
arvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät
"runoniekat" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt
puhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava
kirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti
on päivätty 15 p. toukok. 1867):

    "Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen
    asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen
    kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen
    lukenut ja lukenut, mutta -- suo anteeksi -- yhä yltyvällä
    vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta
    luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu
    jälkeäkään -- kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon
    vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' --
    kaiketi proosallisesta -- käännöksestä, joissa vielä enemmän
    kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät,
    niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä?
    Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan
    käännökset jäljellä alkuperäisestä! -- Jos aiot painattaa tämän,
    niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen
    kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän
    minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella;
    ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä
    hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota
    olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia
    lauluja. -- Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei
    tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin
    'jälkeenjääneihin teoksiin' -- neuvo, jonka hyväksyminen tai
    hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun
    harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."

Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana
klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään
istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi
sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla,
saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa,
ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että
sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket
askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m.
Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että
maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä
keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden
suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. -- Joskus
hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten
myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut
laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin
kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi
ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? -- Tiedättekö
miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on
rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen
vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta
kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa.
"Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä
sellaisenaan -- turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin
mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin
lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä
ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään
väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku
palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse -- samoinkuin
Runebergistakin on kerrottu -- luki jonkun runoelmansa ja kysyi,
eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka
osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut;
hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän
oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta
Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen
muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija
saattaa arvostella runoilijaa -- tietysti se ajatus pohjalla, että
monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa
olivat. -- Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma
kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli
tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä
arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa
tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja
hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja
sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"

Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat
yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen
ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen
tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä,
ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti
-- esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi
voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita.
Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa
hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle
palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa,
ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli
silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu
liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti
virren sen mukaan.

Tämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus
esiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen
piirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli
ihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas
jotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan
vaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän
siinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen
julkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: "Suurin
silmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja
kyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua,
ja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat
tulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'" --

Kuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti
luonnollisen "minänsä" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus
hänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka
erään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864,
s.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: "Hän pani suuren arvon
tohtoruuteensa, erittäinkin siksi -- lausui hän kerran -- että
teologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan,
tämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä,
ja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan
kylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen
saksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella
hauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua
hyvin tarkoituksenmukaisena -- sadehattuna. -- -- Tekisi mieli
hymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä
miehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka
päättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä,
mutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi
päättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden
ajatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän
uneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti
hänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi
silloin:

    "'Min doktorshatt jag lägger ner,
    Jag vill den aldrig bära mer;
    Den krona, som min Herre bar,
    Af hvassa törnen flätad var.'"

    [Tohtorinhattuni minä lasken pois,
    en tahdo sitä enää koskaan kantaa;
    se kruunu, jota Herrani kantoi,
    oli punottu piikkisistä orjantappuroista. --]

[Mainitussa kirjeessä sanotaan Stenbäckin aikaisemmin lausuneen että
tohtorinhattu ja elämän kruunu ovat vaikeat yhdistää -- lause, joka
ilmaisee sitä sisäistä taistelua, mistä Essen puhuu.]

Paitsi kotoisessa iltapiirissä tahtoi Stenbäck välttämättömästi
saada keskustelun käyntiin aterioilla. Hänestä oli ihmisen arvolle
alentavaista -- "eläimellistä", sanoi hän -- äänettömänä täyttää
itsensä ruoalla. Jos kukaan ei puhunut, saattoi hän antaa nuhtelevia
sanoja seuralle, ja tavallisesti lienee lempeä sisar Marie varannut
jotakin puheen ainetta. Jollei se aina ollutkaan niin sukkelaa
ja merkillistä, oli kuitenkin alku annettu. Toisinaan tuli hyvin
vakaviakin kysymyksiä pohdittavaksi. Eräs Stenbäckin muinaisen
Laihian-serkun tytär mainitsee tästä muun muassa: "Kuinka monta
viehättävää keskustelua oppineista saksalaisista teologeista ja
heidän teoksistaan kuultiinkaan Lauri-enon ja Ebba-tädin pitävän,
mutta nuoruudessa sellainen menee korvasta sisään ja toisesta ulos,
kuten sanotaan. -- Suurta arvoa nähtiin enon aina panevan Ebban
lausuntoihin syvemmistä kysymyksistä, ja välisti täti vastusti häntä
sukkelasti ja leikillisesti."

Koulujen lupa-ajoilla oli aina enemmän päivänpaistetta kodissa.
Jakkus oli silloin kotona, ja huolettomana ja iloisena hän oli
päivänsäde siellä, ja vanhempain rakkaus ympäröi häntä niin
lämpimänä kuin konsanaan. Kun hän vihdoin tuli ylioppilaaksi ja
antautui luonnontieteellisiin opintoihin aikoen ruveta lääkäriksi,
oli se tuskin Stenbäckin sisimmän toivon mukaista, mutta hän ei
pannut kasvatilleen tässä enemmän kuin muissakaan suhteissa mitään
pakkoa. Muutoin ei ole mahdotonta, että kasvatusisän kanarialinnut
aiheuttivat sen, että hän ennen kaikkea kiinnitti huomionsa
lintumaailmaan ja aikaa myöten tuli yhdeksi Pohjanmaan lintujen
parhaita tuntijoita. [Jakob Stenbäck tuli ylioppilaaksi 1867,
filosofian maisteriksi 1873, lääketieteen kandidaatiksi 1880 ja
lisensiaatiksi 1884, oli sitten erinäisissä lääkärintoimissa ja kuoli
1900 Pudasjärven piirilääkärinä. Aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä
hän on julkaissut vähäisiä havaintoja eläinten elämästä ja varsinkin
Pohjanmaan linnuista.] Toinen kasvattilapsi, tytär Iida, oli
kotona umpimielisempi; täysikasvaneena ystävät kiittivät häntä
tavattoman vaatimattomaksi, tunnolliseksi ja ystävyydessä lujaksi
henkilöksi. Hän soitti ja lauloi miellyttävästi ja tuotti sillä
isälleen suurta iloa, ja niin kaino ja syrjäänvetäytynyt kuin hän
olikin, ei hän koskaan kieltäytynyt, kun tämä pyysi häntä esittämään
jotakin, ei silloinkaan kun vierasten läsnäolo teki sen hänelle
epämieluisemmaksi. Sitä paitsi hänen osallaan oli muutamia muita
toimia, esim. ottaa posti vastaan ja _huolellisesti_ taittaa lehdet,
ennenkuin ne luettiin, sillä Stenbäck ei suvainnut _hutiloiden_
taitettuja sanomalehtiä, hoitaa huonekasveja, lukea ääneen j.n.e.
Joululahjavärssyistä, joilla Stenbäckin oli tapana varustaa
omaisilleen antamansa lahjat, olkoot näytteenä seuraavat säkeet,
jotka tulivat Iidalle peilin keralla:

    Sin bild man endast skådar här,
    Ej hurdan man i själen är --
    Men dåren i sig själf är kär. --

    [Tästä näkee ainoastaan kuvansa,
    ei millainen on sydämessään --
    mutta houkka se, joka on itseensä ihastunut. --]

Kuten aikaisemmin on mainittu, otti Stenbäck myöhempinä aikoina
muitakin kasvatuslapsia luokseen. Niitä oli Fausta Nygren, Lapuan
nimismiehen tytär, jonka isoäiti oli ollut Stenbäckin äidin sisar,
Hanna Gyllenberg, kauppiaantytär Uudestakaarlepyystä, otettu
hoitoon vanhempainsa kodin hävittyä kaupungin palossa, sekä Karl
Schwartzberg, jo v. 1851 leskeksi joutuneen Laura-sisaren nuorin
poika.

Stenbäckin vieraanvaraisuus on jo tullut mainituksi, mutta kuvaus
kotielämästä ja hänestä itsestään ei olisi täydellinen, jollemme
kuvaisi isäntää sellaisena kuin hän oli ystäviensä ja vierastensa
silmissä ja kertoisi, kuinka hän kohteli heitä ja varsinkin
nuorisoa. Ensiksi tahdomme kuitenkin siteerata, mitä Essen sanoo
hänen luonteestaan ja suhteestaan muihin: #/ "Ominaisin piirre
Stenbäckin luonteessa oli lapsellinen naiivisuus ja suoruus,
jommoista en ole nähnyt kenessäkään muussa. Hänen sielunsa oli
-- voimme sanoa -- läpikuultava niinkuin entisen roomalaisen
talo, joka oli niin rakennettu, että sen läpi voi nähdä kaikilta
puolin. Hänellä ei kenties ollut enemmän eikä suurempia heikkouksia
kuin useimmilla muilla, mutta ne olivat kaikki selvästi jokaisen
nähtävinä. Ei tullut koskaan kysymykseen, että hän olisi koettanut
peittää ainoatakaan niistä. Hän käänsi, niin sanoaksemme, sydämensä
nurin. Kaikki salamyhkäisyys oli hänelle sen vuoksi kauhistus, ja
usein hän meni niin pitkälle, että hän julisti teeskentelyksi ja
ulkokultaisuudeksi, mitä muut sanovat itsensähillinnäksi. Hän oli
mitä uskollisin, lämminsydämisin ystävä. Mutta hänen ystävänsä eivät
saaneet olla arkoja. Hän säästi heitä yhtä vähän kuin muitakin.
Missä hyvänsä hän näki jotakin, toisessa tai toisessa, joka hänestä
oli epämieluista, kävi hän sen kimppuun ankarasti ja säälimättä,
milloin vakavan nuhteen sanalla, milloin purevan satiirin ruoskalla.
Hän tuntui siten useinkin loukkaavalta ja katkeralta; mutta häneen
ei voinut kauan olla vihoissaan, joskaan ei aina voinut havaita
ojennusta oikeaksi. Usein ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan
sanainsa ankaruudesta. Se oli hänelle niin luonnollista, että hän
ihmetteli, kuinka kukaan voi niistä loukkaantua, ja jälkeenpäin
samoinkuin ennenkin hän kohteli niitä, joita ne olivat kohdanneet,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta jos hän huomasi jonkun
pahastuneen sanoistaan, riensi hän viipymättä sovittamaan mitä niissä
oli loukkaavaa, jotavastoin itse asiassa ei mikään myönnytys tullut
kysymykseen."

Sen verran Essen, jota täytyy pitää todistuskelpoisempana kuin
ketään muuta tässä asiassa. -- Stenbäckin suhteesta nuorisoon,
joka niin paljon kiinnitti hänen mieltään, tiedämme, että hänen
suorasukaisuutensa aina pisti esiin, ja se, joka tahtoi kestää
tässä epätasaisessa taistelussa, ei -- kuten Essen sanoo -- saanut
olla arka, mutta ei myöskään -- tyhmä; helpoimmin näet hänet voitti
avomielinen, sukkela vastaus. Tämä halu hyökätä nuorten kimppuun,
joka niin helposti käsitettiin väärin, tämä taipumus "pitää kurissa"
ihmisiä ja mitä viattomimmalla naamalla viskellä teräviä sanoja,
oli kieltämättä virhe, sillä sitä ei aina voinut sovittaa se, että
hän naiivisuudessaan tuli hyvin kummiinsa siitä ikävästä, jonka
hän oli saanut aikaan, ja että hän jälleen koetti hyvittää kaikki
vastustamattomalla herttaisuudella. Mutta merkillistä on, että
kaikilla kuitenkin on hänestä lopuksi rakas muisto. Niistä, jotka
ovat oppineet tuntemaan Stenbäckin luonteen eri puolia, on eräs
supistanut huomionsa seuraaviin sanoihin: Kun ensi kerran olin
Isossakyrössä, jäi mieleeni kuva marisevasta, ikävästä ukosta; kun
palasin sinne täysikasvuisena useita vuosia myöhemmin, tuli hän
herttaisena ja ystävällisenä vastaani, katsoen minuun syvillä,
kauniilla silmillään, ja minusta näytti, kuin olisi hänen olennossaan
ollut jotakin hengen kuninkaallisuutta. Toinen taas on lausunut:
Kaikkineen päivineen, kaikkine puutteineen ja heikkouksineen, elää
mielessäni Stenbäckin koti unohtumattomassa muistossa ihannekotina.
Asia on se, että nuoret vaistomaisesti tuntevat kuka heitä rakastaa,
ja että Stenbäck, kun hän ei ollut satiirisella ja sotaisella
tuulellaan, saattoi yksityisiin lauseihin panna sielunsisällyksen,
joka teki ne unohtumattomiksi vastaanottaville sydämille. "Muistan
erään syksyillan", kirjoittaa jo mainittu serkuntytär, "kun hän
katseli lainehtivia viljavainioita eikä virkkanut muuta kuin
sanat: 'Pelto kypsyy leikattavaksi!' Moni muu olisi voinut puhua
tuntikauden, vaikutuksen tulematta niin syväksi. Toisella kertaa
hänen sanansa koskivat kahden nuoren salaista, mutta arvattua
ystävyyttä. Stenbäck kysyi nuorelta neidolta: eikö _hän_ ole täällä?
(mainiten nuoren miehen nimen). Joku toinen vastasi: ei, mutta se,
jolle kysymys oli tehty, painoi punastuen katseen työhönsä. Silloin
kysyjä silmäili häntä pitkän tuokion ja virkkoi vihdoin: 'Minäkin
olen ollut nuori kerran.'" -- Kenties ajatteli Stenbäck silloin sen
ajatuksen, jonka hän viimeisten vuosiensa käsialalla on kirjoittanut
paperilapulle: "On muistoja, jotka ikäänkuin päivänpaisteinen pilkku
sydämessämme säilyvät himmentymättömässä huomenhohteessa, vaikka" --
ja sitten seuraa eri rivillä: "Sellaiset muistot pitää mieluimmin
itsellään."

Kun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen
huviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin
alkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä - esim.
"kysymyksiä ja vastauksia", riimileikkiä y.m. -- jotka vaativat
ajattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä,
jolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan,
leikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät
hetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli
Mikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan
franseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa,
kysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa.
Ja niin tanssittiin sekin tanssi. -- Joitakuita aikoja ennen oli
puhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu.
Stenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa
siinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän
lisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt
tanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia -- mutta meillä ei
osata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat
lähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä,
jotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:

    Till lifvets ljusa himla_land_
    går tåget genom dödens _dal_,
    och bortom grafvens dunkla _rand_
    som skyar flykta jordens _qval_.
    O du, som mörk och nedtryckt _står_
    och sörjer dina dagars _tal_,
    höj ögat upp! din gyllne _vår_ du återfår i lifvets _sal_,
    och vid cherubers seger_sång_
    du glömmer jordens mörka _dal_,
    där rädd du vandrade en _gång_
    och brann af oro, nöd och _qval_.
          Till himla_borgen_
          igenom _sorgen_
    går vägen för hvar trogen _själ_.
    Som örnen kan han _svinga_
    från jordens grus, det _ringa_,
    på fria vingar modigt _opp_.
          Att tröstlös _längta_,
          att fången _trängta_
    kan ej den kristnes tro och _hopp_,
    ty fri han kan från _fara_
    vid Jesu hjärta _vara_,
    så snart han vill, och där är _väl_.

    [Elämän valoisiin taivasmaihin
    käy kulku kautta kuolon laakson,
    ja tuolla puolen haudan tumman partaan
    pakenevat pilvinä pois maiset tuskat.
    Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä
    ja masentuneena päiviesi lukua surren!
    kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa,
    ja kerubien voittolaulun kaikuessa
    sinä unohdat maan pimeän laakson,
    missä pelokkaana vaelsit kerran
    povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska.
          Taivaan taloon käy
          kautta surun
    jokaisen uskollisen sielun tie.
    Kotkana se kohoaa
    maan tomusta matalasta
    vapain siivin uljaasti korkeuteen.
          Lohdutonna ikävöidä,
          vankina vaikeroida
    ei saata kristityn usko ja toivo,
    sillä vapaana vaarasta hän voi
    olla Jeesuksen sydämellä,
    niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]

Kesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua
ulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito
oli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan
ja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti
tilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi
Stenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan
istuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen,
missä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän
ei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen
"mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja
silloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit
muiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa." -- Kuinka
nämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle
harmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä
tai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet
kokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki
nämä nelijalkaiset pahantekijät armotta -- teurastettaviksi!

Luonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen
kuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani
arvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli
hänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä
varten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset
tarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen
siitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus
oli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli
kahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja
samoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle.
Seudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle,
oli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt
lapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön
tarjoamassa. -- Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia;
myös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi
kukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia
hän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen
toverinsa otti kukkasen ja alkoi "tutkia" sitä. Se oli hänelle yhtä
vastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. "Anna
niiden kasvaa rauhassa", sanoi hän, "mihin Herra on ne kylvänyt, ja
katso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä,
hupsu, revi niitä rikki!"

Kun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai
kun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua
perheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, "ihmeen hauskoilla"
portailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi
"ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan".

       *       *       *       *       *

Stenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi
maata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle
kirjoittamistaan kirjeistä.

Helmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä
valittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko
Etelä-Suomen. "Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden
estämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää." -- "On
raskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin;
mutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka
varmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös
yökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat
ja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?" Itse
Isossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta
hädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten
mukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden
huhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:

"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia.
Sairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita
viikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut
talonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita
kuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut
täällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa
taudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa."

Seuraavana vuonna oli laita kahta pahempi. Huhtikuussa 1867 Stenbäck
mainitsee ohimennen, että hänen vuositulonsa tekivät tuskin kolmannen
osan tavallisestaan, "ja kaiken, mitä taloudenpidossa voin säästää,
tarvitsen enemmän kuin hyvin hädän auttamiseksi".

Marraskuun 27 p.: "Elän todella, kuten kirjoitat, keskellä pahinta
hätää; kaikkialla vallitseva puute ja suuri kulkutie Vaasaan,
jonne niin monet ovat menossa, muistuttaa siitä alati ja pitää
mielen usein kyllä kuumeisessa jännityksessä. Mutta kuitenkaan en
tahtoisi olla täältä kaukana, sillä paljon on oppimista. Tässä
kovin hädänalaisessa pitäjässä on kummallista kyllä paljon vähemmän
kirkuvia ja valittavia köyhiä ja avunpyytäjiäkuin ennen. He tietävät,
että kaikki yhteiset ja kaikki köyhäinhoitovarat ovat tyhjennetyt,
ja heidän on täytynyt itse ryhtyä hankkimaan elatustansa. En
käsitä, millä he kaikki elävät. Sammalia, akanoita, olkia y.m.
hätäleipäaineita käyttävät tilallisetkin, joilla ei ole suurta
vastusta irtolaisväestä. Saatavani tuottavat kenties viidennen osan
tavallisestaan. Mutta kuitenkin on kansa alistunut; he taipuvat
merkillisellä kärsivällisyydellä kovaan välttämättömyyteen, ovat
masentuneita ja ikäänkuin kuritettuja lapsia toistaiseksi. Mikä
Herran armo, jos se tästä suuresta, katkerasta koettelemuksesta voisi
nousta parantuneena ja jalostuneena. Toisinaan rohkenen sitä toivoa,
ja se ilahduttaa minua luihin ja ytimiin asti. Mahdotonta on, että
tämä aika menisi ohitse jättämättä syviä vaikutuksia -- ja tahtoohan
Jumala elämää eikä kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa.
Hänen kurinsa opettaa meitä tietämään huutia, mutta myös niin paljon,
paljon muuta." -- Saman kirjeen lopussa on seuraava jälkikirjoitus:
"Sain juuri tämän päivän postissa kunnioitettavalta isänmaanystävältä
E. Julinilta kirjeen Turusta sekä kakun _heinä_leipää, varsin
hyvää, ja se kuuluu olevan ravitsevaa ja terveellistä. Ihmeellistä!
Piankin saamme leipää paljaasta kivestä. Kiittäkäämme Jumalaa
syntisillä polvillamme. Ja mitä uusia toiveita! Vihdoin on kaiketi
karjanhoito meilläkin pääsevä voimaan, niityt antavat ravintoa
meille ja lehmillemme, niin että ne tulevat kauniiksi ja lihaviksi
niinkuin sinun ja antavat meille maitoa ja hunajaa -- voita piti
sanoani. Sitten alkaa teollisuus ja käsityö kukoistaa, saamme
köyhästä Suomestamme toisen Sveitsin -- jolleivät vain tuhoisat
rautatietuumat sitä ennen ehdi saattaa meitä perin pohjin vararikkoon
[!]. Surkuttelen Snellmania, jonka täytyy olla vaiti ja suostua.
Leveäraiteisia strategisia rautateitä, ja koko tämä nälistynyt,
ryysyinen kansa liikkeelle rakentamaan -- hautaansa."

Tammikuun 4 p. 1868 (C. G. von Essenille): "Olemme nyt viettäneet
joulupyhämme vierainemme jotenkin entiseen tapaan, vastoin tahtoani
-- kun ajat ovat niin huonot, Hätä kasvaa, mutta kansan alistuminen
on ihmeteltävä."

Tammikuun 27 p. (samalle): "Emme ole sairaampia kuin ennen, mutta
yltympäri tässäkin pitäjässä on kuolevaisuus paljoa suurempi kuin
tavallisesti."

Helmikuun 28 p.: "Hätä yltyy, kansa on kuin ruoskitut lapset,
mutta luulen, että se on tästä katkerasta koettelemuksesta nouseva
parantuneena. Suokoon Jumala sen!"

Kovaonnisesta kevättalvesta 1868, jolloin kuolo korjasi kamalan
satonsa nälistyneestä väestöstä, ei ole muita kirjeitä. Sitävastoin
on yksi 25 p:ltä marraskuuta, ja siitä näkyy, etteivät olot
Isossakyrössä tänäkään vuonna yhtään valjenneet. Kirjeessä sanotaan
näet: "Täällä on rahanpuute ja suuri köyhyys kaikkialla; ei mikään
vuosi ole Isollekyrölle ollut niin huono kuin viimeksikulunut.
Onneksi on kuitenkin muilla seuduin tällä kertaa hyvä vuosi."

Tähän tarvitsee tuskin lisätä, että Stenbäck teki mitä tehtävissä
oli moisissa oloissa. Anteliaisuus Isonkyrön pappilassa oli yhtä
muuttumaton kuin missä muussa näiden seutujen pappilassa hyvänsä.
Useat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa tavatut
lehdet todistavat lisäksi, kuinka hän koetti tehdä erilaisia
hätäleipäaineita tunnetuksi seurakunnassa ja kuinka hän koetti
opettaa hädänalaisia kristityn tavoin ottamaan koettelemuksen
vastaan. Kuinka hänen sydämensä kärsi, kuinka hän rukoili kansan
puolesta ja toivoi, että hätä oli oleva sille hyväksi, ilmenee
kylliksi edellä siteeratuista sanoista sekä runoelmasta "Suomi
hädässä", jonka loppu kuuluu:

    O land, o land, du dyra land,
          Hör Herrans ord!
    Nu hvilar öfver dig hans hand,
          O fosterjord:
    Den vill ej ditt fördärf, till stöd
    Den räckes dig uti din nöd,
    Den vill dig väcka ur din död.

    [Oi maani, kallis maani,
          kuule Herran sanaa!
    Nyt lepää hänen kätensä päälläsi,
          oi synnyinmaa:
    se ei tahdo sinun turmiotasi,
    tueksi se ojentuu, sinulle hädässäsi,
    kuolostasi se tahtoo sinut herättää.]

Kesällä 1869, joka oli Stenbäckin viimeinen, hän oli miltei yhtä
reipas kuin sen edellisinä. Hän nautti lämpimästä vuodenajasta, ja
hänellä oli voimia omistaa mielenkiintonsa sille perhejuhlalle,
joka oli tänä suvena, nimittäin Iidan häille. Häät vietettiin
asianmukaisella komeudella sydänkesällä. "Suuri sali pikku puolella"
järjestettiin ruokasaliksi, pöytä katettiin hevosenkengän muotoon
ja koristettiin kasveilla ja kukkasilla samoinkuin koko huone.
Stenbäck kulki tarkastaen ympäri ja nyökkäsi mielihyväänsä nuorten
puuhille. Sulhanen, pastori Pohjola, oli talollisen poika Nakkilasta,
ja vierasten joukossa oli hänen vanha isänsä ja muita sukulaisia,
paitsi Isonkyrön talonpoikaisväkeä, paikkakunnan herrasväkeä sekä
Stenbäckin perheen sukulaisia. Päivällisillä Stenbäck esitti pitkässä
suomenkielisessä puheessa maljan Suomen talonpoikaissäädylle.
Hän huomautti ensiksi, kuinka kuningasvalta muinaisaikoina oli
ollut suuri ja yksinään määräävä, kuinka valta sittemmin oli
siirtynyt aateliston käsiin ja kuinka nyt oli koittamassa aika,
jolloin talonpoikaissääty oli saava tähän saakka aavistamattoman
merkityksen ja valta-aseman. Sitten hän teroitti mieliin tietämisen
ja sivistyksen arvoa vallan oikeinkäyttämisen ehtona samoinkuin
kansakoulujen tavatonta tärkeyttä kansan kohottamiseksi ja
valmistamiseksi vastaamaan uuden ajan vaatimuksia; puolisivistys ei
kelpaa, oli hän sanonut, paljon enemmän kuin puoliherraa hän pitää
kunniassa yksinkertaista talonpoikaa, joka voi olla sivistynyt,
vaikk'ei hänellä olekaan muodinmukaista takkia. Sensuuntainen oli
ajatuksenjuoksu, ja puhe lausuttiin tavattomalla voimalla, niin
että se teki suuren vaikutuksen. Vaikka ollen alun pitäen syvästi
kansanmielinen, ei Stenbäckillä ollut ennen ollut aihetta pitää
mitään sellaista puolivaltiollista puhetta, ja sen vuoksi enensi
asian uutuus hänen sanainsa vaikutusta. Läsnäolijain joukossa oli
myöskin eräs tehtaanisäntä, jolla oli aatelisnimi, ja sanotaan
hänen pitäneen puhetta kovin demokraattisena. Kun sitten eräs
talonpoika katsellessaan franseesia osui pitelemään sikariaan
niin varomattomasti, että poltti reiän tehtaanpatruunan hienoon
hännystakkiin, oli tämä vielä lisäksi huomauttanut, että professorin
ylevä puhe oli antanut toisen kuvan oloista kuin todellisuus!

Vielä syksykin kului, kuten näytti, tavallista menoaan. Mutta väärin
tehtäisiin, jos luultaisiin, että Stenbäck edes helpoimpinakaan
päivinään olisi lykännyt mielestään ajatuksen tulossaolevasta
lopustaan. Monet aikaisemmin esitetyt sitaatit hänen kirjeistään
osoittavat, kuinka valmistunut hän oli ja kuinka hän ikävöi
haudantakaiseen kotiin, ja vielä mainittakoon, että hän jo syksyllä
1865 oli kirjoittanut Lillelle tuntiessaan vointinsa tavallista
paremmaksi: "Olen niin tottunut pitämään kuolemaa silmissäni, etten
mielelläni jättäisi toivoa pian päästä kotiin." Nämä sanat ilmaisevat
varmaan hänen sydämensä perustunnelmaa siitä saakka.

Joulun jälkeen tai alussa uutta vuotta 1870 Stenbäckin voimat
alkoivat huomattavasti vähetä samalla kuin vaivat enenivät. 25
p. helmikuuta hän kirjoittaa epätasaisella käsialalla Essenille:
"Nyt kun on tullut selkeä ja kylmä sää ja raikas talvi-ilma, on
terveytenäkin tullut vähän paremmaksi. Se on riippuvainen joka
säänmuutoksesta, vaikka istunkin sisällä. Kuolema leikittelee
kanssani niinkuin kissa kiinnisaamallaan hiirellä; juuri kun
luulee, että se musertaa leukojensa väliin, päästääkin se vielä
juoksentelemaan hetkeksi -- ei kuitenkaan liian kauas. Suotakoon
minun pian autuaana hetkenä vaipua sen syliin -- ei, rakkaan Herrani
ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syliin!" Omaistensa kanssa hän
puhui usein kuolemastaan, mutta uskoi kuitenkin elävänsä ainakin
toukokuuhun asti, vaikka hän viimeisinä aikoina viikkomäärin oli niin
voimaton, ettei hän auttamatta jaksanut nousta, kun oli ruvennut
istumaan. Paikalle kutsutun lääkärin vakuutus, että hän vielä voisi
elää muutaman vuoden oikealla keuhkollaan, jollei muuta sattunut, ei
vahvistanut sairaan uskoa elämään. Hän tunsi itse parhaiten, kuinka
runneltu hänen poloinen ruumismajansa oli. Miltei joka aamu värisytti
häntä ankara vilutauti, jota paitsi häntä vaivasi hengenahdistus ja
unettomuus, joka ajoi hänet vuoteeltaan keskellä yötä, puhumattakaan
muusta.

Voi syystä ihmetellä, että kuolema niin kauan viipyi, mutta enemmän
kuitenkin sitä, että sielun virkeys säilyi aivan viimeiseen asti.
"Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat miltei kokonaan tyhjentyneet,
välähteli hänen elävästä hengestään vielä salamoita, joita hänen
ympäristönsä oli ihmetteleminen." Useita kertoja hän lausui ilonsa
siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja
kummasteli ihmisten hulluutta, kun he eivät etsineet Jumalaansa
ja vapahtajaansa eläessään -- "jos he sen tekisivät, niin heillä
olisi lohdutus elämässä ja kuolemassa". Hänen omasta kehityksestään
kirjoitti hänen vaimonsa muutamia kuukausia hänen kuolemansa
jälkeen, että hän sairautensa aikana ikäänkuin "pian poimittava
hedelmä kypsyi iäisyyttä varten" ja että hän kuoleman lähestyessä
iloitsi kuin lapsi, joka pääsee kauan ikävöityyn isänkotiin. --
Jos mikään hänen elämänharrastuksistaan oli hänen sydämellään, oli
se varmaankin virsikirjatyö. "Vielä viimeisinä kuukausina", sanoo
Essen, "tarkasti hän ehdotuksensa ja merkitsi ne muutokset, joita
hän katsoi sen kaipaavan. Nämä muistutukset hän jätti kuollessaan
minulle toimitettavaksi ynnä ohjeen niiden käyttämisestä aikanaan."
Vieläpä viimeisessä kirjeessä tälle ystävälle (26 p. maalisk.)
hän kirjoitti samasta asiasta. "Avatessani tämän kirjeen", kertoo
Essen, "pelästytti minua muuttunut käsiala samoinkuin sanojen ja
rivien epätasaisuus. Näin että nyt oli loppu tulossa. Hän käsitti
sen itsekin, ja kirje päättyi sanoilla: 'En jaksa enää. On alkanut
hämärtää silmissäni, niin että kirjaimet tanssivat kuin hassut. Se on
kaiketi kuoleman hämärä. Hyvästi, hyvästi!'" --

Lähimmät päivät tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Stenbäck
enimmäkseen vietti nukkuen. Käydessään levolle 30 päivänä maaliskuuta
hän valitti tavatonta väsymystä, ja kun hän yöllä heräsi, pelästyivät
läsnäolijat siitä, etteivät voineet ymmärtää hänen puhettaan. Aamulla
hän nousi, mutta vasen puoli oli ikäänkuin rampautunut, suu ja vasen
silmä olivat hervottomat. Hän oli saanut halvauksen, mutta siitä
huolimatta hän pysytteli ylhäällä seuraavina päivinä. Sunnuntaina
3 p. huhtikuuta kohtaus uudistui ja tällä kertaa ankarampana. Kun
posti saapui seuraavana tiistaina, tahtoi hän vielä istuallaan
lukea sanomalehtiä, mutta hän piti lehden ylösalaisin itse sitä
huomaamatta. Seuraavana päivänä havaittiin, että hän oli kadottanut
näkövoimansa, ja se oli katkerimpia hetkiä hänelle itselleen ja
hänen rakkailleen. Hänen vaimonsa oli kysynyt, eikö hän tahtonut
aamiaista. -- "Enhän toki syö keskellä yötä", oli sairas vastannut.
-- "Johan nyt on päivä pitkällä", vastattiin. Sen kuullessaan hän
pyysi sytyttämään kynttilöitä. Hänen vaimonsa asetti kaksi palavaa
kynttilää pöydälle sängyn ääreen, ja hän koetti kädellään hapuilla
valoa kohti, kunnes pisti sormensa liekkiin. -- Silloin hän painoi
suruisesti päänsä alas ja sanoi: "Niin, en näe mitään." Itkien koetti
hänen vaimonsa lohduttaa häntä sanoen: "Kyllä Jumala sinua rakastaa,
vaikka hän paneekin raskaita kuormia päällesi." -- "Niin, sen uskon
varmaan Kristuksen tähden", vastasi sairas siihen. -- Samana päivänä
hän tahtoi nauttia ehtoollisen. Hänen vävynsä Pohjola ripitti hänet
kaikkien läheisimpien läsnäollessa. Itse hän luki synnintunnustuksen
hairahtamatta, hartaasti ja nöyrästi. Sen jälkeen laulettiin pari
virttä.

Stenbäckin lähimmät hoitajat olivat hänen vaimonsa ja hänen sisarensa
Marie, molemmat yhtä uhrautuvaiset, Uskolliselle puolisolleen
hän sanoi kerran: "Ei kukaan toki osaa paremmin asettaa tyynyä
minulle." Mutta kiitollinen hän oli myöskin lempeälle, väsymättömälle
sisarelleen. 3 p. huhtikuuta oli lähetetty hakemaan Charlotte-sisarta
ja 11 p. sähkötettiin Jakkukselle Helsinkiin; hän saapui jo 14 p.
Sairas ilahtui kovin hänen tulostaan, vaikka ei enää voinut tulijaa
nähdä. Isän muuttuneen ulkonäön valtaamana Jakkus pysähtyi muutaman
askelen päähän hänestä. Silloin sairas pyysi häntä tulemaan luokseen
lausuen: "En kyss på pannan, på mun en annan!" (suutelo otsalle,
suulle toinen), ja läsnäolijat eivät voineet olla hymyilemättä
tervehdyksen runolliselle muodolle. "Niin hän pysyi samana viimeiseen
saakka."

Näiltä viimeisiltä päiviltä muistetaan useita lauseita, jotka
avasivat hänen sisimpänsä ja ilmaisivat hänen lapsenmieltänsä.
Liikuttavan nöyrästi hän pyysi halvimmiltakin ympärillään olevilta
anteeksi, jos hän kärsimättömyydellään oli loukannut heitä, ja
sydämellisellä hartaudella hän puhutteli heitä kaikkia. Usein
hän vähän houraili; silloin kun hän oli täydessä tajussaan ja
silloinkin kun hän ei ollut, nähtiin että hän taisteli Jumalan
kanssa, sillä epäuskokin tahtoi kuiskuttaa epäilyksensä: kuka
tietää? -- Mutta ne lauseet, jotka ovat jääneet hänen lähimpäinsä
tietoon, todistavat kuitenkin kaikki, kuinka hän pysyi uskollisena
itselleen. "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää
häntä kaikesta -- kaikesta", sanoi hän esim. kerran; ja kun hänen
vaimonsa kysyi häneltä, oliko hänellä voimia rukoilla, vastasi
hän: "Miksi en jaksaisi ojentaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni
ja rukoilla, että hän täyttäisi ne armollaan ja lahjoillaan." --
Edelleen hän sanoi kerran: "En ole saanut helmasyntejäni anteeksi
ennen kuin nyt kuolinvuoteellani." Vielä mainittakoon, että hän
Charlotte-sisarelleen toisti vanhan virrenvärssyn: "Ho nu en syndare
är af drafven mätter, ej bjuder till sig själf att göra bätter,
men ligger såsom död för Jesu fötter, en sådan blir af honom ej
utstötter." (Kuka syntinen siis on rapaan kyllästynyt, eikä koeta
tekeytyä paremmaksi, vaan makaa niinkuin kuollut Jeesuksen jalkain
juuressa, sellaista hän ei heitä pois luotaan.) -- "Runollisen
kaunista se ei ole", oli hän jaksanut lisätä, "mutta se kuvaa
kuitenkin lyhykäisyydessään kristityn koko elämän". -- Samalla tavoin
hän luki koko virren n:o 383 ("O Jesu Krist, sann Gud och man, som
dödens välde öfvervann") vielä kuuluvalla äänellä.

Huhtikuun 17 p. oli pääsiäispäivä, ja silloin sairas istui vielä
hetkisen keinutuolissa, joka siirrettiin ikkunan luo, että hän olisi
voinut katsella joelle, missä jäänlähtö tapahtui. Sattui näet joskus,
että hän saattoi nähdä, vaikka hän toisina hetkinä oli aivan sokea.
Nytkin hän näki kevään voittokulun ulkona.

Saman päivän iltana hän sanoi olevansa niin väsynyt, että saattoi
kuolla milloin hyvänsä. Hänen puheestaan erotettiin sen jälkeen
ainoastaan katkonaisia sanoja, niinkuin: vapahtaja, anteeksianto,
lunastus j.n.e. Tiistaina ja keskiviikkona oli sairaalla ankaria
tukahduspuuskia, ja yöllä torstaita vasten (21 p. huhtik.) oli
hänen unensa hyvin levoton. Aamulla hän oli jonkunmoisessa
horrostilassa, kunnes hän äkisti kohottautui vuoteestaan lyhyessä
kuolonkamppauksessa. Sitten hän lepäsi muutamia tunteja hiljaa
raskaasti hengittäen, kunnes hengitys vähitellen heikkeni -- hiljeni
hiljenemistään, ja huulet vihdoin ummistuivat ihmeelliseen vakavuuden
ja rauhan ilmeeseen.

       *       *       *       *       *

Hautajaiset olivat ihanana kevätaamuna 5 p. toukokuuta. Jo edellisenä
päivänä olivat sukulaiset saapuneet ja niiden joukossa vaasalaisia,
jotka olivat tuoneet mukanaan kukkia omista ja ystäväinsä kodeista.
Nuoret neitoset olivat tulleet ajatelleeksi kukkasia, ja kun hauta
oli tehty valmiiksi aivan vanhan kirkon viereen, alkoivat he omin
päin koristaa runoilijan viimeistä lepopaikkaa seppeleillä, joita
olivat sitoneet puolanvarsista, ruusuista ja muista sellaisista
auringon ja kevään kasvateista, joita hän oli rakastanut niin
suuresti. Äkisti häiritsivät koristajia heidän toimessaan ankarat
sanat: "Tähän saakka on ainakin hauta ollut rauhassa turhuudelta;
koristetaanko nyt synnin palkka ruusuilla ja otetaan kuoleman
kauhu pois kurjalta ihmiseltä?" Tytöt seisoivat hämmästyneinä,
mutta päättivät kysyä vainajan puolisolta, mitä hän ajatteli. --
"Mielellänne saatte koristaa haudan", sanoi hän, "ystävyydestä
ja rakkaudesta te sen teette!" -- Ja hauta oli pian keväisessä
puvussaan valmiina sulkemaan syliinsä vainajan tomun. Sitten
alkoi hautajaisvieraita tulvia pappilaan, ja osa tulijoista kulki
hautausmaan poikki. Vanha, harmaaseen körttiröijyyn puettu talonpoika
pysähtyi haudan ääreen ja katsoi kauan sitä hiljaa. Vihdoin hän
pyyhkäisi hihallaan pois muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen
poskilleen, ja sanoi: "Kaunis ja tavaton on hauta, mutta kyllä saa
ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut niinkuin muut tavalliset
ihmiset."

Talonpojat kantoivat arkkua olallaan sen muutaman sadan askelen
matkan, joka erotti kodin kirkosta. Siihen aikaan ei ollut tapana
koristaa arkkua kukkasilla, ja sen vuoksi kiintyivät saattajain
silmät vain Lauri Stenbäckin nimeen, joka kauniisti loisti
päivänpaisteessa. Kirkossa pidettiin ruumissaarna ja toimitettiin
siunaus, jonka jälkeen arkku kannettiin ulos ja laskettiin kukkivaan
hautaan. Kun surupukuiset joukot vihdoin olivat hajonneet, sekaantui
umpeenluodun haudan yläpuolella lintujen liverrys auringon kultaiseen
valoon ja kahleensa luoneen virran keväiseen solinaan. Se oli
ikäänkuin kaikua runoilijan pääsiäislaulusta:

    Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
    Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.

    "Oi noussut, noussut", laulaa kevään tuulet
    Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lauri Stenbäck" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.