Title: Mestari Olavin häät - Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimäisiltä hallitusvuosilta
Author: Starbäck, Carl Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Olavin häät - Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimäisiltä hallitusvuosilta" ***


MESTARI OLAVIN HÄÄT

Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimmäisiltä hallitusvuosilta


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suom. Juho Ahava [Lauri Soini]



Otava, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

  1. Uudestakastajat.
  2. Pyhän Yrjänän kuvan ääressä.
  3. Kiusaus.
  4. Kristina Gyllenstjerna.
  5. Yöllä.
  6. Kuningas ja herra Lauri-kansleri.
  7. Piispa Hannu Brask.
  8. Vanki.
  9. Luostarilupaus.
 10. Mestari Olavin kotona.
 11. Abrahamin uhri.
 12. Soittoniekka.
 13. Häät.



I.

UUDESTAKASTAJAT.


Kesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin
pääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä
koettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523.
Kun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna
marssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi,
oli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä
joukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli
hänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta
kaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä
päämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa
kaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain
hevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista
taloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki
tuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai
Pyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen
muistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat
täyteläintä ja voimakkainta elämää, -- kaikki yhtyi kuninkaalle ja
häntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään
mielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.

Pääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain
osottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman
voittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen
eturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa
itse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi -- oli
puhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet,
mitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava
loppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli
jatkanut.

Ennen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin
ennenkin -- mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat
istuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja
valtion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta,
jotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman
valtansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti
olevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat
olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo
kauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan
kuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä
valtakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan
uuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.

Monta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat
Tanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten
sadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin
kuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti
taisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on
silläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin
kansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan,
taistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.

Sentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä
vaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän
Yrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi
voitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana
taisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan
Sture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän,
pakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin
talonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan.
Tämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen,
kysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi
Ruotsin miehille.

Mutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä.
Tämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja
hänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja
kuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla,
missä pyhän Yrjänän kuva seisoi.

Kustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä
oli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna
tuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin.
Kaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen
uumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu,
silloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan
lohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri
pelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen
istuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja
kullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.

Kuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat
säilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä
taistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat
kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri
Olavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla
uuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan
aamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan
jättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen
ihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.

Kaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain
honkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan
kostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän
sentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän
leikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja
pursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan
muodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot
paiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu
vastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.

Keskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota
tässä alempana koetamme kuvata.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas
juhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui
rukoilemaan pääalttarin eteen.

On sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori,
seisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee
loppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on
saarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet
aivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan
hiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.

Muutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä
on huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina
kuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, -- innostuksesta vaiko
vastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan
kiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat
kiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet
vähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli
pystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat
kokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta
kuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen
munkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin
tuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.

Pilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta
kirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän
esiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki
ei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut
katseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa
ja kuiskasi: "Olen löytänyt tytön!"

Puhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin
näkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:

"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!"

"Heureka!" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: "Olen löytänyt"]
kuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään
syöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat
tiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen
oli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat
rohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen
hirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka
totinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala
käskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa
julkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä
huomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä,
ikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa.
Mutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista,
joita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin
syyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa
väkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei
tahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi
oltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan,
oppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen
vapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa
mies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.

Tämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä
arveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther
ja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri
tämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet
Saksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan
maallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin.
"Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi", oli heidän
tunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun
sanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen
sieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja
tämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken
tahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran
sanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten
näemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät
olivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita
tahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.

Heidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät
he voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin
uudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen:
uudestakastajat.

Kesällä tänä vuonna (1524) oli joukko näitä uudestakastajia tullut
Tukholmaan, ja heidän etunenässään oli turkkuri Melchior Rink ja
kauppasaksa Bernhard Knipperdollink. Kuningas oleskeli valtakunnan
eteläosassa, vartoen pääsyä Malmöhön, jossa hänen piti tavata Tanskan
kuningasta Fredrikiä, ja hänen poissaolonsa edisti suuressa määrin
vieraiden haaveksijain hommia. He majailivat etupäässä Norrmalmissa.
Pyhän Yrjänän kappelin, tai nykyisen Johanneksen kirkon, ottivat he
kokonaan omaan haltuunsa, eikä kestänyt monta viikkoa, ennenkuin heillä
oli alempi ja tietämättömämpi rahvas käsissään. Mitään vakuuttavaa
todistelua ei luonnollisesti voinut tulla heidän saarnoissaan
kysymykseen, kun saarnaajat olivat pelkkiä oppimattomia miehiä, mutta
mikä sanoihin nähden puuttui, se korvattiin huudolla ja kiihkeillä
eleillä. Heidän esiintymisensä vaikutti melkein samaan tapaan kuin
tanssitauti tai saarnatauti meidän päivinämme.

Juuri näitä uudestakastajia syöksähti nyt joukko Suurkirkkoon.

Saarnaaja siellä ei ollut kukaan muu kuin Tukholman kaupunginkirjuri,
mestari Olavi Pietarinpoika, toinen Ruotsin kirkon reformaattoreista.
Ei ollut lainkaan tavatonta, että hänen saarnansa keskeytettiin. Oli
tapahtunut useammin kuin kerran, että oli käyty suorastaan hänen
kimppuunsa, hänen seistessään korissaan Jumalan sana huulillaan, ja hän
oli hädin tuskin päässyt alas saarnastuolistaan. Mutta kukaan ei ollut
nähnyt hänen kalpenevan; päinvastoin säteilivät sellaisina hetkinä
hänen silmänsä kirkkaammin ja hänen äänensä leimautteli sanoja
ylevämmällä majesteetillisuudella. Epäilemättä oli monta kääntänyt
voimakkaan miehen oppiin juuri se teho, jolla aina vaikuttaa oman
henkensä tarjoominen vapaaehtoiseksi uhriksi, julkisesti lausutun
tunnustuksen vahvistuksena. Sellaisina hetkinä valaisi mestari Olavin
vakavia kasvoja säde marttyyrien sädekehästä.

Nytkään ei liikahtanut ainoakaan piirre näissä kasvoissa, kun raaka
joukko syöksähti sisään; ja ensimäisten jouduttua saarnastuoliin
juurelle, juuri hänen lausuessaan loppusanat: "Kas, sellaista vapautta
ovat Kristus ja Paavali opettaneet!" kuultiin kähisevän, rämäjävän
äänen joukosta huutavan:

"Sen valehtelet, mestari Olavi, kuin mikäkin viekas veitikka!"

Oli kuin sulku olisi nostettu pois uhkaavan kosken tieltä. Kaikki
alkoivat huutaa kilvan toistensa keralla: "Alas, ilkeä veitikka!" --
"Ulos, väärä opettaja!" -- "Hän saastuttaa herrantemppelin!" -- "Ulos
hän kaikkine pakanallisina koruineen!" -- Niin kajahteli sadoista
suista, ja hurjat, mielettömät katseet kääntyivät saarnaajasta
pyhäinkuviin, jotka koristivat alttareita ja seiniä.

Mutta saarnastuolissa oleva vahva mies, joka tiesi hyvin, että sanakin
vastaukseksi, sanakin kiihottuneen joukon tyynnytykseksi olisi
ollut vain öljyä tuleen ja antanut aiheen ilmitaisteluun ja
verenvuodatukseen, kumartui paikoillaan rukoilemaan, ja niin suuri oli
hänen valtansa kuulijoihinsa, että hekin kukin kohdaltaan kumartuivat
hiljaiseen rukoukseen.

Melu taukosi hetkeksi. Pyhyyden häväisijät, joista suurin osa oli
puolijuopuneita, silmäilivät aikalailla kummissaan ympärilleen. Heistä
näytti olevan aivan käsittämätöntä, ettei saarnaaja eivätkä kuulijat
antaneet itseään häiritä.

Silloin kuului Olavin mahtava ääni, hillityn juhlallisena lukevan
Herranrukousta, ja kirkko kävi yhä hiljaisemmaksi, ja karttumiehet
näyttivät yhä enemmän hämmästyvän. Mutta äkkiä alkoi rämäjävä ääni
huutaa jälleen:

"Mitä, veljet, sallimmeko hänen näin häväistä Jumalaa ja vapautta! Eikö
meitä kaikkia elähytä Jumalan henki, eikö ken hyvänsä meistä voi nousta
saarnastuoliin ja saarnata, jotta kivetkin itkevät? Ylös, Gideonin
miehet ... karkottakaa tiehensä eksyttäjä!" Hänen vielä puhuessaan,
lennähti muuan kivi saarnastuoliin. Se kulki vain sormenleveyden ohi
mestari Olavin pään ja sattui Jumalan äidin kuvaan, joka oli pystytetty
aivan saarnastuolin taakse. Kuva rämähti, ja hirveästi romahtaen putosi
vasen käsivarsi Jesuslapsineen lattialle. Kuulijakunta istui aivan kuin
pelon ja kauhun lamaannuttamana. Kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Monen
vakavan porvarin mielessä heräsi kyllä ajatus vastustaa väkivaltaa
väkivallalla, ja olisipa vain sanakaan siihen suuntaan päässyt mestari
Olavin huulilta, olisi kirkossa noussut hirveä ottelu.

Mutta mestari Olavi kuuli kylläkin selvästi huudoista pyhäinkuvia
vastaan, etteivät nämä olleet hänen tavallisia vihollisiaan,
paavilaisia, jotka nousivat häntä vastaan, ja ensi hämmästyksessään ei
hän voinut katsoa asiaa muuksi kuin surulliseksi erehdykseksi. Niin hän
kuin Suurkirkon kirkkoherrakin, joka myös oli luterilainen, olivat
yleensä olleet neuvottomia uudestakastajain esiintymiseen nähden. He
olivat kuulleet näiden saarnoja ja koettaneet ankarasti keskenään
selvittää heidän oppejaan, joiden uudestakastajat itse väittivät olevan
luonnollinen hedelmä siitä vapaudesta, jota Luther opetti. Tämä
vapaudenoppi oli heidät eksyttänyt. Vasta viime päivinä oli Olavi
enemmän mielijohteesta kuin selvästi ajatelluista järkisyistä, tullut
siihen vakuutukseen, jota hän tämänpäiväisessä saarnassaan oli
koettanut esittää. Kuitenkaan ei uudestakastajain taholta oltu vielä
koskaan ryhdytty vainoon lutherilaisia pappeja kohtaan. Olaville oli
sentään selvää, että samana hetkenä kuin hän järjestyksen nimessä
nousisi heidän oppiaan vastaan, olisi sota julistettu hänen ja heidän
välillään. Mutta sitä hän ei ollut vielä tehnyt, ja saarnasta, jonka
hän äsken oli lopettanut, olivat uudestakastajat kuulleet ainoastaan
loppusanat.

Rukouksensa lopetettuaan nähtiin hänen ojentavan yhteenpuristetut
kätensä korkeutta kohden, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän
keskellä kivittämisen uhkaa olisi tahtonut huutaa Herralta armoa ja
voimaa osottaakseen kuinka voimattomia nämä hyökkäykset olivat, kun ne
suunnattiin Jumalan ikuisten totuuksien julistajia vastaan. Niin
käsittivät hänen rukouksensa kaikki, ja heitä ihastutti tämä miltei
ylimaailmallinen tyyneys. Hänen kalpeain, pontevain kasvojensa
näkeminen keskellä myrskyä oli paras saarna, uskontunnustuksen
halleluja!

Hän laskeutui saarnastuolista.

Nyt oli hurjin taistelu alkava. Joukko väkeviä porvareita tunkeutui
pilarin luo suojellakseen saarnaajaansa, ja rähisevä joukko ulvoi kuin
vapaiksi päässeet metsänpedot, ojentaen kartuilla asestetut kätensä
pystyyn.

Naisten keskuudesta kuului kauhunhuuto, heidän rientäessään ulos
kirkosta mitä nopeimmin voivat. Ainoastaan kolmannen pilarin luona
kuorista lukien oli vielä kaksi jälellä. Toinen oli iäkkäämpi nainen,
jonka kasvojen piirteet, tumman päähineen reunustamina, puhuivat
lempeästä ja alistuvaisesta mielestä. Hän piti käsiään ristissä, mutta
hänen huulensa vapisivat ja hänen rukoillessaan hiipi kyynel hänen
ryppyisiä poskiaan pitkin. Hänen rinnallaan polvistui nuori tyttö.
Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, ja kiihkein levottomuus leimahteli
hänen tummansinisistä silmistään. Hänen piirteensä olivat hienot,
kuitenkin enemmän tarmokkaat kuin pehmeät. Katsettaan kääntämättä
tuijotti hän saarnastuolia kohden, josta Olavi juuri oli lähtenyt, ja
yhteentunkeutuneeseen miesryhmään sen ympärillä. Katsojasta näytti
siltä kuin hän joka hetki olisi ollut valmis rientämään uhatulle avuksi
ja suojaksi. Nämä molemmat naiset ne juuri olivat niin suuressa määrin
herättäneet munkkien huomiota.

Nämä seisoivat yhä vielä pilarinsa luona. He olivat vain
väistelehtäneet sen ympäri sitä mukaa kuin joukko ryntäsi eteenpäin,
niin että he tämän näkemättä nyt olivat pilarin vastakkaisella
puolella.

"Nyt on hetki käsissä", kuiskasi se, joka ensin oli huomannut molemmat
naiset, "enkä epäile, että onnistun tehtävissäni."

"Pax vobiscum!" [Rauha olkoon teille!] vastasi toinen. "On jo hyvä
aika".

"Tapaan teidät sitte isämme luona!"

"Isä arkkipiispan luona, kuten puhuttu on!"

Ja molemmat munkit erosivat. Viimeksi puhunut hiipi pitkin pilarin
vartta ulos kirkosta. Toinen meni nopein askelin vastakkaiseen
suuntaan, kuitenkin kiihkeästi vilkuen sivulleen, huomasiko häntä
kukaan saarnastuolin luota. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta pelkoa.
Sillä kirkon perällä oli kylliksi muuta tehtävää. Kirkossa tosin oli
vielä monia, niin naisia kuin miehiäkin, jotka eivät voineet lähteä
paikoiltaan, ennenkuin näkivät, kuinka alkaneet tapahtumat
päättyisivät. Nämäkin olivat niin kiintyneet näkemäänsä, etteivät
huomanneet munkkia.

Hän oli pian aivan nuoren tytön rinnalla. Mutta täälläkin oli hän
valinnut paikkansa pilarin takana, ja sattuman oikusta se, jota hän
etsi, oli aivan pilarin vieressä vanhan naisen keralla.

"Älkää peljätkö", sanoi hän puoliääneen, mutta vakuuttavaan ja
isälliseen sävyyn, "älkää peljätkö, hurskas neiti, tällä kertaa ei
mitään pahaa ole tapahtuva mestari Olarille!"

Tyttö hypähti munkin sanat kuullessaan, kuten pelästynyt naarashirvi.
Hän kiinnitti katseensa puhujaan, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kuka
hän oli. Mutta munkki vastasi hänen lausumattomaan kysymykseensä
lempeällä hymyllä.

"Ettekö tunne pater Robertia?" sanoi hän, ja nähtyään että tyttö tunsi
hänet, lisäsi hän: "Minulla on sanottavana teille sananen, neitsyt
Kristina, sananen, josta varmaankin olette minulle kiitollinen!"

Omituinen hymy, joka sentään aivan heti katosi, väreili neitosen
huulilla hänen katsoessaan eteensä maahan.

"Se koskee mestari Olavia!" jatkoi munkki.

Tyttö näytti tulevan tarkkaavaisemmaksi, mutta vieläkään ei hän
virkkanut mitään.

"Se koskee hänen tulevaisuuttaan!" sanoi munkki edelleen. "Olen hänen
ystävänsä hänen isänsä tähden. Tiedätte sen hyvin, ja vannon sen
Jumalan pyhän veren nimessä, että tahdon toimia ainoastaan hänen
onnekseen. Tahdotteko auttaa minua, neitsyt Kristina?"

"Minä!" huudahti tyttö aivan hämmennyksissään.

"Niin, te voitte tehdä sen." Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa
näytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän:
"Tahdotte kai tekin!"

"Ja mitä haluatte sitte minulta?"

"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään
Harmaamunkkiluostariin".

"Harmaamunkkiluostariin?"

"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät,
jotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen ... sanokaa
minulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni ... tahdotte kysyä, miksi en
puhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei
luota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän
voi olla suostumatta, ja te tunnette minut..."

Kaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli
aivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi
yhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään
väitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja
tulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella,
ikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että
tyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.

Hirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen
lupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten,
kuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut
saarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: "Nyt on hetkesi
lyönyt, koira ... viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi."

Enempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat
ympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi.
Munkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi
sekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.

Mutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget.
Kaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui
pari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet
ryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies
näöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli
seurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän
pysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin
tämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana
ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari
Olaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn.
Toisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta
kuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä
matkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan,
missä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion
esineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei
se enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas,
että se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli
tämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta
sen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.

Mahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt
lapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin
sanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen
näkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli
tuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän
heräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle,
jälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän
ottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin
kimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli
hän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi
molempia naisia pilarin luona.

Nuoret kasvot olivat kadonneet, mutta vanha seisoi jälellä, vavisten ja
kuolonkalpeana. Ja päihtynyt mies oli tuossa tuokiossa hänen sivullaan
ja vei hänet miltei kantamalla ulos kirkosta. Mutta siellä jätti hän
hänet ja riensi takaisin kirkkoon, mistä kuului huutoja, että oli
käytävä käsiksi ja heitettävä ulos "epäjumalankuvat", joilla
tarkotettiin kaikkia kuvia ja maalauksia ynnä muita kirkonkoristuksia.

Kun vanha nainen oli onnellisesti joutunut kirkkomäelle oven edustalle
ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän yksin. Pakenevia miehiä ja
naisia syöksyi hänen ohitsensa. Hänen ensi ajatuksensa oli Kristina ja
hän huusi ohitse rientäville, kysellen häntä. Mutta kukaan ei häntä
kuullut, ja jos joku kuulikin, ei kukaan tiennyt kadonneesta mitään.

Jokin esine joka heitettiin ulos kirkosta, sattui niin kovasti hänen
kupeeseensa, että hän kaatui kumoon. Kuitenkin kuuli hän selvään,
kuinka luja ääni kirkon sisäpuolella huusi:

"Lakatkaa, ystävät, vapauden nimessä! Tänään ei ole sopiva aika
työllemme, mutta huomenna ... huomenna tulemme toimeen tuhatlukuisina
ja puhdistamme temppelistä kaikki epäjumalan kuvat. Tulkaa nyt mukana
kappeliin, siellä on jumalanmies Melchior Rink meille sanova, kuinka
meidän on käytävä käsiksi työhön ja vietävä se hyvään loppuun."

"Knipperdollink, Knipperdollink!" huusi hurja joukko. "Tulemme mukanasi
kappeliin, Melchiorin ja sitte mestari Reinhardtin luo!"

Ja raivoava joukko virtasi ulos kirkosta, tunkeillen ovessa, rähisten
ja elämöiden. Vanhus kuuli ja näki kaiken siihen missä makasi, mutta ei
kyennyt liikahtamaan paikaltaan.

Kun lopulta kaikki oli hiljaa ja hän katseli ympärilleen, olivat
kirkonovet suljetut. Hän nousi hiljaa pystyyn. Hänen vierellään makasi
pyhän neitsyen irtikolhaistu käsivarsi Kristuslapsen keralla.

Nainen risti itsensä ja nilkutti hiljalleen kotiaan kohden.



2.

PYHÄN YRJÄNÄN KUVAN ÄÄRESSÄ.


Kun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet
temppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden
tapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet
niitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se
hirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin
suuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa,
jonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut
selvittää ajatuksiaan.

Vähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän
katseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää
olentoa, mihin katseensa heittikin.

Hetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä
peitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului
jälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja
katsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän
painoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni
päähineensä leukanauhasta.

Hän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli
juhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä
aikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta
holvien.

Kristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo.
Mutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman
kalpeus.

Alttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä
vajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut
tyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se
taivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta
tukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki
oli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa
vasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä
vasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja
säännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä
ruumista.

Olisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja
liikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai
taisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen
selvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat
kehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla,
joka hajoaa atomi atomilta.

Nuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat,
ikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen
ääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin
saivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä
mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat
miehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua.
Ei vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien
pieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.

Äkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.

"Ei!" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja
sointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen
ihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. "Ei ... se on sinun tahtosi, Herra, ja
minä olen sinun palvelijasi ... tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa
ihminen samalla musertuisikin!"

Hän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa
kohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa
sattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän
oli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään.
Hymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän
läheni neitoa.

"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?" kysyi hän tarttuen tämän
käteen.

Tyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat
poskensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.

"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän
Yrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut
niin?... Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee...
Ah, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun
kieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan
tunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan
kädessä, ja minun asiani on hänen..."

"Olavi!" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia
kyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja
suonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.

"Olet kiihdyksissä, Kristina!"

"Siihen mitä puhut, Olavi", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen
päänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, "siihen ei minun
ole vaikea vastata ... elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!"

"Elämässä ja kuolemassa!" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti
tytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen
otsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. "Elämässä ja
kuolemassa, sanot sinä ... ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat
sisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee
heittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun
jumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin ... oletko harkinnut
kaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat
surkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä
juttuja sinusta, ja kentiesi ... kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä
polttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse..."

"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini", keskeytti hänet Kristina
tulisesti. "Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö
itse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen
voimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on
sinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt
osalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä
minulle tuollaisia kysymyksiä."

"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja
luottamuksella... Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi
kyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta
taakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen
Jumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan
kuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?"

"Tahdon!" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani
kätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.

"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä", sanoi hän liikutetulla
äänellä. "Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!"

Urkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa,
hälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He
ymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät
yhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!

Mutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät
ahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen
jälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne
lähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne
tulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui
varovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden
ei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet
niistä mitään.

Hän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili
sotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat
niin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin
taakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä
pudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni
pilarista, jottei kaatunut.

"Ja nyt, Kristina", kuului Olavin ääni, "nyt täytyy meidän erota. Mene
kotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei
niin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni
puolesta..."

Suurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta
ennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:

"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan
voivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä
Herrani työtä, valvoa ja taistella... Menen täältä Norrmalmiin, minun
täytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon... En Jumalalle
enkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko
täyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös,
minutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen
päässyt oikean perille, en saa epäröidä..."

"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!"

"Se on Jumalan kädessä ... jollen tule, niin ole huoletta Kristina,
tuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen
sen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee
tukea... Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria,
kun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja
puhunut Herran nimessä!... Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua
ajatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa
aina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä
heikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra
elää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa."

Hän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti
hänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään
tunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella
iloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja
kuolemasta.

Mutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita,
epävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret
olivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun
miehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat,
että hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen
pyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria
kohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan
punastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle
leikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat
päärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti
ympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan,
kyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.

Olavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Mitä tahdot, vanhus?" kysyi hän. "Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja
jos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis
kuulemaan ja auttamaan mikäli voin."

Miehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin
puhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen
otsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse
oli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen
rakkauteensa vastattiin.

"Ei, ei", huudahti mies. "Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan
näin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en
voinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani."

"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei
tahdo kenenkään syntisen kuolemaa... Tulkaa luokseni kaikki, jotka
olette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne
hartioilleni."

"Ohoi, mestari Olavi", huokasi mies, "mitäpä minulla olisi tuotavaa.
Tavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä
syntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset
näet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan
kultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät
herkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen
nälkään... Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien
yhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei
mitään köyhiä saa olla olemassa... Hahaha, minun henkeni ei voi
käsittää yhtä eikä toista."

Hän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään.
Hänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily
näyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi
vetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.

"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä
päivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava
minua... Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun
sanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole
langennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla."

"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.

"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.

"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"

"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"

Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että
varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei,
mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi
alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:

"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja
Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä
huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille
täällä sisällä ... se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät
täältä pois."

"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?"

"Mistäs minä tiedän?... Kentiesi samaa mitä tänäänkin..."

Olavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja
hymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän
tosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt
katsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei
näyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan,
niin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana
lörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos,
joka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan,
ei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi
sentähden:

"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?"

"Tunnenko... Mitä sanotte, mestari Olavi! Tunnenko hänet... Jumala
minua armahtakoon, kuinka hänet tuntisin?"

"Mutta näyttää kuitenkin, ikäänkuin..."

"Minä miesparka ... ei, ei, mestari Olavi ... tunnen tuskin itseni,
vielä vähemmän muita, ja kaikista vähimmän ketään nuorta neitsyttä ...
ei, ei!"

Mies keskeytti Olavin tiedustelut eräänlaisella innolla, ja kun hän
vielä luki epäilystä tämän silmissä, alkoi hän hajanaisen puheen, joka
siinä määrin esti kaikki enemmät kyselyt samaan suuntaan, että Olavi
katsoi hänen jossakin määrin kadottaneen ymmärryksensä.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Ei olekaan syytä luulla, että hänet tuntisit.
Mutta nyt on sinun seurattava minua Norrmalmiin ja Melchior Rinkin luo
tai jonkun muun, joka saarnaa hänen vapaudenoppejaan."

"Niitä on paljon niitä, mestari Olavi! Mutta jos tahdotte vastata
yksinkertaisen miehen kysymykseen, niin sanokaa minulle, mikä ero on
sen vapauden välillä, jota te itse saarnaatte, ja sen, jota Melchior
Rink opettaa? Vanhan kirkon kukistamisesta, siitä te puhutte molemmat,
siitä olette siis yhtä mieltä. Pyhimykset, luostarit, munkit ja nunnat
ja kaikki hyvin syötetyt pääpapit, ne julistatte molemmat
antikristuksen apulaisiksi! Vapautta saarnaatte myös molemmat, kuinka
yksinkertainen voi tietää, kumpi teistä on oikeassa?"

Olavi katsoi kummastuneena puhujaan, joka osotti teräväpäisyyttä paljo
enemmän kuin häneltä olisi voinut odottaa, ja tämä kysymys oli kauvan
ollut hänen omienkin ajatustensa esineenä. Hänestä oli sentähden
kysymys aivan luonnollinen, vaikkei hän tosin sitä odottanut tämän
mitättömän miehen huulilta.

"Kysymykseesi", sanoi hän, "tahdon vastata toisella. Kun myrsky käy ja
laiva ponnistelee vaikeassa hyökyaallokossa, purjeet repeävät
kappaleiksi ja vaahto kuohuu ympärinsä tyrskyvässä aallokossa, kuka
silloin ohjaisi laivaa, jos kaikki ovat yhtä hyviä?"

"Hän, jonka kautta Herra puhuu!" vastasi mies hyvin varmasti, ja hänen
kasvonsa näyttivät melkein yhtä innostuneilta kuin hänen katsoessaan
Kristinaan.

"Ja kuinka tunnette hänet?" kysyi Olavi jälleen. "Kuka tahansa teistä
voi astua esiin ja sanoa: kuulkaa minua, sillä minun kauttani puhuu
Herra! Kaikki tahtovat lausua Herran tahdon eikä kukaan tahdo totella,
ja silloinhan laiva uppoaa! Kas siinä on erotus minun ja teidän
vapautenne välillä, että minä tahdon olla vapaa Herran alapuolella, te
hänen yläpuolellaan!"

"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?"

"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä
kirjoissa."

"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota
Melchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!"

"Entä sinä itse, vanhus?"

"Minä ... mitä kysytte minusta, mestari Olavi?"

"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan
omaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on
oikeassa, Melchior vai minä!"

"Ja koska tämä tapahtuisi?" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin
silmiin.

"Milloin vaan", vastasi Olavi. "Tule luokseni, ja minä tahdon lukea
sinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein ... ja pian, usko
minua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea
kirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja
sen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!"

Mieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi
silmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta
lakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin,
pilkahti niistä hehkuva lämpö.

"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle ... olen kyllä
köyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut." Hän jupisi
sen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta
lisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: "Tahdon sanoa teille
jotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi ... virtaa on
usein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja
Knipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat
keskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa
voi sortua sen voiman edessä... nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin
teidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen...
Minun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan,
mutta tuhatta vastaan, -- älkää sitä koettako, mestari Olavi!"

"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta..."

"Älä yritä sitä, sanon", toisti mies. "Tahdon sanoa sinulle miksi, ja
sinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin." Mies
rykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen
tylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja
hän jatkoi: "Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään
päällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta.
Yhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään
siitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on,
muutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva
tuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat
edeltä valmistamaan Herran tietä."

Olavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt
lainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja
sopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an
joukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse
väkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei
mikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin
että uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön.
Paavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja
olisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena
ja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja
todistukseksi heitä vastaan.

Ja kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa
kaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle
hän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman
kaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään
vimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa.
Täällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista
näyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti
Pietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata
uudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan
siitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta
heidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä
päätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen
intoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat
vaikuttaneet häneen.

Tämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen
jälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi
hänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne
tiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin
ajatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.

Kristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.

"Ethän mene sinne?" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.

"Sekä menen että en, Kristina!" vastasi Olavi. "Riennän linnaan,
linnanvoudin luo, ja sitte..."

"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua
odottaa."

"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö ... mikä taistelu sinulla olisi
ilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat
niin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!"

"Sinäpä sen sanot ... se on taistelu, josta sydämeni sanoo sinun
lähtevän voittajana. Paavilaiset tahtovat, että sinun on kohdattava
heitä tänään kolmen aikaan Harmaaveljesten luona."

"Harmaaveljesten!" toisti Olavi leimahtavin katsein, ikäänkuin hänellä
olisi ollut joku harmaaveli edessään Kristinan sijaan. "Harmaaveljesten
-- ja kuka sinulle on antanut sen tiedon, Kristina?"

"Mestari Robert", vastasi Kristina.

"Ah, dominikanipriori Vesteråsista...!"

"Hän puhui rauhan ja hyvänsuonnin sanoja", jatkoi Kristina. "Mutta kun
silloin saarnan loputtua, oli levottomuuteni juuri suurimmillaan, niin
tuskin kuulin mitä hän sanoi, mutta sydämeni käsitti sanat aivan
päinvastoin, ja sen tähden kutsun sinua taisteluun enkä rauhaan.
Arvelen kuitenkin, että ottelusta itse vihollisen leirissä voi sinulle
olla paljo hyvää tulevina aikoina."

"Sydämesi puhui oikein Kristina, ja viisautesi ilahuttaa minua. Minun
tulee uskaltaa astua käärmeen pesään ja päästä sieltä voittajana, jos
Herran tahto on niin. Mene nyt äitini luo, sinne tahdon tulla
iltapäivällä. Mutta ennenkuin olen puhutellut Harmaaveljesluostarin
hyviä miehiä, näemme tuskin toisiamme."

Näin sanoen tarttui hän Kristinan käteen, ja he poistuivat sakaristoon,
josta heidän pian nähtiin astuvan ulos ja rientävän kukin taholleen,
Olavi linnaan ja Kristina kaupunkiin päin.



3

KIUSAUS.


Kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, kun kaksi miestä dominikaanien eli
mustainveljesten munkkikunnan puvussa lähestyi tornia sillalla, joka
vei Harmaamunkkisaarelle. Tämä saari, nykyinen Ritariholma, joka meidän
päivinämme on huomattava aukeista paikoistaan ja suurista, muhkeista
rakennuksistaan, oli tähän aikaan kokonaan harmaaveljesten tai
fransiskaanien omaisuutta. Heidän kirkkonsa ja luostarinsa kaikkine
tarpeellisine rakennuksineen, jotka olivat rakennetut ympärinsä jonkun
matkan päähän kirkosta, olivat kaupungin puolelta muurin ympäröimät,
niin että koko saari siten ulkonäöltään muistutti linnotusta. Paitsi
Ritariholman kirkkoa ja muuatta vanhaa pyöreää tornia saaren
pohjoisluoteisella reunalla ynnä mahdollisesti jotakuta ympäröivien
rakennusten perusmuuria ei enää ole jälellä mitään muinaisesta
Harmaamunkkisaaresta.

Nämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään
selvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa,
kulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä
äänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja
siltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain
edellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen
tai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä
puhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti
onnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:

"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli
priori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin
olette sen käsittänyt..."

"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?" keskeytti priori kiihkeästi
ja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.

"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori", vastasi munkki sävyisällä
äänellä, "että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla
ystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti
tutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään
kävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet
niihin, joita mestari Olavi johtaa..."

"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän
kirkon ystävä?"

"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii
totuuteen!"

"Totuuteen ... totuuteen, sanotte, Martti", huudahti priori ja pysähtyi
äkkiä sillalla. "Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä
kirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan."

Molemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että
heidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja
luostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka
oli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä
vastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa
odottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan
keskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti
hän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:

"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan,
mutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä
helmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä
sanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi
häntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän
dominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä ... siinä on
teille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni
seuraavat joka askeltanne."

Näin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse
suureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten,
ulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen
itäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla.
Tämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka
päästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä
huoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä
mainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä
vuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien
jälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta
virasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa
nojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa
puvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana,
istui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä
nimitettiin.

"Tärkeitä uutisia olemme saaneet käsiimme", sanoi piispa Pietari sisään
astuvalle priorille, "senjälkeenkuin jätimme kirotut kerettiläiset
kaupungin kirkossa."

"Tämä tavara ei ole harvinaista meidän päivinämme", lausui priori
tervehtien kunnioittavasti arkkipiispaa. "Jos saadut uutiset ovat myös
hyviä, silloin ne ovat sellaisia, joita oikeauskoiset tarvitsevat."

"Olemme tältä kunnon mieheltä, Gert Bryninghiltä", jatkoi piispa,
"rakkaan veljemme Linköpingin piispan tallimestarilta, saaneet
ilahuttavia sanomia, meille suureksi lohdutukseksi ja virkistykseksi.
Ja erityisesti on se asia, jonka tähden Gert Bryningh on tullut tänne,
ilahuttava rakkaille ystävillemme, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan
jäsenille."

Ministeri ja priori vaihtoivat tällöin salaisen ymmärtämyksen katseen,
ja edellinen teki lisäksi melkein huomaamattoman liikkeen päällänsä.

"Jos ymmärrän oikein teidän sananne, arvoisa isä, piispa Pietari",
puuttui priori puheeseen, "niin koskevat ne sitä suurta perintöosaa,
jota tällä veljeskunnalla on oikeus odottaa nyttemmin Jumalan luona
autuaan raatimies Ingevald Torstinpojan jälkeen."

"Oikein, veli priori, oikein", toisteli piispa. "Se asia, joka nyt
näyttää kääntyvän selvälle tolalle, tulee suuresti auttamaan
veljeskunnan kunnian kohoamista, ja samalla myös kirkon..."

"Onko nyt sitte varmaa, ettei perillisiä ole olemassa?" kysyi priori.
"Tiedätte hyvin, että se nyt on aivan kuin kirkas päivä, niin että
jokainen puutteellisuus näkyy jo kaukaa ja siellä mistä sitä vähemmän
aavistaa."

"Niin varmaa kuin se, että nyt kuulette Hannu Pietarinpojan sielukelloja
soitettavan", vastasi fransiskaanien ministeri. "Hän oli rikkaan
Ingevaldin koko perinnön laillinen omistaja, paitsi suurta taloa tässä
Munkkisillan vastapäätä, jonka takeena meillä harmaaveljeksillä on
Ingevaldin lailliseen kuntoon laitettu testamentti."

"Mutta tällä Hannu Pietarinpojalla on sentään sisar!" huomautti priori.

"Ja hän kuuluu sukulaisvainajansa tahdon ja pyhän lupauksen mukaan
kirkolle", puuttui Linköpingin piispa puheeseen. "Minä, Gert Bryningh,
olen tullut, sukulaisvainajani, Ingevaldin, jonka sielua Jumala
armahtakoon, tahdon ja määräyksen mukaan ynnä armollisen herrani, Hannu
piispan suostumuksella, viedäkseni Hannu Pietarinpojan sisaren mukaani
pyhän Birgitan luostariin Vadstenassa, ja kauvan ei ole viipyvä
ennenkuin hän on ottanut hunnun."

"Siunattu olkoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset", huudahti priori
tehden hartaana ristinmerkin, "Pilvet hälvenevät, ja pyhä risti
säteilee vielä katoamattomalla loisteella yli maailman."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka keskeytti arkkipiispa, kuunneltuaan
tähän asti äänetönnä keskustelua. Hän oli istunut koko ajan nojaten
päällänsä käteensä, näköjään miltei vieraana sille, mitä tapahtui hänen
ympärillään. Hänellä oli kaunis pää, lempeät piirteet, jotka osottivat
rauhan ja tyyneyden miestä, ei lainkaan sopivaa niihin aikoihin, joissa
hän eli tai siihen tehtävään, jota varten paavi oli hänet edellisenä
vuonna lähettänyt kotimaahansa. Hänen käytöksensä yleensä, samoin kuin
se erinomainen huolellisuus, jonka hän oli omistanut puvulleen, aina
pienimpiin seikkoihin asti, näytti viittaavan koko lailla
turhamaisuuteen, joka ei kuitenkaan mitenkään rumentanut tätä hienoa
miestä. Arkkipiispa Johan oli syntynyt 1488 ja oli siis 36-vuotias,
nuorukainen vanhan piispa Pietarin rinnalla.

"Erään tärkeän seikan olette mielestäni unhottaneet tässä asiassa",
sanoi hän sävyisällä äänellä, mutta suurella arvokkuudella. "Tarkotan
perijättären suostumusta!"

"Perijättären suostumusta!" huudahtivat läsnäolijat kummissaan.

"Niin, hänen suostumustaan... Veljemme, piispa Hannu, on saanut
ankaroita nuhteita herraltamme kuninkaalta, erään luostarineitsyen
tähden. Luuletteko, että, jos tämä asia tulee kuninkaan korviin, hän
antaa sen mennä menoaan enemmän kuin entisenkään. Minä en luule sitä ja
sanon teille, etten tahdo sotkea käsiäni tähän vyyhteen. Tahdon kulkea
toista tietä, varmana siitä, että pyhä kirkkomme voittaa muillakin
keinoilla kuin niillä, jotka tarvitsevat pimeyttä vaikuttaakseen.
Totisesti eivät kirkollemme ole helvetin portitkaan voittamattomat!"

"Viisaasti puhuttu, hurskas isä arkkipiispa. Kuitenkin on totta, ettei
kirkko voi sietää, että siltä ryöstetään omaisuus, ja minusta näyttää,
että ne keinot, joita tähän käytetään, juuri siten pyhittyisivät; sillä
varmaa on, etteivät pyrinnöt, joilla on sielujen pelastus korkeinna
päämääränään, koskaan voi olla pahasta. Pietari Pelurin tytär voi kyllä
olla toista mieltä, hän on kietoutunut maailman verkkoihin, mutta
eivätkö hänen kyyneleensä kerran muutu iloksi, kun hän löytää sen
autuuden, jonka kirkko on hänelle valmistanut ... valmistanut hänelle
sulasta rakkaudesta, niin suuresta rakkaudesta, että se on pakottanut
häntä vastoin hänen tahtoaan? Totisesti on niin käyvä!"

"Sallittakoon minun", alkoi sen jälkeen piispallinen tallimestari
kumartaen pappisvaltiaille, "viitata vielä erääseen asiaan, nimittäin
testamenttiin. Siinä sanotaan nimenomaan, että sukulaisvainajani
omaisuus on lankeava kirkolle, sittenkuin neito, Jumalan armon avulla,
on vannonut hylkäävänsä maailman ja mennyt Vadstenan luostariin. Olen
tarkoin tutkinut sukulaisvainajani tahtoa, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, ja olen myöskin tiedustellut siitä armolliselta
herraltani, kunnioitettavalta isältä, piispa Hannulta. Mitään epäilystä
siitä, mikä tässä on oikein, ei siis saata syntyä, niin kauvan kuin
laki ja oikeus on Ruotsin maassa voimassaan."

"Siinä uskossa olen minäkin", lisäsi priori, "ja minusta näyttää, että
tämä lähtökohta on oikea tässä asiassa; luulen tuntevani myöskin jalon
neitsyen mielenlaatua ja tietäväni, että hän itse, aikaisin elämän
surujen ja murheiden koettelemana, halajaa pyhän luostarin rauhaan. Ja
sentähden voimme parhaimmalla omallatunnolla toimia, ei ainoastaan
kirkon, vaan myöskin neitsyen sielun hyväksi."

"On kuitenkin olemassa vielä yksi nimi Ingevald Torstinpojan
testamentissa", jatkoi arkkipiispa, vetäen käsiinsä pergamenttikirjeen,
joka lepäsi hänen edessään pöydällä. "Tässä puhutaan Hannu
Pietarinpoika-vainajan isästä, Pietarista, jota rahvaan kesken sanotaan
Peluriksi. Häntä ette näytä aikovan ottaa laskuihin mukaan."

"Jos mies vielä löytyisi", jatkoi fransiskaanien ministeri, samalla
kuin nousi tuoliltaan ja mielistelevästi hymyillen kumartui pöydän
ylitse arkkipiispan puoleen ynnä osotti pergamenttikirjeessä
esiintyvään Pietari Pelurin nimeen, "jos mies vielä olisi
löydettävissä, olisi asia ilman kaikkia huolia selvillä. Pietari
Peluria ei hänen sukulaisensa Ingevald ole muistanut enemmällä kuin
näillä 10 markalla, jotka Ingevald antoi eläkkeeksi Harmaamunkkikujalla
sijaitsevasta suuresta talosta, jonka hän, sielunsa autuudeksi, Jumala
ja pyhä Fransiskus olkoot hänelle armolliset, antoi luostarillemme. Jos
Pietari eläisi sukulaisensa jälkeen, silloin koko omaisuus tulisi
luostarin hyväksi..."

"Ja vastaisessa tapauksessa...?"

"Siitä, teidän armonne, ei ole sanaakaan sukulaiseni testamentissa!"
vastasi Gert Bryningh. "Minä itse olen, yhdessä raatimies Olavi
Mikkelinpojan ja Karl Kultasepän kera, todistanut niin hyvin esillä
olevan lahjakirjan kuin toisenkin testamentin, joka on armollisen
herrani, piispa Hannun tallessa ja josta minulla täällä on todistettu
kopio."

Tallimestari otti esiin ja ojensi nöyrästi kumartaen arkkipiispalle
mainitun kopion, joka täydelleen todisti fransiskaanien ministerin
sanat oikeiksi. Arkkipiispa luki asiakirjan tarkoin lävitse, ja sen
jälkeen pani hän sen pöydälle ja katsoi kysyvästi Gert Bryninghiin.

"Merkillinen testamentti", sanoi hän pudistaen päätänsä, "merkillinen
testamentti! Epäilemättä on näiden miesten kesken täytynyt vallita
omituisten suhteiden ja tuskin tiedän sanoa, voiko se, huolimatta
testamentin selvistä sanoista, voittaa lain voiman."

"Pietari Peluri on itse tunnustanut sen pätevyyden", puuttui
fransiskaanien ministeri puheeseen. "Hän on vierastenmiesten
läsnäollessa antanut täysin pätevän todistuksen, että hyväksyy
Ingevaldin määräykset, ja tämä todistus on luostarimme huostassa,
mutta, jumala paratkoon, se hyödyttää meitä vähän, sillä Pietari katosi
samana päivänä, jona Ingevald Torsteninpoika kuoli. Hänen vaatteensa
löydettiin laivalaiturilta ympärysmuurin edustalta, jonakin päivänä
kuningas Kristianin kruunauksen aikana. Onneton oli kaiken
todennäköisyyden mukaan itse lyhentänyt elämänsä."

"Ja siitä seurasi", lisäsi Gert Bryningh, "että omaisuus joutui Hannu
Pietarinpojalle."

"Entä te itse, Gert Bryningh", kysyi arkkipiispa, "ettekö te tee mitään
vaatimuksia Ingevaldin omaisuuteen nähden?"

"En, en, teidän armonne, olen luopunut kaikista vaatimuksista;
sukulaiseni sielunrauha on minulle suurempiarvoinen kuin mitätön kulta,
ja minä olen itse määrännyt testamentissani, että se vähä, jonka saatan
jättää jälkeeni, on lankeava pyhälle luostarille."

Arkkipiispa kysyi vielä Ingevaldin testamentin syitä, sillä olihan hän
viimeisellä tahdollaan aivan kuin pakottanut lähimmän sukulaisensa
katoamaan maailmasta, mutta hän ehti ainoastaan lausumaan kysymyksen,
kun vartioiva veli astui sisään ja ilmotti mestari Olavin. Vartija jäi
seisomaan oven suuhun odottaen esimiehen viittausta tulijan tuomisesta
sisään, mutta tätä viittausta ei annettu.

Niin hyvin harmaaveljesten päämies kuin piispa Pietari ja Gert Bryningh
katsoivat kysyvästi Vesteråsin prioriin, ja tämä riensi selittämään,
kääntyen arkkipiispaan:

"Olen onnistunut tehtävässäni, arvoisa isä arkkipiispa, kirkon
vaarallisin vihollinen on täällä ovella, odottaen päästä sisälle!"

Arkkipiispa oli jälleen nojannut päänsä käteensä ja näytti tuskin
huomanneen vartijan saapumista tai priorin sanoja, mutta tämä jatkoi,
joutumatta arkkipiispan hajamielisyydestä ymmälle:

"Kohtaus Gert Bryninghin kanssa on estänyt minua mainitsemasta, mitä
olen saanut tietää koetellessani toimittaa kerettiläisiä teidän
silmienne eteen... On vielä asia, joka lisää painoa vaakaan päätöstä
tehdessämme tässä kysymyksessä... Ollaan aikeessa tehdä kuolemansynti,
rikos, laadultaan kirkolle paljo vaarallisempi kuin se, että kirkolta
menisi rikkaan Ingevald Torsteninpojan perintö menojaan."

Nyt kohotti arkkipiispa päänsä ja katsoi tutkivasti puhujaan, ja
toinenkin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mitä hänellä oli
sanottavaa.

"Minkä rikoksen jälille olette sitte päässyt?" kysyi arkkipiispa Johan.

"Vihitty pappi aikoo naida neitsyen, joka on määrätty nunnaksi!"

"Naida!" huudahtivat kaikki läsnäolijat yhdestä suusta.

"Kuten sanoin", jatkoi priori, "neitsyt Kristina Pietarintytär, hän,
joka riistää kirkolta Ingevald Torstinpojan suuren perinnön, jollei
sitä viisailla toimenpiteillä ehkäistä, hän, joka sukulaisvainajansa
viimeisen tahdon mukaan on määrätty kantamaan huntua Vadstenassa, hän
on aikeessa mennä naimisiin kerettiläisen kanssa, joka juuri odottaa
pääsyä sisälle."

"Jos on totta mitä sanotte, priori Robert", puuttui piispa Pietari
puheihin, "niin luulen, että kirkko helposti voi pelastaa omaisuutensa.
Niin törkeä rikos kuin se, mistä puhutte, vahvistaa paremmin kuin
mikään Ingevaldin testamentin..."

"Älkää sanoko!" jatkoi priori. "Kaikki riippuu armollisesta
herrastamme, kuninkaasta."

"Niin ilmettyä rikosta Jumalan ja kirkon lakia vastaan ei kuningas
sentään voi sallia koskaan!"

"Niin kai luuli joka mies, ennenkuin hän saapui teidän omaan
tuomiokapituliinne, kunnianarvoisa isä piispa Pietari, syksyllä mennä
vuonna, ja selitti teidät ja tuomiorovastinne erotetuksi, teidät
Vesteråsin piispanistuimelta ja tuomiorovastin arkkipiispanistuimelta.
Käsi, joka tällä tavoin uskaltaa huitoa kirkon isiin, se tuskin
kohottanee miekkaa kirkon puolustukseksi. Minusta näyttää sentähden
olevan varma ja epäilemätön asia, ettei armollinen herramme, kuningas
Kustaa, anna Ingevaldin omaisuuden joutua luostarille sentähden, että
Ingevaldin perillinen menee papin kanssa naimisiin. Eivätkö huhut
kerro, että moni lutherilainen pappi, tai käyttääkseni kunnianarvoisen
isän piispa Hannun sanaa, luciferilainen pappi on jo mennyt naimisiin."

Kehenkään ei ilmotettu tiedonanto näyttänyt tekevän syvempää vaikutusta
kuin vanhaan tallimestariin. Hän teki ristinmerkkejä moneen kertaan ja
pudisteli huolestuneesti harmaata päätänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti hän priorin lopetettua. "Mitä
häväistyksiä, mitä jumalattomuutta täytyykään vanhojen korvieni kuulla!
Ei, ei koskaan, koskaan saa tämä tapahtua!... Ennenkuin vuosi on
lopussa, tulee Ingevaldin naissukulainen, neitsyt Kristina ottamaan
hunnun ja armollinen herrani, piispa Hannu vihkii hänet omin käsin
nunnaksi! Pyhä Jumalan äiti, kuinka tämä maailma onkaan täynnä
häjynilkisyyttä!"

Vanha mies kumarsi kunnioittavasti arkkipiispalle, ja piispa Pietari
vaihtoi parisen sanaa fransiskaanien ministerin kera ja meni sen
jälkeen ovea kohden Vesteråsin priorin seuraamana. Juuri heidän
joutuessaan ovelle, avasi tämän vartioiva veli luostarin esimiehen
viittauksesta, ja tallimestari ja priori vetäytyivät syrjään, Olavi
Pietarinpojan kookkaan vartalon näyttäytyessä oviaukossa.

"Riennä, riennä!" kuiskasi priori tallimestarin korvaan. "Juuri nyt on
oikea aika käsissä, kun hänen paras suojelijansa on täällä. Mutta
hetket ovat kalliit, ja parasta olisi jos kaikki olisi ratkaistu asia,
ennenkuin mestari Olavi jättää harmaaveljesten luostarin. Joutuin siis,
toimeen, toimeen, Gert Bryningh!"

Gert Bryningh ei tosin näyttänyt tarvitsevan mitään kehotuksia sen
tehtävän toteuttamiseen, jota varten hän oli saapunut Tukholmaan. Hänen
silmänsä paloivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi kärsimättömyydestä.
Kun hän näki tuon voimakkaan kaupunginkirjurin, joka lujin askelin
kulki lattian poikki perälle, niin hänen intonsa kasvoi, Olavi vilkasi
syrjään juuri ovesta tultuaan ja terävällä, tutkivalla katseella
silmäsi hän molempiin miehiin. Katse kohtasi katseen, mutta vanhan
miehen täytyi luoda katseensa maahan. Kuitenkin oli tallimestarin
kasvoilla maahankäännettyine katseineen paljo parempi ilme kuin
priorin, jonka huulilla väikkyi viekas hymy.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt Olaviin, hänen astellessaan perälle
ja lähetessään pöytää, jonka ääressä arkkipiispa istui piispa Pietari
rinnallaan. Syntyi pitkä äänettömyys. Arkkipiispa istui mietteihinsä
vaipuneena, piispa Pietari seurasi tarkkaavaisesti jokaista vivahdusta
ujostelemattoman nuoren miehen kasvoilla, mutta ei tahtonut eikä voinut
virkkaa mitään ennen arkkipiispaa, ja fransiskaanien ministerillä, joka
seisoi hieman taampana edellistä ja siten jäi osaksi hänen varjoonsa,
oli tällaikaa mitä parhain tilaisuus tarkastella kaikkea. Kohta Gert
Bryninghin poistuttua huoneesta tuli dominikaanipriori hiljaa
hipsutellen lattian ylitse, ja jouduttuaan Olavin rinnalle, sanoi hän
nöyrästi kumartaen arkkipiispalle:

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan, mestari Olavi on noudattanut
tahtoanne ja seisoo edessänne..."

Arkkipiispa kohotti katseensa nämät sanat kuullessaan, ja hänen
kasvojaan valaisi hetkiseksi sisäinen lämpö, kun hänen silmänsä
sattuivat Olaviin. Mutta pian katosi tämä ilme hänen kasvoiltaan ja
jätti tilaa eräänlaisen surumielisyyden piirteelle, samalla kuin hän
heittämällä päätänsä taaksepäin ja puoleksi sulkemalla silmäluomiaan
sai ylpeän ulkonäön.

"Toivotan sinut tervetulleeksi, nuori mies!" sanoi hän. "Ja toivoni on,
että olet tullut tänne luoksemme kuin ystävä ystävien joukkoon. Tahdon
puhutella sinua kuten ystävää."

Olavi katsoi kummastuneena arkkipiispaan hänen puhuessaan. Ilmeisesti
ei hän ollut odottanut tällaista puhuttelua ja itse arkkipiispan puheen
sävykin oli niin ystävällinen, että hänen korkean asemansa kannalta
katsoen olisi saattanut hänen rukoilevan jotakin siltä, joka seisoi
hänen edessään. Ulkonainen ympäristökin auttoi lisäämään painoa
arkkipiispan sanoille tai olisi tehnyt sen, jos mies hänen edessään
olisi ollut herkkä siihen. Arkkipiispan liehuviitta kultakoristeineen,
tavanmukaisine vallan ja ylhäisyyden tuntomerkkeineen, näiden vakavien
munkkipukujen rinnalla -- sillä myöskin piispa Pietari oli puettu
mustaveljeskaapuun -- keskellä huonetta, jossa jokainen ikkuna,
jokainen pilari muistutti menneitä mahtavuuden ja loiston aikoja, --
tämä kaikki yhteensä puhui omaa kieltään sille, joka oli
herkkätunteinen siihen.

Olavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja
maatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa;
mutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle,
jonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan
elämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan
kirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä
koristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon
nojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset
tahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. "Tulkoon valkeus!" oli uuden ajan
tunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta
kaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta
ja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta
puolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat
ympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa
valtaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden
välillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.

Katsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan
elämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, -- sen nimittäin, että
juuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät
luonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus
missään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen
kristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy
syvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea
johonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja,
jotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja
vaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden
kehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.

Linköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan
etevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin
oloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran
saaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti
ja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai
huoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota
vasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää
liehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet
heidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa
Pietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan
ja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin
jaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän
ottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien
väliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä.
Taistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja
korkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun
aika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän
kehitysmuodoille.

"Kova on aika missä elämme", jatkoi arkkipiispa. "Kuitenkin on kirkko
saanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan
nyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan.
Mutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää
heidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka
ansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän
kuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä
suosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats
Gregerinpoika -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon! -- teitä kohteli.
Varmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta
tahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?"

Arkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta
otaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin
selville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja
alakuloisilla sanoillaan.

"En ole unhottanut muinaista herraani", sanoi hän, "enkä sitä suosiota,
mitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen
jälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja
hänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan
Lauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!"

Läsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja
arkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.

"Älä mainitse sen miehen nimeä!" huudahti arkkipiispa. "Jumala ja pyhä
Erik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta.
Aivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan
päin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi
hänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään... Koskaan ei pyhän kirkon
pannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin
kuin tämä mies!"

"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni", vastasi Olavi lämmöllä. "Ja hänen
asiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön
kuin olenkin häneen ja teihin verraten."

"Älkää kiivastuko", vastasi arkkipiispa sävyisästi, "älkääkä
sanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada
sanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne
ja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole
tuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae
laudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti
himotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka
ei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta,
ettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta
takaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei
lankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt
taipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!"

"Erehdytte", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. "Erehdytte
suuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra
Lauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon
vielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla,
sillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa."

"Silloin nähdään", sai arkkipiispa sanoiksi, "ettette ole panneet
sydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja
muille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon
kuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin
nähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi
löytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa
autuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy
jakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei
ole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on
seistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä
kulmakivistä."

"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra", puhui Olavi
jälleen, "olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin
olisitte lähennyt minua ja mestariani... Kuitenkin olen varma siitä,
että ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat
erehdykseen..."

"Ei, ei, poikani!" keskeytti arkkipiispa. "Siinä en erehdy, en, en!
Onhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin
minun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen
odottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki
pyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle
olet astunut; -- toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi
edessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään
rajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle...
Malta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen
avonainen piispanistuin on tuleva sinulle... Sanos, etkö tahdo ojentaa
minulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja
ojentaa käsivartensa sinua kohden ... voitko kauvemmin antaa sen surra
ja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?"

"Olen kuullut sanottavan", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen,
"että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin
ja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin
valtiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan
oppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette
minulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä
uhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani
Wormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele."

Surun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa
ujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua
ne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat
ilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä
odottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan
Olavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi
vastenmielisyydeksi.

"Malttakaa mieltänne, nuori mies", puuttui piispa Pietari puheeseen;
"malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!"

"Olen kyllä ajatellut", sai Olavi jälleen sanoiksi, "sillä ette kai
voine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin
harkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen
sadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä
kirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten
seassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, --
minä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka
sanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta
ja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että
enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Olavi puhui elävällä vakuutuksen lämmöllä. Koko hänen olemustaan
elähytti se totuus, jonka hän lausui täällä ilman ihmispelon
pilkahdustakaan. Hänen silmissään paloi innostuksen tuli ja hänen
tarmokkaille kasvoilleen levisi ikäänkuin kirkastuksen hohde. Mutta
hänen vastustajansa silmissä vaihteli nopeasti peräkkäin mielipaha,
inho ja viha.

"Palkitsette hyvän pahalla, mestari Olavi", sanoi dominikaanipriori
pisteliäästi hymyillen. "Mutta se lieneekin luullakseni kristinoppinne
pääkappale!"

Lausuessaan tämän, teki hän ristinmerkin, ja muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Ainoastaan arkkipiispa jätti täten suojautumatta
kerettiläisestä virtailevan voiman vaikutukselta. Mutta hän nojautui
ylhäisesti takaperin tuolissaan ja pani kätensä ristiin rinnallensa.

"Kirkko, josta puhutte", jatkoi Olavi, kääntyneenä arkkipiispaan ja
panematta mitään huomiota muiden katseihin ja sanoihin -- "kirkko,
josta puhutte, on ihmiskäsien rakentama ylhäältä jalkoihinsa saakka, se
on irvikuva siitä kristinopista, jota meidän herramme ja apostolit
opettivat ja jota he vielä opettavat sanojensa kautta pyhässä
raamatussa. Kas, sen kirkon palvelija tahdon minä olla, sen kirkon
alttarilta ojennan käsivarteni teille, arkkipiispa Johan, ja teille
kaikille ja kysyn teiltä arkkipiispan sanoilla: annatteko kauvemmin sen
odottaa turhaan saadakseen syleillä kadotettua poikaansa?"

"Puhun nämä sanat", jatkoi hän hetkisen pysähdyksen jälkeen, "koska te
itse olette tahtoneet antaa tälle keskustelulle ystävien keskeisen
puheen muodon, armollinen herra; ja jollette mitään muuta, niin ainakin
sen voitte päästä tietämään, ettei teillä ole mestari Olaville
tarjottavana mitään, joka voisi hänet saada luopumaan palvelemasta sitä
herraa, jolle hän on vannonut uskollisuutta."

Vesteråsin priori oli jälleen heittämäisillään pistosanan, mutta
arkkipiispa ennätti ennen.

"Jumala paratkoon", sanoi tämä, "minusta näyttää liian selvältä, että
teitä on mahdoton saada luopumaan siitä mitä pidätte oikeana, vaikkapa
sille ei voi antaakaan muuta nimeä kuin kerettiläisyys ja
lutherilaisuus. Muistakaa kuitenkin, mestari Olavi, että pyhä kirkko
vielä seisoo ja sillä on voimaa ja keinoja käytettäväksi pyhään
tarkotukseensa, josta teillä nyt ei ole mitään käsitystä. Viekää se
muisto mukananne tästä kohtauksesta, mestari Olavi. Viime kerralla
Upsalassa tahdoin puhua teille kuten kirkon ylipaimen, nyt kuten ystävä
ystävälleen; ... kun kolmannen kerran tapaamme taitaa käydä toisin."

Arkkipiispa viittasi kädellään merkiksi, ettei hänellä ollut enempää
sanottavaa, ja Olavi kääntyi mennäkseen. Mutta silloin astui
dominikaanipriori esiin ja lausui kääntyen arkkipiispaan:

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan! Käännyn teidän armonne puoleen
pyhän kirkon nimessä ja syytän tätä teiniä, mestari Olavia, raskaasta
synnistä pyhää kirkkoa vastaan. Hän aikoo vietellä neitsyen, joka
sitäpaitsi on luvattu Kristuksen morsiameksi; hän aikoo vietellä tämän
avioliittoon ja siten äärimmäisellä julkeudella toteuttaa ne herjaavat
ja röyhkeät lupaukset, jotka hän lausui isänsä hautajaisissa Örebrossa,
että nimittäin pian tulisi aika, jolloin sekä paavi että munkit
kukistettaisiin ja hävitettäisiin."

Olavi kääntyi takaisin nämä sanat kuullessaan ja kuluttava liekki
leimahti hänen suurista silmistään.

"Voitteko todistaa tämän syytöksen?" kysyi arkkipiispa, ilmeisesti
närkästyneenä priorin äkillisestä esiintymisessä tässä asiassa, joka
hänen ajatuksensa mukaan ainoastaan jatkaisi kiusallista kohtausta,
mutta ei hyödyttäisi mitään. Se julkisuus, jolla priori esiintyi,
pakotti hänet kuitenkin käymään käsiksi kysymykseen.

"Voin kyllä!" vastasi syyttäjä.

"Ja mitä te sanotte siihen, mestari Olavi?" kysyi arkkipiispa tältä.

"Sanon sen, armollinen herra", vastasi Olavi, "että tässä kuten
kaikessa muussakin en ole halukas noudattamaan mitään muuta lakia kuin
minkä Jumala on antanut sanassaan!"

"Voitteko hyvällä omallatunnolla, arvoisa isä arkkipiispa", kysyi
piispa Pietari kiihkeästi, "voitteko sallia tämän kirkon pyhimpäin
sääntöjen ilmeisen kumoajan, tämän kirkon isien julkean häväisijän,
vapaasti jättää Harmaaveljesluostarin? Eikö hän ole itse langettanut
tuomiotansa? Voitteko vastata Jumalan ja kaikkien pyhimysten edessä,
jos jätätte hänet vapauteensa levittämään turmiollisia ja yhteiskuntaa
hajottavia oppejaan?"

Vahingonilo loisti niin ilmiselvään piispan ja munkkien silmistä nämä
sanat kuullessaan. Olavi astui askeleen takaperin, mutta pysähtyi äkkiä
hieman takanojoon asentoon, ja jokainen lihas jännittyi, jokainen hermo
värisi, ja veri virtaili kuohuen hänen suonissaan. Huoneeseen saapui
haudan hiljaisuus, ja tornista kuuluivat viimeiset kumahdukset Pietari
Hannunpojan sielukellojen soitosta.

Arkkipiispan silmät suuntautuivat tutkivina piispa Pietariin. Vaikka
hän oli nuorin läsnäolijoista, osasi hän kuitenkin parhaiten hillitä
intohimojaan, ja piispan sanat eivät näyttäneet häntä suuremmassa
määrin sytyttäneen. Hänen katseensa oli vain terävämpi kuin
tavallisesti. Kentiesi oli hänellä selvempi yleiskäsitys olosuhteista
kuin muilla; kentiesi käsitti hän paremmin ei ainoastaan voimatoimien
hyödyttömyyden, vaan niiden vaarallisuudenkin mieheen nähden, joka oli
kuninkaan suojeluksessa. Kentiesi hänen tyyneytensä johtui hänen
synnynnäisestä heikkoudestaankin ja kyvyttömyydestään tehdä äkkiä
rohkeaa päätöstä, jota heikkoutta ja kyvyttömyyttä tällä hetkellä
turhaan kannusti hänelle niin harvinainen toimintahalu.

Kuinka tämän laita oli, on vaikea sanoa, mutta hän lausui
jommoisellakin painolla:

"Mene rauhaan, mestari Olavi, ja valaiskoon Jumalan äiti ja kaikki
pyhimykset sieluasi siihen, mikä on oikein ja hyvin!"

Nämä sanat tekivät Olaviin merkillisen vaikutuksen. Hänkin seisoi
valmiina lausuakseen teräviä sanoja priorille ja piispalle, mutta
arkkipiispa riisui hänen aseensa. Tuli hänen silmissään sammui, voisipa
sanoa, kiitollisuuden tunteeseen. Hän ei tosin käsittänyt tällä
hetkellä, mikä määräsi arkkipiispan ajatus- ja toimintatavan, mutta
hänen esiintymisensä oli kuitenkin siksi ylevämpi toisten rinnalla,
että Olavi tahtomattaan tunsi kiintymystä häneen.

Tämä vaikutelma mielessään jätti hän harmaaveljesten luostarisalin.
Tultuaan alas luostarin pihalle, kohtasi hän mustaveljesmunkin, jota
priorin kuulimme nimittävän Martti Skytteksi.

"Olipa hyvä, että kohtasin teidät, mestari Olavi", sanoi tämä. "Ikävöin
juuri tavata teitä ja kiittää teitä."

"Kiittää minua?" kysäsi Olavi sellaisella äänellä kuin oli vainunnut
ainoastaan vihamielisiä sanoja näiden synkkien luostarimuurien sisällä.

"Kuulin saarnanne tänään", jatkoi munkki lempeällä äänellään. "Ja siitä
saarnasta tahdon teitä kiittää. Tosiaan, sellaisen kylvön täytyy
aikanaan kasvaa hyviä hedelmiä."

"Jos puhutte tosissanne, niin silloinhan jo oras puhkeaa ilmoille."

"Niin puhun, mestari Olavi... Martti Skytte on valmis asettumaan
rinnallenne."

Molemmat miehet kietoutuivat pian vilkkaaseen ajatusten ja
mielipiteiden vaihtoon, eikä Olavi voinut katkaista keskustelua, vaikka
hän kiihkeästi ikävöi äitinsä luo, missä Kristina odotti häntä. Martti
saattoi häntä luostaripihan poikki. Porttiholvissa pysähtyivät he,
sitte kulkivat he verkalleen sillan ylitse, mutta Munkkisillalla
seisoivat he jälleen kauvan, niin että oli kulunut hyvinkin tunti,
ennenkuin Olavi Harmaamunkkikujan kautta meni ylöspäin Suurtoria
kohden.

Kello oli silloin yli viiden.

Olavi oli tuskin ehtinyt Läntiselle pitkälle kadulle, ennenkuin
suuremman ihmisjoukon hälinä saapui hänen korviinsa. Ääni tuli
Mustaveljesluostarista ja sen voima kasvoi alituiseen. Olavi kiirehti
askeleitaan, ja mitä lähemmäksi toria hän tuli, sitä äänekkäämmäksi
kävi rääkynä.

Erään kadun suusta, joka toi mainitusta luostarista, virtaili Olavin
juuri saapuessa torille, ihmislauma, joka kirkuen ja meluten pian
täytti koko torin. He olivat uudestakastajat. Sen saattoi nähdä heidän
hurjista, uskonkiihkoisista katseistaan, jollei olisikaan pannut
merkille rikkirevittyä alttariliinaa, jota heilutettiin keskellä
joukkoa ikäänkuin taistelun merkkiä, jonka ympärillä heidän oli
kokoonnuttava. Mutta tämä alttariliina ei yksin riittänyt; kaikkialta,
mihin katseensa joukkoon suuntasikaan, huomasi pyhimyskuvien ja muiden
kirkkokoristusten kappeleita, joita huiskuteltiin päiden yläpuolella
hirveimmästi ulvoen.

Kaksi miestä, joiden puvut ilmaisivat, että he kuuluivat Uplannin
rahvaaseen, työnsi joukko syrjään ja he joutuivat Olavin läheisyyteen.
Heidän ulkonäkönsä osotti suurinta kauhua ja inhoa. Toinen heistä juuri
heidän pysähtyessään, sai Olavin näkyviinsä.

"Tuolla seisoo hän, kerettiläinen!" sanoi hän. "Tule, rientäkäämme pois
tästä kirouksen kaupungista...!"

Toinen talonpoika kohotti katseensa Olaviin. Tämä oli tuskin päässyt
selville, mitä oli tekeillä, ennenkuin hän aikoi rientää kiihottunutta
joukkoa vastaan. Silloin lyötiin hänen olalleen.

Sen teki talonpoika, jolle häntä oli osotettu väkivallantekojen
alkuunpanijaksi, näiden tekojen, joita uudestakastajat tänään
iltapäivällä olivat alkaneet harjottaa. Mies oli puolta päätä korkeampi
kuin Olavi, suuri ja väkevä, ja hänen ulkonäöstään saattoi aavistaa
suurta rohkeutta ja mielenmalttia.

"Olette mestari Olavi saarnapytystä", sanoi hän katsoen lujasti Olavin
silmiin, "ja nyt seisotte iloiten siitä munasta, jonka olette munineet.
Mutta sen sanon teille, ja sanani eivät ole leikkisanoja, ennenkuin
muna on haudottu poikaseksi, voitte te pelata kruunun Kustaa kuninkaan
päästä."

Kookas talonpoika oli kiihkeästi liikutettu, eikä puuttunut paljoa,
ettei hän tarttunut Olavin kaulukseen, oikein tuntuvasti painaakseen
hänen mieleensä, että suuttumus niiden kauhistusten johdosta, joita
talonpoika oli tänään omin silmin nähnyt, saattoi kantaa hedelmiä,
joita niiden alkuunpanija ei ollut koskaan aavistanut.

"Jollei kuningas Kustaa tahdo pitää niitä valoja, jotka on vannonut ja
ylläpitää järjestystä valtakunnassaan, nousemme me vielä taalalaisten
kanssa ja ajamme hänet tiehensä, ja sinut ajamme ensi aluksi."

Se oli melkein enemmän kuin Olavi saattoi sietää, ja tarvittiin koko
hänen sieluntarmonsa ja miehuudenvoimansa, jottei hän menehtynyt niiden
vihamielisten voimien edessä, jotka tänä päivänä näyttivät
liittoutuneen häntä vastaan, ja näistä voimista pureutui kiihkeimmin
sydämeen ja repi verisin hampain aivokammioissa se, joka ilmeni
hirveässä syytöksessä, että hän oli saanut aikaan liikkeen, jonka
lopullista päätöstä ei saattanut nähdä hetken painon alla. Talonpojan
sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä kuvan, jossa hän näki menneiden
aikojen levottomuuden ja kauhujen nousevan kuin tummat haamut
syvyydestä ja syöksevän Ruotsin kuningaskruunua vastaan, samalla kuin
toisella taholla toiset villit olennot repivät rikki sen työn, joka
kantoi Kustaa Vaasan nimeä. Kuningas Kristian, verikuningas, Severin
Norby ja Kustaa Trolle yhdellä puolen ynnä talonpoikaiskapinat
sokaistujen pappisvaltiasten ja munkkien johdolla toisella puolen, --
kas, siinä taulu, joka ikäänkuin taikaiskulla levisi Olavin sielun
silmien eteen. Ja tämä saattoi tulla seuraukseksi hänen...

Tässä pysähtyi hänen ajatusjuoksunsa, mutta tuskissaan siitä mitä näki,
hän enemmän tunsi kuin selvästi ajatteli, että hän itse -- hän,
joka ei oikeissa ajoin voimallisesti noussut näitä kiihkoilevia
rauhanhäiritsijöitä, näitä niin sanottuja uudestakastajia vastaan --
oli alkusyy kaikkeen, ja pian ei hän nähnyt muuta kuin itsensä,
ikäänkuin hän yksin olisi ollut syypää isänmaan vaaraan, ja tämä,
samalla kuin hänen omatuntonsa todisti hänen tahtonsa ja tarkotustensa
puhtauden, saattoi hänet hetkellisessä kuohahduksessaan miltei
epätoivoon.

Sanat eivät täällä voineet puhua, ainoastaan teot. Jos hän syöksyisi
eksytettyyn joukkoon, jos hän menisi ja seisoisi kasvotusten Melchior
Rinkin edessä, joka näkyi olevan äänekkäimpäin kirkujain keskellä, ja
käsivarsiensa voimalla näyttäisi, että hän oli järjestyksen ystävä ja
puoltaja, -- silloin voisi hän kyllä kaatua ja kuolla, mutta
kuolemallaankin hän vahvistaisi oppinsa totuuden ja osottaisi
kuninkaalle ja kansalle, ettei hänellä ollut uudestakastajain
väkivallan tekojen kanssa mitään yhteyttä. Kaikki tämä välähti meteorin
tavoin Olavin sielussa, ja hän tempautui irti kookkaan talonpojan
käsistä, ja tämä näki kummissaan hänen syöksyvän joukkoon.

Silmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen
kasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen,
sokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin
jälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen
jaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt
tummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan.
Mutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa,
ilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko
nähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut
vetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi
tyttö:

"Olavi! Olavi!"

Lähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa
syntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja
muutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.

Nuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti
huutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli
aivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa,
jolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se,
mitä sitte oli tapahtunut.

Mutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan,
säpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen
katseensa kohdattua Kristinan katseen -- sillä tyttö oli hän --
sulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja
hän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä
nähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma
itsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.

Salamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan,
nuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt
tietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja
kehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta
kumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle
merelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla
saarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet
kuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin
kuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja
Knipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin
johtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa
saarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli
sanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän
oli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä,
ennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka
kasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen
seinistä.

Melchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan,
ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen
hänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli
kuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut
vaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa
heitetty kivi ja hän kaatui maahan.

Uudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama,
joka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan
ryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei
niin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja
torjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin
käymästä käsiksi.

Todennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi
sitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin
ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.

"Pian, pian", sanoi hän, "palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin
ja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!"

Ja koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin
avointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan
joukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän
välttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei
katsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että
pelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä
tuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki
ne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan
Lutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen
kirveen puun juureen.

Mutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli
tyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa
pohjoiselta kaupunginportilta.



4

KRISTINA GYLLENSTJERNA.


Stegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla
1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli
vaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi
veistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten,
kuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia
tarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään
verrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt
penkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.

Mainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut
muurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat
Stegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen
kihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja
rouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra
Sten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa
vuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja
miellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi.
Kentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen
katseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.

Siinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen
silmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi
sormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä
ritarismiehestä.

Leikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen
tummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan
leikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään
käteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa
pieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla
kupeella.

Molemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat
pitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan,
mutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli
vielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet
vallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin
oli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt
1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero
pilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen
poskensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi
ilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.

Tuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä
kiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla
ja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi
hänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi
hänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi
hänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa
nimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.

Margareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli
leikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu
kuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän
puhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä
taisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla
olivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne
tuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen
silmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja
rohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna
Thurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta
pitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla
vaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä
hänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä
kosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli
hänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.

Hänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta
kreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui
lempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului
kotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus
linnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti
junkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.

Tämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.

"Junkkari Moritz", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, "tuskin ajattelin,
että herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa."

"Herra Severin?" kysäsi Margareta. "Olkaa varuillanne; tarkotan, että
sen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!"

"Älä pelkää, ystäväni", vastasi kreivi, "luulen tuntevani miehen."

Samassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori
mies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa
ja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut
monta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi
tutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva
Kristinaan.

"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina", sanoi hän, välittämättä
kreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. "Partani kautta, olette
merkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!"

Kristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja,
jotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan,
vaan jatkoi:

"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta
Kööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen
keralla, jotka herrani, kuningas Kristian ... ai, miekkani kautta,
hänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, --
silloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän
tähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan."

"Asianne, junkkari Moritz", keskeytti kreivi, ilmeisesti vapauttaakseen
Kristinan tarvitsemasta vastata aineessa, jonka hän tiesi tätä
pahottavan, "asianne ei liene sitä laatua, että vaatisi kiireellistä
ratkaisua."

"Asiani", vastasi junkkari, "se on pian suoritettu! Kas tässä", hän
otti kaksi kirjettä, jotka hän jätti kreiville, "kas tässä kirje
Severin Norbyltä ja tässä Bernt von Meleniltä! Minulla on sitä paitsi
teille yhtä ja toista puhuttavaa, mutta kaikella on aikansa. Kuitenkin
luulen, että pian käännän selkäni jälleen maalle päin. Jos tämä tuuli
pysyy, tahdon olla rupisammakko, jollen pian ole taasen herra Severinin
luona Visborgissa!"

"Visborgissa?" kysäsi kreivi Johan koko lailla kummissaan.

"Niin, Visborgissa", matki junkkari. "Luulen, että se on kyllin
selvästi sanottu!"

"Mutta Visborginhan pitäisi..."

"Pitäisi niin, sen asian laita on niin, nähkääs kreivi hyvä, että
Visborgin kylläkin pitäisi tällä haavaa olla kuningas Kustaan käsissä,
mutta kaikki ei täällä maailmassa ole kuten sen pitäisi olla."

"Ja sen sanotte sellaisella varmuudella, junkkari Moritz!" sanoi
jälleen kreivi. "Viimeiset tiedot lupasivat kuitenkin hyvää kuninkaan,
herrani väelle!"

"Kirjeet, kirjeet, herra kreivi ... lukekaa ne ja kyselkää sitte. Kelpo
miekkani kautta, maaihmiset eivät tosiaan tiedä, mitä aika merkitsee!"

Kreivi Johan avasi ja luki saamansa kirjeet. Sillaikaa poistui rouva
Margareta, mutta junkkari otti vielä yhden kirjeen, jonka kera hän
läheni rouva Kristinaa.

"Se on herraltani, herra Severin Norbyltä, teille, rouva Kristina!"
sanoi hän jättäen kirjeen.

Kristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani
sen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen
tarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat,
mutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin
kasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla
sangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.

Itsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi
rouva Kristinaan.

"Mitä, rouva Kristina", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja
ylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. "Mitä, rouva
Kristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen
rakkauden palkka?"

"Sanokaas minulle, junkkari Moritz", kysyi Kristina syvän vakavalla
äänellä, "onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä tai vihollinen", vastasi junkkari leveästi hymyillen, "arvelin,
että se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä
sillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa
muuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän
purjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin
takaisin Ruotsin valtakuntaan."

Kreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon,
silmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt
johonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne
vietäväksi.

"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?" sanoi hän sitte. "Minulla
on jotakin kysyttävää teiltä."

Junkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi,
heidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut
oven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.

"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?"

"Luulenpa tuntevani!" vastasi junkkari hymyillen.

"Voitteko silloin sanoa, millä oikeudella herra Bernt kirjottaa minulle
siten? Onko hän niin herkkäuskoinen, että jättää käsiini sellaisia
todistuksia itseään vastaan! Minun tarvitsisi vain näyttää ne
herralleni kuninkaalle..."

"Mutta sitä ette tule koskaan tekemään", keskeytti junkkari Moritz
kiihkeästi.

"Mitä sanotte, junkkari Moritz, kenenä minua pidätte?" kysyi kreivi
jalolla suuttumuksella.

"Puhun viisauden kieltä, herra kreivi", vastasi junkkari aivan
tyynesti. "Jättämällä nämä kirjeet kuninkaalle, ette järkytä hiuskarvan
vertaa niitä suunnitelmia, jotka herrallani ovat toteutettavana;
riistäisitte siten vain itseltänne kaiken mahdollisuuden ottaa
eduksenne osaa tulevaan suurtyöhön... Muistakaa sen ohella, että herra
Bernt on kirjoittanut teille kuten täysin luotettavalle ystävälle,
kuten maanmies maanmiehelle, jotka molemmat oleskelevat vieraassa
maassa, ilman muuta turvaa kuin hyvä miekkansa, mutta molemmilla on
luvallinen tarkotus tehdä onnensa niin suureksi ja täydelliseksi kuin
mahdollista. Uskokaa minua, herra kreivi, jos tuntisitte tämän maan ja
sen helppouden, millä täällä voi löytää onnensa nyt, kun kuningas
Kristian on puhdistanut kaiken rikkaruohon, puhuisitte varmaan
tykkänään toista kieltä ja ajattelisitte ja toimisitte, kuten herra
Bernt."

"Herra Bernt kirjoittaa minulle", lausui kreivi Johan, "että te
tekisitte minulle suullisesti selkoa koko hommasta!"

"Mutta yhdellä ehdolla!"

"Ja se on?"

"Teidän on vannottava pyhä vala, ettette kellekään ilmaise, mitä tulen
teille ilmottamaan."

Kreivi Johan mietti hetkisen, kävellen parisen kertaa huoneessa
edestakaisin, ja yhä lepäsi junkkarin terävä silmä hänessä; ikäänkuin
hänet jo olisi pyydystetty karvoineen päivineen.

"Tahdotteko vai ettekö tahdo?" kiiruhti junkkari. "Nähkääs minun täytyy
käyttää aikaani tarkoin, minulla on mukanani kirje myös kuningas
Kustaalle, ja minä aioin tänä iltana lähteä taipaleelle Vadstenaan,
josta toivon hänet löytäväni. Hän on jo aikoja sitte -- lisäsi hän
ikäänkuin vastaukseksi kreivin lausumattomaan kysymykseen -- lähtenyt
Malmöstä. Hahaha! Kuningas Kustaa-parka, häneltä katosi sillä matkalla
halu enää käydä vieraisilla Tanskan vanhan Fredrikin luona."

"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut
kuningaskohtauksessa Malmössä?"

"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että
tunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei
tapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin
luona, ettemme me saisi siitä tietoa."

"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin
herrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän
läksi matkalle sinne alamaahan."

"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle
eikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa."

"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari
Moritz!"

"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan
yhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta
miksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin
kohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin
maahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet
tyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle
ilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin
Lübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra
Severiniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen
kunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa
ja häpeää."

Suurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli
tapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin
huulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan
vasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo
Jönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin
Lübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että
kuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja
mentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen,
-- riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin
kuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta
jätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli
ottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi
syystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen
oli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin
verikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden
hän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.

Valitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko
miehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat,
kuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille,
onnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen
sotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi
Johankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää
itseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa
kanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen,
samannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi
Johanille.

"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?" kysyi kreivi
jälleen.

"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat
käsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!"

"Ja se oli...?"

"Se ei ollut kuningas Kustaa! Mutta pian asiaan, herra kreivi, kuinka
tahdotte vastata?"

Kreivi aprikoi vielä, mutta sitte katsoi hän mukavimmaksi tehdä
vaaditun valan, jonka hän teki laskien kätensä junkkarin ojennetulle
miekalle; siten hän ei kuitenkaan sitoutunut muuhun kuin pitämään
yksistään omana salaisuutenaan, mitä hänelle uskottiin niistä
suunnitelmista, jotka oli sepitetty Visborgin linnassa. Sentähden oli
hänellä täysin vapaa valta sittemmin tehdä päätöksensä aivan sen mukaan
kuin katsoi itselleen edullisimmaksi.

"Tahdon siis sanoa teille, mitä herrani ja herra Bernt ovat keskenään
sopineet", puhkesi junkkari Moritz puhumaan. "Ei ole kysymys enemmästä
eikä vähemmästä kuin ottaa Ruotsin valtakunta, tehdä nuori herra Nils
Steninpoika Sture valtionhoitajaksi ja nimeksi tunnustaa kuningas
Kristianin yliherruus."

Kreivi pysähtyi käynnissään ja katsoi puhujaan silmät selällään,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt sanaakaan.

"Ottaa Ruotsin valtakunta", jupisi hän, "tehdä  Nils Sture
valtionhoitajaksi..."

"Niin, niin, sanon minä", jatkoi junkkari. "Kaikki käy kuten tanssi,
rouva Kristina, Nils Steninpojan äiti on ojentanut kätensä herra
Severin Norbylle..."

"Rouva Kristina", keskeytti kreivi jälleen, "rouva Kristina
Gyllenstjerna, kuninkaan täti, on antanut kätensä Severin Norbylle...
Alan uskoa, että tahdotte laskea leikkiä, junkkari Moritz."

"Voitte uskoa kuten haluatte", vastasi tämä, "se ei muuta lainkaan
asiaa. Severin Norby, naimisissa Kristina Gyllenstjernan kanssa, vetää
Ruotsin rahvaan mukaansa, ensiksikin taalalaiset, jotka jo ovat valmiit
kaikkeen mitä tulleekin jo varustautuvat marssimaan Tukholmaa vastaan.
Sillä välin herra Bernt, jolla on herra Nils Sture luonaan Kalmarin
linnassa, nostattaa idästä kansan liikkeeseen, ja me herra Severin
Norbyn johdolla hyökkäämme meren puolelta. Voitteko nyt käsittää, miksi
tämä linna, joka teillä on huostassanne, on niin tärkeä?"

"Puhutte pelkkiä arvotuksia, junkkari Moritz", alkoi kreivi hetkisen
vaiettuaan. "Tiedän kyllä, ettei mieliala monin seuduin maata ole
suinkaan paras, olen Linköpingin vanhalta piispalta saanut mitä
luotettavimpia tietoja, mutta koskaan en ole voinut otaksua, että niin
laajalle ulottuvia verkkoja kudottaisiin herrani ja kuninkaani
ympärille."

"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan
saman tekevä", keskeytti junkkari vilkkaasti. "Kysymys on siitä, mitä
nyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään..."

"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen", kuului kreivin vastaus.
"Tyytykää siihen toistaiseksi!"

"Ahaa, ymmärrän ... luulette, että teillä on enemmän odotettavissa
kuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas
Kristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan
silmänne avautuko liian myöhään ... minulla ei ole teille enempää
sanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen
vastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo."

"Kuninkaan luo..."

"Aivan niin, kuninkaan luo ... miksikä se teitä kummastuttaa?"

"Aivan yksinkertaisesti siksi", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti
saattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz
esiintyi, "aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa,
jotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin."

"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan.
Tunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne."

"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka
on minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on
teidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää
hänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan ... ehdoton
vaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni
eikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne.
Oletteko ymmärtänyt minut?"

Kreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli
alkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan
viattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.

"Hyvästi sitte, herra kreivi", sanoi hän, "menen tapaamaan rouva
Kristinaa... Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni."

Muutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa
salissa.

Rouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä
ristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä
hetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta
surullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja
vaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli
hänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut
koko maailman.

Silloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni
ei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina
kohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän
katseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen
katseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja
väriä nornien viisaudenlähteestä.

"Tuletteko kuulemaan vastaustani?" kysyi hän.

"Niin, rouva Kristina!" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla
äänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.

"No, hyvä", jatkoi Kristina. "Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa,
että Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin
urotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen
uskollisuuttaan herraansa kohtaan -- kaikkea tätä pidän korkeassa
arvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka
tunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen,
paitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja
kuningastani."

"Ah, rouva Kristina", huudahti junkkari Moritz, "sellaisesta
tunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää,
jos minulla olisi niin monta."

"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille", jatkoi rouva
Kristina, "pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan
tunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut
sen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä,
ennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin
miehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä
häneltä."

"Ymmärrän teidät, jalo rouva", sanoi Moritz, "ja vien tervehdyksenne
perille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön
hylkäämiseltä."

"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!"

"Mutta jos", jatkoi Moritz, "jos tapahtuisi, mitä nyt ei kukaan voi
aavistaa, että herrani pelastaisi Ruotsin valtakunnan..."

"Pelastaisi Ruotsin valtakunnan ... uneksitteko, junkkari Moritz?"

"Ei, ei, rouva Kristina, en uneksi ... mutta jos pahat ja kovat ajat
jälleen tulisivat, jollei kuningas Kustaa voisi pitää yllä sen kruunun
valtaa, minkä hän on saanut, mutta jos Ruotsin valtakunta kuitenkin
seisoisi vapaana ja voimakkaana ja mahtavana, ja jos tämä uusi
pelastaja olisi Severin Norby, mitä silloin tekisitte?"

"Puheenne on arvotuksellista... Voin siihen vastata ainoastaan,
että vastaukseni tahdon antaa ritari Severin Norbylle enkä
juonittelijoille."

"No, hyvä, olen ymmärtänyt tarkotuksenne, ja tahdon viedä perille
vastauksenne!"

Aurinko oli nyt laskenut eikä mitään valoa ollut sytytetty saliin,
jossa sentähden hämärä kävi yhä pimeämmäksi. Niin Moritz kuin rouva
Kristinakin olivat siksi kiintyneet aineeseen, jota keskenään pohtivat,
etteivät ajatelleet tätä seikkaa, ja todennäkösesti oli tapahtunut
jotakin aivan satunnaista, joka esti palvelijat tavan mukaan
sytyttämästä valoa.

Sellainen sattumus, joka saattoi kaikki kummiinsa, olikin tapahtunut.
Kuningas Kustaa oli saapunut suuren seurueen keralla. Hänen
saapumistaan torvet olivat toitottaneet vartiotornissa kohta junkkarin
astuttua suureen linnansaliin. Kuningas oli heti etsinyt kreivi Johania
ja tavannut hänet salakamarista. Hän oli viivähtänyt siellä hetkisen
keskustellen kreivin kera, joka oli maininnut hänelle junkkari
Moritzin saapumisesta Severin Norbyn lähettiläänä, ja lisäksi maininnut
hänen viestistään ja kirjeestään rouva Kristinalle. Kuningas sai
edelleen tietää, että junkkari Moritz nyt parhaallaan neuvotteli rouva
Kristinan kanssa, ja hän päätti itse olla kuulijana tässä
neuvottelussa. Kreivi tahtoi seurata, mutta kuningas epäsi sen, ja
ennenkuin hän ehti ryhtyä mihinkään hommiin ilmottaakseen rouva
Kristinalle, oli kuningas jättänyt huoneen ja rientänyt suureen
linnansaliin.

Kuningas oli kiihtyneessä mielentilassa jo saapuessaan Stegeborgiin,
eivätkä ne tiedot, joita kreivi Johan oli hänelle antanut, häntä
tyynnyttäneet. Hänen askeleensa olivat kiihkeät ja lujat, ja hänen
kätensä löi muutamia kertoja miekankahvaan, hänen kulkiessaan
linnankäytävän lävitse suuren salin ovea kohden. Täällä tuli Johan
Thurenpoika häntä vastaan, mutta pysähtyi kunnioittavasti, kun hän
muurille pystytetyn soihdun valossa näki kuninkaan synkän muodon.
Kuningas viittasi hänelle kädellään kehottaen seuraamaan ja avasi
samassa salin oven. Silloin juuri junkkari Moritz lausui viimeksi
mainitut sanat.

Saavuttuaan saliin, pysähtyi kuningas, ja herra Johan Thurenpoika veti
hiljaa oven kiinni. Rouva Kristina, joka ei aavistanut, kenen kuulijan
hän oli odottamatta saanut eikä voinut luulla muuta kuin että tulija
oli joku linnan palvelijoista, vastasi kursailematta junkkarin
puheeseen.

"Tehkää se, junkkari Moritz, ja voitte lisätä, että Kristina
Gyllenstjerna rukoilee Jumalan äitiä vahvistamaan herra Severiniä hänen
päätöksessään!"

"Sen tervehdyksen", vastasi Moritz, "vien kernaasti perille, olisin
kuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni
kirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa
vielä jotakin teille ... todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne,
nuoren herra Nils Steninpojan..."

"Poikani Nilsin ... kuinka hänet voisitte tavata?"

"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo
nyt lähden..."

"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", sanoi kuningas korostaen terävästi
sanojaan. "Kuningas on täällä!"

"Kuningas!" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja
pannen kätensä ristiin.

"Kuningas!" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut
entisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.

"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika", sanoi kuningas
kääntyen häneen. "Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut
minua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman
sopimattomaan aikaan..."

"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina
Gyllenstjernan luo?" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.

Hän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän
Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan
yhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä
ehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet
ikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin
pelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja
lupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka
kohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta
ja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki
pienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka,
että hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään
seurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla,
joka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan
Kristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, -- hänelle oli tämä
riittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia
käsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä
mahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli
kohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.

Herra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka
riensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät
huoneesta.

Nyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa
piili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun
sitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja
alakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret
ristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun
syvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima
voimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.

"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan", sanoi kuningas
harvakseen ja korostaen jokaista sanaa. "Ruotsin kuningas tulee aina
sopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen
vihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran
petti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä,
rouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!"

Herra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka
avonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita,
jotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva
Kristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta
kuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo
keskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua,
aivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan
mielessä.

Myöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti
kuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä
olisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo,
olisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari
Moritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan
omasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen
olivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän
käsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli,
tarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi
valmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte
torjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä
sai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja
sammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.

"Teidän armonne!" sanoi hän. "Herra Severin lähettiläällä lienee
jotakin sanottavaa teille!"

Kuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat
herra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti
sellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin
hartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi
junkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva
Kristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan
hänen poskilleen.

Junkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän
ojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa
suuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz
näytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi
keskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua
jännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli
tottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.

"Olen junkkari Moritz", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen
kuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, "olen muuan herra
Severinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan
huonoimpia niistä."

Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen
ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa
tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun
kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme
selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut
ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan
vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:

"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja
te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"

Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua,
jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat
miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden
kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului
hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.

"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas
katkaisten äänettömyyden.

"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.

"Ja mitä te sanotte siihen?... Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi
kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle
sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että
tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte
sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin
leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna,
hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa,
että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni...?"

Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa
kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen
ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja
olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja
muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka
hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille
voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.

"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä
aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta
taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä
polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten
kuolinvävähdystensä tähden."

Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli
aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa,
ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva,
pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää
ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä
loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.

Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään
sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä
epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut
vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni
kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu,
ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys
oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä
tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien
eteen.

"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän,
"kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"

"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten
itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."

"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?" huudahti Kristina
äänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen
säteillessä hänen kauneista silmistään. "Tunnetteko sitte minua niin
vähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa
selvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan
voi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä
ja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen
isänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra
Stenin, jonka molemmat muistamme ... siinä voimme kai vetää vertoja
toisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla,
että Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut
ja joka on hänen korkein rakkautensa?"

"Olette äiti", vastasi kuningas, "ja poikanne kantavat nimeä, jolla
aina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain
sanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin
yksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin
pelkkä nimi vain ... hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me
molemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi
riemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi
itselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi
ainaiseksi unhotuksen yöhön!"

Kuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän
meni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.

"Sanokaa minulle", sanoi hän, "sanokaa minulle, kummastuttaako
levottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että
kaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen,
toisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi."

"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen
ymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina
Gyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen,
tahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja
olisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt
kättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden
vertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu."

"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?" kertasi kuningas
epäluuloisesti. "Se voi siis toteutua...?"

"Se voi toteutua!"

"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?"

"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni ... älkääkä unhottako, ettei
Kristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!"

Näin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin
huoneesta.



5

YÖLLÄ.


Myöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut
Stegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri
purjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui
vanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun,
nuoraportaita myöten alas venheeseen.

Tämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan
miehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen
vesille paluumatkalle alukseen.

"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä", huusi vanhus rannalta
merimiehille. "Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne
Söderköpingiin."

Merimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka
todennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää
voinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua
rantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin
pysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli
matkustavaisia vastaan.

"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!" sanoi ukko tupaan päästyään.
"Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?"

"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin", vastasi Stig Pietarinpoika. "Ja
olen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh."

"Vilpitön kiitos, Stig", jatkoi Gert. "Aion mennä aamulla varhain
Stegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan
matkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo."

"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana", jutteli Stig, joka oli
kalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa
rannalla. "Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin
oli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan."

"Kuningas!" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.

"Kuten sanoin ... ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin
lähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella
kreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo
kuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli
juoksua sinne ja tänne... Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin
paljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!"

Molemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean
hohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut
mukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen
laittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe
istuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään", sanoi
hän, "enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta
juttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs,
neitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan
yhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne
koreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan
mustalla hevosella -- katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin
aivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan -- ja kuninkaalla on
mukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän
ratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa
aikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta
talutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille
miehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa..."

"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?"

"Kyllä ... kuulin sen, hänen nimensä oli ... älkäähän kiirehtikö,
kaunis neitsyt ... hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!"

"Lauri Antinpoika ... oletko varma siitä?"

"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän
ratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla
linnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille..."

"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa
hänestä ... hän ei tahdo muuta kuin hyvää."

"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt ... vai niin,
tunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin,
ettette ole vertaisiani."

"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja
tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina
mitkään surut..."

"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä!
Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä,
johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni
on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."

"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on
tarkotus, että minun pitäisi olla."

"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina ... kuka voi toivoa
teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole
ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja
hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on
aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."

Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin
hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi
sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet
kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe
Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:

"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan
olla, jollei hän saa minulta surmaansa."

Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa
alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa
käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään!
Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet
pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa
päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä
ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä
pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan,
jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat
repivät hänen jalkojaan, -- sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut
melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti
alistui mihin kohtaloon tahansa.

Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat
nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen,
mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert
oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä,
mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli
syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen
tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä
jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli
hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut
ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen
mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.

Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään,
ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa,
joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen,
taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti
niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna,
-- mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei
tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei
Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja
jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin
ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut.
Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut
ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken
uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja
lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse
sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina
taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert
itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä
selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys
käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan
tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet
lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta
kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi
voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean
rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä
esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee
olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri
siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä
sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.

Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian
varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi
parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli
luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon,
palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut
surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön
kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen
tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut
ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja
laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö
esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka
enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.

Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle,
kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert
Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat
vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta
sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka
reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään
kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan,
alkoi hän kääntyen Kristinaan:

"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut
huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä
mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian
perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin
minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva,
kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin
vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat
myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa
hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin
tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä
muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen
kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen
syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni
menossa."

"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti
Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan
rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"

Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja
siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa -- hän katsoi Signeen
ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä
huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt
tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän
huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen
kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen
enempää.

"Se on oleva riemun päivä Herrassa ... ja sinun ei tarvitse sitä kauvan
odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia... Minun
on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne
jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää.
Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä
luo ... oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"

"Olen", vastasi Kristina.

"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun
sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole
vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan
ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole,
kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin
hiippakunnassa... Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni,
tarpeettomilla nuhteilla ... olet osottanut sävyisää ja taipuisaa
mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."

Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt
olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he
kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen.
Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe
oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu
asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.

Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti
päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta.
Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.

"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä
hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta
jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka
vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni
sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat
hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."

Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan
käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.

"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan,
niinikään, astu olkapäälleni, niin ... se käy mainiosti ... ole nyt
hiljaa, kunnes tulen ylös."

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla.
Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä
taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei
pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas
ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen
värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella
rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja
juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka
sykki levotonna ja surullisena.

Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen
väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki
ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.

"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan
turvallista tällä puolella ... seuraa minua, menemme lähintä tietä
metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on
vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta
ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."

Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt
kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui
Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen
välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet
pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden
pimeimpään varjoon.

Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen,
metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi
harjaantuneet.

"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat
vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan
linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he
saavuta..."

"Mutta jos olisi vanha Gert..." sammalsi Kristina suurimman pelon
vallassa.

"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin...,
mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla...!"

Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa
päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti
niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä
tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin
kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu
osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert
Bryninghin.

Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen
vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi
hän:

"Ole haudanhiljaa!"

Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui
irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut
paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan.
Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä
takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton
liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken
tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan
kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi
eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset
jännitettyinä, kaikki hermot vireissä -- oliko tämä sama suruinen,
tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä
pienessä tuvassa.

Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan
peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla
tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri
siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä
kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua
hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan
jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin
ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.

Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet
Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle
hänkin.

"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli
esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.

"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut
täällä useampia kertoja?"

"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin
aikoihin ovat hetket kalliit!"

"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi
käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä
linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on
silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."

"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on
kylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen
aikaan."

"No hyvä, kuten tahdotte... Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut
piispan?"

"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!"

"Sitäpä kelpaa kuulla... Sanokaa siis pian, millainen mielentila on
ylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja
milloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan."

Vanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli
mitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen,
eivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan
etupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta
pääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan
ja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa
toivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista
Tukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.

"Se asia on siis parhaimmissa käsissä", lopetti Gert, "ja Jumalan äiti
ja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja
siunauksensa, että se saisi hyvän lopun!"

"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän
käsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan
äiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu
piispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan
miehen tukenaan."

"Ei, ei", keskeytti Gert vilkkaasti, "älkää ajatelko sitä, ei, ei ...
piispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän
rukoilee joka ilta hänen puolestaan."

"Olemmeko siinä jälleen... Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon
itse puhutella piispaa!"

"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen
herrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja
silloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta
herrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa."

"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu..."

"Suu poikki, junkkari Moritz!... En puutu enää koko tähän asiaan,
jollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua."

"Oo-ho ... en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua
haluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien
mukaan, siitä tietämättään."

"Kerettiläiset täytyy saada pois", sanoi vanhus, kiintymättä enempää
junkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän
totuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta.
"Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun
herralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen
tehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat
ja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on
aika kotka ja hänellä on terävät kynnet... Mestari Olavi Tukholmassa on
kotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään
pitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden
täytyy heidät saada pois..."

"Herra Lauri-kansleri on linnassa ... anna minulle aikaa, että saan
näkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten
paavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset
kulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte..."

"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville ... niin, niin, sellaisiin
uhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että
purjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun
Tukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa
Pietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että
mestari Olavi on jo pussissa ... ja armollinen herrani on juuri pussin
suun sulkemaisillaan."

"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan
hänen neuvoaan ja kiittämään ... no, no, se on eri asia, eikä se kuulu
minuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden."

Gert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä
ollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka
juteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen
alkuunpanija.

"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari
Olaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän
koukkuun."

"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on
ainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja
herrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan
teoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia
ilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja
vihan sytyttämä ... kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän
tahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu
kovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten
asiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian
esitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa
kuninkaaseen."

"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki... No, no, älä
pelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari
Olavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta
sitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä
olette kaivaneet häntä varten?"

"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta
kullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet..."

"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse
piru helvetissä saata käsittää... Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa
tietä, se on muuten ollut minun asiani, se."

"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz ... katsokaamme vain, että
suora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat
piispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa
minun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra
Lauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta
häneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen
suojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit
leiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä
toisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten."

"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen
saanut sanomia herralleni, herra Severinille ... minua haluttaa nähdä,
tuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi
valta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa
Stegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä
minä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä.
Mutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte
nenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia,
sitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän
ketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra
Severin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin,
kelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas
Kustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies,
ja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää."

"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon
soturille."

"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään,
eikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa
paikassa, sinä vanha veitikka!"

"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!" huudahti piispallinen
tallimestari vavisten kauttaaltaan. "Oletteko junkkari Moritz vai
olenko osunut petturin kera tekemisiin?"

"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole
kiirettä, Gert... Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin
on sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu
sarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä.
Näkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla
mukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos
toisinkin..."

"Kappaleen matkaa voin tulla", vastasi vanhus, "mutta kukaan ei saa
nähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!"

He loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat
kaikesta pelosta päässeet.

Mutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt
sanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli
päässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat
langat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka
voisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.

"Ei ketään!" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat,
ja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.

Signe tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle
metsään.

"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!"
sanoi hän hiljaa. "Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin,
ettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin,
Kristina ... niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä
kalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista
häntä vastaan... Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa,
Kristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra
Lauri-kansleria!"

"Niin, olen vapaa ... olen vapaa!" sanoi Kristina ja otti rohkeampia
askeleita. "Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!"

Sitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää
kiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti
tornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä
Stegeborgin torniportilta.



6.

KUNINGAS JA HERRA LAURI-KANSLERI.


Paikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala
linnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin
virkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo
virtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean
petäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään
edessään.

Mutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden
rakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe
seisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen
runsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen
sulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi
suoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen
silmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet
herättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi
kuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet
heidän katseiltaan.

"Täällä on meillä taas", sanoi Signe, "vaarallinen kappale matkaa
edessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää
eikö noitakin kulje tätä tietä... Katsos, sentähden tahdon nyt mennä
yksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille,
tunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua."

"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni
tänä yönä ... ja Jumala siunatkoon sinua siitä."

"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä ... pahin on vielä
jälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä
linnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni
on paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin
tulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen
suojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa..."

"Se on minunkin ajatukseni ... eikä minun tarvitse pyytää sinua
ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ...
vanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain..."

"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini... Jos
näette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle,
mutta älkää poistuko täältä!"

Näin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa
kohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi
linnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja
rukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen
sydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen
rukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.

"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista", kuuli hän miesäänen puhuttelevan
itseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis
nousemaan.

Puhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua
ja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky,
joka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella
Kristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä
piirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla
ja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin
jalokivet.

"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni
rukoilevaa neitsyttä", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja
nostaen hänet pystyyn. "Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko
se kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko
se surun tunne ... päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua
jälkimäistä."

"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.

"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos
voin."

Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja
luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään,
ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei
Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.

"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!"
sanoi hän.

"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."

"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra ... en uskalla lähteä
metsästä ilman suojelusta..."

"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku
neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on
kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en
kuitenkaan luullut tullun."

"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt,
saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle
ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi
selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua
ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä
suojelusta kuninkaalta."

"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"

"Sitä en tiedä ... mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua
luostariin!"

"Luostariin...? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt... Oo-ho,
teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa
itseänne... Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin
sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"

"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?... En tunne teitä, te
voitte, voitte..."

"Sanokaa pois ... mitä luulette minun voivan?"

"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja.
"Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää,
mutta sitä ette voi!"

"Kiitos siitä sanasta, lapseni ... ei, ei, en voi pettää sinua ja vien
sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."

"Kuninkaan ... niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova,
ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla
minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"

"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen
pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"

Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden
varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset
tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan
luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti
vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat.
Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja
tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet
hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin
loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.

Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.

Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen,
nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän
kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.

Kristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat
kieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin
juotettu kiini suulakeen.

Gert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja
hämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka
tämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun
kuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että
hänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus,
onnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen
mieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut
pettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin,
että hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä
seisoi korkean ritarin rinnalla.

Ritari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla
sen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa
hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut,
seisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen
rinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.

"Kristina!" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä
huuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi
hän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.

"Kristina!" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain
äärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.

Ritari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä
tapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin,
ikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen
suojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha
takaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi
harppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät
salamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli
huutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään
kouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä
näytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan
ylitse ja meni linnan portille.

Täällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella
linnan pihalle.

"Mihin ystäväsi meni?" kysyi ritari kiihkeästi.

Signe hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän
kalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan
kiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa
järjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.

"Pian, pian, lapsi", kysyi ritari jälleen, "mihin meni hän?"

"En ... en tiedä, teidän armonne", sammalsi Signe aivan hämillään.

"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?... Sinulla muuten näyttää olevan pää
oikealla paikallaan!"

"Tiedätte siis, armollinen herra...?"

"Niin, minä tiedän ... etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi
olisi mitään pelättävää minuun nähden?"

"Armollinen herra kuningas", huudahti Signe voiden tuskin pidättää
kyyneliään, "en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen
armostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan
tallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera,
niin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle...
Pistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli
mennyttä."

"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?"
kysyi kuningas omituisesti hymyillen.

"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut
teidät ... mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja
minä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen."

"No hyvä, ole huoletta, lapseni", sanoi kuningas ja hymyili
ystävällisesti vapisevalle tytölle. "Monta piilopaikkaa on kyllä
vanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin
toistakin."

Näin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät
siihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat
hänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka
kumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta.
Mutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista
puhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta
viittauksen tulla mukaan.

Kesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin
kiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita
kreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän
aamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua
huoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin.  "Tai me
lähdemme itse kansliaan", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli
lähtemäisillään.

Hetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra
Lauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa
huoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas
kulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän
kääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi.
Kuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli
mennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän
ei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.

Kuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä
peittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos
vastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut
Severin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja
myöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne
sisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen.
Kummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui
ajatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.

Joku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi
kuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri
kynnyksellä.

Hän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa
olivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa
syvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät
ilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä
sisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta,
antoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja
taipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa
ympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän
ilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.

"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?" kysyi tämä.

Herra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen
silmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä,
ennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan
ihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun
kansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.

"Ei, armollinen herra", vastasi kansleri, "se ei ole minulla valmiina.
Mitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin
olin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo
ehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut."

"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri", sanoi kuningas ilmeisesti
leppyneenä, mutta tutkivalla katseella. "Ja mitä olitte aikoneet
ehdottaa minulle?"

"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne
olisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä,
että kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi
helpoimmin ja parhaiten perille..."

"No hyvä ... se on minunkin ajatukseni!... Mikä onkaan niin äkkiä
muuttanut mielenne, mestari Lauri?"

"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta
olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi
hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä
huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra
kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään.
Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä,
ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."

Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen
lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen
pohtivan kanslerin ehdotusta.

"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?"
kysyi kuningas vihdoin.

"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista
vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä
personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin
kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä
häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin
ilmottamaan tarkotuksensa."

"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta ... ja siten tahdon kirjeen
kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri ... täällä linnassa
on joku, joka pyytää teidän suojelustanne... Olen itse tuonut hänet
linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän
liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan
ylitse."

"Minun suojelustani, teidän armonne ... mitä tarkotatte? Joku, sanotte,
ja tämä joku on nainen..."

"Niin, ja hänen nimensä on Kristina... Nyt tiedätte sen, ja hän on
täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän...
Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta,
mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette
ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu
turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella,
mestari Lauri."

"Nunna siis?"

"Niin, tuleva ... hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä
linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken
ylösalasin löytääkseen etsimänsä."

Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan,
ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta,
mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa
tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua
kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen
kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi
kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa,
että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli
kansliaan.

"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen
huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja
tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."

"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.

"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert
Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen
armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle
pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla
jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan
kuningasta."

"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari ... mutta miksi ette odottanut
kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä
kansliassa, missä aika on täpärällä?"

"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"

Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi
vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi
vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta
kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo,
ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä
seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet
ankaran ja kylmän näköisenä.

Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli
isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa
maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan
saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö
paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.

"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.

"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."

"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua
niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun
linnaani."

"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."

"Voitte kai senkin todistaa ... minusta näyttää kuin ainoastaan pakko
ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan ... kuinka on
luostariin menon laita, -- miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen
suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne
varjoon?"

"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari
Olavinpojan lesken Örebrosta."

"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas
kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"

"Niin on asia, teidän armonne!"

"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko
Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"

"Siksi ... siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen
minä hänen holhoojansa."

"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen ...
enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen
tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan
pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on
asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee,
että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen
oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on
minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"

Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään
läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan
vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli
sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen
tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.

"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän.
"Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja
olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on
tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."

"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa",
vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen
tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, -- no hyvä, silloin on
asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."

Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat
kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut
alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen
kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot
lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös
ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä.
Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta,
jossa kirjurit istuivat.

"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri.
"Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"

"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne,
armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte
kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle ... mutta katsokaa ettette joudu
perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"

"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"

"Tukholmassa on kapina!"

Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti
mieheen.

"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne
pimennyt ... kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"

"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla ... mestari Olavi!"

"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi
hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään
salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan ... kuinka voittekaan, vanha
mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"

"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla
vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan;
totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja
siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on
liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat.
Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin
likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui
ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat
vihasta... Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että
etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas
Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."

Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka
näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa
päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen
kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri
ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka
tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen
vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän
katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa
hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä
Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi
heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan,
mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen,
että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan
ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden
samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.

Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta
tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla
kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut
Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä
pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut
kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina
oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa.
Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista -- se
taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä
tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa
määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt
oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi
hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka
suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.

Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.

"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan
usko teitä."

"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä
kerran puhutella kuningasta!"

"Tahdotteko?... Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin
varottaa teitä ... kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut
asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"

Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta
kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä
kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään
huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen
kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen
lähtiessään.

Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin.
Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi
Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei
tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän
kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei
oltu löydetty jälkeäkään.

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa
ja Kristina Gyllenstjernan kättä.

Sisarelleen hän sanoi:

"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään
hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja
te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen,
"tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja
ystäväin keralla?"

Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui
linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert
Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain
välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan
puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet
hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty.
Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut
jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi
linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli
omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä
vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui
kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen
kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää,
ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti
se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen
voimakkaille takakavioille.

"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan
satulaan.

"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan
täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa
hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.

Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja
nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin
Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas
rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.

Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui,
ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton
ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin
uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan.
Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä
kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli
ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien
oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi,
intohimoisimmaksi.

Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja
iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän
ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan
tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi
maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate
heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi
köytettiin hänen kätensä selän taakse.

"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi
ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään
pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."

Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä
myöten pohjoista kohti.



7.

PIISPA HANNU BRASK.


Seuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä,
ja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien
pilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli
mitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja
tärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta
huomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei
Munkebodaan.

Kulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli
vedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen
hänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien
kehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen
selkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen
vastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja
hän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse
sai hänet kääntymään.

Mäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja
rapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen
pysähdytti hän äkkiä ratsunsa.

"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?" kysäisi ratsastaja.

Munkki nyökkäsi myöntävästi.

"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä
tavattavissa?"

"Kyllä hän on", vastasi munkki, "ja hänen armonsa arkkipiispa Johan
vieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan
herrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla
liikutte, ratsastitte niin kiireisesti...?"

"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta ... hänkin tahtoo vierailla
piispa Hannun luona tänään!"

"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?"

"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman
vuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään
piti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan... Tiedättekö,
mustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?"

"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa
arkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian
vuoksi pysähtyä Norrköpingiin."

Ratsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja
lepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi
alamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella
lähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee
Roxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus
Tidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin
aikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja
sanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa
Henrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan
vaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa
käsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana
rakennusalalla.

Ne jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu
perusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä
piispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik,
rakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten
muhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä
jälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä
sisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on
siitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että
panee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he
tahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin
huoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen
puolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä
korkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan.
Hirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat,
että palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa,
kuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme
vaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä
ikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa
pergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.

Mutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen
sisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita,
puvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät
hopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja
runsailla veistoteoksilla varustetut katot, -- kas siinä muutamin
sanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin
suuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien
sisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu
kuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten
herrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen
palvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän
pitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen
kanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa,
kellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja
rehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia
palvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita,
käsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä,
ruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat
palkkansa ja määrätyt tehtävänsä.

Loistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse
Kustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana,
tuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka
sijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista
n.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen
käsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului
aina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen,
kalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat
piispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan
eivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne,
jotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.

"Munkeboda", sanovat vanhat, "oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja
muureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja
muilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa
ilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä."

Tähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla
hän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta,
tietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta
kiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi
kellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he
vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa
vielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli
jo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa
Vadstenaan.

"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?" kysyi munkki
edelleen.

"Ei vielä!" kuului vastaus.

"Eikö!" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat
kiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: "Olin mukana hänen armonsa
arkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan
piispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä...?"

"Tuotiin", vastasi eräs palvelijoista.

137

"Ja onko hän varmassa tallessa?"

"On!"

"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne.
Viekää minut hänen luokseen!"

Tämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se
ylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta
kunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi
hänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi
munkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka,
jätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen
vaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei
hänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan
lähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin
muutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen,
jossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja
palvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista
ryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan
miehen asuntoon.

Muuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki
astui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:

"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari,
rakas Jakob Thurenpoika!"

Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen,
ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella
päällystetyssä nojatuolissaan.

Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan
näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen
värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa.
Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja
jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi
kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä
vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin
näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista
surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina
alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa
ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin
katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon
ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin
kasvojen piirteistä.

Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin
arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan.
Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä
pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa
vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen
persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja
suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa
mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa
loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja
vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys,
että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään
puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos
ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka
häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut
kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta,
jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat
arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun
Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille
ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin
todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen
vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle
valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli
tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa
hakemaan paavin vahvistusta.

Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan
puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on
hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin
paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.

Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:

"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan
kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin
seurueessa..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena
aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu,
mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan
arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin
asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"

"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen
saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa
arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin
ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme,
täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin
pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa
Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan
esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö
siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua ... esiintyisin
syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää
kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni,
jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet
liian pitkälle."

Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan
yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.

"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että
olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty,
että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä,
silloin emme saa epäröidä..."

"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!"

"Mutta ette tiedä sitä varmasti!"

"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni
voisi tapahtua vankia kuulustelemalla."

"Tiedättekö, kuka mies on?"

"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista..."

"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!" huudahti piispa nousten puoliksi
tuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. "Herra
Lauri-kanslerin ... luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen
kanssa missään tekemisissä!"

"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän
palvelijaanne...!"

"Minun palvelijaani?"

"Niin, teidän armonne ... jolleivät silmäni ole perin pahasti
pettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin
tallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin
vankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt
tuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa
pysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä
huomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat
matkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta.
Muuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja
himmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty
vaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert
Bryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka
vanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista
tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille.
Seurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä
tietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan
palvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta
ratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat
myöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin.
Täten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on
tapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta.
Olosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä
ajettava edelleen."

"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet
nähdä?" kysyi piispa.

"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."

Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan
katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen
selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.

"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli
minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin
ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon
heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin
kautta palata tänne."

"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"

"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla ...
palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."

"Tunnetteko nämä viestit?"

"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole
mitään salaisuuksia minuun nähden; ... enkä minä suinkaan hylkää heitä
heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän
valtansa päivinä!"

Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt
loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin
lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi
hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin
vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan,
jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin.
Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli
tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa
että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä
pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.

Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan,
ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja
niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi
mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se
kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli
mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa
Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä
tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai
oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat
kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi
sanaakaan.

"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä
alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!...
Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"

"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja
kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa
Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento,
tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea
sitä vastaan mikä pyhää on... Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon,
näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa,
jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari
surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne
kirjottanutkin... Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän
kirkon hyväksi!"

Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi
silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen,
jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että
piispa ymmärsi hänet täydellisesti.

"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja
tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä ... voisi tapahtua,
että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin
hyötyisi."

"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän
armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli
voin ymmärtää tätä asiaa."

"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori ... tahdon kysyä teiltä
vain yhtä asiaa, -- sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"

"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori
vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää
on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota
nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan
suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat
varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on
seisova himmenemättömässä pyhyydessään."

"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä
yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa
piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata
juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa
Eerikinpojan nimeä!"

"Eikö joku Sturekaan?"

"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me
tarvitsemmekin... On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi
taistella, ja taistella voiton toivossa...?"

"Ja se mies on...?"

"Severin Norby!"

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen
kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti
kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän
pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella
rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että
se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova
kuin dominikanien kenraalivikaario.

"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi
hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus
joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä
häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta
Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä
lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista
suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa
vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän
lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi
sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt
vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon
omaisuutta ja tavaraa ... se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja
saatte varmasti uskoa, priori ... kuninkaan sydän on Jumalan kädessä,
hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että
huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota..."

"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu ... kuninkaan kansleri on
meidän molempain vihollisemme!"

"Sitä asiaa en kiellä ... mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä
ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä
vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden ... ja siten olemmekin
puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka
olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla... Jos häneltä saamme joitakin
tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan,
jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani
pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"

Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta
noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin
seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori,
miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta
hänen katseensa oli ujostelematon.

"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.

"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului
arastelematon vastaus.

"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa
jälleen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut
herrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt
tehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä
kenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!"

"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne...?"

"Sitä en tiedä!"

"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?"

"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin
herrani, kanslerin, ollessa läsnä."

"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa
Hannu", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. "Mielestäni teillä
on käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni,
että vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni,
oli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh."

"Mitä teillä on siihen sanottavaa?" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.

"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut:
käännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin
kääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu,
saavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva
pahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään
palvelijaan".

"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!" sai priori jälleen sanoiksi.
"Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista
julkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä
hyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä,
piispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu
kuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa
merkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut."

"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne", puuttui vangittu kirjuri
puheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja
kunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, "jos
näyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne
saapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään..."

Lausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa
vangin.

"Olette vapaa, nuori mies!" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin
huoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle
otsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.

Mutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan
saattojoukon seuraamana.

Herrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea
vartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan.
Hänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan
palvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman
nopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja
piispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa,
että hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet
eksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi
käsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä
hetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.

Kuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa
vetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti
kansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kaikki on onnellisesti suoritettu!"

Kansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä
menoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä
niin mustaveljeä kuin kirjuriakin.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. "Eikö
hän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa
asemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua
hänen kanssaan?"

"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!" vastasi piispa tyynesti ja
pelottomasti.

Kuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista
ketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää
ehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti
kumartaen:

"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa
piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin
herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni
ja toi tänne."

Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki
niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt
tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri
lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja
kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän
priorin korvaan:

"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert ... olkaa varuillanne, sana
vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"

Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi
liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä
ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin
kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen,
olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut
tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä,
että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti
hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen.
Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo
senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla
syytöksellä kansleria kohtaan.

Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään,
ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.

"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte
asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!... Eikö teillä ole sanaakaan
puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti.
"Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"

Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset
nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa
ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen
huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina
kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas
ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon
mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli
valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina
Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä
olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi
taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin
hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin
kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä
masentunut.

"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas",
änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen.
"Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä
tuntenut, kuka mies oli."

Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä
herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti
mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin
kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä
vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.

"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin
annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän
paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä,
jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua
varten... Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät
päätänne lyhemmäksi."

Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan
sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut
päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen
silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa
kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa
Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki
läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas
rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja
hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui
sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen
asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja
valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan
heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen
Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä
ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, -- se oli jotakin tähän
asti kuulumatonta.

Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan
hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen
selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli
lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin
erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja
tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei
hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan
vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä
yliste.

Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa
ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan
viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika
seurasi kuningasta sinne.

Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt
kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin
merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia
kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit
tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui
toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin
koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja
kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan
hyvää makua ja korkeaa sivistystä.

Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään
kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet
kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä
pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa
pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista
jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla
tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan
ajatukset uuteen suuntaan.

"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja
viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä
tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla
ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa:
"Voitte kyllä maistaa sitä!"

"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.

"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja
luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa.
Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita
parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on
suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman
hansakaupunkeja!"

Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu
lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut
Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.

"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi
kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."

"Niin olen ajatellut, teidän armonne ... länsimeren rannalle, mutta on
vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä
tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista
verenimijöistä."

"Ja mikä...?"

"Lödöse täytyy linnottaa ... se on ainoa kauppakaupunkimme
länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin
vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat
pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla
satamansa... Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä,
tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta
mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt
monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta,
ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä
tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."

"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen
saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.

"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus
riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja
sitte luoda ruotsalaisen kaupan ... mutta siihen vaaditaan helppoja ja
mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä
Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten
tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen
tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme
ahtaalle."

"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti
eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa
jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."

"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla,
herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas,
tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona.
Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat
myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme
joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista
käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari
Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon
siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä
ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi
hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia
miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä
sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän,
kun kuitenkin toinen saa maidon."

Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä
tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän
mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista
siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut
kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa
ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa
kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä
kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita
hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan
keskiajan viimeisestä piispasta.

Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja
niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa,
johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin
suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas
Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä
ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja
kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja
heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli
kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken
kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja
tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan
toistensa arimpia puolia.

Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin
hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli
kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli
kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan
lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun
puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?"
Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen
keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja
suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista,
Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja
tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta
varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.

Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän
kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä
aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen
lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei
piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja
katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen
hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi
hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli
sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin
taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan
keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin
aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä
ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut
suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta,
ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.

Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten
tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja
arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle
niin hyvin, lausui kuninkaalle:

"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon
nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä,
kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin
tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä
puolustaisivat."

"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja
kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista
ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy
väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja
surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.

"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän
pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän
rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin
maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon
elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi,
ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin
valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää
ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on
johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa
Sionillaan."

"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän
voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.

Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt
kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua
liljan vartta.

"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia
kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman
liljasi!"

Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen
surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko
piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen
ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan
puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin
toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo
ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä
elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi
mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan
totuuden ikuisesta maaperästä.

Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi
rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.

"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun
aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman.
Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan
kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu,
menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden
herrojen mukana!"

Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin
keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän
ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin
lähtenyt huoneesta.

Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja
piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.

"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo
tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut
päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki ... se on sinulle sentään
liian korkealla!"



8.

VANKI.


Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen
kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa
ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin
kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan
linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän
kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen.
Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi
hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen
välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan
Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.

Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä
linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä
muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne.
Saattoi olla puoliyö käsissä.

"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.

Kuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen
korkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:

"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty... Mustaveli Robertko
siellä?"

"Niin on ... sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani
Skenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne."

"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?"

"Aivan varma!"

"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi ... minulla on
paljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä
vähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa ... mutta
olen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan
kuiskaten!"

Munkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia
kiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään
tarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään
aivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.

"Kului muutamia päiviä", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia
vähäpätöisempiä sanoja, "kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä
olin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä
ikkunan edustalta. Siellä puhelivat ... Kristina Pietarintytär ja rouva
Kristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta
miettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta
kirkon puolesta..."

"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen ... ja
minä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas
lykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa ...
minulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon
täällä Ruotsin valtakunnassa."

"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen
varovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen
osat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan... Nähkääs,
kohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona
Stegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on
alituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden
ympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena."

"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului...?"

"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri ... ja niin se on,
ja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin."

"Se lupaus kuuluu suurelta", sanoi priori epäröiden. "Oletteko saanut
aivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?"

"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ
on alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja
saavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen
luottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä
vastaan."

"Ette ota vastaan vapautta?" huudahti priori hämmästyneenä.

"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta
tahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin."

"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän  tapahtuvan?"

"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen ... kun nyt tulette
Tukholmaan, on teidän ... mutta minun täytyy esittää asia
järjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän
vapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri,
katsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan
neitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat
huvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä
kuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella
mestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja
sentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin
neitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä
rouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki,
luvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje
häneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana
Tukholmaan... Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani
kirkon hyväksi ... olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän
olisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän
voidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille..."

"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi,
Gert!"

"Mutta Herra on heikoissa väkevä ... nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se
on tapahtuva."

"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!"

"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi
kirjettä, molemmat kanslerin nimessä..."

"Ah ... nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!"

"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut
vapaaksi ... toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari
Olavin kuoleman."

"Mestari Olavin kuoleman!... Mitä tarkotatte sellaisella
tiedonannolla?"

"Jättäkää se minun asiakseni... Teidän on vain valittava sopiva aika."

"Mutta ... mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä
tahansa voi näyttää vääräksi?"

"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi ... ennen kuin olisi
liian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä,
tulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden
voimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle
siunaten kätensä viimeisenä hetkenäni."

"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä
oikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa
tapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet
viime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan
meistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan
siitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme."

Munkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen
varovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet
erilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen
käynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän
jo poistunut Mörköstä.

Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle
ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante
Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja
epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta
rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen
lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina
aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä
olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä.
Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli
laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita
alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi
hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan
hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla.
Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta
hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko
tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin
hyvin kuin hän voi.

Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti
parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli
jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen
vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten
vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana
päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat
ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä
ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja
taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä
oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä
suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa,
jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo
kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä
itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman
ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että
Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä
se laski hänen hartioilleen.

Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli
ympäröivän laajan maiseman.

"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti.
"Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt
pahoja unia, neitsyt?"

"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.

"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä
on sydämellänne. Hm ... muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli
kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita
liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun
ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän
ikävöi, että herra Svante tulisi ... sillä nähkääs, hän oli vanhan
herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan..."

"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina
väristen.

"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä... Mutta
miksi sitä kysytte?"

"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani... Vanki tuolla alhaalla
tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja
minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta
silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua
vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne
ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin
korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut...!"

"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä... Olkaa
varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin
luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan... Ilkeys
kiiluu hänen vanhoista silmistään."

"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan,
"olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle..."

Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut
hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu
kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti
nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi
häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti
käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi
sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä
muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen
siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli
tunturien.

Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että
luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu
täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä
ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän
kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä
rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin
puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä
onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa
ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän
vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on
täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava
voima.

    Harvoin sydän iloinen
    huokaa surusta,
    usein hymy väreilee
    suruhuulilla --

lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.

Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala
Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen
seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta
sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja
tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta
hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan
mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin
luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.

Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa
tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo,
oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut
ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä
lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun
ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten.
Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut
niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään.
Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se
olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli
vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut
häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli
toiminut parhaassa tarkotuksessa.

"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin
lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille
mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt
ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen
aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt
velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua
tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva
Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo
mieltänne pahottaa."

Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.

"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina",
sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä
tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen.
Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin
vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän
hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla
maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi.
Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä
Stegeborgin lähellä... Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa
tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän
voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."

"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on
minun lähin sukulaiseni, rouva Kristina..."

"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!"

"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?"

"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina ... kuitenkin jätän
asian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on
täällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa
ainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna
sydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!"

Päivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa,
eikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta
mitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta.
Kristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei
ollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä
uskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville
vaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen
vouti ja hänen iankaikkiset "muistan vielä" juttunsa alkoivat lopulta
tulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian
korkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi:
osanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet
valtaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi,
ja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.

Eräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan
pitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen
seistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla
lehdillä:

"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt ... pelkään
pahinta!"

Saman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän,
vaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä
suhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen
onnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän
sitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä
rikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita.
Mihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja
eikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen
kärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?

Nämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta
tavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.

"Onko hän puhunut minusta?" kysyi hän voudilta.

"Kyllä hän on ... mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt
hänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa
itseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen
sanan."

Ja niin seurasi Kristina voutia alas torniin.

Gert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun
Kristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt
ja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka
riippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.

"Kuinka on laitanne, vanha Gert?" kysyi Kristina liikutettuna hänen
näkemisestään.

"Huonosti, huonosti!" vastasi tallimestari raukealla äänellä. "Luulen,
etten pääse enää täältä hengissä."

"Vanha sukulaisparkani!" huudahti Kristina. "Ja te ette ole kutsunut
minua luoksenne?"

"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin
rangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja
kuolla."

Kristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen
silmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka
hän heti puki sanoihin:

"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko
sanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja
joka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne
minua kohtaan... Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä
Stegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?"

Kristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä
sanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että
Kristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään.
Vanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.

"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla
äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä
salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri
syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt
ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa
nähdä päivän valoa..."

Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti
sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää
ajatella  että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut
rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut,
ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä
ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta.
"Olen myös aikonut", sanoi hän, -- "vaikka mitäpä hyödyttää puhua
siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen
toimeen, -- mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois,
tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"

"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan
Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä,
että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi
kavaltaja, antakaa anteeksi sana ... mutta nyt olen niin iloinen ja
tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti
hänen silmistään.

"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli
lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta
päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä,
sukulainen!"

"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"

"Niin kyllä ... se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan,
mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta.
Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin
hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan
hänestä... Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että
hyväksytte tuumani!"

"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus
omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on
ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana
miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni
kuninkaan jalkoihin... Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni
paikaltani. Ei, ei, Kristina ... mutta puheemme mestari Olavista panee
minut jotakin ajattelemaan... Kuitenkin voimme siitä jutella toisella
kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."

"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne ... siinähän voi
olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien
sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma
isäni."

"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa,
ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen ... voit uskoa, että
tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle
mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja... Mutta
elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota
rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."

"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en
tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en
tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"

"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani
todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja
ajattelette minusta hyvää kuoltuani."

Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne
olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina,
joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta
ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin
hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili
syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen,
jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet
onnettomuuteen; -- hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin
hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä
Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta
onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn.
Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus
hänen ja Olavin väliin.

Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan,
ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja
silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän
pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi
puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se
viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi
käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.

Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia,
jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko
tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt
puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin
tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen
sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu
löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli
jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin
tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan
silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen
lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.

Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat
aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena
ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen
posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen
levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.

Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle
Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas
viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi
Johanille.

Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan
väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita
olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan,
jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi
hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin
täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen
tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven
suussa.

Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja
lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään,
jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä
viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan.
Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen
katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen
suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen
silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja
katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet
ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:

"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä,
jolloin...?"

Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja
houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka
muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina
antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.

"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.

"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta
vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei,
en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi..."

"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman
rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte ... onko teillä viestejä
häneltä?"

"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.

"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan.
Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta
soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta
pihalle.

"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa
viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"

Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien
vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä
kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella
eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh
istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat
siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja
hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi
kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan
alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi
ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän
näiden puiden luona.

Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt
liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.

Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin
lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies,
ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan
tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"

"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto
oli pari kertaa uudistettu.

"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä
priorilta."

"Vihdoinkin ... ne ovat viipyneet kauvan, ne!"

"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan,
ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."

"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä
mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"

"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt
matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas
oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen
kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme.
Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin
pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö.
Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra
Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin
kuolemasta."

Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä
huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin
olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan
rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun
niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin
inhimilliselle olennolle.

"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti
ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi
kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"

"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa
matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne
kutsunut."

"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman
lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja
joutuisuus olisi nyt tarpeen."

"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."

"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta
perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan
valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."

"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.

"Hänestä juuri!" vastasi Gert.

"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien
niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja
sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva
Kristinan luona toisemme!"

Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi
kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen
kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan
piilopaikakseen.

Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin
hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken
kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.



LUOSTARILUPAUS.


Eräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka
kulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän
huokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä
taisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut
pysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja
hän seurasi niitä.

Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi
tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva.
Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva
Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli
langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä
huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.

Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja
ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär,
ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa
liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei
poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka
näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli
epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen
ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.

Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän
puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään
häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä.
Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut
tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että
täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen,
mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus
Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli
katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat
vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies,
joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen
olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen
kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa.
Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut
hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle
rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman
täytyi olla tosi.

Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin
koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin
hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen
mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen
katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.

Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli
kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä
tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän
nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät
jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili
hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.

Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin
ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta
toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului
askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen
syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin
juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan
tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.

"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja
hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan
ääneen.

"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen
silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"

"Ja onko totta, mitä hän sanoi...?"

Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki
kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen
jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja
vakavasti silmiin.

"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani
kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin
tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli
mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle
Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva
Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on
minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli
kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan
miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa,
joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin
tulee kehottamaan..."

Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa
ja lähtee tänään Hörningsholmasta."

"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"

"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt
kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa
ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman... Siinä asiassa en osaa
sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani
saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa... Sukulaisesi tulee itse
puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et
luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen
luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis
olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."

Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat,
surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva
Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän
tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan
sisään.

"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen,
"vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä... Lapsirukka,
nyt on hänen ilonsa lakastunut ... nyt ei hänellä ole maailmassa ketään
muuta kuin minä vanha murtunut mies."

Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi
luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut
tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui.
Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja
hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos
pienestä ikkunasta.

"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan
päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua
väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin
yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni
viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"

Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.

"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua
siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana;
en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös
tulevaisuudesta."

Kristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.

"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni ... ei, ei,
lapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään
sellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä
itsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen
viimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa
sinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja
ole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä
tiedän ... saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit
tehdä jonkun miehen onnelliseksi..."

Kristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla
kasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe
rikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen
sydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä
merkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat
ilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa
ja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä
lapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän
katoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti
hänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman
hälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran
toisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli
ollut hänelle rakas.

Mutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä
sellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään.
Hän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut
vielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse
määrätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan,
ja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana,
jossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi
ajatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen
naarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon.
Suru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman
huvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja
lohdutusta, -- kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia
eteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea
verkkonsa.

"Sanani surettavat sinua, lapsi", jatkoi hän hetken jälkeen, "näen sen,
mutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten
minä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja
sillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä
muuta valittavaa kuin nämä kaksi ... elämä ihmisten seassa ja heidän
touhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On
mahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin
ulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta
sitä en usko ... katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse
valita..."

"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa."

Vanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.

"Jalo rouva Kristina!" sanoi Gert. "Hän on tapaisensa, mutta hän on
nuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta
asemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden
tarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten
poluille... No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa,
Kristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä
tulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä
neitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli ... niin,
voit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo
edeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan... Lähden nyt täältä
herrani, piispan luo."

Kristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna
paloi hänen poskillaan.

"Minun ei tarvitse valita!" huudahti hän. "Olen jo valinnut,
sukulaiseni, ja halajan pian -- pian päästä nauttimaan sitä rauhaa,
jota luostari tarjoaa."

"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi", jatkoi Gert
osottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua,
joka oli niin lähellä. "Mutta sellainen askel on liian tärkeä
otettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa
hätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille,
Kristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän
askelen."

"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?" kysyi Kristina. "Kirjottaa
tahtoni paperille, sanotte... Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti
täyttää tämän vaatimuksen."

"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin...? Mutta jos sitä itse
haluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt
menemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on
ollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun
ilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet
sen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo..."

"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme
rouva Kristinan luo!"

Linnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi
sotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan
sotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki
Kristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka
edellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi
siellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi
hänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt,
niin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä
vieraaseen mitään huomiota.

Gert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui
heidän jälkeensä.

"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?" kysyi rouva
Kristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen
sotapäällikön välillä.

"Kaiken!" vastasi tämä kumartaen.

Rouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan
luokseen.

"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!" sanoi hän. "Ellen erehdy, niin olet
nyt tehnyt päätöksesi..."

"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani
ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka
vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon
omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."

Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin
tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä
ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut
koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta
hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän
Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään
turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin
meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo
kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt
hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli
kuullut.

Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa,
jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi
rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat
tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt
tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin
kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli
päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta.
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen
ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En
kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai
pakosta."

"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä
sukulaiseltani!"

"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö.
"Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon
kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin
tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."

Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli
pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että
Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen
yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli
päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan
luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat
todistajina nimensä Kristinan nimen alle.

Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi
sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.

Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari
Grymin seurassa Hörningsholmasta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui
nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui
yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä
moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli
sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.

"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.

"Ja mitä siitä tahdot, ukko ... tunnetko neitsyen tai oletko missään
suhteessa häneen?"

"Tunnenko hänet? Minäkö ... tuntisin hänet? -- Ei, ei, en tosin häntä
tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se,
ankara rouva, minun täytyy tietää se."

"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.

Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä
tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana,
olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.

"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä
kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.

Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies
poistunut huoneesta.



10.

MESTARI OLAVIN KOTONA.


"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi,
eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi
paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen,
"minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään
Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään
ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on
varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme,
kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä,
pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."

"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin",
vastasi pormestari.

"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi
peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade
ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa
vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."

"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä
ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat
hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta
onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta
minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina
Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan
nimi..."

"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti
tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte
siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna... Paremmin
pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi
pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa..."

"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia
puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime
kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he
tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin
käsiin... Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo
käydä kovan rahan nimellä?"

"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä,
että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän
puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"

"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt
kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette
sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"

"Niin se on ... kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että
herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme
raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin
kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin
linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi
valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, -- luulin ensin, että se
oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat,
kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen
opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana
kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko
uusi liike totuuden hengen hedelmä?"

"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta
saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä
vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he
vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen
korkealla."

Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja
sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki
pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea
kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka
kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.

"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi
palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän
teidän käsiinne."

Palvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa
sitä lukea.

"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan", sanoi Olavi luettuaan
kirjeen lävitse. "Kirje on Lauri-kanslerilta."

"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi
kysymys jostakin mitä tärkeimmästä."

"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta..."

"Taistelusta?" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.

"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta ...
siitä, ollako vai ei olla."

"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset
hyökänneet Upsalaan ... onko kuningas vangittu?"

"Pahempaa, pormestari ... on kysymys siitä, voittaako Kristus vai
Antikristus... Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi,
mutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan."

"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!" sanoi
hartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. "Milloin
lähdette taipaleelle?"

"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman."

Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen
sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla
illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli
mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.

Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo
Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi
suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin
tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen
silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.

"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.

"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja
huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."

"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi
eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää
kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut
niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo.
Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli
yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen,
ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä
enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien
edessä.

Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon
Olavi oli kohonnut, -- sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa
kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä
taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä
valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen
henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä
meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen
poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona
Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.

Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika
iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut
hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti
Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala
oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi
kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki
poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä
kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan
kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti
hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan,
kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse,
jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset
muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja
hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli
valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka
erotti ihmisen taivaasta.

Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää
muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin
kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka
tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen
sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen
hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan
taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä
rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin
Upsalassa.

"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna
rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."

"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja
rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen
on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti,
että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.

Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli
edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja
katsoi häneen.

"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.

"Hm ... ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja
sitte..."

"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.

Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä
edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat
sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei
tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen
kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut
hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä,
että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan
menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä
varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän,
jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen.
Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman
verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi,
joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä
vihitty papiksi.

Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri,
jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia
Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron
karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin
luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli
Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516,
joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä
nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja
Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla
ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10
päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi
seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa
piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi.
Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.

Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin
henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on,
että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka
Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30
päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa
ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he
olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja
sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait,
jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin
tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan --
reformaattorien isän -- hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat
karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.

Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli
hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä
seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli
taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen
uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja
musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.

Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta
Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä
alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan
ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan
hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien
oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan -- vuonna 1523 -- sai
kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä
tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman
saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin
kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan,
jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin
sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista
vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.

Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli
tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli
oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama
mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan.
Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään,
jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin
soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut
mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta
kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi
eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä
vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen
asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä
avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan
avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään
poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien
naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia
välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin
sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän
kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus
jäähtyisi.

Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli
mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen
sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen
sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta,
kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin
surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra,
temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi
itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.

Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen
rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä
vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen
paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois.
Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva
seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko
sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää
puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää
välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean
saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen
ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä
tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen
lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on
taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.

Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei
Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui,
kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.

"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina
on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan.
Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä
kääntyen.

"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin
piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä
puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."

"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin
äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta
minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin
varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut
siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä
Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä..."

"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille
moisesta asiasta, poika?"

"Olenpa tosiaankin...!"

"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?... Luulen, että kaikki tämä saa
huonon lopun!"

"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä
parempaa."

"Ja kansleri, Olavi?"

"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani
hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut
kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös,
tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi
kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta
haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana.
Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään
puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan
Malmönmatkaltaan ... siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja
olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan
sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi
näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."

"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"

"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan
kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei
voi jännittää liian kireälle."

Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:

"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."

Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen
huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi
kyynäspäillään polviinsa.

"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin,
ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä
mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi ... mikä hänen
nimensä nyt olikaan...?"

"Melanchton!" täytti Olavi.

"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet ... niin, kukaan
heistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta."

"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?"

"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran
päässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi
epämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi
askeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun."

"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni", sanoi Olavi ja hypähti
vilkkaasti pystyyn. "Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän
rakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta
siitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on
aivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä,
äiti", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. "Mitä tapahtuneekin, niin
painakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun
ennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän
valitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla.
Työ, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai
kuolin."

"Jumala siunatkoon teitä molempia!" sanoi äiti huoahtaen. "Mutta eikö
sitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan,
joutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että
rohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja
tarmoa tarvittaisiin?"

"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin
olosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon
olla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä
minulla on maan päällä."

Niin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat
vaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä.
Viime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta
heidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että
hän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän
samalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa
puolesta.

Poika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra
tahtoi hänelle ojentaa.

Seuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi
istuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.



11.

ABRAHAMIN UHRI.


Myöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät
päivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon
eteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan
oleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen,
missä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen,
jossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen
kanslerin puheille.

"Onko Lauri herra kotona?" kysyi hän odottavalta palvelijalta
järjestäessään pukuaan.

"Ei", vastasi palvelija, "hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa
toista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti
teitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa."

Ja palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet
olivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen
istuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari
Olavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä
jälkeen hän kumarsi ja poistui.

Huone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri
tammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin
yltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli
pöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti
siltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi
niin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa
salli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman
mielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille
arkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden
kasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi
Matheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun
kahdeksas värsy: "Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut:
anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää" -- oli viimeinen,
jonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli
ilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin
hänet oli kutsuttu kuninkaan luo.

Olaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä
selville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen
tahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä
usein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat
kokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta
valoa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin
olivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun
tämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä;
raamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi,
muodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen
suuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa
jälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden
luopua rakkaudestaan häneen -- rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri
Herralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä
maailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle
vaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian
välillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi
itseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.

Hänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta,
missä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista,
kohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi
riensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

"Sinun tulee auttaa minua, Lauri", sanoi hän. "Sinun tulee auttaa
minua!"

Veli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen
mieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden
ja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.

"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi",
sanoi Lauri. "Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta
valittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan
luo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne."

Olavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän
saapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja
esihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki
puetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa,
jotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa,
tervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat,
koska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin
kuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan
ulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi
tahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti
hänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.

"Mestari Olavi!" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi
kääntyi.

Hän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka
kanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina,
jona Kristina katosi.

"Olipa hyvä, että tavattiin", vastasi Olavi. "Oletteko tekin täällä
kuninkaan kutsusta?"

Mustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan
huoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen,
ja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan
sisälle.

Kuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin
astuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti
toista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä
tällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin
muodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja
aivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan
kyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti
koristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta
lakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas
vasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä,
mutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.

"Jumalan rauha, mestari Olavi!" tervehti kuningas iloisesti tulijaa.
"Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni
on tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani ... mutta täällä on tulossa
taistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin."

Olavi kumarsi ja kuningas jatkoi:

"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?... Saatte nähdä, ettei
paavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian
viedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa...
Oletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?... Vielä on aikaa
peräytymiseen!"

"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!" vastasi Olavi katsoen
kuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.

"No, sitä odotinkin", jatkoi tämä. "Ettehän ole muuta tehnytkään
kuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia
Wittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä
odottaa rummun pärisevän."

"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?"
kysyi Olavi.

"Jo tänään!... Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis
seuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte
käyttää kuten tahdotte."

Kuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen
huoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan
rinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja
kuiskasi hänelle:

"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!"

Olavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja
kaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin,
kun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen
ylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä
kutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta
kumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan
portille sanoi Lauri:

"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon
sanat huulillesi!"

Olavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.

"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin
menimme kuninkaan luo?" kysyi Olavi.

"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi", vastasi Lauri. "Olen tarkoin
harkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen,
että..."

Näytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.

"Että?" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.

"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle."

"Abrahamin uhri!" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.

"Kuten sanot ... siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!"

Veljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa.
Siellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään,
samoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan
juhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän
samallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava
Herran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona
Kristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi
kutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin
täyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella
saadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut
toisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän
oli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.

Raamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja
raamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi
tulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja
luki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä
sulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä
kuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.

Samalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat
paperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn
ja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas,
aivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin
lopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari
kertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän
eteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta
ne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka
pisti esiin raamatun alta.

Siinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina
Pietarintytär.

Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.

Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta
maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli
lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen
esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä
tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat
riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan
nunnaksi.

Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän
luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät
iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi
kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen
otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä
luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa
vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu
itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin
viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä
hirveästä totuudesta.

Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut
hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai
houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut
maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen
tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä
ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli
mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus
etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja
uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan:
mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle,
samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen
kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan
toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään,
talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi
koristanut ruusuilla.

Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä.
Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan
Jumalalle...! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli
jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan,
ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.

Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti
kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt
hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin
tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään,
hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri
tyhjyyteen.

Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.

Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana
loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä
eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja
tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte
sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän
ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.

Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies
itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän
lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi
jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah,
hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se
veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin
täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.

Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse
oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä
palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen
pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat
vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen
sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti
kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.

"Nuori mies", sanoi hän, "käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa
sydämesi ... sinulla on ystävä edessäsi!"

Lauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.

"Nuo sanomat", jatkoi hän, "jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat
tulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne ...
Mutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi
jälleen..."

Olavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta
pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri
kalpeni pelästyksestä.

"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!"

He istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen
Olavin käteen.

"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi",
sanoi hän. "Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen
menetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt
pitää kokonaisuutta silmällä."

Ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli
aivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja
kuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli
rukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.

"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli", jatkoi hän, "en
uskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää...
Tunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli
hän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli
hakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta
kuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä
neitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen
sattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain
rikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut
yhteiselle tehtävällemme... Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö
minua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista,
voimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen
pitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta... Rouva
Kristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan... Tarkotatte, että minun
olisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?... Niin, voitte olla
oikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne
palatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja
mestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme
tämän asian ratkaistavaksi... Minulle on aivan käsittämätöntä, että
asia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava
kirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän
saapuu kreivi Johanin häihin... En voi luopua siitä ajatuksesta, että
kaikki on tuleva hyväksi jälleen..."

"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri", puuttui Olavi
puheihin, "en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä
vilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut
sellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän."

"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri.
"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."

"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen
toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti
siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri ...
ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi
jalkojensa alle!... Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte ... niin, se
voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä..."

"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä
onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa,
että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on
välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa
isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo
Herra... Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi
edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne
arvoinen... Ei, poikani, nouse ja ole vahva!... Katso, että voit
täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle..."

Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin
katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen
kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen
keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli
taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa
ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin
todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki
käsissä, pelätty uhrin hetki.

Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle
aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä
miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen ... eikö hänen voimansa ollut
nyt murtunut?

Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat
ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi
kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen
huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin
sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.

Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa,
mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin
tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä
hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän
sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne
voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin
inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään.
Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa
kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin
tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen
jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen
kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan
oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui
siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.

Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta
rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla
ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien
ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee
olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan
maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan
merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka
korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä
pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.

Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä
työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin
verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa -- ja hänen omat
sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun
uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän
nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen
sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru
täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan
Herran tähden.

Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:

"Olen valmis!"

Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan
syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi
miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä
soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa
taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän
sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä
miekkaa.

He menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli
valmis lähtemään tuomiokapituliin.

Kuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli
näkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin,
mutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän
jälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.

Tämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin
välillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se
oli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain
välillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta
oppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle.
Keskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat
erosivat toisistaan. "He tarrasivat kiihkeästi kiinni", sanoo eräs
aikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla
todisti väitteensä.

Olavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta,
teki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän
hänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka
lähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli
puhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella
luottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.

"Kiitos teille, mestari Olavi!" sanoi kuningas, kun toimitus oli
loppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi
osottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että
heidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu.
"Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja
toivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää
teitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!"

Kansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei
virkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli
sydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin
monet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme
silmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen,
hymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi
ihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja
valtioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.

Hänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain
majesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa
oli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle
pääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

Kun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.

"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi", sanoi hän. "Tiedän sen, sillä
olen puhutellut Lauri-kansleria... Mutta ole huoletta, veli, äläkä
masennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee
sumussa..."

"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!" keskeytti Olavi liikkeellä,
jota hän tuskin saattoi vastustaa.

"Mitä tarkotat?" kysyi Lauri. "Voittamasi voiton jälkeen ei luostari
enää kauvan liene hauta kenellekään!"

"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi ...
mutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän
siltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa
lupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja
lujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta
tahdostaan mennyt luostariin... Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta,
mitä olisi silloin suremista...? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se
on haudannut toivoni ja lukinnut haudan... Kuitenkin toivon, että
Herran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa
hänen palveluksessaan."

"Jumala antakoon siihen siunauksensa!" lisäsi Lauri.

He kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta.
Seuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.



12.

SOITTONIEKKA.


Joulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä
virtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo
levinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei
kyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden
parhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi
Tukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta.
Siinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen
olentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että
kaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään
hänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista
saarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa
hänen vertaistaan.

Hänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon,
joka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän
talutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua
kohden, päästäkseen Själagårdkadulle.

Tuskin olivat he kadonneet viimeksi mainitun kadun kulman taakse,
ennenkuin muuan reki ilmestyi torille vastakkaiselta puolelta. Ajajana
oli mies, jonka näkyi olevan vaikea löytää tietä, sillä hän kysyi
vähänväliä ohikulkevilta, kuitenkaan saamatta haluamaansa vastausta.
Vihdoin seisotti hän hevosensa ja miltei sulki tien eräältä
palvelijalta, joka vihaisesti tarttui hevosen suitsiin.

"Mikäli näen", sanoi mies reessä aivan säveästi, "olette joku rouva
Kristina Gyllenstjernan palvelijoista ja juuri jotakin heistä haluan
tavata."

"Voittehan siltä ajaa syrjäänpäin väen tieltä", murisi vanha palvelija.

"Seis nyt, hyvä mies, ja sano minulle ... vaikken tarvitse sitä kysyä,
sillä ymmärrän kyllä, että rouva Kristina on nyt kaupungissa, mutta
missä hän majailee, siitä en voi päästä selville."

"Ja mitä tahtoo moinen mies rouva Kristinalta?" kysyi palvelija
jotensakin epäilevästi.

"Siitä lienee minulla lupa tehdä selvää rouva Kristinalle itselleen,
kun hänet kohtaan."

Palvelijalla ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; vaan hän asettui
kannaksille ja reki pysähtyi pian rouva Kristinan asunnon edustalle,
missä oli muutamia muitakin rekiä. Muutamat palvelijat, jotka olivat
puetut sturelaisiin väreihin ja "päivä- ja yö" vaakunalla
koristettuihin alustakkeihin, puuhailivat soihtujen valossa kantaen
re'istä arkkuja ja muita matkakapineita. Ilmeisesti oli rouva Kristina
äsken saapunut pääkaupunkiin.

Viimeksi saapuneessa reessä oli paitsi ajajaa nainenkin, joka äänetönnä
ja liikkumatonna, ikäänkuin mikään ei olisi häntä koskenut, vielä reen
pysähdyttyä tuohusten valon piiriin ja hänen saattajansa noustua
jalkeille ja heitettyään ohjakset hevosen selkään, istui paikallaan,
olematta nousemisesta tietävinäänkään.

Hänen saattajansa kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, ja hän
antoi nostaa itsensä reestä ja seurasi miestä taloon. Sinne tänne
juoksentelevain palvelijain välitse nousivat mies ja hänen
naisseuralaisensa hiljaa portaita ylöspäin, ja päästyään ensimäiseen
kerrokseen kysyi edellinen muutamalta siellä seisovalta vanhemmalta
palvelijalta, joka näytti olevan jonkinlainen toisten valvoja, missä
hän saattoi tavata rouva Kristinan. Vanha uskottu palvelija katsoi
kummissaan mieheen, jonka puku lähemmin katsoen ei suinkaan ollut
sellainen, että se olisi herättänyt luottamusta, jonka kalmankalpeat
kasvot kiinteälle vedetyn päähineen alla olivat aivan kummituksen
näköiset.

"Minun on puhuttava rouva Kristinalle mitä tärkeimmästä asiasta", sanoi
ryysyinen mies, kun palvelija ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Mutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli
avoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa
mukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen
palvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:

"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä
paremmin..."

Näin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva
Kristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin
nähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.

"Kristina!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut...?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet
hyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.

"Mitäkö on tapahtunut?" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan.
"Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen
joutumasta elävältä haudatuksi..."

"Kuka olet?" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.

"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin
Hörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden
sijasta ... niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta
hän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän
joudu luostariin, mikäli..."

"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies ... ja millä oikeudella
olet saanut tämän neitsyen huostaasi?"

Soittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja
hänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän
vääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa
rouvaa vakaasti silmiin.

"Voitte kyllä kysyä niin, armollinen rouva ... mutta säästäkää
kysymyksenne, kunnes olen ehtinyt suorittaa tehtäväni loppuun, silloin
toivon voivani tehdä täyden selon puolestani... Nyt etsii tämä neitsyt
suojelusta luonanne! Häntä ajetaan takaa, ankara rouva, sen voitte
käsittää, sillä olen hänet varastanut ... niin, niin, ja jollei hän
olisi ollut kuoleman sairas, olisin häntä tuskin koskaan saanut niin
pitkälle. On oltu tiellä päivät ja yöt ... mutta nyt tarvitsee neitsyt
hoitoa ... toivottavasti ei kuitenkaan kauvan, sillä luulen, että
minulla on lääke melkein taskussa."

Rouva Kristina oli jo, ennenkuin mies oli alkanut kosketella tätä
kieltä, mennyt Kristinan luo ja tarttunut hänen käteensä. Mutta häntä
värisytti tämän käden kylmyys, ja häntä pelästytti harhaileva, miltei
tajuton katse. Hän huusi sisempään huoneeseen, ja muuan palvelijatar,
ulkonäöltään yhtä vanha kuin miespalvelija ulkona, riensi sisään. Tämä
näki kohta mitä täällä oli tehtävänä, ja riensi auttamaan emäntäänsä
viemään kärsivää neitsyttä muutamaan sisempään huoneeseen.

Tuokion kuluttua palasi rouva Kristina takaisin.

"Sano minulle nyt", sanoi hän odottavalle soittoniekalle ankarasti,
"sano minulle nyt, mitä tarkotat tällä kaikella, vanha mies ... kuinka
olet uskaltanut käydä käsiksi..."

"Älkää sanoko niin, rouva Kristina", keskeytti hänet ukko kyynelsilmin
ja rukoilevalla äänellä. "Älkää sanoko niin ja älkää puhuko niin kovia
sanoja minulle! Ah, jospa tietäisitte... Mutta jos syntisen ihmisen
rukous voi jotakin vaikuttaa tuolla ylhäällä, niin varmaan tulette
onnelliseksi, ankara rouva... Kuten sanoin, kun neitsyt tuolla sisällä
on astunut morsiustuoliin, silloin kentiesi voin sanoa teille kaiken...
Nyt täytyy minun vaieta, mutta uskokaa minua rouva Kristina ... pelkään
itsekin, mitä olen uskaltanut, ja kuitenkaan en tahtoisi sitä
tekemättömäksi ... en, sanon, vaikkapa se maksaisi henkeni..."

Miehen ääni ja esiintyminen oli niin lämmin ja luottamusta herättävä,
että rouva Kristinan täytyi vastoin tahtoaankin häntä kuunnella,
vaikkakin hän tuli yhä enemmän arvotukselliseksi, mitä enemmän hän
puhui.

"Morsiustuoliin?" kysyi hän. "Oletteko järjiltänne, ukko? Jos kerran
olet, kuten sanot, varastanut neitsyen ja häntä ajetaan takaa, niin
voit kyllä ymmärtää, etten minä voi ruveta rikostoveriksesi."

"Mutta jos mestari Olavi seisoisi täällä rinnallani?"

"Mestari Olavi?"

"Niin, hän ei ole kuollut, hän elää!"

Rouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet
suuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän
katsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.

"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani.
Kaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on
pelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä
näyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus
voi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se
tulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja
vähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte
käsittää paremmin kuin minä lausua."

Kristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja
pitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan
paljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään.
Tätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin
takaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että
naisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä
luostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta
ukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin
odottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.

Äkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada
tietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla
todistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan
valheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä
viranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi
hänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä
pian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn
väreillessä hänen huulillaan.

"Milloin mestari Olavi kuoli?" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.

"Mestari Olavi ... milloinko hän kuoli?" vastasi tämä katsoen
soimaavasti ukkoon. "Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin
katukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä.
Tunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein
on katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi
rouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon!"

Näin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen
hymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat
omansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija
emäntäänsä.

"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!" sanoi hän. "Hän saarnasi
tänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut
kirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan
luona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan,
todistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat
kalvenneen sen kuullessaan."

Kaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja
soittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava
juoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla
voivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi.
Palvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan
myötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:

"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle
tolalle."

"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva", vastasi ukko vilkkaasti.
"Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät
he ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin
on tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin
jos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat
saattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen
avata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te
samoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa
siitä, mihin olen lopettanut."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:

"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea
minulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua
vastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä
voi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että
Kristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi,
mutta se on oma asiasi ... kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä
tahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee."

"Ymmärrättehän myös, ankara rouva", vastasi mies, "että voin tarvita
jonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari
Olavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi
saada tietää kaiken."

Näin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo.
Vanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä
kummastuksestaan.

Sillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka
vielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin,
jonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui,
pyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa.
Tukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat
suljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa
kaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma
erityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin
erottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien
levottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina
Gyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan
aikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin
edustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime
aikoina, -- kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja
valppaammiksi kuin koskaan ennen.

Ukko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla
enimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen
talon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti
tunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös
niin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen
portinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta
koko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni
kysyi: "Kuka siellä pyrkii sisään."

"Sanomia mestari Olaville!" vastasi ukko. "Vieläpä tärkeitä sanomia.
Luulen, että hän on kotona tällä havaa?" lisäsi hän ikäänkuin
itsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.

"On", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla
aivan portin vieressä, "kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka,
hän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja
tuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten;
ei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan... Kentiesi hän suree
talonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten
sanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista
kerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä
osaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!"

Puhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan
ukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla.
Ukko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko
siksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan -- ja hän oli
tottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei
puhe koskenut häntä lähemmin -- tai siksi, että miehen sanat koskivat
jotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.

"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte", jatkoi hansikkaantekijä. "Niin,
jos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon
sisälle- ja uloskäymisenne... Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi
kuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin
syvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut
hänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!"

"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!" sanoi ukko jatkaen
portaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan
alhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.

Hän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän
istui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen
takkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin
oveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään,
kuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.

Vanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti
nahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi
sitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät
soittimesta kuin huokaukset.

Olavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän
jatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti
hymyillen Olaviin.

"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi", sanoi hän. "Tiesin
hyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun
sanojani."

"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko", vastasi Olavi.
"Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle
tervetulleemmat kuin konsanaan ... jatkakaa siis, jos teitä haluttaa,
kentiesi voimme sitte paremmin puhua!"

"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?" tuumi mies kysyen. "Näimme
kuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin
samaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä
kaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka... Ettekö
muista sitä...? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana
sunnuntaina kuin..."

Olavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja
kasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna
päivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon
kanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä
katseli.

"Muistan teidät tarkoin", sanoi hän. "Mutta yhtä murheelliselta kuin
silloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt ... ette taida nyt
tulla luokseni etsimään lohdutusta... Yksi seikka kummastuttaa minua
kuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua
nenästä."

"Minä ... minä vetänyt teitä nenästä?" kysyi soittoniekka vilpittömästi
kummissaan.

"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä."

"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut
itseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin,
että niin oli tapahtuva... Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä,
mutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua
kanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä."

"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko", sanoi Olavi
eikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen
äänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin
selvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri
säteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.

"Siltä voi tuntua, herra", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta
epäilyksestä. "Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette
kiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä
lohduttamaan."

"Minua lohduttamaan...? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua?
Kuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?"

Miehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä
hyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla
siinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja
auringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse
pilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen
kulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi
lepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel
sulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan
neitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon
keskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja
vakavana.

"Minulla oli kerran kaksi kukkaa", sanoi hän, "ja päivänpaiste ja ilo
asui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen,
etten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat
sitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta
pois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin... Seurasin niitä
kuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse
suojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai
kuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan,
piilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista,
mutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan... Niin seurasin
kukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen... Nyt on
toinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä,
juuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi... Minä hymyilin ja itkin
vuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi
itse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi
vasten..."

"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka ... ymmärrän sinut", keskeytti Olavi,
mutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi
jälleen:

"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli
jälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi ... näin,
kuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois
tallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman ...
haudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä...
Tempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan,
niin että tuskin voin liikahtaa ... tempauduin irti ... ja hän elää ...
ja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi ... ja minä
saan jälleen vaipua yöhöni..."

Soitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen
kätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi
vain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen
sanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken,
asettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti
pääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen
väistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.

Ja tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella
esitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön
synkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen,
-- kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää
autuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan
varovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää
kultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?

Olavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen
perälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.

"Jos ymmärrän teidät oikein", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi
liikutuksesta, "niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja
kärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut
sydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on
oikeus siihen ... minä voin lohduttaa teitäkin."

"Uskotteko sitte minua?" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.

"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta."

"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!"

"Hän ... Kristina ... luostarineitsyt?"

"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt ... minä olen pelastanut hänet
sieltä."

"Ei ... ukko, siinä eroavat tiemme ... vaikkapa enkeli astuisi alas ja
toisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen
rakkauttani, jonka hän on hylännyt."

"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin... Hän oli matkalla
sinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin
väärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle..."

"Minun kuolemastani!" huudahti Olavi. "Minun kuolemastani... Ja mistä
tiedätte tämän kaiken?"

"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille...
Epätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain
ajatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät
ja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä
sisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan
munkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan
sukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot,
joita odotin. Eräänä yönä ... makasin kivien välissä rannalla ja
minulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa ...
silloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan
hovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin
mustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän
perästään ... rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta,
ja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu
harmaaveljesten ministerin kanssa... Minä seisoin oven ulkopuolella, en
nähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne
ja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä
lankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi
avattiin ... seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin
ulkoneman suojaan ... kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun,
minä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert
Bryninghin piispansa luo!'... Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä
lähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti
Tukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin
siellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani
pitkien, pitkien vuosien kuluessa -- mutta se ei kuulu tähän ... ne
auttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa
luo..."

Olavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli
uskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi,
että Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi.
Räikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.

"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä
vaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he
tahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat
tehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata
tämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt
tästä maailmasta, mestari Olavi... Hän vaipui silmänräpäyksessä
lattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin
parempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi... Ah, minä tulin
pian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen,
että hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet
luostariin, olin vähällä joutua epätoivoon."

"Kristina parka!" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko
hetkeksi vaikeni.

"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi", jatkoi vanhus.
"Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen
vahingoittumatonna takaisin... Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois
vanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä ... mutta Herra oli
apunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi
reki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin
mailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä
puhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta,
hyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin... Meitä on ajettu takaa,
kuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi
edelle."

"Ja Kristina..." huudahti Olavi.

"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän
on kuolemansairas sydämeltään..."

"Missä hän on, ukko, missä?... En tahdo, että hän on enää
silmänräpäystäkään epätietoisuudessa!"

"Olette nuori, mestari Olavi", hymyili ukko. "Ettekö tiedä, että ilo
voi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä
jos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi
ilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän
on hyvissä käsissä..."

"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?... Minun tietääkseni ei hän
tunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie
häntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!"

"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!"

"Rouva Kristinan luona ... kummastutatte minua enemmän kuin voin
sanoa!"

"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää
sisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle
Hörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut
sinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä,
ennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista.
Sen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä
henkiin."

"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa..."

"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos
tahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin
syystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona,
jonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska..."

"Koska...? Sanokaa pois!"

"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä."

"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan."

"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi ... pyydän kuitenkin jotakin
samalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen
teille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko ... pyydän sitä
teidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin."

"Kuka olette sitte, ukko... Kristina, kukka, joka on teille niin
rakas... Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen ... niin
se on, se ei voi olla toisin. Te olette..."

Ukko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.

"Olette Kristinani isä!"

"Vaiti, vaiti, nuori mies!" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin
suuta kohden. "Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä
sanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen..."

"Mutta miksi, rakas ... miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen?
Liittyykö joku rikos nimeenne?"

"Rikos? Sanotteko ... rikos? Ei, mestari Olavi ... olen kyllä köyhä,
syntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut
tuomita ... ei."

"Kummallinen mies ... ja kuitenkin...?"

"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään,
kuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut.
Te voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä
Kristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että
minun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne,
vaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen..."

"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa..."

"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää;
juomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään
rikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni
tyttäreni kynnyksen ylitse... Ei, ei, ... minun täytyy loitolta iloita
teidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan
etäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi
koivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon
myrsky maahan vanhan kuusen ... kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa
minulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt."

Ukko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului
siltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti
sanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta,
niin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä
pyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen
menettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin
tässä suhteessa saanut vaikenemaan.

"Saanko teidän lupauksenne?" kysyi mies vielä kerran.

"Saatte!" vastasi Olavi. "Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona
on teillä kuitenkin koti."

"Ei, sanon minä", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa
vapisi. "Ei ... ja hyvästi nyt!"

"Hyvästi", vastasi Olavi. "Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?"

"En voi vastata teille mitään ... yksi asia voi tapahtua..."

"Ja se olisi?"

"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni..."

"Ja silloin?"

"Silloin puhun!"

Samalla pisti ukko viulunsa koteloon, otti kuluneen lakkinsa, ja
lapsenhymy huulilla ja tylsästi katsellen hän jätti huoneen. Mestari
Olavi oli jälleen yksin.



13

HÄÄT.


Seuraavana päivänä lähti Olavi rouva Kristina Gyllenstjernan luo. Hän
tapasi tämän surullisempana kuin oli odottanut, ja rouva selitti
hänelle, että mikäli hän ymmärsi neitsyttä, oli tämä kuolemansairas.
Hän oli lähettänyt noutamaan nuorta mestari Johannesta, ainoaa, joka
osasi sairaita parantaa, ja hän odotti tätä joka hetki.

"Ette ole siis voinut puhua hänen kanssaan siitä, mikä on tämän
kurjuuden saanut aikaan?"

"En", vastasi rouva Kristina. "Hän on maannut yhtä mittaa
horroksissa ... näyttää kuitenkin kuin hän olisi näkevinään teidät ja
puhuttelisi teitä. Kuinka se päättyy, tietää Herra yksin."

Olavi kesti tämän tiedon miehekkäällä maltilla, ja katse täynnänsä
alistuvaisuutta kohtasi hän Kristina-rouvan katseen, joka itsekin tunsi
sen johdosta tyyntyvänsä ja ikäänkuin kohoavansa maallisten surujen ja
taistelujen yläpuolelle. Kukaan ei voinutkaan paremmin kuin hän
käsittää ja pitää arvossa tätä sielunlujuutta, -- hän joka juuri
rohkeudellaan ja mielenlujuudellaan on saavuttanut ensimmäisen sijan
kaikkien aikojen ruotsalaisten naisten joukossa. Olavin suru oli tosin
suuri, kun oli heti menettämäisillään, mitä hänelle oli palautettu
ikäänkuin haudasta, mutta kun hän ajatteli sitä hautaa, joka nyt uhkasi
hänen elämänsä onnea, ja vertasi sitä siihen, joka Herran avulla oli
voitettu, niin vuoti hänelle jo siitäkin voimaa ja riemua. Kuolema,
joka täällä uhkasi, oli kuitenkin Jumalan lähettämä eikä riistänyt
häneltä uskoa inhimilliseen puhtauteen ja hyvään tahtoon. Hänen
häitänsä ei ehkäisty, ne vain lykättiin tuonnemmaksi. Kristina oli
kuitenkin hänen ja odotti häntä, missä Herra sitte tahtoikaan heidät
yhdistää, joko tässä maailmassa tai toisessa.

Mestari Johannes saapui. Hän pudisti päätänsä tutkittuaan sairaan ja
antoi vähän toivoa. Hänen mentyään kääntyi rouva Kristina Olaviin.

"Mitä ihmishoito tässä voi saada aikaan, mestari Olavi, se kyllä
tehdään", sanoi hän.

"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva", vastasi Olavi.

"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin
kuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras,
olen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra
lahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle
äidin sijaisena hänen hääpäivänään."

Olavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka
kävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan
tavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä
kadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin
liepeen katoavan vanhan talon ovesta.

Sitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni
pahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla,
joiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen
johdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat
häneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi,
jonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin,
nimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta.
Kansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän
Olavin apulaisekseen.

"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi", sanoi hän,
"oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on,
ja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on
mitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän
taistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille ...
se vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle... Raamattu tässä,
se vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen
armonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän
raamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla
kieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän... Meidän täytyy
olla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille,
mutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt
kuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen."

Ja Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi
aikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön
välillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta
kohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen
levottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä,
joka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.

Joka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella
sellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä
tuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta
sen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin
vanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat
toisiaan.

Kuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman
linnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit
Suomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja
siellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä
pappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin
paljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun
kuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen,
joka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen
pingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli
kylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla
1525 lähti hän taasen Upsalaan.

Sunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen
joulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi,
palattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä
päivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan
sairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli
linnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu
palvelijatar sairashuoneessa.

Kaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi
istui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin,
mutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi
häntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä
kohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin
tai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen
mukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen
silmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.

Ovien jyske, niitä kiihkeästi availlessa ja sulkiessa, ynnä vieras
ääni, joka käskevästi puhutteli jotakin rouva Kristinan palvelijaa,
kuului ulommasta huoneesta. Vanha nainen vilkaisi Olaviin ja tepsutteli
ulos ottamaan selkoa, kuka vieras oli ja mitä hän tahtoi. Mentyään
sulki hän varovasti sairashuoneen oven.

Olavi tuskin huomasi, että hänet jätettiin yksin. Hän katsoi päätänsä
kääntämättä sairaaseen. Vuoteen päänalusen ympärille oli pystytetty
suojustin, jonka takana paloi lamppu. Vanhus oli pystyyn noustessaan
huomaamatta tullut koskettaneeksi tätä suojustinta, niin että syntyi
aivan pieni rako siihen, missä suojustimen molempia puolikkaita saranat
liittivät yhteen, ja tästä raosta virtasi valon säde sairaan kasvoille
ja levitti niille omituisen hohteen, joka heijastui takaisin päänalusen
viereisellä jakkaralla olevasta hopeakannusta.

Tästä valonhohteesta näki Olavi Kristinan silmien suuntautuvan
itseensä, ja hän uskalsi tuskin hengittää. Veri syöksähti sydämeen.
Tämä katse oli kuin ilmestys.

Mutta katsetta seurasi hymy, raukea ja heikko, mutta kuitenkin hymy, ja
hymyä seurasivat sanat.

"Olavi, sinäkö se olet?" kuiskasi Kristina niin tyynesti ja
rauhallisesti kuin olisi kuiskannut toiselta puolen hautaa.

Olavi lankesi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja nojasi tunteidensa
valtaamana päänsä vuoteen reunaan. Kysymys uudistui, ja silloin välähti
Olavin mielessä salaman tapainen aavistus, että se oli palaavan elämän
viesti. Sairas kohotti katseensa. Hymy oli jälellä kalpeilla huulilla
ja pilkisteli ihanista silmistä.

"Kristina", kuiskasi hän hiljaa vastaan, "palaatko taasen luokseni?"

Samassa avautui ovi ja mestari Johannes astui sisään. Hymy leikki
hänenkin huulillaan, kun hän näki sairaan tyynen, kuumeettoman katseen.

"Nyt voitte toivoa, mestari Olavi", sanoi hän. "Mutta nyt tarvitaan
myös enemmän varovaisuutta kuin koskaan."

Hän antoi sen jälkeen muutamia määräyksiä, jollaikaa vanha palvelijatar
palasi. Hän kuunteli elävällä tarkkaavaisuudella, mitä mestari Johannes
sanoi, ja vuodatti ilokyyneleitä nähdessään, minkä käänteen sairaus oli
tehnyt. Sillä hän oli sydämestään kiintynyt tyttöparkaan, jonka hän oli
saanut hoitoonsa.

Mestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen
luullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan
saattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka
häiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat
hänelle välttämättömät.

Ulommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli
eräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja
kulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes
katsoivat kummastuneena häneen.

"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?" kysyi
edellinen.

"On", vastasi hovimestari, "pelkään että siitä sukeutuu ankara
rajuilma... Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän
tuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär
tässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja
makasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli
tämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä,
vaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään,
mutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi,
ettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva
Kristina että mestari Johannes, sanoi hän... Minun täytyi väkivallalla
viedä ulos vanha mies", lisäsi hovimestari, "ja se huolestuttaa minua,
sillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että
neitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon
rouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin... Mutta minä uskalsin... Se
tapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!"

"Hyvä, vanhus!" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. "Se
kirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni."

"Ja muistakaa", lisäsi mestari Johannes, "ettei kukaan vieras, ken
tahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo..."

"Hän elää siis?" kysyi vanha palvelija.

"Hän elää!" vastasi mestari Johannes. "Ja Jumalan avulla on hän tuleva
terveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin."

"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä", vakuutti hovimestari.

Olavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili
ikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen
silmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen.
Mutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua,
joka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin
tulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan
parantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, -- mies,
joka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla
kukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi
mielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi,
mitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies
saattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä
saavuttaakseen.

Sillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava
pilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti
väistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli
niin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan
estänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri
silloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa,
ennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin
sairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän
sen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen
täydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva
Kristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän
toivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli
ainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi
määrättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun
12 päivän kohdalle.

Rouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että
mestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän
neuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin
herätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.

"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa", sanoi hän,
"jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän
tahtonsa?"

"Ajan olosuhteiden tähden", arveli rouva Kristina.

"Ei", vastasi Olavi. "Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja
minä ... kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan,
mikä voikaan silloin olla meille turmioksi?"

Silleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari
Olavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne
tänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään
voinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina
Gyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari
ylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka
asui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän,
Suurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.

Äidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki
Ruotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa
kynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa
katsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti
häntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet
syliinsä ja suuteli häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi", sanoi hän. "Ja tule niin onnelliseksi
kuin hyvä sydämesi ansaitsee."

Sitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen,
jossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen
molemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet.
Siinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli
ovi.

Nyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja
kirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin
hiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin
paljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän
tapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja
ennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun
hetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on
tekeillä.

Silloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset
vaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja
pitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset
silmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan
dominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori
Robertiksi Vesteråsista.

Kaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket
kalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin,
vaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan
tapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi
viittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.

"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!"
huudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla
häntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä
yllä.

"Täällä on kuninkaan kirje", sanoi hän. "Tulen suoraa päätä Upsalasta.
Täällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan
tulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko
sinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?"

Kirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin
häävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui
hän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi
kääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.

"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?" kysyi hän
tyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.

"Täällä, täällä", vastasi Gert. "Tässä on kuninkaan kirje ja käsky,
että teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian ...
ja tässä on neitsyen lupaus ... sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi
peruuttaa ... se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te
rouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne... Kaikki
vastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette
tahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!"

Olavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen
kaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen
sisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä
hetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen
puuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi
ehättänyt hänen edelleen.

"Unhotatte, Gert Bryningh", sanoi hän ominaisella maltillaan ja
ryhdillään, "unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän
kirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen
salainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa."

"Kuka voi, ankara rouva?" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..

"Minä!" vastasi morsian ja astui askelen eteenpäin Olavin rinnalta.

Rouva Kristinan sydämystynyt huomautus oli herättänyt Kristinassa
rohkeutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi, hän voi avoimin silmin käydä
sitä vaaraa vastaan, joka nyt uhkasi temmata hänet Olavin rinnalta.

"Kutsukaa väkenne", sanoi hän, "ja he vievät teidät kuninkaan vankina
linnaan! Minä syytän teitä kaikkien täällä läsnä olevain edessä
kurjaksi kavaltajaksi, joka on vehkeillyt kuningas Kustaata ja Ruotsin
valtakuntaa vastaan yhdessä hänen pahimpain vihollistensa kanssa."

"Älä puhu typeryyksiäsi tyttö", keskeytti hänet Gert kylmäverisesti.
"Niitä ei voida todistaa, ja jonkun kuuntelevan, alaikäisen tytön
ilmiannosta ei Ruotsin laki tuomitse vanhaa kunniallisessa
palveluksessaan harmaantunutta miestä. Ja nyt on minun
kärsivällisyyteni lopussa ... kummanko valitsette, mestari Olavi,
tahdotteko luovuttaa minulle Kristuksen morsiamen, jonka julkeasti
tahdotte tehdä omaksenne ... tai onko minun käytettävä sitä valtaa,
jonka kuninkaan kirje jättää käsiini?"

Hän piteli jälleen kädessään koholla kuninkaan kirjettä. Mutta
kenenkään huomaamatta oli muuan repaleinen ukko pujahtanut ovesta
sisälle ja kuullut vaihdetut sanat. Juuri Gertin nyt ojennettua
kätensä, hypähti ukko luo, ja ennenkuin kenenkään päähänkään oli
pälkähtänyt estää sitä, oli hän temmannut kuninkaan kirjeen Gertin
kädestä ja heittänyt sen tuleen, joka liekehti takassa. Gert ryntäsi
jälkeen, mutta liian myöhään, ja mieletön ukko tempasi tulikekäleen,
jonka hän uhkasi linkota päähän ensimäiselle, joka uskalsi tavottaa
kädellään palavaa kuninkaan kirjettä.

Gert pysähtyi vihasta vaahdoten, ja harmaaveli, joka tahtoi auttaa
häntä, pelästyi hänkin kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen.

"Kirjotettu lupaus olisi saanut mennä samaa tietä", sanoi pelkäämätön
ukko kääntyen Gertiin, nähtyään liekkien täydellisesti hävittävän
kuninkaan kirjeen. "Mutta luullakseni siitä ei ole suurta vahinkoa,
vaikkapa se jää teidän käsiinnekin, ja sentähden voitte sen kyllä pitää
muistona tästä päivästä ja Kristina Pietarintyttärestä."

"Kutsukaa sisään kuninkaan miehet, veli", sanoi Gert kääntyen munkkiin.

"Tehkää se, harmaaveli ... tehkää se, mutta sitä ennen voitte kuulla
parisen sanaa, jotka minulla vielä on sanottavana. Mitä haette
täältä?... Voitteko täydellä todella uskotella kenellekään, että
neitsyen itsensä tähden ja hänen sielunsa parhaaksi tahdotte teljetä
hänet luostariin, tähän kaiken hyvän ja kunnollisen valkoiseksi
sivuttuun hautaan? Ainakaan ette voi sitä uskotella minulle, sillä
tässä asiassa olen katsonut kauvemmaksi kuin luulettekaan... Ei,
Ingevald Torstinpojan rahoja te tavottelette täältä ja ne voitte kyllä
saadakin, kun se kerran on neitsyen vapauden hinta..."

"Ingevald Torstinpojan rahoja!" mutisivat Gert ja harmaamunkki,
lisäten: "Mitä tarkotatte Ingevald Torstinpojan rahoilla, kuinka teillä
on niistä tietoa?"

"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!"

"Pietari Peluri?" kysäsi Gert silmät selällään.

"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet ...
nuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä,
Gert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis
lopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan
luostarille."

Kalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken
aikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen,
isään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.

Mutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja
rakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka
vierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.

"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi", sanoi hän... "Ei, ei, älä
tule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani
kurjuudessani valmistaa sinun onnesi... Ja sinä tulet onnelliseksi,
tunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän
tietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet
ollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja
seurannut loitolta vain ... kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä
ei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne
ylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä,
tulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni
onnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa...
Ja jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja
munaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään
onnettoman Pietari Pelurin tytärtä!"

Kristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja
Olavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari
oli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen
kyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko,
ikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.

"Rakas, rakas lapsi", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä
itseään, "tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla
ole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi ... sinä
et saa, kuulitko ... ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle
tämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän
salvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu
oli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja
sävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka
tahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia... Niin tulin huonoon
seuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn,
karkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni
uhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja
hyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni ... olin yksin,
aivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin
sukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa
jälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa,
mutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan
synkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni
kuin rautakanki hänen ovensa takana... Eikö se ole totta, harmaaveli,
astukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole
totta!"

Harmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla.
Heidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet
keskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät
aivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin
vastausta. Hän jatkoi:

"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa ...
kun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä
testamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän
välillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta
ette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan,
vaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin
pohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan
muuttui hän ... ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä
hänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista
mustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!... Sellaisena kuin
tässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden
ja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja
lapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi,
sinä kurja naisten häväisijä... Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan
sukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa
perinnön lapsilleni... Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä
katosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä
harhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta
lopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan
vuoksi... Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette
lihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja
vaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra
kääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte..."

"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt
selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä
veitikka kadulta jutella meille... Olette liitossa tuon kerettiläisen,
mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa... Saatte kuitenkin
istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut!
Niin helposti ette voi minua pettää."

Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului
aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita.
Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni
sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen
käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He
viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan
tallimestarin käytettäväksi.

"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos
kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä
heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti
maksaa."

Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava
tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi
perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja
tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina
otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena,
että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa
ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken
sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua
ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.

Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean
käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli
kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.

Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin
hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert
Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen
ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään,
välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.

"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe
väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan
sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert
Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota
sotamiehet pitivät keskellään.

Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen
katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän
olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi
häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän
tuli jälleen voimiinsa.

"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin
pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet.
Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."

"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.

"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon", sanoi
kansleri vilkkaasti. "Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!" lisäsi
hän kääntyen sotamiehiin.

"Ja nyt, mestari Mikael", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty,
"nyt voitte päättää toimituksenne."

Näin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin
eteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen
vihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja
monissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka
tahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen
pelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen
nurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin
tukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan
kasvojaan vasten.

Kun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.

"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin",
sanoi hän.

"Herra Lauri ... Herra Lauri!" huudahti Gert. "Muistakaa toki, että
olen Linköpingin piispan miehiä!"

"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä",
vastasi kansleri ankarasti. "Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja
petoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne,
saitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja
alotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja
tiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette
kulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn
välillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele
mikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla
kuin Linköpingin piispa Hannun!"

Käsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista
häätalossa.

Mutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina,
hän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin
käteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta,
mutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin,
olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää
vasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna
kasvojaan vasten.

Olavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli
kuollut.

Olavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan
Kristinan käteen.

"Hän on kuollut, isäsi", sanoi hän. "Surun ja kurjuuden on hän
kestänyt ... iloa hän ei voinut kestää!"

Nousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen
ukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan
maille muuttaneen sielunrauhan puolesta.

Noustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.

"Siitä sielumessusta", sanoi pormestari mennen Olavin luo, "iloitsee
vanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien
lauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä."

Kansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka
johdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle
oli se selitetty, sanoi hän:

"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas
Kustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia."

       *       *       *       *       *

Kului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne
hiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen
siinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta.
Vanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse
saattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä
tarinan.

Heidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:

"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä
Herran sana on totuus!"

Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja
liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton
johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se
kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat
uhanneet saada aikaan.

Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli
kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran
ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja
kuningas tyyntyi verrattain pian.

"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"

Ja Olavi lähti.

Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean
ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun
käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka
pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.

Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.

Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse
äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui
aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa
asunnon kynnyksen ylitse.

Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja
kääntyi sen jälkeen Olaviin.

"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta
puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin
sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on
käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."

"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!" vastasi Olavi katsoen
kunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. "Jumala varjelkoon
teitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden."

"Kas niin, mestari!" jatkoi kuningas. "Ei mitään kursailuja nyt ...
ettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle
kuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi
voinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta
takaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?"

Kristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli
vastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä
ja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.

"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!" sanoi hän ja lisäsi
liikutettuna: "Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi
Ruotsin kuningas!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Olavin häät - Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimäisiltä hallitusvuosilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.