Title: Ihmissyöjäin saarilla - (Adventure) Romaani
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmissyöjäin saarilla - (Adventure) Romaani" ***


IHMISSYÖJÄIN SAARILLA

(Adventure) Romaani


Kirj.

JACK LONDON


Suom. Aune Tudeer



Otava, Helsinki, 1920.



SISÄLLYS:

      I. Jotakin on tehtävä.
     II. Jotakin tulee tehdyksi.
    III. "Jessie" saapuu.
     IV. Joan Lackland.
      V. Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasin.
     VI. Myrsky.
    VII. Kesytöntä joukkoa.
   VIII. Paikallisvärit.
     IX. Mies ja nainen.
      X. Boucher'n sanantuoja.
     XI. Port Adamsin joukko.
    XII. Mr Morgan ja Mr Raff.
   XIII. Nuoruuden logiikka.
    XIV. "Martha."
     XV. Käsitteitten selvittelyä.
    XVI. Keskenkasvuinen tyttö.
   XVII. "Teidän Miss Lacklandinne."
  XVIII. Kirjat ovat joskus oikeassa.
    XIX. Kadonnut lelu.
     XX. Kuin miesten kesken.
    XXI. Kiellettyä tavaraa.
   XXII. Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
  XXIII. Sanoma viidakoista.
   XXIV. Sisämaassa.
    XXV. Pääkallonpyytäjät.
   XXVI. Kallista aikaa hukkaan.
  XXVII. Uudenaikainen kaksintaistelu.
 XXVIII. Antautuminen.



I.

Jotakin on tehtävä.


Valkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen,
mustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja
venytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen
tuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen,
mutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt
savipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana
verhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö.
Mutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin
tällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa
vasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein
kookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan
helteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale
puuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui
polviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s.
Baden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen
automaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien
tapausten varalta.

Heitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka
kantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita
sairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän
kautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa
vastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet
vähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen,
raskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he
suuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen
joutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja.
Pitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo
äänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru,
milloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään
valkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja
vaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne
sisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään.
Sillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut
Beranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja
lisäksi hän itsekin oli sairaana.

Yhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta
oviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia
keuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää
koetusta varten. Sitten hän huusi: "vaiti!" ja melu hiljeni. Vajan
päästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti
kalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä.
Lavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä
huomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat
ihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän
ruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai
kilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä
ulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat
olivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi
puupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia.
Heidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty
inhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään
vaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä
rannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin -- paljasta
ruumista vasten -- oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet
riisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet
pyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne
tänne kuin tummat pilvet.

Valkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle
lääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen
pingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät
oksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa
tätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski
kantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka
ilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet
miehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi
murisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin.
Valkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin.
Ponnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja
survaisi rystysillään mustaihoista suulle.

"Mitä sinä mukiset, Angara?" huusi hän. "Mitä sinä puhut itseksesi?
Häh? Saat selkääsi niin että mäikyy!"

Ketterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen
miehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta
samassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa
pistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen
veltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan
kantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.

"Elukat!" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle
Salomonin-saarten alkuasukasjoukolle.

Hän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat,
jotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli.
Tullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt,
jaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi
varmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin
ne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin
verenhimoiset sudet.

Rivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies
määräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt
henkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi:

"Neljä olla sairas hyvin paljon."

Uudet potilaat, jotka kuitenkin vielä pysyivät pystyssä, seurasivat
puhujan kintereillä. Valkoinen mies erotti joukosta heikoimman ja
sijoitti hänet paikalle, jolta ruumis vast'ikään oli korjattu pois.
Lähinnä heikommalle hän antoi määräyksen odottaa paikkaa, kunnes joku
taas kuolisi. Käskien erään terveistä miehistä ottaa joukon työmiehiä
peltotöistä laajentamaan sairaalavajaa hän jatkoi kulkuaan käytävää
pitkin, antoi lääkkeitä ja laski leikkiä Etelämeren-saarten
englanninmurteella saadakseen sairaat hetkeksi unohtamaan
kärsimyksensä. Silloin tällöin kuului rivin loppupäästä surkeata
valitusta. Ehtiessään sinne hän huomasi, että valittaja oli muuan terve
poika. Valkoinen mies kiivastui.

"Mitä sinä uliset?" kysyi hän.

"Hän olla minu veli", kuului vastaus. "Ja hän kuole hyvin paljon."

"Sinä huudat, että hän on sinun veljesi ja kuolee pian", jatkoi
valkoinen mies uhkaavalla äänellä. "Mutta minä olen sinulle hyvin
vihainen. Älä ulvo siinä, tolvana! Siitä veljesi vain kuolee pikemmin.
Lakkaatkos ihan paikalla, taikka saat päin kuonoasi niin pirusti!"

Hän uhkasi valittajaa nyrkillään, ja mustaihoinen kyyristyi kokoon
luoden häneen yrmeän, tuijottavan katseen.

"Huuto ei auta, ei yhtään", jatkoi valkoinen mies ystävällisemmin. "Älä
huuda! Aja pois kärpäset hänen päältään. Paljon kärpäsiä. Tuo vettä ja
pese veljesi, pese oikein hyvin, niin hän tulee terveeksi. -- Pian!"
lisäsi hän kiivaasti, ja hänen tahdonvoimansa vaikutti mustan alhaiseen
mieleen niin voimakkaasti, että tämä kiireesti ryhtyi karkoittamaan
häiritseviä kärpäsparvia.

Valkoinen mies ratsasti jälleen ulos haisevaan helteeseen. Hän piti
lujasti kiinni mustan ratsunsa kaulasta ja hengähti syvään, mutta
raskas ilma tuntui kutistavan hänen keuhkojaan ja hän painoi päänsä
alas ja torkkui, kunnes he saapuivat hänen asunnolleen. Jokainen
tahdonponnistus kidutti häntä, ja kuitenkin hänen täytyi lakkaamatta
ponnistaa tahtoaan. Hän antoi mustalle kantajalleen kulauksen viinaa.
Hänen palvelijansa Viaburi toi hänelle sublimaattia ja vettä, ja hän
peseytyi perinpohjaisesti, otti sitten kloraaliannoksensa, koetti
valtimoaan ja ruumiinlämpöään ja heittäytyi vuoteelle hiljaa
voihkaisten. Oli iltapäivä, ja hän oli käynyt kolmannella
kierroksellaan sairaitten luona. Hän kutsui palvelijansa luokseen.

"Ota iso kaukoputki ja katso näkyykö 'Jessie'", käski hän.

Poika nosti pitkän kaukoputken verannalle ja katsoi tarkasti merelle
päin.

"Yksi kuunari kauas pois pikku matka", ilmoitti hän. "Voi olla
'Jessie'."

Valkoinen mies huoahti ilosta.

"Jos se on 'Jessie', niin saat pian tupakkaa", sanoi hän.

Vallitsi hetken hiljaisuus, ja valkoinen mies odotti kärsimättömästi.

"Ehkä 'Jessie', ehkä toinen kuunari", oli epäröivä vastaus.

Sairas pyörähti vaivoin vuoteen laidalle ja laskeutui polvilleen
permannolle. Tuolin avulla hän pääsi jaloilleen. Pitäen siitä kiinni ja
miltei koko painollaan siihen nojaten hän työnsi sen ovelle ja ulos
verannalle. Ponnistuksen hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tunkeutui
hartioitten kohdalla paidan läpi. Hänen onnistui päästä istumaan
tuolille, jolle hän vaipui uupuneena läähättäen. Hetken kuluttua hän
suoristautui. Poika asetti kaukoputken verannan poikkipuun nojaan, ja
mies katsoi sen läpi merelle. Viimein hän sai näkyviinsä kuunarin
valkoiset purjeet ja tutki niitä tarkoin.

"Ei 'Jessie'", sanoi hän hyvin hiljaa. "Se on 'Malakula'."

Hän siirtyi istumaan lepotuoliin. Kolmensadan jalan päässä
rakennuksesta meren mainingit löivät rantaan. Vasemmalla hän saattoi
nähdä Balesuna-joen matalikkoa reunustavat valkeat hyrskyt ja kauempana
Savo-saaren särmikkäät ääriviivat. Suoraan hänen edessään, kahdentoista
mailin levyisen salmen tuolla puolen, oli Florida-saari, ja kauempana,
oikealla, hän himmeästi saattoi erottaa osia Malaitasta -- tuosta
hurjasta saaresta, murhan, ryöstön ja ihmissyönnin pesäpaikasta, jonka
asujamistosta hänen plantaasinsa kaksisataa työntekijää olivat
värvätyt. Talon ja rannan välillä oli ruokoaitaus. Veräjä oli raollaan,
ja hän lähetti pojan sulkemaan sen. Aitauksen sisäpuolella kasvoi
joitakin korkeita kookospalmuja. Veräjälle vievän tien kummallakin
puolella oli korkea lipputanko. Ne oli pystytetty kymmenen jalan
korkuisiin keinotekoisiin multatöyräisiin. Lipputankojen tyveä
ympäröivät lyhyet, valkeaksi maalatut ja raskaitten rautavitjojen
yhdistämät pylväät. Itse tangot muistuttivat laivan mastoja ja olivat
varustetut asiaankuuluvalla tavalla kiinnitetyillä märssytangoilla,
vanttitouveilla, väylingeillä, kahveleilla ja lippunuorilla. Toisen
tangon kahvelissa riippui veltosti lepattaen kaksi kirjavaa lippua,
sinivalkoinen shakkilautalippu ja valkea viiri, jonka keskellä oli
punainen kiekko. Se oli kansainvälinen hätämerkki.

Pihan etäisimpään nurkkaan oli haukka laskeutunut maahan. Mies katseli
sitä ja näki, että se oli sairas. Hän tuumiskeli, olikohan tuon linnun
yhtä paha olla kuin hänenkin, ja tunsi jonkinlaista laimeata iloa
tullessaan ajatelleeksi heidän keskinäistä heimolaisuuttaan. Hän nousi
istualtaan ja käski palvelijaansa soittamaan isoa kelloa merkiksi
siitä, että plantaasin työntekijäin oli aika lopettaa työnsä ja
vetäytyä parakkeihin. Sitten hän taas nousi mustan ihmisratsunsa
selkään ja lähti päivän viimeiselle kierrokselle.

Sairaalassa oli kaksi uutta potilasta, joille hän antoi annoksen
risiiniöljyä. Hän oli tyytyväinen päiväänsä, se oli ollut harvinaisen
helppo. Vain neljä kuolemantapausta oli sattunut. Hän kävi katsomassa
koprankuivausta, joka paraikaa oli käynnissä, ja kulki parakkien läpi
nähdäkseen, oliko joku sairas välittämättä hänen eristäytymiskäskystään
piiloutunut sinne. Palattuaan asuntoonsa hän kuunteli työnjohtajiensa
kertomukset ja jakoi työmääräyksiä seuraavan päivän varalle.
Sitten hänen puheilleen tuli laivaväen päällysmies, jonka oli
joka ilta käytävä isännälleen vakuuttamassa, että valaanpyyntiveneet
olivat vedetyt maihin ja lukitut. Tämä oli perin välttämätön
varovaisuustoimenpide, sillä mustaihoiset olivat levotonta joukkoa, ja
jos vene lukitsemattomana jäi rannalle yöksi, niin parikymmentä
työntekijää oli varmasti aamulla tipotiessään. Koska jokainen musta oli
noin kolmenkymmenen dollarin arvoinen -- tai vähemmän, riippuen siitä,
kuinka suuren osan sovitusta ajasta hän oli ollut työssä -- niin moinen
tappio ei ollut Beranden plantaasille leikin asia. Sitäpaitsi
valasveneistä Salomonin-saarilla maksettiin lopuksi sievoisia summia,
ja kuolemantapaukset päivä päivältä vähensivät työvoimaa. Seitsemän
mustaa oli edellisellä viikolla paennut viidakkoihin, ja neljä heistä
oli tulla laahustanut takaisin kertoen, että vieraanvaraiset bushmannit
olivat tappaneet ja _kai-kaineet_ [syöneet] kaksi heidän joukostaan.
Seitsemäs oli yhä vapaana, ja hänen kerrottiin piileksivän rannikolla
ja odottavan tilaisuutta saada käsiinsä kanootin, päästäkseen omalle
saarelleen.

Viaburi toi kaksi sytytettyä lyhtyä valkoisen miehen tarkasteltaviksi.
Tämä tutki niitä tarkoin ja näki, että ne paloivat kirkkaasti, levein,
tasaisin liekein, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toinen lyhdyistä
nostettiin lipputangon kahveliin, ja toinen ripustettiin avaralle
verannalle. Näiden majakkatulien tarkoituksena oli ohjata
merenkulkijoita Beranden ankkuripaikkaan, ja joka ilta vuodet umpeensa
ne samalla tapaa tarkastettiin ja ripustettiin paikoilleen.

Valkoinen mies laskeutui jälleen vuoteelleen helpotuksesta huoahtaen.
Päivän työ oli päättynyt. Pyssy oli hänen vieressään vuoteella,
revolveri hänen kätensä ulottuvilla. Vierähti tunti, jonka aikana hän
ei liikahtanutkaan. Hän lepäsi puolinukuksissa, miltei horrokseen
vaipuneena. Äkkiä hän havahtui. Hänen takanaan olevalta verannalta
kuului hiljaista narinaa. Huone oli L:n muotoinen ja vuodenurkka pimeä,
mutta huoneen pääosassa, biljardipöydän yläpuolella ja juuri
nurkkauksen takana, jotta valo ei häirinnyt häntä, paloi lamppu
kirkkaasti. Myöskin veranta oli hyvin valaistu. Hän odotti
hievahtamatta. Narina kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että talon
ulkopuolella hiiviskeli useita miehiä.

"Mitä siellä?" huusi hän tuimasti.

Koko talo, joka oli rakennettu paaluille noin 12 jalkaa maanpinnan
yläpuolelle, vavahteli pakenevien jalkain töminästä.

"He alkavat käydä rohkeiksi", mutisi mies. "Tässä on jotakin tehtävä."

Täysikuu nousi Malaitan yläpuolelle ja valaisi Berandea. Oli aivan
tyven. Sairaalasta kuului yhä valitusta. Ruohokattoisissa parakeissa
nukkui lähes kaksisataa villatukkaista ihmissyöjää päivän aherruksesta
uupuneina. Mutta yksi heistä kirosi valkoista miestä, joka ei koskaan
nukkunut, ja moni nosti päätään kuullakseen häntä. Talon neljällä
verannalla paloivat lyhdyt kirkkaasti. Ja valkoinen mies itse makasi
huoneessaan pyssy toisella, revolveri toisella puolellaan, ja
heittelehti voihkien vuoteellaan välillä hetkiseksi uinahtaen
levottomaan uneen.



II.

Jotakin tulee tehdyksi.


Seuraavana aamuna David Sheldon huomasi tilansa entistä
arveluttavammaksi. Oli ilmeistä, että hän oli huomattavasti heikompi,
ja lisäksi oli muitakin epäsuotuisia oireita havaittavissa.
Lähtiessään kierrokselleen hän katseli ympärilleen saadakseen aiheen
kiivastumiseen. Hän tarvitsi sitä. Jännittynyt tilanne olisi ollut
kyllin vakava, vaikkapa hän olisi ollut aivan tervekin, ja välttämättä
oli nyt jotakin tehtävä, ennenkuin tauti teki hänet aivan avuttomaksi.
Mustat kävivät yhä vihaisemmiksi ja uhkamielisemmiksi, ja että he
edellisenä iltana olivat rohjenneet tunkeutua hänen verannalleen asti
-- mitään sen röyhkeämpää saattoi Berandella tuskin tapahtua -- se
ennusti pahaa. Ennemmin tai myöhemmin he saisivat hänet käsiinsä, ellei
hän sitä ennen saisi heitä nujerretuksi, ellei hän taas uudelleen
tuntuvalla ja tehoavalla tavalla saisi syövytetyksi heidän mustiin
sieluihinsa, että valkoista miestä vastaan ei kannattanut nousta.

Hän palasi pettyneenä taloonsa. Hän ei ollut saanut ainoatakaan
tilaisuutta muistuttaa heille, miten röyhkeydestä ja uppiniskaisuudesta
rangaistiin. Ja tällaisia rikoksia oli sattunut joka päivä sen jälkeen
kuin tauti oli puhjennut Berandella. Jo se, ettei kukaan ollut tehnyt
itseään syypääksi mihinkään rikokseen, oli itsessään epäilyttävä
seikka. He alkoivat tulla oveliksi. Hän katui, ettei edellisenä yönä
ollut odottanut, kunnes rauhanhäiritsijät olisivat tunkeutuneet sisään
asti. Silloin hän olisi ampunut yhden tai pari, ja antanut muille
verikirjaimin kirjoitetun läksyn opittavaksi. Hän oli yksin -- ja heitä
oli kaksisataa, ja ajatus, että sairaus kävisi hänelle ylivoimaiseksi
ja että hän joutuisi heidän valtaansa, tuntui kammottavalta. Hän oli
näkevinään mustien ryntäävän viljelysten poikki, ryöstävän varastot
putipuhtaiksi, polttavan rakennukset poroksi ja lähtevän Malaitalle.
Vielä hän oli näkevinään toisen kaamean näyn: oman päänsä
päivänpaisteessa kuivattuna ja kärvennettynä koristamassa
ihmissyöjäkylän kanoottivajaa. Ellei "Jessie" pian ehtinyt perille, oli
hänen ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

Kello oli juuri soinut kutsuen työntekijät viljelyksille, kun Sheldon
sai vieraan. Hän oli siirrättänyt vuoteensa verannalle ja lepäsi
siellä, kun kanootit melottiin rantaan ja vedettiin maihin.
Neljäkymmentä keihäillä, jousilla, nuolilla ja sotanuijilla asestettua
miestä asettui ryhmään aitauksen ulkopuolelle, mutta vain yksi astui
sisään. He tiesivät, mitä Beranden laki tässä suhteessa määräsi, samoin
kuin jokainen tuhansien mailien alalle siroitettujen Salomonin-saarten
alkuasukas tiesi, miten hänen täytyi menetellä jokaisen valkoisen
miehen pihamaahan nähden. Sheldon tunsi miehen, joka lähestyi polkua
pitkin, Sili'ksi, Balesunan kylän päälliköksi. Alkuasukas ei noussut
portaita ylös, vaan pysähtyi niiden juureen ja puhui sieltä ylhäällä
lepäävälle valkoiselle herralle.

Sili oli älykkäämpi kuin hänen rotunsa jäsenet ylimalkaan, mutta hänen
älynsä oli vain omiaan tekemään tuon rodun alhaisen kannan sitäkin
ilmeisemmäksi. Hänen silmänsä olivat pienet ja lähellä toisiaan ja
ilmaisivat julmuutta ja viekkautta. Helminauha ja patruunavyö olivat
hänen ainoat vaatekappaleensa. Kaiverrettua helmiäiskorua, joka riippui
nenästä leukaan asti ja oli vastuksena hänen puhuessaan, hän käytti
yksinomaan kaunistuksena, kun sitävastoin korviin pistetyillä reijillä
oli käytännöllinen tarkoitus, niissä kun sopi pitää piippua ja
tupakkaa. Rikkinäiset torahampaat olivat mustuneet arekapalmun
pähkinöistä, joita hän alinomaa pureskeli ja joiden mehua hän
tuontuostakin sylkäisi maahan.

Puhuessaan tai kuunnellessaan hän irvisteli kuin apina. Vastatessaan
myöntävästi hän painoi silmäluomensa alas ja työnsi leuan eteenpäin.
Hän puhui lapsellisen uhkamielisesti, ja hänen ylpeä käytöksensä ja
nöyrä pysyttelemisensä verannan juurella olivat omituisessa
ristiriidassa keskenään. Hän, jolla oli tämä lukuisa seuralaisjoukko,
oli Balesunan kylän herra ja hallitsija. Mutta valkoinen mies, jolla ei
ollut ainoatakaan seuralaista, oli Beranden herra ja hallitsija --
olipa hän kerran sattumalta omin voimin tehnyt itsensä Balesunankin
herraksi ja hallitsijaksi. Sili ei mielellään muistellut sitä. Se oli
tapahtunut aikana, jolloin hän vielä opetteli tuntemaan valkoisten
miesten luonnetta ja oppi kammoamaan heitä. Hän oli kerran tehnyt sen
rikoksen, että oli suonut turvapaikan kolmelle Berandesta karanneelle
malaitalaiselle. He olivat antaneet hänelle kaiken omaisuutensa
palkaksi suojeluksesta ja siitä, että hän oli luvannut auttaa heitä
pääsemään kotisaarelleen. Tällöin hän oli ikäänkuin vilaukselta nähnyt
palasen häikäisevää tulevaisuutta, jossa hänen kylänsä olisi Beranden
ja Malaitan välisen maanalaisen rautatien toinen asemapaikka.

Onnettomuudekseen hän ei silloin ollut selvillä valkoisten miesten
tavoista. Mutta juuri tämä valkoinen mies opetti hänet tuntemaan ne. Hän
saapui päivän sarastaessa hänen ruohomajalleen. Ensi silmänräpäyksessä
se oli huvittanut häntä, Sili'ä. Hänhän oli niin oivallisessa turvassa
täällä kylänsä keskellä. Mutta seuraavassa hetkessä ja ennenkuin
hän ehti kirkaistakaan, oli valkoinen mies iskenyt häntä suulle
nyrkkiraudalla ja pakottanut hänet nielemään hätähuutonsa. Sitten
valkoisen miehen toinen nyrkki oli osunut hänen korvansa alle, eikä Sili
sen jälkeen tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tullessaan tajuihinsa hän
huomasi olevansa valkoisen miehen veneessä matkalla Berandelle. Ja
Berandella hänen arvostansa ja asemastansa ei oli välitetty
hituistakaan, hänet oli pantu käsi- ja jalkarautoihin puhumattakaan
kahleista. Kun hänen heimonsa oli luovuttanut nuo kolme karkulaista,
oli hän päässyt vapaaksi. Ja lopuksi tuo julma valkoinen mie oli
kiristänyt häneltä ja Balesunan kylältä kymmenen tuhatta
kookospähkinää. Sen koommin hän ei olisi ottanut turviinsa
malaitalaisia karkulaisia. Hän oli se sijaan alkanut harjoittaa heidän
kiinniottamistaan. Se oli turvallisempaa. Ja sitäpaitsi hänelle
maksettiin heistä tötteröllinen tupakkaa kappaleelta. Mutta jos hän
joskus vain saisi tuon valkoisen miehen käsiinsä, ja hän tapaisi hänet
sairaana tai sattuisi seisomaan hänen takanaan hänen kompastuessaan ja
kaatuessaan viidakossa, niin silloinpa hänellä olisi hallussaan pää,
josta maksettaisiin hyvät hinnat Malaitalla.

Sheldon oli tyytyväinen Sili'n kertomiin uutisiin. Seitsemäs
viimeisestä karkulaisjoukosta oli saatu vangiksi ja oli paraikaa
veräjän luona. Synkeänä ja jurona, käsivarret sidottuina
kookoskuiduilla, ruumis kuivuneen veren tahraamana äskeisen ottelun
jälkeen vangitsijoita vastaan hänet tuotiin aitauksen sisäpuolelle.

"Sinä olet hyvä mies, Sili", selitti Sheldon, päällikön latkiessa
viinaa. "Saitte pian kiinni minun työmieheni. Tämä on vahva työmies.
Annan sinulle käärön tupakkaa -- koko käärön. Ja lisäksi saat kolme
syltä kangasta ja ison veitsen."

Kaksi palvelijaa toi tupakan ja muut luvatut tavarat varastohuoneesta
ja antoi ne Balesunan kylän päällikölle, joka otti lisäpalkkion vastaan
murahtaen ja kiinnittämättä siihen erikoista huomiota sekä lähti
astuskelemaan rantaan päin kanoottiensa luokse. Sheldonin käskystä
palvelijat sitoivat vangin käsistä ja jaloista erääseen rakennuksen
tukipaaluun. Kello yhdeltätoista työmiesten palatessa töistään Sheldon
kutsui heidät kokoon pihamaalle verannan edustalle. Jok'ainoa, joka
kynnelle kykeni, oli saapuvilla, vieläpä nekin, jotka avustivat
sairaalassa. Naisetkin ja plantaasin lapsilauma asetettiin muiden
mukana kahteen riviin. Lähes kahteensataan nousi noiden alastomien
villi-ihmisten luku. Paitsi tavanmukaisia helmi-, simpukankuori- ja
luukoristeita riippui heidän lävistetyissä korvissaan ja sieraimissaan
lukkoneuloja, lankanauloja, rautaisia hiusneuloja, ruostuneita
keittoastiain rautakahvoja ja säilykerasioiden avaimia. Muutamien
kähäräisissä hiuksissa riippui kynäveitsiä. Erään rinnalla heilui
posliininen ovenripa, toisen rinnalla herätyskellon metallitaulu.

Heidän edessään, nojaten tukea etsien verannan kaidepuuhun, seisoi
sairas valkoinen mies. Kuka tahansa heistä olisi pikkusormellaan voinut
kaataa hänet. Hänen ampuma-aseistaan huolimatta joukko olisi voinut
karata hänen kimppuunsa ja antaa hänelle iskun. Silloin sekä hänen
päänsä että plantaasi olisivat olleet heidän. Vihaa, veren- ja
kostonhimoa heillä oli yllin kyllin. Mutta jotakin heiltä puuttui, mitä
valkoisella miehellä oli; heillä ei ollut sitä ylemmyyden tulta, jota
ei voinut sammuttaa, vaan joka taudin runtelemassa ruumiissa paloi yhtä
voimakkaana kuin koskaan ja joka oli valmis minä hetkenä hyvänsä
leimahtaen polttamaan heidät vihansa liekillä.

"Narada! Billy!" huusi Sheldon ankaralla äänellä.

Kaksi miestä hiipi vastahakoisesti lähemmäksi ja jäi odottamaan.

Sheldon antoi käsirautojen avaimet palvelijalle, joka meni rakennuksen
alle ja päästi vangin kahleistaan.

"Narada ja Billy, viekää tämä poika puun luo ja sitokaa hänet siihen
kädet ylös!" komensi Sheldon.

Sill'aikaa kuin miehet katselijain levottomasti murahdellessa
vitkastellen tekivät niinkuin Sheldon oli käskenyt, toi eräs
palvelijoista paikalle paksuvartisen, pitkäsiimaisen ruoskan. Samassa
Sheldon alkoi puhua.

"Tämä Arunga -- minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä en ole
varastanut tältä Arungalta. Minä en ole puijannut häntä. Minä sanon:
'Ali right -- tulet minun kanssani Berandeen, teet siellä työtä kolme
vuotta! Hän tulee. Saa ruokaa tarpeeksi ja täyden palkan. Miksi hän
lähtee karkuun? Minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä annan hänelle
piiskaa, koska hän on karannut. Minä maksoin Sili'lle, Balesunan
suurelle päällikölle, paketin tupakkaa, koska hän oli ottanut kiinni
Arungan. All right, Arunga maksaa tämän tupakan! Kuusi puntaa oli
Arungan palkka. Yksi vuosi lisää täytyy Arungan tehdä työtä Berandessa.
All right. Nyt hän saa kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Sinä Billy otat
piiskan ja annat Arungalle kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Kaikki miehet
katsovat, kaikki Maryt [Mary, etelämeren saarten englanninkielessä =
nainen] katsovat, sillä jos he tahtovat karata, niin saavat nähdä, että
valkoinen mies on vahva mies, ei päästä karkuun. Vahva mies -- Billy,
kymmenen lyöntiä kolme kertaa."

Palvelija ojensi Billylle ruoskan, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan.
Sheldon odotti rauhallisesti. Kaikkien ihmissyöjien katseet olivat
tähdättyinä häneen ilmaisten epäröintiä, pelkoa tai kärsimättömyyttä.
Tämä hetki oli ratkaiseva, saisiko yksinäinen valkoinen mies elää vai
eikö.

"Kymmenen lyöntiä kolme kertaa, Billy", kehoitti Sheldon, mutta hänen
äänensä oli saanut omituisen metallikaiun.

Billy rypisti kulmiaan, katsahti ylös ja taas alas, mutta ei
liikahtanutkaan.

"Billy!"

Sheldonin huuto pamahti kuin pistoolin laukaus. Villi säpsähti.
Katsojien säännöttömät kasvot vääntyivät leveään irvistsyksenkaltaiseen
hymyyn, ja joukosta kuului hillittyä tirskuntaa.

"Jos sinu tahto hyvin paljo ruoski tämä Arunga, sinu vie häne Tulagi",
sanoi Billy. "Hallitusmies häne ruoski hyvin paljon. Se olla laki. Minu
tietä se olla laki."

Laki määräsi todella niin, ja Sheldon tiesi sen. Mutta hän tahtoi elää
tämän päivän ja seuraavan eikä halunnut kuolla odottaessaan, että
lainmukainen rangaistus seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla
ehdittäisiin panna täytäntöön.

"Sinä puhut liian paljoni" huusi hän vihoissaan. "Mitä se merkitsee?
Häh!"

"Minu tietä laki", toisti villi itsepäisesti.

"Astoa!"

Toinen mies astui ketterästi esiin ja vilkaisi röyhkeästi ylös
verannalle. Sheldon valitsi pahimmat joukosta läksytyksensä uhreiksi.

"Sinä Astoa ja sinä Narada, sitokaa tämä Billy toisen viereen samalla
tavalla -- vahvalla köydellä", käski hän. "Sinä Astoa, ota tämä ruoska.
Kymmenen kovaa lyöntiä molemmille yht'aikaa. Ymmärrätkö?"

"Ei", mörähti Astoa vastaukseksi.

Sheldon otti pyssyn, joka oli ollut käsipuun nojassa, ja viritti hanan.

"Minä tunnen sinut, Astoa", sanoi hän levollisesti. "Sinä teit työtä
Queenslandissa kuusi vuotta."

"Minä olla kristitty", keskeytti musta röyhkeästi uhmaillen.

"Queenslandissa sinä istuit vankilassa vuoden. Valkoinen herra riivattu
hupsu ei hirttänyt sinua. Sinä olet halju mies. Queenslandissa sinä
istuit vankilassa kuusi kuukautta kaksi kertaa. Kaksi kertaa sinä
varastit. All right, sinä olet kristitty. Muistatko yhtään rukousta?"

"Kyllä, minu muista rukous", oli vastaus.

"All right, rukoile sitten nyt, mutta äkkiä! Lue rukous riivatun pian,
sitten minä tapan sinut."

Sheldon tähtäsi häntä pyssyllään ja odotti. Musta katsahti ympärilleen
tovereihinsa, mutta kukaan ei tullut hänen avukseen. He odottivat
jännittyneinä mitä oli tapahtuva, ja tuijottivat kuin noidutut
valkoiseen mieheen, joka seisoi yksin avaralla verannalla pitäen
kuolemaa käsissään. Sheldon oli voittanut, ja hän tiesi sen. Astoa
astui neuvottomana toiselta jalalta toiselle, katsahti valkoiseen
mieheen ja näki hänen silmänsä kiiluvan pyssyn tähtäimen tasalla.

"Astoa", sanoi Sheldon, käyttäen hyväkseen psykologisesti oikeata
hetkeä, "minä lasken kolmeen. Sitten ammun ja sinä kuolet."

Ja Sheldon tiesi, että hän laskettuaan kolmeen ampuisi miehen
kuoliaaksi. Tämäkin tiesi, että niin kävisi. Ja senvuoksi Sheldonin ei
tarvinnut panna uhkaustaan täytäntöön. Hän ei ehtinyt "yhtä" edemmäksi,
kun Astoa jo ojensi kätensä ja otti ruoskan. Ja sitten hän käytteli
sitä aivan vimmatusti, sillä hän oli vihainen tovereilleen siitä,
etteivät he olleet tulleet hänen avukseen, ja ruoski suuttumuksensa
ilmoille. Ja Sheldon yllytti häntä verannaltaan lyömään kelpolailla,
kunnes molemmat tuomitut kirkuivat ja ulvoivat ja veri valui heidän
selkäänsä pitkin. Opetus oli perusteellinen ja verellä kirjoitettu.

Kun viimeinen joukosta, molemmat parkuvat pahantekijät mukaan
luettuina, oli astunut ulos veräjästä, vaipui Sheldon puolipyörryksissä
vuoteelleen.

"Sinä olet sairas mies", voihkaisi hän, "hyvin sairas mies."

"Mutta tämän yön voit nukkua rauhassa", lisäsi hän puolta tuntia
myöhemmin.



III.

"Jessie" saapuu.


Kaksi päivää kului, ja Sheldon tunsi, että jos hän vielä tulisi
heikommaksi, niin hän ei voisi pysyä hengissä, saati sitten suorittaa
jokapäiväisiä sairaalakäyntejään. Kuolemantapauksia sattui keskimäärin
neljä päivässä, ja uusien sairastuneitten luku oli suurempi kuin
parantuneitten. Mustat olivat kauhun vallassa. Jokainen, joka sai
taudin, näytti tekevän kaiken voitavansa kuollakseen. Laskeuduttuaan
tautivuoteelle noilla ihmisillä ei ollut uskallusta taistella
elämästään. He uskoivat, että heidän piti kuolla, ja panivat parastaan,
jotta heidän uskonsa osoittautuisi oikeaksi. Terveetkin olivat
vakuutetut siitä, että oli vain ajankysymys, milloin tauti saisi heidät
valtaansa ja tempaisi heidät elämästä. Mutta vaikka tämä heidän
vakaumuksensa oli raudanluja, niin ei heissä sittenkään ollut pontta
tarpeeksi hyökätäkseen tuon heikon, valkoihoisen ihmishaamun kimppuun
ja lähteäkseen hänen veneillään tiehensä plantaasilta, jolla kuolema
heitä vaaniskeli. He valitsivat hitaan kuoleman, jonka uhreiksi
varmasti uskoivat joutuvansa, mieluummin kuin äkkikuoleman, jonka yhtä
varmasti tiesivät kohtaavan heitä, jos he nousisivat herraansa vastaan.
He tiesivät, ettei hän koskaan nukkunut. He olivat myöskin varmat
siitä, etteivät loihdut pystyneet häneen -- sitä keinoa he kyllä olivat
koettaneet. Eikä tautikaan, joka heikäläisiä lakaisi laumoittain,
jaksanut riistää häneltä henkeä.

Pihamaalla tapahtuneen ruoskinnan jälkeen kuri oli parantunut. Mustat
nöyrtyivät valkoisen miehen rautakäden alla. He kääntyivät toisaalle
rypistäessään kulmiaan ja heittivät häneen vihaisia katseita vain
silloin, kun hän käänsi heille selkänsä. He purkivat tyytymättömyytensä
yöllä makuuvajan seinille, niin ettei hän voinut kuulla. Kukaan ei
yrittänyt karata eikä kukaan hiiviskellyt öisin verannalla.

Kolmannen päivän koittaessa ruoskintakohtauksen jälkeen "Jessien"
valkoiset purjeet ilmestyivät näkyviin. Laiva oli kahdeksan mailin
päässä, ja vasta kello kahden tienoissa iltapäivällä se heikkojen
tuulenhenkäyksien kuljettamana oli ehtinyt neljännesmailin päähän
rannasta ja laskenut ankkurinsa. "Jessien" näkeminen antoi Sheldonille
uutta rohkeutta, eivätkä ikävät, pitkät odotustunnitkaan häntä
väsyttäneet. Hän jakeli määräyksiään päällysmiehille ja suoritti
tavanmukaiset kierroksensa sairaalassa. Nyt ei ollut mitään hätää.
Hänen huolensa olivat lopussa. Hän voisi nyt laskeutua levolle ja
hoitaa itseään, ja hänen parantumisensa edistyisi hyvin. "Jessie" oli
tullut. Hänen toverinsa oli laivassa, hän palasi terveenä ja virkeänä
kuuden viikon pestausretkeltä Malaitalta. Nyt hän sai astua aisoihin,
ja Berandella oli kaikki kääntyvä parhain päin.

Sheldon loikoi laivatuolissa ja näki "Jessien" veneen loittonevan
laivasta rantaan päin. Hän ihmetteli, miksi veneessä soudettiin vain
kolmella airoparilla ja ihmetteli vielä enemmän, miksi veneessä-olijat
rantaan päästyään vitkastelivat maihin noustessaan. Sitten kaikki
selveni hänelle. Kolme mustaihoista, jotka olivat soutaneet venettä,
astui rantatörmää ylös kantaen paareja hartioillaan. Valkoinen mies,
jonka hän tunsi "Jessien" kapteeniksi, astui heidän edellään ja avasi
veräjän jääden sitten viimeiseksi sulkeakseen sen jälleen. Sheldon
tiesi, että mies, joka lepäsi paareilla, oli Hughie Drummond, ja kaikki
tuntui mustenevan hänen silmissään. Vastustamaton halu saada kuolla
valtasi hänet. Pettymys oli liian suuri. Hän tunsi, että hän -- kurja
ja sairas kun oli -- ei jaksaisi kyllin varmalla kädellä ohjata
Berandea. Mutta sitten hänen tahdonvoimansa liekki taas leimahti, ja
hän käski mustaihoisia laskemaan paarit hänen viereensä lattialle.
Hughie Drummond, joka heidän erotessaan oli ollut terve mies, oli nyt
surkastunut luuranko. Hänen suljetut silmänsä olivat vajonneet syvälle
kuoppiinsa, kurttuiset huulet olivat raollaan, niin että hampaat olivat
näkyvissä, ja poskiluut näyttivät tunkeutuvan nahan läpi. Sheldon
lähetti palvelijansa noutamaan kuumelasin ja katsahti kysyvästi
kapteeniin.

"Mätäkuume", sanoi tämä. "Kuusi päivää hän on ollut tuossa tilassa,
tiedottomana. Muuten meillä on punatautia laivalla. Mitä tänne sitten
kuuluu?"

"Minä hautaan neljä kuollutta päivässä", vastasi Sheldon kumartuen
eteenpäin ja pistäen kuumemittarin toverinsa kielen alle.

Kapteeni Olesenin huulilta kuului karkea kirous, ja hän lähetti
palvelijan noutamaan whiskyä ja soodaa. Sheldon katsahti
kuumemittariin.

"Sataseitsemän" [Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään englannin
kielisissä maissa], hän sanoi. "Hughie-raukka!"

Kapteeni Olesen tarjosi hänelle whiskyä.

"Ei käy laatuun, tilani ei sitä salli", sanoi Sheldon.

Hän kutsui paikalle palvelijan ja antoi määräyksen, että oli kaivettava
hauta ja kyhättävä muutamista pakkalaatikoista ruumisarkku. Mustat
eivät saaneet ruumisarkkuja. Heidät kannettiin heti kuoleman kohdattua
galvanoidulla rautalevyllä sairaalasta maakuoppaan, joka oli heitä
varten kaivettu, ja haudattiin sinne alastomina kuten olivat
eläneetkin. Annettuaan määräykset Sheldon heittäytyi takakenoon ja
lepäsi silmät suljettuna.

"Kyllä meillä on ollut aivan helvetillistä, sir", aloitti kapteeni
Olesen ja keskeytti sitten puheensa ottaakseen lisää whiskyä. "Aivan
helvetillistä, mr Sheldon, toden totta. Vastatuulta ja tyventä. Tuolla
merellä me olemme vetelehtineet kymmenen päivää. Ja kymmenen tuhatta
haikalaa on uiskennellut meidän vanavedessämme, himoiten kaikkea sitä
täkyä, jota olemme niille heittäneet. Ne haukkoivat airojamme, kun
sousimme maihin. Minä toivoin, että Jumala antaisi luoteistuulen tulla
ja puhaltaa Salomonin-saaret suorinta tietä helvettiin. -- Taudin
saimme vedestä, Owga-joen vedestä. Kävimme siellä astioitamme
täyttämässä. Emmehän me voineet aavistaakaan tätä. Olen sieltä ennenkin
vettä ottanut, eikä siinä ole ollut mitään vikaa. Meillä oli laivassa
kuusikymmentä vastapestattua työntekijää -- täysi määrä -- ja lisäksi
viidentoista miehen laivaväki. Mutta me olemme saaneet haudata heitä
ehtimiseen, yötä päivää. Ne lurjukset eivät tahdo elää, hitto vie!
Näytti siltä, kuin he olisivat kuolleet sulasta ilkeydestä. Vain neljä
laivamiestä on pysynyt pystyssä, neljä on sairaana ja seitsemän on
kuollut. Hitto vie! Mutta eihän siitä maksa vaivaa puhua!"

"Kuinka monta työmiestä on elossa?" kysyi Sheldon.

"Kolmekymmentä kuoli, kolmekymmentä on jäljellä. Niistä kaksikymmentä
vuoteen omana, kymmenen hoipertelee vielä jalkeilla."

Sheldon huokasi.

"Siis rakennettava uusi lisärakennus sairaalaan. Meidän täytyy saada
heidät maihin jollakin tavoin. Viaburi! Hei, Viaburi, soita isoa kelloa
kovaa, hyvin paljon."

Tultuaan outoa kutsua ihmetellen työmailtaan miehet jaettiin
osastoihin. Muutamia lähetettiin metsään hakkaamaan puita
rakennustarpeiksi, muutamia niittämään ruokoa katontekoa varten, ja
neljäkymmentä miestä sai ottaa valaanpyyntiveneen päittensä päälle ja
kantaa sen rantaan. Sheldon oli hammasta purren koonnut kaiken
lamaantuneen tarmonsa ja vielä kerran lujin kourin tarttunut Beranden
ohjiin.

"Oletteko katsonut ilmapuntaria?" kysyi kapteeni Olesen pysähtyen
portaitten juureen. Hän oli lähdössä valvomaan sairaitten
maihinsiirtoa.

"En ole", vastasi Sheldon. "Onko se alhaalla?"

"Se laskee."

"Silloin teidän on paras olla yötä laivassa", ehdotti Sheldon. "Älkää
välittäkö hautajaisista. Minä kyllä pidän huolta Hughie-raukasta."

"Eräs neekereistä oli myöskin viimeisillään, kun laskimme ankkurin."

Kapteeni mainitsi tämän ikäänkuin sivumennen, mutta oli ilmeistä, että
hän odotti vastausta. Sheldon joutui äkillisen hermostuksenpuuskan
valtaan.

"Heittäkää ne taivaan nimessä mereen", huusi hän. "Herra Jumala, mies,
luuletteko, ettei minulla ole tarpeeksi haudattavia täällä saarella?"

"Minä tahdoin vain saada tietää teidän mielipiteenne", vastasi kapteeni
vähääkään loukkaantumatta.

Sheldon katui lapsellisuuttaan.

"Voi, kapteeni Olesen", pyysi hän. "Jos suinkin voitte, niin tulkaa
huomenna maihin minua auttamaan. Ja jos se on teille mahdotonta, niin
lähettäkää perämies."

"Hyvä! Tulen itse. Mr Johnson on nähkääs kuollut. Unohdin kertoa sen
teille. Kolme päivää sitten."

Sheldon näki "Jessien" kapteenin käsivarsiaan heilutellen kulkevan
rantaan vievää polkua ja kuuli hänen ääneensä kutsuvan Jumalaa
upottamaan Salomonin-saaret meren pohjaan. Sitten hän kiinnitti
katseensa laivaan, joka veltosti keinui kiiltävillä aalloilla, ja
huomasi sen takana, korkealla Florida-saaren yläpuolella synkän
vuorenharjanteen muotoisen pilviryhmän. Sitten hän kääntyi kumppaninsa
puoleen ja kutsui palvelijoita kantamaan hänet huoneeseen. Mutta Hughie
Drummondin elämä oli päättymäisillään. Hänen hengitystään saattoi
tuskin enää huomata. Koskettaessaan häntä kädellään Sheldon tunsi, että
hänen ruumiinlämpönsä oli alenemaan päin. Se oli kai laskenut jo
silloin, kun kuumemittari osoitti sataaseitsemää. Hän oli palanut
loppuun. Sheldon laskeutui polvilleen hänen viereensä, ja palvelijat
asettuivat ryhmään heidän ympärilleen. Heidän valkoiset vyönsä olivat
omituisena vastakohtana heidän tummalle iholleen ja julmille
kasvoilleen, nenätulpilleen ja veistellyille, kiiltäville
nenärenkailleen. Viimein Sheldon nousi horjuville jaloilleen ja melkein
kaatui takaisin lepotuoliinsa. Helle oli entistäänkin tukahduttavampi.
Hengittäminen oli tukalaa. Hän läähätti. Palvelijain kasvoilla ja
paljailla käsivarsilla kiilsi hikihelmiä.

"Herra", uskalsi eräs heistä sanoa, "suuri tuuli tulee, kova hyvin
paljon."

Sheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli
ollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä
siitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut
sortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä
kantaa. Hänestä tuntui siltä -- ei, hän tiesi sen varmasti -- että hän
ei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä
menojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi
sen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja
hellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle,
että vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat
raatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää
kiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät
häntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean
kuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä.
Hänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis
hänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?

Mutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö
vai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten
tulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä
kulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki
myrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti
sairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei
saanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua
nukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.

Hän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine
lisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti
ylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi
maalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää
sitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat
pakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen
neuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi
arkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun
selässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja
toisessa kädessä.

Hänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat
taivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella
vinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen
heikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen
paahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli
toinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti
käytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska
oli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui
ihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. "Jessie" oli jo kadonnut
näkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten
vaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman
suuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä
kookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut
vääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan
täynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi
voinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka
painolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren
ja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa
pahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.

"Hän lepää rauhassa tänä yönä", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta
ystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen
huuhteleman kummun alla.

He ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat
Sheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän
joukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa
ratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen
vyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat
silmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen
automaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan
ja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.

Sheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta
huomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi
jotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän
kuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut
huippukohtansa, hän oli paranemaan päin.

"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta", sanoi hän ääneen ja päätti samassa
silmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi
uskaltaakseen tehdä sen.

Hän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta
myrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja
mailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan
yardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. "Jessie"
hyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai
kolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä
niin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen
niistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät
Beranden yksityisessä merkkikielessä: "Mitä ohjeita annatte? Onko
koetettava saada vene maihin?" Seinällä merkkilippukaapin ja
biljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta,
ja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin
vastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja
punaisen lipun päällekkäin -- tämä merkitsi: "Lähtekää Neal-saarelle
suojaa etsimään."

Oli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen
huomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin.
"Jessie" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä
suotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian
levitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin
rotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan
etäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi
hirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon
raivokkaampi.

Koko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa
puita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa
korkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui
syvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan
herännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla
herätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän
kuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän
joi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello
kymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli
kaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain
yksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut,
jotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä
sairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli
puhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.

Kello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja
Balesunan kylästä. "Jessie" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren
keskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni
Olesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei
Sheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain
hylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja
makasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei
hän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä.
Hän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin
nauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli
täysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki
pahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. "Flibberty-Gibbet" oli
varmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään
pahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja
siksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes
palvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli
saanut heidän herransa valtoihinsa.



IV.

Joan Lackland.


Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään
kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen
heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se
oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi
kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta
punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta
oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi
tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen --
sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että
olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.

Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein
silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat
hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina
lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli
ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen
korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan
ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä
hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen
matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula
vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin
luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon
pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut
vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten
asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle
tällaisen myrskyn raivotessa.

Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta
avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri
lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen
perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista
vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko
painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka
istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä
enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla
viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se _oli_ nainen, sillä
hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia
suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa
"Baden-Powelliansa."

Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan
harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja
kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen -- hän näki
sen aivan selvästi -- oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli
täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen
aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta
mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain
unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä
välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan
vyöryviä aaltoja.

"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen
kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa
silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen
veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa.
Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä
rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä
veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka
sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä
jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan
paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi
hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan
heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten
siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille
jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin
itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin
kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti
kulkemaan polkua ylös.

Sheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui
avuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina
nuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan
pituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut
koskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin
salomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä
olivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.

Nainen -- tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä
saattoi päättää -- astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet
pysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten
juureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä
liekehtivät ja huulensa vapisivat. "Kiivas luonto", tuumi Sheldon.
Mutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen
johtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan
_vain_ harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat
häneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat
korkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli
muutakin, mikä hämmästytti Sheldonia -- cowboy-hattu, painavat, ruskeat
hiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan
hänen vyöllään.

"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa", tervehti tyttö.
"Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne
edustalle."

"Minä -- minä pyydän anteeksi", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki
voimansa päästäkseen seisomaan.

Mutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi
vaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön
silmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa
hetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi
kerran elämässään pyörtyi.

Hän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja
huomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja
näki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden
suunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista
oli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten
hän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden
patruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön
hoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon
muisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat
silmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli
varmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine
huolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen
vuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.

Hän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän
äkkiä kuuli tuon naisen äänen.

"Heti makuulle jälleen, sir!" sanoi hän.

Ääni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan.
Samassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin
tyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.

"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia", hän jatkoi, "ja
minä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta,
mutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä
on kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas."

"Mutta...", yritti Sheldon.

"Ette saa puhua", keskeytti tyttö, "tai oikeammin ette saa vastustella.
Muuten saatte kyllä puhua."

"Mutta plantaasi..."

"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo
kuulla _minusta?_ Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen
joutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani,
ettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä
plantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta
saada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?"

Sheldon hymyili -- ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan
hymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi
sanottavansa -- hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen
nauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän
mietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja
sanoi ääneen:

"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa."

"Mutta minäpä en tahdo -- nyt", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen.
"Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni
tarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen
teidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti
soittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en
ymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he
pääsevät työstä?"

"Kello yhdeltätoista -- ja aloittavat taas kello yksi."

"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on
varastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni."

"Merimiehillenne!" toisti Sheldon. "Säilykkeitäkö _heille_. Eihän toki.
Antakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!"

Tytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki
taas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.

"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt
katsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän.
Hyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei
mitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain
heidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi
ateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita."

Sheldon nyökäytti päätään.

"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan
viikkokausista. Missä avain on?"

"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella."

Sheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö
kuuli hänen sanovan:

"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!"

Tällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa,
ja hän kääntyi Sheldonin puoleen.

"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään
sen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee,
niin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne
siitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin
kuin on välttämätöntä -- juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät
jaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni
valkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan."

"Te olette amerikkalainen, eikö totta?"

Kysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.

"Olen", vastasi hän sitten uhkamielisesti. "Mitä siitä?"

"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä."

"Ettekö muuta?"

Sheldon pudisti päätään.

"En -- mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin
kohteliasta."

"Nimeni on Sheldon, David Sheldon", sanoi mies äkkiä huomaten
velvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.

Tytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi
puolitiehen.

"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland." Sitten hän todenteolla
ojensi kätensä. "Emmekö voisi olla ystäviä?"

"Kuinkas muuten", aloitti Sheldon laimeasti.

"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?"
jatkoi tyttö innokkaasti.

"Kunnes lehmät tulevat kotiin", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön
kevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: "Tarkoitan, kunnes ne ehtivät
Berandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää."

Tyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.

"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?" kysyi hän.
"Sitä en todellakaan tiedä -- ehkä -- minä luulin, mutta tiedättehän,
että olen sairas."

"Te olette englantilainen, eikö totta?" oli tytön seuraava kysymys.

"Ei, kuulkaas, _tuo_ on toki liikaa sairaallekin miehelle", huudahti
Sheldon. "Te tiedätte aivan hyvin, että olen."

"Vai niin!" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. "Siis te olette
englantilainen?"

Sheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta
äkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.

"Se oli oma syyni", tunnusti Sheldon. "Minun ei olisi pitänyt ärsyttää
teitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes."

"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan
aamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?"

Sheldon pudisti päätään.

"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain
heikko. Odottakaahan hetkinen!"

Hän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona
kompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita
liian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla
kasvoillaan.

"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!" ajatteli Sheldon
itsekseen. "Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä
hänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli
merisaappaat."



V.

Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasini


Sheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen
vain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja
Sheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista
valkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen
ruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan,
että Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan
verannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti
ja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan
lainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt
pitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen
isänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.

"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa", vakuutti tyttö hänelle. "Aivan
kuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja
löydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan..."

"Työntekijän", oikaisi Sheldon. "He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät
työtä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet
sopimuksentekoon."

"Aivan niin", jatkoi tyttö -- "sairaan miehen, yksin kahdensadan
työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella -- nehän ovat ihmissyöjiä,
eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"

"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan
enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat
viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."

"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille
työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."

"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."

"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin
on laita?" kysyi tyttö.

"Tiedän varmasti."

"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"

"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani,
itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin
herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä
varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli
sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä
-- nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan
veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa -- yhtä typeriä kuin
malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja
san-christobalilaisia yhdeksän."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"

"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet
suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina
syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla
siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun
bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."

Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.

"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan,
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että
seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."

Sheldon katsahti häneen ja hymähti.

"Mitä nyt?" kysyi tyttö.

"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi
hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."

"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan,
johtaa ja hallita heitä -- kahtasataa -- ellei se ole romanttista, niin
se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on
läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."

"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte
kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.

"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!"
huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin
kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette
täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä
tai -- tai --"

"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."

"Vaikkapa niinkin -- minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä
maailman äärissä?"

"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä."

"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista,
niin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia,
jotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja
taistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja
täällä te olette tuon taistelun tuoksinassa -- ja minä myös."

"Pyydän anteeksi, mutta --" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.

"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana
tyttärenä", oikaisi tyttö; "minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa',
ei ketään eikä mitään -- ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä
kuin tekin."

"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan
romanttinen", sanoi Sheldon.

Hän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt
riippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan
äärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset
merimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton
jaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti
saada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi
riippumatossa.

"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista
seikkailuista", kuuli hän tytön kertovan, "mutta en koskaan,
hurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä.
Tämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin,
ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin..." Hän keskeytti
lauseensa ja nyrpisti suutaan. "Niin, minä luulin todella, etten voisi
muuta tehdä kuin mennä naimisiin."

"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?" kysäisi
Sheldon.

"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä
ajatella saatoin."

"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin
välttämätöntä." Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi:
"Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän
täytyisikin ampua."

Tyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.
Sheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.

"Älkää huoliko", sanoi hän. "Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte
sillä tehdä?"

"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne."

Sheldon hymyili epäuskoisesti.

"Minä en tunne teidän pistoolianne", sanoi tyttö epäröiden.

"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa
vain hiljaa."

"Kyllä tiedän", vastasi tyttö kärsimättömästi. "Tunnenhan minä
automaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat
olla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän
asettanne." Hän katsoi sitä hetkisen. "Se on vireessä. Onko se
ladattu?"

Hän laukaisi, mutta ei osannut.

"Välimatka on pitkä", koetti Sheldon lohduttaa.

Mutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.

Luoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten
edestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki
kahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko
heilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä
niin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän
itse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän
aikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti
olivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.

"Te ammuitte todellakin hyvin... ollaksenne nainen", sanoi hän. "Vain
kaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo."

"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat", valitti tyttö. "Ja
pistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet
panokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa."

"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.
Viaburi! Tänne hoi, -- tuo varastosta yksi plokki."

"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa
kahdeksasta", sanoi Joan ylpeästi.

"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta", vastasi Sheldon. "Kuka
on opettanut teitä ampumaan?"

"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua,
mutta kyllä Vonkin oli aika taitava."

Sheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla -- oliko ehkä juuri
hän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen
oli parasta mennä naimisiin.

"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?" kysyi hän.
"Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa,
ettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin
että te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä."

"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun
kotiseutuni."

"Ahaa -- malttakaahan! Nevada?"

Tyttö pudisti päätään.

"Kalifornia?"

"Vielä kauemmaksi länteen!"

"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani."

"Politiikan te näytte unohtaneen", nauroi Joan. "Ettekö muista, että on
olemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?"

"Filippiinit!" huudahti Sheldon voitonriemuisesta

"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas,
minullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen
ollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se
on minusta ihanin paikka maailmassa -- Hawaii nimittäin."

"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran
hylkäämässä paikassa?" kysyi Sheldon. "Tännehän tulevat vain hullut",
lisäsi hän katkerasti.

"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?" kysyi tyttö. "Minun
ymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa."

"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen
täällä."

"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan
Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei
koskaan päässyt tänne asti."

"Hän -- isänne -- siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.

Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän
ilmeen.

"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään,
ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, --
aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu
ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella,
joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin
useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat
ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä
minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin
hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä
osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla -- aika
suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta
acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä
opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja,
täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi
tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina
kuuman vuodenajan siellä -- kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme
tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan
kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon
kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja
läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista,
mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön
lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.

"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat
vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä
minulla myöskään -- ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä
aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina
seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän
piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin
palvelijoitten -- he olivat alkuasukkaita -- jotta kerran kykenisimme
ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän
cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa
palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi
suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja
satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä
hevoshakaan ja ottaa hevoset..."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä
satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli
revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat
ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme
valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että
joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen
ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea
rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme
teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta -- lukuunottamatta
kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin
opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme
molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai
asustaessamme teltassamme.

"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua
tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren
rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan,
ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin.
Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän
otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas,
isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista
vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan
minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin
täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä
Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja
tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään
hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä
ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta,
ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme
muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on
epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes
eläneet Hawaiilla.

"Kolme vuotta olin Millin opistossa -- silloin tällöin kävin tietysti
kotona -- ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti
omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon.
Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi
isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi'
-- mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt
sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen
sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi
tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä
isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin
sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset
olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka
nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut
sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan
maailmaan."

"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Viime vuonna -- suuren pörssipaniikin vuonna."

"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin
vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee
kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"

"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."

"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan
itsestään."

"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän
englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli
veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä
suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa
_Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet_."

"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin
varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin
puolueellinen."

"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista",
vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista.
Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna
hänet viralta."

"Ei yksi kiuru kesää tee."

"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan
loppumattomiin -- no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua
vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."

"Koetan olla varuillani."

"Mitä siihen tulee, niin --" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi
suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään.
"No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään,
ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut
rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä,
että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä
tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa
puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin
kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.

"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä -- pyydystänyt helmiä ja
helmiäisiä -- ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia
kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja
kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa,
helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti
kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin
isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa.
Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja
hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla,
kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen.
Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat
asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet,
kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.

"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta
alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan
vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet
vientitullin kopralle -- hänestä se oli keskiaikaista -- mutta maahan
hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren
laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista
ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla
Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan
peloittavat -- siksipä maa olikin niin halpaa -- ja, mikä oli pahinta
kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet
tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa,
mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.

"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton.
'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka
Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen
mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon.
Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa
Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina,
uusi miehistö -- marquesaslaisia ja tahitilaisia -- paikoillaan. Olimme
juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja
uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."

"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"

Joan nyökäytti päätään.

"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän
kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä
Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä
tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa
tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne?
Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui
siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta
suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja -- niin, täällä
minä nyt olen.

"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on
hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita,
rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin
monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka,
että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He
rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten
tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten
oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän
antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa
oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret.
Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme
hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se
tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla
jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen,
ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.

"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän
oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon.
Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä,
vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä
hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan
sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin
valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei,
minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut
Tahitille.

"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada
vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli
pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja
vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt
minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja
niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut
kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla
oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet
pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli
yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan
valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat
minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja
he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut
jättää laivaanikin rosvoille.

"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä
oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta
minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse
olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei
ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä
päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi
meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville
vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli
ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa
pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin
välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet
siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä
törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden
kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me
ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen
perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna
keksimme tämän paikan."

"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.

"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin
sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä
täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"

"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella
omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi
unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."

"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.

"Olette oikeassa -- seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut
maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän
jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet
ihmissyöjien _kai-kaiksi_."

Joania värisytti kauhusta.

"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin
Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että
alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun
tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä
plantaaseja?"

"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."

"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla",

"Mahdotonta!" huudahti Sheldon. "Se paikka ei ole naiselle sopiva."

"Minäpä lähden sittenkin", vastasi Joan.

"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei..."

"Älkäähän jatkako", varoitti tyttö. "Jonakuna päivänä minä lähden
sinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne."



VI.

Myrsky.


Sheldon ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut läheisiin tekemisiin
nuoren amerikattaren kanssa ja olisi varmaan tuuminut, mahtoivatko he
kaikki olla Joan Lacklandin kaltaisia, ellei olisi ollut kyllin viisas
tajutakseen, ettei tämä suinkaan ollut mikään tyyppi. Tytön vilkkaus ja
vaihtelevat mielialat hämmästyttivät häntä, ja Joanin elämänkatsomus
oli niin täydellisesti erilainen kuin naisen elämänkatsomuksen tuli
Sheldonin käsityksen mukaan olla, että he useinkin joutuivat keskenään
ilmiriitaan. Sheldon ei koskaan voinut olla edeltäpäin varma siitä,
mitä Joan seuraavana hetkenä sanoisi tai tekisi. Vain yhden seikan hän
tiesi, sen nimittäin, että mitä tahansa hän teki tai sanoi, niin se
aivan varmasti oli jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta. Hänen
olemuksessaan tuntui olevan jotakin miltei hysteeristä. Hän oli
äkkipikainen ja kuohahtava ja luotti liian paljon itseensä ja liian
vähän Sheldoniin, mikä ei laisinkaan ollut sopusoinnussa tämän
käsityksen kanssa siitä, miten naisen tuli käyttäytyä miehen ollessa
lähettyvillä. Joan piti itseään aivan hänen vertaisenaan, Ja se
kiusasi Sheldonia. Ajoittain tämä oli puolittain itsetiedottomasti
suutuksissaan tytön röyhkeästä ja ennenkuulumattomasta tunkeutumisesta
tänne hänen luokseen. Hänhän oli noussut suoraan ulvovan luoteistuulen
myllertämästä merestä vast'ikään pidettyään revolveria Ericsenin nenän
alla ja polynesialaisten jättiläistensä turvissa asettunut asumaan
Berandelle niinkuin mikä haaksirikkoutunut merimies tahansa. Kaikki
tämä sopi oivallisesti yhteen Baden-Powell-hatun ja pitkän 38 kaliberin
revolverin kanssa.

Mutta hänen ulkomuotonsa ei vastannut tätä käytöstä. Jos hän olisi
ollut lyhyttukkainen ja leveäleukainen, rakenteeltaan karkea ja
ahavoitunut ja joka suhteessa mahdollisimman epämiellyttävä, niin ei
olisi ollut mitään hätää. Mutta kaiken päällisiksi hän oli
auttamattoman ja viehättävän naisellinen. Hänen hiuksensa melkein
kiusasivat Sheldonia, niin harvinaisen kauniit ne olivat. Ja
hän oli niin solakka ja miellyttävä tuo nainen -- tai ehkä
oikeammin sanoen tyttö -- että Sheldonin sydäntä särki nähdä hänen
terävin, asiantuntevin katsein ja käskevällä äänellä ohjaavan
valaanpyyntivenettä kuohujen läpi. Hän saattoi mielikuvituksessaan
nähdä hänet ottamassa suopungilla kiinni hevosta, ja tuo ajatus
pöyristytti häntä. Ja lisäksi Joan oli niin monipuolinen. Hänen
kirjallisuuden- ja taiteentuntemuksensa hämmästytti Sheldonia, mutta
samalla tämä ei voinut tukahduttaa syvälle mieleensä juurtunutta
tunnetta, että tytöllä, jolla oli tietoja näiltä aloilta, ei ollut
oikeutta omata kokemuksia taklauksista, ankkurin laskemisesta ja
purjehduksesta Etelämerellä. Nämä ajatukset mielessään hän yhtä hyvin
olisi voinut vaikkapa kiroilla. Ja kun tällainen tyttö itsepäisesti
väitti lähtevänsä pestausretkelle Malaitan rannikkoa pitkin, niin hän
unohti sen kunnioituksen, jonka oli omalle itselleen velkaa.

Sheldon ei voinut olla yhä uudelleen kiinnittämättä huomiota hänen
naisellisuuteensa. Hän soitti pianoa paljon paremmin ja musikaalisemmin
kuin Sheldonin sisaret kotona Englannissa -- tuota soittokonetta, jonka
Hughie-raukka sankarillisesti, mistään vaikeuksista välittämättä, oli
hankkinut tänne "pysyäkseen kunnossa." Ja kun Joan soitteli kitaraa ja
lauloi kirkassointuisia, sametinpehmeitä hawaiilaisia lauluja, niin
Sheldon istui ja kuunteli kuten lumottuna. Silloin Joan oli nainen
kiireestä kantapäähän, ja hänen naisellisuutensa tenhovoima sai
Sheldonin unohtamaan kaikki päivän kiusalliset kohtaukset, ison
revolverin, Baden-Powell-hatun ja kaiken muun. Mutta mitä oikeutta --
niin kuiskasi seuraava selvä ajatus hänen korvaansa -- tällaisella
tytöllä oli kuljeksia maita ja meriä kuin mies ja riemuita siitä, että
seikkailut eivät olleet maapallolta kadonneet? Naiset, jotka olivat
seikkailuilla, olivat seikkailijattaria, ja sen nimen kaiku ei ollut
hyvä. Ja sitäpaitsi Sheldon itse ei harrastanut seikkailuja. Ne eivät
olleet häntä viehättäneet sen jälkeen kuin hän oli poika -- vaikka
vaikeaksipa hänen olisi käynyt selittää, mikä hänet oli saanut
lähtemään Englannista Salomonin-saarille, ellei juuri seikkailuhalu.

Sheldon ei suinkaan ollut tyytyväinen. Hyvää tapaa loukkaava tilanne
oli liikaa hänen vanhoilliselle luonteelleen, jonka kasvatus oli tehnyt
vieläkin vanhoillisemmaksi. Berande, yksinäisen valkoisen miehen koti,
ei sopinut Joan Lacklandin oleskelupaikaksi. Hän mietti miettimistään
tämän pulman ratkaisua ja puhui asiasta Joaninkin kanssa, mutta
turhaan. Harmillista, että Austraaliasta tuleva höyrylaivakin oli
odotettaessa vasta kolmen viikon kuluttua.

"Yksi asia nyt ainakin on varma, ja se on, että te tahtoisitte saada
minut pois täältä", sanoi tyttö. "Minä miehitän huomenna veneeni ja
lähden Tulagiin."

"Mutta olenhan sanonut teille, että se on mahdotonta", huudahti
Sheldon. "Siellähän ei ole ketään, jonka luo te menisitte. Sikäläinen
asiamies on matkustanut Austraaliaan. Paikalla oli vain yksi valkoinen
mies, kolmas apulainen, entinen merimies, tavallinen merimies, joka
hoitaa Salomonin-saarten hallitusta, puhumattakaan sadasta neekeristä,
jotka ovat siellä vankeina. Ja lisäksi tuo mies on sellainen hupsu,
että hän voisi tuomita teidät viiden punnan sakkoihin siitä, että ette
ensiksi tullut Tulagiin, joka on saariryhmämme varsinainen satama. Hän
ei ole miellyttävä mies, ja minä toistan, että se on mahdotonta."

"Entä Guvutu sitten?" ehdotti Joan.

Sheldon pudisti päätään.

"Siellä ei ole mitään muuta kuin kuumetta ja viisi valkoista miestä,
jotka juovat itsensä kuoliaaksi. Minä en koskaan antaisi teidän lähteä
sinne."

"Oi kiitos", sanoi tyttö rauhallisesti. "Luulen melkein, että voin
lähteä jo tänään. -- Viaburi! Mene Noa-Noan luo ja käske hänen tulla
tänne."

Noa-Noa oli hänen paras miehensä, "Mielen" ylipuosmanni.

"Minne te sitten aiotte lähteä?" kysyi Sheldon ihmeissään. -- "Viaburi,
odota!"

"Guvutuun -- nyt heti", oli vastaus.

"Mutta minä en salli sitä."

"Siksi minä juuri lähdenkin. Te sanoitte tuon saman kerran aikaisemmin,
ja teidän kieltoanne minä en voi kärsiä."

"Mitä?" Tytön äkillinen suuttumus sai hänet aivan ymmälle. "Jos olen
jotenkin loukannut teitä..."

"Viaburi, hae Noa-Noa tänne", käski Joan uudelleen.

Musta poika lähti liikkeelle aikoen totella.

"Viaburi! Odota, taikka isken kallosi mäsäksi. -- Ja nyt minä vaadin,
että te selitätte minulle kaiken, miss Lackland. Mitä minä olen sanonut
tai tehnyt ansaitakseni tämän?"

"Te olette uskaltanut -- ollut kyllin röyhkeä..."

Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut jatkaa.

Sheldon oli aivan epätoivoissaan.

"Tunnustan, että olen aivan päästäni pyörällä", sanoi hän. "Kun te edes
voisitte selvin sanoin ilmaista..."

"Yhtä selvin sanoin kuin te annoitte minun tietää, ettette antaisi
minulle lupaa lähteä Guvutuun?"

"Missä suhteessa se sitten oli väärin?"

"Teillä ei ole oikeutta -- ei yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta --
antaa minulle lupaa tehdä sitä tai tätä. Minä olen liian vanha
tarvitakseni holhoojaa enkä suinkaan purjehtinut Salomonin-saarille sen
vuoksi, että olisin kaivannut suojelijaa."

"Kunnon mies on jokaisen naisen suojelija."

"Mutta minäpä en olekaan mikään 'jokainen nainen' -- siinäpä se onkin.
Olkaa hyvä ja antakaa minun lähettää palvelijanne hakemaan Noa-Noa
tänne. Minä käsken hänen laskea veneen vesille. Vai pitääkö minun mennä
itse häntä noutamaan?"

He olivat molemmat nousseet paikoiltaan. Joan hehkuvin poskin ja silmät
suuttumuksesta säihkyen. Sheldon hämmästyksissään, neuvottomana ja
huolestuneena. Musta palvelija seisoi kuin kuvapatsas välittämättä
vähääkään näiden käsittämättömien valkoihoisten sananvaihdosta.
Hän uneksi rauhallinen ilme silmissään muutamasta Malaitan
viidakkorinteillä sijaitsevasta bushmannikylästä, jonka ruohomajoista
sininen savu suikerrellen nousi ilmaan erottautuen lähestyvän
sadekuuron muodostamaa harmaata taustaa vasten.

"Mutta te ette voi menetellä niin järjettömästi", aloitti Sheldon.

"Joko te nyt taas alatte!" huudahti Joan.

"Minä en tarkoittanut mitään sellaista, ja te tiedätte sen." Sheldon
puhui hitaasti ja vakavasti. "Ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee,
siihen nimittäin, että minä en anna teille lupaa, niin sehän oli vain
puheentapa. Tietysti minä en ole teidän holhoojanne. Tiedättehän, että
voitte lähteä Guvutuun, jos mielenne tekee" -- "tai vaikka hiiteen",
oli hän vähällä lisätä. "Mutta minua surettaisi, jos tekisitte sen,
siinä kaikki. Olen hyvin pahoillani siitä, että olen loukannut teitä.
Pitäkää mielessänne, että olen englantilainen."

Joan hymyili ja istuutui jälleen.

"Ehkä olen ollut liian kiivas", myönsi hän. "Katsokaahan, minä en voi
kärsiä pakkoa. Jospa tietäisitte, kuinka olen saanut taistella
vapaudestani. Ja kun joku teistä miehistä, jotka itse olette
korottaneet itsenne luomakunnan kruunuiksi, sanoo minulle, mitä saan ja
mitä en saa tehdä, niin se saa minut kiihdyksiin. Se on minulle arka
kohta. -- Viaburi, pysy kyökissä. Ei tarvitse hakea Noa-Noaa! -- Ja mr
Sheldon, sanokaapa nyt minulle, mitä minun on tehtävä. Te ette tahdo,
että jään tänne, eikä minulla näytä olevan mahdollisuutta lähteä täältä
minnekään."

"Nyt teette minulle vääryyttä. Olihan oikea onnenpotkaus minulle, että
satuitte kärsimään haaksirikon juuri täällä. Olin hyvin yksin ja hyvin
sairas. En todellakaan tiedä, olisinko ensinkään jaksanut kestää,
ellette te olisi sattunut tulemaan. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Jos
ajattelisin vain itseäni, omaa etuani, niin en tahtoisi mitenkään antaa
teidän lähteä. Mutta minä en ajattele itseäni, vaan teitä. Tämä teidän
täälläolonne ei -- sitä ei voi pitää oikein sopivana, kuten ymmärrätte.
Jos minä olisin naimisissa, jos täällä olisi joku toinen valkoihoinen
nainen ... Mutta asiain näin ollen..."

Joan nosti kätensä ylös epätoivoa teeskennellen.

"Minä en voi seurata teidän ajatuksenjuoksuanne", sanoi hän. "Toisena
hetkenä te sanotte, että minun pitää lähteä tieheni, ja toisena, ettei
minulla ole paikkaa minne mennä ja että te ette anna minun lähteä. Mitä
tyttö-raukan siis on tehtävä?"

"Sehän juuri on pulma", sanoi Sheldon neuvottomana.

"Tämä tilanne häiritsee siis teidän rauhaanne?"

"Yksinomaan teidän tähtenne."

"Antakaa minun silloin rauhoittaa tunteitanne ja sanoa teille, että se
ei häiritsisi minua hituistakaan, ellette te nostaisi siitä niin pahaa
melua. Minä en koskaan huoli olla suutuksissani sen johdosta, mille ei
mitään voi. Työläs on potkia tutkainta vastaan. Tarkastakaamme nyt
asemaa! Te olette täällä ja minä olen täällä. Olette itse sanonut,
etten voi lähteä täältä minnekään. On päivänselvää, ettette tekään voi
lähteä tiehenne ja jättää minua tänne yksin koko plantaasin ja
kahdensadan villatukkaisen ihmissyöjän kanssa. Siksi te jäätte
paikallenne ja minä jään myös. Se on aivan yksinkertaista. Ja samalla
se on seikkailua. Edelleen, teidän ei tarvitse olla huolissanne itsenne
takia. Minä en ole naimahaluinen. Tulin Salomonin-saarille saadakseni
plantaasin, en miestä."

Sheldon punastui, mutta ei sanonut mitään.

"Minä tiedän, mitä te ajattelette", nauroi tyttö iloisesti. "Te
ajattelette, että jos minä olisin mies, niin te vääntäisitte minulta
niskat nurin. Ja sen minä olen ansainnutkin. Olen hyvin pahoillani.
Minun ei pitäisi alituisesti loukata teidän tunteitanne."

"Pelkään, että usein annan teille aihetta siihen", sanoi Sheldon
tuntien helpotusta huomatessaan myrskyn olevan tyyntymässä.

"Nyt minä keksin jotakin!" huudahti Joan samassa. "Lainatkaa minulle
muutamia palvelijoitanne täksi päiväksi. Minä rakennan itselleni
ruohomajan pihamaan perimmäiseen nurkkaan -- paalujen varaan tietysti.
Voin muuttaa sinne tänä iltana. Siellä minun tulee hyvä ja turvallinen
olla. Tahitilaiset saavat vartioida taloa aivan kuin olisimme laivalla.
Ja sitten minä opiskelen kookospalmunviljelystä. Korvaukseksi pidän
huolta keittiöstänne ja taloudestanne ja annan teille säädyllistä
ruokaa syödäksenne. Ja loppujen lopuksi en kallista korvaani teidän
vastaväitteillenne. Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa ja ehdottaa --
että minä asettuisin teidän bangaloonne ja te rakentaisitte ruohomajan
itsellenne. Mutta siihen minä en suostu. Teidän on paras alistua
kaikkeen. Muussa tapauksessa, ellette te suostu, menen joen poikki,
teidän hallintopiirinne ulkopuolelle, ja rakennan sinne kylän itselleni
ja merimiehilleni -- he kai saavat sitten purjehtia Guvutuun hankkimaan
elintarpeita. Ja nyt teidän pitää opettaa minua pelaamaan biljardia."



VII.

Kesytöntä joukkoa.


Joan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan
sellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi.
Ensimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä.
Palvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin
vähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että "hänen pää pyöri
ympäri hyvin paljon", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän
Joanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen
läksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain
säilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä
ravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista "laiskajaakko" ja
"vetelys" eivät olleet pahimpia.

Joan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa
hakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi
ei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja
halveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut
keittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt
ihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla
oivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä
monenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun.
Banaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että
raakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin
mielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat
ahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja
Balesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita
mangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan
hämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja
niin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta
ytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta
hän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja
muhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu,
mitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän
sai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän
maitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä,
jotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja
käytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin
puolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia,
jonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka
olivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli
huolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin
salaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti
aina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa,
valmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä
kyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.

"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä", selitti hän
keittiötoimia tarkoittaen, "mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on
minut totuttanut."

Muun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli
Sheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti
paikalla rakentaa uuden ja -- kuten hän itse sanoi -- säädyllisen
sairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja
pani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli
löytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita
varten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi
omaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata
ensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi
aikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.

Joan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli
tuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei
Joan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut
haikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia
viehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai
veljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt
merkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman
kohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja
jo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen
astuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin
neuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja
haikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän
tahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän
puolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen
älykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara
niinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä
hän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli
tavannut.

Erimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä
loppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta
ankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin
oli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon
palvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa
ahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan
huomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan
levottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että
Sheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle
ilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin
ruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että
valkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen
asemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa,
joita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että
salomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä
kohdeltaisiin lempeästi.

Eräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin
laivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka
miehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät
suljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten
keittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli
kylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien
siisteyskäsitettä -- he kylpivät itse usein kattiloissaan -- rikos oli
vain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen.
Salomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä,
halveksittavina olentoina.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat
vihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen
lakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä
lukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja
tehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja
kirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen
alhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun
tauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita,
jäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen
rajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli "Vaikeneva",
toinen Bellin-Jama eli "Kerskailija." Molemmat olivat aikoinaan
palvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli
valkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.

"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary", sanoi Bellin-Jama.

"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?" kysyi
Sheldon.

"Me tapa ne", vastasi Bellin-Jama.

"Mitä sinä poika minulle puhut?" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen
suuttua. "Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun
iso kello soittaa _kai-kaille_, silloin saatte tulla puhumaan minulle
niistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä."

Joukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi
paikoilleen.

"Minu ei mene", sanoi hän.

"Varo itseäsi, Bellin-Jama", sanoi Sheldon ankarasti, "tai minä lähetän
sinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon
minä."

Bellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.

"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito
queenslandilaiseen tapaan.

Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia
paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen
taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä
rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin
ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.

Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen
sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli
tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli
pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja
Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi
hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka
oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki
Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä
vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista
ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan
ojensi revolverinsa -- ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti
taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua
häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua.
Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja
ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää
mahdollisuuden varaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän
iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina
oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin
sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina
matkalla työmailleen.

Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja
itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä
nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun
tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä
tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti
avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.

"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että
te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa..."

Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja
itkettyneet.

"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne,
että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."

"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin
saada sanotuksi.

"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä
hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."

"Tiedättekö, minun täytyy sanoa...", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.

"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.
Voi, ettekö nyt voi mennä!"

Sheldon kalpeni suuttumuksesta.

"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.

"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei
koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta
kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua
vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."

"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja
kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."

"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän
työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän
kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta
nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä
tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä
kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on
vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä
huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja
heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista
eläimistä."

Sheldon kumarsi ja lähti ulos.

"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi
Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin
viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt
sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole
vaarallinen."

Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön
mielen muuttuneen.

"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme", alkoi hän
puhua. "Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä
sekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli
on kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi
siten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta
heistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä
pyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän
saarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä
työmiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä --
katsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on
melkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin
suuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä
myötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä.
Jos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja
jos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin
he tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää
teille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan
mustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa
muukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako
tuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava
ajatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta
sisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli
hallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt
mustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä
oli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua
tervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen
auttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan.
Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä
meille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie
huomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos
miehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on
esitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä
aitauksen ulkopuolella. Tämä mies -- hän oli Packardin venemiehiä --
oli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?'
kysyi Hughie. -- 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me
venemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene
pois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin,
joka lennätti hänet verannan portaita alas."

"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa", väitti Joan. "Valkoista miestä
te ette kohtelisi sillä tavoin."

"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen,
musta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että
jokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän
loukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea."

"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne
voimakkaamman oikeudesta..."

"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta.
Mikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa.
Hän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja
nämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona
tautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen
molemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin
paljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. -- Täällä on
myöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin
uskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää
luottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään
Malaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä
Langa-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla
aseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun
laivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin
kannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai
surmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se
oli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha."

"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden", sanoi Joan,
"mutta uskon varmasti, että _järkevä_ ystävällisyys ja lempeys veisivät
tyydyttävämpiin tuloksiin."

"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa
huomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko
Salomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on
asianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat
eivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista
lurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan
saksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he
ostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten
huonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla
pakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen
työmiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin
huonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla
missään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä
pestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha
tai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat
allekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon.
Sellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului
rannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja
nuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli
lähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei
saanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.

"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään
työntekijöitä -- kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden
vuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa
rantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan
vaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No
niin -- osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme.
Tietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa
toverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset
omistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä
vähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja
surmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai
kahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja
siis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän
omat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään -- sananmukaisesti ajoivat
heidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset,
tulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme
tunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta
neuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.

"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me
koetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit
päättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka
typeriä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä
meidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme
kaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian
saisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin
kahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä
työmiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä
kalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät
kilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.

"Sitten me aloimme kiristää ohjia. Täytyi joko hallita kovin kourin tai
jättää kaikki, ja me olimme kiinnittäneet melkein koko omaisuutemme
yritykseen emmekä voineet jättää sitä. Ja sitäpaitsi ylpeytemme ei
olisi sitä sallinut. Me olimme lähteneet kotoa saadaksemme jotakin
aikaan, ja luonteemme olivat sellaiset, että meidän täytyi ponnistella
eteenpäin. Taistelu on ollut ankara, sillä Berandea on pidetty ja
pidetään tänäkin päivänä työvoimaa silmälläpitäen Salomonin-saarten
kovaosaisimpana plantaasina. Tiedättekö, meidän ei ole onnistunut saada
tänne valkoihoisia. Olemme tarjonneet työnjohtajan paikkaa puolelle
tusinalle. En tahdo sanoa, että he ovat pelänneet, sillä he ovat olleet
rohkeita miehiä. Mutta he ovat pitäneet paikkaa epäterveellisenä -- sen
sanoi ainakin viimeinen, joka epäsi tarjouksemme, syyksi. Ja niin on
Hughien ja minun ollut pakko tulla omin voimin toimeen."

"Ja kun toverinne kuoli, olitte te valmis jatkamaan aivan yksin!"
huudahti Joan silmät loistaen.

"Aioin koettaa suoriutua jotenkuten. Ja nyt pyydän teitä, miss
Lackland, olemaan armelias, kun minun käytökseni tuntuu teistä liian
kovalta, ja muistamaan, että asemani on harvinaisen vaikea. Meillä on
huonoa väkeä, mutta me saamme heidät tekemään työtä. Te olette käynyt
katsomassa viljelyksiä ja tiedätte, että niin on, Ja minä vakuutan
teille, että parempia kolmen-neljän vuoden vanhoja puita ette tapaa
yhdeltäkään Salomonin-saarten plantaasilta. Me olemme työskennelleet
sitkeästi saadaksemme kaiken hyvään kuntoon. Vähitellen olemme
hankkineet uutta työvoimaa. Sitä varten ostimme 'Jessien'. Tahdoimme
itse valita työmiehemme. Ensi vuonna useimpien alkuperäisten
työntekijöitten sopimus päättyy -- heidät pestattiin Beranden
ensimmäisenä vuonna, ja heidän sopimusaikansa menee umpeen eri aikoina
vuotta. Tietysti he ovat jossakin määrin turmelleet uudetkin työmiehet,
mutta se on helposti korjattavissa, ja sitten Berandesta tulee
kunnioitettava plantaasi."

Joan nyökäytti päätään, mutta pysyi ääneti. Hänen mielensä täytti
yksinäisen valkoisen miehen kuva sellaisena kuin hän ensiksi oli hänet
nähnyt, voimattomana ja kuumeisena, murtuneena hylkynä lepotuoliin
vaipuneena, miehen, joka rotunsa edustajana oli tuomittu hallitsemaan
viimeiseen hengenvetoonsa asti.

"Vahinko todellakin", sanoi hän. "Mutta valkoisen miehen täytyy kai
saada hallita."

"Minua se ei viehätä", vakuutti Sheldon. "Kautta henkeni en voi saada
selville, miksi oikeastaan olen tullut tänne. Mutta täällä olen enkä
voi lähteä tieheni."

"Rodun kohtalo", sanoi Joan heikosti hymyillen. "Me valkoihoiset olemme
ammoisista ajoista olleet rosvoja, maarosvoja tai merirosvoja. Luulen,
että se on meillä verissä ja ettemme voi vapautua siitä."

"Minä en ole koskaan ottanut asiaa niin syvämietteiseltä kannalta",
tunnusti Sheldon. "Minulla on ollut täysi työ tuumiskellessani, miksi
tulin tänne."



VIII.

Paikallisvärit.


Auringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [_ketch_ = pienehkö
kaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin
sen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla
oli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo
edeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin
malaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi
Joanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään
Christian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui
suoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa "Bountyn" kapinaan.
Tahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä
silmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen
kovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki
hänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia
elatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.

Tavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta
tytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin
tunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian
noloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana,
mutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista
mustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan
viljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla.
Ja viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata
pyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista
viljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä
viidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä
ennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat
rannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.

"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu",
kertoi Young Sheldonille. "Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port
Adamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he
eivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai
asiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa,
kun tieto ehti sinne."

"Minun pitänee hylätä Ugi", tuumi Sheldon.

"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne
sai surmansa", lisäsi Young. "Siellä pitäisi olla vähintään kaksi
valkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan
tekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte
kyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille
koira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi
luvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se
oli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko
laivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi."

"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa", sanoi Joan.

"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien
suuhun."

"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin",
jatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. "'Apostle' toi
vast'ikään tiedon siitä."

"Missä Marovon laguuni sijaitsee?" kysyi Joan.

"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen", vastasi Sheldon.
"Bougainville on juuri sen alapuolella."

"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet", jatkoi Young, "mutta
Marovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen
laivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä
Choiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä
muutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä
talosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä
ovatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia
Lee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei
tiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi
toimeenpanna tarkka tutkimus. Ja -- niin, sehän on totta, eräs
sotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla
-- 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte -- ja ammuskeli granaateilla
viidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti
järjestämään sikäläisiä oloja."

Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young
sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:

"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"

Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui
hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä,
minkä ajatella saattaa, vastasi:

"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin
heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa.
Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen
pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä
aavistaneetkaan."

"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä
purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset,
jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta
ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli
saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä
on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa
väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan
silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille
työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän
oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen,
kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he
olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He
houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja
surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka
Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli
juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän
sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan
siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin,
hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt
suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen
päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän
säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne
takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten
plantaasilta."

"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja
selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se
on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä
kartalle punaisella -- ja keltaisella tautien merkiksi."

"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa.
Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat
onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan
raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme
teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt
leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki
näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."

"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä
nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset
ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi
iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei
Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."

"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua,
kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti
näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy
kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja
hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."

"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi",
toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä
varsinaista maatyötä."

"Se on totta."

"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan
kiihkeästi.

"Niin -- kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja
keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien
työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän
työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä
plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni
kyllästynyt mustaan työväkeen."

"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"

Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon
jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene,
kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä..."

"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"

"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."

Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi
työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka
vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei
ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena.
Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä,
jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä
työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja
voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa.
Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen
hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari
mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten
Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli
päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen
aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.

"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette
tästä neekerinmetsästäjästä?"

"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet
tottumaan talon palvelijoihin", vastasi Joan.

"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!"

Piru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta
ahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa
tahitilaista kohti.

Mutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen
ihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä
heilutellen.

"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi", huudahti Joan. "Sehän on
viisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että
tahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei
pure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?"

Noa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.

"Se ei tietä minä tahitilainen", selitti hän. "Se näke minulla pitkät
housut, valkoisen miehen housut."

"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi", sanoi
Sheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun
kanssa.

Juuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä,
sattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla
alligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään
_lava-lavat_, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten
reisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin
hyväilyistä.

"Heillä ei housut", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä
leveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.

Mies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin
vesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru
kääntyi Matauareen päin.

"Juokse, Matauare, juokse!" kehoitteli Joan.

Mutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.

"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee", selitti Joan
Sheldonille.

Tahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin
tämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa
hän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa
tuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja
putosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti
hyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan
yrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja
epäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.

"All right, Piru, all right", vakuutteli Sheldon koiralle. "Matauare
hyvä mies, minun mies."

Mutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä,
ennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten
sen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön
nurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten,
kiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään
kiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle,
missä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.



IX.

Mies ja nainen.


Pirun väsymätön tarmo ja valppaus tekivät mitä syvimmän vaikutuksen.
Näytti siltä, kuin puremishalu olisi alituisesti syyhyttänyt sen
hampaita, ja milloin se ei voinut iskeä niitä mustiin sääriin,
se tyytyi kookospähkinöihin, joita putoili puista pihamaalle,
karkoitti kaikki kanat aitauksen sisäpuolelta ja osoitti kiukkuista
mielenlaatuaan jokaiselle päällysmiehelle, joka tuli tekemään tiliään
töitten kulusta. Se ei voinut unohtaa rääkkäystä, jonka alaisena se oli
ollut penikka-aikanaan ja joka ainiaaksi oli syövyttänyt sen mieleen
leppymättömän vihan mustaa rotua kohtaan, ja sen viha oli niin
raivoisa, että Sheldonin täytyi sulkea se asuinhuoneisiin, jos joku
vieras alkuasukas joskus jostakin syystä pääsi aitauksen sisäpuolelle.
Tämä loukkasi joka kerta Pirun tunteita, ja kun se sitten pääsi
vapaaksi, niin talon palvelijoilla oli syytä olla varuillaan.

Christian Young purjehti edelleen "Minervallaan" vieden mukanaan Tommy
Jonesille kutsun -- perille vietäväksi kukaties milloin -- poiketa
Berandelle, kun hän ensi kerran liikkuisi niillä vesillä.

"Mitä suunnitelmia teillä on tultuanne Sydneyhin?" kysyi Sheldon samana
iltana Joanilta heidän syödessään päivällistä.

"En ole ennen kuullutkaan, että muka lähtisin Sydneyhin", vastasi Joan.
"Mutta arvattavasti te olette saanut pensaikkolennättimitse tiedon,
että tuo tulagilainen kolmas apulaisasiamies, vanginvartija ja entinen
merimies, aikoo karkoittaa minun epämieluisan persoonani."

"Oi ei, ei sinnepäinkään, vakuutan sen teille", alkoi Sheldon nolona ja
hätäisesti peläten tietämättään tahtomattaan loukanneensa. "Minä vain
tulin sitä ajatelleeksi. Katsokaahan, kun nyt olette menettänyt
kuunarinne ja -- ja kaiken muun -- ymmärrättehän -- niin minä olin
ajatellut, että jos -- niin, jos -- tuhat tulimmaista, jos te
tahtoisitte minun asiamiesteni välityksellä Sydneyssä hankkia lainan --
tietysti väliaikaisesti -- kunnes olette ehtinyt antaa ystävillenne
tiedon asemastanne, niin minä olisin hyvin iloinen voidessani -- niin,
kyllähän te ymmärrätte. Sopivinta..."

Hän pysähtyi kesken lausettaan ja katsoi Joaniin samalla kertaa
suutuksissaan ja levottomana.

"Mitä ihmettä tämä nyt taas merkitsee?" kysyi hän melkein kiivaasti.
"_Mitä_ minä nyt olen tehnyt?"

Joanin silmät loistivat taisteluhalusta, ja hänen huulensa vetäytyivät
pilkalliseen hymyyn.

"Ette ainakaan mitään odottamatonta", sanoi hän rauhallisesti. "Olette
vain tavallisessa, jokapäiväisessä miehisessä ylimielisyydessänne
jättänyt minut kokonaan huomioon ottamatta. Tietenkään se ei merkitse
mitään, että minä olen sanonut teille, että _minun_ aikomukseni ei
suinkaan ole ollut lähteä Sydneyhin. Mutta sinne minun täytyy mennä,
koska te korkeammassa viisaudessanne niin olette päättänyt."

Hän vaikeni ja katsoi Sheldonia uteliaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut
jokin outo, merkillinen luontokappale.

"Olen tietysti kiitollinen teidän avuntarjouksestanne", jatkoi
hän, "mutta sekään ei riitä parantamaan loukatun ylpeyteni
saamaa haavaa. Mitä teidän tarjoukseenne tulee, niin se ei ollut
enempää kuin valkoisella miehellä on oikeus odottaa toiselta.
Haaksirikkoutuneita merimiehiä on aina tapana auttaa eteenpäin. Mutta
tämä kysymyksessäoleva merimies ei ole avun tarpeessa. Ja toiseksi tämä
merimies ei aio lähteä Sydneyhin, niin että paljon kiitoksia vain."

"Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?"

"Keksiä jonkin kolkan, missä minun ei tarvitse alistua sietämään
korkeamman sukupuolen holhousta ja määräämisvaltaa."

"Ei, tiedättekö, tuo menee sentään vähän liian pitkälle." Sheldon
nauroi, mutta nauru oli väkinäistä eikä tuntunut ensinkään
luonnolliselta. "Te tiedätte itse, kuinka mahdoton tämä nykyinen
tilanne on."

"Minä en tiedä mitään sellaista, hyvä herra. Ja vaikkapa se olisikin,
niin enkö minä ole suoriutunut tähänkin asti?"

"Mutta se ei voi jatkua. On todella..."

"Mitä vielä, miksi se ei voisi jatkua. Kun kerran olen suoriutunut
tähän asti, niin miksi en suoriutuisi edelleenkin. Minä aion jäädä
Salomonin-saarille, mutta en Berandelle. Huomispäivänä aion lähteä
veneellä Pari-Sulaylle. Puhuin asiasta kapteeni Youngin kanssa. Hän
kertoi, että siellä on vähintään neljäsataa acrea maata, pelkkää hyvää
viljelyskelpoista maata. Ja kun Pari-Sulay on saari, niin minun ei
tarvitse pelätä, että villisiat hävittäisivät nuoret puut. Minun ei
tarvitse muuta kuin pitää rikkaruohot loitolla, kunnes puut alkavat
kantaa hedelmää. Ensiksi minä aion ostaa saaren; toiseksi hankkia
neljä- tai viisikymmentä mustaa työmiestä ja alkaa raivata maata ja
istuttaa puita. Samalla rakennan itselleni bangalon, ja sitten te
pääsette vapaaksi minun kiusallisesta läsnäolostani -- älkää nyt vain
sanoko, ettei se muka ole kiusallinen."

"Ei, kyllä se on kiusallinen", tunnusti Sheldon avomielisesti. "Mutta
kun te ette tahdo katsoa asiaa minun kannaltani, niin meidän ei kannata
siitä keskustella, Olkaa nyt hyvä ja unohtakaa tämä kaikki ja luottakaa
siihen, että minä tahdon auttaa teitä tämän -- tämän suunnitelmanne
toteuttamisessa. Minä tiedän enemmän kookosviljelyksestä kuin te. Te
puhutte ikäänkuin olisitte kapitalisti. En tiedä, kuinka paljon rahaa
teillä on, mutta en voi luulla, että te 'ryvette kullassa', kuten
teillä amerikkalaisilla on tapana sanoa. Mutta minä tiedän, mitä
tuollainen maan raivaaminen maksaa. Olettakaamme, että hallitus myy
teille Pari-Sulayn punnasta acrelta. Raivaustyö maksaa teille vähintään
neljä kertaa niin paljon, siis yhteensä viisi puntaa acrelta ja
neljäsataa acrea eli kaikkiaan kymmenentuhatta dollaria. Onko teillä
niin paljon rahaa?"

Joan seurasi hänen sanojaan tarkkaavaisena ja jännittyneenä, ja Sheldon
näki selvään, että äskeinen riita oli jäänyt unohduksiin. Tyttö oli
ilmeisesti pettynyt ja vastasi allapäin:

"Ei, minulla on tuskin kahdeksaatuhatta dollaria."

"On vielä muutakin, mitä teidän on otettava huomioon. Te tarvitsette,
kuten itse sanoitte, ainakin viisikymmentä työntekijää. Palkkioita
lukuunottamatta heidän palkkansa on kolmekymmentä dollaria vuodessa."

"Minä maksan tahitilaisilleni viisitoista dollaria kuussa."

"He eivät kelpaisi mihinkään varsinaisessa plantaasityössä. Mutta
palatkaamme asiaan. Viidenkymmenen mustaihoisen työmiehen vuosipalkat
nielevät teiltä kolmesataa puntaa vuodessa -- se on tuhatviisisataa
dollaria. Hyvä! Kuluu hyvinkin seitsemän vuotta, ennenkuin puunne
alkavat kantaa hedelmiä. Seitsemän kertaa tuhatviisisataa on
kymmenentuhattaviisisataa -- siis enemmän kuin te omistatte -- ja
kaikki se menee työmiesten palkkoihin eikä teille jää penniäkään
bangaloa, muita rakennuksia, työkaluja, kiniiniä, Sydneyn-matkoja ja
paljoa muuta varten."

Sheldon pudisti vakavasti päätään. "Teidän täytyy luopua siitä
tuumasta."

"Mutta minä en tahdo lähteä Sydneyhin", huusi Jaan. "Minä en aivan
yksinkertaisesti tahdo. Minä lunastan itselleni niin suuren osuuden
jostakin muusta plantaasista kuin varani sallivat. Myykää minulle osuus
Berandeen."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sheldon niin vilpittömästi ilmaisten
kauhistuksensa, että Joan purskahti makeaan nauruun.

"No niin, en tahdo kiusata teitä. Minä en, kuten ymmärrätte, ylimalkaan
ole halukas tyrkyttämään seuraani niille, jotka eivät sitä halua. Niin,
niin, kyllä minä tiedän, että te palatte halusta saada huomauttaa
minulle, että olen tyrkyttänyt seuraani teille aina siitä hetkestä
lähtien, jolloin astuin maihin, mutta että olette liian kohtelias
sanoaksenne sen. Mutta kuten itse olette anonut, on minun ollut
mahdotonta lähteä tieheni, eikä minulla ole ollut muuta neuvoa kuin
jäädä tänne. Te ette antanut minun lähteä Tulagiin. Te pakotitte minut
tyrkyttämään teille seuraani. Mutta sama se, minä en ryhdy kenenkään
kanssa osakkaaksi. Ostan Pari-Sulayn, mutta panen vain kymmenen miestä
työhön ja raivaan hitaasti. Lisäksi koetan saada ostetuksi jonkin
vanhan aluksen ja hankin kauppaluvan. Ja mitä siihen seikkaan tulee,
niin aion tehdä retkiä Malaitalle tuomaan sieltä miehiä."

Hän katsahti Sheldoniin odottaen vastaväitteitä, ja tämän nyrkkiin
puristunut käsi ja miehekkään kauniitten kasvojen jokainen piirre
osoittivat, ettei hän ollut erehtynyt.

"Sanokaa pois mitä ajattelette", kehoitti hän. "Älkää välittäkö
minusta. Minä -- minä alan tottua siihen, kuten tiedätte. Oikein
totta!"

"Toivoisin, että olisin nainen, jotta voisin sanoa teille, kuinka
rajattoman järjetön ja mahdoton koko teidän tuumanne on", huudahti
Sheldon kiihdyksissään.

Joan katsoi häneen miettien ja sanoi:

"Vielä parempihan on, että olette mies. Mikään ei estä teitä puhumasta
minulle suoraan, sillä minä pyydän teitä kohtelemaan minua ikäänkuin
olisin mies. En tullut tänne Salomonin-saarille helmojani laahustamaan.
Ettekö voisi olla hyvä ja unohtaa, että minä onnettoman sattuman kautta
olen jotakin muuta kuin mies, joka tahtoo ansaita leipänsä."

Sheldonin mielessä kiehui ja kuohui. Tekikö tyttö hänestä pilaa? Vai
potiko Joan epänaisellisuuden väijyvää tautia? Vai oliko kaikki tyynni
pelkkää hämmästyttävän, liikuttavan järjetöntä lapsellisuutta?

"Minä olen sanonut teille", aloitti hän jäykästi, "että nainen ei voi
lähteä Malaitalle työväkeä noutamaan. Muuta en tahdo -- enkä uskalla --
sanoa."

"Ja minä sanon teille vuorostani, että tuo ei ensinkään pidä
paikkaansa. Minä olen omana kapteeninani purjehtinut 'Mielellä'
Tahitilta tänne asti -- ja siihen, että menetin laivani, ovat teidän
merikarttanne syypäät. Olen ammattitaitoinen merenkulkija, ja sitä ei
juuri voi sanoa teidän täkäläisistä kapteeneistanne. Kapteeni Young
kertoi minulle siitäkin. Ja minä olen myös merimies -- parempi merimies
kuin te, kun kovalle ottaa, ja sen te tiedätte. Osaan ampua. En ole
tyhmä. Kykenen hyvin pitämään huolta itsestäni. Ja aivan varmasti aion
ostaa aluksen, purjehtia sillä ja tehdä retkiä Malaitalle."

Sheldon teki epätoivoisen liikkeen.

"Se on oikein se", jatkoi Joan sanatulvaansa. "Peskää te kätenne. Mutta
perästä kuuluu, kuten Vonin oli tapana sanoa."

"Ei meidän kannata keskustella tästä asiasta. Otetaan nyt hiukan
musiikkia."

Hän nousi ja meni ison grammofonin luo, mutta vääntäessään konetta,
ennenkuin levy vielä oli alkanut pyöriä, hän jo kuuli Joanin sanovan:

"Te olette kai koko elinaikanne tavannut vain Jane Eyrejä. Siksi ette
ymmärrä minua. Tule, Piru, jättäkäämme hänet rauhassa nauttimaan
vanhasta soitostansa."

Sheldon katsoi häneen kärsivä ilme kasvoillaan ja aikomatta sanoa
mitään, kunnes näki hänen ottavan pyssyn telineeltään, tutkivan, oliko
se ladattu, ja astuen ovea kohti.

"Minne aiotte mennä?" kysyi hän päättäväisesti.

"Kun te kerran tahdotte kohdella minua kuten mies naista, niin teistä
olisi hirveän vaikeaa -- tai ehkä sopimatonta -- sanoa minulle, miksi
en saisi mennä alligaattoreja pyydystämään. Hyvää yötä! Nukkukaa
hyvin!"

Sheldon sulki grammofonin niin, että paukahti, astui askelen ovea
kohti, mutta muutti äkkiä mieltä ja heittäytyi nojatuoliin.

"Nyt te toivotte, että pedot syövät minut suuhunsa, eikö totta?" huusi
Joan verannalta, ja hänen astuessaan portaita alas helähteli raikas
nauru avoimesta ovesta Sheldonin kärsiviin korviin.



X.

Boucher'n sanantuoja.


Seuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt
tutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa
ennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja
ankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen
astumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä
ulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja,
teki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja
rypisti kulmiaan entistä tuimemmin. "Jessien" menettäminen oli ollut
Berandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa
vastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut
ottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut
peittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.

"Hughie-raukka", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. "Mikä onni, että
sinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta
surkeutta."

Kahden sadekuuron väliajalla "Flibberty-Gibbet" ilmestyi
ankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, "Jessien" Olesenin veli,
harmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi
väsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin.
Whiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi
tehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.

"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen", sanoi Sheldon.
"Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa
keuhkoihinne?"

Vanha merimies pudisti päätään.

"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin
siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."

"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.

"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma
pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut
kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa
yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin
saarille -- sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa
henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä
myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin
kuukauden kuluttua vainaja."

"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne,
kunnes kuolette."

"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta
en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen
kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan
olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."

Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi
laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon,
ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje
laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon
tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan
veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan
vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain
hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät
sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä
Joan astui veräjästä pihamaalle.

Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat
kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt
pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi
yöksi.

Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta
rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin
juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan
ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.

"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän
hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja
bangalon paikka -- sen olen jo valinnut -- on suurenmoinen. Teidän
pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane
pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö
tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt
päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen
taas luonanne."

Ja hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin
isossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen
paluutaan.

"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän
kanssanne."

"Rähistä", vastasi Sheldon. "Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta
ja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa."

"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?"

Sheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että
vihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän aloittamaan. "Minun ei olisi pitänyt
ajatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on
aivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään
tyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt
olen..."

"Tehnyt rumia huomautuksia", jatkoi Joan hänen puolestaan.

"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen", valitti Sheldon.

"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä
kaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan,
että oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua
minua."

"Tokkopa."

"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on
hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni
olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."

Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä
Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.

"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te
nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas
niin, naurakaa! Mutta älkää toki" -- lisäsi hän kiireesti -- "älkää
toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi
hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte
olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin
epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella,
'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso
kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen
hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti
sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä
purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa
hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."

"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää
perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar,
kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä
neekerit ovat."

Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti
hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon
saada toisen annoksen lihaa -- ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut
nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita,
kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä
sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan
alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet
mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat
tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa
Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta,
aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon
avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken.
Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan.
Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut
nainen. Hän oli vain tyttöletukka -- ja lisäksi poikamainen
tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien
lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja
kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi
seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät
pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton
toverillisuus.

Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä
tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja
kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä
mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta.
Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä
aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka
edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä,
alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet
hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen
lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen
omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua
maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja
uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika.
Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen
vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä
herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta
toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.

No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin
poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen,
voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän
kerran heräisi -- ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri
sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli
joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli
huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla.
Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli
odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.

Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi",
sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"

"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä
sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että
minä huomenna -- kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin
ettei se loukkaa hänen tunteitaan -- annan miesteni toimittaa siinä
suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt
riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui
tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä
pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi
karata sillä."

Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua
ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon
meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei
hänet portaille kuulustellakseen häntä.

"Kuka sinun herrasi on?" kysyi hän. "Ja mitä sinä teet täällä, kun
aurinko menee alas?"

"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra
luo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri."

Mustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.
Tämä silmäili sitä hätäisesti.

"Se on Boucher'lta", selitti hän, "Packardin seuraajalta. Packard oli
tuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti
hengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä --
viisikymmentä miestä isoissa kanooteissa -- ja että he ovat
leiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen
tusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja
Boucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä
heihin."

"Ja silloin?" kysyi Joan.

"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on
katsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni
jätä teitä tänne yksin."

"Ottakaa minut mukaanne sitten."

Sheldon hymyili ja pudisti päätään.

"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni", neuvoi Joan. "He
osaavat ampua eivätkä pelkää mitään -- lukuunottamatta Utamia, joka
pelkää kummituksia."

Isoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen
rantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme
muuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina
perätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.

"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun
vene erkani rannasta.

Sheldon pudisti päätään.

"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä
puoliaan.

"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset
voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille,
jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne
on vain kaksitoista mailia."

Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka
äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja
juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He
väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle
joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta.
Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi
haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin
kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä,
joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa
mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin
muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.

"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"

"Minä Aroa", vastasi mies.

Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän
oli hoitanut sairaalassa.

"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.

"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.

"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto
delfiinihammas, minu tahto vyö."

Joan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes
irvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta
kapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin
kiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli
äsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin
villin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi
seinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti
ja uhkaavan äänettöminä.

"Niinkö?" sanoi Joan. "Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?"

"Minu otti lääke", sanoi Aroa. "Sinu maksa minu."

Tämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä,
kuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän
näköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä.
Pieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän
ohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi
puhaltaa.

"Mene pois", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.

"Sinu maksa minu", sanoi nuorukainen.

"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet."

Mutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi
häneen miltei röyhkeästi toistaessaan:

"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt."

Silloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo
korvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät
lähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.

"Sinu maksa minu", sanoi hän.

Hänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli
huomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja
hänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin
voimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.

"Mikä syy?" kysyi Joan.

"Minu Gogoomy", vastasi mies. "Bawo minu veli."

Joan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut
kuumeeseen. "Jatka", käski hän.

"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu
suuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu."

Joan nauroi.

"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu
lääke?"

Hän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy
painautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.

"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä
minu liian paljon."

"Pelkää?" kysyi Joan vihasta väristen.

"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää", sanoi Gogoomy
ylpeästi.

Silloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään
tuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti
sivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin
pakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan
tuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä.
Mutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan
paikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi
hän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla
kutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa
arkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen
tuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi
heitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi
nauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että
hänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan
nuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli
tahtoi saada maksun hänen hengestään.

"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!" mutisi hän ja mietti mielessään,
kertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.



XI.

Port Adamsin joukko.


"Ja kaikki järjestyi aika helposti", kertoi Sheldon. Hän istui kahvia
juoden kuistilla. Vene oli nostettu katoksensa alle. "Boucher oli
aluksi hiukan arka eikä tahtonut lujin kourin käydä asiaan käsiksi,
mutta kun kerran olimme päässeet alkuun, niin hän suoriutui varsin
hyvin. Me leikimme oikeudenkäyntiä, ja Telepasse, tuo vanha roisto,
alistui tuomioihin. Hän on Port Adamsin päälliköitä, aika konna ja
veijari. Me tuomitsimme hänet maksamaan sikojen arvon kymmenkertaisesti
ja pakotimme hänet poistumaan joukkoineen. Ihanaa joukkoa, se täytyy
sanoa, vähintään kuusikymmentä miestä, viisi isoa kanootillista, kaikki
liikkeellä vain ilkitöitä tehdäkseen. Olivat saaneet käsiinsä
tusinan verran Snider-kiväärejä, jotka välttämättä pitäisi ottaa
takavarikkoon."

"Miksi ette ottaneet niitä?" kysyi Joan.

"Joutuakseni rettelöihin valtion asiamiehen kanssa! Hän on hirvittävän
arka, kun on kysymys hänen mustista holhokeistaan, kuten hän heitä
nimittää. No niin, me ajoimme heidät tiehensä, mutta he astuivat taas
muutaman mailin päässä maihin saadakseen _kai-kaita_. Luultavasti he
johonkin aikaan tänään kulkevat tästä ohi."

Kahta tuntia myöhemmin kanootit saapuivat. Ei kukaan huomannut niiden
tuloa. Palvelijat söivät aamiaista keittiössä, työmiehet asunnoissaan.
Piru lepäsi rauhaisassa unessa selällään biljardipöydän alla unissaan
karkoittaen kiusallisia kärpäsiä. Joan hääri varastohuoneessa, ja
Sheldon nautti päivällislepoaan riippumatossa kuistilla. Hän heräsi
äkkiä. Jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta hän oli herännyt
tuntien, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Liikahtamatta hän
katsahti pihamaalle ja huomasi, että se oli täynnänsä aseistettuja
alkuasukkaita. Hän tunsi samat miehet, joista oli eronnut aamulla,
mutta huomasi joukon kasvaneen. Kaikkia noita miehiä hän ei aikaisemmin
ollut nähnyt.

Hän laskeutui riippumatosta ja kulki harkitun hitain askelin kuistin
kaidepuuta kohti, jonka luo päästyään hän haukotteli unisesti ja katsoi
alas heihin. Omituista, ajatteli hän, että tuntui siltä, kuin hänen
kohtalonsa olisi ollut aina seisoa tällä korkealla paikalla ja kerran
toisensa jälkeen katsoa alas kapinoiviin mustiin joukkoihin, joita piti
hillitä ja suostutella uhkauksin tai lupauksin. Mutta vaikka hän
näennäisesti silmäsi joukkoa aivan välinpitämättömästi, teki hän
todellisuudessa tarkkoja huomioita. Uusilla miehillä oli kaikilla
uudenaikaiset pyssyt. Sitä hän oli arvellutkin. Heitä oli viisitoista,
ei kannattanut epäilläkään, etteivät he olleet Lungan karkulaisia.
Lisäksi oli alkuperäisellä joukkueella tusinan verran vanhoja
Snider-kiväärejä. Muilla oli keihäät, nuijat, jouset ja nuolet sekä
pitkävartiset tomahawkit. Alhaalla rannassa hän näki isot sotakanootit
maihin vedettyinä. Niiden korkeita keuloja ja periä koristivat
eriskummaiset veistellyt kuviot ja valkoisista simpukankuorista
muodostellut kiehkura- ja nauhakoristukset. Nämä alkuasukkaat olivat
surmanneet hänen ugilaisen kauppamiehensä Oscarin.

"Mitä asiaa teillä on tänne?" kysyi Sheldon.

Samassa hän salaa heitti silmäyksen merelle päin, missä
'Flibberty-Gibbet' kuvastui veden kiiltävään pintaan. Ei ainoatakaan
ihmistä näkynyt sen suojakatoksen alla, ja hän huomasi, että vene ei
ollut paikoillaan sen vierellä. Tahitilaiset olivat ilmeisesti
lähteneet Balesunaan päin kalastamaan. Hän oli ypö-yksin tällä
korkealla paikallaan vihamielisen joukon yläpuolella, sillävälin kuin
koko hänen maailmansa lepäili rauhallisesti tyynessä troopillisessa
puolipäivänhelteessä.

Ei kukaan vastannut, ja hän toisti kysymyksensä, tällä kertaa
ankarammalla äänellä, josta huomasi suuttumuksen alkavan kiehua
hänessä. Hänen äänensä sai mustan joukon rauhattomasti liikehtimään
kuten karjalauman. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Kaikkien silmät
tuijottivat häneen varmasti odottaen, että jotakin tapahtuisi. He
odottivat sitä, odottivat alhaisen ihmisjoukon aralla, yksimielisellä
tavalla, kuka heistä ensimmäisenä tarttuisi toimeen ja siten saisi
heidät kaikki yhtenä miehenä toimimaan. Sheldonkin odotti tätä samaa ja
koetti olla varuillaan. Suoraan alapuolellaan hän äkkäsi pyssynpiipun,
joka töin tuskin pisti esiin kahden mustan ruumiin välistä ja hitaasti
kohosi häntä kohti. Pyssy oli toisessa rivissä seisovan miehen
lanteilla.

"Mitä asiaa?" karjaisi Sheldon äkkiä osoittaen sormellaan miestä, joka
piteli pyssyä käsissään. Tämä väistyi taaksepäin, ja pyssynpiippu
laskeutui alemmaksi.

Sheldonin asema oli edelleenkin varma, eikä hän tahtonut antaa voiton
luisua käsistään.

"Pois täältä, te kaikki miehet", käski hän. "Pois täältä ja kauas
suolaiselle merelle. Ymmärrättekö?"

"Minu puhu", aloitti muuan lihava ja rasvainen alkuasukas, jonka
karvaista rintaa peitti vuosikausien kuluessa kertynyt likakerros.

"Vai niin, sinä, Telepasse", huudahti valkoinen mies iloisesti. "Käske
miesten mennä pois; sinä jäät puhumaan minun kanssani."

"Hän hyvä mies", vastattiin. "Hän puhu."

"No, mitä te kaikki tahdotte?" kysyi Sheldon koettaen
välinpitämättömyyttä teeskennellen korvata sen heikkouden, josta hänen
myöntymyksensä oli todistuksena.

"Tämä poika olla minu poika." Vanha päällikkö osoitti sormellaan
Gogoomya, jonka Sheldon samassa tunsi.

"Sinu valkoinen Mary liian paljon ei hyvä", jatko Telepasse. "Lyö
Gogoomy pää. Gogoomy pian päällikkö. Minu kuole, Gogoomy olla suuri
päällikkö. Valkoinen Mary lyö häne pää. Ei hyvä. Te maksa minu paljon
tupakka, paljon ruuti, paljon kangas."

"Sinä vanha lurjus", mietti Sheldon mielessään. Tunti sitten hän oli
nauranut Joanin kertoessa eilispäivän kohtauksesta, ja jo nyt Telepasse
itse oli tullut saamaan vahingonkorvausta.

"Gogoomy", sanoi Sheldon käskevällä äänellä. "Mitä sinä kuljet täällä?
Mene pois hyvin pian."

"Minu ei mene", oli uhkamielinen vastaus.

"Sinu valkoinen Mary lyö häne pää", alkoi vanha Telepasse uudestaan.
"Minä sano, paljon tule suuri meteli, jos sinu ei maksa."

"Puhu miehillesi", sanoi Sheldon kiihtymistään kiihtyen. "Käske heidän
mennä helvettiin, alas rantaan. Sitten minä puhun sinun kanssasi."

Sheldon tunsi verannan lattiapalkkien hiljaa huojuvan ja tiesi, että
Joan oli tullut ylös ja seisoi hänen vieressään. Mutta hän ei
uskaltanut katsahtaa häneen. Tuolla alhaalla oli niin monta kivääriä,
ja ne saattoivat milloin tahansa laueta miesten lanteilta.

Lattia huojahti uudestaan Joanin liikkuessa, ja Sheldon tiesi hänen
astuneen sisään huoneeseen. Hetkistä myöhemmin tyttö oli jälleen hänen
vieressään. Sheldon ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tupakoivan ja
ihmetteli, miksi hän juuri nyt poltti. Samassa hän keksi syyn. Hän
katsahti nopeasti sivullepäin ja näki Joanin kädessä tutun
dynamiittikäärön. Hän näki myös sytytyslangan pään, joka oli
asiaankuuluvalla tavalla halkaistu ja johon oli pistetty vahatulitikku.

"Telepasse, sinä vanha lurjus, käske miestesi heti mennä pois!
Totisesti minä en leiki sinun kanssasi."

"Minu ei leiki", sanoi päällikkö. "Minu tahto sinu maksa, kun valkoinen
Mary lyö Gogoomy häne pää."

"Minä tulen sinne alas ja lyön sinua päähän", vastasi Sheldon nojautuen
kaidetta vasten ikäänkuin hypätäkseen sen yli.

Syntyi vihainen murina, ja musta joukko liikehti rauhattomasti. Moni
pyssynpiippu nousi lanteilta. Joan painoi savukkeensa palavaa päätä
sytytyslankaa vastaan. Snider-kivääri laukesi kumeasti paukahtaen, ja
Sheldon kuuli lasiruudun särkyvän pirstaleiksi takaan. Samassa
silmänräpäyksessä Joan heitti dynamiitin sihisevine ja räiskyvine
sytytinlankoineen keskelle mustaihoisten taajinta joukkoa. He
hajaantuivat liian nopeasti ehtiäkseen ampua enempää. Piru oli herännyt
kuullessaan pyssynlaukauksen ja murisi ja läähätti pyrkien ulos. Joan
kuuli sen ja kiiruhti avaamaan ovea -- ja siten aiotusta
murhenäytelmästä tulikin komedia.

Pyssyt ja keihäät putosivat tai heitettiin maahan koko joukon
hurjasti etsiessä turvaa kookospalmuista. Pirun voimat näyttivät
moninkertaistuneen. Ei koskaan ollut näin runsas saalis mustaa lihaa
joutunut sen kynsiin ja hampaihin, ja se puri ja repi ja raastoi
ilmassa heiluvia sääriä, kunnes viimeinenkin pari oli korkealla sen
pään yläpuolella. Kaikki olivat puissa paitsi Telepasse, joka oli liian
vanha ja lihava ja joka makasi liikkumattomana pitkällään maassa
samalla paikalla mihin oli kaatunut. Piru, joka oli liian
yleväluontoinen pahoin pidelläkseen vihollista, joka ei päässyt
liikkumaan, hyppelehti hurjasti puulta puulle haukkuen ja tavoitellen
niitä, jotka riippuivat alinna.

"Näyttää siltä, kuin te tarvitsisitte hieman opetusta sytyttimen
hoidossa", huomautti Sheldon kuivasti.

Joan katsahti häneen halveksivasti.

"Siinä ei ollut sytytysnallia", sanoi hän. "Eikä sitäpaitsi sellaista
nallia vielä ole keksittykään, joka saisi sen panoksen laukeamaan.
Sehän oli kloraalipullo."

Hän pani kaksi sormea suuhunsa, ja Sheldon hätkähti kuullessaan hänen
viheltävän kimakasti ja käskevästi -- aivan kuin poika. Tätä merkkiä
oli hänen tapana käyttää kutsuessaan miehiään paikalle, ja se teki
Sheldoniin aina vastenmielisen vaikutuksen.

"He ovat lähteneet Balesuna-joelle kalastamaan", ilmoitti Sheldon. "Mutta
tuolla tulee Olesen miehineen. Hän on vanha sotakarhu, kun vain pääsee
vauhtiin. Katsokaa, miten hän kurittaa neekereitään. Ne eivät souda
kyllin nopeasti hänen mielestään."

"Entä mitä nyt on tehtävä?" kysyi Joan. "Te olette ajanut otuksenne
puihin, mutta sinne ne eivät voi jäädä."

"Eivät, mutta minä aion antaa niille pienen opetuksen."

Sheldon astui ison soittokellon luo.

"All right", sanoi hän vastaukseksi Joanin varoittavaan
kädenliikkeeseen. "Minun työläiseni ovat kaikki viidakkomiehiä, nämä
vieraat sitävastoin 'suolaisen veden miehiä', ja näiden kahden
ihmislajin välillä ei vallitse ylenpalttisen hellä suhde. Saattepa
nähdä, tästä tulee hauskaa."

Hän kutsui työmiehensä koolle, ja kun kaikki kaksisataa vähitellen
kerääntyivät pihamaalle, suljettiin Piru uudelleen sisähuoneeseen,
missä se surkeasti ulvoen valitti sitä kurjaa kohtelua, jonka alaiseksi
se oli joutunut. Plantaasin työmiehet tanssivat sotatansseja jokaisen
puun juurella, ja ilma täyttyi herjauksista ja haukkumasanoista,
joita he singauttelivat perinnäisille vihamiehilleen. Kesken kaikkea
saapui "Flibberty-Gibbetin" päällikkö. Kuumekohtaus oli juuri
saavuttamaisillaan hänet, hän horjui kulkiessaan ja vapisi niin, että
tuskin jaksoi pitää pyssyä kädessään. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat, hampaat kalisivat, eikä polttava auringonpaiste, jossa
hän kulki, estänyt häntä palelemasta.

"Mi-mi-minä jään niitä... n-n-n-niitä va-va-vahtimaan", änkytti hän.
"Ri-ri-riivattu, että mi-minun aina pitää s-s-saada ku-kuumetta, kun on
jotakin erikoista. M-mi-mitä te aiotte tehdä?"

"Ensinnäkin poimia pyssyt maasta."

Sheldonin käskystä palvelijat ja päällysmiehet kokoilivat sinne tänne
putoilleet aseet ja latoivat ne läjään kuistille. Sheldon erotti
Lungasta varastetut uudenaikaiset pyssyt muista, särki vanhat
Snider-kiväärit säpäleiksi ja jätti keihäät, nuijat ja tomahawkit
Joanille.

"Todella verraton lisä teidän kokoelmiinne", sanoi hän hymyillen,
"suoraan taistelukentältä kerättyjä aseita."

Alhaalla rannassa hän rakensi rovion kaikesta, mitä oli löydetty
kanooteista plantaasityömiesten tärvellessä ja särkiessä ja ryöstäessä
kaiken, mitä heidän tielleen sattui. Itse kanootit kolhittiin
pahanpäiväisesti, täytettiin hiekalla ja korallinkappaleilla, hinattiin
vähät matkan päähän rannasta ja upotettiin kymmenen sylen syvyyteen.

"Kymmenen syltä lienee heille tarpeeksi", sano: Sheldon heidän
palatessaan pihalle.

Täällä meteli oli käynyt yhä hurjemmaksi. Sotalaulut raikuivat
taukoamatta, ja tanssit olivat täydessä käynnissä. Tyytymättä enää
haukkumasanoihin plantaasin miehet olivat alkaneet pommitella avuttomia
vihollisiaan puunpalikoilla, kivillä ja korallinkappaleilla. Ja nuo
seitsemänkymmentäviisi uljasta ihmissyöjää riippuivat kärsivällisesti
puitten oksilla, antoivat kaiken sataa päälleen ja uhkailivat muristen
kostaa.

"Tästä riittää Malaitalle sodan syytä neljäksikymmeneksi vuodeksi",
nauroi Sheldon. "Mutta Telepasse-ukko tuskin toistamiseen yrittää
hyökätä plantaasille."

"No, vanha veijari", lisäsi hän kääntyen vanhan päällikön puoleen, joka
istui avuttomana murjottaen portaitten juurella. "Nyt sinu pää myös me
lyö. Tulkaahan, miss Lackland ja antakaa hänelle kelpo korvapuusti. Se
on hänelle alennuksen huippu."

"Huh, hän on liian likainen. Mieluummin panisin hänet kylpyyn. Hei,
Adamu-Adam, peseppäs tämä paholainen. Saippuaa ja vettä! Amme täyteen!
Ornfiri, juokse tuomaan tänne pesuharja."

Tahitilaiset, jotka vast'ikään olivat palanneet kalasta ja irvistellen
katselivat paikalla vallitsevaa sekasortoa, yhtyivät leikkiin.

"_Tambo! Tambo!_" kirkuivat ihmissyöjät puista kauhistuen moista
pyhyyden häväisemistä nähdessään, miten heidän päällikkönsä
keikautettiin kylpyammeeseen ja pyhä lika liotettiin ja hangattiin
hänen ruumiistaan.

Joan oli mennyt bangaloon ja heitti sieltä palasen valkoista
puuvillakangasta, johon vanha Telepasse nopeasti kiedottiin, minkä
jälkeen hän astui esiin loistavan puhtaana, rykien ja syljeskellen
suustaan saippuavaahtoa, jolla Noa-Noa oli pakottanut hänet huuhtomaan
kurkkuaan.

Palvelijat toivat käskystä käsiraudat, ja Lungan karkulaiset vedettiin
toinen toisensa perästä maahan ja pantiin kahleisiin. Sheldon sitoi
heidät kaksittain yhteen yhdistäen kahleet toisiinsa teräsketjulla.
Gogoomy sai läksytyksen kapinallisesta käyttäytymisestään ja suljettiin
koko iltapäiväksi lukkojen taa. Sitten Sheldon antoi työmiehilleen
vapaan iltapäivän palkinnoksi, ja kun he olivat poistuneet pihamaalta,
sai Port Adamsin joukko laskeutua puistaan. Ja koko iltapäivän Sheldon
ja Joan istuskelivat verannalla vilvoittelemassa ja katsoivat kuinka he
sukeltelivat pohjaan ja koettivat tyhjentää upotetut kanoottinsa
hiekasta ja kivistä. Hämärsi jo, kun he pääsivät veneisiinsä ja
muutamilla rikkinäisillä airoilla meloen katosivat näkyvistä. Tuuli oli
alkanut puhaltaa, ja "Flibberty-Gibbet" oli jo matkalla Lungaan
palauttamaan karkulaisia.



XII.

Mr Morgan ja mr Raff.


Sheldon oli viljelyksillä valvomassa sillanrakennustyötä, kun kuunari
"Malakula" purjehti lähelle rantaa ja laski ankkurin. Joan seurasi
purjeitten käärimistä ja veneen laskemista vesille huvitettuna kuin
merimies ainakin ja meni itse maihin astuvia miehiä vastaan. Sillävälin
kuin eräs palvelijoista juoksi hakemaan Sheldonia, tarjosi hän
vieraille whiskyä ja soodavettä ja istui juttelemassa heidän kanssaan.

Hänen läsnäolonsa tuntui saavan vieraat hämilleen ja nolostuttavan
heitä, ja Joan huomasi milloin toisen milloin toisen salaa luovan
häneen uteliaita silmäyksiä. Hän tunsi, että he punnitsivat ja
arvostelivat häntä, jo ensi kerran hän selvästi käsitti, miten perin
omituinen hänen asemansa Berandella oikeastaan oli. Toisaalta nämä
miehet puolestaan saivat hänet ymmälle. Heidän kaltaisiaan merimiehiä
tai kauppiaita hän ei koskaan ollut tuntenut. Heidän puheensa ei ollut
gentlemannin puhetta, mutta heidän käytöksensä ei ollut millään tavalla
moukkamainen eikä siitä puuttunut tavallisen seurustelukohteliaisuuden
kiiltokuorta. He olivat epäilemättä jonkinlaisia liikemiehiä, mutta
mitä asioita heillä saattoi olla Salomonin-saarilla ja ennen kaikkea
Berandella suoritettavinaan? Vanhempi, Morgan, oli kookas,
ruskeaihoinen viiksiniekka, jolla oli syvä kurkkubasso, toinen, Raff,
taas oli hintelä ja naisellinen, hänellä oli hermostuneet kädet ja
vetisen haljakat harmaat silmät, ja hänen puheensa muistutti jossakin
suhteessa Lontoon murretta olematta kuitenkaan Joanille tuttua
varsinaista cockneytä. Oli miten oli, he olivat ilmeisesti "selfmade
men", päätteli Joan, ja häntä melkein värisytti, kun hän tuli
ajatelleeksi, että hän joutuisi liikeasioissa heidän käsiinsä. Sillä
alalla he varmaan olisivat armottomat.

Hän tarkkasi Sheldonin ilmettä tämän saapuessa ja oli huomaavinaan,
että hän ei ollut erikoisen ihastunut nähdessään vieraansa. Mutta hänen
täytyi ilmeisesti ottaa heidät vastaan. Ja tämä oli niin välttämätöntä,
että hän lyhyen, muodollisen yleisen keskustelun jälkeen vei molemmat
miehet varastohuoneeseen. Myöhemmin iltapäivällä Joan kysyi
Lalaperulta, minne he olivat menneet.

"Minu sano", kertoi Lalaperu, "he paljon kulke ympäri, hyvin paljon
katso. -- Katso puut, katso maa puun alla, katso kaikki silta, katso
kopravaja, katso ruohikko, katso joki, katso vene -- minu sano hyvin
iso mies katso paljon liian paljon."

"Mitä miehiä ne ovat?" kysyi Joan.

"Iso valkoinen herra", oli Lalaperun selitys.

Mutta Joan päätteli, että he olivat Salomonin-saaren mahtimiehiä ja
että heidän käyntinsä ja plantaasin ja sen varojen tarkka tutkiminen
saattoi merkitä pahaa.

Päivällispöydässä ei lausuttu sanaakaan, joka olisi antanut vihjauksen
heidän käyntinsä tarkoituksesta. Keskustelu kosketteli yleisiä asioita.
Mutta Joanilta ei jäänyt huomaamatta, että huolestunut, hajamielinen
ilme tuon tuostakin levisi Sheldonin kasvoille, Kahvin jälkeen Joan
jätti miehet kolmen kesken, ja vielä puolenyön aikaan hän pihan poikki
saattoi kuulla heidän matalat äänensä ja nähdä heidän savukkeittensa
päitten loistavan. Hän nousi aikaisin aamulla, mutta huomasi, että nuo
kolme miestä jo olivat lähteneet uudelle kiertokululle viljelyksille.

"Mitä sinä luulet?" kysyi hän Viaburilta.

"Sheldon-herra hän pian hyvin pian lopeta täällä", oli vastaus.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi hän Ornfirilta.

"Sheldon-herra mene pian Sydney. Niin minu ajatus. Hän lopeta Berande."

Koko päivän jatkui plantaasin katsastusta ja keskusteluja, ja pitkin
päivää "Malakulan" kapteeni lähetti sanantuojia maihin kiiruhtamaan
noita kahta miestä. Vasta auringonlaskun aikaan he lähtivät rantaan
päin ja sielläkin he vielä keskustelivat lähes tunnin ajan. Sheldon
koetti torjua joitakin heidän väitteitään -- Joan näki sen yhtä
selvästi kuin senkin, että vieraat eivät luopuneet kannastaan.

"Mikä syy?" kysyi hän kevyesti, kun Sheldon istuutui päivällispöytään.

Sheldon katsahti häneen ja hymyili, mutta hänen hymynsä oli laimea ja
surumielinen.

"Minu sano", jatkoi Joan. "Yksi suuri puhuminen' Aurinko laske -- puhu,
puhu! Aurinko nouse -- puhu! puhu! Koko aika puhu -- puhu. Mikä syy,
niin paljon puhu -- puhu."

"Eipä mitään erikoista." Sheldon kohautti olkapäitään. "He tahtoivat
ostaa Beranden, siinä kaikki."

Joan katsoi häneen.

"Olikohan siinä kaikki? Minä luulen, että te tahdoitte saada sen
myydyksi."

"Ei, miss Lackland. Minä vakuutan teille, että minun ei suinkaan tee
mieli myydä sitä."

"Älkäämme nyt leikkikö sanoilla", kehoitteli Joan. "Puhukaamme sen
sijaan suoraan. Teillä on huolia. Enhän minä ole typerä. Kertokaa
minulle. Ehkä voisin auttaa teitä, ehkä -- keksiä jonkun keinon."

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Sheldon näytti punnitsevan
jotakin mielessään. Hänen ei ollut niin vaikea päättää, kertoisiko vai
eikö, kuin keksiä miten aloittaa.

"Katsokaas, minähän olen amerikkalainen", jatkoi Joan itsepäisesti, "ja
meillä amerikkalaisilla on usein melkolailla perinnäistä liikeneroa.
Minä en itse pidä siitä, mutta tiedän, että minussa on sitä -- ainakin
enemmän kuin teissä. Puhukaamme nyt asiat selviksi ja koettakaamme
tuumia, miten voitte selviytyä. Kuinka paljon teillä on velkaa?"

"Tuhat puntaa, hiukan enemmän -- joitakin pikkuvelkoja, ymmärrättehän.
Sitäpaitsi kolmenkymmenen miehen työsopimus menee umpeen ensi viikolla
ja heidän saatavansa nousevat noin kymmeneen puntaan miestä kohti.
Mutta ei teidän kannata vaivata päätänne näillä asioilla. Katsokaahan,
on mahdotonta..."

"Mikä on Beranden arvo? Nyt juuri tällä hetkellä?"

"Se riippuu kokonaan herroista Morgan ja Raff ja siitä, mitä he
haluavat siitä maksaa." Sheldon katsahti Joaniin ja huomatessaan tämän
loukkaantuneen ilmeen hän päätti puhua suoraan. "Hughie ja minä olemme
uhranneet Berandeen kahdeksantuhatta puntaa, aikamme lukuunottamatta.
Se on hyvää maata ja sen arvo on melkoista suurempi. Mutta vasta kolmen
vuoden kuluttua se voi tuottaa meille tuloja. Tämän vuoksi Hughie ja
minä ryhdyimmekin harjoittamaan kaupankäyntiä ja työväen hankintaan.
'Jessie' ja kauppa-asemamme riittivät melkein peittämään Beranden
juoksevat menot."

"Ja mitä Morgan ja Raff teille tarjosivat?"

"Tuhat puntaa käteistä maksettuaan kaikki laskut."

"Hehän ovat oikeita rosvoja!" huudahti Joan.

"Ei suinkaan, he ovat oivallisia liikemiehiä, siinä kaikki. He sanoivat
minulle, että jokaisen esineen arvo riippuu siitä, mitä toinen siitä
tahtoo maksaa tai mistä toinen sen suostuu myymään."

"Paljonko te sitten tarvitsisitte voidaksenne pitää Berandea vielä nämä
kolme vuotta?" jatkoi Joan kiireisesti.

"Kaksisataa työntekijää, jotka saavat kuusi puntaa vuodessa, se tekee
kolmetuhattakuusisataa puntaa -- se on ensimmäinen pykälä."

"Taivas, millaisia summia niinkin halpa työ nielee!
Kolmetuhattakuusisataa puntaa, kahdeksantoistatuhatta dollaria --
ihmissyöjälaumalle. Mutta paikka on toki hyvä takuu. Ettekö voisi
lähteä Sydneyhin hankkimaan rahaa sitä vastaan?"

Sheldon pudisti päätään.

"Siellä ne eivät tahdo kuulla puhuttavankaan plantaaseista takuuna.
Ovat liian usein saaneet katua sellaisia kauppoja. Mutta tuntuu
äärettömän vastenmieliseltä ajatellessa, että minun olisi pakko jättää
Berande, enemmän Hughien kuin itseni tähden, sen vannon. Hän oli hyvin
kiintynyt tähän paikkaan. Nähkääs, hän oli sitkeä mies ja kärsi
ajatellessaan, että hänen täytyisi tunnustaa joutuneensa tappiolle. Ja
kyllä se minustakin tuntuu katkeralta. Me edistyimme hitaasti, mutta
'Jessien' avulla toivoimme jotenkuten selviytyvämme."

"Kyllä te epäilemättä molemmat olitte tarpeeksi sitkeitä. Mutta teidän
ei tarvitse myydä plantaasia Morganille ja Raffille. Minä lähden ensi
laivalla Sydneyhin ja palaan sieltä jollakin vanhalla kuunarilla. Voin
ostaa sellaisen viidellä- tai kuudellatuhannella dollarilla..."

Sheldon nosti kättään ikäänkuin estääkseen häntä jatkamasta, mutta
tyttö ei välittänyt siitä.

"Voisin myöskin ottaa lastia palatessani. Joka tapauksessa kuunari,
jonka hankin, voi ottaa 'Jessien' tehtävät suorittaakseen. Te ryhdytte
tarvittaviin valmisteluihin, järjestätte kaiken valmiiksi ja pidätte
huolta siitä, että teillä on tarpeeksi työtä kuunarille, kun palaan.
Aion lunastaa itselleni niin suuren osuuden Berandesta kuin kolikkoni
sallivat, onhan minulla enemmän kuin tuhatviisisataa puntaa, kuten
tiedätte. Sovitaan pois ehdoista nyt heti paikalla, nimittäin jos te
suostutte, ja minä tiedän, että te sen teette."

Sheldon katsoi häneen hyvätuulisen huvitettu ilme kasvoillaan.

"Tiedättehän, että minä olen purjehtinut Tahitilta tänne saakka
saadakseni plantaasin", intti Joan, "ja tiedätte myös, mitä tuumia
minulla oli. Nyt olen muuttanut mieltä. Tahdon mieluummin omistaa
Beranden yhdessä teidän kanssanne ja korjata hedelmiä kolmen vuoden
kuluttua kuin raivata maata Pari-Sulaylla ja odottaa seitsemän vuotta."

"Entä se -- tuo kuunari..." Sheldon muutti mieltä ja vaikeni kesken
lausettaan.

"Mitä siitä, jatkakaa vain."

"Lupaatteko olla suuttumatta?" kysyi Sheldon.

"Lupaan, lupaan, nythän on kysymys liikeasioista. Jatkakaa!"

"Aikoisitteko te ehkä itse purjehtia sillä? Olla sen kapteenina sanalla
sanoen? Ja käydä Malaitalla työväkeä ottamassa?"

"Aion kuin aionkin. Siten säästäisimme laivurin palkan. Teemme
sopimuksen, jonka mukaan te saatte plantaasinhoitajan palkan, minä
kapteenin. Se on aivan yksinkertainen juttu. Ja ellette te suostu
ottamaan minua osakkaaksi, niin ostan Pari-Sulayn, hankin paljon
pienemmän aluksen ja purjehdin sillä itse. Mikä on siis ero?"

"Eroko? Se on erittäin suuri. Jos te asetutte Pari-Sulaylle, niin te
itse kokonaan vastaatte uhkapelistänne. Te voitte vaikka ruveta
ihmissyöjäksi, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asiaan. Mutta
Berandella te olisitte minun yhtiökumppanini, ja minä olisin teistä
vastuunalainen. Minä en tietysti voisi koskaan suostua siihen, että
minun yhtiökumppanini saisi olla pestauslaivan kapteenina. Sanon
teille, että sitä en koskaan antaisi sisareni enkä vaimoni..."

"Mutta enhän minä aio tulla teidän vaimoksenne, Jumalan kiitos, vaan
ainoastaan yhtiökumppaniksenne."

"Ja muutenkin koko tuuma on naurettava", jatkoi Sheldon järkähtämättä.
"Ajatelkaahan nyt, millaiseksi tilanne muodostuisi. Nuori mies ja nuori
nainen yhtiökumppaneina syrjäisellä plantaasilla. Ainoa käytännöllinen
ratkaisu olisi, että minä menisin kanssanne naimisiin..."

"Minä tein teille liiketarjouksen, eikä tarkoitukseni ollut kosia",
keskeytti Joan kylmästi ja suutuksissaan. "Löytyisiköhän tästä
maailmasta miestä, joka kohtelisi minua kuten toveria."

"Mutta te olette kerta kaikkiaan nainen", aloitti Sheldon, "ja joitakin
sopivaisuuden, säädyllisyyden..."

Joan nousi pystyyn ja polki jalkaa.

"Tiedättekö, mitä minä nyt tahtoisin sanoa?"

"Tiedän kyllä", vastasi Sheldon hymyillen. "Te tahtoisitte sanoa:
'Kirotut hameet!'"

Joan nyökäytti päätään, mutta näytti jo alkavan katua.

"Juuri niin minä aioin sanoa, mutta niillä sanoilla on aivan toinen
kaiku, kun te ne lausutte. Tuntuu siltä, kuin te itse todella
ajattelisitte mitä sanotte ja kuin minä olisin antanut siihen
ajatukseen aiheen. No niin, nyt minä menen nukkumaan. Mutta olkaa hyvä
ja miettikää ehdotustani ja antakaa minun kuulla päätöksenne huomenna.
Nyt meidän ei kannata siitä keskustella. Te saatte minut vain
kiivastumaan. Katsokaas, te olette pelkuri, ja hyvin itsekäs. Te
pelkäätte, mitä muut typerät ihmiset sanoisivat. Vaikka teidän
vaikuttimenne olisivat kuinka kunnialliset tahansa, niin teidän
tunteitanne loukkaisi, jos muut arvostelisivat teidän tekojanne. Ja te
ajattelette enemmän omia viheliäisiä tunteitanne kuin minun tunteitani.
Ja -- pelkuri-raukka kun olette -- kaikki miehet ovat sisimmässään
pelkureita -- te puette pelkuruutenne valepukuun ja sanotte sitä
ritarillisuudeksi. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole mieheksi syntynyt.
Hyvää yötä! Ajatelkaa asiaa älkääkä olko tuhma. Berande kaipaa aito
amerikkalaista tarmoa. Te ette edes tiedä mitä se on. Te olette tuota
sitkeätä lajia, joka ryömimällä pääsee eteenpäin, ja isäksi te olette
hermostunut. Minulla on tuoreet voimat, joita ilmasto ei ole ehtinyt
heikontaa. Ottakaa minut kumppaniksenne, niin saattepa nähdä, että minä
pudistelen nämä saarelaiset liikkeelle. Myöntäkää pois, että olen jo
ehtinyt ravistella teitä."

"Myönnän toki", vastasi Sheldon. "Sen te olette kuin olettekin tehnyt.
Ei kukaan ihminen ole antanut minun niin armottomasti kuulla kunniaani
kuin te. Jos joku joskus olisi sanonut minulle, että minä joutuisin
tällaiseen tilanteeseen... Ei, kyllä minä myönnän, että te olette
pudistellut minua kelpolailla."

"Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tuleman pitää",
vakuutti Joan Sheldonin noustessa ja tarttuessa hänen ojennettuun
käteensä. "Hyvää yötä! Ja muistakaa, että minä huomenna tahdon saada
kuulla järkevän päätöksen."



XIII.

Nuoruuden logiikkaa.


"Tahtoisinpa tietää, oletteko vain itsepäinen vai onko teillä todella
aikomuksena hoitaa plantaasia Salomonin-saarilla", sanoi Sheldon
seuraavana aamuna aamiaispöydässä.

"Ja minä toivoisin, että te olisitte hiukan siedettävämpi", vastasi
Joan. "Teillä on enemmän ennakkoluuloja kuin yhdelläkään miehellä,
jonka aikaisemmin olen tavannut. Miksi kaiken järjen nimessä, kaiken
kunnian ja oikeuden nimessä te ette voi saada päähänne, että minä olen
toisenlainen kuin ne naiset, joita te olette tuntenut, ja kohdella
minua sen mukaan? Pitäisihän teidän tietää, että olen toisenlainen.
Minä purjehdin tänne omalla kuunarillani -- sen laivurina, jos
suvaitsette. Tulin tänne ansaitakseni elatukseni. Tiedätte sen, olen
sen teille kyllin usein sanonut. Se oli isän suunnitelma, ja minä
toteutan sen -- aivan samoin kuin te koetatte toteuttaa Hughienne
suunnitelman. Isä lähti matkaan purjehtiakseen purjehtimistaan, kunnes
löytäisi saaren, joka olisi sopiva viljelykseen. Hän kuoli, ja minä
purjehdin purjehtimistani, kunnes saavuin tänne. Ja nyt" -- hän
kohautti olkapäitään -- "kuunarini on meren pohjassa. En voi purjehtia
edemmäksi, ja siksi jään tänne. Ja plantaasinviljelijä minusta tulee
kuin tuleekin."

"Mutta..." aloitti Sheldon.

"Minä en ole vielä puhunut loppuun", keskeytti Joan. "Kun katson
taaksepäin ja arvostelen käytöstäni siitä hetkestä lähtien, jolloin
ensiksi astuin jalkani maihin teidän rannallanne, niin en voi huomata
millään tavoin vääristelleeni itseeni enkä aikomuksiini nähden.
Paljastin teille ensi hetkestä alkaen todellisen minäni. Ilmaisin
teille suunnitelmani, ja siitä huolimatta te nyt istutte tuossa ja
sanotte minulle aivan rauhallisesti, ettette tiedä, aionko todella
ruveta plantaasinviljelijäksi vai onko koko käytökseni pelkkää
itsepäisyyttä ja teeskentelyä. Sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan
vakuuttaa teille, että vilpitön ja vakaa aikomukseni on tulla
plantaasinviljelijäksi -- joko teidän avullanne tai uhallanne.
Tahdotteko saada minut yhtiökumppaniksenne?"

"Mutta ettekö käsitä, että minua pidettäisiin koko Etelämeren alueen
hölmömäisimpänä hölmöläisenä, jos ottaisin teidän kaltaisenne nuoren
tytön seurakseni tänne Berandelle?"

"En todellakaan. Mutta kas niin, siinä te jo taas vaivaatte päätänne
ajattelemalla, mitä tyhmät ja ilkeämieliset ihmiset teistä
ajattelisivat. Minun käsittääkseni teidän olisi pitänyt Berandella
oppia luottamaan itseenne tarvitsematta etsiä moraalista tukea
Etelämeren rappiolle joutuneilta, juopottelevilta maankiertäjiltä."

Sheldon hymyili ja sanoi:

"Niin, tuo juuri on pahinta kaikesta. Teille on mahdoton vastata.
Teidän logiikkanne on nuoruuden logiikkaa, ja sitä ei yksikään ihminen
kykene todistamaan vääräksi. Elämän tosiseikat voisivat sen tehdä,
mutta niillä ei ole sijaa nuoruuden logiikassa. Nuorison täytyy saada
koettaa elää logiikkansa mukaan. Se on ainoa keino, jonka kautta se voi
viisastua."

"Mitä pahaa siitä sitten on, jos nuoriso saa koettaa?"

"Paljon pahaa. Sehän juuri onkin onnettominta. Tosiseikat murskaavat
aina nuoruuden logiikan ja tavallisesti myöskin sydämet. Käy aivan
samoin kuin platonisissa ystävyyssuhteissa ja -- muussa sellaisessa. Ne
ovat kaikki teoreettisesti erinomaisia, mutta käytännössä ne eivät
menesty. Uskoin minäkin kerran tuollaiseen. Ja siksi olen nyt täällä
Salomonin-saarilla."

Joan oli kärsimätön. Sheldon huomasi, ettei tyttö voinut ymmärtää hänen
sanojaan. Elämä tuntui hänestä niin selkeältä ja yksinkertaiselta.
Nuoruutta vastaan hän tässä väitteli, nuoruutta ja sen puhdassydämistä,
voittamatonta ajatustapaa vastaan. Joanillahan oli vain pojan sielu
naisen ruumiissa. Sheldon katsoi hänen innosta punoittavia kasvojansa,
pienen pään ympäri kiedottuja paksuja palmikkoja, vartalon pehmeitä
ääriviivoja, jotka näkyivät selvästi kotitekoisen puvun läpi, ja hänen
silmiään -- pojan silmiä, jotka katsoivat häneen tasaisen, korkean
otsan alta, -- ja mietti mielessään, miksi olento, joka oli niin kaunis
ja niin itsellinen, ei ollut ensinkään nainen. Miksi taivaan nimessä
hänen hiuksensa eivät olleet porkkananväriset, hänen silmänsä kierot ja
huulensa halki?

"Olettakaa, että meistä tulee kumppanukset täällä Berandella",
sanoi Sheldon samalla tuntien mielihyvänsekaista pelkoa tätä
tulevaisuudentuumaa ajatellessaan. "Silloin joko minä rakastun teihin
tai te minuun. Läheinen suhde on vaarallinen, katsokaahan. Juuri se se
tavallisesti antaa nuoruuden logiikalle iskun vasten kasvoja."

"Jos te luulette, että minä olen tullut Salomonin-saarille mennäkseni
naimisiin..." alkoi Joan kiivastuen, "niin en tahdo sanoa muuta kuin
että Hawaiilla kyllä on parempia miehiä. Tiedättekö, kun te noin
alituisesti jankutatte tuota ikuista asiaa, niin outo voisi luulla,
että olette täynnä ilkeitä himoja --"

Hän vaikeni hämmästyneenä. Sheldon oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja
kalvennut taas niin äkisti, että hän aivan pelästyi. Hän oli ilmeisesti
hyvin suuttunut. Joan joi kahvinsa loppuun ja nousi sanoen:

"Odotetaan, kunnes te olette paremmalla tuulella ja jatketaan sitten
keskustelua. Teidän vikanne on juuri, että te niin helposti suututte.
Ettekö tule uimaan? Vuoksi on juuri parhaillaan."

"Jos hän olisi mies, niin minä ajaisin hänet tiehensä kimpsuineen
kampsuineen, veneineen tahitilaisineen tuhansineen ja kaikkineen",
mutisi Sheldon itsekseen Joanin poistuttua huoneesta.

Mutta siinähän juuri pulma olikin. Hän ei ollut mies, ja minne hän
voisi lähteä ja mitä hänestä tulisi?

Hän nousi istualtaan, sytytti savukkeen ja sattui huomaamaan Joanin
Stetson-hatun, joka riippui seinällä patruunavyön yläpuolella. Tämähän
oli kaikki vallan kirottua! Hän ei edes tahtonut, että tyttö lähtisi.
Joanhan ei ollut vielä täyskasvuinen. Juuri siksi hänen sanansa
loukkasivat. Hän toimi nuoruuden logiikat mukaan, mutta se saattoi
joskus loukata aivan riivatusti. Yhden asian hän joka tapauksessa
päätti: ettei hän koskaan enää menettäisi malttiaan Joanin kanssa
väitellessään. Tyttöhän oli lapsi, eikä hän saanut sitä unohtaa. Hän
huokasi raskaasti. Mutta miksi ihmeessä sellainen lapsen sielu oli
saanut sijansa niin täydellisen naisellisessa ruumiissa?

Kun hän hetkisen oli näin ajatellen katsellut cowboy-hattua, oli hänen
paha tuulensa haihtunut, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkin
sopivan ratkaisun, joka tekisi Joanille mahdolliseksi jäädä Berandelle.
Seuranainen? Miksi ei? Voisihan hän ensi höyrylaivalla hankkia
Sydneystä jonkun sellaisen. Voisihan hän... Joanin helähtelevä nauru
katkaisi hänen haaveilunsa, ja hän astui ovelle, josta voi nähdä tytön
juoksevan polkua myöten rantaan päin. Hänen kintereillään kulki kaksi
hänen merimiehistään, Papehara ja Mahameme, yllään tulipunaiset
lava-lavat ja paljastetut tuppipuukot vyössään. Tämä oli taas uusi
todistus Joanin itsepäisyydestä. Sheldon oli nöyrästi pyytänyt ja
ankarasti käskenyt häntä varomaan haikaloja, mutta hän jatkoi
itsepäisesti uintiaan milloin ja mihin aikaan hyvänsä ja erikoisen
mielellään -- siltä Sheldonista ainakin tuntui -- heti aterioiden
jälkeen.

Hän näki Joanin hyppäävän veteen ja sukeltavan taitavasti -- aivan kuin
poika -- pienen laiturin päästä ja uivan yksinkertaisin ottein
eteenpäin. Molemmat henkivartiat uivat hänen rinnallaan noin
kahdentoista jalan päässä. Sheldon ei suurestikaan luottanut siihen,
että heissä olisi miestä ajamaan nälkäistä ihmisennielijää tiehensä,
vaikka hän oli vakuutettu siitä, että he rohkeasti uhraisivat henkensä
tytön puolesta, jos peto hyökkäisi heidän kimppuunsa.

He uivat suoraan ulapalle, ja heidän päänsä pienenivät pienenemistään.
Merellä kävi heikko, levoton aallokko, ja pian nuo kolme päätä entistä
useammin katosivat aallonharjojen taa. Sheldon jännitti silmiään
pysyttääkseen heidät näkyvissään ja toi lopulta kaukoputken kuistille.
Sadekuuro oli tulossa Floridan suunnalta, mutta mitäpä siitä! Joan ja
hänen miehensä vain nauroivat sadekuuroille ja merelle, joka niiden
tullessa oli niin "känsäisen" näköinen. Joan osasi kyllä uida, sen
Sheldon oli aikoja sitten huomannut, ja siitä hänen tuli kiittää
hawaiilaista kasvatustaan. Mutta haikalat olivat haikaloja, ja Sheldon
oli kuullut useammasta kuin yhdestä taitavasta uimarista, joka oli
hukkunut vuoksiveden nostamassa aallokossa.

Sadekuuro pimitti taivaan, pieksi valtameren valkeaksi sillä kohtaa,
missä hän viimeksi oli nähnyt nuo kolme päätä; sitten vedenpaisumuksen
kaltainen sadetulva haihdutti näkyvistä meren ja taivaan ja kaiken
muun. Se kulki ohitse, ja Berande kylpi jälleen kirkkaassa
päivänpaisteessa, kun nuo kolme uimaria nousivat merestä. Sheldon vei
kiireesti kaukoputken sisään ja näki avoimesta ovesta Joanin juoksevan
polkua ylös pudistellen hiuksensa hajalle antaakseen niille
sadevesisuihkun talon katonräystään alla.

Iltapäivällä heidän istuessaan kuistilla Sheldon niin hienotunteisesti
kuin suinkin ehdotti, että he hankkisivat Joanille seuranaisen
selittäen, miten välttämättömästi Berandella tarvittaisiin joku nainen,
taloudenhoitajatar, joka valvoisi palvelijain toimia ja varastoja ja
saisi monia muita hyödyllisiä tehtäviä huolekseen. Puhuttuaan loppuun
hän levottomana odotti, mitä Joan sanoisi:

"Te ette siis ole tyytyväinen minun taloudenhoitooni?" kysyi
hän ensimmäiseksi. Ja heti sen jälkeen hän jatkoi estäen
Sheldonia vastaamasta: "Kävisi joko niin, että minä purkaisin
yhtiökumppanuussopimuksen ja lähtisin tieheni, niin että te saisitte
hankkia uuden seuranaisen seuranaiseksi seuranaisellenne, tai niin,
että minä veisin sen vanhan kanan veneessä merelle ja upottaisin sen.
Voitteko te hetkeäkään kuvailla mielessänne, että minä olisin
purjehtinut kuunarillani tähän alkuperäiseen maan kolkkaan joutuakseni
seuranaisten holhottavaksi?"

"Mutta -- katsokaahan -- onhan seuranainen välttämätön paha",
puolusteli Sheldon.

"Olemmehan me tähänkin asti niin mainiosti tulleet toimeen ilman. Oliko
minulla seuranaista 'Mielellä'? Ja kuitenkin olin ainoa nainen
laivassa. Ei ole muuta kuin kolme asiaa, joita minä pelkään --
ampiaiset, tulirokko ja seuranaiset. Huh! Tuollaiset kaakattavat,
ilkeämieliset hirviöt, joiden mielestä kaikki on väärin ja
viattomimmatkin teot synnillisiä -- tai kiusaukseen johtavia -- vain
siksi, että heidän oma mielikuvituksensa on sairaalloinen."

"Hu-huu!" Sheldon nojautui takakenoon teeskennellen kauhistusta.
"Teidän ei tarvitse olla huolissanne jokapäiväisestä leivästänne",
uskalsi hän sanoa. "Jos plantaasinomistajana-olo ei lyö leiville, niin
te aivan varmasti saavutatte menestystä kirjailijana -- kirjoittamalla
opettavaisia kertomuksia ja sensemmoista, tarkoitan."

"En tietänyt, että Salomonin-saarilla oli henkilöitä, jotka kaipasivat
senlaatuista kirjallisuutta", vastasi Joan kerkeästi. "Mutta te näytte
tarvitsevan -- te ja teidän hyveiden valvojanne."

Sheldon hätkähti, mutta Joan jatkoi nuorekkaan suorasukaisesti:

"Ikäänkuin hyve olisi minkään arvoinen, jos sitä täytyy valvoa ja pitää
jalka- ja käsiraudoissa, että se pysyisi hyvänä. Teidän harras halunne
saada minulle seuranainen edellyttää melkein, että minä ilman sellaista
en pysyisi hyveellisenä. Mutta minä tahdon mieluummin olla hyvä sen
vuoksi, että on parasta olla hyvä kuin sen vuoksi, että satasilmäinen
vanha ilkeä ämmä ei anna minulle tilaisuutta olla huono ihminen."

"Mutta enhän minä _sitä_ ajatellut", pisti Sheldon väliin, "vaan mitä
muut ajattelisivat..."

"Antakaa heidän ajatella rauhassa, niiden kurjien raukkojen, joiden
mieli on saastutettu. Juuri pelkäämällä noita arvottomia teidän
kaltaisenne miehet joutuvat riippuvaisiksi heistä."

"Pelkäänpä, että te olette Shelley naisen hahmossa", vastasi
Sheldon, "ja tuolla tavoin te todella pakotatte minut rupeamaan
yhtiökumppaniksenne, jotta saisin tilaisuuden suojella teitä."

"Jos te otatte minut yhtiökumppaniksenne saadaksenne suojella minua,
niin minä en rupeakaan siksi, sillä hyvä. Te pakotatte minut lopultakin
ostamaan Pari-Sulayn."

"Sitä enemmän syytä..." aloitti Sheldon.

"Tiedättekö, mitä minä aion tehdä?" kysyi Joan "Minä koetan löytää
jonkun toisen miehen täällä Salomonin-saarilla, miehen, joka ei halua
suojella minua."

Sheldon ei voinut salata sitä vastenmielistä vaikutusta, jonka nämä
sanat häneen tekivät.

"Tuota te ette itsekään tarkoita", sanoi hän suostutellen.

"Tarkoitan kuin tarkoitankin. Minä olen väsynyt ja kyllästynyt tähän
suojeluksen jankuttamiseen. Teidän ei pitäisi hetkeksikään unohtaa,
että minä täydellisesti kykenen pitämään huolta itsestäni. Ja
sitäpaitsi minulla on kahdeksan maailman parasta suojelijaa --
laivamieheni."

"Teidän olisi pitänyt elää tuhat vuotta takaperin", nauroi Sheldon,
"tai tuhannen vuoden kuluttua. Te olette hyvin alkuperäinen ja samalla
ylenmäärin uudenaikainen. Kahdeskymmenes vuosisata ei ole teitä
varten."

"Mutta Salomonin-saaret ovat. Te olitte kuin villi-ihminen, kun tulin
tänne ja löysin teidät -- söitte pelkkää säilykelihaa ja leipää, joka
olisi voinut tärvellä kamelinkin ruoansulatuksen. No niin, sen virheen
minä olen korjannut, ja koska meistä tulee yhtiökumppanit, niin se
pysyykin korjattuna. Ette te ainakaan kuole ruoansulatushäiriöihin,
siitä voitte olla varma."

"Jos meistä tulee yhtiökumppanit, niin täytyy olla edeltäkäsin varmasti
sovittua, että te ette purjehdi kapteenina kuunarilla. Voitte lähteä
Sydneyhin ostamaan sen, mutta laivuri meillä täytyy olla..."

"Ja niin ja niin paljon lisämenoja ja hyvin todennäköisesti
juopotteleva, huolimaton ja kykenemätön otus kaupanpäällisiksi. Ja
sitäpaitsi minulla olisi enemmän harrastusta toimeen kuin kenelläkään,
jonka me voisimme siihen palkata. Mitä taas kykyyn tulee, niin voin
teille mainita, että minä purjehdin paremmin kuin kuka tahansa
keskinkertainen rappeutunut kapteeni tai tutkinnonsuorittanut perämies,
jonka voisitte löytää Etelämeren vesiltä. Tiedättehän, että olen
ammattitaitoinen merimies."

"Mutta minun kumppaninani", sanoi Sheldon kylmästi, "teidän sittenkin
täytyy käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin."

"Kiitän nöyrimmästi! Teidän mielestänne suunnitelmani siis eivät tunnu
sivistyneelle naiselle sopivilta." Joan nousi suuttumuksen ja
mielipahan kyynelet silmissään ja meni grammofonin luo.

"Ovatkohan kaikki miehet yhtä naurettavia kuin te?" sanoi hän.

Sheldon kohautti olkapäitään ja hymähti. Väittelemisestä ei ollut apua
-- sen hän oli oppinut -- ja hän oli päättänyt olla suuttumatta. Ja
vielä ennen päivän päättymistä Joan antautui. Hän päätti lähteä
ensimmäisessä höyrylaivassa Sydneyhin, ostaa kuunarin ja purjehtia
takaisin saarilta hankittu laivuri mukanaan. Sitten hän sai Sheldonin
suostumaan siihen, että hän saisi tehdä joitakin tilapäisiä retkiä
läheisille saarille, mutta niin pian kuin tuli puhe Malaitan retkistä
ja työmiesten pestauksesta, oli Sheldon taipumaton. Se oli ainoa
kielletty hedelmä.

Kun kaikki sitten oli ohi ja täsmällinen ja asiallinen kirjallinen
sopimus (Joanin vaatimuksesta) laadittu ja allekirjoitettu, niin
Sheldon tuntikauden astuskeli edes takaisin huoneessaan miettien
mielessään, kuinka monella eri tavalla hän oli käyttäytynyt
nolosti. Tilanne oli mahdoton eikä kuitenkaan mahdottomampi kuin
tähänastinenkaan eikä mahdottomampi kuin se, joka olisi syntynyt, jos
Joan olisi lähtenyt omin päin maailmalle ja ostanut Pari-Sulayn.
Hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka olisi ollut itsenäisempi ja
samalla enemmän suojelijan tarpeessa kuin tämä poikamainen tyttö,
joka oli astunut maihin hänen rannalleen mukanaan kahdeksan uhkeata
villi-ihmistä, pitkäpiippuinen revolveri vyöllä, pieni kukkaro täynnä
kultarahoja ja painolastina iloinen romantiikan ja seikkailujen kaipuu.

Hän ei ollut koskaan lukenut mitään, mikä olisi ollut verrattavissa
tähän. Todellisuus vei kuten tavallisesti voiton mielikuvituksen
luomista. Koko juttu oli liian nurinkurinen ollakseen tosi. Hän puri
viiksiään ja poltti savukkeen toisensa jälkeen. Piru, joka juuri oli
palannut tarkastuskierrokseltaan pihamaalta, juoksi hänen luokseen ja
kosketti hänen kättään kylmällä, kostealla kuonollaan. Sheldon hyväili
eläimen korvia, heittäytyi sitten tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta.
Mitähän Salomonin-saarten varakuvernööri olisi tästä ajatellut? Entä
hänen kotona olevat omaisensa? Ja hän oli samalla kertaa iloinen siitä,
että heistä oli tullut kumppanukset, ja pahoillaan siitä, että Joan
Lackland koskaan oli tullut Salomonin-saarille. Sitten hän meni
huoneeseensa ja katseli itseään käsipeilistä. Hän tutki kuvaansa kauan,
tarkasti ja syviin mietteisiin vaipuneena.



XIV.

"Martha."


Seuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello
yksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui
sisään ja ilmoitti:

"Iso kuunari aivan lähellä."

Hänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä
laskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi
maalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.

"Se on amerikkalainen alus!" huudahti Joan. "Katsokaa tuota keulaa! Ja
näettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä
arvasinkin..." lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan
mastoon.

Noa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.

"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?"
kysyi Joan. "Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa
purjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?"

"'Martha', San Francisco", luki Sheldon kaukoputken avulla. "Se on
ensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on
purjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä
sitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita
soutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät
tänne?"

"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä", huomautti Joan. "Minua hävettäisi,
jos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin.
Katsokaa tuota, joka istuu keulassa -- tuota, joka juuri hyppää rantaan
-- hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä."

Soutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti
ympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä
avasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen
heistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka
sopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton
vaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan
epämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut
apina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia
partatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen
silmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.

Sheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät
Joanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen,
oli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä
amerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku,
ilmoitti nimekseen Tudor -- John Tudor -- ja puhui puhdasta
englanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on
tapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava
saksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon
vivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet,
saksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta
eikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut
Kupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre
olisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.

Von Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin
jokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset
silmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät
kasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin
vivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin
naurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui
vain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja
matkansa tarkoituksen.

He olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin
miehensä. Kaikki laivamiehet -- heitä oli kaksikymmentäkahdeksan --
olivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut
heistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli
koottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen
Jäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta
kullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan
etsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin
ja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von
Blix "Marthalla" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen
samanlaisen tutkimusretken.

"Ja nyt", sanoi von Blix, "me mr Tudorin retkikuntaa varten
tarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?"

"Tietysti me maksamme", puuttui Tudor puheeseen' "Ilmoittakaa meille
vain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa
vuodessa vai kuinka?"

"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme", vastasi Sheldon. "Meillä
on nytkin liian vähän työväkeä."

"Meillä?" kysyi Tudor äkkiä. "Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi
tai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin,
että kumppaninne oli kuollut."

Sheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli
hieman pingoitettu hänen vastatessaan:

"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta
palatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä
sitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan
itseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä.
Meidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa
syödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden.
Saisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan
eteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille
ehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään
halua tulla syödyiksi."

"Onko asian laita todella niin hullusti?" kysyi von Blix.

"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu", selitti Sheldon.
"Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän
päivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan
nähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt.
He eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän
kuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan,
joka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään.
He eivät edes käytä tupakkaa -- eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä.
Itävaltalainen retkikunta -- tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte -- pääsi
hyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän
muistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies
palasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet
kaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin
sisäosista."

"Entä kulta -- oletteko kuullut kullasta puhuttavan?" kysyi Tudor
kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään kullasta?"

Sheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen
vastaustaan.

"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa
rannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä
kauempana vuoristossa on kultaa."

Tudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.

"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi", sano Tudor, ja von Blix
nyökäytti päätään. "Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi..."

Tudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.

"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne",
selitti hän. "Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla
salaisuuden." Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: "Luulen
meidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi
Guadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan
aikoja."

Sheldon kohautti olkapäitään.

"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan", sanoi hän
rauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: "Mitä
miehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun
asti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet
teistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?"

"Kymmenen miestä", sanoi Tudor, "nimittäin yhdeksän minua
lukuunottamatta."

"Ja teidän pitää olla valmiit lähtemään ylihuomenna", sanoi von Blix
hänelle. "Veneet voitaisiin hyvinkin panna kokoon tänä iltapäivänä.
Huomenna jaetaan ja pakataan sitten varusteet. Ja mitä 'Marthaan'
tulee, mr Sheldon, niin me tuomme kaiken, mitä siellä tarvitaan, maihin
iltapäivällä ja auringonlaskun aikaan purjehdimme tiellemme."

Kun nuo kaksi miestä kulkivat polkua myöten rantaan veneensä luo,
katsahti Sheldon Joaniin veitikka silmäkulmassaan.

"Siinähän teille nyt oli romantiikkaa ja seikkailuja yllin kyllin",
sanoi hän. "Kullanetsijöitä ihmissyöjien keskuudessa."

"Sehän sopisi kirjan nimeksi", huudahti Joan. "Tai vielä parempi olisi
'Kullankaivajia pääkallonpyytäjien parissa.' Taivas, kuinka sitä kirjaa
ostettaisiin!"

"Eikö teitä nyt harmita, että olette ruvennut kookosviljelijäksi?"
kiusoitteli Sheldon. "Ajatelkaahan, että nyt voisitte ottaa osaa
sellaisiin seikkailuihin."

"Entäpä jos tekisin sen", vastasi Joan. "Von Blix ei varmaankaan
vastustelisi, jos pyrkisin hänen seurasian Malaitan-retkelle."

"Epäilemättä hän olisi siitä haltioissaan."

"Mitä te pidätte heistä?" kysyi Joan.

"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on
tavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen,
ymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin
valitsisin heistä von Blixin seurakseni."

"Minä en oikein ymmärrä tuota", vastusteli Joan, "Mitä teillä on
Tudoria vastaan?"

"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?"

Joan nyökäytti päätään.

"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä."

"Mutta hänhän oli ihastuttava!"

"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat
toiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän
malttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta,
hän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies
hermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä."

Joan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli
pahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat
alkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän
tulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät
eivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?

Toinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän
retkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä
liitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi -- kapeita,
huomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat
laidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä
sauvoimia.

"Te näytätte tuntevan ammattinne ja tietävän, mitä jokimatkalle
tarvitaan", sanoi Sheldon eräälle kirvesmiehistä.

Mies sylkäisi suun täydeltä tupakkamehua valkoiselle hiekalle ja
vastasi:

"Tällaisia veneitä me käytämme Alaskassa. Ne ovat tehdyt Yukonin
jokiveneitten malliin, ja panen pääni pantiksi siitä, että niillä
kelpaa kulkea. Tämä joki on vain pieni puro verrattuna muutamiin
meikäläisiin virtoihin siellä Pohjolassa. Ollappa vaikka viisisataa
naulaa lastia tuollaisessa veneessä, niin kaksi miestä saisi sen
kulkemaan eteenpäin niin että te hämmästyisitte."

Auringonlaskun aikaan "Martha" nosti ankkurinsa ja lähti matkaan
tervehtien Berandea lipuin ja tykinlaukauksin. Unionilippu käväisi
pihalla olevan tangon huipussa, ja Sheldon vastasi tervehdyslaukaukseen
merkinantokanuunallaan. Kullankaivajat pingoittivat telttansa
pihamaalle ja keittivät itselleen ruokaa rannalla, sillävälin kuin
Tudor aterioitsi Joanin ja Sheldonin seurassa.

Heidän vieraansa tuntui käyneen kaikkialla, nähneen kaiken ja tavanneen
jokaisen ihmisen, ja Joanin yllyttämänä hän etupäässä kertoi omista
seikkailuistaan. Hän oli oikea seikkailijoitten seikkailija ja oli oman
puheensa mukaan syntynyt seikkailuihin. Hän polveutui vanhasta
uusenglantilaisesta suvusta, hänen isänsä oli kenraalikonsuli ja hän
oli syntynyt Saksassa ja saanut siellä ensimmäisen kasvatuksensa ja
puheeseensa saksalaisen sävyn. Sittemmin hän ollessaan vielä aivan
nuori oli jälleen tavannut isänsä Turkinmaalla ja myöhemmin seurannut
häntä Persiaan, isän tultua nimitetyksi ministeriksi tähän maahan.

Tudor oli koko ikänsä ollut vaeltaja, ja kevyellä,
mielikuvitusrikkaalla ja eloisalla kertomatavallaan hän siirtyi
toisesta seudusta ja kohtauksesta toiseen. Tuntui siltä, kuin hän ei
olisi kertonut kokemuksistaan siksi että ne olivat hänen, vaan
yksinomaan niiden omituisuuden ja erikoisuuden vuoksi, siksi, että
tapahtumat olivat epätavallisia ja tilanteet naurettavia. Hän oli
nähnyt vallankumouksia Etelä-Amerikassa ja harjoittanut nuoria hevosia
Kubassa, ollut vakoilijana Etelä-Afrikassa ja sotakirjeenvaihtajana
venäläis-japanilaisessa sodassa. Hän oli ajanut koirilla Klondykessa,
huuhtonut kultaa Nomen hiekasta ja julkaissut sanomalehteä San
Franciscossa. Yhdysvaltojen presidentti oli hänen ystävänsä. Hän oli
kuin kotonaan sekä Lontoon että mannermaan klubeissa, Yokohaman Grand
hotellissa ja Never-Never-maan hökkeleissä. Hän oli metsästänyt jaloa
riistaa Siamissa, ollut helmenpyydystäjänä Paumotu-saarilla, käynyt
tervehtimässä Tolstoita, nähnyt Oberammergaun kärsimysnäytännöt ja
kulkenut Andien yli muulin selässä. Ja sitäpaitsi hän oli kuin elävä
sanakirja, kun oli Länsi-Afrikan kuumeenpesistä kysymys.

Sheldon nojautui takakenoon tuolissaan parvekkeella, maisteli kahviaan
ja kuunteli. Hän ei voinut sille mitään, että tuo mies, jonka elämä oli
ollut niin vaihteleva, viehätti hänen mieltään. Ja kuitenkin hän oli
tyytymätön. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies puhui erikoisesti
Joanille. Katseensa ja hymyilynsä hän kohdisti puolueettomasti heihin
molempiin, mutta Sheldon oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi ollut
kahden kesken vieraan kanssa, niin keskustelu olisi saanut aivan toisen
luonteen. Tudor oli huomannut, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa
teki Joaniin, ja salli harkitusti muistojensa tulvia kietoen hänet
romantiikan taikaverkkoon. Sheldon näki Joanin haltioituneen
tarkkaavaisuuden, kuuli hänen välittömän naurunsa, hänen nopeat
kysymyksensä ja ohimennen lausutut arvostelunsa, ja tietoisuus siitä,
että hän rakasti Joania, alkoi herätä hänen sielussaan.

Senvuoksi hän oli hyvin hiljainen ja melkein surumielinen, vaikkakin
hän silloin tällöin tunsi miltei suuttumusta vierastansa kohtaan.
Vieläpä hän tuumi, kuinka suuri osa Tudorin kertomuksista mahtoi olla
totta ja kuinka niiden todenperäisyys tai valheellisuus olisi
todistettavissa. Samassa -- aivan kuin taitavan näytelmänkirjoittajan
näyttämölle tuomana -- Utami astui kuistille kertomaan Joanille, että
heidän asettamastaan ansasta oli tavattu krokotiili.

Tulitikku, jolla Tudor paraillaan sytytti savukettaan, valaisi hänen
kasvojaan. Utami kiinnitti katseensa niihin ja unohti ilmoittaa asiansa
emännälleen.

"Hei, Tudor", sanoi hän niin tuttavallisesti, että Sheldon aivan
ällistyi.

Polynesialaisen käsi ojentui, Tudor pudisti sitä ja tuijotti hänen
kasvoihinsa.

"Kuka tämä on?" kysyi hän. "En tunne teitä."

"Utami."

"Ja kuka Utami sitten on, tuhat tulimmaista? Missä minä olen teidät
ennen tavannut, hyvä mies?"

"Te eihän unohda 'Huahine'?" kysyi Utami toruvalla äänellä. "Viimeinen
kerta 'Huahine' oli matkalla?"

Tudor tarttui uudestaan tahitilaisen käteen ja pudisti sitä
sydämellisesti.

"Vain yksi ainoa kanakki palasi tuolta 'Huahinen' viimeiseltä matkalta,
ja se kanakki oli Joe. Hitto vieköön, mies, olen iloinen nähdessäni
teidät, vaikk'en ole koskaan ennen kuullut uutta nimeänne."

"Niin, kaikki kutsu minu Joe 'Huahinella'. Mutta Utami minu nimi koko
aika."

"Mutta mitä te täällä teette?" kysyi Tudor laskien merimiehen käden
omastaan ja kumartuen jännittyneenä eteenpäin.

"Minu purjehti missie Lackalanna kanssa häne kuunari 'Miele'. Me käy
Tahiti, Raiatea, Tahaa, Bora-Bora, Manua, Tutuila, Apia, Savaii ja
Fidshi-saaret -- monet, monet Fidshi-saaret. Minu jää missie Lackalanna
kanssa Salomonin-saarille. Hyvin pian häne saa toinen kuunari."

"Hän ja minä olimme ainoat, jotka jäimme eloon 'Huahinen'
haaksirikon jälkeen", selitti Tudor muille. "Meitä oli laivassa
viisikymmentäseitsemän henkeä, kun purjehdimme Huapasta, ja Joe ja minä
olimme ainoat, jotka koskaan astuimme maihin sen jälkeen. Hirmumyrsky,
kuten tiedätte, Paumotu-saarilla. Tämä tapahtui ollessani siellä
helmenpyynnissä."

"Etkä sinä ole koskaan kertonut minulle, Utama, että olet kärsinyt
haaksirikon hirmumyrskyssä", sanoi Joan nuhtelevasti.

Kookas tahitilainen siirsi painonsa jalalta toiselle ja veti suunsa
hyväntahtoiseen hymyyn.

"Minu ajattele, se ei ole mitään", sanoi hän.

Hän kääntyi puoleksi ikäänkuin lähteäkseen, tahtoen tällä liikkeellä
osoittaa, että hänestä tuntui sopivimmalta lähteä tiehensä, mutta että
hänen teki kovasti mieli jäädä.

"All right, Utami", sanoi Tudor. "Huomispäivänä tulen teitä tapaamaan
ja juttelemaan kanssanne."

"Hän pelasti henkeni, tuo veijari", selitti Tudor, kun tahitilainen
poistui ja astui pehmein, raskain askelin portaita alas. "En ole
koskaan tavannut parempaa uimaria."

Sitten Tudor Joanin hartaasta kehoituksesta kertoi "Huahinen"
haaksirikosta. Ja Sheldon tupakoi ja mietti ja päätteli, että oli
tuolla miehellä mitä vikoja tahansa, niin valehtelija hän ei ainakaan
ollut.



XV.

Käsitteitten selvittelyä.


Päivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää
vierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi
viipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta
yllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan.
Hän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän
harjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi
nälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista
kuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon
hyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain
hampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet
muassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen
pedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman
laajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli
nähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut
seikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta
Sheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen
rakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor -- "mieheen, joka
näytteli osansa hyvin", kuten hänen määrittelynsä kuului.

Tudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen
kyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa
rohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä
tosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin
tuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen,
mutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon
kalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti
uutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli
hänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut
turhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen
alla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään
yhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa
kylmään, stoalaiseen rauhaan.

"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä", valitti Joan hänelle.
"Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin
sellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta
paitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä
teitä vaivaa?"

Sheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli,
kuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen
voimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan
Sheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän _hän_ juuri teki. Heidän
filosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa
voimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka
tekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi
puhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.

Tätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian
väittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä
väittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä
ja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä
hämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut
uneksiakaan.

"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet", sanoi
Tudor, "ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on
pelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän
vaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet
olemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt
kerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua.
Sukkela temppu, sen myöntänette!"

"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!" huudahti Joan. "Tietysti!
Englantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja
esiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti -- kieltäytyy ensinkään
puhumasta siitä -- ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin
tahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on
yhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä
todellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni.
Mutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus -- tiedättekö,
siinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.'
Mitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä
tai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni
saisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi
kuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että
sisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta
tai rohkeata."

Sheldon nyökäytti päätään.

"Eikö siis" -- Joan jatkoi hyökkäystään -- "tuon ylpeyden peittämistä
huolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen
vertaisena?"

"On kylläkin", myönsi Sheldon. "Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka
päivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan
siihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria."

"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin
valehtelemaan."

"Olettepa kyllä", sanoi Sheldon äkkiä. "Juuri sellaisen valheen te itse
lausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte
lyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne
valehtelivat."

"Eivät suinkaan."

"Suokaa anteeksi", jatkoi Sheldon. "Kasvonne olivat yhtä rauhalliset
kuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi
luullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös
oli teille peräti jokapäiväinen temppu -- aivan kuin jos olisitte
potkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella
minulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne
ensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija
tahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te
totutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset
ponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja
käyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn
näytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten
vaatimattomuus -- tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki
sisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin
Lucifer -- niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä
emmekä enää puhu näistä asioista."

"Minä antaudun", huudahti Joan. "Te ette sittenkään ole aivan typerä."

"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin", myönsi Tudor. "Mutta se ei
olisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?"

"Miten tarkoitatte?"

"Puhumalla."

Joan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja
Sheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.

"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi", kiusoitteli Joan. "Miksi ette
muserra häntä?"

"En todellakaan keksi mitä sanoisin", sanoi Sheldon. "Tiedän, että olen
oikeassa, ja se tyydyttää minua."

"Te voisitte vastata", ehdotti Joan, "että kun aikamies on lasten
seurassa, niin hänen täytyy alentua käyttämään lasten kieltä tullakseen
ymmärretyksi. Siinä syy, miksi te rikoitte tottumuslakinne. Me lapset
emme muuten olisi ymmärtäneet teitä."

"Tehän hylkäätte minut keskellä taistelun tuoksinaa ja menette
vihollisen puolelle, miss Lackland", välitti Tudor.

Mutta Joan ei kuullut. Sensijaan hän katsoi tarkkaan pihan yli ja
ulapalle päin. Miehet seurasivat hänen katsettaan ja näkivät vihreän
valon ja ison aluksen purjeet.

"Palanneekohan 'Martha'?" sanoi Tudor umpimähkään.

"Ei, sivulyhty on liian matalalla", vastasi Joan. "Ja sitäpaitsi he
ovat ottaneet airot esille. Ettekö kuule? Niin isoa alusta kuin
'Marthaa' ei kannattaisi ryhtyä soutamaan."

"Sitäpaitsi 'Marthalla' on kahdenkymmenenviiden hevosvoiman
bentsiinimoottori", lisäsi Tudor.

"Juuri sellainen alus sopisi meille", sanoi Joan innokkaasti
Sheldonille. "Minun pitää todella koettaa hankkia kuunari, jossa on
kone. Voisin ostaa käytetyn moottorin ja panettaa sen siihen."

"Siitä olisi seurauksena, että menoihimme tulisi lisäksi
koneenkäyttäjän palkka", vastusti Sheldon.

"Mutta vastapainoksi laivamme silloin kulkisi nopeammin", puolusti
Joan, "ja se kävisi vakuutuksesta. Kyllä minä tiedän. Olenhan itse
ollut tuulen kourissa matalikoilla. Ja sitäpaitsi, ellette te olisi
niin keskiaikainen mielipiteiltänne, niin minä voisin olla laivurina ja
siten säästäisimme enemmän kuin koneenkäyttäjän palkan."

Sheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi
merelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet.
Ne olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen
kaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän
huomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa
kuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää
lujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen
toisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät
ensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu
suutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut
perusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona,
epämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys
Tudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä
oikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja
meri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää
mielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti
lämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan
sivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä,
miten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä
mustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa
takaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin
tuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi
aluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä
puurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia
etäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset
henkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella
miettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai
useamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta
huolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi
kaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan
niin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.

Hän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti
huutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana,
käskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se
oli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin
vasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen
tapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat
veltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni
lausuisi sanat "riittää jo." Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti
ilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto "yksitoista
syltä." -- "Antaa mennä!" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan
pimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän
kitinä purjeita alas laskettaessa -- keulapurje ensinnä -- oli hänelle
kuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui
halkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies
kärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt
vähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin
molemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä
laivaa kulkemasta eteenpäin.

Sheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti
luulossaan, että se oli "Martha."

"Se on 'Minerva'", sanoi Joan päättäväisesti.

"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.

"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen
piikkipylpyräin natinan -- ne ovat liian isot verrattuina
nostoköysiin."

Tumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka
luona hän -- kuka lieneekin ollut -- oli katsellut lähestyvää alusta.

"Sinäkö siellä, Utami?" huusi Joan.

"Ei, missie, minu Matapuu", kuului vastaus.

"Mikä laiva se on?"

"Minu luule 'Minerva'."

Joan katsoi voitonriemuisesti Sheldoniin, joka kumarsi.

"Jos Matapuu sen sanoo, niin sen täytynee olla totta", murahti hän.

"Mutta kun Joan Lackland sen sanoo, niin te epäilette", huudahti Joan,
"aivan samoin kuin epäilette hänen laivurinkykyään. Mutta olkoon
menneeksi, vielä te saatte katua epäystävällisyyttänne. Kas nyt venettä
lasketaan vesille, ja viiden minuutin päästä saamme puristaa Christian
Youngin kättä."

Lalaperu toi laseja ja savukkeita ja ikuista whiskyä ja soodavettä, ja
ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut narahti veräjä, ja Christian
Young astui iho yhtä kullanruskeana ja ääni, katse ja kädet yhtä
pehmeinä ja lempeinä kuin ennenkin bangalon portaita ylös ja lyöttäytyi
heidän seuraansa.



XVI.

Keskenkasvuinen tyttö.


Kuten tavallisestikin oli Christian Youngilla uutisia yllin kyllin
kerrottavina -- uutisia Guvutun juomingeista, missä miehet kerskuivat
ryyppäävänsä ryyppyjen välilläkin, uutisia uusista kivääreistä, jotka
olivat matkalla Ysabeliin, Malaitan viimeisistä murhista, että Tom
Butler oli sairaana Santa Annalla, ja lopuksi sekä kaikkein tärkeimpänä
tieto, että "Matambo" oli ajanut matalikolle Shortlandsin tienoilla ja
sai luopua seuraavasta vuorostaan korjausten takia.

"Se merkitsee, että teidän täytyy odottaa viisi viikkoa kauemmin
päästäksenne Sydneyhin", sanoi Sheldon Joanille.

"Ja että meiltä kuluu kallista aikaa hukkaan", lisäsi tämä pahoillaan.

"Jos aiotte Sydneyhin, niin 'Upolu' lähtee sinne Tulagista huomenna
iltapäivällä", sanoi Young.

"Minä luulin, että sen oli määrä hankkia saksalaisille työväkeä
Samoa-saarilta", väitti Joan. "Mutta oli miten oli, niin voisinhan
ensin purjehtia 'Upolussa' Samoa-saarille ja sitten Apiassa siirtyä
johonkin Weir-linjan rahtialukseen. Olisihan se pitkä kierros, mutta
sittenkin voittaisimme siten aikaa."

"'Upolu' menee tällä kertaa suoraa päätä Sydneyhim", selitti Young. "Se
on matkalla kuivatelakalle, nähkääs -- ja voisitte astua laivaan
vaikkapa vasta kello viideltä huomenna iltapäivällä -- niin ainakin
kapteeni minulle vakuutti."

"Mutta minun täytyy ensin käydä Guvutussa." Joan katsahti miehiin
lystikäs ilme kasvoillaan. "Minulla on eräitä ostoksia tehtävänä. Enhän
minä voi tulla Sydneyhin puettuna näihin Beranden ikkunaverhoihin.
Minun täytyy ostaa kangasta ja neuloa itselleni puku menomatkalla.
Lähden nyt heti -- tunnin kuluttua. Lalaperu, käske Adamu-Adam minun
luokseni, Sano myös, että Ornfiri laittaa _kai-kaita_. minulle
veneeseen." Hän nousi seisoalleen ja katsahti Sheldoniin, "Ja olkaa te
hyvä ja käskekää palvelijoita kantamaan vene rantaan -- minun veneeni,
kuten ymmärrätte. Tunnin kuluttua lähden matkaan."

Sekä Sheldon että Tudor katsoivat kellojaan.

"Soutu sinne kestäisi koko yön", sanoi Sheldon. "Voisitte toki odottaa
aamuun."

"Ja jättää ostokseni tekemättä? Ei kiitos! Ja sitäpaitsi 'Upolu' ei ole
mikään säännöllinen matkustajahöyry, ja se voi aivan yhtä hyvin lähteä
ennen aikojaan kuin määrähetkellä. Ja sen mukaan, mitä olen saanut
kuulla Guvutun mässäreistä, arvelen, että siellä on edullisinta tehdä
ostoksensa aamulla. Ja nyt saatte suoda minulle anteeksi, sillä minun
täytyy mennä pakkaamaan."

"Minä lähden teidän kanssanne", ilmoitti Sheldon.

"Antakaa minun viedä teidät sinne 'Minervalla'", sanoi Young.

Joan pudisti nauraen päätään.

"Minä lähden omalla veneelläni. Teidän levottomuudestanne voisi saada
sen käsityksen, että olen ensi kertaa kotoa poissa. En voi suostua
siihen, että te, mr Sheldon, joka olette yhtiökumppanini, jättäisitte
Beranden ja työnne vain turhan kohteliaisuuden takia. Jos ette anna
minun ruveta laivuriksi, niin minä puolestani en anna teidän maleksia
pitkin meren ulapoita suojelemassa nuoria naisia, jotka eivät ole
suojeluksen tarpeessa. Ja mitä teihin tulee, kapteeni Young, niin
tiedätte varsin hyvin, että vasta tänä aamuna lähditte Guvutusta, että
olette matkalla Marauun, ja että itse olette sanonut, että teidän on
jatkettava matkaanne kahden tunnin kuluttua."

"Mutta enkö minä saa viedä teitä sinne?" kysyi Tudor, ja hänen
äänessään oli suostutteleva sävy, joka ärsytti Sheldonin hermoja.

"Ette, ette, kerta kaikkiaan ette", huusi Joan. "Teillä on kaikilla
tehtävänne ja minulla samoin. Minä tulin Salomonin-saarille työtä
tehdäkseni enkä liikkuakseni suojelijan seuraamana kuin mikäkin nukke.
Ja tässähän sitäpaitsi tulee yksi henkivartijoistani ja onhan minulla
heitä yhteensä kokonaista kahdeksan."

Adamu-Adam seisoi hänen vieressään päätään pitempänä häntä ja kaikkia
kolmea valkoista miestä. Hänen kireä puuvillakankainen paitansa ei
voinut salata peloittavaa voimaa uhkuvia lihaksia.

"Katsokaa hänen nyrkkejään", sanoi Tudor. "Minä en tahtoisi saada
häneltä korvapuustia."

"Siitä en teitä moiti." Joan nauroi muistellen jotakin. "Näin hänen
kerran kolhaisevan erään ruotsalaisen laivan kapteenia Levukan
rannikolla Fidshi-saarilla. Syy oli kapteenin. Näin itse koko
kohtauksen, ja se oli loistava. Adamu sivalsi häntä vain kerran, mutta
isku katkaisi miehen käsivarren. Muistatteko, Adamu?"

Kookas tahitilainen hymyili ja nyökäytti päätään, mutta hänen mustat,
lempeät hirvensilmänsä näyttivät vakuuttavan, ettei hän suinkaan ollut
niin taisteluhaluinen luonteeltaan kuin ehkä olisi voinut luulla.

"Me lähdemme tunnin kuluttua veneellä Guvutuun, veikkoseni", sanoi Joan
hänelle. "Kertokaa veljillenne kaikille, niin että he tietävät
laittautua kuntoon. Lähdemme sitten 'Upolussa' Sydneyhin. Te saatte
kaikki tulla mukaan, purjehdimme sieltä uudella kuunarillamme takaisin
Salomonin-saarille. Ottakaa kahdet paidat ja dungarit mukaan. Siellä on
hyvin kylmä ilma. Juoskaa nyt ja sanokaa, että he pitävät kiirettä.
Jättäkää pyssyt kotiin. Antakaa ne mr Sheldonin huostaan. Niitä emme
tarvitse."

"Jos te todella aiotte lähteä..." aloitti Sheldon.

"Siitähän me sovimme jo aikoja sitten", vastasi Joan lyhyesti. "Nyt
menen pakkaamaan. Mutta sanonpa teille, kuinka voisitte minua auttaa --
ottakaahan esiin hiukan tupakkaa ja muuta, mitä laivamieheni voivat
tarvita matkalla."

Tuntia myöhemmin nuo kolme miestä olivat puristaneet Joanin kättä
alhaalla rannassa. Hän antoi merkin, ja vene lähti liikkeelle. Kuusi
miestä istui airoissa seitsemäs kokassa ja Adamu-Adam hoiti peräsintä.
Joan seisoi perätuhdon luona toistellen jäähyväishuutojaan -- solakka
nuori nainen puettuna samaan ruumiinmukaiseen päällysnuttuun,
joka hänellä oli olin yllään tullessaan maihin haaksirikkonsa
jälkeen, pitkäpiippuinen Colt-revolveri riippuen väljästi vyöstä,
puhdaspiirteiset, poikamaiset kasvot loistaen Stetson-hatun alta, joka
turhaan koetti peittää hiusten runsautta.

"Teidän on paras mennä katon alle", huusi hän miehille. "Aika sadekuuro
on tulossa. Ja toivottavasti meillä on kyllin pitkä ankkuriketju,
kapteeni Young. Hyvästi -- hyvästi kaikki tyynni!"

Hänen viimeiset sanansa tulivat pimeydestä, joka oli kietonut veneen
läpinäkymättömään verhoon. Mutta nuo kolme miestä tuijottivat yhä
siihen suuntaan, mihin vene oli kadonnut, ja kuuntelivat airojen
tasaista natinaa, kunnes sekin heikkeni kuulumattomiin.

"Hän on vain lapsi", sanoi Christian Young hitaasti ja juhlallisesti.
Hän näytti juuri tehneen tämän keksinnön.

"Vain lapsi", toisti hän vielä juhlallisemmin.

"Riivatun kaunis tyttölapsi ja rohkea lisäksi", sanoi Tudor nauraen.
"Hänessä on puhtia, eikö totta, Sheldon?"

"Rohkea hän on", kuului hidas vastaus, sillä Sheldonia ei haluttanut
puhella Joanista.

"Hän on amerikkalainen, siitä se johtuu", jatkoi Tudor. "Pois tieltä ja
eteenpäin, tarmoa ja riippumattomuutta... Mitä te ajattelette,
kapteeni?"

"Minä ajattelen, että hän on nuori, hyvin nuori, vain lapsi", sanoi
"Minervan" kapteeni tuijottaen lakkaamatta pimeyteen, joka peitti meren
näkyvistä.

Pimeys näytti äkkiä käyneen entistä mustemmaksi, ja he hapuilivat
rantatörmää ylös veräjälle päin.

"Varokaa putoavia pähkinöitä", huusi Sheldon, kun sadetuulen
ensimmäiset puuskat vinkuivat palmujen latvoissa. He tarttuivat
toistensa käsiin ja hoipertelivat tällä tavoin polkua ylös kypsien
kookospähkinöiden putoillessa hirvittävänä sateena heidän ympärilleen.
He pääsivät kuistille ja istuivat hiljaa whiskylasiensa ääressä kukin
tuijottaen suoraan merelle, missä "Minervan" hurjasti hyppelehtivä
lyhty silloin tällöin sateen väliajoilla ilmestyi näkyviin.

Jossakin tuolla merellä, ajatteli Sheldon, oli Joan Lackland, tuo
keskenkasvuinen tyttölapsi, joka näytti naiselta, mutta jolla
oli pojan mieli ja pojan intohimot. Hän lähti nyt Berandelta myrskyssä
ja sateessa -- niinkuin oli tänne tullutkin, istuen veneensä
perätuhdolla Adamu-Adamin pitäessä perää ja muun alkuasukasjoukkonsa
ponnistellessa airoissa. Ja hän oli vienyt Stetson-hattunsa mennessään
ja patruunavyönsä ja pitkäpiippuisen revolverinsa. Sheldon huomasi
äkkiä tuntevansa rajatonta hellyyttä noita hänen omistamiaan esineitä
kohtaan, joille oli salaa nauranut nähdessään ne ensi kerran. Hän
huomasi, että mielikuvituksensa oli eksyttämäisillään hänet
hempeämielisyyteen, ja hänen teki mieli nauraa. Mutta hän ei nauranut.
Seuraavassa hetkessä hän taas oli näkevinään tuon hatun, vyön ja
revolverin. Epäilemättä tämä oli rakkautta, tuumi hän ja tunsi miltei
ylpeyttä siitä, että Salomonin-saarten ei ollut onnistunut kokonaan
tukahduttaa hänen tunne-elämäänsä.

Tuntia myöhemmin Christian Young nousi paikaltaan, koputti tuhan
piipustaan ja valmistautui lähtemään laivaansa jatkaakseen jälleen
matkaansa.

"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi hän. Kukaan ei ollut sanonut
mitään, mihin hänen sanansa olisivat liittyneet, mutta ne jatkoivat
sopivasti jokaisen ajatuksia. "Hänellä on hyvä miehistö, ja hän on
itsekin merimies. Hyvää yötä, mr Sheldon. Voinko jotenkuten hyödyttää
teitä Maraun-matkallani?" Hän kääntyi toisaalle ja osoitti kädellään
laajenevaa tähtikirkasta taivaan kaistaletta. "Tulee sittenkin kaunis
yö. Kun on näin suotuisa tuuli, on hänellä varmaan jo purjeet ylhäällä
ja hän ehtii Guvutuun päivän valjetessa. Hyvää yötä."

"Luulenpa, että menen nukkumaan minäkin", sanoi Tudor nousten
tuoliltaan ja laskien lasinsa pöydälle. "Lähden matkaan niin aikaisin
aamulla kuin suinkin. Olenhan viipynytkin täällä aivan sopimattoman
kauan. Hyvää yötä."

Jäädessään yksin istuskelemaan Sheldon mietti mielessään, olisikohan
tuo toinen mies päättänyt lähteä matkaan huomisaamuna, ellei Joan olisi
purjehtinut tiehensä. No niin, joka tapauksessa oli lohdullista tietää,
että Joan ei ollut tahtonut jäädä Berandelle yhdenkään miehen, ei
Tudorinkaan tähden. "Lähden tunnin kuluttua" -- nuo sanat kaikuivat
Sheldonin mielessä, ja sulkiessaan silmänsä hän näki Joanin sellaisena
kuin tämä oli seisonut kuistilla lausuessaan ne. Hän hymyili. Samassa
silmänräpäyksessä kuin tyttö oli kuullut laivan lähdöstä, oli hän
päättänyt lähteä. Se ei ollut erikoisen imartelevaa kenellekään heistä
miehistä, mutta mitä arvoa olisikaan kellään miehellä saattanut olla
hänen silmissään, kun Sydneyssä kaupan oleva kuunari ilmestyi hänen
näköpiiriinsä? Mikä olento? Mikä hämmästyttävä olento!

Seuraavina päivinä Berande tuntui Sheldonista äärettömän yksinäiseltä.
Joanin lähdön jälkeisenä aamuna hän oli nähnyt Tudorin retkikunnan
suuntaavan kulkunsa Balesunaa ylöspäin, myöhään iltapäivällä hän oli
kaukoputkellaan erottanut "Upolun" savun, "Upolun", joka vei Joania
Sydneyhin, ja illalla hän istuutui yksin päivällispöytään omistaen
enemmän aikaa Joanin tyhjän tuolin katselemiseen kuin syömiseen.
Hän ei kertaakaan astunut kuistille kiinnittämättä ensimmäiseksi
katsettaan hänen pihamaan nurkassa sijaitsevaan ruohomajaansa, ja
eräänä iltana, työnnellessään välinpitämättömästi palloja sinne tänne
biljardipöydällä, hän äkkiä havahtuen mietteistään huomasi
tuijottavansa naulaan, johon Joanilla oli alusta alkaen ollut tapana
ripustaa Stetson-hattunsa ja revolverivyönsä.

Miksi hän oikeastaan välitti tuosta tytöstä? kysyi hän suutuksissaan
itseltään. Joan oli varmastikin vihoviimeinen nainen, joka hänen olisi
pistänyt päähänkään valita vaimokseen. Hän ei ollut koskaan tavannut
naista, joka olisi häntä siinä määrin hermostuttanut, repinyt verille
hänen tunteitaan, loukannut hänen sopivaisuuskäsitteitään ja
halveksinut miltei kaikkia ominaisuuksia, jotka olivat muodostaneet
hänen naisihanteensa. Oliko hän liian kauan ollut poissa maailmasta?
Oliko hän unohtanut naisen luonteen erikoisuuden? Oliko hänen
tunteeseensa syynä vain läheinen naapuruus? Joanhan ei ollut mikään
oikea nainen. Hän esiintyi vain naisen valepuvussa. Näennäisestä
naisellisuudestaan huolimatta hän oli poika, jota poikamaiset kujeet
huvittivat, joka sukelteli haikalaparvien keskelle temmatakseen kalan
pedon suusta, ammuskeli revolverilla, himosi seikkailuja ja -- mikä
merkitsi enemmän -- lähti itse valaanpyyntiveneellään niitä etsimään,
hurjat saarelaisensa seuranaan ja rahapussi mukanaan. Mutta hän rakasti
häntä -- se oli sittenkin tärkeintä -- eikä yrittänytkään kieltää sitä
itseltään. Hän ei ollut pahoillaan siitä, että näin oli käynyt. Hän
rakasti häntä -- se oli vastustamaton, ihmeellinen tosiasia.

Hän tunsi jälleen haltioitunutta työintoa. Salomonin-saarten ankara
todellisuus oli hävittänyt kaikki hänen haaveensa troopillisessa maassa
toimivan plantaasin viljelijän elämästä. Hughien kuoltua hän oli
päättänyt jotenkuten ponnistella eteenpäin, mutta tämä päätös ei ollut
perustunut haluun. Sen pohjana oli kernaamminkin ollut hänen luonteensa
itsepäisyys, joka teki aloitetun työn keskenheittämisen hänelle
vastenmieliseksi. Mutta nyt kaikki oli toisin. Berande oli käynyt
äärettömän tärkeäksi. Työn täytyi onnistua -- ei ainoastaan sen vuoksi,
että Joan oli siinä osallinen, vaan siksi, että hän tahtoi saada heidän
yhtiökumppanuutensa ikuiseksi. Vielä kolme vuotta, ja plantaasi olisi
loistavasti kannattava sijoitus. Silloin he joka vuosi ja useamminkin
voisivat tehdä matkoja Austraaliaan, ja pistäytyisivät tietenkin
silloin tällöin kotona Englannissa -- tai Hawaiilla.

Illat hän istui kumartuneena tilikirjojensa yli ja teki loputtomia
laskelmia, jotka perustuivat halvempiin koprankuljetusmaksuihin ja
tämän kauppatavaran arvioituihin maksimi- ja minimihintoihin
markkinoilla. Päivät hän vietti viljelyksillä. Hän pani alulle uusia
raivaustöitä, ja sekä ne että istutus edistyivät hänen valvontansa
alaisina nopeammin kuin koskaan ennen. Hän antoi koetteeksi mustille
työmiehille palkkioita ylityöstä ja toivoi hartaasti, että voisi saada
enemmän työväkeä. Tämä ei käynyt mahdolliseksi, ennenkuin Joan palasi
kuunarillaan, sillä kaikki laivat, joiden varsinaisena tehtävänä oli
mustan työväen hankkiminen, olivat pitkiksi ajoiksi sitoutuneet
Fulcrum-veljesten, Morgon & Raffin, Fires'in ja Philp-yhtiön
palvelukseen, ja "Flibberty Gibbetillä" oli työtä yllin kyllin sen
kulkiessa edestakaisin hänen hajallaan olevien kauppa-asemiensa
välillä, joita oli Uuden-Georgian rannikolta aina Ulavaan ja Sikianaan
asti. Hänen täytyi saada työväkeä, mutta jos Joanin onnistuisikin
hankkia kuunari, niin kuluisi vähintään kolme kuukautta, ennenkuin
ensimmäiset työläiset astuisivat Beranden rantaan. Viikkoa "Upolun"
lähdön jälkeen "Malakula" laski ankkurinsa Beranden edustalla, ja
laivuri tuli maihin pelaamaan biljardia ja juttelemaan, kunnes maatuuli
alkaisi puhaltaa. Sitäpaitsi hänen aivan välttämättä _täytyi_ käydä
maissa, sanoi hän lastauspäällysmiehelleen, ei ainoastaan siksi, että
hänellä oli muassaan iso mytty erilaisia Joanin lähettämiä siemeniä ja
tarkat ohjeet niiden istuttamisesta, vaan samalla tuottaakseen
Sheldonille aika yllätyksen kertomalla uutisen, joka hänellä oli
tiedossaan.

Kapteeni Auckland pelasi ensin biljardinsa ja vasta vaivuttuaan
mukavaan nojatuoliin ja saatuaan toiset whiskylasin käteensä hän antoi
pommin räjähtää.

"Suurenmoinen otus tuo teidän miss Lacklandinne", sanoi hän nauraa
hihittäen. "Väittää ostaneensa osuuden Berandesta. Teidän
yhtiökumppaninne toisin sanoen. Onko se totta?"

Sheldon nyökäytti rauhallisesti päätään.

"Oikeinko totta? Sepä vasta oli yllätys! Mutta eipä hän vain ole saanut
Guvutua eikä Tulagia sitä uskomaan. Ovathan ne siellä melko tottuneita
kaikenlaisiin epäsäännöllisyyksiin, mutta -- hahahaa!" Hän vaikeni
voidakseen nauraa tarpeekseen ja pyyhki kaljua päätään nenäliinalla.
"Mutta tuo hänen yhtiökumppanuusjuttunsa oli heille liian paksu,
vaikkakin se antoi heille aiheen juoda muutamia ylimääräisiä maljoja."

"Se ei ole missään suhteessa epäsäännöllistä. Se on aivan tavallinen
kauppasopimus." Sheldon koetti käyttäytyä ikäänkuin tällaisia
sopimuksia tehtäisiin Salomonin-saarten viljelyksillä joka päivä. "Hän
sijoitti noin viisitoistasataa puntaa Berandeen..."

"Niin hän kertoi."

"Ja nyt hän on lähtenyt plantaasin asioissa Sydneyhin."

"Ohoh, eipä olekaan."

"Anteeksi -- mitä sanoitte?" kysyi Sheldon.

"Että hän ei ole lähtenyt Sydneyhin, siinä kaikki."

"Mutta eikö 'Upolu' siis lähtenytkään? Olisin voinut vannoa nähneeni
sen savun myöhään viime tiistai-iltapäivänä sen juuri kulkiessa Savon
ohi."

"'Upolu' kyllä lähti, niinkuin sen pitikin." Kapteeni Auckland maisteli
whiskyään hermostuttavan hitaasti. "Mutta miss Lackland ei ollut
matkustajien joukossa."

"Missä hän sitten on?"

"Viimeksi näin hänet Guvutussa. Hänhän oli matkalla Sydneyhin ostamaan
kuunaria, eikö totta?"

"Oli, oli."

"Niin hän sanoi. No niin, hän on ostanut kuunarin, mutta minä en
antaisi siitä kymmentä shillinkiäkään, kun luoteinen alkaa puhaltaa, ja
sitä kai meidän ei tarvitse kauan odottaa. Meillä on ollut niin kauan
kaunista ilmaa, ettei sitä voi enää kauan kestää."

"Jos te olette tullut tänne saadaksenne minut uteliaaksi, ukkoseni",
sanoi Sheldon, "niin olette totta vie onnistunut. Jatkakaahan nyt ja
kertokaa suoraan kaikki mitä on tapahtunut. Mitä kuunaria tarkoitatte?
Missä se on? Kuinka hän tuli sen ostaneeksi?"

"Ensiksikin se on nimeltään 'Martha'", ilmoitti laivuri laskien
vastaukset sormillaan. "Toiseksi se nykyään on ulommaisilla kareilla
Punga-Pungan edustalla putipuhtaana kaikesta, mikä irti lähtee, ja
valmiina menemään pirstaleiksi heti kun meri käy hiukankaan
levottomaksi. Ja kolmanneksi miss Lackland osti sen huutokaupalla. Hän
sai sen viidelläkymmenellä viidellä punnalla. Paikalla asuva valtion
asiamies, kolmas apulainen, piteli nuijaa. Kyllähän minun luulisi
tietävän, kun itse tarjosin viittäkymmentä Morgan & Raffin puolesta.
Niiden teki sitä kovasti mieli, totta vie. Mutta minä sanoin heille
etukäteen, että menkööt helvettiin ja syyttäkööt itseänsä, kun
kieltävät minua menemästä ylemmäksi kuin viiteenkymmeneen, vaikka ovat
sitä mieltä, että 'Marthan' hylystä kannattaisi maksaa enemmänkin.
Nähkääs, he eivät odottaneet kilpailijoita. Fulcrum-veljeksillä ei
ollut edustajaa paikalla, ei liioin Fires'illä eikä Philp-yhtiöllä, ja
ainoa, jota olisi voinut pelätä, oli Nielsenin asiamies, Squires, ja
hänet he juottivat humalaan ja uneen Guvutussa. 'Kaksikymmentä' oli
minun ensimmäinen huutoni 'Kaksikymmentäviisi', huusi tyttölapsi.
'Kolmekymmentä', sanon minä. 'Neljäkymmentä', sanoo hän. 'Viisi
kymmentä', sanon minä. 'Viisikymmentä viisi', sanoo hän. Ja siinä minä
sitten seisoin. 'Odottakaahan', sanon minä, 'kunnes saan tavata
isäntäni'. 'Sitä ette saa' sanoo hän. 'Se on tapani', sanon minä. 'Ei
missään maailmassa', sanoo hän. 'Silloin me Salomonin-saarilla olemme
kohteliaampia', sanon minä. -- Ja kautta kunniani, olen varma siitä,
että Burnett olisi myöntynyt pyyntööni, ellei tyttö olisi alkanut
piipittää niin suloisesti ja viekkaasti, kuin ajatella saattaa. 'Herra
huutokaupanpitäjä', sanoi hän, 'olkaa hyvä ja jatkakaa huutokauppaa
tavalliseen tapaan. Minulla on muitakin asioita toimitettavina, enkä
mitenkään voi koko päivää odottaa ihmisten takia, jotka eivät tiedä
mitä tahtovat.' Ja sitten hän hymyilee Burnettille, tuolla tavoin,
niin, tiedättehän, sellaista oikein hemasevaa hymyä, ja eikö se
riivatun Burnett heti paikalla ala veisata vanhaa virttään. 'Eikö
kukaan tarjoa enempää? No sitten minä annan sen sille, jolla on
viimeinen huuto. Viisikymmentäviisi puntaa, ensimmäinen, toinen, ja ---
kolmas kerta. Se tuli teille, miss -- hm -- mikä nimi?' -- 'Joan
Lackland', sanoo tyttö hymyillen minulle, ja juuri sillä tavoin hän
osti 'Marthan'."

Sheldon kävi äkkiä levottomaksi. "Martha" oli hienompi kuunari kuin
"Malakula", sanalla sanoen hienoin kaikista Salomonin-saarten
kuunareista, erikoisen sopiva pestauslaivaksi. Ja olihan se aivan
kotinurkissa. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että kun sellainen
alus myytiin huutokaupalla viidestäkymmenestäviidestä punnasta, niin
täytyi olla hyvin pienet mahdollisuudet saada se pelastetuksi.

"Mutta miten kaikki oikeastaan kävi?" kysyi hän. "Eivätkö myyjät
hätiköineet vähän liikaa?"

"Ei ollut muuta neuvoa. Tunnettehan Punga-Pungan matalikon. Sillä
paikalla 'Martha' ei ole kahden penninkään arvoinen, jos alkaa tuulla
mistä hyvänsä, ja nyt on luoteismyrsky odotettavissa millä hetkellä
tahansa. Laivaväki hylkäsi sen kokonaan. Eivät edes ajatelleetkaan
huutokauppaa. Morgan & Raff ainoastaan pakottivat heidät naulaamaan
huutokauppajulistukset seinille. Tiedättehän, että 'Marthan' laivaväki
on osuustoiminnallisesti järjestetty liikeyhtymä. He pitivät kokouksen
ja päättivät myydä."

"Mutta miksi he jättivät laivan eivätkä koettaneet saada sitä irti?"

"Miksikö? Tunnettehan te Malaitan. Ja Punga-Pungan myös. Juuri siellä
'Scottish Chiefs' kaapattiin ja koko laivaväki sai surmansa. Ei, ei
siinä muu auttanut kuin turvautua veneisiin. 'Martha' ei totellut
peräsintä käännöksessä, ja viittä minuuttia myöhemmin se oli karilla ja
neekerien vallassa. Niitä tuli laumoittain. Ja ne ne ajoivat laivaväen
veneisiin. Puhuttelin eräitä miehiä. He vannoivat, että kuunarin
ympärille puolessa tunnissa kerääntyi kaksisataa sotakanoottia ja
rannalle viisituhatta viidakkopirua. Sanoivat, ettei Malaitaa voinut
nähdä merkkitulien savulta. Oli miten oli, he korjasivat luunsa
Tulagiin."

"Mutta miksi he eivät tapelleet?" kysyi Sheldon,

"Oli naurettavaa, etteivät he sitä tehneet, mutta he joutuivat
hajalleen. Katsokaahan, kaksi kolmannesta heistä oli ilman aseita
veneissä, eivätkä he voinee uneksiakaan, että alkuasukkaat
hyökkäisivät. He huomasivat liian myöhään erehtyneensä. Alkuasukkaat
yllättivät heidät. Noilla uusilla luudilla on vaikeuksia täällä. Teille
tai minulle tai kenelle tahansa, joka on täällä kauan ollut, ei koskaan
olisi voinut tapahtua mitään sellaista."

"Mutta mitä miss Lackland aikoo tehdä?"

Kapteeni Auckland naurahti.

"Hän kai aikoo saada 'Marthan' karilta, luulisin minä. Miksi hän muuten
olisi maksanut siitä viisikymmentäviisi puntaa. Ja ellei se onnistu,
niin hän koettaa ansaita rahansa takaisin korjaamalla raa'annosturit,
runhultit, patentinsaaneet peränpitolaitteet ja vintturit ja sen
semmoiset. Niin minä ainakin tekisin hänen asemassaan. Kun lähdin
Tulagista, oli tyttölapsi juuri vuokrannut 'Emilyn'. 'Minä olen
lähdössä työväkeä pestaamaan', sanoi Munster -- hän on nyt sen laivuri
ja omistaja. 'Entä paljonko ansaitsette nettoa matkallanne?' kysyi
tyttö. -- 'Noin viisikymmentä', sanoi toinen. -- 'Hyvä, lähtekää
'Emilyllä' minun kanssani, niin saatte seitsemänkymmentäviisi?'
Muistatteko nähneenne ison ankkurin ja ketjun, hiilikatoksien takana.
Hän osteli paraillaan niitä minun lähtiessäni. Hän on aika vekkuli, tuo
teidän tyttösenne."

"Yhtiökumppanini", oikaisi Sheldon.

"Olkoonpa niin, hyvä kumppani hän on, totta vie, hyvä ja rohkea.
Taivaan nimessä, valkoinen nainen Malaitalla ja vielä päällepäätteeksi
Punga-Pungassa. Niin, unohdin kertoa teille, että hän livertelyillään
sai Burnettin houkutelluksi antamaan hänen miehilleen kahdeksan pyssyä
ja kolme laatikkoa ruutia. Te nauraisitte, jos näkisitte, miten hän saa
koko sen Guvutun joukon tanssimaan pillinsä mukaan. Ja miten he
yrittävät olla kohteliaita ja antaa hänelle neuvojaan. Taivas
tietäköön, Sheldon, se tyttölapsi on ihmeellinen ilmiö -- luonnonihme
oikea -- oikea katastrofi. Juuri niin, katastrofi hän on. Hän on
kulkenut Guvutun ja Tulagin läpi kuin hirmumyrsky, ja jok'ainoa niistä
sioista siellä on rakastunut häneen -- kaikki paitsi Raff. Hän on
pahalla tuulella huutokaupan takia ja viskasi hänelle Munsterin kanssa
tekemänsä sopimuskirjan. Mutta mitä luulette tytön tehneen? Hän kiitti
kauniisti, luki sen alusta loppuun ja huomautti, että Munster tosin oli
sitoutunut luovuttamaan kaikki pestaamansa työläiset Morgan & Raffille,
mutta että asiakirjassa ei ollut ainoatakaan pykälää, joka olisi
estänyt häntä vuokraamasta 'Emilyä' muille. 'Tuossa saatte
sopimuskirjanne', sanoi hän ojentaen sen takaisin. 'Se oli sangen
taitavasti tehty. Mutta kun ensi kerran teette sopimuksen, niin
liittäkää siihen pykälä, joka soveltuu tämänkaltaisiin odottamattomiin
tapauksiin.' Ja taivas tietäköön, silloin se tyttölapsi oli
valloittanut Raffinkin. -- Mutta nyt alkaa puhaltaa, ja minun pitää
lähteä. Hyvästi, hyvä ystävä. Toivon, että tyttölapsi menestyy.
'Martha' on hiton hieno alus ja korvaisi teille mainiosti 'Jessien'."



XVII.

"Teidän" miss Lacklandinne.


Seuraavana aamuna, palatessaan viljelyksiltä aamiaiselle, Sheldon näki
lähetyslaiva "Apostlen", joka oli asettunut ankkuriin Beranden
edustalle. Miehistö uitti paraillaan varsaa ja kahta tammaa rantaan.
Sheldon tunsi eläimet, hän tiesi, että ne olivat olleet Tulagissa
asuvan asiamiehen, ja hänen mieleensä iski heti ajatus, että Joan
tietysti oli ostanut ne. Tyttö oli varmaan päättänyt toteuttaa
uhkauksensa ja ravistella henkeä Salomonin-saarten kuiviin
luurankoihin. Sheldon oli valmistautunut kaikkeen.

"Miss Lackland lähetti ne", sanoi lähetyssaarnaaja tohtori Welshmere,
astuessaan rantaan ja tervehtiessään Sheldonia. "Ja laivassa meillä on
vielä laatikollinen satuloita. Ja tässä on kirje häneltä teille. Ja
tässä 'Flibberty-Gibbetin' laivuri."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Olesen astui veneestä, ja ennenkuin
Sheldon ehti häntä tervehtiäkään, hän alkoi puhua:

"Hän on varastanut 'Flibbertyn', mr Sheldon. Purjehti muitta mutkitta
sillä tiehensä. Hän on vallan hurjapäinen. Sain kuumekohtauksen
pelkästä kauhistuksesta. Ja join itseni humalaan -- sikahumalaan..."

Tohtori Welshmere nauroi sydämellisesti.

"Mutta ei hän sentään aikaansaa pelkkää pahaa tuo teidän miss
Lacklandinne. Hän on pakottanut kolme miestä lopettamaan juopottelun
tai oikeammin erottanut heidät whiskystä. Te tunnette heidät
kaikki -- Brahms, Curtis ja Fowler. Hän otti heidät mukaansa
'Flibberty-Gibbetiin'."

"Hän se nyt on 'Flibbertyn' laivuri", puuttui Olesen puheeseen. "Ja hän
purjehtii sen pilalle, niin totta kuin Salomonin-saaret eivät ole hyvän
Jumalan luomat."

Tohtori Welshmere koetti näyttää loukkaantuneelta, mutta purskahtikin
taas nauruun.

"Hänellä on merkillinen kyky aina saada tahtonsa perille", sanoi hän.
"Minä koetin päästä ottamasta hevosia laivaani. Sanoin, etten voinut
ottaa rahtia, ja että 'Apostlella' oli jahdin lupakirja, että aioin
kiertää Savon ja Guadalcanarin yläpään. Mutta mikään ei ottanut. 'Viis
rahdeista', sanoi hän. 'Te otatte hevoset niinkuin hyvän ihmisen tulee
ja sopii, ja kun minä saan 'Marthan' kuntoon, niin teen teille joskus
vastapalveluksen.'"

"Ja 'viis siitä, mitä mr Sheldon on käskenyt', sanoi hän minulle",
huusi Olesen. "'Minä olen nyt teidän herranne ja isäntänne',
sanoi hän, 'ja te teette niinkuin minä käsken.' 'Katsokaa tuota
kivipähkinälastia', sanoin minä. 'Viis niistä', sanoi hän, 'Minulla on
tuumia, jotka merkitsevät enemmän kuin teidän pähkinänne. Ne me
heitämme yli laidan heti päästyämme lähtemään.'"

Sheldon pani kädet korviensa eteen. "Minähän en tiedä, mitä on
tapahtunut, ja te kerrotte kaiken takaperin. Menkäämme verannalle,
istuudumme sinne varjoon ja alamme alusta."

"Kaikkein ensimmäiseksi minä tahdon tietää", alkoi Olesen heidän
istuuduttuaan, "onko hän teidät yhtiökumppaninne vai eikö. Se minun
täytyy saada tietää."

"On, on", vakuutti Sheldon.

"Kukapa olisi sitä uskonut!" Olesen katsahti vetoavasti tohtori
Welshmereen ja sitten jälleen Sheldoniin. "Minä olen nähnyt yhtä ja
toista uskomatonta näillä Salomonin-saarilla -- kyynärän pituisia
rottia, perhosia, joita jahdataan pyssyllä, korvakoristeita, jotka
saisivat pirunkin noloksi, ja pääkallonpyytäjäpaholaisia, joihin
verrattuna piru on enkeli. Minä olen nähnyt niitä ja tottunut niihin,
mutta tämä teidän nuori naisenne..."

"Miss Lackland on yhtiökumppanini ja Beranden osakas", keskeytti
Sheldon.

"Niin hän sanoi", jatkoi ärtynyt laivuri. "Mutta hänellä ei ollut
papereita, joilla olisi sen todistanut. Mistä minä sitten olisin
tietänyt, että se oli totta. Ja sittenhän minulla oli se pähkinälasti
-- kahdeksan tonnia."

"Alkakaa taivaan nimessä alusta", koetti Sheldon keskeyttää.

"Ja sitten hän ottaa palvelukseensa nuo juopporentut, kolme pahinta
lurjusta, mitkä koskaan ovat tuottaneet häpeää Salomonin-saarille, --
antaa niille viisitoista puntaa kuussa kullekin -- mitä te siitä
arvelette? Ja purjehtii kuin purjehtiikin tiehensä heidän kanssaan!
Hyh! -- Teidän täytyy antaa minulle ryyppy. Pastori ei huoli panna
pahakseen. Olen ollut neljä päivää hänen ehdottomasti raittiissa
laivassaan ja olen menehtymäisilläni."

Tohtori Welshmere nyökäytti päätään vastaukseksi Sheldonin kysyvään
katseeseen, ja Viaburi lähetettiin noutamaan whiskyä ja soodavettä.

"Teidän puheestanne käy selvästi ilmi, kapteeni Olesen", sanoi Sheldon
vanhan merikarhun saatua virvokkeensa, "että miss Lackland on karannut
teidän laivallanne. Olkaahan nyt hyvä ja antakaa minulle asiallinen
selonteko siitä, mitä on tapahtunut."

"Aivan oikein, nyt se alkaa. Minä olin juuri tulossa satamaan
'Flibbertyllä'. Ennenkuin olin ehtinyt laskea ankkuria, oli tuo tyttö
laivassa -- oli tullut valasveneellään, mukanaan koko tahitilainen
pakanalaumansa, iso Adamu-Adam ja kaikki muut. 'Älkää laskeko ankkuria,
kapteeni Olesen', viserteli hän. 'Minä tahdon, että te heti lähdette
Punga-Pungaan'. Katsoin tarkasti nähdäkseni, oliko hän humalassa. Mitä
minun piti ajatella? Olimme juuri käännöksessä, vastikään kierrettyämme
matalikon -- kiperä paikka -- etupurje oli puoleksi alhaalla ja vauhti
vähenemässä, niin että minä sanoin: 'Anteeksi, miss Lackland', ja
huusin keulaan päin: 'Antaa mennä!'"

"'Olisitte kuunnellut minua, niin olisitte säästynyt turhasta
vaivasta', sanoi hän, kiipesi partaan yli ja vilkaisi keulaan päin,
jossa ensimmäistä ankkuriketjua laskettiin mereen. 'Tässä on
viisitoista syltä vettä', sanoi hän, 'antakaa vain miestenne nostaa se
takaisin'.

"Ankkuri laskettiin. Minä en uskonut häntä. En voinut uskoa, että te
olitte ottanut hänet yhtiökumppaniksenne, ja sanoin sen hänelle ja
vaadin todistuksia. Silloin hän kävi koppavaksi ja alkoi määräillä, ja
minä sanoin, että olin kyllin vanha ollakseni hänen isoisänsä ja etten
aikonut ruveta hänenlaisensa letukan leikkialuksi. Ja sitten minä
käskin häntä jättämään 'Flibbertyn'. 'Kapteeni Olesen', sanoi hän niin
hempeästi kuin mikäkin, 'minulla on muutama minuutti aikaa olla teidän
kanssanne ja hyvää whiskyä tuolla vähän matkan päässä 'Emilyssä'.
Tulkaa sinne. Sitäpaitsi tahdon saada teiltä neuvoja siihen
karilleajoon nähden. Kaikki sanovat, että te olette aika jehu
merimieheksi', niin juuri hän sanoi, 'aika jehu'. Ja minä astuin hänen
veneeseensä, jossa Adamu-Adam piti perää juhlallisena kuin olisi ollut
hautajaisissa.

"Matkalla hän kertoi minulle 'Marthasta', kuinka oli ostanut sen ja
aikoi saada sen karilta. Hän kertoi vuokranneensa 'Emilyn' ja aikovansa
purjehtia heti kun minä saisin 'Flibbertyn' lähtökuntoon. Huomasin että
hänen pelissään oli aikalailla järkeä, ja suostuin lähtemään suoraa
päätä Berandelle saamaan teidän määräyksenne, ennenkuin lähtisin
Punga-Pungaan. Mutta hän sanoi, ettei sekuntiakaan kannattanut hukata
sellaiseen lapsellisuuteen ja että minun piti purjehtia suoraan
Punga-Pungaan ja että jos en uskonut hänen sanojaan, kun hän sanoi
olevansa teidän yhtiökumppaninne, niin hän lähtisi sinne ilman minua ja
'Flibbertyä'. Ja siinä hän sai minut petetyksi.

"'Emilyn' kajuutassa istuivat nuo kolme juopporattia -- tunnettehan
heidät -- Fowler, Curtis ja nuori Brahms. 'Juokaahan nyt', sanoi tyttö.
Minusta he näyttivät ällistyvän, kun hän avasi whiskykaapin oven ja
lähetti neekerin noutamaan laseja ja vettä. Mutta hän oli kai minun
huomaamattani antanut heille vihjaukset pysyä vaiti, niin että he
tiesivät, mitä heidän piti tehdä. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän, 'minä
menen hetkiseksi kannelle'. Se hetki kesti puolen tuntia. Minä en ollut
saanut ryyppyä kymmeneen päivään. Olen vanha mies, ja kuume on
heikontanut minut. Ja sitten minä join sitä whiskyä tyhjään mahaani, ja
ne kolme juopporattia näyttivät huonoa esimerkkiä. He koettivat
taivuttaa minut lähtemään Punga-Pungaan, ja minä selitin heille, että
velvollisuuteni oli olla lähtemättä. Onnettomuudeksi sekä väitteet että
vastaväitteet vahvistettiin ryypyillä, ja kun minä niin sanoakseni en
ole mikään juomari ja kun olin kuumeesta heikkona...

"No niin, puolen tunnin kuluttua hän palasi ja katsahti minuun
tutkivasti. 'Riittää jo', muistan hänen sanoneen, ja sitten hän otti
whiskypullot ja viskasi ne portailta mereen. 'Tämä oli viimeinen
kerta', sanoi hän juopporateille, 'kunnes 'Martha' on selvillä vesillä
ja te olette palanneet Guvutuun. Ensi juominkejanne saatte kauan
odottaa.' Ja sitten hän nauroi.

"Hän katsoi minuun ja sanoi -- ei minulle, huomatkaa, vaan niille
juopporateille: 'Tämän kunnianarvoisen miehen lienee jo aika päästä
maihin', tarkoitti minua ja sanoi: '_tämän kunnianarvoisen miehen_'.
'Fowler', sanoi hän aivan kuin olisi antanut alaiselleen käskyn, eikä
sanonut edes _mr_ Fowler, vaan muitta mutkitta vain Fowler -- 'Fowler',
sanoi hän, 'käskekää Adamu-Adamin miehittää valasvene, ja sillä välin
kuin hän soudattaa kapteeni Olesenin maihin, saa teidän veneenne viedä
minut 'Flibbertyyn'. Te purjehditte kaikki kolme minun kanssani, niin
että olkaa hyvät Ja pankaa kokoon kimpsunne ja kampsunne. Ja se teistä,
joka kunnostautuu parhaiten, saa perämiehen paikan. Kapteeni Olesenilla
ei nähkääs ole perämiestä.'

"Sitten en muista paljoakaan siitä, mitä tapahtui. Miehistö auttoi
minut veneeseen, ja taisinpa nukahtaa istuessani siinä perätuhdolla ja
katsellessani Adamua, joka piti perää. Sitten näin äkkiä 'Flibbertyssä'
purjeita nostettavan ja kuulin sen ankkuriketjun rämisevän, kun sitä
vedettiin ylös, ja heräsin. 'Mies, viekää minut 'Flibbertyyn', sanoin
Adamulle. 'Minä panen teidät rantaan', sanoi hän. 'Missie Lackalanna
sanoo ranta hyvin hyvä teille.' Minä kirkaisin ja ojensin käteni
tarttuakseni peräsimeen. Tein kaiken voitavani ajatellen isäntäni etua.
Mutta se Adamu-Adam työnsi minut veneen pohjalle, pani jalkansa
päälleni, etten pääsisi nousemaan, ja ohjasi samaan suuntaan yhä
edelleen. Nyt olette kuullut kaiken. Juttu järkytti mieltäni niin, että
sain kuumekohtauksen. Ja nyt olen tullut kuulemaan minäkö olen
'Flibbertyn' kapteeni vai tuo teidän tyttölapsenne pakanoineen ja
merirosvoineen."

"Älkää olko millännekään, kapteeni. Teidän sopi hyvin saada
virkavapautta menettämättä palkkaanne tietysti." Sheldon puhui
tyynesti, mutta oli oikeastaan hiukan levoton. "Jos miss Lackland, joka
on yhtiökumppanini, on nähnyt hyväksi ottaa 'Flibberty Gibbetin'
käytettäväkseen, niin sehän on all right. Myönnättehän itse, ettei
ollut varaa hukata aikaa, jos mieli saada 'Martha' irti. Se on pahalla
karilla, ja ensimmäinen myrsky ruhjoisi sen pohjan puhki. Nyt te jäätte
tänne lepäämään, kapteeni, ja karkoitatte kuumeen ruumisraukastanne.
Kun 'Flibberty-Gibbet' palaa, niin te tietysti taas tulette sen
päälliköksi."

Tohtori Welshmeren ja "Apostlen" lähdettyä ja kapteeni Olesenin mentyä
nukkumaan verannan riippumattoon Sheldon avasi Joanin kirjeen.

    Hyvä mr Sheldon!

    Olkaa kiltti ja antakaa minulle anteeksi, että varastin
    'Flibberty-Gibbetin'. Minulla ei ollut muuta neuvoa. 'Martha' on
    meille äärettömän tärkeä. Ajatelkaahan, että sain sen
    viidelläkymmenelläviidellä punnalla, siis
    kahdellasadallaseitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla. Ellei
    minun onnistuisikaan saada sitä kunnialla karilta, niin tiedän
    voivani korvata kaikki kustannukset niillä sen varusteilla, joita
    alkuasukkaat eivät ole vieneet pois. Ja jos saan sen pelastetuksi,
    niin se on onnenpotkaus, jommoista ei satu kahdesti elämässä. Ja
    ellen saa, niin pestaan 'Emilyn' ja 'Flibberty-Gibbetin' täyteen
    työmiehiä. Niitä Berande juuri nyt kaipaa kipeämmin kuin mitään
    muuta.

    Ja minä rukoilen Teitä, olkaa kiltti älkääkä olko minulle
    vihainen. Te kielsitte minua lähtemästä pestausmatkalle
    'Flibberty-Gibbetillä' ja minä tottelen. Purjehdin 'Emilyllä'.

    Ostin kaksi lehmää tänään iltapäivällä. Nogin kauppamies on
    kuollut kuumeeseen, ja minä ostin ne hänen toveriltaan -- Sam
    Willis on hänen nimensä --, joka lupasi lähettää ne luultavasti
    'Minervan' ensi kerran purjehtiessa sinnepäin. Berande on kyllin
    kauan elänyt säilykemaidolla. Ja tohtori Welshmere on luvannut
    minulle muutamia appelsiini- ja sitruunapuita Ulavan
    lähetysasemalta. Hän lähettää ne meille, kun 'Apostle' tekee
    seuraavan matkansa. Jos Sydneyn höyrylaiva tulee ennen minun
    paluutani, niin istuttakaa maissi, jonka se tuo tullessaan,
    Balesunan korkealle rantatörmälle nuorien puitten väliin. Virta
    kalvaa pahoin sitä äyrästä, ja Teidän pitää tehdä jotakin
    pelastaaksenne sen.

    Olen myöskin tilannut muutamia viikunapuita ja
    karviaismarjapensaan tapaisia Sydneystä. Tohtori Welshmere tuo
    muassaan muutamia mangontaimia. Nämä puut kasvavat isoiksi ja
    tarvitsevat runsaasti tilaa.

    'Martha' on 110 rekisteritonnin alus. Se on Salomonin-saarten
    suurin ja paras kuunari. Näin vilaukselta sen ääriviivat ja arvaan
    loput. Se tulee purjehtimaan kuin noiduttu. Ellei se ole täyttynyt
    vedellä, niin sen koneitten pitäisi olla hyvässä kunnossa.
    Onnettomuuden syynä oli se, että kone ei ollut käynnissä.
    Koneenkäyttäjä oli irroittanut syöttöputket puhdistaakseen ne
    ruosteesta. Tyhmää ryhtyä sellaiseen työhön, kun laiva ei ole
    ankkurissa eikä selvällä merellä.

    Istuttakaa kaikki puut pihamaalle, vaikkapa teidän täytyisikin
    myöhemmin hakata sieltä muutamia palmuja.

    Älkääkä istuttako kaikkea maissia yht'aikaa. Antakaa pari päivää
    kulua istutusten välillä.

                                                  Joan Lackland


Sheldon piteli kirjettä kädessään, luki sen kerran toisensa jälkeen ja
tutki käsialaa tavalla, johon ei ollut tottunut. Miten luonteenomaiset,
hän ajatteli, olivatkaan nuo poikamaisen reippaasti piirretyt kirjaimet
-- selvät lukea, melkein kiusallisen selvät, mutta yhtäkaikki
poikamaiset. Käsialan selvyys muistutti Sheldonille hänen kasvojaan,
hänen selväpiirteisiä kulmakarvojaan, hänen suoraa nenäänsä, vieläpä
hänen silmiensä vilpitöntä katsettakin, lujapiirteisiä, mutta silti
siromuotoisia huuliaan ja kaulaa, joka ei ollut liian hoikka eikä
liian paksu, vaan -- vaan juuri sellainen kuin sen tulikin olla,
sopusuhtainen ja kaunis pylväs kannattamassa ihanaa taakkaansa.

Hän katsoi kauan nimikirjoitusta. Joan Lackland -- pelkkä kokoelma
kirjaimia, jokapäiväisiä kirjaimia, mutta kokoelma, jolla oli
omituinen, valtava taikavoima. Se hiipi hänen aivoihinsa ja kietoi ja
kiehtoi hänen sieluntoimintansa, niin että kaikki, mikä tänä hetkenä
muodosti hänen varsinaisen minänsä, muuttui rakkaudeksi tuota
huolimattomasti kirjoitettua nimikirjoitusta kohtaan. Nuo muutamat
jokapäiväiset kirjaimet saivat hänet tuntemaan mielessään tyhjyyden,
joka tuotti suloista tuskaa ja ilmeni epämääräisinä, sanattomina
tunteenpurkauksina ja viehättävinä kaihontunteina. Joan Lackland! Joka
kerta kun hän näki nuo sanat, kohosi hänen sielunsa silmien eteen kuvia
tytöstä tuhansissa mielialoissa ja tilanteissa. Hän näki hänen tulevan
rajumyrskystä, jossa hänen kuunarinsa oli haaksirikkoutunut, työntävän
veneen vesille, kalastamaan lähdössä läpimärkänä hiukset vettä valuen
ja uimapuku ruumiiseen takertuneena juoksevan rannasta sille paikalle,
missä hänellä oli tapana ottaa sadevesisuihku, näki hänen peloittavan
satasen ihmissyöjiä pakosalle tyhjällä kloraalipullolla, opettavan
Ornfiria leipomaan, ripustavan Stetson-hattunsa arkihuoneen naulaan --
hän kuuli hänen puhuvan vakavasti omasta kodista ja omasta elämäntyöstä
tai nuorekkaasti, silmät innosta loistaen ja kasvot hehkuen haaveksivan
romantiikasta ja seikkailuista. Joan Lackland! Hän mietti mielessään
noiden kirjainten tenhoa, kunnes alkoi ymmärtää rakkauden mystiikkaa ja
tuntea voimakasta myötätuntoa rakastavia kohtaan, jotka piirtävät
nimensä puihin tai kirjoittavat ne rannan hiekkaan.

Sitten hän jälleen palasi todellisuuteen, ja hänen katseensa
synkistyi. Juuri nyt Joan oli Malaitan hurjalla rannikolla ja lisäksi
Punga-Pungassa, pahimmassa kaikista saaren kammottavista ja
vaarallisista paikoista, jonka asukkaina oli suuri lauma
pääkallonpyytäjiä, rosvoja ja murhamiehiä. Hetkiseksi pisti hänen
päähänsä jo tuuma kutsua venemiehistönsä koolle ja viipymättä lähteä
valasveneellä Punga-Pungaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän hylkäsi
sen. Mitä hän olisi voinut siellä tehdä? Ensiksikin Joan olisi siitä
suuttunut. Toiseksi hän nauraisi hänelle ja sanoisi häntä typeräksi. Ja
itse asiassa hänen tulostaan olisi vain se apu, että he saisivat yhden
pyssyn lisää, ja niitä Joanilla oli yllin kyllin. Jos hän lähti, niin
hänellä oli kolme mahdollisuutta valittavanaan. Hän saattoi käskeä
Joanin palaamaan, ottaa "Flibberty-Gibbetin" häneltä tai purkaa heidän
yhtiökumppanuutensa -- ja hän tunsi, että jokainen vaihtoehto oli
typerä ja pikkumainen, ja kuuli Joanin kylmänpäättäväisesti selittävän,
että hän oli täysi-ikäinen kansalainen ja ettei kenelläkään ollut
oikeutta sanoa mitä hänen piti tehdä tai jättää tekemättä. Ei, hänen
ylpeytensä ei olisi sallinut hänen lähteä Punga-Pungaan, vaikka sydän
kuiskasi, ettei mikään olisi ollut hänelle tervetulleempaa, kuin että
Joan lähettäisi hänelle sanan ja pyytäisi häntä tulemaan avukseen.

Joanin omavaltaisessa käyttäytymisessä oli paljon sellaista, mikä
tuotti Sheldonin sydämelle tuskaa. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli,
että Joan oli tungeskellut Guvutun juopottelevien kauppiaitten ja
rantajätkien parissa. Se oli jo vaikeata säädylliselle miehellekin,
joka tahtoi säilyttää kunnioituksen itseään kohtaan, mutta nuori
nainen, tyttö heidän seurassaan, se oli aivan sietämätöntä.
"Flibberty-Gibbetin" kaappaus oli oikeastaan vain huvittava, vaikkakin
keino, jolla hän oli sen suorittanut, loukkasi Sheldonia. Lohdullista
oli toki kuitenkin, että hän oli jättänyt Olesenin humalluttamisen
noiden kolmen juopporatin toimeksi. Ja samassa hän taas näki hänen
noiden kolmen rentun seurassa purjehtivan "Emilyssä" merelle päin
Guvutun satamasta hämärissä, pimeän lähetessä. Ja hetkistä myöhemmin
hän näki Adamu-Adamin ja Noa-Noan ja koko hänen ruskeaihoisen
tahitilaisseurueensa -- ja hänen levottomuutensa häipyi ja nyt häntä
vain suututti, että Joan saattoi antautua niin hurjapäisiin yrityksiin.
Ja tämän mielialan vallassa hän oli vielä astuttuaan huoneeseensa ja
jäätyään tuijottamaan naulaan, jossa hän olisi toivonut Joanin
Stetson-hatun ja patruunavyön nytkin riippuvan.



XVIII.

Kirjat ovat joskus oikeassa.


Kului useita rauhallisia viikkoja. Viime aikojen taajojen
laivavierailujen jälkeen vanha rauha jälleen palasi Berandelle. Sheldon
jatkoi kiertokäyntejään viljelyksillä, raivasi pensaikkoja, kuivasi
kopraa, rakensi siltoja ja ratsasteli työmailleen Joanin ostamilla
hevosilla. Hän ei ollut kuullut mitään uutta Joanista. Laivat, jotka
kävivät pestaamassa työmiehiä Malaitalta, jättivät säännöllisesti
Punga-Pungan rauhaan, ja "Clansman", samoalainen pestauslaiva, joka
eräänä iltana auringonlaskun aikaan laski ankkurinsa Beranden
edustalle, biljardin ja juttuhetkisen houkuttelemana, toi Sion
alkuasukkaitten kertoman tiedon, että Punga-Pungassa oli käyty
taisteluita. Mutta koska nämä huhut olivat kulkeneet koko suuren saaren
poikki, ei niihin ollut paljonkaan luottamista.

Sydneystä tuleva höyrylaiva "Kammambo" keskeytti Berandella vallitsevan
hiljaisuuden tunniksi tuoden maihin postia ja elintarpeita sekä Joanin
tilaamat puut ja siemenet. "Minerva", joka oli matkalla Cape Marshiin,
toi kaksi lehmää Nogista. Ja "Apostle", joka kiiruhti takaisin Tulagiin
tavatakseen Sydneyn-höyryn, lähetti Ulavasta tuodut appelsiini- ja
sitruunapuut veneellä maihin. Kaikkina näinä viikkoina vallitsi
suurenmoisen ihana ilma. Oli päiviä, jolloin meri lepäsi
peilikirkkaana, värähtämättä, ja päiviä, jolloin milloin mistäkin
tulevat tuulahdukset tuntikausia kevyesti väreilyttivät sen pintaa.
Mutta maatuuli palasi säännöllisesti illan tullen, ja öiseen aikaan
saattoi jokin kutteri tai ketchi kulkea ohi, mutta ne olivat aina liian
innokkaat käyttämään tuulta hyväkseen malttaakseen jäädä ankkuriin edes
tunniksi.

Sitten tuli kauan odotettu luoteismyrsky. Se raivosi kahdeksan päivää
heiketen vain silloin tällöin hetkeksi, muutti suuntaa asteen tai pari,
ja yltyi jälleen kahta raivoisammin myllertämään. Sheldon piti
rakennuksia tarkoin silmällä; Balesunan vesi kohosi kohoamistaan ja
teki niin kiivaita hyökkäyksiä juuri sitä äyrästä vastaan, jota Joan
oli neuvonut suojelemaan, että Sheldon lähetti kaikki miehet
ehkäisemään virran tuhotöitä.

Myrskyn tauottua tuli taas kaunis ilma, ja eräänä aamuna Sheldon
jätti miehet työhön ja ratsasti pyssyineen kyyhkysiä ampumaan. Kahta
tuntia myöhemmin eräs palvelija hengästyneenä ja ruumis okain ja
risujen raapimana juoksi hänen luokseen kertoen, että "Martha",
"Flibberty-Gibbet" ja "Emily" olivat purjehtineet Beranden satamaan.

Tullen vastakkaiselta suunnalta pihamaalle Sheldon ei nähnyt mitään,
ennenkuin oli kiertänyt bangalon nurkan. Mutta samassa hän näkikin
kaiken -- ensiksi vilaukselta meren, jolla "Martha" lepäsi suurena ja
mahtavana, kutterin ja ketchin, jotka olivat auttaneet sen karilta,
sitten suuren joukon äsken paikalle tuotuja ihmissyöjiä, jotka
seisoivat verannan portaitten edessä jännittyneinä odottaen. Heillä oli
kullakin yllään lumivalkoinen lava-lava, siitä Sheldon päätteli, että
he olivat uusia työmiehiä. Eräs joukosta laskeutui juuri portaita
myöten muitten luo, ja toinen, nimeltä kutsuttuna astui portaita ylös.
Ääni, joka oli lausunut nimen, oli Joanin, ja Sheldon kiristi ohjaksia
ja seurasi tarkkaavaisesti. Joan istui verannalla pöydän takana
Munsterin ja hänen valkoihoisen perämiehensä välissä. Kaikki kolme
merkitsivät jotakin pitkiin luetteloihin, Joan teki kysymyksiä ja
kirjoitti vastaukset Beranden suureen, punakantiseen työkirjaan.

"Mikä nimi?" kysyi hän portailla seisovalta mustaihoiselta.

"Tagari", oli vastaus. Mies irvisti ja pyöritteli uteliaasti silmiään
-- hän ei ollut koskaan ennen nähnyt valkoisen miehen asumusta.

"Mikä paikka sinu koti?"

"Bangura."

Ei kukaan ollut huomannut Sheldonia, ja hän istui yhä hevosensa selässä
ja katseli. Miehen vastaus ja pestauskirjojen merkinnät eivät
vastanneet toisiaan. Tämä aiheutti keskustelua, kunnes Munster ratkaisi
pulman.

"Bangurako?" sanoi hän. "Sehän on tuo pieni rantatörmä Lattan lahden
perukassa. Tähän hänet on merkitty Lattasta kotoisin olevaksi -- kas,
tuossa se on, 'Tagari, Latta'."

"Mihin paikkaan sinä menet, kun lopetat työsi valkoisen herran luona?"
kysyi Joan.

"Bangura", vastasi mies, ja Joan merkitsi paikan kirjaansa.

"Ogu!" kutsui Joan.

Tagari astui portaita alas, ja toinen musta mies tuli hänen sijaansa.
Mutta juuri ennenkuin Tagari oli ehtinyt alimmalle portaalle, hän
huomasi Sheldonin. Hevonen oli ensimmäinen, jonka miesparka eläissään
oli nähnyt, Ja hän päästi kauhun ulvahduksen ja ryntäsi kuin mieletön
portaita ylös. Samassa silmänräpäyksessä koko musta lauma kauhun
valtaamana pakeni Sheldonin läheisyydestä. Palvelijat nauraa irvistivät
ja koettivat rohkaista ja selitellä. Viimein hurja pako saatiinkin
pysähdytetyksi, ja vastapestatut pääkallonpyytäjät palasivat paikalle
painautuen lähelle toisiaan ja epäluuloisesti tuijottaen kauhistavaan
hirviöön.

"Halloo!" huudahti Joan. "Mitä te ajattelette? Tehän peloitatte kaikki
minun mieheni käpälämäkeen. Tulkaa tänne!"

"Mitä arvelette heistä?" kysyi hän heidän käteltyään toisiaan. "Ja mitä
arvelette tuosta?" -- hän osoitti "Marthaa" kädellään. "Minä luulin,
että olitte hylännyt koko plantaasin ja että minun täytyi viedä miehet
asuntoihinsa. Eivätkö he ole kauniit katsella? Näettekö tuon
halkinenäisen? Hän on ainoa, joka ei ole Punga-Pungan rannikolta. Ja
kuitenkin kaikki sanoivat, etteivät Punga-Pungan neekerit anna pestata
itseään. Katsokaa heitä ja onnitelkaa minua. Heidän joukossaan ei ole
ainoatakaan lasta eikä keskenkasvuista nuorukaista. Kaikki ovat miehiä,
kaikki ensimmäisestä viimeiseen. Minulla on niin pitkä juttu
kerrottavana, etten tiedä mistä alkaa, enkä aiokaan alkaa ensinkään,
ennenkuin tämä työ on lopussa ja ennenkuin te olette sanonut, ettette
ole minulle vihainen... Ogu -- mikä paikka sinu koti?" jatkoi hän
kuulusteluaan. Mutta Ogu oli bushmanni, joka ei lainkaan ymmärtänyt
tuota melkein yleismaailmallista etelämeren-englantia, ja puolisen
tusinaa hänen tovereistaan kiisteli siitä, kuka saisi olla hänen
tulkkinaan.

"Meillä on vain pari kolme jäljellä", sanoi Joan Sheldonille, "sitten
olemme valmiit. Mutta te ette ole vielä sanonut minulle, ettette ole
vihainen."

Sheldon katsoi hänen kirkkaihin silmiinsä, joiden avoimen katseen hän
kokemuksesta tiesi niin helposti voivan muuttua ärsyttävän
uhkamieliseksi. Ja katsoessaan häneen hän äkkiä huomasi, ettei koskaan
ollut voinut puoleksikaan kuvitella, kuinka suuren ilon Joanin paluu
hänelle tuottaisi.

"Minä olin vihainen", sanoi hän tyynesti. "Ja olen vieläkin vihainen,
hyvin vihainen" -- hän huomasi uhman pilkahduksen Joanin katseessa ja
tunsi pientä kammoa -- "mutta minä annoin anteeksi ja annan taas
uudestaan kaiken anteeksi. Mutta pysyn yhä edelleen väitteessäni,
että..."

"... että minulla pitäisi olla holhooja", keskeytti Joan. "Mutta se
päivä ei tule koskaan. Jumalan kiitos, minä olen ehtinyt lailliseen
ikään ja saan hoitaa liikeasioita omin päin. Mitä muuten pidätte
ripeistä amerikkalaisista menettelytavoistani?"

"Mr Raff ei kuulemani mukaan ole niihin erikoisen ihastunut", sanoi
Sheldon vältellen, "ja aivan varmaan te olette pudistellut heidän
kuivia luurankojansa niin että he ovat saaneet tarpeekseen joksikin
aikaa. Mutta minä tahtoisin tietää, menestyvätkö kaikki amerikattaret
yhtä hyvin liikeyrityksissään."

"Minulla oli onni matkassa, siitä melkein kaikki johtui", selitti Joan
vaatimattomasti, mutta hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Sheldon tiesi, että hänen kiitoksensa, niin hillitty kuin se olikin,
oli miellyttävästi hivellyt Joanin poikamaista turhamaisuutta.

"Vai onneako vain?" huudahti pitkä perämies Sparrowhawk, ja hänen
kasvonsa loistivat ihailusta. "Se oli kovaa työtä, sitä se oli. Me
ansaitsimme palkkamme. Hän pani meidät tekemään työtä, kunnes siihen
paikkaan näännyimme. Ja puolet aikaa olimme menehtymäisillämme
kuumeeseen. Ja niin hänkin oli, mutta hän ei tahtonut olla laiskana
eikä antanut meidänkään olla. Minä sanon teille, että hän sopisi
orjainkatsastajaksi. 'Vielä yksi yritys, mr Sparrowhawk', sanoi hän
minulle, 'ja sitten saatte mennä vuoteeseen viikoksi' -- ja minä tein
työtä ja horjuin ja hoipuin kuin aave, ja sapenkeltainen valo välähteli
silmissäni ja pääni oli haljeta. Olin aivan kuitti, mutta tein kuin
teinkin sen yhden yrityksen, ja sitten hän taas alkoi: 'Vielä kerta, mr
Sparrowhawk, yksi ainoa kerta vain.' Ja taivas varjelkoon, miten hän
hakkaili vanhaa Kina-Kinaa!"

Hän pudisti moittivasti päätään ja oli samalla naurusta
pakahtumaisillaan.

"Kina-Kina oli vanhempi kuin Telepasse ja vielä likaisempi", vakuutti
Joan Sheldonille, "ja olen varma siitä, että hän on paljon ilkeämpikin.
Mutta onko tämä nyt työntekoa? Käykäämme loppuun nämä luettelot!"

Hän kääntyi portailla odottavan mustan puoleen.

"Ogu, kun sinu lopeta työ suuren valkean herran luona, sinu mene
Not-Not. -- Kuule, Tagari, sinu puhu tämä fella Ogu kanssa. Kun hän
lopeta, hän mene Not-Not. -- Oletteko merkinnyt sen, mr Munster?" --

"Mutta te olette rikkonut pestaussääntöjä", sanoi Sheldon, kun uudet
työmiehet olivat lähteneet asuntoihinsa. "'Flibbertyllä' ja 'Emilyllä'
ei ole oikeutta ottaa sataaviittäkymmentä miestä. Mitä Burnett siitä
sanoi?"

"Hän antoi heidän mennä, kaikkien", vastasi Joan. "Kapteeni Munster
kertoo kyllä teille mitä hän sanoi, jotain riivattua tai muuta
sensuuntaista. Nyt minun pitää juosta siistiytymään. Ovatko Sydneystä
tilaaman tavarat saapuneet?"

"Teidän tavaranne ovat asunnossanne", sanoi Sheldon. "Kiiruhtakaa,
sillä aamiainen odottaa. Antakaa minulle hattunne ja vyönne! Olkaa hyvä
ja antakaa ne minulle. On vain yksi naula, johon ne voi ripustaa, ja
minä tiedän missä se on."

Joan loi häneen pikaisen katseen, joka oli miltei naisellinen, ja
huoahti helpotuksesta irroitettuaan yltään raskaan vyön ja ojentaessaan
sen Sheldonille.

"Luulen melkein, etten koskaan enää tahdo kantaa revolveria", valitti
hän. "Olenpa varma, että se on hangannut loven kylkeeni. En olisi
koskaan voinut uneksiakaan, että voisin näin julmasti kyllästyä
siihen."

Sheldon katsoi hänen jälkeensä; portaitten juureen päästyään Joan äkkiä
kääntyi ja huudahti:

"Taivas! En voi sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla taas kotona!"

Sheldon näki hänen astuvan pihan poikki pienelle ruohomajalleen, ja
äkkiä hänelle selveni, että Berande oli ainoa paikka koko avarassa
maailmassa, jota Joan saattoi sanoa kodikseen.

"Ja Burnett sanoi: 'Kyllä on vallan riivattua, että... pyydän anteeksi,
miss Lackland, mutta te olette kevytmielisesti rikkonut pestauslakeja
ja tiedätte sen'", kertoi kapteeni Munster miesten istuessa whiskynsä
ääressä Joanin paluuta odotellen.

"Ja sitten tyttö sanoo: 'Mr Burnett, osoittakaahan minulle, mikä pykälä
kieltää ottamasta matkustajia karille ajautuneesta laivasta?' -- 'Eihän
tässä ole siitä kysymys', sanoo Burnett. 'Juuri siitä tässä on kysymys
eikä mistään muusta', sanoo tyttö, 'pitäkää se mielessänne ja
huolehtikaa siitä, että pestaamani miehet pääsevät jatkamaan matkaa.
Voittehan lähettää minusta tiedonannon yliasiamiehelle, jos haluatte,
mutta minulla on täällä kolme alusta, jotka odottavat, että te
suvaitsette antaa niille luvan jatkaa matkaansa, ja jos te vielä kauan
viivytätte niiden lähtöä, niin täältä lähetetään toinenkin tiedonanto
yliasiamiehelle.' 'Te saatte vastata tästä, kapteeni Munster', sähisi
hän silloin minulle niin äkäisenä, että olisi voinut niellä
rautakankia. 'Eipä suinkaan', sanoo tyttö. 'Minä olen vuokrannut
'Emilyn', ja kapteeni Munster on toiminut minun määräysteni
mukaan.' Mitä Burnett olisi voinut tehdä? Hän antoi matkaluvan
sadalleviidellekymmenelle, vaikka 'Emilyllä' oli oikeus ottaa vain
neljäkymmentä ja 'Flibberty-Gibbetillä' kolmekymmentäviisi."

"Mutta minä en ymmärrä, kuinka hän sai ne sataviisikymmentä
pestatuksi", sanoi Sheldon.

"Kerronpa teille, miten hän järjesti sen asian. Kun 'Martha' oli saatu
karilta, niin meidän piti nostaa se rannalle lahden yläpäähän ja
korjausten kestäessä -- piti tehdä uusi peräsin, parannella purjeita,
hankkia yhtä ja toista neekereiltä ja niin edespäin -- niin, silloin
miss Lackland lainasi Sparrowhawkin kuljettamaan 'Flibbertyä' yhdessä
Curtisin kanssa, antoi Brahmsin minulle Sparrowhawkin sijaan ja lähetti
molemmat alukset miehiä pestaamaan. Ja neekerit tulivat helpolla, totta
vie. Niillä mailla ei juuri ole pestausta harjoitettu. 'Scottish
Chiefsin' ajoilta asti ei yksikään pestauslaiva ole koettanut onneaan
sillä rannikolla, ja me olimme jo päntänneet niin paljon jumalanpelkoa
neekerien päihin, että kaikki olivat lauhkeita kuin lampaat. Saatuamme
laivat täyteen palasimme katsomaan, miten 'Martha' edistyi."

"Ja luulimme, että heti lähtisimme kotiin saaliinemme", tokaisi
Sparrowhawk väliin. "Mutta varjelkoon, miss Lackland ei koskaan ole
tyytyväinen. 'Minä otan nuo miehet 'Marthaan', sanoo hän,' ja te saatte
lähteä täyttämään laivanne uudestaan.'"

"Mutta minä sanoin hänelle, ettei se käynyt päinsä", jatkoi Munster.
"Sanoin, että 'Marthalla' ei ollut lupaa ottaa rekryyttejä. 'Vai niin,
eikö se käy päinsä niinkö?' sanoi hän. Ja sitten hän seisoi ja mietti
hetkisen.

"Ja minä olin ennenkin nähnyt hänen miettivän", huudahti Sparrowhawk,
"ja tiesin heti, että hän ennen pitkää ratkaisee pulman."

Munster sytytti savukkeen ja jatkoi:

"'Näettekö tuon matalikon', sanoi hän minulle, 'tuon, jonka ympärillä
vesi alituisesti loiskuu. Juuri sen kohdalla käy virta. Näettehän nuo
oikulliset pienet vedenpinnan väreet? Nyt on hyvä ilma ja luode. Nyt te
lähdette matkaan molemmat, eikä teidän tarvitse muuta kuin pitää huolta
siitä, ettette saa laivojanne kääntymään tuossa samaisessa
virtapaikassa, vaan että virta vie teidät kauniisti karille.'"

"'Tuo vesitilkka ei jaksa kuljettaa laivaa muuta kuin enintään parin
kuparilaatan verran', sanoi tyttö, kun Munster aikoi mukista vastaan",
selitti Sparrovhawk. "Se tyttö ei ole ensi kertaa pappia kyydissä."

"'Sitten minä tulen ja pelastan teidän rekryyttinne ja purjehdin
tieheni. Sehän on hyvin yksinkertaista, eikö totta', sanoi hän."
Munster jatkoi taas kertomustaan' "'Odottakaa, kunnes taas on vuoksen
aika. Silloin te nostatte ankkurin ja lähdette noutamaan lisää miehiä'
Ei mikään laki kiellä teitä ottamasta rekryyttejä laivaanne, kun niitä
ei ole siinä ennestään.' 'Mutta laki kieltää tappamasta heitä nälkään',
sanoin minä, 'tiedättehän itse, että meillä ei juuri ole sanottavia
ruokavarastoja laivoissamme ja 'Marthassa' ei ole leivän muruakaan!'"

"Me olimme kaikki saaneet tyytyä alkuasukkaitten _kai-kaihin_", sanoi
Sparrowhawk.

"'Älkää olko siitä huolissanne, kapteeni Munster', sanoo tyttö. 'Minä
voin 'Marthalla' hankkia muonaa kahdeksaksikymmeneksineljäksi
kuukaudeksi ja te molemmat saman verran laivoillanne. Lähtekää nyt vain
ja katsokaa, että joudutte karille, ennenkuin tuuli vakaantuu ja tekee
koko tempun tyhjäksi. Lähetän veneet avuksenne heti kun törmäätte
karille. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat!'"

"Ja me teimme niinkuin hän oli sanonut", sanoi Sparrowhawk
juhlallisesti ja alkoi sitten nauraa hihittää. "Me laskimme
ylähankatuuleen, ja minä ohjasin 'Emilyn' matalikkoa kohti. 'Kierrä!'
kirkui kapteeni Munster minulle, 'kierrä tai minäkin joudun karille!'
Ja hän kirkui muutakin paljon rumempaa. Mutta minä en ollut
kuulevinanikaan. Laiva ei kääntynyt totta totisesti, ja 'Flibberty'
törmäsi meitä kohti ja takertui meihin, ja me ajauduimme karille
semmoisessa sekamelskassa, ettei pahemmasta väliä. Miss Lackland siirsi
rekryytit omaan laivaansa -- ja kepponen oli onnistunut."

"Mutta missä hän oli luoteismyrskyn ajan?" kysyi Sheldon.

"Langa-Langassa. Purjehti sinne myrskyn alkaessa ja oli siellä koko
viikon ja osteli muonaa neekereiltä. Meidän tullessamme Tulagiin oli
hän siellä meitä odottamassa ja väitteli Burnettin kanssa. Sanon
teille, mr Sheldon, tuo tyttö on ihme kerrassaan."

Munster täytti lasinsa, ja Sheldonin vilkaistessa pihamaan yli Joanin
asuntoon päin kärsimättömästi odottaen hänen tuloaan Sparrowhawk
jatkoi:

"Ja rohkea! Hän on rohkein olento, mies tai nainen, jonka mikään tuuli
koskaan on tuonut Salomonille. Olisittepa nähnyt Punga-Pungan sinä
aamuna, jolloin me sinne saavuimme. Snider-kiväärejä paukahteli
rannalla ja mangrove-pensaikoissa, sotarummut rämisivät viidakoissa, ja
merkkitulien savuja näkyi joka suunnalta. 'Tämä menee päin mäntyä',
sanoi kapteeni Munster."

"Niin sanoin", myönsi kapteeni. "Oli aivan selvää, että kaikki oli
menossa päin mäntyä. Sen saattoi nähdä puolella silmällä ja kuulla
toisella korvalla."

"'Te puhutte niinkuin olisitte oma isoäitinne', sanoi miss Lackland
hänelle. 'Emmehän me vielä ole edes päässeet perille, saati sitten
joutuneet perikatoon. Odottakaa nyt ainakin, kunnes ankkuri on
laskettu, ennenkuin rupeatte pelkäämään.'"

"Niin hän sanoi minulle", selitti Munster. "Ja minä tietysti raivostuin
niin, etten välittänyt mistään, mitä tapahtui. Me koetimme
lähettää veneen tiedusteluretkelle, mutta sitä tervehdittiin
laukauksilla. Ja aina silloin tällöin joku neekeri ampui meitä
kaukaa mangrove-pensaikoista."

"He olivat vain neljännesmailin päässä meistä", kertoi Sparrowhawk, "ja
se oli hemmetin harmillista. 'Älkää ampuko, elleivät ne koeta päästä
laivaan', kielsi miss Lackland, mutta ne saastaiset villit eivät
tahtoneetkaan hyökätä laivaan. He pysyivät piilossa pensaikoissaan ja
ampua paukuttelivat. Sinä iltana pidettiin 'Flibbertyn' kajuutassa
sotaneuvotteluja. 'Meidän täytyy', sanoi miss Lackland, 'saada
panttivankeja.'"

"'Sellaista tapahtuu kirjoissa', sanoin minä aikoen nauraa tuon
hullutuksen hänen päästään", keskeytti Munster.

"'Se on totta', sanoi hän, 'mutta ettekö koskaan ole huomannut, että
kirjat voivat olla oikeassa?' Minä pudistin päätäni. 'Silloin teidän on
aika oppia se nyt', sanoi hän. 'Sanonpa teille jotain', sanoin minä,
'ja se on, että ennen saa paha viedä minut pesäänsä, ennenkuin teidän
onnistuu saada minut öiseen aikaan maihin varastamaan neekereitä
tällaiselta paikalta.'"

"Te ette sanonut 'paha'", oikaisi Sparrowhawk. "Sanoitte 'perkele'."

"Niin sanoin ja sitä tarkoitinkin."

"'Ei kukaan ole pyytänyt teitä menemään maihin', sanoi tyttö nopeasti
kuin salaman leimahdus." Sparrowhawk irvisteli tyytyväisenä. "Ja hän
sanoi muutakin. Hän sanoi: 'Ja jos minä huomaan, että olette lähtenyt
maihin ilman minun käskyäni, niin varokaa itseänne -- ymmärrättekö,
kapteeni Munster?'"

"Kenen asia on kertoa tämä, hitto soikoon, teidänkö vai minun?" kysyi
laivuri suutuksissaan.

"No eikö hän muka sanonut niin?" intti perämies.

"Sanoi, sanoi, jos teidän välttämättä pitää saada se todistetuksi. Ja
kun kerran olette alkanut, niin voisitte samalla kertoa, mitä hän
teille sanoi, kun sanoitte, ettette tahtonut mennä Punga-Pungan
rannikolle pestaamaan, vaikka olisitte saanut kaksinkertaisen palkan."

Sparrowhawkin ahavoituneet kasvot lensivät vielä punaisemmiksi, ja hän
koetti naurulla ja virnistelyllä päästä koko jutusta.

"Jatkakaa, jatkakaa", kehoitti Sheldon, ja Munster alkoi jälleen
kertoa.

"'Lujaa kättä me tässä tarvitsemme', sanoi hän. 'Kovakouraisesti heitä
on kohdeltava, muu ei kelpaa, ja meidän on alunpitäen saatava luja ote.
Minä lähden ensi yönä maihin ja tuon Kina-Kinan itsensä laivaan enkä
edes kysy, ketä haluttaa lähteä mukaan, sillä olen jo järjestänyt
kullekin tehtävänsä. Otan mukaani laivamieheni sekä yhden valkoisen.'
-- 'Tuo valkoinen olen tietysti minä', sanoin, sillä olin sillä
hetkellä tarpeeksi hurja lähteäkseni vaikka helvettiin ja takaisin
taas. 'Ettepä tietystikään', sanoi hän. 'Te saatte hoitaa venettä,
jonka tehtävänä on suojella meitä. Curtis joutuu tiedusteluveneeseen.
Fowler seuraa minua. Brahms ottaa huostaansa 'Flibbertyn' ja
Sparrowhawk 'Emilyn'. Lähdemme kello yksi.'

"Jukoliste, se oli tiukkaa työtä tuo suojelusveneessä loikominem. En
ollut koskaan luullut, että työttömänä olo olisi niin kovaa työtä. Me
pysähdyimme noin viidenkymmenen sylen matkan päähän ja näimme toisen
veneen menevän rantaan. Mangrove-puitten alla oli niin pimeätä, ettemme
voineet erottaa mitään. Tunnetteko tuon pienen, apinan näköisen
neekerin, Sheldon, joka on 'Flibbertyn' kokkina? No niin, hän oli
kaksikymmentä vuotta takaperin ollut laivapoikana 'Scottish Chiefsissä'
ja laivan onnettomuuden jälkeen orjana Punga-Pungassa. Sen miss
Lackland oli saanut tietää. Ja kokki otettiin oppaaksi. Miss Lackland
antoi hänelle puoli laatikollista tupakkaa sen yön työstä --"

"Ja säikytti hänet puolikuoliaaksi, ennenkuin sai hänet lähtemään
mukaan", huomautti Sparrowhawk. "En ole koskaan nähnyt mitään niin
mustaa kuin tuo mangrove-metsä oli. Tuijotin siihen, kunnes silmäni
olivat pudota päästä. Ja sitten katsahdin tähtiin ja kuuntelin
maininkia, joka huokaillen löi karia vasten. Ja sitten joku koira
haukkui. Muistatteko sen koiran, Sparrowhawk? Olin saada halvauksen,
kun se kunnoton alkoi. Hetken kuluttua se vaikeni -- ei ollut
ensinkään haukkunutkaan maihinnousijoita, ja sitten hiljaisuus oli
entistä täydellisempi ja mangrove-puut tulivat vielä mustemmiksi
ja minä jaksoin töintuskin olla huutamatta Curtisia, joka oli
tiedusteluveneessä, vain saadakseni tietää, etten ollut ainoa hengissä
oleva valkoinen mies.

"Tietysti siellä syntyi meteli. Täytyihän sen syntyä ja tiesinhän sen,
mutta siitä huolimatta se sai minut pelästymään. En ole koskaan
eläissäni kuullut semmoista kirkumista ja ulvontaa. Neekerit olivat
luultavasti syöksyneet pensaikkoihin tutkimatta mitä oli tekeillä, ja
tahitilaiset riehuivat kuin mielipuolet, ampuivat ilmaan ja kirkuivat
kiihoittaakseen heitä pakenemaan edelleen. Ja sitten, aivan äkkiä,
hiljaisuus taas palasi; vain jokunen pienokainen, joka oli pudonnut
äitinsä sylistä joukon paetessa, itki pensaikoissa.

"Ja sitten kuulin heidän tulevan mangrove-metsän läpi ja kuulin airon
lyönnin laivan laitaa vastaan ja miss Lacklandin naurun ja tiesin
kaiken olevan all right. Me tulimme laivaan ampumatta ainoatakaan
laukausta. Ja kautta kaikkien taivasten! hän oli osoittanut, että
kirjat voivat puhua totta, sillä itse vanha Kina-Kina siellä vedettiin
partaan yli. Hän tutisi pelosta ja kirskui kuin apina. Kaikki muu kävi
sitten helposti. Kina-Kinan sana oli heidän lakinsa, ja hän oli aivan
järjiltään pelosta. Me pidätimme hänet laivassa ja annoimme hänen
lähettää maihin julistuksia koko ajan kun viivyimme Punga-Pungassa.

"Se oli hyvä temppu toisessakin suhteessa. Hän pakotti Kina-Kinan
antamaan kansalleen määräyksen, että heidän oli palautettava kaikki,
mitä olivat varastanet 'Marthasta'. Ja kaikki tuli takaisin, päivä
päivältä -- kompassit, taljat, purjeet, köydet, lääkearkut, liput,
merkinantoliput -- sanalla sanoen kaikki paitsi niitä kauppatavaroita
ja elintarpeita, jotka he jo olivat ehtineet syödä suuhunsa. Hän antoi
heille tietysti hiukan tupakkaa silloin tällöin, jotta he pysyisivät
hyvällä tuulella."

"Antoi kuin antoikin", huudahti Sparrowhawk. "Hän antoi niille
veijareille viisi syltä puuvillakangasta isosta purjeesta, kaksi myttyä
tupakkaa kronometrista ja yhdentoista pennyn arvoisen tuppipuukon
sadasta sylestä uudenuutukaista viiden tuuman manillaköyttä, Lujalla
otteellaan hän oli alussa saanut Kina-Kinan valtaansa ja piti häntä
kovilla koko ajan. Hän -- kas tuossa hän tuleekin."

Sheldon hämmästyi suuresti nähdessään hänet. Koko ajan Punga-Pungan
tapahtumia kerrottaessa hän oli nähnyt Joanin edessään sellaisena kuin
hän aina oli hänet tuntenut, huonosti puettuna, hameessa, joka oli
tehty akkunaverhokankaasta, pojan paita puserona, olkisandaalit
jalkineina, Stetson-hattu päässä ja ikuinen revolveri asun
täydennyksenä. Sydneystä tilattu puku oli kokonaan muuttanut hänen
ulkonaisen olemuksensa. Yksinkertainen, jostakin pesukankaasta ommeltu
puku antoi hänen solakalle vartalolleen sorean naisellisuuden leiman,
joka oli Sheldonille aivan outo. Ruskeat kengät pilkistivät hameen alta
hänen astuessaan pihamaan poikki, ja kerran hän vilaukselta näki
ruskeaan, läpinäkyvään sukkaan verhotun nilkan. Kaiken kaikkiaan nämä
ulkonaiset korut olivat tehneet hänet monta vertaa entistään
naisellisemmaksi, ja hänen hurjat satumaiset seikkailunsa tuntuivat
Sheldonista entistä käsittämättömämmiltä.

Heidän mennessään sisään aamiaiselle Sheldon huomasi, että Munster
ja Sparrowhawk olivat hämmästyneet yhtä suuresti kuin hänkin.
Tuttavallisuus oli kadonnut tipotiehensä, ja heidän käytöksensä oli
äkkiä tullut äärettömän kunnioittavaksi.

"Min& olen raivannut meille uusia maita", sanoi Joan alkaessaan kaataa
kahvia kuppeihin. "Vanha Kina-Kina ei koskaan unohda minua, siitä olen
varma, ja sieltä saan miehiä milloin ikinä haluan. Näin Morganin
Guvutussa. Hän on halukas sitoutumaan tuhannen miehen kauppaan ja lupaa
maksaa neljäkymmentä shillinkiä kappaleelta. Kerroinko teille, että
hankin 'Marthalle' pestauslupakirjan. Tein sen ja nyt se kuljettaa
kahdeksankymmentä neekeriä joka matkallaan."

Sheldon hymyili hieman katkerasti itsekseen. Ihmeellinen nainen, joka
sydneyläiseen pukuunsa puettuna oli astunut pihan poikki, oli kadonnut
-- ja hän kuuli taas pojan puhuvan.



XIX.

Kadonnut lelu.


"Kas niin", sanoi Joan huoahtaen, "nyt olen osoittanut teille muutamia
ripeitä amerikkalaisia toimintatapoja, jotka menestyvät ja vievät
tuloksiin, ja kuitenkin te taas aiotte jatkaa hidasta myyräntyötänne."

Viisi päivää oli kulunut, ja Joan ja Sheldon seisoivat verannalla
katsoen "Marthaa", joka suunnaten kulkunsa tiukasti tuulta vastaan
loittoni rannasta. Noina viitenä päivänä Joan ei ollut sanallakaan
ilmaissut hartainta toivomustaan, mutta Sheldon, joka tähän seikkaan
nähden luki hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, oli huomannut
hänen parikymmentä kertaa johtavan puheen siihen suuntaan toivoen, että
Sheldon itse ehdottaisi, että hän ottaisi "Marthan" päällikkyyden
huostaansa. Hän oli odottanut, että Sheldon sanoisi ratkaisevan sanan,
ja oli vahvasti päättänyt olla itse sitä sanomatta. Sopivan laivurin
hankkiminen oli ollut vaikea tehtävä. Joan oli aluksestaan
mustasukkainen, eikä kukaan ehdotetuista ollut häntä tyydyttänyt.

"Olesenko?" oli hän kysynyt. "Hän menee kyllä mukiin 'Flibbertyllä',
kun minä tahitilaisineni olen saapuvilla, niin että voin pelastaa
aluksen, kun se on menemäisillään kappaleiksi hänen velttoutensa takia.
Mutta 'Marthan' kapteenina? Mahdotonta!"

"Munster? Niin, hän on Salomonin-saarten ainoa kapteeni, joka hoitaa
virkaansa niin että se minua miellyttää. Mutta hänestäkin tiedetään
pahaa. Hänen syynsä oli, että 'Umbawa' joutui haaksirikkoon ja
sataneljäkymmentä henkeä hukkui. Hän oli ensimmäinen perämies ja hoiti
päällikkyyttä. Toimi tietoisesti vasten annettuja määräyksiä. Ei ole
ihme, että hänet erotettiin...

"Christian Young ei ole koskaan kuljettanut isoa laivaa. Ja
sitäpaitsi meillä ei ole varaa maksaa hänelle niin paljoa kuin hän
ansaitsee 'Minervalla'. Sparrowhawk on hyvä mies --- käskyjä
täyttämään. Omaa aloitekykyä hänessä ei ole vähääkään. Hän on taitava
merimies, mutta ei kelpaa hoitamaan päällikkyyttä. Sanon teille, että
olin aivan hermostunut koko ajan, kun hän oli 'Flibbertyn' päällikkönä
Punga-Pungassa, kun minun täytyi pitää huolta 'Marthasta'."

Ja niin oli aina käynyt. Ei yksikään ehdotettu nimi tyydyttänyt häntä,
ja hänen sattuvat arvostelunsa saivat Sheldonin hämmästymään.
Kymmenisen kertaa Joan oli vähällä saada hänet tunnustamaan, että sen
arvostelun mukaan, jonka hän oli antanut Salomonin-saarten
merimiehistä, hän itse oli ainoa "Marthan" päälliköksi sopiva henkilö.
Mutta joka kerta Sheldon hillitsi itsensä, ja Joanin ylpeys esti häntä
itseään sitä ehdottamasta. "Mies, joka pystyy ohjaamaan pientä
valasvenettä, ei silti aina sovi kuunarin kapteeniksi", vastasi hän
kerrankin erääseen Sheldonin väitteeseen. "Sitäpaitsi 'Marthan'
kaltaisen laivan päälliköksi tarvitaan laajakatseinen mies, joka osaa
nähdä asiat suuressa mittakaavassa; häneltä vaaditaan kykyä ja
yritteliäisyyttä."

"Mutta jos teidän tahitilaisenne ovat mukana laivassa..." Sheldon
koetti toista keinoa.

"Ei ainoakaan tahitilaisistani lähde mukaan", oli Joan heti vastannut.
"Minun mieheni pysyvät siellä missä minäkin. Enhän voi tietää, milloin
tulen heitä tarvitsemaan. Kun minä purjehdin jonnekin, niin he tulevat
kanssani, mutta jos minä jään maihin, niin hekin jäävät. Kyllä minä
keksin heille yllin kyllin työtä täällä plantaasilla. Olette nähnyt
heidän raivaavan maata ja tiedätte, että jok'ainoa heistä on viiden
kuuden teidän ihmissyöjänne arvoinen."

Ja niinpä Joan nyt seisoi Sheldonin vieressä ja huokasi nähdessään
"Marthan" luovivan merelle vanha Savo-saarelta kutsuttu Kinross
päällikkönään.

"Kinross on vanha kivettymä", sanoi hän, ja hitunen katkeruutta väreili
hänen äänessään. "Hän ei koskaan tule uhkarohkeudellaan aiheuttamaan
haaksirikkoa, siitä voitte olla varma, mutta hän on aivan lapsellisen
pelkurimainen, ja pelkurimaiset laivurit tekevät aivan yhtä usein
haaksirikkoja kuin uhkarohkeat. Jonakin päivänä 'Martha' joutuu
haaksirikkoon siksi, että on vain yksi pelastuksen mahdollisuus eikä
Kinross uskalla koettaa sitä. Minä tunnen hänen kaltaisensa merimiehet.
Peläten käyttää hyväksensä otollista tuulenpuuskaa, joka veisi hänet
määränpäähän kahdessakymmenessä tunnissa, hän tyvenen tullen jää
paikalleen istumaan ja saa viikkokauden pyrkiä satamaansa. Kyllä
'Martha' tulee ansaitsemaan rahaa hänen ollessaan kapteenina, siitä ei
ole epäilystä, mutta ei läheskään niin paljoa kuin se ansaitsisi täysin
kykenevän päällikön kuljettamana."

Hän vaikeni ja katsoi punoittavin poskin ja silmät säteillen merelle.

"Taivas! Se on hurmaava! Katsokaa, millaiset vuot se kyntää,
ja kuitenkaan tämä tuuli ei ole vielä mitään. Mutta eipä se
olekaan pohjattu tavallisella valkometallilla, vaan joka tuuma on
sotalaiva-vaskea. Minä panin miehiä kiilloittamaan sitä kookospähkinän
kuvulla, silloin kun sitä korjattiin Punga-Pungassa. Se oli
hylkeenpyyntialus, ennenkuin tämä kullanetsijäretkikunta sai sen
haltuunsa. Ja hylkeenpyyntilaivan pitää olla hyvä purjehtija. Ne ovat
useammin kuin kerran luikkineet venäläisten toisen luokan risteilijäin
kynsistä ylhäällä Siperian vesillä. Sanonpa suoraan, että jos olisin
voinut uneksiakaan, että minua Guvutussa odotti niin suuri onni, että
sain sen vähemmällä kuin kolmellasadalla dollarilla, niin en koskaan
olisi ruvennut teidän yhtiökumppaniksenne. Ja siinä tapauksessa minä
nyt purjehtisin sillä."

Sheldon huomasi yht'äkkiä, miten oikeassa Joan oli. Sen mitä hän
oli tehnyt, hän olisi tehnyt vaikkakaan ei olisi ollut hänen
yhtiökumppaninsa. Ja hän, Sheldon, ei ollut millään tavoin ottanut osaa
"Marthan" pelastamiseen. Omin avuin ja neuvoin, Guvutun irvihampaitten
naurun alaisena ja miesten sellaisten kuin Morganin ja Raffin kanssa
kilpaillen, hän oli antautunut seikkailuunsa ja suoriutunut siitä
kunnialla.

"Kun te puhutte noin, alkaa minusta tuntua siltä, kuin olisin paha iso
mies, joka on ottanut pieneltä lapselta hänen rakkaimman lelunsa",
sanoi Sheldon äkkiä katuvaisena.

"Ja se pieni lapsi itkee leluaan."

Joan katsoi häntä silmiin, ja Sheldon huomasi, että hänen huulensa
hiukan vapisivat ja silmänsä olivat kosteat. Nyt hän taas oli poika
kiireestä kantapäähän, ajatteli Sheldon, poika, joka itki pientä
leikkilaivaansa. Ja kuitenkin hän samalla oli nainen. Mikä
ristiriitaisuuksien yhdistelmä hän olikaan! Ja Sheldon mietti
mielessään, olisikohan rakastanut häntä niinkuin nyt rakasti, jos hän
olisi ollut pelkkä nainen eikä ensinkään poika. Ja hänet valtasi
tietoisuus siitä, että hän rakasti Joania juuri sellaisena kuin hän
oli, hänen poikamaisuuttaan samoin kuin hänen olentonsa muitakin
puolia, rakasti sitä kokonaisuutta, joka ei olisi ollut sama, jos joku
sen osa olisi ollut toisenlainen.

"Mutta pieni lapsi ei enää itke", kuuli hän Joanin sanovan. "Tuo oli
viimeinen nyyhkytys. Tiedän, että ellei Kinross saata laivaa
perikatoon, niin te jonakin päivänä uskotte sen yhtiökumppaninne
huostaan. Ja nyt en enää aio nalkuttaa. Mutta toivoisin teidän
ymmärtävän, mitä minä tunnen. Minun tunteeni eivät ole vain kuin
'Marthan' ostajan tai rakentajan. Minä olen sen pelastanut. Minä autoin
sen karilta. Minä pelastin sen joutumasta meren hautaan, vaikka
pidettiin uhkarohkeana panna viisikymmentä puntaa alttiiksi koko
yritykseen. Se on minun omani, aivan erikoisesti minun omani. Ilman
minua sitä ei olisi olemassa. Tuo kova luoteismyrsky olisi tehnyt siitä
lopun, ennenkuin se olisi kolmeakaan tuntia puhaltanut. Ja sitten minä
olen purjehtinut sillä, ja se kulkee kuin noiduttu, aivan kuin
noiduttu. Esimerkiksi käännöksissä! 'Marthaa' teidän ei tarvitse
mairitella nostamalla etupurjetta, vähentämällä isoapurjetta ja
hiljentämällä vauhtia ruorilla. Ei, ruori alas vain, ja se kääntyy
aivan kuin ori, jolla on suitset suussa. Ja sen saa kulkemaan taapäin
kuin höyrylaivan. Tein sen Langa-Langassa karin ja rantahietikon
välillä. Se oli suurenmoista... Mutta te ette rakasta laivoja niinkuin
minä, ja minä tiedän, että teidän mielestänne olen naurettava. Mutta
kyllä minä vielä kerran taas purjehdin 'Marthalla'. Tiedän sen. Tiedän
sen."

Vastaukseksi Sheldon -- ennakolta ensinkään harkitsematta tekoaan
ojensi kätensä ja laski sen Joanin kädelle, joka lepäsi kaidepuulla.
Mutta hän tiesi -- eikä siitä ollut vähintäkään epäilystä -- että hän
sai vastauksen kädenpuristukseensa pojalta, pojalta, joka suri lelunsa
menettämistä. Tuo ajatus jäähdytti häntä. Hän ei ollut todellisuudessa
koskaan ollut Joania lähempänä, mutta samalla tämä ilmeisesti ei ollut
koskaan ollut hänestä niin kaukana kuin nyt. Hän ei varmaan ollut edes
tietoinen siitä, että Sheldon oli koskettanut hänen kättään. Hän oli
suruissaan 'Marthan' lähdöstä, ja Sheldonin käsi oli hänelle kuin kenen
tahansa -- parhaassa tapauksessa ystävän -- käsi.

Sheldon veti takaisin kätensä ja asteli hermostuneena poispäin.

"Miksi ihmeessä hän ei nosta isoa haruspurjetta?" kysyi Joan
harmistuneena. "Se antaisi 'Martha'-muorille aika vauhdin tällä
tuulella. Mutta tiedänhän minä, mitä lajia ukko Kinross on. Hän on
sellainen laivuri, joka loikoilee kolme päivää märssypurje kahdesti
reivattuna odottaen ja peläten kovaa tuulenpuuskaa, joka ei tulehan.
Varovainenko? Tottahan toki, aivan onnettoman varovainen."

Sheldon kääntyi takaisin.

"Olkaa huoleti", sanoi hän. "Voitte lähteä purjehtimaan 'Marthalla'
milloin ikänä haluatte -- vaikka pestausretkelle Malaitalle, jos
mielenne tekee."

Hän teki suuren myönnytyksen ja tunsi tekevänsä sen vastoin todellista
vakaumustaan. Mutta Joanin vastaus sai hänet hämmästymään.

"Ukko Kinross kapteenina?" kysyi hän. "Ei kiitos. Hän saisi minut
tekemään itsemurhan. Minä en jaksaisi nähdä, miten hän kohtelee
'Marthaa'. Hermoni menisivät aivan hunningolle. En koskaan aio astua
'Marthat kannelle muuten kuin sen päällikkönä. Minä olen merimies kuten
isänikin, eikä hän koskaan sietänyt nähdä laivaa huonosti hoidettavan.
Näittekö, miten Kinross lähti liikkeelle? Se ei ollut kaunista. Ja mitä
melua hän piti lähtiessään! Ukko Noa oli varmaan taitavampi lähtiessään
matkaan arkkeineen."

"Mutta pääsee kai hän kuitenkin perille", sanoi Sheldon hymyillen.

"Pääsihän Noakin."

"Ja se oli pääasia."

"Niin oli -- ihmisille, jotka elivät ennen vedenpaisumusta."

Hän katsoi taas kauan "Marthaan" päin ja kääntyi sitten Sheldonin
puoleen.

"Te olette kehnoa joukkoa täällä alhaalla, mitä laivoihin tulee,
ainakin useimmat teistä. Christian Young on kyllä all right,
Munsterilla on oma yltiöpäinen tyylinsä, ja vanha Nielsen kuuluu olleen
tuhti äijä. Mutta ei kenelläkään muulla niistä, joita olen täällä
nähnyt, ole oikeata reippautta, vauhtia, kykyä, ei oikeata merimiehen
ylpeyttä. He ovat velttoja, hitaita nahjuksia ja kulkevat rauhassa
eteenpäin, kunnes pääsevät perille -- taivas tiesi milloin. Mutta
kerran minä näytän teille miten 'Marthaa' on käsiteltävä. Nostan
ankkurin ja lähden matkaan semmoista vauhtia, että päätänne aikaa
pyörryttää -- ja ohjaan sen Guvutun rantaan laskematta kertaakaan
ankkuria."

Hän vaikeni hengästyneenä ja purskahti sitten nauruun, joka ilmeisesti
kohdistui häneen itseensä.

"Kinross vanhus nostaa sittenkin haruspurjeen", sanoi Sheldon
rauhallisesti.

"Eihän!" huudahti Joan epäuskoisesti, katsahti merelle ja juoksi sitten
noutamaan kaukoputken.

Hän katsoi tarkasti toimitusta kaukoputkella, ja Sheldon, joka tutki
hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi, ettei laivuri ollut menetellyt
edukseen.

Viimein Joan surkeasti huoahtaen otti kaukoputken silmiltään.

"Pannukakku tuli koko yrityksestä", sanoi hän, "ja nyt hän koettaa
uudestaan. Ja tuollainen mies saa ohjata 'Marthan' kaltaista hurmaavaa
alusta. No onhan tämä ainakin hyvä este avioliitolle heidän kesken. Ei,
en tahdo enää katsoa. Tulkaa sisään ja pelatkaamme rauhallinen,
vanhanaikainen peli biljardia. Ja sitten minä satuloin hevosen ja
lähden kyyhkysiä metsästämään. Tuletteko mukaan?"

Tuntia myöhemmin, juuri kun he ratsastivat pihamaalta, Joan käännähti
satulassaan luodakseen viimeisen silmäyksen "Marthaan", joka näkyi
kaukaisena pilkkuna Floridan rantaa vastaan.

"Uskotteko, että Tudor hämmästyy saadessaan tietää, että minä omistan
'Marthan'?" sanoi hän sitten naurahtaen. "Ajatelkaahan! Ellei hän löydä
täällä kultaa, niin hän saa ostaa höyrylaivalipun päästäkseen
Salomonin-saarilta."

Iloisesti nauraen hän ratsasti veräjästä. Mutta äkkiä hänen naurunsa
muuttui laimeaksi ja hän seisautti ratsunsa. Sheldon katsahti häneen
tutkivasti, ja huokasi, että hänen kasvoihinsa ilmestyi
punertavankeltaisia ja vihreitä täpliä.

"Se on kuume", sanoi hän. "Minun täytyy kääntyä takaisin."

Heidän tultuaan jälleen pihamaalle häntä värisytti ja puistatti, niin
että Sheldonin piti auttaa häntä laskeutumaan hevosen selästä.

"Lystikästä, eikö totta?" sanoi Joan, ja hänen hampaansa kalisivat.
"Aivan kuin merikipu, aivan vaaratonta, mutta tekee ihmisen hirveän
viheliäiseksi, niin kauan kuin sitä kestää. Menen nukkumaan. Lähettäkää
Noa-Noa ja Viaburi luokseni. Antakaa Ornfirin lämmittää vettä.
Neljännestunnin kuluttua olen aivan poissa suunniltani. Mutta illalla
olen taas kunnossa, Se iskee minuun aina ankarasti, mutta menee pian
ohitse. Miten ikävää, että metsästysretki täytyi jättää. Kiitos, olen
all right."

Sheldon teki niinkuin Joan oli pyytänyt, lähetti hänelle kuumaa vettä
ja istuutui sitten kuistille turhaan koettaen mielenkiinnolla syventyä
kaksi kuukautta vanhoihin Sydneyn sanomalehtiin. Alituisesti hänen
katseensa lensi pihan poikki ruohomajaa kohti. Ja hän päätteli, että
täkäläiset valkoiset miehet varmasti olivat oikeassa siinä, että
Salomonin-saaret eivät sopineet naisen oleskelupaikaksi.

Hän löi käsiään yhteen, ja Lalaperu tuli juoksujalkaa paikalle.

"Kuulehan, sinä!" sanoi hän pojalle. "Mene parakille, tuo mustat Maryt,
hyvin monta, kaikki."

Muutamaa minuuttia myöhemmin Beranden kaksitoista mustaihoista naista
seisoivat rivissä hänen edessään. Hän katsoi heitä arvostelevasti ja
valitsi lopulta erään, joka oli nuori ja niin sievä kuin hänen
rotuisensa yleensä saattoi olla ja jonka ruumiissa ei näkynyt ihotaudin
merkkejä.

"Mikä nimi?" kysyi Sheldon. "Sangui?"

"Minu Mahua", oli vastaus.

"All right, sinä Mahua. Lakkaa keittämästä ruokaa parakissa. Tule
valkoisen Maryn luo. Koko aika sinun pitää olla hänen luonaan.
Ymmärrätkö?"

"Minu ymmärrä", mutisi tyttö ja meni Sheldonin viittauksesta suoraa
päätä ruohomajaan.

"Miten on?" kysyi Sheldon Viaburilta, joka astui ruohomajasta.

"Paljo sairas", vastasi tämä. "Valkoinen Mary puhu paljon, hyvin paljon
koko aika. Koko aika puhu häne suuri kuunari."

Sheldon nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. "Marthan" menettäminen oli
aiheuttanut kuumeen. Se olisi tullut joka tapauksessa ennemmin tai
myöhemmin, mutta pettymys oli jouduttanut sitä. Hän sytytti savukkeen
ja oli sen savukiehkuroissa näkevinään englantilaisen äitinsä ja mietti
mielessään, tokkopa äiti voisi ymmärtää, että poikansa rakasti naista,
joka itki sitä, ettei saanut olla ihmissyöjäsaarten vesillä purjehtivan
laivan kapteenina.



XX.

Kuin miesten kesken.


Maailman kärsivällisinkin mies käy helposti kärsimättömäksi ollessaan
rakastunut -- ja Sheldon oli rakastunut. Hän nimitti itseänsä aasiksi
parikymmentä kertaa päivässä ja koetti pakottaa ajatuksensa toisille
urille pysyäkseen tasapainossa, mutta vielä useammin kuin parikymmentä
kertaa päivässä ne karkasivat ja kiertelivät Joanin ympärillä. Tuo
tyttö oli kuin mielenkiintoinen kysymysmerkki, ja hän tuumiskeli
alituisesti, miten voisi parhaiten häntä lähestyä.

Sheldon ei ollut tottunut rakastaja. Hänellä oli vain yksi kokemus
tältä alalta, ja silloinkin toinen oikeastaan oli ollut toimivana
osapuolena. Siitä jutusta hänellä oli ollut hyvin vähän iloa. Tämä
nykyinen oli jotakin aivan toista, ja hän vakuutti vakuuttamistaan
itselleen, että se oli tavallista vaikeampi tapaus aivan
erikoislaatuinen. Tämä nainen ei ainoastaan ollut haluton menemään
naimisiin, vaan hän ei ensinkään ollut nainen. Hän tunsi vilpitöntä
kauhua ajatellessaankin avioliittoa, nautti poikien huvituksista ja
haaveksi seikkailuja ja sen semmoista. Hän oli terve, hyvin
kehittynyt ja raikas, mutta niin kypsymätön, että aviomies hänen
tulevaisuudentuumissaan merkitsi vain haitallista estettä.

Mutta miten lähestyä häntä? Sheldon tunsi hänen intomielisen
vapaudenrakkautensa, hänen syvään juurtuneen vastenmielisyytensä
kaikkea pakkoa kohtaan. Kukaan mies ei koskaan saisi häntä omakseen
kietomalla käsivartensa hellästi hänen ympärilleen. Silloin hän
lentäisi tiehensä kuin pelästynyt lintu. Sillä tavoin häntä ei koskaan
saisi lähestyä, sen Sheldon tiesi. Hänen kädenpuristuksensa täytyi
pysyä sellaisena kuin se oli aina ollut, hyvän ystävän kädenlyöntinä.
Teoin hän ei koskaan saisi ilmaista tunteitaan. Siis sanoin. Mutta
miten löytää oikeat sanat? Vedota Joanin rakkauteen? Mutta hänessä ei
ollut sellaista rakkautta. Vedota hänen järkeensä? Mutta hän tuntui
ajattelevan pojan tavoin. Hän oli niin miellyttävä ja hieno kuin vain
hyvän kasvatuksen saanut nainen voi olla, mutta mikäli saattoi päättää,
toimi hänen henkinen minänsä suvuttomasti tai poikamaisesti. Ja
kuitenkin hänen täytyi löytää sanat, sillä jostakin ja joskus hänen
täytyi alkaa. Joanin mielen täytyi tottua tähän ajatukseen, hänet oli
ohjattava ajattelemaan avioliittoa.

Ja niin Sheldon kulmat kurtussa ratsasteli valvomassa plantaasin töitä,
mietti pulman ratkaisua mielessään ja terästi itseään ensimmäiseen
yritykseen. Hän laati toistakymmentä kekseliästä suunnitelmaa, joiden
avulla jää saataisiin murretuksi, mutta joka kerta joku ketjun rengas
petti ja keskustelu kääntyi odottamattomille ja sopimattomille urille.
Mutta sitten eräänä aamuna aivan odottamatta hänelle tarjoutui
otollinen tilaisuus.

"Beranden menestyminen on minun rakkain toivomukseni", oli Joan
vast'ikään sanonut heidän keskustellessaan kopran kuljetusmaksujen
alenemisesta.

"Tahdotteko kuulla, mikä on minun sydämeni rakkain toivomus?" sanoi
Sheldon ripeästi. "Haluaisin sanoa sen teille. Minä uneksin siitä. Se
on minun rakkain ajatukseni."

Hän vaikeni ja katsoi tarkkaan ja merkitsevästi Joaniin, mutta näki
selvään, että tämä ei odottanut saavansa kuulla mitään muuta kuin hänen
mielipiteensä jostakin aivan yleisestä asiasta.

"Tahdon kyllä, antakaa kuulua", sanoi Joan hiukan kärsimättömänä hänen
viivyttelystään.

"Minäkin ajattelen mielelläni Beranden menestymistä", sanoi hän, "mutta
se on toisarvoinen seikka. Se merkitsee minulle vähemmän kuin rakkain
toivomukseni, joka on, että te kerran jaatte Beranden kanssani
täydellisemmin kuin vain yhtiökumppaninani, että te kerran, kun olette
valmis, tulette vaimokseni."

Joan vetäytyi kauemmaksi hänestä, ikäänkuin käärmeen pistämänä. Hänen
kasvonsa kalpenivat äkkiä, ei neitseellisestä hämmennyksestä, vaan
suuttumuksesta, jonka Sheldon näki liekehtivän hänen silmissään.

"Ja pidätte siis päivänselvänä -- että minä kerran olen valmis siihen",
huusi hän kiihkeästi. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui kylmäksi ja
rauhalliseksi, ja hän puhui niinkuin Sheldon kuvitteli hänen puhuneen
liikeasioista Morganin ja Raffin kanssa Guvutussa. "Kuulkaahan minua,
mr Sheldon. Minä pidän teistä hyvin paljon, vaikka te olettekin
hidas ja mieluimmin nutustelette eteenpäin kuin myyrä, mutta minä
tahtoisin kerta kaikkiaan saada teidät ymmärtämään, että en ole tullut
Salomonin-saarille mennäkseni naimisiin' Sen vastuksen olisin voinut
saada niskoilleni kotonakin, ei minun olisi tarvinnut purjehtia
kymmentätuhatta mailia sitä etsimään. Minun täytyy hankkia
toimeentuloni ja tulin Salomonin-saarille tehdäkseni sen. _Minä_ en voi
hankkia toimeentuloani menemällä naimisiin, jotkut naiset ehkä voivat,
mutta minä en, kiitoksia vain paljon. Ja kun istuudun keskustelemaan
koprankuljetusmaksuista, niin en tahdo saada keskustelua höystetyksi
naimatarjouksilla. Sitäpaitsi -- sitäpaitsi..."

Hänen äänensä katkesi hetkeksi, ja kun hän jälleen alkoi puhua, oli
siinä suostutteleva sävy, joka melkein sai Sheldonin tuntemaan itsensä
pahantekijäksi.

"Ettekö huomaa, että se pilaa kaiken, tekee koko tämän tilanteen
mahdottomaksi... ja minä iloitsin niin meidän yhtiökumppanuudestamme ja
olin siitä ylpeä. Ettekö huomaa, etten minä voi jäädä teidän
yhtiökumppaniksenne, jos te teette minulle rakkaudentunnustuksia? Ja
minä olin niin onnellinen."

Pettymyksen kyynelet loistivat hänen silmissään, ja hän nielaisi äkkiä
nyyhkytyksen.

"Minähän varoitin teitä", sanoi Sheldon vakavasti. "Tällaiset oudot
suhteet miehen ja naisen välillä eivät voi kestää kauan. Sanoin sen
teille heti alussa."

"Sanoitte, sanoitte, kyllä minä muistan aivan hyvin mitä te sanoitte."
Hän oli taas suutuksissaan, ja naisellisen rukoileva sävy oli kadonnut.
"Te varoititte hyvin älykkäästi. Te piditte hyvin tarpeellisena
varoittaa minua kaikkien muitten Salomonin-saarten miesten paitsi
itsenne suhteen."

Tämä oli Sheldonille kuin isku vasten kasvoja. Joanin sanoihin
sisältyvä totuus karvasteli hänen mieltään, samoin se, että hän tunsi
hänen sittenkin olevan väärässä. Voitonriemun välke, joka loisti Joanin
silmistä hänen huomattuaan iskunsa osuneen, sai hänet vastaamaan.

"Asia ei ole niin yksipuolinen kuin te näytte luulevan", alkoi hän.
"Minulla oli hyvin hyvä olla Berandella, ennenkuin te tulitte. Ainakaan
minun ei tarvinnut sietää sitä häpeää, että minua olisi syytetty
alhaisesta menettelystä, kuten te nyt juuri olette minua syyttänyt,
Muistakaa, pyydän teitä, muistakaa, että minä en ollut kutsunut teitä
Berandelle. En edes kehoittanut teitä jäämään tänne. Jäämällä te juuri
saitte aikaan tämän -- teille -- epämiellyttävän tilanteen. Jäämällä te
tulitte minulle kiusaukseksi ja nyt tahdotte syyttää minua siitä. Minä
en ollut hyvilläni siitä, että te jäitte tänne. Silloin en ollut teihin
rakastunut. Olisin tahtonut saada teidät lähtemään Sydneyhin tai
palaamaan Hawaiille. Mutta te halusitte itsepäisesti jäädä tänne. Te
olette suorastaan..."

Hän vaikeni etsiäkseen lempeämpää sanaa kuin se, joka jo oli noussut
hänen huulilleen, mutta Joan vei häneltä sanat suusta.

"... tyrkyttänyt itseäni teille -- niin juuri te aioitte sanoa",
huudahti Joan posket taisteluhalusta palaen. "Jatkakaa pois vain! Älkää
välittäkö siitä, mitä minä voin tuntea..."

"Olkoon menneeksi", sanoi Sheldon päättäväisesti huomaten, että
keskustelu oli muuttumaisillaan koulupoikamaiseksi myrkyllisten
huomautusten singauttelemiseksi. "Te olette itsepäisesti tahtonut, että
kohtelisin teitä kuten miestä. Johdonmukaisuus vaatisi teitä puhumaan
kuin mies ja miehen tavoin kuuntelemaan toisen miehen puhetta. Ja nyt
teidän täytyy kuunnella. Te ette ole syypää siihen, että tämä
epämiellyttävä tilanne on syntynyt. En ole syyttänyt teitä mistään,
muistakaa se. Ja samasta syystä teidän ei pitäisi syyttää minua
mistään."

Hän huomasi Joanin rinnan kohoavan ja laskevan hänen istuessaan siinä
kädet nyrkissä, ja hänen täytyi ponnistella voidakseen olla ojentamatta
käsivarttaan ja kietomatta sitä hänen ympärilleen ja sensijaan kehittää
kylmästi harkittua sotasuunnitelmaansa. Hän oli jo sanomaisillaan
hänelle, että hän oli maailman viehättävin poika, mutta hän luopui
kaikista turhista sivuhyppäyksistä ja tyytyi tosiseikkojen ja
tapahtumien esittämiseen.

"Te ette voi mitään sille, että olette sellainen kuin olette. Te ette
voi mitään sille, että minun mielestäni olette hyvin viehättävä olento.
Te olette herättänyt minussa halun saada teidät omakseni. Te ette
tarkoittanut sitä, ette millään tavoin koettanut herättää rakkauttani,
mutta te olitte niin luotu, että sen piti tapahtua, siinä kaikki. Ja
minä olin niin luotu, että minun täytyi tuntea halua saada teidät
vaimokseni. Mutta minäkään en voi mitään sille, että olen se mikä olen.
En voi tahdonponnistuksella tappaa haluani saada teidät omakseni,
niinkuin tekään ette voi tehdä itseänne minulle vastenmieliseksi,
vaikka haluaisittekin."

"Uh tuota haluamista, tuota 'saada teidät omakseni'!" keskeytti Joan
harmistuneena. "En minä sentään ole mikään idiootti. Ymmärrän kyllä
yhtä ja toista. Ja koko tämä juttu on niin typerä ja järjetön -- ja
epämiellyttävä. Tahtoisin päästä siitä kokonaan. Luulen todenteolla,
että minun olisi hyvin viisasta naida Noa-Noa tai Adamu-Adam tai tuo
Lalaperu tai kuka musta hyvänsä. Silloin voisin käskeä häntä mielin
määrin ja pitää hänet loitolla itsestäni, ja teidänlaisenne miehet
jättäisivät minut rauhaan eivätkä puhuisi minulle avioliitosta ja
haluamisesta ja omistamisesta."

Sheldon nauroi vastoin tahtoaan ja vaikka häntä oikeastaan ei ensinkään
naurattanut.

"Teillä ei näytä olevan sydäntä nimeksikään" sanoi hän kiivaasti.

"Siksikö, että minulla on sydän, joka ei kaipaa miestä
hallitsijakseen?" Joan tarttui heti riitahansikkaaseen. "Olkoon
menneeksi! Olen sydämetön -- mitä te siis vielä tahdotte?"

"Tahdon kysyä teiltä, miksi näytätte siltä, kuin olisitte nainen. Miksi
teillä on naisen ruumis, naisen huulet, ihanat naisen hiukset. Ja minä
vastaan itse: siksi, että te olette nainen -- vaikka nainen teissä
nukkuu. Mutta kerran hän herää."

"Varjelkoon taivas!" huudahti Joan äkkiä niin vilpittömästi kauhistuen,
että Sheldon alkoi nauraa ja Joaninkin täytyi hymyillä itselleen.

"Minulla on vielä jotakin teille sanottavana", jatkoi Sheldon. "Koetin
todellakin suojella teitä jokaista muuta Salomonin-saarten miestä ja
samoin itseänne vastaan. Mitä minuun itseeni tulee, en voinut
uneksiakaan vaaran uhkaavan siltä taholta. Niinpä minun ei onnistunut
suojella teitä itseltäni. Minun ei onnistunut ensinkään suojella teitä.
Te olitte itsepäinen ja teitte mitä tahdoitte, aivan kuin ei minua
olisi ollut olemassakaan -- korjasitte kareilta haaksirikkoutuneita
kuunareita, pestailitte Malaitalla ja purjehditte kapteenina
kuunarillanne, te, yksinäinen, turvaton tyttö Salomonin-saarten
pahimpien lurjusten seurassa. Fowler! Ja Brahms! Ja Curtis! Ja niin
johdonmukainen on ihmisen luonne -- olen suora, kuten huomaatte -- että
rakastan teitä senkin takia. Rakastan teitä kaiken vuoksi, juuri
sellaisena kuin olette."

Joanin kasvoille tuli kiusaantunut ilme, ja hän kohotti vastustellen
kättään.

"Älkää tehkö noin", sanoi Sheldon. "Teillä ei ole oikeutta olla
kauhuissanne, kun minä puhun teille rakkaudestani. Muistakaa, että me
puhumme keskenämme kuin kaksi miestä. Meidän keskustelumme kannalta
katsoen te olette mies. Nainen teissä on vain satunnainen,
epäoleellinen, tänne kuulumaton, sivuseikka. Teidän on täytynyt kuulla
minun suoraan tunnustavan sen oudon tosiasian, että rakastan teitä.
Mutta nyt en enää kiusaa teitä puhumalla rakkaudestani. Elämämme tulee
jatkumaan kuten tähänkin asti. Vaikka minä rakastankin teitä, on teidän
parempi ja turvallisempi olla Berandella kuin missään muualla
Salomonin-saarilla. Mutta tämän miehisen keskustelumme lopuksi
tahtoisin pyytää teitä silloin tällöin muistamaan, että rakastan teitä
ja että elämäni onnellisin päivä tulee olemaan se, jolloin te suostutte
tulemaan vaimokseni. Tahtoisin, että joskus ajattelisitte sitä, ettehän
voi olla sitä kokonaan ajattelematta. Ja nyt emme puhu siitä sen
enempää. Tässä käteni -- kuin miesten kesken."

Hän ojensi kätensä. Joan epäröi, mutta puristi sitä sitten
sydämellisesti ja hymyili kyynelten läpi.

"Toivoisin --", sanoi hän epävarmalla äänellä, "toivoisinpa, että te
tuon mustan Maryn sijasta olisitte antanut minulle jonkun, joka olisi
minulle kiroillut."

Ja nämä arvoitukselliset sanat lausuttuaan hän kääntyi poispäin.



XXI.

Kiellettyä tavaraa.


Tuon illan keskustelun jälkeen Sheldon ei sanallakaan kosketellut näitä
asioita, eikä hänen käytöksensä mitenkään muuttunut entisestään.
Hänessä ei huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut riutuvaa
rakastajaa, ei edes rakastajaa ylimalkaan. Heidän suhteensa ei ollut
millään tavalla kärsinyt. He olivat yhtä suoria ja toverillisia
toisiaan kohtaan kuin ennenkin. Sheldon oli jännittyneenä odottanut,
herättääkö hänen karu rakkaudentunnustuksensa Joanin naisellisen
itsetietoisuuden eloon, mutta hän etsi turhaan sen merkkejä. Tyttö
tuntui olevan aivan ennallaan kuten Sheldonkin, ja tämä, joka itse
salasi todelliset tunteensa, uskoi varmaan, että Joan ei salannut
mitään. Ja kuitenkin siemenen, jonka hän oli kylvänyt, täytyi itää, hän
luotti siihen, vaikka ei luottanutkaan tulokseen. Tämän merkillisen
tytön kehitystä oli mahdoton edeltäpäin arvata. Hän saattaisi herätä,
se oli kyllä mahdollista, mutta yhtä mahdollista oli toisaalta,
että hän, Sheldon, ei ollut Joanille se oikea, ja että hänen
rakkaudentunnustuksensa vain vahvistaisi tytön käsitystä naimattoman
säädyn paremmuudesta.

Sillävälin Sheldon oli alkanut uhrata yhä enemmän aikaa plantaasin
hoitoon, ja Joan otti talouden ja moninaiset siihen liittyvät puuhat
huolekseen. Hän kävi työhönsä käsiksi lujin ottein, merimiehen tavoin,
ja mullisti perinpohjin menettelytavat ja kurinpidon. Beranden
työmiehistön keskitaso oli paranemaan päin. "Martha" oli vienyt pois
viisikymmentä miestä, joiden aika oli kulunut umpeen, ja he olivat
olleet plantaasin pahimpia -- Billy Be-Blowedin pestaamia viiden vuoden
miehiä, jotka olivat nähneet vanhan hirmuvallan päivät ja olleet
paikalla, kun Beranden entiset omistajat ajettiin pois. Uudet miehet,
jotka olivat tulleet työhön uuden hallituksen aikana, antoivat aihetta
toivoa parempia tuloksia. Joan oli alusta alkaen ollut Sheldonin kanssa
yhtä mieltä siitä, että heitä oli kohdeltava ankarasti, mutta samalla
ehdottoman oikeudenmukaisesti, jos mieli estää heitä saamasta tartuntaa
niiltä vanhoilta työmiehiltä, jotka olivat jääneet paikalle.

"Luulenpa, että olisi edullista panna kaikki joukkueet työhön bangalon
läheisyyteen tänä iltapäivänä", sanoi Joan eräänä päivänä heidän
syödessään aamiaista. "Minä olen nyt saanut täällä suursiivouksen
tehdyksi ja teidän pitäisi siivota työväenasunnot. Täällä varastellaan
aivan liikaa."

"Hyvä tuuma", myönsi Sheldon. "Heidän arkkunsa on tutkittava. Olen
juuri kaivannut paria paitaa, ja paras hammasharjani on myös poissa."

"Ja kaksi laatikkoa minun patruuniani", lisäsi Joan, "puhumattakaan
nenäliinoista, pyyhkeistä, lakanoista ja parhaista tohveleistani. Mutta
mitä he tekevät teidän hammasharjallanne, sitä minun järkeni ei riitä
käsittämään. Ensi kerralla he kai varastavat biljardipallot."

"Yksi niistä hävisi muutamaa viikkoa ennen teidän tuloanne", sanoi
Sheldon nauraen. "Tänä iltapäivänä tutkimme arkut."

Heillä olikin yllin kyllin työtä siksi iltapäiväksi. He tutkivat
kumpikin aseistettuina työväenasunnot päästä päähän, majan majalta.
Päällysmiehet olivat apuna, ja puolisen tusinaa sanansaattajia oli
valmiina kutsumaan paikalle ne miehet, joita kulloinkin tarvittiin,
Kukin toi arkkunsa avaimen ja sai olla läsnä, kun päällysmiehet tarkoin
nuuskivat sisällystä.

Varastettua tavaraa löytyi paljon. Runsas tusina ruokoveitsiä,
vesurintapaisia, teräviä kuin partaveitsi, joilla yhdellä iskulla
saattoi katkaista mieheltä pään. Pyyheliinoja, lakanoita, paitoja ja
tohveleita, hammasharjoja, tomuhuiskuja, saippuaa, kaivattu
biljardipallo ja kaikki usean kuukauden kuluessa kadonneet ja unohdetut
pikkuesineet tulivat päivänvaloon. Mutta hämmästyttävintä kaikesta
oli ampumatarpeitten runsaus -- Lee-Metford-, Winchester- ja
Marlin-kiväärien patruunia, 32-45 kaliberin revolverinpatruunia,
haulikoitten patruunia, kaksi laatikkoa Joanin 38-kaliberisia, Malaitan
vanhentuneitten Snider-kiväärien hirvittävän raatelevia patruunia,
ruutia, dynamiittia, sytytyslankaa ja laatikoittain pommeja. Mutta
suurin löytö tehtiin huoneessa, jossa asui Gogoomy ja viisi Port
Adamsista kotoisin olevaa miestä. Arkuista ei täällä tavattu mitään
varastettua, ja se herätti Sheldonin epäluulot. Hän käski penkoa
maalattian. Ensin tuli esiin kaksi mattoihin käärittyä, hyvin öljyttyä
ja ruostumatonta, uudenuutukaista Winchester-kivääriä, joita Sheldon ei
tuntenut. Ne eivät olleet Berandelta peräisin, eivät myöskään ne
neljäkymmentä astiaa ruutia, jotka löytyivät nurkkapaalujen alta.
Sheldon ei myöskään varmasti muistanut, että heiltä olisi kadonnut
kahdeksan laatikkoa pommeja. Iso Colt-revolveri tunnettiin Hughie
Drummondin omaisuudeksi, ja Joan arveli, että Iver & Johnson-mallinen
revolveri oli sama, jonka Matapuu oli maininnut kadottaneensa
ensimmäisellä viikolla heidän saavuttuaan Berandelle. Kun ei mitään
patruunia löytynyt, niin Sheldon antoi jatkaa kaivamista ja sai vaivan
palkaksi viidenkymmenen naulan peltisen jauholaatikon. Gogoomy katsoi
kiiluvin silmin, miten Sheldon otti esiin sata panosta patruunia
kumpaiseenkin Winchesteriin ja yhtä monta erilajisiin ampuma-aseisiin
kuuluvaa.

Kaikki kielletty ja varastettu tavara koottiin ja lajiteltiin
bangalon takakuistille. Muutaman askelen päähän portaitten juurelta
asetettiin ryhmään nuo lähes viisikymmentä rikoksellista ja heidän
taakseen järjestettyihin joukkoihin plantaasin satoihin nouseva
työntekijäjoukko. Portaitten yläpäässä istuivat Joan ja Sheldon, ja
portailla seisoivat päällysmiehet. Varkaat kutsuttiin yksitellen esiin
tutkittaviksi, mutta mitään uskottavaa ei heitä voitu saada
tunnustamaan. He valehtelivat ilmeisesti ja itsepäisesti ja jouduttuaan
kiinni valheesta he keksivät selitykseksi puolen tusinaa uusia
valheita. Eräs väitti kivenkovaan löytäneensä kahdeksan kääröä ruutia
rannalta. Matapuun revolverin, joka oli löydetty erään Kapu-nimisen
mustan arkusta, tämä kertoi saaneensa Lervumielta. Lervumie, joka
kutsuttiin selittämään asiaa, sanoi, että Noni oli sen hänelle antanut.
Noni oli saanut sen Sulefatoilta, Sulefatoi Chokalta, Choka Ugavalta ja
Ugava täydensi renkaan todistamalla saaneensa sen Kapulta. Mutta Kapu,
jota vastaan näin ollen oli kaksi todistusta, kertoi rauhallisesti ja
yksityiskohdittain, miten Lervumie oli sen hänelle antanut, ja Lervumie
esitti aivan yhtä tarkasti, kuinka hän oli saanut sen Nonilta. Nonista
ympyrä jatkui edelleen Sulefatoihin ja niin vähitellen takaisin
alkupisteeseen.

Eräitten esineitten jälkiä voitiin varmasti seurata talon palvelijoihin
asti, joista jok'ainoa vannoi ja vakuutti olevansa viaton ja
vieritti syyn toveriensa niskoille. Nuorukainen, joka oli ottanut
biljardipallon, sanoi, ettei hän ollut koskaan eläessään sitä nähnyt,
ja esitti otaksuman, että se oli joutunut hänen arkkuunsa jonkin
salaperäisen ja selittämättömän vihamielisen voiman vaikutuksesta. Hän
ainakaan ei voinut selittää, miten se oli sinne tullut. Kukaties,
vaikka olisi taivaasta pudonnut. Jokaisen vuosikausiin Berandelle
poikenneen aluksen kokit ja laivamiehistöt saivat niskoilleen syyn
lukuisain varastettujen esineitten ja miltei kaikkien ampumatarpeitten
hankkimisesta. Heidän puheestaan ei saanut esille vähääkään totuutta,
mutta varmaa oli, että tuntemattomat aseet ja ampumatarpeet olivat
peräisin tänne poikenneista aluksista.

"Katsokaahan kaikkea tätä", sanoi Sheldon Joanille. "Me olemme
nukkuneet tulivuoren suulla. Heitä pitäisi totisesti ruoskia..."

"Ei ruoski minu", huusi Gogoomy alhaalta. "Minu isä suuri päällikkö.
Jos sinu ruoski minu, sinu pian tapahtu paljon hyvin paljon paha, minu
sano."

"Suus kiinni, Gogoomy!" karjaisi Sheldon. "Minä piiskaan sinua, niin
että poraat kuin seitsemän porokelloa. Kuule, Kwaque, pane rautoihin
tämä Gogoomy."

Kwaque -- harteva päällysmies -- erotti Gogoomyn joukosta, pani
toveriensa avustamana hänen kätensä ristiin selän taa ja naksautti
raskaat käsiraudat lukkoon.

"Minu pian lopeta työ sinu luona, sinu kuole vallan kokonaan", uhkaili
Gogoomy kasvot vihan vääristäminä päällysmiestä.

"Pyydän teitä, älkää ruoskiko heitä", sanoi Joan matalalla äänellä.
"_Jos_ ruoskiminen on välttämätöntä, niin lähettäkää heidät Tulagiin
esivallan rangaistaviksi. Antakaa heidän itsensä valita, tahtovatko
mieluummin maksaa sakkoja vai joutua julkisesti ruoskittaviksi."

Sheldon nyökäytti päätään ja nousi seisomaan. Hän kääntyi mustan joukon
puoleen.

"Manonmie!" huusi hän. Manonmie astui esiin ja jäi odottamaan.

"Sinä olet halju mies", sanoi Sheldon. "Varastat paljon, hyvin paljon.
Olet varastanut yhden pyyhkeen, vesurin, kaksikymmentä patruunaa. Paha,
hyvin paha on varastaa niin paljon. Minä olen sinulle hyvin vihainen.
Jos sinä tahdot, niin minä otan sinulta yhden punnan sakkoa, joka
kirjoitetaan isoon kirjaan. Mutta jollet tahdo maksaa sakkoa, niin minä
lähetän sinut Tulagiin hallituksen piiskattavaksi. Siellä Tulagin
vankilassa on paljon nuoria miehiä New-Georgiasta ja Ysabelista, ja he
eivät pidä ollenkaan Malaitan miehistä. Totisesti, he antavat sinulle
kovasti selkään. Mitäs sanot?"

"Sinu ota minu se yksi punta pois", oli vastaus. Manonmie astui
ilmeisen tyytyväisenä takaisin paikalleen, ja Sheldon merkitsi sakon
plantaasin työpäiväkirjaan.

Rikokselliset kutsuttiin toinen toisensa jälkeen esiin ja saivat
valita, ja jokainen poikkeuksetta valitsi sakkorangaistuksen. Jotkut
tuomittiin maksamaan vain muutamia shillinkejä, jotavastoin
vakavammissa tapauksissa, esimerkiksi kun oli kysymys pyssyjen ja
ampumatarpeitten varastamisesta, sakot olivat suhteellisesti ankarammat.

Gogoomy ja hänen viisi heimolaistaan tuomittiin maksamaan kolme puntaa
miestä kohti, mutta Gogoomy mutisi jotakin käsittämättömillä
kurkkuäänillä ja koko joukko kieltäytyi maksamasta.

"Sitten sinä menet Tulagiin", varoitti Sheldon, "ja siellä saat kovan
raipparangaistuksen ja joudut vankeuteen kolmeksi vuodeksi. Mr Burnett
näkee Winchester-kiväärit, näkee patruunat, näkee revolverit, näkee
ruudin, näkee dynamiitin -- ja totisesti, hän on kovin vihainen ja
antaa sinulle kolme vuotta vankeutta. Jollet maksa kolmea puntaa,
joudut vankeuteen. Ymmärrätkö?"

Gogoomy epäröi.

"Se on totta, niin juuri Burnett heitä rankaisisi", sanoi Sheldon
syrjään Joanille.

"Sinu ota minu ne kolme punta pois", murahti Gogoomy samalla suunnaten
Sheldoniin vihamielisen katseen, joka oli puoleksi tarkoitettu myös
Joanille ja Kwaquelle. "Minu lopeta työ sinu luona, tule iso meteli
täällä. Minu isä on iso päällikkö Port Adamsin luona."

"Jo riittää", varoitti Sheldon häntä. "Pidä suusi kiinni."

"Minu ei pelkää", vastasi päällikön poika, jonka röyhkeys teki hänet
päätään pitemmäksi muita miehiä toverien silmissä.

"Pane hänet telkien taa yöksi", sanoi Sheldon Kwaquelle. "Kun aurinko
nousee, panet hänet ja nuo muut viisi hänen kanssaan niittämään heinää.
Ymmärrätkö?"

Kwaque irvisti.

"Minu ymmärtä", hän sanoi. "He niitä heinää, _ngari-ngari_ tule, he jää
heinän luo. Ei pääse pois. Minu sano!" [_Ngari-ngari_ -- oikeastaan
"raapi-raapi" -- eräitten kasvien aiheuttama ihomyrkytys, joka tosin ei
ole vaarallinen, mutta hyvin kiusallinen.]

"Gogoomysta meillä tulee vielä olemaan paljon vastusta", sanoi Sheldon
Joanille, kun päällysmiehet alkoivat järjestellä joukkojaan ja viedä
niitä takaisin työmaille. "Pitäkää häntä silmällä. Olkaa varuillanne,
kun ratsastatte yksin viljelysmailla. Noiden Winchesterien ja
ampumatarpeitten menetys on koskenut häneen kovemmin kuin teidän
korvapuustinne. Hän on täysin kypsä ilkitöihin."



XXII.

Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.


"Mitenkähän Tudorin on mahtanut käydä? Hän katosi meidän näkyvistämme
pensaikkoihin jo kaksi kuukautta sitten, emmekä ole kuulleet hänestä
niin sanaakaan sen jälkeen kuin hän lähti Binusta."

Joan Lackland istui hevosensa selässä sillä Balesunan rantaäyräällä,
jolle oli kylvetty maissia, ja Sheldon, joka oli jalan tullut paikalle,
nojasi hänen hevoseensa.

"Ihmeellistä todella, ettei häneltä näin pitkään aikaan ole tullut
mitään tietoa", vastasi hän tarkoin tutkien Joanin kasvoja hattunsa
reunan alta ja miettien, mahtoiko tyttö olla hyvinkin levoton
seikkailevan kullanetsijän kohtalosta. "Mutta kyllä Tudor aina
suoriutuu. Hän sai heti alussa aikaan jotakin, mihin minä en olisi
luullut hänen enemmän kuin kenenkään muunkaan pystyvän -- sai
Binu-Charleyn taivutetuksi lähtemään mukaansa. Lyön vetoa, ettei
yksikään Binun neekeri koskaan ole mennyt niin kauas sisämaahan
joutumatta _kai-kaiksi_. Mitä Tudoriin tulee..."

"Katsokaa! Katsokaa!" huudahti Joan matalalla äänellä osoittaen lähellä
kapean virran toista rantaa olevaa velttoa pyörrettä, jossa iso
krokotiili liukui eteenpäin vedenrajassa kuin tukki. "Olisipa minulla
nyt pyssyni."

Krokotiili painui veden alle jättäen tuskin värettäkään jälkeensä
vedenpintaan.

"Muuan Binun mies oli täällä varhain tänä aamuna -- lääkettä
pyytämässä", kertoi Sheldon. "Ehkäpä juuri tuo peto oli hänen käyntinsä
syynä. Joukko Binun naisia oli ollut joen rannalla, ja etumaisena
kulkeva oli astunut suoraan ison krokotiilin päälle. Se tapahtui juuri
veden rajassa; peto kaatoi hänet kumoon ja iski hampaansa hänen
sääreensä. Kaikki muut naiset tarttuivat häneen kiskoakseen hänet pedon
hampaista. Ja taistelun tuoksinassa hän menetti jalkansa. Se oli
katkennut polven alapuolelta, kertoi mies. Annoin hänelle antiseptisiä
aineita. Luulisin hänen jäävän henkiin."

"Huh, noita inhoittavia petoja", sanoi Joan, ja kylmät väreet karmivat
hänen selkäpiitään. "Minä vihaan niitä, vihaan!"

"Ja kuitenkin sukeltelette haikalaparviin", kiusoitteli Sheldon.

"Nehän ahdistavat vain kaloja. Ja niin kauan kuin kaloista ei ole
puutetta, ei ole hätää. Vain nälkiintyneinä ne ovat halukkaat
haukkaamaan palasen ihmislihaakin."

Sheldonia kauhistutti, kun hän kuvitteli mielessään, että hai pääsisi
iskemään hampaansa Joanin hienoon hipiään.

"Minä toivoisin sittenkin, että luopuisitte siitä", sanoi hän hitaasti.
"Myönnättehän, että se aina on uhkapeliä."

"Mutta juuri siksihän se on hauskaa", huudahti Joan.

Sheldon oli jo sanomaisillaan, että hän ei tahtonut kadottaa häntä,
mutta ehti hillitä itsensä, tietäen että Joan olisi pitänyt hänen
sanojaan kuluneena sananpartena. Hän oli nyt tullut siihen
johtopäätökseen, että Joania ei saanut kiusata. Hän olisi tehnyt suuren
taktillisen virheen, jos olisi johdonmukaisesti tai vaikkapa vain
silloin tällöinkin muistuttanut hänelle rakkauttaan.

"Toiset ovat luodut runojen ylistettäviksi, toiset elämään syrjässä,
mutta jotkut edeltä määrätyt haikalan vatsaan", sanoi hän jurosti
nauraen ja jatkoi sitten: "Oli miten oli, tahtoisin joka tapauksessa
osata uida yhtä hyvin kuin te. Ehkäpä minäkin saisin yhtä suuren
itseluottamuksen kuin teillä on."

"Tiedättekö, minä luulen, että olisi hauskaa olla naimisissa sellaisen
miehen kanssa kuin miksi te näytte olevan kehittymässä", huudahti Joan
äkkiä, hypäten asiasta toiseen kuten hänellä oli tapana. "Luulen
todella, että teistä voisi kasvattaa hyvin hyvän aviomiehen,
ymmärrättekö, ei tuollaista ylimielistä valtiasta, vaan sellaisen, joka
ymmärtäisi, että hänen vaimonsa on yksilö aivan niinkuin hän itsekin ja
omaa yhtä vapaan tahdon. Luulen aivan todenteolla, että te edistytte."

Hän nauroi ja ratsasti tiehensä jättäen Sheldonin syvän alakuloisuuden
valtaan. Jos hän olisi luullut Joanin sanojen takana piilevän
hitusenkaan ujoutta tai naisellista hämminkiä, jos hän olisi uskonut,
että ne sisälsivät kainon kehoitus- ja rohkaisuyrityksen, niin hän
olisi ollut ylpeä. Mutta hän tiesi varmasti, että noita rohkeita sanoja
ei ollut lausunut nainen, vaan poika.

Joan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa
myöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin
rajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun
ja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta
villisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon
johtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman
ruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja
ratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli
määrätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt
miehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan
äänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä
ruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn
puhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja
kuohahtamaan vihasta.

"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri", sanoi Gogoomy, jonka
oli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin
kuin hänen oman heimonsa miehiä. "Te otta kiinni yksi porsas ja pane se
koiralle _kai-kai_ iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake
_kai-kai_, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso
master nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi
mies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso
master, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy,
paljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo
tupakka, paljo pumpulikangas -- paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta
ja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me
olla kauas, kauas pois."

"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas", sanoi eräs
piipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi
Gogoomyn heimolaiseksi. "Minu otta se koira", sanoi toinen. "Ja minu
otta se valkoinen Mary", huudahti Gogoomy. "Minu otta Kwaque ja hän
kuole pian hyvin pian."

Näin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen
vihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon
huutaen:

"Mitä tämä merkitsee, miehet?"

He nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi,
että heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin
silmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset
heidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli
menetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä
mukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa
aavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn
katseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan
tyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase
oli poissa.

Salomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä
kielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja
Joan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.

"Te puhutte liian paljon", sanoi hän vakavasti. "Puhutte liian paljon
ja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?"

Gogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle
ja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat
hajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja
julmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.

"Te leikatkaa heinää!" käski Joan ankaralla äänellä.

Mutta Gogoomy työnsi hitaasti toisenkin jalkansa eteenpäin. Joan tutki
välimatkaa katseellaan. Hänen olisi ollut mahdotonta kääntää hevosensa
ja päästä pakenemaan. He olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi takaapäin.

Ja tänä jännittävänä hetkenä heidän kaikkien kasvonpiirteet syöpyivät
unohtumattomaksi kuvaksi hänen mieleensä. Eräs heistä oli vanha ukko,
jonka halkinaiset ja venytetyt korvalehdet riippuivat rinnoille;
toisella oli afrikkalaisen leveä, litteä nenä ja surkastuneet silmät,
joista vain sairaalloisen kellertävät valkuaiset näkyivät tuuheitten
kulmakarvojen alta; kolmannella oli paksut huulet ja takkuinen
poskiparta. Ja Gogoomy -- hän ei ollut koskaan ennen tullut
huomanneeksi, että Gogoomy oli verrattain kaunis -- kaunis kuin hurja,
uhkamielinen villipeto. Hänessä oli alkuperäistä ylhäisyyttä, jota
hänen tovereiltaan puuttui. Hänen vartalonsa muodot olivat sulavammat
kuin heidän, hänen ihonsa tasainen, hyvin hoidettu ja puhdas. Hänellä
oli yksi ainoa delfiininhampaista tehty kaulanauha, josta riippui
rinnalle iso opaalinhohtoisesta helmiäisestä veistetty puolikuu.
Otsanauha oli lumivalkeista helmistä, ja tukassa riippui yksi ainoa
pitkä sulka. Toisen jalan pyöreän pohkeen yläpuolella oli sukkanauhan
tavoin rivi valkeita helmiä. Kokonaisvaikutus oli äärimmäisen
keikarimainen. Kapea vyönauha täydensi puvun. Hän näki vielä erään
miehen, vanhan ja kuihtuneen, jolla oli syvät vaot otsassa ja
kurttuiset kasvot. Ja nuo kasvot värähtelivät ja vääntyivät kuin
vihaisen eläimen -- aivan niinkuin hän ennen muisti nähneensä apinain
kasvojen liikkuvan.

"Gogoomy", sanoi hän ankarasti, "jos sinä et niitä heiniä, niin minä
lyön sinua päähän." Gogoomyn kasvot kävivät entistäänkin
pilkallisemmiksi, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän
vilkaisi oikealle ja vasemmalle nähdäkseen, miten hänen toverinsa
supistivat piiriä. Samalla hän työnsi jalkaansa monta tuumaa eteenpäin
ruohikossa.

Joan näki selvästi asemansa toivottomuuden. Hän ei voinut päästä
saarroksesta muuten kuin murtamalla vihollisten ketjun. Hän kohotti
uhkaavasti ratsupiiskaansa ja painoi samalla kannukset kiivaasti
hevosen kumpaankin kylkeen. Pelästynyt eläin karkasi suoraan Gogoomya
kohti. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, Jok'ainoa veitsi nousi ja
kaikki miehet paitsi Gogoomy hypähtivät häntä kohti. Gogoomy itse
vetäytyi syrjään ratsun tieltä singauttaen samalla veitsensä Joanin
jälkeen niin että sen olisi luullut leikkaavan hänet kahdeksi
kappaleeksi. Joan kumartui eteenpäin, ja veitsi lensi hänen ohitseen,
mutta leikkasi hänen ratsastuspukunsa lievettä ja satulan reunaa,
viilsipä naarmun hevoseenkin. Hänen oikea kätensä, joka vielä oli
koholla, laskeutui äkkiä, ja siima suhahti ilmassa. Hän näki
ruoskaniskun valkean, turpoavan jäljen nuorukaisen uhkamielisissä,
kauniissa kasvoissa ja huomasi vielä samassa silmänräpäyksessä
ratsastavansa kurttukasvoisen vanhuksen yli, kuuli hänen murinansa ja
näki hänen irvistyksensä -- joka todentotta muistutti vihaista apinaa.
Ja sitten hän oli vapaa ja ratsasti täyttä laukkaa kotiin päin.

Merielämään perehtyneenä hän osasi antaa arvoa Sheldonin päättäväiselle
ja nopealle, täsmälliselle menettelylle hänen kuullessaan, mitä oli
tapahtunut. Hypähtäen nuolena lepotuolista, jossa oli istunut aamiaista
odotellen, hän löi kätensä yhteen kutsuen palvelijoitaan. Ja vielä
kuunnellessaan Joanin kertomusta hän kiinnitti patruunavyönsä ja tutki
automaattisen pistoolinsa koneistoa.

"Ornfiri!" käski hän nopeasti ja varmasti, "soita isoa kelloa kovasti.
Sitten satuloit hevosen... Viaburi' Mene nopeasti Sili'n luo ja sano,
että monta mustaa on karannut -- kymmenen tai kaksitoista mustaa." Hän
kirjoitti nopeasti jotakin paperiliuskalle ja ojensi sen Lalaperulle.
"Lalaperu, vie tämä pian valkoisen master Boucher'n taloon... Sitten he
eivät pääse rannikkoa myöten kumpaankaan suuntaan", selitti hän
Joanille. "Ja vanha Sili panee kyllä koko kylänsä liikkeelle heitä
takaa ajamaan."

Ison kellon kutsumina saapuivat Joanin tahitilaiset ensimmäisinä
paikalle; heidän kiiltävät ruumiinsa ja huohottavat rintansa
todistivat, että he olivat juosseet koko matkan. Muutamilla kauimpana
työssä olevilla joukkueilla oli tunnin matka paikalle.

Sheldon ryhtyi aseistamaan Joanin miehiä ja jakelemaan ampumatarpeita
ja käsirautoja. Adamu-Adam pantiin ladatuin kiväärein vartioimaan
veneitä. Noa-Noa sai Matapuun avustamana toimekseen pitää huolta
työjoukkioista niiden saapuessa paikalle, pitää miehiä hyvällä tuulella
ja katsoa, etteivät hekin peloissaan rikkoisi sääntöjä. Muut viisi
tahitilaista saivat jalan seurata Joania ja Sheldonia.

"Olenpa iloinen siitä, että saimme heidän salaisen asevarastonsa
ajoissa kaivetuksi esiin kätköstään", sanoi Sheldon heidän
ratsastaessaan veräjästä.

Sadan yardin päässä he kohtasivat kotiin palaavan työjoukkueen. Se oli
Kwaquen ryhmä, mutta Sheldon etsi turhaan päällysmiestä joukosta.

"Mitä tämä, miksi Kwaque ei ole mukana?" kysyi hän.

Epäselvää puheensorinaa kuului vastaukseksi joka suusta.

"Suu kiinni te kaikki!" käski Sheldon.

Hän puhui tylyn ankarasti eläytyen valkoisen miehen osaan, jonka on
aina esiinnyttävä voimakkaana ja ylemmyytensä tuntevana.

"Babatani, puhu sinä!"

Babatani astui esiin ylpeänä erikoisasemastaan toverien joukossa.

"Gogoomy hän teki loppu Kwaquesta", selitti Babatani. "Hän otta häne
pää ja juokse pois niin pirusti."

Lyhyesti ja ilman mielikuvituksen lentoa hän kertoi, miten murha oli
tapahtunut, ja Sheldon ja Joan ratsastivat eteenpäin. Ruohistossa,
jossa Joania vast'ikään oli ahdistettu, he tapasivat pienen kurttuisen
miehen, jonka Joan oli ratsastanut kumoon. Hän kirskui ja irvisteli
vanhaan tapaansa. Ratsu oli murskannut hänen toisen nilkkansa, ja sata
yardia ryömittyään hän oli ymmärtänyt paon mahdottomaksi. Viimeinen
työjoukkue, joka oli ollut raivaamassa maata aivan plantaasin rajalla,
sai määräyksen kuljettaa hänet kotiin.

Mailin matkan päässä, missä karkulaisten jäljet kääntyivät suoraan
pensaikkoihin päin, he löysivät Kwaquen ruumiin. Pää oli hakattu irti
ruumiista ja viety pois, mutta Sheldon oli varma siitä, että ruumis oli
Kwaquen. Hän oli ilmeisesti tehnyt vastarintaa, sillä paikalta, missä
ruumis löytyi, lähti verisiä jälkiä.

Saavuttuaan tiheikköön heidän täytyi jättää hevoset. Papehara jätettiin
niitä vartioimaan, sillä välin kuin Joan ja Sheldon muitten
tahitilaisten seuraamina jatkoivat matkaa jalan. Polku kulki alaspäin
rämeikön halki, jonka yli Berande-joki paikkapaikoin tulvi ja jossa
murhamiesten punaiset jäljet yhtyivät krokotiilin jälkiin. Karkulaiset
olivat ilmeisesti tavanneet pedon nukkumasta auringonpaisteessa ja
viivytelleet tarpeeksi kauan ehtiäkseen hakata sen kappaleiksi. Tuossa
haavoittunut mies oli istunut ja odottanut, kunnes muut olivat valmiit
jatkamaan matkaa.

Tuntia myöhemmin, heidän kulkiessaan villisian polkua, Sheldon äkkiä
pysähtyi. Veriset jäljet olivat päättyneet. Tahitilaiset ryntäsivät
tiheikköön kummallekin puolelle tietä ja Utamin huudahdus ilmaisi pian
heidän löytäneen jotain. Joan odotti, kunnes Sheldon palasi hänen
luokseen.

"Se on Mauko", sanoi hän. "Kwaque oli haavoittanut häntä, ja hän ryömi
tuonne kuolemaan. Nyt on siis kahden kohtalo tiedossamme. Mutta
kymmenen on vielä jäljellä. Ettekö nyt usko saaneenne tästä tarpeeksi?"

Joan nyökäytti päätään.

"Ei tämä juuri ole miellyttävää", sanoi hän. "Palaan hevosten luo ja
jään sinne teitä odottamaan."

"Mutta te ette voi lähteä yksin. Ottakaa kaksi miehistä mukaanne."

"Silloin jatkan mieluummin matkaa", sanoi Joan. "Olisi hullutusta
heikentää takaa-ajojoukkoa, enkä minä ole ensinkään väsynyt."

Jäljet kääntyivät äkkiä oikealle, aivan kuin karkulaiset olisivat
muuttaneet mieltä ja suunnanneet kulkunsa Balesunaa kohti. Mutta jäljet
painuivat painumistaan oikealle ja lopulta näytti siltä, kuin ne
olisivat aikoneet muodostaa silmukan, jonka solmukohta kaikesta
päättäen oli sillä plantaasin rajalla, minne he olivat jättäneet
hevoset. Heidän parhaillaan kulkiessaan tiheikössä, jossa ei mikään muu
hievahtanutkaan kuin sametinhieno, kahdentoista tuuman pituinen
perhonen, he kuulivat useita laukauksia.

"Kahdeksan", laski Joan. "Ja kaikki yhdestä aseesta. Se oli varmasti
Papehara."

He kiiruhtivat eteenpäin, mutta tullessaan paikalle he joutuivat
ymmälle. Molemmat hevoset seisoivat paikoillaan liekaan sidottuina, ja
Papehara kyykötti maassa rauhallisesti poltellen. Lähestyessään häntä
Sheldon oli kompastua ruohikossa makaavaan ruumiiseen ja huomasi
samassa toisenkin. Joan tunsi tämän. Se oli Cosse, Gogoomyn
heimolainen, joka oli luvannut auringon laskettua ottaa kiinni Pirulle
syötiksi aiotun sian.

"Huono onni, missie", tervehti Papehara pudistaen alakuloisesti
päätään. "Vain kaksi. Minu ampu Gogoomy, mutta minu ampu ohi."

"Mutta te olette tappanut heidät", torui Joan. "Teidän pitää ottaa
heidät kiinni elävinä."

Tahitilainen hymyili.

"Miten?" kysyi hän. "Minu tupakoi. Minu ajattele Tahiti ja leipäpuu ja
hauska hyvä aika Bora-Boralla, Äkkiä, kas noin, kymmenen mies he juokse
pensaikosta minu päälle. Joka mies häne ole pitkä veitsi. Gogoomy häne
ole pitkä veitsi toinen käsi ja Kwaquen pää toinen käsi. Minu ei aika
otta he kiinni elävänä. Minu ampu, helvetti minu ampu. Miten te otta
elävänä kymmenen musta mies, kymmenen pitkä veitsi ja Kwaquen pää?"

Turhan hyökkäyksensä jälkeen karkulaiset olivat hajaantuneet eri
suunnille, mutta ennen pitkää jäljet taas yhtyivät. Ne kulkivat nyt
Berande-jokea kohti, jonka yli pakolaiset olivat kulkeneet selvästi
aikoen piiloutua sen takana olevaan suureen mangrove-metsään.

"Meidän ei kannata mennä kauemmaksi", sanoi Sheldon. "Sili kyllä
lähettää koko kylänsä heitä takaa-ajamaan. Hänen ohitseen he eivät
koskaan pääse. Meidän on nyt vain vartioitava rannikkoa ja estettävä
heitä pääsemästä takaisin plantaasin alueelle tuhoja tekemään. Kas
niin, tuota minä juuri aavistinkin!"

Vastaisen rannan pensaitten varjossa lipui pieni kanootti vastavirtaa.
Se kulki niin äänettömästi, että sitä olisi voinut luulla
näköhäiriöksi. Kolme alastonta mustaihoista miestä meloi sitä eteenpäin
ilman pienintäkään melua. Pitkävartisia, ohuita, luukärkisiä
heittokeihäitä oli kanootin partaalla, ja viinellinen nuolia riippui
joka miehen selässä. Näiden ihmismetsästäjäin tarkoilta silmiltä ei
mikään jäänyt huomaamatta. He olivat ensiksi nähneet Sheldonin ja
Joanin, mutta eivät mitenkään ilmaisseet sitä. Sillä kohtaa, missä
Gogoomy seuralaisineen oli noussut virrasta, kanootti äkkiä pysähtyi,
kääntyi ja katosi pimeimpään varjopaikkaan mangrove-puiden alle. Toinen
ja kolmas kanootti tuli esiin alhaaltapäin mutkan takaa, liukui
aavemaisesti karkulaisten ylimenopaikan kohdalle ja häipyi näkyvistä
mangrove-puiden varjoon.

"Toivon, ettei tästä tule enää lisää tappamista", sanoi Joan heidän
käännettyään hevosensa kotiinpäin.

"Sitä en juuri luule", vakuutti Sheldon. "Olen laatinut sopimukseni
Sili-vanhuksen kanssa sellaiseen muotoon, että hän saa maksun
ainoastaan elävistä vangeista, ja siksi hän tapaa olla hyvin
varovainen."



XXIII.

Sanoma viidakoista.


Beranden karkulaisia ei koskaan ennen oltu näin innokkaasti ajettu
takaa. Gogoomyn ja hänen toveriensa ilkityöt olivat olleet huonona
esimerkkinä noille sadalleviidellekymmenelle vastapestatulle miehelle.
Oli suunniteltu murhia, surmattu päällysmies ja rikottu työsopimus
karkaamalla tiheikköihin. Sheldon näki, miten välttämätöntä oli opettaa
vasta tulleille ihmissyöjille, että huonoa esimerkkiä oli turmiollista
seurata, eikä hän antanut Sili'n levätä yöllä eikä päivällä. Itse hän
tahitilaiset seuranaan miltei lakkaamatta risteili pensaikoissa ja
antoi Joanin huolehtia plantaasista. Pohjoisessa Boucher oli hyvänä
apuna ja pakotti karkulaiset kahdesti kääntymään takaisin heidän
pyrkiessään rannikolle.

Mies miehen jälkeen karkulaiset joutuivat kiinni. Jo ensimmäinen
ajojahti mangrove-rämeikön halki tuotti Sili'lle kaksi vankia. Heidän
koettaessaan tehdä kaarroksen pohjoista kohti sai kolmas Boucher'n
pyssystä haavan reiteensä. Hän laahusti hitaasti muiden jäljessä ja
joutui Sili'n miesten käsiin. Kaikki kolme vankia asetettiin joka päivä
pihamaalle raskaine kahleineen noille sadalleviidellekymmenelle
punga-pungalaiselle opiksi ja ojennukseksi sekä selväksi osoitukseksi
siitä, miten sen käy, joka seuraa huonoa esimerkkiä. Sitten pyydettiin
"Minervasta", joka purjehti Beranden ohi matkalla Tulagiin, vene
maihin, ja vangit lähetettiin vankilaan tuomiotaan odottamaan.

Viisi oli vielä vapaana, mutta heidän oli mahdoton päästä pujahtamaan
pakoon. He eivät päässeet nurmikolle eivätkä hurjia bushmanneja peläten
myöskään uskaltaneet tunkeutua liian syvälle sisämaahan. Jonkun ajan
kuluttua yksi noista viidestä tuli vapaaehtoisesti antautumaan, ja
Sheldon sai kuulla, että Gogoomy ja kaksi muuta olivat ainoat joukosta,
jotka vielä olivat vapaina. Neljä heitä olisi pitänyt olla, mutta
antautuneen miehen kertoman mukaan neljäs oli tapettu ja syöty. Saman
kohtalon pelosta hänkin oli tullut takaisin. Hän oli kotoisin Malusta,
Malaitan luoteisosasta, samoinkuin sekin, joka oli tullut syödyksi.
Gogoomyn kaksi jäljelläolevaa kumppania olivat Port Adamsista. Mitä
häneen itseensä tuli, sanoi mies tahtoneensa mieluummin saada tuomionsa
ja rangaistuksensa hallitukselta kuin joutua toveriensa suuhun
pensaikossa.

"Pian hyvin pian Gogoomy _kai-kai_ minu", sanoi hän. "Minu sano, minu
ei tahdo he _kai-kai_ minu."

Kolmea päivää myöhemmin Sheldon vangitsi toisen Gogoomyn tovereista,
joka oli menehtymäisillään kuumeeseen eikä kyennyt tekemään vastarintaa
eikä juoksemaan pakoon. Samana päivänä Sili löysi toisen, joka oli
samassa tilassa. Gogoomy oli nyt yksin, ja takaa-ajajien piirin
supistuessa supistumistaan hänen ympärillään hän voitti pelkonsa ja
suuntasi kulkunsa suoraan saaren keskustassa kohoavaa harjannetta
kohti. Sheldon neljän tahitilaisen seuraamana ja Sili kolmekymmentä
miestä muassaan seurasivat hänen jälkiään kymmenisen mailia aukeille
ruohokentille, mutta sitten Sili'n ja hänen väkensä rohkeus petti. Sili
tunnusti ettei hän eikä kukaan hänen heimonsa mies koskaan ennen ollut
uskaltanut tulla näin syvälle sisämaahan ja kertoi Sheldonille opiksi
ja huviksi mitä hirvittävimpiä juttuja bushmannien julmuudesta. Ennen
muinoin, kertoi hän, he olivat tulleet ruohikoitten poikki ja
hyökänneet rannikon alkuasukkaitten kimppuun, mutta valkoisten miesten
tultua rannikolle he olivat pysytelleet sisämaassa varustuksissaan. Ei
yksikään rannikon alkuasukas ollut nähnyt heitä sen jälkeen.

"Gogoomy pian kuole bushmannien luona", vakuutti hän Sheldonille. "Minu
sano hän kuole pian, he _kai-kai_ häne vallan kokonaan."

Ja niin retkikunta lähti paluumatkalle. Ei mikään voinut saada
alkuasukkaita kulkemaan eteenpäin, ja Sheldon tiesi, että olisi ollut
sulaa hulluutta jatkaa matkaa viiden miehen voimalla. Hän seisoi
vyötäisiin ulottuvassa ruohikossa ja katsoi kaihomielin aaltoilevan
ruohotasangon ja pehmeäviivaisten kukkuloitten takaa näkyvää Lion's
Headia, valtavaa kalliohuippua, joka Guadalcanarin keskustasta kohosi
taivasta kohti. Se oli jokaisen saaren rantaa pitkin purjehtivan
merimiehen maantunnus, vuori, jolle valkoisen miehen jalka ei vielä
koskaan ollut astunut.

Samana iltana päivällisen jälkeen Sheldonin ja Joanin pelatessa
biljardia koira äkkiä haukahti pihamaalla ja Lalaperu, joka lähetettiin
katsomaan, mitä oli tapahtunut, toi sisään uupuneen ja pölyttyneen
alkuasukkaan, joka tahtoi puhua "ison valkoisen masterin" kanssa. Mies
pyysi niin hartaasti, että Sheldon päästi hänet puheilleen, vaikka
olikin jo myöhäinen ilta. Sheldon astui verannalle häntä tapaamaan ja
ensi silmäykseltä nähdessään hänen laihat kasvonsa ja riutuneen
ruumiinsa hän tiesi, että miehellä varmasti oli tärkeätä asiaa. Siitä
huolimatta hän kysyi ankarasti:

"Mitä sinä tulet näin myöhään, kun aurinko on jo laskenut?"

"Minu Charley", mutisi mies puolustautuen väsyneellä äänellä. "Minu asu
Binussa."

"Vai niin -- Binu-Charley? Mitä tahdot puhua minulle? Missä iso
valkoinen master on?"

Joan ja Sheldon kuuntelivat yhdessä Binu-Charleyn kertomusta. Hän
kuvaili Tudorin retkeä Balesunaa ylös: miten veneet oli kiskottu
koskista ylös, miten he olivat kulkeneet jokea myöten, joka luikerteli
ruohikoitten halki, miten valkoiset miehet lukemattomia kertoja olivat
huuhtoneet hiekkaa kultaa etsien. Hän kertoi ensimmäisistä pienistä
pyöreistä kukkuloista, viidakkopolkujen ihmishengen varalle
viritetyistä ansoista, salahaudoista, joiden reunat ja pohja olivat
täynnä teräviä keihäänkärkiä, ensimmäisistä heidän tapaamistaan
bushmanneista, jotka eivät olleet koskaan nähneet tupakkaa eivätkä
tunteneet polttamisen nautintoa, kiitteli heidän ystävällisyyttään,
kertoi kuinka retkikunta sitten tunkeutui yhä lähemmäksi Lion's Headin
rinteitä, kuinka valkoiset miehet kärsivät pensaikkohaavoista ja
malariasta ja kuinka järjettömästi he luottivat bushmanneihin.

"Koko aika minu sano valkoinen master", kertoi hän, "minu sano: Se
fella bushman se katso häne silmällä. Hän tietä paljon, hyvin paljon.
Kun teillä on pyssy, se bushman on hyvä, hyvin hyvä ystävä. Koko aika
hän katso tarkasti häne silmällä. Kun teillä ei ole pyssy, silloin se
bushman lyö teiltä pää poikki. Hän _kai-kai_ teidät kokonaan!"

Mutta bushmannit olivat olleet vielä kärsivällisempiä kuin
valkoihoiset. Viikkoja oli vierinyt eikä mitään väkivaltaisuuksia ollut
tapahtunut. Bushmannit tulivat yhä suuremmissa laumoissa valkoisten
leiriin ja toivat aina lahjaksi syötäviä juuria, sikoja ja lintuja,
villejä hedelmiä ja vihanneksia. Aina kun kullanetsijät siirsivät
leiriään, bushmannit tarjoutuivat kantamaan tavaroita. Ja valkoiset
miehet kävivät yhä huolettomammiksi. He eivät enää viitsineet olla
varuillaan eivätkä kantaa pyssyä ja patruunavyötä muassaan, vaan
alkoivat jättää aseensa leiriin lähtiessään kullanhakuun.

"Minu puhu koko aika iso valkoinen master, että hän katso tarkasti häne
silmällä. Ja valkoinen master hän teke iso nauru, sano Binu-Charley
aina sama pikku pikku lapsi -- he sano minu ole pikku pikku lapsi."

Sitten eräänä aamuna Binu-Charley huomasi naisten ja lasten kadonneen.
Tudor makasi juuri silloin kuumehoureissa heidän entisellä
leiripaikallaan, viiden mailin päässä pääleiristä, joka oli siirretty
nykyiseen paikkaansa, jotta retkikunta voisi tutkia eräitä kvartsiksi
epäiltyjä kerrostumia. Binu-Charley oli kummankin leirin keskivälillä,
kun naisten ja lasten katoaminen alkoi häntä epäilyttää.

"Minu ajattele", sanoi hän, "minu ajattele kovin. Monta musta Mary,
monta pikku lapsi kulke iso pitkä matka. Mikä syy? Minu tietä, iso
hyvin iso meteli tule pian. Minu pelkä kovin, minu pelkä. Minu juokse.
Minu juokse pian."

Hän oli heittänyt tajuttomana makaavan Tudorin olalleen ja kantanut
häntä mailin matkan takaisinpäin samaa tietä, jota he olivat tulleet.
Siitä hän oli poikennut uudelle syrjätielle, kantanut taakkaansa
neljännesmailin verran tiheimpään pensaikkoon ja piilottanut hänet
isoon banian-puuhun. Palatessaan leiriin pelastaakseen jos mahdollista
pyssyt ja matkavarusteet Binu-Charley oli nähnyt joukon bushmanneja
kulkevan heidän tietään ja piiloutunut pensaikkoon. Siinä istuessaan
hän oli kuullut kaksi laukausta leirin suunnalta. Muuta hän ei
tietänyt. Hän ei ollut nähnyt valkoisia miehiä sen jälkeen eikä
myöskään ollut uskaltanut lähestyä heidän vanhaa leiriänsä. Hän oli
palannut Tudorin luo ja oleillut hänen kanssaan piilopaikassaan
viikkokauden eläen villeillä hedelmillä ja muutamilla kyyhkysillä ja
papukaijoilla, jotka hänen oli onnistunut ampua kaaripyssyllä. Sitten
hän oli tullut Berandelle tuomaan uutisia. Hän kertoi, että Tudor oli
hyvin sairas, makasi päiväkausia yhtä mittaa tainnoksissa ja oli
tajuissaankin ollessaan hyvin heikko.

"Miksi et tapa valkoista masteria?" kysyi Joan. "Hänellä on hyvä pyssy,
paljon kangasta, paljon tupakkaa, monta veistä ja kaksi pikkupyssyä,
jotka ampuvat nopeasti pom-pom-pom -- niin juuri."

Mustaihoinen hymyili ovelasti.

"Minu ymmärtä se asia. Jos minu tappa se valkoinen master, niin iso
joukko valkoinen master tule Binuun ja olla niin helvetin vihainen ja
sano: 'Mikä tämä pyssy merkitse?' Jaa, ne tappa Binu-Charley kokonaan.
Paljo valkoinen master, paljo vihainen. Jos minu ei tappa häne, niin
hän anta minu paljo tupakka, paljo kangas, paljo kaikki hyvin paljo."

"Meillä on vain yksi mahdollisuus", sanoi Sheldon Joanille.

Tämä rummutti sormillaan pöytää ja odotti, sillävälin kuin Binu-Charley
tuijotti häneen väsyneesti, silmää räpäyttämättä.

"Lähden aikaisin huomisaamuna", jatkoi Sheldon.

"_Me_ lähdemme", oikaisi Joan. "Minä saan tahitilaisistani irti kaksi
kertaa niin paljon kuin te, ja sitäpaitsi valkoihoisen ei koskaan pidä
yksin antautua sellaisiin seikkailuihin."

Sheldon kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että hän alistui, vaikk'ei
ollutkaan samaa mieltä. Hän tiesi, että olisi ollut turha vaiva ryhtyä
väittelemään Joanin kanssa, ja lohduttautui ajattelemalla, että taivas
ties mihin seikkailuihin hän voisi antautua, jos jäisi viikoksi yksin
Berandelle. Hän löi kätensä yhteen, ja seuraavan neljännestunnin ajan
palvelijat saivat viedä sanomia parakkeihin. Eräs miehistä lähetettiin
Balesunan kylään pyytämään vanhaa Sili'ä viipymättä saapumaan paikalle.
Valaanpyyntivene miehitettiin ja lähetettiin viemään Boucher'lle sanaa,
että hänen tuli heti lähteä Berandelle. Tahitilaisille jaettiin
ampumatarpeita ja varastosta otettiin säilykkeitä muutaman päivän
eväiksi. Viaburi kävi kalmankalpeaksi kuullessaan, että hänen tuli
seurata retkikuntaa, ja kaikkien ihmeeksi Lalaperu vapaaehtoisesti
tarjoutui lähtemään hänen sijastaan.

Sili saapui ylpeänä arvostaan, jota todisti sekin, että Beranden suuri
herra kutsui hänet öiseen aikaan neuvotteluihin, ja varmana
päätöksessään, ettei suostuisi astumaan tuumaakaan pelättyjen
bushmannien alueelle. Hän sanoi, että jos hänen mieltään olisi kysytty
silloin kun kullanetsijät lähtivät matkaan, niin hän olisi voinut
edeltäpäin kertoa heidän surkean loppunsa. Vain yksi kohtalo
odotti jokaista, joka uskalsi lähteä bushmannien maille: joutua
alkuasukkaitten ruoaksi. Ja edelleen hän tahtoi sanoa, vaikk'ei häneltä
oltu kysyttykään, että jos Sheldon aikoi lähteä pensaikkoihin, niin
hänkin tulisi syödyksi.

Sheldon kutsui paikalle erään päällysmiehistä ja pyysi häntä
valitsemaan kymmenen kookkainta, parasta ja voimakkainta Punga-Pungan
miestä.

"Ei rannikon asukkaita", varoitti Sheldon, "vaan sisämaan miehiä,
heillä on vahvat jalat. Pojat eivät tunne pyssyä, ja se ei ole hyvä.
Tuokaa vahvoja miehiä, jotka osaavat ampua."

Valiomiehiä olivatkin ne kymmenen, jotka astelivat verannalle ja
seisoivat siinä lyhtyjen valossa. Heidän paksut, jäntereiset säärensä
osoittivat heidän olevan sisämaalaisia. Jokaisella oli pitkäaikainen
kokemus pensaikkotaistelussa, useimmilla oli luodin tai keihään jälkiä
ruumiissaan, ja kaikki olivat hurjia ilosta saadessaan jättää
plantaasityön ikävän yksitoikkoisuuden ja päästessään tapporetkille.
Tappaminen oli heidän synnynnäinen kutsumuksensa eikä suinkaan ruohon
niittäminen, ja vaikka he eivät olisikaan uskaltaneet yksin tunkeutua
Guadalcanarin pensaikkoihin, niin he Sheldonin kaltaisen valkoisen
miehen turvissa ja sellainen valkoinen Mary mukanaan, millaiseksi he
tunsivat Joanin, saattoivat rauhallisina odottaa retkestä paljon
nautintoa ja iloa. Sitäpaitsi suuri herra oli heille kertonut, että nuo
kahdeksan tahitilaisjättiläistä lähtisivät mukaan.

Punga-Pungan vapaaehtoiset seisoivat siinä säihkyvin silmin ja
kasvojaan väännellen, alastoman ruumiin ainoana verhona kapeat vyöt ja
hirvittävät helyt koristuksenaan. Jokaisen nenässä riippui litteä
kilpikonnanluinen rengas, ja jokaisella oli savipiippu joko pistettynä
korvalehden läpi tai helmistä tehdyn käsivarsirenkaan ja käsivarren
väliin. Kaksi upeata villisian torahammasta koristi erään rintaa.
Toisen rinnalla riippui suunnattoman suuri kiilloitetusta
simpukankuoresta veistetty pyöreä laatta.

"Tulee kova tappelu", ilmoitti Sheldon heille lopuksi.

He irvistelivät ja astuivat tyytyväisinä jalalta toiselle.

"Ehkä bushmanni tekee teistä _kai-kaita"_, sanoi Sheldon vielä.

"Ei pelkoa", vastasi heidän puhemiehensä, muuan Kugu, roteva,
paksuhuulinen, etiooppialaisen näköinen mies. "Kukaties Punga-Pungan
mies _kai-hai_ bushmannin."

Sheldon pudisti nauraen päätään ja päästi heidät menemään, minkä
jälkeen hän lähti varastohuoneeseen etsimään pientä suojatelttaa Joania
varten.



XXIV.

Sisämaassa.


Peloittavan näköinen oli se joukkue, joka seuraavana aamuna auringon
noustessa lähti kanooteissa ja pikkuveneissä matkaan Berandelta. Siihen
kuuluivat paitsi Joania ja Sheldonia Binu-Charley ja Lalaperu,
kahdeksan tahitilaista, kymmenen Punga-Pungan miestä, jotka kaikki
ilokseen ja ylpeydekseen olivat saaneet kiiltävät, uudenaikaiset
pyssyt. Lisäksi oli joukossa kaksi plantaasin venemiehistöistä, kuusi
miestä kumpaisessakin. Näiden ei kuitenkaan pitänyt tulla Carlia
edemmäksi, missä vesitie päättyi ja missä heidän tuli odottaa
veneinensä. Boucher jäi Berandelle pitämään huolta plantaasista.

Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä retkikunta saapui Binuun, jossa
parisenkymmentä taloa oli ryhmässä joen rannalla. Siellä heihin liittyi
neljäkymmentä binulaista, jotka olivat keihäin ja nuolin asestetut ja
kirskuivat ja irvistelivät ihastuksesta nähdessään sotaisen joukon.
Pitkien suvantojen jälkeen virran juoksu alkoi käydä vuolaammaksi, ja
matka edistyi hitaammin ja vaivalloisemmin. Balesuna oli useilta kohdin
matalakin, ja tuontuostakin raskaasti kuormitetut veneet tarttuivat
pohjaan, jolloin ne oli puoleksi nostettava matalan kohdan yli.
Paikka-paikoin sulkivat kapean joen yli kaatuneet puunrungot tien, ja
veneet ja kanootit täytyi kantaa rantaa myöten esteitten ohitse. Yön
tullen he ehtivät Carliin tyydytyksekseen tietoisina siitä, että olivat
suorittaneet yhtenä päivänä matkan, joka Tudorin retkikunnalta oli
vaatinut kaksi päivää.

Tänne Carliin -- he olivat nyt puolitiessä ruohikon poikki -- jätettiin
seuraavana aamuna venemiehistöt ja suurin osa binulaisia. Uskaliaimmat
heistä kulkivat vielä vajaan mailin eteenpäin, mutta pötkivät sitten
juoksujalkaa takaisin. Binu-Charley kulki kuitenkin edelleen joukon
etunenässä ohjaten sitä kukkuloille päin, samaa tietä, jota Tudor ja
hänen miehensä muutamia viikkoja sitten olivat kulkeneet. Asettuessaan
toisena iltana leiriin he jo olivat ehtineet ylätasangolle ja kauas
troopilliseen pensaikkoon. Kolmantena päivänä he kulkivat bushmannien
teitä -- kapeita polkuja, joita täytyi astua peräkkäin ja jotka
kiertelivät ja kaartelivat tiheän aarniometsän varjossa. Maa oli
rehevää ja kosteata, ja miltei täydellinen hiljaisuus vallitsi
metsässä; vain silloin tällöin kyyhkynen kukersi tai lumivalkea
papukaija päästi ilmoille karkean naurunsa vaivalloisesti lentäessään.

Keskellä aamupäivää sattui täällä metsässä ensimmäinen onnettomuus.
Binu-Charley oli hetkiseksi jäänyt jälkijoukkoon ja Kugu, sama
punga-pungalainen, joka oli kerskaillut syövänsä bushmannit suuhunsa,
kulki etumaisena. Joan ja Sheldon kuulivat jousenjänteen suhahduksen ja
näkivät Kugun ojentavan kätensä, pudottavan pyssynsä, horjahtavan
eteenpäin ja vaipuvan käsilleen ja polvilleen. Hänen paljaitten
hartioittensa välissä alhaalla vasemmalla näkyi nuolen luukärki, joka
oli lävistänyt hänen ruumiinsa. Ladatut pyssyt olivat valmiina ampumaan
joka suunnalle, ja kaikki odottivat hermostuneesti, mitä seuraisi.
Mutta ei risahdustakaan, ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa,
ei mitään muuta kuin kostea, painostava hiljaisuus.

"Bushman ei lakkaa", huudahti Binu-Charley, ja useampi kuin yksi
joukosta säpsähti kuullessaan hänen äänensä. "Aina sama kirottu ruma
juttu. Tuo Kugu ei näe enää häne silmällä. Hän ei tiedä ei mitään."
Kugun käsivarret olivat koukistuneet hänen alleen, ja hän makasi
vavahdellen siinä mihin oli kaatunut. Juuri kun Binu-Charley tuli
paikalleen joukon etunenään, haavoittunut heitti henkensä; ruumis
vavahti vielä viimeisen kerran ja jäi hiljaa makaamaan.

"Suoraan läpi sydämen", sanoi Sheldon toimitettuaan tutkimuksensa. "Se
tuli varmaan jonkinlaisesta vipulaitteesta."

Hän huomasi Joanin kalpeiden kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki hänen
suurin silmin tuijottavan maassa makaavaan ruumiiseen, joka hetki
sitten oli ollut elävä ihminen.

"Minä pestasin hänet itse", sanoi hän kuiskaten. "Hän tuli rannikolle
sisämaasta Punga-Pungaan ja suoraa päätä 'Marthaan' ja tarjoutui
pestattavaksi. Ja minä olin hänestä niin ylpeä. Hän oli ensimmäinen..."

"Peijakas! Katso tämä", keskeytti Binu-Charley työntäen syrjään
metsäpolun lehväseinämää, jonka takaa tuli näkyviin jousi niin valtava,
ettei ainoakaan bushmanni olisi yksin jaksanut sitä jännittää.

Binulainen tutki ansan koneiston, löysi pensaaseen kätketyn
laukaisulangan, joka Kugun jalan kosketuksesta oli saanut kireälle
jännitetyn jousen laukeamaan.

He olivat syvällä aarniometsässä. Kolkko hämärä vallitsi, sillä ei
yksikään auringon säde sattumaltakaan päässyt tunkeutumaan paksun
lehti- ja liaanikatoksen lävitse, jonka alla he kulkivat. Tahitilaiset
tunsivat ilmeisesti pyhää kammoa paikan hiljaisuutta ja pimeyttä ja
äskeistä salaperäistä tapahtumaa kohtaan, mutta osoittivat juroa
pelottomuutta ja tahtoivat jatkaa matkaa. Punga-pungalaiset sen sijaan
eivät olleet millänsäkään. He olivat itse bushmanneja ja tottuneita
tähän salaiseen sodankäyntiin, vaikka heidän metsissään olivatkin
toiset keksinnöt käytännössä kuin täällä. Syvimmin tapaus oli
vaikuttanut Joaniin ja Sheldoniin, mutta valkoihoisina heidän ei
arveltu antavan mitään valtaa mielessään jokapäiväisille
mielenliikutuksille ja heidän velvollisuutensa oli suhtautua kaikkeen
välinpitämättömällä ylemmyydentunnolla, kuten hallitsevan rodun sopi.

Heidän jälleen lähtiessään liikkeelle Binu-Charley taas otti johdon
käsiinsä, ja hänen tarkka katseensa keksi toisen piilostaan väijyvän
ansan toisensa jälkeen. Itse tiekin oli täynnänsä loukkauskiviä, joista
tärkeimpiä olivat viekkaasti piiloitetut tunkeilevien vieraitten
paljaihin jalkoihin pistävät okaat. Kerran iltapäivällä Binu-Charley
oli vähällä pudota tien alle kaivettuun piikkireunaiseen ja -pohjaiseen
kuoppaan. Silloin tällöin koko joukko sai pysähtyä odottamaan, kun
Binu-Charley tutki epäilyttäviä taipaleita. Joskus hänen täytyi poiketa
tieltä ja ryömiä ja kiipeillä viidakon halki päästäkseen lähestymään
ansoja takaapäin. Kerran eräs jousi hänen varovaisuudestaan huolimatta
laukesi Ja nuoli hipaisi erään tiellä odottavan punga-pungalaisen
olkaa.

He tulivat tienhaaraan, jossa pieni syrjäpolku yhtyi isompaan tiehen.
Sheldon pysähtyi ja kysyi Binu-Charleyltä, tiesikö hän minne se vei.

"Iso puutarha siellä pieni matka hyvin pieni", oli vastaus. "AlL right,
te tahto mene katso sitä."

"Hiljaa!" varoitti hän hetkisen kuluttua. "Hyvin lähellä se puutarha.
Joku bushman siellä, me ota häne kiinni."

Heidän hiivittyään vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kurkisteltuaan
edessään leviävälle metsänaukeamalle Binu-Charley viittasi Sheldonia
varovaisesti lähestymään. Joan hiipi hänen vieressään, ja he katsoivat
yht'aikaa. Aukeama oli ainakin puolen acren laajuinen ja huolellisesti
aidattu, jotteivät villisiat pääsisi sitä turmelemaan. Meloni- ja
banaanipuitten hedelmät olivat juuri kypsymäisillään ja niiden alla
maassa kasvoi makeita perunoita ja jams-juuria. Aukeaman laidassa oli
pieni seinätön, vain sateensuojaksi kelpaava ruokomaja. Sen edustalla
istui laiha, parrakas bushmanni kyyristyneenä tulen ääreen. Tuli savusi
kovasti, ja savupatsaan keskelle oli ripustettu pyöreä, tumma esine.
Bushmanni oli ilmeisesti syventynyt mietiskelyyn, johon tuo esine oli
antanut aiheen.

Sheldon varoitti joukkoaan ampumasta, ellei näyttäisi siltä kuin miehen
onnistuisi paeta, ja viittasi Punga-Pungan miehiä lähestymään. Joan
hymyili hänelle hyväksyvästi. Tässä olivat pääkallonpyytäjät
vastatusten. Mustat astuivat äänettömästi paikoilleen, jotka olivat
niin valitut, että he yht'aikaa voivat hyökätä aukealle. Heidän
kasvonsa olivat tuimat ja vakavat, heidän silmistään loisti hehkuva
haltioituminen, joka oli heidät vallannut. Sillä tämä oli elämää, tämä
leikki elämästä ja kuolemasta, heidän mielestään ainoata leikkiä, joka
sopi miehelle, joskin he leikkivät sitä alhaisella ja pelkurimaisella
tavalla, surmasivat takaapäin metsän pimennoissa ja harvoin tulivat
päivänvaloon.

Sheldon antoi heille kuiskaten merkin, ja kaikki kymmenen --
Binu-Charley oli näet heidän joukossaan -- hypähtivät eteenpäin.
Bushmannin herkät korvat varoittivat häntä vaarasta, ja hän karkasi
jaloilleen jousi ja nuoli kädessä; asetti nuolen uraan ja jännitti
jousen, ennenkuin vielä oli seisoallaankaan. Mies, jota hän tähtäsi,
väisti nuolen tieltä, ja ennenkuin hän ehti ampua uudestaan, hänen
vihollisensa olivat hänen kimpussaan. He kierittivät häntä pari kertaa
ympäri maassa ja kiskoivat hänet sitten aseista riisuttuna ja
avuttomana jaloilleen.

"Mitä, hänhän on aivan kuin muinainen babylonialainen!" huudahti Joan
häntä katsellen. "Hän on assyrialainen, foinikialainen! Katsokaa tuota
suoraa nenää, noita kapeita kasvoja, noita poskipäitä -- ja tuota
kaltevaa, soikeaa otsaa ja partaa ja silmiä!"

"Entä noita kippurahiuksia sitten", nauroi Sheldon.

Bushmanni oli hirvittävän kuolemanpelon vallassa. Sen mukaan mitä hän
elämästä tiesi, ei hänellä voinut olla muuta odotettavissa kuin
kuolema. Mutta hän ei kuitenkaan painunut tomuun heidän eteensä, vaan
vastasi heidän katseihinsa jonkinlainen itsetyytyväinen ilme
kasvoissaan. Viimein hänen katseensa pysähtyi Joaniin, ensimmäiseen
valkoiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt.

"Hei, tämä bushman on _kai-kainut_ se mies!" huudahti Binu-Charley
äkkiä.

Hänen sanansa kuuluivat niin käsittämättömiltä, että Joan äkkiä
käännähti katsomaan, mikä oli herättänyt hänen huomionsa -- ja näki
aivan silmäinsä edessä Gogoomyn. Ainakin Gogoomyn pään -- se se oli tuo
tumma esine, jonka he olivat nähneet riippuvan savussa. Se oli vielä
aivan näköisensä, savustus oli vast'ikään alkanut, ja vaikka silmät
olivat ummessa, saattoi Joan tuossa hirvittävässä kappaleessa, joka
heilahteli savupyörteessä, vielä huomata kaiken sen juron kauneuden ja
eläimellisen voiman, jonka hän kerran oli niissä pannut merkille.

Joanin kauhu ei vähentynyt hänen nähdessään miten punga-pungalaiset
suhtautuivat asiaan. He olivat silmänräpäyksessä tunteneet pään ja
samassa purskahtaneet sydämelliseen nauruun, jonka jälkeen he
kimakoilla äänillään olivat alkaneet lausua toisilleen ajatuksiaan
näyn johdosta. Gogoomyn loppu oli heistä hauska pila. Hänen
karkausyrityksensä oli käynyt hullusti. Hän oli leikkinyt leikin
loppuun ja hävinnyt. Ja mikä olisi ollut lystikkäämpää kuin että
bushmannit sitten söivät hänet suuhunsa? Tämä oli hauskin tapahtuma,
mikä moniin aikoihin oli heille sattunut. Eikä se heidän mielestään
ollut missään suhteessa tavaton eikä oudostuttava. Gogoomy oli kulkenut
bushmannin elämänkierroksen päästä päähän. Hän oli itse katkonut päitä,
ja nyt toiset olivat ottaneet hänen päänsä. Hän oli syönyt ihmisiä ja
lopulta itse joutunut ihmissyöjien käsiin.

Punga-pungalaisten nauru vaikeni, ja he katselivat näytelmää kiiluvin
silmin ja ahnein ilmein. Tahitilaisista näky sitävastoin oli ilmeisesti
vastenmielinen, ja Adamu-Adam pudisti hitaasti päätään ja murahteli
ilmaisten siten inhoaan. Joan oli ärtynyt. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta kummassakin poskessa paloivat punaiset täplät.
Vastenmielisyys oli väistynyt vihan tieltä, ja hän oli ilmeisesti
kostonhimoisella tuulella.

Sheldon naurahti.

"Ei teidän kannata olla vihainen", sanoi hän. "Älkää unohtako, että hän
katkaisi Kwaquen pään ja söi toverinsa, joka oli karannut hänen
kanssaan. Sitäpaitsi hän oli syntynyt tähän kohtaloon. Hänet syötiin
samasta kaukalosta, josta hän itse oli syönyt."

Joan katsahti häneen, ja hänen vapisevat huulensa avautuivat
vastatakseen.

"Älkääkä unohtako", lisäsi Sheldon, "että hän oli päällikön poika ja
että hänen port-adamsilaiset heimolaisensa epäilemättä tahtovat saada
valkoisen miehen pään korvaukseksi."

"Tämä on kaikki niin hirmuista ja niin naurettavaa", sanoi Joan
viimein.

"Ja niin -- romanttista", jatkoi Sheldon ovelasti.

Joan ei vastannut, vaan kääntyi poispäin, mutta Sheldon tiesi, että
nuoli oli osunut.

"Tämä mies olla sairas, häne vatsa käy ympäri", sanoi Binu-Charley
osoittaen punga-pungalaista, jonka olkapäätä nuoli tuntia aikaisemmin
oli raapaissut.

Mies istui maassa ja valitteli käsivarret koukistettujen polvien ympäri
kiedottuina, pää riipuksissa ja tuskissaan huojuen edestakaisin.
Myrkytystä peläten Sheldon oli heti avannut haavan ja ruiskuttanut
siihen puhdistavaa ainetta, mutta varokeinosta huolimatta olka pöhöttyi
nopeasti.

"Viemme hänet Tudorin piilopaikkaan", sanoi Joan. "Kävely pitää hänen
verensä liikkeellä ja hajoittaa myrkyn. Adamu-Adam, pidä huoli tästä
miehestä. Ehkä hän tahtoo nukkua. Silloin sinä ravistat hänet hereille.
Jos hän nukkuu, niin hän kuolee."

He edistyivät nyt nopeammin, sillä Binu-Charley asetti vangitun
bushmannin edelleen ja pakotti hänet puhdistamaan polun ansoista.
Kerran tien tehdessä äkkimutkan, jossa miehen olka ei voinut olla
hipaisematta lehväseinämää, bushmanni hyvin huolellisesti työnsi lehvät
syrjään ja paljasti teräväkärkisen peitsen, joka oli niin asetettu,
että ohikulkijan täytyi saada ainakin ilkeä naarmu.

"Helkutti", sanoi Binu-Charley, "tämä kärki olla paha."

Hän otti peitsen käteensä, tutki sitä tarkasti ja teki äkkiä kädellään
liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut pistää sillä bushmannia rintaan. Hän
teki sen vain leikillään, mutta bushmanni hypähti kauhistuneena
taaksepäin. Ase oli epäilemättä myrkytetty, ja tämän jälkeen
Binu-Charley kantoi sitä uhkaavasti bushmannin selän takana.

Aurinko laski lännessä kohoavan mahtavan vuorenhuipun taakse, ja
metsässä syntyi aikainen, kauan kestävä hämärä. Retkikunta jatkoi
vaivalloista vaellustaan tässä turman metsässä, tässä kammottavan
salaperäisyyden, nopean, äänettömän ja kaamean kuoleman, eläimellisen
intohimon, alhaisen vaiston, vielä alkulimassa rypevän ihmiselämän,
rappeutuneen ja rajattoman raakalaisuuden tyyssijassa. Ei ainoakaan
tuulenhenkäys antanut eloa synkälle hiljaisuudelle, ja ilma oli
ummehtunut, kostea ja tukahduttavan kuuma. Hiki tihkui lakkaamatta
matkamiesten ruumiista, ja heidän sieraimissaan tuntui mätänevien
kasvien ja mustan, hedelmällisyyttään kihelmöivän mullan raskas tuoksu.

Binu-Charleyn osoittamalla paikalla he kääntyivät syrjään polulta, jota
olivat kulkeneet, ja tulivat milloin ryömien nelinkontin kosteassa,
mustassa sohjossa, milloin pujahdellen ja kiipeillen tiheikköjen läpi
kymmenkunta jalkaa maanpinnan yläpuolella suunnattoman suuren
banian-puun luo. Se oli puolen acren laajuinen ja muodosti aarniometsän
syvyyteen oman tiheikkönsä, vielä läpipääsemättömämmän kuin muu metsä.
Sen synkästä pimennosta kuului särkynyt, laulava miehen ääni.

"Kuulkaa, iso master ei vielä kuollut."

Laulu taukosi, ja heikko ääni kysyi sisältä: "Kuka siellä?" Joan
vastasi, ja sitten ääni selitti:

"Minä en houraile. Lauloin pysyäkseni jommoisellakin tuulella. Onko
teillä mitään syötävää?"

Muutaman minuutin kuluttua sairas makasi peitteihin käärittynä, miehet
rakensivat nuotioita ja kantoivat vettä, Joanin teltta pystytettiin, ja
Lalaperu tutki myttyjä ja avasi säilykeastioita. Tudor oli voittanut
kuumeen ja oli paranemaan päin, mutta yhä vielä peloittavan voimaton ja
nälkään nääntymäisillään. Hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet
moskiitonpuremista, että häntä oli mahdoton tuntea, ja vain
todennäköisyyssyyt saivat heidät uskomaan tavanneensa oikean miehen.
Joanilla oli voiteita muassaan, ja ennen niiden käyttöä hän hautoi
pöhöttyneitä kasvoja kuumilla kääreillä. Sheldon, jonka täytyi valvoa
leirin pystyttämistä ja yön valmistelutoimia, katsoi hänen puuhailuaan
ja kärsi mustasukkaisuuden tuskia joka kerta nähdessään hänen käsiensä
koskettavan Tudorin kasvoja ja ruumista. Sairaanhoitajattaren
tehtävissään nuo kädet eivät hänestä tuntuneetkaan pojan käsiltä, sen
Joanin käsiltä, joka vihan liekit kalpeilla poskillaan oli katsellut
Gogoomyn päätä. Nyt nuo kädet olivat naisen, ja Sheldon hymyili
itselleen keksiessään, että hän jonakin yönä nukkuisi ilman
moskiittoverkkoa, jotta Joan aamulla hautoisi hänenkin kasvojaan.



XXV.

Pääkallonpyytäjät.


Illalla oli jo päätetty, mihin aamulla oli ryhdyttävä. Tudorin piti
jäädä piilopaikkaansa kokoamaan voimia, sillävälin kuin retkikunta
jatkoi matkaansa. Heikko toivo, että he voisivat pelastaa yhdenkään
Tudorin kumppaneista, sai Joanin päättäväisesti pyrkimään eteenpäin, ja
sekä Sheldon että Tudor koettivat turhaan taivuttaa häntä jäämään
banian-puun suojaan Sheldonin jatkaessa etsintää. Adamu-Adamin ja
Arahun piti jäädä Tudorin luo vartioimaan, viimeksimainitun kipeän
jalkansa vuoksi, hän oli näet astunut bushmannien tielle piilottamaan
okaan. Bushmannien käyttämä myrkky oli ilmeisesti hitaasti vaikuttavaa
ja verraten heikkoa, sillä haavoittunut punga-pungalainen oli vielä
hengissä ja vaikka hänen olkansa vielä olikin paisuksissa, niin oli
polte kuitenkin jo alkanut vaimeta. Hänkin jäi Tudorin luo.

Binu-Charley näytti tietä, välillisesti tosin, sillä myrkytettyä peistä
hyväkseen käyttäen hän ajoi bushmannivankia edellään. Polku kulki
vieläkin kostean, mätänevän tiheikön läpi, ja he tiesivät, ettei kylää
ollut odotettavissa ennenkuin maa alkoi yletä. He ponnistelivat
hengästyneinä ja hikisinä eteenpäin kosteassa, liikkumattomassa
ilmassa, vajonneina villin, rehevän kasvullisuuden mereen. Kaikkialla
estivät puitten valtavat juuret heidän kulkuaan, ja toisiinsa
takertuneet köynnöskasvit, paksut kuin miehen käsivarsi, heittelehtivät
toiselta korkealta oksalta toiselle tai riippuivat äärettöminä
sotkuisina vyyhteinä kuin hirvittävät käärmeet. Oli mehevävartisia
kasveja, joiden lehdet olivat isommat kuin miehen ruumis ja joiden koko
hikinen pinta höyrysi. Siellä täällä kalliosaaria muistuttavat
viikunapuut työnsivät muun hillittömän kasvullisuuden syrjään
muodostaen pylväistöjä ja käytäviä, joihin päivänvalo ei päässyt
tunkeutumaan ja joissa alituinen keskiyön pimeys vallitsi.
Puunkaltaiset saniaiset ja sammalet ja lukemattomat muut loiskasvit
taistelivat loistavaväristen sienien kanssa elämisenmahdollisuuksista,
ja itse ilmakin tuntui tarjoavan tukea hennon satumaisille
köynnöskasveille, jotka olivat keveitä ja hienoja kuin timanttiusva ja
joiden pienen pienet kukkaset helähdellen värisivät. Sairaalloiset,
kalpeankellertävät ja helakanpunaiset kämmekkäät loistivat kultaisessa
auringonpaisteessa, joka pisaroittain pujottelihe katoksen läpi.
Salaperäinen, pahaenteinen oli tämä metsä, hiljaisuuden ruumishuone.
Mikään muu ei siinä liikkunut kuin omituiset, pienet linnut, joiden
omituisuus teki salaperäisyyden vieläkin syvemmäksi, ne kun lensivät
äänettömästi, laulamatta, visertämättä ja olivat himmeätäpläisine
siipineen aivan kuin kämmekkäitä, sairauden ja riutumisen liiteleviä
kukkasia.

He huomasivat hänet äkkiarvaamatta istumassa viisitoista jalkaa maasta
polun yläpuolella, monihaaraisen puun oksalla. He näkivät hänet kaikki,
kun hän varjon tavoin heittäytyi puusta alastomana kuin maailmaan
syntyessään, putosi joustavasti, koukistetuin polvin maahan ja kiiti
kuin varjo polkua eteenpäin. Heidän oli vaikea käsittää, että hän oli
ihminen, sillä hän näytti enemmän satuolennolta, pensaikon hengeltä,
metsän haltialta. Binu-Charley oli ainoa, joka ei joutunut ymmälle.
Vangin pään ylitse hän lennätti myrkytetyn peitsensä pakenevaa olentoa
kohti. Heitto oli suurenmoinen ja hyvin tähdätty, mutta varjo hypähti ja
keihäs lensi häntä laisinkaan vahingoittamatta hänen jalkojensa välitse
maahan. Mutta samassa hän kuitenkin kompastui siihen ja kaatui.
Ennenkuin hän ehti nousta jaloilleen, oli Binu-Charley hänen kimpussaan
ja tarttui hänen lumivalkoiseen tukkaansa. Hän oli vielä nuori mies ja
lisäksi aika keikari; kasvot olivat hiilellä mustatut, hiukset tuhkalla
valkeiksi jauhoitetut, nenän läpi oli pistetty äsken irtileikattu
villisian häntä, ja kaksi samanlaista riippui korvissa. Muita
koristeita hänellä ei ollutkaan, lukuunottamatta ihmisen sormiluista
tehtyä kaulanauhaa. Nähdessään heidän toisen vankinsa hän alkoi kirkua
valittavalla, kimakalla äänellä, rypisteli silmäkulmiaan ja tuijotti
ynseillä villieläimen silmillään. Hänet sijoitettiin joukon keskustaan,
jossa muuan punga-pungalainen kuljetti häntä vitsaköydestä.

Polku alkoi nyt vähitellen nousta pensaikosta ylävämmille maille,
painui tosin silloin tällöin hetteisiin, joissa epäterveellinen
kasvullisuus rehevöi, mutta nousi kuitenkin nousemistaan kaveten
pyöreitten, miltei huomaamattomien kukkuloiden ja jyrkkien selänteiden
ja kallioiden yli, missä metsä harveni ja sinisiä pilkkuja alkoi näkyä
päitten päällä.

"Pian me pysähty", sanoi Binu-Charley varoittaen.

Ennenkuin hän vielä oli puhunut loppuun, kuului korkealta heidän
päittensä yläpuolelta kylärummun kumeasti kaikuva räminä. Mutta lyönnit
seurasivat toisiaan hitaasti eikä ääni ilmaissut minkäänlaista
hämminkiä eikä pakokauhua. He olivat juuri kylän alapuolella ja
saattoivat kuulla kukkojen kiekuvan, kahden naisen kovaäänisesti
kiistelevän ja pienen lapsen itkevän. Polku muuttui nyt kylätieksi,
jota oli paljon kuljettu ja joka nousi niin jyrkästi, että joukko
useita kertoja pysähtyi hengähtämään. Tie ei tullut ensinkään
leveämmäksi, ja paikka-paikoin ihmisten jalat ja miespolvien aikuiset
sateet olivat uurtaneet sitä niin, että se oli painunut kaksikymmentä
jalkaa maanpinnan alapuolelle.

"Yksi ainoa pyssymies pitäisi täällä puoliaan tuhatta vastaan",
kuiskasi Sheldon Joanille. "Ja keihäillä ja nuolilla varustettuina
puolustaisi kaksikymmentä miestä mainiosti tätä kylää."

He tulivat kylän laitaan. Se sijaitsi pienellä ruohikkoisella
ylätasangolla, jossa vain siellä täällä kasvoi joku yksinäinen puu.
Naiset kiiruhtivat ulos ruohomajoista, päästivät ilmoille hurjan
varoitushuudon ja pyrähtivät kuin säikähtyneet peltopyyt aukeaman
vastaiseen laitaan päin kooten juostessaan syliinsä lapsensa, Samalla
alkoi keihäitä ja nuolia sadella tulijain joukkoon. Sheldonin käskystä
tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet alkoivat käyttää pyssyjään. Keihäät
ja nuolet lakkasivat lentämästä, ja bushmannit katosivat viimeiseen
mieheen. Taistelu oli lopussa, ennenkuin se oli oikeastaan ehtinyt
alkaakaan. Hyökkääjistä ei yksikään ollut haavoittunut, bushmanneja
makasi puolen tusinaa kuolleina. Nämä olivat ainoat, jotka olivat
jääneet näkyviin, haavoittuneensa pakenijat olivat korjanneet.
Tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet olivat lämmenneet ja tahtoivat
jatkaa, mutta Sheldon ei sitä sallinut. Hän oli iloinen huomatessaan
ihmeekseen, että Joan oli samaa mieltä, sillä katsahtaessaan häneen
kerran luotien lentäessä hän oli nähnyt hänen kalpeitten kasvojensa
säihkyvän miekan tavoin palavan taisteluinnosta, sieraimien
värähtelevän ja silmien loistavan kirkkaina ja pelottomina.

"Villiraukat", sanoi hän. "Hehän toimivat vain luonteensa mukaisesti.
Lähimmäisen syöminen ja hänen kallonsa ryöstäminen on heidän mielestään
moitteetonta käytöstä."

"Mutta heidän on opittava, että valkoisen miehen päätä ei sovi ottaa",
sanoi Sheldon.

Joan nyökäytti päätään ja sanoi: "Jos löydämme yhdenkään pään, niin
poltamme kylän. Hei, Charley! Missä ne säilyttävät päitä?"

"Minu luule ne päät olla pirun pahassa talossa", oli vastaus. "Se iso
talo tuolla, kirottu talo."

Hän osoitti kylän suurinta rakennusta, joka oli vaatimattomasti
koristettu merkillisillä kuviopunoksilla ja jonka katon
kannatinpylväihin oli veistetty rivoja ja kauhistavia, puoleksi
ihmistä, puoleksi eläintä esittäviä kuvia. He astuivat sisään,
kompastuivat hämärässä kylän nuorten miesten käyttämiin makuutukkeihin
ja iskivät päänsä kammottaviin uhrilahjoihin, jotka kuivuneina ja
kutistuneina riippuivat kattopalkeista. Kummallakin puolella oli
muodottomia epäjumalia, joista toiset olivat karkeasti veistetyt,
toiset pelkkiä muokkaamattomia pölkkyjä, jotka olivat kiedotut
mätäneviin, kuvaamattoman likaisiin niinipunoksiin. Ilma oli ummehtunut
ja tuoksui mädänneelle, eivätkä nauhaan pujotetut kalanpyrstöt ja
puoleksi puhdistetut koiran ja krokotiilin kallot tehneet sitä
terveellisemmäksi hengittää.

Keskellä huonetta, kyyristyneenä matalan savuavan tulen ääreen, joka
oli sytytetty tuhansien entisten tulien hajoitettuun tuhkaan, istui
vanha mies ja tuijotti tylsästi tulijoihin. Hän oli hyvin vanha, niin
vanha, että hänen kurttuinen ihonsa riippui väljinä poimuina eikä
ensinkään näyttänyt ihmisen nahalta. Hänen luisevat kätensä olivat kuin
pedon kynnet, hänen laihat kasvonsa kuin ilmetty ruumiinkallo. Hänen
tehtävänään näytti olevan tulen hoitaminen, ja tuijottaessaan heihin
hän lisäsi siihen kourallisen kuivaa, lahonnutta puuta. Ja savussa he
näkivät sen mitä etsivät. Joan kääntyi poispäin ja kiiruhti horjuvin
askelin, miltei sairaana inhosta ulkoilmaan ja auringonpaisteeseen.

"Katsokaa, ovatko ne kaikki siellä", huusi hän heikolla äänellä sisään
jääneille, hoiperteli pari askelta eteenpäin tietämättä minne pyrki,
veti ilmaa keuhkoihinsa pitkin, voimakkain vedoin ja koetti unohtaa
äskeisen näyn.

Sheldonin vastenmieliseksi tehtäväksi jäi päiden laskeminen. Ne olivat
siellä kaikki, yhdeksän valkoisen miehen päätä, joiden kasvot olivat
tulleet hänelle niin tutuiksi kullanetsijäretkikunnan asustaessa
teltoissaan Beranden pihamaalla ja pannessa veneitään kuntoon.
Binu-Charley, jota työ mitä suurimmassa määrin huvitti, auttoi häntä,
käänteli päitä voidakseen paremmin tuntea ne, tutki tarkoin
ruoskanjälkiä ja kehoitti Sheldonia panemaan merkille, miten kasvot
olivat vääntyneet. Punga-Pungan miehet tuijottivat tylsästi tapansa
mukaan, ja tahitilaiset -- niinikään tapansa mukaan -- olivat
kauhistuneet ja kiihdyksissä. Monet heistä kiroilivat ja murahtelivat
hiljaa itsekseen. Matapuu oli niin raivostunut, että hän äkkiä pitkin
harppauksin astui tulenhoitajan luo ja potkaisi häntä kylkiluihin.
Vanhus päästi kauhuissaan hirveän, pelästyneen villieläimen karjuntaa
muistuttavan parahduksen, heittäytyi kasvoilleen tuhkaan ja makasi
siinä vapisten ja joka hetki odottaen kuolemaa.

Muitakin, kokonaan kuivettuneita ja savustuneita päitä oli huoneessa
yllinkyllin, mutta kahta poikkeusta lukuunottamatta niiden omistajat
olivat olleet mustaihoisia. Tällaista metsästystä siis harjoitettiin
tuossa pimeässä turman metsässä, ajatteli Sheldon niitä nähdessään.
Niin tukahduttava kuin huoneen ilma olikin, ei hän kuitenkaan malttanut
olla pysähtymättä erään Binu-Charleyn löydön eteen.

"Minu tiedä musta Mary, minu tiedä valkoinen Mary", sanoi Binu-Charley.
"Minu ei tiedä tämä Mary. Mikä häne nimi?"

Sheldon katsoi hänen osoittamaansa päätä. Se oli vanha, kurttuinen ja
mustunut monen vuoden savustuksesta "pirun pahassa talossa", mutta ei
kuitenkaan ollut epäilemistäkään siitä, että nuo kuivettuneet
muumiomaiset kasvot olivat olleet kiinalaisen. Miten tuo pää oli tullut
tänne, oli arvoitus. Se oli naisen pää, eikä Sheldon koskaan ollut
kuullut kiinatarta mainittavan Salomonin-saarten historian yhteydessä.
Korvissa riippui kahden tuuman pituiset korvarenkaat, ja kun binulainen
Sheldonin kehoituksesta hankasi pois paksun savu- ja likakerrostuman,
ilmaantui hänen sormiensa alta loistavan vihreää nefriittiä, hohtavia
helmiä ja lämpimän punertavaa Itämaan kultaa. Toinen pää, joka sekin
oli otettu kauan sitten, oli valkoisen miehen, kuten tuuheat,
kurttuiselle ylähuulelle kaartuvat vaaleahkot viikset kyllin selvästi
todistivat. Ja Sheldon mietti, kukahan unohdettu helmenpyydystäjä tai
santelipuunkauppias oli saanut luovuttaa tämän julman voitonmerkin.

Käskettyään Binu-Charleyn ottaa pois korvarenkaat ja annettuaan
Punga-Pungan miesten tehtäväksi kantaa ulos vanhan tulenhoitajan
Sheldon lähti majasta ja sytytti sen palamaan. Pian jok'ainoa rakennus
loimusi iloisesti, ja vanha tulenhoitaja istui eteensä tuijottaen
ulkona päivänpaisteessa nähden kylänsä palavan poroksi. Ylempänä
olevilta vuorilta, missä ilmeisesti oli muita kyliä, kuului rumpujen
räminää ja hurjaa sotatorvien toitotusta, mutta Sheldon arveli, ettei
hänen pienine joukkoineen kannattanut uskaltautua edemmäksi. Sitäpaitsi
hänen tehtävänsä oli jo täytetty. He olivat löytäneet kaikki Tudorin
retkikunnan jäsenet. Ja heillä oli vielä edessään pitkä, synkkä
paluumatka pääkallonpyytäjien maasta. Vapautettuaan molemmat vankinsa,
jotka katosivat tiehensä kuin säikähtyneet hirvet, he siis painalsivat
jyrkkää polkua alas höyryävään tiheikköön.

Joan, joka vielä oli näkemästään kiihdyksissä, kulki alakuloisesti
ääneti Sheldonin edellä. Puolen tuntia kuljettuaan hän kääntyi
Sheldonin puoleen ja sanoi heikosti hymyillen:

"En luule, että minun enää koskaan tekee mieleni lähteä
pääkallonpyytäjien luo. Tämä on seikkailua, tiedän sen, mutta hyvääkin
voi joskus saada enemmän kuin tarpeeksi. Tästälähin tyydyn
ratsastelemaan plantaasin mailla ja ehkä joskus pelastamaan toisen
'Marthan'. Mutta Guadalcanarin bushmannien ei tarvitse pelätä, että
minä uudestaan tulen heidän rauhaansa häiritsemään. Tulen
kuukausimääriä näkemään pahoja unia, tiedän sen varmasti. Huh, noita
petoja, noita hirviöitä!"

Samana iltana he asettuivat leiriin Tudorin banian-puun alle. Vaikka
tämä olikin toipumaan päin, täytyi häntä kuitenkin kantaa paareilla.
Punga-pungalaisen ajettunut olkapää parani hitaasti, mutta Arahu ontui
yhä vielä okaan myrkyttämää jalkaansa.

Kahden päivän kuluttua he saapuivat Carliin, missä veneet odottivat, ja
saapuivat Berandelle kolmantena päivänä puolenpäivän aikaan kiidettyään
virtaa ja koskia alas. Joan irroitti huoahtaen revolverivyönsä ja
ripusti sen huoneen naulaan, ja Sheldon, joka oli pysytellyt
lähettyvillä vain saadakseen nähdä hänen suorittavan tuon
asiaankuuluvan kotiintulotoimituksen, huoahti hänkin helpotuksesta.
Mutta kotiintulo ei tuottanut hänelle pelkkää iloa, sillä Joan ryhtyi
heti Tudoria hoitamaan ja oleskeli hyvin paljon kuistilla, missä sairas
lepäili riippumatossa moskiittoverkon alla.



XXVI.

Kallista aikaa hukkaan.


Seurasi sitten kymmenen rauhallista päivää, jotka Tudor toipilaana
vietti Berandella. Plantaasin työt kävivät kulkuaan säännöllisesti kuin
kello. Gogoomyn ja hänen seurueensa harkitsemattoman kapina yrityksen
kukistamisen jälkeen kaikki uppiniskaisuus näytti kadonneen
olemattomiin. Ne kaksikymmentä miestä, jotka vielä olivat jäljellä
vanhimmasta rekryyttijoukosta, olivat palvelleet aikansa loppuun ja
"Martha" vei heidät takaisin kotiseudulleen. Uusi miehistö, jota kaiken
aikaa oli kohdeltu hyvin, osoittautui kelpo väeksi. Ratsastellessaan
plantaasin mailla Sheldon ei voinut olla tunnustamatta itselleen, että
hevosen omistamisesta oli hyvin paljon hyötyä ja mukavuutta, eikä
ihmettelemättä, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi sen
hankkimista. Samalla hän muisteli kaikkia niitä erilaatuisia
parannuksia, joista hänen oli Joania kiittäminen: oivallista
Punga-Pungan työmiesjoukkoa, hedelmiä ja vihanneksia, "Marthaa", jonka
hän pilkkahinnasta oli siepannut merestä ja joka nyt ansaitsi rahaa
kuin roskaa huolimatta vanhan Kinrossin hitaasta ja varovaisesta
toimintatavasta, Berandea, jonka raha-asiat jälleen olivat varmalla
pohjalla, joka päivä päivältä lähestyi sitä aikaa, jolloin se
alkaisi tuottaa, ja jonka viljelykset kasvoivat kasvamistaan mustien
työmiesten raivatessa pensaikkoja ja niittäessä ruohikkoja uusien
kookospalmu-istutusten tieltä.

Näistä ja tuhansista muista seikoista Sheldonin täytyi huomata, miten
paljosta aineellisesta hyvinvoinnista hänen oli kiittäminen Joania --
tuota solakkaa, kirkasotsaista tyttöä, jonka harmaista silmistä
romantiikka säteili ja jonka vyöllä riippuva pitkäpiippuinen
Colt-revolveri loisti seikkailuinnosta, tuota tyttöä, joka hirmumyrskyn
vinkuessa oli tullut maihin kookkaine tahitilaisine miehistöineen,
astunut hänen bangaloonsa ja pojan käsin ripustanut patruunavyönsä ja
Baden-Powell-hattunsa biljardipöydän vieressä olevaan naulaan. Hän
unohti kaiken, mikä aikaisemmin oli tuottanut hänelle mielipahaa, ja
muisti vain hänen viehättävät ominaisuutensa ja iloitsi erikoisesti
niistä piirteistä, jotka ensi aluksi olivat häntä eniten loukanneet --
hänen poikamaisuudestaan ja seikkailuhalustaan, siitä, että häntä
miellytti panna henkensä vaaralle alttiiksi uiskennellen haikalojen
lähettyvillä, hänen halustaan päästä pestausretkille, hänen
rakkaudestaan merta ja laivoja kohtaan, hänen äänensä päättäväisestä,
arvokkaasta sävystä, kun miehet laskivat venettä vesille ja hän
sytytyslanka toisessa, dynamiittipanos toisessa kädessä oli lähdössä
Balesuna-joelle kalastamaan. Hän ajatteli ihastuneena hänen puhdasta
tavallisimpienkin sopivaisuussääntöjen halveksimistaan, hänen
nuorekasta väittelyhaluaan, hänen arkaa, metsälinnun tapaista
vapaudenrakkauttaan ja hurjaa, kiihkeätä riippumattomuustarvettaan.
Kaikkea tätä Sheldon nyt rakasti tahtomatta enää taltuttaa ja kahlehtia
häntä, niin mahdottomalta kuin tuntuikin voittaa hänet omakseen häntä
taltuttamatta ja kahlehtimatta.

Oli hetkiä, jolloin Joanin ajatteleminen ja rakkaus häntä kohtaan
saivat hänet pyörryksiin. Hän seisautti silloin hevosensa ja loihti
suljetuin silmin eteensä hänen kuvansa sellaisena kuin hän tuona
ensimmäisenä päivänä oli seisonut veneensä perässä sen syöksyessä
vinhaa vauhtia rantaa kohti ja suuttuneena astunut hänen verantansa
poikki huomauttaen, että oli erinomaisen vieraanvaraista antaa ihmisten
joko hukkua juuri pihamaan edustalle tai uida maihin. Ja avatessaan
silmänsä ja kannustaessaan hevostaan eteenpäin hän mietti, kuten oli jo
tuhansia kertoja miettinyt, voisiko hän koskaan pidättää häntä luonaan.
Olihan hän kuin villi metsälintu, joka varmaan kerran pyrähtää tiehensä
hänen käsistään.

Sheldon huomasi selvästi, että Joan oli herättänyt Tudorin
mielenkiinnon. Toipuva vieras oleskeli päivät pitkät verannalla, mutta
vaikka hänen jalkansa olivat perin heikot ja voimattomat, oli hän
jonkin aikaa itsepintaisesti tahtonut tulla sisään aterioimaan heidän
seurassaan. Ensimmäisen varoittavan todistuksen vieraan kasvavasta
mielenkiinnosta Joania kohtaan Sheldon sai, kun Tudor vähitellen
kokonaan lakkasi pistelemästä häntä tavanmukaisilla kokkapuheillaan.
Tämän sanasodan päättyminen merkitsi ikäänkuin diplomaattisten välien
katkaisemista valtioitten kesken sodan alkaessa, ja kun Sheldonin
epäluulot kerran olivat päässeet heräämään, ei kestänyt kauan,
ennenkuin hän sai niille uutta yllykettä. Tudor osoitti liian
selvästi nauttivansa Joanin seurasta, pani liian selvästi
parastaan huvittaakseen häntä ja lumotakseen hänet häikäisevällä
seikkailijaolemuksellaan. Usein palatessaan aamuratsastukseltaan
viljelyksiltä tai tullessaan varastosta tai valvomasta koprankuivausta
Sheldon tapasi Joanin ja Tudorin yhdessä verannalla. Edellinen kuunteli
hartaasti ja haltioituneena jälkimmäisen kertoessa seikkailuistaan
joissakin kaukaisissa maanäärissä.

Sheldon pani myös merkille, miten Tudor katseli Joania ja seurasi häntä
silmillään. Hän huomasi noiden silmien nälkäisen katseen ja kasvojen
kiihkeästi haluavan ilmeen. Ja hän tuumi, olikohan hänenkin kasvoihinsa
hänen tietämättään tahtomattaan painunut sama leima. Sheldon oli varma
eräistä seikoista. Ensiksikin siitä, että Tudor ei ollut oikea mies
Joanille eikä voinut tehdä häntä pysyväisesti onnelliseksi, toiseksi
siitä, että Joan oli liian järkevä tyttö rakastuakseen todenteolla niin
pintapuoliseen mieheen, ja lopuksi siitä, että Tudor itse jollakin
tavoin iskisi kirveensä kiveen. Mutta samalla Sheldon tosi rakastajan
tuskallisen levottomuuden kalvamana pelkäsi, ettei niin kävisikään,
vaan että toinen satunnaisilla ansioillaan, joiden ulkokuori oli niin
loistava ja joita hän niin taitavasti osasi tuoda esiin, voittaisi
tytön omakseen. Mutta yhden seikan Sheldon ainakin varmasti tiesi:
Tudor ei tuntenut Joania eikä aavistanutkaan, että vapautensa ja
riippumattomuutensa säilyttäminen oli hänelle elinehtona. Ja tässä
kohden Tudor iskisi kiveen -- tahtoessaan riistää häneltä vapauden ja
pitää häntä kahleissa. Ja kuitenkaan, kaikesta varmuudestaan
huolimatta, Sheldon ei voinut olla ajattelematta, että mitäpä jos hänen
käsityksensä Joanista olikin väärä ja Tudor sittenkin oli valinnut
oikean tien.

Tilanne oli sangen kiusallinen ja hermostuttava. Sheldon ei voinut
muuta kuin odottaa ja seurata asiain kehittymistä, sillä välin kuin
hänen kilpailijansa saattoi kokonaan antautua tarmokkaasti
pyydystelemään arkaa otusta. Lisäksi Tudorin käytös hermostutti häntä.
Sen jälkeen kuin heidän diplomaattiset välinsä kaikessa hiljaisuudessa
olivat katkenneet, oli hän mikäli mahdollista koettanut välttää
joutumasta kosketuksiin Sheldonin kanssa, mutta tämä vainusi
hänen mielessään kytevän vihamielisyyden ja näyttipä se hänen
rakastuneitten silmiensä mustasukkaisen suurennuslasin läpi katsottuna
päällepäätteeksi vielä suuremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Tuo
toinen mies oli tunkeutunut hänen ja Joanin väliin. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä Berandella, ja nyt kun hän taas oli terve ja
voimissaan, oli hänen aika lähteä. Mutta vaikka Sydneyhin matkalla
oleva postihöyrylaiva oli poikennut Berandelle, ei hän tehnyt lähtöä,
vaan jäi paikoilleen, eleli kuin kotonaan, alkoi tehdä uintiretkiä,
kalasteli Joanin kanssa, oli tuntikausia hänen seurassaan ampumassa
kyyhkysiä, virittämässä ansoja krokotiileille ja harjoittelemassa
pyssyn ja revolverin käyttöä.

Mutta erinäiset perinnäiset vieraanvaraisuussäännöt estivät Sheldonia
antamasta vieraalleen vihjaustakaan siitä, että hänen oli aika lähteä
tiehensä. Samaten hän tunsi, että ei olisi ollut rehellistä peliä
varoittaa Joania, ja voitti senkin kiusauksen. Vaikka hän olisi
tietänytkin Tudorista jotakin epäedullista, niin hänen olisi ollut
mahdotonta ilmaista sitä -- ellei se olisi ollut hyvin vakavaa laatua
-- mutta pahinta oli, ettei hän tietänyt kilpailijastaan kerrassaan
mitään pahaa. Sehän juuri olikin kiusallisinta, ja Sheldon oli
aika-ajoin niin pyörällä päästään ja ristiriitaisten tunteitten
vallassa, että hän pakotti itsensä suhtautumaan kaikkeen ikäänkuin
olisi ollut vain katsojana, ja uskotteli itselleen, että hänen
vastenmielisyytensä Tudoria kohtaan johtui yksinomaan aiheettomista
ennakkoluuloistaan ja mustasukkaisuudesta.

Ulkonaisesti hän pysyi yhtä levollisena ja hymyilevänä kuin
ennenkin. Plantaasin työt jatkuivat vanhaan tapaansa. "Martha" ja
"Flibberty-Gibbet" menivät ja tulivat, samoin koko se kirjava kokoelma
rannikkoaluksia, jotka hetkeksi poikkesivat rantaan odottamaan tuulta
ja samalla saadakseen jutella hetkisen, juoda lasin tai pari ja pelata
hiukan biljardia. Koira piti pihamaan puhtaana neekereistä. Boucher
tuli säännöllisesti joka sunnuntai valaanpyyntiveneessään vierailulle.
Kahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen aikana, Joan, Sheldon ja
Tudor kokoontuivat kuin parhaat ystävät ruokapöydän ääreen, ja iltaisin
he yhtä hyvinä ystävinä istuskelivat verannalla.

Ja sitten Sheldonin aavistus toteutui. Tudor iski kirveensä kiveen. Hän
ei tuntenut Joanin arkaa metsälinnun luonnetta, hänen silmitöntä
vihaansa kahleita ja pakkoa kohtaan eikä tietänyt, miten hän kammosi
toisen vallan alle joutumista. Luullen Joanin silmistä loistavaa
lämmintä innostuksen hehkua, jonka hänen viimeinen kertomuksensa oli
niihin sytyttänyt, hellyyden ja antautumisen merkiksi Tudor veti
hänet puoleensa, kietoi käsivartensa lujaksi kahleeksi hänen
vyötäistensä ympäri ja käsitti hänen raivoisan vastustelunsa pelkän
tyttömäisen arkuuden ilmaisuksi. Tämä tapahtui aamiaisen jälkeen
verannalla, ja Sheldon, joka istui sisällä tutkien sydneyläisen
tukkuliikkeen luetteloa ja laatien sen mukaan tilauksiaan seuraavaksi
höyrylaivapäiväksi, kuuli Joanin äkkiä huudahtavan ja heti sen jälkeen
korvapuustin mäiskähtävän. Päästyään irti vastenmielisestä kahleestaan
Joan oli antanut Tudorille kelpo iskun vasten kasvoja, paljoa
voimakkaamman kuin aikoinaan Gogoomylle.

Sheldon oli noussut puoleksi seisomaan, mutta hillitsi itsensä ja
vaipui takaisin tuoliinsa, niin että hän Joanin astuessa huoneeseen oli
jälleen päässyt tasapainoon. Joan puristi vasemmalla kädellään lujasti
oikeata käsivarttaan, ja kalpeat posket tulipunaisine täplineen
muistuttivat Sheldonille sitä aikaa, jolloin hän oli ensimmäisen kerran
nähnyt hänet suuttuneena.

"Hän loukkasi käsivarttani", huudahti Joan vastaukseksi Sheldonin
kysyvään katseeseen.

Sheldon ei voinut pidättää hymyään. Oli niin Joanin kaltaista -- hänen
poika-minänsä kaltaista -- juosta valittamaan ruumiillista kipua, joka
hänelle oli tuotettu. Hän ei varmastikaan ollut nainen, joka tunsi
miehet ja tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Korvapuusti,
jonka hän oli antanut Tudorille, kaikui vielä Sheldonin korvissa, ja
kun hän katsahti tyttöön, joka seisoi hänen edessään valittaen, että
hänen käsivarttaan oli pahoinpidelty, leveni hänen hymynsä
levenemistään.

Tämä hymy se sai Joanin itsensäkin huomaamaan itkunsa lapselliseksi ja
nostatti hänen kasvoilleen syvemmän punan kuin Sheldon koskaan oli
niillä nähnyt. Kaula, posket ja otsa hehkuivat häpeästä.

"Hän -- hän..." Joan koetti puolustuksella ilmaista suuttumuksensa
syvemmän syyn, mutta käännähti äkkiä, juoksi takaovesta ulos ja
portaita alas.

Sheldon istui ja mietti. Hän oli hiukan vihainen, ja mitä enemmän hän
asiaa ajatteli, sitä vihaisemmaksi hän tuli. Jos kyseessä olisi ollut
kuka muu nainen tahansa kuin Joan, niin juttu olisi ollut huvittava.
Mutta Joan oli vihoviimeinen nainen maailmassa, jota sai koettaa
suudella vastoin hänen tahtoaan. Oli miten oli, juttu tuoksahti
takaportailta -- sitä olisi voinut pitää pienenä epäonnistuneena
huvinäytelmänä -- ellei moinen käytös juuri Joania kohtaan olisi ollut
suorastaan pyhyyden loukkaus. Tudorilla olisi pitänyt olla enemmän
järkeä. Sitäpaitsi asia koski Sheldoniin henkilökohtaisestikin. Häneltä
oli riistetty jotakin, mitä hän melkein piti omaisuutenaan, ja hänen
mustasukkaisuutensa kuohahti hänen ajatellessaan tätä väkivaltaista
tuttavallisuutta.

Hänen ollessaan tässä mielentilassa ovi paukahti, Tudor astui
huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä. Sheldon ei ollut tätä odottanut,
mutta näki heti selvästi, että toinen oli raivoissaan.

"No, mitä nyt tahdotte?" kysyi Tudor uhkamielisesti.

Sheldonilla oli silmänräpäyksessä vastaus valmiina.

"Toivon, ettette uudista yritystänne, siinä kaikki -- lukuunottamatta
että minulle tulee olemaan erittäin suuri ilo saada antaa
valaanpyyntiveneeni käytettäväksenne mitä pikemmin sitä parempi. Se vie
teidät Tulagiin muutamassa tunnissa."

"Ikäänkuin se riittäisi."

"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Sheldon yksinkertaisesti.

"Silloin ette tahdo ymmärtää."

"Mutta minä en todellakaan ymmärrä", sanoi Sheldon rauhallisesti.
"Ainoa seikka, josta olen selvillä, on, että liioittelette
hairahduksenne merkitystä ja pidätte sitä vakavampana kuin se on."

Tudorin kasvot vääntyivät pahansuopaan irvistykseen, ja hän vastasi:

"Voisi tuntua siltä, kuin te liioittelisitte tarjotessanne minulle
venettänne. Te tarkoitatte siis, että Berande ei ole kyllin suuri
meille kahdelle. Antakaa siis minun sanoa teille, että minun mielestäni
Salomonin-saaristo ei ole kyllin laaja meille kahdelle. Tämä asia on
selvitettävä meidän kesken, ja paras olisi tehdä se nyt heti."

"Ymmärrän, että nuo tulennielijäntemput tuntuvat teistä
luonnollisilta", sanoi Sheldon kyllästyneenä, "mutta miksi te kiusaatte
minua niillä, sitä en ymmärrä. Ette suinkaan tahdo tapella kanssani."

"Se juuri on tarkoitukseni."

"Mutta taivaan nimessä, miksi?"

Tudor katsahti häneen musertavan halveksivasti.

"Kirpulla on enemmän sielua ruumiissaan kuin teillä. Arvelen, että kuka
tahansa saisi mielistellä vaimoanne --."

"Mutta eihän minulla ole vaimoa", keskeytti Sheldon.

"Ainakin teillä pitäisi olla. Tämä asiantila on häpeällinen. Teidän
pitäisi edes naida hänet kuten minä kunniallisena miehenä olisin valmis
tekemään."

Ensi kertaa Sheldonin suuttumus kuohahti yli äyräittensä.

"Te..." alkoi hän kiivaasti, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja jatkoi
rauhallisesti: "Teidän olisi paras juoda lasillinen ja ajatella asiaa.
Se on minun neuvoni. Tietysti te rauhoituttuanne ette halua jäädä tänne
sen jälkeen, mitä nyt olette minulle sanonut, niin että sill'aikaa kuin
juotte, kutsun minä venemiehistön koolle ja annan laskea veneen
vesille. Ehditte Tulagiin kahdeksaksi tänä iltana."

Hän kääntyi ovea kohti pannakseen sanansa täytäntöön, mutta toinen
tarttui häntä olkapäähän ja pyöräytti hänet takaisin.

"Kuuletteko, Sheldon, minä sanoin, että Salomonin-saaristo ei ole
kyllin suuri meille kahdelle, ja tarkoitin sitä."

"Tarkoitatteko että tarjoudutte ostamaan Beranden maineen puineen
kaikkineen?" kysyi Sheldon.

"En. Tarkoitan, että meidän täytyy tapella."

"Mutta mistä hitosta tahdotte tapella minun kanssani?" Toisen
itsepäisyys teki Sheldonin kärsimättömäksi. "Minulla ei ole riitaa
kanssanne, mitäpä teillä voisi olla minun kanssani. Minä en koskaan ole
sekaantunut teidän asioihinne. Te olitte vieraani. Miss Lackland on
yhtiökumppanini. Jos te katsoitte sopivaksi rakastella häntä ja
jostakin syystä epäonnistuitte, niin mitäpä meidän silti tarvitsisi
tapella? Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ja
kaksintaistelut joutuivat pois muodista ennenkuin kumpikaan meistä oli
syntynytkään."

"Te rakensitte riitaa", sanoi Tudor äreästi. "Te annoitte minun
ymmärtää, että minun oli aika lähteä. Te lyhyesti sanoen ajoitte minut
ulos. Ja sitten teillä on otsaa pyytää saada tietää, miksi minä
rakennan riitaa. Tämä ei kelpaa, sen sanon teille. Te aloititte riidan
ja minä tahdon saada sen perinpohjin ratkaistuksi."

Sheldon hymyili kärsivällisesti ja alkoi sytyttää savukettaan. Mutta
Tudor oli itsepäinen.

"Te aloititte riidan", väitti hän.

"Riitaa ei ole olemassakaan. Siihen tarvittaisiin kaksi,
ja minä puolestani en tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta
mielettömyydestä."

"Te aloititte, kuuletteko, ja minä sanon teille, miksi sen teitte."

"Luulen, että te olette juonut liikaa", sanoi Sheldon. "Muulla tavoin
en voi selittää järjetöntä itsepäisyyttänne."

"Minä sanon teille, miksi tahdoitte rakentaa riitaa. _Te_ ette ollut
tyhmä liioitellessanne tämän pienen viattoman hakkailun merkitystä ja
pitäessänne sitä vakavana asiana. Metsästelin teidän maillanne, ja te
tahdoitte päästä minusta. Teillä oli täällä hyvin hauska ja mukava
olla, teillä ja tytöllä, kunnes minä tulin. Ja nyt olette
mustasukkainen, juuri niin, mustasukkainen ja tahdotte ajaa minut pois
täältä. Mutta minä en lähde."

"Jääkää sitten kaikin mokomin. En tahdo riidellä siitä kanssanne.
Jääkää vaikka vuodeksi."

"Hän ei ole teidän vaimonne", jatkoi Tudor ikäänkuin toinen ei olisi
puhunutkaan. "Kenellä tahansa on oikeus hakkailla häntä, ellei hän ole
teidän -- no niin, ehkä sittenkin olin väärässä, onhan se täysin
anteeksiannettavaa, kuinka olisin voinut tietää. Olisinhan voinut nähdä
sen vaikka ummessa silmin, jos olisin välittänyt siitä, mitä Guvutussa
juoruiltiin. Siellä kaikki nauroivat tälle teidän jutullenne. Minä olin
hullu ja erehdyin todentotta, kun uskoin suhteenne viattomaksi."

Sheldon oli niin suuttunut, että toisen kasvot ja koko mies tuntuivat
värähtelevän ja pyörivän hänen silmissään. Mutta ulkonaisesti hän oli
levollinen ja ilmeisesti kyllästynyt keskusteluun.

"Olkaa hyvä ja antakaa miss Lacklandin jäädä keskustelun ulkopuolelle",
sanoi hän.

"Miksi sen tekisin?" kysyi Tudor. "Te kaksi saitte minut puijatuksi
käyttäytymään narrin tavoin. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei
kaikki ollut niinkuin olla pitäisi? Te ja hän käyttäydyitte ikäänkuin
kaikki olisi parhaassa järjestyksessä. Mutta nyt olen saanut silmäni
auki. Hän näytteli todella suurenmoisesti loukatun vaimon osaa, löi
syyllistä korvalle ja pakeni teidän luoksenne. Tämä riittää todistamaan
rannikon juorut tosiksi. Vai yhtiökumppanit -- liiketarkoituksissa?
Petkutusta, juuri petkutusta kaikki tyynni."

Silloin Sheldon kylmästi ja harkitusti löi häntä käsivartensa koko
voimalla, ja Tudor, jonka leukaan isku sattui, kaatui kyljelleen ja
särki kaatuessaan tuolin säpäleiksi. Hän nousi hitaasti jaloilleen,
mutta ei koettanut hyökätä vastustajansa kimppuun.

"Tahdotteko siis kuitenkin tapella?" sanoi Tudor synkästi.

Sheldon nauroi, ensi kertaa todella sydämensä pohjasta. Tilanteen
naurettavuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen huumorille alttiiseen
mieleensä. Hän oli valmistautuvinaan uuteen iskuun, mutta Tudor seisoi
hänen edessään kalpeana kasvoiltaan, käsivarret veltosti riippuen eikä
näyttänyt aikovan tehdä vastarintaa.

"En tarkoittanut nyrkkiottelua", sanoi hän hitaasti. "Tarkoitan
taistelua elämästä tai kuolemasta. Te osaatte kyllä käyttää pyssyä ja
revolveria, minä samoin. Niiden avulla me selvitämme tämän asian."

"Te olette tullut aivan hulluksi."

"En suinkaan", vastasi Tudor. "Minä olen vain rakastunut mies. Ja vielä
kerran pyydän teitä lähtemään kanssani selvittämään välejämme. Valitkaa
aseet mielenne mukaan."

Ensi kertaa Sheldon kiinnitti todella vakavaa huomiota hänen
sanoihinsa. Hän ihmetteli, mikä kumman kiusanhenki mahtoikaan kalvaa
tuon miehen aivoja saaden hänet käyttäytymään näin kummallisesti.

"Miehet eivät todellisessa elämässä toimi sillä tavoin", huomautti
Sheldon.

"Saatte huomata, että tästä tulee hyvinkin todellista elämää, ennenkuin
meidän välimme ovat selvät. Aion tappaa teidät tänään."

"Turhia loruja, mies." Tilanne ei enää jaksanut tuntua
Sheldonista naurettavalta. "Turhia loruja eikä mitään sen enempää.
Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ei ryhdytä kaksintaisteluihin.
Niiden aika oli ennen -- ennen vedenpaisumusta."

"Puhuaksemme Joanista..."

"Olkaa hyvä ja jättäkää hänen nimensä mainitsematta", varoitti Sheldon.

"Kyllä, jos lupaatte taistella."

Sheldon kohotti epätoivoissaan käsiään.

"Puhuaksemme Joanista..."

"Varokaa itseänne", varoitti Sheldon uudestaan.

"Lyökää te vain minut maahan, jos teitä haluttaa. Mutta sillä ette
sulje suutani. Voitte lyödä minut maahan vaikka kuinka monta kertaa,
niin pitkälti kuin päivää riittää, mutta niin pian kuin pääsen pystyyn,
puhun taas Joanista. Tahdotteko siis tapella?"

"Kuulkaahan minua, Tudor", alkoi Sheldon koettaen puhua niin
päättäväisesti kuin suinkin. "Minä en ole tottunut sietämään
keneltäkään mieheltä kymmenettäkään osaa siitä, mitä jo olen teiltä
sietänyt."

"Saatte sietää vielä aika paljon, ennenkuin tämä päivä on lopussa", oli
vastaus. "Teidän täytyy tapella, kuuletteko. Annan teille rehellisesti
tilaisuuden tappaa minut, mutta joka tapauksessa tapan teidät ennen
päivän päättymistä. Me emme nyt ole sivistyksen helmassa, olemme
Salomonin-saarilla sangen alkuperäisten olojen keskellä. Kuningas
Edvardia, lakia ja järjestystä edustavat Tulagin asiamies ja tykkivene,
joka silloin tällöin käy vierailemassa. Kaksi miestä ja yksi nainen --
se on alkuperäinen tilanne sekin. Me ratkaisemme asian vanhaan hyvään
alkuperäiseen tapaan."

Sheldonin mieleen iski ajatus, että Tudorin hurjat seikkailut kaikissa
maan äärissä olivat varmaan jotakin erikoista. Tarvittiin juuri hänen
luontoisensa mies -- mies, joka kykeni tyrkyttämään kaksintaistelun
kahdennenkymmenennen vuosisadan järjestettyihin oloihin -- löytämään
tuollaisia hurjia seikkailuja.

"Vain yksi mahdollisuus on olemassa, joka voisi saada minut luopumaan
vaatimuksestani", jatkoi Tudor. "Minun sanani eivät loukkaa teitä, sen
tiedän. Siihen olette liian välinpitämätön tai liian pelkuri tai
kumpaakin. Mutta voisin kertoa teille, mitä Tulagissa jutellaan, se
olisi kidutusta, eikö totta? Voin kertoa, mitä he siellä arvelevat
siitä, että te ja tämä nuori neitonen täällä hoitelette plantaasia muka
yhtiökumppanuuden turvissa."

"Vaiti!" huusi Sheldon, sillä toinen alkoi taas värähdellä hänen
silmissään. "Te tahdotte kaksintaistelua. Olkoon menneeksi." Sitten
hänen terve järkensä ja vastenmielisyytensä kaikkea naurettavaa kohtaan
jälleen pääsivät voitolle, ja hän lisäsi: "Mutta tämähän on järjetöntä,
mahdotonta."

"Joan ja Davidko yhtiökumppaneita, mitä? Vai yhtiökumppaneita", alkoi
Tudor toistella kerran toisensa jälkeen ilkkuvalla ja halveksivalla
äänellä.

"Pysykää taivaan nimessä vaiti ja käyköön niinkuin tahdotte", huudahti
Sheldon. "En ole ikinä nähnyt toista hullua, joka niin itsepäisesti
pitäisi kiinni hullusta päähänpistostaan. Millainen kaksintaistelu
tästä sitten tulee. Sekundantteja ei ole. Mitä aseita käytämme?"

Silmänräpäyksessä Tudor jätti pirullisen apinoimisensa sikseen ja oli
jälleen kylmäverinen, tyyni maailmanmies.

"Minä olen usein ajatellut, että tavallisesti käytännössä oleva
kaksintaistelu ei vastaa kaksintaisteluihannetta", sanoi hän. "Olen
taistellut useita sellaisia."

"Siis ranskalaisia", keskeytti Sheldon.

"Sanokaa niitä vaikka siksi. Mutta palatkaamme ihanteelliseen
kaksintaisteluun. Minun käsitykseni mukaan se olisi seuraavanlaatuinen.
Ei sekundantteja tietysti eikä katselijoita. Muita ei tarvita kuin
molemmat päähenkilöt. Heillä olkoon oikeus käyttää mitä aseita haluavat
revolvereista ja pistooleista konekivääreihin ja pommeihin asti. He
asettuvat mailin matkan päähän toisistaan ja lähtevät liikkeelle
toisiaan kohti käyttäen hyväkseen piilopaikkoja, peräytyen, tehden
kierroksia, käyttäen sotajuonia -- kaikki on sallittua. Päähenkilöitten
on lyhyesti sanoen metsästettävä toisiaan..."

"Aivan kuin kaksi villiä intiaania?"

"Aivan niin", huudahti Tudor ihastuneena. "Te käsititte asian aivan
oikein. Ja Berande on juuri oikea paikka ja nyt juuri on oikea aika.
Miss Lackland on luultavasti lepäämässä aterian jälkeen ja luulee
meidänkin olevan. Meillä on kaksi tuntia aikaa, kunnes hän herää.
Kiiruhtakaa siis ja tulkaa! Te lähdette Balesunan, minä Beranden
rannalta. Nämä joethan rajoittavat plantaasia, eikö totta? Hyvä?
Plantaasi on kaksintaistelukenttämme. Kumpikaan meistä ei saa mennä sen
rajojen ulkopuolelle. Tyydyttekö tähän?"

"Täydellisesti. Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että annan
joitakin määräyksiä?"

"Ei suinkaan", sanoi Tudor. Hänen kohteliaisuutensa oli taas
moitteeton, kun hän kerran oli saanut tahtonsa perille.

Sheldon löi kätensä yhteen, ja paikalle kiiruhtava palvelija juoksi
noutamaan Adamu-Adamin ja Noa-Noan Sheldonin luo.

"Kuulkaa nyt", sanoi Sheldon. "Tämä mies ja minä taistelemme tänään
suuren taistelun. Mahdollista on, että hän kuolee. Mahdollista, että
minä menetän henkeni. Jos hän kuolee, ei siitä sen enempää. Jos minä
kuolen, niin te kaksi pidätte huolta miss Lacklandista. Otatte pyssyt
ja vartioitte häntä huolellisesti yöt päivät. Jos hän tahtoo puhua mr
Tudorin kanssa, antaa puhua. Jos hän ei tahdo puhua hänen kanssaan,
pitäkää herra loitolla. Ymmärrättekö?"

He murahtivat ja nyökäyttivät päätään. He olivat olleet paljon
tekemisissä valkoisten miesten kanssa ja olivat oppineet, ettei koskaan
pitänyt pyytää selitystä tämän omituisen heimon omituiseen käytökseen.
Jos nämä kaksi katsoivat sopivaksi lähteä tappamaan toisiaan, niin se
oli heidän asiansa eikä saarelaisten, jotka tottelivat heidän
käskyjään. He astuivat asenaulakon luo ja kumpikin valitsi itselleen
pyssyn.

"Parempi jokainen Tahiti-mies saa pyssy", ehdotti Adamu-Adam. "Ehkä
suuri meteli nouse."

"Hyvä, ottakaa ne kaikki", vastasi Sheldon, joka paraikaa otti esiin
ampumatarpeita.

Tahitilaiset astuivat ovelle ja portaita alas vieden nuo kahdeksan
pyssyä muassaan asuntoonsa. Tudor, joka oli kiinnittänyt patruunavyön
sekä pyssyä että pistoolia varten vyölleen, odotti kärsimättömästi.

"Tulkaa jo! Kiiruhtakaa! Me kulutamme kallista aikaa", kehoitteli hän
Sheldonin etsiessä lisää patruunia automaattista pistooliaan varten.

He astuivat yhdessä portaita alas ja pihamaan poikki rantaan, missä
kääntyivät selin toisiinsa, ja kumpikin lähti määräpaikkaansa kohti
pyssy kädessä. Tudor vaelsi Berandea, Sheldon Balesunaa kohti.



XXVII.

Uudenaikainen kaksintaistelu.


Sheldon oli tuskin ehtinyt Balesunan rannalle, kun hän kuuli kaukaa
epäselvän pyssynlaukauksen. Hän tiesi, että Tudor siten antoi merkin
siitä, että hän oli ehtinyt Berande-joelle ja lähtenyt takaisinpäin.
Sheldon laukaisi pyssynsä vastaukseksi ja lähti hänkin kulkemaan
takaisinpäin. Hän kulki kuin unessa pysytellen hajamielisesti rannan
aukealla. Koko juttu oli niin järjetön, että hänen täytyi ponnistaa
ajatuksiaan uskoakseen sen todeksi. Hän toisti mielessään äskeisen
keskustelunsa Tudorin kanssa ja koetti siitä löytää jonkin järkevän
syyn nykyiseen toimintaansa. Hän ei tahtonut surmata Tudoria. Se, että
tuo mies oli ollut väärällä tiellä kosiskellessaan Joania, ei antanut
hänelle, Sheldonille, oikeutta riistää hänen henkeään. Mistä sitten
oikeastaan oli kysymys? Olihan tosin Tudor sitten lausunut loukkaavia
huomautuksia Joanista, ja hän oli iskenyt hänet maahan. Mutta eihän
Tudorin tämän takia olisi tarvinnut koettaa saada häntä hengiltä.

Tällä tavoin hän oli kulkenut neljänneksen kumpaisenkin joen
välimatkasta, kun hänelle äkkiä selvisi, ettei Tudor ollutkaan
rannalla. Ei tietystikään. Hän kulki -- sopimuksen ehtoja noudattaen --
kookospalmujen turvissa. Sheldon poikkesi äkkiä vasemmalle pyrkien
hänkin niiden suojaan, kun heikko pyssynpamahdus kuului hänen
korviinsa. Melkein samassa luoti, joka oli osunut kovaan hiekkaan noin
sadan jalan päässä hänestä, kimmahti takaisin ja lensi vinkuen vielä
jonkun matkaa eteenpäin. Sheldonille selvisi, että tämä kaikki, niin
järjetöntä ja epätodellista kuin se olikin, sittenkin oli täyttä totta.
Tuo luoti oli tarkoitettu häntä varten. Mutta vieläkin sitä oli vaikea
uskoa. Hän katsoi tuttua maisemaa ja merta, jonka pinnan heikko, mutta
tasainen tuulenhenki sai väräjämään. Tulagin suunnalta hän saattoi
nähdä kuunarin valkoiset purjeet; se kulki tuulta vastaan suoraan
Berandea kohti. Rannalla oli hevonen laitumella, ja Sheldon tuumi
huolettomasti, missähän muut olivat. Hänen katseensa sattui
koprankuivauspaikalta kohoavaan savuun ja harhaili parakkien,
työkaluvajojen, venehuoneitten ja bangalon yli jääden lopulta lepoon
tavattuaan Joanin pienen ruohomajan pihamaan nurkassa.

Hän pysytteli nyt puitten suojassa ja kulki taas neljännesmailin
eteenpäin. Jos Tudor olisi kulkenut samaa vauhtia, niin heidän olisi
pitänyt kohdata toisensa tällä paikalla, mutta Sheldon päätteli, että
toinen oli kulkenut kiertoteitä. Vaikeinta oli nyt saada selville,
missä hän oli. Puut seisoivat suorissa riveissä, jotka muodostivat
suoran kulman keskenään, eikä Sheldon voinut nähdä muuta kuin yhden
kapean käytävän kerrallaan. Hänen vastustajansa saattoi tulla seuraavaa
tai sitä seuraavaa kujannetta myöten, oikealta tai vasemmalta. Hän
saattoi olla sadan jalan tai puolen mailin päässä. Sheldon astuskeli
hitaasti eteenpäin ja tuli siihen johtopäätökseen, että vanha
tavallinen kaksintaistelu oli paljon yksinkertaisempi ja helpompi kuin
tämä pitkällinen piilosilla-olo. Hänkin koetti kiertää sivullepäin
toivoen, että he siten ehkä tapaisivat toisensa, mutta näkemättä
vilaustakaan Tudorista hän lopulta tuli vastaraivatulle kentälle, jolla
istutetut nuoret, miehen vyötäisiin ulottuvat puut tarjosivat hyvin
vähän suojaa ja vielä vähemmän piilopaikkoja. Juuri hänen astuessaan
ensi askelta aukeamalle pamahti pyssy hänen oikealla kädellään. Hän ei
kuullut luodin suhahdusta sen lentäessä ohi, mutta huomasi sensijaan,
miten se osui kauempana kasvavan palmun runkoon.

Hän kiiruhti takaisin suurempien puitten suojaan. Kahdesti hän oli
antautunut vaaralle alttiiksi ja kahdesti oli häntä ammuttu, mutta
hänen itsensä ei ollut onnistunut vilaukseltakaan nähdä vastustajaansa.
Hänen vihansa alkoi hitaasti yltyä. Hiton epämiellyttävää, tuumi hän,
tämä alituinen maalitauluna oleminen. Niin turhanpäiväistä kuin kaikki
oikeastaan olikin, oli se sittenkin vakavaa leikkiä, jossa oli kysymys
elämästä ja kuolemasta. Ei ollut mitään mahdollisuutta välttää
kuolettavaa luotia, ei voinut ampua ilmaan ja siten päästä koko
jutusta, kuten vanhanaikaisessa kaksintaistelussa. Tätä ajometsästystä
täytyi jatkaa, kunnes jompikumpi oli saanut toisen ammutuksi. Ja jos
toinen jätti käyttämättä mahdollisuuden saada toinen surmatuksi, niin
toisen mahdollisuudet surmata hänet itsensä siitä vain kasvoivat. Siitä
ei voinut erehtyä. Tudor oli ollut aika viekas paholainen ehdottaessaan
tämänlaatuista kaksintaistelua, päätteli Sheldon alkaen varovaisesti
pyrkiä viimeisen laukauksen suuntaan.

Hänen tullessaan paikalle, jolta se oli ammuttu, oli Tudor kadonnut, ja
vain hänen jalkainsa jäljet olivat osoittamassa hänen tietään
plantaasin sisäosiin päin.

Kerran, kymmenen minuuttia myöhemmin, hän vilaukselta näki Tudorin
sadan yardin päässä hänen kulkiessaan saman kujanteen poikki kuin hän
itse, mutta päinvastaiseen suuntaan. Hän oli heittämäisillään pyssynsä
olkaa vasten, mutta samassa Tudor oli poissa. Pikemminkin äkillisen
mielijohteen voimasta kuin minkään tuloksen toivossa ja samalla
pilkallisesti hymähtäen itselleen Sheldon nosti automaattisen
pistoolinsa ja ampui kahdessa sekunnissa kahdeksan laukausta puiden
lomitse siihen suuntaan, minne Tudor oli kadonnut. Toivoen, että
hänellä olisi haulikko, Sheldon istuutui maahan muutaman puun taa,
asetti uuden panossarjan pistooliin, veti patruunan piippuun, työnsi
varmuuslaitteen paikoilleen ja täytti jälleen tyhjän kotelon.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Tudor koetti samaa keinoa häntä
vastaan. Luoteja sateli räiskien hänen ympärilleen kuin sadepisaroita
ankaran rajuilman raivotessa; ne osuivat läiskähdellen palmujen
runkoihin tai kimmahtivat takaisin ja lensivät vinkuillen hänen
ohitseen. Viimeinen luoti kimmahti ensin yhdestä, sitten toisesta
puusta, antoi menetettyään sitten suurimman osan vaikutusvoimaansa
Sheldonille kovan iskun otsaan ja putosi hänen jalkainsa juureen.
Silmänräpäyksen ajan hän oli puolikuuro, mutta huomasi tarkemmin
tutkiessaan, ettei luoti ollut häntä pahoin vahingoittanut. Ainoa
vamma, jonka se oli aikaansaanut, oli epämiellyttävä mustelma, joka
pian paisui kyyhkysenmunan kokoiseksi.

Metsästys jatkui. Kerran tullessaan bangalon läheisen metsikön laitaan
hän näki palvelijain ja kokin seisovan takakuistilla ja vilkuilevan
uteliaasti metsään päin jutellen ja naureskellen keskenään omituisilla
kimakoilla äänillään. Toisen kerran hän kohtasi työmiesryhmän, joka
kuokki maasta rikkaruohoja. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota
hänen tuloonsa, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tekeillä. Ei ollut
heidän asiansa, että nämä käsittämättömät valkoiset miehet olivat
metsässä koettaen tappaa toisensa. Ja vaikka he olisivatkin olleet
huvitettuja asiasta, niin he parhaansa mukaan salaisivat sen
Sheldonilta. Hän käski heitä jatkamaan perkaustyötään metsikön
etäisimmässä kolkassa ja jatkoi Tudorin takaa-ajoa.

Väsyneenä loppumattomaan kiertokulkuun Sheldon uudestaan koetti kulkea
suoraan vihollista kohti. Mutta tämä oli liian viekas. Käyttäen
hyväkseen Sheldonin uhkarohkeutta hän ampui muutaman laukauksen häntä
kohti ja hiipi sitten tiehensä muuttaen alituisesti kulkunsa suuntaa.
Tunnin ajan he tällä tavoin kiertelivät ja kaartelivat ja risteilivät
edestakaisin ja ympäri ja metsästelivät toinen toistaan riveihin
istutettujen palmujen keskellä. Silloin tällöin he hetkiseksi näkivät
toisensa vilaukselta ja ampuivat umpimähkäisiä, tuloksettomia
laukauksia. Erään puun takana kasvavassa korkeassa ruohikossa Sheldon
huomasi Tudorin istuneen savuketta polttaen. Ruoho oli painunut maahan
siltä kohden, missä hän oli istunut. Toisella puolella oli
savukkeenpätkä ja puoleksipalanut tulitikku, jolla hän oli sytyttänyt
sen. Hänen edessään oli siellä täällä kiiltäviä metallisiruja. Sheldon
tiesi, mitä ne merkitsivät. Tudor oli siinä veistänyt teräsvaippaisia
kuuliaan, halkaissut tai katkaissut niiden kärjet, että ne
aiheuttaisivat vaarallisemman haavan -- sanalla sanoen, tehnyt niistä
noita inhoittavia dum-dum-kuulia, joiden käyttö on kielletty
nykyaikaisessa sodankäynnissä. Sheldon tiesi nyt, miten hänen kävisi,
jos Tudorin kuula osuisi hänen ruumiiseensa. Se tekisi vain pienen
reiän siihen kohtaan, mistä se tunkeutuisi ruumiiseen, mutta reikä,
josta se tulisi ulos, olisi teevadin kokoinen.

Hän päätti jättää jahdin sikseen ja laskeutui ruohikkoon istumaan.
Oikealla ja vasemmalla hänellä oli turvanaan palmurivit ja kumpaankin
suuntaan laaja näköala pitkin käytäviä. Sitä hän voi pitää silmällä.
Tudor saisi nyt tulla hänen luokseen, muuten tämä leikki ei milloinkaan
loppuisi. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja sitoi nenäliinan kaulaansa
suojellakseen itseään kiusallisilta hyttysiltä, jotka väijyskelivät
ruohikossa. Koskaan ei seikkailu-käsite ollut tuntunut hänestä
niin vastenmieliseltä kuin nyt. Joanista cowboy-hattuineen ja
pitkäpiippuisine Colt-revolvereineen oli jo ollut harmia yllin kyllin,
ja sitten tuli vielä tämä toinen seikkailun tavoittelija, joka ei
saanut sitä tarpeeksi ennenkuin oli saanut rauhaarakastavan
plantaasinviljelijän väkisin taivutetuksi mielettömään ja naurettavaan
raakalaiskaksintaisteluun. Jos kukaan koskaan on antanut seikkailujen
kuulla kunniansa, niin Sheldon teki sen istuessaan hiki päässä ja
taistellen hyttysiä vastaan ruohikossa, johon ei ainoakaan tuulenhenki
osunut, samalla tarkoin pitäessään silmällä käytävää kumpaankin
suuntaan.

Sitten Tudor tuli. Sheldon katsoi sattumalta oikeaan suuntaan sillä
hetkellä, jolloin hän ilmestyi näkyviin. Tudor vilkaisi nopeasti
käytävää pitkin kummallekin sivulleen, ennenkuin astui esiin.
Puolitiehen päästyään hän pysähtyi nähtävästi kahden vaiheilla, mihin
suuntaan jatkaa matkaa. Hän oli oivallinen maali seisoessaan vastapäätä
piiloutunutta vihollistaan kahdensadan yardin matkan päässä hänestä.
Sheldon tähtäsi suoraan hänen rintaansa, mutta malttoi mielensä ja
käänsi pyssyn hänen oikeata olkapäätään kohden. Ajatellen: "tämän
jälkeen hän ei kykene jatkamaan taistelua", hän painoi liipaisinta.
Kuulalla olisi ollut tarpeeksi voimaa lävistämään miehen ruumiin mailin
matkan päästä, ja se osui Tudoriin niin rajusti, että hän sen
sysäyksestä kieppui jonkun kerran ympäri ja lopulta kaatui maahan.

"Toivottavasti en sentään ottanut sitä veijaria hengiltä", mutisi
Sheldon ääneensä, hypähti jaloilleen ja juoksi Tudorin luo.

Mutta hänen päästyään satasen askelta lähemmäksi Tudor karkoitti kaikki
sensuuntaiset epäilykset. Hän oli ottanut aseen vasempaan käteensä ja
laski automaattisesta pistoolistaan rajun kuulasateen Sheldonia kohti.
Tämä peräytyi puunrungon taa, laski laukaukset ja kun kahdeksas oli
pamahtanut, ryntäsi hän haavoittuneen luo. Hän tempasi pistoolin hänen
kädestään ja laskeutui polvilleen hänen päälleen saadakseen hänet
pysymään alallaan.

"Pysykää hiljaa", sanoi hän. "Te olette nyt minun vallassani, niin
ettei teidän kannata vastustella."

Tudor koetti yhä vielä tehdä vastarintaa ja työntää Sheldonia
kauemmaksi.

"Pysykää hiljaa, sanon minä", käski Sheldon. "Minä olen tyytyväinen
tähän ratkaisuun, eikä teilläkään ole muuta neuvoa. On siis paras, että
nyt heti antaudutte ja tunnustatte leikin loppuneeksi."

Tudor heitti vastenmielisesti vastarinnan sikseen.

"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?" Sheldon
katsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa.
"Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään
kauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni
tehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat
joutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne."

"Ette olisi minuun lopultakaan osannut", murahti Tudor vihoissaan,
"ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin..."

"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian
aivan oikein, hyvä mies." Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi
jaloilleen. "Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia
miehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa
iloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma
luotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi
mainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette
sensijaan vähällä -- vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme
haavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin
terve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä
noutamaan."



XXVIII.

Antautuminen.


Tultuaan metsän reunaan Sheldon tapasi Joanin, joka odotti veräjän
luona. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, että tyttö ilostui
nähdessään hänet.

"En voi sanoa, miten iloinen olen nähdessäni teidät", sanoi Joan
hänelle tervehdykseksi. "Miten Tudorin on käynyt?" Tuo viimeinen
paukuttelu ei kuulunut miellyttävältä. Tekö ammuitte vai Tudor?"

"Vai niin, te siis tiedätte kaiken", vastasi Sheldon kylmähkösti.
"Viimeksi ampui Tudor, mutta hän teki sen vasemmalla kädellään. Hän on
haavoittunut, sai reiän olkaansa." Hän katsahti terävästi Joaniin.
"Olette pettynyt vai mitä?" lisäsi hän sitten hitaasti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että en surmannut häntä."

"Mutta enhän minä sentään tahtonut saada häntä surmatuksi sen vuoksi
että hän suuteli minua", sanoi Joan.

"Mitä, suuteliko hän teitä", huudahti Sheldon ilmeisesti hämmästyneenä.
"Minä luulin, että hän oli loukannut käsivarttanne."

"Voihan sitä sanoa suudelmaksi, vaikka se osuikin nenänpäähän." Tyttö
nauroi muistellessaan hullunkurista kohtausta. "Mutta kyllä minä
itsekin maksoin hänelle palkan. Löin häntä kasvoihin. Ja hän loukkasi
käsivarttani. Se on mustansininen. Katsokaa."

Hän veti ylös avaran puseronhihan, ja Sheldon näki kahden sormen
sinisen jäljen.

Juuri silloin tuli joukko mustaihoisia esiin metsästä kantaen
haavoittunutta karkeatekoisilla paareilla.

"Eikö tämä ole romanttista?" sanoi Sheldon ivallisesti hymyillen ja
tutkien Joanin hämmästynyttä katsetta. "Ja nyt minun on näyteltävä
välskärin osaa ja puoskaroitava hänet kuntoon. Hullunkurinen, tämä
kahdennenkymmenennen vuosisadan kaksintaistelu. Ensin ammutaan mieheen
reikä ja sitten suoraa päätä sitä tukkimaan."

He olivat väistyneet syrjään antaakseen tilaa paareille, ja Tudor, joka
oli kuullut äskeisen huomautuksen, kohottautui terveen kyynärpäänsä
varaan ja sanoi uhkamielisesti irvistäen:

"Olisittepa te saanut minun luotini ruumiiseenne, niin olisitte saanut
tukkia sen lautasella."

"Teitä kurjaa!" huusi Joan. "Te olette veistellyt kuulianne."

"Sopimuksen mukaisesti", vastasi Tudor. "Kaikki oli luvallista.
Olisimme saaneet käyttää dynamiittia, jos meitä olisi haluttanut."

"Hän on oikeassa", vakuutti Sheldon heidän seuratessaan paareja
pihamaalle. "Kaikki aseet olivat sallitut. Minä istuin ruohikossa, josta
hän ei voinut minua nähdä, ja ammuin sieltä jalon salametsästäjän
tavoin. Niin käy, kun on naisia plantaasilla. Ja nyt täytynee ajatella
antiseptisia aineita ja leikkausta. Ikävä homma, ja minun täytyy lukea
yhtä ja toista, ennenkuin ryhdyn siihen."

"En minä ymmärrä, että syy olisi minun", alkoi Joan. "Enhän minä voinut
sille mitään, että hän suuteli minua. Enhän voinut uneksiakaan, että
hän yrittäisi mitään sellaista."

"Me emme tapelleet suudelman takia. Mutta nyt minulla ei ole aikaa
selittää. Jos te hankitte siteitä ja muuta sen semmoista, niin minä
katson, mitä kirjassani sanotaan 'ampumahaavoista ja niiden hoidosta'."

"Onko verenvuoto huolestuttava?" kysyi Joan.

"Ei. Luoti näkyy vältelleen tärkeimpiä valtimoita, Mutta olisi siinä
saattanut käydä hullustikin."

"Silloin teidän ei kannata etsiä apua kirjoista", sanoi Joan. "Minä
olen kuolemaisillani uteliaisuudesta saada kuulla, mikä oikeastaan oli
syynä. 'Apostle' on tyvenessä niemen tällä puolen ja sen veneet ovat
vesillä hinatakseen sen tänne. Se laskee ankkurinsa viiden minuutin
kuluttua ja tohtori Welshmere on varmaan laivassa. Meidän ei siis
kannata tehdä muuta kuin katsoa, että Tudorin olo on mukava. Olisi kai
paras panna hänet teidän huoneeseenne moskiittoverkon alle ja lähettää
sana tohtori Welshmerelle, että hän ottaisi lääkärintyökalunsa
muassaan."

Tuntia myöhemmin sairas oli saanut tarpeellisen hoidon ja huolenpidon
ja tohtori Welshmere lähti rantaan palatakseen laivaansa, mutta lupasi
tulla uudelleen maihin päivälliselle. Joan ja Sheldon seisoivat
verannalla ja näkivät hänen poistuvan.

"En sano enää koskaan pahaa sanaa lähetyssaarnaajista nähtyäni heitä
täällä Salomonin-saarilla", sanoi Joan istuutuen laivatuoliin.

Hän katsahti Sheldoniin ja alkoi nauraa.

"Se on oikein", sanoi Sheldon. "Samaa minäkin tunnen käyttäydyttyäni
naurettavasti ja yritettyäni surmata vieraani."

"Mutta te ette ole sanonut, mikä oli tuohon kaikkeen syynä."

"Te", vastasi Sheldon lyhyesti.

"Minä? Mutta tehän sanoitte juuri päinvastoin."

"Enkä sanonut. Suudelma ei ollutkaan syynä." Hän astui kaidepuun luo ja
nojasi siihen katsoen Joania suoraan silmiin. "Mutta teidän tähtenne se
oli sittenkin. Voinhan kertoa teille kaiken. Muistatte, että aikoja
sitten varoitin teitä seurauksista, kun tahdoitte tulla Beranden
osakkaaksi. No niin, nyt koko rannikko juoruilee siitä, ja Tudor ei
suostunut olemaan kertomatta juoruja minulle. Huomaatte siis, että
teidän on mahdotonta jäädä tänne nykyisten olosuhteitten vallitessa.
Olisi parempi jos lähtisitte täältä."

"Mutta minä en tahdo lähteä", vastusteli Joan onnettoman näköisenä.

"Hankimme siis seuranaisen."

"En minä tahdo sitäkään."

"Mutta ette kai odota, että minä vähitellen ammun jok'ainoan
maankiertäjän täällä Salomonin-saarilla, joka avaa suunsa?" kysyi
Sheldon synkeä ilme kasvoillaan.

"En, en sitäkään", vastasi Joan äkkiä päättäväisesti. "Sanonpa teille
mitä me teemme. Me menemme naimisiin ja saamme kaikki juorut
vaikenemaan. Siinä piste!"

Sheldon katsahti häneen hämmästyneenä. Hän olisi luullut Joanin pitävän
häntä pilkkanaan, ellei lämmin puna äkkiä olisi noussut tytön poskille.

"Tarkoitatteko sitä todella?" kysyi hän epäröiden. "Ja miksi?"

"Saadaksemme kaikki rannikon ilkeät juorut vaikenemaan. Eikö siinä ole
syytä kylliksi?"

Kiusaus oli niin suuri ja tuli niin äkkiä, että se sai Sheldonin
vapisemaan, mutta samassa tuo sama vastenmielisyys, jota hän oli
tuntenut loikoessaan ruohikossa taistellen hyttysiä vastaan ja
kiroillen seikkailuja, valtasi hänet ja hän vastasi:

"Ei, se on vähemmän kuin ei mitään. Minä en tahdo saada teitä
vaimokseni vain tarkoituksenmukaisuussyistä."

"Te olette naurettavin olento mitä ajatella saattaa!" huudahti Joan
miltei muinoinen kiivas sävy äänessään. "Te puhutte minulle rakkaudesta
ja naimisiinmenosta aivan vastoin minun tahtoani ja kuljette
viikkokausia plantaasilla viheliäisenä siitä, ettette saa minua, ja
tuijotatte minuun, kun luulette etten sitä huomaa, niin nälkäinen
katse silmissänne, että saatte minut tuumimaan milloinkahan viimeksi
olette syönyt kunnollisen aterian, ja heitätte helliä silmäyksiä
revolverivyöhöni, joka riippuu naulassa, ja taistelette minun tähteni
ja niin edespäin -- ja -- ja nyt kun sanon tahtovani mennä naimisiin
kanssanne, niin te suvaitsette hylätä tarjoukseni."

"Te ette voi tehdä minua naurettavammaksi kuin tunnen olevani", vastasi
Sheldon mietteissään hieroen otsaansa, johon oli noussut aika kuhmu.
"Ja jos tämä nyt on teidän romanttinen ohjelmanne -- kaksintaistelu
tytön takia ja sitten tyttö voittajan syliin -- niin minä en aio tehdä
itseäni entistä suuremmaksi aasiksi suostumalla siihen."

"Minä luulin, että te tekisitte sen heti paikalla", tunnusti Joan,
mutta nähdessään hänen veitikkamaisen ilmeensä ei Sheldon hevillä
voinut olla epäilemättä hänen näennäisen naiivisuutensa vilpittömyyttä.

"Siinä tapauksessa minulla on toinen käsitys rakkaudesta kuin teillä",
sanoi hän. "Minä tahtoisin, että rakastamani nainen tulisi vaimokseni
siksi, että hän rakastaa minua, eikä romanttisesta ihailusta sen
johdosta, että minun on onnistunut nävertää reikä miehen olkapäähän
savuttomalla ruudilla. Tiedättekö, minua alkaa kyllästyttää tämä
seikkailuhulluttelu ja hölynpöly. En pidä siitä. Tudor on juuri mainio
esimerkki tuosta seikkailuja harrastavasta ihmiskunnasta, niin
itsepäisesti kuin hän etsi riitaa kanssani ja tahtoi tapella --
'elämästä ja kuolemasta', niin hän sanoi. Se oli surkean
hullunkurista."

Joan puri huultaan, ja vaikka hänen katseensa oli yhtä rauhallinen ja
selkeä kuin tavallisesti, juorusi poskien hehkuva puna, että hän oli
vihainen.

"Tietysti, ellette tahdo mennä naimisiin kanssani..."

"Tahdonhan minä", keskeytti Sheldon äkkiä.

"Mutta tehän..."

"Ettekö siis ymmärrä, pikku tyttö, että minä tahtoisin teidän
rakastavan minua", jatkoi Sheldon kiihkeästi. "Muuten avioliittomme
olisi puolinainen. Minä en tahdo, että te menette naimisiin kanssani
vain sen vuoksi, että rannikon juorut siten saadaan vaikenemaan, eikä
myöskään mistään typerästä romanttisesta syystä. En tahtoisi saada
teitä omakseni... sillä tavoin."

"Siinä tapauksessa" -- Joan puhui hyvin vakavasti, vaikka Sheldon olisi
voinut vannoa jälleen näkevänsä tuon veitikkamaisen ilmeen -- "koska te
olette halukas harkitsemaan tarjoustani, niin sallinette minun tehdä
joitakin huomautuksia. Ensiksikään teidän ei pidä puhua niin
pilkallisesti seikkailusta, koska oma elämänne on seikkailua. Ja
varmasti se oli sitä jo minun tullessani tänne ja tavatessani teidät
kuumeeseen menehtymäisillänne yksinäisellä plantaasillanne, missä
parisataa hurjaa ihmissyöjää himoitsi henkeänne. Sitten minä tulin..."

"Niin, sitten te tulitte myrskytuulen tuomana", puuttui Sheldon
puheeseen, "suoraa päätä kuunarinne haaksirikosta, sousitte rantaan
vene täynnä uhkeita tahitilaismerimiehiä ja astuitte bangalooni
Baden-Powell-hattu päässä, merisaappaat jalassa ja valtava
Colt-revolveri riippuen vyössänne, ja minä myönnän mielelläni, että te
olitte kuin seikkailun hengetär."

"Mainiota!" huudahti Joan riemuiten. "Siis yksinkertaista yhteenlaskua
-- lisäämme teidän seikkailunne minun seikkailuuni. Se asia on siis
selvä, eikä teidän tarvitse tehdä pilkkaa seikkailusta. Toiseksi minun
mielestäni Tudorin suuteluyritys ei ollut ensinkään romanttinen eikä
myöskään tämä järjetön kaksintaistelu ollut seikkailua. Mutta sen
sijaan minusta on romanttista, että te rakastuitte minuun. Ja
lopuksi... nyt lisäämme romantiikkaa romantiikkaan... minä luulen, että
rakastan teitä, Dave -- voi Dave!"

Viimeiset sanat hän puoleksi kuiskasi ujolla kyyhkysäänellä Sheldonin
sulkiessa hänet syliinsä ja painaessa hänet rintaansa vasten.

"Mutta minä en rakasta sinua tämänpäiväisen hulluttelun takia",
kuiskasi Joan painautuen hänen olkaansa vasten. "Valkoiset miehet eivät
saisi kierrellä maita ja metsiä tappaakseen toisiaan."

"Miksi sinä sitten rakastat minua?" kysyi Sheldon -- kuten kaikki
rakastajat tuon ikuisen kysymyksen lumoissa, joka ainiaaksi on jäänyt
vastausta vaille.

"En tiedä -- siksi vain että rakastan, luullakseni. Ja yhtä tyydyttävän
selityksenhän sinäkin annoit minulle silloin kun keskustelimme niinkuin
kaksi miestä keskenään. Mutta minä olen rakastanut sinua viikkokausia
-- koko ajan, kun sinä olet ollut niin ihastuttavasti ja
hienotunteisesti mustasukkainen Tudorille."

"Jatka, jatka", pyysi Sheldon kuiskaten hänen vaietessaan.

"Minä odotin, että sinun kärsivällisyytesi pettäisi, ja kun se ei
tapahtunut, niin rakastin sinua sitäkin enemmän. Sinä olit niinkuin
isä ja Von. Sinä jaksoit pitää itsesi aisoissa. Et antautunut
hullutteluihin..."

"Ennenkuin tänään", keskeytti Sheldon.

"Niin, ja senkin vuoksi rakastin sinua. Aika oli jo täytetty. Minä olin
jo alkanut ajatella, ettet sinä enää koskaan ottaisi koko asiaa
puheeksi. Ja nyt kun minä olen tarjonnut itseni sinulle, niin sinä et
edes ole sanonut suostuvasi."

Molemmat kätensä Joanin olkapäille asettaen Sheldon vetäytyi käsivarren
mitan päähän hänestä ja katsoi häntä kauan suoraan silmiin, joiden
katse ei enää ollut kylmä, vaan ikäänkuin kultaisen hohteen
läpitunkema. Silmät sulkeutuivat hetkeksi, mutta avautuivat jälleen, ja
Joan vastasi rohkeasti hänen katseeseensa. Sitten Sheldon taas hellästi
ja hartaasti veti hänet puoleensa.

"Entä 'oma kotiliesi ja satula'?" kysyi hän hetkistä myöhemmin.

"Nehän olen miltei saavuttanut. Ruohomaja on kotini ja 'Martha'
satulani ja -- ja katsohan kaikkia näitä puita, jotka olen istuttanut,
puhumattakaan maissista. Ja kaikkeen olet sinä syynä. Ehkä en koskaan
olisi alkanut rakastaa sinua, ellet sinä olisi saanut minua innostumaan
Beranden viljelykseen."

"Kas tuolla tulee 'Nongasela' esiin niemenkärjen takaa ja sen veneet
ovat vesillä", sanoi Sheldon kiinnittämättä huomiota Joanin viimeisiin
sanoihin. "Ja asiamies on laivassa. Hän on matkalla San Christobaliin
tutkimaan lähetyssaarnaajan murhaa. Onpa meillä onni matkassa, muuta en
voi sanoa."

"Tuota onnea minä en oikein käsitä", sanoi Joan pettyneenä. "Meidän
olisi pitänyt saada viettää tämä ilta aivan kahdenkesken ja puhua
kaikenlaista. Minulla on niin loppumattomasti kysyttävää sinulta.
Emmekä me tällä kertaa olisi puhuneet niinkuin miehet keskenään",
lisäsi hän.

"Mutta minun tuumani on sittenkin parempi." Sheldon oli hetkisen kahden
vaiheilla. "Katsos, asiamieshän on saariston ainoa viranomainen, joka
voi antaa meille naimalupakirjan. Ja -- sanohan, eikö meillä ole onnea
-- tohtori Welshmere on täällä ja voi vihkiä meidät. Voimme siis mennä
naimisiin tänä iltana."

Joan vetäytyi säikähtyen kauemmaksi hänestä, irroittautui hänen
syleilystään ja peräytyi useita askeleita taapäin. Sheldon näki, että
hän oli todenteolla pelästynyt.

"Minä... minä olin luullut..." sopersi hän.

Mutta vähitellen hänessä tapahtui muutos. Veri syöksähti hänen
kasvoihinsa, ja ne hehkuivat aivan samoin kuin Sheldon kerran
aikaisemmin tänä päivänä oli nähnyt niiden hehkuvan. Hänen viileän
levollinen katseensa ei enää ollut viileä eikä levollinen; silmät
olivat saaneet lämpimän hohteen, ja luomet painuivat alas. Katse väisti
arasti Sheldonin katsetta hänen astuessaan takaisin hänen luokseen ja
painautuessaan hänen syliinsä. Ja hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:

"Dave, minä olen valmis."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmissyöjäin saarilla - (Adventure) Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.