Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Vaihdokas - Nelinäytöksinen näytelmä
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vaihdokas - Nelinäytöksinen näytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VAIHDOKAS

Nelinäytöksinen näytelmä


Kirj.

SELMA ANTTILA



Otava, Helsinki, 1912.



HENKILÖT.

 AUGUST LUMIALA, kauppias.
 ANNA, hänen vaimonsa.
 SILJA, heidän tyttärensä.
 ORAS, Annan poika.
 AAPO   |
 HANNES | Siljan vieraita.
 AINA   |
 MARIA, lastenkodin pitäjä.
 ORVOKKI, hänen kasvattinsa.
 HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.
 SUSKA, eräs vaimo.
 PALVELIJA.
 Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.

Aika nykyinen, paikka maaseutukaupunki.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja
hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat
verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla
seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla
kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen
kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin.
Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä
muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt,
huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen
järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta
näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.

MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen,
tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton,
valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu
harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä.
Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän
edessä leikaten vaatteita).

Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.
Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.

ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas
ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä
laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on
tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen
turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta
voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).

Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä
kaapin alaosaan.)

MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut
somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.

ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea
ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.

MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja
kääriessään vaatekappaleita kasaan).

Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat
vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja.
Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.

ORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.

MARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!

ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja
siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia
samoja sanoja ja samoja asioita!

MARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.

ORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!

MARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?

ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo
minun ijälläni tietää enemmän kuin täti...

MARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!

ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän
kuin täti luulee.

MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki
laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?

ORVOKKI. Minä -- en, muuten vain koettelen uutta pukuani.

MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi
olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi
neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.

ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala.
Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla
kaikkien kadehdittavana!

MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. --
Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta
pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)

ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä
päästä sinne.

MARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.

ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin
niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja
nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!

MARIA. Mikä on Heija?

ORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.

MARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?

ORVOKKI (ylimielisesti). Olen!

MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle
mitään.

ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.
Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret
-- paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.
He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.

MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)
Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!
Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)

ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin
lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin
itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan.
Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)

Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne
hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule
sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä
sysään sinut alas!

ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma,
tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat,
kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka
väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä
huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja
arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. -- On hypännyt matalalle akkunalle
istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).

Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules
tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras
sieppaa hänet äkkiä kiinni.)

Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain
vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)

ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria
täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot
isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.

ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä
peevelin tyttö!

ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole
kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)

ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas
pian, pian!

ORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?

ORAS. Älä kysele pötyä.

ORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?

ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on
suutelemista ja silmiin katsomista.

ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko
maailman -- ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä
yhdestä ainoasta.

ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria
tätiä. Kas -- nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä
huoneessa aivan yksin?

ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti
kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)

ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää
puristaa melkein kuoliaaksi!

ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein -- oikealla tavalla?

ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?

ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen
pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä
pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin
minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten.
Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin
onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka -- -- työtä! Nyt en viitsi.

ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja
nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä
saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?

ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
Ei, ei, minä rakastan sinua -- -- -- en voi enää luopua sinusta!
(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!

ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi
tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi
et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki.
Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka
tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit,
niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se
tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!

ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!

ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.

ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi.
(Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee
portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat
takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa,
vaikka käsin koettelisi.

ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?

ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin
elää ja olla vapaa.

ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?

ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa
sisään päin.

ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja
tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä
tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat -- -- salaovesta!

ORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)

HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän
on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku,
kuulin miehen äänen.

ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.

HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä
kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan
takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.)
Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!

ORVOKKI. Kas, kun en anna!

HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!

ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini.
Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa,
sinä haukka, haukka!

HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!

ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.)
Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin
neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne
vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!

HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!

ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta
sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!

    (On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin
    olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)

Ota, ota salaisuus!

    (Haukka likistää hänen poskiaan.)

Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.
Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!

HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!

ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei
siitä kukaan täällä tiedä.

HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.

ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.

HAUKKA. Entä Maria tädille?

ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän
on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä
rahtuistakaan. Taikka -- -- -- mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää
kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen
minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii,
ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä,
ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä
en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää,
pitää hauskaa, tanssia Heijassa -- -- -- rakastaa... (Pysähtyy äkkiä ja
katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)

HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli
lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.

ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.
(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?

HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!

ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti!
Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan
sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen
kuin minä.

HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?

ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä
kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se
tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu
tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle
kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin,
missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä
ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä
seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti
riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt
onnellinen? Sellainen on äiti.

HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu
äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet
ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?

ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että... (katsoo arasti
ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät
täällä -- -- -- lapsiansa katsomassa?

HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran
minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä
äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä
laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot
tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli
tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut
täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois
tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.

ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle
mitään?

HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua
hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja
tiedätkös, Orvokki?

ORVOKKI. No?

HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata
lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!

ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.

HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin
onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.

ORVOKKI. Ne henget

HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa
tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa
pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne...

    (Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)

ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun
koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli
viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin
narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä
kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun...

HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma
nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se
liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja
nousee.)

ORVOKKI. Tuosta akkunasta... Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä
olet taikauskoinen! Uih!

    (Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.
    Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)

MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät.
Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä
vieraita?

HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei
ketään ollut. En minä tiedä.

MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.
Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.
(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli
lakkaa vähitellen.)

ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen,
hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle
niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava
yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja
arastelevaa).

Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta
sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.

MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?

ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on
omituinen aavistus -- en pääse siitä eroon. Se on aina minun
mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!

MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies,
herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton
-- -- -- jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi
kuohuksiin.

ANNA. Jospa sinä tietäisit...!

MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää
Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).

Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä
keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia
ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja
sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi.
(Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa
kuvaan.

ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko
kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?

MARIA. Melkein.

ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki
minulle merkitsee!

MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä
ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat
tasapainon.

ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi
mitään -- -- -- paheksuttavaa -- -- mitään rikollista!

MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
Rikollista... miksi sinä käytät sellaista sanaa?

ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi -- -- -- taikka olisi
voinut olla minun poikani.

MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.

ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on
puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi,
sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen
teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä
torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä.
Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.

MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?

ANNA. On.

MARIA. Tietääkö miehesi siitä?

ANNA. Ei.

MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.

ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon
pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä
hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.

MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen
rakastettusi poika.

ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.)
Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin)
ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen
nimensä.

MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu
hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.

ANNA. Sinä tunnet sen naisen?

MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä
on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli
luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja
selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle
pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti
kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut
valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän
joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.

ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne
lapset?

MARIA. Kuolivat.

ANNA. Minunkin poikani kuoli -- -- kuoli Suskan kamarissa.

MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko
sinä... tiedätkö sinä ehkä...!

ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan,
niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain
kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni,
kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on
epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.

MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?

ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän
on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.

MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on
merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo
liinaompelua erinomaisesti.

ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?

MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.

ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.

MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki
salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on.
Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!

ANNA. Näinhän minä ruumiin!

MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.

ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää
voisi siitä luopua, ja minun täytyi!

MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?

ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä --
kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin
näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!

MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja
saada rauhan.

ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen
valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia.
Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa
kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa
kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet
tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen
silmillään, elin hänen elämäänsä... En uskaltanut ajatellakaan vasta
tapahtunutta onnettomuuttani. -- -- Nyt on tunnustus mahdotonta.
(Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi
parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen
nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!

MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?

ANNA. Minä tahdon varmuutta.

MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi
etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.

ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.

MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne
hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle
sitä.) Kenen kuva tämä on?

ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.

MARIA. Mistä se on tänne tullut?

ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?

MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme
tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi
viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään
luonani nyt kohta.

    (Orvokki menee.)

ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!

MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima
pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.

ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?

MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä
pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.

ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä
voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)

MARIA. Paljon, paljon!

ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua,
kysy Suskalta...!

MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse
kysyä ja itse kuulla.

    (Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)

ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko
elämä siirtyisi minusta kauas... Ei vielä, ei vielä...! (Kääntyy
Mariaan.)

MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian
myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.

ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan
se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin
nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun,
häviän... ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja
saavat elää onnellisina!

MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi
miehesi ja Siljan onnen?

ANNA. Maria!

MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!

ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska
tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin
kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi
väsynyt.)

ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata.
Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee
kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)

MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa
kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten.
(Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän.
(Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole
ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta
niinkuin äidistä?

ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi
oikea äiti.

MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.

ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.

MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä
sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun.
Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?

ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.

MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei
saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka
kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse
tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka -- älähän mene!
Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen
myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)

ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan).
Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet.
Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras!
(Kuuntelee.) Oras! -- -- Hiss -- hiljaa -- hiljaa! Täti ei ole vielä
nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee
pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen
rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä
nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)

ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat
orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)

ORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!

ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa
kädestä toiselle puolelle huonetta.)

ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan
sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä!
Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!

ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin
sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)

ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman
kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi
täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!

ORAS. Hiljempaa... minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin
ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä
heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.)
Sili pikkasta!

ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja
odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)

ORAS. No, etkö näe, että minä istun?

ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä
seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.

ORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.

ORVOKKI. Meidän kassakirstumme.

ORAS. Älä hiivatissa, onko siellä paljon rahaa?

ORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä
pankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä
usein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: -- Suurenmoista.
Te uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!

ORAS. Ehkä hänelläkin on ollut joku mukula.

ORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen
elämänsä on kirkas kuin peili.

ORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja
riipissä. Ja ne sätkii ja potkii -- niinkuin sinäkin.

ORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin
naurattaa!

ORAS (tähystellen yhä hyllylle). Mikä sinua niin naurattaa?

ORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole
huomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!

ORAS. Jos olisi paha, olisit sinä vielä pahempi.

ORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä
tahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia,
purra, karata!

ORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä
tein, kun se tauti tuppasi tulemaan?

ORVOKKI. Sinä livistit ja jouduit kiikkiin.

ORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut.
Minä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka
rosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä
jutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja
ikävä, rupesivat pojat ulvomaan.

ORVOKKI. Nyt niinä suljen kaapin ja sitten sinä saat mennä.

ORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa
lippaassa on rahaa!

ORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa
ilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä
tahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!

ORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään
kertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni
päällä.

ORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen
kenenkään kanssa.

ORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme
metsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki
metsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat
valssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme
sinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.

ORVOKKI. Eihän meillä ole rahaa.

ORAS. Tuolla lippaassa on.

ORVOKKI (katselee pelokkaana ympärilleen). Eihän sellaista saa tehdä!

ORAS. Voinhan hommata jonkun muun tytön mukaani.

ORVOKKI. Me vain katsomme!

ORAS. Katsotaan!

ORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut
rahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla
saisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta
vetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi
ja nousee kurkkuun asti!

ORAS. Niele se alas ja ota lipas!

ORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan
pöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään
lippaan).

Oras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä,
mennään ulos, minä tukehdun!

ORAS (yrittää avata lipasta). Mitä peijakasta sinä valitat?

ORVOKKI. Tämä on niin hirveätä!

ORAS. Onko sinulla oikea avain tähän? Ei nämä sovi.

ORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä
teet?

ORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei,
katsos seteleitä ja kultaa!

ORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras
kulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä
kovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!

    (Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa
    lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa
    sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet
    pöydälle.)

ORAS. Ole hiljaa tästä! Huomen-illalla tulen sinua noutamaan.

    (Menee verhon taakse.)

ORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan
se mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen
muuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:)  Kuka
siellä?

ANNAN ÄÄNI. Tahtoisin vielä tavata tätiäsi!

    (He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet
    ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)

ANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.
Et ole vielä mennyt nukkumaan?

ORVOKKI. En vielä.

ANNA. Onkohan tätisi vielä ylhäällä?

ORVOKKI (helpottuneena). Minä menen katsomaan. (Menee.)

    (Anna siirtää vaistomaisesti jalallansa mattoa, jonka
    Orvokki ja Oras ovat kasanneet, ja liikkuu levottomana.)

MARIA (tulee kiireesti). Onko tapahtunut jotakin uutta?

ANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras
vastaani -- oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. -- Minä painuin
seinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä
hän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki
ollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.

MARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka
sinä nyt noin...! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli
tänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.

ANNA. Olet puhunut...!

MARIA. Olen puhunut sinusta, en pojasta.

ANNA. Onko hän tuolla -- -- tuolla sinun huoneessasi?

MARIA (nyökkää). Kutsunko? (Poistuu.)

ANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani,
tietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!

    (Nousee ja poistuu ovea kohti. Hetken kuluttua
    tulee Suska, ja Anna pysähtyy.)

SUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa,
välttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli
viidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa,
joka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa,
rouva!

ANNA (hiljaa). Hyvää iltaa!

SUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti
ohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä.
Teille se ei ole verivelassa.

ANNA. Te ette ole ilmoittanut minulle mitään, ette mitään!

SUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt
ilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti
tapahtua!

ANNA. Onko se sittenkin totta? Onko minun poikani kuollut?

SUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta.
Muistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen
sängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?

ANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla
ja siinä makasi pieni lapsi.

SUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä
hinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.

ANNA. Minä olin silloin sairas ja murtunut!

SUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä
äitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta --
kunniallisella tavalla -- ymmärrättekös? Mutta onhan sitä
minunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta,
nuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!

ANNA. Onnea en koskaan sen jälkeen ole tuntenut.

SUSKA. Voi, voi tätä ihmistä, kuinka se on osaansa tyytymätön. Ei
sitten kukaan ole onnellinen, jos tekin valitatte, rouva!

ANNA. Te herjaatte minua!

SUSKA (oikaistuu). Tiedättekö kuka minä olen ja millä oikeudella minä
puhun niinkuin totta tiedän? Minä olen se pimeys, joka peitän teidän
pahat työnne. Sen vuoksi te minua vihaatte! Omia syntejänne te minussa
inhootte!

ANNA. Te kidutatte minua. Minä en usko, että poikani on kuollut! Minä
olen nähnyt hänet. Minä olen melkein varma...

SUSKA. Mistä te olette varma? Varmuus on vain minun tiedossani'

ANNA. Minä pyydän teiltä selvyyttä poikani tähden, perheeni tähden!

SUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää
kärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää
minunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien
kärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.

ANNA. Minä tahdon saada lapseni takaisin, jos se elää!

SUSKA. Oletteko varma siitä, että hän teille kelpaa?

ANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!

SUSKA. No niin, hän elää!

ANNA. Se ruumis, jonka näin...?

SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se
oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta,
ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika
paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja
tahtoi pitää sen.

ANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.

SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve
ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En
päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko
poikanen kuoli. Teidän poikanne...

ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille
toiselle äidille!

SUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.

ANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?

SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki
samanlaisia lihamöhkäleitä.

ANNA. Minne joutui minun poikani?

SUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää
pitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika
joutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut.
Ja se on pulska poika kuin puodista tuotu.

ANNA (valittaen). Vaivaishoitoon, minun poikani.

MARIA (on tullut oikealta). Poika elää siis?

SUSKA. On ollut täällä Kaarnalla kauppa-apulaisena koko kesän.

ANNA (on istunut). Se on Oras. Minä tunsin sen, minä tiesin sen!

SUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen
tarkkaan seurannut hänen jälkiään.

MARIA. Miksi ette ole ennen ilmoittanut asiasta?

SUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani
tuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä -- poikaanne
etsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun
Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta!
(Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden
edestä!

MARIA. Se on teitä rakentanut. Olette merkillisesti muuttunut.

SUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me
emme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset
käyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa
kytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet
minun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.

MARIA. Ja myöskin omistanne.

SUSKA. Minä en ole tehnyt suurempaa rikosta kuin tämä rouva tässä.

MARIA. Kuinka te voitte...!

SUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä
hiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen
tehtävään.

ANNA. Minä olen hänen äitinsä.

SUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä
tiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka
tuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä
katsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä
ajatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät
vuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä
rikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.

MARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina
vain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden
pehmittää kovaa sydäntänne.

SUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on
oma uskoni ja oma Jumalani.

MARIA. Ei kukaan voi väistyä yhden ja ainoan Jumalan kasvojen edestä.

SUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut
eteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman
töitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!

MARIA. Eikö teidän Jumalanne rakasta teitä?

SUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut
petettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin
ihmiset ja itseni -- -- ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi
puhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee
väistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä,
kun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori,
valkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän
nuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne
pahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä
tiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse
tehnyt!

MARIA. Varokaa sanojanne!

SUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut
pojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma
siitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän
poikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen
elämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten
pelossa...

    (Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska
    peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois.
    Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)

Väliverho.



TOINEN NÄYTÖS.


Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa
suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu
puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään
kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat
hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua
niitä myöten ylös ja alas.

Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja
soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa.
Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi
etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä
hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia.
Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.

Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus
uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan
yksilöllistä leimaa.

Nuoret tulevat salista.

SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu
onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma!
(Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa
lautasia vierailleen.)

AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut
näytelmän ensi tanssiaisiimme.

AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse
kirjoittanut. Mainiota, mainiota!

TYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)

AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa
edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?

AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on
kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan
otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio
kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa,
kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä
hameessa on pitkä laahustin, ja hän -- -- halveksii elämää!

AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.

KAIKKI. Hyvä, hyvä!

HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi
rakastajaksi.

KAIKKI. Mainiota, mainiota!

SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee
kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden
eteen. Minä olen voittanut vedon!

TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?

SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos
isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille.
(Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)

ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään
tulee.

SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun
uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun
isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin.
(Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.

ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.

SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä
isästäni!

MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä
hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän
tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.

SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa
Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!

LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies,
tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä
ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan
ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa
Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää
iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te
kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.

MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni
seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.

LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?

SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?

LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo
edeltäpäin.

SILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)

MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!
(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)

LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki
rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän
pankinkonttorin johtoon.

MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette
varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää
pankin puolta.

LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan,
niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni
puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain
raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän
ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.

SILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!

ANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.

SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan
syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää
Lumialaa kädestä saliin.)

MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen
päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan
pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee.
Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.

ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen
hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten
en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu
levottomasti.)

MARIA. Oletko puhunut miehellesi?

ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari
viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa
hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on
juuri tekeillä.

MARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?

ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi
kaikki sitten helppoa.

MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut
tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin
kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän
oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona,
teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä.
Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.

ANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.

MARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt
rahaa.

ANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?

MARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.

ANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?

MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä
silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään
tekemisissä rahojen kanssa.

ANNA. Oras ei ole voinut -- -- ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni
koskee, en jaksa... (Painaa sydäntään ja istuu.)

LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän
hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se
kuulee musiikkia.

MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi
riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset
surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: -- Niinhän minä
olen kuin häissä joka päivä.

LUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!

ANNA. Tahdotko illallista, August?

LUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.

MARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)

LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa
hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua,
mutta hänestä ei ole apua.

ANNA. Hän on ollut vähän poissa.

LUMIALA. Hän on aivan mahdoton.

ANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin
väärin?

LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon
sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa
keskenään.

ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas,
niinkuin nuoret ovat.

LUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.

ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa
onnellista päivääsi ikävillä asioilla.

    (Maria tulee salista.)

Eikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.

MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa
ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se
nuoruus!

    (Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat
    piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto
    lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)

LUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!

AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset
näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla
sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa
omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän
nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi
katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva -- tuota noin
-- -- vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!

    (Kaikki huutavat: eläköön!)

LUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.

    (Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan.
    Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja
    seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään,
    vuoroin isäänsä.)

ANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.

AAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko
vielä?

ORAS. Kyllähän minä muistan.

LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne
teidän tanssiaisenne pidetään?

AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on
rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.

AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.
Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?

ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät
parittain tanssimaan.)

AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen
kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.

AINA (Oraalle). Tanssitteko?

ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he
menevät saliin.)

    (Anna ja Lumiala jäävät kahden.)

LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on
aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun
ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.

SILJA (tulee salista). Isä!

LUMIALA. No...?

SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet
minun tanssiaisissani.

LUMIALA. Kysy äidiltä.

SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen
tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule
enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun
kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!

LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä
sinusta, eikö se riitä?

SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?

LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!

AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka
Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan
hurmaantuneita häneen.

AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa
juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa
lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret
menevät. Anna aikoo mennä saliin.)

LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle
ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.

ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.

LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.

ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen.
Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi.
Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin,
mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva
suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin
auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on
omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa
häneen hyvää.

LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole
vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.

ANNA. Joutavia, August!

LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen
epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun
pitäisi olla varovainen.

ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä
sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani
tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.

LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän
asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat
elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja
tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve
tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka
he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa
jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.

ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.

LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään,
kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.

ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?

LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut
sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun
kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.

ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!

LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli
silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko
sinä häämatkaamme?

ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.

LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden
polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit,
kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun
piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda.
Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano,
Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?

ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet
kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.

LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt
vastauksen velkaa.

ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa... August, älä sano!

LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?

ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin
olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei
mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei
saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin -- jotakin outoa
tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet
järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että
olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.

LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.

ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen.
Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä
kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän
kummankin vuoksi.

LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä
et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana.
(Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla
äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta
totuuden. Sinä olit...

ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!

LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!

ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen
näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi
yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi
erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on
minulle hyvin läheinen!

LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?

    (Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.
    Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan -- -- Hirvittävän lystiä
    -- -- Täällä saa hengittää!)

AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina
niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta
hyppimään.

AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.

AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.

AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut
hengettärien kanssa.

HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.

    (Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan.
    Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle
    puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)

AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?

LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa.
Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina
monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun
lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta
merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen
tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)

AINA. Kertokaa, setä!

LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli
katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja
Orasta.)

TYTÖT. Intresanttia!

LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä
puolella.

TYTÖT. Oo...!

LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.

AINA. Kuinka, kuinka?

LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa
ja onnenlakki päässä.

AINA. Kuin sadussa.

LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen
mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin
sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee
hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.

AINA. Entä se rouva?

LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa
lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.

AAPO. Mitä siitä seuraisi?

LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä
oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki
yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.

AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.

LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.

AINA. Eikö haltiat auttaneet?

LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui
kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva
kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän
joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei
olisi mitään pahaa tapahtunut.

AINA. Rouva parka.

LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa
oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot
helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät
lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä
parkaisi.

AINA. Tapahtui jotakin pojalle!

LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi
povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan
kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä -- -- lapsi
oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.

KAIKKI. Vaihdokas!

LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä
sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset
kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin
keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.

SILJA. Isä, onko se tosi juttu?

LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja
hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea
mies hän lienee ollut.

    (Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa
    pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka
    auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)

AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.

MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan
täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.

LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee
oikealta pois.)

AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!
(Kaikki katsovat Orvokkia.)

MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!

ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin
tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)

MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko
sairas?

ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole
kutsuttu. Oras ja minä -- (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!

ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät
parittain saliin ja soitto alkaa.)

ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa -- -- oikein
samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua... (Lähenee Orasta, joka
tuijottaa hurjistuneena häneen.)

    (Tyttöjä tulee salista.)

AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.
(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)

    (Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä
    tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.
    Kaikki katsovat toisiinsa.)

MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet
sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän
täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!

ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.
Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!

ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?

ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa
tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena).
Minä olen kuin unessa. Humalassa -- olenko minä humalassa? (Katselee
avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)

ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on
katuhempukka?

ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset...!

MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin
palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu,
annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!

ORAS. Millä oikeudella?

MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää
yötä, Anna! (Poistuvat.)

ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun
olen saattanut vieraat. (Menee.)

SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?

ORAS. Ei.

SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta
Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee
saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)

LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut
teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä
enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio,
korvaan sen teille...

ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.

LUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.

ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti
työssä.

LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon
sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen
riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan
hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne
tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt
teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu...

ORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!

LUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?

ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa
hiukan ja poistuu oikealle.)

    (Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.
    Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen
    lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)

ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.
Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.

ORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen
tullutkin.

ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää,
miksi sinua pidätän.

ORAS. En.

ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö
sinullakin?

ORAS. On kyllä.

ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun
erinomainen ystävällisyyteni.

ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi
luottaa nytkään sen kestävyyteen.

ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme
hyvin läheisiä.

ORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!

ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua
onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä
vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!

ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen
nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.

ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi
lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja
pakottaa minut puhumaan.

ORAS. Te olette varmaan sairas.

ANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja
vanhemmistasi?

ORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.

ANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?

ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En
tiedä mitään.

ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen.
Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina
toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me
olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta.
Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että
olen -- -- äitisi!

ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö
minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.

ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun
täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt
tietää.

ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!

ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä
on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?

ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla
sattuma?

ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain
tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena.
Minun on niin vaikea puhua tästä... minä olen varma, ihan varma!

ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla
luottaa tähän.

ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes
hiukan onnellinen minusta?

ORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.

ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut
ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun
kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä
tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa -- nyt sinua rakastan.
(Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua.
Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin
sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja
raskasta, kerro se minulle!

ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi
kertoa?

ANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.

ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit,
näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä
kenenkään tarvitse minusta välittää.

ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä
auttaa.

ORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?

ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet
minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet
katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan
sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin
nuori.

ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen
syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin
hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin
kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla... hyvä olla...
(Ummistaa silmänsä.)

ANNA. Lapsi parka.

ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä
olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina
ollut yksin -- ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki --
entinen elämäni -- ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa
olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen
syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet
onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua
pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi.
Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.

LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja
sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana
Annan eteen.)

ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!

ANNA. Oras on minun poikani!

LUMIALA. Mitä sanot?

ANNA. Oras on minun lapseni!

LUMIALA. Sinun lapsesi...?

ANNA. Minun poikani.

LUMIALA. Todista se!

ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on
kuitenkin totta!

LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle
valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka
päivä, joka hetki!

ANNA. Olen!

LUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!

ANNA. Olen!

LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt
missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta.
Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon -- tuon
salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.

ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!

ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä
onkin kauheinta.

LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?

ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.

LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin
poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna,
olisitko sinä voinut...? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on
hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?

ANNA. Ei.

LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.

LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.

LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!

ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin
teitä.

LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee
vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka
on piiloteltu ja salattu...

    (Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy
    hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa.
    Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta
    lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja
    on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)

SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)

LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!

SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!

LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt
meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä,
emäntää, puolisoa!

SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!

LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän
nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.

ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.

ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon
tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on
oikeus elää missä tahdomme!

ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen
näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on
sydämen oikeus.

LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko
sinä olla tuon maankiertäjän sisar?

SILJA. Voi, isä, isä!

LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?

SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!

ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole
sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin
olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona.
Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani
etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä
kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!

SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!

LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene
minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni,
mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä
maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon
alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon
tuossa minä lähetän merille.

ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole
syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen
omia teitäni!

ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi
kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun
sinut tunnen.

LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on
kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.

ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana,
peruuttakaa se sana!

ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän
on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala
ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta,
sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä
mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää
Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin
kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se
rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme,
epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme
sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka
kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!

    (Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä,
    vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)

ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua
äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua
tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä
en ole sellainen, että heille kelpaisin -- -- en sinullekaan.

    (Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee
    tuskaisena epätoivossa.)

Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en
koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)

ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti
oikealta ja hakee Annan takaisin.)

Väliverho.



KOLMAS NÄYTÖS.


Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla
että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä.
Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos.
Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin
vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja.
Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on
nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.

Palvelija pyyhkii pölyä.

ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin
olin poissa?

PALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.

ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa
vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.

    (Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa.
    Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)

MARIA. Hyvää huomenta!

ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja
poistuu.)

MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla
asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin
kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan.
Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin
kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi
sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että
lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi...!

ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla
sellaisessa mielentilassa, että pelkään...

MARIA. Ei, ei, Anna!

ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa.
Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut
mistään.

MARIA. Joko miehesi tietää asian?

ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä
olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla,
jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.

MARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?

ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas.
Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä
tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä
hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.

MARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.

ANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.

MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan
varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.

ANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!

MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille
lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta.
Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus
tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse
kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan,
välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden
ravintoloissa.

ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi
sinä syytätkin lapsia?

SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt
ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti,
kun tulitte rauhoittamaan äitiä.

ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?

SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin
sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.

ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!

PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.

MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)

ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?

SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin
ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei
tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka
rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä
hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.

ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa
itsensä.

SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään
sinulle.

ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen,
hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin,
kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa
jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat
pidelleet armottomat kädet. Ja minä -- -- minä tapoin hänestä
muistonkin!

SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.

ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi
kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)

SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen
vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!

ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla
noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!

SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!

MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin.
Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin
kuumeessa!

SILJA. Äiti on varmaan sairas.

MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei
ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin
siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.

SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?

MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan
rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa
vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on
minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja
saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä
voimaa työhön.

PALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!

ANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä... (juttelevat mennessään.)

    (Silja jää hiukan jälkeen.)

ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana
ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on
tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken.
Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te
kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu
täällä teillä... (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee
sisuani.

SILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.

ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä
olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)

    (Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)

    (Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa.
    Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)

    (Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan.
    Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)

ORVOKKI. Arvaa ken!

ORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?

ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua
pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et
uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin
hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se
on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä
et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun
täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!

ORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?

ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet
päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla
heidän siveitä tyttäriään.

ORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)

ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa
uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet.
Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet
sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen
viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään?
Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas
niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan
rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.

ORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?

ORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?

ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla
tekemisissä sinun kanssasi.

ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä
koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme
lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti
yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista
se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)

ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta
Orvokki ei päästä hänen kättään.)

ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa.
Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön.
(Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja
keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain
tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja
suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta
tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi -- sinun kanssasi, Oras!

ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas,
teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.

ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä
pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka
minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.)
Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt
olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit
niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja
likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja
kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei
sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)

ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja
taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja
poltat kuin nokkonen!

ORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.

ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun
lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin
kuristaa... Silloin minä pääsisin sinusta irti!

(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä.
Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa.
Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä
kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja
tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi
itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa
eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)

ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta
kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan
silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas,
karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi
rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan
kuin omaa hulluuttani!

ORAS. Ole vaiti!

ORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen
vaiti!

ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama
vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki
juoksee oven taakse.)

ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää
oven kiinni.)

ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle),
Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et
suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka!
(Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää
Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret
lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta,
joilla on syytä epäillä toisiaan.)

SILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)

ORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee
vaatteita.)

ANNA. Sinä et saa mennä!

ORAS. Minä en tahdo riistää heiltä...

ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö
sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?

ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon
lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!

ANNA. Poika parkani.

ORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.

ANNA. Oras...!

ORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.

ANNA. Hyvä Jumala!

ORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!

ANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!

ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä
kerran nähdä sinut.

ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin
lähdemme täältä pois?

ORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)

ANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.

ORAS. Minne me lähtisimme?

ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi
valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun
sinun paperisi ovat kunnossa.

ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä
olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä
olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita
ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä
menehdyn täällä...!

ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä
vastustaa... Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä...

SILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.

ANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.

ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin
ja valmistelen siellä matkaani.

ANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)

ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on
äiti -- ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?

ORAS. Olen!

ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!

ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.

ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?

ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy
nyt tulla loppu.

ORVOKKI. Leikkiäsi... Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi
kuukautta olen ollut sinun omanasi.

ORAS. Entä sitten?

ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua
heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me
viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun
varastimme rahaa?

ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä...!

ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!

ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!

ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti.
Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään
täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin
oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!

ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.

ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina
hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä
metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.

ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!

ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi...!

ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi
häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!

ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on
ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.

ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva
tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja
sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta.
(Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu
tuolille peittäen kasvonsa.)

ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä
minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja
pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini
olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa
minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka
sinun äitisi on tehnyt.

ORAS. Sinä olet katala!

ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En
ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.

ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu
siitä!

ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle,
joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun
äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!

ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!

ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi
äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit
heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin
että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin
sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!

ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!

ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset
minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi
saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.

ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!

ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä
luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty,
ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät,
että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle,
tukitaan suu!

ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!

ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa,
haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär.
Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja
niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!

ORAS. Ole hiljaa!

ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne
pöydälle kiireessä.

ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!

ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko
ottaa minut mukaasi?

ORAS. En!

ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä
on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton
saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen
talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut
hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja
katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki
ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.

    (Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut
    oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa.
    Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)

    (Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma
    uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja
    vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät
    tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän
    ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa,
    vaipuu mietteisiin.)

    (Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle
    laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti
    kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)

MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni,
kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu
tuolille lähelle Orasta.)

ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni
on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.

MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää
meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein
käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän
pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.

ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä
tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.

MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja
yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa
taisteluakin.

ORAS. Minä vihaan tätä elämää!

MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt
intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa
mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia
voimia niiden takaa!

ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä
kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon -- nyt
on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi
häntä luulin!

MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.

ORAS. Mitä te tarkoitatte?

MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne
muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä
ja te saatte valoa pimeyteenne.

ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa
itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.

MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen
ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä
pahoja?

ORAS. Voin.

MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?

ORAS. On.

MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja
taipumuksia.

ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa
turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä
tavalla.

MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on
perittyä taikka meihin tarttunut.

ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen
perinyt. Se on kuin tauti.

SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta
siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin
rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.

MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?

SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.

PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.

MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille.
Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee
vasemmalle.)

SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan
tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja
vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?

ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.

SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja
kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä
saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se
myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin
sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin,
tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit
väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa
tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.

ORAS. Mitä te tahdotte?

SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö
on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.

ORAS. Entä sitten?

SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin
peittämättä ja meikäläisiä -- minunlaisiani -- kulkee aina täällä
rannalla. Lastenkoti -- lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut
tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä.
Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä
ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.

ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?

SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle,
sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä
osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.

ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua
inhottavalla läsnäolollanne.

SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen
kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä
nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon!
Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton
yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni,
saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!

ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö
ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten...!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!

SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta
edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun
elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs,
minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun
täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät.
Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu.
Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan,
ydin mätänisi rungossanne!

ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien
katkua!

SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö
ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti
lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja
viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen,
joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia,
tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on
teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!

ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta
tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?

SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt
kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se
kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on
vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä?
Noilla tuossa on koukku kitusissaan!

ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!

SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö
jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö
uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen
tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.)
Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi...! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy...!
(Oras on työntänyt hänet istumaan.)

ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti
itsestään ja juoksee ulos.)

    (Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja
    nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva,
    intohimoinen nainen tekee.)

Väliverho.



NELJÄS NÄYTÖS.


Rouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan.
Perällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan.
Kahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja
tuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön
ja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan
työhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus
komea.

Anna ja Suska seisovat keskellä lattiaa.

ANNA. Te otitte Orvokin kiinni kadulta!

SUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan.
Olivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt,
vanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei
ole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.

ANNA. Vankilaan, tarkoitatte!

SUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan
saisi Oraan taipumaan.

ANNA. Voisiko välttää, sanokaa!

SUSKA. Pitäisi saada ensin Oras suostumaan minun pyyntööni.

ANNA. Kutsunko Oraan tänne?

SUSKA. Se olisi hyvä.

ANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä -- Onko herra
Oras saapuvilla? -- Kiitos, odotan! -- Oras, äitisi! Voitko tulla nyt
heti luokseni? -- Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei
mitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)

SUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani
alla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää
usein enemmän kuin sieluni.

ANNA. Niin, niin, mitä te aiotte tehdä?

SUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt
heitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.

ANNA. Entä sitten?

SUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan
nimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin
syypää, ymmärrättekös?

ANNA. Ottaisitteko te syyn itsellenne?

SUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka
kovaan kohtaloon olisitte osallinen?

ANNA. Ehkä oman lapseni.

SUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän
muistonsa vaatii minulta uhria!

ANNA. Minä olen tuominnut teitä väärin.

SUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy
ostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille
tuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on
mieleen, saavathan he rahaa.

ANNA. Mutta oikeus!

SUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa
hukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein
velkakirjaa ja osa on maksettava heti.

ANNA. Rahoista kyllä sovimme.

SILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun
sanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.

SUSKA. Minä menen keittiöön odottamaan. (Menee.)

    (Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)

LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!
(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.
Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna...

ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän
minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani.
Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin
ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa
häntä ja seurata häntä.

LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla
lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.

ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla
oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi.
Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on
Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen
pakko, joka huutaa: -- Mene, mene hänen kanssaan!

LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä
yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet
valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan
tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat
sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)

ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani
kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni
elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin
yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja
onnelliseksi.

LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä
riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut
sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan
antanut itseäsi!

ANNA. Ehken.

LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt
erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä
vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina
tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja
huudat minulle: -- Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt,
minä olenkin ollut sinusta kaukana!

ANNA. Ei niin, ei niin, August!

LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella
niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se
ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista
uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun
siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on
narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!

ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.

LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen
rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista
syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä
järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin
toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?

ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut
minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole
ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut
pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä
minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän
onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani
salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.

LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi.
Sinä tahdot seurata poikaasi -- tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi
takana nauraa sinulle.

ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut
ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi,
jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin
Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi
onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut
syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!

LUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.

ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä
tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan
niin kauan kuin hän minua tarvitsee!

LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä
iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain
sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan.
Tyydytkö tähän?

ANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua,
August.

SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena
tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?
Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.
Sinnehän kaikki pahat pojat... Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras...!

ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy
tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon
matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä
vaimoa tulemaan sisään.

PALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata
rouvaa.

ANNA. Jaa, jaa, anna heidän tulla. (Silja poistuu portailta.)

ORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?

ANNA. Asunnossaan kaupungilla.

ORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.

ANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?

ORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla
huoneessa.

ANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?

ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta
minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman
minua. Siilon minä suutuin ja...

ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä
käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)

ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä
tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.

ANNA. Me emme matkusta.

ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan
rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat
menneet.

ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät
kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.

ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän
tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille
vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule
lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni
myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin
tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni,
ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!

ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla
järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.

ORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.

ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä
mitä tahdot.

ORAS. Olen se, miksi minut on tehty.

ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on
poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän...

ORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.

ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja
laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt
jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.

ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa!
Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun
te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte
hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole
kovin kallis.

ANNA. Oras, Oras!

ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai
tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään
paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut
akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä
koipien välissä, hameiden alla.

ANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!

ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte?
Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät
tilille, te piruuden pettäjä!

ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu
enää!

ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne
naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä!
Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän
epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle,
niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille
rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat
minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on
kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne
saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!

SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi
mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme
mitään! (Poistuu.)

ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei,
katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on
pelastettava sinun kunniasi!

ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun
pitäisi olla pääenkelinä.

ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.

ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea
näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte
kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te
olette mitannut minulle.

ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä
syyllisyyteni painon.

ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia
kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa,
turvatkaa häntä.

ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja
tunnustat...

ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen
vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet
päässyt minun veriini!

ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä,
rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä
en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen
tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi
sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta
äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa
elämääni! (Nyyhkii.)

ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
Mitä sinä nyt ajattelet?

ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.

ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä -- vapaina.

ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut
tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty.
Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat
toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa
yhä. Minulla ei ole pelastusta!

ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.

ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä
samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa... Muut ihmiset eivät
ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä
viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet
nyt puhu totta.

ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä...!

ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?

ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka
olikin intohimoinen.

ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen,
se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.

ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen
kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä
ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen
tunnustuksesi... ne -- ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä
puhua! (Istuu.)

ORAS. Äiti, sinun täytyy!

ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut
sinussa hyvät voimat.

ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.

ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin
joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit --
kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani,
rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä
vaatteeni olivat niin kireät... Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa
sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)

    (Vaitiolo.)

    (Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa
    kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna
    katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)

ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista
asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle,
sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt.
Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa...

ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!

ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle).
Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla
ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja...

ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten
pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei
ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut
sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe...!

ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan
ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä
hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!

LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä
täällä on tekeillä?

ORAS (rauhallisemmin). Lopputili.

ANNA. Mitä sinä tarkoitat?

ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta.
Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä
ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.

ANNA. Sano, mitä sinä aiot?

LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne.
Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te
täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin
ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.

ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis,
mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt
demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa.
Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En
tarvitse naamaria ollenkaan.

LUMIALA. Puhutte arvoituksia.

ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut
niinkuin kukin tuntee oman työnsä.

LUMIALA. Mielettömyyksiä!

ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut
kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen,
turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä
käyttää, taikka -- hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras
keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?

LUMIALA. Aarre on hävitettävä!

ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa:
vankila, hulluinhuone taikka... (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)

ANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!

ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini
ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!

LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta
kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan
eräs varkausjuttu. (Menee.)

ANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!

MARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?

ANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?

MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen,
sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt
meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden
vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He
tulevat kohta tänne.

    (Anna painuu sohvalle.)

ORAS. Nytkö he tulevat?

MARIA. He ovat täällä ihan kohta!

ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On
niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani
painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle
valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin
pimeää!

MARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!

ORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!

MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa
yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on.
Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy
pieneksi.

ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on
minussa enkä minä näe mitään muuta!

MARIA. Ajatelkaa äitiänne.

ORAS. Äitiäni...!

MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.

ORAS. Minun tähteni.

MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.

ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit
minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen
syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut
minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä
käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani!
Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!

ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu
vasemmalle.)

MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!

ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko
tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee
ryöstäjänä!

MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät.
He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat
itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen
pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei
kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman
yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi
Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.

ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.)  Orvokki!

    (Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
    ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)

Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on
minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt
minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä,
mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit
minua lähellä. Nyt on helpompi erota... (Orvokki vaipuu itkien hänen
jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä
ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan
huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen
kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)

He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa... Raudat kilisevät! Vankila,
vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa!
Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna
on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin
kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?

ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin
olen syypää. Minä huudan sen julki...!

    (Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)

LUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!

ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi
minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna
turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee
kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso
kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy,
tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi,
mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta
käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää,
kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat
salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!

    (Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos.
    Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan
    ja Lumiala seuraa heitä ulos.)

ORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!

ANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).

ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet
levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne... Oras, Oras...!
(Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).

LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin
elämä.

ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin
hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa
minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)

ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja
nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit
poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa
jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!

ORVOKKI. Meidän lapsellemme!

ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne...? Minä tahdon
sovittaa hänen lapsellensa!

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vaihdokas - Nelinäytöksinen näytelmä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home